Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “poprock”

Samuli Putro @ Tampere-talo 15.04.2023

Samuli Putro julkaisi kahdeksannen sooloalbuminsa ”Ikävä mummoa” maaliskuun alussa ja jalkautui sen ekasta sinkkulohkaisusta ”Kakarat” otsikkonsa ottaneelle ”Automatka Ruotsiin”-kiertueelle. Kuusi päivää julkaisun jälkeen startannut kevätrundi sisältää 23 vetoa, ja matka päättyy kuin päättyykin Ruotsiin, joskaan ei välttämättä autolla. Toukokuun 5.päivä on tarjolla elämän, melankolian ja lauluntekemisen juhlaa myös Tukholman Finlandsinstitutetissa. Putron uusi albumi on aina nykyisellään odotettu tapaus, ja salit tuppaavat olemaan ympäri Suomea relatiivisen täynnä innostunutta kuulijaa. Niin nytkin, Tampere-talon ison salin parvella oli toki tilaa, mutta alakerta oli myyty piukkaan. Oma istuinsija lohkesi tällä haavaa mainitulta parvelta, päätös lähteä kun syntyi vasta keikkapäivän puolella. Ensimmäisen käden raportit edellisillan keikalta Hämeenlinnan Verkatehtaan permannon eturiviltä olivat sen verran vakuuttavia ja laadun puolesta puhuvia, että olihan Putro (nytkin) nähtävä. Ja kun puhutaan todennäköisesti tämän maan laadukkaimmasta ja puhuttelevimmasta elävästä lauluntekijästä, niin toki Samuli Putron tekemisiin pitäisi aina tilaisuuden tullen suhtautua. Olin nähnyt Putrolta ”Pienet rukoukset”-rundin soolokeikan Hämeenlinnan Suisto-klubilla huhtikuussa 2019, ja mainiot muistothan siitä vedosta toki oli.

Pitkälti yli kaksituntiseksi venynyt puhde oli, ja on tällä rundilla, jaettu kahteen väliajan katkomaan puoliskoon, joista ensimmäisessä soitettiin käytännössä koko ”Ikävä mummoa”-uutuusplatta läpi, joskaan ei onneksi täsmälleen levyn järjestyksessä. Sen voi nimittäin tehdä kotona ja levyltä. Väliajan jälkeen Putro tunnelmoi yksin akustisen ja maailmaanähneen teräskielisensä kanssa, kunnes kakkossetin loppua kohden bändi jälleen liittyi mukaan. Tällä rundilla piskuinen bändi muodostuu koskettimia ja koneita operoivasta Tuukka Tuunasesta, ja mm. Death Hawksin riveistä tutusta, viileääkin viileämmästä rytmit ja liverummut toimittavasta Miikka Heikkisestä.

Ykkössetin aloittanut ”Ajattelen kotia” meni tunnustellessa, soundia nyt vähintäinkin. Hetkittäin oli vaikeaa, ainakin parvella, saada sanoista selvää. Mutta eipä hätiä, kun tiesi että tiskin takana homma osataan, eikä tämä tähän jää, niin mikäpäs se tässä. Heti toisesta stygestä lähtien illan soundi olikin kuulas ja kirkas, ja Putron tapauksessa pikkunyansseineen ääritärkeät sanoitukset tulivat upeasti läpi. Uuden albumin kakkossinkkuna julkaistusta ”Tanssilattialla on tungosta”-biisistä tulee kesähitti, sanokaa minun ja varmaan monen muunkin sanoneen. Johan tuo oli käydä jalan alle ihan istualtaankin, viiltävä tanssibiitillä eteenpäin nykivä laulu yksinäisestä ihmisestä jolla kuitenkin yhä on unelmista rippeet jäljellä. Biisi, joka jälleen todistaa ja todentaa miksi Putro on elävistä suomalaisista rockrunoilijoista kenties se kaikkein suurin, muun muassa siksi, että katse ihmiseen ei koskaan ole alentava tai pilkkaava, se on aina ymmärtävä, syvimmänkin ironian hetkellä. Katse, jollaisen alla itse haluaisi elämäänsä rahjustaa.

Putron sanoitukset puhuvat puolestaan, laulut puhuvat puolestaan. Siksi maestromme olisikin voinut ihan huolella jättää puheet vähemmälle, puheiden pituus ja tietynlainen epärelevanttiuskin uhkasi syödä voimaa upeilta lauluilta pois. Varsinkin mitä tulee uuden levyn stygeihin, ne kun eivät ainakaan meikäkuulijalle vielä olleet oikein millään tasolla tuttuja. Ja muutamiin lauluihin laadittu Sparksin Mael-veljeksistä jollain kummalla tavalla muistuttava tanssahtelu ja nykyliikehdintä vasta uhkasikin olla teksteiltä pois. Varsinkin käsittääkseni ihan vakavaksi, eikä missään määrin ironiseksi tarkoitetussa ”Muuttolaatikot”-biisissä, joka viiltävyydessään edustaa tuoreen levyn ehdotonta parhautta. Monin paikoin teki mieli laittaa silmät kiinni ja vain kuunnella, mutta kun olin maksanut silmät auki olemisesta, niin en sitten tohtinut.

Tuoreen julkaisun biiseistä parhaiten toimivat sinkkubiisi ”Kakarat”, erittäin perinneputrosti otsikoitu ”Iltaisin, aamulla, päivittäin” ja upea ”Rakkaus on päätös”. Taannottaisessa haastattelussa Putro totesi biisien nykyään syntyvän jopa niinkin häkellyttävissä aikaikkunoissa aamupäivän vireinä tunteina, kuin peräti vain vaikkapa 25 minuutissa. Käytetyn ajan lyhyys ei tokikaan ole itseisarvo, mutta hämmentää kuulla mitä laatua voi syntyä aivan käsittämättömän spontaanisti.

Kakkospuoliaika siis käynnistyi mies-ja maailmaanähnyt kitara-tyyppisesti yhdellä kaikkein satuttavimmista Putro-biiseistä, ”Elämä on juhla”. ”Jokainen tarvitsee” lähti peräti ilman kitaraa, pelkän laulun varassa. Putro kertoili pitkään yrittäneensä luoda toimivaa suhdetta ”Älä sammu Aurinko”-levyn nimibiisiin, jonka kirjoitti henkilökohtaisen elämänsä aallonpohjilla toistakymmentä vuotta sitten. Hyvinhän tuo kuitenkin meni täydelle Tampere-talolliselle läpi, ja oli itseasiassa yksi kakkospuoliajan parhaita vetoja. ”Se täydellinen” omistettiin Tampereen naispuoliseksi oletetuille sinkuille, kannustuslauluna siihen, että kyllä se otsikonmukainen vielä joku päivä löytyy. Putro kutsui pikkuruisen bändinsä takaisin lavalle, ja soittajakaksikon vanavedessä saapui myös illan yllätys, joka oli lipsua jo keikan keskeyttäjänä melkein komediankin puolelle. Miehelle ojennettiin pitkien puheiden saattelemana Majaoja-kulttuurisäätiön palkinto, ja toistatuhatta silmäparia seurasi, kun Putron tilille kilahti palkintorahaa viisitoista tonnia. Mies oli syystäkin häkeltynyt, ja keikan jatkuminen totutulla intensiteetillä otti oman aikansa.

”Milloin jätkät tulee” kirvoitti illan puhuttelevimman spiikin, kun Putro muisteli kantaneensa pitkään syyllisyyttä siitä, ettei silloin joskus kauan sitten ollut rohkeutta puuttua sivustakatsojana rajun luokan koulukiusaamiseen. ”Anna nyt” meni hiukan rymistelyn puolelle, mutta yksi miehemme tärkeimmistä biiseistä ikinä, ”Ilmasta tehtyjä”, soi sille kuuluvalla arvolla ja arvokkuudella. Tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan varsinainen setti päättyi kuten niin monesti aiemmin, ”Olet puolisoni nyt”. Kiertueen ainoaa aiempaa julkaistua settilistaa tutkinut tiesi, että encoreita tulee yksi, olihan ilta jo pitkällä ja pitkälti yli kaksikymmentä biisiä soitettuna. Encoren esitystapa ehkä kuitenkin yllätti. Ilman mikrofonia, lavan etureunasta mies ja kitara, taustallaan Heikkinen shakereissa ja Tuunanen melodikassa. Pieni ja intiimi lopetus laadukkaalle keikalle, kiertueen 14. veto oli ohi, ja triolla edessään automatka Jyväskylään. KG

Sting (uk), Joe Sumner (uk) @ Nokia Arena, Tampere 20.09.2022

Brittiläinen The Police takoi itsensä lähtemättömästi rockin historiaan vuosien 1977-1984 välillä. Bändin eittämätön nokkamies ja hittinikkari Sting on varmistellut kyseisessä historiassa pysymistä soolourallaan jo kunniakkaiden 37 vuoden ajan. Nyt 70-vuotias popveteraani saatiin Suomeen kahdelle keikalle, tuoreinta ”The Bridge”-albumia (2021) promoamaan. Tampereen Nokia Arenan veto, joka avasi koko Euroopan-kiertueen, oli Stingin järjestyksessään 15. Suomen (soolo)keikka. Tällä kertaa Sting nähtiin ja nähdään myös Helsingin Jäähallissa.

Nokia Arena tuli henkilökohtaisesti koeponnistettua kesäkuussa Eric Claptonin bändillä, kokemus oli puolittain karmiva piippuhyllyltä yytsittynä, mutta Sting-illassa oikeastaan kaikki oli toisin. Nokia Arena osoitti toimivuutensa koko potentiaalillaan; arkkitehtuuri, sijainti, väljyys, henkilökunnan rentous, jonoutumattomuus, ja mikä yllättävintä, permannon lavaa lähimmän kolmanneksen otannalla myös aivan jäätävän hyvä soundi. En tiedä oliko äänenpaineasiat vieläkään yhtään paremmin VIP-aitioissa tai piippuhyllyillä, mutta alalattialla, Tavastia-etäisyyksiltä yyberöitynä keikka oli pelkkää juhlaa. Kolme minuuttia ennen lämppärin aloitusta sai kävellä vielä ihan vapaasti lopullisille laatujalansijoille, matkaa lavalle jäi vain alle 20 metriä. Eli ihan kuin olisi hiukan isommalla klubilla ollut, eikä yhtään jäänyt nälkää enää uudelleen kokeilla niitä Nokia Arenan ylähyllypaikkoja.

Illan aloitti sekunnilleen sovitusti klo 20 Stingin laulaja-lauluntekijäpoika Joe Sumner. Joe-poika on hankkinut muusikkokannuksiaan brittibändi Fiction Planessa, jonka isoimpia hetkiä oli varmaankin toimia lämmittelyaktina The Policen reunion-rundilla 2007, mutta myös soolona kaveri on jo pitkään esiintynyt. Eikä ole kuulkaa hullumpi lauluntekijä lainkaan. Tampereen 8-biisisessä mies ja teräskielinen-setissä vain keskivaiheen stygeissä tuli muutamassa jazzahtavammassa osuudessa mieleen muuankin Sting, mutta muuten Sumner Jr:lla on persoonallisia biisejä iso tukku, ja ennenkaikkea huikea lauluääni. Madoton omena on pudonnut puusta riittävän kauas, mutta turvallisen lähelle, jos syksyinen metafora sallitaan. Varsinkin kakkosena kuultu ”You You You” on maailmanluokan biisi, ja voisi soida vaikka isänsäkin katalogissa. Myöhemmin Sting-setissä, kun lavakameroiden kuvassa iskä ja poika olivat rinnakkain, yhdennäköisyys pelkästään oli ilmeinen, ei ollut poika alakerran Ramin tekemä, niin miksipä ei voisi luonnostaan myös kuulostaa hyvin samankaltaiselta. Ja jos kuulee pikkujäbänä koko ajan Policea ja Stingiä, niin jotain sieltä vääjäämättä tarttuu. Pitää muistaa, ettei ole ihan pelkästään helppo paikka lähteä maailman lavoille jos sukunimi sattuu olemaan Sumner (tai Earle, Presley, Starr, Guthrie, Lennon, Dickinson, Zappa tai moni muu). Suomalaiset saavat jatkuvasti kehuja maailmanartisteilta hyvinä yleisöinä, ja nytkin oli aivan ihanaa nähdä ja kokea, miten suopeasti Joe Sumnerin puolituntinen otettiin vastaan. Poika-Sumnerilla oli myös tietämättään ilo ja kunnia olla meikäläisen kirjanpidossa varmistetusti 1000:s nähty artisti ja isä-Stingillä oli ilo ja kunnia saattaa seuraava 1000-luku matkaan. Muutamia nähtyjä tilastoinnissa on taatusti jäänyt unohduksen hämyyn, mutta uskoakseni vain tyyliin alle 10, joten kohtuutarkoista luvuista puhutaan. Stingin veto huipputaitavine bändeineen Tampereen illassa oli niin kova keikka, että ilo lähteä tavoittelemaan seuraavaa tuhatta artistia on pelkästään puolellani.

Joe Sumner.

Mikään keikka, jolla tiski soittaa lämppärin ja pääbändin välissä Frank Sinatraa dubversioina, ei voi olla huono. Eikä ollutkaan. Tai toisaalta, missä enää tällä planeetalla voi kuulla Einin ”Olen neitsyt”? Tampereen Nokia Arenan yläbaarissa Karjalaa siepoessa ja paikalla olemattomia tuttuja bongaillessa. Arvostan.

Lämppäri-Joen jälkeen oli pidettävä saavutetuista conversensijoista (joo, alkaa ne olla jo kohta vähän kylmät) kiinni, ei näin hyviä mestoja täälläkään permannolta saa, jos lähtee pääartistin ekan biisin aikana könyämään sormet kanan siipirasvassa vessan kautta permannolle. Vanha keikkanäätä koki nimittäin karmivia heinäkuussa Ruotsin Solnan Friends Arenan lentokentän kokoisella lattialla, kun Rollarit soitti arviolta 100 metrin päässä, ja edes nanosekuntien näköhavaintoja saadakseen piti koko ajan keksiä omat päkiänsä ja pohkeensa uudestaan.

Sting seitsenhenkisine bändeineen asteli lavalle tasan sovitusti klo 20.45, ja nimenomaan koko bändi yhtäaikaa. Koko keikan ajan oli fiilis, että Sting on bändin basisti ja laulaja, ei rocktähti, ja että nyt vaikuttaa kivalta työpaikalta myös noille muille. Ja langattomana, mikkitelineestä riippumattomana Stingin ei myöskään tarvinnut palata aina lavan keskelle pönöttämään, vaan saattoi laulaessaankin kierrellä ympäri stagea. Illan 19 biisin settilista lähti heti ja pokkana etenemään bonjovimaisella dramaturgialla, eli isoja hittejä kärkeen ja kaikkiin mahdollisiin väleihin, koska ne ei tunnetusti lopu ihan heti kesken. ”Message In a Bottle” avasi, ja vanhimmatkin rokkipolicet oli heti vedetty meininkiin mukaan, toki Stingillä on ollut aikaa ja perspektiiviä kasvattaa useampikin fanisukupolvi, niinkuin Tampereenkin alalattialla nähtiin. Kakkosena vedetty ”Englishman In New York” korkkasi soolotuotannon. Sting soitti lopulta materiaalia vain 4 sooloalbumiltaan, vaikka julkaistunahan niitä on peräti viisitoista. Muuta illan aikana merkillepantavaa oli paitsi upeat lavavalot, myös taustaprojisioiden niukka graafisuus ja pelkistetty väripintojen ilmaisu, aina ei tarvitse ajaa sitä Vietnamin sota ja Etiopian nälkäiset-tsunamia taustalakanaan, todistaakseen että nyt on kuulkaa kantaaottava taiteilija lavalla ja laulut mietittyjä. Hyvä Sting! Vaikka mies onkin luonnonsuojelija ja hyväntekijä, ihmisoikeusaktivisti, niille asioille on oma hetkensä ja paikkansa.

Mielenkiintoinen valinta oli myös soittaa tuoreimman albumin kolme raitaa heti alulle settiä ja kaikki peräjälkeen. Kyynisempi sanoisi, että ”pois kuleksimasta”, mutta mitäpä jos niin ei ollutkaan. Kaksi biiseistä oli silkaa modernia Policea ja yksi silkkaa, taattua soolo-Stingiä. Miehemme istualtaan akustisella kitaralla säestämä ”If It’s Love” ja ennenkaikkea rouheampi ”Rushing Water” eivät missään nimessä hävenneet itseään klassispainotteisessa settilistassa, päinvastoin. Jo kolmannen biisin jälkeen Sting myös esitteli bändinsä, pikku tavatonta sekin. Lavan keskushahmoja olivat tänään(kin) Millerin rouvan lahjakkaat kitaristipojat Dominic ja Rufus, joista ensinmainittu on ollut Stingin oikea käsi koko soolouran ajan, ja jolla on bändissä myös sävellysvastuuta. Illan aikana myös Shane Sager huuliharppuineen sai soolotilaa, mainittavimmin ehkä hiukan laiskasti alkaneessa, mutta isoihin soulsvääreihin kohonneessa ”Brand New Dayssa”, jonka alkuperäisen huulisintron vetää itse Stevie Wonder, kuten Sting spiikissään muistutti meitä, mutta huumorilla myös nuorempaa soittajaansa. Lavan muusikoista kiipparisti Kevon Webster jäi ehkä soundillisesti eniten pimentoon, mutta jo kehuttukin illan häkellyttävän hieno kokonaissointi takasi jopa perkussioita hoitaneen taustalaulajatar Melissa Musiquen tamburiinin ja shakerin läpitulon, joka on tämänkokoisessa liiterissä ehkä pikku juttu, mutta oikeasti iso ansio illan tiskille. Ennen koronaa Stingin bändin rummuissa nähtiin itse Josh Freese (ex-Guns’n Roses, ex-Nine Inch Nails), mutta nyt tanakat tahdit takasi nuori pastorinpoika New Jerseysta, Zach Jones. Eleetöntä, isokätistä groovaamista, joka raskautti monia tuttuja Sting-hittejä juuri sopivalla tavalla. Josta puheen ollen, illan raskaimmassa vedossa ”Heavy Cloud, No Rain” Sting sai upean lauluavun lavan eteen duetoimaan nousseelta Melissa Musiquelta. Oman hetkensä sai myös taustalaulajista toinen, Gene Noble, joka nousi varsinaisen setin päättäneessä ”Every Breath You Take”-ikihitissä Stingin rinnalle tulkitsemaan R&B:sti, ja onnistui osaltaan nostamaan liki puhkisoitetun stygen uudelleen tuoreeksi ja terveeksi, itse asiassa koko kuluvan, huikean keikkavuoden yhdeksi tärkeimmistä yksittäisistä vedoista. Meni viimeiset kaksi viikkoa pari tai kolme tuntia yössä maksimissaan nukkuneellla keikkaketulla tennispallon muotoinen, kokoinen ja värinen pala kurkkuun, kun viimein kuuli slummitaloissa ja liikennevälineissä nilelle soitetun ”Every Breath You Take”, vieläpä niin että myötäiset lavavalot syttyivät ja koko bändi nostettiin varjoista esiin. Täällä me ollaan oltu teitä varten, mutta ilman teitä, ei olisi meitä. Upea ele Stingiltä, joka tietenkin bändijohtajana tällaiset hetket a) suunnittelee ja b) siunaa.

Sting.

Ennen lopun superhittiä komeimmin kulkivat niinikään The Police-hitti ”So Lonely”, jonka sekaan bändi uitti säkeistön verran Bob Marleyta (”No Woman, No Cry”), sekä käsittämättömällä voimalla eteenpäin tampannut ”Desert Rose”, jonka julkaisun myötä aikoinaan Sting pystyi esittelemään algerialaista rai-musiikkia hyvinkin laajalle yleisölle maailmassa. Liiaksi kokolattiamaton alle on lakaistu sekin fakta, kuinka paljon Police aikoinaan auttoi popularisoimaan reggaeta, rocksteadya, skata ja dubia. Niinikään Police-biisiin ”King of Pain” Sting sai lauluavukseen poikansa Joen, ja ilman mitään hössötystä, että tässä on mun poika, laulettiin vaan rinnakkain, kuulostettiin samalta ja näytettiinkin melko samalta. Pojasta polvi ei saa missään nimessä pahentua, elämä jatkuu, rock’n roll ei kuole koskaan ja mitä näitä nyt on. Ja hei, ”Shape of My Heart”, teboilinbaareissa Juvalta Juankoskelle läpirynkytetty softrock-klassikko, joka voisi helposti tulla toisesta korvasta vaikkuna ulos, vaan ei, yksi illan upeimpia vetoja ja koko keikan aika tarkalleen puolivälin kaunis keskisuvanto. Diggasin, olin olemassa.

Monesti tai monasti käy niin, että kun se tunnetuin ja isoin biisi vedetään varsinaisen setin päätöksenä isolla tunteella sekä yleisön että bändin puolelta, niin kovin harvoin pakolliset encoret enää mitään lisäarvoa tarjoavat. Nytkin täydellinen keikka olisi päättynyt ”Every Breath You Takeen”. Encoreita kuultiin kaksi, niistä täysin sinänsä tietenkin pakollinen ”Roxanne” oli täysturha yleisönlaulatus, mutta lyhyt ”Fragile”-veto, jonka Sting tulkitsi istualtaan puoliakustisesti, oli kyllä mainio matkaeväs ulostautua Pirkanmaan yöhön. Lopulla keikkaa Sting esitteli bändinkin vielä toistamiseen, se kertoo ammattitovereiden isosta arvostuksesta, ja lupasipa pop-päällikkömme tulla vielä takaisinkin. Mikäs on tullessa, biisikynä on yhä terävä ja miehen kunto vähintäinkin silmämääräisesti mainio. Ja kun jopa Nokia Arenalta kadulle pääsy sujui (ainakin tällä kertaa) muutamassa minuutissa, niin täällähän pitää alkaa käymään. KG

Duran Duran (uk) @ In The Park, Kaisaniemi, Helsinki 02.06.2022

Duran Duran soitti Helsingin Kulttuuritalolla Suomen ensikeikkansa syyskuun 28.päivänä 1982. Nelisen kuukautta aiemmin bändi oli julkaissut sittemmin nopeassa tahdissa kryptoniittia myyneen kakkosalbuminsa ”Rio”. Sen isot hitit soivat tavan takaa aamukasteessa, liikennevaloissa ja slummitaloissa. Bändin näyttävät, ison rahan musiikkivideot siivittivät vastaperustettua Music Televisionia maailmanlaajuiseen suosioon. Duran Duran oli 80-luvun alussa planeetta Maan isoimpia bändejä.

Kesän 2022 alkajaisiksi Duran Duran saatiin Suomeen toista kertaa. Ei voi sanoa bändin todellakaan rampanneen täällä kyllästymiseen asti, mutta suosio on 40 vuotta ja 13 studioalbumia myöhemmin yhä vankkaa. Sitä todisti 12 000:n entisen ja vähän nykyisenkin nuoren saapuminen Helsingin Kaisaniemen In The Park-iltaan. Ja millaisen sävellahjan entiset nuoret uskollisen odotuksen jälkeen saivatkaan…

Iltapäivän oli avannut ruotsalainen Jubel (umlautilla), jonkinlainen synapopin ja diskon historian ideoita ja melodioita kierrättävä viraalihässäkkä, joka nyt ei näin ystävällisimmin ilmaistuna olisi voinut kiinnostaa yhtään vähempää. Iltapäivää jatkoi tuottaja-ja kitaristilegenda Nile Rodgers bändinsä Chicin nykyinkarnaation kanssa. Toki Duran Durania (ja puolta miljardia muuta) ansiokkaasti vuosikymmenien aikana tuottanut maestro diskohitteineen olisi pitänyt bongata, mutta Loud ’n Liven järkkäämän illan aikataulutus ja Ilmatieteen laitoksen järkkäämä ennuste olivat kumpikin niin karmivia, että oli tähdättävä alueelle noin tunti ennen pääbändin aloitusta. Ja se osoittautui oikeinkin hyväksi ratkaisuksi muistella vielä pitkään jälkikäteen. Rodgersin setin aikana tuli vodaa ihan huolella, eikä ajatus yytsiä Duraneita valmiiksi uitettuna koirana houkuttanut. Keikka oli aivan liian arvokas kärvisteltäväksi. Toivottavasti mahdollisuus nähdä legenda Rodgers vielä avautuu jossain muualla.

Kysymys. Jos lämppärin ja pääbändin välillä on kaksi ja puoli tuntia, ja lämppäri soittaa sanotaan vaikka rapian tunnin, niin mitä Kaisaniemen pesiskentällä on tarkoitus tehdä se loppuaika? Siis vaikka sää olisi ihan hyväkin? Kierrellä ja ihmetellä alueen muuta tarjontaa? Viittä ruokakioskia? Ja sitä faktaa, että juomapisteellä yhdelle asiakkaalle tai pienseurueelle kyetään uhraamaan aikaa erinäiseen hilloamiseen helposti viisikin minuuttia. Otin oikein aikaa, kun edellä olleelle ladyparille myytiin ei-oota, rahastettiin, unohdettiin tilaus ja saatiin taas langan päästä kiinni, viisi minuuttia! Ei siis ihme, että jonot välillä muodostuvat pitkiksi. Ja totta, saahan siihen kulumaan puolitoista tuntia hyvinkin, kun jonottaa yhden safkan ja pari keskikeijoa. Comme si, comme sa. Suomesta on kuitenkin tulossa sivistysmaa. Nyt kun juottokarsinoista on vihdoin päästy, sen yhden keskikebardin tai jopa skumppalekan voi ottaa mukaan ja hakeutua jo valmiiksi hyville conversensijoille. Ja 12 000:n sisäänotolla Kaisiksessa kaikki halukkaat näkevät edes jotain. Joten valittaminen sikseen, illan se osuus, jota varten tänne tultiin, oli pelkkää juhlaa.

Duran Duran astelee lavalle sekunnilleen sovitusti klo 20. Keikka alkaa niinkuin on alkanut jo ties kuinka kauan, ”The Wild Boys”. Solistis- ja nokkamies Simon Le Bonilla on valkoiset farkut (talvellakin) ja räyhäkkäästi neonvihreä nahkarotsi. Kiipparistilla ja idean isällä Nick Rhodesilla tukka sympaattisesti pystyssä, Roger Taylor tutun eleetön rumpujensa takana, jäljelle jääneistä Tayloreista toinen eli John, jynkkää bassoaan erittäin miehisestä alakerrasta. On kuin olisi kotiin tullut. Tätä on odotettu niin kauan, ettei ihan vilpittömästi kehtaa edes sanoa. Lavalla on Duran Duran, yksi maailman viidestä parhaasta bändistä, vihdoin tämä on totta.

”The Wild Boys” haeskelee vielä soundia, mutta harvinaisen lyhyeen, tänään on ammatti-ihmiset liikkeellä, potikat on tänään ehkä parhaassa asennossa näille kentille koskaan. (No, oli ne Queenillakin ihan hyvin.) Aiemmin kiertueella kakkosbiisissä on uitu tuoreelle ”Future Past”-albumille, mutta ei tänään. Ei, Suomi voittaa, Suomessa soi rohkeasti heti kakkosena superhitti ”Hungry Like The Wolf”. Saa itkeä, saa huutaa. Mukaan menoon ja meininkiin wild boysit kutsuvat saksofonisti/perkussionisti Simon Willescroftin ja kertakaikkiaan ihastuttavat ja upeaääniset laulajattaret Anna Rossin ja Rachael O’Connorin. Näiden kolmen muusikon panos kasvaa illan aikan ennalta-arvaamattomankin suureksi. Line-upin 2022 täydentää klassisjäsen Andy Taylorin jo vuonna 2006 korvannut kitaristi Dom Brown. ”Hungry Like The Wolfin” soidessa tajuaa, että huonoa puhdetta tästä ei saa enää millään, ei vaikka alkaisi sataa potkukelkkoja ja vanhoja ämmiä äes selässä. Bändillä on hirvittävä groove, hillitön keikkakokemus kuuluu. Willescroft töräyttää illan parhaan saksofonisoolon. Duran Duran ei seiso 80-luvun löystyneissä lähtötelineissä, se on edelleen, tai uudelleen, miten vain, relevantti bändi. Sen todistaa kahden seuraavan vedon otanta vuoden 2019 tuoreimmalta studioalbumilta ”Future Past”. Jota itse Nile Rodgers oli tuottamassa, niinkuin montaa muutakin bändin levyä aiemmin. Ensin ykkössinkku ”Invisible” ja sitten ja ennenkaikkea ”All Of You”, aivan mielettömästi eteenpäin polkeva moderni tanssihitti, jonka levyversiossa kitaroi Blurin Graham Coxon. Tällaisia kertosäkeitä tehdään näköjään vielä, maailmalla on toivoa. ”All Of You” pohjimmiltaan myös todistaa, että ytimeltään Duran on aina ollut funkbändi. Komea veto, yksi varsinaisen setin kovimmista, keskiössä möyrii John Taylorin jynkkybasso. Soitetaan alakerrasta, kellarista.

Taustan led-seinälle astelee John Barryn sävelin James Bond ja ampuu kohti, punainen väri valuu ja täyttää screenin. ”A View To A Kill”, puolueettomastikin arvioituna yksi parhaista Bond-tunnareista, joka ei pakonomaisesti kierrätä Barryn melodiakulkua, mutta on mitä tunnistettavin Bond-biisi silti. Simon Le Bon muistelee välispiikeissään bändin ekaa ja edellistä visiittiä Stadiin, yleisön joukossa on heitäkin, jotka silloin olivat katsomossa. Arvostan. ”Notorious”-hitin Le Bon omistaakin die hard-faneille. Bändin isoista hiteistä ehkä eniten omalta kohdalta tutkasta ohi solahtanut ”Notorious”, tuntuu tänään täällä tärkeältä ja paikkansa ansaitsevalta.

Setin rauhaisana keskisuvantona toimivat Le Bonin ja laulajatar Anna Rossin käytännössä duetoima, meditatiivisen kauniisti tunnelmoiva ”Come Undone” (1993), sekä tuoreimman levyn tarttuva tanssiraita ”Give It All Up”. Levyversiossa biisissä vierailee Weekend Festivalillekin saapuva Ruotsin popkomeetta Tove Lo, mutta tänään ei kaipaa Tovea, kun Simonin kanssa duetoi kertakaikkiaan upeaääninen ja aivan ihana Rachael O’Connor. Ladyt tuovat erittäin tärkeää tulitukea Le Bonin lauluun koko illan aikana ja muutenkin tuntuu, että kaikki neljä epävirallista jäsentä voisivat aivan hyvin olla virallistakin line-upia. Muutamassa biisissä, kun kitaraa ei tarvita, on Dom Brown takarivissä ladyjen välissä ahkeroimassa stemmalauluissa.

”Ordinary World”-isohitin Simon Le Bon omistaa Ukrainan kansalle, joka urheasti taistelee koko Euroopan puolesta. Taustan led-seinä ja lavan valot toistavat keltasinistä väriteemaa. Näin juuri. Rauhaa, sinne missä se on mahdollista, vaikka biisi kerrallaan. Samaa teemaa jatkaa tuoreimman levyn jykevästi tanssibiittinen ”Tonight United”, illan point of absolutely no return. Mieletön meininki, alla dansar på Kajsaniemi gård. Perään pitkään ja hartaasti nytkyttävä ”Planet Earth” ja olisin valmis näkemään saman setin ja saman show’n huomenna uudestaan. Ja juuri kun ”Rio”-raita ”Hold Back The Rain” starttaa, starttaa myös sade. Dramaturgian laatu ja määrä. Pian tulee vettä aivan tuelta, Helsingin etelä-pohjoissuuntaiset tuulitunnelikadut piiskaavat sateen lavan etureunaan asti. Läpimärkä Simon Le Bon ei maindaa, pitkäaikainen britti kun on. Onhan sitä sateessa oltu ennenkin. Ja toteaa itsekin, että mitä paskempi sää, sitä parempi keikka.

Illan ainoa cover, Grandmaster Melle Melin ”White Lines” (tärkeältä albumilta ”Work Party”, joka toki omista vinyylikokoelmistakin löytyy) soljuu hiukan ehkä sadetakkeja esiin kaivelevalta yleisöltä ohi, mutta varsinaisen setin päättävä ”Girls On Film” räjäyttää pankin. Duran Duran palaa vielä, tietenkin. Simon Le Bon laulaa ”The Chauffeurin” timanttikoristeinen autonkuljettajan virkalakki päässään. Ymmärtäjät ymmärtää. Taustalla pyörii Russell Mulcahyn ohjaama legendaarinen mustavalkoinen musavideo. Tällaisiäkään ei enää ole lupaa tehdä. Koko bändi kokoontuu vielä pitkään ”Save a Prayeriin” ja jotta 40 vuoden odotus ihan viimeistään takariviinkin asti lunastuisi, soi koko huikeuden lopuksi ”Rio”. Olen paikalla. Ja moni muu. Entisten nuorten sävellahja päättyy siihen kaikkein toivotuimpaan. John Taylor pahoittelee vielä mikrofoniin, että bändin paluussa meni näin jumalattoman kauan. Ei se mitn! Kaisaniemessä soi edelleen viisi samaa biisiä, kuin Kultsalla 28.9.1982. Kiitos Duran Duran! Tulkaa vähän hereämmin takaisin, 40 vuoden päästä meitä kaikkia ei enää ole ja bändinkin keski-ikä on 100. KG

The Buckleys (aus) livestream @ koti 17.04.2020

Kaukana galaksin toisella laidalla lepakko puri muurahaiskäpyä (joka ei siis epäonneksemme ole muurahainen, eikä liioin käpy), ja kiinanpoika söi jälkimmäisen, ellei molempia, ellei myöskin kohtuullisen kypsentämättömänä kumpaakin. Kiinan presidentti antoi lisäksi väen juhlia uutta vuotta vapaasti, halailla ja syödä samoista kipoista, ja loppu on epidemiologian, länsimaisen lääketieteen, aasialaisten eläinmarkettien, italialais-espanjalaisen huippujalkapalloilun ja ihmiskunnan pahimpien painajaisten historiaa. Tammikuussa osteltiin vielä innolla pääsylippuja, ja uskottiin suureen rockvuoteen 2020, mutta vähänpä tiedettiin. Iski dystopia, iski kotieristys, joillekin valitettavasti myös potentiaalisesti jopa tappava Covid-19-virus. Helpolla se lepakko pääsi.

Showbusiness sammui melkein saman tien, keikat, konsertit ja festivaalit, kaikki on peruttu ainakin kesäkuulle asti. Kuppilat on kiinni, A-oikeudet on ollut otettava omiin käsiin. Epidemian levitessä keikat siirtyivät nopeassa tahdissa nettiin, oli keksittävä jotain kinesviihdykettä kotona nössöttävälle jengille, saatava edes jostain jotain pennosia artisteille, ja keksittävä muusikoille itselleen mielekästä puuhaa. Suomessa syntyi nopeasti kaksi maksullista alustaa Semilive ja Keikalla.fi, jonka kummankaan tarjontaan en vielä ole ehtinyt tutustua. Esitysajat kun eivät kovin hyvin natsaa musacornerissa kasvavan yksivuotiaan mini-ihmisen nukkumaanmenoaikoihin, joten itselle soveliampaan aikaan striimataan keikkoja muilta mantereilta.

Pitihän läppäriltä yytsittäviin striimikeikkoihin, tai ”keikkoihin”, aluksi suhtautua hyvinkin epäilevästi, ja suorastaan nihkeästi. Ja pitää oikeastaan edelleen, kyllähän keikkaan kuuluu yhteisöllisyys, paikalle hakeutuminen, pääsylipun hankkiminen, ennakkotäpinä, ja koko sen paikalla olevan väenpaljouden/pienuuden luoma tunnelma. Onhan sanomattakin aika laiha lohtu tuijotella jonkun omassa olohuoneessaan omalla puhelimellaan välittämää akustista esitystä, mutta kun ei nyt muutakaan ole ollut, tuli sitten vanhana friikahtelijana jossain määrin jopa friikahdettua striimikeikkoihin. Ja vaikka panepidemian alkaessa, ikinä en ollut yhtään striimikeikkaa nähnyt, enkä niiden tekemisessä rauhan aikana rahdunkaan pointtia nähnyt, olin muutaman viikon himassa mätänemisen jälkeen yhtäkkiä jo jokusen kymmenen nettikeikan veteraani. Maailma muuttuu, ja me sen mukana. Haluttiin, elikkäs ei.

Harrastuneisuuteni on kohdistunut enimmäkseen yhdysvaltalaiseen StageIt.-alustaan, jossa pääosin sikäläiset, ja pääosin singer-songwriterit soittelevat pääosin puolituntisia kompakteja vetoja akustisesti omista (m)olohuoneistaan, työpisteistään, kotistudioistaan. Moni kuvaa keikkansa puhelimella, joku padilla. Hulppeampia ylöspanoja ei juuri näe. Useimmat keikat näkee ilmaiseksi, jos kehtaa. Itse en, mutta pääsymaksun voi itse määritellä ennakkoon ostamallaan token-valuutalla. Artistia voi vedon aikana myös muistaa tipeillä, ja ruudun sivussa pyörii kuulijoiden chat. Monilla singereillä meneekin puolet ajasta chatin kommentointiin, joskus myös yhteys pätkii niin, että pitää jättää kesken, mutta pääosin kokemus on ollut positiivinen. On nimittäin löytynyt pitkä liuta itselle ennestään tuntemattomia lauluntekijöitä, Nashvillesta Los Angelesiin (kuinka olla, suurin osa tuleekin mainituista laulunteon ja alasta haaveilun Mekoista).

Muutaman StageIt.-highlightin mainitakseni, Goo Goo Dollsien basisti-laulaja, karheaääninen, ultrasympaattinen Robby Takac soitti niitä Googgari-hittejä, joita on myös levyille laulanut, ja itse ollut skrivaamassa tälle Härmässä rikollisen aliarvostetulle power pop-orkalle, joka pitää vielä joskus nähdä; ”Lucky Star”, ”Already There” ja vaikkapa ”Bringing On The Light”. Puoleen tuntiin Takac ehti osoittautua myös oikeasti hauskaksi sit-down-koomikoksi, teemalla suojautuminen ja etäisyys. Grant Lee Phillips soitti omaa soolotuotantoaan työhuoneessaan keskellä amerikanpäivää, naapurin huudattaessa lehtipuhallintaan ikkunan alla. Ammattimies ei ollut edes moksis, vaan päätti settinsä Grant Lee Buffalo-hittiin ”Better For Us”. Punkahtavista The Movielife– ja I Am The Avalance-yhtyeistä tuttu nokkamies Vinnie Caruana toimitti mainion setin keskimääräistä kovemmista Corona-oireista yhä toipuessaan, iso tuoppi Jameson-lantrinkia auttoi. Ihana, upeaääninen Hannah Winkler (ei tiettävästi sukua Henrylle) päätti settinsä komeaan tulkintaan oman bändinsä Secret Someonesien biisistä ”Quit Pulling Me Down”. Bowling For Soup-melopunkpoppoon nokkamies Jaret Reddick esitti fanien ennalta toivomia biisejä bändinsä katalogista. Nettiyhteys pätki pahasti, kunnes Reddick kävi olkkarin puolella käskemässä 11-vuotiasta poikaansa keskeyttämään leffaillan, ja taas oli kaistaa käytössä. Sympaattisuus, kotikutoisuus.

Australian pop-ja countrysensaatio The Buckleys joutui perumaan sekin laajan Euroopan kiertueensa, jonka piti olla sen ihka eka ja tietenkin jonkinlainen läpimurto näillä nurkin. Tekemättä jäi, mutta jos Suomeen tulevat, tuskin kuitenkaan, on asiaan suhtauduttava. Bändi tulee Byron Baysta, Brisbanesta etelään, ja sen muodostavat kaksi lauluäänellä ja ulkonäöllä siunattua Buckleyn siskosta, Sarah Grace (kitara, basso ja laulu), ja Molly (kiipparit, sähkömandoliini ja laulu), sekä näiden veli Lachlan (kitara). Trio, joka siis ainakin julkisuudessa esitellään nimenomaan sisartriona, on Australiassa ilmeisesti ajateltu olevan yksi niistä seuraavista isoista jutuista, vaikka takana on vasta muutama sinkkujulkaisu. Tällä Facebookin erikoisstriimivedolla trion tukena olivat myös nuori pikkuveli rummuissa, sekä puolet biiseistä kannuttanut (tai oikeammin sutinut) isämies. Perhepiiriys. Jos nyt korvani oli australianaksentille herkkänä, setti oli rakennettu talon pyykkitupaan, mutta kun pesukoneet oli siirretty sivuun, kuivausrummut vaihdettu soittokelpoisiin, mustat kankaat viritelty ja värivalot sytytetty, oli puolituntisen vetonsa aikana mahdollista päästä jopa alkeelliseen keikkafiilikseen. Bändin sijoittaminen syvyyssuuntaan ja ahtaasti, synnytti peräti pienen klubin tunnelman hetkittäin. Oli esiintymisasut ja ennalta mietityt välispiikit. Enitenhän näillä striimikeikoilla häiritsee kuitenkin yleisön puute, sekä esiintyjää, että katsojaa, biisien välinen kiusallinen hiljaisuus. Toisaalta, tuli oikein sadan Norjan kruunun pääsylipulla tsekattua stavangerilaisen black’n roll-jyrä Kvelertakin keikka, se taas muistutti enemmänkin pitkää musavideota, jossa käsivarakameramiehet veivät katsojan tapahtumien keskelle, eikä se aivan huikeasta meiningistään (paras tähän asti tässä kineksessä) huolimatta sekään onnistunut muistuttamaan livekeikkaa.

The Buckleys aloitti Beatles-coverilla ja jatkoi heti omallaan, lainabiisiseurassa häpeilemättä viihtyneellä tuoreella, Australiassa heti listasijoitetulla sinkkubiisillään ”Money”. Kauniit siskokset vaihtelivat soittimia harva se biisi, vain hämärissä valoissa nuorta Tim Caltiota muistuttanut Lachlan pysytteli koko keikan ajan vasenkätisessä, kaksikaulaisessa sähkökitarassaan. Kuultiin rento ja hieno, raikkaan popisti tyttö(nuorinais)energioilla vedetty Johnny Cashin ”Ring Of Fire”, ja ehkä tokaks paras Joni Mitchellin ”Big Yellow Taxi”-luenta livenä, tai ”livenä”. Kun on kuullut tämän Big Countryn ”Eclectic”-livelevyn vetona, jonka Camden Dingwalls-keikan silkkaa typeryyttäni aikoinaan menetin, ja jota loppuelämäni kadun, niin ne muut on aina tokaks tai jotain parhaita. Bändi soitti myös oman esikoissinkkunsa ”Daydream”, ja kyllä se niin on, että kyllä Buckleysien perheessä osataan biisejä kirjoittaa, miten ihmeessä tuo talentti tuppaa aina keskittymään samoille. Lopulla settiä kuultiin kaunis ”Breathe”, bändin tulevalta, kesäkuussa (kävi miten kävi) julkaistavalta esikoisalbumilta. Biisi omistettiin kaikille niille, jotka kärsivät siitä, että kiinanpoika ei malttanut kypsentää. Näitä on alettava seuraamaan, enkä nyt todellakaan puhu kiinalaisista, vaan The Buckelysista. Lisää streameja on heiltä tulossa, virittäydy taajuudelle, ja ihastu.

Ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että jokailtainen streamvetojen stiigailu helpottaisi vähäisessäkään määrin paloa oikeille keikoille, siihen uuteen uljaaseen maailmaan, jossa ihmiskunta on ottanut opikseen, ja rokki taas raikaa. Mutta tämä on nyt todellisuutta, tällä on mentävä. Ja säilyttääksemme järjen valon omissa eristetyissä musacornereissamme, on mahtavaa, että jotain korviketta on tarjolla, tällä hetkellä siis paljonkin, ja koko ajan lisää. KG

tAKIDA (swe), Normandie (swe) @ On The Rocks, Helsinki 11.02.2020

Ruotsalaista hard rockia kun tuodaan maahan, alagenre kuin alagenre, niin aina siihen pitäisi yrittää reunaehtojen salliessa, jollain tavalla suhtautua. Alkuvuoden tuonneista Mustasch ja Eclipse olivat jo päässeet livahtamaan tutkasta läpi, mutta kun yllättävä peli-ilta Snadiin siunaantui, oli otettava haltuun Takida (tai tAKIDA, kuten bändi itse itsensä typografioi). Useampaan kertaan Suomessa nähdyllä tAKIDAlla on täällä jo vankka kannattajakuntansa, sitä todisti myös käytännön tasolla ennakkoon loppuunmyyty On The Rocks. Tietyllä tapaa pikku tavatonta, tiistai-iltana. TAKIDAn syntysanat lausuttiin Ruotsin hevonpersiissä, pienessä Ången taajamassa, joka on sikäli erikoinen taajama, että sieltä tulee myös samansuuntaisissa genreissä operoiva Corroded, isoillaan oleva bändi sekin. Ja ne genrethän ovat tAKIDAN tapauksessa raskaskätinen pop, jonkinmoinen alternative hard rock, ja mainittavimmin jälkigrunge, johon lajityyppiin bändin mielenkiintoisin materiaali holahtaa. Ja onpa toki Corrodedilla ja tAKIDAlla ollut pientä miehistövaihtoakin vuosien mittaan, syrjäkyliltä kun ollaan.

Illan avasi kuitenkin tukholmalaisnelikko jo vuodesta 2013, Normandie. On The Rocksin 35-minuutisen lämppärislotin, ja lyhyehkön levytetutustumisen perusteella, hienointa bändissä on sen nimi. Normandie on näitä bändejä, jotka eivät ole kyenneet päättämään, ollako poikabändi vai soittaako metalcorea. Niin otetaan komea nimi, ja haarukoidaan kumpaakin lajia siihen puolimatkaan, ja kutsutaan sitä moderniksi rockiksi. Normandie ei ole, tai ollut, huono bändi, vain äärimmäisen mitäänsanomaton. Meni ekasta korvasta sisään, ja tokasta ulos. Toistan itseäni, olen nähnyt vain yhden umpihuonon ruotsalaisbändin, eikä se ollut Normandie. Bändillä on Philip Strandissa ihan puolienerginen laulaja, ja Rocksin keikalla iloinen ilmekin, mutta jotain aika merkittävää puuttui. Biisit. Ja kun miksaustiskikin tuntui olevan pääbändin asennossa, meni setti jäitä poltellessa.

Mikonkadun musaklitsu On The Rocks koki pari vuotta sitten ison vesivahingon ja joutui perusteelliseen remppaan. Vanhassa Rocksissa tuli aika ahkerastikin rampattua, mutta ikinä se ei tuntunut keikkatoimintaan soveliaalta, tuli käytyä kun lavalla oli mielenkiintoisia bändejä. Nyt on rempan jälkeen toinen ääni kellossa. Tilankäyttö on huomattavan toimivaa, bändin näkee useammastakin kulmasta, soundipuoli tuntuu olevan kunnossa, ja muutenkin kasvot ovat kaikin osin kohonneet. Niin pitikin. Ja nythän lepää paljon Rocksin harteilla, toukokuun jälkeen kun ei keskustassa ole enää muita todellisia rokkiklubeja kuin Tavastian kompleksi, Loose ja On The Rocks. Helsingin rokkiklubiskene on mennyt lyhyessä ajassa taantuman tuolle puolen, miten ihmeessä näin pääsi edes käymään? Virgin Oil lopetti, Nosturi pantiin pölyksi ja The Circus lopettaa kesäksi. Nyt onkin Rocksin todellinen sauma kisailla Tavastian kanssa, tuomalla kuten tähänkin asti, sellaisia vaihtoehtoisempia artisteja, joihin Tavastian tuloutustavoitteet eivät veny. Hyvä Rocks, pitkää ikää. Nimittäin, nyt onnistuneen rempan jälkeen, täällä voi taas alkaa käymään.

tAKIDA avasi settinsä, piinaavan pitkältä tuntuneen roudaustauon jälkeen, kuten se avasi vuoden 2006 esikoisalbuminsa, eli ”Losing” ja ”Evil Eye”. Varsinkin jälkimmäinen kuulosti ihan aidolta grungelta, ilman mitään etuliitteitä, silkalta siltä itseltään. Soundgardenilta. Muutenkin tAKIDAn toimittaminen livenä on luonnollisesti levytyksiä hieman raskaskätisempää, joten ne muutamilla albumeilla hiukan itseäni häiritsevät poikapopelementit loistivat livenä käytännössä poissaolollaan. Popimman matskun bändi säästi muutenkin keikan viimeiseen kolmannekseen. Ja niin se oli, niin sen täytyi olla, että jos ei oikein ollut lämppäribändillä esittää biisejä isolla Bii:llä, niin pääjehuilla oli senkin edestä. Ruotsalaiset, maailman toiseksi melodiaherkistyneimpänä kansakuntana, kyllä niiltä biisinteko onnistuu. Abba ja Europe niittasivat 70-ja 80-luvuilla niin kovat pohjat tauluun, johon sitten Roxette ja muut kirjoittivat nimensä, että huonosti kehtaa liikkua ulkona tuolla ruotsalainen artisti, jos ei ole biisiasiat kunnossa. Vielä kerran sivuihmetys, miten ihmeessä Normandie ikinä on ollut Suomessa jo useammallakin headline-vedolla.

tAKIDAn kolmosbiisi ”Run To The Water” kuulosti hiukan raskaammalla kädellä soitetulta R.E.M.:ltä, joka nimi olkoon myös referenssinä bändin biisinkirjoitustaidoista. Ja jos oikein olen antanut itseni ymmärtää, bändi kirjoittaa kollektiivisesti, mikä lisää biisien laadukkuusarvoa aivan huimasti, ne eivät ole yhdestä kynästä, vaan yhdessä muotoiltuja. Korjatkaa hc-fanit, jos olen väärässä.

Jos oikeastaan vain yhtä asiaa olisi voinut toivoa, niin solisti Robert Pettersson olisi jopa hieman vähemmän voinut välibamlata mikkiin, ja antaa soiton soida. Mutta pienessäpä on valituksen aiheet, jos ne nyt tuossa oli. Ja oli ne. ”Don’t Wait Up” alulla settiä edusti tanssibiitimpää tAKIDAa. Itselle upposi enempi se grungempi osasto, mutta myös bändin äärikauniit puolihiturit. Keikan rauhaisampana keskisuvantona saivatkin toimia melkein akustisesti vedetyt ”The Meaning” (kasarilla, Extremen kataloogissa, tällä olisi vuoltu kryptoniittia), ”Give Into Me” ja aivan tautisen kova biisi ”Jaded”. Sitten taas täysi hööki päälle, kiipparistikin tarttui kitaraan ja niinpä niitä murahtelikin lavalla jo peräti kolme kappaletta. Soundi oli täyteläinen, bändiä ajatettiin kovaa, mutta hienosti pysyi tiski perässä. Kolmella kitaralla murjottu ”Deadlock” oli jo silkkaa groove metallia, joka voisi yhtä hyvin olla Soundgardenin tai Alice In Chainsin ohjelmistossa, tuomassa rahaa ovista ja ikkunoista, tai ainakin toisesta niistä. Tämä bändi kuuluisikin sinne areenaluokkaan, stadionluokkaan, minne joku tyyliin Ghost tai Volbeat ei välttämättä edes kuulu. Ja jos kuuluvatkin, niin ainakin ihan eri iltana kuin nämä. Pakko tunnustaa, On The Rocksin keikalla, meitsistä tuli ihan hiukan jopa tAKIDA-fani, enkä viikkoa aiemmin ollut juuri bändistä kuullutkaan. Näinkin voi käydä.

Stemmalaulut tAKIDAlta lähtivät peräti neliäänisesti, ja toimivat erityisen komeasti vaikkapa ”Skid Row’ssa”, joka ei kerro samannimisestä bändistä. Tämän jälkeen loppusetti olikin sitten hittiä hitin perään, varsinaisen setin päättyessä ”Flowerchildiin”. Tähän biisiin liittyy omalla kohdalla, levytettynä, se ohut poika-etuliite. Mutta ei liittynyt livenä. Ei myöskään ”What About Me?:n” kohdalla. Samantyyppinen ällistys kuin aikoinaan 30 Seconds To Marsin keikalla, että ei uskoisi että diggaan, mutta diggaan silti. ”You Learn” encoreissa, säveltäkää perässä. Puolitoista tuntia aikalailla minuutilleen kellottanut energinen veto päättyi erittäin U2-maisella kitaralla introttuun ja outrottuun ”Evaan”, niinkuin kaikki tAKIDA-keikat päättyvät. Upea, suorastaan heartlandisti rullaava biisikaunokki tuntui olleen monelle se kaikkein odotetuin styge. Komea lopetus, rumpali Kristoffer Söderström saattoi vielä tiukalla marssikompilla bändin lavan eteen kumarruksiin, liittyi itsekin mukaan, ja umpilaadukas hard rock-setti oli paketissa. KG

Samuli Putro @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 05.04.2019

Kolmisen vuotta Samuli Putro tuijotteli työhuoneensa seinällä paperilappua, johon oli kirjoitettu vain kaksi sanaa, ”pienet rukoukset”. Pikkuhiljaa sanojen merkitys lähti avautumaan, syntyi samanniminen laulu, ja sitten muitakin. Viime marraskuussa ilmestyi singlenä ”Ilmasta tehtyjä” ja viimein nyt kevään korvalla kokonainen albumi, Putron kuudes soolosellainen. Sekin sai nimen ”Pienet rukoukset”. Ei, Putro ei tiettävästi ole tullut, tiedättehän. Sanoja ja niiden merkityksiä pitää pystyä käyttämään ja ajattelemaan laajemminkin. Putron tapauksessa rukoukset voivat olla ilmaan singottuja toiveita ja haaveita, ajatuksia. Silti, kuudes studiolevy soolona, Suomen yhden kaikkien aikojen parhaan bändin eli Zen Cafen olemassaolon jälkeen, on tietyllä tapaa kenties miehen mietteliäin ja meditatiivisin tähän asti.

Olemassaolostaan taistelleella Hämeenlinnan Suisto-klubilla menee nyt hyvin, ilme on valoisampi, ja uunituoreen promoottorin Janne Tammisen kädenjälki alkaa näkyä ohjemistossa piakkoin. Hämeenlinnalainen rockfriikki voi nyt olla erittäinkin tyytyväinen. Ja ensitöikseen vähän iltakympin jälkeen lavalle kapuava Putro kehuukin Suiston meiningin, ja muistelee lämmöllä viime kertaansa täällä. Setti on tällä kiertueella riisuttu, mies ja akustinen kitara, yksi puoliakustinen ja rumpukone; ”valoshow” muodostuu kolmesta sellaisesta vanhan liittouman lukulampusta, jollaisten valossa on opeteltu derivaatat, pääkaupungit ja pronominit. Putro koikkelehtii työpisteidensä välillä kyyryssä kuin hullu puutarhuri, hauskat välispiikit ottavat hämäläisyleisön nopeasti messiin ja muutenkin tunnelma on yksi yhtäaikaa rennoimmista ja hartaimmista juuri näissä premisseissä miesmuistiin.

Ja sitten on tietenkin ne laulut. Riisutuista riisutuin lavaylöspano sopii täydellisesti näihin elämän ja parisuhteiden menneitä, olevia ja tulevia luotaaviin helmiin. Tuoreen albuminsa Putro soittaa melkeinpä käytännössä läpi, ja ne suuret, pidempään tunnetut radiohitit säästyvät loppuun. Moni tuntuu osaavan uudetkin biisit jo ulkoa, ja vaikka yleisö onkin erittäin naisvoittoista, minkä Putro itsekin pointtaa, kuuluu yhteislaulujen hetkiin osallistuvan myös miehekästä murinaa. Uutuuskiekon biiseistä suistomaahan uppoavat parhaiten ”Hankala, vaativa, helppo ja kaunis”, ja ”Pysy outona”. Mutta ehdottomasti sykähdyttävin tuoretavarasta on sinkkunakin julkaistu ”Ilmasta tehtyjä”. Ei pysy silmäkulma kuivana sitten niin millään. Ja vaikka taiteilijamme esikoissooloalbumin nimiraita onkin soinut ahkerasti vähän joka paikassa, on ”Elämä on juhla” se hetki keikasta, kun iskee uudelleen roska silmään, eikä se lähde sieltä edes kotimatkalla. Kova laji. ”Arktiseen limboon” on aina mennyt levytettynä jotenkin ohi, mutta avautuu nyt aivan uudella tavalla, Suiston käsinkosketeltavan intiimissä keikkatunnelmassa. Illan hienoimpia vetoja on ehkä hieman yllättäen ”Valkoinen hetero”-albumin ”Matkamuistoja”, joka lunastaa ihan yksinäänkin olla paikalla ensimmäisellä Putro-keikallani (Zen Cafe tuli onneksi aikoinaan nähdyksi sekin, joskin vain kerrattain, mutta sitäkin mainiommalla Semifinalin akustisella vedolla), joskaan tuskin viimeisellä.

Putro ei oikein vaikuta olevan encoresmiehiä, mutta vaadittuna palaa toki lavalle ja vetää hartaan version ”Olet puolisoni nyt”-biisistä. Juuri kun luulimme, että tämä oli tässä, Samuli Putro tekee jotain hemoglobiinit seisauttavaa, jotain jonka kaltaista itsekin olen nähnyt vain oikeastaan kerran aiemmin, vaikka koettuna on pitkälti toistatuhatta vetoa. Putro poistuu lavalta, nousee akustisen kitaran kanssa miksaustiskin reunustalle ja vetää jäätävän vangitsevan ”Älkää unohtako toisianne”, matkaevääksi kaikille paikallaolijoille. Ilman mikitystä, mies ja kitara, ja koko loppuunmyydyn Suiston herkeämätön huomio on hetken siellä, missä pitääkin. Jopa baaritiskin alueen keikkaaseuraamattomienkin pulina lakkaa. Ainutlaatuinen hetki, jota lähelle on päässyt vain Jesse Malin aikoinaan Ruotsin Lundissa, kun mies pisti parisataa Mejeriet-klubin kuulijaa yhdellä kädenliikkeellä polvilleen, kuuntelemaan Neil Young-coverin ”Helpless”. Olin paikalla, polvillani. Putro laulaa viimeisen biisin ihan konkreettisesti ympäri salia kaikille, varmistaen että jokainen näkee ja kuulee, että ”älkää unohtako toisianne”. KG

Boy Pablo (no) @ Tavastia, Helsinki 15.01.2019

Norjan kovimman, komeetan lailla nousuja kiitävän popilmiön Boy Pablon takana on yhden nuoren miehen, chileläistaustaisen Nicolás Pablo Rivera Muñozin visio. Ymmärrettävistä syistä, joulukuussa 2015 Pablo lanseerasi itselleen ja poplaulujensa esittämiselle hieman kompaktimman taiteilijanimen. Kotikaupunki Bergenin omien Bergenfestien vuoden 2016 artististipendi ennakoi jo tulevaa menestystä. Alunperin 2017 YouTubeen ladattu sinkkubiisi ”Everytime” saavutti lyhyessä ajassa miljoonia katselukertoja. Kyllä, miljoonia. Norjasta käsin, eikä tekijä ollut edes täysikäisyyttä saavuttanut jantteri. Ilmiö oli valmis. Toukokuussa 2017 ilmestyi esikois-EP, kuusibiisinen ”Roy Pablo”, ja viime lokakuussa sen seuraaja ”Soy Pablo”. Voi Pablo, miten upeita poplauluja syntyy koko ajan, onko jo keväällä aika vielä yhden EP:n (ennen pitkäsoittoa), ja onko sen nimi Toy Pablo?

Boy Pablolla oli ilo ja kunnia avata rockvuosi 2019 kaikkien aikojen ensimmäisellä Suomen keikallaan, ja tämän rundin ainoalla sellaisella myös. Helsingin Tavastialta, jonne keikalle päästäkseen Pablo oli sentään onnekkaasti jo täyttänyt 18, matka jatkui Tukholman ja Tanskan kautta koti-Norjaan. Pablon kesän festarikalenteri on vielä julkistamatta, mutta kovin vaikea olisi esittää hämmästynyttä, jos sieltä joku Pajukon vetokin löytyisi. Tyyliin Sideways tai Flow. Ei, pliis, älkää tuoko näitä nuoria miehiä Flow’n näyttäytymiskekkereihin, menevät ihan hukkaan siinä ahtaassa vellonnassa. Niin, ellei peräti näin, mutta yhtäkaikki Boy Pablo järkkäsi bändeineen niin laadukkaan vuoden avauksen, että vastaavaa on taas haettava useamman sellaisen takaa. Koettiin hillittömän kova popillansuu vain väljästi kansoittuneella, ja tänään upeasti soineella Tavastialla. Kerrankin ei tullut pakonomaista tarvetta tunkea pro-korvatulppia aivokurkiaiseen asti. Muutenkin oli tunnelma erittäin kohdakkain. Yleisö, nuori ja naisvoittoinen, osasi käytännössä koko tuotannon ulkoa, eikä oikeastaan yksikään biisi aiheuttanut ”mikä tää nyt olikaan”-päänpyörittelyä. Sikäli toki helpohkoa, että Boy Pablon levytetty tuotanto käsittää vain alle 20 biisiä ottaa haltuun.

Näyttökuva 2019-1-16 kello 20.08.12

Edellä mainittu seikka johti siihen, että koko keikka encoreineen kellotti vain 70 minuuttia aika tarkalleen. Ja uskokaan kun sanon, aika ällistyttävän harvoin toivoo, ettei tämän vielä tarvitsisi päättyä. Erittäin paljon sanottu teini-ikäisestä jäbästä, joka on kolmessa vuodessa singonnut itsensä lukion yhteiskuntaopin tunneilta soittamaan Thaimaahan, Taiwanille, Filippiineille, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Ja homma on vasta ylöslämmittelyvaiheessa. Tätä on nykyaika.

Boy Pablon levytettyä tuotantoa vaivaa mielestäni sanalla sanoen munattomuus, alakerran puute, tunnelmien puute. On yhtäkuin opastavan tuotantokäden, kaitsijan puute. Mutta livenä Pablo bändeineen pääsikin yllättämään, kuitenkin pikku skeptiikalla itsensä valelleen keikkakävijän, joka oli enemmän tai vähemmän varautunut näkemään ”vain” komeettamaisen popilmiön. Kirjoittamillaan biiseillä, ja koko bändin (joka koostuu neljästä Pablon ihan konkreettisesta lukioluokan kaverista) rennon avoimella otteella, matka voi olla pitkäkin. Jos nyt jo itäisessä Aasiassa odotetaan kieli pitkällä pitkäsoittoa ja uusia rundeja, niin ihan hyvin on jässikällä pulla uunissa. Keikalla nimittäin myös nuo levyiltä uupuvat asiat, kuten nyt vaikkapa temmon vaihtelut, botne ja muna, löytyivät. Syntyi hillittömän laadukas, hauska, tunnelmallinen ja kompakti pophetki Pablon lahjakkuuden ympärille kietoutuen. Bändin hassuttelu ja erittäin epärocktähtimäinen itseironia oli jotain, mitä soisi näkevänsä välillä maturoituneemmaltakin rocktahkon kiertäjältä. Välillä heitettiin viisiääniseksi acapellaksi ja välillä tykitettiin vuorotellen crazyt breakdancemuuvit.

Mielenkiintoista sinänsä, Aasian keikat Pablo on lähestulkoon avannut kakkos-EP:n jalan alle menevällä hittiraidalla ”Dance, Baby!”, mutta nyt se säästettiin aivan loppuun settiä. Ja niinhän tuo toimi nimensä mukaisesti toki täälläkin. Mutta että settilistoja tutkimalla näyttää, että Itä-Aasiassa on yritettävä sinne jalan alle aiemmin, heti alussa. Ehkä pohjoisen yleisöt eivät olekaan ihan niin jähmeitä, kuin yleisesti luullaan. Pablon ehdottomasti paras biisi on ”Ur Phone”, samaiselta viime vuoden pikkukiekolta, se helkkyy taivaallisen ilmavana 90-luvun kultavuosien brittipoppina. Muutenkin Boy Pablo piti ikkunaa auki kyseiseen aikakauteen, sen biiseissä kuuluu Travis, Verve, James, Cornershop ja ne kaikki kymmenet upeat ajan bändit, mutta silti Pablolla on oma ote. Ja mitä sitten, jos ”TKM”-biisin johtosävelmä ei välttämättä olekaan ihan sataprosenttisesti oma, kaikki on jo tehty miljardi kertaa. Ja jos nuorisolaiset löytävät jonkun asiallisen Norjan pojan kautta kultakauden Britpopin, vaikka ihan vahingossa, niin täällä päässä nousee lippu salkoon. Keikan kohokohtia illan yleisölle olivat jo mainitut, etenkin sinkkuhitti ”Everytime”, joka itseasiassa on Pablon kirjoitustalentilla aika keskinkertainen biisi, mutta olisi silti aikoinaan vaikkapa The Verven kevyenä kesäsinglenä myynyt iisisti kryptoniittia. Toki siihenkin biisiin bändin mainiot sovitukset toivat paljon levyversiota enemmän lisäarvoa, varsinkin tanakkalyöntisen lukiokamu Sigmundin rumpalointi ryyditti monet biisit uusiin ulottuvuuksiin, niiden core, ydin, juju, juttu tuli paremmin livenä esille, niistä tuli parempia. Niinkuin nyt vaikkapa lyhyenä soinut ”T-Shirt”, joka pelkästään todisti että (konkreettisesti) college rock elää ja voi hyvin, eikä ihme että Boy Pablo on näin nopeassa tahdissa päässyt jo rundaamaan vaikeasti määriteltävän lajityypin kultamaahan. Brittipopin ja Amerikan power popin lisäksi Pablon tuotanto on vaikuttunut kasarin alun syntikkapopista, ja paikoin New Wavesta, kuten nyt vaikka upeasti kulkenut ”Losing You” todisti. Hyvä Pablo. Täältä irtoaa ekan Suomen keikan perusteella lopputorkkaan ihan vaivatta arvosana eximia cum laude approbatur. Kiitos Live Nation, rockvuosi on avattu, ja kovalla laadulla. Tavastiallakin on nykyään jotenkin erityisen kiva käydä, varsinkin kun harjaantuneella keikkaintuitiollaan osaa poimia oikeat illat. KG

Red Hot Chili Peppers (us), Battles (us) @ Hartwall Areena, Helsinki 13.09.2016

Sellaiset keikat tai konserttielämykset kuin Red Hot Chili Peppersien (ensimmäinen kahdesta, ja ensimmäisenä myyntiin tullut) veto Hartwall Areenalla syyskuussa 2016, ovat itseasiassa aika harvassa. Ensinnäkin, että bändi onnistuu ylittämään omat, ja varsin sekavatkin odotukseni. Toiseksi, se onnistuu ylittämään soittopaikan ankeuden ja kalseuden. Ja vielä, että yleisö on reaktioistaan päätellen koko illan aika lailla kaikesta samaa mieltä, siis keskenään. Ja että keikka kestää juuri sille sopivan mitan, ei yhtään liian pitkään. Ja vielä, kun päälle paiskataan ehkä komein koskaan näkemäni taustaprojisio/valoshow, on mahdotonta olla vakuuttumatta rock’n’rollin ilosanottavasta, jälleen kerran.

Illan avaa newyorkilaistrio Battles. Se soittaa pääosin instrumentaalista progressiivista funkia, tai erittäin funkahtavaa progea, miten vain. Aika harvoin olen itselläni joutunut kuunnelluttamaan Hartwall Areenan lämppäribändejä. Monesti meininki on puolityhjälle hornankattilalle roiskittaessa ollut nimittäin niin kamalan kuuloista, että ei vain ole kyennyt. Olisikohan jopa ainoa täällä kokonaan tsiigaamani lämppäri nimittäin niinkin outo valinta kuin jokapaikanhöylä Melrose, joka täytti aikoinaan mahdotonta paikkaa Guns’n’ Rosesin lämmittelijänä. (Mutta kun Axl tapansa mukaan ei päässyt lavalle kirveelläkään, oli slottien väli tyyliin puolitoista tuntia ja lauteetkin ehti siinä ajassa mahtavasti jäähtyä.) Mutta tänään on avausbändikin tsekattava, nimittäin Battles on levyillä erittäin mielenkiintoinen voimacombo. Levyiltä tosin sitä ei välttämättä jaksa kolmea biisiä enempää putkeen, ja sama on toistua Areenallakin. Annan bändille tasan puolen tunnin otannan, ja se ehtii siinä ajassa lanata nelisen biisiä. Totuuden nimissä, haluan nähdä bändin siksi, että siinä soittaa alkuperäinen Helmet-rumpali John Stanier. Jolla on arsenaalissaan vain yksi pelti, ja sekin niin korkealle asetettu, että mies joutuu ponkimaan palliltaan melkein seisovilleen, että ylettyy lyömään. Tapa juontanee siitä, että Stanier on halunnut rajoittaa itseltään turhaa peltityöskentelyä. Tänään ei olla tokikaan ihan seisontakorkeudessa, mutta miehen staili on kertakaikkiaan näkemisen ja kuulemisen arvoinen silti. Koko keikkaseurueemme myöntää, että Battles saa mahdollisuuden pääosin rumpalin ansiosta. Ja jos voisi itselleen luvata, niin kyllä nämä pitää nähdä klubiolosuhteissa uudestaan, mieluiten New Yorkissa, ja mahdollisimman pikkupaikassa. Sitä eikun odottelemaan. Voi mennä hetki, mutta saa myös mennä hetki.

Illan pääbändi ei ole itselleni mitenkään erityisen tuttu. Ne muutamat hitit on muistettu soittaa huoltoasemilla, paikallisradioissa ja slummitaloissa niin puhki, että ne ovat alkaneet jo valua jossain kohtaa äklönä toisesta korvasta ulos. Onneksi vuonna 1983 perustetun RHCP:n radiovoimasoitosta alkaa jo olla aikaa, altistumattomuus on tehnyt hyvää, ja moni niistä isoista takavuosien hiteistä kuulostaakin tänään täällä erittäin tuoreelta. Illan veto on bändin kahdeksas Suomessa. Lehterit eivät ole täynnä ja permannollakin on tilaa. Miksi siis bändille kuitenkin myytiin ”valtavan kysynnän takia” toinenkin ilta? Jos kerran ensin myytynä iltana ei ole liiteri täynnä? Onko kyse taas firmalipuista, rock’n’rollin surmasta? Eli että Silmäasema tai Eilakaisla on ostanut porukalle 100 virkistyslippua, mutta että Tero, Japa, Sinikka, Seppo-setä ja 96 muuta eivät olekaan pääseet tärkeämmiltä menoiltaan paikalle? Firmalipuille pitäisi ilman muuta asettaa lunastuskarenssi, ne pitäisi kävijän nimellä lunastaa vaikkapa neljää päivää ennen keikkaa, muuten ne palautuvat ovimyyntiin todellisille rokkidiggareille ja elämysetsijöille.

http://tapahtumajarjestajille.lippu.fi/docs/graf/RHCP-lippupiste-558×300.jpg

Sisääntulointro alkaa, kitaristi Josh Klinghoffer ja basistilegenda Flea koikkelehtivat lavalle ja aloittavat jamittelubattlen, Chad Smith kannuineen lähtee mukaan. Koko illan teema on, että jamittelu ei muunnu runkuksi missään kohtaa, vaan biisi räjähtää käyntiin, juuri kun luulet että nyt alkaa hohhoijjaasessio, jossa esitellään soittotaitoja. Ei, soittotaidot esitellään biisirakenteiden sisällä. ”Around The Worldin” alkusoinnut, ja koko Hartwall Areenan noidankattila räjähtää huutoon. Flea hyppii ja pomppii ison bassonsa kanssa kuin nuori zulu, vuosien hapottelu ja raju elämä näkyy kyllä kehossa ja naamassa, mutta nykykunto on silti huikea. Samaa voi sanoa laulaja Anthony Kiedisista, vuosien varrella vedetty herska on taatusti jättänyt jälkensä, mutta yleisö arvostaa jos se pääosin ei näy suorituksessa. Kiedis ei ehkä laula maailman vireisimmin, mutta ääni on legendaarinen ja tulee tänään hienosti läpi. Klinghoffer toimittaa hyvät stemmat.

Kakkosena ”Scar Tissue”, bändillä on varaa tykittää isoja hittejä heti kärkeen. Oli aika, jolloin tätäkään biisiä ei olisi enää yhtään jaksanut, kun MTV jauhoi siitä kaiken jauhettavissa olevan. Mutta Flean alhaalta jynkyttävä basso ja Smithin häkellyttävän yksinkertainen, mutta groovaava rummuttelu nostavat biisin sille aina kuuluvaan arvoonsa. Klinghofferin oudon alas miksattu kitara onnistuu ulvomaan kuuluviin juuri oikeissa kohdissa. Varmasti moni kaipaa John Frusciantea, itse en osaa, keikka on ensimmäiseni bändiltä, enkä ole hardcorefani.

Illan settilistassa ei ole yhtään välibiisiä tai turhaa rallattelua, on varaa valita ja mahdollisuus pysyä pelkästään asiassa. Jopa tuoreen, kesäkuussa ilmestyneen ”The Getaway”-albumin levyllä täysin munaton ”Dark Necessities” toimii. Danger Mousen tuottamalla uutuusplatalla on makuuni jotenkin tavallistakin kellittömämmät soundit, enkä jaksanut itse levyä kahlata yhtä kertaa enempää läpi. Silti setin seitsemäs veto, tuore ”Sick Love” uhkaa olla yksi illan parhaista biiseistä. Uuden levyn biisit vedetään kompakteina vetoina, silti ei mitenkään pois kuljeksimasta, vaan samalla voimalla kuin kaikki muukin.

Keikkaseuruettamme yhtä alemman rivin aikuisnuorisolaiset innostuvat alusta asti joraamaan ankarasti, jopa niin että yksi lähi-istuimen herra ei enää kestä. Maksettuaan kuitenkin lipusta saman kahdeksankymppiä kuin joraajatkin. Syntyy suomalaiskansallista sanaharkkaa ja kevyttä keikkavittuilua. Yritän itse olla häiriintymättä näköesteestä, täysin se ei onnistu, pääosin kyllä. Silti, jos on oikein kova fani ja tanssijalan tietää ennalta jo oikein kovasti vipattavan, kannattaisi ehkä hoitaa permantoliput tai yrittää vaihtaa piippuhyllypilettinsä sellaisiin. Toki me kaikki voisimme seistä koko keikan ajan, ja nähdä tasavertaisesti. Kaikilta seisomista ei voi kuitenkaan muutama ihminen vaatia, eihän?

Did I Let You Know”, albumilta ”I’m With You”(2011) soi ensimmäistä kertaa livenä kolmeen vuoteen. Ja tekee samalla tietenkin kiertuedebyyttinsä Helsingissä. Muutenkin settilistaa on mukavasti hämmennetty rundin aiemmilta vedoilta. Lähes meditatiivisesti etenevä ”Californiacation” on yllättäen yksi illan upeimmista vedoista. Klinghoffer ulvauttaa aivan järjettömän kauniin soolon. Valoshow, joka vain paranee ehtoon mittaan, toistaa sinipunaisia sävyjä. Etupermannon ja lavan yllä ylösalas kuvioita muodostavat valoputket ovat ainakin itselle ennennäkemätön juttu, käsittämättömän komeaa valokerrontaa. On kuin olisi taas viisivuotias ja Sirkus Finlandian takajaloillaan tönöttävää norsua ihmettelemässä tai näkisi elämänsä ensimmäisen parrakkaan naisen. Tämmöistä lisää, huimimman näköistä settiä miesmuistiin. ”Suck My Kiss” uppoaa yleisöön, jortsuaminen leviää epidemian lailla pitkin hallia, muuallakin kuin meidän edessämme seistään jo. Eihän ”Suck My Kiss” tässä seurassa kovin kummoinen biisi ole, mutta raskaana rypistyksenä kohti keikan loppua toimii mainiosti, ja on toki yksi niistä jotka on pakko soittaa. Varsinainen setti päättyy komeaan, komeaan ”By The Way”-biisiin. Flea hyppii, pomppii, ryömii ja pyörii. Energiat on kaikilla korkealla aivan viimeiseen hikipisaraan asti. Yhteissoitto on tänään maailmanluokan esimerkillistä, terävästi lähtee. Ja vaikka Hartwall Areenan soundi ei koko iltana ehdi nousta erinomiseksi, se toimii kuitenkin minimissäänkin tänään siedettävästi.

Bändi odotuttaa takaisintuloa kauan, niinkuin kaikkensa antaneena kuuluukin, ja pitäähän encoret toki yleisönkin ansaita. Yleisö taputtaa rytmikkäästi ja kännykkätaskulamppujen huojuva meri paitsi näyttää komealta, muistuttaa myös siitä, että ollaan tässä kuitenkin pikku huuteluista huolimatta oltu yhteisellä asialla. Jälleen lähdetään jamitellen liikkeelle, mutta onneksi jamittelu pysyy aisoissa. Ensimmäisessä encoressa ”Goodbye Angels”, Chad Smith jotenkin viimeistään näyttää, miksi on yksi rumpaloivan maailman kovimmista ja miksi soittaa myös superkokoonpano Chickenfootissa. Punaiseen vankihaalariin pukeutuneella Smithillä on rennosti syntyvä takakenoinen groove, vaivatta irtoava hillitön svengi. Ja miten hienoa on, ettei tänään kuulla rumpusooloa, vaikka kannujen takana istuu itse Chad Smith. Arvostan. Kaikki päättyy siihen, mihin on jo pitkään päättynyt, vuoden 1991 supermegajysärihittiin ”Give It Away”. Sitten on homma paketissa, keikka kellottaa puolitoista tuntia aika tasan. Yhtään pidempi sen ei olisi tarvinnut olla, hämmentävästi ei myöskään biisiäkään lyhyempi. Vaan juuri näin. Yksi vuoden kovimmista keikoista on nähty. Jos nimittäin asuisin Helsingissä, varaisin lipun myös seuraavan illan vedolle, ei epäilystäkään. Nyt on jätettävä tulevaisuuden kiertueelle. Nämä soivat, ja vieläpä tässä järjestyksessä: http://www.setlist.fm/setlist/red-hot-chili-peppers/2016/hartwall-areena-helsinki-finland-6bfdbad6.html  KG

 

Kaseva @ Klubi, Tampere 22.01.2016

Vuonna 1974 Tampereella syntyi yksi suomirockin kirkaimmista ja ainutlaatuisimmista helmistä, Kaseva. Orkesterin nuorilla jäsenillä oli 60-luvun lopulle tyypillistä kitarabänditaustaa, soittotaidot niissä hankittuna. Mikä Kasevan nosti kuitenkin massasta samantien ylitse muiden, oli biisinkirjoittajakaksikko Raivio-Jokelan ainoalaatuinen talentti ja herkkyys. Kasevan alkuperäis-klassisesta kokoonpanosta ovat tänä päivänä jäljellä Mikko Jokela (akustinen kitara ja laulu), veljensä Nils Jokela (rummut), sekä Jouko Järvinen (basso). Traagisesti hukkumisonnettomuudessa kesällä 1989 joukoistamme poistunut pääasiallinen biisinkirjoittaja Asko Raivio vastasi aikoinaan laulusta, kitarasta ja koskettimista; musahommista jo eläköityneen kitaristi Tapio Rauman tilalla nähdään nyt manserockin monessa mukana  ollut ja oleva takuumies, Tommi Kekoni.

Talvella 2016 Kaseva on edelleen erinomaisessa lyönnissä, 1970-luvun puolimaissa nuoren miehen mielellä kirjoitetut laulut ovat edelleen, ja oikeastaan taas, viiltävän ajankohtaisia. Fanikuntaa riittää, keikkoja tullaan katsomaan matkojenkin takaa. Ja voin sanoa, että kannattaa.

Pitkän uransa ajan Kaseva on kantanut harteillaan ”Suomen Beatles”-leimaa. Suomalainen rockjournalismi oli aika lapsellista tavaraa vielä 70-luvulla ja kun moni lukijakaan ei ehkä niin paljosta muusta tiennyt, oli kaikkien huulilla oleva (tai siinä vaiheessa jo vahvasti ollut) Beatles helppo lyödä leimana Kasevan kollektiiviseen otsaan. Toki bändin viimeisen päälle hiotut stemmalaulut, kitaraharmoniat ja vähän ehkä ulkoinen habituskin saattoivat muistuttaa maailman kaikkien aikojen yliarvostetuimmasta liverpoolilaisnelikosta, mutta jos nyt itse jonkun olisin pakotettu valitsemaan, niin kyllähän Kaseva oli, ja vieläkin on, Suomen Moody Blues. Jos Tampereen Klubin keikalla jossain kohtaa kaikuikin muistumana Beatles, niin sekin oli enemmän kersantti Pippuria kuin Jestödeitä.

Toki Kaseva soitti illan settinsä alkupäässä yhden beatleksen ja yhden eaglesin, jälkimmäisen vastikään kuolleen Glenn Freyn muistolle omistaen. Mutta muuten mentiin bändin omalla katalogilla. Joka toki on vain kolmen albumin mittainen, mutta vuosien saatossa melkein kaikista biiseistä on ikäänkuin muodostunut hittejä. Laulut ovat soineet radiossa, osa taajaankin, mutta ei niin taajaan että niille olisi käynyt ”hotelcaliforniat” tai ”proudmaryt”.

Klubin keikka käynnistyi iskusävelmällä ”Pena”, kakkosalbumilta ”Kun maailma elää” (1976). Asko Raivion yksin kirjoittama ”Pena” on se biisi, jonka kautta itse Kasevan aikoinaan löysin. Kakkosalbumin isot hitit säästettiin reilun tuntisen setin loppupäähän, niistä komeimmin kulki tänään nimiraita ”Kun maailma elää”, joka 70-luvun voimakkaasti kasvavalla teollisuus-Tampereella kirjoitettuna syrjäytymislauluna, on tänä päivänä edelleen koskettavan ajankohtainen, ja saanut jopa kokonaan uusia syvempiä merkityksiä. Bändin toiselta levyltä kuultiin siis kaikki olennaisin; ”Naula läpi pään” , kovasti jo mainitun Moody Bluesin hengessä paukkiva ”Turhaan mua huudat” ja tietenkin herkkä ”Monen vuoden jälkeen”.

Nils Jokelalla on edelleen tanakka komppi, kaveri on ilmiselvä Tampereen Ian Paice. Muutenkin tulee ihailtua näitä tämän, ja aiemmankin, polven kannuttajia paljon; soitetaan matalalta pallilta pientä tai rajattua settiä, eikä kätkeydytä omalle osastolle katseilta piiloon. Matalalla istuen ei voi pudotella kapulaa kalvoon, pitää lyödä. Bändin viimevuotinen hankinta Tommi Kekoni nykäisi muutamiinkin biiseihin erittäin maukkaan soolon, ja ennenkaikkea albumeiden sovituksille ja soundeille uskollisesti, mitä kovasti arvostan. Mikko Jokelalla laulut ja karisma puhuvat puolestaan, biisien väleissä ei tarvitse höpötellä ja muistella, eikä ylitsevuotaen edes kiitellä. Tällaisetkin pikku faktat tekevät Kasevasta huomattavasti ikäistään nuoremman, tai nuorekkaamman bändin, miten vain.

Esikoisalbumilta ”Silloin kun” (1974) yleisöä sytytti ehkä eniten radiohitti ”Striptease tanssija”, Suomen Prettywoman. Takarivistä kuului pikku pienissään huutelua ”Sä huomannut kai oot” koko keikan ajan. Vähän kuin kaipailisi Black Sabbathin keikalla ”Paranoidia”. Biisi toki kuultiin setin loppupään hittiputkessa, kuinka ollakaan. Illan ehkä kovin veto kuitenkin oli niinikään esikoisalbumin raita ”Tyhjää”. Ei, kyllä se sittenkin oli edesmenneen Asko Raivion yksin kynäilemä, järisyttävän kaunis ”En päivällä sua nää”, bändin vuonna 1982 ilmestyneeltä, aivan suotta aliarvostetulta kolmoskiekolta ”Meidän huoneessa”.

Kasevan keikkatahti on tätä nykyä rauhallinen, alkaneelle vuodelle on sovittu (nyt nähdyn lisäksi) kolme vetoa, mutta ehkä niitä ilmestyy lisää. Kasevan voi pitää tien päällä vain käymällä keikoilla, aivan kuten minkä tahansa muun bändin. Olisin olettanutkin Klubin olevan perjantai-iltana loppuunmyyty, mutta ei. Back from 60’s-osaston lisäksi joukossa näkyi ilahduttavasti myös nuoremman polven edustajia, jotka ilmiselvästi osasivat hittibiisit ulkoa. Jos Kaseva on jotenkin aina mennyt ohi, kehotan aloittamaan tutustumisen ”Kun maailma elää”-levystä, ja laajentamaan siitä koko tuotantoon. Tällaisia lauluja ei enää kirjoiteta, ei ainakaan albumikokonaisuuksiksi. Näihin voi aina palata, jos alkaa ahdistamaan toistensa ylitulkinnoille tv:ssä poraavat suomirockin nykylegendat.

Itse olin tällä kertaa, ja itseasiassa ensimmäistäni, liikkeellä Veikkauksen tarjoamalla Kaveri mukaan-lipulla, tai siis kaverini oli. Idea on yksinkertaisesti se, että Veikkauksen kautta voi ostaa kotimaisen artistin keikalle kaksi lippua yhden hinnalla, ja näin omalta osaltaan pitää hommaa hengissä. Tutustumisen arvoinen skeema. Musiikki on nimittäin parasta elävänä, melkein aina. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: