Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “poprock”

Parrotfish (us), Campanula (us), Snorkeler (us) @ MilkBoy, Philadelphia, US, 03.09.2026

Yhdysvaltain kuudenneksi suurimman kaupungin Philadelphian keikkaskene on ihan tavallisena torstainakin erittäin eläväinen, kuinka ollakaan. Täkäläissikäläistyypilliseen ison kaupungin tapaan, rock-klubeja ja soittoruokaloita on valtava määrä ja jokaiselle löytyy jotain. Eteläisen alakaupungin Chestnut Streetiltä löytyvä MilkBoy on pieni ja aktiivinen klubi, jossa soi lähes joka ilta. MilkBoyn alakerta aukeaa jo aamuseiskalta läheisten sairaalakompleksien henkilökuntien aamiaispaikaksi, ja yläkerran rockvintti sitten illemmalla. MilkBoyn katuterdellä voi illan pimetessäkin nähdä sydänkirurgin ottavan vapinanpoistomoukun ennen paluuta leikkaussaliin.
Loppukesän kuumankostean illan vietteeksi oli MilkBoyn pikkuiselle lavalle hoidettu kolmen bändin line-up suoraan Nashvillesta. Illan pääbändi ja seurueen etabloitunein, Parrotfish, ainoa jonka itse tiesin etukäteen nimeltä, oli saanut 25:n keikan kotimaan rundille seurakseen jokivarren jytäorkesteri Campanulan ja aivan ihastuttavan illan avaajan, Snorkelerin.


Kanadalaissyntyinen, Nashvilleen asettunut Curtis Heimburger elvytti sooloprojektinaan vuonna 2020 alkaneen Snorkelerin viime vuoden alkupuoliskolla. Miehemme edellinen bändi, Berklee College of Musicin luokkakavereista koostunut ja jo varsin suosittu Mom Rock meni telakalle fanikunnan isoksi pettymykseksi. Berkleehän ei ole mikään musaopintojen hollitupa, johon kävellään lesoilu keskiössä sisään, vaan maailmanluokan tekijöiden kouluttamo. Heimburgerilla on hommeli hallussa, ja jo muinoin edesmenneeltä Albert Järviseltä tukkastailinsa pöllineestä bändiliideristä kuullaan todennäköisesti vielä isomminkin.

Snorkeler avasi illan minuutilleen sovitulla hetkellä ja toimitti aivan järjettömän energisen 35-minuuttisen, jota kumpikaan myöhempi bändi ei kyennyt peittoamaan. Rupeaman soittojärkän olisi ihan pokkana voinut kääntää päinvastaiseksi, ja Snorkeler olisi ollut eittämätön pääbändi. Erittäin harvoin näkee näin perspistä lämppärislottia, jossa ei soiteta yhtään turhaa tai huonoa biisiä, ja jonka energioihin ei illan muut bändit yllä.
Itselleen tuttuun tapaan, Snorkeler avasi oman rupeamansa tehokkaasti tampanneella ”Someone Like You”lla, ja alusta asti MilkBoyn pitkänomainen, vain noin 130 henkeä vetävä sali, kuulosti aivan häkellyttävän hyvältä. Jopa eturivissä aivan tavattoman viehättävästi Heimburgerin rinnalla laulua ja perkussioita toimittaneen Kelsey Blackstonen tamburiini ja shaker saatiin kuulumaan. Illan kaikki bändit soittivat varsin kovilla volyymeilla, mutta hyvin otti vastaan Helsingin Semifinalin ja Kuudennen Linjan yhdistelmää muistuttava Milkboy. Muutenkin tihentyvä meininki säilyi hyvänä, amerikkalainen keikkayleisö on kohteliasta, ei töni eikä etuile. Laadukkaat hanatuotteet 8 dollaria tsibale, ja tiskillä mahdollisuus avata illaksi piikki. MilkBoyn julistekokoelma kertoi sen pikkuruisella lavalla aiemmin vierailleen mm. Fishbonen, Jesse Malinin ja The Toastersien.

Snorkelerin mielenkiintoisesta sekoituksesta 90-luvun Britpopia, college rockia ja amerikanalternativea erottuivat erityisen edukseen peräti kolmiäänisellä puhelaululla tai lausunnalla edennyt ”Never Going Back to L.A.”, sekä pulpmainen brittianthem ”Broken People”. Yhden esikuvan tai vaikuttimen jonka ehkä eniten Snorkelerilta livenä tunnisti, oli ja on Weezer, jonka vaikutusta nuorison innoittajana ei pidä muutenkaan väheksyä.

Pienen mutta tehokkaan rouduutauon jälkeen oli vuorossa niinikään Nashvillesta karavaanin liittynyt, nokkamies-laulaja Tyler Kuchwaran vuonna 2017 kellarinsa sooloprojektina starttaama Campanula. Sen kohtaloksi tuli, illan hippasen muille suotuja epämääräisemmät soundit, mutta tässäkin kohtaa puoliturhasta nillittäjää tikulla silmämunaan. Itseään huonosti päähän jäävällä nimellä paiskonut viisihenkinen Campanula pyyhki tehokkaan 45-minuuttisen psykedeelisviritteistä folk rockiaan, joka livenä kääntyi jopa melko raskaskätisen 70-lukuisen vintagen puolelle. Eikä bändin ulkoasu ainakaan v-sanaa liudentanut, bändi olisi voinut tulla suoraan seiskitsin rockleffan koekuvauksista, kitaristi Grady Germain etunenässä. Eli nykytyypilliseen tapaan pikkuhassulta pitää näyttää, kielen pitää olla posken puolella ja uskon kova siihen, ettei ylöspano ole häiritsevästi musiikilta pois. Suomessakin tämänkaltaisia bändejä on jäätävä liuta, vähemmän on joutunut itse tutustumaan. Mutta Campanulalla oli hyvä classic rockin meining.

Parhaiten Campanulan setistä jäi mieleen raamikkaan basisti Jerry Coinen tymäkän jynkky alakerta, näin tyylikästä basismia näkee näin läheltä harvoin, kauempaa toki silloin tällöin vieläkin tyylikkäämpää, mm. viikkoa aiemmin Hampurissa. Coinella hiki lensi ja groove oli ankara. Pääsipä miehemme laulamaankin yhden stygen, jonka aikana oli jo mennä gaiffan silmälasitkin niin huurteeseen, että ne piti antaa eturivin tutulle fanille säilöön. Komeaa toimitusta koko remmiltä, tehokkaimmin Campanulan biisilistalta nykivät ”You Don’t Dance with Me” ja ”I Don’t Care at All”.

Illan pääbändinä nähtiin 25-keikan headliner-rundilla halki Yhdysvaltain matkaava Parrotfish, illan bändeistä kaiken kaikkiaan jo etukäteenkin tunnetuin, sen kohdalla puhutaan jo striimitermein kymmenistä miljoonista. Philadelphian, tai tuttavallisesti Phillyn, keikka oli lokakuun puolimaissa Texasiin päättyvän kiertueen viides rupeama. Seuraavaksi illaksi bändi jatkoi New Yorkiin, ja näin poispäin.

Parrotfish perustettiin Floridan Tampassa high schoolin bändikisoihin, ja nimi ehdittiin nappaamaan juuri ennen ilmoittautumista Florida Aquariumin tankissa nähdyltä papukaijakalalta. Luokkakaverit ovat säilyneet bänditovereina läpi suosion kasvun, ja lopulta tuli myös aika siirtää operatiivinen toiminta Nashvilleen, amerikanrockin toiveiden kultaiseen kaupunkiin. Philadelphiassa bändi soitti vokalisti Conor Lynchin (ei sukua George Lynchille) synnyinseutujen lähellä ja yleisöä väritti isohko joukko sukulaistyyppisiä hieman varttuneempia keikkakävijöitä. Ja muutenkin ovelta lähes loppuunmyydyssä MilkBoyssa alkoi tunnelma tiivistyä ja +31-asteisen hellepäivän pohjilta ööga huurustua.

Parrotfish julkaisee uutta musaa ahkerasti ja nytkin setissä kuultiin ainakin yksi vielä julkaisematon raita. Bändin kama on jähmeämmänkin jalan alle käyvää groovaavaa vaihtoehtoista tanssimusaa, voimakkailla funkelementeillä. Yksittäiseen bändiin vertaaminen ei tee oikeutta Parrotfishille, mutta minkäs teet, että moneen kertaan mieleen kumpusi Red Hot Chili Peppers. Eikä vähiten siksi, että basisti Matty Rodrigo ja kitaristi Joe Cedrecha kokivat esiintyä ilman paitaa. Toki, mikä on esiintyessä kun paidan alla on jotain näytettävää, moni rouvaspainotteisessa yleisössä tuntui tykkäävän. Veikkaanpa lisäksi että John Fruscianten tapa kitaroida ei ole Cedrechalle täysin tuntematonta, mutta vertailuista sinänsä viis, Parrotfishilla on oma ja persoonallinen ote, josta eniten pitää huolta solisti Lynch. Rumpali Trace Chiappen tanakka pannutus ja bändin kolmiääniset harmoniat kuljettivat toistakymmenbiisistä settilistaa jouhevasti eteenpäin. Tylsää ei tullut, vaikka mannertenvälinen lento ja itärannikon kostea helle painoivatkin kintereissä.
Kaijojen settilistan valopilkut on helppo mainita: koko homman käynnistänyt keikkavakio ”4K Friends”, tehokkaasti groovannut ”Mid Monday” jota laulettiin jo antaumuksella mukanakin, sekä toinen settivakio ”Hitchhiking”. Näissä bändin yhteissoitto, taituruus ja energiat kohtasivat parhaiten, vaikka kaikenkaikkiaan Parrotfish nyki laadukkaan puhteen. Jos oli kohta alalattiallakin, niin ylälauteella on ollut pakko olla järjettömän kuuma.

Aina kun matka, lomailijana tai työläisenä, suuntautuu ulkomaille ja uuteen kaupunkiin, on yritettävä ottaa edes löysä ja lipsuva niskalenkki lähimaaston liveskenestä, varsinkin miljoonakaupungeissa joissa valinnanvaraa on usein majoituksesta katsoen hyvinkin helpon matkan, ja pienen vaivan päässä. Näin tuli myös korkatuksi Philadelphian iso ja monipuolinen tarjonta kolmella mainiolla amerikanbändillä, joista en ollut ennakkoon onnistunut kuulemaan kuin yhdestä. Varsinkin jazzin ja soulin saralla Philadelphia, tuttujen kesken Philly, on todellinen musadiggarin kultamaa, mutta kaikkea muutakin löytyy joka ilta. Eli, kunnes jälleen tapaamme. KG


Sirkus @ Myllymäki Soi, Hämeenlinna 15.08.2026

Sirkus-yhtye perustettiin Hämeenlinnassa 1992, ja jo seuraavana vuonna Mipu Music julkaisi sen esikoisalbumin ”Ikävää”. Levyltä lohkaistu samanniminen sinkku nousi nopeasti vuoden 1993 isoon radiosoittoon ja pysytteli soitetuimpien joukossa monta kuukautta. Sirkuksen nuorilla janttereilla oli nopeat nousut, keikkaa riitti ympäri Suomen. Kakkospitkäsoiton julkaisi paikallispienimuotoishämeenlinnalainen Humble House Records vuonna 1996, ja jotenkin realistis-enteellisesti levyn nimikin oli ”Mennyt loisto”. Bändin jäsenille tuli muita kiireitä ja niitä traditionaalisia sitoutumisvaikeuksia, ja homma hiipui. Alun alkaen nelimiehinen, ja raikasta ja omintakeista suomirockia soittanut Sirkus palasi 2000-luvun kuluessa triona, ja väsäsi vuodeksi 2009 paluualbumin ”Hiluhilu”. Sillä tyyli oli muuttunut aivan huomattavasti kansanmusiikin suuntaan, albumin peräti neljä raitaa oli säveltänyt trad., ja monella tapaa meininki oli aika eri.

Mutta, mutta. Viime, ellei peräti tämän vuoden kuluessa, Sirkus on aloittanut hissukseen-tyyppisen paluun julkaisemalla kaksi sinkkua, ”Varas” ja ”Silmät auki”. Ne löytyvät suoratoistopalveluista riittävän lähellä sinua. Ja vieläpä niin, että Sirkus tekee paluuta täydessä bändimuodossaan. Orkesterin ytimen ovat aina muodostaneet gospeltaustaiset Keinosen veljekset Petri (laulu ja kitara) ja Keijo (basso), jotka kumpainenkin aloittivat levytysuransa jo 80-luvulla. Rummuissa on ollut alusta asti Topi Kurki, ja puhaltimissa ja harmonikassa Esa Fagerholm. Levyttävän Sirkuksen tuorein jäsen on yksi ja ainoa Pekka Gröhn koskettimissa. Gröhn ei aivan tajuttomasti esittelyä kaipaa, miehen tämän hetken työpaikkoina ovat mm. Wentus Blues Band, J.Karjalainen ja Juliet Jonesin Sydän, kiirettä pitää.

Hämeenlinnalaisen rockhistorian siipi, ellei jopa suomirockhistoriankin siipi, havisi aurinkoisen ja ultrasympaattisen 45-minuutin ajan, kun Sirkus soitti comeback-keikkansa herratietää kuinka pitkän tauon jälkeen. Lähdekirjallisuus ei edellistä live-esiintymistä tiennyt, eikä bändi itsekään sitä välttämättä muista. Petri Keinonen on välissä tehnyt trubaduurikeikkaa, mutta (melkein) koko bändille elokuisen puolipäivän veto jo jokakesäiseksi muodostuneessa kaupunginosatapahtumassa Myllymäki Soi, oli merkittävä ja tärkeä hiljaiselon katkaisu. Rumpali Topi Kurki ei tällä comeback-vedolla ollut mukana, mutta bändiä sen sijaan ryyditti viuluineen ihastuttava Tilda Kylväjä. Sirkuksen paluuvedon oli hetkeä aiemmin lämmitellyt sen oma jäsen, kun Esa Fagerholm soitti lyhyen setin Johann Sebastian Bachin sellolle säveltämiä tansseja, mutta nyt Fagerholmin itse käyrätorvelle sovittamina. Sinänsä musiikillisesti mielenkiintoinen setti meni osin harmillisesti harakoille. Fagerholm oli sijoitettu soittamaan aivan liian kauas, aivan liian ilman äänentoistoa, ja aivan liian paljon ja äänekkäästi kuulumisia vaihtaneen yleisön pulinan alle. Fagerholmin tarinat ja taustat Bachista olivat vilpittömästi mielenkiintoisia, mutta toki niitä kuulumisiakin pitää vaihtaa, jos ei ole moneen päivään tai tuntiin nähty.

Sirkuksen setti sujui mainituin termein paremmin ja rauhallisemmin, toki bändi olisi silti voinut soittaa hieman kovemmallakin volyymilla. Myllymäen kaupunginosan historiallisen Tykkikallion telttalavan ääreen kokoontunut väki ei ehkä ihan läpikotaisin tunnistanut keikan merkitystä paikallisrockhistorian kaanonissa, tai sen merkitystä bändille itselleen. Sirkus aloitti esikoisalbumin avausraidalla vuodelta 1993, golden days. ”Tarinan kertojat” soi kuulaasti kesän mahdollisesti viimeiseen hellepäivään, ja tavallaan kertoi bändistä itsestään. Me ollaan ne. Petri Keinosen lauluääni osoittautui olevan edelleen erinomaisessa kunnossa, eikä miehen muistelut ja välisupliikitkaan olleet hetkeksikään musiikilta pois. Esikoisalbumilta ”Ikävää” kuultiin myös ”Haikea haitari”, nyt ehkä enemmänkin edellispäivän treeneissä bändiin liittyneen Tilda Kylväjän haikealla viululla tuettuna. Tildan viulu olisi saanut olla enemmänkin kuuluvilla, samoin Fagerholmin käyrätorvi ja harmonikka. Äänikuvaa hallitsi Petri Keinosen akustinen kitara ja laulu, muu kuului juuri ja juuri riittävästi.

Vuonna 2009 Humble Housen kautta julkaistulla ”Hiluhilu”-albumilla Sirkus sukelsi suomalaisen guns’n’musiikin syvempään päätyyn, kauemmas P.Keinosen esikuvista Led Zeppelin ja vaikkapa Tom Waits. Tältä albumilta, Sirkuksen hiljaiselon elonmerkiltä, kuultiin ”Pelimannipoika”, ”Illan syliin” ja tietenkin julkaisuvuotensa radiohitti ”Hiluhilu”. Kansa’n’musaa eli ei, mutta nyky-Sirkuksen comebacksetissä kaikki kuulosti kuitenkin samalta bändiltä, viis sinänsä vuosista tai tyylisuunnista. Hämeenlinnan Myllymäen helteiseen alkuiltapäivään soi aivan järjettömän hienosti myös Van Morrison-cover ”Into The Mystic”-biisistä (klassikkoalbumilta ”Moondance”), paikallakin olleen Liisa Kuivalahden suomenkielisin sanoin. Biisi odottaa julkaisuoikeuksiensa selkeytymistä, prosessit ovat hitaita, mutta löytyy toivottavasti Sirkuksen hissukseen synnytteillä olevalta paluualbumilta.

Petri Keinonen ilmaisi syvän kiitollisuutensa koko bändin puolesta kaikille paikalle saapuneille, ja (melkein) lupailikin, että keikkoja olisi tulossa lisää, ja että viulisti Tilda voisi olla peräti vakiojäsen. Ja että kyllä se uusi albumikin sieltä valmistuu. Sirkus saapui kaupunkiin. Olimme paikalla. Persoonallisia suomenkielisiä lauluntekijöitä ei pyöri liikaa ulkona tuolla, toivomme Sirkukselle kaikkea hyvää ja yhä pitenevää ikää. KG

Atomic Swing (swe) @ Korjaamo, Helsinki 09.10.2025

Jos on Ruotsi aina ollut, ja yhä on, maailman johtavia pop-maita, niin oli se sitä vahvasti myös 90-luvun alussa. Yksi tärkeimmistä aihealueen ja aikakauden bändeistä oli Tukholmassa 1992 perustettu Atomic Swing. Eggstone oli jo ehtinyt näyttää kanssasveduille tietä Atomicin perutamisvuoden albumillaan ”In San Diego”, mutta jo nopeasti 1993 levytyskantaan päässyt Atomic Swing jatkoi siitä eteenpäin vieläkin omenpaa polkuaan. Homman tai hommelin nimi oli ilmava ja kitaroita helkyttävä henkevä pop, johon Atomic Swing alkoi keittää mukaan pikkupsykedeelisiä mausteita, loungemusan rentoutta, niin, ja swingia. Samankaltaisella lähestymistavalla The Cardigans löi hetkeä myöhemmin isosti läpi, ihan niin isosti Atomic ei koskaan päässyt vyöryttämään, mutta tuli jättäneeksi ison jäljen ja merkityksen pohjoismaapoppiin, ja laajemminkin. Pitää myös muistaa, että pelkästään ennen vuotta 1997 tapahtunutta, kolmen albumin jälkeistä välitelakoitumistaan, Atomic Swing oli ehtinyt nykäisemään kolme kiertuetta Japanissa, skandinaviapopin tuolloisessa eldoradossa, jonne pääseminen tarkoitti, että hommat oli isoillaan. Itse olin joskus 1997 Tokiossa ja vierailin mukavan, Bloody Dolphins -levy-yhtiötä pyörittäneen pariskunnan kotona. Heidän agendansa oli promota Skandinavian popbändejä Japanissa, elettiin kuuminta Britpopin aallonharjaa, ja sen mainingeissa popnälkäisten japanilaisten katse osui isosti myös Ruotsiin, toki muutamiin suomibändeihinkin. Keskusteluissa Tokion iltapäivässä vilisivät nimet Cardigans, Wannadies, bob hund, Eggstone, Popsicle, ja toki myös Atomic Swing.

Kuivatelakalta Atomic Swing palasi takaisin 2006, teki paluualbumin, ja on aina silloin tällöin väläytellyt olemassaoloaan, ja saavuttanut aikain saatossa suoranaisen kulttimaineen. Mikä ei syksyn kolmen keikan Suomen rundin lipunmyynnissä varsinaisesti näkynyt. Mutta jos keikkoja ei järjestäjienkään puolelta hehkuteta tai markkinoida, niin vain onnekkaimmat tai sitoutuneimmat niille ehtivät. Helsingin Korjaamon Vaunusalissa, bändin järjestyksessään toisella tämänkertaisella Härmän keikalla näytti silminnähden siltä, että mestoille olisi mahtunut puolet enemmän jengiä. Toisaalta, nyt oli mahkut itsekin valua sinne ihan etummaiseen eturiviin, mellakka-aidalle asti, kun ei ollut niin jumalatonta tunkua. Eikä Vaunusalinkaan soundi siinä etuaidalla bändiä välttämättä kaikin hetkin mairittele, mutta sillä ei nyt niin ollut väliä, Atomic Swing piti nähdä edes kerran kunnolla ja läheltä.

Bändissä on edelleen mukana kolme alkuperäisjäsentä, kitarassa ja laulussa Mr. Atomic Swing eli pääasiallinen biisinkirjoittaja Niclas Frisk, kiippareissa ja laulussa honkia kolisteleva hippi Micke Lohse ja rummuissa tanakat takalinjat jo vuodesta 1992 taannut Henrik Berglund. Muutaman basistivaihdoksen jälkeen nykyiset alakerrat jynkyttää japanilainen, tukholmalaistunut Tomoko Sukenobu, ja aivan ihastuttavasti jynkyttääkin. Tomoko oli jo 90-luvun koti-Japanissa kovakin Atomic-fani, mutta vähänpä tuolloin vielä tiesi. Tomoko soitti Macaroni-nimisessä bändissä ennen muuttoaan Ruotsiin, jossa on sittemmin vaikuttanut mm. folk punk-orkka Crash Nomadassa ja garagemmassa ”Demons”-yhtyeessä, sekä koska maailma on ihmeellinen ja ennustamaton mesta, lopulta päätynyt Atomic Swingiin.

Nirkoset puolisentoista tuntia kellottanut Helsingin keikka koostui vain 13:sta biisistä, mutta pitkine jamitteluineen ja fiilistelyineen styget kuitenkin livenä kellottivat monasti paljonkin enemmän kuin levyillä. Paluualbumi ”The Broken Habanasilta” (2006) ei kuultu ensimmäistäkään raitaa, joten ihan Niclaksen itsensäkin spiikeissään tunnustamasti oltiin nostalgiahousut jalassa ja nostalgiahattu päässä tällä kertaa liikenteessä. Ellei peräti tälläkin kertaa. Uskollinen ja bändin kulttimaineeseen nostanut posse haluaa kuulla enimmäkseen kahden ensimmäisen albumin hittiraitoja, ja niitä saatiin. Homma tutusti ja (to)tutusti käyntiin esikoisalbumi ”A Car Crash In The Bluen” (1993) radiohitin ”Mosquitos on Mars?” urkuintrolla, ja sitä myötä Micken säestämänä loppubändikin lavalle. Vielä kakkosbiisi ”Walking My Devilissa”, joka edusti juuri ennen kuivatelakoitumista ilmestynyttä kolmosalbumi ”Fluffia” (1997), oli bändin soundit aikamoista peruskaurapuuroa, mutta asettuivat siitä sitten oikeinkin kohtuulliselle tolalle. Jopa Micke Lohsen retroiset ja Atomicin soundille tunnusomaisen korvaamattomat kiipparitkin saatiin tulemaan kohtuullisen hyvin läpi.

Jo kolmosstygessä ”Smile” Niclas koki esitellä bändin, ja jokainen sai sitä kautta piskuisen soolotilankin. Niclas muisti myös vuolaasti kiitellä suomalaisyleisöä, ja sitä miten tänne on aina yhtä kivaa palata, eikä Korjaamon väkimäärä bändiä näyttänyt varsinaisesti harmittavan, edellisiltana Turussa kun oli näyttänyt varmaan vieläkin tyhjemmältä. Varsinaisessa setissä kuultiin hittiä hitin perään, isoimman innon yleisössä herättivät ehkä ikonisin AS-biisi ”Bossanova Swap Meet”, sekä heti perään soitettu ja ainakin omille conversensijoille illan komein styge, ”In The Dust”. Oli jotenkin todella mahtavaa pitkästä aikaa, kun harvoin ihan sinne mellakka-aidalle asti tulee raahauduttua, kun sinne harvemmin tunkematta edes mahtuu, seurata kokeneen ja pitkää uraan tehneen bändin työskentelyä näin läheltä. Miten biisit lähetettiin käyntiin, miten bändi kommunikoi, ja miten silminnähden mukavalta työpaikalta Atomic Swing vaikutti. ”Too Late To Exitin” alkuspiikissä Niclas muisteli nuoruuttaan 80-luvun Tukholmassa, ja että miten se discoiltojen viimeinen hidas nousi niinä aikoina aina kolossaalisiin merkityksiin, ja sellaisen mahtavan illanpäättäjäisnojailu-ja snoukkailu power balladin bändi itsekin halusi laatia. Ja niin syntyi esikoisalbumin kolmosraidaksi kieltämättä kertakaikkiaan upea ”Too Late To Exit”. Illan viimeinen hituri se ei tokikaan ollut, bändi lanasi pitkään ja huolella jamitellen vielä ”Stone Me Into The Grooven” ja poistui sitten lavan taakse, vain naksun päälle tunnin soiton jälkeen. Puolikas korjaamollinen toki tiesi, ja settilistansa opetelleet fanit, että ei tämä tähän jää.

Peräti neljän biisin encoreosuus avattiin ”Carnival Stallilla”, äärityypillisesti loungehtavalla, swingahtavalla Atomic Swing-biisillä, joskaan nyt ei bändin parhaalla välttämättä. Kuultiin ”Like a John Needs a Yoko”, jossa basisti Tomoko Sukenobun stemmahuudotkin vihdoin tulivat läpi. Tomoko toki toimitti niitä keskimäärin sen verran kaukaa, että ei ihme etteivät juurikaan tulleet. Omilla kuulo-ja yyberöintisijoilla stage right taas puolestaan Micke Lohsen stemmat kuulostivat paikoitellen aika riipiviltä, mutta keikan kesto ei ihan riittänyt sen keksimiseen, että miksi. Mutta sitä pitkällä ja haisevalla tikulla silmään, joka näin kovalaatuisen keikan jälkeen valittaa oikeastaan juuri mistään. Enkä valitakaan. Ihmettelen vain henkilökohtaisesti, että miksi tätäkään bändiä, paino sanalla tätäkään, ei ole voinut nähdä ja suorittaa jo kauan aiemmin. Atomic Swing kun on kuitenkin vieraillut aina parin vuoden välein Härmägidionissa, vaikka uusia levyjä ei olekaan ilmestynyt, mutta nostalgiahousut jalassa. Koko tämänkertaisen Atomic Swing-illan kruunasi yleisöön kuin voiveitsi vanhaan ihmiseen uponnut, tuttu ja (to)tuttu keikkojen päättäjä, ”From Venus To Everyday”. Ja kun koko encoreosuudessa Atomic Swing laittoi vielä kaksi pykälää psykedeelisemmän vaihteen silmään, ja itse eturivissä öögat sirrilleen, niin ihan saattoi kuvitella olevansa Hollywood Bowlin eturivistössä The Doorsien keikalla heinäkuussa 1968. Mikä vertaus ei ole kummaltakaan pois ja oikeastaan vain alleviivaa Atomic Swingin merkitystä kokonaiselle sukupolvelle (minimissäänkin) ruotsalaisia bändejä. Tulkaa taas pian takaisin Atomic Swing, nyt tajuan olla paikalla. KG

Dingo @ Kaupunginpuisto, Hämeenlinna 22.07.2023

Kesällä tasan 40 vuotta sitten Finnlevyn kykyjenetsijät ja headhunterit olivat keikkojenkuuntelumatkalla Porissa, jossa tuntui mukavasti musahommat kuplivan pinnan alla. Visiitti tuotti kovimman mahdollisen tuloksen, edellisvuonna perustettu Dingo sai levytyssopimuksen, ja jos saa sortua kliseisiin, loppu on suomirockin kivenkovinta historiaa. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, 80-luvun massahysterian aikaan kaiken Suomessa nähtävillä olleen nähnyt Dingo, on yhä olemassa. Ja sen eturivi on osastoa legendaarinen, klassisesta kokoonpanosta ovat nokkamies-Neumannin rinnalla yhä jäljellä Pepe Laaksonen bassossa ja Jonttu Virta kitarassa. Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa saatiin sitäpaitsi todistaa heinäkuisena iltana, että Dingon vuoden 2023 keikkakunto on aivan jäätävän kova. Keikka meni noin 1300:n nähdyn livevedon kokemuksella aivan heittämällä suomiartistien osalta kautta aikain Top5:een, ja lienee ollut soundillisesti paras ikinä kokonaisen ja sähköisen bändin soittama ulkoilmakeikka. Miten ihmeessä voikin käydä näin?

Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa pyöritetään tänä kesänä Dingo-teemaista musikaalia, ja teeman kunniaksi itse bändikin saatiin ulkoilmateatterin lavalle vieraaksi. Itse en saisi itseäni musikaalikatsomoon edes maksua vastaan, en tämän, enkä minkään muunkaan. En oikein ole musikaalismiehiä. Mutta Dingon livevetoon oli suhtauduttava, tosin etukäteen jännitti aivan penteleesti. Ensinnäkin, kesäteatterin lava ja puitteet, Dingon nykykunto ja mitä niitä nyt olikaan. Kun bändi vaihtoi lennosta taustanauhalta soineen ”Nimeni on Dingo”-biisin muotoon ”Sinä ja minä”, marsittuaan ensin lavalle ultrasympaattisesti polkua pitkin, pusikon takaa, kaikki duubiot osoittautuivat turhiksi. Jontun ensimmäiset ulvautukset tutusta mustasta Gibsonista, ja jos todistajia ei olisi ollut näin montaa sataa, iso mies olisi voinut itkeä. Pysyy ja paranee. Nimeni on edelleen Dingo.

Dingo-tavaramerkin harhailuvuosiin perustuen, sen puolesta miljoonasta eri kokoonpanosta on soitettu poskea ja paukutettu partaa, eikä ihme, onhan bändin klassisten kokoonpanojen lisäksi sen riveissä nähty hengästyttävät 32 muuta muusikkoa (joista pelkästään Hämeenlinnan yleisössä bongasin ainakin kaksi kappaletta). Mutta Neumannilla oli tavaramerkin haltijana oikeus pyörittää Dingoa niinäkin vuosina, kun klassikkokokoonpanojen miehet tekivät muuta, tai eivät mukaan halunneet. Silti, on enemmän kuin liikuttavaa ja kohottavaa nähdä taas nykyinen eturivi Neumann-Virta-Laaksonen. Kaikki on taas hyvin.

13 biisin settilistan edetessä ensin ja päällimmäisenä ihmetytti ja ilahdutti se, kuinka upeasti Neumann edelleen, ja/tai jälleen, laulaa. Alkuperäislevytysten tutut nyanssit tulivat melkein sellaisinaan läpi, äänen tummentuminen iän myötä on vain mahtava bonus. Seuraavat ilon aiheet oli nähdä, kuinka upeasti Jontun Gibson edelleen soi, ja kuinka uskollinen Pepe Laaksonen (Neumannin rinnalla jo MAC-yhtyeen ajoilta, vuodesta 1981) yhä näytti nauttivan näiden satoja kertoja höylättyjen rallien soittamisesta. Ja muutenkin, bändillä tuntui olevan erittäin rento meininki, esiintymisen ja soittamisen ilo oli käsinkosketeltavaa. Dingo tuli nähtyä 2000-luvun jälkipuoliskolla varsin monta kertaa, eikä silloin välttämättä aina puhuttu yleisöön asti välittyneestä ilosta tai yhteishengestä. Siksikin, heinäkuinen Hämptönin ilta oli vanhalle fanille aivan järjettömän tärkeä olla paikalla.

Ja millä soundeilla bändi toimitti, sanoinko jo? Kasettisoundeilla. Asiaa auttoi tietenkin Kaupunginpuiston puiden suojaama tuuleton kohta, maltilliset volyymit, teatterin puinen amfirakenne ja koko katsomon kattava katos, mutta silti on osattava asiansa, että mikään orkka maailmassa kuulostaa näin kuulaalta. Toivoa jos olisi saanut, Jontun keppiä olisi voinut väliin soitattaa kovempaakin, mutta poissaolollaan loistivat ne suomimiksauksen helmasynnit eli puuroiset välispiikit ja kaiken yllä kolisevat rummut. Lisäpojot-tai pisteet Saska Ketosen aivan ihanan kolinaisesta seurakuntasali-snaresoundista. Arvostan. Heittipä ilmeisesti jonkin verran jalkavammaisena tänään soittanut Ketonen ”Nahkatakkisen tytön” lomaan peräti maltillisen mittaisen rumpusoolonkin, Quuppa Seittosen vastaaville golden days-sessioille kunniaa tehden. Illan äänenpaineenmittaaja sai ilahduttavasti myös Leena Peisan kiipparit kuulumaan, varsinkin hetkinä, jolloin Leena tarttui suomirockissa yhä melko (ja turhan) eksoottiseen keytariin, ja liittyi muutamiin biiseihin eturiviin legendojen rinnalle.

13 biisiä, tiukinta Dingo-mytologiaa neljältä albumilta. Silti, pelkästään hittimatskullakin bändi saisi kahden tunnin setin aivan vaivatta kasaan. Tänään mentiin melko ilmeisillä, mutta upeana mausteena joukossa kuultiin myös rikollisen aliarvostetun ”Pyhä klaani”-albumin raita ”Perhosen lento”. Sekä vuoden 1994 ”Via Finlandia”-albumin (jonka olemassaoloa erittäin moni ei edes tiedä, tai liian moni jonne muista) raita ”Elämäni sankari”, joka omissa kirjoissani on yksi ehdottomasti Dingon parhaista biiseistä ikinä. Jontun soolo ”Kulkurin ja kaunottaren” kauniiksi lopuksi, Pepen bassointro ”Apinatarhaan” mennessä, tanssilattian täyttyminen viimeistään ”Kirjoitan”-biisin kohdalla, Neumannin istualtaan upeasti tulkitsema ”Jokainen aamu”; illan kohokohtia, jos sellaisia erikseen kukaan kaipasi, koko ilta oli kohokohta. Nihkeästi edenneen keikkakesän 2023 kohokohta, henkilökohtaisella tasolla Dingon paluu.

Tämä kokoonpano julkaisi sinkun ”Tähtenä taivaalla” toukokuussa 2018, sitä voisi aivan hyvin yhä tai uudestaan soittaa keikoilla, mutta ymmärrämme toki, miksi bändi nojaa pelkästään vanhempaan materiaaliin. Ja sitähän ne kaikki ankarat juhannustanssit lavan ja katsomon väliin pystyyn pistäneet pistoolisankarit, devilit, herot ja levottomat tuhkimot tietysti haluavat ja toivovat. Dingon työnantaja on aina ollut yleisö, ja sitä se on loppuun saakka.

Edes ”Autiotaloa” ei näinä vuosina ole saatu soitettua ruvelle, vaikka sitä on höylätty parturi-kampaamoissa, liikennevaloissa ja slummitaloissa tuhansia kertoja, Dingon luenta klassikosta soi Hämeen iltaan tuoreena, muhkeana ja kuin eilen laadittuna. Ilta päättyi yhteislauluun ”Levoton Tuhkimo”. Tämä ei jää tähän. Nykyinen kokoonpano on nähtävä pian uudestaan. Nyt kun Jontun kaiken, ja siis kaiken nähneet Marshallin kaapitkin edelleen pysyvät kasassa. Ja siihen ihan hillittömän monelle lavalle roudattuun, pinon päälle nostettuun Marshall-nuppiinhan Dingon soundi edelleen isolta osalta pohjautuu. Pysyy. Pysyy ja paranee. Nimeni on Dingo, se saa kulkemaan. KG

Samuli Putro @ Tampere-talo 15.04.2023

Samuli Putro julkaisi kahdeksannen sooloalbuminsa ”Ikävä mummoa” maaliskuun alussa ja jalkautui sen ekasta sinkkulohkaisusta ”Kakarat” otsikkonsa ottaneelle ”Automatka Ruotsiin”-kiertueelle. Kuusi päivää julkaisun jälkeen startannut kevätrundi sisältää 23 vetoa, ja matka päättyy kuin päättyykin Ruotsiin, joskaan ei välttämättä autolla. Toukokuun 5.päivä on tarjolla elämän, melankolian ja lauluntekemisen juhlaa myös Tukholman Finlandsinstitutetissa. Putron uusi albumi on aina nykyisellään odotettu tapaus, ja salit tuppaavat olemaan ympäri Suomea relatiivisen täynnä innostunutta kuulijaa. Niin nytkin, Tampere-talon ison salin parvella oli toki tilaa, mutta alakerta oli myyty piukkaan. Oma istuinsija lohkesi tällä haavaa mainitulta parvelta, päätös lähteä kun syntyi vasta keikkapäivän puolella. Ensimmäisen käden raportit edellisillan keikalta Hämeenlinnan Verkatehtaan permannon eturiviltä olivat sen verran vakuuttavia ja laadun puolesta puhuvia, että olihan Putro (nytkin) nähtävä. Ja kun puhutaan todennäköisesti tämän maan laadukkaimmasta ja puhuttelevimmasta elävästä lauluntekijästä, niin toki Samuli Putron tekemisiin pitäisi aina tilaisuuden tullen suhtautua. Olin nähnyt Putrolta ”Pienet rukoukset”-rundin soolokeikan Hämeenlinnan Suisto-klubilla huhtikuussa 2019, ja mainiot muistothan siitä vedosta toki oli.

Pitkälti yli kaksituntiseksi venynyt puhde oli, ja on tällä rundilla, jaettu kahteen väliajan katkomaan puoliskoon, joista ensimmäisessä soitettiin käytännössä koko ”Ikävä mummoa”-uutuusplatta läpi, joskaan ei onneksi täsmälleen levyn järjestyksessä. Sen voi nimittäin tehdä kotona ja levyltä. Väliajan jälkeen Putro tunnelmoi yksin akustisen ja maailmaanähneen teräskielisensä kanssa, kunnes kakkossetin loppua kohden bändi jälleen liittyi mukaan. Tällä rundilla piskuinen bändi muodostuu koskettimia ja koneita operoivasta Tuukka Tuunasesta, ja mm. Death Hawksin riveistä tutusta, viileääkin viileämmästä rytmit ja liverummut toimittavasta Miikka Heikkisestä.

Ykkössetin aloittanut ”Ajattelen kotia” meni tunnustellessa, soundia nyt vähintäinkin. Hetkittäin oli vaikeaa, ainakin parvella, saada sanoista selvää. Mutta eipä hätiä, kun tiesi että tiskin takana homma osataan, eikä tämä tähän jää, niin mikäpäs se tässä. Heti toisesta stygestä lähtien illan soundi olikin kuulas ja kirkas, ja Putron tapauksessa pikkunyansseineen ääritärkeät sanoitukset tulivat upeasti läpi. Uuden albumin kakkossinkkuna julkaistusta ”Tanssilattialla on tungosta”-biisistä tulee kesähitti, sanokaa minun ja varmaan monen muunkin sanoneen. Johan tuo oli käydä jalan alle ihan istualtaankin, viiltävä tanssibiitillä eteenpäin nykivä laulu yksinäisestä ihmisestä jolla kuitenkin yhä on unelmista rippeet jäljellä. Biisi, joka jälleen todistaa ja todentaa miksi Putro on elävistä suomalaisista rockrunoilijoista kenties se kaikkein suurin, muun muassa siksi, että katse ihmiseen ei koskaan ole alentava tai pilkkaava, se on aina ymmärtävä, syvimmänkin ironian hetkellä. Katse, jollaisen alla itse haluaisi elämäänsä rahjustaa.

Putron sanoitukset puhuvat puolestaan, laulut puhuvat puolestaan. Siksi maestromme olisikin voinut ihan huolella jättää puheet vähemmälle, puheiden pituus ja tietynlainen epärelevanttiuskin uhkasi syödä voimaa upeilta lauluilta pois. Varsinkin mitä tulee uuden levyn stygeihin, ne kun eivät ainakaan meikäkuulijalle vielä olleet oikein millään tasolla tuttuja. Ja muutamiin lauluihin laadittu Sparksin Mael-veljeksistä jollain kummalla tavalla muistuttava tanssahtelu ja nykyliikehdintä vasta uhkasikin olla teksteiltä pois. Varsinkin käsittääkseni ihan vakavaksi, eikä missään määrin ironiseksi tarkoitetussa ”Muuttolaatikot”-biisissä, joka viiltävyydessään edustaa tuoreen levyn ehdotonta parhautta. Monin paikoin teki mieli laittaa silmät kiinni ja vain kuunnella, mutta kun olin maksanut silmät auki olemisesta, niin en sitten tohtinut.

Tuoreen julkaisun biiseistä parhaiten toimivat sinkkubiisi ”Kakarat”, erittäin perinneputrosti otsikoitu ”Iltaisin, aamulla, päivittäin” ja upea ”Rakkaus on päätös”. Taannottaisessa haastattelussa Putro totesi biisien nykyään syntyvän jopa niinkin häkellyttävissä aikaikkunoissa aamupäivän vireinä tunteina, kuin peräti vain vaikkapa 25 minuutissa. Käytetyn ajan lyhyys ei tokikaan ole itseisarvo, mutta hämmentää kuulla mitä laatua voi syntyä aivan käsittämättömän spontaanisti.

Kakkospuoliaika siis käynnistyi mies-ja maailmaanähnyt kitara-tyyppisesti yhdellä kaikkein satuttavimmista Putro-biiseistä, ”Elämä on juhla”. ”Jokainen tarvitsee” lähti peräti ilman kitaraa, pelkän laulun varassa. Putro kertoili pitkään yrittäneensä luoda toimivaa suhdetta ”Älä sammu Aurinko”-levyn nimibiisiin, jonka kirjoitti henkilökohtaisen elämänsä aallonpohjilla toistakymmentä vuotta sitten. Hyvinhän tuo kuitenkin meni täydelle Tampere-talolliselle läpi, ja oli itseasiassa yksi kakkospuoliajan parhaita vetoja. ”Se täydellinen” omistettiin Tampereen naispuoliseksi oletetuille sinkuille, kannustuslauluna siihen, että kyllä se otsikonmukainen vielä joku päivä löytyy. Putro kutsui pikkuruisen bändinsä takaisin lavalle, ja soittajakaksikon vanavedessä saapui myös illan yllätys, joka oli lipsua jo keikan keskeyttäjänä melkein komediankin puolelle. Miehelle ojennettiin pitkien puheiden saattelemana Majaoja-kulttuurisäätiön palkinto, ja toistatuhatta silmäparia seurasi, kun Putron tilille kilahti palkintorahaa viisitoista tonnia. Mies oli syystäkin häkeltynyt, ja keikan jatkuminen totutulla intensiteetillä otti oman aikansa.

”Milloin jätkät tulee” kirvoitti illan puhuttelevimman spiikin, kun Putro muisteli kantaneensa pitkään syyllisyyttä siitä, ettei silloin joskus kauan sitten ollut rohkeutta puuttua sivustakatsojana rajun luokan koulukiusaamiseen. ”Anna nyt” meni hiukan rymistelyn puolelle, mutta yksi miehemme tärkeimmistä biiseistä ikinä, ”Ilmasta tehtyjä”, soi sille kuuluvalla arvolla ja arvokkuudella. Tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan varsinainen setti päättyi kuten niin monesti aiemmin, ”Olet puolisoni nyt”. Kiertueen ainoaa aiempaa julkaistua settilistaa tutkinut tiesi, että encoreita tulee yksi, olihan ilta jo pitkällä ja pitkälti yli kaksikymmentä biisiä soitettuna. Encoren esitystapa ehkä kuitenkin yllätti. Ilman mikrofonia, lavan etureunasta mies ja kitara, taustallaan Heikkinen shakereissa ja Tuunanen melodikassa. Pieni ja intiimi lopetus laadukkaalle keikalle, kiertueen 14. veto oli ohi, ja triolla edessään automatka Jyväskylään. KG

Sting (uk), Joe Sumner (uk) @ Nokia Arena, Tampere 20.09.2022

Brittiläinen The Police takoi itsensä lähtemättömästi rockin historiaan vuosien 1977-1984 välillä. Bändin eittämätön nokkamies ja hittinikkari Sting on varmistellut kyseisessä historiassa pysymistä soolourallaan jo kunniakkaiden 37 vuoden ajan. Nyt 70-vuotias popveteraani saatiin Suomeen kahdelle keikalle, tuoreinta ”The Bridge”-albumia (2021) promoamaan. Tampereen Nokia Arenan veto, joka avasi koko Euroopan-kiertueen, oli Stingin järjestyksessään 15. Suomen (soolo)keikka. Tällä kertaa Sting nähtiin ja nähdään myös Helsingin Jäähallissa.

Nokia Arena tuli henkilökohtaisesti koeponnistettua kesäkuussa Eric Claptonin bändillä, kokemus oli puolittain karmiva piippuhyllyltä yytsittynä, mutta Sting-illassa oikeastaan kaikki oli toisin. Nokia Arena osoitti toimivuutensa koko potentiaalillaan; arkkitehtuuri, sijainti, väljyys, henkilökunnan rentous, jonoutumattomuus, ja mikä yllättävintä, permannon lavaa lähimmän kolmanneksen otannalla myös aivan jäätävän hyvä soundi. En tiedä oliko äänenpaineasiat vieläkään yhtään paremmin VIP-aitioissa tai piippuhyllyillä, mutta alalattialla, Tavastia-etäisyyksiltä yyberöitynä keikka oli pelkkää juhlaa. Kolme minuuttia ennen lämppärin aloitusta sai kävellä vielä ihan vapaasti lopullisille laatujalansijoille, matkaa lavalle jäi vain alle 20 metriä. Eli ihan kuin olisi hiukan isommalla klubilla ollut, eikä yhtään jäänyt nälkää enää uudelleen kokeilla niitä Nokia Arenan ylähyllypaikkoja.

Illan aloitti sekunnilleen sovitusti klo 20 Stingin laulaja-lauluntekijäpoika Joe Sumner. Joe-poika on hankkinut muusikkokannuksiaan brittibändi Fiction Planessa, jonka isoimpia hetkiä oli varmaankin toimia lämmittelyaktina The Policen reunion-rundilla 2007, mutta myös soolona kaveri on jo pitkään esiintynyt. Eikä ole kuulkaa hullumpi lauluntekijä lainkaan. Tampereen 8-biisisessä mies ja teräskielinen-setissä vain keskivaiheen stygeissä tuli muutamassa jazzahtavammassa osuudessa mieleen muuankin Sting, mutta muuten Sumner Jr:lla on persoonallisia biisejä iso tukku, ja ennenkaikkea huikea lauluääni. Madoton omena on pudonnut puusta riittävän kauas, mutta turvallisen lähelle, jos syksyinen metafora sallitaan. Varsinkin kakkosena kuultu ”You You You” on maailmanluokan biisi, ja voisi soida vaikka isänsäkin katalogissa. Myöhemmin Sting-setissä, kun lavakameroiden kuvassa iskä ja poika olivat rinnakkain, yhdennäköisyys pelkästään oli ilmeinen, ei ollut poika alakerran Ramin tekemä, niin miksipä ei voisi luonnostaan myös kuulostaa hyvin samankaltaiselta. Ja jos kuulee pikkujäbänä koko ajan Policea ja Stingiä, niin jotain sieltä vääjäämättä tarttuu. Pitää muistaa, ettei ole ihan pelkästään helppo paikka lähteä maailman lavoille jos sukunimi sattuu olemaan Sumner (tai Earle, Presley, Starr, Guthrie, Lennon, Dickinson, Zappa tai moni muu). Suomalaiset saavat jatkuvasti kehuja maailmanartisteilta hyvinä yleisöinä, ja nytkin oli aivan ihanaa nähdä ja kokea, miten suopeasti Joe Sumnerin puolituntinen otettiin vastaan. Poika-Sumnerilla oli myös tietämättään ilo ja kunnia olla meikäläisen kirjanpidossa varmistetusti 1000:s nähty artisti ja isä-Stingillä oli ilo ja kunnia saattaa seuraava 1000-luku matkaan. Muutamia nähtyjä tilastoinnissa on taatusti jäänyt unohduksen hämyyn, mutta uskoakseni vain tyyliin alle 10, joten kohtuutarkoista luvuista puhutaan. Stingin veto huipputaitavine bändeineen Tampereen illassa oli niin kova keikka, että ilo lähteä tavoittelemaan seuraavaa tuhatta artistia on pelkästään puolellani.

Joe Sumner.

Mikään keikka, jolla tiski soittaa lämppärin ja pääbändin välissä Frank Sinatraa dubversioina, ei voi olla huono. Eikä ollutkaan. Tai toisaalta, missä enää tällä planeetalla voi kuulla Einin ”Olen neitsyt”? Tampereen Nokia Arenan yläbaarissa Karjalaa siepoessa ja paikalla olemattomia tuttuja bongaillessa. Arvostan.

Lämppäri-Joen jälkeen oli pidettävä saavutetuista conversensijoista (joo, alkaa ne olla jo kohta vähän kylmät) kiinni, ei näin hyviä mestoja täälläkään permannolta saa, jos lähtee pääartistin ekan biisin aikana könyämään sormet kanan siipirasvassa vessan kautta permannolle. Vanha keikkanäätä koki nimittäin karmivia heinäkuussa Ruotsin Solnan Friends Arenan lentokentän kokoisella lattialla, kun Rollarit soitti arviolta 100 metrin päässä, ja edes nanosekuntien näköhavaintoja saadakseen piti koko ajan keksiä omat päkiänsä ja pohkeensa uudestaan.

Sting seitsenhenkisine bändeineen asteli lavalle tasan sovitusti klo 20.45, ja nimenomaan koko bändi yhtäaikaa. Koko keikan ajan oli fiilis, että Sting on bändin basisti ja laulaja, ei rocktähti, ja että nyt vaikuttaa kivalta työpaikalta myös noille muille. Ja langattomana, mikkitelineestä riippumattomana Stingin ei myöskään tarvinnut palata aina lavan keskelle pönöttämään, vaan saattoi laulaessaankin kierrellä ympäri stagea. Illan 19 biisin settilista lähti heti ja pokkana etenemään bonjovimaisella dramaturgialla, eli isoja hittejä kärkeen ja kaikkiin mahdollisiin väleihin, koska ne ei tunnetusti lopu ihan heti kesken. ”Message In a Bottle” avasi, ja vanhimmatkin rokkipolicet oli heti vedetty meininkiin mukaan, toki Stingillä on ollut aikaa ja perspektiiviä kasvattaa useampikin fanisukupolvi, niinkuin Tampereenkin alalattialla nähtiin. Kakkosena vedetty ”Englishman In New York” korkkasi soolotuotannon. Sting soitti lopulta materiaalia vain 4 sooloalbumiltaan, vaikka julkaistunahan niitä on peräti viisitoista. Muuta illan aikana merkillepantavaa oli paitsi upeat lavavalot, myös taustaprojisioiden niukka graafisuus ja pelkistetty väripintojen ilmaisu, aina ei tarvitse ajaa sitä Vietnamin sota ja Etiopian nälkäiset-tsunamia taustalakanaan, todistaakseen että nyt on kuulkaa kantaaottava taiteilija lavalla ja laulut mietittyjä. Hyvä Sting! Vaikka mies onkin luonnonsuojelija ja hyväntekijä, ihmisoikeusaktivisti, niille asioille on oma hetkensä ja paikkansa.

Mielenkiintoinen valinta oli myös soittaa tuoreimman albumin kolme raitaa heti alulle settiä ja kaikki peräjälkeen. Kyynisempi sanoisi, että ”pois kuleksimasta”, mutta mitäpä jos niin ei ollutkaan. Kaksi biiseistä oli silkaa modernia Policea ja yksi silkkaa, taattua soolo-Stingiä. Miehemme istualtaan akustisella kitaralla säestämä ”If It’s Love” ja ennenkaikkea rouheampi ”Rushing Water” eivät missään nimessä hävenneet itseään klassispainotteisessa settilistassa, päinvastoin. Jo kolmannen biisin jälkeen Sting myös esitteli bändinsä, pikku tavatonta sekin. Lavan keskushahmoja olivat tänään(kin) Millerin rouvan lahjakkaat kitaristipojat Dominic ja Rufus, joista ensinmainittu on ollut Stingin oikea käsi koko soolouran ajan, ja jolla on bändissä myös sävellysvastuuta. Illan aikana myös Shane Sager huuliharppuineen sai soolotilaa, mainittavimmin ehkä hiukan laiskasti alkaneessa, mutta isoihin soulsvääreihin kohonneessa ”Brand New Dayssa”, jonka alkuperäisen huulisintron vetää itse Stevie Wonder, kuten Sting spiikissään muistutti meitä, mutta huumorilla myös nuorempaa soittajaansa. Lavan muusikoista kiipparisti Kevon Webster jäi ehkä soundillisesti eniten pimentoon, mutta jo kehuttukin illan häkellyttävän hieno kokonaissointi takasi jopa perkussioita hoitaneen taustalaulajatar Melissa Musiquen tamburiinin ja shakerin läpitulon, joka on tämänkokoisessa liiterissä ehkä pikku juttu, mutta oikeasti iso ansio illan tiskille. Ennen koronaa Stingin bändin rummuissa nähtiin itse Josh Freese (ex-Guns’n Roses, ex-Nine Inch Nails), mutta nyt tanakat tahdit takasi nuori pastorinpoika New Jerseysta, Zach Jones. Eleetöntä, isokätistä groovaamista, joka raskautti monia tuttuja Sting-hittejä juuri sopivalla tavalla. Josta puheen ollen, illan raskaimmassa vedossa ”Heavy Cloud, No Rain” Sting sai upean lauluavun lavan eteen duetoimaan nousseelta Melissa Musiquelta. Oman hetkensä sai myös taustalaulajista toinen, Gene Noble, joka nousi varsinaisen setin päättäneessä ”Every Breath You Take”-ikihitissä Stingin rinnalle tulkitsemaan R&B:sti, ja onnistui osaltaan nostamaan liki puhkisoitetun stygen uudelleen tuoreeksi ja terveeksi, itse asiassa koko kuluvan, huikean keikkavuoden yhdeksi tärkeimmistä yksittäisistä vedoista. Meni viimeiset kaksi viikkoa pari tai kolme tuntia yössä maksimissaan nukkuneellla keikkaketulla tennispallon muotoinen, kokoinen ja värinen pala kurkkuun, kun viimein kuuli slummitaloissa ja liikennevälineissä nilelle soitetun ”Every Breath You Take”, vieläpä niin että myötäiset lavavalot syttyivät ja koko bändi nostettiin varjoista esiin. Täällä me ollaan oltu teitä varten, mutta ilman teitä, ei olisi meitä. Upea ele Stingiltä, joka tietenkin bändijohtajana tällaiset hetket a) suunnittelee ja b) siunaa.

Sting.

Ennen lopun superhittiä komeimmin kulkivat niinikään The Police-hitti ”So Lonely”, jonka sekaan bändi uitti säkeistön verran Bob Marleyta (”No Woman, No Cry”), sekä käsittämättömällä voimalla eteenpäin tampannut ”Desert Rose”, jonka julkaisun myötä aikoinaan Sting pystyi esittelemään algerialaista rai-musiikkia hyvinkin laajalle yleisölle maailmassa. Liiaksi kokolattiamaton alle on lakaistu sekin fakta, kuinka paljon Police aikoinaan auttoi popularisoimaan reggaeta, rocksteadya, skata ja dubia. Niinikään Police-biisiin ”King of Pain” Sting sai lauluavukseen poikansa Joen, ja ilman mitään hössötystä, että tässä on mun poika, laulettiin vaan rinnakkain, kuulostettiin samalta ja näytettiinkin melko samalta. Pojasta polvi ei saa missään nimessä pahentua, elämä jatkuu, rock’n roll ei kuole koskaan ja mitä näitä nyt on. Ja hei, ”Shape of My Heart”, teboilinbaareissa Juvalta Juankoskelle läpirynkytetty softrock-klassikko, joka voisi helposti tulla toisesta korvasta vaikkuna ulos, vaan ei, yksi illan upeimpia vetoja ja koko keikan aika tarkalleen puolivälin kaunis keskisuvanto. Diggasin, olin olemassa.

Monesti tai monasti käy niin, että kun se tunnetuin ja isoin biisi vedetään varsinaisen setin päätöksenä isolla tunteella sekä yleisön että bändin puolelta, niin kovin harvoin pakolliset encoret enää mitään lisäarvoa tarjoavat. Nytkin täydellinen keikka olisi päättynyt ”Every Breath You Takeen”. Encoreita kuultiin kaksi, niistä täysin sinänsä tietenkin pakollinen ”Roxanne” oli täysturha yleisönlaulatus, mutta lyhyt ”Fragile”-veto, jonka Sting tulkitsi istualtaan puoliakustisesti, oli kyllä mainio matkaeväs ulostautua Pirkanmaan yöhön. Lopulla keikkaa Sting esitteli bändinkin vielä toistamiseen, se kertoo ammattitovereiden isosta arvostuksesta, ja lupasipa pop-päällikkömme tulla vielä takaisinkin. Mikäs on tullessa, biisikynä on yhä terävä ja miehen kunto vähintäinkin silmämääräisesti mainio. Ja kun jopa Nokia Arenalta kadulle pääsy sujui (ainakin tällä kertaa) muutamassa minuutissa, niin täällähän pitää alkaa käymään. KG

Duran Duran (uk) @ In The Park, Kaisaniemi, Helsinki 02.06.2022

Duran Duran soitti Helsingin Kulttuuritalolla Suomen ensikeikkansa syyskuun 28.päivänä 1982. Nelisen kuukautta aiemmin bändi oli julkaissut sittemmin nopeassa tahdissa kryptoniittia myyneen kakkosalbuminsa ”Rio”. Sen isot hitit soivat tavan takaa aamukasteessa, liikennevaloissa ja slummitaloissa. Bändin näyttävät, ison rahan musiikkivideot siivittivät vastaperustettua Music Televisionia maailmanlaajuiseen suosioon. Duran Duran oli 80-luvun alussa planeetta Maan isoimpia bändejä.

