Peter Hook & The Light (uk) @ Union Transfer, Philadelphia, US 07.09.2026
Peter Hook nakkasi itsensä rockhistorian kovaan ytimeen perustettuaan bändin ystävänsä Bernard Sumnerin kanssa, kaksikymppisten jannujen nähtyä Sex Pistolsien keikan kesäkuussa 1976. Orkesteri sai nimekseen Joy Division ja täydentyi solisti Ian Curtisilla ja muutaman kokeilun jälkeen rumpali Stephen Morrisilla. Bändi julkaisi kaksi post-punkia ja goottirockia isosti muovannutta ja elämään jäänyttä klassikkoalbumia ”Unknown Pleasures” ja ”Closer”. Kaikki loppui kuitenkin vain neljän toimintavuoden jälkeen Ian Curtisin itsemurhaan. Jäljelle jäänyt joukkio vaihtoi nimekseen kuvaavasti New Order, otti mukaan ajan mittaan kone-elementtejä ja saavutti maailmanlaajuisen supersuosion pitkin 80-luvun loppupuolta ja 90-luvun alkua. Vuoteen 2007 mennessä kummankin siihenastisen bändin soundia isosti bassolinjoillaan muovannut Peter Hook oli kuitenkin riitautunut muun bändin kanssa siinä määrin, että lähtö tuli. Sittemmin Hook on soittanut sekä Joy Divisionia, että New Orderia oman bändinsä Peter Hook & The Light kanssa. New Order jatkaa matkaansa, ydinjäseninään edelleen Sumner ja Morris, ja on nykymuodossaan julkaissut kaksi studioalbumiakin. New Order on, turha lienee edes mainita, itseltä jäänyt aina näkemättä. Toistaiseksi. Siksi, sattua samana iltana Yhdysvaltain Philadelphian yöhön yhdessä Peter Hookin bändin kanssa, tarjosi asiainlaitaan asianmukaista korvaushoitoa.
Peter Hook bändeineen rundaa erittäin ahkerasti ympäri maailmaa, ja onpa käynyt Suomessakin useampaan kertaan. Tämänkertainen kiertue, joka juhlistaa New Orderin ”Get Ready”-albumin (2001) 25-vuotista olemassaoloa, ei Härmägeddoniin tosin yllä. Viime talvena 70 täyttänyt Peter Hook on edelleen erittäin kovassa tikissä, laulajana, basistina ja bändiliiderinä, joten ennuste sille, että The Light kiertää vielä pitkään, on hyvä.
Philadelphian keikan tapahtumapaikaksi oli valikoitunut vuonna 1889 rakennettu Union Transfer, alunperin kauppahallina toiminut venue Spring Garden Street’lla Callowhillin naapurustossa. Rockpyhättönä mesta avasi ovensa vuonna 2011. Eikä millaisena tahansa rockliiterinä, mesta on yhdessä Pariisin Elysee Montmartre’n kanssa upein keikkapaikka, toistaiseksi, jossa on ollut henkilökohtaisesti ilo vierailla. Vanhan kauppahaalin tumma puinen katto on äärettömän korkella, parvet kiertävät soittosalia, baareja on kolme, merkkaripiste on laaja ja kaikki on hyvin esillä, lava on riittävän korkea, ja käytännössä kaikilta jalansijoilta on mahdollista lyhyemmäksikin jääneen diggarin nähdä artisti. Amerikantapaan henkilökunta on Union Transferissa töissä, eikä hengaamassa, ja äärettömän ystävällistä. Paikallisia bisukoita löytyy hanasta joka makuun, ja tuoppi täytetään maan tapaan ylitsevuotavaiseksi. Union Transfer on kaikenkaikkiaan säilytetty upeana historiallisena kokonaisuutena, rock-klubin virittäminen premisseihin ei ole pilannut paikan alkuperäistä tunnelmaa, ja kaiken touhun keskellä mestan 1800-luvun lasimaalauksetkin ovat säilyneet ehjinä. Ainoa miinuspojo-tai pointsi Union Transferille koitui syyskuun illassa soundeista, mutta soundithan ei välttämättä useinkaan, tai välttämättä koskaan, ole fundamentaalisti paikan ongelma. Tiskillähän ne soundit luodaan ja lavalla, tällä kertaa yytsimispaikka aivan miksauspöydän maastossa ei tuottanut kummoisiakaan kuulokuvia, joten ihmetellä piti, että mitä jannut siinä tiskillä itse kuuli. Illan soundi vaihteli hyvästä lähes luokattomaan. Erinomaisia hetkiä oli vain muutama, joskin onneksi myös niitä ihan kaikkein laaduttomimpia. Huomionarvoinen seikka amerikkalaisyleisön joukossa keikan seuraamisesta oli sama, jota on tullut havainnointua muuallakin ulkomailla, vaikkapa aivan ihanassa keikkamaassa Saksassa–että kun lähdet käymään tiskillä tai eriössä, paikkasi säilyy. On mahdollista palata samoille tennistossun sijoille. Tämä tietenkin vaatii kanssayleisöltä kohteliaisuutta, huomiokykyä ja sitä, ettei olla kuudentoista tuuman naula päässä. Ja jos vahingossa astuukin lähimmäisen sinisille mokkakengille, sitä on ihan kohteliasta ja mahdollista peräti pahoitella.
Peter Hook & The Light soitti noin kahden tunnin rupeaman lyhyellä väliajalla katkottuna. Ensimmäinen puoliaika oli omistettu vain ja ainoastaan ”Get Ready”-albumille, ja jälkimmäinen greatest hits and deep cuts-tyyppisesti sekä Joy Divisionille, että New Orderille. Illasta muodostuikin pitkä ja harras katsaus Hookin uraan. Ja jos nyt joku vielä jossain epäilee Hookin moraalista oikeutta soittaa kuultuja biisejä, niin korostettakoon vielä, että ihan jokaista raitaa jonka Hook soittaa, miehemme on ollut myös kirjoittamassa. Klassinen New Order väsäsi kaikki biisit koko bändin voimin, tapa joka oli periytynyt Joikkareilta. Ja kuten todettua, Hookin bassolinjat olivat kummassakin bändissä käänteentekevän tärkeitä. Livealbumeitahan vuonna 2010 aloittanut The Light on julkaissut toimintaansa dokumentoimaan peräti hengästyttävät 16 kappaletta, mutta löytyypä porukalta yksi studio-EP:kin, nimeltään ”1102 | 2011”.
Mielenkiintoisin asia bändissä on, tietenkin soitettavan matskun lisäksi, että eturivissä on peräti kaksi bassoa, toinen soittaa ylempää ja toinen alempaa, eikä nyt puhuta kantohihnojen kireyksistä. Sitä ylempiviritteistä, soolobassoa, soittaa tietenkin maestro Hook itse, matalammat taajuudet hoitaa Hookin oma poika, Jack Bates. Monta isä-poika-bändiä on tullut nähdyksi, mutta ei yhtäkään kahdella bassolla. Aina oppii jotain uutta. Koskettimissa ja sekvenssereissä The Lightilla on Doves-yhtyeestäkin tuttu Martin Rebelski, ja rummuissa jo Hookin edellisestä bändistä eli Monacosta periytynyt, tanakkalyöntinen Paul Kehoe. Monaco-yhtyeen ajoilta periytyy myös koko illan yhdellä Gibson SG:llä tyylikkään eleettömästi hoitanut kitaristi David Potts.
Kertauskuuntelu New Orderin ”Get Ready”-albumiin osoitti, että The Lightsin tumma ja raskaampi jälkipunkisti jynkännyt livetoimitus teki albumin biisimateriaalille pelkkää hyvää. Peter Hook johdatti joukkonsa läpi 10-biisisen Nyykkäri-klassikon ilman varsinaisia yllätyksiä. Omilla conversensijoilla oli aikaa ihastella historiallista Union Transferia, nykiä muutama viileä Yuenling -tuopponen ikeniin ja antaa kärsivällisesti, eli ei, tiskille aikaa saada illan soundit ojennukseen. Ja juuri kun luuli että jälkimmäinen tapahtui, tuli välitön takapakki, ilman että illan aikana volyymia varsinaisesti edes nostettiin. Ekan puoliajan ja samalla klasarialbumin huippuhetkiä olivat ehdottomasti kakkosraita ”60 Miles an Hour”, vitosena kuultu ”Primitive Notion” ja sekä setin että albumin päättänyt upea ”Run Wild”. Kotioloissa jos ei tulekaan kovin usein palattua New Orderin äärelle, tai edes mainitun albumin, niin Peter Hook & The Lightsin paikoin jopa mustanpuhuvan gootisti ajettu esitys vuoden 2001 albumista oli mainio muistutus siitä, kuinka asiallinen ja tärkeä ysärin brittirockin ja vaihtoehtoisen dancen edustaja New Order oli. Albumin paikoin aika keveitäkin sovituksia ryyditti nyt Kehoen jymäkkä manchesterbeat, ja toki kahden basson alavireinen laajakaista. Martin Rebelskin kiipparit eivät tahtoneet, kuinka ollakaan, ekalla puoliajalla kuulua juuri lainkaan, mutta miehemme oli vielä saava omatkin hetkensä.
Pieni asioiden uudelleenjärjestelytauko ja käynti soittosalin takatiskillä nykimässä vielä Yuenling, josta tulikin uusi amerikanlagerien suosikkini, jota ei tietenkään Härmästä saa. Kuinka olla. Siinä samassa olikin bändi takaisin lauteilla, ja jysäytti kakkospuoliajan alkajaisiksi käyntiin Joy Divisionin ”Atmospheren”. Komea avaus, ja muutenkin jälkimmäisellä puoliajalla moni asia oli paremmin; bändi oli saanut lämmöt ylös, Rebelskin sekvensseri alkoi potkia New Orderin tanssibiittiä porukan jalan alle, tunnelma oli kaiken kaikkiaan lämpiämään päin, ja bändin suoraviivainen toimitus palveli yksinkertaisempia Joy Division-klassikoita naksun paremmin kuin avaussetin kamaa. Viimeistään, ihan viimeistään, Division-raita ”She’s Lost Control”, vuoden 1979 ”Unknown Pleasures”-esikoisalbumin B-posken avausraita, lunastutti olla paikalla ja lunasti ainakin suurimman osan alunperin jopa suomalaisvinkkelistä katsoen hieman suolaisesta lipunhinnasta. Hieno hetki oli myös kuulla seuraavana soitettu ”Shadowplay” joka peräti antoi tämän alan jengin hyvin tuntemalle helsinkiläisbändille nimenkin, bändille joka sekin on edelleen näkemättä. Kuinka olla.
Muita Joy Division-asiain huippuhetkiä kakkosetissä olivat alakertaisesti kurmootettu ”Isolation”, jota ei pidä sekoittaa John Lennonin samannimiseen isolationiin, sekä ”Something Must Break”. Ekan setin pääsolistina oli toiminut kitaristi David Potts, nyt Division-tavaraa tulkitsi pääosin itse Peter Hook, joka osoittautui myös kelpo laulajaksi. Kakkossetin puolimaissa keikka oikeastaan käynnistyi uudelleen, ja uutta vaihdetta laitettiin laatikkoon, kun siirryttiin New Orderin tanssihitteihin. Alkoi nimittäin käydä jäykemmänkin jalan alle, kun rumpali Kehoe ja kiipparisti Rebelski kimpassa laittoivat tanakan biitin tärisyttämään vanhaa kauppahallia. Ensin oli kuultu ”7 Reasons”, otanta Hookin edesmenneeltä manchesteriläisbändiltä Revenge, ja sitten lähti keikan huima loppuliukuma kohti ilmeistä ja odotettua päättäjäänsä. Kuultiin häkellyttävän upeaa tanssiraitaa toisensa perään, ankarimmin alalattian piukkaan pakannutta yleisöä joraututtivat aivan törkeän kova ”Bizarre Love Triangle” ja New Order-osuuden päättänyt ”Ceremony”. Sitten, vain harvakseltaan spiikannut ja vain muutaman kiitoksen mikrofoniin lausunut Peter Hook kysyi, ”are you ready?”. Täysi Union Transfer tiesi heti, mistä oli kyse. Illan päättäneen, ja kaikki Hook-illat muutenkin päättävän Joy Division-hitin ja jälkipunkin umpiklassikon ”Love Will Tear Us Apart” ensisoinnut hukkuivat yleisön huutoon. Moni oli tullut paikalle kuullakseen vaikka vain tämän. Ja hyvinhän se kulki, tuoreesti, vaikka tätä on soitettu satoja kertoja. Bändillä oli lämmöt ja meiningit niin ylhäällä, että sen puolesta ilta olisi voinut jatkua kolmannenkin tunnin. Hook riisui klassisista klassisimman raidan sammuttua paitansa pois, seitsemänkymppinen mies, ja lahjoitti paidan jollekin todennäköisesti hyvinkin kiitolliselle eturivin fanille. Peter Hook & The Light kokoontui vielä lavan eteen kumartamaan, encoreita se ei soita, eikä ”Love Will Tear Us Apartin” jälkeen oikein voikaan soittaa. KG