konserttiarvio – Keikkaguru

Archive for the tag “konserttiarvio”

10 syys 2026

Peter Hook & The Light (uk) @ Union Transfer, Philadelphia, US 07.09.2026

Peter Hook nakkasi itsensä rockhistorian kovaan ytimeen perustettuaan bändin ystävänsä Bernard Sumnerin kanssa, kaksikymppisten jannujen nähtyä Sex Pistolsien keikan kesäkuussa 1976. Orkesteri sai nimekseen Joy Division ja täydentyi solisti Ian Curtisilla ja muutaman kokeilun jälkeen rumpali Stephen Morrisilla. Bändi julkaisi kaksi post-punkia ja goottirockia isosti muovannutta ja elämään jäänyttä klassikkoalbumia ”Unknown Pleasures” ja ”Closer”. Kaikki loppui kuitenkin vain neljän toimintavuoden jälkeen Ian Curtisin itsemurhaan. Jäljelle jäänyt joukkio vaihtoi nimekseen kuvaavasti New Order, otti mukaan ajan mittaan kone-elementtejä ja saavutti maailmanlaajuisen supersuosion pitkin 80-luvun loppupuolta ja 90-luvun alkua. Vuoteen 2007 mennessä kummankin siihenastisen bändin soundia isosti bassolinjoillaan muovannut Peter Hook oli kuitenkin riitautunut muun bändin kanssa siinä määrin, että lähtö tuli. Sittemmin Hook on soittanut sekä Joy Divisionia, että New Orderia oman bändinsä Peter Hook & The Light kanssa. New Order jatkaa matkaansa, ydinjäseninään edelleen Sumner ja Morris, ja on nykymuodossaan julkaissut kaksi studioalbumiakin. New Order on, turha lienee edes mainita, itseltä jäänyt aina näkemättä. Toistaiseksi. Siksi, sattua samana iltana Yhdysvaltain Philadelphian yöhön yhdessä Peter Hookin bändin kanssa, tarjosi asiainlaitaan asianmukaista korvaushoitoa.

Peter Hook bändeineen rundaa erittäin ahkerasti ympäri maailmaa, ja onpa käynyt Suomessakin useampaan kertaan. Tämänkertainen kiertue, joka juhlistaa New Orderin ”Get Ready”-albumin (2001) 25-vuotista olemassaoloa, ei Härmägeddoniin tosin yllä. Viime talvena 70 täyttänyt Peter Hook on edelleen erittäin kovassa tikissä, laulajana, basistina ja bändiliiderinä, joten ennuste sille, että The Light kiertää vielä pitkään, on hyvä.

Philadelphian keikan tapahtumapaikaksi oli valikoitunut vuonna 1889 rakennettu Union Transfer, alunperin kauppahallina toiminut venue Spring Garden Street’lla Callowhillin naapurustossa. Rockpyhättönä mesta avasi ovensa vuonna 2011. Eikä millaisena tahansa rockliiterinä, mesta on yhdessä Pariisin Elysee Montmartre’n kanssa upein keikkapaikka, toistaiseksi, jossa on ollut henkilökohtaisesti ilo vierailla. Vanhan kauppahaalin tumma puinen katto on äärettömän korkella, parvet kiertävät soittosalia, baareja on kolme, merkkaripiste on laaja ja kaikki on hyvin esillä, lava on riittävän korkea, ja käytännössä kaikilta jalansijoilta on mahdollista lyhyemmäksikin jääneen diggarin nähdä artisti. Amerikantapaan henkilökunta on Union Transferissa töissä, eikä hengaamassa, ja äärettömän ystävällistä. Paikallisia bisukoita löytyy hanasta joka makuun, ja tuoppi täytetään maan tapaan ylitsevuotavaiseksi. Union Transfer on kaikenkaikkiaan säilytetty upeana historiallisena kokonaisuutena, rock-klubin virittäminen premisseihin ei ole pilannut paikan alkuperäistä tunnelmaa, ja kaiken touhun keskellä mestan 1800-luvun lasimaalauksetkin ovat säilyneet ehjinä. Ainoa miinuspojo-tai pointsi Union Transferille koitui syyskuun illassa soundeista, mutta soundithan ei välttämättä useinkaan, tai välttämättä koskaan, ole fundamentaalisti paikan ongelma. Tiskillähän ne soundit luodaan ja lavalla, tällä kertaa yytsimispaikka aivan miksauspöydän maastossa ei tuottanut kummoisiakaan kuulokuvia, joten ihmetellä piti, että mitä jannut siinä tiskillä itse kuuli. Illan soundi vaihteli hyvästä lähes luokattomaan. Erinomaisia hetkiä oli vain muutama, joskin onneksi myös niitä ihan kaikkein laaduttomimpia. Huomionarvoinen seikka amerikkalaisyleisön joukossa keikan seuraamisesta oli sama, jota on tullut havainnointua muuallakin ulkomailla, vaikkapa aivan ihanassa keikkamaassa Saksassa–että kun lähdet käymään tiskillä tai eriössä, paikkasi säilyy. On mahdollista palata samoille tennistossun sijoille. Tämä tietenkin vaatii kanssayleisöltä kohteliaisuutta, huomiokykyä ja sitä, ettei olla kuudentoista tuuman naula päässä. Ja jos vahingossa astuukin lähimmäisen sinisille mokkakengille, sitä on ihan kohteliasta ja mahdollista peräti pahoitella.

Peter Hook & The Light soitti noin kahden tunnin rupeaman lyhyellä väliajalla katkottuna. Ensimmäinen puoliaika oli omistettu vain ja ainoastaan ”Get Ready”-albumille, ja jälkimmäinen greatest hits and deep cuts-tyyppisesti sekä Joy Divisionille, että New Orderille. Illasta muodostuikin pitkä ja harras katsaus Hookin uraan. Ja jos nyt joku vielä jossain epäilee Hookin moraalista oikeutta soittaa kuultuja biisejä, niin korostettakoon vielä, että ihan jokaista raitaa jonka Hook soittaa, miehemme on ollut myös kirjoittamassa. Klassinen New Order väsäsi kaikki biisit koko bändin voimin, tapa joka oli periytynyt Joikkareilta. Ja kuten todettua, Hookin bassolinjat olivat kummassakin bändissä käänteentekevän tärkeitä. Livealbumeitahan vuonna 2010 aloittanut The Light on julkaissut toimintaansa dokumentoimaan peräti hengästyttävät 16 kappaletta, mutta löytyypä porukalta yksi studio-EP:kin, nimeltään ”1102 | 2011”.

Mielenkiintoisin asia bändissä on, tietenkin soitettavan matskun lisäksi, että eturivissä on peräti kaksi bassoa, toinen soittaa ylempää ja toinen alempaa, eikä nyt puhuta kantohihnojen kireyksistä. Sitä ylempiviritteistä, soolobassoa, soittaa tietenkin maestro Hook itse, matalammat taajuudet hoitaa Hookin oma poika, Jack Bates. Monta isä-poika-bändiä on tullut nähdyksi, mutta ei yhtäkään kahdella bassolla. Aina oppii jotain uutta. Koskettimissa ja sekvenssereissä The Lightilla on Doves-yhtyeestäkin tuttu Martin Rebelski, ja rummuissa jo Hookin edellisestä bändistä eli Monacosta periytynyt, tanakkalyöntinen Paul Kehoe. Monaco-yhtyeen ajoilta periytyy myös koko illan yhdellä Gibson SG:llä tyylikkään eleettömästi hoitanut kitaristi David Potts.

Kertauskuuntelu New Orderin ”Get Ready”-albumiin osoitti, että The Lightsin tumma ja raskaampi jälkipunkisti jynkännyt livetoimitus teki albumin biisimateriaalille pelkkää hyvää. Peter Hook johdatti joukkonsa läpi 10-biisisen Nyykkäri-klassikon ilman varsinaisia yllätyksiä. Omilla conversensijoilla oli aikaa ihastella historiallista Union Transferia, nykiä muutama viileä Yuenling -tuopponen ikeniin ja antaa kärsivällisesti, eli ei, tiskille aikaa saada illan soundit ojennukseen. Ja juuri kun luuli että jälkimmäinen tapahtui, tuli välitön takapakki, ilman että illan aikana volyymia varsinaisesti edes nostettiin. Ekan puoliajan ja samalla klasarialbumin huippuhetkiä olivat ehdottomasti kakkosraita ”60 Miles an Hour”, vitosena kuultu ”Primitive Notion” ja sekä setin että albumin päättänyt upea ”Run Wild”. Kotioloissa jos ei tulekaan kovin usein palattua New Orderin äärelle, tai edes mainitun albumin, niin Peter Hook & The Lightsin paikoin jopa mustanpuhuvan gootisti ajettu esitys vuoden 2001 albumista oli mainio muistutus siitä, kuinka asiallinen ja tärkeä ysärin brittirockin ja vaihtoehtoisen dancen edustaja New Order oli. Albumin paikoin aika keveitäkin sovituksia ryyditti nyt Kehoen jymäkkä manchesterbeat, ja toki kahden basson alavireinen laajakaista. Martin Rebelskin kiipparit eivät tahtoneet, kuinka ollakaan, ekalla puoliajalla kuulua juuri lainkaan, mutta miehemme oli vielä saava omatkin hetkensä.

Pieni asioiden uudelleenjärjestelytauko ja käynti soittosalin takatiskillä nykimässä vielä Yuenling, josta tulikin uusi amerikanlagerien suosikkini, jota ei tietenkään Härmästä saa. Kuinka olla. Siinä samassa olikin bändi takaisin lauteilla, ja jysäytti kakkospuoliajan alkajaisiksi käyntiin Joy Divisionin ”Atmospheren”. Komea avaus, ja muutenkin jälkimmäisellä puoliajalla moni asia oli paremmin; bändi oli saanut lämmöt ylös, Rebelskin sekvensseri alkoi potkia New Orderin tanssibiittiä porukan jalan alle, tunnelma oli kaiken kaikkiaan lämpiämään päin, ja bändin suoraviivainen toimitus palveli yksinkertaisempia Joy Division-klassikoita naksun paremmin kuin avaussetin kamaa. Viimeistään, ihan viimeistään, Division-raita ”She’s Lost Control”, vuoden 1979 ”Unknown Pleasures”-esikoisalbumin B-posken avausraita, lunastutti olla paikalla ja lunasti ainakin suurimman osan alunperin jopa suomalaisvinkkelistä katsoen hieman suolaisesta lipunhinnasta. Hieno hetki oli myös kuulla seuraavana soitettu ”Shadowplay” joka peräti antoi tämän alan jengin hyvin tuntemalle helsinkiläisbändille nimenkin, bändille joka sekin on edelleen näkemättä. Kuinka olla.

Muita Joy Division-asiain huippuhetkiä kakkosetissä olivat alakertaisesti kurmootettu ”Isolation”, jota ei pidä sekoittaa John Lennonin samannimiseen isolationiin, sekä ”Something Must Break”. Ekan setin pääsolistina oli toiminut kitaristi David Potts, nyt Division-tavaraa tulkitsi pääosin itse Peter Hook, joka osoittautui myös kelpo laulajaksi. Kakkossetin puolimaissa keikka oikeastaan käynnistyi uudelleen, ja uutta vaihdetta laitettiin laatikkoon, kun siirryttiin New Orderin tanssihitteihin. Alkoi nimittäin käydä jäykemmänkin jalan alle, kun rumpali Kehoe ja kiipparisti Rebelski kimpassa laittoivat tanakan biitin tärisyttämään vanhaa kauppahallia. Ensin oli kuultu ”7 Reasons”, otanta Hookin edesmenneeltä manchesteriläisbändiltä Revenge, ja sitten lähti keikan huima loppuliukuma kohti ilmeistä ja odotettua päättäjäänsä. Kuultiin häkellyttävän upeaa tanssiraitaa toisensa perään, ankarimmin alalattian piukkaan pakannutta yleisöä joraututtivat aivan törkeän kova ”Bizarre Love Triangle” ja New Order-osuuden päättänyt ”Ceremony”. Sitten, vain harvakseltaan spiikannut ja vain muutaman kiitoksen mikrofoniin lausunut Peter Hook kysyi, ”are you ready?”. Täysi Union Transfer tiesi heti, mistä oli kyse. Illan päättäneen, ja kaikki Hook-illat muutenkin päättävän Joy Division-hitin ja jälkipunkin umpiklassikon ”Love Will Tear Us Apart” ensisoinnut hukkuivat yleisön huutoon. Moni oli tullut paikalle kuullakseen vaikka vain tämän. Ja hyvinhän se kulki, tuoreesti, vaikka tätä on soitettu satoja kertoja. Bändillä oli lämmöt ja meiningit niin ylhäällä, että sen puolesta ilta olisi voinut jatkua kolmannenkin tunnin. Hook riisui klassisista klassisimman raidan sammuttua paitansa pois, seitsemänkymppinen mies, ja lahjoitti paidan jollekin todennäköisesti hyvinkin kiitolliselle eturivin fanille. Peter Hook & The Light kokoontui vielä lavan eteen kumartamaan, encoreita se ei soita, eikä ”Love Will Tear Us Apartin” jälkeen oikein voikaan soittaa. KG

Posted in Britrock, gothic rock, New Wave, post punk, punk and tagged 60 Miles an Hour, 7 Reasons, Atmosphere, Bernard Sumner, Bizarre Love Triangle, Blue Monday, Ceremony, Chrystal, Close Range, Closer, David Potts, Day of The Lords, Decades, Digital, Disorder, Get Ready, Heart and Soul, Ian Curtis, Isolation, Jack Bates, Joy Division, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Love Will Tear Us Apart, Martin Rebelski, Monaco, New Order, Paul Kehoe, Peter Hook, Peter Hook & The Light, Primitive Notion, Procession, Revenge, Rock The Shack, Round and Round, Run Wild, Sex Pistols, Shadowplay, She’s Lost Control, Slow Jam, Something Must Break, Transmission, Turn My Way, Twenty Four Hours, Union Transfer Philadelphia, Unknown Pleasures, Vanishing Point, Vicious Streak | Leave a comment

01 syys 2026

Hollywood Vampires (us), Cassyette (uk) @ Barclays Arena, Hamburg DE, 30.08.2026

Rockin pidemmän linjan, ja ihan oikeasti pidemmän linjan valtionpäämiesten all stars-bändiä Hollywood Vampiresia oli odotettu Eurooppaan kieli ns. vyön alla vähintäin kolme vuotta. Kauhurockpäällikkö Alice Cooperin, Aerosmithin kitarakunkku Joe Perryn ja paremmin monelle näyttelijänä tutun tuhatkasvo Johnny Deppin vuonna 2012 perustama bändi oli käynyt näillä nurkin edellisen kerran kesällä 2023. Bändillä on ollut tien päälle jalkautuessaan tapana tehdä pitkähkö Eurooppa-rundi, aina kun siihen on ollut mainittujen herrojen muilta liike-ja taidetapahtumilta suinkin aikaa. Kesän 2018 kiertue toi bändin ikumuistettavasti myös Helsingin ei-niin-ikimuistettavaan Kaisaniemeen, jossa toki piti olla paikalla. Mutta Kaisiksen olosuhteet tai niiden puutteet huomioonottaen, oli jäänyt iso tarve nähdä bändi uudestaan, ja oikeammin ilmaistuna, kunnolla. Semminkin kun omasta lähipiiristä ja taloudesta löytyy bändiin ja sen tekijöiden myös sivupolkumytologiaan liittyvää ultrafaniutta, jota on tullut erittäin mieluusti myötäelettyä ja sivusta seurailtua kaikki nämä odotuksen vuodet. Joten, meidän taloudessa Vampiresien tämän kesän rundi oli supertärkeä, samoin koko matkapaketti Saksaan (itselle yksi nähty Hampurin keikka, ja paremmalle puoliskolle yhteensä kolme vetoa).

Hollywood Vampires oli juuri rundin alla julkaissut livealbumin ”Live at The Montreaux Jazz Festival”, joka olikin jo bändin toinen mokoma (orkesterin alkuaikojen laatua peilannut ”Live In Rio” ilmestyi viime rundin kunniaksi 2023). Studioalbumeitahan vampyyreillä on julkaistuna kaksi, pääosin coverbiisejä sisältänyt eponyymisellainen 2015 ja pääosin omalla matskulla laadittu ”Rise” 2019. Ja koska bändi aloitti pitkälti covermatskulla ja on tehnyt kunniaa edesmenneille kollegoille ja rocksuuruuksille, on moni asiaan riittämättömästi perehtynyt tullut leimanneeksi bändin ikuiseksi coverpumpuksi, pitkälle nykypäiviinkin. Antakaas jonnet kuitenkin, kun selitän. Nytkin Saksan keikoilla Vampires soitti 20-biisistä fiksattua settilistaa, stygeistä kuusi oli täysin omia. Mikään ei olisi estänyt soittamasta lisää omaa matskua, jota kyllä on, mutta nyt valittiin näin. Lisäksi pari raitaa Alice Cooperin tuotannosta, joka ei sekään nyt niin hirveän vierasta matskua ole, ainakaan Alicelle. Ja jokaisen levytetyn ja lavalla soitetun coverin takana on tarina, jokainen niistä on jollain tapaa tärkeä bändin eturivin herroille. Jokainen cover on kunnianosoitus edesmenneille, joista moni meni edeltä liian nuorena ja stimulanttien uhrina, ja jotka biisivalinnat kaiuttavat bändin nimeä ja alkuajatusta. Hollywood Vampireshan sai nimensä nykyään umpiraittiin Alice Cooperin perustamasta rocktähtien ryyppykerhosta 70-luvulla, jossa Alicella oli tapana siepoa sitä tahtia viinaa, että kaikki muut löytyivät illemmalla pöydän alta, ja noille pöydän alustan rocklegendoille bändi siis kasattiin tuottamaan kunniaa ja pitämään heidän maailmalle lahjoittamiaan biisejä elossa tulevillekin sukupolville-ja puolille. Esimerkiksi niin, että monina märkinä iltoina se toiseksi viimeinen pöydässä Alicen kanssa oli Wembleyn mehulinko, The Who-rumpali Keith Moon, ja siksi Vampiresien settilistassa on kunniapaikalla ”Baba O’Riley”. Ja myös siksi, että se on yksi galaksin sivistyneen historian upeimmista rocklauluista.

Vähän alakaupungista laidemmalla Hampurin luoteispuolella sijaitseva Barclays Arena vetää konsertti-iltoina noin 16 000 vierasta, ja silmämääräisesti illan veto, Hollywood Vampiresien 12. keikka tällä rundilla, oli melkolailla piukkaan myyty, joskaan ei teknisesti loppuun asti. Kiertue oli saavuttanut puolivälinsä jo muutama ehtoo aiemmin Pariisissa. Omalle istuinsijalle alakatsomon mainiossa sektiossa U7, kuin myös keikkaseuran Golden Circlestä todistamana, ilmassa oli aiempiin vetoihin nähden ehkä hienoista väsymystä. Mutta, hienoisesti kiertueväsyneenäkin, Hollywood Vampiresien Hampurin nykäisy kesän 2026 päätteeksi, oli yksi tärkeimmistä keikoista millä olen koskaan ollut. Eikä siinä kaikki, yli 1500 keikkaa tai erilaista artistivetoa nähneenä, bändin iltatoiminta kilautti itsensä myös omaan, kaikkien aikojen Top10:een. Ja nyt on luonnollisestikin paljon sanottu. Antakaas, kun selitän.

Ennen kuin päästiin asiaan, kierreltiin puoli tuntia sen laitamia. Saksan keikoilla HV:n lämppäriksi oli laadittu nuorehko lady(oletettu) Lontoosta, Cassyette, jolla on allaan yksi pitkäsoitto ja yksi EP. Kaikesta ei tarvitse tykätä, eikä kaikkea allekirjoittaa, mutta olipahan Cassyette laitettu outoon paikkaan. Britannian legillä lämppäreinä toimivat nimittäin itse The Jesus and Mary Chain ja The Damned, ei enempää eikä vähempää. Cassyetten electropop-trio piti settinsä kunniakkaasti tasan 30-minuutissa, niinkuin kansainvälinen tapa on, tai pitäisikin olla. Tuossa ajassa kuultiin kahdeksan biisiä, joista jonkintasoisen muistijäljen jätti ”Do You Think Of Me”. Viiltävä kysymys. Cassyette voisi oikeastaan enneminkin laulaa modernia metallia takovassa junttabändissä, mieleen tulikin, että leipooko tässä levy-yhtiö nyt jotain naispuolista Bring Me The Horizonia? Lorna Shorea? Se popimpi puoli Cassyettea ei toiminut niin hyvin, laulusta jäätiin kiinni. Ja biisien puutteesta, mutta siitä nyt ei enää jaksa valittaa. Ne kun ei valittamalla synny, eikä kokoamalla 27:n ihmisen tiimiä ympäri maapalloa. Ne syntyy, hieman vanhakantaista termiä käyttääkseni, säveltämällä. Eniten ärsytti kuitenkin sinänsä paikoin ihan viehättävän ja kovasti kuitenkin yritteliään Cassyetten rumpali. Perkeleetön touhu ja liikekieli, mutta peruskompin tuottaminen oli hakusessa. Ja kun jantteri keikan lopuksi heitti, ja vieläpä rumpupleksin takaa, kapulat korkella ilmaan hirvittävällä voimalla, niin ainakin minulta jäi tälle triolle ikinä antamatta toista mahdollisuutta. Sitä kun ihminen saa kirkkaiden lavavalojen sokaisemana puisen rumpukapulan silmäänsä golden circlen takalaidalla, niin kohtuuvähän naurattelee. Toivon vaan, että stage management tai turvaväki näki tempun, ja antoi älypäälle huutia. Soita paremmassa bändissä, jos meininki kyrpii, ja taidot riittää.

Toisin sanoen, illan bändien soittojärjestys oli tänäänkin arvottu ihan oikeaksi. Tuttuun ja totuttuun tapaan, tasan kello 21.00 pärähti Hollywood Vampiresien tuttu ja tärkeä alkunauha pyörimään. Sisääntuloraitana Bauhausin ”Bela Lugosi’s Dead” ja siihen kylkeen hiipien näyttelijälegenda Christopher Leen ääni lausumassa Bram Stokeria: ”Listen to them, the children of the night. What music they make!” Ei kait siinä, bändi lauteille ja siitä tunti ja 45 minuuttia eteenpäin sellainen 20-biisinen myllystys käyntiin, että harvoin on tullut koettua. Ja harvemmin saattaa tulevaisuudessakaan kokea. Koko rundin oli ollut settilista sama, ja relatiivisen helppo oppia ulkoa. Joten tuttuun ja totuttuun tapaan kahdella täysin omalla biisillä homma liikkeelle. Ja jos joskus onkin niin, että eka biisi menee soundeja tunnustellessa ja tiskiä herätellessä, nyt ei mennyt. Hillitön ajo päälle saman tien. Koko bändin eturivi, neljä keppiä tanassa, todisti sirkustirehtööri Alice Cooperin rinnalla, että ”I Want My Now”. Ja varsinkin kakkosena kuultu bändin niinikään yhdessä kirjoittama teemalaulunsa ”Raise The Dead” lähti aivan tajuttomalla vimmalla, puhutaan kuitenkin biisistä joka ei levyltä ole omakohtaisesti onnistunut hirveästi sytyttämään. Alice Cooper valkoisessa frakissaan ja silinterissään piiskasi joukkoa edestä, hetken olin varma että kyllä ne kuolleet sieltä oikeasti nousee. Väkevä startti, sanoinko jo?

Johnny Deppin, jonka puolella lavaa stage right itse keikkaa yyteröin, Joe Perryn ja bändin neljännen virallisen vampyyrin eli Tommy Henriksenin kolmen kitara pyyhintä kuulosti alusta asti vakuuttavalta ja erotellulta, jokaisella oli hetkensä ja jokaisen keppi löytyi välillä todella isonkin soundin seasta. Hollywood Vampires soittaa aina massiivisilla volyymeillä, niin nytkin. Eniten soolotilaa sai nytkin Joe Perry, luonnollisesti valtiomiesstatuksensa ansiosta, mutta myös koska settilistassa oli peräti kolme Aerosmith-raitaa. Toki myös eläväinen ja hetkeäkään paikallaan malttamaton showmies Henriksen sai paljon soolotilaa, vedeltiinhän täällä sooloja kolmeakin kappaletta per styge. Keikan aikana laskeskelin Joe Perryn käyttäneen 13 eri kitaraa. Eikä silti homma mennyt kaluston tai taitojen esittelyksi, vaan keskiössä oli nyt, ja näillä aina on, pitää rock’n’roll juna puksuttamassa, ja aika vauhdilla mielellään. Jos Joella oli pieni kepakkokokoelma mukana, niin Tommy Henriksen pärjäsi kahdella, Johnny ”Jay Day” Depp muutamalla, joista ainakin yksi taisi olla edesmenneen ystävänsä Jeff Beckin luottokitara.

Alice Cooperin umpiklassikkoon ”I’m Eighteen” shokkirokin kummisetämme vaihtoi itseironisesti tirehtöörinkepin nuhjuiseen kainalosauvaan, onhan viriili veteraani jo aika paljon lähempänä eightya kuin eighteenia. Gaiffari täyttää nimittäin talvella 79, mutta jalka nousee yhä, ja ennenkaikkea lauluääni on häkellyttävän hienossa kunnossa. Alice Cooperin laulu on edelleen melodista ja vivahteikasta, vaikka moni samanikäinen kiertää tuolla jo raakkumassa itseään hautaa kohti. Alice elää vielä, eikä kenties koskaan kuole. Sitä se raittius ja maaninen golfin pelaaminen teettää. Vanhana jaksaa.

Ja kyllä, seuraavaksi kuultiinkin ”My Dead Drunk Friends”, palaten teemallisesti alkuperäisten Hollywood Vampiresien hoolinhuuruisiin hetkiin. Seuraavaksi jälleen yllätys, biisi joka on levyllä mennyt sivukorvaillessa, mutta potki nyt todella tanakasti Hampurin iltaan–”The Boogieman Surprise”. Hauskaa sinänsä, että yhdenteentoista biisiin mennessä bändi oli jo soittanut kaikki settilistansa omat raidat. Ei missään nimessä mitenkään alta pois, ne vain sattuvat olemaan räyhäkkäämpää keikanavauskamaa, ja tekstiensä teemoilta sopivat illan dramaturgiassa alkupäähän. ”Boogieman Surprisessa” Alice leikillään tekolonkkavikaili catwalkilla edestakaisin, kerran yksi maailman parhaista showmiehistä, aina sitä.

Lou Reedin Velvet Undergroundille kirjoittama ”Venus In Furs” oli yksi illan ehdottomista kohokohdista. Biisihän löytyy Johnny Deppin ja Jeff Beckin yhteisalbumilta ”18”, ja siksi oli Johnnyn vuoro hypätä lauluvastuuseen. Fleet Streetin paholaisparturi Sweeney Toddin lauluääni on vuosien varrella sanalla sanoen tummentunut, tulkinta lähti nytkin aika tutun deepisti Depp-alakerrasta. Taustan kankaalla pyöri illan tyylikkäin projisio ja basisti Chris Wyse (ex-The Cult, ex-Ace Frehley) tarttui sähköiseen kontrabassoon, joka on kieltämättä oudon näköinen härpäke. ”Venus In Furs” rauhoitti myös illan tempoja, jotka tällä bändillä tunnetusti ovat melkoisia. Siitä pitkälti kiitos puolisen tahtia etukenoon soittavalle rumpali Glen Sobelille, joka on tuttu myös Alice Cooperin soolobändistä. Sobel on yksi maailman parhaista kannuttajista, niinkuin Alicekin spiikissään totesi. Maailmassa on neljä rumpalia, joilta olen nähnyt ehdottomasti paikalla olemisen arvoisen rumpusoolon: Tommy Aldridge, Mark Brzezicki, Neil Peart ja Glen Sobel. Seuraava odotusjonossa on myös Johnny Deppin ja Jeff Beckin bändissä soittanut Anika Nilles.

Britannian keikkojen jälkeen The Telegraphin Rob Fitzpatrick koki kirjoittaa, että Hollywood Vampires ”pilaa rock-klassikot” ja että ”Johnny Deppillä on nollakarisma, eikä hän ole rocktähti”. Kun on hankkinut palkallisella rockjournalismilla itselleen talot ja autot Lontoosta, niin voisi olettaa jo kuusikymppisenä pääsevän hiukka syvempäänkin analyysiin. Varsinkaan, kun Fitzpatrickin omista vuosista karismaattisena bändijohtajana ei tahdo kirveelläkään löytyä mainintoja netistä. Koska niitä ei ole. Jos suomalainen rockjournalismi oli puistattavankin lapsellista vaikkapa 80-luvulla, niin asian keksineessä maassa se on sitä yhä. Tykkää, ei tykkää. Brittien iänikuisesta mankumisesta huolimatta Johnny Depp tulkitsi lakonisella, melkein puhelaulullaan Jim Carroll-klassikon ”People Who Died”, niin että ainakin U7-sektiolla tuntui, ja näköjään alalattiallakin. Usko tai älä Rob, 16 000:ta ihmistä ei saa maksullisesti saksalaiselle areenalle katsomaan pelkästään Johnny Deppia, tarjolla on oltava muutakin. Usko tai älä tätäkään Rob, kun sinä olet mennyt, sinun tekemisiäsi ei muista kukaan. Jim Carroll on kuollut kauan sitten, mutta miehen ainoa tunnettu biisi elää, kun Hollywood Vampires huippulaadukkaasti ”pilaa” sitäkin menemään, tänäänkin jossain.

Ikääntyvän Joe Perryn tulkitsema Johnny Thunders-laina ”You Can’t Put Your Arms Around a Memory” rullasi surumielisen upeana heartland-rockina. Perry sai tuekseen peräti viisiääniset stemmat kun myös pitkäaikainen Aerosmith-kiipparisti Buck Johnson liittyi mukaan. Biisin aikana Chris Wyse alensi vaivihkaa ja soiton kärsimättä bassonsa viritystä. Pian syykin selvisi, Wise toimitti catwalkilla erittäin alakertaisesti groovaavan bassosoolon, ja muut saivat hetken vetää happea. Soolon aikana katosta laskeutuivat tutut ja totutut, massiiviset vampyyrinhampaat. Aerosmithin kryptoniittihittiä ”Livin’ on The Edge”, jonka Vampires debytoi tälle kiertueelle, en ollut oikein koskaan ymmärtänyt, mutta nyt lähti. Vieläpä Alice Cooperin tulkitsemana, ehkä aiemmin esteenä ovatkin olleet Steven Tyleriin liittyneet sietämistyyppiset kysymykset, mene ja tiedä. Kosketinsoittaja Buck Johnson sai oman hetkensä vampyyriveljestön eturivissä, ja soitti akustisella kitaralla The Who-hitin ”Baba O’Reilly” intron ja siirtyi sitten ripeästi kiskalleen. Kuultiin yksi kaikkien aikojen upeimmista rockbiiseistä, sanoinko jo? Biisi sisälsi myös Glen Sobelin lähinnä ällistyttävän rumpusoolon.

Edesmenneelle Jeff Beckille tehtiin kunniaa instrumentaalisen ”Beck’s Boleron” muodossa, Alice sai hengähtää hetken. Jeffin kuvat pyörivät taustakankaalla ja Joe Perry ulvotti kuin Beck itse aikoinaan. Biisihän oli Beckin kaikkien aikojen ekalla soolosinkulla B-puolena, kun mies vielä samoihin aikoihin luukutti Yardbirdseissä. Myös singlen A-poski oli osa tätä rundia, kun kaikilla brittikeikoilla bändi soitti loppuencorena ”Hi Ho Silver Lining”, mutta manner-Eurooppaan biisi pudotettiin pois. Kyseisen sinkun levytyssessioissa muuten oli Jeffin tukena joukko nuoria soittajia, joista muutamaa hetkeä myöhemmin tuli Led Zeppelin.

Alice palasi lavalle The Doors-lainaan ”Roadhouse Blues”. Jossain näillä nurkin tuntui, ettei HV saanut oktaaneja palamaan ihan kuumimmalla liekillä, mutta toisaalta ”Roadhouse Blues” saattaisi paremmin toimia puolituntisena happoisena jamitteluna, johon nyt ei ollut kenelläkään aikaa, halua, eikä tarvetta. Johnny Deppin matalalta tulkitsema Killing Joken ”The Death and Resurrection Show” on aina tuntunut raskaskätisesti soitettuna livenä paremmalta kuin levyltä, niin nytkin. Alice Cooper toimitti pääkallon muotoisilla maracasseilla ja ehtipä soittaa välillä komppikitaraakin. Johnnyn johdolla mentiin myös David Bowien ”Heroesiin”, joka vääjäämättä täällä tänäänkin oli yksi Vampires-setin kohokohtia. Taustakangas pyöritti kuvia oman elämänsä sankareista Gazasta Ukrainaan, lavalla heitä oli seitsemän, ja salissakin noin 16 000. Vaikka Helsingin Kaisaniemen keikasta on aikaa 8 vuotta, ”Heroes” on sieltäkin jäänyt Johnny Deppin tulkitsemana isosti muistin perukoille. Bändin levytulkinta löytyy Joe Perryn mielettömän E-Bow-ulvotuksen siivittämänä kakkosalbumilta ”Rise”.

Viimeistään tässä vaiheessa alkoi iskeä tajuntaan, niin katsomossa kuin alalattiallakin, että keikan loppuliukuma on alkanut. Mikään ei kestä ikuisesti. Loppuliukuma sisälsi äärettömän väkevän ”Highway To Hell”, jonka tulkitsi AC/DC:stä isosti myös ihka omalle bändilleen Crossbone Skullylle vaikutteita ottanut rockviipperä Tommy Henriksen. Vampyyreista Tommy on ihan sikälikin oikea mies tämän vetämään, että gaiffari kuulostaa varsinkin Crossbonen ekalla albumilla välillä yksi yhteen Brian Johnsonilta, paikoin Bon Scottilta.

Aerosmithin ”Walk This Wayhin” Cooper palasi lavalle valkoisissaan, silinterissä ja hännystakissa. Tirehtööri tuli takaisin. Tirehtöörin nähtiin vetelevän catwalkilla myös pikku moon walkit korottomissa spittareissaan. Tämäkin tuli nähtyä, walk that way. Joe Perry luukutti selvästikin settinsä vanhimmalla tai pitkään palvelleimmalla kitarallaan, vanhalla kolhuisella Stratocasterilla. Jokainen settilistansa opiskellut ja bändin kanssa maailmaansa jakanut tiesi, että kohta Alice kysyy sen, ja sitten se alkaa, viimeinen biisi. ”Do you know what time it is?” Jep, ”School’s Out”, joka puolessavälissään tuttuun ja totuttuun tapaan muuntui Pink Floydin ”Another Brick In The Walliksi”.

Näin legendaariset herrasmiehet ei ainakaan Barclays Arenalla poistuneet joksikin keksityksi mukahetkeksi takahuoneeseen, jotka näissä liitereissä muutenkin on aika kaukana lavasta. Muutama hetki savuverhon takana uudelleen järjestäytymistä, ja illan ainoa encore tulille. Klassikoiden synnyttäjäklassikkoa ”Train Kept A-Rollin” on moni yrittänyt pizzerioiden nurkissa ja insinöörien saunailloissa, mutta kun Hollywood Vampires lanasi rytmibluesin a-sarjaa, oli kyseessä enemmän kuin tärkeä hetki. Itse en oikein ole loppukumarrusmiehiä, mutta tämä bändi pitää seurata loppuun saakka, siihen saakka kun näköhavaintoa ei enää ole. Muutamilla bändin jäsenistä on jo ikää ja muutamat sikaritkin polteltuna, ikinä ei voi tietää mikä rundi on viimeinen. Hollywood Vampires valmistelee kuitenkin uutta studioalbumia, talvella tulee bändin uraa luotaava dokumenttielokuva ja muutenkin, toivoa on, ja siihen jäimme elämään.

Keikan päätyttyä ulostautuminen Barclays Arenalta sujui omalta istuimelta pihalle arviolta kymmenessä minuutissa. Kukaan ei töninyt, kukaan ei astunut mokkakengille. Shuttlebussit kuljettivat fanikannan lähimmälle S-Bahnille nonstoppina käden käänteessä. Saksa on hieno keikkamaa, pitääkin oikein alkaa käymään. KG

Posted in blues rock, classic rock, electropop, hard rock, heavy rock, pop, punk, rock, rock'n'roll and tagged 18, AC/DC, Aerosmith, Alice Cooper, Angus Young, Another Brick In The Wall, Baba O'Riley, Barclays Arena Hamburg, Bauhaus, Beck's Bolero, Bela Lugosi's Dead, Boyfriend, Bright Light Fright, Buck Johnson, Cassyette, Chris Wyse, Christopher Lee, Crossbone Skully, David Bowie, Do You Think of Me, Dracula, Feel Like Me, Glen Sobel, Heroes, Hi Ho Silver Lining, Higway To Hell, I WAnt My Now, I'm Eighteen, Ipecac, Jeff Beck, Jim Carroll, Joe Perry, Johnny Depp, Johnny Thunders, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Keith Moon, Killing Joke, konserttiarvio, Live At The Montreaux Jazz Festival, Live In Rio, Living On The Edge, Malcolm Young, Metamorphosis, My Dead Drunk Friends, People Who Died, Petrichor, Raise the Dead, Rise, Roadhouse Blues, Sad Girl, School's Out, September Rain, Splinter, The Attack, The Boogieman Surprise, The Death and Resurrection Song, The Doors, The Train Kept A-Rollin, The Velvet Underground, The Who, This World Fucking Sucks, Thunder LOve, Tommy Henriksen, Venus In Furs, Walk This Way, Who's Laughing Now, You Can't Put Yours Arms Around a Memory | Leave a comment

23 huhti 2026

Eric Idle (uk) @ Kulttuuritalo, Helsinki 21.04.2026

Monty Python-legenda John Cleese vieraili Suomessa syksyllä 2022 osana ”Last Time To See Me Before I Die”-kiertuettaan. Todennäköisen osuvasti nimetyllä rundilla Cleese muisteli uraansa, miten hänestä tuli hän, sutkautteli mustanpuhuvia sukkeluuksiaan ja näytti otteita Monty Pythonin klassisimmasta tuotannosta ja kertoili tarinoita siitä, miten maailmanperintökomediaa synnytettiin. Nyt kun Helsingin Kulttuuritalolla tarjoutui mahdollisuus nähdä elävänä toinenkin Python-legenda, hiljattain 83 vuotta täyttänyt Eric Idle, homma eteni pitkälti samaan tyyliin. Idle tarinoi elämästään, urastaan, ystävistään, Monty Python-ryhmän synnystä ja paljon muusta. Turinointi eteni oikeastaan hyvinkin kronologisesti aikajanalla, 60-luvulta alkaen, porukan lyhykäiseen comebackiin vuonna 2013 päätyen. Idle jätti varsinaisten vitsien kertomisen kolleegaansa huomattavasti vähemmälle, eikä Idle show’ssa itseään tarvinnut varsinaisesti tärviölle hekotella, mutta oikeastaan varsin hyvä niin. Idlen humoriikka kumpusi enemmänkin tosielämän sattumuksista, eivätkä miehen väleihin näyttämät Python-pätkätkään olleet sieltä räävittömimmästä päästä, vaan enemmänkin osastoa muistattehan tämän. Hauskimmat klipit Eric Idle näyttikin omemmasta tuotannostaan Flying Circus-aikojen jälkeen, eli Rutland Weekend Television-sketsisarjastaan ja myöhemmästä, Beatlesia parodioineesta The Rutles-mockumentarysta eli mukadokkarista.

Jos melko suolaiselle lipunhinnalle, ottaen hinnassa huomioon että lavalla oli yksi mies ja yksi kitara, ei nyt ainakaan omille perberinsijoille saatu ihan sataprosenttista vastinetta, niin riittävän likelle kuitenkin. Ja vertailematta todellakin paras, mutta onneksi Idlen show oli riittävän erilainen kuin taannoin Cleesen, ja valotti Monty Python-historiaa melko eri näkökulmista. Ilta alkoi samalla kysymyksellä kuin kollegan show nelisen vuotta sitten, miksi yli kasikymppinen papparainen sutii edelleen ympäri maapalloa naurattamassa ihmisiä? Rahasta, jota ei tuntunut silloisilla diileillä oikein kenellekkään hirveästi jääneen fikkaan Monty Python-ajoista tai ylipäätään tv-töistä BBC:lle. Onneksi kuitenkin Idle on selvinnyt ilman tappavan kalliita avioeroja, toisin kuin kollegansa John. Idle ylistikin useaan otteeseen ja rakkaudella vaimoaan Taniaa, jonka kanssa on ollut jo lähes 50 vuotta. Totuuden nimissä, vaikka kassakin toki kilisee kun käy vähän Australiassa ja Suomessa höpöttelemässä, niin hienosti Idle on myös todennut, että hänen tehtäväkseen ja ammatikseen lankesi tuottaa ihmisille hyvää mieltä. Ja siitä oli kysymys Kultsankin illassa, nojautua taaksepäin penkissä ja eläytyä pariksi tunniksi maailman komediahistorian äärelle. Monin paikoin Idlen ilta oli toki hauska, tottakai, mutta samalla myös jollain tapaa surumielinen. Ehkäpä Idlekin on viimeisellä rundillaan, ikää on jo. Show’n alun lunttilapun käyttö ja selvä pikku jännitys olivat ihan ymmärettäviä, mutta kun Eric pääsi istualtaan toimittamaan ja sai nuottitelineeseen piilotetun padin avukseen prompteriksi ja muistilistaksi, juttu alkoi luistaa. Illan surumielisyyttä lisäsi myös Idlen edesmenneiden ystävien muistelemiseen käyttämä aika ja heistä näyttämät kuvat ja klipit. Eniten showaikaa sai George Harrison. Beatles-legendan kuolemasta tulee syksyllä jo 25 vuotta täyteen, mutta Idle kertoili, että ei ole vieläkään päässyt yli ystävän lähdöstä. Georgen muistolle, niinkuin kaikkina muinakin showiltoinaan, Eric Idle lauloi Harrisonin hautajaisiin kirjoittamansa laulun ”I Miss You George”. Tavattoman viiltävässä ja rehellisessä sivulauseessa Idle, ammattiesiintyjä, totesi selvinneensä Harrisonin hautajaislaulun ensiesityksestä vain niin, että oma tytär piti häntä kädestä kiinni. Toinen frendi ja maisteritason koomikkokollega Robin Williams päätyi lähtemään oman käden kautta vuonna 2014. Ja niin piti taas Ericin laatia laulu ystävän muistolle, ”Good Night Robin” kuultiin show’n jälkimmäisen puoliajan lopulla.

Ikää tai ei, laulu Idlelta lähti edelleen erittäin kuulaasti. Muutamin kohdin mies säesti itseään akustisella teräskielisellä, väliin hommaa hoiti taustaprojision The Virtual Band. Viime syksyn Royal Albert Hallin keikalla Lontoossa Virtual Band marssitettiin videoscreenin lisäksi myös elävänä lavalle, mutta ei luonnollisestikaan nyt rundilla. Show alkoi napakasti ”The Last Time”-laululla, kuultiin myös ”The Meaning of Life”, ”Bruce’s Philosophers Song” ja ystävien muistolaulut, mutta sitä ilmeistä keikan lopetusta lukuunottamatta muu musa-anti tuli kankaalta. Klassinen Monty Python-laulu ”The Galaxy Song” kuultiin niin, että alhaalla lavalla Eric Idle lauloi sitä kitaransa säestyksellä ja ylhäällä screenillä surumielinen amerikanklovni Puddles Pity Party lauloi sitä videolla. Jonka videon päätteeksi sillä esiintynyt kosmologi Stephen Hawking singottiin pyörätuoleineen avaruuteen, missä lienee tänäkin päivänä.

Nähdyistä Python-klipeistä hulvattomin ja räävittömin oli ”The Meaning of Life”-elokuvan klassinen kondomin käytön etuja valottava kohtaus, tribuutti edesmenneelle Graham Chapmanille. Väliaikoineen tunti ja viisikymmentä kellottanut show päättyi tietenkin siihen ilmeisimpään, mitä varten moni oli vähintäinkin ja viimeistään lippunsa hankkinut, kuulla Eric Idle vetäisemässä se kaikkein tunnetuin ja klassisin Monty Python-laulu ”Always Look On The Bright Side of Life”, jonka mukaan koko kiertuekin oli nimetty. Tämän Eric Idle on esittänyt kuningas Charlesille, kuningatar Elisabethille, laulanut sen täydelle O2 Arenalle Lontoon kesäolympiakisojen päättäjäisissä, ja siinä ohessa 2 miljardille tv-katsojalle, ja nyt meille etuoikeutetuille kultsalaisille. Olimme paikalla. Ja toden totta, kyllähän se sykähdytti, kun viiden metrin päässä Eric Idle veti ”Always Look On The Bright Side of Life”, ja samaan aikaan videoscreenillä nuori Idle lauloi sitä Tunisian aavikolla ristillä rinnalla ryövärien riippuen. Ja kun aika moni Kultsan harrastuneesta yleisöstä vielä lauloi mukana. Ilta ei ollut vielä loppukummarrusta vaille valmis, Idle köpötteli lavan taakse, mutta palasi pian esittämään vielä lyhyen version ”Encore Song”:sta. Koska, kuuluuhan encorena vetää encore song. Sen loputtua loppukumarrus oli loppukumarrus. Nyt on nähtynä livenä (vihdoin, edes) kaksi hauskuuttajaa Monty Python-kuusikosta. Kaksi muuta elossa ja aktiivisena olevaa ei kierrä, vaan keskittyy elokuviin ja tv-töihin. Loppuja kahta ei voi enää nähdä, vaikka kuinka uskoisi että iso joukko Brianeita riiputettiin ristillä meidän vuoksemme, ja vaikka kuinka vimmatusti uskoisi Brianin toiseen tulemiseen. Mutta, hyvä näin. Always look on the bright side of life. Kiitos Eric Idle, että valitsit ammatiksi ihmisten saattamisen hyvälle mielelle. Ja pitenevää ikää. KG

Posted in comedy, spoken word and tagged Always Look on the Bride Side of Life, Brian Cox, Bruce's Philosophers Song, Encore Song, Eric Idle, Galaxy Song, George Harrison, Good Night Robin, Graham Chapman, Here Comes The Sun, I Miss You George, I'm a Believer, It's starting, John Cleese, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Knights of The Round Table, konserttiarvio, Kulttuuritalo, Last Time To See Me Before I Die, Michael Palin, Mock'n'Roll, Money, Monty Python, Monty Python's Flying Circus, Monty Python's The Holy Grail, Monty Python's The Meaning of Life, Monty Python's The Life of Brian, Puddles Pity Party, Robin Williams, Rutland Weekend Television, Stephen Hawking, Terry Gilliam, terry Jones, The Beatles, The Last Time, The Meaning of Life, The Pirate Song, the Rutles, The virtual Band, Turn Off Your Phone | Leave a comment

15 tammi 2026

1 Comment

Merzbow (jp), Metsäkirkko @ Ääniwalli, Helsinki 14.01.2026

Japanin legendaarisen noisesamurain ja möykkädaimionin, vuonna 1979 äkkiväärän metakan maailmalle toimittimisen aloittanut Masami Akita alias Merzbow, on kaiken arvioinnin, kritiikin, väittelyn ja parranpaukutuksen tuolla puolen. Tämän voinee todistaa jokainen miehen livenä kokenut. Merzbow’n show on heittäytyminen päin totaalista ja totalitääristä ääniwallia, raskaamman pään noisetsunami joka hukuttaa kaiken elämälle tutun ja vieraan alleen, koko kestonsa ajaksi. Tällaista totaalisuutta todisti Merzbow’n tämänkertaisen, 8:n keikan Euroopan-kiertueen avausvedon vastaanottanut täysi liiterillinen noisen ystäviä Helsingin Vallilan, kyllä vaan, Ääniwallissa. Kuudennella Linjalla eli Kutskalla alunpitäen soitettavaksi tarkoitettu keikka sai pirteän lipunmyynnin johdosta isomman ja ainakin nimeltään kovin oivallisen kodin. Ja jälkiteollisena betonibunkkerina toki myös asianmukaisen kaikuisan ja epäakustisen kodin siinä samalla. Merzbow’n alias Masami-sanin setti kellotti 58 minuuttia, ja nyt jos joku väittää kykenevänsä nimeämään, mitä Akita koneidensa takaa luukutti, onnittelen. Katsaus Setlist.fm-sivustolle todistaa muuta, sinne on listattu Merzbow’n keikkoja takaisin 80-luvulle saakka, eikä yhdenkään otsikon alla lue yhtään raitaa, biisiä tai teoskokonaisuutta nimeltä, ei siis yhtään järjellä käsitettävää, perinteistä settilistaa. Ja jos on julkaissut häkellyttävät ja henkeäsalpaavat yli 500 pitkäsoittoa, ei voi osata omaa tuotantoaan ulkoa. On jaksoja elämässä, luomiskausia, tyylisuuntiakin; mutta jokaisen keikan wall of sound syntyy tänään, tässä ja nyt. Näin olen ystävällisesti, tuttavallisesti antanut itseni ymmärtää.

Sekunnilleen sovittuun aikaan, klo 21.00 asteli Merzbow tiskinsä taakse, ja aloitti maailmanlopun myllytyksen. Taustakankaalle heijastettu autereinen vieraan planeetan viidakkoparatiisi ei varsinaisesti keventänyt tunnelmaa. Soundcheckin jälkeen Masami oli vielä laittanut japanialaistyyppisen hatun päähänsä, sen lieri viimeistään varmisti ettei katsekontaktia yleisöön tarvitse ottaa, eikä pääse syntymään. Tokyon pauhunlietsoja ei spiikkaa, ei muistele menneitä, ei kiitä yleisöä nostamalla käsiään ylös tai esitapputtamalla, että olipas kiva keikka. 58 minuuttia melua, keikan lopetus kuin seinään, ja pieni, takariviin tuskin edes näkynyt terävä nyökkäys. Siinä kaikki, ei encoreita, miten edes soittaa 58-minuuttiselle vedolle 58-minuuttinen encore. Ei mitenkään.

Ainakin itse olin odottanut kokea Merzbow’n livenä aivan tavattoman kauan, ja jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä missannut herran edellisvisiitin, vaikka sinne oli oikein lippukin plakkarissa. Nyt natsasi, ja vieläpä Ääniwallin ihan eturiviin, niin että varmasti kuului. Ja kyllä kuului. Merzbow’n keikka oli yksi kaikkien aikojen äänenpaineisimmistä puhteista joita olen itse kokenut, ellei jopa se kaikkein kovaäänisin. Takavuosina Swansien veto Tallinnassa oli niin äänekäs, että alkoi olla jo vaikea hengittää, mutta tila oli tämäniltaista monta kertaa pienempi ja lyhyempi. Nyt Ääniwallin syvä ja pitkä sali antoi hiukan armoa. Ne pari muuta äänenpainekisaan lähtijää ovat kotimainen Grunt aikoinaan Kutosella ja käytännössä tämän illan kanssa täsmälleen samoilta conversensijoilta, tässä samassa salissa yyteröity Beherit. Mutta käsittääkseni voiton vei kuitenkin japaninmies, omedeto gozaimasu. Absolutisti, vegaanistreittari, fetisseistä ja dadaismista innostunut tietokirjailija ja omia kanoja kasvattava eläinoikeusaktivisti Masami Akita tykitti niin kovaa, että pussihousunpuntti tutisi hiukka taaempanakin, eikä kukaan taatusti nillittänyt, että ”olis voinu ehkä hiukan kovempaakin soittaa”. Eikä noisepoliisien huuto kuulunut musan yli, sikäli mikäli sitä oli.

Mitä Merzbow tällä kertaa soitti? Ei hajuakaan. Tunnistettavia biisiaihioita muutamia tahteja, kunnes ne väkivalloin murskattiin meluksi, äänimassaksi, totaaliseksi möykäksi. Kotitekoisilla, sylissä kannettavilla häsmäkkeillään Masami väänsi, ruuvasi, sekoitti ja hakkasi maailmanluokan noisea. Olimme paikalla. Lämppärin aikana ärsytystä herättäneet salin etuosan lämmitys/puhallinlaitteet eivät enää mölynneet, niitä ei kuulunut. Vanha teollisuustalo resonoi ja tärisi niin että turkkilaisissa häissä olisi vastaava pöhinä tuottanut satapäin ruumita lattian kadottua alta. Ääniwalli kesti. Suosikkikeikkapaikkojen joukkoon Vallilan liiteri ei koskaan tule todennäköisesti nousemaan, mutta ohjelmistojen perässähän näihin tullaan ja se Ääniksessä on yksi kaupungin kiinnostavimpia. Jonotus narikkaan soiton päätyttyä on täällä tunkuiltoina täysin kohtuuton, enkä haluaisi täälläkään olla kun tulipalo syttyy, mutta mahtavia keikkoja Änärissä on tullut yytsittyä, ja tulee varmasti jatkossakin. Ja hei, mikä tai kuka suomalainen keikkajärkkääjä saa näin spessuiltoja pydeen? Just näin, Blow Up That Gramophone.

Illan lauteet lämmitteli, tai ehkä enemmänkin märäksi pirskotteli iittiläiskaksikko Pyry Ojalan ja Jesse Niemen kokeellinen tai erittäin kokeellinen ambient-duo Metsäkirkko. Duon Bandcamp-sivulta löytyy viisi mainiota EP:tä, ja niistä ainakin pari on soinut viimeviikkoina meikämannerheimon kotoisassa musacornerissa aivan tuelta. Etenkin 2022 julkaistu ”Mytologinen/Mykologinen”-lyhytsoitto on todella mielenkiintoista porinaa ja pulputusta. Duo käyttää ilmaisussaan koneita, kenttänauhoituksia, erilaisia kelloja, puhaltimia ja vanhojen perinnetietäjien puheenparsiakin. Äärikiintoisa keitos siis. Tämäntyyppisen tavaran tuominen livetilanteeseen ei valitettavasti kovin helppoa ole, kun takalinjoilta kuuluu pulinaa ja pikkufiatin kokoiset lämpöpuhaltimet hönkii vieressä. Mieleen kumpusi myös että olikohan liverituaalia ihan loppuun asti mietitty ja hiottu, ja halutaanko niin edes tehdä. Itse ja mitä syvimmin henkilökohtaisesti aion palata Metsäkirkon metsäkirkolle levytettynä vielä monesti. Ja periaatteessa on hyvinkin mielenkiintoista vanhan avantgardistin öögaan, kun lavalla on kilikelloa, paimentorvea, magnetofoninauhaa pyörimässä ja nuhjuista concertinaa soitannassa. Vielä, jos tulevaisuudessa keikkojen koseptointi ja tunnelma kohtaa levyjen laadun, niin mikäpäs se siinä. KG

Posted in ambient, electronic music, experimental music, noise and tagged Aqua Necromancer, Blow Up That Gramophone, Jesse Niemi, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Kurt Schwitters, Löylystä ja luonnosta, Masami Akita, Merzbear, Merzbeat, Merzbow, Merzbox, Merzbuddha, Metsäkirkko, Mytologinen/Mykologinen, Noisembryo, Outo kesytön polku, Paranvoi, Pulse Demon, Pyry Ojala, Venereology

07 marras 2025

Fun Lovin’ Criminals (us) @ Korjaamo, Helsinki 05.11.2025

New Yorkissa vuonna 1993 perustettu Fun Lovin’ Criminals on tuutannut tunnistettavaa ja keskimääräistä jäykemmänkin tanssijalan alle käyvää hip hopin sekaista alternative- ja rap rockiaan seitsemän albumillisen verran ja kiertänyt siinä sivussa maailmaa varsin ahkerasti. Kuluvana vuonna bändi julkaisi varmasti monen yllätykseksi ensimmäisen pitkäsoittonsa peräti 15 vuoteen ja saapui sitä promotessaan vähintäinkin yhtä yllättävästi myös Suomeen, vaatimattoman 24 vuoden tauon jälkeen, edellisen kerran trio oli näillä main nähty 2001 Turun Down By The Laiturissa. Turun keikan miehistöstä mukana on nykyään vain ainoaksi alkuperäiskriminaaliksi jäänyt multi-instumentalisti Brian Leiser. Moni yhtye ei yhdellä alkuperäisjäsenellä enää tunnu siltä, mitä nimeä kulloinkin kantaa, mutta Fun Lovin’ Criminals tuntuu, ja tuntui myös Helsingin Korjaamon syksyisessä keikkaillassa. Ystävällisesti tuttavallisesti FLC on musiikillinen ja tyylillinen konsepti, ja niin kauan kuin Leiser tovereineen saa sen kuulostamaan FLC:ltä, se on FLC. Tuorein albumi ”A Matter of Time” todistaa samaa, tunnistettavaa, keskimääräistä puisemmankin jalan alle edelleen käyvää toimitusta, jonka uutuuskiekon biisit eivät Stadin illan settilistassa rahtuakaan häpeilleet klassikkohittien seurassa, hetkittäin jopa päinvastoin.

Korjaamon Vaunusali, eli premissien soittomestoista vetoisin (ja nyt puhutaan kapasiteetista), ei tänäänkään ollut täynnä. Ymmärrämme; pimeys, syksyisyys, tartuntataudit ja arki-ilta, mutta silti toivoisi että kun harvinaislaatuisia artisteja Snadiin saadaan, niin jengi jaksaisi jalkautua. Itse en tosin loppunmyytyä Korjaamoa sinänsä kaipaa, reilun puolikkaan myynnillään mesta on todella miellyttävä venue, kuulostaa hyvältä, kaikille tilaa riittää, on erittäin ystävällinen henkilökunta, ja fiilis on muutenkin niinkuin ulkomailla olisi, mikä on käytännössä aina hyvä asia. Tahtoo vain sanoa, että väen vähyys pisti silmään viimeksi ysäriharvinaisuus Atomic Swingin keikalla, ja nyt taas toisen ysäriharvinaisuuden keikalla.

Meneillään olevan rundin settilistoja opiskelleena keikan alun jännitys kohdistui oikeastaan siihen, että millä kellonlyömällä lähtee, ja lähteekö bändin tunnetuimmalla biisillä, eli nimikkostygellä ”Fun Lovin’ Criminals”. Niinhän se sitten meni, että uutuusalbumin raidalla ”Full Stop” homma käyntiin 15 minuuttia ilmoitettua myöhemmin. Kultaisella 90-luvulla ”Full Stop” olisi sekin ollut megahitti, mutta nykyään ajat on hieman toisenlaiset. Tuttavien kesken ”FLC” kuultiin siis heti kakkosena ja niinpä kävikin Korjaamon tanssilattia kuumana samantien, keskeytyksettä loppuun saakka. Ja kun basisti-kiipparisti-päävokalisti, Mr. FLC Brian Leiser, tarttui trumpettiinsa ja töräytti menemään nimikkoraidan ikoniset töräytykset, niin samantien oli selvää että pitihän täällä olla ja pitihän tämä kokea. Itselle ainakin ”Fun Lovin’ Criminals”-hitti, esikois-ja läpimurtoalbumilta ”Come Find Yourself” (1996) on yksi eniten 1990-luvulta kuulostavista biiseistä ikinä. Se tuntuu ja maistuu sen aikaiselta New Yorkilta, kenties vielä nykyiseltäkin, ja jos hip hopkin oli -96 vielä relatiivisen nuorta, sen taidokas fuusioiminen vasta olikin.

Leiserin trumpetista puheen ollen, se oli ihan aito trumpetti, muutamin hetkin Leiser puhalteli huuliharppuakin, kaikki kitarat soivat ihan oikeasti kolmisen vuotta sitten bändiin liittyneen Naim Cortazzin käsissä, bändillä on maailmanluokan (live)rumpali Frank Benbini, joka myös räppäsi mahtavat stemmaräpit ja toimitti lisäksi hauskaa välijuontoa. Eli jos jollakulla on mielikuva Criminalseista jotenkin kovinkin konepohjaisena tai elektronisena bändinä, niin livenä se ei sitä ainakaan ole, vaan hyvinkin orgaaninen ja aito kokonaisuus, jonka voisi näillä biiseillä heittää vaikka akustisesti kadunkulmaan soittamaan. Ja kuten pitääkin, ja kannattaakin, bändi ei ole dusannut uutuuslevyä 15 vuoden tauon jälkeen tavan vuoksi, päästäkseen jollain syyllä tien päälle, vaan uskoo rieskaan. ”A Matter of Time”-uutuudelta kuultiinkin viisi biisiä, joista väkevän keikanavaaja ”Full Stop”:in lisäksi ehkä sykähdyttävin oli setin raskaskätisesti soitetun keskivaiheen ”What It Is”.

Alkupään keikkaa omaa kuulo-ja näköhavainnostoa ilahdutti kovin, ja korvinkuullen toki montaa muutakin, kun ”Loco”-albumin nimiraita lennokkaasti vaihtui megahittiin ”King of New York”. Olin paikalla, paitsi nyt Korjaamolla, myös biisin julkaisuvuoden New Yorkissa, joten mistä tahansa läpisoitetusta hittistygestä ei siis ainakaan omalla kohdalla puhuttu. Mahtava groove Fun Lovin’ Criminalseilla aivan viimeistään tässä vaiheessa, kun elettiin illan neljättä vetoa. Naim Cortazzi osoittautui erittäin tyylitajuiseksi kitaristiksi, varsinkin Gibsonin Les Paulit ulvoivat kuin volvot kuun sumuun, kun herrasmies niihin pääosissa biisejä tarttui. Ja kun tietää, että Cortazzi ja rumpali Benbini soittavat samoissa bändeissä jatkuvasti myös FLC:n ulkopuolella, se selitti ankaran kuittailun rumpujakkaralta käsin, huumorihengessä tietysti. Kun Cortazzi alkoi jotenkin todella epä-FLC:sti heitellä eturivistöön plektroja, tuli patteriston takaa senmaailmaista disautusta, joka toki osoittautui osaksi show’ta, muutenkin hyvin hauskaa ja iloluontoista sellaista. Fun Lovin’ Criminals ei koskaan ole ottanut itseään, hip hopia tai urbaania NYC-elämää liian vakavasti.

Illan mietitty dramaturgia meni niin, että aluksi muutama iso hitti ja hillitön groovemyllytys käyntiin, sitten keikan keskimaasto hyvinkin raskaskätisesti toimitettuna, mutta huumoria ja itseironiaa messiin ja taas kohti setin loppuliukumaa hieman perinteisemmältä kuulostavaa FLC:tä ja hiukka keveämpiä biisejä muutamalla isolla hitillä jälleen. Raskaskätisestä keskiosasta tykimmin donkkasivat uutuuslevyn ”Little Bit Further” ja marijuanan käytön puolesta todistanut, hypnoottisesti polkenut ”Smoke ’Em” legendaarista statusta kantavalta esikoisalbumilta. Diskreetisti spliffin dunkkis hiipi Vaunusaliin vasta encoreiden aikana.

Aiemmin rundilla Fun Lovin’ Criminals on polkenut jopa 20-biisistä settilistaa läpi, nyt Korjaamolla kuultiin 18 raitaa ja keikka kellottikin naksun oletettua alakantimpaan, rapsakan puolitoistatuntia toki. Jos oikein kliseiseksi saa heittäytyä, niin aika kului kuin siivillä, tiedättehän. Kun bändi poistui takahuoneeseen varsinaisen setin sulkeneen ”Lover’s Rock”:n päätteeksi, tuli tunne että joko tää nyt oli tässä. No, eihän se juuri ikinä ole, eikä ollut nytkään. Vanha encoreallergikkokin joutui odottamaan oikein mielenkiinnolla ja innolla bändin loppunostatusta. Rykmentti vietti takahuoneessa just hyvän ajan, ei liian pitkään, mutta ei myöskään sitä lapsellista tavan vuoksi vähän verhon takana lymyilyä. Encoreita soitettiin kolme, ilman että bändin groove ja intensiteetti pääsi tauolla yhtään laskemaan, tanssilattian kuumuudesta puhumattakaan. Kuultiin tietenkin megahitti ”Scooby Snacks”, jossa pieni läpilanauksen maku oli helppo antaa anteeksi, onhan tuota soitettu kolmisenkymmentä vuotta joka keikkaehtoo. Kuultiin kutumusan kuninkaalle, Barry Whitelle kunniaa tekevä ”Love Unlimited”, ja tottakai hyvinkin maestron hengessä. Koko huiman ja äärilaadukkaan illan päätti tuttuun ja (to)tuttuun tapaan tuttu ja totuttu keikkojen päättäjä, ”Big Night Out”. Sitähän tämä nimenomaan oli, yli 20 vuotta edellisen suomivedon jälkeen, ja silti, olisi mahtavaa myös uskoa todeksi Brian Leiserin ”see you soon”. KG

Posted in alternative rock, hip hop, rap, rap rock and tagged 100% Colombian, A Matter of Time, Big Night Out, Bombin' The L, Brian Leiser, Bump, City Boy, Classic Fantastic, Come Find Yourself, Frank Benbini, Full Stop, Fun Lovin' Criminals, Hot city Nights, I Can't Get With That, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, King of New York, konserttiarvio, Kulttuuritehdas Korjaamo, Little Bit Further, Livin' In The City, Loco, Love Unlimited, Lovers Rock, Naim Cortazzi, Out of Darkness, Scooby Snacks, Southside, We The Three, Welcome To Poppy's, What It Is | Leave a comment

11 loka 2025

Atomic Swing (swe) @ Korjaamo, Helsinki 09.10.2025

Jos on Ruotsi aina ollut, ja yhä on, maailman johtavia pop-maita, niin oli se sitä vahvasti myös 90-luvun alussa. Yksi tärkeimmistä aihealueen ja aikakauden bändeistä oli Tukholmassa 1992 perustettu Atomic Swing. Eggstone oli jo ehtinyt näyttää kanssasveduille tietä Atomicin perutamisvuoden albumillaan ”In San Diego”, mutta jo nopeasti 1993 levytyskantaan päässyt Atomic Swing jatkoi siitä eteenpäin vieläkin omenpaa polkuaan. Homman tai hommelin nimi oli ilmava ja kitaroita helkyttävä henkevä pop, johon Atomic Swing alkoi keittää mukaan pikkupsykedeelisiä mausteita, loungemusan rentoutta, niin, ja swingia. Samankaltaisella lähestymistavalla The Cardigans löi hetkeä myöhemmin isosti läpi, ihan niin isosti Atomic ei koskaan päässyt vyöryttämään, mutta tuli jättäneeksi ison jäljen ja merkityksen pohjoismaapoppiin, ja laajemminkin. Pitää myös muistaa, että pelkästään ennen vuotta 1997 tapahtunutta, kolmen albumin jälkeistä välitelakoitumistaan, Atomic Swing oli ehtinyt nykäisemään kolme kiertuetta Japanissa, skandinaviapopin tuolloisessa eldoradossa, jonne pääseminen tarkoitti, että hommat oli isoillaan. Itse olin joskus 1997 Tokiossa ja vierailin mukavan, Bloody Dolphins -levy-yhtiötä pyörittäneen pariskunnan kotona. Heidän agendansa oli promota Skandinavian popbändejä Japanissa, elettiin kuuminta Britpopin aallonharjaa, ja sen mainingeissa popnälkäisten japanilaisten katse osui isosti myös Ruotsiin, toki muutamiin suomibändeihinkin. Keskusteluissa Tokion iltapäivässä vilisivät nimet Cardigans, Wannadies, bob hund, Eggstone, Popsicle, ja toki myös Atomic Swing.

Kuivatelakalta Atomic Swing palasi takaisin 2006, teki paluualbumin, ja on aina silloin tällöin väläytellyt olemassaoloaan, ja saavuttanut aikain saatossa suoranaisen kulttimaineen. Mikä ei syksyn kolmen keikan Suomen rundin lipunmyynnissä varsinaisesti näkynyt. Mutta jos keikkoja ei järjestäjienkään puolelta hehkuteta tai markkinoida, niin vain onnekkaimmat tai sitoutuneimmat niille ehtivät. Helsingin Korjaamon Vaunusalissa, bändin järjestyksessään toisella tämänkertaisella Härmän keikalla näytti silminnähden siltä, että mestoille olisi mahtunut puolet enemmän jengiä. Toisaalta, nyt oli mahkut itsekin valua sinne ihan etummaiseen eturiviin, mellakka-aidalle asti, kun ei ollut niin jumalatonta tunkua. Eikä Vaunusalinkaan soundi siinä etuaidalla bändiä välttämättä kaikin hetkin mairittele, mutta sillä ei nyt niin ollut väliä, Atomic Swing piti nähdä edes kerran kunnolla ja läheltä.

Bändissä on edelleen mukana kolme alkuperäisjäsentä, kitarassa ja laulussa Mr. Atomic Swing eli pääasiallinen biisinkirjoittaja Niclas Frisk, kiippareissa ja laulussa honkia kolisteleva hippi Micke Lohse ja rummuissa tanakat takalinjat jo vuodesta 1992 taannut Henrik Berglund. Muutaman basistivaihdoksen jälkeen nykyiset alakerrat jynkyttää japanilainen, tukholmalaistunut Tomoko Sukenobu, ja aivan ihastuttavasti jynkyttääkin. Tomoko oli jo 90-luvun koti-Japanissa kovakin Atomic-fani, mutta vähänpä tuolloin vielä tiesi. Tomoko soitti Macaroni-nimisessä bändissä ennen muuttoaan Ruotsiin, jossa on sittemmin vaikuttanut mm. folk punk-orkka Crash Nomadassa ja garagemmassa ”Demons”-yhtyeessä, sekä koska maailma on ihmeellinen ja ennustamaton mesta, lopulta päätynyt Atomic Swingiin.

Nirkoset puolisentoista tuntia kellottanut Helsingin keikka koostui vain 13:sta biisistä, mutta pitkine jamitteluineen ja fiilistelyineen styget kuitenkin livenä kellottivat monasti paljonkin enemmän kuin levyillä. Paluualbumi ”The Broken Habanasilta” (2006) ei kuultu ensimmäistäkään raitaa, joten ihan Niclaksen itsensäkin spiikeissään tunnustamasti oltiin nostalgiahousut jalassa ja nostalgiahattu päässä tällä kertaa liikenteessä. Ellei peräti tälläkin kertaa. Uskollinen ja bändin kulttimaineeseen nostanut posse haluaa kuulla enimmäkseen kahden ensimmäisen albumin hittiraitoja, ja niitä saatiin. Homma tutusti ja (to)tutusti käyntiin esikoisalbumi ”A Car Crash In The Bluen” (1993) radiohitin ”Mosquitos on Mars?” urkuintrolla, ja sitä myötä Micken säestämänä loppubändikin lavalle. Vielä kakkosbiisi ”Walking My Devilissa”, joka edusti juuri ennen kuivatelakoitumista ilmestynyttä kolmosalbumi ”Fluffia” (1997), oli bändin soundit aikamoista peruskaurapuuroa, mutta asettuivat siitä sitten oikeinkin kohtuulliselle tolalle. Jopa Micke Lohsen retroiset ja Atomicin soundille tunnusomaisen korvaamattomat kiipparitkin saatiin tulemaan kohtuullisen hyvin läpi.

Jo kolmosstygessä ”Smile” Niclas koki esitellä bändin, ja jokainen sai sitä kautta piskuisen soolotilankin. Niclas muisti myös vuolaasti kiitellä suomalaisyleisöä, ja sitä miten tänne on aina yhtä kivaa palata, eikä Korjaamon väkimäärä bändiä näyttänyt varsinaisesti harmittavan, edellisiltana Turussa kun oli näyttänyt varmaan vieläkin tyhjemmältä. Varsinaisessa setissä kuultiin hittiä hitin perään, isoimman innon yleisössä herättivät ehkä ikonisin AS-biisi ”Bossanova Swap Meet”, sekä heti perään soitettu ja ainakin omille conversensijoille illan komein styge, ”In The Dust”. Oli jotenkin todella mahtavaa pitkästä aikaa, kun harvoin ihan sinne mellakka-aidalle asti tulee raahauduttua, kun sinne harvemmin tunkematta edes mahtuu, seurata kokeneen ja pitkää uraan tehneen bändin työskentelyä näin läheltä. Miten biisit lähetettiin käyntiin, miten bändi kommunikoi, ja miten silminnähden mukavalta työpaikalta Atomic Swing vaikutti. ”Too Late To Exitin” alkuspiikissä Niclas muisteli nuoruuttaan 80-luvun Tukholmassa, ja että miten se discoiltojen viimeinen hidas nousi niinä aikoina aina kolossaalisiin merkityksiin, ja sellaisen mahtavan illanpäättäjäisnojailu-ja snoukkailu power balladin bändi itsekin halusi laatia. Ja niin syntyi esikoisalbumin kolmosraidaksi kieltämättä kertakaikkiaan upea ”Too Late To Exit”. Illan viimeinen hituri se ei tokikaan ollut, bändi lanasi pitkään ja huolella jamitellen vielä ”Stone Me Into The Grooven” ja poistui sitten lavan taakse, vain naksun päälle tunnin soiton jälkeen. Puolikas korjaamollinen toki tiesi, ja settilistansa opetelleet fanit, että ei tämä tähän jää.

Peräti neljän biisin encoreosuus avattiin ”Carnival Stallilla”, äärityypillisesti loungehtavalla, swingahtavalla Atomic Swing-biisillä, joskaan nyt ei bändin parhaalla välttämättä. Kuultiin ”Like a John Needs a Yoko”, jossa basisti Tomoko Sukenobun stemmahuudotkin vihdoin tulivat läpi. Tomoko toki toimitti niitä keskimäärin sen verran kaukaa, että ei ihme etteivät juurikaan tulleet. Omilla kuulo-ja yyberöintisijoilla stage right taas puolestaan Micke Lohsen stemmat kuulostivat paikoitellen aika riipiviltä, mutta keikan kesto ei ihan riittänyt sen keksimiseen, että miksi. Mutta sitä pitkällä ja haisevalla tikulla silmään, joka näin kovalaatuisen keikan jälkeen valittaa oikeastaan juuri mistään. Enkä valitakaan. Ihmettelen vain henkilökohtaisesti, että miksi tätäkään bändiä, paino sanalla tätäkään, ei ole voinut nähdä ja suorittaa jo kauan aiemmin. Atomic Swing kun on kuitenkin vieraillut aina parin vuoden välein Härmägidionissa, vaikka uusia levyjä ei olekaan ilmestynyt, mutta nostalgiahousut jalassa. Koko tämänkertaisen Atomic Swing-illan kruunasi yleisöön kuin voiveitsi vanhaan ihmiseen uponnut, tuttu ja (to)tuttu keikkojen päättäjä, ”From Venus To Everyday”. Ja kun koko encoreosuudessa Atomic Swing laittoi vielä kaksi pykälää psykedeelisemmän vaihteen silmään, ja itse eturivissä öögat sirrilleen, niin ihan saattoi kuvitella olevansa Hollywood Bowlin eturivistössä The Doorsien keikalla heinäkuussa 1968. Mikä vertaus ei ole kummaltakaan pois ja oikeastaan vain alleviivaa Atomic Swingin merkitystä kokonaiselle sukupolvelle (minimissäänkin) ruotsalaisia bändejä. Tulkaa taas pian takaisin Atomic Swing, nyt tajuan olla paikalla. KG

Posted in pop, poprock, rock and tagged A Car Crash In The Blue, Atomic Swing, Bossanova Swap Meet, Bought and Sold, Carnival Stall, Crash Nomada, Demons, Fluff, From Venus To Everyday, Henrik Berglund, Hoodood In Mamou, In The Dust, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Korjaamo, Like a John Needs a yoko, Micke Lohse, Mosquitos on Mars?, Niclas Frisk, Smile, Stone Me into the Groove, Suburban Wing, The Broken Habanas, Tomoko Sukenobu, Too Late to Exit, Walking My Devil | Leave a comment

31 elo 2025

2 Comments

Härkärock 2025: Guitar Slingers, The Milestones, Aged and Confused plays Led Zeppelin, Scarlet Letter, Southern Fruits @ Verkatehdas, Hämeenlinna 30.08.2025

Kesällä 2024 ilmaantui Hämeenlinnan tapahtumakarttaa piristämään ja runsastuttamaan ensimmäinen Härkärock. Rootsmusiikkiin, bluesiin, southerniin, countryyn, rockabillyyn ja muuhun rehtiin meininkiin, oikeilla soittimilla soitettuun musiikkiin keskittyvä tapahtuma oli ekana kesänä yksipäiväinen, esiintyjinään mm. Black Devilsien Hurriganes Show, harvoin keikkaileva Ronski Gang, ja brittilegendan muistoa ylläpitävä, nykymuotoinen Dr.Feelgood. Kesälle 2025 sisäfestarin paikka säilyi samana, eli Verkatehtaan maailmanluokan konserttisali täytettiin juurimusiikilla, ja ajankohdaksikin näytti ankkuroituvan haastava ja tapahtumarikas elokuun ja kesän viimeinen superviikonloppu. Ja rohkeasti tapahtumaa järkkäävä Hämpton Roots Music and Culture-yhdistys päätti kokeilla tällä kertaa kaksipäiväisen happeningin kantavuutta. Festarin täkyksi ei kuitenkaan tänä vuonna saatu ulkomaan artisteja, tarina ei tosin kerro yritettiinkö edes. Mutta pari kotimaista isoa nimeä paikalle saatiin, ja pelkästään niiden perusteella olisi paikalla pitänyt olla enemmänkin väkeä, kuin mitä Verkatehtaan väljissä tiloissa nyt nähtiin. Mutta pidothan ei aina välttämättä väkimäärällä parane, Härkärockin kakkosvuosi oli järjestelyiltään, tunnelmaltaan, meiningiltään ja kattaukseltaankin lopulta erittäin onnistunut tapahtuma, vaikkakin itsellä oli mahdollisuus tällä kertaa suhtautua vain jälkimmäiseen juhlapäivään eli lauantaihin.

Perjantaina Verkatehtaan salin lavalla oli nähty rockabillypartio Shoebox Revue, Rackdoll, Tampereen Springsteen-tribuutti The Ghost of Bruce and The E Street Band, sekä Stadin pitkän linjan blueshybridi The Balls. Lauantai-ilta sensijaan oli ohjelmistoltaan kaksi tuntia ja yhden bändin verran pidempi, sekä ehkäpä muutenkin useamman naksun kiinnostavampi, selkeä pääilta kuitenkin. Lauteille kun oli hankittu keikkaelämään muutaman vuoden tauon jälkeen paluuta tekevä ja väkevistä, perspisistä keikoistaan tunnettu The Milestones ja Suomen paras AOR-bändi (ja tämä on omissa sanakirjoissani ainakin hyvinkin positiivinen ilmaus) koskaan, jo 1990-luvun alussa perustettu Guitar Slingers, joka tänä vuonna juhlii esikoisalbuminsa 30-vuotista taivalta, ja joka sekin keikkailee sen verran harvoin, että aina kun tien päälle jalkautuu, paikalla kannattaisi olla. Illan täydensivät paikallisjamppojen pikahälytyksellä lauteille saatu taitava ja näkemyksellinen coverbändi Scarlet Letter, Led Zeppelin-tribuutti Aged and Confused, ja iltapäivän avaaja, sekä ehdottomasti päivän kovin yllättäjä, helsinkiläinen Southern Fruits.

Lavalle peräti 12 muusikkoa jalkauttanut Southern Fruits oli ainakin itselle ennen Härkärockin iltaa tuikituntematon, southern rockin (kuinka ollakaan) nimiin liputtava porukka. Vain ohuesti olin ehtinyt ennakkoon tutustua bändin levytettyyn tuotantoon. Mutta herra mun vereni, kuinka kovan kolmevarttisen bändi toimitti aitoa, aidosti etelänmakuista southernia. Missä näitä on piiloteltu? Milloin nämä näkee uudestaan? Hillitön meininki, jo siitä lähtien, että eihän tämänkokoista bändiä ikinä näe missään, ellei lajityypin nimi ole big band. Ja nyt ei ollut. Kaksi solistia, kolme kitaraa, basso, banjo, kiipparit, kahdet rummut (kyllä!), perkussiot ja lap-steel. Ja vielä kysyn, miten on mahdollista, että en ole ikinä nähnyt yhtään huonoa, kahdella rumpusetillä operoivaa bändiä?

Vuonna 2013 perustettu ”Stadin isoin rokkibändi” julkaisi esikoissinkkunsa ”Polar Blues Night” 2019, tänä vuonna pari lisää, ja aivan näillä näppäimistöillä pitäisi uunituoreen esikoisalbumin olla kuultavissa. Ja jos bändin reipas meininki ja iso soundi ei välttämättä ihan ole tullut levyiltä täysin läpi, niin vaikeassa klo 16.30 Härkärockin avausslotissa tuli. Mieletön veto, vaikka salissa oli vain parikymmentä kuulijaa tässä vaiheessa. Pekka Kastarin ja Oona Kavaston upea laulu, yhdessä ja erikseen, riittävästi kitaroita ja sovituksellisia koukkuja, mutta myös lajityypissään täysin etelänklassikoiden rinnalla häpeilemättömiä biisejä. Ja mahtavaa, että vaikka bändi on harjoituttanut oman matskun ohella Skynyrdia ja Allmanin veljeksiä keikkasettiin, Hämeenlinnaan tultiin paahtamaan omia biisejä. Joista esimerkiksi lap-steel-kitaristi ja huuliharpisti Jussi Linkolan veretseisauttava ”Hard and Heavy Rain” on osastoa säveltäkää perässä. Mainittu biisi, Linkolan itsensä toimittamalla lap-soololla ja Kastarin upealla tulkinnalla, lunasti pelkästään olla paikalla. Southers Fruitsien tuomisesta Hämschesteriin jo yksistään Härkärockille iso sulka hattuun, tai kalloon. Fruitsien turhankin lyhyeltä tuntuneen setin muita huippuhetkiä olivat Pekka Kastarin kirjoittama ja banjolla ryyditetty ”My Part of Town”, Oona Kavaston väkevästi laulama (jösses mikä ääni) ”Over By Now” ja setin päättänyt, jotenkin havanablackisti polkenut tämänkesäinen sinkkubiisi ”Noble Liquor”. Ja kun lavalla on riittävä määrä kitaroita, voi soolonkin soittaa tuplana, tätäkään ei kuule ihan joka ehtoo. Southern Fruits on nähtävissä seuraavaksi ainakin Vantaan Skenesalissa lokakuun 25.pvä, seuranaan niinikään todella kova Petrolbreath, suositus on erittäin lämmin.

Seuraavaksi piti esiintyä paikallishämeenlinnalaisen Tshernobyl Cafen, mutta jonkinmoinen nimeämätön tapaturma oli kohdannut bändiläistä, eikä soitto onnistunut. Paikkaamaan hälytettiin paikallishämeenlinnalainen cover-bändi, nelimiehinen Scarlet Letter. Mutta ei mikä tahansa coverbändi, nimittäin vaikka ainakaan itse en cover-tai edes tribuuttibändejä juurikaan harrasta, niin jos jonkun kotimaisen coverbändin jopa ihan haluamalla haluaisin nähdä uudestaan, se voisi aivan hyvin olla Scarlet Letter. Tai todennäköisesti jopa on. Janttereiden tyylikkäät ja mietityt valinnat suosikkibändiensä kataloogeista ja niiden hyvin tyylitajuiset, raskaskätiset sovitukset tuottivat yllättäen erinomaisen laadukkaan vetäisyn, jota olisi voinut pidempäänkin yytsiä. Hommaa ei häirinnyt edes solisti-kitaristin hyvinkin kesken oleva flunssa ja ilmeisesti esiintyminen kuumeessa. Ja kuinka onnekas paikallinen coverbändi oli päästessään soittamaan Verkatehtaan maailmanluokan soundilla, orkesteri kuulosti aivan jäätävän hyvältä soittaessaan mm. hyvin raskaan ja ZZ Topin psykedeelisemmältä hetkeltä kuulostaneen Beatles-coverin ”Come Together”, ja vieläpä jo mainitun, itsensä ZZ Topin ohjelmistosta yhden taatusti haastavimmista biiseistä versioida, upeasti murjoneen ”Rough Boyn”, johon bändi tyylikkään 45-minuuttisensa päätti. Hienoa toimintaa Härkärockin taustayhdistykseltä, antaa mahdollisuus myös paikallisille soittajille. Vaikkakin tässä kohtaa, tai ehkäpä missä tahansa kohtaa iltaa, kaksi perättäistä coverbändiä meni ainakin omille kuulosijoille hieman jöötiksi, mutta kumpikin toki toimitti osuutensa korkeimmalla mahdollisella laadulla.

Mainiosti ja itseironisesti itsensä nimennyt Aged and Confused ei ole mikä tahansa tribuuttibändi. Ensinnäkin, se on valinnut nimensäkin velvoittamana soittaa pelkkää Led Zeppeliniä, joka sinänsä on aika uskalias apaja lähteä kalastelemaan. Toisekseen, bändillä on solistivastuussa itse Tipe Johnson (ex-Gringos Locos, ex-Leningrad Cowboys, Megasnake, Apocalyptica), eikä näitä eepoksia ihan kuka tahansa kykenisikään luikauttamaan. Mutta bändillä on myös soittohommat kunnossa, vaikka miehistö ei mitään erityisen tunnettua alalla olekaan. Vaikutuksen teki erityisesti Caius Treuthardtin sävykäs bassottelu. Scarlet Letterin kunniaksi on sekin sanottava, että Hämeenlinnan jamppojen mainion vedon jälkeen, alkoi toinen coverorkka peräjälkeen tuntua kuin hiukankaan kivettyneempi aamupuuro, syötävä on että jaksaa, mutta heikommin kykenee. Aged and Confused soitti upean keikan, ja sitä upeammin, mitä klassisempaa Zepukkaa käsiteltiin, mutta omilta conversensijoilta meni vähän ohi. Ikinä kun en ole mikään zeppeliinifani ollut, enkä oikein bändin yliarvostusta koskaan sisäistänyt. Komeimmin lähtivät ”Immigrant Song” (kuinka ollakaan), ja yllättäen myös biisinä vuosikymmenien puhkinylkyttämä ”Stairway To Heaven”. Jos ette ikinä ole nähneet Led Zeppelinia livenä, ja harva varmaan on, nämä kannattaa ottaa tutkaimen alle. Ja hei, puheen ollen Johnsonista, Gringos Locos saisi tulla takaisin, kaikki keskeiset soittajat on edelleen aktiivisia ja hyvässä tämmingissä. Härkärock 2026?

Seuraavaksi, pienen rouduutauon jälkeen, lavan otti haltuun, niinkuin nykyään muodikkaasti sanotaan, Suomen kaikkien aikojen paras AOR-bändi Guitar Slingers. Bändihän perustettiin jo aivan 1990-luvun alussa, aktiivisin kausi oli 94-99, jona aikana Slingers julkaisi hengästyttävästi viisi albumia. Sittemmin bändi on keikkaillut harvakseltaan, on ollut muita kiireitä, solisti Jore Marjarannalla on ollut oma soolouransa, samoin kitaraässä Ben Granfeltilla, jota pitivät kiireisenä myös vuodet maailmalla Wishbone Ashin kanssa. Orkesteri aloitti väkevästi ”Here We Are Againilla”, kuin kuitatakseen, että tässä sitä edelleen ollaan. Slingers oli kaksi iltaa aiemmin soittanut esikoisalbuminsa virallisen 30-vuotisjuhlakeikan Helsingin On The Rocksissa, ja Marjaranta kertoi bändin soittaneen siellä tunti ja 50 minuuttia, nyt Verkatehtaalla puristettiin tuotannon paras osa tasan tuntiin. Kakkosena kuullun ”Dreamsin” kohdalla tuli mieleen, että nyt soitatetaan bändiä liian kovaa, soundin kustannuksella. Pikku hiljaa soundi parani Slingersien setin edetessä. Yksi bändin tunnetuimmista covereista, tyylillä ja maulla tehdyt lainat kun ovat aina olleet iso osa Guitar Slingersien matkaa, eli Moon Martinin ”Bad Case of Loving You” soi tanakasti, ja sen lopussa Seinäjoen Mark Brzezicki, joka paikkaan ehtivä ja venyvä Kai Jokiaho sai muistettavan ja hienon soolotilan. Olin itsekin odottanut Slingersien keikkaa aika tavattoman monta vuotta, ja mahtavasti lunastui, mutta yksi keikan mielenkiintoisimmista asioista oli ehdottomasti puolessa miljoonassa liemessä keitetyn Jokiahon työskentelyn seuraaminen.

Slingersien setin upeimpia hetkiä oli kuulla heartlandisti rullaava ”Break Away”, jossa Marjaranta tarttui akustiseen kitaraan, ja Granfelt ulvotti illan komeimman soolon. Funkahtava, hieman jopa Extreme-henkinen jynkky ”I Can’t Dance”, jossa varsinkin Vesa Kääpän alakertainen basso pääsi oikeuksiinsa mouruamaan, ja Jokiahon peltiherkistelyillä alkanut varhainen Marjaranta/Granfelt-raita ”This is Forever” lunastivat aivan viimeistään tähän harvinaislaautuiseen vetoon kohdostuneet ennakko-odotukset. Soitettiin toki ”Baby It’s Alright”, jonka levyversion muuten äänitti muuan Timo Nikki aikoinaan Kouvolassa. Marjarantakin muisteli tätä spiikissään ja totesi samalla, että nyt on tässä talossa tällä hetkellä kaksi Peer Guntin entistä roudaria yhtä aikaa paikalla, hän ja talon tekniikassa työskentelevä äänimies Hukkanen. Guitar Slingers hoiti tunteroisen keikan komeasti himaan, ja jätti nälkää nähdä itsensä uudelleen. Setin päätteeksi kuultiin todella komea ”Freedom Day”.

Henkilökohatisesti voin todeta, että Härkärockin 2025 pääesiintyjä itselle oli Guitar Slingers, ja lopuksi oman tuntisensa sinänsä laadukkaasti ja äärimmäisen energisesti jyskinyt The Milestones ei ihan täpöillä onnistunut jostain syystä sytyttämään. Kahden coverbändin kokeminen alkuillasta peräkkäin oli syönyt keikkakävijän mielenkiintoa ja jaksua, ja muutenkin bändien järjestys olisi saanut olla kuten tapahtuman ennakkomainonnassa, että Slingersit olisivat päättäneet illan. Tarina ei kertonut, miksi järkkää vaihdettiin. Ottamatta mitään pois paluuta keikkalavoille tekevältä Milestonesilta, en ollut juuri tänään, tässä ja nyt tuiminta kohderyhmää. Nimittäin keikka oli todella hyvä, bändin veto oli suorastaan huikea, sen tunnistaa aina, vaikka oma jalka ei välttämättä kontrolloimattomasti vipattaisikaan. Olavi Tikassa bändillä on karismaattinen, kovan luokan solisti, keppipartio on erittäin kunnossa ja takalinjoilla Tommi Manninen mäiskii niin, niin että harvoin näkee. KItaristi Tomi Julkusen sanoin ”tompettymainen” ”The Lonely Road” rullasi ehkä setin parhaiten, sen kun oli hiukka keveämpi ja ilmavampi veto muutoin aika tiukassa tuntisessa. Milestones on näitä tärkeitä 90-luvun suomibändejä sekin, joka on jo pitkään ollut nähtävien pitkillä listoilla. Nyt ensikosketus bändiin on saatu, ja ihan reiluudenkin nimissä pitää joskus yrittää uudestaan, kun oma viritystila paremmin kohtaa bändin viritystilan. Sitä kohti.

Toivottavasti Härkärock saa jatkoa myös ensi vuonna, muodossa tai toisessa. Tapahtuma oli erinomaisen pieteetillä järkätty, kaikki toimi ja tunnelma oli paras pitkään aikaan. Verkatehtaan laatupuitteet ja salin soundi olivat tietysti avainasemassa, mutta ilman järjestävän tahon isoja ponnistuksia näin leppoisan hyväntuulista happeningia ei olisi ollut mahdollista kokea. Jäämme jännittämään, ankkuroituuko Härkärock jatkossakin elokuun viimeiseen viikonloppuun, jatkaako se kaksipäiväisenä ja nähdäänkö ensi kesänä ulkomaan eläviä lavalla myös. Tapahtuma ja sen ajatus on tärkeä, kunnon rcokmusiikkia laadukkaissa puitteissa niin, että lavalla ei loista yksikään Applen omppulogo. Kiitos Härkärock, ja pitkää ikää. KG

Posted in americana, AOR, blues rock, heartland rock, rhythm and blues, rock, southern rock and tagged Aged and Confused, Amanda, Antti Ahokas, Baby It's Alright, Bad Case of Loving You, Ben Granfelt, Breakaway, Dr.Feelgood, Dreams, Drivin' Back Home, Ghost Town, Good Times, Gringos Locos, Guitar Slingers, Hard and Heavy Rain, Hämeenlinna, Hämpton Roots Music and Culture Society, Härkärock, Here We Are Again, I Can't Dance, Immigrant Song, Jiri Huohvanainen, Jore Marjaranta, Jussi Linkola, Kai Jokiaho, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kimmo Koivunen, konserttiarvio, Kulttuurikeskus Verkatehdas, Led Zeppelin, Lonely Road, Lonesome Train, My Part of Town, Oh My Soul, Olavi Tikka, Oona Kavasto, Over By Now, Pekka Kastari, Polar Night Blues, Rollercoaster, Rolling Wheels, Sami Huohvanainen, Sami Koikkalainen, Scarlet Letter, Southern Fruits, Stairway To Heaven, Teemu Kavasto, The Balls, The Milestones, This Is Forever, Tipe Johnson, Vesa Kääpä, Viljami Valo, Ville Koikkalainen

27 elo 2025

Anoushka Shankar (uk/us), Timo Lassy Trio @ Huvilateltta, Helsinki 25.08.2025

Vaikka sitar-virtuoosi Anoushka Shankar aloitti kansainvälisen esiintymisuransa jo vuonna 1995, ja sai ensimmäisen levytysdiilin 16-vuotiaana, ja on omillaankin kehittynyt vuosikymmenien myötä sitaria syvällisesti ymmärtäväksi taiteiljaksi–ei Anoushkasta silti yhäkään puhuta ilman mainintaa kuuluisasta isästään. Vuonna 2012, 92-vuotiaana menehtynyt isä-Ravi oli sitarin soiton todellinen ylikalifi, joka kiersi maailman moneen kertaan 80 vuotta kestäneellä urallaan, ja jonka oppiin monet jonottivat, Beatle-George Harrison heistä kuuluisimpana. Ravi Shankarin tyyli oli klassinen intialainen musiikki ja sitarin rooli siinä, isänsä soittimeen kouluttama ja vihkimä Anoushka on 11 albumin tuotannollaan suunnannut kauemmas, tutkimaan musiikin raja-aitoja ja aidattomuuksia. Anoushkan sitarismia on oman ansiokkaan tuotannon lisäksi kuultu niin Herbie Hancockin, Stingin, kuin Dalai Lamankin levyillä.

Suomessa Anoushka Shankar on nähty useampaan otteeseen, ainakin 2007 Savoy-teatterissa, ja 24.8.2016 Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa, jonne samaiselle lavalle Anoushka bändeineen nyt palasi, lähes päivälleen 9 vuotta edellisen kerran jälkeen. Isä-Ravi muuten esiintyi hänkin jo 70-luvulla Juhlaviikoilla, jotka siihen aikaan olivat toki aika tavalla erimuotoinen tapahtuma. Tällä kertaa Anoushka kiersi ja kiertää juhlistamassa 30-vuotista uraansa, ja kuinka olla, myös Tokoinrannan Huvilateltta juhlistaa tämänkertaisilla Juhlaviikoilla 30-vuotista olemassaoloaan. Arkkitehti Roy Mänttärin yhä erinomaisesti toimiva konsepti pystytettiin ensimmäisen kerran Kallion rantaan kesäksi 1995.

Huvilateltan selvästikin isosti odotetun ja silmämääräisesti erittäin loppuunmyydyn illan avasi kuitenkin suomijazzin kansainvälisesti tämän hetken ehkäpä isoin ja arvostetuin nimi, Timo Lassy trioineen. Lassy oli itselläkin ollut pitkään nähtävien listoilla, ja aikamoinen double-bill sitten ensikosketukseksi ilmenikin, kun Lassy lämmitteli Huvilan lauteet itse sitarvirtuoosi Shankarille. Lassy trioineen (Ville Herrala bassossa ja Jaska Lukkarinen rummuissa) keskittyi 45-minuuttisessaan tänä vuonna We Jazz Recordsin kautta julkaistuun, uunituoreeseen ”Live in Helsinki”-albumiinsa. Ja jos Lassyn mestarillinen soitanta ja näkemys ei ole vielä tuttua tavaraa, tuoreesta livealbumista on itseasiassa iisiä aloittaa. Nytkin livelevyn raidoista soitettiin useampi, ja kylläpä loihti trio hillittömän grooven kalseutuvaan kesäiltaan, kolmen vartin lämmittelyslotti kovasti odotetun maailmantähden edellä kun ei ole pesteistä helpoimpia. Mutta enpä kyllä ihmettele Lassyn menestystä maailmallakaan, puhumme karismaattisesta ja supliikista bändileaderistä, jolla on tunnistettava tyylinsä puhaltaa, ja upeita sävellyksiä.

Lassy aloitti osuutensa esittelemällä trion, ja tarttui sitten ensiksi siihen toiseen soittimeensa, eli huiluun. Pääosan biiseistä mies kuitenkin puhalteli tenorisaksofonia, joka varmaankin pääsoittimekseen mielletään. Pitkänä soitettu, livelevyltäkin löytyvä ”Mountain Man Exit” oli koko keikan ydinteos, siinä kiteytyi Lassyn ultratyylikäs saksofonismi ja säveltäminen. Taustaprojision rakeiset ja haalistuneet visuaalit lento-ja kaukomatkailun luppanimmista päivistä tukivat biisin kerrontaa. Väliin tuntui että Herrala sai ehkä turhankin paljon soolotilaa, ainakaan itse en ole koskaan pitänyt kontrabassoa kummoisenakaan soolosoittimena, ja että toisaalta miljardissa liemessä keitetyn Lukkarisen virtuositeettiä pidettiin vakan alla. Mutta kyllähän ”Mountain Man Exitin” lopussa Lukkarinenkin soolonsa sai. Ja kun päästiin Lassyn hieman vanhempaan biisiin (livelevyltä niinikään löytyvään) ”African Rumbleen”, tarttui Herrala epäjazzisti sähköbassoon ja Lukkarinen pisti kapulat syrjään, ja sitten mentiin. Hurjaa ajoa, Lukkarinen hakkasi rumpujaan paljaaltaan käsipelillä ja soittipa harvinaisena herkkuna vielä ilman kapuloita soolonkin sillä vimmalla, että yksi tomi irtosi kiinnityksistään ja oli loppukeikan ajan pelistä pois. Herrala myötäili sähköbassollaan, ja kaiken yllä Lassyn viileän tyylitelty töräyttely. Pelkästään ”African Rumblen” takia koko iltanakin olisi riittänyt olla paikalla. Mahtava veto. Ja Huvilateltta soi tänäkin iltana erittäin kuulaasti, kummankin bändin kohdalla. Myöhempien aikojen tuuliverkkojen lisääminen Huvilateltan seinustoille on ollut tärkeä veto, nyt kaupungin äänet eivät enää niin vahvasti hiivi telttaan kesken keikkojen, eikä lämppäreiden aikana baarikatoksen puolelta kuulu jumalaton kilinä ja jorina, ainakaan lainkaa niin häiritsevästi kuin joskus takavuosina.

Aika tarkkaan ilmoitetusti klo 20.30 asteli lavalle Anoushka Shankar sitareineen ja istahti korokkeen reunalle soittamaan. Huvilateltta oli tässä vaiheessa ääriään myöten a) täynnä, ja b) odottavassa täpinässä. Ja vaikka Anoushka ensin hetken yksin tunnelmoikin, liittyi pian messiin ladyn mahtava bändi; myös Shankarin nykyisenä tuottajana toimiva Sarathy Korwar rummuissa, Tom Farmer pystybassossa ja ajoittain perkussioissa, sekä huikea Arun Ghosh klarinetissa. Keikan ytimeksi oikeastaan muodostuikin Shankarin sitarsoundin ja Ghoshin klarinetin ainutlaatuinen vuoropuhelu. Klarinetti on soinniltaan helposti tilaa ottava soitin, joka toimiakseen pitää huolella sovittaa ja laittaa oikeaan kontekstiin, mutta oh my ghosh kuinka tyylikkäästi liudan omiakin albumeita julkaissut Ghosh tyylitteli, ottamatta kuitenkaan sointuakaan pois muilta muusikoilta. Nimi mieleen. Illan ohjelmisto ja naksun päälle puolitoista tuntia kellottanut setti perustui pitkälti Anoushka Shankarin kolmen, teemallisen ”Chapter”-mini-albumin sarjaan, joista ensimmäinen, ”Chapter I: Forever, For Now” ilmestyi lokakuussa 2023, kakkososa ”How Dark It Is Before Dawn” huhtikuussa 2024, ja tuorein, trilogian sulkeva ”Chapter III: We Return To Light” tänä vuonna. Pimeyden ja epävarmuuden kautta valoon, siinä mini-LP-trilogian löyhä teema, ja niin myös illan konsertin.

Huvilateltan lavalle oli rakennettu soittokoroke Shankaria varten, ja se toki näytti korokkeelta jolla istutaan lootusasennossa ja heläytetään sitarista sointu silloin, toinen tällöin ja kaikki on äärimmäisen meditatiivista ja hidasta. Mutta ei, Anoushka Shankar on enemmänkin rockmuusikko ja monin paikoin tuli mieleen että sitarin käsittely oli kuin mitä tahansa sähkökitaran soittoa, soundi vain sattuu olemaan hiukka erilainen. Istumalla korokkeen reunalla, Anoushka selvästikin halusi myös olla lähempänä bändiään, ja muutenkin rikkoa sitarin soittoon liittyviä muinaismielikuvia. Anoushka Shankarin bändi oli ihan oikea rockbändi, välillä vedettiin toki jazzimmin, välillä progemmin, ja tarvittaessa raskaammallakin kädellä. ”Chapter”-trilogian biiseistä jollain tapaa upeimmin toimivat kakkoslevyn maaginen ”New Dawn” ja kolmosen ”Hiraeth”, mutta monin kohdin tuntui että viis biisien nimistä ja aihemaailmoistakin, tällaista musisointia ja bändiä voi seurata ihan pelkästään fiilksellä messissä, ja antaa ajatusten virrata muuallekin kuin lavan tapahtumiin.

Yleisön pyytämättäkin, mutta varmasti niin toivoen, Anoushkan piti toki nytkin settilistaan kaivaa ”Chapter”-biisien oheen muutama takakatalogin helmi. Vuoden 2016 ”Land of Gold”-albumin nimiraita olikin yksi setin kohokohtia, samoin heti perään kuultu ”Traces of You”-pitkäsoiton otsikkobiisi vuodelta 2013. Kyseinen albumi on Anoushkan uran keskeisimpiä, sillä kun vieläpä vierailee hänen sisarpuolensa Norah Jones vokaaleissa, ja kun albumin tuotti ja sille ohjelmointeja toimitti itse Nitin Sawhney.

Itse kun en ole oikein väkijoukkojen keskellä istuskelija, piti Shankarin setti tsiigailla seisten Huvilan ylätuhdolta, ja itseasiassa sinne keikka välittyi erittäin mainiosti. Huvilassa kun on ihan oikeasti nouseva katsomo, soundi toimii jokaiseen kuulokuvaan ja istuinsijaan erinomisesti, olet sitten edessä tai takana, ja varsinkin teltan aivan jäätävän tyylikkäät lavavalot nousevat peräti paremmin esiin, mitä kauempaa tapahtumia yyberöi. Ja takatuhdolta pääsee nopeasti pois, kun keikka julistetaan loppukumarruksineen päättyneeksi, ei tarvitse jäädä täyden teltallisen ruuhkauttamaksi.

Anoushka Shankarin varsinainen setti päättyi pariin äärikauniiseen ”Chapter”-raitaan, ”Amrita” ja ”Daybreak”, missään uskollisessa albumijärkässä biisejä ei ainakaan tänään soitettu. Hämärän ja epätietoisuuden kautta uuteen valoon, paitsi että näin upealla keikalla se hämärä ja epätietoisuus jäi siinä välissä kokematta. Shankar otti mainion bändinsä lavan eteen kiittämään kaulakkain, mutta tällä väkimäärällä ja jalkojen tömistelyllä Huvilasta ei nytkään ilman encorea poistuttu. Ja se encore oli tuttuun ja (to)tuttuun tapaan, kaiken illan laadukkuuden kruununa, ja tribuuttina isä Ravi Shankarille, edesmenneen maestron vuoden 1962 ”Improvisations”-albumin kakkosraita ”Fire Night”. Huikea päätösbiisi, jossa Anoushkan sitar soi kuin hieman eritavalla viritetty Stratocaster, muutama satavuotinen sitarsointi ja nykypäivä löivät upeasti kättä, ja itse Ravikin oli läsnä valona ja energiana. KG

Posted in crossover, festival, Indian classical music, jazz, Latin jazz, Soul jazz, world music and tagged African Rumble, Anoushka Shankar, Arun Ghosh, Breathing Under Water, Chapter I: Forever For Now, Chapter II: How Dark It Is Before Dawn, Chapter III: We Return To Light, Fire Night, Helsingin Juhlaviikot, Helsinki, Huvilateltta, Improvisations, Jaska Lukkarinen, Karsh Kale, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Land of Gold, Live in Helsinki, Mountain Man Exit, Ravi Shankar, Sarathy Korwar, sitar, Timo Lassy, Timo Lassy Trio, Tom Farmer, Traces of you, Ville Herrala | Leave a comment

18 elo 2025

Kruder & Dorfmeister play The K&D Sessions live (at), Tuomas Toivonen @ Huvilateltta, Helsinki 17.08.2025

Vuonna 1993 itävaltalainen dj-kaksikko Peter Kruder ja Richard Dorfmeister löivät Wienissä musiikilliset intressinsä ja hynttyynsä yhteen ja perustivat sukunimiään kantaneen duon, joka pian tulisi jäämään elektronisen musiikin tuimimpaan mytologiaan. Jo perustamisvuonna julkaistu esikois-EP ”G-Stoned”herätti huomiota ja säpinää etenkin konemusiikin silloisessa, ja nykyisessä, pääkaupungissa Lontoossa. Varsinkin EP:n päätösraita, hypnoottisesti legendaarista vuoden 1952 Tiomkin/Washington-iskelmäklassikkoa ”High Noon” kierrättänyt ja samplannyt remix herätti ison kiinnostuksen kaksikkoa kohtaan, kun Gilles Peterson oli maailmalle ensisoittanut raidan BBC Worldwide-show’ssaan. Myös pikkulevyn kansi, joka jäljitteli Simon & Garfunkelin ”Bookends”-albumin ulkoasua, osoitti kohti tulevaa. Kruderin ja Dorfmeisterin ura tulisi perustumaan remixaukselle, oman tuotannon ja soololevyjen ohella toki, mutta ennenkaikkea asioiden tyylikkäälle ja viimeisen päälle mietitylle kierrättämiselle.

Duon vuoden 1998 albumiklassikko ”The K&D Sessions” oli iso tapaus ja laittoi oikeastaan uusiksi pitkälti musamaailman ajattelun remixaamisen taiteesta ja laadusta. Julkaisun jälkeen artisteja riitti wieniläisen studion oven takana jonoksi asti kärttämässä remixejä omista biiseistään, mutta Kruder ja Dorfmeister kieltäytyivät kunniasta melkolailla järjestään. Kumpikin on myös duona tekemisen lisäksi julkaissut omaa tuotantoa ja originaalisävellyksiä, Kruder mm. Peace Orchestran nimissä ja Dorfmeister esimerkiksi Tosca-projektillaan. Kun Nokialla meni vielä 2000-luvulla hyvin, se tilasi jotkin lippulaivamalliensa ringtunet herraskaksikolta, ainakin Nokia 8800 Arteen ja Nokia 8800 Sapphire Arteen.

Kruder ja Dorfmeister olivat esiintyneet livenä jo pitkin 90-lukuakin, mutta vuodelle 2025 viriteltiin jotain ainutlaatuista, miesten maailmanmaineeseen lopullisesti nostaneen ”The K&D Sessions”-albumin soittaminen, periaatteessa ainakin, kannesta kanteen. Eikä siinä sinänsä, mutta ei suinkaan dj-tyyliin, vaan täysimittaisen livebändin voimalla. Ja tämänkaltaisen erittäin harvinaisen konserttikokemuksen järkkäsi poikkeamaan Helsinkiin, mikäpä muukaan kuin kaupungin jokaelokuinen Juhlaviikot. Vaikea edes kuvitella että mikään muu taho tai organisaatio olisi tätä keikkakonseptia Suomeen saanut, paikaksi valikoitui onneksi Hakaniemen Tokoinrannan Huvilateltta, ja hyvä niin, esimerkiksi Musiikkitalon massiviisuudessa keikan intiimiys ja intensiteetti olisi mennyt helposti hukille.

Huvilateltassa on elokuisin tullut nähtyä kaikenlaista uniikkia ja laadukasta, mutta kun Kruderin ja Dorfmeisterin puolitoistatuntinen bändiveto oli paketoitu, julistin ihan itse itsekseni parhaan koskaan kokemani Huvila-illan nähdyksi ja kuulluksi, kaikki reunaehdot huomioituna. Laatukokonaisuuteen mukaan laskettuna toki Tuomas Toivosen trion ambient-lämmittelyosuus.

Kruderin ja Dorfmeisterin kiertueella aiemmin soittama settilista oli tietysti ennakkoon pitänyt opiskella ulkoa, ja vaikka ”Sessions”-albumin raitajärjestystä sekoitettu olikin, niin kyllä siltä ne huipuimmat hetket minimissäänkin kuultiin. Kello 20.30 astelivat Wienin herrasmiehet lavan etureunaan, ja kun Dorfmeister tarttui akustiseen kitaraan, tiesi heti että ”Boogie Woogiellahan” tämä alkaa, joskaan albumikokonaisuus ei sillä ala, eli irtiottoja duo itselleen ja meille salli. Eikä kaksikon yhteissävellys (toinen kahdesta albumin orkkisraidasta) edes ole boogie woogie, vaan meditatiivinen, klassisella kitaralla maustettu ambient-avaus keikoille, jonka avauksen aikana muu bändi huomaamatta nytkin hiipi omille paikoilleen. Miehistön nimiä ei tällä kertaa lähdekirjallisuudesta löytynyt, eikä keikan lopun saksa-aksentilla tapahtuneesta esittelystä jäänyt henkilöllisyydet mieleen, mutta todella kovan luokan nelihenkisen orkesterin Kruder ja Dorfmeister olivat tuekseen koonneet: rummut, basso, kiipparit ja perkussiot. Jokainen soittaja sai myös soolotilaa illan edetessä.

Varsinaisesti keikka käynnistyi illan kakkosbiisillä, kun dj-duo asettui tiskiensä taakse lavan takaosaan ja potkittiin käyntiin Roni Sizen ”Heroes”, jonka Kruder aikoinaan remixasi bossa nova-sävyillä pituuteen 6:30, kun alkuperäinen kellotti alle 4 minuuttia. Ja kun siirryttiin drum’n’ bass-mies Alex Reecen alunpitäen julkaisemaan ”Jazz Masteriin”, tarttui Dorfmeister sähkökitaraan, jota soittikin sittemmin useimmissa biiseissä. Ja kun lopulla settiä Dorfmeister esitteli muina multi-instrumentalisteina taidokasta poikkihuilun soittoaan, oli silloin Kruderin vuoro tarttua kitaraan. Alulla settiä varsinkin birminghamilaisen Rockers Hi-Fi:n hitti ”Going Under” polki todella hypnoottisesti ja koko bändi alkoi saada mainiosti lämpöjä ylös viimeistään tässä vaiheessa. Kun ”K&D Sessions”-albumia aikoinaan kaikessa rauhassa synnytettiin, herrat käyttivät noin viikon verran yhden raidan remixiin ja uudelleen muokkaamiseen. Kunnioitettavaa touhua, kun extended CD-paketillakin oli aikoinaan 21 raitaa. Omille kuulokuvasijoille varsinaisen setin raidoista parhaiten toimi manchesteriläisen Lamb-yhtyeen esikoisalbumilta, joka toki omastakin levyhyllystä löytyy, poimittu ja remixattu radiohittiraita vuodelta 1996, ”Trans Fatty Acid”. Kauniisti tuli Lou Rhodesin kuulas laulu Itävällan miesten mixistä ja bändin raskaahkokätisestä toimituksesta läpi. Silmät kiinni ja saattoi kuvitella itsensä Lambin keikalle. Jotka muuten jäivät aina näkemättä, bändihän laittoi pillit pussiin viime vuonna. Niin sanotussa edellisessä elämässä varsinkin Lambin esikoisalbumi soi omalla kohdalla todella ahkerasti, missä ikinä maailmalla henkilökohtainen musacorner kulloinkin sitten sijaitsikaan.

Bomb The Bass-styge ”Bug Powder Dust” jytisi Stadin iltaan uskomattoman komeasti sekin, ovi oli hetken auki hip hopin kultakauden viimeiseen vuoteen 1995. Koko ”The K&D Sessions” albumi kellotti aikoinaan, ja kellottaa muuten edelleen, lähes 127 minuuttia, joten Huvilateltan puolitoistatuntiseen soittoslottiin ei ihan kaikki mahtunut, mutta todella tyylikäs otanta ja valikoima olennaisinta välittämään kuultiin. Olimme paikalla. Helsingin veto oli tällä haavaa Euroopan viimeinen, syyskuun alussa remmi suuntaa Yhdysvaltoihin, mutta palaa loppusyksystä vielä vanhan mantereenkin konserttisaleihin. Jos tielle sattuu, ja nyt jäi näkemättä, suositus on vahvaakin vahvempi, sikäli paljon ja laadulla oli elektronisen rockmusiikin historiaa lauteilla, mennyttä ja vähän nykyisempääkin. Ja vaikka kaikkea ei kuultukaan, ne kiertueelta jo tutuksi tulleet kaksi encorea toki jyskittiin komeasti maaliin, ensin Depeche Mode-raita tärkeältä ”Ultra”-albumilta (1997), eli herrain kimpassa remixaama ”Useless”, ja vielä kaiken kauniiksi lopuksi itävaltalaisen Count Basic-yhtyeen tsipale ”Gotta Jazz”, jonka Kruder aikoinaan nappuloista ja liu’uista väänsi todella tehokkaasti polkevaksi drum’n’ bassiksi. Encoreiden aikana sekä Kruder että Dorfmeister kumpainenkin soittivat sähkökitaroita, ja muutenkin soundi ja meininki oli koko keikan ajan nousujohteinen. Lähes täysi, tai siltä ainakin näyttänyt, Huvila eli ja jorasi mukana niin, että näillä leveyspiireillä harvemmin sunnuntai-iltana näkee. Huvilateltta joustavine materiaaleineen, ja pyöreine-ovaaleine muotoineen soi (nytkin) todella kuulaasti, kuulaammin kuin uskalsi takavuosilta edes muistaa. Toistan itseäni, mutta Helsingin Juhlaviikot on tuonut, ja joka vuosi tuo, niin tanakkaa musiikillistä sivistystä ja harvinaisia keikkoja pääkaupunkiin, että arvostaa ja kiittää pitää. Kuten todettua, Kruderin ja Dorfmeisterinkin konsertti olisi muilta jäänyt tuomatta. Mitähän jännää ensi kesänä tarjoillaan? Eikä festivaali tältäkään vuodelta vielä ohi toki ole.

Huvilan illan avasi kolmevarttisellaan Tuomas Toivonen trioineen, Lucas Growe kontrabassossa ja Jarno Tikka saksofonissa. Itse säveltäjä hoiti koneet ja vokaalit. Esitys oli käytännössä Toivosen ambientin teoksen harvinainen livenä läpisoitto, ja nyt tulee sen teoksen nimi…Valmiina? ”Turhaan erotti kaukonäköinen jumala maat toisistaan merien avulla, jos epäpyhät alukset halkovat tahrimattomiksi tarkoitettuja vesiä”. Mutta uskokaa tai älkää, tuolta Toivosen taidokkaan trion esitys myös kuulosti, minimalistisen taustavisuaalin tukemana. Välillä homma eteni erittäin jalan alle käyvällä tanssibiitillä, välillä suorastaan avantgardeksi antautuen, kun Growe irrotteli kontrabassosta ääniä, joiden emme muistaneet olleen olemassa. Ja kaiken yllä Tikan saksofoni luomassa tunnelmia ja mielikuvia. Valkoisesta kohinasta kaikki alkoi, ja kolmisen varttia myöhemmin valkoiseen kohinaan kaikki kiertyi. Ja kun ambient on livenä kohtuukova laji, että intensiteetti pysyy yllä, trio tulkitsi teoksen erittäin mainiosti läpi. Pitkäniminen levytys löytyy nyt myös suoratoistopalveluista. Kovalle ambient-harrastajalle ja uuden musiikin etsijälle lähtee musacornerista jälleen lämmin suositus. Ja muutenkin oli ilo nähdä Toivonen vihdoin lavalla, miehen tekemiset varsinkin Giant Robotin nokilla jo vuodesta 1996 ovat erittäin tärkeä osa suomirockin electrompaa laitaa. KG

Posted in ambient, breakbeat, downtempo, drum and bass, electronic music, electronica, festival, hip hop, jazzstep, nu jazz, trip hop and tagged Alex Reece, Aphrodelics, BBC Worldwide, Bomb The Bass, Boogie Woogie, Bookends, Bug Powder Dust, Count Basic, Count Basie, Depeche Mode, Dimitri Tiomkin, Donaueschingen, G-Stoned, Giant Robot, Gilles Peterson, Going Under, Gotta Jazz, Helsingin Juhlaviikot, Helsinki, Heroes, High Noon, Huvilateltta, Jarno Tikka, Jazz Master, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Kruder & Dorfmeister, Lamb, Lucas Growe, Ned Washington, Peace Orchestra, Peter Kruder, Peter Kruder's Donaudampfschifffahrtsgesellschaftskapitänskajütenremix, Richard Dorfmeister, Rockers Hi-Fi, Roni Size, Speechless, The K&D Sessions, Tosca, Trans Fatty Acid, Tuomas Toivonen, Turhaan Erotti Kaukonäköinen Jumala Maat Toisistaan Merien Avulla Jos Epäpyhät Alukset Halkovat Tahrimattomiksi Tarkoitettuja, Useless | Leave a comment

08 heinä 2025

Guns N’ Roses (us), Public Enemy (us) @ Ratinan stadion, Tampere 07.07.2025

Olin nähnyt Guns N’ Rosesin edellisen kerran syksyllä 2022 Australian Brisbanessa, valtavan Suncorp Stadiumin piippuhyllyltä. Sieltäkin kaukaisuudesta yyteröitynä lavalla oli takavuosien sotakirveet ja ongelmat haudannut positiivinen ja energinen, ultra-ammattitaitoinen ja koko rahalla viihdyttänyt legendasbändi. Mutta vasta Tampereen Ratinan stadionin Golden Circle-lipun suolaisen hinnan pulittaneena ja samaisen bändin keikkaa mellakka-aidasta neljän metrin päästä todistaneena, voin sanoa todella nähneeni, tai oikeammin kokonaiskokeneeni Gunnarit, yhden maailman rockhistorian merkittävimmistä bändeistä koskaan. Ja samaiselta lähietäisyydeltä todennettuna, kaikki juuri luetellut laatumääreet pitivät niinikään paikkansa, vaikka orkesteri ja sitä myötä sen paljon ja matalalla kynnyksellä parjattu solistinsa Axl Rose, olivat jälleen kolmisen vuotta ikääntyneempiä. Erittäin paljon on taas parta, ellei peräti parrattomuuskin, paukahtanut tämänkertaisen ainoan Suomen keikan jälkiperspiraatioissa. Että Axl laulaa huonosti, että bändi oli huonosti miksattu, että Slash soitti kuin jumala, että bändin elinikä alkaa olla rajattu, että nyt isosti settilistaan nostettu ”Chinese Democracy”-albumi (2008) on sysipaska, eikä sillä ole yhtään hyvää raitaa ja mitä kaikkea muuta häränpaskaa nytkin on jauhamalla jauhettu keikan mentyä. Ja jauhantoja selanneena on todettava, että mitä enemmän on kirjoittajalle maksettu, sen synkempää, ja mitä kauempaa keikkaa on yritetty tsiigailla, sitä synkempää. Ensinnäkin, Axl lauloi vähintäinkin kohtuullisesti (sitä turhaa Black Sabbath-coveria ei edes olisi kannattanut esittää, siinä Rose oli huono), etukentälle bändi kuulosti hyvältä, Slashilta on nähty parempiakin iltoja, ”Democracy” on aliarvostettu, mutta erittäin laadukas rocklevy, jolla on monia maailmanluokan raitoja, joista parhaat peräti pokkana jätettiin soittamatta jne. Jne.

Muutama asia. Olen nyt henkilökohtaisesti nähnyt bändin neljästi (kyllä, vasta, mutta kuitenkin). Tampere ja kesä 2025 oli keikoista paras. Toiseksi paras on ollut toiseksi edellinen, eli syksy 2022. Omissa exel-taulukoissa bändin kokoonpano ja laadukkuus on siis vain vuosien myötä kehittnyt. Auliisti myönnän, että kultaisella pyöräilyshortsikaudella en bändiä nähnyt. ”Chinese Democracy”-levyn ottaminen laajemmin ohjelmistoon oli toki alunperin rauhanpiipun polttelua Slashin ja Duff McKaganin palattua eturiviin, mutta nyt albumin biiseistä on tullut olennainen osa settilistaa, ja sitäpaitsi kasvava sellainen. Eikä edes puritaanijengille rakkaiden kasarihittien kustannuksella, vaan pidentämällä keikkoja. Saattaisi niinikään kriittisempi parta nimittäin paukahtaa, jos bändi jättäisi jonain päivänä vaikkapa täysin turhan ”Double Talkin’ Jive”-rymistelyn pois. Mutta eihän se käy, kun kaikilla ennen Suurta Välirikkoa julkaistuilla pyhillä albumeilla oli vain hyviä biisejä.

Muutama asia lisää. Jos jengille tulee yllätyksenä, että 63-vuotiaalta laulajalta ei lähde kasarin lantioliike enää samaan malliin kuin 27-vuotiaalta, tai että kaveri ei edes kuulosta samalta, kannattaa pikku hiljaa alkaa palailemaan a) tälle planeetalle, ja b) todellisuuteen. Axl Rosen äänessä ei Ratinassa ollut fundamentaalia ongelmaa, mitään pitkien lentomatkojen ja rundien rasittaman tuolla puolen. Siis mitään, mistä pitäisi erityisesti leukaa louskuttaa. Muutamissa biiseissä Axl yritti vanhaan malliin, siinä enää onnistumatta, siksi biisejä voisikin alkaa peräti sovittamaan hieman uuteen uskoon. Sijoittaa hiturit ja balladit keskelle settiä, jotta ääni saisi levätä ennen loppurevitystä, ja pitää keikkojen kesto edes puoli tuntia lyhyempänä. Jättämällä vaikka muutama näennäishitti pois, ja uskomalla juurikin niihin helpommin laulettaviksi sävellettyihin 2000-luvun biiseihin. Ymmärrämme, että bändi haluaa antaa kaikkensa, ja lunastuttaa koko maksetun rahan, mutta jos vastaanotto olisi kaksituntisilla vedoilla suopeampi, bändikin voittaisi, ja jaksaisi pidempään. Jos seuraava rundi nimetään jäähyväisrundiksi, ja se pysähtyy lähimaillakaan, aion olla takaisin golden showerissa, niin eksponentiaalisesti ei nimittäin näin laadukkaan bändin laatu voi laskea. Toisaalta, jos seuraava rundi olisi jäähyväiset, en ihmettelisi. Axl on jo 63, ja jos vaikka Angus Young voi olla papparainen tai Rob Halford on voinut olla sitä jo viimeiset 20 vuotta, nyt 59 täyttänyt Slash ei voi ryhtyä noin vain muiniksina papparaiseksi. Ja jos joku väittää Axl’n edes yrittäneen lantioliikettä nyt 63-vuotiaana, ei ole ollut paikalla. Silti, kaveri meuhkasi todella kiitettävästi kolme tuntia ympäri lavaa, eikä muutakaan bändiä pönötyksestä voi syyttää.

Illan settilista löytyy netistä monestakin eri lähteestä, eikä siitä sen enempää. Omille conversensijoille, toki muutamien megahittien lisäksi, parhaiten toimivat ne 2000-luvulla nauhoitetut, umpipaskoiksi ammattitoimittajien suulla tuomitut biisit, tai klassisen kauden vähemmän tunnetut. Esimerkiksi ”Coma” hoitui yhtenä koko kolmituntisen parhaista vedoista, ja yksinkertaisen punkahtava ”Absurd” kulki komeammin ja tärkeämpänä, kuin ne kaksi monelle puritaanikuulijalle tärkeää punk-coveria, joista varsinkin Duffin tulkitsema ”I Wanna Be Your Dog” tuntui (nytkin) tosi turhalta, toki Axl’lle tärkeältä hengähdystauolta. Punkversioista UK Subsien ”Down On The Farm” setin loppuliu’uissa puolusti tosin jo ihan paikkaansa. Yksi Axl’n hengenvetotauoista, joka on tietysti jengille rakas, on ”Rocket Queen” setin loppukolmanneksella sekin. Mutta juuri hengenvetosyistä biisi saa aivan järisyttävän ison, itseään isomman merkityksen ja se venyi nytkin aivan hermojaraastavaksi jamitteluksi ja sooloiluksi.

Bändi oli soittanut pari päivää aiemmin Birminghamissa Ozzyn ja Black Sabbathin jäähyväisissä ”Sabbath Bloody Sabbath”, ja nykäisi sen nyt härmäläistenkin iloksi. Veto vain sattui olemaan illan huonoin, biisi ei Axl’n laulurekisterille ja siinä kohtaa jo kiusatulle äänelle sopinut yhtään. Ja jos Sabbathia tulkitsee epäsabbathmaisesti, niin syiden pitää olla hyviä. Vain tuoreehkon rumpalin Isaac Carpenterin billwardmaisen yksinkertainen pannutus tuki biisiä oikealla tavalla. Carpenter osoittautui muutenkin mahtirekryksi, kun bändissä parikymmentä vuotta uskollisesti kannuttanut Frank Ferrer äkisti sai kenkää, eikä kukaan oikein tiedä miksi. Paristakymmenestä vuodesta puheen ollen, jos kitaristi Richard Fortus, valkoinen intiaani, ei syystä tai toisesta seuraavalla rundilla olisi mukana, toivottavasti on, en välttämättä edes menisi paikalle. Niin olennainen osa hesseli nyt jo bändiä on. Ja nimenomaan Fortusin tanakka komppi, eloisa lavaolemus ja erottuvat laatusoolot vaihteluna Slashin luukuttamiselle, ovat poislaittamaton ainesosa nyky-Gunseja.

Yksi kiertuedebyyttikin kuultiin, ”Chinese Democracy”-sessioiden (yes!) aikana nauhoitettu ”Prostitute”, joka toi aivan mahtavaa eloa ja vaihtelua keikan viimeiseen kolmannekseen. ”Civil War” kulki nytkin komeasti ja tunteella, yhdessä pitkän ja hartaan ”Estranged”-ajon kanssa se oli nytkin keikan ehdotonta eliittiä, kuten viimeksikin. Myönnän vihdoin jo itsekin, ei tämän tärkeysluokan bändejä enää tsiigailla piippuhyllyiltä, juodaan sitten vaikka vähän halvempia punaviinejä, että päästään sinne mellakka-aidan maastoon. Esimerkiksi, Slashin kitarasankaruus ja Duffin terävä ja monipuolinen muusikkous nousivat nyt klubietäisyyksiltä aivan uuteen ulottuvuuteen ja arvoon. Sama ilmiö kävi Metallican kanssa Hämeenlinnan Kantolan goldenilla kesällä 2019. Ja viiltävästi lähes samassa seurassa, Gunnareiden Tampereen veto kun oli ilo jakaa kahden tärkeän ystävän kanssa.

Monille tärkeä hetki koettiin, kun Michael Monroe vieraili lauteilla huuliharppuineen. Makkosen vierailu ei tuonut keikkaan mitään erityisyyttä lisää, mutta huomionarvoista oli se, että fiittaus tapahtui jo heti alussa, viidennessä biisissä. Michaelia ei sen jälkeen uudelleen enää näkynyt. Ja toisaalta, että valittu biisi oli (tietenkin) ”Bad Obsession”, jonka levyversiossa Michael aikoinaan soitti harppua ja fonia. Lyhyt ja hieno rockhistorian tihentymä toki sinänsä, kun Monroe poistuessaan ”Bad Obsessionista” halasi koko alalavan miehistön läpi. Ilman Hanoi Rocksia ei olisi ollut megaluokan Guns N’ Rosesia, todennäköisesti, eikä tätäkään keikkaa. Joskus sitä vielä toivoi, että Gunnarit treenaisivat Suomen keikoille ”Right Next Door To Hell”, jota aivan liian nuorena täältä lähtenyt Rovaniemen mies Timo Kaltio oli kirjoittamassa, mutta ehkä se toivominen kannattaa nyt jo lopettaa. Bändi on soittanut stygeä vain kevään 1991 aikana, ja vain Yhdysvalloissa.

Tuttuun, ja (to)tuttuun tapaan kolmen miehen kitarapartio tarttui akkareihin ja istui rumpuraiserille, kun koitti aika soittaa bändin vakioksi näköjään jäänyt keikkacover ”Wichita Lineman”. Kantriklassikon olemassaoloa settilistassa vuodesta toiseen on hiukan vaikea ymmärtää, varsinkin kun juuri tänään, tässä ja nyt Axl’n ääni oli pettävimmillään ja ohuimmillaan. Biisin hävettävä taustaprojisio alleviivasi asiaa. Ja muutenkin, jos jonkun Gunnari-leiristä vaihtaisin, niin visuaalisen suunnittelijan. Akustisesti niinikään alustettu ”Patience” sujui ”Linemania” paljon paremmin. Bändillä oli tapana aloittaa keikat pitkään rymistelemällä ”Nightrain” ihan keikkojen aluksi ja tiskin tarkastella soundi vielä kerran läpi, mutta nyt vankka ja ikuinen yleisönsytyttäjä oli siirretty nerokkaasti toiseksi viimeiseksi. Voihan sen yöjunan ottaa kotiinpäinkin. Keikan kaunis päätös oli, nyt ja aina, ”Paradise City”. Guns N’ Roses ei soita encoreita, ei sorru siihen lapselliseen lavan taakse 27 sekunniksi menemiseen. Soitetaan rock’n’rollia, ja sitten lopetetaan. Mutta toivottavasti Guns N’ Roses ei lopettanut ihan vielä. Tulkaa pojat takaisin, ja olkaa niinkuin ennenkin.

Eikä tässä edes kaikki. Tampereen rockillan avasi hip hopin todellinen legenda ja synnyttäjäiskäbändi Public Enemy, kahdella vuoden 1985 alkuperäisjäsenellä. Flavor Flavin ja Chuckin toimittanista olisi voinut fiilistellä puolet pidempäänkin, nyt joukkio nykäisi superlaadukkaan ja rennon 45-minuuttisen lämppäslotin pelkkiä hittejä. Tai melkein, mutta tuoreelta ja tämänvuotiselta albumilta kuultu ”The Hits Just Keep on Comin” alleviivasi nimeään myöten koko meiningin, eikä häpeillyt takavuosien listahittien seurassa piirun vertaa. Henkilökohtainen kertani todistaa Public Enemy oli ensimmäinen, ja vaikka pääbändin isossa odotuksessa alkuillasta elettiinkin, oli tärkeää todistaa livenä vihdoin ”Bring The Noise” ja lopun ”Fight The Power”, jonka aikana Flavor ehätti surffaamaan eturivin käsien kannattelemana minuuttikaupalla. Muun possen jo mentyä takatiloihin, oli vielä tärkeä ”turpa kiinni, Flavor Flav puhuu”-hetki, jossa hip hopin legenda konkreettisesti pisti jengin näyttämään mitä käsimerkkejä elämässä ja keikoilla kannattaa tunnustaa. ”There is only one race, and that’s the human race”. KG

Posted in glam metal, hard rock, heavy metal, hip hop, open air, rap, rock and tagged Absurd, Appetite for Destruction, Axl Rose, Back In Black, Bad Obsession, Black Is Back, Black Sabbath, Bring The Noise, By The Time I Get To Arizona, Can't Truss it, Chinese Democracy, Chuck D., Civil War, Coma, Dizzy Reed, DJ Lord, Double Talkin' Jive, Down on The Farm, Duff McKagan, Duff McKagan's LOaded, Estranged, Fight The Power, Flavor Flav, Frank Ferrer, Guns N' Roses, Hard Skool, Harder Than You Think, I Wanna Be Your Dog, Isaac Carpenter, It's So Easy, Ji, Jimmy Webb, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Knockin' On Heaven's Door, konserttiarvio, Live and Let Die, Melissa Reese, Michael Monroe, Mr.Brownstone, Nightrain, Not In This Lifetime Tour, Nove, November Rain, Ozzy Osbourne, Paradise City, Patience, Perhaps, Prostitute, Public Enemy, Public Enemy No.1, Ratinan stadion, Richard Fortus, Rocket Queen, Sabbath Bloody Sabbath, Shut Em Down, Slash, Slither, State of The Union, Sweet Child O'Mine, T-Bone Motta, Tampere, UK Subs, Use Your Illusion, Velvet Revolver, Welcome To The Jungle, What You Gonna Do When The Grit Goes Down?, Wichita Lineman, You Could Be Mine | Leave a comment

Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “konserttiarvio”

Peter Hook & The Light (uk) @ Union Transfer, Philadelphia, US 07.09.2026

Tykkää tästä:

Hollywood Vampires (us), Cassyette (uk) @ Barclays Arena, Hamburg DE, 30.08.2026

Tykkää tästä:

Eric Idle (uk) @ Kulttuuritalo, Helsinki 21.04.2026

Tykkää tästä:

Merzbow (jp), Metsäkirkko @ Ääniwalli, Helsinki 14.01.2026

Tykkää tästä:

Fun Lovin’ Criminals (us) @ Korjaamo, Helsinki 05.11.2025

Tykkää tästä:

Atomic Swing (swe) @ Korjaamo, Helsinki 09.10.2025

Tykkää tästä:

Härkärock 2025: Guitar Slingers, The Milestones, Aged and Confused plays Led Zeppelin, Scarlet Letter, Southern Fruits @ Verkatehdas, Hämeenlinna 30.08.2025

Tykkää tästä:

Anoushka Shankar (uk/us), Timo Lassy Trio @ Huvilateltta, Helsinki 25.08.2025

Tykkää tästä:

Kruder & Dorfmeister play The K&D Sessions live (at), Tuomas Toivonen @ Huvilateltta, Helsinki 17.08.2025

Tykkää tästä:

Guns N’ Roses (us), Public Enemy (us) @ Ratinan stadion, Tampere 07.07.2025

Tykkää tästä:

Follow Blog via Email

Arkistot

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “konserttiarvio”

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Post Navigation

Follow Blog via Email

Arkistot