Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “konserttiarvio”

STUD, Angus Black @ Semifinal, Helsinki 07.09.2018

Helsinkiläiskvartetti STUD on suomalaisen heavyn, tai niinkuin ennenvanhaan suomeksi sanottiin hevin, todellisia pioneeribändejä. Se perustettiin jo keskellä suomirockin kultakautta, vuonna 1986. Tuolloin toki Zero Ninella oli allaan jo useampi albumi ja Tarot oli julkaissut juuri esikoisensa. Heavy-tai hard rock-bändit ylipäätään olivat vielä ihmetyksen aihe, mutta jos Kimmo Kuusniemen tekemisiä ei nyt lasketa, niin suomenkielinen hevi se vasta lapsenkengissään olikin. STUDin syntyhetkillä O.S.S.Y. oli julkaissut kaksi sinkkua, mutta muuten oli vielä erittäin hiljaista. Levy-yhtiöt haistoivat raskaamman markkinaraon olevan kuitenkin aukeamassa, ja STUD pääsikin kohtuullisen nopeasti levytyskantaan, ja sen ainoaksi jäänyt suomenkielinen single tuli ulos Finnlevyn KRÄK!-merkillä jo perustamisvuonna 1986. Kyseinen sinkku ”Mä haluun elää / ”Viimeinen yö” on tänä päivänä keräilyharvinaisuus. Voin ostaa.

Keikkarintamakin aukesi varsin hyvin etenkin pääkaupunkiseudulla, ja STUD pääsi lämmittelemään mm. varhaisvaiheen Stratovariusta. Vuonna 1987 bändi soitti itsensä Rockin SM-kisoissa finaaleihin asti, ja vaikka voittajaksi julistettiinkin mainio pop-orkesteri Kultakuume, oli hevibändin finaalipaikka hyvin harvinaista herkkua. Aiemmin suoritukseen olivat toki yltäneet ainakin rovaniemeläinen Peyton Place, sekä Tarot aiemmalla nimellään Purgatory. Aikakauden erittäin lineaarisessa tv-tarjonnassa ei liiemmin heviä nähty, joten bändin esiintyminen Hesan telkkarin Levyraadissa olikin pikku tapaus. STUD heitti myös kolmen keikan minirundin Neuvosto-Eestissä, ja kohti 80-luvun loppua valmisteli albumiakin, mutta kun sille ei tahtonut löytyä julkaisijaa, motivaatiot kuivahtivat. Huomattavasti mörömmän heavyn rantautuminen Suomeen oli tosiasia, ja aito ja klassinen miesten hard rock pantiin monen muunkin orkesterin kohdalla tylysti tauolle. Viimeisen keikkansa ensimmäisessä elämässään STUD soitti 1989, ja hajosi sitten.

Vaan ei hätää. Suomalaisen hard rockin, glamin ja melodisen heavyn eli hevin uusi tuleminen nähtiin viimeistään uudehkolle vuosituhannelle siirryttyämme ja laadukkaita bändejä alkoi ilmestyä vähän joka suunnalta, ja vähän joka aihetta sivuavaan genreen. Aika oli otollinen myös aikuistuneen STUDin paluulle, ja alkuvuodesta 2012 alkuperäisjäsenet Ari Toivanen (laulu), Mika Kansikas (kitara) ja Stenda Kukkonen (rummut) kokoontuivatkin juonimaan pidempiaikaista ja vakavamielistä paluuta. Tuo juoni on synnyttänyt nyt jo kolme albumia, laulukieleksi on vaihtunut englanti (jota se tosin oli jo kasarilla, ekan sinkun jälkeen) ja basistiksi vakiintunut Jari Behm. STUD heittää keikkaa suhteellisen ahkerasti ja on ollut omallakin tsekkauslistalla jo tovin. Nyt onnistui.

Semifinal on STUDin aloittaessa vielä häpeällisen väljä, ja sitä se on toki loppuun astikin. Tavastian alakerran pikkuinen rockluola on ohjelmistoltaan yksi koko kaupungin kiinnostavimpia mestoja, mutta harvoinpa täällä voi puhua tungusta tai väen paljoudesta. Mikähän siinä on, että vaikka on perjantai ja mökäöljyilta, ja kadut koreanaan possea, niin juuri kukaan ei tahdo eksyä rokkiklitsuun, vaikka tietoa keikasta on kiinnostuneelle ollut kyllä relatiivisen hyvin tarjolla. Semifinalin lippuhinnoista homma ei voi olla kiinni, ja soittoajatkin ovat keskimäärin varsin aikuismaisia.

Vaan mikäpäs se siinä, tänään näkee hyvin, kun on väljää ja muutama kourallinen yleisöä tuntuu vastaanoton perusteella olevan bändille jo ennestäänkin uskollista. Keikka pärähtää käyntiin tutusti ”Out of The Darkness”-paluualbumin ja samalla siis bändin täyspitkän debyytin komealla nimiraidalla. Yksi koko tämän genren kotimaisista Top10-biiseistä on mainio keikka-avaaja, se tunnettiin 80-luvulla nimellä ”Viimeinen yö”, toisin sanoen se on siis esikoissinkun B-poski vuodelta 1986. Mainiosti on ralli kestänyt aikaa. Hiukan avaus kärsii haeskelevasta soundista, mutta ihan mainioilla äänenpaineilla pääbändi tänään skulaa, asia joka nyt ei Semifinalissa mikään itsestäänselvyys ole. Toivasen laulusoundi on kunnossa, ja bändi vaikuttaa olevan muutenkin hyvässä tikissä ja lyönnissä, ja miksipä tämänikäiset herrat enää pienemmillekään lauteille harjoittelemaan lähtisivät. STUDin klassinen hard rock on tänä päivänä maailmallakin sikäli hyvässä huudossa, että ihan realistista on toivoa, että bändi löydettäisiin keikkailemaan peräti ulkomaillekin. Mikään sen esiintymisessä ei ainakaan estä, soitto kulkee, ja Toivasessa bändillä on jotenkin aivan umpisympaattinen laulumies. Ei näistä voi vanhan liittouman hard rockin ystävä kuin tykätä.

STUD Semifinal photo

STUD.

Ekan, ja tokan albumin ”Rust on The Rose” (2014) biisimateriaali on ymmärtääkseni pitkälti jo 80-luvulla kirjoitettua, sikälikin uusi pitkäsoitto ”Circle of Lies” (2017) eroaa kahdesta edeltäjästään. Viimeisin on myös hiukan raskaammalla kädellä soitettu, mutta keikalla kaikkien rieskojen biisit soljuvat mainiosti toinen toistensa lomaan. STUD soittaa myös ilahduttavan pitkän vedon. Illan ehdottomia kohokohtia ovat avausbiisin ohella esikoisalbumin hituri ”Traveller”, joka muistuttaa alan ehdottomasti kovimmasta kotimaisesta, Stargazerysta, mutta niin että mainittu mielleyhtymä tekee kunniaa kummallekin bändille. Toivanen puristaa myös balladin komeasti, homma hoituu yhtä asiallisesti kuin menostygeissäkin. Mika Kansikas kitarassa on näitä varjeltuja salaisuuksia, eli ei nimi kaikkien huulilla, mutta tiukkaa ja terävää on luukutuksensa.

Uudesta materiaalista soi komeimmin raskaskätinen ”Hey You”, varsinainen setti päättyy esikoisalbuminkin päättävään ”Reach Outiin”. Hetken jo luulen, että STUDilla on varaa olla soittamatta huikein rallinsa, täydet kansainväliset mitat täyttävä, miehekkään takakenoinen hard rock-klassikko jo syntyessään, ”Out of The Darkness”-debyyttialbumin  varhaisbonjovisti rullaava ”Lovers In The Night”. Mutta ei tietenkään, huikean hieno biisi kuullaan ekana encorena, ja koko mainion hevi-illan paketoi se 80-luvun singlejulkaisun A-puoli, nyt englanniksi käännetty ”Rock’n’Roll World”. Raskaan tehokkaasta juntasta kumpuaa jotenkin mieleen vastikään näkemäni toinen ultrasympaattinen hard rock-bändi, eli Loudness, ja tämäkin niin että kunnia kuuluu molemmille. Kansainväliseen tapaan STUD-miehistö kokoontuu kumartamaan piskuiselle yleisölle. Hyvin meni. Pakkohan nämä on nähdä joskus uudestaan.

Illan avaaja, pääkaupunkilainen heavy fuzz/stoner-trio Angus Black olisi helppo heittää samaan arvontakoriin puolen miljoonan muun nykyraskastelijan ja hidastelijan kanssa. Paitsi että ei ole, Angus Black ei ensinnäkään ole raskas raskauden takia, eikä häiritsevän hidas häiritsevän hitauden itsensä takia. Sillä on sikäli monimuotoisia biisejä, että lämppärisetin jaksaa läpi vaivatta, tai suhteellisen. Näitä 70-luvun suuntaan kumartavia, aavikolle haisevia voimabändejä nyt vain sattuu olemaan niin järjellä käsittämättömän paljon tänä päivänä, että tahtoi tai ei, niin äkkiä se hyväkin fuzz alkaa valua sieltä vastaposken korvasta ulos. Silti, Angus Blackilla saattaa hyvinkin olla genreissään ihan mainio tulevaisuus, juurikin siksi että sillä on riittävän persoonallinen ote. KG

Kreator (ger), Emperor (nor), Red Death (us), Galactic Empire (us), Hexhammer, Foreseen, The 69 Eyes, Crimfall, Tyrantti @ Tuska Festival, Helsinki 30.06.2018

Tuska Festivalin kakkospäivä, ja samalla itselle siviiliasiain osaston velvoitteiden takia viimeinen, alkaa muutaman minuutin jonotuksella porttien ulkopuolella. Pitää olla ajoissa paikalla, että saa nykäistyä kotona nykimättä jääneet kahvit ja että ehtii ottaa asianmukaiset jalansijat ennen ensimmäistäkään bändiä. Joka on tänään päälavan korkkaava helsinkiläinen nuorten miesten viiksiheavytrio Tyrantti. Tästä on Stadin hevipiireissä kuiskuteltu, vasta naksun päälle vuoden ikäinen bändi, ja nyt jo Tuskan päälavalla. Mutta kuuluuko Tyrantti sinne oikeasti ja mitä annettavaa sillä on kenellekkään? Aivan napakan puolituntisen toki Tyrantti louhii, semminkin kun tietää että sillä on takanaan vasta yksi virallinen julkaisu, C-kasetilla ulospantu ”Toteemi”-sinkku. Bändin tekstit ovat kuin suoraan sanakirjan kanssa käännettyä Dioa tai Dokkenia, mutta enpä nyt itse osaa pitää tätä kovin hauskana, tosikkosmiehiä kun olen. ”Konesydän” on ihan hieno melodia, mutta viiksekkään huumoribändin kun perustaa, ymmärtäneekin jo valmiiksi, ettei kaikki voi tykätä.

Kiitti ja moi. Helsinki Stagelle katsastamaan paperilla aivan erinomaisen kiehtova bändikonsepti Yhdysvalloista, eli John Williamsin Star Wars-teemoja metallisovituksin soittava, ja alan kledjuihin pukeutuva Galactic Empire. Nyt alkaa lupaavasti, Tuskan kakkospäivä uhkaa lähteä todella hyvin liikkeelle, bändi aloittaa ”Main Themen”, juuri Sen Star Wars-teeman. Komeasti soi. Orkesteri on ymmärrettävästi, tekijänoikeusuniversumin aivan sallituille rajoille matkanneissa sotisovissaan hiukan jäykkä, eikä kypärienkään alta näe välttämättä kovin hyvin. Basisti Bass Commander pystyy sentään jonkin verran liikehtimään, mutta hänelläkin on haasteita kypärän kanssa. Sitäpaitsi sovitukset ovat hirvittävän monimutkaista luokkaa, samaan aikaan ei kovasti voi viitta selässä viilettää ympäri lavaa. Monimutkaisuus onkin bändin haaste, se alkaa heti kakkosena kuultavassa ”The Imperial Marchissa kuulostaa erittäin tylsältä djentbändiltä, ylitekniseltä ja erikoiselta vain erikoisuuden vuoksi. Valitettavasti, nimittäin näistä olisi kiva ihan aidosti pitää. Nokkamies Dark Vader spiikkaa meille ”maan ihmisille” asiaankuuluvilla kähinöillä kuolemaa hönkivine loppuhenkosineen. Konsepti on kunnossa, mutta livenä toimiminen vaatii niin paljon muutakin. Bändiltä on tullut juuri kakkosalbumi ulos, ja sen nimi on ”Episode II”.

Galactic Empire.

Päälavalla seuraavaksi soittava Beast in Black tuli juuri nähdyksi Tampereella, joten suunta kohti Tuskan sisälavaa eli Inferno-sellaista, vuorossa vain kerran aiemmin näkemäni folk metal-rykmentti Crimfall. Bändin kehys on Mikko Häkkisen ja Helena Haaparannan uskomattoman kaunis ja sävykäs yhteis-ja vuorolaulu, beauty and the beast, jos sallitte. Toki Crimfallilla on myös upeaa biisimateriaalia, aivan heittämällä ainakin kolmen vartin festarislottiin. Se aavikonmakuinen itämäinen biisi, johon Haaparanta aivan veretseisauttavan upeasti tulkitsee tuhatta ja yhtä yötä (biisin nimeä en juuri nyt keksinyt mistään), ”Far From Any Fate” ja ”Silver and Bones” pelkästään takaavat yhden parhaista Tuska-vedoista tänä vuonna. Crimfall soittaa myös todella kovaa, mutta yllättävän hyvin erottuu. Näiden kuuluisi kiertää ahkerammin ja entistä kauempana.

Telttalavalla soittaa seuraavaksi koko festarin positiivisin yllättäjä, The 69 Eyes. Muutama viikko sitten tuli nähdyksi Hollywood Vampires Helsingissä ja nyt Helsinki Vampires kotihoodeillaan. Homma käyntiin tehokkaasti ”Framed In Bloodilla”. Ahkera kiertäminen näkyy, bändi on kovassa lyönnissä. Se olisi pitkällä urallaan voinut, maailmalta tulleen menestyksen myötä, taantua umpiluokattomaksi pikkumimmien poppibändiksi. Mutta jo vuonna 1989 startannut The 69 Eyes on edelleen relevantti, ihan oikeasti synkkä ja gootti, jäätävän miehekkäästi ikääntyvä bändi. Viimeisimmältä albumilta soi kaksi biisiä, ”Feel Berlin” ja koko setin päättävä ”Lost Boys”, jotka kummatkin osoittavat biisikynän olevan edelleen terässä. Keskellä keikkaa soi ”Never Say Die” pitkänä ja hartaana ja kun katselee yleisössä ympärilleen, voi todeta tämän olevan useammallekin lauantain pääesiintyjä. Toiseksi viimeisenä soitettava ”Brandon Lee” on edelleen aivan huikea biisi lajityypissään ja vaikka ihan ilman mitään lajityyppejä. Tiedättehän, näiden klubikeikalle on mentävä, kun seuraava albumi joskus ilmestyy.

Inferno Stagella kiertuekumppanit, helsinkiläinen Foreseen ja washingtonilainen  Red Death soittavat peräkkäisissä sloteissaan kovinkin samanmuotoiselta kuulostavaa hardcorea ja crossoveria, nämä kaksi olisi voinut sijoittaa aikataulussa hiukan kauemmas toisistaan. Jotenkin kuitenkin Foreseen vie voiton, ehkä siksi että olen nähnyt sen aiemminkin ja jopa kuunnellut levyiltä. Red Deathin keikan aikana tulee mieleen, onko bändillä jotain teknistä ongelmaa, kun se puolen tunnin slotissa heittäytyy rumpusooloilemaan. Tiukka setti kummaltakin bändiltä, Foreseenin myllytys varsinkin päätösbiisissä ”Power Intoxication” on ankaraa luokkaa.

Pieni tauko, jonka aikana voi aivan hyvin skipata tämän vuotisen Tuskan oudokkeen, synthwave-artisti Carpenter Brutin. En edes käy katsomassa onko siellä MacBook tai parikin lavalla kansi auki, vähän huonosti sopii MacBook omaan musiikkimakuuni. Omissa lajityypeissään Carpenter Brut on tärkeä artisti, mutta ei ennen Emperorin keikkaa voi katsella kannettavia tietokoneita.

Lavan taustakankaassa lukee Emperor. Vierelleni lipuu herrasmies, joka kysyy että onko nää semmoisia entisiä kirkonpolttajia. Vastaan, että ei, tai ei nyt ainakaan pahimmasta päästä, ikäänkuin kirkkojen polttelussa olisi jotenkin isotkin astevaihtelut. Ja toki kitaristi Samoth istui aihepiiristä ihan kivenkin sisällä, mutta tarina olisi ollut liian pitkä satunnaislähimmäiselle referoitavaksi. Sitäpaitsi, Emperor on täällä musiikkinsa takia, juhlistamassa albumiklassikkokeikallaan vuoden 1997 mestariteosta ”Anthems To The Welkin At Dusk” ja sen vaikutusta avantgarde-ja black metalliin. Vuonna 2014 Emperor juhli samalla lavalla ”In The Nightside Eclipse”-albumiaan ja tänään, heti parin biisin jälkeen tuntuu, että tuo edellinen kerta oli merkittävämpi. Vaikkakin itselle(kin) ”Welkin” on tärkeämpi albumi. Jotain puuttuu, ehkä bändi on jo tottunut tähän klassikkolevykiertämiseen, ainutlaatuisuus on poissa. Laulaja-kitaristi Ihsahn tuntuu lavalla myös edelliskertaa yksinäisemmältä. Mutta pitäähän täällä olla ja pitäähän tämä nähdä. Tuleeko Emperor myös ensi vuonna, kun ”IV Equilibrium” täyttää vuosia? Viimeisen biisin jälkeen Ihsahn ei sano ”see you next time”, Emperor päättää vuoden kerrallaan missä mennään. Klassikkolevy soi asianmukaisesti ja tutuksi tulleesti päälavan erinomaisilla soundeilla. Sen päätteeksi kuullaan vielä kolme vakkariklassikkoa, joista komeimmin lanataan tänään koko homman paketoiva ”Inno A Satana”, siltä edeltävältä kiekolta. Vähän suorittava maku jää Emperorin vedosta. En ehkä edes sanonut tätä, kyseessä on kuitenkin Emperor.

Ihsahn ulkoilee, kuva ei liity raportoituihin tapahtumiin.

Helsinkiläinen Hexhammer soittaa sisälavalla napakan setin black’n’rolliaan, ja paikkaa samalla viime hetkellä peruuntunutta kanadalaista ONIa. Ansiokkaasti paikkaa, mutta kärsii lavan soundihaasteista ehkä tänä vuonna eniten. Olenko se vain minä, mutta onko Inferno-lava aiempina kesinä tosiaankin kuulostanut paremmalta?

Kreator.

Transportaatiosyistä illan viimeinen bändi osaltani on Kreator. Ensinnäkään, illan päättävä Gojira ei vain kiinnosta ja usko siihen, että sinänsä tärkeä At The Gates pystyisi telttalavan soundeilla lähellekkään Kreatoria, on heikko. Mille Petrozza käskee, ja keskelle Tuskan yleisömerta avautuu musta aukko, Mille avaa jengin kahtia kuin Mooses Punaisen meren. Käskystä porukka syöksyy maailmanlopun kirnuun, valtava pitti pyörii. Ei epäilystäkään etteikö lavalla ole vanha kunnon Kreator. Ja onhan se pakko päästä sanomaan, että kyllä amerikkalaisen thrashmetallin Big Four alkaa olla aika papparaista verrattuna Saksan Big Fouriin. Samaan aikaan, kun Millen mylly pyörii, joku Metallica keskittyy täysin toisseikkaisiin asioihin. Kreatorin lavarakennelmat ovat upeat, soiton alkaessa katedraalin gootti-ikkunat osoittautuvat led-seiniksi, ja rumpukorokkeen ylle projisoituu tyylikkäin esitys Saatanasta tai siis Vanhan Kehnon daijusta, sitten 1600-luvun. ”Enemy of God” ja ”Satan Is Real”, vanha isäntä katselee meitä ylhäältä ja sen silmät kiiluvat punaisina. Tämä ei ole kovin näkemäni Kreator-keikka, se tapahtui sisäilmassa Tallinnan Rock Cafessa taannoin. Mutta Mille on lyönnissä, bändillä hyvä fiilis ja yleisö täysillä messissä. Miksaustiskin edessä alkaa jalansijat loppua, siksi iso törmäilygalaksi pyörii lavan edessä. Järkkäreillä ja innokkaimmilla pittaajilla on tulla sanomista, mutta keikka loppuu juuri ajoissa. ”Fallen Brotherin” Mille omistaa Pantera-veljeksille Dimebag Darrell ja Vinnie Paul, joista jälkimmäinenkin kannuttaa nyt hiippakunnallisemmassa hevibändissä. Sami Yli-Sirniö soittaa kauniin soolon äijille sinne jonnekin, ja ledtauluissa pyörii kuvia muistakin kaatuneista veljistä, Bowiesta Ronnie Jamesiin. Sitten vielä pari encorea, joista koko keikan päättävä ”Pleasure To Kill” lähtee kuin paavi pahanteosta. Ankarasti myllyttää. Kreator on siitä hieno bändi, että sen voi nähdä milloin tahansa, ja minkä tahansa albumin jälkeen. Usko siihen, että se ei osaa soittaa laiskoja keikkoja, elää edelleen. Kiitos Tuska. Ensi vuonna toivottavasti hiukan lisää variaatiota bändien alalajistoon, eksoottiset ulkomaan ensivieraat takaisin sisälavalle ja pääesiintyjiksi harvemmin käyviä vieraita, ala Body Count, niin todella hyvä tulee. Siihen asti, KG.

Metallica (us) @ Hartwall Areena, Helsinki 09.05.2018

Metallica myi kaksi iltaa Helsingin Hartwall Areenassa loppuun yli vuotta ennen konsertteja, paiskoi kymmenennen studioalbuminsa kuudentena perättäisenään Yhdysvaltain Billboard 200-albumilistan ykköstilalle ja on muutenkin yhä, 37 vuoden olemassaolon jälkeen, yksi maailman suurimmista ja seuratuimmista bändeistä. Kaikki tämä herättää valtavaa kunnioitusta, ja kun on itsekin elänyt ajan, jolloin Metallica oli yksi maailman tyyliin kolmesta kovimmasta bändistä, myös musiikillisesti, oli ihan luontevaa suoda katsastus orkesterin kiertuekuntoon keväällä 2018.

Metallica-2018-1500x245_1Olin nähnyt bändin viimeksi, ja ensimmäistä kertaani, alkukesän 2012 ultrasurullisella Sonisphere”Black Album”-konseptikeikalla Kalasataman sepelimurskaamon pihalla. Toinen jalka kaapelisillan päällä, toinen kivenmurikan, yrittäen kuikkia tuhansien päiden yli jäätävässä kesäehtoossa, että miten tämä epäsynkronissa vellova metakka, johon tuuli tarttui, liittyy millään tavalla maailman yhteen tärkeimmistä heavybändeistä. Orkesteri soitti vieläpä klassikkoalbuminsa poikamaisen kujeillen lopusta alkuun, ymmärrättehän, heavy metal ja ”väärinpäin”, ymmärrättehän. Henkisesti ja kehollisesti jäätävästä illasta jäi niin paska maku, että kesän 2014 Hietaniemen uimarannan keikka oli lapsellisen helppo jättää muiden lusittavaksi. Mutta ajatus bändistä lämpimissä sisätiloissa, vielä yhden mahdollisuuden suoden, ja allaan peräti laadukas vuoden 2016 albumi ”Hardwired…To Self-Destruct”, päätin suhtautua, ettei ala sitten hyvinvointikeskuksen vuodeosaston keinutuolissa yhtäkkiä aivan vimmatusti vaivaamaan. Semminkin, kun Areenan lava oli aseteltu näillä keikoilla Metallicalle tuttuun ja totuttuun tapaan keskelle hornankattilaa, niin että hyvällä tahdolla voisi ajatella olevansa niin lähellä ”klubikeikkaa” kuin se tämänkokoisen metallosauruksen kohdalla enää mahdollista on. No? Kannattiko? Lunastuiko? Kyllä, ja ei. Ei, ja kyllä.

Keskiviikko 9.5.2018, Hartwall Areena oli kuin nuijalla lyöty, tänään paneskeltiin liiterin yleisöennätys uusiksi, paikalla peräti 14 607 päätä, jos kohta muutakin ruumiinosaa. Edellinen yhden artistin ennätys oli samassa hockeypyhätössä ollut sekin Metallican nimissä. Sijoittamalla lava keskelle saadaan saliin ennennäkemätön määrä jengiä ja kaikki sitäpaitsi näkevät bändin relatiivisen tasapuolisesti. Kaikki keikat täällä pitäisi periaatteessa hoitaa näin. Vaan, josko sittenkään. Mikään ei nimittäin ole kuulostanut Hartwallissa näin hirvittävältä pitkään aikaan. Ei ainakaan niille sijoille, missä minä istuin, ja olen aiemmin istunut, ellen peräti seissyt. On taatusti niitäkin, joille Metallica kuulosti (nytkin) aivan älyttömän hyvältä, enkä minäkään ehtinyt käydä kuulostelemassa kaikkia 14 607:ää paikkaa läpi, mutta omalleni kuulosti ruokottomalta, mitkä ikinä syyt siihen olivatkaan.

Keikka alkoi 16 minuuttia ilmoitettua myöhemmin, kello 20.56. Illan oli avannut norjalainen Kvelertak, jonka keikalla meinasin nukahtaa kuoliaaksi taannoin Tuskassa, joten annoin suosiolla olla, semminkin kun tietää, miltä lämmittelyaktit Areenassa keskimäärin kuulostavat. Alkuun vedettiin kaksi tsibaletta tuoreimmalta albumilta, jota bändi tällä rundilla on kunniottanut peräti seitsemällä vedolla keskimäärin per ilta. Ja hienoa niin, albumi ei ole lainkaan hassumpi. Tämän allekirjoittanee hardcorempikin fani. Nimistyge ”Hardwired” ja komea perinnejuntta ”Atlas, Rise!” meni ihmetellessä, että tältäkö tämä tulee kuulostamaan. Kyllä tuli. Neljäntenä kuultava ”Harvester of Sorrow” tunnistui tutuksi itsekseen niin myöhään, ja ihan soundeista johtuen, että ei hirveästi enää tässä kohtaa naurattanut. Joissain kohdin kuulokuva muodostui hiukan paremmaksi, ja niin hetkin keikasta pääsi ihan nauttimaankin, kuten nyt vaikkapa ”Onen alku, joka silkkaa balladiuttaan ei mennyt iltaa leimanneeksi erottelemattomaksi puuroksi. Korostan käyväni aika paljon keikoilla, ja aika erikuuloisissa paikoissa, joten korvan kokemattomuudesta ei nyt ollut kyse.

Myös lopummalla settiä kuultu biisikaksikko ”The Memory Remains” maltillisine pyroineen ja ”Moth Into Flame” tulikärpäsiä esittäneine led-minidroneineen kulkivat todella mainiosti, myös soundillisesti, illan tason huomioiden. Ensinmainittu olikin omalle kohdalle illan tymäkin nykäisy. Itse bändissä ei sinänsä ollut merkittävää moitteen sijaa. Ehkä pieni kiertueväsy näkyi, näihin kahteen Hartwallin vetoon päättyi, tai päättyy, Worldwired-maailmankiertueen Euroopan legi. Ehkä tietty insinööriys ja virkamiehisyys häiritsi bändin toimittamisessa myös, mutta hei, tämä on Metallica. Korostankin, että hyvillä soundeilla ilta olisi edustanut todennäköisesti hyvinkin laadukasta konserttikokemusta hyvässä seurassa, pienin odotuksin, mutta ne varmaankin lunastuen, jos siis materiaalista olisi saanut huomattavasti paremmin selvää. Paino sanalla huomattavasti. Puolikas paino sanalla varmaankin. Kaikki hitit kuultiin, tai ainakin melkein, vain muutamana edellisiltana vedettyä ”Fight Fire With Firea” voisi sanoa jääneensä kaipaamaan. Tosin, ei sitäkään näillä soundeilla. Illan pakollinen cover oli The Misfitsien ”Die Die, My Darling”, joka kääntyi turhanaikaiseksi rymistelyksi. Illan jännitysmomenttia edusti se, mikä suomirelaatioinen cover kuullaan, oltiinhan Oslossa vedetty lyhyehkö otanta A-Ha:ta ja Globenissa ABBAa. On maamme pieni, ja siksi jää. Illan vieras oli, kuinka ollakaan, Michael Monroe kammottavasti viiltävine huuliharppuineen. Ja kaikki kaikella kunnioituksella Michaelia, ja bändin tätä kohtaan osoittamaa kunnioitusta kohtaan. Mutta on tämä jotenkin todella, todella nähtyä. Vedettiin ”Death, Jail or Rock’n’Roll”, ja toki kitaristi Kirk Hammet ja basisti Robert Trujillo soittivat sen nuottien tukemana, yhteistä harjoitusaikaa kun ei luonnollisestikaan ollut ollut. Aiemminkin kiertueen kestäessä nämä maaspeciaalit on vedetty mainittujen keppimiesten toimesta kaksin, bändin rumpalia näihin ei esimerkiksi, kuinka siis ollakaan, ole otettu mukaan. Koko bändin olo ja soitto lavalla olisi kunnioittanut illan vierasta aika tavalla enemmän, mutta näillä mentiin nyt. Tämän keskisuvannon päätteeksi bassotteli Trujillo vielä hetken keskenään ja lavan yläpuolisissa monitoreissa pyöri hetken tribuutti vuonna 1986 edesmenneelle kollegalleen, Cliff Burtonille.

Illan parasta antia oli, paitsi ylipäätään päästä sanomaan nähneensä Metallican, siis kunnolla, myös lavan yläpuolisen trussiston ja härpäkkeistön visuaalit. Harvemmin näkee. Katosta nousi ja laski kymmenittäin valokuutioita, johon projisoitui milloin kuvia bändin historian varrelta, milloin otteita lavakameroista, ja väliin myös kuvastoa aikakauden musiikkivideoista ja kansitaiteista. Ja jo mainitut valoa kantaneet minidronet piristivät lavan tapahtumia kummasti, kuten myös kaikkien neljän paukuttamat electroperkussiot ”Now That We’re Dead”-biisin finaalissa. Lavarakennelma mahdollisti bändin siis esiintyä neljään suuntaan, laulumikit oli viritetty lavan joka sivulle ja niiden ääreen James Hetfield vuorotellen asettui. Lars Ulrichin rumpusettikin ehti pyöriä keikan aikana kerrattain täyden ympyrän.

Kieltämättä ”Master of Puppets” päätti varsinaisen setin ihan tämäkästi. Encoreita kuultiin ja saatiin kolme, tälle rundille tyypillisesti. Itse olin niistä paikalla vain ensimmäisen ajan, joukkoliikennepoliittisista syistä, tuoreimman levyn ”Spit Out The Bone” ryskittiin läpi, niinkuin keikka olisi alkanut taas alusta uudelleen. Näillä mentiin: www.setlist.fm/setlist/metallica/2018/hartwall-areena-helsinki-finland-63edae77.html

Harva meistä oli niin rautaa, että oli tilaisuudessa nähdä Metallica Nivalan Tuiskulassa joulukuussa 1984, tai Pihtiputaalla heinäkuussa -86. Vilpitön onnitteluni niille, jotka paikalla tuolloin olivat, todistamassa heavy metalin Suomeen tulon historiaa, innovatiivista nuorta bändiä täynnä intoa. Olen kuitenkin nähnyt Metallican, periaatteessa kahdesti. Maailman kovimman rocklevyn vuonna 1986 julkaisseen bändin. Jos jossain ulkomailla liikkuessani sattuu Metallica samaan kaupunkiin ja sattuu olemaan lippuja yhä kaupan, saatan vääntäytyä paikalle fiilistelemään ennenkokematonta areenaa tai maan keikkameininkiä. Mutta muuten, tämä taisi olla tässä. KG

Ritchie Blackmore’s Rainbow, National Nightmare @ Hartwall Areena, Helsinki 13.04.2018

Asioita, joiden ei pitänyt tapahtua: Ritchie Blackmore’s Rainbow Helsingissä huhtikuussa 2018. Ritchie Blackmore, kitarajumala, miljoonan itseään nuoremman esikuva, modernin hard rockin kummisetä ja jääräpäinen omien teidensä kulkija, on pyörittänyt (jätettyään lopullisesti, toisen yrittämän jälkeen Deep Purplen 1993, sekä laitettuaan sittemmin Rainbow’n kuivatelakalle 1997) keski-ja renessanssiaikojen musiikille kumartavaa Blackmore’s Night-yhtyettään nyt jo rapiat 20 vuotta. Kymmenen Blackmore’s Night-studioalbumia myöhemmin, ja satoja saksalaisilla keskiaikatoreilla soitettuja druiditapahtumia myöhemmin, alkoi ns. wanha suola janottamaan. Ja niinpä noin kolme vuotta sitten Ritchie ilmoittikin, että hän haluaa vielä kerran soittaa rockia Rainbow-sateenkaaren alla. Oli tullut aika jännittää, kuka tai ketkä legendaarisista maailmanluokan solisteista tai instrumentalisteista, jotka vuodesta 1975 lähtien olivat Rainbow-myyttiä palvelleet, kutsuttaisiin mukaan. Ketään ei kutsuttu. Ei ketään. Kenenkään kanssa ei edes neuvoteltu. Päällikkö tekee, niinkuin Päällikkö tahtoo. Kesällä 2016 bändi teki kolme keikkaa, ja kyllä, bändin nimi oli Ritchie Blackmore’s Rainbow. Viime kesänä homma sai jatkoa neljällä Britannian konsertilla ja nyt oli tullut aika Euroopan-kiertueelle, joka tällä erää sisälsi (tai tulee sisältämään) viisi vetoa: Moskova, Pietari, Helsinki, Berliini ja Praha. Kaksi biisiä on tällä kokoonpanolla levytettynä, albumia kuitenkaan tuskin enää suunnittellaan. Livevetojenkaan jatkosta ei kukaan tiedä, vaikka taatusti Blackmore saa näistäkin kevään keikoista ihan mukavan korvauksen.

Rainbow_400x400-366x366

Helsinki, Hartwall Areena 13.04.2018, perjantai. Kymmenen minuuttia ilmoitettua myöhemmin lavalle astelee Ritchie Blackmore’s Rainbow vuosimallia 2015-18. Soitetaan epävireinen, sekava pätkä ”Over The Rainbow”-lauluklassikkoa. Keikan avausbiisi on ”Spotlight Kid”. Soundeissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ainakaan relatiivisen lähellä lavaa, alakatsomossa. Biisi menee epätahtiin rymistellessä ja laittaa miettimään, tällaistako on odotettavissa koko illan? Kyllä, juuri tällaista on odotettavissa koko illan. Valitettavasti. Kaksi ensimmäistä numeroa lanataan niin laaduttomasti, että koko Rainbow’n myyttisyys bändinä, koko se kekseliäisyys, millä se toi hard rockin nykyaikaan ja oikeastaan oli luomassa kokonaista genreä, on astua pahasti lokaan. Ritchie Blackmore tuskin soittaa. Monin paikoin kosketinsoittaja Jens Johansson hoitaa sen, mitä Ritchien olettaisi hoitavan. Johansson tukee ja paikkaa, ja juuri kun luulet, että ai nyt Ritchie vetää soolon, niin se onkin kiipparisoolo, joka lähtee. Sokkona paikalle talutettu asiaa tuntematon, voisi hädissään nimetä että lavalla on Jens Johansson Band, tai että onko se tuo basisti se Ritchie?

Myönnän, on ensimmäinen kertani nähdä Ritchie Blackmore elävänä lavalla, missään olomuodossa. Mutta Rainbow-faniudestani se fakta ei ole pois, eikä ole koskaan ollut. Rainbow on ollut itselleni maailman viiden tärkeimmän bändin joukossa aina. Silti, kakkosena soiva ”I Surrender” ei tunnu missään. Ei niin missään. Miten ihmeessä tähän on tultu?

Monet biisit kuulostavat siltä kuin niitä, ihan rennolla otteella sinänsä, kokeiltaisiin ensimmäistä kertaa treenikämpällä, kun kiertueeseen on vielä viikkoja aikaa. Että katsotaan nyt ihan rauhassa, miten tää ”All Night Long” lähtee, kaikki varmaan tuntee biisin, kokeillaan. Ei lähde.

Kolmantena kuultava Deep Purple-biisi ”Mistreated” toimii jo paljon paremmin, kun se kääntyy pitkäksi purplemaiseksi jamitteluksi. Tämän Ritchie osaa, tähän Ritchie tottui näiden biisien suhteen Purple-aikoina, kun Jon Lordin koskettimet olivat keskiössä, eikä niinkään hänen kitaransa, tai ainakin siellä keskiössä oli molemmat, vastuu ei ollut yksin Ritchien. Deep Purple oli aikansa sensaatio, jamihybridi, elävä rokkikone. Tänä iltana nähtävään verrattuna, se on sitä edelleen, mitä elinvoimaisimpana. Illan yksi positiivinen saldo onkin lopullinen päätös yrittää nähdä Deep Purple kesällä Tammisaaressa, todennäköisesti viimeisellä Suomen visiitillään.

Nyky-Rainbow’n alavireeseen on yksi sylttytehdas, kaikessa surullisuudessaan, ja se on Ritchie Blackmore. Täydellisesti rapistunut karisma, erittäin pahasti rapautuneet soittotaidot, keskittymiskyvyn puute ja läsnäolon heikkous, jos nyt joistakin pitää aloittaa. Lavan sivustalla on iso, valaistu lunttilappu (ja nyt ei siis puhuta kooltaan lapusta), josta Ritchie ihan härskisti kiinni jääden, käy esimerkiksi tarkistamassa, että miten ”Child In Timen loppu menee. Tai vaihtoehtoisesti, miten se on sovittu treeneissä ja edeltävillä keikoilla menemään, aivan sama, mutta lunttaa kuitenkin.

Alulla keikkaa tuntuu, että koko lavan karisma keskittyy taustalaulajattarien korokkeelle, mistään muualta sitä ei tunnu löytyvän, kunnes basisti Bob Nouveau alkaa ottaa enenmmän tilaa ja roolia. Jos minä ohjaisin tämän uudestaan, Ritchien rouva, Blackmore’s Nightissa alusta alkaen solistina ja biisinkirjoittajana toiminut upea Candice Night ja taustalaulajaparinsa, tuotaisiin lavan etureunaan. Bob Nouveau jättäisi huonon komiikan pois ja jakaisi spiikkivuorot solisti Ronnie Romeron kanssa. Ja Jens Johanssonin, lavan ylivertaisesti parhaan muusikon työkalut olisivat keskellä lavaa. David Keithin rummut lavan sivustalle. Jotenkin näin. Ja Ritchielle lunttitaulua kunniakkaammin pieni prompteri monitorin viereen, samalla Ritchie saataisiin edes sen puolitoista metriä lähemmäs niitä ihmisiä, jotka ovat säästäneet vuoden, lentäneet, ottaneet töistä vapaata, maksaneet hotellin, kalliin lipun. Olleet uskollisia, osa jo vuodesta 1975. Sellaisille ihmisille kannattaisi osata soittaa kappaleet, joita on itse ollut kirjoittamassa. Tai jos ei enää osaa, tai jaksa, kun mittariin tulee Helsingin keikkailtaa seuraavana päivänä 73 vuotta, pitäisi malttaa lopettaa.

Mainittu ”Mistreated”-hämyily nostaa illan jatkon odotusarvoa, sekin perustuen pitkälti Nouveaun basson ja Johanssonin urkujen yhteistyöhön. ”Since You Been Gone” on puolihengetön läpiluku, jota se ei saisi olla. Missä on Graham Bonnet? Missä on Joe Lynn Turner? Missä on Doogie White? Kotona, pubissa, omilla keikoillaan. Mutta ei siellä, missä voisi olla, eli Rainbow’n nokilla, maailman kovimman hard rock-bändin solistina. Blackmoren henkilökohtaisesti poimima chileläinen power metal-jantteri Ronnie Romero tekee parhaansa, mutta on ymmärrettävästi aika pihalla, kun jokaisen biisin jälkeen on käytävä maestrolta kysymässä, mitä nyt tapahtuu. Romeron turhautuminen tulee läpi katsomoon asti, ”let’s see what happens next”. Romerolla on komea ääni, aika tarkkaan Turnerin ja Bonnetin puolimaista, ja sehän on komia combo se. Mutta karismanjakopäivänä kaveri ei ole ollut paikalla, ja kun karisma puuttuu Ritchielta, ja onko jopa aina puuttunut, niin solistilla se noin esiintymisteknisesti pitäisi harteillaan olla. Romero on poimittu Lords of Black-yhtyeen nokilta, ja jos tänne joskus eksyvät, olen paikalla, ihan vaikka sympatiasyistä, ja siksi, että niiden nokkamieshän on muuten Rainbow’ssa laulanut jannu….

Kerrattain olen livenä nähnyt, vuoden 1979 ”Down To Earth”-albumilla solistina toimineen Graham Bonnetin ja kahdesti ”Stranger In Us All”-levyn (1995) aikaisen laulajan, skotti Doogie Whiten. Illan hyvänä saldona olkoon sekin, että syntyy päätös nähdä myös Joe Lynn Turner viimeinkin, niin pian kuin mahdollista. Eikä pitäisi olla hankalaa, mies käy Suomessa tyyliin kuudesti vuodessa, mutta on vaan jotenkin aina jäänyt. Muista elossaolevista, Rainbow’ssa vaikuttaneista muusikoista on kuitattuna Roger Glover, Don Airey ja Tony Carey, ja niitä kuolleitahan ei enää edes voi nähdä. Paitsi Ronnie James Dion, jonka voi nähdä kuolleenakin (kai hologrammi on kuollut), mutta ei samassa tilassa meitsin kanssa, lupaan sen.

Uutta puhtia iltaan tuo yksi maailman upeimmista biiseistä, ja yksi ikinä eniten kuuntelemistani, eli ”Man on The Silver Mountain” Rainbow’n esikoisalbumilta. Ronnie Romero vetää komeasti, yrittämättä edes täyttää kaimansa saappaita, silti pelottavankin samalta hetkittäin kuulostaen. Biisin ei anneta rauhassa soida hamaan loppuun, vaan basisti Nouveau on pakotettu johonkin ruplan aasinsiltaan, jotta päästään vetämään lyhyt näyte Purple-hitistä ”Woman From Tokyo”. Välillä Ritchie Blackmore on lähes briljantti, välillä tulee sointu siellä, sointu tuolla. Ilman Johanssonin urkuja tilanne olisi paljon surullisempi. Siinä kohtaa rekrytointi on mennyt ihan oikein, Johansson on alansa kovimpia, myös Yngwie Malmsteenin, Ronnie James Dion ja Ginger Bakerin kanssa lavoja jakanut mies, ja jo vuodesta 1995 se palanen Stratovariusta, jota ei enää voi vaihtaa.

En lausu mitään ”Perfect Strangersista”, ettei mene liikaa alisanojen puolelle, mutta jään odottamaan kesää, ja viimeistä Deep Purple-keikkaa, joko siis Haminassa tai Tammisaaressa, joista jälkimmäinen logistis-taiteellisesti kiinnostaa enemmän. Akustinen Purple-veto ”Soldier of Fortune” on komea, Romero laulaa kuin ei olisi huomista. Eikä välttämättä olekaan. Ritchie tunnelmoi istualtaan akustisella kitaralla, tässä Ritchie on hyvä, tätä hän on  viimeiset 21 vuotta Blackmore’s Nightin kanssa tehnyt. Ja lupaankin, jos maestro vielä kerran tulisi Night-kokoonpanolla näille nurkin, aion ja lupaan olla paikalla. Nälkää jäi.

Illan upein veto on ”Difficult To Cure”-albumin nimiraita, siinä Ritchiekin ulvottaa hetkittäin upeasti, tutulla kermanvärisellä Stratocasterillaan, joka on yhtä mainittua akustista numeroa lukuunottamatta illan kitara. Biisin Beethoven-osuuksissa näkyy myös Blackmoren rakkaus klassiseen musiikkiin, ja jälleen sama, tässä biisissä on iso yhteys siihen, mitä mies on soittanut viime vuosikymmenet Blackmore’s Nightissa. Ja jos ei vielä tullut selväksi, niin myös tässä biisissä Jens Johansson osoittaa olevansa maailmanluokan kosketinhesseli, fakta joka tahtoo Stratovarius-keikoilla jäädä jopa hiukan pimentoon. ”Child In Time” ei tunnu missään. Vain pitkänä, pitkänä vedetty ”Stargazer” uhkaa illan parhaan vedon asemaa, joka juuri ehti laskeutua ”Difficult To Curen” osalle. Keikan puolimaissa on ollut tauko, joka on sisältänyt kiipparisooloa, basisti Nouveaun hassuttelua ja muuta ajankäyttöä, jotta Ritchie saa levätä hetken verhojen takana. Tauko tekee hyvää, Ritchie palaa lavalle selvästi virkeämpänä, halu on jopa spiikata, muutaman tanssiaskeleenkin mies loihtii ja koko ilme on kohtuullisen toinen. Soittoon se vaikuttaa eniten asiallisesti jynkkäävässä ”Stargazerissa”, sekä koko illan (näköjään) päättävässä Purple-klassikossa ”Burn”.

Edeltävillä Venäjän-keikoilla on kuultu encoreita, Moskovan legendaarisella Olympijskiy Stadiumilla kaksi, ja Pietarissa peräti neljä (mm. erittäin mielenkiintoisesti ”Memmingen” Blackmore’s Nightin esikoisalbumilta ”Shadow of The Moon”, 1997), mutta Hartwall Areenan keikka päättyy kuin seinään, eikä bändi ehdi edes kunnolla kiittää, etenkin laulusolisti Romero vaikuttaa todella hämmentyneeltä, tässäkö kaikki. Päällikön ilta on ohi, niinmuodoin koko bändin.

Illan avaa helsinkiläinen, ensimmäistä albumiaan virittelevä katurockviisikko National Nightmare, jonka vedosta Rainbow-pettymyksen jälkeen fiilis on oikeastaan pelkästään positiivinen. Smackissa aikoinaan kahden albumillisen verran soittaneen Jimi Seron basso jynkkää rennon alhaalta ja yhdysvaltalaisen Bigelfin riveissä muutaman vuoden stintin vaikuttaneen Ace Markin kitara ulvoo mallikkaita sooloja. Tanakasti takovalla rumpali Teddy T. Rexxilla on takanaan lyhyt periodi Dingossa, mutta en keksi montaakaan, jolla ei tänä päivänä jo olisi. Bändi vakuuttaa livenä paremmin kuin muutamalla julkaisemallaan sinkulla, sillä on lupaavan kuuloisia, perinnetietoisia biisejä, ja asiallisen likaiset soundit. National Nightmare vaatii saada uusintaoton jossain pienemmässä ja vähemmän kolkossa paikassa, otollisemmassa tilaisuudessa. Sitä(kin) odotellessa. Kiitos Loud’n Live Promotions mahdollisuudesta vihdoin ja viimein nähdä kitaralegenda Ritchie Blackmore, kaikesta huolimatta. KG

Hollywood Undead (us), Blind Channel @ Black Box, Jäähalli, Helsinki 27.02.2018

Los Angelesin rapcore-kollektiivi Hollywood Undead nähtiin Helsingissä viimeksi viime kesänä, kun se lämmitteli lauteet Red Hot Chili Pepperseille Kaisaniemessä. Tuo iltapuhde jäi itseltä valitettavasti väliin, vaikka oli ollut ihan tarkoitus osallistua, mm. juuri poikkeuksellisen mielenkiintoisen lämppärin lisäkannustamana. Oli siis tullut aika ottaa Hollywood Undead haltuun omalla vedollaan, nyt kun bändi kiertää Eurooppaa promoamassa viidettä albumiaan, jota kutsutaan yksinkertaisesti nimellä ”V”. Tuttuun ja totuttuun tapaan bändi saapui tänne Skandinavian kautta, mutta voi hyvinkin olla, että Helsingin pelasti kiertuekartalle se fakta, että jässikät suuntaavat täältä kahden keikan (Tampereen Pakkahuoneella edeltävänä iltana se toinen) jälkeen itäisille maille, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja edelleen kuudelle Venäjän keikalle. Rundi jatkuu keväämmällä koti-Yhdysvalloissa, mutta bändi palaa kesällä tietenkin Euroopan festareille, mainittavimmin legendaarisiin Readingiin ja Leedsiin. Joka jälkimmäinenkin fakta kertoo siitä, että bändi alkaa olla aika isoillaan. Eikä muuten olisikaan selitettävissä, että näinkin kaukana kotoa voi myydä näillä pakkasilla Pakkahuoneen maanantai-iltana ennakolta loppuun. Helsingin jääkiekkopyhättö ei Black Box-konseptiin viritettynä aivan ollut loppuunmyyty, ovelta sai lippuja. Mutta kyllä bändin iso suosio oli Jäähallissakin melkomoinen selviö.

Hollywood Undead voidaan jäljittää niinkin tarkoille syntyhetkilleen, kuin kesäkuun 3. päivään 2005. Jorel Decker alias J-Dog, bändin nykyinenkin pääräppäri ja pari muuta jantteria laittoivat yhden varhaisbiisiviritelmän tuolloin niin muodikkaaseen MySpaceen ja alkoivat saada välitöntä, positiivista pöhinää aikaiseksi. Deckerin haastattelulausunnon mukaan bändi laitettiinkin pystyyn niiden kesken, ”ketä nyt sattui huoneessa olemaan, ja jos joku osasi vieläpä jotain soittaa”. Nykyisenkin kokoonpanon ydin oli jo muotoutunut vuoden 2008 esikoisalbumille, aikojen saatossa platinaa Yhdysvalloissa myyneelle ”Swan Songsille. Nyt on edetty siis viidenteen kokopitkään, perustamisvuodelta ovat edelleen mukana, J-Dogin rinnalla, vokalisti-basisti Johnny 3 Tears, vokalisti Funny Man Alvarez ja kitaristi-laulaja Charlie Scene. Ekan albumin jälkeen mukaan liittyi Danny Murillo (laulu, kitara, kiipparit) ja kiertuekokoonpanon täydentää rumpali Matt Oloffson. Bändi on uransa ajan kätkeytynyt pseudonyymien ja maskien taakse, tunnetuimmin sellaisten urpoylöshenkisten lätkäveskarikauhumaskien, minimissäänkin kasvohuivien. Helsingin keikalla kukaan ei naamioidu, siis lavalla, jos ei nyt aurinkolaseja lasketa. Bändin kontakti yleisöön on muutenkin harvinaisen rento ja avoin.

hollywood_undead_live_nation_uutiskirje_433x250

Jäähallin Black Boxin ilta pärähtää käyntiin todella tymäkällä biisikaksikolla. Tuoreen ”V”-platan ”Whatever It Takesin sanat osataan täällä näköjään jo ulkoa, ja jengillä on  kannat katossa käytännössä saman tien. Näin mahtavaa meisinkiä näkee arki-iltana todella harvoin. Kakkosena kuullaan komea ”Undead” esikoisalbumilta, tämä veto antaa koko illalle suunnan. Raivokas kiskaisu, laulu ja räppi lähtee neliäänisesti, korkella korokkeella mätkivä rumpali Oloffson jyhmii kuin paikkaansa hakeva Kalifornian mannerlaatta. Pienestä ja kompaktista setistä lähtee kaamea mätke. Kaverin staili on muuten aika omintakeinen, jos tuolla tyylillä ei hankita tenniskyynärpäätä ja mitä näitä nyt on, niin millä sitten? Tai sitten jamppa on vaan niin rento, että hätä ei olekaan tuon näköinen. Oloffson on soittanut myös mm. pian Suomeen saapuvan The BellRaysien kiertuekokoonpanossa, mistään B-luokan sutirumpalista ei ole siis kyse. Läppä lentää lavalta, mutta myös lavalla, Hollywood Undead vaikuttaa ihan rennolta duunipaikalta. Jossain kohtaa J-Dog alkaa muistelemaan kannuttaja Oloffsonin seikkailuja helsinkiläisessä karaokebaarissa ja tapahtuneen kunniaksi pakottaakin rumpalin vetäisemään komean näytteen Bon Jovi-hitistä ”Livin On a Prayer”. Myöhemmässä vaiheessa rumpumies kannustetaan näyttämään toisella kädellä miten komppi pysyy, kun toisella imaisee huikalla pullon bisseä.

Tymäkkä ”War Child” soi miehelle tiskin takana, bändin oma äänimies hoitaa tänään leiviskänsä suorastaan erinomaisesti. ”War Child” on hyvä esimerkki siitä, miten musiikin lokerointi ja genreyttäminen on niiden hommaa, joilla on liikaa aikaa. Biisi voisi olla jonkun synkän postpunk-bändin tai dark wave-mustahuulien setissä aivan yhtä hyvin, kuin näidenkin. Vokaalien rap-sovitukset tekevät Hollywood Undead-biiseistä pääosin omanlaisiaan. Hardcore-maailmasta tutut breakdownit on toinen leimaava juttu, mutta muuten kyse on musiikista, ja laji kuin laji, jos biisien kirjoittaminen ei luonnistu, ulos tuonne on turha lähteä.

Jos nyt ase ohimolla joutuisi jollain tapaa asiaa tuntemattomalle kuvaamaan Hollywood Undeadin toimittamista, niin se on kuin olisi laitettu Cypress Hill ja Biohazard soimaan päällekkäin. Mutta koska nimien luetteleminen ei tee oikeutta kenellekään, ei esikuville eikä seuraajille, jätän tämän nyt vaan tähän. Tuoreella ”V”-albumilla vierailee Cypress Hillin nokkamies B-Real, joten heidän mainitsemisensa Undeadin esikuvina on kyllä ihan kohtuullista.