Kesän 2022 alkajaisiksi Duran Duran saatiin Suomeen toista kertaa. Ei voi sanoa bändin todellakaan rampanneen täällä kyllästymiseen asti, mutta suosio on 40 vuotta ja 13 studioalbumia myöhemmin yhä vankkaa. Sitä todisti 12 000:n entisen ja vähän nykyisenkin nuoren saapuminen Helsingin Kaisaniemen In The Park-iltaan. Ja millaisen sävellahjan entiset nuoret uskollisen odotuksen jälkeen saivatkaan…

Iltapäivän oli avannut ruotsalainen Jubel (umlautilla), jonkinlainen synapopin ja diskon historian ideoita ja melodioita kierrättävä viraalihässäkkä, joka nyt ei näin ystävällisimmin ilmaistuna olisi voinut kiinnostaa yhtään vähempää. Iltapäivää jatkoi tuottaja-ja kitaristilegenda Nile Rodgers bändinsä Chicin nykyinkarnaation kanssa. Toki Duran Durania (ja puolta miljardia muuta) ansiokkaasti vuosikymmenien aikana tuottanut maestro diskohitteineen olisi pitänyt bongata, mutta Loud ’n Liven järkkäämän illan aikataulutus ja Ilmatieteen laitoksen järkkäämä ennuste olivat kumpikin niin karmivia, että oli tähdättävä alueelle noin tunti ennen pääbändin aloitusta. Ja se osoittautui oikeinkin hyväksi ratkaisuksi muistella vielä pitkään jälkikäteen. Rodgersin setin aikana tuli vodaa ihan huolella, eikä ajatus yytsiä Duraneita valmiiksi uitettuna koirana houkuttanut. Keikka oli aivan liian arvokas kärvisteltäväksi. Toivottavasti mahdollisuus nähdä legenda Rodgers vielä avautuu jossain muualla.

Kysymys. Jos lämppärin ja pääbändin välillä on kaksi ja puoli tuntia, ja lämppäri soittaa sanotaan vaikka rapian tunnin, niin mitä Kaisaniemen pesiskentällä on tarkoitus tehdä se loppuaika? Siis vaikka sää olisi ihan hyväkin? Kierrellä ja ihmetellä alueen muuta tarjontaa? Viittä ruokakioskia? Ja sitä faktaa, että juomapisteellä yhdelle asiakkaalle tai pienseurueelle kyetään uhraamaan aikaa erinäiseen hilloamiseen helposti viisikin minuuttia. Otin oikein aikaa, kun edellä olleelle ladyparille myytiin ei-oota, rahastettiin, unohdettiin tilaus ja saatiin taas langan päästä kiinni, viisi minuuttia! Ei siis ihme, että jonot välillä muodostuvat pitkiksi. Ja totta, saahan siihen kulumaan puolitoista tuntia hyvinkin, kun jonottaa yhden safkan ja pari keskikeijoa. Comme si, comme sa. Suomesta on kuitenkin tulossa sivistysmaa. Nyt kun juottokarsinoista on vihdoin päästy, sen yhden keskikebardin tai jopa skumppalekan voi ottaa mukaan ja hakeutua jo valmiiksi hyville conversensijoille. Ja 12 000:n sisäänotolla Kaisiksessa kaikki halukkaat näkevät edes jotain. Joten valittaminen sikseen, illan se osuus, jota varten tänne tultiin, oli pelkkää juhlaa.

Duran Duran astelee lavalle sekunnilleen sovitusti klo 20. Keikka alkaa niinkuin on alkanut jo ties kuinka kauan, ”The Wild Boys”. Solistis- ja nokkamies Simon Le Bonilla on valkoiset farkut (talvellakin) ja räyhäkkäästi neonvihreä nahkarotsi. Kiipparistilla ja idean isällä Nick Rhodesilla tukka sympaattisesti pystyssä, Roger Taylor tutun eleetön rumpujensa takana, jäljelle jääneistä Tayloreista toinen eli John, jynkkää bassoaan erittäin miehisestä alakerrasta. On kuin olisi kotiin tullut. Tätä on odotettu niin kauan, ettei ihan vilpittömästi kehtaa edes sanoa. Lavalla on Duran Duran, yksi maailman viidestä parhaasta bändistä, vihdoin tämä on totta.

”The Wild Boys” haeskelee vielä soundia, mutta harvinaisen lyhyeen, tänään on ammatti-ihmiset liikkeellä, potikat on tänään ehkä parhaassa asennossa näille kentille koskaan. (No, oli ne Queenillakin ihan hyvin.) Aiemmin kiertueella kakkosbiisissä on uitu tuoreelle ”Future Past”-albumille, mutta ei tänään. Ei, Suomi voittaa, Suomessa soi rohkeasti heti kakkosena superhitti ”Hungry Like The Wolf”. Saa itkeä, saa huutaa. Mukaan menoon ja meininkiin wild boysit kutsuvat saksofonisti/perkussionisti Simon Willescroftin ja kertakaikkiaan ihastuttavat ja upeaääniset laulajattaret Anna Rossin ja Rachael O’Connorin. Näiden kolmen muusikon panos kasvaa illan aikan ennalta-arvaamattomankin suureksi. Line-upin 2022 täydentää klassisjäsen Andy Taylorin jo vuonna 2006 korvannut kitaristi Dom Brown. ”Hungry Like The Wolfin” soidessa tajuaa, että huonoa puhdetta tästä ei saa enää millään, ei vaikka alkaisi sataa potkukelkkoja ja vanhoja ämmiä äes selässä. Bändillä on hirvittävä groove, hillitön keikkakokemus kuuluu. Willescroft töräyttää illan parhaan saksofonisoolon. Duran Duran ei seiso 80-luvun löystyneissä lähtötelineissä, se on edelleen, tai uudelleen, miten vain, relevantti bändi. Sen todistaa kahden seuraavan vedon otanta vuoden 2019 tuoreimmalta studioalbumilta ”Future Past”. Jota itse Nile Rodgers oli tuottamassa, niinkuin montaa muutakin bändin levyä aiemmin. Ensin ykkössinkku ”Invisible” ja sitten ja ennenkaikkea ”All Of You”, aivan mielettömästi eteenpäin polkeva moderni tanssihitti, jonka levyversiossa kitaroi Blurin Graham Coxon. Tällaisia kertosäkeitä tehdään näköjään vielä, maailmalla on toivoa. ”All Of You” pohjimmiltaan myös todistaa, että ytimeltään Duran on aina ollut funkbändi. Komea veto, yksi varsinaisen setin kovimmista, keskiössä möyrii John Taylorin jynkkybasso. Soitetaan alakerrasta, kellarista.

Taustan led-seinälle astelee John Barryn sävelin James Bond ja ampuu kohti, punainen väri valuu ja täyttää screenin. ”A View To A Kill”, puolueettomastikin arvioituna yksi parhaista Bond-tunnareista, joka ei pakonomaisesti kierrätä Barryn melodiakulkua, mutta on mitä tunnistettavin Bond-biisi silti. Simon Le Bon muistelee välispiikeissään bändin ekaa ja edellistä visiittiä Stadiin, yleisön joukossa on heitäkin, jotka silloin olivat katsomossa. Arvostan. ”Notorious”-hitin Le Bon omistaakin die hard-faneille. Bändin isoista hiteistä ehkä eniten omalta kohdalta tutkasta ohi solahtanut ”Notorious”, tuntuu tänään täällä tärkeältä ja paikkansa ansaitsevalta.

Setin rauhaisana keskisuvantona toimivat Le Bonin ja laulajatar Anna Rossin käytännössä duetoima, meditatiivisen kauniisti tunnelmoiva ”Come Undone” (1993), sekä tuoreimman levyn tarttuva tanssiraita ”Give It All Up”. Levyversiossa biisissä vierailee Weekend Festivalillekin saapuva Ruotsin popkomeetta Tove Lo, mutta tänään ei kaipaa Tovea, kun Simonin kanssa duetoi kertakaikkiaan upeaääninen ja aivan ihana Rachael O’Connor. Ladyt tuovat erittäin tärkeää tulitukea Le Bonin lauluun koko illan aikana ja muutenkin tuntuu, että kaikki neljä epävirallista jäsentä voisivat aivan hyvin olla virallistakin line-upia. Muutamassa biisissä, kun kitaraa ei tarvita, on Dom Brown takarivissä ladyjen välissä ahkeroimassa stemmalauluissa.

”Ordinary World”-isohitin Simon Le Bon omistaa Ukrainan kansalle, joka urheasti taistelee koko Euroopan puolesta. Taustan led-seinä ja lavan valot toistavat keltasinistä väriteemaa. Näin juuri. Rauhaa, sinne missä se on mahdollista, vaikka biisi kerrallaan. Samaa teemaa jatkaa tuoreimman levyn jykevästi tanssibiittinen ”Tonight United”, illan point of absolutely no return. Mieletön meininki, alla dansar på Kajsaniemi gård. Perään pitkään ja hartaasti nytkyttävä ”Planet Earth” ja olisin valmis näkemään saman setin ja saman show’n huomenna uudestaan. Ja juuri kun ”Rio”-raita ”Hold Back The Rain” starttaa, starttaa myös sade. Dramaturgian laatu ja määrä. Pian tulee vettä aivan tuelta, Helsingin etelä-pohjoissuuntaiset tuulitunnelikadut piiskaavat sateen lavan etureunaan asti. Läpimärkä Simon Le Bon ei maindaa, pitkäaikainen britti kun on. Onhan sitä sateessa oltu ennenkin. Ja toteaa itsekin, että mitä paskempi sää, sitä parempi keikka.

Illan ainoa cover, Grandmaster Melle Melin ”White Lines” (tärkeältä albumilta ”Work Party”, joka toki omista vinyylikokoelmistakin löytyy) soljuu hiukan ehkä sadetakkeja esiin kaivelevalta yleisöltä ohi, mutta varsinaisen setin päättävä ”Girls On Film” räjäyttää pankin. Duran Duran palaa vielä, tietenkin. Simon Le Bon laulaa ”The Chauffeurin” timanttikoristeinen autonkuljettajan virkalakki päässään. Ymmärtäjät ymmärtää. Taustalla pyörii Russell Mulcahyn ohjaama legendaarinen mustavalkoinen musavideo. Tällaisiäkään ei enää ole lupaa tehdä. Koko bändi kokoontuu vielä pitkään ”Save a Prayeriin” ja jotta 40 vuoden odotus ihan viimeistään takariviinkin asti lunastuisi, soi koko huikeuden lopuksi ”Rio”. Olen paikalla. Ja moni muu. Entisten nuorten sävellahja päättyy siihen kaikkein toivotuimpaan. John Taylor pahoittelee vielä mikrofoniin, että bändin paluussa meni näin jumalattoman kauan. Ei se mitn! Kaisaniemessä soi edelleen viisi samaa biisiä, kuin Kultsalla 28.9.1982. Kiitos Duran Duran! Tulkaa vähän hereämmin takaisin, 40 vuoden päästä meitä kaikkia ei enää ole ja bändinkin keski-ikä on 100. KG

The Buckleys (aus) livestream @ koti 17.04.2020

Kaukana galaksin toisella laidalla lepakko puri muurahaiskäpyä (joka ei siis epäonneksemme ole muurahainen, eikä liioin käpy), ja kiinanpoika söi jälkimmäisen, ellei molempia, ellei myöskin kohtuullisen kypsentämättömänä kumpaakin. Kiinan presidentti antoi lisäksi väen juhlia uutta vuotta vapaasti, halailla ja syödä samoista kipoista, ja loppu on epidemiologian, länsimaisen lääketieteen, aasialaisten eläinmarkettien, italialais-espanjalaisen huippujalkapalloilun ja ihmiskunnan pahimpien painajaisten historiaa. Tammikuussa osteltiin vielä innolla pääsylippuja, ja uskottiin suureen rockvuoteen 2020, mutta vähänpä tiedettiin. Iski dystopia, iski kotieristys, joillekin valitettavasti myös potentiaalisesti jopa tappava Covid-19-virus. Helpolla se lepakko pääsi.

Showbusiness sammui melkein saman tien, keikat, konsertit ja festivaalit, kaikki on peruttu ainakin kesäkuulle asti. Kuppilat on kiinni, A-oikeudet on ollut otettava omiin käsiin. Epidemian levitessä keikat siirtyivät nopeassa tahdissa nettiin, oli keksittävä jotain kinesviihdykettä kotona nössöttävälle jengille, saatava edes jostain jotain pennosia artisteille, ja keksittävä muusikoille itselleen mielekästä puuhaa. Suomessa syntyi nopeasti kaksi maksullista alustaa Semilive ja Keikalla.fi, jonka kummankaan tarjontaan en vielä ole ehtinyt tutustua. Esitysajat kun eivät kovin hyvin natsaa musacornerissa kasvavan yksivuotiaan mini-ihmisen nukkumaanmenoaikoihin, joten itselle soveliampaan aikaan striimataan keikkoja muilta mantereilta.

Pitihän läppäriltä yytsittäviin striimikeikkoihin, tai ”keikkoihin”, aluksi suhtautua hyvinkin epäilevästi, ja suorastaan nihkeästi. Ja pitää oikeastaan edelleen, kyllähän keikkaan kuuluu yhteisöllisyys, paikalle hakeutuminen, pääsylipun hankkiminen, ennakkotäpinä, ja koko sen paikalla olevan väenpaljouden/pienuuden luoma tunnelma. Onhan sanomattakin aika laiha lohtu tuijotella jonkun omassa olohuoneessaan omalla puhelimellaan välittämää akustista esitystä, mutta kun ei nyt muutakaan ole ollut, tuli sitten vanhana friikahtelijana jossain määrin jopa friikahdettua striimikeikkoihin. Ja vaikka panepidemian alkaessa, ikinä en ollut yhtään striimikeikkaa nähnyt, enkä niiden tekemisessä rauhan aikana rahdunkaan pointtia nähnyt, olin muutaman viikon himassa mätänemisen jälkeen yhtäkkiä jo jokusen kymmenen nettikeikan veteraani. Maailma muuttuu, ja me sen mukana. Haluttiin, elikkäs ei.

Harrastuneisuuteni on kohdistunut enimmäkseen yhdysvaltalaiseen StageIt.-alustaan, jossa pääosin sikäläiset, ja pääosin singer-songwriterit soittelevat pääosin puolituntisia kompakteja vetoja akustisesti omista (m)olohuoneistaan, työpisteistään, kotistudioistaan. Moni kuvaa keikkansa puhelimella, joku padilla. Hulppeampia ylöspanoja ei juuri näe. Useimmat keikat näkee ilmaiseksi, jos kehtaa. Itse en, mutta pääsymaksun voi itse määritellä ennakkoon ostamallaan token-valuutalla. Artistia voi vedon aikana myös muistaa tipeillä, ja ruudun sivussa pyörii kuulijoiden chat. Monilla singereillä meneekin puolet ajasta chatin kommentointiin, joskus myös yhteys pätkii niin, että pitää jättää kesken, mutta pääosin kokemus on ollut positiivinen. On nimittäin löytynyt pitkä liuta itselle ennestään tuntemattomia lauluntekijöitä, Nashvillesta Los Angelesiin (kuinka olla, suurin osa tuleekin mainituista laulunteon ja alasta haaveilun Mekoista).

Muutaman StageIt.-highlightin mainitakseni, Goo Goo Dollsien basisti-laulaja, karheaääninen, ultrasympaattinen Robby Takac soitti niitä Googgari-hittejä, joita on myös levyille laulanut, ja itse ollut skrivaamassa tälle Härmässä rikollisen aliarvostetulle power pop-orkalle, joka pitää vielä joskus nähdä; ”Lucky Star”, ”Already There” ja vaikkapa ”Bringing On The Light”. Puoleen tuntiin Takac ehti osoittautua myös oikeasti hauskaksi sit-down-koomikoksi, teemalla suojautuminen ja etäisyys. Grant Lee Phillips soitti omaa soolotuotantoaan työhuoneessaan keskellä amerikanpäivää, naapurin huudattaessa lehtipuhallintaan ikkunan alla. Ammattimies ei ollut edes moksis, vaan päätti settinsä Grant Lee Buffalo-hittiin ”Better For Us”. Punkahtavista The Movielife– ja I Am The Avalance-yhtyeistä tuttu nokkamies Vinnie Caruana toimitti mainion setin keskimääräistä kovemmista Corona-oireista yhä toipuessaan, iso tuoppi Jameson-lantrinkia auttoi. Ihana, upeaääninen Hannah Winkler (ei tiettävästi sukua Henrylle) päätti settinsä komeaan tulkintaan oman bändinsä Secret Someonesien biisistä ”Quit Pulling Me Down”. Bowling For Soup-melopunkpoppoon nokkamies Jaret Reddick esitti fanien ennalta toivomia biisejä bändinsä katalogista. Nettiyhteys pätki pahasti, kunnes Reddick kävi olkkarin puolella käskemässä 11-vuotiasta poikaansa keskeyttämään leffaillan, ja taas oli kaistaa käytössä. Sympaattisuus, kotikutoisuus.

Australian pop-ja countrysensaatio The Buckleys joutui perumaan sekin laajan Euroopan kiertueensa, jonka piti olla sen ihka eka ja tietenkin jonkinlainen läpimurto näillä nurkin. Tekemättä jäi, mutta jos Suomeen tulevat, tuskin kuitenkaan, on asiaan suhtauduttava. Bändi tulee Byron Baysta, Brisbanesta etelään, ja sen muodostavat kaksi lauluäänellä ja ulkonäöllä siunattua Buckleyn siskosta, Sarah Grace (kitara, basso ja laulu), ja Molly (kiipparit, sähkömandoliini ja laulu), sekä näiden veli Lachlan (kitara). Trio, joka siis ainakin julkisuudessa esitellään nimenomaan sisartriona, on Australiassa ilmeisesti ajateltu olevan yksi niistä seuraavista isoista jutuista, vaikka takana on vasta muutama sinkkujulkaisu. Tällä Facebookin erikoisstriimivedolla trion tukena olivat myös nuori pikkuveli rummuissa, sekä puolet biiseistä kannuttanut (tai oikeammin sutinut) isämies. Perhepiiriys. Jos nyt korvani oli australianaksentille herkkänä, setti oli rakennettu talon pyykkitupaan, mutta kun pesukoneet oli siirretty sivuun, kuivausrummut vaihdettu soittokelpoisiin, mustat kankaat viritelty ja värivalot sytytetty, oli puolituntisen vetonsa aikana mahdollista päästä jopa alkeelliseen keikkafiilikseen. Bändin sijoittaminen syvyyssuuntaan ja ahtaasti, synnytti peräti pienen klubin tunnelman hetkittäin. Oli esiintymisasut ja ennalta mietityt välispiikit. Enitenhän näillä striimikeikoilla häiritsee kuitenkin yleisön puute, sekä esiintyjää, että katsojaa, biisien välinen kiusallinen hiljaisuus. Toisaalta, tuli oikein sadan Norjan kruunun pääsylipulla tsekattua stavangerilaisen black’n roll-jyrä Kvelertakin keikka, se taas muistutti enemmänkin pitkää musavideota, jossa käsivarakameramiehet veivät katsojan tapahtumien keskelle, eikä se aivan huikeasta meiningistään (paras tähän asti tässä kineksessä) huolimatta sekään onnistunut muistuttamaan livekeikkaa.

The Buckleys aloitti Beatles-coverilla ja jatkoi heti omallaan, lainabiisiseurassa häpeilemättä viihtyneellä tuoreella, Australiassa heti listasijoitetulla sinkkubiisillään ”Money”. Kauniit siskokset vaihtelivat soittimia harva se biisi, vain hämärissä valoissa nuorta Tim Caltiota muistuttanut Lachlan pysytteli koko keikan ajan vasenkätisessä, kaksikaulaisessa sähkökitarassaan. Kuultiin rento ja hieno, raikkaan popisti tyttö(nuorinais)energioilla vedetty Johnny Cashin ”Ring Of Fire”, ja ehkä tokaks paras Joni Mitchellin ”Big Yellow Taxi”-luenta livenä, tai ”livenä”. Kun on kuullut tämän Big Countryn ”Eclectic”-livelevyn vetona, jonka Camden Dingwalls-keikan silkkaa typeryyttäni aikoinaan menetin, ja jota loppuelämäni kadun, niin ne muut on aina tokaks tai jotain parhaita. Bändi soitti myös oman esikoissinkkunsa ”Daydream”, ja kyllä se niin on, että kyllä Buckleysien perheessä osataan biisejä kirjoittaa, miten ihmeessä tuo talentti tuppaa aina keskittymään samoille. Lopulla settiä kuultiin kaunis ”Breathe”, bändin tulevalta, kesäkuussa (kävi miten kävi) julkaistavalta esikoisalbumilta. Biisi omistettiin kaikille niille, jotka kärsivät siitä, että kiinanpoika ei malttanut kypsentää. Näitä on alettava seuraamaan, enkä nyt todellakaan puhu kiinalaisista, vaan The Buckelysista. Lisää streameja on heiltä tulossa, virittäydy taajuudelle, ja ihastu.

Ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että jokailtainen streamvetojen stiigailu helpottaisi vähäisessäkään määrin paloa oikeille keikoille, siihen uuteen uljaaseen maailmaan, jossa ihmiskunta on ottanut opikseen, ja rokki taas raikaa. Mutta tämä on nyt todellisuutta, tällä on mentävä. Ja säilyttääksemme järjen valon omissa eristetyissä musacornereissamme, on mahtavaa, että jotain korviketta on tarjolla, tällä hetkellä siis paljonkin, ja koko ajan lisää. KG

tAKIDA (swe), Normandie (swe) @ On The Rocks, Helsinki 11.02.2020

Ruotsalaista hard rockia kun tuodaan maahan, alagenre kuin alagenre, niin aina siihen pitäisi yrittää reunaehtojen salliessa, jollain tavalla suhtautua. Alkuvuoden tuonneista Mustasch ja Eclipse olivat jo päässeet livahtamaan tutkasta läpi, mutta kun yllättävä peli-ilta Snadiin siunaantui, oli otettava haltuun Takida (tai tAKIDA, kuten bändi itse itsensä typografioi). Useampaan kertaan Suomessa nähdyllä tAKIDAlla on täällä jo vankka kannattajakuntansa, sitä todisti myös käytännön tasolla ennakkoon loppuunmyyty On The Rocks. Tietyllä tapaa pikku tavatonta, tiistai-iltana. TAKIDAn syntysanat lausuttiin Ruotsin hevonpersiissä, pienessä Ången taajamassa, joka on sikäli erikoinen taajama, että sieltä tulee myös samansuuntaisissa genreissä operoiva Corroded, isoillaan oleva bändi sekin. Ja ne genrethän ovat tAKIDAN tapauksessa raskaskätinen pop, jonkinmoinen alternative hard rock, ja mainittavimmin jälkigrunge, johon lajityyppiin bändin mielenkiintoisin materiaali holahtaa. Ja onpa toki Corrodedilla ja tAKIDAlla ollut pientä miehistövaihtoakin vuosien mittaan, syrjäkyliltä kun ollaan.

Illan avasi kuitenkin tukholmalaisnelikko jo vuodesta 2013, Normandie. On The Rocksin 35-minuutisen lämppärislotin, ja lyhyehkön levytetutustumisen perusteella, hienointa bändissä on sen nimi. Normandie on näitä bändejä, jotka eivät ole kyenneet päättämään, ollako poikabändi vai soittaako metalcorea. Niin otetaan komea nimi, ja haarukoidaan kumpaakin lajia siihen puolimatkaan, ja kutsutaan sitä moderniksi rockiksi. Normandie ei ole, tai ollut, huono bändi, vain äärimmäisen mitäänsanomaton. Meni ekasta korvasta sisään, ja tokasta ulos. Toistan itseäni, olen nähnyt vain yhden umpihuonon ruotsalaisbändin, eikä se ollut Normandie. Bändillä on Philip Strandissa ihan puolienerginen laulaja, ja Rocksin keikalla iloinen ilmekin, mutta jotain aika merkittävää puuttui. Biisit. Ja kun miksaustiskikin tuntui olevan pääbändin asennossa, meni setti jäitä poltellessa.

Mikonkadun musaklitsu On The Rocks koki pari vuotta sitten ison vesivahingon ja joutui perusteelliseen remppaan. Vanhassa Rocksissa tuli aika ahkerastikin rampattua, mutta ikinä se ei tuntunut keikkatoimintaan soveliaalta, tuli käytyä kun lavalla oli mielenkiintoisia bändejä. Nyt on rempan jälkeen toinen ääni kellossa. Tilankäyttö on huomattavan toimivaa, bändin näkee useammastakin kulmasta, soundipuoli tuntuu olevan kunnossa, ja muutenkin kasvot ovat kaikin osin kohonneet. Niin pitikin. Ja nythän lepää paljon Rocksin harteilla, toukokuun jälkeen kun ei keskustassa ole enää muita todellisia rokkiklubeja kuin Tavastian kompleksi, Loose ja On The Rocks. Helsingin rokkiklubiskene on mennyt lyhyessä ajassa taantuman tuolle puolen, miten ihmeessä näin pääsi edes käymään? Virgin Oil lopetti, Nosturi pantiin pölyksi ja The Circus lopettaa kesäksi. Nyt onkin Rocksin todellinen sauma kisailla Tavastian kanssa, tuomalla kuten tähänkin asti, sellaisia vaihtoehtoisempia artisteja, joihin Tavastian tuloutustavoitteet eivät veny. Hyvä Rocks, pitkää ikää. Nimittäin, nyt onnistuneen rempan jälkeen, täällä voi taas alkaa käymään.

tAKIDA avasi settinsä, piinaavan pitkältä tuntuneen roudaustauon jälkeen, kuten se avasi vuoden 2006 esikoisalbuminsa, eli ”Losing” ja ”Evil Eye”. Varsinkin jälkimmäinen kuulosti ihan aidolta grungelta, ilman mitään etuliitteitä, silkalta siltä itseltään. Soundgardenilta. Muutenkin tAKIDAn toimittaminen livenä on luonnollisesti levytyksiä hieman raskaskätisempää, joten ne muutamilla albumeilla hiukan itseäni häiritsevät poikapopelementit loistivat livenä käytännössä poissaolollaan. Popimman matskun bändi säästi muutenkin keikan viimeiseen kolmannekseen. Ja niin se oli, niin sen täytyi olla, että jos ei oikein ollut lämppäribändillä esittää biisejä isolla Bii:llä, niin pääjehuilla oli senkin edestä. Ruotsalaiset, maailman toiseksi melodiaherkistyneimpänä kansakuntana, kyllä niiltä biisinteko onnistuu. Abba ja Europe niittasivat 70-ja 80-luvuilla niin kovat pohjat tauluun, johon sitten Roxette ja muut kirjoittivat nimensä, että huonosti kehtaa liikkua ulkona tuolla ruotsalainen artisti, jos ei ole biisiasiat kunnossa. Vielä kerran sivuihmetys, miten ihmeessä Normandie ikinä on ollut Suomessa jo useammallakin headline-vedolla.

tAKIDAn kolmosbiisi ”Run To The Water” kuulosti hiukan raskaammalla kädellä soitetulta R.E.M.:ltä, joka nimi olkoon myös referenssinä bändin biisinkirjoitustaidoista. Ja jos oikein olen antanut itseni ymmärtää, bändi kirjoittaa kollektiivisesti, mikä lisää biisien laadukkuusarvoa aivan huimasti, ne eivät ole yhdestä kynästä, vaan yhdessä muotoiltuja. Korjatkaa hc-fanit, jos olen väärässä.

Jos oikeastaan vain yhtä asiaa olisi voinut toivoa, niin solisti Robert Pettersson olisi jopa hieman vähemmän voinut välibamlata mikkiin, ja antaa soiton soida. Mutta pienessäpä on valituksen aiheet, jos ne nyt tuossa oli. Ja oli ne. ”Don’t Wait Up” alulla settiä edusti tanssibiitimpää tAKIDAa. Itselle upposi enempi se grungempi osasto, mutta myös bändin äärikauniit puolihiturit. Keikan rauhaisampana keskisuvantona saivatkin toimia melkein akustisesti vedetyt ”The Meaning” (kasarilla, Extremen kataloogissa, tällä olisi vuoltu kryptoniittia), ”Give Into Me” ja aivan tautisen kova biisi ”Jaded”. Sitten taas täysi hööki päälle, kiipparistikin tarttui kitaraan ja niinpä niitä murahtelikin lavalla jo peräti kolme kappaletta. Soundi oli täyteläinen, bändiä ajatettiin kovaa, mutta hienosti pysyi tiski perässä. Kolmella kitaralla murjottu ”Deadlock” oli jo silkkaa groove metallia, joka voisi yhtä hyvin olla Soundgardenin tai Alice In Chainsin ohjelmistossa, tuomassa rahaa ovista ja ikkunoista, tai ainakin toisesta niistä. Tämä bändi kuuluisikin sinne areenaluokkaan, stadionluokkaan, minne joku tyyliin Ghost tai Volbeat ei välttämättä edes kuulu. Ja jos kuuluvatkin, niin ainakin ihan eri iltana kuin nämä. Pakko tunnustaa, On The Rocksin keikalla, meitsistä tuli ihan hiukan jopa tAKIDA-fani, enkä viikkoa aiemmin ollut juuri bändistä kuullutkaan. Näinkin voi käydä.

Stemmalaulut tAKIDAlta lähtivät peräti neliäänisesti, ja toimivat erityisen komeasti vaikkapa ”Skid Row’ssa”, joka ei kerro samannimisestä bändistä. Tämän jälkeen loppusetti olikin sitten hittiä hitin perään, varsinaisen setin päättyessä ”Flowerchildiin”. Tähän biisiin liittyy omalla kohdalla, levytettynä, se ohut poika-etuliite. Mutta ei liittynyt livenä. Ei myöskään ”What About Me?:n” kohdalla. Samantyyppinen ällistys kuin aikoinaan 30 Seconds To Marsin keikalla, että ei uskoisi että diggaan, mutta diggaan silti. ”You Learn” encoreissa, säveltäkää perässä. Puolitoista tuntia aikalailla minuutilleen kellottanut energinen veto päättyi erittäin U2-maisella kitaralla introttuun ja outrottuun ”Evaan”, niinkuin kaikki tAKIDA-keikat päättyvät. Upea, suorastaan heartlandisti rullaava biisikaunokki tuntui olleen monelle se kaikkein odotetuin styge. Komea lopetus, rumpali Kristoffer Söderström saattoi vielä tiukalla marssikompilla bändin lavan eteen kumarruksiin, liittyi itsekin mukaan, ja umpilaadukas hard rock-setti oli paketissa. KG

Samuli Putro @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 05.04.2019

Kolmisen vuotta Samuli Putro tuijotteli työhuoneensa seinällä paperilappua, johon oli kirjoitettu vain kaksi sanaa, ”pienet rukoukset”. Pikkuhiljaa sanojen merkitys lähti avautumaan, syntyi samanniminen laulu, ja sitten muitakin. Viime marraskuussa ilmestyi singlenä ”Ilmasta tehtyjä” ja viimein nyt kevään korvalla kokonainen albumi, Putron kuudes soolosellainen. Sekin sai nimen ”Pienet rukoukset”. Ei, Putro ei tiettävästi ole tullut, tiedättehän. Sanoja ja niiden merkityksiä pitää pystyä käyttämään ja ajattelemaan laajemminkin. Putron tapauksessa rukoukset voivat olla ilmaan singottuja toiveita ja haaveita, ajatuksia. Silti, kuudes studiolevy soolona, Suomen yhden kaikkien aikojen parhaan bändin eli Zen Cafen olemassaolon jälkeen, on tietyllä tapaa kenties miehen mietteliäin ja meditatiivisin tähän asti.

Olemassaolostaan taistelleella Hämeenlinnan Suisto-klubilla menee nyt hyvin, ilme on valoisampi, ja uunituoreen promoottorin Janne Tammisen kädenjälki alkaa näkyä ohjemistossa piakkoin. Hämeenlinnalainen rockfriikki voi nyt olla erittäinkin tyytyväinen. Ja ensitöikseen vähän iltakympin jälkeen lavalle kapuava Putro kehuukin Suiston meiningin, ja muistelee lämmöllä viime kertaansa täällä. Setti on tällä kiertueella riisuttu, mies ja akustinen kitara, yksi puoliakustinen ja rumpukone; ”valoshow” muodostuu kolmesta sellaisesta vanhan liittouman lukulampusta, jollaisten valossa on opeteltu derivaatat, pääkaupungit ja pronominit. Putro koikkelehtii työpisteidensä välillä kyyryssä kuin hullu puutarhuri, hauskat välispiikit ottavat hämäläisyleisön nopeasti messiin ja muutenkin tunnelma on yksi yhtäaikaa rennoimmista ja hartaimmista juuri näissä premisseissä miesmuistiin.

Ja sitten on tietenkin ne laulut. Riisutuista riisutuin lavaylöspano sopii täydellisesti näihin elämän ja parisuhteiden menneitä, olevia ja tulevia luotaaviin helmiin. Tuoreen albuminsa Putro soittaa melkeinpä käytännössä läpi, ja ne suuret, pidempään tunnetut radiohitit säästyvät loppuun. Moni tuntuu osaavan uudetkin biisit jo ulkoa, ja vaikka yleisö onkin erittäin naisvoittoista, minkä Putro itsekin pointtaa, kuuluu yhteislaulujen hetkiin osallistuvan myös miehekästä murinaa. Uutuuskiekon biiseistä suistomaahan uppoavat parhaiten ”Hankala, vaativa, helppo ja kaunis”, ja ”Pysy outona”. Mutta ehdottomasti sykähdyttävin tuoretavarasta on sinkkunakin julkaistu ”Ilmasta tehtyjä”. Ei pysy silmäkulma kuivana sitten niin millään. Ja vaikka taiteilijamme esikoissooloalbumin nimiraita onkin soinut ahkerasti vähän joka paikassa, on ”Elämä on juhla” se hetki keikasta, kun iskee uudelleen roska silmään, eikä se lähde sieltä edes kotimatkalla. Kova laji. ”Arktiseen limboon” on aina mennyt levytettynä jotenkin ohi, mutta avautuu nyt aivan uudella tavalla, Suiston käsinkosketeltavan intiimissä keikkatunnelmassa. Illan hienoimpia vetoja on ehkä hieman yllättäen ”Valkoinen hetero”-albumin ”Matkamuistoja”, joka lunastaa ihan yksinäänkin olla paikalla ensimmäisellä Putro-keikallani (Zen Cafe tuli onneksi aikoinaan nähdyksi sekin, joskin vain kerrattain, mutta sitäkin mainiommalla Semifinalin akustisella vedolla), joskaan tuskin viimeisellä.

Putro ei oikein vaikuta olevan encoresmiehiä, mutta vaadittuna palaa toki lavalle ja vetää hartaan version ”Olet puolisoni nyt”-biisistä. Juuri kun luulimme, että tämä oli tässä, Samuli Putro tekee jotain hemoglobiinit seisauttavaa, jotain jonka kaltaista itsekin olen nähnyt vain oikeastaan kerran aiemmin, vaikka koettuna on pitkälti toistatuhatta vetoa. Putro poistuu lavalta, nousee akustisen kitaran kanssa miksaustiskin reunustalle ja vetää jäätävän vangitsevan ”Älkää unohtako toisianne”, matkaevääksi kaikille paikallaolijoille. Ilman mikitystä, mies ja kitara, ja koko loppuunmyydyn Suiston herkeämätön huomio on hetken siellä, missä pitääkin. Jopa baaritiskin alueen keikkaaseuraamattomienkin pulina lakkaa. Ainutlaatuinen hetki, jota lähelle on päässyt vain Jesse Malin aikoinaan Ruotsin Lundissa, kun mies pisti parisataa Mejeriet-klubin kuulijaa yhdellä kädenliikkeellä polvilleen, kuuntelemaan Neil Young-coverin ”Helpless”. Olin paikalla, polvillani. Putro laulaa viimeisen biisin ihan konkreettisesti ympäri salia kaikille, varmistaen että jokainen näkee ja kuulee, että ”älkää unohtako toisianne”. KG

Post Navigation