Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “alternative rock”

Arcade Fire (can), The Hives (swe), Foals (uk), Siouxsie (uk), CMAT (ire), Selma Uamusse (pt), Charlie Cunningham (uk), Necxo (pt) @ MEO Kalorama Festival, Lisbon, PT 02.09.2023

Teleoperaattori MEOn sponsoroima Kalorama Festival on uusin ja näyttävin tulokas Lissabonin loppukesän kuumaan festarisesonkiin. Kolmipäiväinen happening järjestettiin nyt vasta toista kertaa, eli se on Covidin jälkeinen rohkea uusi yritys. Viime vuonna täällä nähtiin mm. Kraftwerk, Arctic Monkeys ja The Chemical Brothers, eikä tämän vuoden line-up kalvennut edellisen rinnalla, ehkä jopa päinvastoin. Vuoden 2023 isoiksi nimiksi oli hankittu mm. The Prodigy, Aphex Twin, Florence+The Machine ja Blur. Erittäin moni artisti saapui Lissabonin ympäryskukkuloilla sijaitsevaan Bela Vistan puistoon Espanjasta, samana viikonloppuna järkättävä Recinto Sonora-festari Aurinkorannikon La Cala de Mijasin kylässä on Kaloraman selkeä kumppanuustapahtuma. Festareiden väliä on maanteitse kuutisen tuntia siirrellä bändejä seuraavaksi illaksi naapurimaasta toiseen. Omalla kohdalla otanta Kaloramasta osui päätöspäivä lauantaille, lippu helposti haltuun, Uber alakaupungista alle ja menoksi.

Festareiden ekan tunnin tunnelma on yleensä aina erittäin ainutlaatuinen. Tunkua ei ole, paikalla flaneeraa alueeseen tutustuen muutama sata innokkainta ja myyntipisteetkin vasta herättelevät itseään. Ekan tunnin fiilis hieman eksoottisemmassa ympäristössä oli itsekin koettava, joten ajoissa paikalle. Portillakaan ei tarvinnut sekuntiakaan äppästellä eikä hillota, kun samaan aikaan saapui vain muutama muu tulija. Portti-ja turvahenkilöstön massiivinen määrä, samoin alueella päivystävien poliisien, oli ensimmäinen silmiinpistävä ero koti-Härmään. Ja toinen oli toki sitten festarialueen neroutta lähentelevä toimivuus ja suunnittelu pieniäkin yksityiskohtia myöten. Vielä myöhemminkään, joskus kello 23:n aikaankaan mihinkään myyntipisteelle ei tarvinnut jonottaa käytännössä yhtään sekuntia, ja yösydännä myös bajamajoissa saattoi ihan vaivatta käydä kahlaamatta kenkiään samantien liekinheitinkuntoon. Kaikki säilyi siistinä, kohteliaana, tönimättömänä ja hymyilevänä koko pitkän festaripäivän. Arvostan. Pitänee alkaa oikein käymään ulkomailla rocktapahtumissa. Ei tekisi monelle suomalaiselle festivaalijärjestäjällekään välttämättä pahaa. Ainoa nillityksen aihe Kaloramassa löytyi oikeastaan päälavan soundeista, eikä sekään koskenut kaikkia siellä soittaneita.

Mainitun päälavan alias MEO Stagen korkkasi paikallisjanttereiden hip hop-kollektiivi Necxo. Portugaliksi kun räpättiin, oli kohtuuvaikea pysyä jäbien sanottavan tasolla, mutta hyviä tuneja tai melodioita 25-minuuttinen sisälsi ihan runsaastikin. Kuinka omaperäisiä, se jää asiaa enemmän tuntevan arvioitavaksi, itsellä kun diggailu ja myös laajeneva vinyylikokoelma hip hopin suhteen on erittäin ja pelkästään 80-luvun Yhdysvaltain itärannikkoon painottuva. Ei ole tullut nykyskenejä satunnaisuuksia enempää seurattua. Nexcon ”Tiro Certeiro” on kuitenkin ihan oikeasti hyvä biisi, toimittamisen taustalla pyöri jamppojen musavideo, jossa hengattiin Lissabonin oranssiksi valaistuilla kaduilla, heiluttiin, notkuttiin ja spliffi paloi. Ja paloi muuten ihan ensi sekunneista päälavan maastossakin, eikä laantunut höpöhaju koko iltana. Alan harrastus Portugalissa vaikuttaa vahvalta muutenkin. Necxon vedon näki silmämääräisesti alle sata henkeä, mutta tunnelma oli pikku hiljaa tiivistymään päin.

Kakkoslava San Miguel Stage oli sijoitettu puiston kukkulan korkeimmalle kohdalle, niin että yleisö yyberöi artisteja lievään ylämäkeen. Harvoin näkee. Mutta eipä siinä, näkymät lavalle olivat erinomaiset. Baari oli sijoitettu nerokkaasti miksausteltan taakse pitkittäin, niin että yleisön pelitilaa ei käytönnössä mennyt näkyvyyden suhteen yhtään hukkaan. Brittiläinen laulaja-lauluntekijä Charlie Cunningham oli saapunut vastoin ennakko-odotuksia kolmihenkisen bändin kanssa. Orkan lämmin ja iso kokonaissointi toi jotenkin mieleen maailmanmainion Nits-yhtyeen, eikä vähiten siksi, että Cunninghamin biiseissä niinikään on vaikutteita ympäri Euroopan musiikkikulttuureita. Kaveri asui Espanjan Sevillassa monta vuotta ja hioi siellä kitarismiaan, ja niinpä Cunninghamin akustinen puhuikin upealla tavalla espanjaa melkein joka biisissä. Flamencomaiset juoksutukset ja kopautukset kaikukoppaan sävyttivät laadukasta brittifolkia, jota omissa lajityypeissään nousuja tekevä Cunningham toimitti arviolta 300:lle kuulijalle noin 40-minuuttisen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaveri, jonka maaliskuussa ilmestynyt pitkäsoitto ”Frame” on suorastaan loistava. Siltä kuultu ”Breather” uhkasi olla koko setin kuulain veto, mutta kokonaisuudessaan Charlien bändi soitti kerrassaan upeasti. Hetken meinasi olla lavan edessä kuuma, elettiin päivän lämpimintä tuntia, mutta kun muisteli ihan taannottain syntynyttä omaa lämpöenkkaa Portugalin maaseudulla, plus 41 astetta taulussa, ei enää ollutkaan niin kuuma.

Päälavan iltapäivää jatkoi mosambikilaissyntyinen, mutta koko aikuisikänsä Portugalissa asunut Selma Uamusse. Tämä lady on paljon esillä, hänestä puhutaan ja kohistaan, ja tämähän piti nähdä. Tiukka kolmevarttinen erittäin jalan alle käyvää afrikkameininkiä, mutta paikallismaustein. Esimerkiksi Uamussen ääriupeasti tulkitsema ”Mama” oli sekoitus fadon tuskaa ja kaukokaipuuta, yhdistettynä gnu’n lailla laukkaavaan afrobeatiin. Ympärillään Selmalla on asiansa osaava nelihenkinen bändi, jonka miehistöstä perkussionisti Nataniel Rego äityi muutamassa stygessä lavan etureunaan joraamaan liiderin rinnalle. Valkoinen mies, sinullakin on rytmi veressäsi. Uamusse latoi oman kataloginsa hittejä peräperää, niinkuin ”Mani” ja tietenkin entiselle ja ikuiselle kotimaalle omistettu haikea ”Mozambique”. Energinen, upeaääninen ja karismaattinen Uamusse kannattaisi tuoda Suomeen esmees Maailma kylässä-tapahtumaan, niin kauan kuin siellä vielä musiikkiohjelmaa on.

Festarialueen hiukan syrjäisemmällä Samsung Stagella seuraavaksi esiintynyt irlantilainen CMAT olikin sitten ennakko-odotuksiin nähden pettymys. CMAT sai kasteessa nimen Ciara Mary-Alice Thompson, joka nimi ymmärrettävästi vähän lyheni kun levytysura alkoi. CMAT on kotimaassaan iso nimi, ja saada esikoispitkäkiekko (”If My Wife New I’d Be Dead”) Irlannin albumilistan ykköseksi, on tietysti kova juttu. Omalle kohdalle CMATin humoristis-ironinen kama ei oikein toiminut, alkaen siitä että Ciaran 4-henkinen bändi oli kaikki puettu valkoisiin ja päähän oli lyöty joku punainen baretti tai vastaavat päähinetiedot. Eikös Devo ollut jo? Ja muutenkin, Ciaralla oli kyllä muutama aivan hieno styge, mutta saksalaishenkiset paikallaan ja ilman vauhtia toteutetut voimisteluliikkeet jäi kyllä nyt henkilökohtaisesti heittämättä. CMATin seitsemänbiisisestä Kalorama-vedosta parhaiten kirmasivat Ciaralle tyypilliseen tapaan iskelmälliset ”2 Wrecked 2 Care” ja radiohitti ”Where Are Your Kids Tonight?”.

CMATin vedon keskittyneeltä seuraamiselta oli toki pois sekin, että seuraavaksi päälavan oli ottava hän, jonka takia itse itseni olin tänään pääosin paikalle raahannut, eli itse goottirockin kruunattu kuningatar ja post-punkin itseoikeutettu princess of the dawn, Siouxsie Sioux. Vuonna 1976 Lontoossa perustettu Siouxsie & The Banshees oli 20-vuotisen uransa ajan suunnannäyttäjä niin monelle seuraajabändille, että palstatila loppuisi saman tien. Esikoisalbumi ”The Scream” (1978) on yhä yksi rockhistorian tärkeimmistä esikoissellaisista. Liudasta upeita kanssamuusikoitaan huolimatta, bändi henkilöityi aina solistiinsa Siouxsiehen, joka on tehnyt soolouraa suunnilleen vuodesta 2004 saakka. Oleskelin Lontoossa, ei, asuin Lontoossa 1996, kun Siouxsie & The Banshees soitti jäähyväiskeikkojaan. Arvatkaa, olinko paikalla? Joo kiitos, kädet voi laskea. Nyt oli siis paikattava tuokin synti, ja hakeuduttava hyvissä ajoin ihan siihen mellakka-aidan tuntumaan.

Siouxsie soitti asianmukaisine, jynkkyine bändeineen 12-biisisen setin täynnä The Banshees-klassikoita, ja pari biisiä vuoden 2007 ”Mantaray”-sooloalbumilta. Tärkeää kokemusta häiritsi oikeastaan vain, ja kyllä ainoastaan, päälavan Siouxsien kohdalle osunut koko päivän paskin soundi. Olin toki aika edessä ja suoraan PA-linjalla, mutta silti. Tuuleton kuuma laakso, kohtuupaljon yleisöä, voiko olla niin vaikeaa, että Banshees-hittien tunnistaminen tuntui vaikealta jopa huomattavasti kovemmilta faneilta kuin meide. Välispiikit jälleen puuroudessaan omaa luokkaansa, toki vanhana englannin osaajana arvailin menemään suurimman osan. Setin alkuun peräkanaa ”Night Shift” ja ”Arabian Knights”. Jokainen Banshees-hitti kirvoitti kasvavassa yleisömassassa hurraa-huutoja, mutta saako edes sanoa? Saa, hyvä. Kumpainenkin Siouxsien soolokatalogin biiseistä, kolmantena kuultu ”Here Comes The Day” ja koko tärkeän rupeaman päättänyt ”Into The Swan” kulkivat koko tuntisen parhaiten. Ei voi mitään, eikä tarvitse voida. Onhan selvää, että bändi ja Susan itse pystyvät nämä soolobiisit vetämään paineettomammin ja rennommin. Mutta mutta, silti oli iso juttu kuulla Banshees-kanoniaa taidolla toimitettuna, ja ehkä se huono(hko) soundi jopa vähän kuului asiaan. Yhä, 66-vuotiaana aivan käsittämättömän hienossa psyko-fyysisessä kuosissa oleva Siouxsie Sioux elävänä lavalla, ja peräti klubietäisyyksiltä. Bändi louhi kuin The Banshees aikoinaan, tai varmasti paremminkin, ja Susan hopeanvärisessä iltahousupuvussaan oli tunteroisen silkkaa ja puhdasta läsnäoloa. Olin paikalla. Myös, kun koko setin kolmanneksivikana soi ”Happy House”. Bucket list ja punakynä, tiedämmehän?

Mutta kuinka ollakaan, näilläkään kunnian kentillä tai näissäkään karkeloissa, se kaikkein odotetuin ei osoittautunut mieleenjäävimmäksi. Kunnian sellaisena olemisesta sai seuraavaksi päälavan haltuun ottanut brittibändi Foals, tai FOALS, miten vaan. Päälavan äänenpainehaasteista vähiten kärsinyt combo soitti niin kovan brittipopkeikan, että harvoin kokee. Bändiä ajatettiin kovilla volyymeillä, mutta homma pysyi tiskin hallussa, ja kun Foals ei ollut katalogistaan valinnut yhtään täyteraitaa, ei hassutellut, ei viettänyt aikaa, soitti vain ankaralla pieteetillä kesänsä viimeistä festarikeikkaa, kaikki oli just eikä melkein. Myös asialliset conversensijat Bela Vistan rinteessä takasivat hyvät näkymät lavalle. Vuonna 2005 Oxfordissa perustettua Foalsia pidetään yhtenä nykybrittirockin kovimmista livebändeistä, enkä enää ihmettele yhtään. Samaan aikaan toisaalla, Tampereen Ratinassa, Popeda jynkytti viimeistä keikkaansa Paulin kanssa. Siellä oli ollut tarkoitus olla paikalla, mutta kiitos Siouxsie Sioux ja Foals, ettei harmittanut (juuri) yhtään.

Foals veti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/foals/2023/parque-da-bela-vista-lisbon-portugal-63a2b22b.html, kesän 2023 muiltakin isoilta festareilta tuttu lista. Aivan maagiseksi hetkeksi äityi aavikon tuulella alkanut ja Jimmy Smithin kauniilla kitaraintrolla jatkanut ”Spanish Sahara”. Tehdääs perässä. Biisi voisi olla Jamesin kaksi ja puolituntisen areenashow’n keskisuvanto, ja NYT on paljon sanottu. Ja kyseisestä settilistan kasiraidasta alkanut loppuliuku vasta olikin raskaskätisen, perinnetietoisen, mutta omaehtoisen britpopin juhlaa. ”Inhaler” ja perään lanattu pitkän jamittelusession sisältänyt ”What Went Down”. Ja vaikka nokkamies Yannis Philippakis onkin välispiikkaajana osastoa keskinkertainen, ei ollut keneltäkään pois. Huikea keikka bändiltä, josta oli aiemmin hädin tuskin kuullut. Nyt on. Tuokaa nämä Flow’hon, niin olen paikalla. Muuten en välttämättä.

Oli jotenkin häkellyttävän kotoinen olo nähdä ruotsalainen The Hives seuraavaksi San Miguel-alamäkilavalla, vaikka ruotsalaisuus sinänsä yleensä aiheuttaa kaikkia muita paitsi kotoisia fiiliksiä. 1990-luvun garage rock revivalin aikaan suosioon noussut, ja kyseisen post-genren ehkä suurin selviytyjä on pellebändi, ollaan nyt erittäin rehellisiä. Yhtenäinen pukeutuminen, hjuumoursanoitukset, solisti Pelle Almqvistin itseään toistava stand-up ja tyylin puolet keikan ajasta ottava skeidanjauhuu ja yleisönotto ovat kaikki pellebändin tavaramerkkejä. Mutta tähän asti itseltäkin livetutkan katveeseen aina aiemmin jäänyt The Hives on siinä mitä se tekee, yksinkertaisesti ruotsalaisärsyttävän ääritaitava. Uskon joskus nimittäin näkeväni Hivesit uudestaankin, siksi kovasta iltapuhteesta puhuttiin. The Hives oli näillä seuduin promoamassa tuoreinta albumiaan, kataloginsa kuudennetta ”The Death of Randy Fitzsimmons”. Sen viidestä soitetusta raidasta portugalilaisyleisöön upposi parhaiten ”Stick Up” setin puolimaissa, mutta tottahan toki bändin iso taannottaishitti ”Hate To Say I Told You So” oli se joka räjäytti pankin. Almqvist otti, jo runsaasti mökäölsää tässä vaiheessa sisuksiinsa kietonutta possea toisteisilla spiikeillään (”Ladies! Gentlemen! And everybody in between!”), mutta myös lukemalla paperilta pitkiä lauseita portugaliksi. Bändi lupasi tulla lokakuussa takaisin Lissaboniin venuevedolle, eikä epäilystäkään, etteikö olisi liiteri täynnä.

Oli aika lauantain ehdottoman pääesiintyjän, kanadalaisen Arcade Firen. Itselle bändi ei ole koskaan ollut iso tai tärkeä, mutta rockin yleissivistykseen ei kai kukaan voi kiistää tämän kollektiivin kuuluvan. Lavan läheisyyteen pakkautui parisenkymmentätuhatta fania, Arcade Firea yritettiin ajattaa yhä isommalla ja isommalla volyymillä, Bela Vistan laakso täyttyi tottumattoman keuhkon päälle käyvällä möyhön käryllä, viime viikkojen työrupeama alkoi painaa kintereissä. Viimeistään neljän biisin jälkeen, näkyvyyden lavalle yhä kavennuttua, oli selvää, että kohtuullisen pian tämä olisi jätettävä kesken. Kun otanta rockin yleissivistykseen olisi täytetty. Hittipitoisen setin, joka alkoi pariskunta Win Butler/Regine Chassagne tunnustellen tulkitsemalla ”Rabbit Holella”, yhdeksäntenä soinut vuoden 2007 ”Neon Bible”-albumin iso hitti ”No Cars Go” jäi osaltani viimeiseksi. Majoitus kutsui, oli vielä säädettävä uberajelu kauas alakaupunkiin. Kuskin nimi oli Mario, hemmo kyseli Arcade Firesta ja soitti Meksikosta lähetettävää smooth jazz-nettiradiokanavaa. Alan miehiä, arvostan. Arcade Firen setistä tuli koettua, ja välähdyksin jopa nähtyä naksun yli puolet, lupaan palata joskus asiaan paremmilla energioilla. Kalorama Festival, Lisboa, pitkää ikää. Pitää oikein alkaa vissiin käymään rocktapahtumissa ulkomailla. KG

Placebo (uk), Echo Machine (uk) @ Jäähalli Black Box, Helsinki 13.10.2022

Duunipäivän jälkeen takki on aika tyhjä, mutta hiukan vaihtoehtoisempaa laitaa kulkeneen Britpop-mestaribändi Placebon keikalle on lippu, eikä sitä voi jättää käyttämättä. Ja onhan toki bändi ollut nähtävien listoilla jonossa tämäkin jo kohtuupitkään. Sitäpaitsi, lyhyelläkin tutustumisella voi todeta, että bändin tuorein albumi, maaliskuussa ilmestynyt ”Never Let Me Go” on kertakaikkiaan loistava rieska. Ja levyn ystävät Placebo totisesti palkitsee, albumin 13 raidasta illan keikalla (ja meneillään olevan rundin muinakin iltoina) soi häkellyttävät 11 kappaletta. Periaatteessa bändi voisi soittaa koko platan alusta loppuun järjestyksessä, mutta ei kuitenkaan tee sitä, pitää jättää tila myös muutamalle vanhemmalle hitille ja Placebon tapaan, muutamalle tarkoin valikoidulle coverille. Bändin nokkamies, kitaristi-laulaja Brian Molko on tunnetusti relatiivisenkin itsekriittinen kaveri mitä tulee bändin tuotantoon ja eritoten alkupään, eli 90-luvun albumeihin. Siksi varhaislevyjen biisejä ei kannata Placebo-keikoilla henkeään pidätellen odotella.

Helsingin selvästikin odotetun ja isosti täpinöidyn illan avaa kuitenkin pari minuuttia arvioitua aikaa aiemmin aloittava skottibändi, vuonna 2018 Dundeessa perustettu Echo Machine. Skottifiksaatiolla varustetun rokkifriikin on tämä nähtävä. Ja onhan näiden debyyttisinkku ”St.Elmo” aivan jäätävän kova stadionluokan tamppaus, ja se toki Nordiksellakin, joka tänä iltana on rajatun yleisön Black Box-virityksessä, kuullaan. Mutta, siinäpä se. Yhden biisin odottelu ja kuuleminen ei riitä kummoiseenkaan tarinankerrontaan jälkipolville. Dundeen viisikko soittaa energisesti ja yleisökin on suopea, mutta kun bändillä ei ole kertakaikkiaan mitään omaa, henkilökohtainen mielenkiinto lerpahtaa alkumetreillä. Echo Machine olisi järjettömän kova bändi, jos rockfriikki olisi nukahtanut tammikuussa 1980, ja tovin elvyttyään herännyt jouluna 1999. Bändi kuulostaa Joy Divisionilta, Bauhausilta, Simple Mindsilta, Jamesilta, Oasikselta, Ridelta ja miljardilta muulta maanmieheltään, mutta kovin loputtoman montaa lämppärikiertuetta ei voi näin persoonaton bändi tehdä. Onneksi setti on napakka, selkeästi alle puoli tuntia. Ja onneksi bändi toimittaa asiansa, sanoinko jo, isolla energialla. Echo Machine kilahtaa nähtyjen bändien pitenevälle listalle. Ja on se kolmanneksiviimeisenä kuultava ”St. Elmo” tänäänkin maailmanluokan stadiontamppaus, ei sillä.

Väliajalla on otettava yksi keskigebardi, joka maksaa hokitemppelissä 9 euroa 70 sentttiä, ei 9,80 kuten tässä taannoin äärivirheellisesti väitin. Kovin tyyriiltä tuntuu silti. Ja Nordiksen alta aikayksiköiden täyttyvä narikka kustantaa 4 euroa! Eikä palvelu ole edes ystävällisimmästä päästä, joten syntyy kysymyksiä, kuten mitä täällä tapahtuu? Pasilan Oligark Areena on suljettu, eikä muitakaan isompia keikkapaikkoja ole, joten nyt on Jäähallin etsikkoaika. Etsikkoaika myös tulla 2020-luvulle. Jos vuoden päästä keikyä maksaa 11 euroa, ja narikka vitosen, niin onnea matkaan Helsingin johtavana rockvenuena. On kaikesta huolimatta sanottava, että Jäähalli on alkanut soida hyvin, ja varsinkin kankain verhottuina Black Box-iltoina. Viimeaikoina täällä on nähty myös aivan huikeita lavavaloja. Ja kun Placebo astelee samalle lavalle kuin Hanoi Rocks kolme viikkoa aiemmin, syksyisen sydänalan täyttää lämmin nostalgia. Tervetuloa kaupunkiin Placebo ja unohdetaan nyt se kympin muovituoppi, kaikki on hyvin.

Bändi soittaa tänään kovilla volyymeillä, tai oikeammin bändiä soitatetaan kovilla volyymeillä. Mutta niin tällaista naksun tsaikedeelista ja vaihtoehtoista brittipopia kuuluukin soittaa. Eka biisi (”Forever Chemicals”) menee, toistan itseäni, soundia haeskellessa ja hyviä jalansijoja. Kakkosena kuultava uuden albumin mahtiraita ”Beautiful James” määrittää illan suunnan. Veretseisauttava biisi, kirjoittakaa perässä. Tämä tulee soimaan kotoisassa musacornerissa täysillä vielä pitkään. Pitääkö ”Never Let Me Go”-albumi tilata vinyylinä? Pitää, vastaan.

Ja siitä sitten eteenpäin oheisella settilistalla, joka on ollut käytännössä sama kaikilla viimeviikkojen keikoilla: https://www.setlist.fm/setlist/placebo/2022/jaahalli-helsinki-finland-43b113df.html. Vaikka uusi albumi onkin todella kova paketti, on kuudentena kuultava esikoisalbumi ”Placebon” raita ”Bionic” kuin purske raikasta vettä. Ajalta, ensinnäkin myös henkilökohtaisesti golden days, mutta myös ajalta jolloin Placebon biisinkirjoittaminen oli neitseellisesti jyvällä, mutta ei ollut vielä puhjennut 2000-luvun oraalle. Ja kun puhutaan Brian Molkon itsekritiikistä, niin alkuaikojen isoja hittejä ei tietenkään soiteta. Uuden albumin raidoista Stadin illassa ”Beautiful James”, ”Hugz” ja ”Too Many Friends” ovat jollain tapaa ylivoimaisia, ainoa asia mitä henkilökohtaisesti voi toivoa on oma parempi vireystila ja oma parempi valmistautuminen keikalle, joka tällä kertaa on jäänyt keskimääräistä harrastuneisuutta huomattavasti heikommalle. Illan keikasta jääkin iso, ei, erittäin iso nälkä nähdä Placebo uudestaan.

Brian Molko vaihtaa kitaraa jokaiseen biisiin, laskujeni mukaan vähintäinkin kappaleen numero 14 kohdalle, täsmälleen tällaistakaan en ole aiemmin nähnyt. Tokikaan Molkolla ei ole lavan takana 21 kitaraa koko illan biisilistaa varten, mutta neljää yksilöä kierrätetään kipaleesta toiseen. Jokainen biisi päättyy siihen, että Molko vaihtaa lennosta kitaraa, ei spiikkaa mitään, aloittaa vain uuden stygen. Mahtavaa omistautumista, mahtavaa vähät välittämistä. Ja kaikki paikallaolijat ovat onnellisia, että Molkon takavuosina keikkoja keskeyttäneet terveyshuolet ovat ainakin toistaiseksi ohi. Stefan Olsdal, bändin toinen korvaamaton, soittaa väliin kitaraa, väliin bassoa , ja hoitelee stemmoja. Muu bändi tukee ja komppaa varjoista, mainittavimmin Angela Chan kiippareineen ja parin biisin sähköviuluineen, jotka molemmat instrumentit syventävät, tai peräti ehkä keventävät illan perustummaa toimitusta.

Varsinainen setti kattaa 18 biisiä, ja suurin osa tuoreimmasta albumista on soitettu läpi. Kuinka moni bändi pystyy tähän? Liian moni kiertää soittamassa puolihäpeillen yhtä stygeä uusimmalta albumilta, koska niin on minimissään tehtävä. Placebo elää ja voi hyvin, ikäisekseen paljon nähnyt bändi jo vuodesta 1994. Ennen encoreita on suoritettava henkilökohtainen poistuminen paikalta, kansan parissa suoritettava maitojunamatka ei valitettavasti laatukeikkojen päättymisiä odottele. Encoreita kuullaan kolme, Placebon tapaan pari coveria, joista ehkä mielenkiintoisemmin Kate Bushin ”Running Up That Hill”, biisi joka ”Stranger Things”-televisiosarjan avittamana elää nyt uutta elämää. Placebon aikoinaan levyttämäkin versio ei liity viimeaikaisiin tv-tapahtumiin tosin millään tavalla. Placebon syksyn 2022 Helsingin vierailu jää omalta kohdalta hiukan väsyneeksi, alaviritteiseksi ja loppupäästä lyhennetyksikin, joten Placebo on pakko nähdä joskus uudestaan. Sen merkitystä tärkeänä Britpop-bändinä ei kukaan täyspäinen kiistä, vaikka sitä ei aikalaisittain koko genreen edes kelpuutettu. Ja hei, milloin näkee ihminen Jamesin, milloin näkee Riden, milloin näkee Supergrassin ja kaikki ne miljardit muut. Vielä on sarkaa. KG

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Kun Mercyful Fate loppukesällä 2019 uutisoi tekevänsä paluun, ei suomalaisen rockfriikin tai metallipään tarvinnut varsinaisesti huolta tuntea, vaikka bändi ilmoittikin soittavansa vain nipun keikkoja tarkoin valikoiduilla festivaaleilla. Luotto siihen, että Tuska hoitaa bändin Helsinkiin yhdelle tarkoin valikoidulle festarivedolle oli kova, ja se luotto lunastettiin Suvilahden helteisessä illassa aivan niposesta naposeen. Mercyful Fate tuli, näki, ja voitti. Samoin teki uuden yleisöennätyksensä, 49 000 ja risat kävijää, lunastanut Tuska. Laajennettu festivaalialue nieli ennätysyleisön mainiosti, ruuhkia ei juuri ollut, lavojen sijoittelu oli aiempaa paremmin mietitty ja kun sääkin enemmän kuin suosi, kaikki oli siis todella hyvin. Eikä siinä kaikki, Tuskan ohjelmisto oli muutamaa liiankin tuttua ja turvallista valintaa (lue: yleisön suosikkia) lukuunottamatta paras moneen vuoteen.

Oma henkilökohtainen Tuska 2022 alkoi jo hetikohta porttien auettua lauantaina. Possea oli jo avauksessa jonoksi asti, aiempia vuosia selvästi enemmän. Rannekkeenvaihtopiste kauppakeskus Redissa palveli nopeasti ja ilon kautta, oli taas epidemiatauon jälkeen aivan mahtavaa astua uudistetun sijainnin pääportista sisään. Keskikeitto tilaukseen ja tukevat conversensijat Telttalavan hämystä. Jossa lauantaipäivän aloitti suomalaisen funeral doomin pioneeri ja legendaspoppoo Shape of Despair. Oli tarkoitus yyteröidä bändin hidasta lanausta jonkin aikaa ja siirtyä sitten tsekkaamaan pikkulavan avaustarjontaa. Mutta kun Shape of Despairin saattoväki astui lavalle ja alkoi raahustaa jykevää doomiaan erinomaisilla soundeilla ja kun siinä äppästellessä tajusin, että näillähän on tosiaan aina ollut, ja yhä on murinalaulussa yhdellä Suomen metallihistorian (itselleni) tärkeimmistä albumeista (Throes of Dawnin ”Pakkasherra”, 1997) laulava Henri ”Kaamos” Koivula, sekä kitarassa pitkän pätkän Impaled Nazarenessa soittanut Tomi Ullgren, niin ei poistuminen takavasempaan enää ollut vaihtoehto. Shape of Despairin kohdalla oli siis jäänyt itseltä kotiläksyt tekemättä, mutta eipä tarvinnut kolmevarttisen vetonsa jälkeen enää ihmetellä, miksi bändi on kiertänyt laajalti maailmallakin. Jo vuonna 1995 Raven-nimellä startannut bändi ajoi niin upeaa hautajaisdoomia, että erittäin harvoin kuulee. Keikan aikana teki vain mieli unohtaa kulkupeli sakkopaikalle ja alkaa nykiä mytologisia perseitä, mutta siihen ei nyt ollut käytännön mahdollisuuksia. Shape of Despairiin pitääkin tässä suvipäivien lyhetessä ja tummuessa oikein levyltä tutustua paremmin, sen verran vahvakätiset kantajat oli nyt arkunkahvoihin saatu.

Eka nälkä yllätti tässä vaiheessa ja Tuskan ruoka-alueelta kun ei nykyään plaatuvaihtoehtoja puutu, oli homma nopeasti hanskassa. Siirtymä Inferno-lavalle, jonne onneksi lähes kolmenkympin hellettä helpottamaan puhalsi aika ajoin edes hiukan armollinen merituuli. Oli aika nähdä Rainbow’n toiseksi merkittävin solisti ikinä, kaikki kunnia toki niille muillekin, Joe Lynn Turner. Jo 70 vuotta täyttänyt luikautusmaestro on edelleen ihan vireässä tikissä ja äänikin on tunnistettava. Kelpo festarikeikan Turner laatikin bändinään tällä kertaa ruotsalainen Dynazty, jonka kanssa Turner oli ehtinyt vetää yhdet 15 minuutin pikatreenit. Tuli samalla seisomisella nähtyä siis tavallaan Dynazty ja Joe Lynn. Jälkimmäinen oli jo pitkään pitänyt nähdä livenä ja etenkin Rainbow’n katastrofaalisen huonon viime Suomen keikan jälkeen, että joku puhaltaisi elämän niihin tärkeisiin biiseihin, joita on skloddivuosista asti diggailtu. Ja kyllä Turner puhalsikin, melkein. Hiukan jäi läpiajon maku, ehkä se treenien puute oli syynä tai päiväinen, aurinkoinen festariveto, mene tiedä. Asiallisimmin potki Rainbow-kataloogista ”Stone Cold”, mutta heti perään vedetty ”Street of Dreams” ei ihan odotettuja säväreitä tuottanut. Kesken tuntisen setin Turner piti hengähdystauon ja sillä aikaa Ruotsin poijjaat luukuttivat beethovenisti ”Difficult To Cure”, ja aika paljon paremmin kuin Blackmore taannottain. Oli toki tärkeää kuulla ”I Surrender” Turnerin vetämänä, mutta omalle palalle asfalttia se kohokohta oli kuitenkin ”Can’t Let You Go” itselle keskeiseltä, mutta hiukan aliarvostetulta Rainbow-albumilta ”Bent Out of Shape”.

Ihan pokerilla piti jättää muutamaa biisiä vajaaksi Turnerin setti, oli saatava hyvät jalansijat nähdä Reckless Love, yksi ihan harvoista suomalaisista bändeistä, jonka voisi tsekata iltana kuin iltana. Ja mainiosti hoiti tutun tuntisen tonttinsa nytkin Reckless Love, ja vaikka tuore albumi ”Turborider” ei ole ihmeemmin sytyttänyt ainakaan vielä, yllättäen sen raidat potkivat setin parhaiten. Reckless Love on maanläheistä ja positiivista sleazea, tulipahan tuokin sanottua, bändi ei kukkoile ärsyttävästi eikä kehu katteettomasti koko ajan itseään, mikä automaationa genreen kuuluisi. Piristävä lisuke tuttuun settilistaan oli Ozzy-cover ”Bark at The Moon”, mutta koko keikan tykimmin donkkasi uuden levyn ”Like a Cobra”. Hetken Sörnäisten rantatie oli Suomen Sunset Strip ja hetken aurinko paistoi vieläkin kirkkaammin. Yleisöä sytytti toki vanhempi matsku, aina yhtä komeasti vedetty ”On The Radio” edellä. Päälavan uusi sijoittelu osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi, pääosan päivää sulander tai sohlberg pojotti lavaan nähden suht sivuttain, bändien ei tarvitse esiintyä kaoottisessa myötävalossa, eikä sulo koko ajan tillaa yleisöä silmään. Ja kun ei soiteta asutusta kohti, kaikki ovat tyytyväisempiä, melu karkaa merelle päin ja korkeintaan saattaa apinalla Korkeasaaressa käydä laadukas hard rock jalan alle. ”Night On Fire” kruunasi Recklessien keikan ja kun ”Hot” soi, oli hyvä aikaikkuna sluibia kohti telttalavaa, jolla pian tapahtuisi merkittäviä.

Rune Eriksen tunnetaan aika paljon paremmin taiteilijanimellä Blasphemer, ja miehen meriitit black metallin legendaarisimmalla saralla ovat kiistattomat. Aura Noirissa 24 vuotta, ja ennenkaikkea Mayhemissa vietetyt 14 vuotta (ja kolme tärkeää albumia 2000-luvulla) ovat ne, tai ainakin ovat olleet, ne Eriksenin CV:n kirkkaimmat hetket. Vuonna 2015 mies laittoi pystyyn mustaa dödöä soittavan Vltimas-yhtyeen ja sai rumpalikseen Cryptopsy-kannuttaja Flo Mounierin Kanadasta ja lauluvastuuseen ei enempää eikä vähempää kuin Morbid Angelissa meritoidun David Vincentin. Jauhavat superbändeistä kun joku on soittanut Amorphiksessa ja joku Dingossa, mutta tässä voisi olla oikeasti sellainen. Superin keikan se soitti ainakin. Bändi aloitti raskaan bläkkisjyskeensä ja kun David Vincent, metallin Abraham Van Helsing asteli lavalle valtavan lierihatun ja pitkän takin alle kätkeytyneenä, oltiin saman tien parhauden äärellä. Tuskan lauantain toiseksi odotetuin akti lunasti paikallaolon ennenkuin ensimmäinen biisi, ”Something Wicked Marches In” oli loppuun soitettu. Bändin ainoa albumi (2019) kantaa avausbiisin nimeä, ja on soinut kotoisassa musacornerissani viime viikot aivan tuelta. Levy soitettiin käytännössä läpi, ja reilumpaa olisikin ollut antaa vain yhden albumin julkaisseelle bändille 45 minuuttia soittoaikaa, tunnin sijaan. Bändi joutui täyttämään tunnin slottiaan mm. aika tavattoman umpiturhalla rumpusoololla, ja kaikki kyllä tiesivät täsmälleen miksi se soitettiin. Mutta kun koko Vltimas oli lavalla, kaikki oli mahtavaa. ”Total Destroy!” ja ”Monolith” soivat levyraidoista jykevimmin, ja kyllähän Vincent osoitti olevansa yksi raskasmetallin kovimmista solisteista. Ja jos Eriksenilla on komppikitarassa tukenaan Corpus Christiin Joao Duarte, niin kyllähän tältä bändiltä on odotettavissa kaikin puolin vielä vaikka mitä. Uutta levyä odotellessa ja oikeaa headline-vetoa näillä nurkin. Ellei Mercyful Fate olisi iltaa päättänyt, olisin tässä kohtaa todennut itseäni toistaen, ”kovin metalliveto miesmuistiin”.

Piskuiselle sisälavalle oli koko päivän omille hermoilleni aivan liian pitkä jono, ja vaikka siellä soittikin monta kiinnostavaa nimeä, ja vaikka takatuskina olenkin viettänyt sisälavan edustalla todella hyviä hetkiä, nyt ei kyennyt. Siksi mm. omaan alustavaan aikatauluun isketty One Morning Left jäi näkemättä. Ja erittäin kiinnostavalta kuulostanut deathpartio Denominate. Ensi vuonna uusin hermoin. Päälavalla aloitti Stam1na, ja kun bändi ei voisi yhtään vähempää kiinnostaa, eikä sen suursuosio olla itselle yhtään enempää mysteeri, oli hyvä pitää hitaan keskikeijon mittainen tauko. Katse mittaili tuttuja eestaas vaeltelevan yleisön joukosta, ja muutama pihabongaus osuikin silmään. Ilo oli kohdata yhteisen asian äärellä palttiarallaa 12 vuoden tauon jälkeen oman siviilialan ex-työtoveri, jonka kanssa menneitä kerratessa sai lusittua Amorphiksen setin yli ja ohi. Kysymys: pitääkö Amorphiksen soittaa jokaisessa Tuskassa, ja jos, niin miksi? Ja ihan ok, että soittaa, mutta miksi se tapahtuu, kiinnostaa kovin. Nyky-Amorphiksen keikalle ei jaksa ex-fani, jonka mielestä bändi oli maailman paras vuonna 1994, enää vääntäytyä odottamaan että insinöörit soittavat kaksi biisiä parhauden kaudelta. Varmaan pitäisi astua epämukavuusalueelle ja yllättyä, toisaalta olen kyllä yrittänyt.

Sensijaan, progressiivisen rockin tai ainakin sen yhtään raskaamman laidan piireissä on suorastaan kohistu (kyllä, progepiireissäkin kohistaan) viime vuosina tanskalaisesta VOLA-yhtyeestä. Ja aina kun jostain kohistaan tai rocklehti julistaa totuuttaan, iskee oma suojaus päälle. Nyt tuli todistettua sekä a) että kannattaa suhtautua suojauksiin varauksella, ja b) että kohistu tanskalainen VOLA on aivan perseettömän kova bändi. Tuntinen meni kuin siivillä, vaikka asfaltti alla kantapään alkoi jo tuntua tuskaisalta ja kiertueväsymys, lähinnä kotopuolessa hankittu, painaa. VOLA yllätti takaapäin ja edestäpäin keikkakyynikon, jonka mielestä Dream Theaterin kunnian päivien jälkeen suurin osa raskasprogesta on ollut karrikoiden sanottuna hillitöntä ja yliarvostettua kiveksiin puhaltelua. Mutta VOLAn salaisuus onkin siinä, ettei se ole progemetallia, vaan aivan saastamoisen tyylikästä, ilmavaa ja groovaavaa, jalan alle käyvää progea, tai paremminkin yleishyvää rockmusiikkia. Tittelit nurkkaan ja lajiluonnehdinnat sinne minne harvoin aurinko paistaa. Köpiksen lentokenttäsähellysten jälkeen lainakamoilla soittamaan joutunut VOLA sai suomiposselta äärilämpimän vastaanoton, josta sympaattinen nokkamies Asger Mygind v(u)olaasti meitä kiittelikin. Energisesti esiintyneellä VOLAlla on aivan kunkkubiisejä, joista monien sanat suomifanit tuntuivat pitkinä pätkinä osaavan ulkoa. Arvostan. Silmiin ihan konkreettisestikin pistävää oli lukuisa naispuolisten fanien läsnäolo (excuse my kahden perinnesukupuolen ajattelu, mutta ymmärrämme). Tunnin setissä VOLA ei soittanut yhtään huonoa biisiä tai täyteraitaa, mutta parhaiten groovasivat ”Alien Shivers” ja setin päättänyt, selvästikin hittiraita ”Straight Lines”. Nämä on pakko nähdä omalla vedolla sisäilmassa pikapuoliin.

Ruotsalaisen melodeathpioneeri Soilworkin olin nähnyt kerran aiemmin. Keikasta ei jäänyt mitään käteen. Nyt oli yritettävä uudestaan, edelliskerralla alkoholilla saattoi olla osansa tapahtumien kulkemattomuuteen. Uusi yritys selvin päin, eikä Soilworkin poikamaisesta perkeleen kouhaamisesta jäänyt nytkään mitään kerrottavaa jälkipolville. Oli kuin olisi seurannut yläasteella kovien jätkien keskinäistä penkkipallo-ottelua, kun ei itse ollut tullut joukkueeseen valituksi. Terveisiä sielulle, jos liikahditkin, niin minä en huomannut. Tuskallisen vakiokävijöitä nämäkin Tuskassa, ja tavallaan upeista meloraidoista huolimatta aivan jäätävän kädenlämpöinen bändi. Yritin, näin, hävisin.

Vaan, ei se mitn. Ainoa todellinen syy tulla Tuskan lauantaihin oli vielä edessä. Sanottava on, että jos siviilikiireet olisivat antaneet myötensä, olisin tullut perjantaina tietenkin tsekkaamaan myös Kornin ja Carcassin. Mutta tällä kertaa näin. Ja kun Tanskan legenda, Mercyful Fate oli tunti ja kaksikymmentä minuuttia kellottaneen, uskomattoman upean show’nsa lopussa, tasan at the midnight hour, oli selvää että paikallaolo oli enemmän kuin lunastunut.

Vuonna 1981 perustettu Mercyful Fate ei juuri esittelyjä kaipaa. Progressiivisen heavyn pioneeri, black metallin kanonian kovimpien bändien vääjäämätön esikuva ja monen asian keksijä, sinä nimeät ne. Solisti ja nokkamies King Diamond esiintyi pitkään pitkään soolona, bändin ollessa telakoituna, mutta totesi ehkä viisi vuotta sitten kryptisesti, ettei MF:n tarina ole kokonaan kerrottu. Silti, oli erittäin vaikea uskoa koskaan bändiä enää näkevänsä.

Vuonna tyyliin 1984 Mercyful Fate oli maailman ”pahin” bändi, pahempi kuin W.A.S.P. ja pahempi kuin sittemmin ehkä vähän klovneriaakin ympärilleen kerännyt Venom. King Diamond maalasi kasvoilleen maailman ensimmäisen vakavasti otettavan corpse paintin ja piteli ”ihmisen” sääriluista ristin muotoon laadittua mikkitelinettä. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Norjassa kirkot paloi ja jengi pääsi hengestään, pahuus sai uudet kasvottomat kasvot. Silti Suvilahden viilenevässä illassa King Diamond bändeineen osoitti, että moni asia meni jo 1984 oikein. Ilmassa oli aidon metallisapatin fiilistä ja jotain hillittömän hienoa tiivistyi bändin ja yleisön yhteyteen.

Yhdentoista biisin settilista oli tuttu tarkoin valikoidun festarirundin aiemmilta keikoilta, 5 biisiä ”Melissa”-albumilta (1983), kolme vetoa klassikolta ”Don’t Break The Oath” (1984), yksi elämän jatkumista symboloiva ja konkretisoiva uusi biisi ”The Jackal of Salzburg” ja vielä pari biisiä vuoden 1982 ”Mercyful Fate”-EP:ltä. Aivan sama millä soundeilla bändi soitti (kohtuullisen hyvillä, ja kovaa), aivan sama ketä Kingin ja kitaristi Hank Shermannin ohella nykykokoonpanossa on (vaikka ketä), ja aivan sama mitkä biisit soitettiin missäkin järkässä (kaikki alkuaikojen tärkeimmät, erinomaisella dramaturgialla), niin lavalla oli Mercyful Fate ja se veti mielettömän intensiivisen show’n. Olin paikalla, kun Diamond asteli alas marmoriportaita musta pukinkallo päässään, kun King palasi lavalle pahana paavina, ilkeänä nunnannussijana, ja lopulta setin jäähyväisissä tutusti silinteripäisenä Saatanan kätyrinä. Ei ainoatakaan tirskautusta, ei hetkeä jolloin ei olisi uskonut tai allekirjoittanut näkemäänsä, vain laadukasta messissäoloa muutaman kymmenentuhannen muun kanssa. Mercyful Faten tapa sammuttaa kaikki biisit kerran tai kahdesti, ja jatkaa taas, biisien pitkä progeisuus, Armored Saint-basisti Joey Veran helvetillinen tumma jynkky ja Shermannin pitkät, mutta lyhyiltä tuntuneet soolot, oli kuin olisi kotiin tullut.

Keikan aikana tuli myös päätettyä, että tästä mytologiasta lähes kaiken suoraan pöllinyttä, yliarvostettua ja hehkutettua Ghostia ei tarvitse tässä elämässä nähdä. Aidon asian tunnistaa, on eri miehet jotka ruumiita tekee, ja jotka niitä pesee (vanha lietolais-tamperelainen sananlasku). Mercyful Fate soitti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/mercyful-fate/2022/suvilahti-helsinki-finland-7bb5da0c.html, King Diamond lupasi tulla uudestaan, jos kutsutaan ja bändin uusi biisi ei hävinnyt klassikoille. Mitä täällä tapahtuu? Pelkkää hyvää. Tuskan organisaatiota ja staminaa aivan helketin hyvin järkättynä festarina saamme kiittää siitä, että koimme edes kerran Mercyful Faten. Uusintaa salaa odotellen, KG.

The Posies (us), Iron Country Sisters @ Savoy-teatteri, Helsinki 29.10.2018

Vuonna 1986 Washingtonin Bellinghamissa perustettu The Posies toi 30-vuotisjuhlakiertueensa Helsingin Savoy-teatteriin, ja tällä haavaa tai rundia kyseessä olikin ainoa Suomen keikka. Ja miksipä Posies ei olisi tänne nytkin poikennut, Suomella on bändin kollektiivisessa sydämessä ollut erityinen paikka ja sija, ensimmäisestä täkäläiskeikasta lähtien, jo kesästä 1996. Lyhyemmälläkin matikalla huomaa, että jos bändi on aloittanut -86, on kolmekymppiset jo olleet tovi sitten. On toki myös lähteitä, jotka katsovat perustamisvuoden olevan 1987. Mene tiedä, itselle ei täysin selvinnyt tämä mysteeri. Posiesin eturivin miehet, biisintekijät ja kitaristi-laulajat Jon Auer ja Ken Stringfellow ovat vierailleet Suomessa ahkerasti myös sooloina, vahvat siteet Härmään ovat muodostuneet vuosien mittaan. Kaikki tämä tekikin Savoyn illasta erittäin ainutlaatuisen, vaikka Posies soittikin ”vain” alle kaksi tuntia (tunti ja 40, jos ollaan tarkkoja), ja vaikka hooceefaneille olisi maistunut varmasti pidempikin setti. Posies-mytologiassahan puhutaan jopa neljän tunnin maratonkeikoista.

Joskus on hyvä mennä paikalle, vaikka bändiin vuosia kohdistunutta ankaraa hehkutusta, tai artistin suoranaista kulttistatusta ei ehkä ihan olisikaan koskaan sisäistänyt. On myös hyvä joskus mennä paikalle, vaikka omassa levyhyllyssä on koko bändin katalogin mentävä aukko, eikä orkesterin uraa ole oikein tullut muutenkaan sivusilmäilyä kummemmin seurattua. Valveillaolo ja lipun hankinta myyntiintulopäivänä, joskus keväällä, takasi aivan mahtavan kakkosrivin paikan Savoyn saliin, muutaman metrin päässä erittäin energisesti ja hyväntuulisesti esiintyneestä power popin merkittävyysbändistä. Sillä Posiesin merkitystähän länsimaiselle power popille ei kukaan kai tosissaan kiistä, eikä herrain Stringfellow ja Auer huiman terävää biisintekokynää, ei yhdessä eikä erikseen. Paikalla oli siis viimein oltava, kun mainitut soolokeikatkin ovat aina jääneet väliin. Edellisiltana Stringfellow oli heittänyt ”salaisen” soolokeikan Hämeenlinnassa, ja näin uuden päivän valossa ihmettelenkin, miksi en ollut paikalla. Mukaan olisi päässyt nakkaamalla viestin itselleen Stringfellow’lle. Nakkaamatta jäi.

The Posies osoittautui erittäin rennoksi, itseironiseksi ja hauskaksi bändiksi, ainakin Savoyn illan perusteella. Auerin ja Stringfellow’n spiikittely oli hauskinta mieslähimuistiin. Yleisö nauroi monissa kohdissa niin, että harvemmin kuulee. Yleisöstä puheen ollen, miksi Savoy ei myynyt loppuun? The Posies soitti ainoan Suomen keikkansa, aloitti ajoissa, soitti inhimmillisen kompaktin setin, ja vieläpä vuoden 1993 ”Frosting On The Beater”-läpimurtoalbumin kokoonpanossa (Dave Fox, basso ja Mike Musburger, rummut). Ok, oli maanantai, liukasta ja kylmä tuuli, mutta sisällä Savoyssa noista kolmesta vain maanantai.

Alkuspiikissään Stringfellow totesi, että tänään soitetaan vähän kaikkea sieltä sun täältä 30-vuotisen uran varrelta, ja niin tapahtuikin. Tällä rundilla pääosassa on kuitenkin ollut ”Frosting On The Beater”-albumi, ja siltä kuultinkin peräti kuusi power pop-helmeä. Ronttiin puoleentoista tuntiin ei mahtunut yhtään huonoa biisiä, yhtään soittamisen velvoitteesta vedettyä junttausta. Onkin tunnustettava, että omat korvat aukenivat vihdoin Posiesille, kaikkein näiden vuosien jälkeen. Kun Stringfellow tuo itsensä seuraavan kerran soolokeikalle Suomeen, eikä siihen ennusteiden mukaan edes mene kauaa, yritän paikalle.

Yhdellä isoimmista hiteistä, ”Dream All Day”, lähdettiin liikkeelle. Alun settiä upein veto oli kuitenkin ”Please Return It”, vuoden 1996 ”Amazing Disgrace”-albumilta. Juuri siltä, jonka ilmestyttyä bändi saatiin ensimmäistä kertaa Suomeenkin. Ken Stringfellow kutsututtikin lavalle lopummalla settiä käymään, tuohon aikaan Lemonator-yhtyettään johtaneen Lasse Kurjen, jolla oli iso ja korvaamaton merkitys Posiesin läpilyönnille Suomessa. ”Please Return It” ja ”Definite Door” soivat varsin raskaskätisesti, ja näissä alun voimapopeissa kahden kitaran yhteismurjonta toimikin ehkä tämäkimmin, vaikka ei asiassa koko iltana ollut moitteen sijaa. Ekalla Posies-keikalla ilahduttikin juuri livesoundin raskaus, joka hieman yllätti, kun en ollut aiemmin paikalla ollut. Ja Savoyssa pystyy ihan rouhimaankin, soundi on täällä aina hyvä. Kaikella arvostuksella toki, mutta Stringfellow kutsui Savoyta ”David Lynchin hienoimmaksi arkkitehtoniseksi työksi”.

Keikan keskisuvantona saatiin lavalle illan vieras Jonna Tervomaa, kahteen ”Blood/Candy”-albumin (2010) raitaan, peräjälkeen vedettyihin ”Licenses To Hide” ja ”The Glitter Prize”. Ken Stringfellow tuotti Tervomaan viimevuotisen ”Ääni”-albumin, mikä selittää illan vieraan, mikäli illan vierasvalinta sinänsä selityksiä kaipaa. Levytyssessioiden välillä Tervomaa ja Stringfellow tekivät muutaman yhteisen keikankin. En ollut paikalla, kuinka ollakaan. Jonnan tumma ääni sopi mainiosti modernimman ajan Posies-raitoihin, varsinkin komeasti soineeseen ”The Glitter Prizeen”, jonka aikana Stringfellow istahti ensimmäistä kertaa Savoyn Steinway-flyygelin ääreen. Tervis johdatti yleisön myös synttärilauluun kolmekymppiä täyttäneelle bändille. Seuraavana päivänä, muutaman tunnin päässä siis, odotti ikinuoren Ken Stringfellow’n viisikymppiset. Jon Auer piti kauniin ytimekkään puheen bänditoverilleen ja ystävälleen.

Illan ”pelkästään tämän takia, tiedättehän”-hetki oli ehdottomasti Auer/Stringfellow-kaksikon  hiljaisilla kitaroilla soittama ja vuorovedoin laulama häkellyttävän kaunis ”You Avoid Parties”, jonka miehet laskeutuivat tulkitsemaan aivan etummaisen penkkirivin eteen, alalattialle. Maagista, ja Savoyssa tämän voi tehdä, kiitos arkkitehdin joka ei ollutkaan David Lynch. Täällä laulu kantaa taakse myös ilman vahvistusta. Hieno hetki. Onko Posies-keikoilla aina tämmöistä? Setin loppuliukuun kuultiin tietenkin ne muutamat, joita soittamatta bändi ei pääse mistään teatterista ikinä pois, eli vuoden 1993 hittisinkut ”Flavor Of The Month” ja ”Solar Sister”. Jälkimmäinen saattaa jopa olla bändin tunnetuin biisi, mutta ei missään mielessä paras, sikäli laatuisaa on orkesterin katalogi kautta linjan. Setti päättyi, kuten käytännössä kai lähes aina, ”Amazing Disgrace”-raitaan ”Ontario”, joka syntyi aikoinaan niin, että levy-yhtiö ei ollut aivan tyytyväinen käytännössä jo valmistuneen albumin hittipotentiaaliin ja lähetti biisintekokaksikon takaisin studioon, tekemään vielä yhden, iskevämmän raidan. Ja sehän tehtiin.

Auer ja Stringfellow palasivat vielä kahdestaan nykäisemään yhden encoren, tunnelmallisen päättäjän ”Coming Right Along”, jonka Ken Stringfellow tulkitsi jälleen flyygelin luota. Näin oudonkin lyhyeksi Posies-termein jäänyt kompakti keikka oli paketissa. Tulkaa Posies takaisin, nyt ymmärrän vihdoin olla paikalla. Pitkää ikää.

Illan avasi juuri ja juuri puoli tuntia kellottaneella napakalla lämppärisetillään Rautamaan siskosten trio Iron Country Sisters, joka tosin ensimmäistä kertaa bändin olemassaolon aikana, nähtiin juuri täällä ja tänään kuusimiehiseksi bändiksi laajennettuna. Bändin tiukka takarivi kieltämättä tanakoitti eturivin siskosten eteeristä americanaa, varsinkin lopummalla puolituntista kuultu hyytävän kaunis ”Bones” antoi, ja antaa, odottaa paljon valmisteilla olevalta esikoisalbumilta. Altcountry/americana-ihminen, tsekkaa nämä, näitä ei suotta ole hehkutettu. Pidempää liveotantaa odotellen, KG.

Hollywood Undead (us), Blind Channel @ Black Box, Jäähalli, Helsinki 27.02.2018

Los Angelesin rapcore-kollektiivi Hollywood Undead nähtiin Helsingissä viimeksi viime kesänä, kun se lämmitteli lauteet Red Hot Chili Pepperseille Kaisaniemessä. Tuo iltapuhde jäi itseltä valitettavasti väliin, vaikka oli ollut ihan tarkoitus osallistua, mm. juuri poikkeuksellisen mielenkiintoisen lämppärin lisäkannustamana. Oli siis tullut aika ottaa Hollywood Undead haltuun omalla vedollaan, nyt kun bändi kiertää Eurooppaa promoamassa viidettä albumiaan, jota kutsutaan yksinkertaisesti nimellä ”V”. Tuttuun ja totuttuun tapaan bändi saapui tänne Skandinavian kautta, mutta voi hyvinkin olla, että Helsingin pelasti kiertuekartalle se fakta, että jässikät suuntaavat täältä kahden keikan (Tampereen Pakkahuoneella edeltävänä iltana se toinen) jälkeen itäisille maille, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja edelleen kuudelle Venäjän keikalle. Rundi jatkuu keväämmällä koti-Yhdysvalloissa, mutta bändi palaa kesällä tietenkin Euroopan festareille, mainittavimmin legendaarisiin Readingiin ja Leedsiin. Joka jälkimmäinenkin fakta kertoo siitä, että bändi alkaa olla aika isoillaan. Eikä muuten olisikaan selitettävissä, että näinkin kaukana kotoa voi myydä näillä pakkasilla Pakkahuoneen maanantai-iltana ennakolta loppuun. Helsingin jääkiekkopyhättö ei Black Box-konseptiin viritettynä aivan ollut loppuunmyyty, ovelta sai lippuja. Mutta kyllä bändin iso suosio oli Jäähallissakin melkomoinen selviö.

Hollywood Undead voidaan jäljittää niinkin tarkoille syntyhetkilleen, kuin kesäkuun 3. päivään 2005. Jorel Decker alias J-Dog, bändin nykyinenkin pääräppäri ja pari muuta jantteria laittoivat yhden varhaisbiisiviritelmän tuolloin niin muodikkaaseen MySpaceen ja alkoivat saada välitöntä, positiivista pöhinää aikaiseksi. Deckerin haastattelulausunnon mukaan bändi laitettiinkin pystyyn niiden kesken, ”ketä nyt sattui huoneessa olemaan, ja jos joku osasi vieläpä jotain soittaa”. Nykyisenkin kokoonpanon ydin oli jo muotoutunut vuoden 2008 esikoisalbumille, aikojen saatossa platinaa Yhdysvalloissa myyneelle ”Swan Songsille. Nyt on edetty siis viidenteen kokopitkään, perustamisvuodelta ovat edelleen mukana, J-Dogin rinnalla, vokalisti-basisti Johnny 3 Tears, vokalisti Funny Man Alvarez ja kitaristi-laulaja Charlie Scene. Ekan albumin jälkeen mukaan liittyi Danny Murillo (laulu, kitara, kiipparit) ja kiertuekokoonpanon täydentää rumpali Matt Oloffson. Bändi on uransa ajan kätkeytynyt pseudonyymien ja maskien taakse, tunnetuimmin sellaisten urpoylöshenkisten lätkäveskarikauhumaskien, minimissäänkin kasvohuivien. Helsingin keikalla kukaan ei naamioidu, siis lavalla, jos ei nyt aurinkolaseja lasketa. Bändin kontakti yleisöön on muutenkin harvinaisen rento ja avoin.

hollywood_undead_live_nation_uutiskirje_433x250

Jäähallin Black Boxin ilta pärähtää käyntiin todella tymäkällä biisikaksikolla. Tuoreen ”V”-platan ”Whatever It Takesin sanat osataan täällä näköjään jo ulkoa, ja jengillä on  kannat katossa käytännössä saman tien. Näin mahtavaa meisinkiä näkee arki-iltana todella harvoin. Kakkosena kuullaan komea ”Undead” esikoisalbumilta, tämä veto antaa koko illalle suunnan. Raivokas kiskaisu, laulu ja räppi lähtee neliäänisesti, korkella korokkeella mätkivä rumpali Oloffson jyhmii kuin paikkaansa hakeva Kalifornian mannerlaatta. Pienestä ja kompaktista setistä lähtee kaamea mätke. Kaverin staili on muuten aika omintakeinen, jos tuolla tyylillä ei hankita tenniskyynärpäätä ja mitä näitä nyt on, niin millä sitten? Tai sitten jamppa on vaan niin rento, että hätä ei olekaan tuon näköinen. Oloffson on soittanut myös mm. pian Suomeen saapuvan The BellRaysien kiertuekokoonpanossa, mistään B-luokan sutirumpalista ei ole siis kyse. Läppä lentää lavalta, mutta myös lavalla, Hollywood Undead vaikuttaa ihan rennolta duunipaikalta. Jossain kohtaa J-Dog alkaa muistelemaan kannuttaja Oloffsonin seikkailuja helsinkiläisessä karaokebaarissa ja tapahtuneen kunniaksi pakottaakin rumpalin vetäisemään komean näytteen Bon Jovi-hitistä ”Livin On a Prayer”. Myöhemmässä vaiheessa rumpumies kannustetaan näyttämään toisella kädellä miten komppi pysyy, kun toisella imaisee huikalla pullon bisseä.

Tymäkkä ”War Child” soi miehelle tiskin takana, bändin oma äänimies hoitaa tänään leiviskänsä suorastaan erinomaisesti. ”War Child” on hyvä esimerkki siitä, miten musiikin lokerointi ja genreyttäminen on niiden hommaa, joilla on liikaa aikaa. Biisi voisi olla jonkun synkän postpunk-bändin tai dark wave-mustahuulien setissä aivan yhtä hyvin, kuin näidenkin. Vokaalien rap-sovitukset tekevät Hollywood Undead-biiseistä pääosin omanlaisiaan. Hardcore-maailmasta tutut breakdownit on toinen leimaava juttu, mutta muuten kyse on musiikista, ja laji kuin laji, jos biisien kirjoittaminen ei luonnistu, ulos tuonne on turha lähteä.

Jos nyt ase ohimolla joutuisi jollain tapaa asiaa tuntemattomalle kuvaamaan Hollywood Undeadin toimittamista, niin se on kuin olisi laitettu Cypress Hill ja Biohazard soimaan päällekkäin. Mutta koska nimien luetteleminen ei tee oikeutta kenellekään, ei esikuville eikä seuraajille, jätän tämän nyt vaan tähän. Tuoreella ”V”-albumilla vierailee Cypress Hillin nokkamies B-Real, joten heidän mainitsemisensa Undeadin esikuvina on kyllä ihan kohtuullista.

Illan 19-biisinen settilista on täsmälleen sama kuin edellisehtoona Tampereella, ja muutenkin kiertueen aiemmilta vedoilta tuttu. Tuoreelta albumilta soi peräti kuusi biisiä. Niinkuin tietysti pitääkin, miksi muuten tehdä uutta levyä ja itse uskoa siihen, jos ei uskalla uskoa kenenkään muun uskovan. Kaikilta albumeilta soitetaan jotain, vielä yhtäkään niistä ei ole valinnanvaran kasvaessa hylätty.

Aivan viimeistään lätkäliiteri syttyy, kun viime kesän sinkkuhitti ”California Dreaming” kajahtaa ilmoille. Hillittömän komea biisi, yksi näistä johdannaissyistä, miksi hip hop aikoinaan ylipäätään piti keksiä. Alkupäässä settiä massiivisilla kiipparitaustoilla ryyditetty ”Renegade” donkkaa kuitenkin tykimmin. White men can jump. ”Comin’ In Hot” alkaa senmaailmaisella jutustelu- ja motherfuckin’ jauhuusessiolla, mutta pian alkaa kuitenkin tapahtua. Eturivistöstä nostetaan lavalle paikallissuomalainen Julius, joka saa kitaran kaulaansa ja komppaakin ansiokkaasti bändiä koko biisin ajan. Mahtavaa. Yleisön voi ottaa niin monella tapaa. Tai olla ottamatta. Julius saatetaan backstagelle, jossa palkkioksi on tiettävästi ainakin wenige kleine Jägermaister. Joulu voi olla joka päivä.

Keikan keskisuvantona Hollywood Undeadille on tullut tavaksi soittaa yksi tai kaksi coveria. Settilistan perinnecoveria, synthpopduo Soft Cellin vuonna 1981 maailmanluokassa tunnetuksi tekemää Ed Cobb-biisiä ”Tainted Love” ei tänään kuulla. Tällä Euroopan-legillä bändi on sensijaan soittanut lyhyehköt otannat Metallican ”Enter Sandmanista” ja Rammsteinin ”Du Hastista”. Hienosti taittuu kiertokoulusaksa J-Dog Deckerin suuhun ja muutenkin asenteella lähtee kumpikin nykyklassikko. Toivottavasti Metallica suoriutuu yhtä hyvin omastaan keväämmällä lähihallissa. Olen paikalla.

Lainabiisisession jälkeen rivit kootaan kevyehköllä ”Bullet”-rallattelulla, jonka teksti toki on tiukkaa tavaraa, katujen ääntä. ”Bulletissa” Decker soittaa akustista kitaraa, semmoista mustankeltaista seurakuntasalin nurkkaan pölyttymään unohtunutta klassikkoa, ja tuo kokonaissointiin kaivattua vaihtelua. Keikan dramaturgia on mietittyä, ja toimii. ”Riot”-julistuksen ajaksi lavalle saadaan hamasta alusta asti bändiä uskollisesti palvellut teknikko soittamaan tamburiinia ja stemmahuutamaan ”Fuck that shit, let’s start a riot.” Viimevuotisen levyn raita ”Bad Moon” omistetaan kaikille yleisön naisille. ”Bad Moon” on orkesterin kaikkein poikabändein biisi ja siksi hiukan a) itselle vieras, ja b) tässä settilistassa oudoke, vaikkakin vakiosoitettavaa tavaraa. Varsinainen setti päätetään vuoden 2015 albumin nimiraidalla, upealla ”Day of The Deadilla”, ja kun sen päätteeksi valot sammuvat vain ihan hetkeksi, bändi on sanaakaan sanomatta rynnännyt pois lavalta. Itse David Copperfield olisi sekunnin murto-osan ollut ihmeissään. Bändi palaa vielä kahteen encoreen, joista ensimmäisen aistin matkalla narikkaan, se on se kaikkein isoin hitti ”Everywhere I Go”, eli ”bitches always know, that Charlie Scene has got a weenie he loves to show”. No niin. Viimeisenä kuullaan ”Hear Me Now” , kun pakkanen panee jo meikäläistä puolijuoksuun pihalla. En oikein ole encoresihmisiä. Enkä omista yhtään Hollywood Undeadin levyä, enkä välttämättä niitä liittäisi aution saaren rajattuun musakirjastoon, mutta välillä on todella hyvä käydä kuulemassa myös artisteja, jotka eivät operoi sillä ihan täysin välittömimmällä musiikillisella mukavuusalueella. Ja näin laadukkaan joukkion voi nähdä milloin tahansa uudestaankin. Näillä muuten, ja tässä järkässä, mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/hollywood-undead/2018/jaahalli-helsinki-finland-7bee5e58.html

Illan avaa alunperin oululainen Blind Channel, joka soittaa omalla ilmoituksellaan violent poppia. Ei niin mitään, zero, null, sifir, jää heidän vedostaan jälkipolville kerrottavaa. Blind Channel on saanut pikahälytyksen keikalle, kun lämppäriksi suunniteltu brittiläinen Astroid Boys on joutunut peruuttamaan, mistä nyt sinänsä valtavaa vahinkoa tuskin pääsi syntymään. En tokikaan ole Blind Channelin kohderyhmää, mutta yritinkin juuri selittää, että siitä ei ole kyse, silloin kun vedetään hyvä keikka. Ehkä joku toinen kerta.

Live Nationin ja Helsingin Jäähallin Black Box-konsepti on muuten sanalla sanoen loistava. Jäähallin kolkkous loistaa poissaolollaan, kun istumakatsomot on kaikki rajattu pois mustin kankain. Kaikilla on samankaltainen näkyvyys lavalle, kaikilla samanhintainen lippu ja kaikilla perusasetuksia valovuoden verran paremmat soundit, kun ei tarvitse roiskia Nordiksen hokitemppelin betoniseinille. Jäähalli on istumakatsomoineen joskus kuulostanut ihan sieluariipivän hirveältä, mutta ei nyt, kun tekstiili demppaa sirisevän kärjen pois. Mainiota. Ja tämähän konsepti paikkaa sitä ammottavaa faktaa, ja on varmaankin siksikin synnytetty, että Helsingistä puuttuu kansainväliset mitat täyttävä, noin 3000 henkeä vetävä iso klubi. Black Box ajaa toistaiseksi asiaa. Hollywood Undeadin keikka oli ensimmäiseni Black Boxissa, nyt konsepti on vihdoin korkattu ja toimivaksi havaittu. KG

Mew (dk), Lydmor (dk) @ The Circus, Helsinki 07.12.2017

Vakilukija tai kestotilaaja tietää, kuinka kohtuullisen moni tämän median keikkaraportti on päättynyt toteamukseen, että nämä ja nuo ja nämäkin, on joskus tilaisuuden tullen nähtävä ja katsastettava uudestaan. Pitkästä aikaa tuli nähtyä bändi, jolle kertakatsastus riittää aivan mainiosti, varsinkin kun katsastuksen laatu osoittautui siksi, miksi osoittautui. Tanskan indie/dreampop/proge/post-suosikki Mew’n maine kovana livebändinä ja ahkerana kiertäjänä on toki kiirinyt orkesterin edelle. Suomessakin bändi on rampannut hyvää tahtia, viimeksi Mew nähtiin menneen kesän Ilosaarirockissa. Tänä vuonna bändin toi Suomeen peräti siis kahdesti ”Visuals”-albumin maailmankiertue, kiekkohan ilmestyi huhtikuussa. Ei ollut myöskään Helsingin The Circuksen loppuunmyydyn keikan tinnitus ehtinyt laantua, kun jo seuraavana aamuna uutisoitiin Mew’n tulevan ensi kesän Tammerfestiin.

Tanska-illan avasi Mew’n maannainen Lydmor. Nainen, kannettava tietokone ja sekvensseri. Täsmälleen ilmoitettuun aikaan eli klo 20 settinsä aloittanut Lydmor vaikutti alun osuuttaan hyvinkin kiireiseltä, koneen ja laulun vuorottainen hallinta ei kaikin kohdin tahtonut sujua. Syykin selvisi ensimmäisissä pidemmissä välispiikeissä, Jenny Rossander, niinkuin Verovirasto ja postinkantaja häntä ilmeisimmin kutsuvat, kertoi olleensa ennen keikkaa suunnattoman jännittynyt, ellei peräti peloissaan. Syitä emme koskaan saaneet täsmälleen tietää, mutta Jennyn vuosia jatkuneella Mew-diggailulla ja bändin paineita aiheuttaneella, tärkeällä rundin päätöskeikalla lienee osuutta asiaan. Lydmor sai juonesta kuitenkin kiinni yleisön ystävällisellä kannustuksella ja suoriutui 35-minuuttisestaan vallan mainiosti. Tiski ajoi Lydmorin konebiittiä tässä vaiheessa jo niin kovaa, Circuksen trussit helisten ja kilisten, että kokenut keikkakävijä vääjäämättä arvasikin, mitä tuleman pitää. Eli paskaa soundia suurimmaksi osaksi iltaa, ja sitähän saatiin.

Alun settiä, kun Lydmorin esityksessä oli joku hiljaisempi hetki, erotin lähimmältä baaritiskiltä yhden sanan: ”Björk”. Totta, kolmisen ensimmäistä biisiä ei olisi voinut olla enempää björkiä, rajuina ja yhtäkkisinä purkautuvine tanssiliikkeineen, skandiaksentteineen ja fraseerauksineen. Björk on tehnyt hienoja asioita popmusiikissa, mutta koska Björk on ne jo tehnyt, ei niitä tarvitsisi muiden enää tehdä. Lydmor kertoi asuneensa viimeisimmät muutamat vuodet Kiinan Shanghaissa ja laatineensa siellä uutta musaa uudella innolla. Kaksi Kiina-kauden biisiä onneksi veikin björkmielikuvat mennessään ja antoi tilan Lydmorin omemmalle ilmaisulle. Upea ”Claudia” ja vielä hienompi ”Money Towers” jyskivät mainiosti ja mieleen nousi jopa niinkin kova nimi kuin Zola Jesus, ja tämä on toki paljon sanottu. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että Lydmorin lopulta ihan mainioksi kääntynyt lyhykäinen setti oli ehdottomasti illan parempi, dynaamisempi, musiikillisesti haastavampi ja mielenkiintoisempi. Nyt tiedän.

mew-424x600

Jo toinen keikka lyhyen ajan sisään, jonka tiski pilaa. Enkä nytkään puhu baaristiskistä. Niiden toiminnassa ei Circuksessa ole suurempaa moittimista ja paikka muutenkin periaatteessa edelleen täyttää kansainväliset kriteerit rockluolana. Olen ollut omiaan myös puolustamaan Circuksen soundia, enkä vieläkään oikein muuhun suostu, nyt vain miksaustiskillä valahti homma sikäli sisäreisille, että (onneksi) harvoin kuulee. Takaportaan tietotoimistosta sain ymmärtää, että bändi oli soundcheckissä vetänyt kaksi biisiä, joista jälkimmäinen oli tänään varsinaisen setin toiseksi viimeinen lanaus, eli ”Apocalypso / Saviours of Jazz Ballet” (saatan hyvinkin palata näihin tekotaiteellisiin otsikoihin tuonnempana). Ja kuinka olla, juuri tämä soundcheckissä tyhjälle salille vedetty biisi kulminoi illan karmeuden. Se soitatettiin jo niin kovaa, ja niin puuroisesti, että en muista pitkään aikaan kuulleeni. Muistanpa, Eestissä joulukuussa 2008 Rakveren koripallohallissa, kun Norjan raskasprogeilijat Enslaved kuulosti särkijän läpi ajetulta Kurskin panssaritaistelulta 1943, kylkeen lyötynä vielä hallikaikua viiveellä. Sitä ei kestänyt selvinpäin, ja oli myös mentävä tiskille huutamaan enkuksi, että tee jotain. Mutta kaveri ei tietenkään kuullut. Muistelen jonkun vaakasuuntaisen käsimerkin tulleen paremmin ymmärretyksi.

Yhtäkaikki, tarkkailin nuoria kauniita Mew-faneja ympärilläni. Kellään ei tuntunut olevan hätää. Monilla toki asialliset korvatulpat, mutta ei suinkaan kaikilla. Olinko se vain minä? EN ollut. Mew’n keikan sössi miksaaja, bändin oma, ja lopussa basisti Johan Wohlertin oikein nimeltä varta vasten esittelemä ja kiittelemä. Järkyttävää touhua. Tätä kaveria bändi on roudannut mukanaan noin 30 maahan tälläkin kiertueella. Kyllä, käyn relatiivisen paljon edelleen keikoilla. Kyllä, kuulen niitä suht paljon, hyvinkin erilaisissa paikoissa. Kyllä, olen ollut keikalla siis ennenkin. Kyllä, olen avarakatseinen rockmusiikin lajityyppien suhteen. Kyllä, tiedän miltä linjalta bändi parhaimmalta todennäköisimmin kuulostaa. Miksaajan linjalta kohti lavaa, silloin kun hanikoissa on hereillä oleva ammattimies, jonka Levikset ei kastu siitä, että on kiertueen päätöskeikka ja kohta saa kaljaa. Että nyt luukutetaan, kun tää päättyy tähän. Olen myös tottunut kovaäänisiin keikkoihin, mutta jos Motörhead soitti ”kuulaammin” Kaapelitehtaalla aikoinaan, niin jotain meni tänään mönkään.

Kolme ensimmäistä encorea kuuntelin parven alta, pääbaaritiskin tuntumasta. Ja heti kuulosti paljon paljon paremmalta, suorastaan hyvältä. Mutta se ei ollut se kuulokuva, josta miksaaja itse tänään nautti, plus että noille sijoille mahtuu koko klubillisesta viitisen prosenttia. Eikä se ole se kuulokuva, baaritiskiltä parven alta, josta suostun juuri minkään artistin kohdalla maksamaan 40 euroa, tai pahimmillaan täälläkin puolet enemmän.

Kaikkihan alkoi ihan lupaavasti, vartin verran ilmoitettua myöhemmin. ”In A Better Place” tuoreelta ”Visuals”-albumilta on ihan tehokas keikan avaaja. Eikä äänenpaineesta kannata lausua ekan stygen aikana juuri minään iltana mitään. Kakkosena kuultu ”Special” meni jo puuroksi, ja loppu on äänentoiston lähihistoriaa. Muutakin mieltä saa olla, mutta tämä blogi ei käsittele muita mieliä, ainoastaan henkilökohtaista. Parhaiten alulla settiä erottui ja kulki ”Satellites”. Myönnän, omat korvatulpat olivat jääneet himaan, olen niiden ahkera ja tottunut käyttäjä. Mutta riittävän monta empiiristä pikkusormen korvakäytävään työntämistä myöhemmin totesin, että ei jäänyt tulpattomuudesta kiinni tänään.

Mew tykkää soittaa isosti, se on stadionbändi. Mutta stadionbändinkin pitäisi osata soittaa klubeilla, mikäli soittaa klubeilla. Jännityksellä odotin räjähtääkö ensin ainoa ja viimeinen daijuni, Circuksen PA, vai Mew’n keppimiesten piukea into, kova oli silminnähden halu soittaa vielä isommin, massiivisemmin, kovempaa. Väliin kosketinsoittaja Nick Watts tarttui toiseen kitaraan, eikä onnistunut tuomaan musiikillisesti mitään lisää lavalle, ainoastaan yhä pahemmin puuroutuvaa äänivallia. Väliin Wattsin kiipparit saatiin kuulostamaan ihan asiallisilta, mutta liian kovaa niitä ajettiin kitaraseinää vasten. Volyymin nostaminenhan on loputon kierre, kun siihen lähtee, aina jokin soitin tahtoo hukkua. Wattsin sekvensseripörinät kuulostivat kautta linjan kammottavilta, vain pianosoundit tulivat asiallisesti läpi.

Merkittävää on myös, että soundi paheni kohti setin loppua, eikä niin saisi koskaan käydä. Loppupäässä kuultiin myös rauhallisempia biisejä, peräti suvantojakin muuten Mew’n hyvinkin puuduttavassa biisimassassa, kuten uutuusplatan ”Carry Me To Safetyssa”, jonka aikana ensimmäistä kertaa kuulin itseni sanovan sanan dynamiikka. Biisin erittäin Pink Floyd-mallinen kertosäe on yksinkertaisesti hienoa kertsinkirjoitusta ja olisi ansainnut kuulostaa paremmalta. Niinkuin koko keikkakin toki, ja bändi, joka sinänsä hoiti leiviskänsä kunnolla. Iltaa pelasti paljon taustakankaalla pyörineet ja varsin kunnossa olleet visuaalit, joiden toki tämännimisellä rundilla pitääkin olla kunnossa. Pitänee palata antamaan Mew’lle mahdollisuus nimenomaan levyiltä, niiltä olen löytänyt hatarammallakin tutustumisella paljon nyansseja ja mainittuakin dynamiikkaa. Livenä jokainen biisi tuntui alkavan hätäisen lyhyellä kitaraintrolla, sitten täysi hööki päälle ja lopetus kuin seinään. Kaksi kolmasosaa keikan alusta kaikki biisit näin. Näillä mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/mew/2017/the-circus-helsinki-finland-63e05a67.html

Circuksen ilta ei kuluvaa ja loppua kohti hiipuvaa rockvuotta onnistunut pelastamaan tai parantamaan, onpahan ollut heikko, kuiva ja ankea livevuosi. Vaikka toki merkittävää ja hyvääkin on tullut nähdyksi. Uutta ja parempaa kohti siis. Jos puolellekaan vuoden 2018 merkittävistä keikoista ihminen venähtää, niin kaikki hyvin. KG

Liam Gallagher (uk), The Cardigans (swe) @ The Tall Ship Races Music Festival, Linnanpuisto, Turku 21.07.2017

Tapasin Noel Gallagherin Lontoon Sohossa vuosia sitten. Kohtaaminen oli lyhyt, kuten arvata saattaa, ja varsin small talk-painotteinen. Silti, armottomalle rockmytologistille tapaaminen oli enemmän kuin ikimuistoinen, ja tapahtui vieläpä Wardour Streetin puolimaissa (mainion The Moon and Sixpence-pubin edustalla), eli ihan kulman takana siitä kohdasta, missä Oasiksen kakkosalbumin ”(What’s The Story) Morning Glory?” kansikuva oli otettu (80 Berwick Street). Oasis sensijaan jäi aikoinaan näkemättä, kuinka ollakaan. Suomessa bändi vieraili vuoden 2000 Ruisrockissa, ja itse onnistuin tokikin olemaan jossain muualla. Kuinka olla. Joten, kun Gallagherin Oasis-veljeksistä sen toisen, Liamin, ensimmäisen soolokiertueen Suomen keikka varmistui Turkuun, vaihtoehtoja paikallaoloon ei saatu eikä annettu.

Tall ships fest logo

Oasiksen jälkeenhän Liam pyöritti Beady Eye-bändiään 2009-2014. Se julkaisi kaksi albumia, ja pantiin sitten jäihin. Tulevan lokakuun 6. päivä julkaistaan kuitenkin vasta Liamin ihan oikea ensimmäinen sooloalbumi, ”As You Were”. Albumilta on ulkona kaksi singleä, ja plattaa ennakoiva kiertue on täydessä käynnissä. Suomea ja sen Turkua siunattiin todella harvinaisella herkulla, Liamin veto Tall Ship Races-purjelaivatapahtuman yhteydessä oli ainoa keikka näillä edes nurkin, täältä kiertue suuntasi Pariisin kautta Aasiaan. Ja lähimmilläänkin Liam nähtiin tosiaan kesäkuussa Norjan Bergenissä, eli ei siis ollenkaan lähellä.

Oi aikoja, oi tapoja. Oasis oli 90-luvun puolenvälin huitteilla tyyliin maailman suurin rockbändi, nyt Liam Gallagherin tähdittämä ilta ei myynyt ennakkoon loppuun. Osasyynä varmasti se, että illan muut artistit tuntuivat varsin hätäisesti valikoiduilta, kesä on täynnä massatapahtumia valua jo korvista ulos, ja että Turussa oli kyseisenä perjantaina paljon muutakin sutinaa. On taatusti niin, että isot tapahtumat syövät toisiaan. Järjestäjä oli myös uhkarohkeasti sijoittanut Liamin soittoajan todella myöhään ajankohtaan, alkamaan peräti vasta 00.20, joten ihan hirvittävän kaukaa ei porukka tohtinut matkaan lähteä, Turun kaikki hotellit oli varattu umpitäyteen jo viikkoja ennakkoon, ja viimeisten huoneiden hinnat seilasivat häkellyttävän ja naurettavan välillä.

Illan Turun linnan valvovien silmien alla, sataman viereisessä Linnanpuistossa olivat avanneet kotimaiset artistit jo varhain iltapäivällä. Liamin varsinaisesti lavalle lämmitellyt ruotsalainen The Cardigans sai soittovuoron juuri kun kesäehtoo alkoi pätevämmin hämärtää, eli 22.20 aikatavalla minuutilleen. Jönköpingin poplähettiläs niinikään oli ollut aina näkemätön bändi, vaikka se suosionsa huippuaikoina ramppasikin Suomessa aina kun kissaeläimiä ristittiin. Ei sillä, bändi oli aina ollut tarkoitus suorittaa, mutta mikään pakollinen nähtävä se ei koskaan tuntunut olevan. Orkesterin setistä jäi nytkin kuulematta muutamat ensimmäiset biisit, kun lähtö alakaupungista hiukan venähti. Mutta hyvin pääsi tässäkin vaiheessa Cardigansien kyytiin, bändi osoittautui kertakaikkiaan kovan luokan ammattimaiseksi keikkakoneeksi, ja jos pystyssä pysyvät, saanevat uudenkin otannan. Keikan kestäessä nimittäin alun omakohtainen pikkuruinen skeptiikka vaihtui muutaman täsmäiskupoppisbiisin aikana hienoiseen innostumiseen, ja loppumaku ruotsalaisten vedosta olikin äärettömän positiivinen. Hieno bändi, jotain sen hienoudesta kertoo pari asiaa: The Cardigans soittaa alkuperäisessä kokoonpanossaan vuodelta 1992, ovet eivät ole paukkuneet. Ja toisaalta, bändi ei ole julkaissut mitään uutta vuoden 2006 jälkeen, ja on silti näin vetreä, raikas ja ajankohtainen. Eikä se edes keikkaile kovin tiuhaan nykyään, siksi tämänkaltainen suvereniteetti nostattaa hattuni.

The Cardigans on hyvä esimerkki siitä, että bändin radiohitit eivät suinkaan aina ole parhaita biisejä. Ne nyt sattuvat olemaan levy-yhtiöpomojen valitsemia sinkkujulkaisuja, jotka tietyssä suosion vaiheessa lähtevät armottomaan radioasemarotaatioon, ja sen jälkeen ne tulevat meiltä monesti pakkolapioituina suusta ja korvista ulos. Kuten nyt vaikkapa ”Lovefool” ja ”My Favourite Game”, joiden kuuleminen vihdoin livenä ei tuntunut yhtään miltään. Harmi että alussa vedetty ”Erase/Rewind” jäi nyt verrokkina kuulematta, olisiko se saanut kenties saman kyllästehitin kohtalon. Mutta ne muut potkivatkin sitten oikein kunnolla. The Cardigans soitti todella kuulailla ja erottelevilla soundeilla, kiitos tiskille. Eikä tämmöistä maailmanluokan voimapoppia oikein muilla kannata toki soitattaakaan.

Setin ehdottomat huippuhetket olivat järjettömän kaunis ”Rise and Shine”, sekä perättäin soitetut slotin loppupään ”I Want Some Fine Wine and You, You Need to Be Nicer” ja hituri ”Communication”. Kuten todettua, näin upeiden popkauneuksien jälkeen ei ”Gran Turismo”-albumin (1998) hittiraita ”My Favourite Game” tuntunut keikan päättäjänä enää juuri miltään. Ai niin, ja kesken setin laulaja Nina Persson tulkitsi säkeistöllisen verran iskelmäklassikkoa ”Itämaista rakkautta”, suomeksi siis, erikoisherkkuna maalle, jossa bändiä on aina isosti ymmärretty ja lämmöllä otettu vastaan, vielä silloinkin kun megasuosio on jo loistanut poissaolollaan. Perssonilla on varsinkin korkeammalle kurottaessaan todella sielukas ja kaunis ääni. Suomi-iskelmän klassikko taittui sykähdyttävän hienosti vain toisen kitaran säestämänä, Persson selvästi ymmärsi syvemminkin mitä lauloi ja fraseerasi aivan häkellyttävän natiivilla tavalla. Pitkälti tämäntyyppisellä biisilistalla The Cardigans tätänykyä esiintyy: https://www.setlist.fm/setlist/the-cardigans/2017/grona-lund-stockholm-sweden-33e644d1.html

Tuli tuossa alumpana kesää oltua muutamassa aika lähmäisesti ylöspannussa massatapahtumassa, vaikka toki niissäkin rockin ilosanomasta siinä sivussa päästiin nauttimaan. Mutta Live Nationin ahneiden hölmöilyjen jälkeen Turun Linnanpuiston Tall Ship Races Music Festival tuntui suorastaan lutuiselta ja intiimiltä tapahtumalta. Portilla kaikki sujui nopeasti ja oheistoiminnat oli sijoitettu ympäri puistoa lavan seutua häiritsemättä. Esiintymislavan ja anniskelukarsinan väliin mahtui juuri se joukko väkeä, joka siihen halusikin, bändit näki varsin läheltä ja pääosa porukoista ihan käyttäytyikin. Niin onneksi myös rockhistorian yksi legendaarisimmista kiukkuliisoista ja tuittiksista, William John Paul Gallagher, aka Liam

Toki Liam piti välispiikkinsä kylmäkiskoisen lyhyinä ja napakoina, mutta niin ne kannattaa 70 minuutin soittoslotissa pitääkin. Miehen maineen tuntien, ei silti jäänyt mitenkään kaltoinkohdeltu olo, musiikki toimi, bändi toimi, biisilista oli mitä mainioin. Jos joku haluaa kuulla tarinoita Liamin lapsuudesta Manchesterissa, kannattaa lukea muistelmat, keikoilla on hyvä soittaa musiikkia, se joskus artisteilta leppoisasti juttupäissään unohtuu. Lavan eteen pakkautunut yleisö oli menossa mukana isolla sykkeellä jo, kun tutuksi ja totutuksi muodostunut alkunauha, eli Oasiksen ”Fuckin’ In the Bushes” pärähti soimaan. Kahdella Oasis-klassikolla lähdettiin liikkeelle, ”Rock’n’Roll Star” ja ”Morning Glory”. Shortseihin ja vihreään armeijapusakkaan sonnustautunut Gallagher lauloi tunnusomaisesti alakautta ja etukenossa, kädet selän takana. Muutamissa biiseissä mies tarttui marakasseihin tai tamburiiniin, niinkuin on tapana ollut.

Kolmantena kuultiin tulevan sooloalbumin esikoissinkku ”Wall of Glass”, jonka porukka jo tuntui osaavan melkein ulkoa. Siinä missä veli Noel on koonnut High Flying Birds-bändiinsä entisiä Oasis-muusikoita ihan urakalla, soittaa Liam tuntemattomampien janttereiden kanssa. Mutta ei se haittaa, bändi soi rouheasti alakerrasta, silti erottuvasti. Vaikkakin pääbändiä ajettiin tänään kovilla volyymeillä, soundi pysyi mainiosti hanskassa.

As You Were”-albumilta kuultiin peräti seitsemän raitaa, vaikka se ei ole kaupoissa vielä yli kahteen kuukauteen. Näistä parhaiten toimi kahdeksantena vetona kuultu ”Chinatown”, käsittämättömän komea biisi, joka vertautuu jo syntyessään Oasiksen klassisimpiin hitteihin. Biisi on Liamin yhdessä tuottajansa Greg Kurstinin kanssa kynäilemä ja julkaistiin sinkkuna kesäkuun lopussa. Pitkään aikaan en voi sanoa odottaneeni yksittäisen biisin kuulemista livenä näin hartaasti. Toinen kohokohta tuoreelta levyltä oli ehdottomasti raskaalla kädellä louhittu ”You Better Run”, jossa kahden kitaran murina ja kellarikerroksen jynkkybasso toimivat tänään kenties komeimmin.

Omaksikin hämmästyksekseni illan tykein Oasis-raita, joita Liam bändeineen soitti siis kuusi kappaletta, oli kuitenkin kuulluista epäilmeisin ja vähiten kulunut, eli ”Slide Away”. Siinä bändin raskaskätinen toimitus oli just eikä melkein. Keikka päättyi pariin Oasis-raitaan, ensin ”Be Here Now” ja lopuksi tietenkin ”Wonderwall”, jonka Liam tutusti tulkitsi vain toisen kitaran ja rumpalin perkussioiden tukemana. Loppuun asti kompaktisti, ei pitkiä sooloja, ei pikkupuheita, ei umpiturhaa yleisön laulattamista, eikä ennenkaikkea encoreita; 13 biisin ihailtavan napakka setti, ja pois. Eli näin napakka: https://www.setlist.fm/setlist/liam-gallagher/2017/linnanpuisto-turku-finland-3be5a448.html

Nyt on molemmat Gallagherin lahjakkaat veljekset nähtynä, eri tavoilla tosin. Seuraavaksi pitää kärkkyä vimmatusti mahdollisuutta kokea lavalla Noel Gallagher’s High Flying Birds. Toki Oasiksen paluustakin haaveillaan, mutta muut tekevät sitä jo niin hengästyttävän paljon, että voin itse käyttää aikani paremminkin, kuten vaikkapa ihan olemassaolevien bändien näkemiseen. Työnsarkaa nimittäin riittää. Mutta kiitos Turun, nyt tuli kuitatuksi hyvinkin laadukkaassa illassa samalla kertaa kaksi erittäin keskeistä 90-luvun popnimeä. Turku on muuten Suomen hienoin kaupunki, mutta jos tunnette turkulaisia, niin älkää tätä nyt niille kertoko. KG

 

Foo Fighters (us), Biffy Clyro (uk), The Kills (uk/us) @ Rock The Beach, Hietaniemi, Helsinki 19.06.2017

Aivan hirveästi paljon skeptisemmin ei voi massatapahtumaa enää lähestyä, kuin mitä tulin lähestyneeksi Foo Fightersien keikan ympärille punottua Helsingin Hietaniemen Rock The Beach-jamboreeta. Paitsi että, ensi viikolla Guns’n’Roses soittaa Hämeenlinnan Kantolassa yli 53 000:lle, joten sinnekin oli hiukan muistettava laatuluokan skeptiikkaa säästellä. En ollut koskaan aiemmin ollut rockin kuulossa Hietsun uimarannalla, ja Rock The Beachissa viimeistään ymmärsin, miksi en. Uimaranta on uimaranta, se toimii parhaiten niin, että pannaan ”purukumi poskeen paukkumaan, uimahousut jalkaan vaan”, otetaan eväät mukaan, palvotaan pilvettömältä taivaalta poraavaa arnoldia ja pulahdellaan. En tiedä, kuka aikoinaan keksi, että tänne saa ihan mainiosti sijoitettua rockfestarin, mutta idea oli sanalla sanoen luokaton. Kaareutuvan vesirajan ääreen ahtauteen tungettu tapahtuma oli onneksi pitkällä tauolla, mutta teki nyt paluun, koska FF haluttiin Suomeen, eikä pääkaupunkiseudun parkkipaikkoja tai sänkipeltoja ollut vapaana. Eikä siinä, hienoa että Foo Fighters saatiin maahan 6 vuoden kuuliaisen odotuksen jälkeen. Luettelen samalla muutkin hyvät asiat: sää (ei olisi enempää voinut kesäkuussa toivoa), tapahtuman nopea ulostaminen pääbändin lopetettua, pahimman urpoilun ja ördän poissaolo, hyväntuulisuus ja väkivallattomuus, iltaa kohden rauhoittuneesta sivutuulesta huolimatta aivan häkellyttävän hyvä pääbändin soundi, äärettömän mukava baarihenkilökunta, sekä ihan oikeasti tämän hetken maailmassa edes hitusen varmempaa oloa tuova poliisin vahvennettu läsnäolo.

Luettelen huonot asiat: kotimainen, vasemmalla kädellä jo vuodesta 1819 pantu ölsä 8,50 pantilla (pantti joka helvetin kerta kun tiskillä käy!), lippujen koko ajan enemmän käsistä lähtevä hinta (ilman että mikään paranee järjestelypuolella), Live Nationin täydellisen kuurot korvat aiempien tunkukatastrofien jälkeisille parannusehdotuksille ja koko asian tekeminen kaikesta muusta kuin (rahtuakaan) rakkaudesta lajiin, valtavan kokoinen miksauspömpeli, sekä vaikkapa nyt (edelleen ja aina) liian matala lava ja liian pienet screenit! Siis noin muutamasta epäkohdasta aloittaakseni. On täysin käsittämätöntä, että Live Nation vuodesta toiseen punkee tapahtumia paikkoihin, joissa maksimissaan noin neljänneksellä kalliin lipun ostaneista on mahdollisuus tunkeutua alueelle, josta bändin lähellekkään lipun hinnan arvoisesti näkee, tunnistaa ja kuulee. Viimekesäisestä Queenin keikasta ei oltu otettu opiksi, järkälemäinen miksauskoppi oli yhäkin järkälemäinen, eikä sen takaseinässä edelleenkään ollut screeniä. Alkoholilain uudistuksen kaatumiseen ei tässä ole syytä edes mennä, mutta on häkellyttävää että sivistysvaltioksi itseään kutsuvassa Suomessa, jos haluaa tuopillisen bischofshofenia vuonna 2017 Jeesuksen syntymän jälkeen, niin maailma muistuttaa äkkiä rodeoshown karja-aluetta, eikä rokkifestaria jonne on tultu ansiosidonnaisilla hetkeksi irtautumaan arjesta.

Mitäs läksin? Foo Fightersien sähköinen privaattikeikka on käsittääkseni edelleen aika kallis, ja halusin nähdä tuon rockin historian aikajanalla kuitenkin hyvinkin merkityksellisen bändin. Ja bändit katsotaan siellä, missä niiden keikat on, ja siihen hintaan jonka järjestäjä vaatii, mikäli haluaa bändin nähdä. Ei siinä sen ihmeellisempää, toive paremmasta ja asiakasta kunnioittavammasta järjestelytoiminnasta on vain toive. Asiallinen järjestäjä kuuntelee niitä, ahneempi ei. Ja jos en lopultakaan oikeasti yhtään kestäisi massatapahtumia, en kävisi. Nyt oltiin jo rajoilla, mutta onneksi oli muiden hyvien asioiden lisäksi kaksi täysin omaa luokkaansa ollutta seikkaa, jotka paikkasivat todella paljon, ja tulevat vuosien saatossa kultaamaan muistot hiekalta Hietarannan: Biffy Clyro ja Foo Fighters.

rockthebeach

Iltapäivän oli avannut brittibändi VANT, joka jos pysyy kasassa, on tsekattava myöhemmin, mutta ei uimarannalla. Sitten soitti Apulanta Heinolasta, jonka viimeisten biisien ajan viivyttelimme keikkaseurani kanssa porttien ulkopuolella ihmetellen, mitä ihmettä Apis täällä(kin) tekee, tai me Apiksen kanssa samassa paikassa. Sitten olikin taas tauko, olihan Rock The Beachiin konseptoitu nimittäin ihan kohtuullisen huolelliset roudaustauot, myös näiden rekvisiitattomien pikkubändien väleihin.

Rannan kaukaisessa takakarsinassa viileä keijo naamariin, autolla liikkuvan festarikävijän juominen on insinööritason puuhaa, sekä tarkkudessaan että mielekkyydessään. Tuokiossa lavalle kuulutettiin yhdysvaltalais-brittiläisen pariskunnan Alison MosshartJamie Hince muodostama duo The Kills, joka tosin kiertää nelihenkisenä, ihan oikeana bändinä. Täältä lähes Eestin rannikolta katsottuna näytti aluksi, että nyt ei pysty bändi Alisonin energisestä lavakarismasta huolimatta isoa stagea täyttämään, mutta siirtymä lähemmäs, ja hommahan toimi. Paino oli sanalla energia. Mutta toki myös The Killsien biisimateriaali toimi, vaikkakin tuulen tarttuessa soundiin tässä vaiheessa vielä ihan kunnon otteella, tsibaleet alkoivat tunnin juoksulla kuulostaa liikaa toisiltaan, nyanssien tullessa valikoiden läpi. Toistan tosin itseäni, nämä on tsekattava jonain talvi-iltana hyvässä klubiympäristössä, mieluiten New Yorkissa. Ja korkea lippiksennosto Alison Mosshartille intensiteetin pitämisestä yllä, myötävalossa ja sivutuulessa. Illan mittaan Alison pääsi esiintymään sitten jo vähän pakkautuneemmallekin yleisölle, kun Foo Fightersien Dave Grohl kutsui ystävänsä kanssaan laulamaan muutamaankin biisiin. Tunnin slotissaan The Kills ehti louhia läpi peräti 13 biisiä powergarageaan, voimallista bluesrockiaan, miten vain.  Väkevimmin tänään lähtivät ”Satellite” ja ”Pots and pans”, kumpikin vuoden 2011 ”Blood Pressures”-albumilta, joita (siis albumeita) vuonna 2000 yhteenliittyneeltä ydinduolta on ulkona nyt viisi.

Huolellinen tauko, ja Skotlannin Kilmarnockista jo vuodesta 1995 operoinut Biffy Clyro oli lavalla. Mikä tahansa skottibändi on aina nähtävä, tiedättehän, ilman että nyt tarvitsee pudottaa hihasta vakilukijalle tuttua, kulmista nuhjaantunutta Big Country-korttia. Ekojen voimasointujen aikana jo harmitti, että bändin taannoinen BlackBox-keikka Stadin keinojääpyhätössä jäi näkemättä. Fanien kesken BillyfuckingClyro, toimitti 14-biisisen settinsä hirvittävällä intensiteetillä ja vimmalla, vaikka kärsikin illan orkestereista ehkä eniten soundiasioista. Tässä kohtaa volyymin nosto ja tuuli eivät ihan kohdanneet, ja alun soundikehuni kohdistuvatkin lähinnä illan pääaktiin, kun blosis tyyntyi sulanderin tai sohlbergin tehtyä laskutoimituksiaan kohti läntistä horisonttia. Läpituttu en ollut Biffy Clyron biisimateriaalin kanssa, mutta se vain parani setin loppua kohden, niinkuin pitääkin, jos nyt jotain kohden. Erityisesti uimaranta-alueen viehättävämpi sukupuoli tuntui olevan varsin innoissaan paidattomien skottijoukkueesta. Miksikään tyttöjen bändiksi Biffy Clyroa ei voi leimata, sen raskas vaihtoehtorock kulkee sen verran itsenäisesti ja omintakeisesti, että kyllä tästä ihan järjissään oleva poikakin saa tykätä. Ja mitä sitten, jos on muutama radiohitti. Radiohitteys ei ole biisin vika, vaan radion. Nekin toki kuultiin, ”Many of Horror”, ”Animal Style” ja ”Stingin’ Belle”. Näillä mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/biffy-clyro/2017/hietaniemi-helsinki-finland-2be49862.html   Milloin nämä näkee uudestaan?

Illan viimeinen ”liemi lättyyn” (vanha lahtelainen sutkaus), tukevat tennarinsijat Hietaniemen kosteasta rantahiekasta, takakeno ja valmius ottaa vastaan Foo Fighters, keikoillakäyntiurani ensimmäistä kertaa. Mutta ei välttämättä viimeistä. Dave Grohl kiusoitteli alun spiikeissään, että pitäisiköhän tänään soittaa lyhyt veto, vai peräti pitkä veto. Valveutuneemmilla oli tiedossa, että taannoin järjestäjä oli jopa joutunut ottamaan ns. nallin pois päätaulusta, ja pakottamaan Fightersit lopettamaan keikan. Joten ulkonaliikkumiskieltoja uhmaavaksi bändiksi vaikka FF tiedettiinkin, niin silti peräti kaksi ja puoli tuntia kellottanut keikka pääsi hiukan yllättämään. Pääosin positiivisesti, ja tämä on merkittävää. Bändin maine kovana livebändinä oli kulkenut sen edelle, ja pakko on sanoa, että kaikesta näköesteisyydestä ja kaukaisuudesta huolimatta, maine tänään lunastui. Moni bändin useasti nähnyt on taatusti toista mieltä, mutta tämä artikkeli ei käsittele toisia mieliä. Varmasti rannalla oli 25 000 mieltä, mutta omani oli se, että Foo Fightersien tämäkkä veto onnistui melkein peittoamaan kaiken illan aikana kerätyn harmistuksen asiain toimimattomuudesta. Yksikin toimiva asia paikkaa paljon. Ja tänään se oli onneksi pääasia, eli illan päätösbändi.

Nämä kuultiin: http://www.setlist.fm/setlist/foo-fighters/2017/hietaniemi-helsinki-finland-3be49860.html  

Settilistaa tarkastelemalla, listaa joka ehti venyä kahdessa ja puolessa tunnissa peräti 24 biisiin, voi paikallaolematon tarkkasilmäinen huomioida jälkikäteen muutaman seikan. Ensinnäkin, kaikilta albumeilta soitettiin jotain, mikä on 22 vuotta vanhalta bändiltä hieno ele. Toiseksi, tulevan albumin kappaleita kuultiin kaksi, mutta ei sitä ilmeisintä, eli kaikilla soittolistoilla nyt viihtyvää mainiota ”Run”-hittiä. Kolmaalta, Foo Fightersille jo tuttuun ja totuttuun tapaan kuultiin muutama cover, tällä kertaa RollareidenMiss You” ja koko illan päättänyt, sinänsä täysin umpiturha AC/DC-rymistely ”Let There Be Rock”. Ja neljänneksi, kaikki isot ja tärkeät iskusävelet ehdittiin kuitenkin fanien iloksi soittaa.

Iltaa leimasi hyväntuulisuus ja rentous, Foo Fighters näytti ulkopuolisen silmään kivalta työpaikalta. Grohl heitteli lupsakkaa, lämminhenkistä hetulaa yhtyetovereistaan, lämminsävyisimmin kaikkein uskollisimmasta, tilauksesta punkin kitarasoolonkin nykäisseestä Pat Smearista. Ja omakohtaisesti pitääkin tunnustaa, mitä tulee Smearin oloon bändissä, tuskin olisin itsekään ollut (viimein) paikalla, ellei bändissä edelleen soittaisi puolet loppuvuoden 1993/alkuvuoden 1994 Nirvanasta.

Muutakin mieltä saa olla, mutta illan komein veto oli hitaahkona versiona soitettu, häkellyttävän kauniisti (ihan konkreettisesti) auringonlaskuun vankkurinsa ohjastanut heartland rockin nykyklassikko ”Wheels”. Kaunista, kertakaikkiaan. Foo Fighters yhdistää buddyhollymaisia popralleja, voimakätistä collegerockia, rätväkkää jälkigrungea ja springsteeniläisittäin komeaa biisintekoperinnettä sikäli mielenkiintoiseksi keitoksi, että vaikka levyiltä en ole ikinä jaksanut bändiin paneutua, olen valmis näkemään sen(kin) uudestaan. Mutta en uimarannalla.

Tulevan albumin ”La Dee Da” kuulosti pelottavankin persoonattomalta, vaikka Grohl saikin lauluapua Alison Mosshartilta, kuten toisessakin uutuusbiisissä ”The Sky Is a Neighborhood”. Illan erikoisvieras Michael Monroe hyppi ja pomppi lavalla tuttuun ja jo hyvinkin totuttuun tapaan peräti neljässä biisissä, malttoi ihan huolella olla poistumatta lavalta, silloin kun ihan selvästi oli sen hetki, ja lakkasi näinmuodoin jo toisessa biisissään olemasta missään määrin erikoisvieras. Sikälikin nimittäin että Monroe on aina se isojen ulkkaribändien supererikoisyllätys, ja kaikella kunnioituksella Suomen ainoaa rocktähteä kohtaan, tuo useimmiten illan tarjontaan erittäin vähän mitään lisäarvoa. Ensi viikolla taas tavataan Hämptonissa, kun Michael Monroe onnistuu olemaan Gunnareiden erikoisvieras. Siellä nyt sentään iso rockhistorian ympyrä sulkeutuu, ja toivottavasti Makke korvaa tänään hirvittävältä kuulostaneen huuliharppunsa vaikka fonilla. Parhaiten Makkosen läsnäolollaan kunnioittamista biiseistä toimi varsinaisen setin päättänyt ”Best Of You”.

Illan settilistasta pitää vielä nostaa upea ”Congregation”, ”These Days” ja encoreosuuden kruunannut ”Skin and Bones”, joka soitettiin pitkänä jamitteluversiona kosketinsoittaja Rami Jaffeen upeasti harmonikallaan tukemana. Pirunkeuhko aika harvoin rocksoittimena toimii, nyt toimi. Encoreita kuultiin peräti neljä, ja loppua kohti alkoikin jo sääntö-Suomen Pitkämaanantain huvilupa paukkua, minkä bändijohtaja Dave Grohl toki hyvin tiesi. Encoreita olisi voitu soittaa helposti vain kaksi, ja illasta olisi ei-hoocee-fanille jäänyt naksua parempi maku, mutta en valita näinkään. Siis Foo Fightersien osuudesta. Ensi kertaan, vaikkapa Hartwall Areenalle, lämpimään ja mukaville istumapaikoille. KG

 

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: