konserttiarvio | Keikkaguru

Archive for the tag “konserttiarvio”

13 marras 2023

Supersuckers (us), Rokets @ Bar Loose, Helsinki 12.11.2023

Supersuckers on levittänyt Arizonan Tucsonista käsin etelänmakuisen hard rockin, lehmipunkin ja kantrahtavan rock’n’rollin vapauttavaa sanomaa ympäri maailmaa jo vuodesta 1988 lähtien. Muutamien miehistönvaihdosten jälkeen vuonna 2012 betonoitu kokoonpano vaikuttaa hyvinkin pysyvältä, ja on; ainoa alkuperäissucker Eddie Spaghetti (laulu ja basso), Marty ”Metal” Chandler (kitara ja laulu) ja Christopher von Streicher (rummut). Suomessakin Supersuckers on kiitettävän uskollisesti rampannut, kerta vuoteen ei mahdottomasti poikkea totuudesta, edellinenkin Stadin keikkamerkintä oli viime vuoden toukokuulta ja On The Rocksista. Tämänkertaisessa soittolassa, Helsingin alakaupungin Bar Loosen ahtaassa rokkiklitsussakaan bändi ei ollut ensimmäistä kertaa. Menneiden kunnian päivien muistoihin on nojannut myös tämän rundin settilista. Vuoden 2003 albumilta ”Motherfuckers Be Trippin'” esimerkiksi kuultiin 4 vetoa, kun taas viimeisimmältä kiekolta ”Play That Rock’n’ Roll” (2020) vain yksi, ja sekin lainaraita, toki maammemainiosti Michael Monroelta, keikan loppumetreillä väkevästi ryskitty ”Dead, Jail or Rock’n’ Roll”.

Loosen hikisen ja vähähappisen rockillan avasi kuitenkin, sanotaan se nyt, yksi kovimmista ehkä koskaan kokemistani kotimaisista, lämppärin ominaisuudessa nähdyistä rokkikoneista, helsinkiläinen Rokets. Elä ja anna toisten kuolla, eläkä anna bändin hieman erikoisen nimen häiritä, nyt on niin kovaa rykmenttiä liikkeellä, että vastaavaa ei tapahdu suomirockin nimissä ihan joka päivä. Vuonna 2017 perustetulta Roketsilta on ulkona kaksi pitkäsoittoa, bändi on signattu ruotsalaiselle lafkalle ja näin perspisillä keikkameinigeillä ovi voi avautua enemmänkin kuin rakoselleen. Bändi on jo ehtinyt soittaa Baltiassa ja Sweduissa, ja jos maailma on enää yhtään oikeamielinen paikka, reviiri laajenee pian. Rokets yllätti asiaan liiemmälti ennalta perehtymättömän oikein kunnolla edestäpäin, vetäisemällä aivan jäätävän kovan kolmevarttisen, highlighteinaan esikoisplatan ”Destroyer” ja vaikkapa tuoreen levyn nimiraita ”Break Free”. Bändin toimittamisessa dunkkaa nitroglyseriini, solisti Sami osaa ihan oikeasti laulaa ja tulkita ja eturivin kitarapartio on asianmukaisinta pitkään aikaan. Ainahan bändien voi väittää kuulostavan joltain aiemmaltaan, mutta Rokets on keittänyt varsin omaperäisellä tavalla kristallisoituvaa metaa, lähinnä Loosenkin vedosta kumpusi mieleen ruotsalaisperäinen action rock, ja sekin parhaimmilta osiltaan. Toistan itseäni kyllästymiseen asti, mutta nämä on nähtävä uudestaan.

Sen sijaan, jo pitkään pakko nähdä-listoilla keikkunut Supersuckers osoittautui hienoiseksi pettymykseksi, vaikka toki äijien veto voimakkaasti plusmerkkiseksi kokemukseksi jäikin. Ensinnäkin, Loosen ahtaassa ja matalassa tilassa, joka ei sitten millään onnistu edustamaan henkilökohtaisella tasolla suosikkikeikkamestaani, lämppäribändi onnistui kuulostamaan paremmalta ja erotellummalta. Toisekseen, häkellyttävät 35 vetoa myöhemmin, nyt kun Supersuckers soitti rundin viimeistä keikkaa ennen kotiinpaluuta, oli kieltämättä aistittavissa kiertueväsymystä. Veto jäi jopa vanhoissa faneissa ihmetystä herättäneen lyhykäiseksi ja oli jollain tapaa ehkä kuitenkin läpiajo. Oli helppo havaita, että kiertueen avauskeikka tämä ei ollut. Kolmaalta, Loose hoiti loput, omalla tutusti pikkuankealla tunnelmallaan.

Yhtäkaikki, keikka avautui ihan hyvillä energioilla, ”Rock’n’ Roll Records (Ain’t Selling This Year)”. Parhaiten läpi keikan jaksoi puskea rumpali von Streicher, tanakasti napsahteli ja kihisi, ja siinä sivussa kaveri toimitteli laadukkaat stemmatkin. Ihan parhaita asioita SS:n tominnassa olivatkin kertsien vetäminen kolmiäänisesti, R.E.M.:n managerilta näyttävän von Streicherin täpäkkä snaresoundi ja kyllä, keikan kompakti kesto ja nojaaminen golden days-tyyppisesti hieman vanhempaan osaan kataloogia. Noin 20 vuotta vanhat ”Sleepy Vampire” ja tietenkin keikkavakio ”Pretty Fucked Up” kuulostivat edelleen helskatin hyviltä. Eddie Spaghetti oli parhaimmillaan aina, mitä enemmän laulun fraseeraus ja bourboninmakuinen karheus, sekä itse styge muistutti mestarien mestaria, Steve Earlea. Jonka kanssa yhteislevytetty ja yhteiseltä splittisinkulta löytyvä ”Creepy Jackalope Eye” soi keikan keskisuvannon jälkeen yhtenä illan parhaista vedoista. Itsekin löysin Suckersit aikoinaan niin, että bändi vieraili Earlen huikealla ”El Corazon”-albumilla, eikä millä tahansa biisillä edes, vaan ”N.Y.C.”:lla. Check that shit out.

Edellä mainitun keikan keskisuvannon muodosti biisitrio, joka osoittautui kitaristi Metal Chandlerin soolomatskuksi. Kolmikon keskimmäinen ”Goddam Divorce” raikasi kolmiäänisesti asiaankuuluvalla paatoksella, tuli fiilis että Chandler on tiennyt mistä kirjoittaa. Kuulla Chandlerin biisejä ja liidilaulua keskellä keikkaa tuntui ainakin omalla kohdalla hyvinkin raikkaalta ratkaisulta ja pelasti heittämällä oman Supersuckers-neitsytkeikan voimakkaasti mainitulle plussan puolelle. ”Suck It”-albumin (2018) upea ja upeasti steve-earlemäinen, maailman kolmanneksi kovimmalla kertsillä kruunattu ”Dead Inside” oli kuitenkin illan upein veto, ja tulee kertaussoimaan kotoisassa musacornerissa vielä pitkään. Loosessa ei kannata encoreita oikein varsinaisesta setistä erotella, ja tulla semifinaalisti verhon taakse 15 sekunniksi hengaamaan, siksi Supersuckerskin aivan oikein veti keikan pakettiin ja poistui lavalta. Sitä ennen Spaghetti, syöpäselviytyjä, otti tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan lavalta kuvan yleisöstä, kehottaen mahdollisimman montaa näyttämään keskisormea, paitsi kameralle, myös syövälle joka ei onneksi pystynyt Supersuckersien countrypunkia hiljentämään. Keikan loppuliukumana siis Michael Monroeta, joka toki suomiyleisöä erityisellä tavalla sytytti, sekä keikkojen lopetusvakio ”Born With The Tail”. Supersuckers tulee vielä, ensi vuonna, ennustaisin. Ja osoittaa silloin taas olevansa the best rock’n’ roll band in the world. Aivan hyvin voisi kuvitella olevansa paikalla, nyt kun homma on korkattu. KG

Posted in alternative country, cowpunk, hard rock, punk, rock, southern rock and tagged All of The Time, Bar Loose, Born With a Tail, Christopher von Streicher, Coattail Rider, Cowboy Song, Creepy Jackalope Eye, Dead Inside, Dead Jail or Rock'nRoll, Eddie Spaghetti, El Corazon, Goddam Divorce, Helsinki, I Tried To Write a Song, I Want The Drugs, Idaho baby!, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Marty Chandler, Maybe I'm Just Messing With You, Michael Monroe, N.Y.C., Play That Rock'n'Roll, Pretty Fucked Up, Roadworn and Weary, Rock Your Ass, Rock'n' Roll Records (Ain't Selling This Year), Rokets, Sleepy Vampire, Steve Earle, Stuff 'n Nonsense, Sub Pop Records, Suck It, That Is Rock'n Roll, The History of Rock'n' Roll, Workin' My Ass Off | Leave a comment

24 loka 2023

Abdullah Ibrahim (za) @ Savoy-teatteri, Helsinki 23.10.2023

Yksi jazzin viimeisistä suurista legendoista yhä elossa ja yhä tien päällä on jo vuonna 1955 ammatillisen uransa aloittanut eteläafrikkalainen Abdullah Ibrahim. Helsingissäkin jo vuonna 1968 ensimmäisen kerran koettu mestari oli tasan kaksi viikkoa ennen tämänkertaista Savoy-teatterin konserttia ehättänyt täyttämään 89 vuotta. Pelkästään jazzin maestroksi Ibrahimin kategoriointi on toki, ja jälleen kerran, liian yksioikoista. Miehen rapian sadan sooloalbumin, kyllä vaan, kataloogiin mahtuu elokuvallisia tunnelmia, folkia, afrikkalaista perimää ja aika paljon kaikenlaista lokerointia taitavasti väistelevää. Kun on 89, on ehtinyt moneen. 1960-luvun lopun yhteistyö ja ensimmäiset levytysdiilit Duke Ellingtonin tukemana ja avittamana, kuuden vuoden taiteiljapakolaisuus poissa apartheidista kärsivästä Etelä-Afrikasta, kääntyminen islamiin ja nimenvaihto (Abdullah sai alunperin kasteessa nimen Adolph Brand), ja ”Mannenberg”-sävelmä, josta tuli aikoinaan Etelä-Afrikan epävirallinen kansallislaulu ja apartheidin vastaisen taistelun yksi terävimmistä keihäänkärjistä. Ja ihan hirvittävästi kaikkea muuta puuhaa on mahtunut pitkään uraan. Omalla toiminnallaan ja esimerkillään Ibrahim oli oikeastaan luomassa kokonaista musagenreakin, Cape Jazzia. Soittokavereita on vuosikymmenien varrella riittänyt ihan oikein nimimiehistä lähtien; Elvin Jones, Hugh Masekela, Max Roach, Gato Barbieri ja monet monet muut.

Viime vuosina Ibrahim on kokenut läheisimmäksi kiertää soittamassa soolona instrumentaaleja pianoteoksiaan, viimeisimpien albumijulkaisujen ”Dreamtime” (2019) ja ”Solotude” (2020) hengessä. Ja juuri tällainen harras mestari ja piano-meditaatio saatiin kokea myös relatiivisen täydessä Savoy-teatterissa tuikilokakuisena maanantaina. Konsertin piti olla alunperin Musiikkitalossa, mutta muodikkaista ”tuotantoteknisistä syistä” eli heikosti edenneestä lipunmyynnistä johtuen, paikkaa vaihdettiin. Moni kävikin Musiikkitalon ovella lukemassa A-nelosen ja rynni sitten juoksujalkaa Savoyhin. Olimme onnekkaita, Ibrahimin äärimmäistä keskittymistä ja hiljaisuutta vaatinut esitys olisi todennäköisesti osin mennyt hukille Musiikkitalon liian isoissa premisseissä. Vanha ja legendaarinen Savoy oli kuin olikin tälle hartaushetkelle juuri oikea paikka. Me kauan sitten lipun ostaneet saimme rynniä kuuteen ensimmäiseen riviin mahtimestoille, itse valitsin kakkossellaisen, ja kyllä kannatti.

Abdullah Ibrahim soitti 64 minuutin setin, kumara vanha mies ja Steinway-flyygeli, sanaakaan ei sanottu, mitään ei kertoiltu tai höpötelty, yhtään pitkää elämää ei muisteltu. Ei siihen ollut edes mikrofonia tarjolla. Vain musiikilla oli lupa puhua. Niinpä jossain kakkosbiisin kohdilla, vaikka Ibrahim ei edes soittanut varsinaisesti biisejä, vaan niistä vain teemoja lyhyesti lainaksi napsinutta tajunnanvirtaa, tapahtuman ainoan luvan saaneen valokuvaajan tykitys ja säksätys alkoikin häiritä aivan tavattomasti. Enkä ollut tällä kertaa ainoa, salissa alkoi merkittävästi päät pyöriä, mutta onneksi kamera lauloi vain muutaman minuutin, ja meditatiiviseen tunnelmaan oli mahdollista päästä takaisin. Onneksi alkuhäiriön jälkeen kukaan ei keksinyt pudottaa nuppineulaa lattialle.

Mitä soitettiin, mitä kuultiin? Ei juuri mitään käsitystä, mutta ei myöskään isompaa kiinnostusta listata biisien nimiä, sellaisia kun ei tosiaan perinteisessä mielessä yksi kerrallaan, alusta loppuun soitettu. Pari teemaa onnistuin tunnistamaan, ”Blue Boleron”, yhden nyky-Ibrahimin tunnetuimmista, ja vaikkapa ”District 6”:n. Ensimmäiset aplodit Ibrahim salli ottaa vastaan, hitaasti istuallaan yleisöön päin kääntyen, 58 minuutin kohdalla. Sen jälkeen vielä lyhyt hetki soittoa, joka kuutisen minuuttia myöhemmin olikin paljastunut keikan encoreksi, kun Abdullahin henkilökohtainen avustaja auttoi maestron ylös pianopallilta vastaanottamaan seisaaltaankin lopuksi annetut aplodeeraukset. Sanaakaan ei vieläkään sanottu, muutaman kerran mestari laittoi käden sydämen päälle, muutaman kerran kumarsi meille kädet kiittävästi yhdessä. Siinä kaikki. Oli ollut vain musiikki, ja koko Ibrahimin häkellyttävät lähes 70 vuotta kestänyt ura sen takana. Lisää tämmöistä, musiikin puhdistavaa ja rauhoittavaa voimaa. Omissa keikkahistorioissani Abdullah Ibrahimista tuli vanhin koskaan näkemäni artisti. Mutta tilastonikkarius sikseen, musiikin takia olimme paikalle tulleet. Vielä sittenkin, kun Ibrahimia ei enää ole, kun rundit on rundattu, säilyy mielessä pitkä, karismaattinen vanhus, silmät kiinni huojuttamassa itseään tuskin huomaamattomasti flyygelin ääressä. Ottaa välillä kädet syliin, pois sormiolta, antaa viimeisimmän soinnun melkein sammua. Viimeisiin henkosiin asti antaa soinnun soida omaa sointiaan, ja juuri ennen äänen kuolemaa, ottaa uuden alun ja lähtee uuteen teemaan, uuteen improvisaatioon. Abdullah Ibrahim, voice of Africa. KG

Posted in acoustic, folk, improvisational music, jazz and tagged Abdullah Ibrahim, Adoph Brand, apartheid, Blue Bolero, District Six, Dreamtime, Duke Ellington, Elvin Jones, Gato Barbieri, Helsinki, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Mannenberg, Savoy-teatteri, Solotude, Voice of Africa | Leave a comment

12 loka 2023

Sami Yaffa @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 11.10.2023

Viiden päivän takaisessa tuoreessa muistissa oli edellisviikon tärkeä, mutta jollain puoliselittämättömälläkin tavalla hienoiseksi pettymykseksi muodostunut Demolition 23.-keikka Helsingin Tavastialla, kun Hämeenlinnan Suisto-klubille saatiin lisää saman aihepiirin herkkua, nyt Sami Yaffan akustisen soolorundin merkeissä. Samihan julkaisi pitkään haudutellun ja vielä pidempään uumoillun esikoissooloalbuminsa ”The Innermost Journey To Your Outermost Mind” syyskuussa 2021, ja kiersi sen tiimoilta bändikokoonpanolla ahkerasti Härmää ja hiukan ulkomaillakin. Hämchesterissäkin combo nähtiin keväällä, ei tästä ole kuin 5 kuukautta aikaa. Ja oli mainio, äänekäs veto kertakaikkiaan. Tuolloin Sami lupasi tulla yksin takaisin, ja ammattimiehen sanaan voi tietenkin luottaa.

Sami Yaffa heittäytyi 16-vuotiaana ammattimuusikoksi, kohtuukeskenkasvuisena kölvinä siis, ja siitä lähtien on tietä riittänyt, tie on taipunut. Pelle Miljoona Oy, Hanoi Rocks, Jetboy, Smack, Jerusalem Slim, Demolition 23., Joan Jett and The Blackhearts, Mad Juana, The Hellacopters, Michael Monroe ja sinä voit itse nimetä ne muut, joskohta joku unohtui. Mainittujen lisäksi toki levysessioita vaikka kenelle, ja sittemmin myös itse itselleen. Soolokiertueelle rohkeasti kaiken muun tekemisen päälle ja jälkeen heittäytynyt Yaffa perustikin tämän rundin, naksun alle parikymmenbiisisen settilistan koko uransa mitalle, vuonna 2016 ilmestyneiden muistelmiensa hengessä. Mainiossa ”Tie taipuu”-opuksessa Sami käy elämäänsä, musavaikutteitaan ja uraansa läpi erittäin viihdyttävällä ja mukaansanoukkivalla tavalla. Suositus (ja jos hermo tai näkö ei salli lukea, voi myös muodikkaasti kuunnella). Niinpä siis meneillään olevalla soolorundilla ollaankin kuultu, ja kuullaankin, paitsi Sami Yaffan muusikkohahmon synnyttäneitä biisejä, myös miehen satoja kertoja keikalla veivaamia, että toki niitä, joita Sami on itse ollut eri rykmenteille kirjoittamassa. Oikeastaan vain miehen oman bändin, jo ”kuolleen ja kuopatun” Mad Juanan tuotanto on jäänyt rundilla paitsioon, ainakin toistaiseksi.

Tapahtui odottamaton, Sami Yaffa asteli Suiston takahuoneesta lavalle minuuttia vaille ilmoitetun ajan. Joten kun mies sai kitaran kaulaansa, nuottitelineen apulaput järkkään ja otti askeleen laulumikille, lienee atomikello näyttänyt 20 reikä ja vielä toinenkin reikä. Näin. Suistolla jengi valuu mestoille, tänään asianmukaisesti alalattialle viritettyjen pöytäpaikkojen ääreen, aina häkellyttävän lähellä soittoaikaa, ja mieluiten vasta lämppärin jälkeen, mutta nyt oli jo onneksi ehtinyt ihan kivasti kansoittua lavan etumus.

Samin nuoruutta muovanneella Rollari-klassikolla ”Honky Tonk Women” lähdettiin liikkeelle ja siitä ilta eteni hauskojen jutustelujen, muisteluiden ja rockmaailma-anekdoottien varassa eteenpäin, sekä toki tarkoin valikoitujen biisien. Jossain vaiheessa Sami kysyikin, jorisenko liikaa, soitanko biisit ja lähden himaan? Ei, kuului yleismylvivä vastaus. Soittoruokaloiden holtittomat naiset on mainio keikankuinkeikan avaus, lämmöt ylös kaikille tutulla, turvallisella klassikolla. Ja toki tämän biisin tarinointiosuus sisälsi sen, että onhan Sami tietenkin ollut soittamassa Rollareille lämppärivetoa. Kakkosena kuullun The Clash/The Crickets-hitin ”I Fought The Law” rouhea tulkinta lupaili jo todella hyvää, lieni niin että Samin ääni ei koko iltana ihan kunnolla ja toivotusti auennut. Mutta omalle kohalle tuntui vain plussalta, että ääni oli Demolition-rundin jäljiltä vähän rouheammassa viritteessä, teki moniin klassikkobiiseihin pelkkää hyvää.

Samin ylistävistä arvioistaan ensimmäisestä maksaneesta työnantajastaan, Pelle Miljoonasta, oli taatusti kaikkien helppo olla samaa mieltä. Pelle on, muutamista tuotannon luonnollisista notkopaikoista huolimatta, eittämätön suomirocknero, joka saamastaan arvostuksesta huolimatta, ei ole edelleenkään saanut kaikkea ansaitsemaansa. ”Moottoritie on kuuma” lähti Samilta isolla kunnioituksella ja keskittyneellä pieteetillä, eikä ole mitenkään erityisen iisi biisi välttämättä vetää yksin akustisella kitaralla. Puuttuu näennäisesti rummut, puuttuu nuoren Takamäen jynkkybasso, puuttuu Andy McCoyn nerokas kitaraliidi. Samin versiossa kaikki oli kuitenkin enemmän kuin kohdillaan, ja paremmin en ole kuullut tätä kenenkään vetäneen, paitsi osakeyhtiömuotoisen Pelle Miljoonan, Sami ja Andy eturivissään. Alkupuolelle settiä saatiin lisää illan mytologisinta osastoa, kun Yaffa veti putkeen, tai turinoiden toki katkomana, ensin Hanoi Rocksin ”Tragedyn” ja sitten samaisen bändin niinikään levyttämän Hoyt Axton-klassikon ”Lightning Bar Blues”, jonka Samin nykytyönantaja Michael Monroekin silloin tällöin sähköisillä keikoillaan soittaa.

Sami eteni setissään jo taannoiseen sooloalbumiinsa, soittaen räyhäkkään ”Fortunate One”, mutta huomasi sitten peruuttaa ajassa taaksepäin, takaisin Los Angelesin vuosiin ja soitti ainakin omalle kohdalleni ekan ikinä livenä kuullun Jetboy-raidan ”Feel The Shake”. Olikohan kirjassakin juttua, että Sami piti Jetboyta aina hyvinkin yritteliäänä bändinä, mutta että siltä puuttuivat aina riittävän yritteliäät biisit. No, ”Feel The Shake” on komea raita, rock’n’rollin puoliaivottomuutta lähes parhaimmillaan. Jetboy muuten elää ja toimii yhä, ja on toki nähtävien bändien listoilla, mutta turha niitä on Eurooppaan odotella. Jetboy on yksi niistä bändeistä, jotka nähdäkseen pitäisi matkustaa Amerikan Yhdysvaltoihin. ”Feel The Shakea” edelsi Samin tarina siitä, miten bändin solistin Mickey Finnin (kyllä, Finnin) lemmikileguaanit paskansivat suomirockin tunnetuimman ja jäljitellyimmän hatunkäyttäjän hattuun.

Kuultiin jo toistamiseen viiden päivän sisään ”Scum Lives On”, jonka ensin levytti Michael Monroen, Steve Stevensin, Samin ja Greg Ellisin katastrofiprojekti Jerusalem Slim, jonka ainoa ja eponyymi albumi on itseasiassa paljon mainettaan ja kaikkea märinää parempi, ja löytyy omastakin musacornerista, C-kassuna tietenkin. Myöhemmin biisi, jonka Sami jotenkin erityisen voimallisesti latasi Suiston iltaan, on kuultu tunnetusti sillä ainoalla Demolition 23.-albumilla ja bändin keikkavakiona. Sitten Sami tarinoi pitkään siitä, kuinka kusi kesken keikan Joan Jettin asiasta autuaan tietämättä The Blackhearts-rumpali Thommy Pricen Kentucky Fried Chicken-ämpäriin. Tapahtumaa todistaneiden Joan Jettin vanhempien kuolinvuoteen elon filminauha on taatusti näillä kohdin hiukan jumittanut paikalleen. Yhdessä ja erikseen. Rauha heille, vaikka eivät vielä olisikaan kuolleet. Ja söikö Thommy Price enää ikinä friteerattua kanaa , ei tarina kerro, mutta Sami lähetti komeasti yksikseen satoja kertoja bassottelemansa ”I Hate Myself For Loving You”. Joka kirvoitti jo ihan pikkuisen, mutta vain pikkuisen, mukanaoloa keskiviikkoillan hämäläisyleisöltä.

Aiempaa settilistaa tutkaillut oli antanut itsensä ymmärtää, että keikassa olisi väliaika, mutta ei onneksi ollut. Olen vain kerran ollut keikalla, jolla väliajalla on ollut dramaturginen ja henkisvirkistyksellinen ansionsa. Eikä miehen, joka on soittanut Hanoi Rocksin riveissä 4,5 tunnin keikan Intiassa asiasta juurikaan ymmärtämättömälle yleisölle, tarvitse ehkä välttämättä pitää väliaikaa. Kuultiin Samin ja David Johansenin yhdessä skrivaama ”Temptation To Exist”, Samille erittäin merkittävältä New York Dolls-kaudelta. Arvatkaako, tuliko ikinä nähtyä Nyykkäreitä, vaikka Yaffankin kaudella Suomessa kävivät? Ihan oikein, kädet voi laskea, kiitos. Vuoden 2012 pitkännimisen sooloalbumin kahdesta perättäisestä stygestä paremmin kulki upea ”Down at St.Joe’s”, joka on muutenkin platan huippuhetkiä ja helpohko sovittaa miehelle ja kitaralle. Bo Diddleyn ”Pills” päätti varsinaisen setin, ja selvisi sekin (oli toki jo kirjastakin selvinnyt) ettei Lemmy Kilmister ollutkaan ainoa, joka Samia aikoinaan varoitteli huumausaineiden vaaroista.

Encorea vaadittiin yleisön suhteelliseen harvalukuisuuteen nähden kohtuuponnekkaasti, ja Sami palasikin vielä vetämään todella todella räyhäkkään ja voin jopa omalta kohdalta sanoa, että tunteikkaan Pelle Miljoona-hitin ”Olen kaunis”. Pelkästään tämän takia olisi kannattanut olla paikalla. Samin tulkinnassa oli voimaa ja sitä epätoivoa, mikä alkuperäiseen levytykseenkin kuuluu. Kuultiin vielä sooloalbumin päättäjä ja ehdottomasti komein raita, ”Cancel The End Of The World”. Toivotaan, että maailmanloppu on peruttu, hetken se ainakin oli sitä Sami Yaffan elämäntarinoinnin ja rockhistorian äärellä. KG

Posted in acoustic, glam punk, punk, rock, rock'n'roll, singer-songwriter and tagged Andy McCoy, Bo Diddley, Cancel The End of The World, David Johansen, Demolition 23, Down at St.Joe's, Feel The Shake, Greg Ellis, Hanoi Rocks, Hämeenlinna, Honky Tonk Women, Hoyt Axton, I Fought The Law, I Hate Myself For Loving You, Jerusalem Slim, Joan Jett, Joan Jett and The Blackhearts, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Lightnin' Bar Blues, Mad Juana, Michael Monroe, MIckey Finn, Moottoritie on kuuma, New York Dolls, Olen kaunis, Pelle Miljoona, Pelle Miljoona Oy, Pills, Sami Yaffa, Scum Lives On, Steve Stevens, Suisto-klubi, Tavastia-klubi, Temptation To Exist, The Clash, The Crickets, The Innermost Journey To Your Outermost Mind, The Rolling Stones, Thommy Price, Tie taipuu, Tragedy | Leave a comment

23 syys 2023

The Roycers @ Albertin Kellari, Hämeenlinna 22.09.2023

Kun rockabilly revival alkoi rantautua todenteolla Suomeen joskus vuoden 1978 paikkeilla, bändejä syntyi ympäri maakuntia kuin sieniä sateella, tai välitttömästi sateen jälkeen. Monille riitti että oli tötterö päässä, teddystiflat ja lökärit jalassa, ja osasi vaikka tapailla kitaralla muutaman Crazy Cavanin helpon hiturin. Sitten oli armeijakunnan verran bändejä, jotka ehtivät levyttämään noina käytännössä, hieman laskutavasta riippuen, kolmena tai maksimissaan neljänä vuotena, jolloin Suomi kyllästettiin rockabillylla. Viiltävää jotenkin jälkikäteen onkin todeta, että suomalaislähtöisen billyn suosio kulminoitui aivan turhankin paljon yhteen bändiin, joka oli levyttämään päässeistä sieltä keskinkertaisimmasta ja yliarvostetuimmasta päästä, jos sallitte, eli Teddy and The Tigersiin. Ja kun lisäksi brittirevivalin bändejä alkoi rampata täällä harva se viikonloppu kissaa ristimässä, niin kovin moni hieno ja jyvällään ollut billybändi jäi noina vuosina suotta pimentoon, ja katosi rootshistorian hämyyn.

The Roycers perustettiin Janakkalan Tervakoskella vuoden 1979 alkupuoliskolla, ja ekan keikkansa se soitti koulun päättäjäisissä saman vuoden toukokuussa. Trion soittajat olivat 13-14-vuotiaita skloddeja, mutta niinpä vain koulunpäättäjäissetissä oli jo mukana yksi oma biisikin, kitaristi Anssi Kulosen kynäilemä ”Red Hot Lips”. The Roycersien ensimmäinen elämä kesti ajan tavan mukaan ja muotien muuttuessa vain pari vuotta, mutta yksi vuonna 1980 nauhoitettu biisi on säilynyt jälkibillypolville. Elviksenkin levyttämä Jack Sallee-raita ”You’re a Heartbreaker” löytyy Roycers-tulkintana ajan tavan mukaiselta neljän bändin yhteisalbumilta ”Finland Rock-A-Billy Special 1979-1981”. Kokooma lienee enemmän kuin keräilyharvinaisuus. Soittamisen kipinä säilyi Roycers-miehistössä, ja paluun kehiin bändi teki 2007, ja soittaa tänäkin päivänä alkuperäisessä kokoonpanossaan, näin olen antanut itseni ymmärtää. Kitaristi Kulosen rinnalla on jo vuodesta 1979 bassotellut ja laulanut Harri Jaakonsaari, ja takarivistä tahdit taannut rumpali Aki Lehtonen. The Roycers soittaa Kanta-Hämeen alueella keikkaa suhteellisen ahkerasti, ja miksei kauempanakin.

Vuonna 2011 Roycers levytti (puoli)pitkäsoiton ”Rock’n’Roll Voodoo”, jolla oli viiden lainan lisäksi yksi Kulosen säveltämä oma styge, levyn nimibiisi. Mutta, ehkä ja ennenkaikkea, 2019 The Roycers julkaisi aivan mahtavan pikkulätyn, 4-biisisen EP:n ”Cut To The Bone”, jolla koko matsku on bändin yhdessä kynäämää. Kiekolta varsinkin rouhea ja rätväkkä ”Saturday Night Out” on maailmanluokan billya, komea veto, jossa voi olla kuulevinaan Stray Cats-vaikutteita, tai sitten ei. Upea biisi yhtäkaikki.

On tullut tavaksi yrittää livenä katsastaa tilaisuuksien tullen koti (-ja ulkomaisia) revivalin aikaisia bändejä, tai sitä mitä niistä yhä on jäljellä. The Roycers on pitänyt siksi yyteröidä jo pitkään, mutta nyt vasta onnisti. Albertin Kellari Hämeenlinnan keskustassa on mainio olutklitsu ja tunnelmallinen paikka, joka tarjoilee joka viikko elävää musaa rootsasiain katsantokanta edellä, folkia, countrya, americanaa, rock’n’rollia ja rockabillya, laulaja-lauluntekijöitä ja paljon muuta. Ja aina inhimillisiin soittoaikoihin, ja aina ilmaiseksi! Albert ei viittaa Alberteihin King tai Järvinen, vaan Edelfelt, jonka edesmenneen kotitalon paikalla janojuomaa siepotaan. Allun musailtojen ohjelmistoon kannattaa tutustua, ja kenties raahautua paikan päälle kauempaakin.

Mestoilla kuhisee mukavasti härmäläistä jo, kun The Roycers polkaisee settinsä käyntiin puolikymmenen jälkeen Johnny Burnetten todellisella klassikolla ”Lonesome Train”. Ensitahdeista on selvää, että Roycers ei harrasta suomibillybändejä niin kovin usein vaivaavaa ja yleisöä puolestaan vaivaannuttavaa muniin puhaltelua. Komea avaus. Harri Jaakonsaari on perinnetietoinen, mutta omaääninen solisti ja soittaa pystybassoa maltilla, joskus näkee nimittäin läskäriä kuritettavan kuin se olisi syntiä tehnyt, eikä se välttämättä johda aina hyvään kokonaissointiin. Roycersilla on se homma kohdillaan, suhteellisen ahkera keikkailu näkyy. Albertin Kellari ei soundillisesti ole mikään Suisto-klubi, ääni roiskiutuu kattorakenteisiin ja kellarin kivisille seinille. Mutta ei se mitn, soundi ei ole missään vaiheessa myöskään katastrofaalinen. Äänekkäämpiäkin bändejä täällä nähneenä, asiat on tänään kuitenkin ihan hyvin. Roycersien peräti 31-biisiseksi venyvä, huilitauon katkaisema tuplasetti jatkuu alan klassikoin, mutta ilahduttavasti ei niiden kaikkein ilmeisimpien ja turvallisimpien varassa edeten. Omaakin matskua soitetaan, kun sitä kerran on, jo neljäntenä kuullaan 2019-EP:n nimibiisi ”Cut To The Bone”, joka kirvoittaa materiaalia tuntevassa alan harrastusyleisössä hurraa-huutoja, niinkuin itseasiassa bändin muutkin omat biisit. Ja jälleen tuttu ilmiö monilta muiltakin keikoilta, oma matsku lähtee rennoimmin ja irtonaisimmin. Anssi Kulosen kitara murisee rouhean alhaalta, ja tukee erinomaisesti vaikkapa Stray Catsienkin aikoinaan levyttämää ”Ubangi Stompia”, joka notkuu eteenpäin muutenkin todella mallikkaasti. Piskuinen tanssilattia uhkaa näillä main lämmetä, mutta muodostuu kunnolla kuumaksi vasta ihan pitkän setin lopulla. Johnny Burnetten kanssa ei voi erehtyä, ja ”Tear It Up” kaikessa kompaktiudessaan, onkin ekan setin parhaimmistoa. Vaan, ekan puoliajan oikeasti paras hetki on sen päättävä bändin oma biisi, jo edelläkin mainittu ”Saturday Night Out”. Upea tsibale, sanoinko jo? Se käy selvästi myös silminnähden useamman hämäläisjalan alle. Roycers soittaa oman tuotantonsa helmen erityisellä ilolla.

Pieni huoltotauko ja tiskiltä lisää,maltilla toki, mökäöljyä. Talon oma hanatuote, tsekkityyppinen Svejk-lager on kauempaakin raahautumisen arvoinen tuttavuus. Burnettella (”Rockabilly Boogie”) homma kakkosperiodillakin käynnistyy, kun The Roycers palaa Albertin piskuiselle lavalle. Kakkosena jälleen yleisöltä lämpimän vastaanoton saavaa omaa tuotantoa, koko bändin yhteiskirjoittama ”Lose You”. Kakkospuoliajan ilahduttavimpia hetkiä ovat kuitenkin lainat kahdelta turhan aikaisin poistuneelta eli Crazy Cavanilta, ”Teddy-Boy Boogie” ja itseltään Kuninkaalta sellaisena kuin haluamme hänet muistaa, ”That’s All Right Mama”. Bändi lämpiää itsekin illan kuluessa, jos kohta myös yleisön asiallisemmaksi oletettu sukupuoli, joka alkaa täyttää tanssilattiaa keikan loppuliukumaan. Komeasti jyskii Stray Catsien ”Fishnet Stockings” ja koko ilta päättyy The Roycersien vuoden 2011 levytykseen, kitaristi Kulosen mainioon ”Rock’n’Roll Voodoo”-stygeen. Arvostan pelkästään sitä, että kotimainen billybändi päättää setin ylpeästi omaan raitaan, muutakin on nähty. Ilman encoreita ei tästäkään klitsusta poistuta, kahdesta sellaisesta jykevimmin kulkee klassikoiden klassikko ”Honey Hush”. The Roycers, rockabillya jo vuodesta 1979, nähty. Toistan itseäni häpeällisyyksiin asti, mutta nämä pitää joskus tsekata uudestaan. Albertin Kellarin lopun syyskauden ohjelmistokin justiinsa julkistettiin, paljon kaikkea laadukasta on tulossa. KG

Posted in rock'n'roll, rockabilly and tagged Aki Lehtonen, Albert Edelfelt, Crazy Cavan, Cut To The Bone, Elvis Presley, Finland Rock-A-Billy Special 1979-1981, Fishnet Stockings, Harri Jaakonsaari, Hämeenlinna, Honey Hush, Jack Sallee, Johnny Burnette, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Red Hot Lips, Rock'n'Roll Voodoo, Rockabilly boogie, Saturday Night Out, Stray Cats, Tear It Up, Teddy and The Tigers, Teddy-Boy Boogie, That's All Right Mama, The Roycers, Ubangi Stomp, You're a Heartbreaker | Leave a comment

05 syys 2023

Arcade Fire (can), The Hives (swe), Foals (uk), Siouxsie (uk), CMAT (ire), Selma Uamusse (pt), Charlie Cunningham (uk), Necxo (pt) @ MEO Kalorama Festival, Lisbon, PT 02.09.2023

Teleoperaattori MEOn sponsoroima Kalorama Festival on uusin ja näyttävin tulokas Lissabonin loppukesän kuumaan festarisesonkiin. Kolmipäiväinen happening järjestettiin nyt vasta toista kertaa, eli se on Covidin jälkeinen rohkea uusi yritys. Viime vuonna täällä nähtiin mm. Kraftwerk, Arctic Monkeys ja The Chemical Brothers, eikä tämän vuoden line-up kalvennut edellisen rinnalla, ehkä jopa päinvastoin. Vuoden 2023 isoiksi nimiksi oli hankittu mm. The Prodigy, Aphex Twin, Florence+The Machine ja Blur. Erittäin moni artisti saapui Lissabonin ympäryskukkuloilla sijaitsevaan Bela Vistan puistoon Espanjasta, samana viikonloppuna järkättävä Recinto Sonora-festari Aurinkorannikon La Cala de Mijasin kylässä on Kaloraman selkeä kumppanuustapahtuma. Festareiden väliä on maanteitse kuutisen tuntia siirrellä bändejä seuraavaksi illaksi naapurimaasta toiseen. Omalla kohdalla otanta Kaloramasta osui päätöspäivä lauantaille, lippu helposti haltuun, Uber alakaupungista alle ja menoksi.

Festareiden ekan tunnin tunnelma on yleensä aina erittäin ainutlaatuinen. Tunkua ei ole, paikalla flaneeraa alueeseen tutustuen muutama sata innokkainta ja myyntipisteetkin vasta herättelevät itseään. Ekan tunnin fiilis hieman eksoottisemmassa ympäristössä oli itsekin koettava, joten ajoissa paikalle. Portillakaan ei tarvinnut sekuntiakaan äppästellä eikä hillota, kun samaan aikaan saapui vain muutama muu tulija. Portti-ja turvahenkilöstön massiivinen määrä, samoin alueella päivystävien poliisien, oli ensimmäinen silmiinpistävä ero koti-Härmään. Ja toinen oli toki sitten festarialueen neroutta lähentelevä toimivuus ja suunnittelu pieniäkin yksityiskohtia myöten. Vielä myöhemminkään, joskus kello 23:n aikaankaan mihinkään myyntipisteelle ei tarvinnut jonottaa käytännössä yhtään sekuntia, ja yösydännä myös bajamajoissa saattoi ihan vaivatta käydä kahlaamatta kenkiään samantien liekinheitinkuntoon. Kaikki säilyi siistinä, kohteliaana, tönimättömänä ja hymyilevänä koko pitkän festaripäivän. Arvostan. Pitänee alkaa oikein käymään ulkomailla rocktapahtumissa. Ei tekisi monelle suomalaiselle festivaalijärjestäjällekään välttämättä pahaa. Ainoa nillityksen aihe Kaloramassa löytyi oikeastaan päälavan soundeista, eikä sekään koskenut kaikkia siellä soittaneita.

Mainitun päälavan alias MEO Stagen korkkasi paikallisjanttereiden hip hop-kollektiivi Necxo. Portugaliksi kun räpättiin, oli kohtuuvaikea pysyä jäbien sanottavan tasolla, mutta hyviä tuneja tai melodioita 25-minuuttinen sisälsi ihan runsaastikin. Kuinka omaperäisiä, se jää asiaa enemmän tuntevan arvioitavaksi, itsellä kun diggailu ja myös laajeneva vinyylikokoelma hip hopin suhteen on erittäin ja pelkästään 80-luvun Yhdysvaltain itärannikkoon painottuva. Ei ole tullut nykyskenejä satunnaisuuksia enempää seurattua. Nexcon ”Tiro Certeiro” on kuitenkin ihan oikeasti hyvä biisi, toimittamisen taustalla pyöri jamppojen musavideo, jossa hengattiin Lissabonin oranssiksi valaistuilla kaduilla, heiluttiin, notkuttiin ja spliffi paloi. Ja paloi muuten ihan ensi sekunneista päälavan maastossakin, eikä laantunut höpöhaju koko iltana. Alan harrastus Portugalissa vaikuttaa vahvalta muutenkin. Necxon vedon näki silmämääräisesti alle sata henkeä, mutta tunnelma oli pikku hiljaa tiivistymään päin.

Kakkoslava San Miguel Stage oli sijoitettu puiston kukkulan korkeimmalle kohdalle, niin että yleisö yyberöi artisteja lievään ylämäkeen. Harvoin näkee. Mutta eipä siinä, näkymät lavalle olivat erinomaiset. Baari oli sijoitettu nerokkaasti miksausteltan taakse pitkittäin, niin että yleisön pelitilaa ei käytönnössä mennyt näkyvyyden suhteen yhtään hukkaan. Brittiläinen laulaja-lauluntekijä Charlie Cunningham oli saapunut vastoin ennakko-odotuksia kolmihenkisen bändin kanssa. Orkan lämmin ja iso kokonaissointi toi jotenkin mieleen maailmanmainion Nits-yhtyeen, eikä vähiten siksi, että Cunninghamin biiseissä niinikään on vaikutteita ympäri Euroopan musiikkikulttuureita. Kaveri asui Espanjan Sevillassa monta vuotta ja hioi siellä kitarismiaan, ja niinpä Cunninghamin akustinen puhuikin upealla tavalla espanjaa melkein joka biisissä. Flamencomaiset juoksutukset ja kopautukset kaikukoppaan sävyttivät laadukasta brittifolkia, jota omissa lajityypeissään nousuja tekevä Cunningham toimitti arviolta 300:lle kuulijalle noin 40-minuuttisen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaveri, jonka maaliskuussa ilmestynyt pitkäsoitto ”Frame” on suorastaan loistava. Siltä kuultu ”Breather” uhkasi olla koko setin kuulain veto, mutta kokonaisuudessaan Charlien bändi soitti kerrassaan upeasti. Hetken meinasi olla lavan edessä kuuma, elettiin päivän lämpimintä tuntia, mutta kun muisteli ihan taannottain syntynyttä omaa lämpöenkkaa Portugalin maaseudulla, plus 41 astetta taulussa, ei enää ollutkaan niin kuuma.

Päälavan iltapäivää jatkoi mosambikilaissyntyinen, mutta koko aikuisikänsä Portugalissa asunut Selma Uamusse. Tämä lady on paljon esillä, hänestä puhutaan ja kohistaan, ja tämähän piti nähdä. Tiukka kolmevarttinen erittäin jalan alle käyvää afrikkameininkiä, mutta paikallismaustein. Esimerkiksi Uamussen ääriupeasti tulkitsema ”Mama” oli sekoitus fadon tuskaa ja kaukokaipuuta, yhdistettynä gnu’n lailla laukkaavaan afrobeatiin. Ympärillään Selmalla on asiansa osaava nelihenkinen bändi, jonka miehistöstä perkussionisti Nataniel Rego äityi muutamassa stygessä lavan etureunaan joraamaan liiderin rinnalle. Valkoinen mies, sinullakin on rytmi veressäsi. Uamusse latoi oman kataloginsa hittejä peräperää, niinkuin ”Mani” ja tietenkin entiselle ja ikuiselle kotimaalle omistettu haikea ”Mozambique”. Energinen, upeaääninen ja karismaattinen Uamusse kannattaisi tuoda Suomeen esmees Maailma kylässä-tapahtumaan, niin kauan kuin siellä vielä musiikkiohjelmaa on.

Festarialueen hiukan syrjäisemmällä Samsung Stagella seuraavaksi esiintynyt irlantilainen CMAT olikin sitten ennakko-odotuksiin nähden pettymys. CMAT sai kasteessa nimen Ciara Mary-Alice Thompson, joka nimi ymmärrettävästi vähän lyheni kun levytysura alkoi. CMAT on kotimaassaan iso nimi, ja saada esikoispitkäkiekko (”If My Wife New I’d Be Dead”) Irlannin albumilistan ykköseksi, on tietysti kova juttu. Omalle kohdalle CMATin humoristis-ironinen kama ei oikein toiminut, alkaen siitä että Ciaran 4-henkinen bändi oli kaikki puettu valkoisiin ja päähän oli lyöty joku punainen baretti tai vastaavat päähinetiedot. Eikös Devo ollut jo? Ja muutenkin, Ciaralla oli kyllä muutama aivan hieno styge, mutta saksalaishenkiset paikallaan ja ilman vauhtia toteutetut voimisteluliikkeet jäi kyllä nyt henkilökohtaisesti heittämättä. CMATin seitsemänbiisisestä Kalorama-vedosta parhaiten kirmasivat Ciaralle tyypilliseen tapaan iskelmälliset ”2 Wrecked 2 Care” ja radiohitti ”Where Are Your Kids Tonight?”.

CMATin vedon keskittyneeltä seuraamiselta oli toki pois sekin, että seuraavaksi päälavan oli ottava hän, jonka takia itse itseni olin tänään pääosin paikalle raahannut, eli itse goottirockin kruunattu kuningatar ja post-punkin itseoikeutettu princess of the dawn, Siouxsie Sioux. Vuonna 1976 Lontoossa perustettu Siouxsie & The Banshees oli 20-vuotisen uransa ajan suunnannäyttäjä niin monelle seuraajabändille, että palstatila loppuisi saman tien. Esikoisalbumi ”The Scream” (1978) on yhä yksi rockhistorian tärkeimmistä esikoissellaisista. Liudasta upeita kanssamuusikoitaan huolimatta, bändi henkilöityi aina solistiinsa Siouxsiehen, joka on tehnyt soolouraa suunnilleen vuodesta 2004 saakka. Oleskelin Lontoossa, ei, asuin Lontoossa 1996, kun Siouxsie & The Banshees soitti jäähyväiskeikkojaan. Arvatkaa, olinko paikalla? Joo kiitos, kädet voi laskea. Nyt oli siis paikattava tuokin synti, ja hakeuduttava hyvissä ajoin ihan siihen mellakka-aidan tuntumaan.

Siouxsie soitti asianmukaisine, jynkkyine bändeineen 12-biisisen setin täynnä The Banshees-klassikoita, ja pari biisiä vuoden 2007 ”Mantaray”-sooloalbumilta. Tärkeää kokemusta häiritsi oikeastaan vain, ja kyllä ainoastaan, päälavan Siouxsien kohdalle osunut koko päivän paskin soundi. Olin toki aika edessä ja suoraan PA-linjalla, mutta silti. Tuuleton kuuma laakso, kohtuupaljon yleisöä, voiko olla niin vaikeaa, että Banshees-hittien tunnistaminen tuntui vaikealta jopa huomattavasti kovemmilta faneilta kuin meide. Välispiikit jälleen puuroudessaan omaa luokkaansa, toki vanhana englannin osaajana arvailin menemään suurimman osan. Setin alkuun peräkanaa ”Night Shift” ja ”Arabian Knights”. Jokainen Banshees-hitti kirvoitti kasvavassa yleisömassassa hurraa-huutoja, mutta saako edes sanoa? Saa, hyvä. Kumpainenkin Siouxsien soolokatalogin biiseistä, kolmantena kuultu ”Here Comes The Day” ja koko tärkeän rupeaman päättänyt ”Into The Swan” kulkivat koko tuntisen parhaiten. Ei voi mitään, eikä tarvitse voida. Onhan selvää, että bändi ja Susan itse pystyvät nämä soolobiisit vetämään paineettomammin ja rennommin. Mutta mutta, silti oli iso juttu kuulla Banshees-kanoniaa taidolla toimitettuna, ja ehkä se huono(hko) soundi jopa vähän kuului asiaan. Yhä, 66-vuotiaana aivan käsittämättömän hienossa psyko-fyysisessä kuosissa oleva Siouxsie Sioux elävänä lavalla, ja peräti klubietäisyyksiltä. Bändi louhi kuin The Banshees aikoinaan, tai varmasti paremminkin, ja Susan hopeanvärisessä iltahousupuvussaan oli tunteroisen silkkaa ja puhdasta läsnäoloa. Olin paikalla. Myös, kun koko setin kolmanneksivikana soi ”Happy House”. Bucket list ja punakynä, tiedämmehän?

Mutta kuinka ollakaan, näilläkään kunnian kentillä tai näissäkään karkeloissa, se kaikkein odotetuin ei osoittautunut mieleenjäävimmäksi. Kunnian sellaisena olemisesta sai seuraavaksi päälavan haltuun ottanut brittibändi Foals, tai FOALS, miten vaan. Päälavan äänenpainehaasteista vähiten kärsinyt combo soitti niin kovan brittipopkeikan, että harvoin kokee. Bändiä ajatettiin kovilla volyymeillä, mutta homma pysyi tiskin hallussa, ja kun Foals ei ollut katalogistaan valinnut yhtään täyteraitaa, ei hassutellut, ei viettänyt aikaa, soitti vain ankaralla pieteetillä kesänsä viimeistä festarikeikkaa, kaikki oli just eikä melkein. Myös asialliset conversensijat Bela Vistan rinteessä takasivat hyvät näkymät lavalle. Vuonna 2005 Oxfordissa perustettua Foalsia pidetään yhtenä nykybrittirockin kovimmista livebändeistä, enkä enää ihmettele yhtään. Samaan aikaan toisaalla, Tampereen Ratinassa, Popeda jynkytti viimeistä keikkaansa Paulin kanssa. Siellä oli ollut tarkoitus olla paikalla, mutta kiitos Siouxsie Sioux ja Foals, ettei harmittanut (juuri) yhtään.

Foals veti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/foals/2023/parque-da-bela-vista-lisbon-portugal-63a2b22b.html, kesän 2023 muiltakin isoilta festareilta tuttu lista. Aivan maagiseksi hetkeksi äityi aavikon tuulella alkanut ja Jimmy Smithin kauniilla kitaraintrolla jatkanut ”Spanish Sahara”. Tehdääs perässä. Biisi voisi olla Jamesin kaksi ja puolituntisen areenashow’n keskisuvanto, ja NYT on paljon sanottu. Ja kyseisestä settilistan kasiraidasta alkanut loppuliuku vasta olikin raskaskätisen, perinnetietoisen, mutta omaehtoisen britpopin juhlaa. ”Inhaler” ja perään lanattu pitkän jamittelusession sisältänyt ”What Went Down”. Ja vaikka nokkamies Yannis Philippakis onkin välispiikkaajana osastoa keskinkertainen, ei ollut keneltäkään pois. Huikea keikka bändiltä, josta oli aiemmin hädin tuskin kuullut. Nyt on. Tuokaa nämä Flow’hon, niin olen paikalla. Muuten en välttämättä.

Oli jotenkin häkellyttävän kotoinen olo nähdä ruotsalainen The Hives seuraavaksi San Miguel-alamäkilavalla, vaikka ruotsalaisuus sinänsä yleensä aiheuttaa kaikkia muita paitsi kotoisia fiiliksiä. 1990-luvun garage rock revivalin aikaan suosioon noussut, ja kyseisen post-genren ehkä suurin selviytyjä on pellebändi, ollaan nyt erittäin rehellisiä. Yhtenäinen pukeutuminen, hjuumoursanoitukset, solisti Pelle Almqvistin itseään toistava stand-up ja tyylin puolet keikan ajasta ottava skeidanjauhuu ja yleisönotto ovat kaikki pellebändin tavaramerkkejä. Mutta tähän asti itseltäkin livetutkan katveeseen aina aiemmin jäänyt The Hives on siinä mitä se tekee, yksinkertaisesti ruotsalaisärsyttävän ääritaitava. Uskon joskus nimittäin näkeväni Hivesit uudestaankin, siksi kovasta iltapuhteesta puhuttiin. The Hives oli näillä seuduin promoamassa tuoreinta albumiaan, kataloginsa kuudennetta ”The Death of Randy Fitzsimmons”. Sen viidestä soitetusta raidasta portugalilaisyleisöön upposi parhaiten ”Stick Up” setin puolimaissa, mutta tottahan toki bändin iso taannottaishitti ”Hate To Say I Told You So” oli se joka räjäytti pankin. Almqvist otti, jo runsaasti mökäölsää tässä vaiheessa sisuksiinsa kietonutta possea toisteisilla spiikeillään (”Ladies! Gentlemen! And everybody in between!”), mutta myös lukemalla paperilta pitkiä lauseita portugaliksi. Bändi lupasi tulla lokakuussa takaisin Lissaboniin venuevedolle, eikä epäilystäkään, etteikö olisi liiteri täynnä.

Oli aika lauantain ehdottoman pääesiintyjän, kanadalaisen Arcade Firen. Itselle bändi ei ole koskaan ollut iso tai tärkeä, mutta rockin yleissivistykseen ei kai kukaan voi kiistää tämän kollektiivin kuuluvan. Lavan läheisyyteen pakkautui parisenkymmentätuhatta fania, Arcade Firea yritettiin ajattaa yhä isommalla ja isommalla volyymillä, Bela Vistan laakso täyttyi tottumattoman keuhkon päälle käyvällä möyhön käryllä, viime viikkojen työrupeama alkoi painaa kintereissä. Viimeistään neljän biisin jälkeen, näkyvyyden lavalle yhä kavennuttua, oli selvää, että kohtuullisen pian tämä olisi jätettävä kesken. Kun otanta rockin yleissivistykseen olisi täytetty. Hittipitoisen setin, joka alkoi pariskunta Win Butler/Regine Chassagne tunnustellen tulkitsemalla ”Rabbit Holella”, yhdeksäntenä soinut vuoden 2007 ”Neon Bible”-albumin iso hitti ”No Cars Go” jäi osaltani viimeiseksi. Majoitus kutsui, oli vielä säädettävä uberajelu kauas alakaupunkiin. Kuskin nimi oli Mario, hemmo kyseli Arcade Firesta ja soitti Meksikosta lähetettävää smooth jazz-nettiradiokanavaa. Alan miehiä, arvostan. Arcade Firen setistä tuli koettua, ja välähdyksin jopa nähtyä naksun yli puolet, lupaan palata joskus asiaan paremmilla energioilla. Kalorama Festival, Lisboa, pitkää ikää. Pitää oikein alkaa vissiin käymään rocktapahtumissa ulkomailla. KG

Posted in afrobeat, alternative rock, art pop, art rock, britpop, electronic music, festival, folk, funk, garage rock, gothic rock, hip hop, indie rock, mathrock, New Wave, post punk, rap, singer-songwriter, world music and tagged (summer sky), 2 Wrecked 2 Care, 2001, Afterlife, Another Day, Arabian Nights, Arcade Fire, Barely Legal, Bela Vista Park, Black Bull, Bogus Operandi, Charlie Cunningham, Ciara Mary-Alice Thompson, CMAT, Come Back!, Countdown To Shutdown, Crazymad For Me, Creature Comfort, Everything Now, festival, Foals, Frame, Funeral, Go Right Ahead, Good Samaritan, Hate To Say I Told You So, Have Fun!, Hope, I Don't Really Care For You, I Wanna Be a Cowboy, I Wanna Be a Cowboy Baby!, I'm Alive, If My Wife Knew I'd Be Dead, In Degrees, Inhaler, Israel, Jack Bevan, Jimmy Smith, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Le Cala De Mijas, Lex Hives, Lissabon, Main Offender, Mama, Mati, MEO Kalorama 2023, MEO Stage, Mountain At My Gates, Mozambique, My Number, Nataniel Melo Rego, Necxo, Neon Bible, No Cars Go, Olympic Airways, Parque de Bela Vista, Pathways, Pelle Almqvist, Power Out, Rabbit Hole, Rebellion (Lies), Recinto Sonora, Red Socks Pugie, Reflektor, Regine Chassagne, Richard Reed Parry, Rigor Mortis Radio, Samsung Stage, San Miguel Stage, Sarah Neufeld, Selma Uamusse, Shame I Know, Sink In, Siouxsie, Siouxsie & The Banshees, Siouxsie Sioux, Spanish Sahara, Stick Up, The Death of Randy Fitzsimmons, The Hives, The Lightning, The Suburbs, Tiro Certeiro, Trapdoor Solution, Two Steps Twice, Tyrannosaurus Hives, Veni Vidi Vicious, Wake Me Up, Walk Idiot Walk, Walter Gervers, What Went Down, Whatever's Inconvenient, Where Are Your Kids Tonight?, Win Butler, Won't Be long, Yannis Philippakis | Leave a comment

04 elo 2023

Possessed (us) @ Olympia, Tampere 03.08.2023

Harva bändi tai artisti voi väittää olleensa ihan terävimmällä piikkipaikalla, kun uutta rockmusiikin genreä tai lajityyppiä on synnytetty, mutta vuonna 1983 San Franciscossa ensi kerran kasattu Possessed voi. Dubin synty voidaan jäljittää yhteen sound systemiin Jamaikalla ja vaikkapa hip hopin synty yhteen DJ:hin New Yorkissa. Death metalin katsotaan melko yleisen mielipiteen mukaan syntyneen, ainakin näin jälkikäteen taaksepäin katsottuna, kun Possessed julkaisi raskaalla kädellä speedia ja thrashia piiskanneen esikoisalbuminsa ”Seven Churches” vuonna ’85 (kauan on aikaa siis), ja erityisesti siksi, että laulusolisti ja nokkamies Jeff Becerra keksi ottaa vokaaleissaan käyttöön korinat ja murinat. Muutamaa muutakin mieltä on oltu, mutta käytännössä death metal oli syntynyt. Ja sekä esikoisplatta että bändi itse sinkosivat itsensä lajityypin legendaluokkaan, jos ei nyt saman tien, mutta ajan hautajaissaatossa. Possessedin ensimmäinen elämä kesti vain kiihkeät 4 vuotta, syntyi vielä toinen klasarialbumi 1986, ”Beyond The Gates”. Hetikohta seuraavan vuoden ”The Eyes of Horror”-EP:n jälkeen erimielisyyksiin ajautunut bändi pisti pillit mustaan muovipussiin ja vetoketjun kiinni. Kyllä se hän oli. Possessed.

Kaksi vuotta myöhemmin Jeff Becerraa kohtasi äärimmäinen henkilökohtainen tragedia aseellisen ryöstön uhrina, ja halvaantuminen rinnasta alaspäin. Vuodesta 1989 lähtien Jeff on istunut pyörätuolissa. Eli pienen ihmisiän. Vuonna 2007, selätettyään päihdeongelmat ja saatuaan vuosien alamäkiajon vihdoin pysähtymään, Jeff Becerra koki hyväksi, ja hyvä niin, tuoda Possessedin takaisin. Melko luonnollisesti toki itse ja yksin alkuperäismiehistöä edustaen. Ja tiettävästi loppuelämäkseen pyörätuoliin sidottuna, siitä välineestä käsin Becerra on myös korina-ja murinatonttinsa hoitanut, ja vastakin hoitaa. Aiemmin tänä vuonna nähtiin videopätkä, jossa Jeff otti ensiaskeleita robottijalkojen avulla, aika näyttää oliko kyseessä pidempi projekti vai kertaluonteinen testi.

Paluun tehnyt Possessed julkaisi mainion ”Revelations of Oblivion”-albumin 2019, ja senkin jälkeen on tullut jo yksi livealbumi ja demokokoelma. Elämä jatkuu. Ellei peräti kuolema. Tampereen parhaaseen klubikoon keikkapaikkaan elikkäs Olympiaan bändin toi Oblivion European Tour 2023, matka jatkui Tampesterista Helsingin On The Rocksin kautta Wackenin mudille.

Kello 21.15 melkomoisen tarkkaan asteli se muu posse(ssed) lavalle, ja Jeff pitkine laulumikkipiuhoineen avustuskärrättiin lavan etuoikeutettuun keskustaan. Tuoreimman albumin kakkosraita ”No More Room In Hell” käynnisti senmaailmaisen myllytyksen, että valitettavan harvoin näkee. Täydellinen tai aukoton myllytys se ei ollut, mutta silti tämänkaltaista paahtoa näkee liian harvoin, edes näiltä aika paljon kokeneilta alansa konkareilta. Taannottainen Vaderin lihamylly Latvian Riikassa piskuruisella kellarilavalla, jonne edes rummut eivät mahtuneet muun bändin sekaan, on ylivoimaisesti kovin death metal-keikka ikinä, jota olen todistanut. Mutta kyllä Possessed’kin itsensä sinne Top5:een/Top6:een vaivatta löylytti. Todistan tätä kaikkea, alleviivattakoon, alan myöhempisyntyisenä harrastajana; ensiaallon Nokia-skene tai Chuck Schuldinerin aikainen Death kun jäivät aina näkemättä.

Miksi Possessedin kauan odotettu 16 biisin blitzkrieg ei sitten ollut täydellinen keikkakokemus? Ensinnäkin, Jeffin laulumikki kiersi alkupäässä keikkaa niin, että maksa ja perna vaihtoivat sekunnissa paikkaa, kun ulvahti, onneksi ulvotus saatiin nopeasti kuriin. Toisekseen, Possessedia ajatettiin aivan saatanallis-perheellisen kovaa, niin termein pelkästään keikka nasahti omissa kronikoissa Top3:een, edellään vain Motörhead ja lobotomialohkoa pysyvästi muutaman millin taaksepäin siirtänyt Swansien meluseinä. Harvoin tulee valitettua, mutta loppuelämää pelastivat paljon ammattitason korvatulpat (Alpinet, lämmin suositus) ja sijoittuminen keskituuttauslinjasta voimakkaasti sivuun. Jota sijoittumista tuki toki sekin, ettei jaksa keskimäärin jäädä pitin tai kirnun välittömästi tönimäksi. Aikuinen mies. Kolmaalta(ko se jo oli), hetkittäin tuntui että vasta tänä vuonna remmiin hypännyt kiertuerumpali Chris Aguirre II takoi eri bändissä ja tahdin verran eteen, mutta toki vain hetkittäin. Ja sanottava toki on myös, että Aguirre oli saanut kyllä varsinkin tomiosastolle aivan mahtavat soundit. Enemmän ehkä jannun kannuttamisessa häiritsi se, että kaveria ajettiin ihan yksinkertaisesti ylikovaa, ja mm. Jeffin laulu jäi koko ajan jalkoihin. Possessed on dödön pioneeri kaikilla rintamilla, voisihan sitä sieltä täältä aina saada jonkun lyriikanpätkänkin selvää. Becerran välispiikit olivat siinä selvänsaamisessa sitten jo ihan oma epistolansa, arvaamalla loput.

Comme si, comme sa. Kitarapartion Daniel Gonzalez / Claudeous Creamer tarkka kaksivuorotikkaaminen ja hillitön kuolongroove yhdistettynä koko bändin silminnähtävään soittamisen riemuun ja keikan henkilökohtaisen tason tärkeyteen, ellei pikku pyhyyteen, takasi kovan luokan iltapuhteen, pienistä edellismarinoista huolimatta. Tuoreimmalta albumilta aurattiin 6 biisiä, eli pelkkään kasarinostalgiaan ei nojattu, eikä toisaalta nykymatsku yhtään häpeillyt itseään. Oli vain hiukan klassikko-osastoa suoraviivaisempaa, kuolompaa. Ihanaahan näissä alan ekoissa yrittäjissä oli se speed metalin pieni progressiivisuus, mikä deathmurinoiden-ja teemojen takaa yhä kuulsi läpi. Tuoreimman ”Revelations of Oblivion”-rieskan raidoista syvimpään kynnettiin keskisetin ”Shadowcult” ja loppupään ”Demon”. Siellä missä Becerran laulu meni puristeiseksi tai hukkui yleiseen mökätsunamiin, auttoivat basisti Robert Gardenasin stemmahuudot merkittävästi, olisi saanut huutaa enemmänkin. Muutenkin aika tavalla ukkeli paikallaan, soittanut nähkääs Agent Steelissa ja Malicessa, muiden muassa.

Klassikko-osastoahan moni oli tänne lähtenyt ihan kotoaan asti kuulemaan. Ja 10 stygen verran sitä kasarin tummaa paahtoa saatiinkin nauttia. Jeff Becerra istualtaan, pyörätuolistaan tulkitsemassa, oli myös näissä vanhoissa biiseissä enemmän kotonaan. Hymy alkoikin levitä nokkamiehen kasvoille yhä maireampana keikan loppua kohti, kun myös yleisö lämpeni ja tekniikan murheet saatiin selätettyä. Hyvillä fiiliksillä veti Jeff, vaikeannäköisessä kumarassa ääntä tuottaen, merirosvouden kultakaudelta tuttu lappu oikean öögan päällä, ysimillinen luoti selkärangan viereen koteloituneena. Miehen salamannopeat pikku käsikoreografiat olivat kohtuupersoonallisia myös, ja miten se onkin niin, että Becerran nostaessa pikkurillin ja etusormen tiedätte kyllä mihin tervehdykseen, ei tarvinnut yhtään vaivaantua. Mutta kun sama sormikombo nousee jossain Apulannan keikalla, niin jo hävettää kuin hississä pierevää.

Aika tämäkkä äestys oli jo ensimmäinen ”Seven Churches”-raita, neljäntenä kuultu ”Pentagram”. Mutta loppua kohden, kuinka olla, hulppea deathin meining vain parani myös klassikkoalbumin osalta; ”The Exorcist” ja köpöiltä kuulostaneilla kirkonkelloilla startannut huima ”Fallen Angel”. Köpöiltä ne kellot levylläkin kuulostaa, ja se kuuluu asiaan. Vasta black metalhan oli eka hevigenre, joka otti itsensä liian vakavasti 90-luvun alussa, ja yhteiskunnallis-sosiopaattinen jälkihän oli sitten todella rumaa. Tällä keikalla kun ei loppuliu’usta voinut puhua, nosteesta pikemminkin, niin sinne vielä tietenkin hirvittävällä energialla jyystetty esikoisalbumin ”Death Metal”, kyllä death metal, ja koko tärkeä ehtoo päättyi ”Burning In Hell”-klassikkoon. Ja tietenkin ilman mitään eriteltyä encorea, sillä mitä järkeä olisi ajella ahtaudessa pyörätuolilla takahuoneeseen, mikäli sinne edes ajelemalla pääsee, ja sitten taas ajella takaisin soittamaan vielä se yksi biisi, jonka joka jonne jo ennalta arvaa, jos ei peräti tiedä. Encorettomat keikat on ihan mahtavia, mutta yhtä harvinaisia. Ja nyt kun Possessed on vihdoin nähty, voi seuraavalla rundilla ottaa rennommin, tutustua tuoreeseenkin matskuun paremmin ja varautua taas kunnon vanhan liiton pieksentään. KG

Posted in death metal, thrash metal and tagged Beyond The Gates, Burning In Hell, Chris Aguirre II, Claudeous Creamer, Damned, Daniel Gonzalez, Death Metal, Fallen Angel, Graven, Jeff Becerra, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, My Belief, No More Room in Hell, Oblivion European Tour 2023, Olympia Tampere, Pentagram, Possessed, Revelations of Oblivion, Robert Gardenas, Seance, Seven Churches, Shadowcult, Storm In My Mind, Tampere, The Exorcist, The Eyes of Horror, The Word, Tribulation | Leave a comment

23 heinä 2023

1 Comment

Dingo @ Kaupunginpuisto, Hämeenlinna 22.07.2023

Kesällä tasan 40 vuotta sitten Finnlevyn kykyjenetsijät ja headhunterit olivat keikkojenkuuntelumatkalla Porissa, jossa tuntui mukavasti musahommat kuplivan pinnan alla. Visiitti tuotti kovimman mahdollisen tuloksen, edellisvuonna perustettu Dingo sai levytyssopimuksen, ja jos saa sortua kliseisiin, loppu on suomirockin kivenkovinta historiaa. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, 80-luvun massahysterian aikaan kaiken Suomessa nähtävillä olleen nähnyt Dingo, on yhä olemassa. Ja sen eturivi on osastoa legendaarinen, klassisesta kokoonpanosta ovat nokkamies-Neumannin rinnalla yhä jäljellä Pepe Laaksonen bassossa ja Jonttu Virta kitarassa. Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa saatiin sitäpaitsi todistaa heinäkuisena iltana, että Dingon vuoden 2023 keikkakunto on aivan jäätävän kova. Keikka meni noin 1300:n nähdyn livevedon kokemuksella aivan heittämällä suomiartistien osalta kautta aikain Top5:een, ja lienee ollut soundillisesti paras ikinä kokonaisen ja sähköisen bändin soittama ulkoilmakeikka. Miten ihmeessä voikin käydä näin?

Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa pyöritetään tänä kesänä Dingo-teemaista musikaalia, ja teeman kunniaksi itse bändikin saatiin ulkoilmateatterin lavalle vieraaksi. Itse en saisi itseäni musikaalikatsomoon edes maksua vastaan, en tämän, enkä minkään muunkaan. En oikein ole musikaalismiehiä. Mutta Dingon livevetoon oli suhtauduttava, tosin etukäteen jännitti aivan penteleesti. Ensinnäkin, kesäteatterin lava ja puitteet, Dingon nykykunto ja mitä niitä nyt olikaan. Kun bändi vaihtoi lennosta taustanauhalta soineen ”Nimeni on Dingo”-biisin muotoon ”Sinä ja minä”, marsittuaan ensin lavalle ultrasympaattisesti polkua pitkin, pusikon takaa, kaikki duubiot osoittautuivat turhiksi. Jontun ensimmäiset ulvautukset tutusta mustasta Gibsonista, ja jos todistajia ei olisi ollut näin montaa sataa, iso mies olisi voinut itkeä. Pysyy ja paranee. Nimeni on edelleen Dingo.

Dingo-tavaramerkin harhailuvuosiin perustuen, sen puolesta miljoonasta eri kokoonpanosta on soitettu poskea ja paukutettu partaa, eikä ihme, onhan bändin klassisten kokoonpanojen lisäksi sen riveissä nähty hengästyttävät 32 muuta muusikkoa (joista pelkästään Hämeenlinnan yleisössä bongasin ainakin kaksi kappaletta). Mutta Neumannilla oli tavaramerkin haltijana oikeus pyörittää Dingoa niinäkin vuosina, kun klassikkokokoonpanojen miehet tekivät muuta, tai eivät mukaan halunneet. Silti, on enemmän kuin liikuttavaa ja kohottavaa nähdä taas nykyinen eturivi Neumann-Virta-Laaksonen. Kaikki on taas hyvin.

13 biisin settilistan edetessä ensin ja päällimmäisenä ihmetytti ja ilahdutti se, kuinka upeasti Neumann edelleen, ja/tai jälleen, laulaa. Alkuperäislevytysten tutut nyanssit tulivat melkein sellaisinaan läpi, äänen tummentuminen iän myötä on vain mahtava bonus. Seuraavat ilon aiheet oli nähdä, kuinka upeasti Jontun Gibson edelleen soi, ja kuinka uskollinen Pepe Laaksonen (Neumannin rinnalla jo MAC-yhtyeen ajoilta, vuodesta 1981) yhä näytti nauttivan näiden satoja kertoja höylättyjen rallien soittamisesta. Ja muutenkin, bändillä tuntui olevan erittäin rento meininki, esiintymisen ja soittamisen ilo oli käsinkosketeltavaa. Dingo tuli nähtyä 2000-luvun jälkipuoliskolla varsin montaa kertaa, eikä silloin välttämättä aina puhuttu yleisöön asti välittyneestä ilosta tai yhteishengestä. Siksikin, heinäkuinen Hämptönin ilta oli vanhalle fanille aivan järjettömän tärkeä olla paikalla.

Ja millä soundeilla bändi toimitti, sanoinko jo? Kasettisoundeilla. Asiaa auttoi tietenkin Kaupunginpuiston puiden suojaama tuuleton kohta, maltilliset volyymit, teatterin puinen amfirakenne ja koko katsomon kattava katos, mutta silti on osattava asiansa, että mikään orkka maailmassa kuulostaa näin kuulaalta. Toivoa jos olisi saanut, Jontun keppiä olisi voinut väliin soitattaa kovempaakin, mutta poissaolollaan loistivat ne suomimiksauksen helmasynnit eli puuroiset välispiikit ja kaiken yllä kolisevat rummut. Lisäpojot-tai pisteet Saska Ketosen aivan ihanan kolinaisesta seurakuntasali-snaresoundista. Arvostan. Heittipä ilmeisesti jonkin verran jalkavammaisena tänään soittanut Ketonen ”Nahkatakkisen tytön” lomaan peräti maltillisen mittaisen rumpusoolonkin, Quuppa Seittosen vastaaville golden days-sessioille kunniaa tehden. Illan äänenpaineenmittaaja sai ilahduttavasti myös Leena Peisan kiipparit kuulumaan, varsinkin hetkinä, jolloin Leena tarttui suomirockissa yhä melko (ja turhan) eksoottiseen keytariin, ja liittyi muutamiin biiseihin eturiviin legendojen rinnalle.

13 biisiä, tiukinta Dingo-mytologiaa neljältä albumilta. Silti, pelkästään hittimatskullakin bändi saisi kahden tunnin setin aivan vaivatta kasaan. Tänään mentiin melko ilmeisillä, mutta upeana mausteena joukossa kuultiin myös rikollisen aliarvostetun ”Pyhä klaani”-albumin raita ”Perhosen lento”. Sekä vuoden 1994 ”Via Finlandia”-albumin (jonka olemassaoloa erittäin moni ei edes tiedä, tai liian moni jonne muista) raita ”Elämäni sankari”, joka omissa kirjoissani on yksi ehdottomasti Dingon parhaista biiseistä ikinä. Jontun soolo ”Kulkurin ja kaunottaren” kauniiksi lopuksi, Pepen bassointro ”Apinatarhaan” mennessä, tanssilattian täyttyminen viimeistään ”Kirjoitan”-biisin kohdalla, Neumannin istualtaan upeasti tulkitsema ”Jokainen aamu”; illan kohokohtia, jos sellaisia erikseen kukaan kaipasi, koko ilta oli kohokohta. Nihkeästi edenneen keikkakesän 2023 kohokohta, henkilökohtaisella tasolla Dingon paluu.

Tämä kokoonpano julkaisi sinkun ”Tähtenä taivaalla” toukokuussa 2018, sitä voisi aivan hyvin yhä tai uudestaan soittaa keikoilla, mutta ymmärrämme toki, miksi bändi nojaa pelkästään vanhempaan materiaaliin. Ja sitähän ne kaikki ankarat juhannustanssit lavan ja katsomon väliin pystyyn pistäneet pistoolisankarit, devilit, herot ja levottomat tuhkimot tietysti haluavat ja toivovat. Dingon työnantaja on aina ollut yleisö, ja sitä se on loppuun saakka.

Edes ”Autiotaloa” ei näinä vuosina ole saatu soitettua ruvelle, vaikka sitä on höylätty parturi-kampaamoissa, liikennevaloissa ja slummitaloissa tuhansia kertoja, Dingon luenta klassikosta soi Hämeen iltaan tuoreena, muhkeana ja kuin eilen laadittuna. Ilta päättyi yhteislauluun ”Levoton Tuhkimo”. Tämä ei jää tähän. Nykyinen kokoonpano on nähtävä pian uudestaan. Nyt kun Jontun kaiken, ja siis kaiken nähneet Marshallin kaapitkin edelleen pysyvät kasassa. Ja siihen ihan hillittömän monelle lavalle roudattuun, pinon päälle nostettuun Marshall-nuppiinhan Dingon soundi edelleen isolta osalta pohjautuu. Pysyy. Pysyy ja paranee. Nimeni on Dingo, se saa kulkemaan. KG

Posted in poprock, rock, suomirock and tagged Apinatarhaan, Autiotalo, Dingo, Elämäni sankari, Hämeenlinna, Hämeenlinnan Uusi Kaupunginteatteri, Jokainen aamu, Jonttu Virta, Kaupunginpuisto Hämeenlinna, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kirjoitan, konserttiarvio, Kulkuri ja kaunotar, Lakatut varpaankynnet, Lähetyssaarnaaja, Leena Peisa, Levoton Tuhkimo, MAC, Nahkatakkinen tyttö, Nimeni on Dingo, Pepe Laaksonen, Perhosen lento, Pertti Neumann, Pyhä klaani, Quuppa Seittonen, Rio Ohoi, Saska Ketonen, Sinä ja minä, Tähtenä taivaalla, Via Finlandia

29 touko 2023

Rammstein (de), Abelard (fr) @ Olympiastadion, Helsinki 27.05.2023

Saksalaisen Rammsteinin meneillään oleva European Stadium Tour 2023 alkoi noin teknisesti ottaen samalla otsikolla jo vuonna 2019, väliin tuli muutama tunnettu muuttuja. Tällä erää tai haavaa bändi aloitti rundin päätösosion ensin Vilnassa kahdella (tällä erää) ainoalla Baltian vedollaan, ja saapui sitten ainoille Skandinavian tykityksilleen Helsinkiin. Ja peräti kahdeksi loppuunmyydyksi illaksi putkeen, piskuinen Suomi taitaa olla Rammsteinin erityistä markkina-aluetta. Ja kun Olympiastadion, tai tuttujen kesken Stadikkakin oli vielä 2020 valmistuneen jättimäisen rempan jälkeen kokematta, oli tietenkin suhtauduttava Rammsteinin nyt jo kolmanteentoista keikkaan Suomessa. Sunnuntain veto edusti lyhyelläkin matikalla sitä neljättätoista. Ja kun Stadionin kapasiteetti on tällaisina massiivisten lavarakenteiden iltoina balttiarallaa 40 000 päätä per ehtoo, voi mainitullakin lyhyellä matikalla laskeskella, että tälläkin kertaa bändin näki noin 80 000 suomalaista. Aika kovia lukuja, kannatusta riittää. Bändi oli itseltä aiemmin jäänyt näkemättä, ja kun ilta kaiken sen tulen ja savun jälkeen päättyi, kävi mielessä, että nythän nämä kannattikin yyberöidä, ennenkuin bändi kyllästyy jatkuvaan rundaamiseen, ennenkuin provokatiiviset ideat alkavat ehtyä tai toistaa itseään, ja ennenkuin tämän kokoluokan show’t pyörimässä ympäri planeettaa julistetaan ympäristörikollisiksi.

Keikan esihehkutteissa oli vannotettu jengiä tulemaan ajoissa hoodeille, ja kuuliaisesti tätä noudatettiinkin, kaksi tuntia porttien avaamisen jälkeen Stadikan porteilla velloi suurin täällä koskaan näkemäni yleisömassa, mutta yllättävän tai jopa häkellyttävän nopeasti sujui valtavan possen sisäänotto. Vaikka ensin mentiin turvatarkastuksen kautta ja sitten näytettiin lippu ja niiden ostajan henkkarit tarkastajalle, ja vielä piipattiin flaba lukulaitteeseen. Alkuillan keikkatunnelmaa alensi tutun ja kovasti keikalle halunneen taistelutoverin äkillinen kaatuminen sairaspetiin, mutta fiilikset lähtivät vähintäinkin 45:n asteen yläkorolle, kun oma E-katsomon istumapaikka löytyi. Alkaa olla nimittäin omalta osalta ne kaapelisillan päällä suoritetut epätoivoiset varpastelut epätoivoisesti varpasteltuna. Ei enää jaksa sijoittaa puolen kuun ruokalaskun verran tuohta eli hilloa siihen, että näkee jonkun niskan, ohilentävät lentokoneet ja jonkun pöllähdyksen savua. Viime kesän karmaiseva kokemus Ruotsista alaotsikolla Rolling Stones oli viimeinen herätys istumakatsomoiden suhteen. Kiitos Stadikan tartan 2003-2019.

Ilta ei musiikin osalta tahtonut alkaa millään, ja alhaalla kentällä lienee ollut vieläkin epäselvempää, että miksi ei. Yläkatsomossa syy oli ilmiselvä, bändi odotteli auringon laskevan sen verran alas, ettei se pojottaisi massiivisen lavarakennelman ylimpiin screeneihin. Minulta on usein kysytty, miksi lavaa ei sijoiteta vasta-aurinkoon Stadikalla, kun haaste on joka kesä ja joka artistilla sama? Meluasiainministeriö on säätänyt, että mökä, joka usein jatkuu lähes puolilleöin, suuntautukoot Keskuspuistoon, Töölön ja kantakaupungin sijaan. Plus että samaiselta myötävalon puolelta lavan rakentaminen on paljon helpompaa ja mahdollisempaa muutenkin. Bruce Springsteen otti yön auringosta aikoinaan ilot irti, mutta ymmärrämme, että Rammsteinin tummanpuhuttelevassa tomittamisessa kaikki on toisin. Keikka alkoikin siis yli puoli tuntia myöhemmin, kuin alhaalla Vilnassa vaikkapa, mutta onnistuttiin saksalaisella täsmällisyydellä toki paketoimaan ennenkuin viranomaisten tuomiokellot kumahtivat 24 kertaa.

Odotellessa oli aikaa kuunnella rundin lämppäriä, kahdesta ranskalaisesta konserttipianistista koostuvaa duo’a nimeltään Abelard. Joka soitti, kuinka ollakaan Rammsteinia, kahdelle sähköpianolle sovitettuna: https://www.setlist.fm/setlist/duo-abelard/2023/olympiastadion-helsinki-finland-4bb907d2.html. Tätä ennen oli toki kuultu levyltä odottelumusana, kuinka ollakaan Rammsteinia. Abelard soitti 10 biisiä, myös isoimpia hittejä, joista moni kuultiin uudestaan myöhemmin, toki aivan hirvittävän erilaisena versiona. Ihan mainio ja rammsteintavalla nerokas lämppärivalinta, Abelardin pianismi latasi odotuksia isoon tulimyrskyyn hyvällä tavalla, parhaita stadionluokan lämppärivalintoja-ja vetoja mies/naismuistiin, ne kun ne vedot ovat monasti ihan umpiturhia ja varsinkin soundillisesti aivan hirveitä.

Meni vielä kunnon tovi Ranskan ladyjen jälkeen, ennenkuin Maa kiertyi niin, että sohlberg ei enää porottanut screeneille, ja odotettu Rammsteinin blitzkrieg pääsi vihdoin alkamaan. Hissi nosti yli stadionin seinien kohoavan tornin huipulle mustan Rammstein-plakaatin ja sitten mentiin. Ja häkellyttävää kyllä, vaikka volyymi oli koskaan Stadikalla kokemistani ylivoimaisesti kovin, soundi pysyi alusta alkaen hallussa, ja olosuhteisiin nähden jopa erinomaisena. Huonoiten läpi tuli laulu, mutta niinhän se tulee aina. Välispiikkejähän tämä bändi ei harrasta, joten sitä läpitulemattomuutta ei nyt tarvinnut kärvistellä. Vain kerran solisti ja päätaikuri itse Till Lindemann sanoi ”kädet ylös” ihan suomeksi ja pari kertaa kiitos, siinä kaikki puhe. Kahdenkymmenenkahden biisin settilistasta (https://www.setlist.fm/setlist/rammstein/2023/olympiastadion-helsinki-finland-53b907ed.html) pari ekaa stygeä meni tuttuun ja totuttuun tapaan tunnustellessa, mutta onhan tämän bändin lavalle tulo jo sinänsä kokemisen arvoinen. Georg Friedrich Händelin ”Music For The Royal Fireworks” soi nauhalta, ja kolme valtavaa kentälle pystytettyä valo-ja pyrotornia tuuttaa iltataivaalle mustaa savua, ihan kuin ymmärrämme kyllä minkä menneen vuosikymmenen Saksassa ja ymmärrämme kyllä mistä johtuvaa mustaa savua. Muitakin mielikuvia sai toki olla, mutta kun hornankattila täyttyi mustasta ja kitkerän hajuisesta savusta, niin pääsi kyllä ihan tunnelmiin, kuin pakana Colosseumilla.

Keikka oikeastaan käynnistyi kunnolla ja isosti, myös tunnelmiensa puolesta, vasta viidenneksi kuullussa ”Sehnsuchtissa”. Seuraavan stygen kohdalla, ”Mein Herz brennt”, oli jo selvää että pitihän täällä olla. Illan dramaturgia oli sekin toki isosti mietitty, kun pyroja, savuja ja erikoismeininkiä säästeltiin loppua kohti. ”Puppe” biisissä päästiin polttamaan elävältä niin iso ja ruma vauva, että Rosemarykin olisi ollut ihmeissään. Toki palaviin lastenvaunuihin oli sijoitettu GoPro-kamera, niin että kaikki varmasti näki, ja kun vauvan suusta tuskan hetkillä purkautui mustaa materiaa, alkoivat kentän tornit sylkeä ilman sakeaksi mustaa konfettia. Ja kun Rammstein roiskii tulta tai muuta matskua, sitä roiskitaan niin, ettei voi olla varma, loppuuko roiskinta varsinaisesti koskaan. Joku toimittaja totesikin ennen keikkaa mainiosti, että Rammstein alkaa olla sellaista populäärikulttuurin ja rockin yleissivistysosastoa, jonka kokonaistaiteellinen show kannattaa nähdä jo ihan siitä (yleissivistys)syystä pelkästään. Gesamkunst on muutenkin se saksan sana, joka parhaiten tottelee Rammsteinia; musiikin, oopperamaisuuden ja teatterin keinot kaikki käytössä, kabareet ja makaaberit freakshow’t siihen vielä kylkeen. Gesamkunstiinsa omana aikana omillaan pyrkinyt Richard Wagner olisi taatusti ankara fani, jos eläisi. Ja tavallaan Rammstein toteuttaa nyt sitä, mihin Wagnerin oopperoiden näyttämötekniikka ei aikanaan koskaan teknisesti venynyt.

”Angst” oli yksi koko illan komeimmista vedoista, vedot pitää toki tietyllä tapaa eriyttää toisistaan. Oli musiikillisesti ja soitollisesti parhaat, ja sitten oli ne teatraalisesti parhaat. Esimerkiksi melkein ilman mitään kommervenkkejä vedetty ”Zeit” oli illan piristävimpiä hengähdystaukoja aika tanakan junttaamisen seassa. Rammstein tekee monta asiaa oikein. Yläasteen takapulpetin lyhyt saksa sujui pääosin muita haaveillessa, mutta Rammsteinin teksteistä saa silti ihan perusselon. Ja vaikka show on iso, ja koko ajan isompi, biisit eivät silti pääosin huku sen showaamisen alle. Se kertoo isoimpien hittien perusvahvuudesta biiseinä. No, toki ensimmäisen encoreosuuden päättänyt ”Pussy” esimerkiksi on jo biisinä aika keskinkertainen, että huomio alkaa olla täysin show’ssa, jossa Lindemann ajelee lavan edustaa eestaas gigermäisen penistykin kyydissä ja suihkuttaa yleisön päälle konfettispermaa minuuttikaupalla. Samaan aikaa kentän tornit suoltavat ilman valkoiseksi samaista konfettispermaa. Rammstein on perustettu aikoinaan provosoimaan, ja sen homman se parhaiten edelleen osaa. Lauletaan nekro-ja pedofiliasta, ihmislihan syönnistä ja muusta. Mutta kun asiaa tutkii yhtään syvemmin, bändi ottaa myös kantaa ja on isosti mieltä, eikä ole koskaan väittänytkään, että esimerkiksi ihmislihan syöminen on erittäin jees harrastus, kokeillaan kaikki. Rammstein nostaa makaaberit asiat pöydälle, ja vastuu on kuulijalla ja katsojalla. Toki sille gigerille smägmähaupitsillekin saa olla ihan vapaasti nauramatta, jos ei naurata. Vapaa maailma kun bailaa.

”Deutschland” kuultiin ensin kitaristi Richard Kruspen laatimana remixversiona, jonka aikana bändi valopukuihin pukeutuneina tikku-ukkoina hassutanssi ympäri lavaa, Daft Punk kohtasi Kraftwerkin. Rammstein on paitsi aika häpeämätön lainaaja, mutta tottakai myös rohkea edelleenjalostaja. Kaikki originaalihan on keksitty jo. Ja sitten vielä uudelleen sama kotiseutubiisi semmoisena runttauksena, että keihäin varustautunut ratsuväki jäi relatiivisen heittämällä panssarijoukkojen alle. Jos sallitte. Lava värjäytyi punaisiin ja valkoisiin valoihin, mustaa vasten mielleyhtymä oli aika selvä. Mutta kun (sinänsä toki rockin yhtenä äänekkäimpänä julkimulqvistina tunnettu) Roger Waters vetää 2023 Saksassa keikan mustassa uniformussa, jossa on punamustat hihamerkit, ukkeli on välittömästi poliisitutkinnassa, vanha päänaukoja britti kun on. Watersin pukeutuminen juontuu gesamkunst-taideteokseen Pink Floyd’s The Wall, joka oli erittäin antifasistinen taideteos. Mutta näillä asioilla, väriskaaloilla ja grafiikoilla flirttaaminen sallitaan saksalaisilta ihan toiseen tapaan kuin muilta.

”Radio”-biisissä oli komeimmat ja kauneimmat lavavalot ihmismuistiin, eikä styge metallisine robottilauluineen sitä Kraftwerk-mielleyhtymää ainakaan heikentänyt. ”Mein Teil” sujui sitä yytsiessä, että saako Lindemann suureen pataan heitetyn kiipparisti Christian Lorenzin haudutettua makoisaan pulled human-syöntikuntoon, mutta ei saanut, vaikka liekinheittimet suurenivat kuin terveen paisuainen. Varsinaisen setin loppupään ”Du hast” oli myös komea veto. Omalle istumasijalle ainakin ne ylipäätään parhaat biisit toimivat tykimmin, jossain määrin pyrojen ja rahanpolton määrästä huolimatta.

Ensimmäinen tauko koitti bändin loppukumarrettua 14 biisin jälkeen päälavalla, mutta eihän tämä tässä ollut. Suomalaisittain epätavallinen määrä järjestyshenkilökuntaa muodosti ketjun kohti kentän keskelle rakennettua B-lavaa, jolla lämppäri oli osuutensa aiemmin hoitanut. Pian Lindemann ilmestyikin turvamiesten saattamana pikkustagelle ja veti komean ”Ohne Dich”, jonka puolimaissa muukin bändi ehti kakkoslavalle ja seuraavaksi kuullun ”Engelin” stemmalauluihin. Näissä kahdessa biisissä säestyksen hoiti duo Abelard pianoillaan. Upea suvanto raskaan junttauksen vastapainoksi. Bändin matka jatkui kumiveneillä yleisömeren kannattelemana takaisin päälavalle. Jossa tampattiin läpi yksi koko iltapuhteen kovimmista tampoista, ”Ausländer”. Huhhuijjaa mikä nykäisy. Ja kun ensimmäisen encoresetin päätteeksi oli selvitty yli ”Pussyn” smäidäpaisumuksesta, oli aika vielä encoreset 2:lle, jossa kuultiin kolme vetoa ja joka huipensi koko illan, paitsi biisillisesti, myös pyroteknisesti. Häiriintyneen kova ajo nimikkobiisi ”Rammsteinista”, jonka aikana Lindemannin selkään asennettu liekkireppu sylki sellaista tuliriikinkukkoa ilmoille, että eihän tämmöistä tahdo päästä näkemään kuin…joo, Rammsteinin keikoilla. Pikkuisen, tai oikeastaan pikkuisen enemmänkin kuin väkevä veto. Olimme paikalla. Ja heti perään ”Ich Will”, eikä siinäkään kohtaa ollut vielä maapallolta raakaöljy ehtynyt. Tuttu jäähyväisbiisi ”Adieu” oli jo lähtöjäähdyttelyä, niinkuin idea onkin. Vanha ruuhkissa-ahdistuja joutui jättämään istuimensa ja käymään, jo ennenkuin bändi loppuhuipentumana nostettiin hissillä ylös lavantakusen torniin.

Saattaisinko nähdä Rammsteinin uudelleen tulevilla maailmankiertueilla, mikäli niitä tulee, bändihän on jopa vihjannut lopettavansa pian? Varsin rammsteinmaista olisi nimittäin laittaa liekinheittimet pussiin 30-vuotisjuhlallisuuksien sijaan. Voisin nähdä Rammsteinin uudestaan, mikäli konserttien visuaalinen konsepti isommin vaihtuisi. Ultrafania maltillisemmin asiaan suhtautuvalle rockfriikille riittää nimittäin pitkälle, kun yleissivistyksen aukko on kerran täytetty. Ja vieläpä äärikomealla, hyväsoundisella show’lla, josta moni näyttämökuva jää mieleen loppuiäksi. Sensijaan, siitä huolimatta, yhtäkaikki, ja mitä näitä nyt on, Till Lindemann tuo soolorundinsa Helsingin Nordikselle joulukuussa. Siihen saattaa jopa joutua suhtautumaan. KG

Posted in heavy metal, industrial metal, Neue Deutsche Härte and tagged Abelard, Adieu, Angst, Ausländer, Bestrafe Mich, Christian Lorenz, Christoph Schneider, Deutschland, Du Hast, Du Riechst So Gut, Duo Abelard, Engel, Fruhling In Paris, Georg Friedrich Händel, Giftig, Helsinki, Ich Will, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Links 2-3-4, Mein Hertz Brennt, Mein Teil, Music For Royal Fireworks, Mutter, Ohne Dich, Oliver Riedel, Paul Landers, Pink Floyd The Wall, Puppe, Pussy, Radio, Rammlied, Rammstein, Richard Kruspe, Roger Waters, Sehnsucht, Sonne, Till Lindemann, Zeit | Leave a comment

16 huhti 2023

Samuli Putro @ Tampere-talo 15.04.2023

Samuli Putro julkaisi kahdeksannen sooloalbuminsa ”Ikävä mummoa” maaliskuun alussa ja jalkautui sen ekasta sinkkulohkaisusta ”Kakarat” otsikkonsa ottaneelle ”Automatka Ruotsiin”-kiertueelle. Kuusi päivää julkaisun jälkeen startannut kevätrundi sisältää 23 vetoa, ja matka päättyy kuin päättyykin Ruotsiin, joskaan ei välttämättä autolla. Toukokuun 5.päivä on tarjolla elämän, melankolian ja lauluntekemisen juhlaa myös Tukholman Finlandsinstitutetissa. Putron uusi albumi on aina nykyisellään odotettu tapaus, ja salit tuppaavat olemaan ympäri Suomea relatiivisen täynnä innostunutta kuulijaa. Niin nytkin, Tampere-talon ison salin parvella oli toki tilaa, mutta alakerta oli myyty piukkaan. Oma istuinsija lohkesi tällä haavaa mainitulta parvelta, päätös lähteä kun syntyi vasta keikkapäivän puolella. Ensimmäisen käden raportit edellisillan keikalta Hämeenlinnan Verkatehtaan permannon eturiviltä olivat sen verran vakuuttavia ja laadun puolesta puhuvia, että olihan Putro (nytkin) nähtävä. Ja kun puhutaan todennäköisesti tämän maan laadukkaimmasta ja puhuttelevimmasta elävästä lauluntekijästä, niin toki Samuli Putron tekemisiin pitäisi aina tilaisuuden tullen suhtautua. Olin nähnyt Putrolta ”Pienet rukoukset”-rundin soolokeikan Hämeenlinnan Suisto-klubilla huhtikuussa 2019, ja mainiot muistothan siitä vedosta toki oli.

Pitkälti yli kaksituntiseksi venynyt puhde oli, ja on tällä rundilla, jaettu kahteen väliajan katkomaan puoliskoon, joista ensimmäisessä soitettiin käytännössä koko ”Ikävä mummoa”-uutuusplatta läpi, joskaan ei onneksi täsmälleen levyn järjestyksessä. Sen voi nimittäin tehdä kotona ja levyltä. Väliajan jälkeen Putro tunnelmoi yksin akustisen ja maailmaanähneen teräskielisensä kanssa, kunnes kakkossetin loppua kohden bändi jälleen liittyi mukaan. Tällä rundilla piskuinen bändi muodostuu koskettimia ja koneita operoivasta Tuukka Tuunasesta, ja mm. Death Hawksin riveistä tutusta, viileääkin viileämmästä rytmit ja liverummut toimittavasta Miikka Heikkisestä.

Ykkössetin aloittanut ”Ajattelen kotia” meni tunnustellessa, soundia nyt vähintäinkin. Hetkittäin oli vaikeaa, ainakin parvella, saada sanoista selvää. Mutta eipä hätiä, kun tiesi että tiskin takana homma osataan, eikä tämä tähän jää, niin mikäpäs se tässä. Heti toisesta stygestä lähtien illan soundi olikin kuulas ja kirkas, ja Putron tapauksessa pikkunyansseineen ääritärkeät sanoitukset tulivat upeasti läpi. Uuden albumin kakkossinkkuna julkaistusta ”Tanssilattialla on tungosta”-biisistä tulee kesähitti, sanokaa minun ja varmaan monen muunkin sanoneen. Johan tuo oli käydä jalan alle ihan istualtaankin, viiltävä tanssibiitillä eteenpäin nykivä laulu yksinäisestä ihmisestä jolla kuitenkin yhä on unelmista rippeet jäljellä. Biisi, joka jälleen todistaa ja todentaa miksi Putro on elävistä suomalaisista rockrunoilijoista kenties se kaikkein suurin, muun muassa siksi, että katse ihmiseen ei koskaan ole alentava tai pilkkaava, se on aina ymmärtävä, syvimmänkin ironian hetkellä. Katse, jollaisen alla itse haluaisi elämäänsä rahjustaa.

Putron sanoitukset puhuvat puolestaan, laulut puhuvat puolestaan. Siksi maestromme olisikin voinut ihan huolella jättää puheet vähemmälle, puheiden pituus ja tietynlainen epärelevanttiuskin uhkasi syödä voimaa upeilta lauluilta pois. Varsinkin mitä tulee uuden levyn stygeihin, ne kun eivät ainakaan meikäkuulijalle vielä olleet oikein millään tasolla tuttuja. Ja muutamiin lauluihin laadittu Sparksin Mael-veljeksistä jollain kummalla tavalla muistuttava tanssahtelu ja nykyliikehdintä vasta uhkasikin olla teksteiltä pois. Varsinkin käsittääkseni ihan vakavaksi, eikä missään määrin ironiseksi tarkoitetussa ”Muuttolaatikot”-biisissä, joka viiltävyydessään edustaa tuoreen levyn ehdotonta parhautta. Monin paikoin teki mieli laittaa silmät kiinni ja vain kuunnella, mutta kun olin maksanut silmät auki olemisesta, niin en sitten tohtinut.

Tuoreen julkaisun biiseistä parhaiten toimivat sinkkubiisi ”Kakarat”, erittäin perinneputrosti otsikoitu ”Iltaisin, aamulla, päivittäin” ja upea ”Rakkaus on päätös”. Taannottaisessa haastattelussa Putro totesi biisien nykyään syntyvän jopa niinkin häkellyttävissä aikaikkunoissa aamupäivän vireinä tunteina, kuin peräti vain vaikkapa 25 minuutissa. Käytetyn ajan lyhyys ei tokikaan ole itseisarvo, mutta hämmentää kuulla mitä laatua voi syntyä aivan käsittämättömän spontaanisti.

Kakkospuoliaika siis käynnistyi mies-ja maailmaanähnyt kitara-tyyppisesti yhdellä kaikkein satuttavimmista Putro-biiseistä, ”Elämä on juhla”. ”Jokainen tarvitsee” lähti peräti ilman kitaraa, pelkän laulun varassa. Putro kertoili pitkään yrittäneensä luoda toimivaa suhdetta ”Älä sammu Aurinko”-levyn nimibiisiin, jonka kirjoitti henkilökohtaisen elämänsä aallonpohjilla toistakymmentä vuotta sitten. Hyvinhän tuo kuitenkin meni täydelle Tampere-talolliselle läpi, ja oli itseasiassa yksi kakkospuoliajan parhaita vetoja. ”Se täydellinen” omistettiin Tampereen naispuoliseksi oletetuille sinkuille, kannustuslauluna siihen, että kyllä se otsikonmukainen vielä joku päivä löytyy. Putro kutsui pikkuruisen bändinsä takaisin lavalle, ja soittajakaksikon vanavedessä saapui myös illan yllätys, joka oli lipsua jo keikan keskeyttäjänä melkein komediankin puolelle. Miehelle ojennettiin pitkien puheiden saattelemana Majaoja-kulttuurisäätiön palkinto, ja toistatuhatta silmäparia seurasi, kun Putron tilille kilahti palkintorahaa viisitoista tonnia. Mies oli syystäkin häkeltynyt, ja keikan jatkuminen totutulla intensiteetillä otti oman aikansa.

”Milloin jätkät tulee” kirvoitti illan puhuttelevimman spiikin, kun Putro muisteli kantaneensa pitkään syyllisyyttä siitä, ettei silloin joskus kauan sitten ollut rohkeutta puuttua sivustakatsojana rajun luokan koulukiusaamiseen. ”Anna nyt” meni hiukan rymistelyn puolelle, mutta yksi miehemme tärkeimmistä biiseistä ikinä, ”Ilmasta tehtyjä”, soi sille kuuluvalla arvolla ja arvokkuudella. Tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan varsinainen setti päättyi kuten niin monesti aiemmin, ”Olet puolisoni nyt”. Kiertueen ainoaa aiempaa julkaistua settilistaa tutkinut tiesi, että encoreita tulee yksi, olihan ilta jo pitkällä ja pitkälti yli kaksikymmentä biisiä soitettuna. Encoren esitystapa ehkä kuitenkin yllätti. Ilman mikrofonia, lavan etureunasta mies ja kitara, taustallaan Heikkinen shakereissa ja Tuunanen melodikassa. Pieni ja intiimi lopetus laadukkaalle keikalle, kiertueen 14. veto oli ohi, ja triolla edessään automatka Jyväskylään. KG

Posted in acoustic, poprock, rock, singer-songwriter, suomirock and tagged Anna nyt, Automatka Ruotsiin, Älä sammu aurinko, Älkää unohtako toisianne, Elämä on juhla, Finlandsinstitutet Stockholm, Hankala vaativa helppo ja kaunis, Ikävä mummoa, Ilmasta tehtyjä, Iltaisin aamulla päivittäin, Jäniksen vuosi, Jokainen tarvitsee, Kakarat, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Kulttuurikeskus Verkatehdas, Miikka Heikkinen, Milloin jätkät tulee, Mitäpä jos, Muuttolaatikot, Nuoruuteen, Parempi kuin kukaan muu, Pienet rukoukset, Rakkaus on päätös, Samuli Putro, Se täydellinen, Silti löysin sut, Tampere, Tampere-talo, Tanssilattialla on tungos, Tavalliset hautajaiset, Totutusta poiketen, Tuukka Tuunanen, Zen Cafe | Leave a comment

12 maalis 2023

Hector & His Power Band @ Tampere-talo 11.03.2023

Näin Hectorin Power Bandeineen viime kesänä Pori Jazzin päälavalla vetämässä niin väkevän tuntisen, että ainoa toive sen jälkeen oli nähdä porukka edes vielä kerran uudestaan yhdessä. Huutoon vastattiin, kun Hector elvytti yli kymmenvuotisen taannottaisen traditionsa soittaa muutaman valikoidun keikan pimeimpään aikaan loppusyksystä, kanssaraahustajien kaamosta lievittämään. Pari vetoa Helsingin Savoy-teatterissa, ja yksi Tampere-talossa. Tikkana tai kärppänä oleminen lipunmyynnin aloitushetkellä takasi tällä kertaa enemmän kuin mainiot berberinsijat Tampere-talon permannon kakkosriviltä, kaikki kolme keikkaa myytiin toki ennakolta loppuun. Minirundin piti siis tapahtua jo myöhäissyksyllä, mutta Covid tuli jälleen kerran väliin ja kaatoi osan bändiä petiin, keikat oli pakko siirtää kevätpuolelle. Rupeama oli saanut otsikon ”Vielä ehtii”, joka toki viitannee pääosin siihen, että mestari ei areenoille enää loputtoman pitkään nouse, mittarissa on 75 vuotta, ja vaikka kondis vaikuttaakin tällä hetkellä tosi hyvältä, kannattaa Hectorin keikkoihin suhtautua jokatapauksessa vakavuudella nyt, eikä ns. viidestoista päivä. Jäähyväiskeikkoja nämä tämänkeväiset eivät kuitenkaan välttämättä ole. Ja oikein erinomaista niin, Hectorin ja bändinsä, joka on kenties kovinta koko maassa, vire oli Tampereenkin illassa sitä luokkaa, että älkää lopettako vielä.

Muutamaa minuuttia yli iltaseiskan asteli 8-miehinen Power Band lavalle, hetken päästä perässään maestro itse. Hector istahti tuolille lavan keskelle ja tarinoi meille tovin esikoislevytyksensä syntyhetkistä. Tuolloin 18-vuotias folk-lupaus lintsasi koulusta joulukuun 16.päivänä 1965 ja dallasi räntäsateessa Töölöstä Kulttuuritalon legendaariselle Alppi-studiolle laulamaan nauhalle Buffy Sainte-Marien hitistä ”Universal Soldier” tekemänsä käännöksen ”Palkkasoturi”. Studiolla odotteli kitaroineen muuan Heikki Laurila, joten kaima-Heikki tajusi nopeasti laittaa oman skittansa nurkkaan ja laulaa vain. Syntynyt sessio johti nyt jo yli 57 vuotta jatkuneeseen uraan suomirockin yhtenä timanttisimmista ja tinkimättömimmistä tekijöistä, ja loppu on ollut sitä kuuluisaa historiaa. Hector vitsaili saaneensa palkkioksi levytyspuuhista kyseenalaisesti kaksi tuntia jälki-istuntoa, mutta päässeensä kuulemma jo asiasta pikku hiljaa yli. Ja niinpä, useaan kertaan Buffy Sainte-Marien tavannut ja itsensä Donovanin kanssa biisin duetoinutkin Hector luonnollisesti käynnisti Tampere-talon täyteen pakatun illan ”Palkkasoturilla”, ja lauloi yhden säkeistön myös vanhaan kunnon folk-henkeen englanniksi. Ilta oli avattu.

”Nostalgia”-esikoisalbumin (1972) nimibiisi livenä oli ainakin itselle ensi kerran kokemus, vuoden 1999 ”Hidas”-albumilta poimittu, Mika Waltarin tekstiin sävelletty ”Nuoruus” oli yksi kahteen settiin jaetun illan ekan puoliajan parhaita vetoja. Roskaa viriteltiin silmänurkkaan, kun Hector bändeineen ensiesitti livenä koskaan biisin ”Hiekkaa rintataskussa”, jonka piti olla Heikin ja Vesku Loirin duetto, ja Veskun viimeiseksi suunniteltu levytys. Loirin voimat eivät loppumetreillä enää lauluun riittäneet, ja niinpä Hector viimeisteli ystävälleen kirjoittamansa biisin yksin. Nyt se siis kuultiin yleisön edessä ensimmäistä kertaa. Erittäin monesti kuultunakin, yhden hitin britti-ihme Peter Sarstedtin sävellys ”Where Do You Go To (My Lovely)?” kulki Power Bandin käsissä raikkaan ilmavana ja monipuolisesti sovitettuna Hector-käännöksenä ”Kuningatar”. Hector kertoili käännöksen syntyneen nopeasti ”suorilta jaloilta” automatkalla jossain Euroopassa ystävänsä Anki Lindqvistin Kuplavolkkarin haulikkoampujanpaikalla, kun Sarstedtin hitti soi erittäin kuumana kesänä 1969 radiossa enemmän kuin tiuhaan.

Puhkisoitetuista puheen ollen, yllättävästi myös slummitaloissa, diskovaloissa ja autoradioissa nilelle jauhettu hitti ”Jos sä tahdot niin”, kulki tänään niin kuin sen pitääkin kulkea. Suomen yksi heittämällä tiukimmista comboista, käykää itse todistamassa, Power Band alkoi saada ekan puoliskon loppua kohti hyviä lämpöjä, mutta korkeimmilla oktaaneilla kone kävi vasta jälkimmäisellä. Tämä Suomen E Street Band nosti upeasti kierroksiaan jo Al Stewart-coveriin ”Kissojen yö”, joka polki raskaskätisesti ja tarkasti. Kahden huippukitaristin vuoropuhelu (Jaakko Kiikeri ja Jarmo Nikku), kahdet kiipparit (Pekka Kuorikoski ja taikuri itse, Esa Kotilainen), Panu Syrjänen ja Janne Toivonen puhaltimissa, aina huikea Masa Maijanen bassossa ja Risto Niinikoski aivan ihanalta soundanneissa rummuissa; Power Bandin voisi nähdä vaikka joka viikko. Pakko jopa sanoa, että taituruudessaan ja lavean jyhkeässä, mutta ilmavassa kokonaissoinnissaan tästä bändistä tulee jotenkin ihan tavattomasti mieleen viime vuonna kosketusetäisyydellä todistamani Nick Masonin käsinpoimittu huippuyksikkö maailmanluokan muusikoita. Jos sallitte, ja vaikka ette sallisikaan. Samaa kvaliteettia, mutta takakenoisen rennosti, kenestäkään numeroa tekemättä.

Väliaika venähti reilusti yli puoleen tuntiin, vaikka lavallakaan ei näyttänyt olevan teknisiä murheita, ehkä perjantaiehtoon kunniaksi haluttiin vain maksimoida konun ja jallun myynti yläbaarissa, mene tiedä. Alkoholittoman keikallakävijän kärvistely palkittiin, kun maisteri H. ja Band pudotti pallon nurmeen kakkospuoliajan merkiksi. Ensin huima ”Kaikki tahtoo rakastaa” ja sitten yksi Power Bandin ehdottomista ja ajattomista bravuureista, Neil Young-cover ”Vapaa maailma kun bailaa”, jonka loppua Hector lauloi hetken myös englanniksi, ”keep on rockin’ in the free world”. Versiota, ja Hectorin ihan äärinerokasta käännöstä (vetää heittämällä vertoja Juice Leskisen ”Born To Runiin”) ei valitettavasti ole koskaan levytetty, vielä ehtii tosin. Mutta biisin sanat löytyvät atk:sta käden käänteessä, suosittelen tutustumaan. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Enkä ollutkaan tajunnut, että Hector oli Suomessa myös aavemaisen nykyamericanan pioneeri, sikäli leveää heartland highwayta pitkin ajeli kone isoilla kierroksilla Power Band, kun soi komea ”Olen nielaissut Kuun”, Hectorin yhdeltä upeimmista albumeista ”Varjot ja lakanat” (vuosi 1988, ja myyntimetallina platina). Pikkupsykedeelisen ”Herra Mirandosin” Hector esitteli sanomalla, ettei edelleenkään tiedä itsekään mistä biisi kertoo, mutta stygen hienous onkin juuri siinä, ei pidäkään tietää.

Yksi koko iltapuhteen laadukkaimmista hetkistä koitti, kun Jaakko Kiikerin huiman hienolla kitaraintrolla avattu ”Hallelujah” soi voimallisena tulkintana sen edesmenneelle kirjoittajalle, Hectorin isolle runoilijaesikuvalle, Leonard Cohenille. Heikki laittoi kaiken peliin mitä lähti, aivan järisyttävä tulkinta, eikä välittömästi perään raskaalla kädellä runnottu ”Woyzeck” hävinnyt juurikaan. Joku omasta äänestään kovasti tykännyt takarivistähuutelija oli huikkinut woyzeckia koko keikan ajan, niin että lavallakin ärsyyntymiskynnys napakan kuitin arvoisesti ylittyi. Avaruusasemansa ohjaimien takana Esa Kotilainen nousi seisomaan ja viritti eteensä norsunluunvärisen harmonikkansa, ja siitähän viimeistään tiedettiin että on tullut aika spiikata illan viimeinen hidas, tutusti ja turvallisesti valssannut ”Yhtenä iltana”. Tämän yhden illan teema oli ollut rock, rauha ja rakkaus, ja tämä hiturihitti tietenkin sulki kaiken mainitun. Näillä mentiin siis: https://www.setlist.fm/setlist/hector/2023/tampere-talo-tampere-finland-3ba4577.html Yleisö osoitti suosiota seisaallaan, eikä täältä ilman yhtä encorea tänäänkään päästy pois.

”Lumi teki enkelin eteiseen” jo ties kuinka monetta sadannetta kertaa, mutta kun kerran kirjoittaa klassikon, ei sitä varsinkaan itse esittäen, saa millään puhki. Suomen whitershadeofpale soi raikkaana tulkintana, niinkuin se ammattimiesten käsissä kuuluukin soida. Hector on yhä täällä, Power Band tukenaan. Ja lupasipa maestro yrittää tulla takaisinkin. Loppukesäksi on nyt myyty pari keikkaa tämän miniminiturneen lisäksi. Kysyntää riittää. Ehkäpä myös tulevan syksyn kaamoskeikat? Pyrin olemaan paikalla. Vielä ehtii. KG

Posted in folk, folk rock, suomirock and tagged Al Stewart, Anki Linqvist, Buffy Sainte-Marie, Donovan, Esa Kotilainen, Hallelujah, Hector, Heikki Laurila, Herra Mirandos, Hidas, Hiekkaa rintataskussa, Jaakko Kiikeri, Janne Toivonen, Jarmo Nikku, Jos sä tahdot niin, Kaikki tahtoo rakastaa, Keep On Rockin' In The Free World, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kissojen yö, konserttiarvio, Kuningatar, Leonard Cohen, Lumi teki enkelin eteiseen, Masa Maijanen, Mika Waltari, Nostalgia, Nuoruus, Nuutti Vapaavuori, Olen nielaissut Kuun, Palkkasoturi, Panu Syrjänen, Pekka Kuorikoski, Peter Sarstedt, Pori Jazz, Power Band, Risto Niinikoski, Savoy-teatteri, Tampere, Tampere-talo, Universal Soldier, Vapaa maailma kun bailaa, Varjot ja lakanat, Vesa-Matti Loiri, Vielä ehtii, Where Do You Go To (My Lovely)?, Yhtenä iltana | Leave a comment

Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “konserttiarvio”

Supersuckers (us), Rokets @ Bar Loose, Helsinki 12.11.2023

Tykkää tästä:

Abdullah Ibrahim (za) @ Savoy-teatteri, Helsinki 23.10.2023

Tykkää tästä:

Sami Yaffa @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 11.10.2023

Tykkää tästä:

The Roycers @ Albertin Kellari, Hämeenlinna 22.09.2023

Tykkää tästä:

Arcade Fire (can), The Hives (swe), Foals (uk), Siouxsie (uk), CMAT (ire), Selma Uamusse (pt), Charlie Cunningham (uk), Necxo (pt) @ MEO Kalorama Festival, Lisbon, PT 02.09.2023

Tykkää tästä:

Possessed (us) @ Olympia, Tampere 03.08.2023

Tykkää tästä:

Dingo @ Kaupunginpuisto, Hämeenlinna 22.07.2023

Tykkää tästä:

Rammstein (de), Abelard (fr) @ Olympiastadion, Helsinki 27.05.2023

Tykkää tästä:

Samuli Putro @ Tampere-talo 15.04.2023

Tykkää tästä:

Hector & His Power Band @ Tampere-talo 11.03.2023

Tykkää tästä:

Follow Blog via Email

Arkistot

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “konserttiarvio”

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Post Navigation

Follow Blog via Email

Arkistot