rap | Keikkaguru

Archive for the category “rap”

07 marras 2025

Fun Lovin’ Criminals (us) @ Korjaamo, Helsinki 05.11.2025

New Yorkissa vuonna 1993 perustettu Fun Lovin’ Criminals on tuutannut tunnistettavaa ja keskimääräistä jäykemmänkin tanssijalan alle käyvää hip hopin sekaista alternative- ja rap rockiaan seitsemän albumillisen verran ja kiertänyt siinä sivussa maailmaa varsin ahkerasti. Kuluvana vuonna bändi julkaisi varmasti monen yllätykseksi ensimmäisen pitkäsoittonsa peräti 15 vuoteen ja saapui sitä promotessaan vähintäinkin yhtä yllättävästi myös Suomeen, vaatimattoman 24 vuoden tauon jälkeen, edellisen kerran trio oli näillä main nähty 2001 Turun Down By The Laiturissa. Turun keikan miehistöstä mukana on nykyään vain ainoaksi alkuperäiskriminaaliksi jäänyt multi-instumentalisti Brian Leiser. Moni yhtye ei yhdellä alkuperäisjäsenellä enää tunnu siltä, mitä nimeä kulloinkin kantaa, mutta Fun Lovin’ Criminals tuntuu, ja tuntui myös Helsingin Korjaamon syksyisessä keikkaillassa. Ystävällisesti tuttavallisesti FLC on musiikillinen ja tyylillinen konsepti, ja niin kauan kuin Leiser tovereineen saa sen kuulostamaan FLC:ltä, se on FLC. Tuorein albumi ”A Matter of Time” todistaa samaa, tunnistettavaa, keskimääräistä puisemmankin jalan alle edelleen käyvää toimitusta, jonka uutuuskiekon biisit eivät Stadin illan settilistassa rahtuakaan häpeilleet klassikkohittien seurassa, hetkittäin jopa päinvastoin.

Korjaamon Vaunusali, eli premissien soittomestoista vetoisin (ja nyt puhutaan kapasiteetista), ei tänäänkään ollut täynnä. Ymmärrämme; pimeys, syksyisyys, tartuntataudit ja arki-ilta, mutta silti toivoisi että kun harvinaislaatuisia artisteja Snadiin saadaan, niin jengi jaksaisi jalkautua. Itse en tosin loppunmyytyä Korjaamoa sinänsä kaipaa, reilun puolikkaan myynnillään mesta on todella miellyttävä venue, kuulostaa hyvältä, kaikille tilaa riittää, on erittäin ystävällinen henkilökunta, ja fiilis on muutenkin niinkuin ulkomailla olisi, mikä on käytännössä aina hyvä asia. Tahtoo vain sanoa, että väen vähyys pisti silmään viimeksi ysäriharvinaisuus Atomic Swingin keikalla, ja nyt taas toisen ysäriharvinaisuuden keikalla.

Meneillään olevan rundin settilistoja opiskelleena keikan alun jännitys kohdistui oikeastaan siihen, että millä kellonlyömällä lähtee, ja lähteekö bändin tunnetuimmalla biisillä, eli nimikkostygellä ”Fun Lovin’ Criminals”. Niinhän se sitten meni, että uutuusalbumin raidalla ”Full Stop” homma käyntiin 15 minuuttia ilmoitettua myöhemmin. Kultaisella 90-luvulla ”Full Stop” olisi sekin ollut megahitti, mutta nykyään ajat on hieman toisenlaiset. Tuttavien kesken ”FLC” kuultiin siis heti kakkosena ja niinpä kävikin Korjaamon tanssilattia kuumana samantien, keskeytyksettä loppuun saakka. Ja kun basisti-kiipparisti-päävokalisti, Mr. FLC Brian Leiser, tarttui trumpettiinsa ja töräytti menemään nimikkoraidan ikoniset töräytykset, niin samantien oli selvää että pitihän täällä olla ja pitihän tämä kokea. Itselle ainakin ”Fun Lovin’ Criminals”-hitti, esikois-ja läpimurtoalbumilta ”Come Find Yourself” (1996) on yksi eniten 1990-luvulta kuulostavista biiseistä ikinä. Se tuntuu ja maistuu sen aikaiselta New Yorkilta, kenties vielä nykyiseltäkin, ja jos hip hopkin oli -96 vielä relatiivisen nuorta, sen taidokas fuusioiminen vasta olikin.

Leiserin trumpetista puheen ollen, se oli ihan aito trumpetti, muutamin hetkin Leiser puhalteli huuliharppuakin, kaikki kitarat soivat ihan oikeasti kolmisen vuotta sitten bändiin liittyneen Naim Cortazzin käsissä, bändillä on maailmanluokan (live)rumpali Frank Benbini, joka myös räppäsi mahtavat stemmaräpit ja toimitti lisäksi hauskaa välijuontoa. Eli jos jollakulla on mielikuva Criminalseista jotenkin kovinkin konepohjaisena tai elektronisena bändinä, niin livenä se ei sitä ainakaan ole, vaan hyvinkin orgaaninen ja aito kokonaisuus, jonka voisi näillä biiseillä heittää vaikka akustisesti kadunkulmaan soittamaan. Ja kuten pitääkin, ja kannattaakin, bändi ei ole dusannut uutuuslevyä 15 vuoden tauon jälkeen tavan vuoksi, päästäkseen jollain syyllä tien päälle, vaan uskoo rieskaan. ”A Matter of Time”-uutuudelta kuultiinkin viisi biisiä, joista väkevän keikanavaaja ”Full Stop”:in lisäksi ehkä sykähdyttävin oli setin raskaskätisesti soitetun keskivaiheen ”What It Is”.

Alkupään keikkaa omaa kuulo-ja näköhavainnostoa ilahdutti kovin, ja korvinkuullen toki montaa muutakin, kun ”Loco”-albumin nimiraita lennokkaasti vaihtui megahittiin ”King of New York”. Olin paikalla, paitsi nyt Korjaamolla, myös biisin julkaisuvuoden New Yorkissa, joten mistä tahansa läpisoitetusta hittistygestä ei siis ainakaan omalla kohdalla puhuttu. Mahtava groove Fun Lovin’ Criminalseilla aivan viimeistään tässä vaiheessa, kun elettiin illan neljättä vetoa. Naim Cortazzi osoittautui erittäin tyylitajuiseksi kitaristiksi, varsinkin Gibsonin Les Paulit ulvoivat kuin volvot kuun sumuun, kun herrasmies niihin pääosissa biisejä tarttui. Ja kun tietää, että Cortazzi ja rumpali Benbini soittavat samoissa bändeissä jatkuvasti myös FLC:n ulkopuolella, se selitti ankaran kuittailun rumpujakkaralta käsin, huumorihengessä tietysti. Kun Cortazzi alkoi jotenkin todella epä-FLC:sti heitellä eturivistöön plektroja, tuli patteriston takaa senmaailmaista disautusta, joka toki osoittautui osaksi show’ta, muutenkin hyvin hauskaa ja iloluontoista sellaista. Fun Lovin’ Criminals ei koskaan ole ottanut itseään, hip hopia tai urbaania NYC-elämää liian vakavasti.

Illan mietitty dramaturgia meni niin, että aluksi muutama iso hitti ja hillitön groovemyllytys käyntiin, sitten keikan keskimaasto hyvinkin raskaskätisesti toimitettuna, mutta huumoria ja itseironiaa messiin ja taas kohti setin loppuliukumaa hieman perinteisemmältä kuulostavaa FLC:tä ja hiukka keveämpiä biisejä muutamalla isolla hitillä jälleen. Raskaskätisestä keskiosasta tykimmin donkkasivat uutuuslevyn ”Little Bit Further” ja marijuanan käytön puolesta todistanut, hypnoottisesti polkenut ”Smoke ’Em” legendaarista statusta kantavalta esikoisalbumilta. Diskreetisti spliffin dunkkis hiipi Vaunusaliin vasta encoreiden aikana.

Aiemmin rundilla Fun Lovin’ Criminals on polkenut jopa 20-biisistä settilistaa läpi, nyt Korjaamolla kuultiin 18 raitaa ja keikka kellottikin naksun oletettua alakantimpaan, rapsakan puolitoistatuntia toki. Jos oikein kliseiseksi saa heittäytyä, niin aika kului kuin siivillä, tiedättehän. Kun bändi poistui takahuoneeseen varsinaisen setin sulkeneen ”Lover’s Rock”:n päätteeksi, tuli tunne että joko tää nyt oli tässä. No, eihän se juuri ikinä ole, eikä ollut nytkään. Vanha encoreallergikkokin joutui odottamaan oikein mielenkiinnolla ja innolla bändin loppunostatusta. Rykmentti vietti takahuoneessa just hyvän ajan, ei liian pitkään, mutta ei myöskään sitä lapsellista tavan vuoksi vähän verhon takana lymyilyä. Encoreita soitettiin kolme, ilman että bändin groove ja intensiteetti pääsi tauolla yhtään laskemaan, tanssilattian kuumuudesta puhumattakaan. Kuultiin tietenkin megahitti ”Scooby Snacks”, jossa pieni läpilanauksen maku oli helppo antaa anteeksi, onhan tuota soitettu kolmisenkymmentä vuotta joka keikkaehtoo. Kuultiin kutumusan kuninkaalle, Barry Whitelle kunniaa tekevä ”Love Unlimited”, ja tottakai hyvinkin maestron hengessä. Koko huiman ja äärilaadukkaan illan päätti tuttuun ja (to)tuttuun tapaan tuttu ja totuttu keikkojen päättäjä, ”Big Night Out”. Sitähän tämä nimenomaan oli, yli 20 vuotta edellisen suomivedon jälkeen, ja silti, olisi mahtavaa myös uskoa todeksi Brian Leiserin ”see you soon”. KG

08 heinä 2025

Guns N’ Roses (us), Public Enemy (us) @ Ratinan stadion, Tampere 07.07.2025

Olin nähnyt Guns N’ Rosesin edellisen kerran syksyllä 2022 Australian Brisbanessa, valtavan Suncorp Stadiumin piippuhyllyltä. Sieltäkin kaukaisuudesta yyteröitynä lavalla oli takavuosien sotakirveet ja ongelmat haudannut positiivinen ja energinen, ultra-ammattitaitoinen ja koko rahalla viihdyttänyt legendasbändi. Mutta vasta Tampereen Ratinan stadionin Golden Circle-lipun suolaisen hinnan pulittaneena ja samaisen bändin keikkaa mellakka-aidasta neljän metrin päästä todistaneena, voin sanoa todella nähneeni, tai oikeammin kokonaiskokeneeni Gunnarit, yhden maailman rockhistorian merkittävimmistä bändeistä koskaan. Ja samaiselta lähietäisyydeltä todennettuna, kaikki juuri luetellut laatumääreet pitivät niinikään paikkansa, vaikka orkesteri ja sitä myötä sen paljon ja matalalla kynnyksellä parjattu solistinsa Axl Rose, olivat jälleen kolmisen vuotta ikääntyneempiä. Erittäin paljon on taas parta, ellei peräti parrattomuuskin, paukahtanut tämänkertaisen ainoan Suomen keikan jälkiperspiraatioissa. Että Axl laulaa huonosti, että bändi oli huonosti miksattu, että Slash soitti kuin jumala, että bändin elinikä alkaa olla rajattu, että nyt isosti settilistaan nostettu ”Chinese Democracy”-albumi (2008) on sysipaska, eikä sillä ole yhtään hyvää raitaa ja mitä kaikkea muuta häränpaskaa nytkin on jauhamalla jauhettu keikan mentyä. Ja jauhantoja selanneena on todettava, että mitä enemmän on kirjoittajalle maksettu, sen synkempää, ja mitä kauempaa keikkaa on yritetty tsiigailla, sitä synkempää. Ensinnäkin, Axl lauloi vähintäinkin kohtuullisesti (sitä turhaa Black Sabbath-coveria ei edes olisi kannattanut esittää, siinä Rose oli huono), etukentälle bändi kuulosti hyvältä, Slashilta on nähty parempiakin iltoja, ”Democracy” on aliarvostettu, mutta erittäin laadukas rocklevy, jolla on monia maailmanluokan raitoja, joista parhaat peräti pokkana jätettiin soittamatta jne. Jne.

Muutama asia. Olen nyt henkilökohtaisesti nähnyt bändin neljästi (kyllä, vasta, mutta kuitenkin). Tampere ja kesä 2025 oli keikoista paras. Toiseksi paras on ollut toiseksi edellinen, eli syksy 2022. Omissa exel-taulukoissa bändin kokoonpano ja laadukkuus on siis vain vuosien myötä kehittnyt. Auliisti myönnän, että kultaisella pyöräilyshortsikaudella en bändiä nähnyt. ”Chinese Democracy”-levyn ottaminen laajemmin ohjelmistoon oli toki alunperin rauhanpiipun polttelua Slashin ja Duff McKaganin palattua eturiviin, mutta nyt albumin biiseistä on tullut olennainen osa settilistaa, ja sitäpaitsi kasvava sellainen. Eikä edes puritaanijengille rakkaiden kasarihittien kustannuksella, vaan pidentämällä keikkoja. Saattaisi niinikään kriittisempi parta nimittäin paukahtaa, jos bändi jättäisi jonain päivänä vaikkapa täysin turhan ”Double Talkin’ Jive”-rymistelyn pois. Mutta eihän se käy, kun kaikilla ennen Suurta Välirikkoa julkaistuilla pyhillä albumeilla oli vain hyviä biisejä.

Muutama asia lisää. Jos jengille tulee yllätyksenä, että 63-vuotiaalta laulajalta ei lähde kasarin lantioliike enää samaan malliin kuin 27-vuotiaalta, tai että kaveri ei edes kuulosta samalta, kannattaa pikku hiljaa alkaa palailemaan a) tälle planeetalle, ja b) todellisuuteen. Axl Rosen äänessä ei Ratinassa ollut fundamentaalia ongelmaa, mitään pitkien lentomatkojen ja rundien rasittaman tuolla puolen. Siis mitään, mistä pitäisi erityisesti leukaa louskuttaa. Muutamissa biiseissä Axl yritti vanhaan malliin, siinä enää onnistumatta, siksi biisejä voisikin alkaa peräti sovittamaan hieman uuteen uskoon. Sijoittaa hiturit ja balladit keskelle settiä, jotta ääni saisi levätä ennen loppurevitystä, ja pitää keikkojen kesto edes puoli tuntia lyhyempänä. Jättämällä vaikka muutama näennäishitti pois, ja uskomalla juurikin niihin helpommin laulettaviksi sävellettyihin 2000-luvun biiseihin. Ymmärrämme, että bändi haluaa antaa kaikkensa, ja lunastuttaa koko maksetun rahan, mutta jos vastaanotto olisi kaksituntisilla vedoilla suopeampi, bändikin voittaisi, ja jaksaisi pidempään. Jos seuraava rundi nimetään jäähyväisrundiksi, ja se pysähtyy lähimaillakaan, aion olla takaisin golden showerissa, niin eksponentiaalisesti ei nimittäin näin laadukkaan bändin laatu voi laskea. Toisaalta, jos seuraava rundi olisi jäähyväiset, en ihmettelisi. Axl on jo 63, ja jos vaikka Angus Young voi olla papparainen tai Rob Halford on voinut olla sitä jo viimeiset 20 vuotta, nyt 59 täyttänyt Slash ei voi ryhtyä noin vain muiniksina papparaiseksi. Ja jos joku väittää Axl’n edes yrittäneen lantioliikettä nyt 63-vuotiaana, ei ole ollut paikalla. Silti, kaveri meuhkasi todella kiitettävästi kolme tuntia ympäri lavaa, eikä muutakaan bändiä pönötyksestä voi syyttää.

Illan settilista löytyy netistä monestakin eri lähteestä, eikä siitä sen enempää. Omille conversensijoille, toki muutamien megahittien lisäksi, parhaiten toimivat ne 2000-luvulla nauhoitetut, umpipaskoiksi ammattitoimittajien suulla tuomitut biisit, tai klassisen kauden vähemmän tunnetut. Esimerkiksi ”Coma” hoitui yhtenä koko kolmituntisen parhaista vedoista, ja yksinkertaisen punkahtava ”Absurd” kulki komeammin ja tärkeämpänä, kuin ne kaksi monelle puritaanikuulijalle tärkeää punk-coveria, joista varsinkin Duffin tulkitsema ”I Wanna Be Your Dog” tuntui (nytkin) tosi turhalta, toki Axl’lle tärkeältä hengähdystauolta. Punkversioista UK Subsien ”Down On The Farm” setin loppuliu’uissa puolusti tosin jo ihan paikkaansa. Yksi Axl’n hengenvetotauoista, joka on tietysti jengille rakas, on ”Rocket Queen” setin loppukolmanneksella sekin. Mutta juuri hengenvetosyistä biisi saa aivan järisyttävän ison, itseään isomman merkityksen ja se venyi nytkin aivan hermojaraastavaksi jamitteluksi ja sooloiluksi.

Bändi oli soittanut pari päivää aiemmin Birminghamissa Ozzyn ja Black Sabbathin jäähyväisissä ”Sabbath Bloody Sabbath”, ja nykäisi sen nyt härmäläistenkin iloksi. Veto vain sattui olemaan illan huonoin, biisi ei Axl’n laulurekisterille ja siinä kohtaa jo kiusatulle äänelle sopinut yhtään. Ja jos Sabbathia tulkitsee epäsabbathmaisesti, niin syiden pitää olla hyviä. Vain tuoreehkon rumpalin Isaac Carpenterin billwardmaisen yksinkertainen pannutus tuki biisiä oikealla tavalla. Carpenter osoittautui muutenkin mahtirekryksi, kun bändissä parikymmentä vuotta uskollisesti kannuttanut Frank Ferrer äkisti sai kenkää, eikä kukaan oikein tiedä miksi. Paristakymmenestä vuodesta puheen ollen, jos kitaristi Richard Fortus, valkoinen intiaani, ei syystä tai toisesta seuraavalla rundilla olisi mukana, toivottavasti on, en välttämättä edes menisi paikalle. Niin olennainen osa hesseli nyt jo bändiä on. Ja nimenomaan Fortusin tanakka komppi, eloisa lavaolemus ja erottuvat laatusoolot vaihteluna Slashin luukuttamiselle, ovat poislaittamaton ainesosa nyky-Gunseja.

Yksi kiertuedebyyttikin kuultiin, ”Chinese Democracy”-sessioiden (yes!) aikana nauhoitettu ”Prostitute”, joka toi aivan mahtavaa eloa ja vaihtelua keikan viimeiseen kolmannekseen. ”Civil War” kulki nytkin komeasti ja tunteella, yhdessä pitkän ja hartaan ”Estranged”-ajon kanssa se oli nytkin keikan ehdotonta eliittiä, kuten viimeksikin. Myönnän vihdoin jo itsekin, ei tämän tärkeysluokan bändejä enää tsiigailla piippuhyllyiltä, juodaan sitten vaikka vähän halvempia punaviinejä, että päästään sinne mellakka-aidan maastoon. Esimerkiksi, Slashin kitarasankaruus ja Duffin terävä ja monipuolinen muusikkous nousivat nyt klubietäisyyksiltä aivan uuteen ulottuvuuteen ja arvoon. Sama ilmiö kävi Metallican kanssa Hämeenlinnan Kantolan goldenilla kesällä 2019. Ja viiltävästi lähes samassa seurassa, Gunnareiden Tampereen veto kun oli ilo jakaa kahden tärkeän ystävän kanssa.

Monille tärkeä hetki koettiin, kun Michael Monroe vieraili lauteilla huuliharppuineen. Makkosen vierailu ei tuonut keikkaan mitään erityisyyttä lisää, mutta huomionarvoista oli se, että fiittaus tapahtui jo heti alussa, viidennessä biisissä. Michaelia ei sen jälkeen uudelleen enää näkynyt. Ja toisaalta, että valittu biisi oli (tietenkin) ”Bad Obsession”, jonka levyversiossa Michael aikoinaan soitti harppua ja fonia. Lyhyt ja hieno rockhistorian tihentymä toki sinänsä, kun Monroe poistuessaan ”Bad Obsessionista” halasi koko alalavan miehistön läpi. Ilman Hanoi Rocksia ei olisi ollut megaluokan Guns N’ Rosesia, todennäköisesti, eikä tätäkään keikkaa. Joskus sitä vielä toivoi, että Gunnarit treenaisivat Suomen keikoille ”Right Next Door To Hell”, jota aivan liian nuorena täältä lähtenyt Rovaniemen mies Timo Kaltio oli kirjoittamassa, mutta ehkä se toivominen kannattaa nyt jo lopettaa. Bändi on soittanut stygeä vain kevään 1991 aikana, ja vain Yhdysvalloissa.

Tuttuun, ja (to)tuttuun tapaan kolmen miehen kitarapartio tarttui akkareihin ja istui rumpuraiserille, kun koitti aika soittaa bändin vakioksi näköjään jäänyt keikkacover ”Wichita Lineman”. Kantriklassikon olemassaoloa settilistassa vuodesta toiseen on hiukan vaikea ymmärtää, varsinkin kun juuri tänään, tässä ja nyt Axl’n ääni oli pettävimmillään ja ohuimmillaan. Biisin hävettävä taustaprojisio alleviivasi asiaa. Ja muutenkin, jos jonkun Gunnari-leiristä vaihtaisin, niin visuaalisen suunnittelijan. Akustisesti niinikään alustettu ”Patience” sujui ”Linemania” paljon paremmin. Bändillä oli tapana aloittaa keikat pitkään rymistelemällä ”Nightrain” ihan keikkojen aluksi ja tiskin tarkastella soundi vielä kerran läpi, mutta nyt vankka ja ikuinen yleisönsytyttäjä oli siirretty nerokkaasti toiseksi viimeiseksi. Voihan sen yöjunan ottaa kotiinpäinkin. Keikan kaunis päätös oli, nyt ja aina, ”Paradise City”. Guns N’ Roses ei soita encoreita, ei sorru siihen lapselliseen lavan taakse 27 sekunniksi menemiseen. Soitetaan rock’n’rollia, ja sitten lopetetaan. Mutta toivottavasti Guns N’ Roses ei lopettanut ihan vielä. Tulkaa pojat takaisin, ja olkaa niinkuin ennenkin.

Eikä tässä edes kaikki. Tampereen rockillan avasi hip hopin todellinen legenda ja synnyttäjäiskäbändi Public Enemy, kahdella vuoden 1985 alkuperäisjäsenellä. Flavor Flavin ja Chuckin toimittanista olisi voinut fiilistellä puolet pidempäänkin, nyt joukkio nykäisi superlaadukkaan ja rennon 45-minuuttisen lämppäslotin pelkkiä hittejä. Tai melkein, mutta tuoreelta ja tämänvuotiselta albumilta kuultu ”The Hits Just Keep on Comin” alleviivasi nimeään myöten koko meiningin, eikä häpeillyt takavuosien listahittien seurassa piirun vertaa. Henkilökohtainen kertani todistaa Public Enemy oli ensimmäinen, ja vaikka pääbändin isossa odotuksessa alkuillasta elettiinkin, oli tärkeää todistaa livenä vihdoin ”Bring The Noise” ja lopun ”Fight The Power”, jonka aikana Flavor ehätti surffaamaan eturivin käsien kannattelemana minuuttikaupalla. Muun possen jo mentyä takatiloihin, oli vielä tärkeä ”turpa kiinni, Flavor Flav puhuu”-hetki, jossa hip hopin legenda konkreettisesti pisti jengin näyttämään mitä käsimerkkejä elämässä ja keikoilla kannattaa tunnustaa. ”There is only one race, and that’s the human race”. KG

Posted in glam metal, hard rock, heavy metal, hip hop, open air, rap, rock and tagged Absurd, Appetite for Destruction, Axl Rose, Back In Black, Bad Obsession, Black Is Back, Black Sabbath, Bring The Noise, By The Time I Get To Arizona, Can't Truss it, Chinese Democracy, Chuck D., Civil War, Coma, Dizzy Reed, DJ Lord, Double Talkin' Jive, Down on The Farm, Duff McKagan, Duff McKagan's LOaded, Estranged, Fight The Power, Flavor Flav, Frank Ferrer, Guns N' Roses, Hard Skool, Harder Than You Think, I Wanna Be Your Dog, Isaac Carpenter, It's So Easy, Ji, Jimmy Webb, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Knockin' On Heaven's Door, konserttiarvio, Live and Let Die, Melissa Reese, Michael Monroe, Mr.Brownstone, Nightrain, Not In This Lifetime Tour, Nove, November Rain, Ozzy Osbourne, Paradise City, Patience, Perhaps, Prostitute, Public Enemy, Public Enemy No.1, Ratinan stadion, Richard Fortus, Rocket Queen, Sabbath Bloody Sabbath, Shut Em Down, Slash, Slither, State of The Union, Sweet Child O'Mine, T-Bone Motta, Tampere, UK Subs, Use Your Illusion, Velvet Revolver, Welcome To The Jungle, What You Gonna Do When The Grit Goes Down?, Wichita Lineman, You Could Be Mine | Leave a comment

13 huhti 2025

Laiska Leppone & Kari Tiilikaine feat. Timo Kotipoltto @ Bar Taso, Hämeenlinna, 12.04.2025

Ennalta ilmoitetun showajan jo hieman ylityttyä, Hämeenlinnan Hallituskadun Bar Tason yläkerrassa ei ole montaakaan kourallista ihmisiä, alakerran yökerhomaisemmista puitteista puhumattakaan. Bar Tason livetoiminta on ollut pitkähköllä tauolla, ihan nyt vähintäinkin koronaepidemian aiheuttamalla sellaisella, mutta aivan viime kuukausina on ilmennyt uusia elonmerkkejä siitä, että myös Hämptonin keskustan jo perinteinen katubaari saataisiin taas elävien esiintyjien käyttöön. Ja ymmärrettävästi toki voinee ottaa hetken aikaa, että jengi taas kulmille löytää. Hämeenlinna on lyhyessä ajassa kohonnut yhdeksi koko maan aktiivisimmista keikkakaupungeista, sekös jos mikäkös ilahduttaa kaupungissa budjaajaa, toki pitää vain toivoa, että markkina ei niin sanotusti ylikuumene, eikä ala livemestojen pudotuspeli. Mutta juuri nyt kaikki näyttää Hämeenlinnassa todella hyvältä. Uusia keikkamestoja on syntynyt, yleisö ottanut ne selvästikin ilolla omikseen, ja Bar Tason tapaan monet pienemmät mestat ovat joko uudelleen-tai lisäaktivoituneet. Hämschesteriin kannattaa tätä nykyä jalkautua keikoille jo vähän kauempaakin.

Bar Tason lauantailiven teemana on tällä erää suomirap ja kantahämäläislähtöinen hip hop. Hämeenlinnalaissyntyinen Laiska Leppone on suomiskenen veteraanimpaa osastoa, toimittanut paljon paikallisviittauksia sisältävää huudiboogietaan jo kunniakkaasti 90-luvun lopulta saakka. Yhdessä nuoremman keikka-ja levykumppaninsa Kari Tiilikaisen sekä Timo Kotipolton kanssa trio muodostaa laadukkaan paikallisskenen akselilla Hämeenlinna-Turenki.

Laiskan ja Tiilikaisen polkaistessa keikkansa käyntiin naksun ennen ehtooyhtätoista on Tason yläkertaan saatu sentään haalittua parikymmentä henkeä, plus vähän henkilökuntaa päälle. Tason lava on ihan vetoisa oikean kokoista bändiäkin ajatellen. Tolppa täälläkin on toki keskellä salia, mutta eihän sitä ole pakko tuijottaa. Silmämääräisesti keikkaa seuraamaan mahtuisi tungumpina iltoinakin varmasti viitisenkymmentä sielua. Nyt mennään pienellä ja rajatulla yleisöllä, mutta se ei tunnu illan esiintyjiä juurikaan häiritsevän. Tulee jopa fiilis, että tähän on saanut tottua.

Lepposen rento ja taka-ellei peräti etukenoinen, ja takuuvarman leppoisa toimitus saa seurakseen toisen polven Tiilikaisen (Karin faija on rautalankaa ja rockabillya vääntävän mainion Beatmakersien solisti-kitaristi) teknisemmän ja tarkemman räppäämisen, jannut täydentävät ja tukevat toisiaan mainiosti, kumpikin omalla tyylillään. Annan itseni ymmärtää, että lavan varjoissa DJ:n tointa äärettömän rennosti istualtaan hoitava hahmo on jamppojen levyiltäkin tuttu DJ JayMay. Peräti tuntiseksi venyvässä, ja hyvä niin, setissä saadaan todellinen vastine 4(!) euroa kustantavalle pääsylipulle, toisin sanoen käytännöllisesti katsoen narikkamaksulle. Ei ole nimittäin ihan laadukkaasta hip hop-vedosta 4 egee paljon paskaakaan. Älkää edes kysykö millä matikalla tämä on mahdollista. Käykää ihmiset keikoilla, elävän musiikin kuulossa, niin ehkäpä jollain sellaisella matikalla asiat ovat jatkossakin mahdollisia.

Tunteroisen kestäessä ja savun tihentyessä Tason lavalla, kuullaan kummankin herrasmiehen katalogista se tuimin ydin. Jo kolmantena lähtee ”Rakas äiti”, toissavuotinen yhteissinkku, aidosti koskettava ja kaunis kunnianosoitus kirjoittajansa äidille, ja kaikillekin äideille. Lähes raivokkaasti tamppaa ”Asiakaspalaute” (2021), jonka levyversiossa fiittasi Paperi T. Sehän näillä alan keikoilla tunnetusti on, että äänenpaineen on oltava todella timmissä tikissä, jotta lyriikat tulee läpi. Nyt tulee ihan kohtuullisesti, ei häiritse korvaa esimerkiksi niin paljon kuin tovi sitten henkilökohtaisella neitsytkeikalla Hämeenlinnan Painohallissa, jossa Kubea ajatettiin aivan ylikovaa. Keikan loppupään biiseihin saadaan lavalle myös kaksikon kanssa paljon yhteistyötä tehnyt Timo Kotipoltto. Lähtee napakasti vuoden 2021 ”Lande flavour”-albumin avausraita ”Rosollii”. Kotipolton tarkka teknisyys tuo hyvän lisäkierteen keikkaan, juuri oikella hetkellä kun henkilökunnan lavalle kantamat bischofshofenit ovat alkaneet entisestään leppoistaa pääkaksikon ilmaisua. Kuullaan vielä viime syksyinen sinkkujulkaisu ”Deez Nutz”, aivan järjettömän hyvä ja korvamadoksi pitkään jäävä ”Musta lammas” ja pikkuruisesta yleisöstä jo peräti yhteishuutoa kirvoittava päätösbiisi ”Muussii”, jonka levyversiossa mukana olivat paitsi Kotipoltto, myös Tuomio. Seuraavan kerran Turengin skene kokoontuu samalle lavalle jo kesäkuun 7. pvä Suisto-klubilla, on yritettävä mahdollisuuksien mukaan suhtautua asiaan, jospa Suiston huippusoundeilla homma kohoaisi vielä kolme napsua ylemmäs.

Ensimmäinen keikkakokemus Bar Tasossa, ja ylipäätään ensivierailu, livahtaa ihan positiivisen puolelle. Hieman isommalla ja myötäeläneemmällä räppipäiden possella tunnelma olisi toki kohonnut varmaan huomattavastikin. Mutta arvostettavaa, jos Taso tosissaan hönkii mukaan kaupungin kilpailtuun keikkaskeneen, niin mikäs sen mukavampaa. Jäämme jännityksellä odottamaan, mitä tuleman pitää. Ensi kertaan siis. KG

Posted in gangsta rap, hip hop, rap and tagged Bar Taso, Beatmakers, Deez Nutz, DJ JayMay, Hämeenlinna, HuudiBoogie, Kaikki tuntee apinan, Kari Tiilikaine, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Laiska Leppone, Lande flavour, Mes que en slut, Musta lammas, Muussii, Paperi T, Pekka Tiilikainen, Rakas äiti, Rosollii, Timo Kotipoltto, Tuomio | Leave a comment

05 syys 2023

Arcade Fire (can), The Hives (swe), Foals (uk), Siouxsie (uk), CMAT (ire), Selma Uamusse (pt), Charlie Cunningham (uk), Necxo (pt) @ MEO Kalorama Festival, Lisbon, PT 02.09.2023

Teleoperaattori MEOn sponsoroima Kalorama Festival on uusin ja näyttävin tulokas Lissabonin loppukesän kuumaan festarisesonkiin. Kolmipäiväinen happening järjestettiin nyt vasta toista kertaa, eli se on Covidin jälkeinen rohkea uusi yritys. Viime vuonna täällä nähtiin mm. Kraftwerk, Arctic Monkeys ja The Chemical Brothers, eikä tämän vuoden line-up kalvennut edellisen rinnalla, ehkä jopa päinvastoin. Vuoden 2023 isoiksi nimiksi oli hankittu mm. The Prodigy, Aphex Twin, Florence+The Machine ja Blur. Erittäin moni artisti saapui Lissabonin ympäryskukkuloilla sijaitsevaan Bela Vistan puistoon Espanjasta, samana viikonloppuna järkättävä Recinto Sonora-festari Aurinkorannikon La Cala de Mijasin kylässä on Kaloraman selkeä kumppanuustapahtuma. Festareiden väliä on maanteitse kuutisen tuntia siirrellä bändejä seuraavaksi illaksi naapurimaasta toiseen. Omalla kohdalla otanta Kaloramasta osui päätöspäivä lauantaille, lippu helposti haltuun, Uber alakaupungista alle ja menoksi.

Festareiden ekan tunnin tunnelma on yleensä aina erittäin ainutlaatuinen. Tunkua ei ole, paikalla flaneeraa alueeseen tutustuen muutama sata innokkainta ja myyntipisteetkin vasta herättelevät itseään. Ekan tunnin fiilis hieman eksoottisemmassa ympäristössä oli itsekin koettava, joten ajoissa paikalle. Portillakaan ei tarvinnut sekuntiakaan äppästellä eikä hillota, kun samaan aikaan saapui vain muutama muu tulija. Portti-ja turvahenkilöstön massiivinen määrä, samoin alueella päivystävien poliisien, oli ensimmäinen silmiinpistävä ero koti-Härmään. Ja toinen oli toki sitten festarialueen neroutta lähentelevä toimivuus ja suunnittelu pieniäkin yksityiskohtia myöten. Vielä myöhemminkään, joskus kello 23:n aikaankaan mihinkään myyntipisteelle ei tarvinnut jonottaa käytännössä yhtään sekuntia, ja yösydännä myös bajamajoissa saattoi ihan vaivatta käydä kahlaamatta kenkiään samantien liekinheitinkuntoon. Kaikki säilyi siistinä, kohteliaana, tönimättömänä ja hymyilevänä koko pitkän festaripäivän. Arvostan. Pitänee alkaa oikein käymään ulkomailla rocktapahtumissa. Ei tekisi monelle suomalaiselle festivaalijärjestäjällekään välttämättä pahaa. Ainoa nillityksen aihe Kaloramassa löytyi oikeastaan päälavan soundeista, eikä sekään koskenut kaikkia siellä soittaneita.

Mainitun päälavan alias MEO Stagen korkkasi paikallisjanttereiden hip hop-kollektiivi Necxo. Portugaliksi kun räpättiin, oli kohtuuvaikea pysyä jäbien sanottavan tasolla, mutta hyviä tuneja tai melodioita 25-minuuttinen sisälsi ihan runsaastikin. Kuinka omaperäisiä, se jää asiaa enemmän tuntevan arvioitavaksi, itsellä kun diggailu ja myös laajeneva vinyylikokoelma hip hopin suhteen on erittäin ja pelkästään 80-luvun Yhdysvaltain itärannikkoon painottuva. Ei ole tullut nykyskenejä satunnaisuuksia enempää seurattua. Nexcon ”Tiro Certeiro” on kuitenkin ihan oikeasti hyvä biisi, toimittamisen taustalla pyöri jamppojen musavideo, jossa hengattiin Lissabonin oranssiksi valaistuilla kaduilla, heiluttiin, notkuttiin ja spliffi paloi. Ja paloi muuten ihan ensi sekunneista päälavan maastossakin, eikä laantunut höpöhaju koko iltana. Alan harrastus Portugalissa vaikuttaa vahvalta muutenkin. Necxon vedon näki silmämääräisesti alle sata henkeä, mutta tunnelma oli pikku hiljaa tiivistymään päin.

Kakkoslava San Miguel Stage oli sijoitettu puiston kukkulan korkeimmalle kohdalle, niin että yleisö yyberöi artisteja lievään ylämäkeen. Harvoin näkee. Mutta eipä siinä, näkymät lavalle olivat erinomaiset. Baari oli sijoitettu nerokkaasti miksausteltan taakse pitkittäin, niin että yleisön pelitilaa ei käytönnössä mennyt näkyvyyden suhteen yhtään hukkaan. Brittiläinen laulaja-lauluntekijä Charlie Cunningham oli saapunut vastoin ennakko-odotuksia kolmihenkisen bändin kanssa. Orkan lämmin ja iso kokonaissointi toi jotenkin mieleen maailmanmainion Nits-yhtyeen, eikä vähiten siksi, että Cunninghamin biiseissä niinikään on vaikutteita ympäri Euroopan musiikkikulttuureita. Kaveri asui Espanjan Sevillassa monta vuotta ja hioi siellä kitarismiaan, ja niinpä Cunninghamin akustinen puhuikin upealla tavalla espanjaa melkein joka biisissä. Flamencomaiset juoksutukset ja kopautukset kaikukoppaan sävyttivät laadukasta brittifolkia, jota omissa lajityypeissään nousuja tekevä Cunningham toimitti arviolta 300:lle kuulijalle noin 40-minuuttisen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaveri, jonka maaliskuussa ilmestynyt pitkäsoitto ”Frame” on suorastaan loistava. Siltä kuultu ”Breather” uhkasi olla koko setin kuulain veto, mutta kokonaisuudessaan Charlien bändi soitti kerrassaan upeasti. Hetken meinasi olla lavan edessä kuuma, elettiin päivän lämpimintä tuntia, mutta kun muisteli ihan taannottain syntynyttä omaa lämpöenkkaa Portugalin maaseudulla, plus 41 astetta taulussa, ei enää ollutkaan niin kuuma.

Päälavan iltapäivää jatkoi mosambikilaissyntyinen, mutta koko aikuisikänsä Portugalissa asunut Selma Uamusse. Tämä lady on paljon esillä, hänestä puhutaan ja kohistaan, ja tämähän piti nähdä. Tiukka kolmevarttinen erittäin jalan alle käyvää afrikkameininkiä, mutta paikallismaustein. Esimerkiksi Uamussen ääriupeasti tulkitsema ”Mama” oli sekoitus fadon tuskaa ja kaukokaipuuta, yhdistettynä gnu’n lailla laukkaavaan afrobeatiin. Ympärillään Selmalla on asiansa osaava nelihenkinen bändi, jonka miehistöstä perkussionisti Nataniel Rego äityi muutamassa stygessä lavan etureunaan joraamaan liiderin rinnalle. Valkoinen mies, sinullakin on rytmi veressäsi. Uamusse latoi oman kataloginsa hittejä peräperää, niinkuin ”Mani” ja tietenkin entiselle ja ikuiselle kotimaalle omistettu haikea ”Mozambique”. Energinen, upeaääninen ja karismaattinen Uamusse kannattaisi tuoda Suomeen esmees Maailma kylässä-tapahtumaan, niin kauan kuin siellä vielä musiikkiohjelmaa on.

Festarialueen hiukan syrjäisemmällä Samsung Stagella seuraavaksi esiintynyt irlantilainen CMAT olikin sitten ennakko-odotuksiin nähden pettymys. CMAT sai kasteessa nimen Ciara Mary-Alice Thompson, joka nimi ymmärrettävästi vähän lyheni kun levytysura alkoi. CMAT on kotimaassaan iso nimi, ja saada esikoispitkäkiekko (”If My Wife New I’d Be Dead”) Irlannin albumilistan ykköseksi, on tietysti kova juttu. Omalle kohdalle CMATin humoristis-ironinen kama ei oikein toiminut, alkaen siitä että Ciaran 4-henkinen bändi oli kaikki puettu valkoisiin ja päähän oli lyöty joku punainen baretti tai vastaavat päähinetiedot. Eikös Devo ollut jo? Ja muutenkin, Ciaralla oli kyllä muutama aivan hieno styge, mutta saksalaishenkiset paikallaan ja ilman vauhtia toteutetut voimisteluliikkeet jäi kyllä nyt henkilökohtaisesti heittämättä. CMATin seitsemänbiisisestä Kalorama-vedosta parhaiten kirmasivat Ciaralle tyypilliseen tapaan iskelmälliset ”2 Wrecked 2 Care” ja radiohitti ”Where Are Your Kids Tonight?”.

CMATin vedon keskittyneeltä seuraamiselta oli toki pois sekin, että seuraavaksi päälavan oli ottava hän, jonka takia itse itseni olin tänään pääosin paikalle raahannut, eli itse goottirockin kruunattu kuningatar ja post-punkin itseoikeutettu princess of the dawn, Siouxsie Sioux. Vuonna 1976 Lontoossa perustettu Siouxsie & The Banshees oli 20-vuotisen uransa ajan suunnannäyttäjä niin monelle seuraajabändille, että palstatila loppuisi saman tien. Esikoisalbumi ”The Scream” (1978) on yhä yksi rockhistorian tärkeimmistä esikoissellaisista. Liudasta upeita kanssamuusikoitaan huolimatta, bändi henkilöityi aina solistiinsa Siouxsiehen, joka on tehnyt soolouraa suunnilleen vuodesta 2004 saakka. Oleskelin Lontoossa, ei, asuin Lontoossa 1996, kun Siouxsie & The Banshees soitti jäähyväiskeikkojaan. Arvatkaa, olinko paikalla? Joo kiitos, kädet voi laskea. Nyt oli siis paikattava tuokin synti, ja hakeuduttava hyvissä ajoin ihan siihen mellakka-aidan tuntumaan.

Siouxsie soitti asianmukaisine, jynkkyine bändeineen 12-biisisen setin täynnä The Banshees-klassikoita, ja pari biisiä vuoden 2007 ”Mantaray”-sooloalbumilta. Tärkeää kokemusta häiritsi oikeastaan vain, ja kyllä ainoastaan, päälavan Siouxsien kohdalle osunut koko päivän paskin soundi. Olin toki aika edessä ja suoraan PA-linjalla, mutta silti. Tuuleton kuuma laakso, kohtuupaljon yleisöä, voiko olla niin vaikeaa, että Banshees-hittien tunnistaminen tuntui vaikealta jopa huomattavasti kovemmilta faneilta kuin meide. Välispiikit jälleen puuroudessaan omaa luokkaansa, toki vanhana englannin osaajana arvailin menemään suurimman osan. Setin alkuun peräkanaa ”Night Shift” ja ”Arabian Knights”. Jokainen Banshees-hitti kirvoitti kasvavassa yleisömassassa hurraa-huutoja, mutta saako edes sanoa? Saa, hyvä. Kumpainenkin Siouxsien soolokatalogin biiseistä, kolmantena kuultu ”Here Comes The Day” ja koko tärkeän rupeaman päättänyt ”Into The Swan” kulkivat koko tuntisen parhaiten. Ei voi mitään, eikä tarvitse voida. Onhan selvää, että bändi ja Susan itse pystyvät nämä soolobiisit vetämään paineettomammin ja rennommin. Mutta mutta, silti oli iso juttu kuulla Banshees-kanoniaa taidolla toimitettuna, ja ehkä se huono(hko) soundi jopa vähän kuului asiaan. Yhä, 66-vuotiaana aivan käsittämättömän hienossa psyko-fyysisessä kuosissa oleva Siouxsie Sioux elävänä lavalla, ja peräti klubietäisyyksiltä. Bändi louhi kuin The Banshees aikoinaan, tai varmasti paremminkin, ja Susan hopeanvärisessä iltahousupuvussaan oli tunteroisen silkkaa ja puhdasta läsnäoloa. Olin paikalla. Myös, kun koko setin kolmanneksivikana soi ”Happy House”. Bucket list ja punakynä, tiedämmehän?

Mutta kuinka ollakaan, näilläkään kunnian kentillä tai näissäkään karkeloissa, se kaikkein odotetuin ei osoittautunut mieleenjäävimmäksi. Kunnian sellaisena olemisesta sai seuraavaksi päälavan haltuun ottanut brittibändi Foals, tai FOALS, miten vaan. Päälavan äänenpainehaasteista vähiten kärsinyt combo soitti niin kovan brittipopkeikan, että harvoin kokee. Bändiä ajatettiin kovilla volyymeillä, mutta homma pysyi tiskin hallussa, ja kun Foals ei ollut katalogistaan valinnut yhtään täyteraitaa, ei hassutellut, ei viettänyt aikaa, soitti vain ankaralla pieteetillä kesänsä viimeistä festarikeikkaa, kaikki oli just eikä melkein. Myös asialliset conversensijat Bela Vistan rinteessä takasivat hyvät näkymät lavalle. Vuonna 2005 Oxfordissa perustettua Foalsia pidetään yhtenä nykybrittirockin kovimmista livebändeistä, enkä enää ihmettele yhtään. Samaan aikaan toisaalla, Tampereen Ratinassa, Popeda jynkytti viimeistä keikkaansa Paulin kanssa. Siellä oli ollut tarkoitus olla paikalla, mutta kiitos Siouxsie Sioux ja Foals, ettei harmittanut (juuri) yhtään.

Foals veti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/foals/2023/parque-da-bela-vista-lisbon-portugal-63a2b22b.html, kesän 2023 muiltakin isoilta festareilta tuttu lista. Aivan maagiseksi hetkeksi äityi aavikon tuulella alkanut ja Jimmy Smithin kauniilla kitaraintrolla jatkanut ”Spanish Sahara”. Tehdääs perässä. Biisi voisi olla Jamesin kaksi ja puolituntisen areenashow’n keskisuvanto, ja NYT on paljon sanottu. Ja kyseisestä settilistan kasiraidasta alkanut loppuliuku vasta olikin raskaskätisen, perinnetietoisen, mutta omaehtoisen britpopin juhlaa. ”Inhaler” ja perään lanattu pitkän jamittelusession sisältänyt ”What Went Down”. Ja vaikka nokkamies Yannis Philippakis onkin välispiikkaajana osastoa keskinkertainen, ei ollut keneltäkään pois. Huikea keikka bändiltä, josta oli aiemmin hädin tuskin kuullut. Nyt on. Tuokaa nämä Flow’hon, niin olen paikalla. Muuten en välttämättä.

Oli jotenkin häkellyttävän kotoinen olo nähdä ruotsalainen The Hives seuraavaksi San Miguel-alamäkilavalla, vaikka ruotsalaisuus sinänsä yleensä aiheuttaa kaikkia muita paitsi kotoisia fiiliksiä. 1990-luvun garage rock revivalin aikaan suosioon noussut, ja kyseisen post-genren ehkä suurin selviytyjä on pellebändi, ollaan nyt erittäin rehellisiä. Yhtenäinen pukeutuminen, hjuumoursanoitukset, solisti Pelle Almqvistin itseään toistava stand-up ja tyylin puolet keikan ajasta ottava skeidanjauhuu ja yleisönotto ovat kaikki pellebändin tavaramerkkejä. Mutta tähän asti itseltäkin livetutkan katveeseen aina aiemmin jäänyt The Hives on siinä mitä se tekee, yksinkertaisesti ruotsalaisärsyttävän ääritaitava. Uskon joskus nimittäin näkeväni Hivesit uudestaankin, siksi kovasta iltapuhteesta puhuttiin. The Hives oli näillä seuduin promoamassa tuoreinta albumiaan, kataloginsa kuudennetta ”The Death of Randy Fitzsimmons”. Sen viidestä soitetusta raidasta portugalilaisyleisöön upposi parhaiten ”Stick Up” setin puolimaissa, mutta tottahan toki bändin iso taannottaishitti ”Hate To Say I Told You So” oli se joka räjäytti pankin. Almqvist otti, jo runsaasti mökäölsää tässä vaiheessa sisuksiinsa kietonutta possea toisteisilla spiikeillään (”Ladies! Gentlemen! And everybody in between!”), mutta myös lukemalla paperilta pitkiä lauseita portugaliksi. Bändi lupasi tulla lokakuussa takaisin Lissaboniin venuevedolle, eikä epäilystäkään, etteikö olisi liiteri täynnä.

Oli aika lauantain ehdottoman pääesiintyjän, kanadalaisen Arcade Firen. Itselle bändi ei ole koskaan ollut iso tai tärkeä, mutta rockin yleissivistykseen ei kai kukaan voi kiistää tämän kollektiivin kuuluvan. Lavan läheisyyteen pakkautui parisenkymmentätuhatta fania, Arcade Firea yritettiin ajattaa yhä isommalla ja isommalla volyymillä, Bela Vistan laakso täyttyi tottumattoman keuhkon päälle käyvällä möyhön käryllä, viime viikkojen työrupeama alkoi painaa kintereissä. Viimeistään neljän biisin jälkeen, näkyvyyden lavalle yhä kavennuttua, oli selvää, että kohtuullisen pian tämä olisi jätettävä kesken. Kun otanta rockin yleissivistykseen olisi täytetty. Hittipitoisen setin, joka alkoi pariskunta Win Butler/Regine Chassagne tunnustellen tulkitsemalla ”Rabbit Holella”, yhdeksäntenä soinut vuoden 2007 ”Neon Bible”-albumin iso hitti ”No Cars Go” jäi osaltani viimeiseksi. Majoitus kutsui, oli vielä säädettävä uberajelu kauas alakaupunkiin. Kuskin nimi oli Mario, hemmo kyseli Arcade Firesta ja soitti Meksikosta lähetettävää smooth jazz-nettiradiokanavaa. Alan miehiä, arvostan. Arcade Firen setistä tuli koettua, ja välähdyksin jopa nähtyä naksun yli puolet, lupaan palata joskus asiaan paremmilla energioilla. Kalorama Festival, Lisboa, pitkää ikää. Pitää oikein alkaa vissiin käymään rocktapahtumissa ulkomailla. KG

Posted in afrobeat, alternative rock, art pop, art rock, britpop, electronic music, festival, folk, funk, garage rock, gothic rock, hip hop, indie rock, mathrock, New Wave, post punk, rap, singer-songwriter, world music and tagged (summer sky), 2 Wrecked 2 Care, 2001, Afterlife, Another Day, Arabian Nights, Arcade Fire, Barely Legal, Bela Vista Park, Black Bull, Bogus Operandi, Charlie Cunningham, Ciara Mary-Alice Thompson, CMAT, Come Back!, Countdown To Shutdown, Crazymad For Me, Creature Comfort, Everything Now, festival, Foals, Frame, Funeral, Go Right Ahead, Good Samaritan, Hate To Say I Told You So, Have Fun!, Hope, I Don't Really Care For You, I Wanna Be a Cowboy, I Wanna Be a Cowboy Baby!, I'm Alive, If My Wife Knew I'd Be Dead, In Degrees, Inhaler, Israel, Jack Bevan, Jimmy Smith, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Le Cala De Mijas, Lex Hives, Lissabon, Main Offender, Mama, Mati, MEO Kalorama 2023, MEO Stage, Mountain At My Gates, Mozambique, My Number, Nataniel Melo Rego, Necxo, Neon Bible, No Cars Go, Olympic Airways, Parque de Bela Vista, Pathways, Pelle Almqvist, Power Out, Rabbit Hole, Rebellion (Lies), Recinto Sonora, Red Socks Pugie, Reflektor, Regine Chassagne, Richard Reed Parry, Rigor Mortis Radio, Samsung Stage, San Miguel Stage, Sarah Neufeld, Selma Uamusse, Shame I Know, Sink In, Siouxsie, Siouxsie & The Banshees, Siouxsie Sioux, Spanish Sahara, Stick Up, The Death of Randy Fitzsimmons, The Hives, The Lightning, The Suburbs, Tiro Certeiro, Trapdoor Solution, Two Steps Twice, Tyrannosaurus Hives, Veni Vidi Vicious, Wake Me Up, Walk Idiot Walk, Walter Gervers, What Went Down, Whatever's Inconvenient, Where Are Your Kids Tonight?, Win Butler, Won't Be long, Yannis Philippakis | Leave a comment

17 heinä 2022

Simply Red (uk), Charles Lloyd feat. Bill Frisell (us), Cory Wong feat. Dave Koz (us), Kokoroko (uk), Alogte Oho & His Sounds of Joy (gh), Hector Reimagined, Jesse Markin @ Pori Jazz, Kirjurinluoto, Pori 16.07.2022

Pori Jazzia on järjestetty vuodesta 1966 lähtien, itse ehdin vasta nyt mukaan. Oikein hävettäisikin tunnustaa, mikäli olisin taipuvainen häpeilemään. Onneksi en ole. Olin toki haahuillut takavuosina Jazzkadulla Porin alakaupungissa ja nähnyt jonkun ilmaisesiintyjän setin, mutta sekä vuosi että seura että artisti että setti on jo painunut unhoon. Vasta vuonna 2022 onnistui ottaa haltuun itse Kirjurinluodon festivaalialue. Ei niin, etteikö olisi monena vuonna ollut halu käydä jo aiemmin, päinvastoin, mutta monena kesänä työnteko on rajoittanut vapaa-aikaa, tai sitten sen yhden ison pääesiintyjän ohessa muu ohjelmisto ei ole riittävästi napannut raahautuakseni paikalle. Mutta nyt kun tuli saatua pää (kuvainnollisesti) auki, Pori Jazzista voisi ihan hyvin muodostaa jokakesäisen tradition, mikäli vain se pääesiintyjäpuoli on riittävän kunnossa. Tämän vuoden päätöslauantaina se oli.

Eka kerta on aina eka kerta, nyt ei onneksi sattunut yhtään ja muutenkin jäi Jazzeista todella hyvä klangi, festarihan on suomalaisittain varmaankin parhaiten järkätty, hommaa kun on harjoiteltu ja hallitusti ja hyvissä ohjaksissa vuosi vuodelta järki päässä kasvatettu. Tapahtumassa ymmärretään Kirjurinluodon kapasiteetti, joka toki on iso, mutta rajansa silti kaikella. Omaa eka kertaani auttoi huomattavasti VIP-ranneke (kiitos paljon Keikkaseura lipusta, kiitos), jolla kiesin sai ilmaiseen parkkiin, ja jolla iltasella tarjottiin asialliset hammit lämpimissä paviljonkiolosuhteissa, ja jolla saattoi muutaman päälavan artistin yyberöidä kaukaa, mutta kuivana. Oli nimittäin sateenjumala Estherin ryppynaru hiukan löysällä, votkulia tuli käytännössä koko festivaalipäivän, aivan viimeistä esiintyjää lukuunottamatta. Kuuroina, mutta pääosin kokoajan satoi sitä semmoista suistomaan jokakoloon tunkeutuvaa tihkua. Festivaalin yleisin kaarderobi koostuikin haisaappaista ja sadeviitoista, Pori Jazzissa jos jossain tyyli on erittäin vapaa, ketään ei kiinnosta vaikka pukeutuisit säkkiin ja tuhkaan.

Oman festaripäiväni aloitti OP-lavalla (tunnetaan myös nimellä Jokilava) ghanalainen Alogte Oho & His Sounds of Joy, ja oho miten hyvin aloittikin. Kahdeksanhenkinen bändi latasi tauluun kovat avausjakson vertailuluvut, jotka vain muutama päivän artisteista ylipäätään koki ylittää. Alogten paikallisghanalainen frafra-gospel yhdistettynä biisikohtaisesti funk/ska/reggae-ja muihinkin mustiin rytmeihin, kävi tehokkaasti jalan alle, eikä päivän eka kunnon sadekuuro tuntunut vitsiä kummemmalta. Olin jo pitkin päivää väittää, että Alogten kahden jannun puhallinsektio olisi päivän ehdottomasti kovin, mutta toki Simply Red oli vielä tässä vaiheessa kaukana tulossa, ja onnistui todentamaan huikealla vedollaan jopa jotain vielä kovempaa. Silti, jos sinä ja minä suomalainen, jos onkin meillä rytmi veressä, niin on se sitä ihan hitusen afrikankinpojalla, kun yhdellä kädellä soitetaan sivaltavan terävästi trumpettia, ja toisella kädellä lyödään perkussioita. Arvostan. Muutaman biisin jälkeen syvästi uskonnollinen Alogte Oho kutsui jengiä lähemmäksi joraamaan, tuntemaan Jumalan rakkauden lähempää. Kuultiin ”Mam Inne Wa”, Alogten iso hitti kotopuolessa, missä kuulijat ei heti lopu kesken. Alogte sävelsi biisin sairaalavuoteessa, moottoripyöräonnettomuudesta toipuessaan. Jotka lipat ei ulkoisia merkkejä ollut mieheen jättänyt, jalka nousi ja show oli kaikessa ilossa ja energiassaan erittäin paikallaolon arvoinen. Oman levykokoelmani Afrikka-osasto on itseltänikin lähes salaa paisunut aivan mukavasti viime parina vuonna, ja on ollut iso polte afrorock-keikoille, nyt lunastui. Enemmän näitä, alan taitajia tuodaan ihan liian nihkeästi Suomeen, keikat perustuvat pääosin Suomessa asuviin muusikoihin. Ghana on maailman hienoimpia ja tärkeimpiä musamaita, toivotaan että sieltä saadaan Alogten kaltaisia laatuartisteja kuulolle lisääkin. Pluspisteet Sounds of Joyn Henry Andohille rumpusoolosta, muutenkin ihanan kolinaiset ja kireät afrikkasoundit kaverin kannuissa.

Pikku breikki, Brooklyn Brewerin Defender IPA ei ole oluista huonoin, ja takaisin Jokilavalle, jossa aloitteli Viljakkalan toistaiseksi suurin lahja maailmalle, Jesse Markin bändeineen. Ei jättänyt 55-minuuttinen settinsä omalle kohalle juuri muistijälkiä, mutta olinkin paikalla silkasta sympatiasta ja kiinnostuksesta, tietoisena siitä, että en oikein taida olla kohderyhmää Markinin nykysoulin ja hip hopin seokselle. Niin tai näin, sydämestäni toivon, että tämä jäbä pääsee pitkälle.

Sitten päälavan eteen, Porissahan miksaustiskin edustan jazzpenkkien ja lavan väliin jää mainio tila niille, jotka haluavat nähdä läheltä. Vuorossa oli funkin Danko Jones, Vulfpeckin kitaristi ja omillaan bändijohtaja Cory Wong, erikoisvieraanaan maailmanluokan töräyttäjä, alttosaksofonisti Dave Koz. Tätä keikkaa oli todella moni näillä luodoin odottanut kieli pitkällä, itse en ollut osannut, mutta kun Wongin veto lähti käyntiin, mietin että kyllähän tämmöistä olisi pitänyt tajuta odottaa kieli periaatteessa hyvinkin pitkällä. Cory Wong budjaa ja pyörittää bändiään Minneapolisista käsin, ja koko funkia kuunteleva maailmahan muistaa, kuka muu pyöritti toimintaansa Minneapolisista käsin. Kyllä, Prince. Eikä siinä kaikki, paitsi että Cory Wong pitää yllä kaupungin funkmainetta, soittaa miehen bändissä bassoa itse Sonny ”T” Thompson, joka peukutti menemään Princen New Power Generationissa 1991-96. Porinkin lavalla nähtiin siis palanen Prince-mytologiaa, mutta ennenkaikkea hillittömän kiihkeä instrumentaalishow, Wongin 9-henkinen bändi kävi kuin Tissotin kello, mutta hengessä, groovessa, sielulla. Prince voi levätä rauhassa, Minneapolisin funkperintö on huippukäsissä. Wong soitti periaatteessa komppikitaraa suurimman osan tunnin settiä ja antoi soolotilaa välillä toki itselleenkin, mutta myös jokaiselle muulle. Oktaanit eikun nousivat, kun lavalle kutsuttiin mediapersoona ja muusikko Dave Koz. Mieshän aloitti kasarilla ihan rokkibändeissä, siirtyi sitten Richard Marxin bändiin, Arsenio Hallin tv-show-orkkaan ja enemmänkin smooth jazz-osastolle. Porissa ei menty smoothisti, vaan vasenta kaistaa katto auki ja poljin pohjassa, meno oli hillitöntä. Missä tämmöistä kaveria on piiloteltu? Vastaus, ei missään, mennyt vain omasta tutkasta ohi, sekä Kaz että Wong. Ei mene enää. Ja jos joku on kova laji, niin pitää kiinnostus yllä tunninkin tai pidempään, instrumentaalifunkilla. Keikan parasta antia olivat Kozin ja Wongin leikkimieliset soittobattlet. Ja vaikka Princea ei enää voi nähdä, olen bongannut jo Taiteilijan kaksi basistia erikseen. Ihan hauska harrastus.

Dallaus Lokkilavalle, joka itselleni on tutumpi Porisperesta. Pori Jazzin päätöspäivän tai aika monen muunkaan päivän ääriharvinaista oikeaa jazzosastoa edusti yksi viimeisistä elossaolevista raskaan sarjan jazzlegendoista, Charles Lloyd. Joka ehkäpä on jazzkanonioissa vieläpä arvostetumpi huilistina, mutta kuultiin täällä nyt saksofonin tulkitsijana. Vierelleen Lloyd oli saanut nuoremman legendan, kitaristi Bill Frisellin. Lloyd aloitti ammattimaisesti jo 50-luvulla, soitti mm. B.B.Kingin ja Howlin’ Wolfin bändeissä, ja siirtyi 22-vuotiaana Chico Hamiltonin bändijohtajaksi. Ja siitä eteenpäin, miten sitä nyt legendaksi tullaankaan. Lokkilavan jazzhetken pointtina oli omalla kohdalla nähdä ja kuulla Lloyd ja Frisell soittamassa, ja ihan meditatiivisen hetken herrat tarjosivatkin. Merkittävämmän mukaantempautumisen esti vain oma levottomuus, ja henkilökohtainen ongelma ärsyyntyä jaskakeikkojen väliablodeista. Tiedän niiden kuuluvan lajiin jo kaukaa historiasta, mutta ärsyyntymistähän tieto ei välttämättä poista. Olin paikalla, kun Charles Lloyd, 84, töräytteli Pori Jazzissa kenties viimeistä kertaa.

Päälavalla tapahtui omituisia. Pori Jazzin taiteellinen johtaja oli tilannut Valtteri Pöyhöseltä setin Hectorin sävelmiä uuteen uskoon laitettavaksi, reimagined. Konseptin nimi olikin siis Hector Reimagined. Vajaa tunti jazzhiippailua ja instrumentaalibriljeerausta Hectorin nimellä, minä en saanut kiinni. Ei aina saa. Hector oli alunperin folklaulaja, lauluilla taistelija, sittemmin jykevä rockmuusikko. Ajatus Hectorin biiseistä jazzhiihtelynä oli todella outo. Muutama hienokin hetki toki koettiin, ei sillä, Jesse Markin vetäisi setin päätteeksi upeasti ”Ei mittään”. Mutta ihanan Aili Ikosen tulkittavaksi langennut ”Lumi teki enkelin eteiseen” esimerkiksi oli sitä niin tuttua väkisinsovittamista, että jotain on tehtävä, jotta erottuu alkuperäisestä. ”Lumen” voima on alunperin siinä, että se esitetään reippaasti ja tavallaan toteavasti, ilman ylitulkintaa, vaikka laulun tarina onkin ääritraaginen, ja juuri siksihän se toteavasti esitetäänkin. Ilman Hectorin ja aivan jäätävän kovan Power Bandinsa omaa kolmevarttista, koko konseptista olisi jäänyt tosi hapan maku. Heikki tuli itse lavalle ja pelasti koko iltapuhteen esittämällä Hector-biisejä sillä voimalla ja vimmalla, julistuksella, mikä niille kuuluu. Aivan perseettömän upeasti rullasi Power Bandin komealla heartland-soundilla ajama ”Vapaa maailma kun bailaa”, eli ”Keep on Rockin’ In The Free World”. Power Band on Suomen E Street, otetaan tai jätetään. Hectorin mietteet Euroopan tämän(kin)hetkisestä tilasta eivät jääneet epäselviksi, rauhan ja rakkauden biisejä takavuosikymmeniltä oli päivitetty tähän päivään, ”Eurooppa” soi entistäkin ajankohtaisempana, surullisen sellaisena. Aili Ikonen palasi lavalle vetämään Hectorin kanssa duettona ”Jos sä tahdot niin”, ja menihän siinä kohtaa roska silmään. Liikennevaloissa ja slummitaloissa osin vuosien mittaan puhkikin soitettu ”Yhtenä iltana” heräsi päätösbiisinä uudelleen eloon, Esa Kotilainen tarttui Lasse Pihlajamaa- harmonikkaan ja sai sen kuulostamaan upeasti jotenkin Hammondin B3:lta. Heikki on jo 75, mutta yksi rundi vielä Power Bandin kanssa, jooko pliis?

Lontoosta saapunut afrofuusioryhmä Kokoroko esitti Jokilavalla aivan mitäänsanomattoman tylsää jalkoväliin puhalteluaan, ikäänkuin koko bändiä, tai ainakaan se ladypuolista puhallintrioa eturivissä ei olisi edes kiinnostanut olla keikalla. Brittiläinen aroganssi yhtyi kylmässä tihkusateessa motivaation puutteeseen, siltä ainakin parinkymmenen metrin päähän lavasta vaikutti. Olin oikein kuuntelemalla tutustunut bändiin himassa, ja ajatellut mainoslauseita lukeneena, että bändi ikäänkuin jatkaisi siitä, mihin Fela Kuti ja Tony Allen jäivät, mutta tällä asenteella jää jatkamatta. Jos ei välispiikeissä edes muista, milloin oma levy on ilmestynyt, ei se ole tärkeä levy. Jos ei kiinnosta, kannattaa pysyä himassa.

Päivän kohokohta oli vielä edessä, ja onneksi puolijäätävä tihkusadekin lakkasi, oli tullut aika nähdä bucketlistalta pois yksi 80-ja 90-lukujen (ihan vähintäinkin niiden) kovimmista brittiläisistä popbändeistä, pitkälti laulajaansa Mick Hucknalliin henkilöityvä Simply Red. Ja kuinka bändi näyttikin juuri lopettaneille maannaisilleen, mitä on ammattitaito, motivaatio ja yleisön palveleminen. Kaikki hitit kuultiin mahtisoundeilla, ja tuntui että eihän näillä olekaan kuin radiohittejä puolentoista tunnin verran. Ja siis olisihan se pitänyt tietää, että totta hitokseen Simply Red nykii maailmanluokan kovan keikan, tietenkin. Mutta Pori Jazzin 2022 päätös oli vielä kovempi kuin oli uskaltanut odottaa. Mick Hucknallin, tuon merten kiharapään äänestä voi olla kahta mieltä, mutta hei, valkoisen sinisilmäsoulin kovin tulkitsija ja ikonisin ääni, eiks yeah? En omista Simply Redin levyjä, mutta livenä oli nähtävä ja entisenä Lontoon asukkina monet näistä biiseistä muodostuivat kuin salaa kotisoundtrackiksi aikoinaan. Hucknallin ääni, Kenji Suzukin funk-kitara ja napakat soolot, Hucknallin rinnalla uskollisesti jo vuodesta 1986 pysytelleen Ian Kirkhamin ikoniset saksofonisoolot, toistan itseäni, mutta oli kuin olisi kotiinsa tullut. Ja lähellä mellakka-aitaa, aivan edestä yytsittynä, niin tuntui asiainlaita olevan monelle muullekin.

19 biisiä, ei yhtään keikkaa venyttänyttä täyteraitaa, silkkaa asiaa soulin ja laadukkaan popin äärellä. Nekin biisit, mitkä radioasemat ympäri maailmaa ovat melkein pilanneet, soivat hämmentävän tuoreesti. Gregory Isaacs-cover ”Night Nurse” jynkkäsi ihan oikeana ja rehellisenä, spliffinhajuisena voimareggaena. Poissa muniinpuhaltelu, Simply Red oli herkimmilläänkin yllättävän raskaskätinen. Varsinaisen setin ”Holding Back The Years” ja Hucknallin erityisherkästi tulkitsema ”Mirror” olivat selkeät kohokohdat, jos pakko olisi valita. Ja kun bändi poistui lavalta, koko suistomaa tiesi, ettei tämä ollut tässä. Kolme encorea, joista kiihkeästi groovannut ”Money’s Too Tight To Mention” ja tietenkin ”If You Don’t Know Me By Now” edustivat aikoinaan sitä Simply Redia, jonka opimme tuntemaan, eli huolella valituista covereista muokattiin omat, titaniumia myyneet versiot, mutta niin että Hucknallin omat sävellykset eivät hitinsyntyvaiheessa millään tavalla hävinneet tai häpeilleet. Simply Red lopetti jo kerran, mutta palasi vain viiden vuoden tauon jälkeen, enkä Pori Jazzin illassa ihmetellyt yhtään että miksi. Muutaman vuosikymmenen yksi tärkeimmistä popbändeistä, sanoinko jo? KG

Posted in afrobeat, folk, funk, fusion jazz, instrumental rock, jazz, jazzrock, rap, reggae, rock, ska, soul, souljazz, suomirock, world music and tagged Aili Ikonen, Alogte Oho, Alogte Oho and His Sounds of Joy, B.B.King, Bill Frisell, Charles Lloyd, Chico Hamilton, Cory Wong, Dave Koz, Ei mittään, Esa Kotilainen, Eurooppa, Gregory Isaacs, Hector, Hector Reimagined, Heikki Harma, Henry Andoh, Holding Back The Years, Howlin' Wolf, Ian Kirkham, If You Don't Know Me By Now, Jesse Markin, Jokilava, Jos sä tahdot niin, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kirjurinluoto, Kokoroko, konserttiarvio, Lokkilava, Lumi teki enkelin eteiseen, Mam Inne Wa, Mick Hucknall, Mirror, Money's Too Tight To Mention, Night Nurse, Pori Jazz, Power Band, Prince, Rockin in The Free World, Simply Red, Sonny T, Sonny Thompson, The New Power Generation, Valtteri Pöyhönen, Vapaa maailma kun bailaa, Vulfpeck, Yhtenä iltana | Leave a comment

28 helmi 2018

Hollywood Undead (us), Blind Channel @ Black Box, Jäähalli, Helsinki 27.02.2018

Los Angelesin rapcore-kollektiivi Hollywood Undead nähtiin Helsingissä viimeksi viime kesänä, kun se lämmitteli lauteet Red Hot Chili Pepperseille Kaisaniemessä. Tuo iltapuhde jäi itseltä valitettavasti väliin, vaikka oli ollut ihan tarkoitus osallistua, mm. juuri poikkeuksellisen mielenkiintoisen lämppärin lisäkannustamana. Oli siis tullut aika ottaa Hollywood Undead haltuun omalla vedollaan, nyt kun bändi kiertää Eurooppaa promoamassa viidettä albumiaan, jota kutsutaan yksinkertaisesti nimellä ”V”. Tuttuun ja totuttuun tapaan bändi saapui tänne Skandinavian kautta, mutta voi hyvinkin olla, että Helsingin pelasti kiertuekartalle se fakta, että jässikät suuntaavat täältä kahden keikan (Tampereen Pakkahuoneella edeltävänä iltana se toinen) jälkeen itäisille maille, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja edelleen kuudelle Venäjän keikalle. Rundi jatkuu keväämmällä koti-Yhdysvalloissa, mutta bändi palaa kesällä tietenkin Euroopan festareille, mainittavimmin legendaarisiin Readingiin ja Leedsiin. Joka jälkimmäinenkin fakta kertoo siitä, että bändi alkaa olla aika isoillaan. Eikä muuten olisikaan selitettävissä, että näinkin kaukana kotoa voi myydä näillä pakkasilla Pakkahuoneen maanantai-iltana ennakolta loppuun. Helsingin jääkiekkopyhättö ei Black Box-konseptiin viritettynä aivan ollut loppuunmyyty, ovelta sai lippuja. Mutta kyllä bändin iso suosio oli Jäähallissakin melkomoinen selviö.

Hollywood Undead voidaan jäljittää niinkin tarkoille syntyhetkilleen, kuin kesäkuun 3. päivään 2005. Jorel Decker alias J-Dog, bändin nykyinenkin pääräppäri ja pari muuta jantteria laittoivat yhden varhaisbiisiviritelmän tuolloin niin muodikkaaseen MySpaceen ja alkoivat saada välitöntä, positiivista pöhinää aikaiseksi. Deckerin haastattelulausunnon mukaan bändi laitettiinkin pystyyn niiden kesken, ”ketä nyt sattui huoneessa olemaan, ja jos joku osasi vieläpä jotain soittaa”. Nykyisenkin kokoonpanon ydin oli jo muotoutunut vuoden 2008 esikoisalbumille, aikojen saatossa platinaa Yhdysvalloissa myyneelle ”Swan Songsille”. Nyt on edetty siis viidenteen kokopitkään, perustamisvuodelta ovat edelleen mukana, J-Dogin rinnalla, vokalisti-basisti Johnny 3 Tears, vokalisti Funny Man Alvarez ja kitaristi-laulaja Charlie Scene. Ekan albumin jälkeen mukaan liittyi Danny Murillo (laulu, kitara, kiipparit) ja kiertuekokoonpanon täydentää rumpali Matt Oloffson. Bändi on uransa ajan kätkeytynyt pseudonyymien ja maskien taakse, tunnetuimmin sellaisten urpoylöshenkisten lätkäveskarikauhumaskien, minimissäänkin kasvohuivien. Helsingin keikalla kukaan ei naamioidu, siis lavalla, jos ei nyt aurinkolaseja lasketa. Bändin kontakti yleisöön on muutenkin harvinaisen rento ja avoin.

hollywood_undead_live_nation_uutiskirje_433x250

Jäähallin Black Boxin ilta pärähtää käyntiin todella tymäkällä biisikaksikolla. Tuoreen ”V”-platan ”Whatever It Takesin” sanat osataan täällä näköjään jo ulkoa, ja jengillä on kannat katossa käytännössä saman tien. Näin mahtavaa meisinkiä näkee arki-iltana todella harvoin. Kakkosena kuullaan komea ”Undead” esikoisalbumilta, tämä veto antaa koko illalle suunnan. Raivokas kiskaisu, laulu ja räppi lähtee neliäänisesti, korkella korokkeella mätkivä rumpali Oloffson jyhmii kuin paikkaansa hakeva Kalifornian mannerlaatta. Pienestä ja kompaktista setistä lähtee kaamea mätke. Kaverin staili on muuten aika omintakeinen, jos tuolla tyylillä ei hankita tenniskyynärpäätä ja mitä näitä nyt on, niin millä sitten? Tai sitten jamppa on vaan niin rento, että hätä ei olekaan tuon näköinen. Oloffson on soittanut myös mm. pian Suomeen saapuvan The BellRaysien kiertuekokoonpanossa, mistään B-luokan sutirumpalista ei ole siis kyse. Läppä lentää lavalta, mutta myös lavalla, Hollywood Undead vaikuttaa ihan rennolta duunipaikalta. Jossain kohtaa J-Dog alkaa muistelemaan kannuttaja Oloffsonin seikkailuja helsinkiläisessä karaokebaarissa ja tapahtuneen kunniaksi pakottaakin rumpalin vetäisemään komean näytteen Bon Jovi-hitistä ”Livin On a Prayer”. Myöhemmässä vaiheessa rumpumies kannustetaan näyttämään toisella kädellä miten komppi pysyy, kun toisella imaisee huikalla pullon bisseä.

Tymäkkä ”War Child” soi miehelle tiskin takana, bändin oma äänimies hoitaa tänään leiviskänsä suorastaan erinomaisesti. ”War Child” on hyvä esimerkki siitä, miten musiikin lokerointi ja genreyttäminen on niiden hommaa, joilla on liikaa aikaa. Biisi voisi olla jonkun synkän postpunk-bändin tai dark wave-mustahuulien setissä aivan yhtä hyvin, kuin näidenkin. Vokaalien rap-sovitukset tekevät Hollywood Undead-biiseistä pääosin omanlaisiaan. Hardcore-maailmasta tutut breakdownit on toinen leimaava juttu, mutta muuten kyse on musiikista, ja laji kuin laji, jos biisien kirjoittaminen ei luonnistu, ulos tuonne on turha lähteä.

Jos nyt ase ohimolla joutuisi jollain tapaa asiaa tuntemattomalle kuvaamaan Hollywood Undeadin toimittamista, niin se on kuin olisi laitettu Cypress Hill ja Biohazard soimaan päällekkäin. Mutta koska nimien luetteleminen ei tee oikeutta kenellekään, ei esikuville eikä seuraajille, jätän tämän nyt vaan tähän. Tuoreella ”V”-albumilla vierailee Cypress Hillin nokkamies B-Real, joten heidän mainitsemisensa Undeadin esikuvina on kyllä ihan kohtuullista.

Illan 19-biisinen settilista on täsmälleen sama kuin edellisehtoona Tampereella, ja muutenkin kiertueen aiemmilta vedoilta tuttu. Tuoreelta albumilta soi peräti kuusi biisiä. Niinkuin tietysti pitääkin, miksi muuten tehdä uutta levyä ja itse uskoa siihen, jos ei uskalla uskoa kenenkään muun uskovan. Kaikilta albumeilta soitetaan jotain, vielä yhtäkään niistä ei ole valinnanvaran kasvaessa hylätty.

Aivan viimeistään lätkäliiteri syttyy, kun viime kesän sinkkuhitti ”California Dreaming” kajahtaa ilmoille. Hillittömän komea biisi, yksi näistä johdannaissyistä, miksi hip hop aikoinaan ylipäätään piti keksiä. Alkupäässä settiä massiivisilla kiipparitaustoilla ryyditetty ”Renegade” donkkaa kuitenkin tykimmin. White men can jump. ”Comin’ In Hot” alkaa senmaailmaisella jutustelu- ja motherfuckin’ jauhuusessiolla, mutta pian alkaa kuitenkin tapahtua. Eturivistöstä nostetaan lavalle paikallissuomalainen Julius, joka saa kitaran kaulaansa ja komppaakin ansiokkaasti bändiä koko biisin ajan. Mahtavaa. Yleisön voi ottaa niin monella tapaa. Tai olla ottamatta. Julius saatetaan backstagelle, jossa palkkioksi on tiettävästi ainakin wenige kleine Jägermaister. Joulu voi olla joka päivä.

Keikan keskisuvantona Hollywood Undeadille on tullut tavaksi soittaa yksi tai kaksi coveria. Settilistan perinnecoveria, synthpopduo Soft Cellin vuonna 1981 maailmanluokassa tunnetuksi tekemää Ed Cobb-biisiä ”Tainted Love” ei tänään kuulla. Tällä Euroopan-legillä bändi on sensijaan soittanut lyhyehköt otannat Metallican ”Enter Sandmanista” ja Rammsteinin ”Du Hastista”. Hienosti taittuu kiertokoulusaksa J-Dog Deckerin suuhun ja muutenkin asenteella lähtee kumpikin nykyklassikko. Toivottavasti Metallica suoriutuu yhtä hyvin omastaan keväämmällä lähihallissa. Olen paikalla.

Lainabiisisession jälkeen rivit kootaan kevyehköllä ”Bullet”-rallattelulla, jonka teksti toki on tiukkaa tavaraa, katujen ääntä. ”Bulletissa” Decker soittaa akustista kitaraa, semmoista mustankeltaista seurakuntasalin nurkkaan pölyttymään unohtunutta klassikkoa, ja tuo kokonaissointiin kaivattua vaihtelua. Keikan dramaturgia on mietittyä, ja toimii. ”Riot”-julistuksen ajaksi lavalle saadaan hamasta alusta asti bändiä uskollisesti palvellut teknikko soittamaan tamburiinia ja stemmahuutamaan ”Fuck that shit, let’s start a riot.” Viimevuotisen levyn raita ”Bad Moon” omistetaan kaikille yleisön naisille. ”Bad Moon” on orkesterin kaikkein poikabändein biisi ja siksi hiukan a) itselle vieras, ja b) tässä settilistassa oudoke, vaikkakin vakiosoitettavaa tavaraa. Varsinainen setti päätetään vuoden 2015 albumin nimiraidalla, upealla ”Day of The Deadilla”, ja kun sen päätteeksi valot sammuvat vain ihan hetkeksi, bändi on sanaakaan sanomatta rynnännyt pois lavalta. Itse David Copperfield olisi sekunnin murto-osan ollut ihmeissään. Bändi palaa vielä kahteen encoreen, joista ensimmäisen aistin matkalla narikkaan, se on se kaikkein isoin hitti ”Everywhere I Go”, eli ”bitches always know, that Charlie Scene has got a weenie he loves to show”. No niin. Viimeisenä kuullaan ”Hear Me Now” , kun pakkanen panee jo meikäläistä puolijuoksuun pihalla. En oikein ole encoresihmisiä. Enkä omista yhtään Hollywood Undeadin levyä, enkä välttämättä niitä liittäisi aution saaren rajattuun musakirjastoon, mutta välillä on todella hyvä käydä kuulemassa myös artisteja, jotka eivät operoi sillä ihan täysin välittömimmällä musiikillisella mukavuusalueella. Ja näin laadukkaan joukkion voi nähdä milloin tahansa uudestaankin. Näillä muuten, ja tässä järkässä, mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/hollywood-undead/2018/jaahalli-helsinki-finland-7bee5e58.html

Illan avaa alunperin oululainen Blind Channel, joka soittaa omalla ilmoituksellaan violent poppia. Ei niin mitään, zero, null, sifir, jää heidän vedostaan jälkipolville kerrottavaa. Blind Channel on saanut pikahälytyksen keikalle, kun lämppäriksi suunniteltu brittiläinen Astroid Boys on joutunut peruuttamaan, mistä nyt sinänsä valtavaa vahinkoa tuskin pääsi syntymään. En tokikaan ole Blind Channelin kohderyhmää, mutta yritinkin juuri selittää, että siitä ei ole kyse, silloin kun vedetään hyvä keikka. Ehkä joku toinen kerta.

Live Nationin ja Helsingin Jäähallin Black Box-konsepti on muuten sanalla sanoen loistava. Jäähallin kolkkous loistaa poissaolollaan, kun istumakatsomot on kaikki rajattu pois mustin kankain. Kaikilla on samankaltainen näkyvyys lavalle, kaikilla samanhintainen lippu ja kaikilla perusasetuksia valovuoden verran paremmat soundit, kun ei tarvitse roiskia Nordiksen hokitemppelin betoniseinille. Jäähalli on istumakatsomoineen joskus kuulostanut ihan sieluariipivän hirveältä, mutta ei nyt, kun tekstiili demppaa sirisevän kärjen pois. Mainiota. Ja tämähän konsepti paikkaa sitä ammottavaa faktaa, ja on varmaankin siksikin synnytetty, että Helsingistä puuttuu kansainväliset mitat täyttävä, noin 3000 henkeä vetävä iso klubi. Black Box ajaa toistaiseksi asiaa. Hollywood Undeadin keikka oli ensimmäiseni Black Boxissa, nyt konsepti on vihdoin korkattu ja toimivaksi havaittu. KG

Posted in alternative rock, nu-metal, rap, rap rock, rapcore, Uncategorized and tagged Astroid Boys, B-Real, Bad Moon, Blind Channel, Bullet, California Dreaming, Charlie Scene, Comin' In Hot, Danny Murillo, Day of The Dead, Du Hast, Ed Cobb, Enter Sandman, Everywhere I Go, Funny Man Alvarez, Hear Me Now, Hollywood Undead, J-Dog, Jäähalli Black Box Helsinki, Johnny 3 Tears, Jorel Decker, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Live Nation, Matt Oloffson, Metallica, Rammstein, Red Hot Chili Peppers, Renegade, Riot, Setlist.fm, Soft Cell, Swan Songs, Tainted Love, The BellRays, Undead, V..., War Child, Whatever It Takes | Leave a comment

02 elo 2015

Bad Religion (us), Nuclear Assault (us), Popeda, Mama Longhorn, Teksti-TV 666, von Hertzen Brothers, Disco Ensemble, Atomirotta, Pertti Kurikan Nimipäivät @ Porispere, Kirjurinluoto, Pori 01.08.2015

Porin suistomaa soi Porispere-nimikkeen alla jo viidettä kertaa heinäkuun vaihtuessa elosellaiseksi. Festarihan syntyi vuonna 2011 suuttumuksellisena vastavetona sille, että Porilta otettiin pois aikoinaan mammuttimaiseksi paisunut Sonisphere. Musiikin ystäville tässä kävi hyvin, olihan Sonis aika karmaiseva konsepti, niinkauan kuin sitä kesti. Aloitusvuodestaan lähtien Porispere on harjoittanut erittäin asiallista tuontitoimintaa, varsinkin mitä tulee punkmusiikkiin, ja jo hiukan unohduksiin painuneihin metallin kulttinimiin. Täällähän on kuluneen viiden vuoden aikana nähty mm. Anvil ja Sacred Reich, sekä nyt tälle kesälle hankittu mahtava täky, eli Nuclear Assault todennäköisesti viimeistä kertaa Suomessa, viimeisellä kattavammalla Euroopan-rundillaan.

Ennen Nucciksien keikkaa oli kuitenkin pitkä iltapäivä ja paljon muuta mielenkiintoista, jos kohta thrashlegendan jälkeenkin. Mutta toki Nuclearin keikka oli kuitenkin itselle se suurin houkutin hankkiutua Porin Kirjurinluodolle. Iltapäivä oli nykäisty käyntiin Tuulivoima-lavalla Olavi Uusivirran vedolla. Sen aivan suosiolla olinkin skipannut, ja tähtäimessä oli olla paikalla, kun Pertti Kurikan Nimipäivät aloittaa todennäköisesti aika tarkkaan puoli tuntia kellottavan keikkansa. Myöhästyminen oli todella lähellä, jotenkin Kirjurinluoto ei ole se kaikkein parhaiten viitoitettu kohde Porin alakaupungissa, vaikka toisinkin voisi luulla. Ja olinhan ollut täällä aiemminkin, mutta muisti teki jotenkin tepposet.

Portilla kaikki sujuu sutjakkaasti, väkeä valuu klo 15 aikaan vielä todella leppoisaan tahtiin. Pertti Kurikan Nimipäivien, tai PerKun, eka biisi kuuluu jo sisääntuloalueelle. Bändi saa kunnian korkata päälavan, Pori Jazzeiltakin tutun Lokkilavan. Järjestyksessään toinen näkemäni Nimppari-keikka sujuu tuttuun tahtiin. Solisti Kari Aalto on herkeämättömässä kontaktissa yleisöön, mitä ei voi liian monesta laulumiehestä todeta. Basisti Sami Helle haikeassa hapsurotsissaan toimii biisilistana, toisin sanoen lukee sitä monitorin vierestä kaikille ääneen. Pertti yrittää tutusti eksyä asiasta muutamissa välispiikeissään, mutta tulee nopean toverillisesti hiljennetyksi. Keikka kellottaa loppupuheineen noin 40 minuuttia, itse soittoa siitä on puolisen tuntia.

Kuullaan kaikki tutut, näitähän ehtii takoa 30 minuuttiin aika monta. Toni soittaa rumpusoolon, joka saattelee bändin varsinaisesta setistä ulos. Samin basso ei pysykään pystyssä styrkkaria vasten, vaan rämähtää lavalle, vire häviää. Sami marssii suutuspäissään verhojen taakse. Bändin tukihenkilö tulee virittämään basson ja Sami marssii rocktähden elkein takaisin lavalle. On nämä vaan velikultia. Sympatian laatu ja määrä.

Rennoimmin kulkevat tänään ”Läski-Kari” ja ”Pyhäpäivä”. Bändin tekstipuolihan on jonkinlaista nykykalevalaista trokeeta, monessakin laulussa toistellaan vain kahta lausetta. Mutta silloin ollaankin asian ytimessä, ja se asia on aidoin Suomessa tällä haavaa eksisteeraava punk. Ei ole punk juoda kiljua Puntalan teltta-alueella näkemättä yhtään bändiä, tai esiintyä kännissä suorassa tv-lähetyksessä. Se on väsynyttä ja halpaa. Nimpparit on punk, koska asiat sanotaan erittäin suoraan, ja sanottava voi olla todella pientäkin. On sitäpaitsi erittäin punk voittaa omat rajallisuutensa ja tehdä juuri niinkuin tahtoo. On punk voittaa ihmisten ennakkoluulot, ja on punk mennä selvinpäin suoraan lähetykseen. Ninkuin rumpali-Toni jo perinteeksi tulleessa loppupuheenvuorossaan totesikin; ”me ei voitettu euroviisuja, mutta me voitettiin koko Eurooppa.” Kitaraa biisien väleissä ulvottavalla alkoholistiskenellä ei ole puoliksikaan niin paljoa tekemistä punkin alkuperäisten väittämien kanssa, kuin Nimipäivillä. Nimipäivät on aidosti systeemiä vastaan, vaikka systeeni sitten paikoin olisikin ”vain” oma tuttu asuntola typerine lappuhaalaritätien sääntöineen. Edellämainituista syistä, ja koska bändi on ehdottomasti Suomen sympaattisin, Nimpparit kannattaa nyt tsekata, aina kun mahdollisuus. Ja jos tsekkaamatta on myös orkesterin elämää valottava dokkari, ”Kovasikajuttu”, niin katsokaa. Toni palaa vielä lopussa asiaan, pitkäaikaisena absolutistina: ”muistakaa juoda viinaa, ja olla kännissä. Muistakaa oksentaa.” Ok, katellaan.

Porisperessä on leppoisa meininki. Bändit aloittavat minuutilleen ja täsmälleen, mutta vaihtovälit lavalta toiselle ovat se leppoisa osuus. Kun edellinen lopettaa, voi rauhassa siirtyä seuraavan lavan ääreen, vetää vaikka hodari päähän tai käydä vapauttamassa itseään, ei ole jatkuvaa höntyilyn makua. Muutenkin alueen suunnittelu toimii, lavat ovat riittävän etäällä toisistaan ja oikein suunnattu. Myyntikojuja on inhimmillinen määrä, juuri sopivasti jokaiselle jotakin, kaikkien esiintyjien merchandise löytyy kootusti yhdestä teltasta. Löytyy myös ilmainen puhelimien latausasema, ei tietenkään minkään saippuarasioiden, mutta muutaman uusimman älymallin. Vain yksi asia Kirjurinluodolla korventaa. On ollut sateinen kesä, ja suistomaa imee vettä huonosti, onhan se sitä jo alunalkaenkin varsin täynnä. Kun nurmi rikkoutuu, ja sen taisi jo jazzväki hoitaa valmiiksi aiemmin, nousee deltan mudasta suoraan sanoen paskan hajua, vaikkakin kyseessä toki on muta. Asialle ei järjestävä taho voi mitään tokikaan, eikä se varmaankaan kenenkään tunnelmaa pilaa. Mutta että kyllä kuiva kesä toimii Kirjurinluodolla tämänvuotisen anheaa sadekautta paremmin.

Seuraavaksi testaamaan Tuulivoima-lava, jolla jo kovasti suosittu ja hehkutettu Atomirotta aloittelee settiään. Eikä ole bändiä hehkutettu ihan turhaan. Valtava keikkatahti alkaa näkyä, Rane Raitsikan kitara nykii hypnoottisesti, Rotta itse on esiintyjä keskimääräistä isommalla ES:llä ja pian trion (J.Pajulaakso kolmantena osapuolena, laulu ja koneet) syke alkaakin käydä satakuntalaisen tanssijalan alle. Ja onhan ”Aurinkoon” hieno kesähitti. Rane on nyt soittanut kaikissa Porispereissä tähän asti, kannattaneeko festaria edes jatkossa järkätä, ellei ex-Smack, Problems, Unicef, Lama-legendaa saada lavalle, muodossa eli toisessa. Omalta osalta Atomirotan setti menee puolikorvalla, ystäväsmiehen kanssa ajatuksia vaihdellessa. Atomirotan keikkatahdilla uusintatilaisuuksia tulee kyllä.

Takaisin päälavan tuntumaan, jossa vuorossa suosionsa huippua elävä, näin oletan, Disco Ensemble. Ulvilassa vuonna 1996 perusttettu DE on hämmentävä bändi jollain tapaa. Näissä ei ole mitään vikaa, ja silti on paljonkin. On kuin olisi haluttu soittaa kuntosaliheavya tai niinsanottua kahvakuulacorea, mutta kun sitä tekee puoli miljardia bändiä ympäri maailmaa, niin on kevennetty otetta popimpaan suuntaan. Mutta minulle Disco Ensemblen kaloriton kevytjuntta ei toimi. Eikä kaikesta tarvitse tykätä. Pääseekö tällä solistilla pidemmälle, sen näyttää aika. Muutama upea iskusävel bändillä tietenkin on, kuten vaikkapa sinkkuhitti ”Second Soul” (2012), mutta se taas on niin naurettavan ilmeinen U2-pastissi, että tulee tunne kuin kuuntelisi keikkaa kohtalaisen tiukka muovikassi päässä. En syty, en syytä itseäni, ei ole pakko.

Onneksi tähän väliin voi korkata tapahtuman pikkulavan, eli Vaihtolavan. Suuri tyhjyys ja sieluttomuus tulee nimittäin pian jatkumaan päälavalla. Teksti-TV 666 osoittaa sensijaan peräti viiden sähkökitaran circlemäisellä seinällään, olevansa ainakin jossain määrin hehkuttamisensa ansainnut bändi. Porisperen katalogi mainosti orkesteria sanoin ”eniten porilaiselta kuulostava ei-porilainen bändi”. Aivan totta, näiden soitannassa kuuluu 2000-luvun satakuntalainen psykedelia, mutta myös kultakauden porirock, kaikuja ajalta, jolloin Pori oli Suomen rockpääkaupunki. Ja juuri kun luulit, että ai tää onkin instrumentaali, niin yhtäkkiä Tero Huotari laulaakin säkeistön tai kaksi. Biisit ovat pitkiä ja hartaita, kitaraseinä ei mene puuroksi, bändin vimma ja ilo tulee läpi. Näinkin tämän voi hoitaa, tai nimenomaan näin.

Takaisin Lokki-lavalle, jonne onkin jo viritetty von Hertzen Brothersien komea taustalakana ja valkoisuuttaan hohtava vahvistin/soitinsetti. Valkoinen ylöspano näyttää bändin musiikilta, laboratoriomusiikilta. Bändi soittaa hyvällä fiiliksellä, ja sille on eturivissä oma uskollinen kannatajakuntansa, ja hyvä niin. Ei nämä minua mihinkään tarvitse. Seuraan muutaman alkupään biisin erittäin edestä, mutta kun jengi alkaa huojuttamaan itseään puolelta toiselle, on aika vetäytyä anniskelukarsinaan ja vetää yksi kylmä keimo. Hertzileijjaa miten bändi käy tarkasti kuin atomikello, mutta juuri siinä sen ongelma, tai haaste. Miten saada homma elämään ja hengittämään. Tuore sinkkubiisi ”New Day Rising” on komeaa stadionrockia, mutta siinäpä se. Järjestyksessään toinenkaan yritys syttyä veljesten musisoinnille ei tuota kohdallani tulosta.

Takaisin telttalavalle ja paikka mellakka-aidalta, tai lähes. Tämä bändi on nähtävä läheltä, nämä ovat mitä todennäköisimmin viimeistä kertaa Suomessa. Tämä on Nuclear Assault, 80-luvun newyorkilainen thrashlegenda, joka otti teksteihinsä ja kuvastoonsa kylmän sodan ja ydintuhon uhan. Ja erottui sillä jo pelkästään tuhansien kanssakaasuttajien joukosta. Lisäksi bändi oli, Big Fouriin ja moniin muihinkin verrattuna, aina uskollisempi thrashin punkjuurille.

Eikä siinä kaikki, rivistössä on edelleen kolme alkuperäisjäsentä vuodelta 1984. Bändihän syntyi, kun basisti Dan Lilker sai kenkää Anthraxista, jota oli ollut perustamassa Scott Ianin kanssa 1981. Lilkerista tuli myöhemmin lanausalan todellinen ratamestari, Assaultin lisäksi mies on nähty viime vuonna kuoppaamassaan Brutal Thruthissa (onneksi ehdin nähdä bändin syksyllä 2008), Venomous Conceptissa, Holy Mosesissa ja monissa muissa comboissa. Kiireinen mies haluaa karsia musiikillisia aktiviteettejään, seuraavaksi vuorossa on Nuccikset. Kukaan ei täsmälleen tiedä milloin on hautajaiset, bändihän on buukattu ensi vuoden Maryland Deathfestiinkin. Mutta suomalaisen lienee tämän jälkeen syytä matkustaa ulkomaille, jos Assaultin yhä aikoo nähdä.

Eturivin paikka lunastuu, bändi kaahaa läpi hiukan alle parikymmentä biisiä kovalla sykkeellä. Tätä orkesteria pukee kokemus ja pieni harmaus, jolla en viittaa ilmaisuun. Ikinuori ja ikikaksimetrinen Lilker on monipuolinen bassottelija, joka soittaa rennon takakenoisesti, vaikka kuinka vedeltäisiin ohituskaistaa. John Connelly ehkä maailman lyhimpänä thrashvokalistina, luo aika hauskankin kontrastin Lilkerin kolistellessa honkia. Mutta V-kitara soi tiukasti Connellyn käsissä, jossain vaiheessa katkeaa kieli ja mies vaihtaa yhden biisin ajaksi uskomattoman kauniisti kolhittuun ja patinoituneeseen Stratoon. Kolmas alkuperäinen on Glenn Evans kannuissa, joukon täydentää 2002 mukaan tullut rytmikitaristi Eric Burke. Kaikki hitit kuullaan, järjestys jää jännitettäväksi. Rätväkästi alkuun ”Rise From The Ashes” ja ”Brainwashed” peräjälkeen. Tuoreelta ”Pounder”-EP:ltä kuullaan pari biisiä, joista varsinkaan ”Died In Your Arms” ei klassikkoseurassa häpeile. Ärhäkimmin lähtee tällä ensimmäisellä koskaan NA-keikallani (joo just, kyllä vaan) kuitenkin vankilan lämpimistä ystävyyssuhteista, noin miesten kesken, kertova ”Butt Fuck”. Kuullaan ”Hang The Pope”, joka levyllä kestää 45 sekuntia, livenä hädintuskin sitäkään. Sen sanoma on selkeä.

Setin loppupäähän komea ”Wake Up” ja kaiken päättää tietenkin kaikki keikat käytännössä päättävä, pitkänä versiona sooloineen vedetty ”Technology”. Ankara, mutta kuitenkin rennonletkeä veto, Dan Lilker on hirveän tyylikäs rässipäällikkö. Jos tämä oli tässä, niin ehdinpähän kuitenkin näkemään. Aika paljon oli teltassa tilaa, missä kaikki heavyjengi oli? Ja katsotaan nyt sitä lopettamistakin, Nuclear Assaultilta tulee uusi albumikin loppuvuodesta.

Päälavan edessä kuhisee ja on tunkua. Moni on tullut tätä varten. Popeda astelee lavalle ja aloittaa ”Palle and The Boys”. Ikurin Brian Johnson, Pauli Antero Mustajärvi syöksyy lauteille ja alkaa äärettömän laadukas, hymy huulilla vedetty rock’n’rollshow. Popeda, ja Pate sen nokilla, ovat instituutioita, eikä sitä kummaltakaan voi ottaa pois. Popeda ei ole junttibändi, jos joskus joku juntti on sitä kuunnellut, se ei tee bändistä junttia. Bändin itseironia on vertaansa vailla, itseironiaan ei juntti pysty. Popeda tietää täsmälleen missä on menty, ja nyt mennään. Popeda näyttää taas olevan hauska työpaikka, raitistunut Pate on elämänsä lyönnissä, bändillä on todennäköisesti uransa paras rumpali ja miljoonat keikkakilometrit näkyvät hirvittävän täsmällisenä showna, eivät kyllästymisenä tai leipääntymisenä. Tämä ei ole laboratoriorockia.

Popeda on soitettu puhki tietyiltä osin, autiotaloissa, linja-autoissa, liikennevaloissa, karaokeläävissä, veikkauspisteillä. Ja ne kaikki puhkisoitetut on edelleen keikkasetissä, mutta bändi tietää ne parhaiten ja puhaltaa niihin hengen. Ja avainsana on, ettei se ota itseään liian vakavasti. Kehunko tässä nyt siis Popedan keikkaa kesällä 2015? Kyllä kehun, enkä ole ainoa paikalla ollut, joka niin tekee. Melartinin ja Lacu Lahtisen tumma groove ja Costellon täysin suvereeni kepittäminen, Iso-Paten kosketinkilkkeet, kaikki toimii tänään, tässä ja nyt. Anna mä luettelen Suomen rocktähdet: Pate, Makkonen ja Sami Helle.

Komeimmin lähtee Porin kesäiltaan ”Repe ja Lissu”, kuinka olla, ja erobiisi ”Elän itselleni”. Festarisettiin mahtuu muutama encorekin, toisen niistä nimeä en tässä lausu, sen nimittäin Popeda voisi jo pudottaa keikkasetistä. Biisi kertoo naisten asepalveluksesta. Ainoa hetki, jolloin nolotti. Perään vielä ”Ukkometso”, jonka voisi vaihtaa Suomen kansallishymniksi, aika kaukana on nimittäin Paciuksen ja Runskin sutaisu maamme nykymeiningistä. Ja siis hei, nyky-Popedassa soittaa puolet yhden aikakauden Hanoi Rocksista. Kuinka hämmentävää. Tämäkin vielä. Popeda jatkaa matkaansa Euraan, jossa sillä on illan toinen keikka, vaikka tämäkin alkoi vasta 21.00.

Olin oikein suunnitellut, vanhana porirocktietäjänä ja diggarina, että joku paikallinen bändi on nähtävä. Arpa osuu viimeiseen mahdolliseen, eli Mama Longhorniin. Se soittaa ansiokasta afrobeat-fuusiota, hyppysellisellä psykedeliaa. Paperilla kuulostaa mahtavalta, ja bändin mainekin oli kiirinyt sen edelle. Mutta kylmenevä kesäiltako, vai festariväsymys, mutta porukkaa lavan edessä on aika vähän, ja sekin varsin jäässä. Eikä bändikään oikein saa puhallettua intoa omaan tekemiseensä, ainakaan niin, että se tarttuisi. Voin kuvitella näiden soittavan todella hikisiä vetoja, nyt sellaista ei nähdä. Afrikkalainen riemu puuttuu, vaikka musiikki ponnistaa niiltä suunnin.

Aika illan viimeisen bändin, Bad Religion kymmenennellä keikallaan Suomessa. Melodisen hardcoren ikonibändi, punkin popularisoija, tärkeä orkesteri nähdä. Olin varautunut ennakkokuvissani ajelemassa himaan, kun Bad Religion on soittanut puoli tuntia. Tasan tuntia myöhemmin löydän itseni edelleen samoilta conversensijoilta fiilistelemässä sitä, kuinka tärkeää on olla juuri nyt tässä, Suistomaan kesäillassa ja kuulla livenä ”Stranger Than Fiction”, ”You”, ”I Want to Conquer The World”, ”Los Angeles Is Burning”, ”Wrong Way Kids”, ”Suffer” ja moni moni muu. Näitähän riittää, nämähän toimivat, bändihän on kovassa lyönnissä, eikä ole tullut jäähdyttelemään. Bad Religion onnistuu kaikessa siinä, missä pelkäsin sen epäonnistuvan. Greg Graffin on jo 51-vuotias ja näyttää enemmänkin hevospoololiiton varapuheenjohtajalta, mutta mitä sitten. Show sujuu. Tuntinen menee kuin siivillä, yön laskeutuminen alueelle on visuaalisesti erittäin bändin puolella. Nämä ajeli tänään Bad Religion: http://www.setlist.fm/setlist/bad-religion/2015/kirjurinluoto-pori-finland-73f66615.html

Ja hei, isot terveiset päälavan tiskin takana olleille, kaikki bändit kuulostivat tänään TODELLA hyviltä. Käsi ylös, ketä siellä oikein oli?

Ruuhkaa välttääkseni skippaan Bad Religionin encoreosuuden, en ole oikein encoremiehiä. Muutenkin, ollakseen vielä parempi, keikka olisi voinut olla ihan pokkana 10 minuuttia lyhyempi. Vaikkapa vain 35-vuotisjuhlien kunniaksi, parhaat ja pois. Mutta, upeaa että lunastui, ettei tarvinnut tulla Poriin asti pettymään.

Porispere on täällä jäädäkseen. Se on mainio vaihtoehto festareille Etelä-Suomessa, sillä on selkeä oma ohjelmakonsepti, takavuosina jopa ehkä selkeämpi. Pori on edelleen rock-kaupunki. KG

Posted in afrobeat, festival, funk, hardcore, melodic hardcore punk, pop, post-hardcore, progressive rock, psychedelic rock, punk, rap, rock, skate punk, speed metal, thrash metal and tagged Anthrax, Atomirotta, Aurinkoon, Bad Religion, Brainwashed, Brutal Truth, Butt Fuck, Costello Hautamäki, Dan Lilker, Died in your Arms, Disco Ensemble, Elän itselleni, Eric Burke, Glenn Evans, Greg Graffin, Hang The Pope, Holy Moses, I want to conquer the world, Iso-Pate Kivinen, j.Pajulaakso, John Connelly, Jyrki Melartin, Kari Aalto, Kirjurinluoto, Kovasikajuttu, Lacu Lahtinen, Läski-Kari, Lokkilava, Los Angeles Is Burning, Maryland Deathfest, New Day Rising, Nuclear Assault, Olavi Uusivirta, Palle and the Boys, Pate Mustajärvi, Pertti Kurikan Nimipäivät, Pertti Kurikka, Porispere 2015, Pounder, Pyhäpäivä, Rane Raitsikka, Repe ja Lissu, Rise From The Ashes, Rotta, Sami Helle, Second Soul, Stranger Than Fiction, Suffer, Technology, Teksti TV 666, Tero Huotari, Toni Välitalo, Tuulivoima-lava, Ukkometso, Vaihtolava, Venomous Concept, von Hertzen Brothers, Wake Up, wrong way kids, You | Leave a comment

Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “rap”

Fun Lovin’ Criminals (us) @ Korjaamo, Helsinki 05.11.2025

Tykkää tästä:

Guns N’ Roses (us), Public Enemy (us) @ Ratinan stadion, Tampere 07.07.2025

Tykkää tästä:

Laiska Leppone & Kari Tiilikaine feat. Timo Kotipoltto @ Bar Taso, Hämeenlinna, 12.04.2025

Tykkää tästä:

Arcade Fire (can), The Hives (swe), Foals (uk), Siouxsie (uk), CMAT (ire), Selma Uamusse (pt), Charlie Cunningham (uk), Necxo (pt) @ MEO Kalorama Festival, Lisbon, PT 02.09.2023

Tykkää tästä:

Simply Red (uk), Charles Lloyd feat. Bill Frisell (us), Cory Wong feat. Dave Koz (us), Kokoroko (uk), Alogte Oho & His Sounds of Joy (gh), Hector Reimagined, Jesse Markin @ Pori Jazz, Kirjurinluoto, Pori 16.07.2022

Tykkää tästä:

Hollywood Undead (us), Blind Channel @ Black Box, Jäähalli, Helsinki 27.02.2018

Tykkää tästä:

Bad Religion (us), Nuclear Assault (us), Popeda, Mama Longhorn, Teksti-TV 666, von Hertzen Brothers, Disco Ensemble, Atomirotta, Pertti Kurikan Nimipäivät @ Porispere, Kirjurinluoto, Pori 01.08.2015

Tykkää tästä:

Follow Blog via Email

Arkistot

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “rap”

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Post Navigation

Follow Blog via Email

Arkistot