Illan 19-biisinen settilista on täsmälleen sama kuin edellisehtoona Tampereella, ja muutenkin kiertueen aiemmilta vedoilta tuttu. Tuoreelta albumilta soi peräti kuusi biisiä. Niinkuin tietysti pitääkin, miksi muuten tehdä uutta levyä ja itse uskoa siihen, jos ei uskalla uskoa kenenkään muun uskovan. Kaikilta albumeilta soitetaan jotain, vielä yhtäkään niistä ei ole valinnanvaran kasvaessa hylätty.

Aivan viimeistään lätkäliiteri syttyy, kun viime kesän sinkkuhitti ”California Dreaming” kajahtaa ilmoille. Hillittömän komea biisi, yksi näistä johdannaissyistä, miksi hip hop aikoinaan ylipäätään piti keksiä. Alkupäässä settiä massiivisilla kiipparitaustoilla ryyditetty ”Renegade” donkkaa kuitenkin tykimmin. White men can jump. ”Comin’ In Hot” alkaa senmaailmaisella jutustelu- ja motherfuckin’ jauhuusessiolla, mutta pian alkaa kuitenkin tapahtua. Eturivistöstä nostetaan lavalle paikallissuomalainen Julius, joka saa kitaran kaulaansa ja komppaakin ansiokkaasti bändiä koko biisin ajan. Mahtavaa. Yleisön voi ottaa niin monella tapaa. Tai olla ottamatta. Julius saatetaan backstagelle, jossa palkkioksi on tiettävästi ainakin wenige kleine Jägermaister. Joulu voi olla joka päivä.

Keikan keskisuvantona Hollywood Undeadille on tullut tavaksi soittaa yksi tai kaksi coveria. Settilistan perinnecoveria, synthpopduo Soft Cellin vuonna 1981 maailmanluokassa tunnetuksi tekemää Ed Cobb-biisiä ”Tainted Love” ei tänään kuulla. Tällä Euroopan-legillä bändi on sensijaan soittanut lyhyehköt otannat Metallican ”Enter Sandmanista” ja Rammsteinin ”Du Hastista”. Hienosti taittuu kiertokoulusaksa J-Dog Deckerin suuhun ja muutenkin asenteella lähtee kumpikin nykyklassikko. Toivottavasti Metallica suoriutuu yhtä hyvin omastaan keväämmällä lähihallissa. Olen paikalla.

Lainabiisisession jälkeen rivit kootaan kevyehköllä ”Bullet”-rallattelulla, jonka teksti toki on tiukkaa tavaraa, katujen ääntä. ”Bulletissa” Decker soittaa akustista kitaraa, semmoista mustankeltaista seurakuntasalin nurkkaan pölyttymään unohtunutta klassikkoa, ja tuo kokonaissointiin kaivattua vaihtelua. Keikan dramaturgia on mietittyä, ja toimii. ”Riot”-julistuksen ajaksi lavalle saadaan hamasta alusta asti bändiä uskollisesti palvellut teknikko soittamaan tamburiinia ja stemmahuutamaan ”Fuck that shit, let’s start a riot.” Viimevuotisen levyn raita ”Bad Moon” omistetaan kaikille yleisön naisille. ”Bad Moon” on orkesterin kaikkein poikabändein biisi ja siksi hiukan a) itselle vieras, ja b) tässä settilistassa oudoke, vaikkakin vakiosoitettavaa tavaraa. Varsinainen setti päätetään vuoden 2015 albumin nimiraidalla, upealla ”Day of The Deadilla”, ja kun sen päätteeksi valot sammuvat vain ihan hetkeksi, bändi on sanaakaan sanomatta rynnännyt pois lavalta. Itse David Copperfield olisi sekunnin murto-osan ollut ihmeissään. Bändi palaa vielä kahteen encoreen, joista ensimmäisen aistin matkalla narikkaan, se on se kaikkein isoin hitti ”Everywhere I Go”, eli ”bitches always know, that Charlie Scene has got a weenie he loves to show”. No niin. Viimeisenä kuullaan ”Hear Me Now” , kun pakkanen panee jo meikäläistä puolijuoksuun pihalla. En oikein ole encoresihmisiä. Enkä omista yhtään Hollywood Undeadin levyä, enkä välttämättä niitä liittäisi aution saaren rajattuun musakirjastoon, mutta välillä on todella hyvä käydä kuulemassa myös artisteja, jotka eivät operoi sillä ihan täysin välittömimmällä musiikillisella mukavuusalueella. Ja näin laadukkaan joukkion voi nähdä milloin tahansa uudestaankin. Näillä muuten, ja tässä järkässä, mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/hollywood-undead/2018/jaahalli-helsinki-finland-7bee5e58.html

Illan avaa alunperin oululainen Blind Channel, joka soittaa omalla ilmoituksellaan violent poppia. Ei niin mitään, zero, null, sifir, jää heidän vedostaan jälkipolville kerrottavaa. Blind Channel on saanut pikahälytyksen keikalle, kun lämppäriksi suunniteltu brittiläinen Astroid Boys on joutunut peruuttamaan, mistä nyt sinänsä valtavaa vahinkoa tuskin pääsi syntymään. En tokikaan ole Blind Channelin kohderyhmää, mutta yritinkin juuri selittää, että siitä ei ole kyse, silloin kun vedetään hyvä keikka. Ehkä joku toinen kerta.

Live Nationin ja Helsingin Jäähallin Black Box-konsepti on muuten sanalla sanoen loistava. Jäähallin kolkkous loistaa poissaolollaan, kun istumakatsomot on kaikki rajattu pois mustin kankain. Kaikilla on samankaltainen näkyvyys lavalle, kaikilla samanhintainen lippu ja kaikilla perusasetuksia valovuoden verran paremmat soundit, kun ei tarvitse roiskia Nordiksen hokitemppelin betoniseinille. Jäähalli on istumakatsomoineen joskus kuulostanut ihan sieluariipivän hirveältä, mutta ei nyt, kun tekstiili demppaa sirisevän kärjen pois. Mainiota. Ja tämähän konsepti paikkaa sitä ammottavaa faktaa, ja on varmaankin siksikin synnytetty, että Helsingistä puuttuu kansainväliset mitat täyttävä, noin 3000 henkeä vetävä iso klubi. Black Box ajaa toistaiseksi asiaa. Hollywood Undeadin keikka oli ensimmäiseni Black Boxissa, nyt konsepti on vihdoin korkattu ja toimivaksi havaittu. KG

Eclipse (swe), One Desire, Brother Firetribe @ Pakkahuone, Tampere 10.02.2018

Meille, perinnetietoiselle ja laadukkaalle AOR:lle ja melodiselle hard rockille herkistyneille, tarjottiin aikamoista namiskuukkelia Tampereen Pakkahuoneen Rockin’ Scandinavia-illassa kolmen bändin voimin. Illan avasi hiukan yllättäen, ainakin paperilla kahdesta kotimaan bändistä se isompi ja pidemmälle ennättänyt, eli Brother Firetribe.

Suomen kautta aikain viileimmin nimetyltä tennisammattilaiselta nimensä suoraan englanniksi kääntänyt bändi, on varmasti monen aivan turhaan ennakolta leimaama, ”se Nightwishin Emppu Vuorisen kakkosbändi”. Sitäkin Brother Firetribe on, mutta se on myös helposti AOR:n ykkösnyrkistöä koko kansainvälisessäkin skenessä. Heti bändin aloittaessa olikin ikäänkuin selviö, että tänään käydään kisaa siitä, kuka kirjoittaa kovimmat hard rock-styget. Kaikkien kolmen bändin kohdalla sama juttu, settilistan edetessä ei voi kuin ihmetellä, voiko tämän parempaa biisiä enää näiden katalogista löytyä. Ja kun huolella laadituilla biisilistoilla on tapana koveta kohti loppua, oli Pakkahuoneen ilta yhtä melodisen hard rockin juhlaa.

Brother Firetribe aktivoituu aina, kun kitaristi Vuorisen muut kiireet hetkeksi hellittävät. Nightwish on nyt tauolla kaikista tekemisistään, ja nyt oli otollinen aika virittää BF tien päälle. Menneen syksyn ja talven aikana bändi heitti parikymmentä keikkaa sivistys-Euroopassa ja kourallisen Suomessa. Tampereen Rockin’ Scandinavia-ilta oli tällä erää viimeinen, ties kuinka pitkään aikaan. Paikalla siis sikälikin kannatti olla, ja sikälikin, etten ollut aiemmin kumpaakaan illan kotimaisista nähnyt. Rupeaman viimeisen keikan tunnelma huokui koko bändistä, ilon ja pienen haikeuden kautta vedettiin erittäin kova ja Keski-Euroopan vaateliaiden yleisöiden edessä hiottu show. Tänään oli kullekin bändille suotu varsin pitkä slotti, keskimmäisenä vetäneelle One Desire’lle turhankin pitkä, mutta Firetriben veljestön katsaus hittimateriaaliinsa tuntui juuri sopivasti mitoitetulta.

Pakkahuoneen yleisö oli koko illan erittäin positiivisella jalalla liikkeellä, kaikki bändit saivat suorastaan mahtavan vastaanoton, niin myös illan avaaja. Alussa settiä kuultu ”Indelible Heros” sytytti porukat heti, samoin solisti Pekka Heinon hauska ja itseironinen supliikki. Brother Firetribe pitää itsensä hienossa iskussa, vaikka keikkaileekin purskeittain ja harvoin. Jason Flinckin tyylitietoinen bassottelu ja Hannes Pirilän tanakka komppi luovat jykevän perustan BF:n huimalle biisimateriaalille, ja ilolla todettakoon, että kokonaissoinnille erittäin tärkeät kiipparitkin (Tomppa Nikulainen) saatiin hienosti kuulumaan läpi. Muutenkin BF:lla oli kunnia soittaa illan ehdottomasti kuulaimmilla soundeilla, vaikka eivät ne tänään erityisen huonot olleet muillakaan.

Brother Firetriben karvan yli tuntinen setti tiukentui ja koveni eksponentiaalisesti kohti loppua, mutta jos pakko on muutama huippuhetki mainita, niin ”For Better or For Worse” ja esikoisalbumilta ”False Metal” (2006) löytyvä, Van Halenin henkeen polkeva  ”I’m On Fire” kulkivat tänään jyhkeimmin. Varsinkin ja etenkin jälkimmäinen, bensiininkatkuinen Sunset Strip oli hetken auki kaikkien kulkea. Säveltäkää perässä. Vuorisen kitara ulvotti komeasti. Kompaktit soolot kuuluvat vanhastaan tähän lajityyppiin, kultaiset rolexmiehet vartin sooloineen ovat asia erikseen. Arvostin kovasti, että Vuorisen kitarasoolot olivat osa biisiä, eivätkä kyllästyttävällä tavalla osa show’ta.

Rockin Scandinavia

Illan pääesiintyjän, Tukholmassa vuonna 1999 perustetun Eclipsen olin nähnyt kerrattain aiemmin, Tampereen South Park-festivaalilla lyhyellä ja ytimekkäällä telttakeikalla. Tuolloin jo vannotin, että nämä pitää nähdä omalla headline-klubikeikallaan. Kannatti vannoa. Ja kerrankin oikein huolella odotettu orkesteri pystyi vieläpä pistämään pitkään kannettuja odotuksia paremmaksi. Mutta ensin piti todistaa One Desire, superkovissa nousuissa oleva rannikkopohjalaiskvartetti. Ennalta hieman jännitti, olihan One Desirella (joka alunalkaen toimi vain lyhennenimellä OD) takanaan vasta yksi albumi ja rajatusti keikkakokemusta. Mutta mutta. Näillä biiseillä ja ehkäpä vielä tärkeämmin sovituksilla, joista molemmista pääosin vastaa kitaristi-tuottaja Jimmy Westerlund, tällä bändillä on ”kiitotien päässä taivaassa reikä”. Jos Westerlundin kirjoituskynä, ja myös esikoislevyllä kuultava erinomainen amerikanote tuotantotehtävissä säilyvät, bändillä voi olla todellakin loistava lähitulevaisuus. Ensimmäiset kokeilut ulkomaankeikkailuun on hiljattain tehtynä. Ja uusi albumi, joka lienee työn alla, saadaan toivottavasti pihalle ennemmin kuin myöhemmin.

Solisti Andre Linman on merkittävästi miehistynyt teiniaikojensa bändin Sturm und Drangin nokilta. Westerlundhan toimi myös tuon hetken heavysensaation taustapiruna. Linmanin ääni kuulosti muutamassa powerballadissa toimivimmalta, kovin alas sillä ei kannata yrittää, vaan eipä näissä kisoissa mahdottoman usein tarvitsekaan. Keikka oli vielä vähän jäsentymätöntä kouhkaamista hetkittäin, varmasti jännityksellä oli osuutensa. Mutta sympaattisuuden laatu ja määrä, bändi oli pakotettu karvan yli tuntisessa setissään soittamaan käytännössä kaikki biisit, mitkä löytyy. Eikä se ole kompaktille keikalle hyvä lähtökohta, tänään lyhyempi setti olisi toiminut paremmin, mutta jollain reilu tunti piti täyttää. One Desirella on soittoasiat kunnossa, Westerlund on erinomainen kitaristi, eleettömän viileästi ulvoi. Kakkoskitarassa Linman yllätti jykevällä kompillaan, mutta myös yhdellä rapsakalla soololla. Bassossa on yksi maan kovimmista, Cain’s Offeringissakin soittava Jonas Kullberg. Bändin ainoa alkuperäinen vuodelta 2014 on tanakasti kannuttava Ossi Sivula. Oli muuten Sivulan snaresoundi myös yksi illan parhaista asioista. Komeaa jyhmintää, niinkuin olisi heitelty henkilöautoja puolikuivaan betoniseinään.

One Desire ei soittanut illan parasta slottia, mutta sillä on levein tie edessään. Se oli myös illan kolmesta sympatiabändistä kaikkein sympaattisin, hard rockia ilon kautta. Se kärsi myös illan viimeistelemättömimmistä soundeista, mutta pärjäsi silti hyvin. Setin paras osuus oli ehdottomasti komea ”Whenever I’m Dreaming”, ja koko paketin päättänyt ”Buried Alive”.

Eclipse aloitti oman osuutensa reilut kymmenen minuuttia myöhässä, kitarateknikolla ei ollut erityistä kiirettä minnekään. Vaan mitäpä tuota, puolivalmiissa maailmassa. ”Vertigolla” lähdettiin liikeelle. Se myös avaa tuoreimman, viimevuotisen ”Monumentum”-albumin. ”Vertigo” ei ole tämän bändin standardeilla edes mitenkään erityisen kummoinen biisi, komea ralli toki. Mutta saa miettimään, kuinka keskinkertaisella ja läyhäisellä biisimateriaalilla ulkona tuolla niin moni iso bändi on 80-luvulla imuroinut sisään kaiken sen kahisevan, kokaiinivuoret, uima-altaat, irtotissit ja nopeat punaiset autot. Vaikkapa nyt Def Leppard tai Mötley Crue. Legendaarisia bändejä, mutta ohuella biisimateriaalilla. Mielipide on omani, saa olla eri mieltä. Eclipsen jäbät eivät ole miljonäärejä, siitä kertoo se, että ne tulevat Tampereelle pistokeikalle keskellä talvea. Toisaalta Eclipsen kitaristi ei myöskään öljyä ylävartaloaan, koska biist riittää. Maailmanluokan hard rock riittää.

Pakkahuoneen yleisö oli alkutahdeista asti täysillä mukana, näitä oli selvästi odottanut joku muukin. Yleisössä näkyi poikkeuksellisen paljon myös viehättävämmän sukupuolen edustajia laajalla ikähaarukalla. Ja sitäpaitsi, kertaan itseäni. Minkä tahansa ruotsalaisen bändin voi milloin tahansa käydä tsekkaamassa, sieltä ei kukaan tule tänne asti itseään nolaamaan, ja laatu on aina taattua. Palaan asiaan, jos poikkeus vahvistaa säännön.

Seitsemäntenä soinut ”Caught Up In The Rush” ei ole ihan joka keikalla rutiininomaisesti settilistassa, mutta kylläpä lähti aivan järjettömällä intensiteetillä huikea ralli. Säveltäkää perässä. Sitä ennen oli jo laulatettu yleisöäkin ”Wake Me Upilla”. Jengi tuntui ainakin etumaastossa osaavan kaikki biist ulkoa. Keikka oli tällä erää ainoa Suomessa, joten kovan ytimen faneja oli tullut taatusti kauempaakin. ”Caught Me Upin” jälkeen notkahti hetkeksi. Ensin turhista turhin rumpusoolo (bändin tuorein jäsen, 2015 alkaen, Philip Crusner). Ja siis nyt puhutaan turhasta rumpusoolosta, jos kohta muitakaan juuri on. Crusner soitti sitäpaitsi levyltä aivan liian kovaa ajetun musiikin päälle, oliko vieläpä iänikuinen ”Carmina Burana”, tämä kaikki oli turhaa.

Solisti Erik Mårtensson, joka paljastui muuten hänkin erittäin kovaksi kitaristiksi tarttui akustiseen sellaiseen ja näin vedettiin yhdessä varsinaisen kitaristin Magnus Henrikssonin kanssa kahdestaan upea ”Killing Me”. En ole mikään levyn sisäpussi ja sanat-mies, en osaa Eclipsen tekstejä ulkoa, mutta eipä Mårtenssonin vahvalla tulkinnalla tarvitsekaan. Sanoma tulee läpi, kaveri on sanalla sanoen vahva esiintyjä. Mutta ei agressiivisen vahva, jolla on pakonomainen tarve pakottaa käsienläpsyttely irti siitä viimeisestäkin pönöttäjästä.

Keikan keskisuvantoa alleviivasi se, että eturivissä alettiin pompotella ilmapalloja. Jostain syystä, en tiedä. Tunnelma laski, Mårtensson kävi sanomassa jotain kitaristi Henrikssonille ja yksi akustinen veto jäi välistä pois. Yleensä tässä välissä on vedetty ”Wide Open”, mutta ei vedetty nyt. Sensijaan ”Battlegrounds” sai toimia toisena puoliakustisena vetona, ja hyvin toimikin. Sitten taas täysi paahto päälle, basisti Magnus Ulfstedt takaisin lavalle ja alakerta kuntoon. Mårtensson spiikkasi ”The Downfall of Edenin” biisiksi, jota bändi tulee soittamaan aina, hamaan loppuunsa saakka. Ja kelpaahan tuota soitella. ”Black Rain” oli illan kaikista kaikkein raskain veto ja tuntui tässä seurassa yhtäkkiä kuolevaiselta rymistelyltä, mutta varmasti kovemman fanin kuulovinkkelistä puoltaa settilistassa paikkaansa. Kuultiin nimeämättömäksi jäänyt instrumentaali, vähän niinkuin Europe vetää nykyään ”Vasastanin” suurin piirtein samoilla kohdin keikkaa. Eikä siinä, Henriksson on eleettömän kova luukuttaja. Silti instrumentaalikin oli hiukan eri maailmasta. Ankaraan loppuliukuun vielä ”Blood Enemies” ja ”Stand On Your Feet”, ilmeisiä Eclipse-hittejä, mutta parhaat biisit kuultiin silti jo alummalla keikkaa. Itse en oikein ole encoresmiehiä, enkä narikassajonottajasmiehiä liioin, joten tällä kertaa skippasin Eclipseltä äänekkäästi vaaditut encoret. Ymmärrykseni mukaan niitä tuli kolme.

Se Suomi-Ruotsi-maaottelu? Kuka kirjoiti kovimmat rallit? Podiumsijoille sivakoivat Firetribe-veljesten käsittämättömän hieno ”I’m On Fire”, One Desire ja ”Whenever I’m Dreaming” ja ei voi mitn, mutta Eclipsen ilmeinen ”Downfall of Eden”. Tuntui kuitenkin jollain tapaa Tampereen illassa, että kaikki voittivat. Eipä vissiin ole skandinaavinen melodinen hard rock hyvissä käsissä ja näkymissä. Ja juuri hiljattain on sitäpaitsi julkistettu kaksi alan merkittävää keikkaa kevätkaudelle, tanskalainen Pretty Maids Helsingin Circukseen maaliskuun alkupuolella ja huhtikuussa Ruotsin H.E.A.T. myös rajatulle maakuntakierrokselle. Kannattaa seurata paikallislehtien ”Huveja”-palstoja. KG

Maxxxtet @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 20.01.2018

Hämeenlinnan ainoa oikea ja vieläpä monella tapaa erinomainen ja erinomaista kulttuurityötä tekevä rokkiklubi eli Suisto, on viime syksyn ja kuluvan talven aikana taistellut olemassaolostaan. Tämä on jo toinen kerta uhan alla, mutta käsityskykyni mukaan nyt näyttää taas, ainakin hetken, valoisammalta. Syksyn aikana järjestetyllä joukkorahoituskampanjalla saatiin kasaan tavoitteiden mukainen mukava summa ja sillä verottaja rauhoitettua. Meidän hämeenlinnalaisten, ja toki muidenkin, olisi muistettava se, että jos jonain päivänä Suistoa laajoine ohjelmistoineen ei enää ole, niin sitten riittää puhetta, miksi Hämptonissa ei ole kunnon rockluolaa. Nyt on, toistaiseksi, pidetään se hengissä. Hämeenlinnan elävän rockin skene on tällä hetkellä paljon vilkkaampi kuin aikoihin, mutta Suisto on ainoa joka tarjoaa ihan oikean klubimaisen ympäristön, ja jossa isommankin bändin voi nähdä varsin intiimissä puitteessa. Sitäpaitsi, toistan itseäni, Suiston legendaarista soundia kannattaa raahautua kuulemaan kauempaakin. Ei ole vielä kertaakaan pettänyt.

Tarjontaansa nyt uuden alun edessä entisestään laajentaessaan, Suisto tarttui loistoideaan järjestää kerran kuussa jazzahtavampi alkuillan keikka, aloitus jo klo 19 (mikä Suiston kielttämättä häiritsevän myöhäisillä keskimääräissoittoajoilla on peräti tavatonta). Ideana houkutella ehkä klubille sellaistakin väkeä, joka ei siellä a) yleensä usein käy, ja b) joka ei sinne klo 22 jälkeen tule. Ja jos nyt jollain kaupungilla on taustaa Suomessa, mitä tulee jaskaan ja sen musiikillisiin lieveilmiöihin, niin Hämsesterillä. Tännehän tällainen klubi-illoitus kuuluu, kuten organisaatioportaan Samikin saatesanoissaan totesi. Tarkoitus on vetää nyt kevätkaudella viisi konserttia lisää, ja jatkaa syksyllä. Kuluvalla sesongilla lienee luvassa ainakin Verneri Pohjola, jolloin on likimain pakko olla paikalla.

Suiston uuden konseptin sai ilon avata nelihenkinen ja kolmeäxxäinen Maxxxtet, syksyllä 2016 esikoisalbuminsa ”Chapter 1” julkaissut erittäin freesi nuorehkojen jamppojen kokoonpano, jota johtaa kovissa nousuissa ja hehkutuksissa oleva saksofonisti Max Zenger. Bändi soittaa, ja on ainakin tähän asti myös levyttänyt pelkästään Zengerin omia sävellyksiä, niitä myös Hämeenlinnassa kuultiin. Maxxxtet soitti kaksi kertaa 45 minuuttia, niinkuin genressä on tapana. Keikka alkoi esikoislevyn avausraidalla ”Monster’s Mood”. Itse en mitään ikinä ole oppinut soittamaan, enkä soittamisen tekniikoista mitään sinänsä ymmärrä, mutta kyllä taidon, keskittyneisyyden ja intohimon asialleen tunnistaa kauempaakin. Kaikki mainitut tulevat Maxxxtet-kvartetin soitosta läpi. Itse en myöskään ole leimallisesti jazzmiehiä, vain ja ainoastaan musiikkidiggari viimeisen päälle, mutta ei hyvästä musiikista nauttiminen mitään jazzmiehisyyttä tai muutakaan miehisyyttä edellytä. Ja jos siitä Suiston pöydästä ajatus karkaa välillä Miles Davisiin tai Pekka Pohjolaan jonkun sävelkulun tai tunnelmanpalasen myötä, niin en keksi ketään, keneltä se olisi pois.

EV52178_7_768x470

Kakkoslevynsä ”Chapter 2″ Maxxxtet (joka siis todellakin kirjoitetaan kolmella x:llä) julkaisi viime vuonna, ja kolmattakin Zenger kovasti sympaattisissa välispiikeissään lupaili. Illan annista aivan valtaosa oli kakkosalbumilta. Rennoimmin ja leppoisimmin kulkivat niistä levyn avaaja, letkeän matelijamainen ”Varanus Priscus” ja urheiluaiheinen (kyllä instrumentaalikappaleillakin voi olla aihe) ”Tresteg”, sekä setin päättänyt komea finaali ”The End”. Maxxxtetin soitto rakentuu Joonas Leppäsen rumpujen ja Teemu Åkerblomin kontrabasson pohjille, mutta toki homman ydin on Zengerin saksofonin (tai useissa biiseissä itseasiassa bassoklarinetin) ja Tomi Nikun trumpetin vuoropuhelu. Ja nimenomaan kellontarkka, mutta hengittävä ja vapaa vuoropuhelu. Sana ”vapaa” on esiintynyt useasti muuallakin, kun Max Zengerin soitonlaatua on arvioitu. Varsinkin siinä missä Zenger tarttui bassoklarinettiin, en ihmettele lainkaan sitä, että kaveri on nostettu suomijazzin U30-maajoukkueen all stars-kokoonpanoon. Samassa muistinkin nähneeni Zengerin jo kerran aiemmin. Nimittäin taannottain Vesa Aaltosen progeorkesterin eturivissä. Jaskahommien ohella Zengeria on kuultu mm. Ricky-Tick Big Band– ja Filunki-yhteyksissä. Itselle kuitenkin, kun Zengerin osaaminen jo ennalta oli tuttua, jäi pitkäksi ajaksi eteenpäin daijunperille soimaan Tomi Nikun viiltävän kaunis trumpetti. Nimi mieleen.

Suiston uuden jazzkonseptin teemalause on: ”Jazz ei ole kuollut, sillä on vain kovin harvoin asiaa Hämeenlinnaan”. Totta molemmat. Mutta nyt peli on superlaadukkaasti avattu, ja kaupunkiin on saatu todella mainio elävän musiikin vaihtoehto, joka pysyy toivottavasti pitkään hengissä. Siis Suisto Jazz. Ja itse Suisto. KG

 

Yarr-Harr plays Alestorm @ Albertin Kellari, Hämeenlinna 20.01.2018

Harvemmin, ellei peräti hyvinkin harvoin tulee oikein etsiytymällä etsiydyttyä coverbändien, tai suoranaisten tribuuttiorkestereiden ääreen, niissä omankin materiaalin kanssa kiertävissä riittää kahlattavaa. Hämeenlinnan lauantai-ilta ei ihan ollut tammikuussa kuumimmillaan noin livetarjonnan suhteen, joten ratkaisuksi koitui katsastaa mainiossa oluthuone Albertin Kellarissa ainakin paperilla kiinnostava tribuuttikonsepti, lahtelainen Yarr-Harr. Bändi soittaa pelkästään Skotlannin Perthissä vuonna 2004 perustetun Alestormin biisejä. Alestorm on johtavia orkestereja genressään, joka siis on folkpoljentoinen merirosvoheavy (ja toki ymmärrämme, miten heavy tässä yhteydessä lausutaan), piraattimetalliksikin kutsuttu. Joskaan kovinkaan moni alan maailmanluokan yrittäjistä ei nyt niin kovin heavy ole, ehkä raskain esimerkki on jo vuonna 1987 genrellekin oikeastaan koko nimen ja suunnan antaneen klassikkoalbumin ”Under Jolly Roger” julkaissut saksalainen Running Wild. Ja sitten on Alestorm ja yhdysvaltalainen Swashbuckle, siinä alan edelleen kolme kovinta ja menestyneintä.

Vain Lahdesta voi tulla bändi, joka valitsee tributoida merirosvoteemaista skottiorkesteria. Lahdella on huumorirockin ja kieliposkisuuden kanssa niin pitkä historia, että siinä lajissa ei Suomessa ole Lahden voittanutta. Raggars, Sleepy Sleepers, Turo’s Hevi Gee, ja nyt myös Yarr-Harr, joka väittää tulleensa perustetuksi jo 1741. Olisikohan kryptinen viittaus merten kaappaushistorian hiukan hiljaisempaan vuoteen 2014? Yarr-Harr oli nyt ensimmäisellä keikallaan Hämeenlinnassa, ja sai taatusti Albertin Kellarin teemaillassa tukun uusia ystäviä, ja tullee hoidetuksi taatusti näille nurkin takaisinkin, sikäli rennosti nousi kantahämäläisten kannat kattoon, harvoin näkee. Bändin solisti, varakapteeni Andersson muistikin vuolaasti kiitellä yleisöä paitsi tanssilattian täytöstä, myös monen kohdalla aika järkyttävän hienolla pieteetillä hoidetusta teemapukeutumisesta. Illan isoin lippu nousee niille kolmelle herralle baaritiskin maastossa; kolkkahatut, röyhelöpaidat, kultaiset korvarenkaat, silmälaput, luurankotakit ja pistoolit. Mahtavaa paneutumista.

Albertin Kellari on kertakaikkiaan mainio mesta, harvassa paikassa tulee samalla tavalla olo, näin pikkukaupunkimeiningeissä ainakaan, että ovet ovat auki ns. kenen tahansa kävellä kadulta sisään. Albertin liveillat ovat järjestään ilmaisia, soitto alkaa aikuisten aikoihin, ja sitä kautta päättyykin varsin asiallisiin kellonlyömiin. Paljon nähdään Albertissa kevyemmällä kalustolla liikkuvia, akustisiakin artisteja. Ennenkaikkea Kellarin tarjonta tuo erittäin ansiokkaan ja tärkeän vaihtoehtoisen lisän kaupungin livetarjontaan. Ja mikään tarjonta tai vaihtoehtohan ei pysy pystyssä, ellei jengi käy keikoilla. Käydään siis. Soittajille töitä.

 

Viisimiehiselle Yarr-Harrille Albertin tai Allun pikkuinen lava oli poikkeuksellisenkin pikkuinen, eikä kellaritila ehkä ole näilä volyymeillä soitettuna ihan parhaimmillaan, mutta hämmästyä piti, miten jopa laulu ja välispiikit kuitenkin tulivat kohtuudella läpi. Ensimmäinen Alestorm-piraattihumppa meni vielä soundiin mukautuessa, mutta  vuoden 2008 esikoisalbumin ”Captain Morgan’s Revenge” avausraita ”Over The Seas” polki jo saappaanraksia lattiaan todella asianmukaisella tavalla. Jollain tapaa rennoimpia nykäisyjä Yarr-Harrin setissä olivat myös kakkosalbumin ”Black Sails at Midnight” (2009) raita ”Leviathan”, sekä tietenkin varsinaisen, ja varsin kompaktin mittaiseksi itseasiassa jääneen setin viimeinen veto, eli ”Captain Morgan’s Revenge”. Myös Alestormin viimeisimmältä albumilta ”No Grave But The Sea” (2017) löytyvä ”Mexico” soi todella napakasti, ja osoittaa ettei Alestorm-kapteeni Christopher Bowesin sävellyssulkakynä nyt ainakaan kovin vakavasti tylsymässä ole. Boweshan soittaa, lauluhommien ohella, keytaria, ja niin pitää toki soittaa tribuuttibändinkin kipparin, eli Kapteeni Saarisen. Ja sanomattakin on selvää, että Yarr-Harr kunnioittaa tributoitavaansa myös alan kostyymeillä ja meikeillä, joskin hyvin vapaalla kädellä, Pirates of The Carribean-elokuvien hengessä enemmänkin kuin pukuhistorialle uskollisesti. Mainio kunnianosoitus Alestormille, tämä Yarr-Harr. Itse pääbändi onkin tulossa Nummirockiin 2018, mutta annas nähdä, pääseekö sinne tänä(kään) vuonna. Pitää kuitenkin hoitaa nämä raskaamman piraattifolkin kolme kovinta nyt vähintäinkin jossain kohtaa jossakin. Sillä aikaa Yarr-Harr tekee ansioitunutta tribuuttiaan, ja muistutti taas että keikkaharrastukseenkaan ei kannata aina ja kaikkialla suhtautua aivan järjettömän vakavasti. Joskus eksyily ja extempoilu tuottaa ihan hauskoja hetkiä. Aina oppii jotain uutta. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: