Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “psychedelic rock”

Nick Mason’s Saucerful of Secrets (uk) @ Kulttuuritalo, Helsinki 19.05.2022

Vuosi 1965. ”Yesterday” sinkoaa The Beatlesin amerikanlistan ykköseksi, Bob Dylan soittaa Newportissa ensimmäisen sähköisen keikkansa, ja muuan birminghamilainen pikkupsykedeelinen popbändi vakiinnuttaa muutaman muun ehdotuksen jälkeen nimekseen Pink Floyd. Bändiä ovat perustamassa kitaristi-laulaja Syd Barrett, basisti Roger Waters, kiipparisti Richard Wright ja rumpali Nick Mason. Pari vuotta myöhemmin Barrettin menttaalikasetti alkaa vouvaamaan, mies siirtyy vaihtelevan menestyksen soolouralleen, bändi julkaisee esikoisalbuminsa ”Piper At The Gates of Dawn”, Waters alkaa ottaa biisinkirjoitusvastuuta ja kitaristi David Gilmour astuu remmiin. Loppu on tunnettua ja kivenkovinta rockhistoriaa, alkaa Pink Floydin nousu aikansa maailman suurimmaksi stadionbändiksi, progressiivisen rockin tiennäyttäjäksi ja mastodontiksi. Monien riitaisten erojen jälkeen Pink Floydia ei vieläkään ole virallisesti haudattu, mutta livenä sitä tuskin enää koskaan voi nähdä, missään olomuodossaan. Siksi, myöhäsyntyisen ja pahasti vaiheessa olevan rokkidiggarin on yritettävä vielä nähdä Pink Floydin elossaolevat ja ikääntyvät jäsenet vaikka yksi kerrallaan ja omillaan. Hyvän alun projektille tarjosi nyt jo 78-vuotiaan rumpalin Nick Masonin nykykokoonpano, vuodesta 2018 lähtien operoinut Saucerful of Secrets, jonka ideana on soittaa Pink Floydin seitsemän ensimmäisen albumin materiaalia, siis Syd Barrettin kaudelta, mutta myös sen jälkeiseltä ajalta ennen megatähteyttä ja suuria stadioneita, ennen vuoden 1973 superklassikkoa ”Dark Side of The Moon”, albumia jonka jälkeen maailma ei ainakaan enää ollut ennallaan. Mason kreditoi bändin kasaajaksi ja alullepanijaksi kokoonpanonsa kitaristin Lee Harrisin (The Blockheads), mutta koko alkuajatus oli soittaa harvinaisempaakin alkupään tuotantoa maailmalle, joka kuulee kaksi kertaa päivässä radioiden soittolistoilta ”The Wallin” tai ”Comfortably Numbin”. Jos sanavarastoon kuuluisi ”superbändi”, niin kai nyt tämä Pink Floydin vuoden 1968 kakkosalbumista nimensä ottanut bändi voisi sitä olla; Saucerful of Secretsissa soittaa Masonin ja Harrisin lisäksi bassoa Guy Pratt, Pink Floydin pitkäaikainen basisti (joskin Rolling Stones-hengessä promokuvien ja parrasvalojen ulkopuolisena jäsenenä), kosketinsoittaja Dom Beken (Transit Kings), sekä kitarassa ja laulussa Spandau Ballet’sta tuttu Gary Kemp. Henkilökohtaisesti onkin sanottava, että päätöstä ostaa lippu Kulttuuritalon iltaan vuotta ennen keikkaa ja pitkälti ensimmäisen myyntiintulotunnin aikana, tuki, kannusti ja bonaroi kovastikin fakta, että lavalla nähdään myös Pratt, eli toinenkin aito pinkfloyd Masonin lisäksi, sekä tietenkin Kemp.

Saucerful of Secrets ei ole tribuuttibändi, se on entisen ja vähän nykyisenkin Pink Floyd-rumpalin ja säveltäjän tämänhetkinen yhtye, ja sillä on jo katalogissaan aivan järisyttävän kova livealbumi, ”Live At The Roundhouse”, jonka avulla itseni tapaan varmasti moni fani jälkielää Kultsan keikkaa vielä monesti uudestaan. Settilista ei Helsingissä ollut täsmälleen sama kuin vuoden 2020 albumilla, mutta levyä kuuntelemalla pääsee fiiliksiin ja muutamaa lukuunottamatta tämänvuotisen rundin 22:sta soitettavasta kipaleesta melkein kaikki siltä löytyvät, ja levyn kokoonpano on tietenkin sama.

Nick Masonin bassorumpujen kalvoihin oli painettu osia Hokusain kuuluisasta puupiirroksesta ”Kanagawan suuri aalto”, taustalakana toisti Mount Fuji-printteineen samaa teemaa. Aika tarkkaan kaksi tuntia (20 minuutin väliajan kanssa) kellottanut keikka tuntuikin Ison aallon alle jäämiseltä, hyvin miellyttävältä sellaiselta. Jo toinen veto Kultsalla muutaman viikon sisään, jonka olisi suonut kestää pidempäänkin.

Keikka ei juuri väkevämmin olisi voinut alkaa, vuoden 1971 ”Meddle”-albumin instrumentaalilla ” One of These Days”, ensitahdeista oli selvää että paikalla kannatti olla, että tästä tulisi jotain äärimahtavaa ja että kannatti olla aikoinaan tikkana myös lippujonossa. Paikka eturivin keskeltä, ihan Gary Kempin työpisteen alta, ei olisi voinut olla parempi. Tämän lähemmäs lavaa ei tänään ollut pääsyä muuta kuin soittajilla. Guy Prattin jynkkybasso saatteli bändin lavalle, tanakkaa avausbiisiä ryyditti Lee Harrisin upeasti ulvottama lap steel.

”Arnold Layne” oli Pink Floydin kaikkien aikojen ensimmäinen sinkku, Syd Barrettin yksin kirjoittama, julkaistu maaliskuussa 1967. BBC:n soittokiellonkin aikoinaan kohdannut biisi todisti myös Kultsan illassa, että Pink Floyd oli alussa melko tavallinen britti-invaasion sivupolun popbändi, joskin alusta lähtien pikkupsykedeelisellä otteella.

Folktunnelmointi ”Fearlessissa” Gary Kemp tarttui akustiseen kitaraan, hoitaen koko muun keikan sähköiset osuudet pääosin kermanvärisellä Stratocasterillaan. Lavan toisessa laidassa Lee Harris käskytti kullanväristä Stratoa. Ja kun koitti yksi ennakkoon eniten odottamistani, eli ”Obscured By Clouds”, oltiin jo aika poikkeuksellisen äärellä. Kumpikin kitaristi luukutti slideputkella ”Obscuredin” klassista melodiaa kuin ei huomista olisi. Nyt nimittäin lähti. Jos joku kaipasi David Gilmouria tähän hetkeen, reilua sinänsä. Itse en. Ei tarvinnut ummistaa silmiään ja kuvitella olevansa Pink Floydin keikalla, tavallaan kun oli Pink Floydin keikalla, melkein niin mahdollisimmillaan kuin tänä päivänä voi. Melkein. Erityisesti ja viimeistään ”Obscured By Cloudsissa”, joka itselle oli yksi show’n kohokohdista, oli jo pakko kiinnittää huomio Nick Masonin aivan ihanan kireään snaresoundiin. Toistan, ihanan kireään snaresoundiin. Ja nämä tämän aikakauden herrasmiesrumpalit, niinkuin nyt vaikkapa kollega Ian Paice, kuinka järjettömän takakenoisen rennosti ja vaivatta syntyy hillitön groove.

”When You’re In” ja ”Candy and a Currant Bun” menivät jotenkin hiukan ohi ”Obscuredia” jälkimakustellessa ja keikan teknisempää puolta fiilistellessä, mutta Barrett-raita ”Vegetable Man” polki taas komeana garage rockina, Guy Prattin stemmoilla tuettuna. Ja käsi ylös kenen mielestä Gary Kempin laulusoundi muistuttaa välillä enemmän kuin vähän David Bowien vastaavaa? Ok, ymmärrän, kiitos. Kädet voi laskea. ”Vegetable Man” vaipui aikoinaan unohduksiin ja sai virallisen julkaisunsa vasta kokoelmalevyllä 2018, mutta Nick Mason on keikoillaan nostanut sen arvoonsa. Muutamissa väleissä Nick Mason nousi rumpupalliltaan jutustelemaan lyhyesti mutta hauskasti biisien taustoista. Mason myös muisteli, että ei ole koskaan aiemmin soittanut Helsingissä, se iso Pink Floydin Suomen keikkahan tapahtui nimittäin Lahdessa 1989.

Seuraavaksi uppouduttiin lokakuussa 1970 julkaistuun ”Atom Heart Mother”-albumiin, niin että B-posken avausraidalla ”If” lähdettiin liikkeelle, välissä tempaistiin mahtipontinen A-posken avaava nimibiisi, ja lopuksi taas palattiin ”If”:n rauhallisempiin tunnelmiin. Illan pisimmissä proge-eepoksissa myös kiipparisti Dom Beken pääsi sooloilemaan, ja lähes täysi kultsallinen intoutui niissä myös jazzkeikoilta tutumpiin väliablodeihin. Lee Harris paiskoi ”Atom Heart Motheriin” yhden illan kovimmista sooloista. Gary Kemp vuorotteli akustisen ja sähköisen kitaran välillä. Illan keskiössä soi, kahdesta huippukitaristista huolimatta, jotenkin tunnusomaisemmin kuitenkin Guy Prattin alakertaisen munakas Rickenbacker-basso ja Nick Masonin jo kehaistukin tiukkasoundinen groovaus. Eikä mikään ihme, herrat lukevat toisiaan kuin piru avointa kirjaa, yhdessä on soitettu vähintäinkin vuodesta 1987, Guy Pratt kreditoitiin jo seuraavan vuoden livealbumille ”Delicate Sound of Thunder”.

”Remember A Day”-biisin Nick Mason omisti välispiikissään vuonna 2008 edesmenneelle Pink Floyd-kosketinsoittaja Richard Wrightille. Biisi on Wrightin yksin kirjoittama kakkosalbumi ”A Saucerful of Secretsille”. Ennenkuin päästiin väliajalle, soi vielä aivan järisyttävän komea, toistakymmentä minuuttia kellottanut progejärkäle ”Set The Controls for the Heart of the Sun”. Biisi, joka innoitti Douglas Adamsin luomaan kuvitteellisen Disaster Area-rockbändin romaaniinsa ”The Restaurant at the End of the Universe”, alkoi Guy Prattin voimakkaasti efektoidun basson avaruusäänillä, Nick Mason tunnelmoi tribaalisti malletteilla, sitten Lee Harris otti ja tarttui melodialinjaan ja sitten mentiin. Gary Kemp pääsi käyttämään pitkään työpisteellään toimettomana odottanutta E-Bow:taan. Biisijärkäleen alussa kuultiin Masonin lyhyt kongi-intro, ja lopun kongifinaalin hoiti Pratt, kun Nickilla oli kädet täynnä.

Yleensä konserttitalojen parikymmenminuuttinen konjakinjuontitauko tuntuu hirveältä turhakkeelta, mutta tämän kaltaisina iltoina pieni nähdyn ja kuullun sulattelutauko on ihan itseasiassa paikallaan. Tauolla juttelin vanhan ystävän kanssa, joka meikädiggarin aikoinaan opetti Pink Floydia kuuntelemaan, ja siinähän sitä taas kerrattiin, miten frendi oli nähnyt Pink Floydin aikoinaan kahdesti ja Roger Watersin soolobändeineen kerran. Ja kylläpä Kultsan aulatiloissa pyöri myös poikkeuksellisen paljon suomalaisen rockin tunnettuja henkilöitä, tärkeä ilta kun kyseessä oli.

Kakkospuoliaika käynnistyi jälleen instrumentaalilla, ”Interstellar Overdrive” (Piper At The Gates of Dawn, 1967) ja muuntui saumattomasti ”Astronomy Domineksi” samalta albumilta. Muutenkin instrumentaalibiisit oli sijoitettu dramaturgisesti aivan oikein settilistaan, alkuihin ja välipaloiksi niin että homma ei mennyt liian pitkiksi ajoiksi silkaksi progebattleksi. ”The Nile Song”, ehdottomasti raskain Pink Floyd-levytys ikinä, soi Kultsallakin erittäin heavysti, ellei peräti punkisti. Ja oli ainoa, missä illan erinomaisen soundin voi sanoa ihan rehellisesti kärsineen. Guy Pratt totesi ”The Nile Songin” olleen eka PF-biisi, minkä ikinä kuuli, ja luuli pitkään että Pink Floyd on heavybändi. Sellainenkin siitä olisi voinut tulla jonkun Hawkwindin tapaan, mutta ei onneksi tullut.

Burning Bridges”, ”Childhood’s End” ja ”Lucifer Sam”, ja sitten olikin aika illan todellisen eepoksen, myöhempien aikojen peruspinkfloydismin yhden kivijalan, ”Echoes”, joka alkuperäisenä levytyksenäkin kellottaa yli 23 minuuttia. Teos on koko silloisen bändin säveltämä, mukana on siis myös Nick Masonin kontribuutio. Illan settilista sisälsi ilahduttavan monta sellaista vetoa muutenkin, joita Mason oli mukana luomassa. Varsinaisen setin päättäneen ”Echoesin” lauluosuudet Kemp ja Pratt hoitivat yhdessä, miesten äänet soivat upeassa harmoniassa. Kemp ulvotti jälleen myös E-Bow’ta, yhdelläkään huonolla keikalla en ole ollut missä kyseinen härpäke on esiin kaivettu. Liian harvoin vain sattuu kohdalle.

Kolmesta encoresta ensimmäinen oli ehkä popeinta Pink Floydia, Syd Barrettin biisi ”See Emily Play”, sitten illan orkesterin nimitsibale ”A Saucerful of Secrets” ja vielä lyhyt ja ytimekäs esikoisalbumin popralli ”Bike”. Huikean muusikkouden ja osaamisen ilta oli paketissa. Useampaan kertaan Nick Masonia seisaallaan kunnioittanut, lähestulkoon täysi kulttuuritalollinen poistui premisseistä silminnähden ja korvinkuullen erittäin tyytyväisenä. Tämän kokoonpanon ja konseptin voisi milloin tahansa katsastaakin uudestaan. Toivotaan, että siihen aukeaa vielä tilaisuus. Roger Waters kiertää edelleen. Gilmour elää vielä. Pakko yrittää. KG

Poristriimi III (Merkattu Maa, Serpico, Mama Longhorn, Two of Us) @ kotisohva, 30.05.2020

Koronaepidemia helpottaa, mutta oikeita livekeikkoja ei täysimittaisesti tulla ennen loppukesää näkemään, haaveista huolimatta, joten striimeillä mennään edelleen. Striimissä vainko oot mun? Kyllä. Porin pyhältä rockin suistomaalta kajahti eetteriin järjestyksessään kolmas Poristriimi, ja olihan siihen vanhana porirockfriikkinä, diggarina ja tietäjänä suhtauduttava. Oli nimittäin luvassa pari muuta paikallista bändiä, ja sitten oli Merkattu Maa-yhtyeen comeback/reunion. Se oli odotettu ja tärkeä, ja siinä kävi hyvin.

Juonnettuun iltaan sai ostaa tukilippuja ken toimintaa halusi tukea, vaikkakin stream muuten oli ilmainen. Itsekin kävin toki tukiksen ostamassa, tämä on tärkeää toimintaa nyt, kun bändit ja keikkapaikat ovat eksistenssinsä reunamilla, kuka jatkaa ja kuka ei. Poristriimien äänentoistosta ja tuotannosta vastaava paikallinen Äänirasia antoi tuotantotilansa keikkojen käyttöön, ja lisää lienee vielä luvassakin. Mustilla kankailla rajattu, ja siten pimeäksi saatu varastotila muistutti ihan yllättäen oikeaa klubia, pöhäys savua ja kunnon valot, neljä kameraa asiallisesti asemoituina, mutta ennenkaikkea hulppean hyvä soundi auttoi asiaa. Kolmas Poristriimi oli yksi parhaita tämän lockdownin toimituksia vähintäinkin noin soundillisesti.

Illan avasi 2017 perustettu Two of Us, ironia on siinä, että bändissä on neljä jamppaa. Joilta on ulkona tuore EP ”Love Is A Religion”, ja ihan mainio kiekko onkin, skandinaavisella melankolialla ja ripauksella rautajopalankaa ryyditettyä brittipoppia, eli Britanniaa ja Ruotsia päällekkäin hyvällä tavalla. Two of Usilla on hämmentävän hyviä biisejä, kuten nyt vaikkapa setin päättänyt, tuoreen EP:n ”Always Attracted to Wrong Kind of Girls”, mutta ne parhaat styget oli silti tuorekiekkoakin vanhempia. Tällä biisimatskulla, pienen enkun lausumisen hionnan jälkeen, Two of Usilla olisi, ja toivottavasti tulee olemaankin, asiaa isompienkin levy-yhtiöiden dirikoille. Porirock elää ja voi hyvin.

Roudaustauoilla yleisöä kotisohvilla, striimiklitsuissa, maailman kioskeilla ja autiotaloissa viihdytti akustisen kitaransa kanssa harjavaltalaisen Six Minutes After-yhtyeen nokkamies Risto Ojalammi, joka soitti chatyleisön toivebiisejä, niistä ehdottomasti tyylitajuisimpana valintana Goo Goo Dollsien ”Iris”. Toki kuultiin muutama Satakunnan suistomaan kasariklassikko myös.

Ehtoota jatkoi neljän biisin setillään, 7-henkisellä kokoonpanolla esiintynyt Mama Longhorn, jonka olin ihan oikeasti nähnyt livenä Porisperessä elokuussa 2015. Bändin jäsenten taustoilta löytyy krediittejä kuten Ektroverde, Kuusumun Profeetta, Teemu Elon Puhuvat Eläimet ja Lowlife Philosophers, näillä on Eeva Poijärvessä mainio solisti ja musa on mielenkiintoinen sekoitus afrobeatia, krautrockin jumitusta, vanhaa suomiprogea ja tsaikedeliaa. Ja vaikka Porisperen veto aikoinaan ei ulkolavalla, eli ei niin osuvassa paikassa, sytyttänytkään, nyt oli hyvä meininki. Bändin asetteleminen käytännössä ympyrän muotoon tuki neljän kameran kuvakulmia hyvin, ja illan toimivimmat valotkin Longhorn sai. Ehkäpä, mitä nyt valoista mitään tiedän, ihan samasta ympyräsyystä. Mama Longhorn ryyditti tänäänkin ilmaisuaan rikkaasti puhaltimilla, perkussioilla ja kiippareilla, parhaiten groovasivat avausbiisi, tuorein sinkku ”Island After Island” ja se pitkä, meditatiivinen hituribiisi, jossa laulettiin trakkaudesta, mistäpä sitä muustakaan, biisin nimeä en nyt edes lähdemateriaalin ääreen antautumalla keksinyt.

Tuoreeltaan levydiilin italialaisen Rockshots Recordsin kanssa solminutta, vuonna 2005 perustettua ja kaksi pitkää kiekkoa jo päätyyn nakannutta Serpicoa vaivasivat ainakin osan vetoa jonkinmoiset ääniongelmat. Tai siltä ainakin vaikutti. Ihan täyttä kuvaa, näin vilpittömästi uskon, ei keikka onnistunut Serpicon osaamisesta ja asenteesta muodostamaan. Jotain jäi puuttumaan, ja kärsipä Serpico myös illan huonoimmista valoista. Tässä lajityypissä, purppuranvärisesti junttaavassa hard rockissa ei oikeastaan millään muulla ole niin väliä kuin biiseillä. Ja sillä etukenoisella asenteella, jolla ne kulloinkin esitetään, tai vähintäinkin pitäisi esittää. Ehkä Serpico saa uuden mahdollisuuden joskus, ja ihan oikeasti livenä, itselläkin oli ajatus jo pitkälti illan päättäneessä bändissä, ja siinä henkilökohtaisesti tärkeimmässä syyssä avata ATK.

Merkattu Maa perustettiin Porissa 1986, ja kaikki entusiaistiset porirockjonnet ja suomirocksimot tietää kyllä tarkkaan, mitä kaikkea muuta noina vuosina tapahtui, tai oli hiljattain Satakunnan suistomaalla tapahtunut. Pori oli 1986 ollut jo muutaman vuoden Suomen eittämätön rockpääkaupunki, bändejä syntyi kuin sieniä sateella, levy-yhtiöiden ei tarvinnut kuin valita parhaat päältä. Kaikki Porista lähetetyt demonauhat ja kellarikassut kannatti kuunnella pinon päältä ekana pois, ja tarkalla korvalla. Jokainen lafka halusi oman porilaisen poppibändinsä. Merkattu Maa edusti porirockin kakkosaaltoa ihan parhaimmillaan, mertentakaista kaukokaipuuta ja romantiikkaa, mutta myös tuulenpieksemiä paikallisrantoja ja satamia kuvittavat sanat, ja tuttu porilainen melankolia biisejä kannattelemassa, duurimusiikkia mollissa. Bändin suurin menestys ajoittui vasta 90-luvun alkuun ja puolimaihin, kun kaupungin bändijättiläiset oli jo joko kuopattu, tai muuttumaisillaan puolihengettömiksi iskelmäbändeiksi. Merkatun Maan suosio oli alueellisesti kovaa, sen esikoisalbumi nousi Suosikin listan sijalle 7, pelkästään kahden porilaisen kivijalkamyymälän myynneillä. Kyseinen esikoisalbumi ”Karuselli pyörii” saatiin ulos vasta 1995, kun Suomi oli jo syöksynyt syvään lamaan, ja Porin rockvaltikkakin oli jouduttu luovuttamaan munattomalle eurodancelle, movetroneille ja mörkömetallille. Kyseiseltä esikoisalbumilta Merkattu Maa oli myös huolella valikoinut Poristriimi III:n kompaktin, viiden biisin settilistansa.

Ja mites sitten kävikään? Oli tullut tämän eristyksen / lockdownin aikana katsottua monta kymmentä livestreamia, ja sitten kävi niin, että porilainen Merkattu Maa, kymmenen vuoden keikkatauon katkaisten, ja jonkinmoisen, hyvinkin ainutkertaisen ja harvinaisen comeback/reunion-keikan soittaen, veti koko tämän oudon kolmekuukautisen periodin parhaan nettikeikan. Ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida. Merkattu Maa on pitkään, tosi pitkään, ollut niitä porilaisen ja suomenkielisen rockin kulmakivibändejä, joka olisi pitänyt nähdä oikeasti livenä jo moneen kertaan. Odotukset tätä streamcomebackia kohtaan oli siis kovat, mutta hienosti bändi, ja vieläpä pitkälti ”klassisella” kokoonpanollaan ne lunasti.

Kärkeen kuultiin ”Päiväkirja”, huikea biisi, jossa tyylikäs alkuperäissolisti Jyri Juhola kuulosti heti kärkeen jossain määrin Olli Lindholmilta, mutta hyvällä tavalla, ilman huumorittoman huutavaa patetiaa. Mielleyhtymä palasi myöhemminkin, mutta paino on sanoilla ei häiritsevästi. ”Päiväkirjan” melodiakulusta kumpusi mieleen myös Skädäm, eli ytimessä oltiin, vuosi -86, kauan on aikaa siis. Kakkosena ”Kaiken jälkeen”, Sami Välimäen koskettimet ujelsivat dingosti, tukien Sami Virtasen upeasti murjonutta kitaraa. Porirockin syvimmässä olemuksessa oli aikoinaan myös kyse monien raskaskätisestikin soittaneiden brittibändien diggailusta, mutta en nyt Merkkareiden suhteen ala väittämään muuta, kuin että brittivaikutteet kuuluvat yhä. ”Kaiken jälkeen”-biisissä Juha Jokisen rummut nakuttivat peräti manchesteristi, tämäkin vielä, (toivottavasti tätä vetoa pidemmälle kantavan) paluun tehnyt Merkattu Maa on Satakunnan James!

Edellisen keikkansa bändi oli soittanut 2009, ja sen oli tarkoitus kai olla kaikkien aikojen viimeinen, tänään siis me päätelaitteemme avanneet olimme onnekkaita. Jäähyväiskeikkaa edeltävä veto oli 2006 Yyterissä, n lämppärinä, kun Merkattu Maa täytti 20 vuotta. Eli ei tätä keikkaherkkua nyt ähkyksi asti ole päästy näkemään. Siksikin häkellytti, miten terävässä kunnossa bändi oli, tietämättä yhtään kuinka paljon tämän illan vetoa oli treenattu. Solisti Juholalle ”Laitakaupungin satama” on selvästikin omaelämäkerrallinen biisi, ja esitettiin sillä hartaudella. Virtasen kitaraintrolla lähettämä nimikkobiisi ”Merkattu Maa” on tämän bändin ”Pyhä Klaani”, siinä soi kaukokaipuu ja lännenromantiikka, mutta myös menettämisen melankolia. Bändi päätti settinsä viime hetkillä esikoisalbumille mukaan päässellä, kiipparisti Välimäen sävellyksellä ”Kevät Saa”, ja niin vain viidellä biisillä itsensä parhaaksi streamkokemukseksi kiilannut keikka oli paketissa. Ei encoreita, kenelle, kenen vaatimana, tämä on yksi striimauksen parhaita puolia. Poristriimejä pitää alkaa seurata, luvassa voi olla muitakin aarteita kaupungin kunniakkaasta pophistoriasta. Merkattu Maa, tehkää vielä oikeatakin keikkaa. Meininki hyvä, ja noi poispäi. KG

Plastic Dummy (lv), Four Minute Man (lv), Doni Tondo (lv) @ Ziemelu Enkurs, Riga, LV 14.08.2019

Parin kuukauden työkomennus Latvian pääkaupunkiin Riikaan oli aluillaan, ja kun päivän työnomainen puuhastelu (arbetsliknande sysselsättning niinkuin Ruotsissa sanotaan) tuli paketoiduksi, oli välittömästi yritettävä ottaa tiukka puolinelsoni kaupungin liveskenestä. Riika on aika täsmälleen Helsingin kokoinen kaupunki, mutta lyhyehköllä perehdytyksellä vaikuttaa, että kansainvälisiä rocknimiä kaupunkiin saadaan ainakin hiukan Stadia nihkeämmällä sykkeellä. Että jos katsoo, missä kohtaa Helsinki on maailmankartalla, niin elävän musiikin tarjonnasta siellä ei pitäisi kyllä oikein kenenkään tosissaan nillittää, nillittämisen harrastaminen on toki eri asia. Riikaan pääsee sekä yläkautta että alakautta, ja usein tänne näyttääkin ulottuvan sellaisten bändien rundit, jotka ovat matkalla Suomesta (ja Tallinnasta) etelään, tai Puolasta eteenpäin. Alkavan syksyn keikkakartta näyttää periaatteessa ihan hyvältä, ja paranee todennäköisesti entisestään.

Harvallapa meistä on Latvian rockmeisingeistä juuri mitään käsitystä. Maan bändejä ei juuri Suomessa näy keikoilla, satunnaisia hardcoreasellaisia ja metallisellaisia ehkä lukuunottamatta. Alan harrastaja tunnistaa maksimissaan nimet Brainstorm, Skyforger ja Instrumenti, ja siinäpä se.

Riikan alakaupungissa, vanhan neuvostoaikaisen tehtaan takapihalla sijaitsee pienpanimo Ziemulu Enkurs. Erittäin laadukas suodattamaton nektariini paneutuu ikkunan takana, ja hanat johtaa suoraan baaristiskille. Pelkästään oluenystävän kannattaa tsekata mesta, kun kulmilla. Silloin tällöin Ziemulussa näyttää olevan myös liveiltoja, harvakseltaan tosin. Nyt illan aihepiiri oli stoner, jumitus, garage, raskas blues ja psykedelia, kolmen bändin voimin. Illan päättänyt Plastic Dummy oli orkestereista parhaiten scouttaamani, bändin aivan perseettömän kova esikoisalbumi ”A Snare and a Trap” (2016) löytyy paitsi bändin Bandcamp-sivulta, myös suoratoistopalvelimeltasi läheltä sinua. Maailmanluokan garagea, ja ykkössyy raahautua ja eksyillä Ziemulu Enkursiin. Mainitun maailmanluokan bändejä ponnistaa nimittäin, genre kuin genre, monesta muustakin maasta kuin Yhdysvallat ja Britannia, aivan liian harvoin vain tulee perehtyneeksi, saati ajatelleeksi matolaatikon ulkopuolelle.

Paikalla pitää olla hyvissä ajoin, siitä lähtee laatukeikat. Kello on 19.03 ja bändien ilmoitettua soittoaikaa on jo ehtinyt kulua ruhtinaalliset kolme minuuttia. Lavalla on joku trio, ja välitön ajatus on, että ollaanpas täällä täsmällisiä. No, pian selviääkin bändin jätkien luvattoman rennosta olomuodosta ja toisilleenhuutelusta, että kyllähän tämä vahvaa soundcheckiä on. Ja ehtiipä seuraavan tunnin aikana olla vielä toinenkin moinen sessio, ennenkuin homma saadaan todella käyntiin. Alussa näyttää pelottavankin tutusti siltä, että paikalla tulee olemaan illan bändit, kaksi baarimikkoa ja illan äänenpaineista vastaavan stonerhesselin kaunis tyttöystävä, mutta illan ekan bändin aloittaessa, tupa on yllättäen täynnä aavikkoteroa, psykedeliapekkaa ja kirkassilmäistä opiskelijamirjamia, ja kyse on kuitenkin kesäisestä torstaiehtoosta. Arvostan, sivistys(kös)maa.

Illan avaa sympaattinen voimatrio Riikasta, vuonna 2014 perustettu Doni Tondo. Se tunnetumpi Doni Tondo on nähtävillä Firenzessä, ja aion sen vielä nähdäkin, ja se on tiettävästi ainoa säilynyt Michelangelon taulu, kaverihan oli siis oikein kovakin veistämämään marmoria ja maalaamaan kattoja, mutta ei niinkään tauluja. Ei ole missään tapauksessa huono tuttavuus tämäkään, Latvian Doni Tondo. Jolta ehkä 40 minuuttinen soittoslotti, encoresta puhumattakaan, on liikaa, mutta ensimmäinen 20 minuuttia on äärettömän keskittynyttä ja laadukasta boogieta ja voimabluesia. Keskigebardi ääntä kohti, silmät kiinni, ja voin kuvitella olevani Canned Heatin keikalla jossain kohtaa 70-luvun alkua. Todella paljon sanottu, mutta niin se vain meni, yritteliäs ja kova bändi, jonka soitto kiertyy paljonkin basisti Miķelis Pirksts’n ympärille. Tässä lajityypissä jos nimittäin on lesbaava basisti, niin homma hyytyy veryttelyvaiheeseen, lähtötelineisiin ja pukukoppiin, mutta nyt ei.

Illan kakkosakti on niinikään kotikaupungissaan soittava Four Minute Man, eikä sen ironinen nimi viittaa biisien pituuksiin. Mainio viisimiehinen partio, kuulostaa paikoin Corrosion of Conformitylta, ja paikoin doomia louhivalta 22-Pistepirkolta. Jotka nimet kertonevat siitä, että vaikka homman nimi on pitkähköt biisit ja jumi, niin mielenkiinto pysyy yllättäen yllä koko 40-minuuttisen ajan. Ja kaikki kolme bändiä soittavat aivan häkellyttävän hyvillä soundeilla, poissa on se soundcheckvaiheen elintoiminnot pysäyttänyt kaoottinen möykkä. Soundipuolen ylimmäisenä häärää pitkätukkainen tsaikedeliahäiskä, jonka, jos näen oikein, farkkurotsin rintapieltä koristaa Demonic Death Judgen kangasmerkki. Suomi mainittu, enää ei tunnu niin yksinäiseltä.

Illan päättää ennakkoon odotetuin, Ogren kaupungista kotoisin oleva Plastic Dummy. Jotain sekoitetaan piskuisen Ogren juomaveteen, satun nimittäin tietämään että Plastic Dummy ei ole ainoa laatubändi kaupungista, skene on eläväinen, ja matkaa Riikaan keikkailemaan on kuitenkin vain 40 kilsaa. Ja kun ei noissa 27 000 asukkaan mestoissa ole juuri muuta tekemistä kuin a) syrjäytyä ja alkoholisoitua, b) tehdä viisi lasta, erota ja raahautua sossun kassalle, tai c) perustaa maailmanluokan garagebändi, joka sekoittaa ilmaisuunsa myös kultakauden grungea, säveltää käsittämättömän kovia popralleja, ja d) pääsee joku päivä toivottavasti vielä Riikaakin kauemmas.

Lausumatta mitään soitetuista raidoista, Plastic Dummy toimittaa parhaan näkemäni garagekeikan sitten The Fleshtonesien perspisen nykäisyn Helsingin Bar Loosessa kesäkuussa 2011. Ja jokainen sinä iltana Loosessa hikoillut saattaa voida todistaa, että nyt on paljon sanottu. Mutta kyllä, Plastic Dummy soittaa todella kovan keikan, todella kovan. Ja palkitsee vanhan keikoille-eksyjän, sekä todistaa että mitä oudompi skene ja kaupunki, niin sitä rohkeammin kannattaa heittäytyä, kaivaa tietoa, ottaa selvää ja nähdä edes hiukan vaivaa nähdäkseen ja kuullakseen laatuluokan elävää rockmusiikkia. Bändin toistaiseksi ainoa pitkäsoitto löytyy kuultavaksi tietokoneen uumenista, ja se on todella kova kiekko. Lämmin suositus rätväkän rockin ystäville. Illan ainoa miinus olikin, ettei bändiä edustavan levy-yhtiö Cold Youthin distroa ollut paikalle pystytettynä, muuten olisin lyönyt muutaman kalkkanin pöytään ja ostanut kasvavaan kokoelmaani jässiköiden C-kassun. Hyvä Plastic Dummy, hyvä Doni Tondo illan isoimmasta ja feminiineimmästä yleisöpiikistä. Hyvä Latvia, jos torstaiehtoona palttiarallaa 100 ihmistä kokoontuu grungen, garagen ja stonerin ääreen, niin nyt ei olla enää Kansasissa. Ja ilta oli luonnollisestikin bez maksas, eli ei mitään maksa. KG

Shiraz Lane, Ursus Factory, Mara Balls, Vicky Rosti, Pietarin Spektaakkeli, Locus, AvAciA, Ruanda, Geenivirhe, Defenent @ Louhela Jam, Vantaa 03.06.2018

Vantaan vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty rockfestari Louhela Jam, valikoitui tänä vuonna festivaalikesäni avaajaksi. Nyt se on auki, jonain päivänä se on kiinni, mutta sinne on vielä matkaa. Vielä on nimittäin, tiedättehän… Päivän avaus oli suoritettu jo ilman läsnäoloani muutamalla paikallisartistilla. Saavuin Louhelan Jokiuomanpuistoon juuri ajoissa nähdäkseni paljon puhutun ja kohutun Ursus Factoryn, joka soitti puolenpäivän kiristyvässä helteessä ensimmäisen ikinä Vantaan keikkansa.

Ursus Factory on ollut kotimaisen rockmedian viimeisin ja kuumin lempilapsi. Siksi itsekin olisin maininnut bändin yhdeksi syyksi inkarnoitua sunnuntaiksi Vantaalle, jos joku olisi ikinä kysynyt. Ursus sai hiukan epäkiitollisen tehtävän korkata päälava. Porukkaa oli nurmikkorinteelle ilmaantunut kuitenkin jo kiitettävästi, joskin kohtuuttoman kaukanahan yleisö vielä tässä vaiheessa loikoili. Itseään säästelemättä nykäisi Jussi Pelkosen (kitara ja laulu) ja Aleksi Ripatin (rummut) garageduo odotetunmukaisen kolmevarttisen, joskin on sanottava että puoli tuntia olisi ollut tässä helteessä, tällä yleisöllä ja tässä myötäisessä arskan paahteessa ehkäpä osuvampi slotti. Eikä siinä, oli kyllä hyvä nähdä Ursus Factory nyt, ja ymmärtää, mistä kehut kumpuaa. Vai voinko sanoa täysin ymmärtäneeni? No en. Pyöräähän tämä noiseen nojaavaa garagea louhiva kaksikko ei ole keksinyt uudestaan, toisaalta ei kukaan niin ole väittänytkään. Pelkonen ja Ripatti matkasoittivat aikoinaan reilun kolmen viikon ajan pitkin Eurooppaa kaduilla ja toreilla, josta reissusta kristallisoitui Ursus Factory. Järjetön määrä hetkessä kiinni olevaa yhteissoittoa alkaa näkyä toki, ja muutama hieno iskuraitakin bändillä on, Vantaan vedolla toimivimmin roiski ”Kaikki on niin vitun ihan jees” ja bändin jäsenten esittelyn hoitanut ”Ursus Factory Party”. Mutta että jos nyt joku bändi kuuluu mahdollisimman pieneen ja perspiseen kellariloukkoiseen rokkiklubiin, niin tämä. Näille voisi kyllä antaa toisenkin mahdollisuuden mainitunkaltaisessa musaklitsussa, miksipä ei.

Louhela Jam aloitti äärimmäisen pienimuotoisena, paikallisten muusikoiden talkoilla järkkäämänä tapahtumana kesällä 1992, ja noita alkuaikoja, sekä festarin perinnettä kunnioittaen pikkuisen sivulavan bändit valitaankin kilpailun perusteella. Tänä keväänä stagelle halukkaita oli 16, ja tilaisuuden näyttää osaamisensa vaiheen sai tällä kertaa kuusi bändiä. Ääniä annettiin peräti yli 1700, on mahtavaa että paikallisväestö on tällä tavalla messissä meiningeissä. Itse havainnoin sivulavan bändeistä ensimmäisenä vantaalaisen Geenivirheen, jolla on allaan kolmen biisin EP. Varsinkin puolituntisensa avannut bändin nimikkobiisi kulki todella rätväkästi. Esiintyminen on jäbillä jo ihan hyvin hallussa, ja mikä tahansa nuoriso-orkesteri, josta millään tasolla tulee mieleen Ratsia tai alkutaipaleensa Smack, ei ole huono. Geenivirhe asettuu ihan mukavasti suomalaisen melodisen punkin uusimpaan aaltoon, ja vaikka bändejä onkin syntynyt kuin sieniä sateen jälkeen, näillä voisi isomman levy-yhtiön kautta olla enemmänkin annettavaa.

Seuraavaksi päälavalla letkeili oman kolmevarttisensa Pietarin Spektaakkeli, ja omalla kohdalla haasteeksi kohosikin juuri se raukea letkeily, laiska leppoisuus, jolla Pietari Kiviharjun toisiaan lopulta hyvinkin paljon muistuttavat biisit soljuivat puistopiknikin ylle. Muutamat ensimmäiset biisit Spektaakkeli-trio kuulosti hämmentävän paljon Brian Setzerilta, ellei peräti Stray Catsilta. Mikä kertoo Kiviharjun erittäin monipuolisesta vaikutteisuudesta, mutta jotenkin tänään, tässä ja nyt, ei vain ihan kympillä uponnut. Kieltämättä Tykopaatti rummuissa ja yksi maan groovaavimmista basisteista ikinä, Mitja Tuurala, loivat upean kierteisen swengin. Ja ylipäätään, kun Tuurala on bassossa ja paikalla, kannattaa itsekin olla. Olin.

Tikkurilalainen Ruanda sivulavalla kuulosti kovasti alkuaikojen Hanoi Rocksilta, eikä siinä mitään, kaikki vuoden 1985 jälkeen perustetut bändit ovat kuulostaneet joltain aiemmin tai samaan aikaan vaikuttaneelta, jos sallitte karkean yleistyksen. Mahtavan kasaristi nimetyllä Ruandalla on julkaistuna tuoreeltaan EP ”Kolmen markan neidit”, jonka biiseistä varsinkin ”Turisti” polkee todella komeasti, ja EP:llä on ihan erityisen ihanat basso-ja komppikitarasoundit. Hyvä pojat.

Ruandan janttereiden tiukan puolituntisen jälkeen oli päälavalla vuorossa Tampereen voimatrio Mara Balls, joka oli pääsyyni, tunnustan, vääntäytyä ensimmäiseen ikinä Louhela Jamiini. Voin vain lämmöllä suositella ottamaan tämän bändin haltuun, itse olin nyt toista kertaa eturivissä, ja aion olla jatkossakin. Aivan ihana Maria Mattila tekee mitä tahtoo, ja se on aina kiehtovaa, missä tahansa lajissa. Jos Ursus Factory nyt ei ihan hehkutuksista huolimatta olekaan tuonut vaaran tunnetta takaisin suomalaiseen rockmusiikkiin, niin Mara Mattila on tuonut yhden keskeisen rockelementin, seksikkyyden, kaikissa sen rock’n’rollmuodoissa, ja ehkä sitäkautta myös hiukan sitä vaikeasti määriteltävää vaaran tunnetta, ennakoimattomuutta. Tänään lähti ”Ajan takana”, ”Älä mee siihen taloon joka palaa” ja ennenkaikkea ”Tuulee” niin sielukkaasti, että ei auttanut kuin ottaa kiitollisena vastaan. Maran lavapreesens riittää pitkälle, eikä tämmöistä tässä maassa tee kukaan muu, tai ei ainakaan ole 70-luvun jälkeen tehnyt. Voimabluesia, jytää kevein progevaikuttein on Mara Ballsien homman nimi.

Käsittämättömän kökösti nimensä typoava AvAciA tulee Turusta ja on tärkeää työtä tekevän Turku Rock Academyn hedelmiä, näin olen antanut itseni ymmärtää. Sivulavan bändeistä AvAciA tuli itselle ehkä huonoiten läpi, mutta ei se nyt kenenkään vika sinänsä ollut. Suomenkielisen metallin soittaminen on yhtälailla muodikasta kuin mainitun melopunkinkin, yrittäjiä riittää. AvAciAlla on julkaistuna sinkku ”Pirunhyrrä”, joka ei ollenkaan ole hullumpi biisi. Alulla keikkaa bändi muistutti jollain tapaa Maj Karmasta, mutta ehkä Mokoma kuitenkin on se, josta nimenä saa enemmän osviittaa. Sinänsä nousee hattu, että nuoret jantterit ovat valinneet metallinsa kieleksi suomen.

Louhela Jamin ohjelmisto kootaan selvästikin periaatteella jokaiselle jotain. Se selittää päälavan seuraavan artistin, Martinlaakson Tina Turnerin, hyvät naiset ja herrat, Vicky Rosti. Eikä siinä, yhdessä Muskan kanssa Vicky oli Suomen ihan ensimmäisiä oikeita rokkimimmejä, ja molempien ura sitäpaitsi jatkuu väellä ja voimalla edelleen. Mutta nyt oli laitettu Vickyn kanssa samalle lavalle jotenkin niin tallinnanlaivainen bändi, paikallismuusikoista koottu, että se tällä kertaa siitä rockmimmiydestä. Bändin nimi oli Liivit Boys (tirsk), ja se on säestänyt aiemmin mm. Neumannin Perttiä, ja muitakin. Peräti kuusimiehinen Liivit Boys ei vain saanut henkeä Vickyn klassikkotulkintoihin, vaikka arsenaalia oli stemmalauluineen, kaksine kitaroineen, kiippareineen. Kiusallisin oli Tehosekoitin-cover ”Kaikki nuoret tyypit”, joka ei siis tunnetusti ole Vicky-klassikko, mutta jossa jotenkin viiltävästi Vickyn ääni toimi tänään parhaiten. Mutta vantaalaisyleisö diggasi, nurmelta noustiin joraamaan ja tunnelman nostattamisesta Vicky sai kyllä illan parhaat pisteet. Ja pääasiahan on, että jengi viihtyy menemään.

Seuraavaksi sivulavalla hämmensi jokelalainen Locus, joka voisi pidemmälle halutessaan vaihtaa nimen ihan ekaksi, maailmassa on vissiin tuhansia tämännimisiä bändejä. Pidemmällekin edenneitä on jo aika liuta. Useimmissa biiseissä näiden solistin riittävyydestäkään ei voinut olla ihan täysin varma, mutta sitten taas yhtäkkiä kaveri handlasi homman tosi hyvin. Mielenkiintoista jo sinänsä on se, että bassoa kierrätetään kolmen kaverin kesken. Jos minä olisin joku moguli missä tahansa itseään kunnioittavassa levy-yhtiössä, Locusin ja sivulavan illan päättäneen Defenentin tsekkaisin uudestaan. Valitettavasti en ole. Mutta joku jossain on, joten Locusille kaikkea hyvää.

Mitä sitten, jos päälavan seuraava bändi Shiraz Lane muistuttaa monellakin tapaa Skid Row’ta tai Guns’n Rosesia? Kaikki muistuttaa jotain. Mitä sitten, jos solisti Hannes Kett liikku kuin Axl, joka ei muuten enää liiku tällä tavalla. Nyt kun kumpikin esikuvabändi on kalpea varjo itsestään ja itse itsensä tribuuttibändi, on upeaa että jässikät pitävät perintöä hengissä. Ja tekevät sen persoonallisilla biiseillä ja sovituksilla, äärimmäisen positiivisen meiningin kautta. Keikka pärähti käyntiin todella komella ”Carnival Daysilla”, tuoreen kakkosalbumin nimiraidalla. Säveltäkää perässä. Ja siitä kolme neljännestuntia eteenpäin ilman, että yksikään biisi tuntui keikan kestoa täyttävältä raidalta, enkä edes voi sanoa olevani bändin materiaalin kanssa läpituttu. Loppupäähän säästetty ”Harder to Breathe” yksinään olisi lunastanut Vantaalle raahautumisen. Ei oleskella, vaan esiinnytään, jos ammattina on esiintyminen. Viihdytetään, ja viihdytään samalla itsekin. Tässä on bändi, joka kuuluu tästä suomalaisesta maailmanluokan hard rock/glam-skenestä ottaa haltuun, jos Sunset Stripin ja gasoliinin tuoksuinen amerikanrock maistuu. Nyt on kova. Ei jää viimeiseksi otannaksi Shiraz Lanesta. Eturivistä bongasin pari japanialaisen oloista miisua, ja mietin, ovatkohan nuokin tulleet ihan varta vasten. Harrastuneisuus. Arvostan.

Ja sitten, sivulavan illan päättänyt vantaalainen Defenant, joka yllätti täysin takaapäin ja oli tietyssä mielessä koko päivän kovin bändi. Alle vuoden ikäinen nelikko, josta kukaan ei ollut kuullutkaan, tuli ja murjoi vanhan liittouman speed metallia 80-luvun lopun suomiskenen hengessä, mutta myös varhaisen Megadethin ja Venomin mieleen tuoden. Jos olisin mikä tahansa missä tahansa levylafkassa, tämä bändi levyttäisi pian. Ainutlaatuisen kova meininki, jota ei ainakaan latistanut se lavan eteen tanssimaan asettunut, silinterihattuun sonnustautunut nuori nainen (oli sillä nyt muutakin kuin se hattu). Jos mikäli Defenent soitti omia biisejään, niinkuin ymmärsin, sillä voisi olla metallimaailmassa kiitotien päässä taivaassa reikä, se pitäisi vain saada showcasekeikoille oikeiden ihmisten nähtäville. Oman matskun vahvuudesta todistaa, että viimeisenä vedetty Iron Maiden-cover ”Powerslave” lähestulkoon kalpeni aiemmin kuullun rinnalla. Ja millä ilolla ja ystävällisyydellä yleisö otti jampat vastaan, lisää tämmöistä. Koko päivän päätti päälavalla Martti Servo & Napander, mutta Defenentin kunniaksi on sanottava sekin, ettei laadukkaasti toimitetun kasarispeedin jälkeen voi suhtautua huumoribändiin. Oli poistuttava.

Festarikesä on avattu, kotimaisin voimin, sympaattisesti, lämminhenkisesti, pienimuotoisesti, kuivin suin ja helteisesti. Ja vieläpä ihan ilmaiseksi, Louhela Jam on nimittäin maan pitkäikäisimpiä ilmaisfestareita. Homma jatkuu Tampereen South Parkilla pian. Pysy virittäytyneenä! KG

Jess and The Ancient Ones, Spiritus Mortis, Seremonia @ Klubi, Tampere 06.01.2018

Svart Records tekee erittäin tärkeää työtä pitäessään vinyyliformaattien lippua korkealla, ja julkaistessaan jo umpiunohdettuja klassikoita vuosikymmenten takaa nykykuulijoidenkin nautittavaksi. Silloin tällöin Svart järkkää myös nimissään tapahtumia, ja näinpä keikkavuosi 2018 olikin mahdollista aloittaa Svart Fest II-otsikon alla Tampereen Klubilla.

Illan avasi nyt kolmatta kertaa todistamani tamperelainen Seremonia. Neljättä albumiaan illan isännälle eli Svartille valmisteleva bändi ei koskaan ole kuulunut kuumimpiin suosikkeihini kotimaan livekartalla. Ei ole oikein voinut kuulua, kun en kertakaikkiaan ymmärrä bändin retroilukonseptia niin, että saisin siitä henkilökohtaisesti nyhdettyä juuri mitään irti. Nyt on kuitenkin sanottava, että tällä kertaa Seremonia kuulosti kolmesta otannastani ehdottomasti parhaalta, ja eniten oikealta rokkibändiltä. Ville Pirisen, ja Death Hawksissakin soittavan Teemu Markkulan kitarat soivat tänään hienosti yhteen, Noora Federleyn epälaulu ei juurikaan ärsyttänyt ja muutenkin oli jo vallan kivaa olla ajoissa paikalla. Ehkä Seremonia on matkalla kohti työvoittoa, ja toki hyvinkin ansaittua sellaista. Bändissä ei ole mitään vikaa, mutta en ole kohderyhmää. Parhaiten Seremonia suoriutui tänään aivan alkuaikojensa biiseistä, mutta kärsi valitettavasti illan epätäsmällissimmistä soundeista, jotka soundit toki paranivat bändi bändiltä. Ymmärtämättömyyttäni paikkaamaan, lupaan tsekata Seremonian uuden levyn, kun Svart sen (todennäköisesti) myöhemmin tänä vuonna pukkaa ulos.

Spiritus flyer Tampere

Ellei illan päätösakti  Jess and The Ancient Ones olisi ollut kahden aiemmin näkemäni huikean vedon takia meikäläisen tai meitsin päähoukutin Klubin doomahtavaan psykedeeliailtamaan, olisi sen homman jokatapauksessa hoitanut varsin harvoin keikkaileva Spiritus Mortis. Kansainvälisestikin suorastaan kulttimainetta nauttiva bändi perustettiin Alavudella jo peräti vuonna 1987, ja näin muodoin se oli Suomen ensimmäinen doom metal-bändi koskaan. Imatralainen Unholy aloitti vasta seuraavana vuonna, mutta sen jälkeen oli vuosia hiljaisempaa, joten kaksi mainittua saivat kantaa raskasta doompioneerin manttelia vuosia, aikana jolloin Härmässä aika moni joutui sitäpaisti kyselemään, että iskä mitä se doom metal oikein on? Lajityyppi kun oli nimeltäänkin vasta ihan pari vuotta vanha, tiedämmehän kaikki että ruotsalaisen Candlemassin jumialbumiklassikon ”Epicus Doomicus Metallicus” (1986) jälkeen vasta ylipäätään doomista alettiin alagenrenä edes puhua. Sitäpaisti, edellämainituista uranuurtajista Unholy pisti pillit pussiin viitisen vuotta sitten, Candlemassia tuskin massiivisessa mitassa enää tien päällä nähdään, mutta sinnikkäiden eteläpohjalaisveljesten Teemu (basso) ja Jussi Maijala (kitara) ansiosta Spiritus Mortis on edelleen vireänä, mainituilla kahdella alkuperäisjäsenellä varustettuna. Ja itseasiassa bändi on aika hillittömän kovassa tikissä, ottaen varsinkin huomioon että se heitti nyt Tampereella vasta toisen keikkansa uunituoreen uuden solistin, Kimmo Perämäen kanssa. Tulikaste oli ollut edellisiltana Turun Gongissa.

Kollektiivisiin korviimme oli kantautunut, että Perämäen Turun debyyttikeikka meni hyvin, joskin henkilökohtaisiin sellaisiini kantautui myös Klubin hämärissä mutinaa solistivalinnan aiheuttamasta pettymyksestä.

Spiritus Mortis jyskäsi tappavan tehokkaan 50-minuuttisen varsin kelvollisilla ja erottuvilla soundeilla. Teemu Maijalan erittäin alakertainen Rickenbacker, sekä Kari Lavilan soolokitara nostavat tämän orkan jo monta pykälää useimpia muita omaa hiihtoaan hiihtäviä doomkisaajia korkeammalle. Podiumsija irtoaa tietenkin uranuurtajastatuksen lisäksi genressään kovilla biiseillä, joita bändillä on ammentaa nyt jo neljältä pitkäsoitolta. Ja sitten on tietenkin Jussi Maijalan komppikitara. Näin soitetaan doomia, näin soitetaan vanhan liiton heavya (ja tiedämme toki miten heavy tässä yhteydessä lausutaan). Luontevimmalta Spiritus Mortisilta kuulostaa nopeampi ja keskitempoinen ryske, niinkuin nyt vaikkapa alummalla settiä kuulluissa ”Death Walkingissa” tai ”Heavy Drinkerissa”. Näihin vetoihin Perämäen ääni ja ilmaisu paremmin venyy.  Varsinainen hautajaislanaus ja arkunkanto ei niin hyvin Spiritus Mortisilta taitu, tuntuu että hitaat hinaukset vaatisivat rumpuosastolta (sinänsä tanakat takalinjat takaava Jarkko Seppälä) sovituksellisesti jykevämpää tulitukea. Kuten nyt vaikkapa viimeisimmän ”The Year Is One”-albumin (2016) raidalla ”Holiday In The Cemetery”. Perämäen ääni ei ihan vielä ole ehkä doomeista doomeimpaan valmis. Kenties keikkojen myötä. Sinänsä loistava idea toki ottaa bändin nokille mies doom-maailman ulkopuolelta. Ja sinänsä loistava idea itseltäni nähdä alan kotimainen pioneeri juuri nyt, kun se näyttää olevan uuden ja vielä kartoittamattoman edessä, mutta tykissä ja vakaassa lyönnissä. Tässä on sen luokan jytäbändi, että paikallislehtien pikkuilmoituksia ja konsertteja-palstoja kannattaa kyllä seurailla. Nämä saatetaan jopa kuulla: https://www.setlist.fm/setlist/spiritus-mortis/2018/klubi-tampere-finland-7be11af4.html

Kun Klubin punaiset verhot vedettiin eteen roudaustauon merkiksi, laittoi tiski (enkä puhu nytkään baaritiskistä) soimaan Ramonesien aivan liian vähän tähän maailmaan soitetun vuoden 1985 sinkun, ”My Brain Is Hanging Upside Down (Bonzo Goes To Bitburg)”. Hienoa, laatua laatua pohjustamaan. Jäljellä oli vielä Jess and The Ancient Ones. Superlatiivimies sanoo, kolmen parhaan kotimaisen livebändin joukkoon itsensä viimeistään nyt kolmannella otannalla hoitanut ryhmä ei pettänyt tälläkään kertaa.

Seurasin keikkaa varsin edestä. En yleensä seuraa keikkoja näin edestä, koska näillä hoodein soundi ei ole ideaali. Ok, olin aika edessä laulaja Jessin takia, mutta oli siellä nyt muitakin. Ja ilman tiukkaa Ancient Ones-miehistöä Jessin ainutlaatuinen, häkellyttävä ja maailmanluokan upea lavapreesens ja ääni eivät välittyisi. Tämä orkesteri on todennäköisesti lähin mahdollisuus kokea muistumia ajalta ja osastolta Big Brother and The Holding Company ja Janis Joplin, jollain sanfranciscolaisella klubilla kauan sitten, kun liiterin seinätkin hikoilivat happoa. Kyllä, jotain tämänkaltaista sen on täytynyt olla, muuten asiain jälkimaine ei olisi sitä mitä se vielä nykyäänkin on. Itsellä lipsuu helposti ylisanojen puolelle, ja JATAOn setin puolimaissa tuntui että nekin loppuvat kesken, joten voi vain lämmöllä suositella ottaa tämä bändi ihan itse livenä haltuun. Toki myös levyiltä. Pitkäsoittoja on nyt ulkona kolme, viimeisin ”The Horse and Other Weird Tales” ilmestyi joulukuun alussa. Ja on siis todella kova kiekko, nytkin Klubilla vedetty ”(Here Comes) The Rainbow Mouth” vaikkapa vain ihan esimerkkinä, yksi illan kovimmista nykäisyistä muutenkin.

JATAOn otsiin lyöty psykedelialeima ei tee oikeutta bändille eikä sen musiikille, välillä homma menee iloisesti tumman veden surfiksi, välillä rumpali Yussuf nakuttaa napakat psychobillyn makuiset kompit, ja siinä missä niin moni muu bändi aloittaisi ketäänkiinnostamattomat ja sisäänpäin kääntyneet jamit juuri nyt, pannaankin biisi kompaktisti pakettiin. Jess and The Ancient Ones on bändi, jolla on annettavaa ja joka kehittyy, joka silminnähden nauttii soittamisesta ja keikoista ja saa silla tavalla helposti yleisön puolelleen. Tämmöistä lisää. Tästä tulee kova keikkavuosi. KG

Sundara Karma (uk), Death Hawks @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 01.09.2017

Radiohead esiintyi Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa 29.8.1995. Bändi oli promoamassa saman vuoden maaliskuulla ilmestynyttä kakkosalbumiaan ”The Bends”. Radiohead oli tuolloin toki jo kovissa nousuissa, ja brittiläisen musiikkimedian seuraavaksi isoksi läpilyöjäksi aateloima, mutta täälläpäin vielä monelle vain nimi muiden joukossa, eikä todellakaan kovin tunnistettava sellainen. Juhlaviikot oli aikaansa edellä, ja kukaan valveutuneemman pään paikallaolleista tuskin koskaan keikkaa unohtaa. Oli konsertti sitten aikalaistarinoiden jälkihehkussa hyvä tai ei, mutta merkittävä se oli. Kesän 1995 (tai no, ihan viimeistään ”Ok Computer”-albumin 1997) jälkeen Radioheadilla ei ole Huvilateltan kokoisiin intimiteetteihin ollut enää mitään asiaa, vaikkakin ehkä ajoittain tarvetta ja halua.

Kesän 2017 ohjelmistoonsa Juhlaviikot oli niinikään kaukaa viisaasti napannut brittiläisen musiikkimedian hehkuttaman lemmikin, bändin joka on kotimaassaan todella kovissa nousuissa–ja kenties tällä ensimmäisellä Suomen keikallaan myös viimeistä kertaa nähtävissä läheltä, intiimisti ja (täällä meillä) puolituntemattoman bändin statuksella. Neljän nuoren miehen orkesteri tulee Englannin Readingista, on ollut kasassa seitsemisen vuotta, ja kyllä, kerrankin on oltava valtaosan brittimediaa kanssa samaa mieltä—Sundara Karma on sensaatio. Sanoisin näin, vaikka bändi olisi Huvilateltan kalsassa loppukesän illassa heittänyt vähän heikommankin keikan. Nyt toki veto ei sitä ollut, vaan energinen, kompakti latinki. Sundara Karma on parikymppisten jäbien bändinä, jolla on allaan vasta yksi albumi (tammikuussa julkaistu ”Youth Is Only Ever Fun In Retrospect”) stadioneille ja maailmanvalloitukseen valmis. Sen jokainen nyt Helsingissä soittama biisi on isoille areenoille kuin luotu, mutta myös radioiden puhkisoitettavaksi.

Sundara Karma (sanskriittia, ”kaunis karma”) on kuin olisi lyöty yhteen Bruce Springsteen, David Bowie, U2 ja vielä yksi nimi, josta hetken kuluttua lisää. Vieläpä niin, että edellämainituista, omillaankin aika tärkeistä ja osaavista rockin historian nimistä on otettu parhaat puolet. Solisti ja komppikitaristi Oscar Pollock on kuin nuori Bowie, tai vaikkapa kuin nuori Ian Hunter, miten vain. Jantterilla on kertakaikkiaan komea ja kantava lauluääni, josta Sundaran toinen toistaan upeammat biisit saavat lisäsyvyyttä. Kermanvaaleassa puvussaan ja liuhuletissään Pollock on myös matkalla ihan oikeaksi rocktähdeksi, kaikki eleet ja välipuheet viittaavat siihen suuntaan (”Thank you for your very warm welcome. I guess.”) Springsteen-mytologiasta bändi on, ketään matkimatta, omaksunut laulujen kasvattamisen isoiksi eepoksiksi. Joku brittimedian edustaja totesikin, että todella moni Karma-biisi voisi periaatteessa olla Pomon ”The River”-albumin sessioista. Iso väite, mutta mytologiaan jonkin verran vihkiytyneenä, olen samaa mieltä. Eeppisten biisirakenteiden lisäksi matalalta jynkkäävä livebasso ja yksinkertaisen rumpusetin todella massiivinen soundi linkittävät Sundara Karmaa paitsi edelleen Springsteeniin, myös U2:een. Moni biisi illan settilistasta olisi niinikään voinut olla ”The Joshua Tree”-kauden Uukkareilta. Itse vihaan vertailua, joka rockmediassa aika usein lähtee käsistä ja päätyy hedelmättömänä reisille, mutta välillä on ihan pakko, jotta kokonaiskuva kirkastuisi.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt10

Oscar Pollock / Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karman esikoiskeikka Suomessa ei ollut kovimpia koskaan näkemiäni vetoja, mutta se oli todella erinomainen nykäisy nuorelta bändiltä, josta (sanoinko jo) kuullaan vielä paljon lisää. Oli oikein, että bändi aloitti vartin ilmoitettua myöhemmin. Yleisö ehti ottaa juuri sen yhden perjantaisen janojuoman lisää, ja olla ehkä naksun verran vastaanottavaisempi, vaikka suoranaisesta riehaantumisesta voidaan puhua vain aivan hetkittäin, ja eturivissä, mutta hyvä että edes siellä. Oli aivan oikein, ettei Sundara suostunut soittamaan encoreita, asia tehtiin keikan loppupäässä aivan selväksi etukäteen. Ja oli aivan oikein, että bändin veto kellotti vain kolmisen varttia. Kumpi oli tänään itselleen oudossa ympäristössä, bändi vai yleisö? Ehkä hiukan kumpikin. Sundara Karma on tottunut albuminsa promokiertueella täysiin tupiin, loppuunmyytyihin iltoihin, ja todella paljon nuorempaan yleisöön, kuumana vellovaan eturiviin. Monissa kaupungeissa bändin keikka on jouduttu siirtämään isommalle areenalle valtavan kysynnän vuoksi. Mutta toki, jos koko maailman valloittaminen, ja todella isoksi tuleminen on mielessä, on opittava kohtaamaan myös erilaisia yleisöjä. Myös kylmiä, itseään iäkkäämpiä, suomalaisia, juhlaviikkoisia, ja monia muitakin.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt03

Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karma soitti (laskujeni mukaan) 14 biisin settilistansa läpi kompaktisti, ilman turhia sooloiluja ja albumilta tuttujen mittojen venyttämisiä. Viimesyksyisen EP:n radiohitti ”Loveblood” sai aloittaa koko homman. Kakkosena kuultu ”Olympia” osoitti jo bändin tukevan nojan koko brittipopin historiaan. Mutta nuorten miesten kunniaksi on sanottava, että he seisovat omillaan, jalostaen ja hyödyntäen. Sundara Karma ei kuulosta häiritsevästi retrolta, eikä miltään olemassaolleelta bändiltä erityisesti. Siinä, jamppareiden terävän biisikynän lisäksi, lepää alussa mainitun sensaation siemen. ”Flame” soi setin alkupäässä, kenties koko biisilistan komeimmin. Kitaristi Ally Batty nousi kuin vaivihkaa keikan aikana, huomion ollessa alussa todella paljon energisessä solisti Oscarissa, bändin eittämättömäksi kakkosmieheksi. Batty toimitti kaikkiin biiseihin ahkerasti stemmalauluja ja myös perkussioita, välillä Battyn ruudussa piti jopa vähän kiirettä. Mutta ennenkaikkea, ja nyt tullaan tähän. Big Country-kortti pelipöytään, Stuart Adamson mainittu. On kyse sitten täysin tietoisesta seuraamisesta tai ei, mutta ei ole kysymystäkään, missä Ally Battyn kitarismin juuret ovat, ja että kuinka tärkeää kaikki se työ oli koko brittirockin tulevaisuudelle, jota Stuart Adamson etenkin lyhyellä, mutta intensiivisellä The Skids-kaudellaan teki. Jälki oli lähtemätön, tietävät nuoret jässikät sitten äitibändejä edes nimeltä tai eivät. Varsinkin, kun Ally Batty tarttui keikan loppupuolella e-bow’hon ja ulvotti, oli kuin olisin kotiin tullut. Vihdoinkin on löytynyt nuori brittikitaristi, joka edes yrittää seisoa lähellä saappaita, joiden resorissa lukee Stuart.

Vivienne” oli äärettömän lähellä olla keikan kovin veto, aika tarkalleen puolimaissa, mutta kyllä se sitten kuitenkin oli illan kolmanneksi viimeisenä kuultu ”The Night”, erittäin uljas ja erittäin Bruce Springsteenin hengessä rullaava sydänmaiden iso rockbiisi . Ja kyllä, Pomollahan on (sattumoisin) samanniminen merkkipaalu laulukataloogissaan itselläänkin. Illan päättivät bändin iso hitti ”Happy Family” ja vielä ”Explore”, ei encoreita, ei myönnytyksiä. Sundara Karma oli tänään ehkä itselleen aika vieraassa paikassa ja ennenkaikkea, kuten todettua, vieraan yleisön edessä. Tuntui kuin sillä olisi ollut hiukan kiire pois lavalta. Vai onko Sundara Karman rocktähteys nupullaan tässäkin, jätetään nälkää, ollaan vaikeammin tavoitettavissa kuin nuorten muusikon(melkein)alkujen olettaisi olevan.

Jos Huvilateltassa 29.8.1995 olleet muistelevatkin kaiholla ainutlaatuista keikkaelämystään, ehkä mekin nyt paikalle vaivautuneet tiedämme 10 vuoden päästä jotain erittäin speciaalia Suomen konserttihistoriasta. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.

Illan avasi omalla 50-minuuttisellaan kotimainen Death Hawks, jonka onnistuin nyt näkemään ensimmäistä kertaa täysimittaisella vedollaan. Olin aiemmin nähnyt bändiltä vain yhden biisin mittaisen otannan. Hollannin Roadburn Festivalinkin kanonisoima kvartetti (tänään tosin perkussionistilla ja taustalaulajalla vahvistettuna, mutta kuinka tarpeellisesti, jäin miettimään) kiertää ahkerasti maailmalla, ja rutiini näkyy.

huvilateltta2017_deathhawks_joonas_brandt01

Death Hawks. Kuva: Joonas Brandt.

Death Hawks on kieltämättä mielenkiintoinen bändi, mutta viisikymmentäminuuttinen alkoi kyllä vääjäämättä toistaa itseään. Bändin selkärankana toimivat Tenho Mattilan koskettimet ja saksofoni, ne tekevät Death Hawksista paikoin erityisen ja huomattavasti vähemmän kuolevaisen orkesterin. Omaan makuuni DH ei ole riittävän psykedeelinen (maailmassa on nimittäin ollut ihan oikeastikin psykedeelisiä bändejä, ja on yhä), eikä riittävän jumittava. Toisaalta, jos oli pääbändi tänään itselleen hiukan vieraassa ympäristössä, niin oli Death Hawkskin. Se on klubibändi, eikä sen tunnelmointi tule taidefestivaalin telttakeikalla parhaalla mahdollisella tavalla läpi. Ehkä Sundara Karmankin isot biisit tulevat vuosien mittaan entistä paremmin läpi isojen ja vastaanottavaisempien yleisömassojen edessä, isoilla stadikoilla. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.  KG

 

Ebbot Lundberg & The Indigo Children (swe), Sävyt @ Klubi, Tampere 19.01.2017

Tampereen Klubilla on torstai-iltana aivan häkellyttävän hiljaista kellonlyömällä, jolla tämänkertaisen rupeaman lämmittelybändin on määrä aloittaa. Paikalla on millä tahansa matematiikalla alle 20 henkeä. Illan päätähti Ebbot Lundberg soittaa muina julkisuuden henkilöinä Klubin tuulikaapissa puhelua Ruotsiin, ja asettuu sen jälkeen merchandise-nurkkaan hinnoittelemaan levyjä. Lämppärikin aloittaa jo ennen ilmoitettua aikaa, tiski soitattaa Sävyt-nimellä tänään (toivottavasti) viimeistä kertaa operoivaa trioa todella kovilla volyymeilla, illan aikaisuuteen ja bändin lämppäriyteen nähden nyt minimissäänkin. Tämä tietää kovaäänistä keikkaa myös pääbändiltä.

Sävyt taitaa tulla Helsingistä, tai mistä minä tiedän, meneppä ja laitappa Sävyt mihin tahansa länsimaiseen hakukoneeseen tutustuaksesi bändiin, niin ei tule mitään. On vähän yleinen sana nimittäin, ”sävyt”. Kitaristi-laulajan välispiikistä tulkitsinkin, että kokoonpanolla on nimenvaihto edessä, Suomessa kun operoi ainakin yksi muukin bändi samalla nimellä. Mutta mutta. Sävyt, tai miksi ikinä tämä tulevaisuudessa nimetäänkään, on parasta kotimaista pitkään aikaan, ja ihan vähintäinkin parasta suomenkielistä aikoihin. Hyvä jätkät. Häpeilemättömän henkilökohtaisesti ja romanttisella otteella sanoitettua voimapoppia, upeita melodiakoukkuja ja tuntemattomaksi revohkaksi tiukkaa yhteensoittoa. Nuoret tyypit, jotka tekevät näin herkkiä rakkauslauluja, eivät voi olla väärässä. Eivätkä tällä alalla vailla tulevaisuutta. Näin on pakko uskoa. Jos kokenut keikoilla ramppaaja herkistyy menemään jostain kesäisestä tunnelmapalasta keskellä Tampereen talvea tyhjällä Klubilla, niin paljon on tehty oikein. Vaihtakaapas jampat  bändin nimeä ja laittakaa vaikka linkkiä, mikä se (uusi) on, lupaan seurata minkä ehdin ja kykenen. Hienoja popralleja, hienot sovitukset, hatun päästä nostattavia kielikuvia, sanoinko jo?

 

Illan päähenkilöitymä on kuitenkin Västeråsin iso mies, Ebbot Lundberg. Tämä maailmanluokan lauluntekijä muistetaan toki parhaiten The Soundtrack of Our Lives-yhtyeen (tuonnempana vain TSOOL)  perustajajäsenenä, biisinkirjoittajana ja umpikarismaattisena nokkamiehenä ajanjaksolta 1995-2012. Sitä ennen, vuodet 1986-93, Lundberg vaikutti vieläkin vahvaa kulttimainetta nauttivassa Union Carbide Productionsissa. Vai mitä, kuinka moni artisti voi edelleen myydä merch-nurkkauksessaan edellistä edellisen bändin tuorepainatettuja t-paitoja? Vastaus: ei moni.

The Soundtrack of Our Lives (tuonnempana siis vain TSOOL, lupaan) tuli omalta kohdalta nähtyä livenä kahdesti, nimittäin Tavastian lauteilla, ja kummastakin vedosta on muistikuva hikisestä ja intensiivisestä laulujuhlasta täysin tuvin. Tänään on tullut aika tarkastaa Ebbot Lundberg omillaan. Tänään ei tupa tosin ole täysi. Mikä jengiä vaivaa, missä kaikki ovat? Onko Tampereella ulkonaliikkumiskielto? Liiterissä on vielä pääbändin aloittaessakin aivan naurettavan vähän jengiä, ja sekin vähä linnoittautuu kolmen-neljän metrin päähän lavasta, eikä tuo hajurako umpeudu koko puolitoista tuntisen setin aikana. Ebbot on tunnetusti ruotsalainen herrasmies, ja maailmalla paljon erilaista possea nähneenä, suhtautuu asiaan huumorilla. Myönnän olevani osa tuota taakse linnoittautuvaa yleisöä, mutta silti, ei tämmöistä juuri näe, onneksi. Biisien väleissä, me jengi olemme kyllä ihan hyvästi mukana meiningeissä, ei siinä.

Ja siis tottahan on se, että illan soundi ei ole Klubin olosuhteissa lainkaan parhaasta päästä. Eikä ainakaan lavan vierellä, joten on ihan ymmärrettävää, ettei siihen kukaan halua masentumaan. Itse en äänenpaineellisesti erittäin sniiduna kaverina tahdo oikein asettua mihinkään kohtaa salia, bändiä luukutetaan naksun liian kovaa, väittääkseni siinä ongelman ydin, ja se toinen ydin lienee vähäinen väkimäärä. Mainio veto silti saadaan aikaiseksi, torstai-iltaisuus ja tamperelaisuus ei tänään silminnähden juurikaan haittaa bändiä, joten mikäs tässä.

Ebbotia säestää nuorten miesten rokkibändi Tukholmasta, käytännössä nimeltään Side Effects, mutta Ebbotin taustalla nimetty The Indigo Childreniksi. Nämähän voisi tilaisuuden tullen katsastaa omillaankin, siis Side Effectsina, sen verran tiukka pöhinä on pojilla. Pojilla kyllä, kun se tukkansa taakse oikein huolella kätkeytyvä, ja pussimaisen takkinsa suojassa ujoileva basistihahmokin lopulta paljastuu Joacimiksi.

img_1197

Keikka vaikuttaa vielä tunnin kohdalla kellottavan vain mainitun tunnin ja ehkä yhden biisin siihen päälle, mutta Ebbot intoutuu jotenkin vielä uudestaan, ja viimeisen encoren jälkeen onkin yhtäkkiä puolitoista tuntia taulussa. Kaikki olennainen kuullaan Lundbergin takakataloogista, ja ilahduttavasti tuoreelta sooloalbumilta ”For The Ages To Come” ainakin kuusi vetoa, mikäli en täysin seonnut laskuissa. Uutuus tulee siis promottua kunnolla, ja samaan hintaan vanhojen fanien nälkä tyydytettyä.

Soolomateriaalin huippuhetkiä ovat tänään stonerosesmaisesti helskyvä ja oasisluokkiin kasvava ”Backdrop People”, ja uutukaisalbumin ehkäpä eniten TSOOLista (no niin) muistuttava kipale, ”Calling From Heaven”, joka pitkässä levyversiossaan tavoittelee peräti Intian psykedeelisiä sävyjä, mutta soi toki livenä suoraviivaisemmin.

Indigo Childrenin laadulliset tukipilarit ovat ehdottomasti energinen kitaristi Billy Cervin, (joka muuten ihan nuorena kossina soitti TSOOLin riveissä jonkun paikkokeikankin, ja on muutenkin osannut tärkeimmän osan ohjelmistoa ulkoa jo vuosia), ja välillä ihanan manchesteristi nakuttava rumpali Hugo Mårtensson. Pojaksi paljastuvan Joachim Nilssonin voimabasso kantaa parhaiten TSOOL-materiaalissa, missä pitää jynkätä kunnolla ja alhaalta. Elias Ljunqvist kiippareissa tekee töitä saadakseen yleisöä messiin, ja hoitaa soittohommat samalla mainiosti. Taustatukea antava komppikitaristi jää tässä vaiheessa vaille nimeä, lieneekin niin, ettei jannu ole Side Effectsien vakiomiehistöä, vaan kiertueapu.

Union Carbide Productions-menneisyydestä kuullaan kaikki keskeisimmin elämään jääneet biisit, niistä komeimmin kulkee upea ”Golden Age”. Ja samantien, ja taas, harmittaa että tämäkin bändi jäi aikoinaan näkemättä. ”Glad To Have You Back”-garagerymistely meinaa näillä äänenpaineilla mennä hiukan puuroksi.

Ketäpä ei, mutta kyllä tunnustettava on, että tälläkin Ebbot-johtoisella keikalla parhaiten kuitenkin sytyttävät Soundtrack Of Our Lives-raidat. Ebbot Lundberg on ollut kynäilemässä mm. biisiä, joka olisi Oasiksen vuoden 2000 tai sen jälkeisenä sinkkuhittinä voinut pelastaa mainitun bändin ankaralta alamäeltä ja tuholta, mutta ei tehnyt sitä, koska ei ollut niiden biisi, vaan Ebbotin, ”Instant Repeater ’99”. Yksi kaikkien aikojen kovimmista brittiläisistä rockbiiseistä, eikä ole edes brittien tekemä tai esittämä.

Kuullaan toki myös ”Second Life Replay”, joka kirvoittaa kolmen metrin päästä ilahtuneet tunnistushuudot, sekä tietenkin varsinaisen setin perinteisesti paketoiva ”Mantra Slider”. Mainio keikka ilman mitään torstai-iltapisteitäkin, aion olla paikalla, kun Ebbot palaa, millä tahansa kokoonpanolla. Ja aion nähdä lämppärin uudestaan, millä tahansa nimellä. Kyllä ruotsalaiset osaa, minkä tahansa bändin sieltä voi aina ihan seesteisin mielin mennä tsiigaamaan, eikä käytännössä koskaan tarvitse pettyä. KG

Blue Öyster Cult (us), Death Hawks @ The Circus, Helsinki 07.08.2016

Olin jo varma, että Blue Öyster Cult on niitä bändejä, joita en koskaan tule näkemään lavalla. Tai jonka perässä pitäisi jokatapauksessa matkustaa aika kauas. Sitten Fullsteam Agency, yksi alan tärkeimmistä toimijoista, jota ilman Suomi olisi oikein huomattavasti takapajuisempi maa, ilmoitti yhtäkkiä että BÖC tuleekin ihan nurkille. Lippu ostoon myyntitulominuutilla, tietenkin, ja kova odotus päälle, kertaava korva kohti BÖC:in laajaa tuotantoa. Ei ollut Öyster-keikka oveltakaan loppuunmyyty, kun paikalle saavuin, mutta ennakkolippu oli hyvä varmuusväline, olihan kyseessä tuikitärkeä keikka.

Illan avasi kotimainen Death Hawks, joka on pitänyt livenä tsekata oikeastaan koko olemassaolonsa ajan. Mutta jäi nytkin pääosin tsekkaamatta, ehdin vallinneiden liikenneolosuhteiden takia paikalle vasta viimeiseen biisiin, ”Black Acid”. Joka pelkästään todisti, että näiden näkemistä tulee edelleen aktiivisesti pitää agendan kulmassa. Johonkin tulevaisuuden kertaan siis.

Yllättävän vähän jännitti alkamassa oleva Blue Öyster Cult-keikka, vaikka bändi on aivan vääjäämättä 20 tärkeimmän joukossa, jos joutuisin pakotettuna, uhattuna ja/tai ahdistettuna listaamaan itselleni keskeisimmät bändit maailmassa. Nykyiset tai menneet. Tämän ikäisiin orkestereihin on syntynyt luotto, että eivät nämä lennä Atlantin yli pilaamaan mainettaan kovana keikkabändinä, eivät nämä tule tänne soittamaan väärin tai heittelemään avaamattomia vesipulloja yleisöön.

boc_424x600

Keikka avattiin mitä mahtavimmalla tavalla, bändi asteli lavalle ”Game Of Thrones”-sarjan tunnarin soidessa. Kyllä, ”Game Of Thrones”, tv-draamasarja jossa hiljattaisina vuosina ja varsinkin viimeisimmällä kaudella keksittiin käytännössä elokuva uudestaan. Bändi sai tästä uurnallisen laskemattomia lisä-ääniä, eikä sointuakaan oltu vielä soitettu. Hyvin alkoi. Ja hyvin jatkui, jos tätä vuotta katsoo taaksepäin niin ihan tärkeimpiä asioita, joissa olen ollut läsnä. Homma käynnistettiin ”Dominance and Submissionilla”, vuoden 1974 ”Secret Treaties”-albumilta (kyllä juuri siltä, jonka kannessa on saksalainen suihkuhävittäjä Messerschmmit Me262). Ensimmäinen biisi menee aina, ainakin itsellä, tilannetta haltuunottaessa ja kokonaiskuvaa palluroidessa, joten oli hyvä ettei se ollut mikään maailman tärkein. Ja harva bändihän nyt heittää kovinta hittiään ekaksi, sellaiseen olisi varaa korkeintaan Bon Jovilla. Eka biisi menee useimmiten myös soundia hakiessa, joten sen on syytä olla edes jonkinmoinen voimaralli, että tiski pääsee heti kyytiin. Myös tänään avausbiisin ekat kymmenet sekunnit karmaisivat, mutta aivan järjettömän nopeasti soundi saatiin siihen todella hyvään paineeseen, jolla voitiin mennä loppuun asti.

Tämän kesän rundilla BÖC on keskimäärin aloittanut ”This Ain’t the Summer of Lovella”, mutta ihan niin pessimistejä ei Suomessa haluttu olla. Setin vakioavaajaa ei kuultu tänään lainkaan. Kolmantena soitettu ”Burnin’ for You” rullasi jo niin upeana Kansasin makuisena heartlandrockina, että pelkästään tämän yhden stygen takia kannatti olla paikalla. Järjettömän hieno veto! Biisihän oli alunperin suunniteltu kitaristi-biisintekijä Buck Dharman (omalle äidilleen, ehkä, Donald Roeser) soololevylle, mutta hyvä ettei päätynyt, koska nyt sitä ei kenties olisi kuultu, jos niin.

Tässä vaiheessa koskettimien takana show’n aloittanut Richie Castellano on tullut eturiviin ja ottanut kitaran käteensä. Neliäänistä laulua ja neljä keppiä eturivissä. Tuntui että laulaja Eric Bloom soitti komppia lähinnä siksi, että olisi jotain mitä hypistellä, mutta vuodesta 2004 bändissä ollut Castellano osoittautui sensijaan ankaraksi luukuttajaksi. Pääkitaroinnin ja enimmän sooloilun toki hoitaa edelleen Dharma, mutta Castellano sai paljon tilaa. Blue Öyster Cult on aina ollut ainakin jonkinmoinen demokratia, biisejä on kirjoitettu ja saatu levyille läpi laajalla rintamalla, ja päävokaalejakin on jaettu, joskin Bloom on aina ollut se virallinen pääsolisti. Keikan puolenvälin jälkeen Bloom myös soitti koskettimia useammassakin biisissä, Castellanon kepitellessä menemään.

Roeser ja Bloom ovat olleet mukana hamasta alusta asti, bändihän perustettiin New Yorkin Long Islandilla 1967. Se toimi ensin nimellä Soft White Underbelly, kitaristinaan Donald Roeser. Bloom liittyi remmiin 1969, pian tuli ajankohtaiseksi myös nimenvaihdos. Legendaariseksi muodostuneen anagrammin sanoista Cully Stout Beer, keksi tuolloin bändin managerina ja tuottajana toiminut, kesäkuun lopulla kuollut Sandy Pearlman.Tuolloinen rytmikitaristi Allen Lanier (rauha myös hänelle) keksi lisäksi heittää umlautit O:n päälle, joskin rockjournalisti Richard Meltzer on myöhemmin ottanut tästä kunnian itselleen. Sellaisia ne rockjornalistit on. Umlautien käyttö tuli sittemmin raskasrockissa suorastaan muotiin, tyyliin Motörhead ja Mörbid Vomit.

Keikan ehdottomasti komeimpia vetoja oli ”ME262” setin alkukolmanneksen päätteeksi. Vai oliko se sittenkin Dharman laulama ”Harvest Moon”? Ei, kyllä se taisi olla niinikään Buck Dharman tulkitsema ”The Vigil”. Mahdotonta päättää. Itselle upposivat kuitenkin verrattomasti paremmin Roeserin aka Dharman laulamat biisit. ”Buck’s Boogie” kulki iloisena ja pitkänä revittelynä, jota on taatusti kiva soittaa. Tässä vaiheessa oli sekin selvää, että rumpali Jules Radino on yksi parhaista näkemistäni pitkään aikaan. Tanakka maxweinbergmainen lyönti ja äärettömän viileä tapa heitellä kapuloita ilmaan. Vaivattoman oloisesti lähti todella luja lyönti. Mies muistetaan takavuosilta mm. Popa Chubbyn bändistä, siellähän sitä on oppinut, mitä tarkoittaa tanakka. Kohti keikan finaalia Radinolla näytti olevan jotain setin paikallaanpysymättömyysongelmia, tai vastaavia, mutta komppi jytisi kuitenkin loppuun saakka.

Tässä biisiseurassa ”Tattoo Vampire” tuntui vähän läpilanaukselta, ehkä jopa ”Godzilla”. Vaikka onhan viimemainittu pakollinen kuultava, kun puhutaan BÖC-keikasta, ei sillä. Aiemmin olinkin kuullut biisin livenä vain Fu Manchun soittamana. Varsinainen setti päättyi siihen, mihin se vain ja ainoastaan voi päättyä, eli bändin suurimpaan hittiin, Billboard Hot 100-listalla 20 viikkoa viihtyneeseen ”(Don’t Fear) The Reaperiin”. Tätäkin on pumpattu aika monen coverpumpun toimesta maailman soittoruokaloiden nurkissa, mutta kun alkuperäinen bändi sen neliäänisesti veti, niin olihan se nyt maaginen hetki.

Encoreita kuultiin kolme ja niistä ensimmäinen, vuoden -85 ”Club Ninja”-albumin raita ”Perfect Water” saa meikäläisen kaivamaan hihastaan Big Country-kortin. Ainoa vakilukijani tietääkin, että nurkista nuhjuiset Big Country-ja Springsteen-kortit voidaan läväyttää pöytään periaatteessa hyvinkin löyhällä asiayhteydellä. Maailman parhaan bändin, Big Countryn, vuonna 2001 edesmennyt nokkamies Stuart Adamson oli näetsen armoitettu BÖC-fani. Bändin ”Under Cover”-albumilta löytyykin upea ”(Dont Fear) The Reaper”. Mutta myös niin, että ”Perfect Water” olisi hyvin voinut olla Stuartin biisi, ja löytyä vaikkapa ”Driving To Damascus”-levyltä. Ai että mihin kaikki edellämainittu liittyy? Ei oikeastaan mihinkään.

Joka tapauksessa, jälleen Roeserin laulamana, ”Perfect Water” oli yksi illan parhaita vetoja. Biisin soittaminen tänään oli Blue Öyster Cultin lahja tosifaneille, raitaa on livenä kuultu erittäin harvoin. Toisena encorena kuultiin ”Joan Crawford”, ja keikka päättyi, kuten BÖC-keikoilla on tapana, ”Cities on Flame with Rock’n’Rolliin”. Neliäänisesti laulettu, mukana myös basisti Kasim Sulton, polki isollaan ja massiivisesti. Näillä mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/blue-oyster-cult/2016/the-circus-helsinki-finland-3bfc9c28.html

Bloom ja Roeser ovat seitsemänkympin huitteilla kumpikin. Kun jompikumpi lopettaa, pitää toivoa ja uskoa, että bändin tarina oli siinä. Ettei kumpikaan jatka BÖC:ia yksinään, tai siis nuorempiensa kanssa. Nyt Suomi oli onnekas, toisin sanoen homma oli kohdilleen neuvoteltu–bändi ei soittanut lainkaan Ruotsissa ja Tanskan vedostakin oli jo kaksi iltaa. Euroopan osuus myös päättyi Helsinkiin, joten kysessä oli erittäin arvokas pistokeikka. KG

Black Sabbath (uk) @ Monsters of Rock, Kaisaniemi, Helsinki 07.07.2016

Kun kaikki menee pieleen, tai kun ihan kaikki ei mene putkeen, miten vain. Siinä illan teema kun kokoonnun 20 000 muun kanssa todistamaan Black Sabbathin viimeistä (todennäköisimmin ja mitä toivottavimmin) Suomen keikkaa Kaisaniemen soralle. Ja voi jopa olla, että todistan viimeistä pistekonserttiani Kaisaniemessä, vähintäinkin koskien tapahtumia joissa LiveNation on järjestelyvastuussa.  Isot konsertit eivät kuulu Kaisaniemeen, Tuskan muutto täältä pois olisi voinut olla selkeä viesti muillekin. Taannoisesta Queenin konsertista oli otettu opiksi harvinaisen vähän, ja jos opiksi ottamista rajoittikin aika, ei ketään kiinnosta.

Saavun alueelle liian myöhään. Myönnän, oma vika. Mutta muutaman neuvoa-antavan ottaminen lämpimissä keskustan baariolosuhteissa tuntui hyvältä ajatukselta kestää Kaisaniemen tunku, töniminen ja agressiivisuus. Ja hyvä idea se olikin, ei siinä. Toverit houkuttelevat vielä alueelle saavuttaessa heittäytymään baarijonoon, vaikka Opeth jo lopettelee pitkäksi venyvää settiään. Jonossa menee aikaa, odotan innolla nähdä, onko itse myynti hidasta, vai ovatko asiakkaat sitä. Kaikesta päätellen asiakkaat, ja meitä vain on liikaa. Osa on jo ennen pääbändiä niin liiskat, naamat tai turvat että ostotapahtuma hidastuu jo senkin takia. Lisäksi aina joku harvinaisempi konserttivieras keksii pystyttää torikokouksen keskelle jonoa, niin että kukaan ei enää tiedä mistä jonouma ylipäätään alkaa, ja mihin se päättyy. Arvontalaulu raikaa tänään erityisesti anniskelukarsinassa, jollaisista käsittääkseni ollaan uuden alkoholilakipaketin myötä pääsemässä eroon. Ja arvatkaas mitä? Sitten näihin Sabbatheihin ja vastaaviin Kaisaniemiin ei ainakaan kannata enää mennä, örvellys ja omille jaloille kuseminen siirtyy nimittäin sinne kentälle, missä nyt on epätoivoisesti yritetty katsastaa bändejä.

Ok, oma vika mennä kietaisemaan liian myöhään keskikeijo aivan järjenvastaisiin jonoihin. Juontaja Jone Nikula käy lavalla huutelemassa maalaisjärjen perään, että älkaa kaikki jonottako yhteen bajamajaan, sinne mahtuu vain yksi kerrallaan, menkää tuonne taakse,siellä on niitä kymmenittäin lisää. Hyvä huomio käydä ohjeistamassa kansaa, jonka ajatus alkaa selvästikin sumentua, mutta sinne takalinjoille ei tässä tungussa ole ihan hirveästi asiaa, eikä ainakaan kovin nopeasti. Kaisaniemen kapasiteetti on jotain 10 000:n luokkaa, nyt täällä tönii toisiaan yli 20 000 ihmistä.

Black-Sabbath-e1443602694904

Olisi kiva saada semmoinen rätinki joskus eteen, että mitä esimerkiksi Black Sabbath-liput maksaisivat, jos kyseessä olisi ihan oikea pistekonsertti, eli maksettaisiin vain yhdestä bändistä, siitä joka ihan oikeasti halutaan nähdä? Ei hukattaisi rahaa lämppäreihin, rahanahneisiin insinööriheavybändeihin, jotka soittavat aina, kun kissaa ristitään, joka paikassa. Paljonko jengi olisi valmis maksamaan vain yhdestä bändistä, asiallisissa puitteissa, joihin ehdottomasti kuuluisi jonkinmoinen tila ympärillä ja jonkinmoinen näkyvyys? Palaan tähän..

Tilaisuuden nimi on Monsters of Rock. Kuka näistä on monsteri, tai koskaan ollut?  Amorphis, jonka saa suostuteltua mihin tahansa rippijuhliin soittamaan, vai Ruotsin vastaava jokapaikanhöylä Opeth? Ainoa järkevältä kuulostava lämppärivalinta tänään on Rival Sons, joka toki sekin käy aika usein Suomessa, mutta sillä on sentään loistava levy vastikään julkaistuna, eikä se esiinny tänä kesänä joka notkossa. Tilaisuuden nimi siis pelkästään lupaa liikoja.

Myönnän, kun Black Sabbath aloittaa, olen liian kaukana takalinjoilla. Saan huonot jalansijat. Heti Opethin lopettaessa olisi vielä ollut pientä toivoa, nyt ei enää. Rynniminen eteenpäin tuottaa parinkymmenen metrin edun, tänään lasketaan kaikki. Tuolla matkalla kohdattu kuusikymppisten äijien agressio on jo sitä luokkaa, että fiilistä nakerretaan pala kerrallaan.

Black Sabbath” soi hapuillen, mutta sille sen voi suoda, hapuillenhan se on aikanaan levytettykin. Jos biisin nimi ei olisi juuri se mikä on, bändi ei olisi tätä koskaan soittanut livenä. Omilta conversensijoiltani näen koko keikan aikana vaivatta vain basisti Geezer Butlerin, ja hänkin on noin puolen tulitikkuaskin kokoinen. Tunnistettava tosin.

Kakkosbiisi ”Fairies Wear Boots” lähtee jo napakammin. Illan soundit ovat hyvät, jotain sentään oikein. Toisaalta, jos näin yksinkertaista kamaa ei saa kuulostamaan hyvältä, niin sitten vaan Postiin töihin. Ozzy Osbournen ääni on varsin hyvässä kunnossa, ja ukko itsekin ihan vetreänä. Ozzylle on suotu joku etuoikeus maailmassa ja rockin historiassa olla ”kohtuullisen hyvässä kuosissa”, tai ”ihan virkeä”. Aika harva saa puolihalvaantuneena vedettyä uraa sillä tavalla anteeksi kuin Ozzy. Itse en ole ikinä jaksanut Ozzyssa arvostaa muuta kuin osallistumista näiden heavyn klassikkobiisien kirjoittamiseen, ja tietenkin legendaarista ääntä.

Pari seuraavaa biisiä menee muita miettiessä, tänään siihen on aikaa. Yksi asia joka pistää silmään niin, ettei tahdo pysyä nahka päällä, on videoscreenit. Yli 70 % kaikesta kansasta tänään täällä on näiden varassa, mitään muuta näkyvyyttä lavalle ei ole. Ja mitä tapahtuu screeneillä? Maailman huonointa bändin kuvaamista, videohesselöintiä ankeimmasta päästä. Jos ohjaaja onkin kehottanut näyttämään otelautoja, niin onko pakko katsella bassottelevia sormia ja otelautoja puolitoista tuntia? Hädin tuskin selviää, mikä bändi on lavalla. Mitä itse tulen muistamaan, noin visuaalisesti, tästä keikasta? Geezer Butlerin sormet screenillä, ”Children of The Graven” pääkallovideon ja sen, että edessäni olevan kaverin hupussa lukee Helly Hansen. Ja tää oli tosiaan sen 88,50, kassan kautta ulos, kiitos. Menkää LiveNation vaikka vain Tuskaan katsomaan, miten asiat kannattaa järkätä ja miten bändejä kuvataan screenille.

Kun yhdeksäntenä kuultava ”Hand of Doom” alkaa, ollaan voiton puolella. Kaikki biisit toki soitetaan hartaan pitkinä versioina. Toivoisi suorastaan että jonkun biisin, tai pari, voisi soittaa lyhyempänäkin luentana. Lisäisi keikan dramaturgiaa kummasti. ”Rat Saladin” yhteydessä kuullaan Tommy Clufetosin rumpusoolo. Aivan, kuka on Tommy Clufetos? Jamppari on tuttu Ozzyn bändistä, mutta soitellut myös Ted Nugentin, Rob Zombien ja Alice Cooperin kanssa. Asiallinen kannuttaja, mutta soittotyyliltään paljon Bill Wardia agressiivisempi, ja erittäin paljon vähemmän jazz, vähemmän groovea. Luettelen asiat, joita nyt on ikävä— Bill Ward, hyvä fiilis ja sijainti lähempänä lavaa. Huomatkaa, etteivät Butler ja Tony Iommi koskaan väittäneet (tämän kiertueen tai edellisen studiolevyn synnytyspuuhissa) Bill Wardin olevan liian huonossa kunnossa soittamaan maailmankiertuetta. Ozzy väitti niin, toisin sanoen Ozzyn manageri, ja nyt näköjään kohta entinen rouva. Bill Wardia ei haluttu mukaan, koska kaikille olisi kenties selvinnyt, että Ozzy onkin huonoimmassa hapessa.

Tommy Clufetos soittaa eri bändissä, ja ”Rat Saladin” rumpusoolo kilahtaa oman Top 20 Turhimmat Rumpusoolot-listani kärkikahinoihin. On epäkunnioittavaa antaa Clufetosille soolotilaa, on epäkunnioittavaa esitellä kosketinsoittaja Adam Wakeman ilman, että Wakemanin yllä syttyy spottivalo. Clufetosin kohdalla syttyy kyllä, vaikka Wakeman on ollut mukana paljon pidempään. Tämä on bändi, jossa nihilismi muuttuu lihaksi. Kaikki ovat aina olleet jollain tapaa sekaisin. Geezer väitti haastattelussa, että joo Bill Wardia kysyttiin mukaan, mutta ei se halunnut lähteä. Viikon päästä kaveri muistaakin oikein toisessa haastattelussa, eikun joo, ei sitä koskaan kysyttykään. Samoilla logiikoilla Tony Iommi pyöritti vuosikausia bändiä yksin, nimellä Black Sabbath. Ei tarvinnut kysellä keneltäkään, vaikka kaikki bändin rakentaneet levyt, ja koko maine, oli nelistään luotua.

Hittejähän tänään periaatteessa vain soitetaan, niinkuin hautajaiskiertueella kannattaakin, silti ”Iron Man” aloittaa sen todellisen kimaran. Iommin kitara rouhii komeasti, mikään muu ei toki kävisikään päinsä. ”Dirty Women” on miehen parhaita sävellyksiä, aikoinaan hämmennystä herättäneeltä ja aliarvostetulta ”Technical Ecstasy”-albumilta (1976). Biisi on ehdottomasti illan kovin louhinta, Iommin ja Butlerin yhteinen tumma groove on hienoimmillaan.

Varsinainen setti päättyy ”Children of The Graveen”, joka monelle tuntuu olevan illan kohokohta. Mutta ilman ”Paranoidia” täältä ei lähdetä, ei Black Sabbath ole ikinä mistään lähtenyt. Ozzy tietää sen, ja Ozzylla on kiire pois. Encorea ei edes ehditä vaatia, kun mies jo katkokävelee lavalle takaisin, että kai me nyt yks vielä vedetään. Ja vetäähän ne. Olen etukäteen olettanut, että viimeinen ”Paranoid” tuntuu isolta, tai isommalta. Nyt se ei tunnu miltään. Kun bändin taakse putoaa taustakangas, jossa lukee ”The End”, olo on helpottunut. Nyt ei enää, nyt se on loppu. Olen ollut paikalla.

Luettelen hyvät asiat: olin paikalla kun Black Sabbath soitti viimeisen keikkansa Suomessa. Olin paikalla, kun bändi veti alkuperäisnelikollaan aivan mahtavan vedon Hartwall Areenalla 2005. Vettä ei satanut, ei nyt eikä silloin. Itse keikassa tai bändin vedossa ei ollut varsinaista ongelmaa. Soundit olivat hyvät. Keksin myös, että aika spesiaalia saa tapahtua, ennenkuin tunkeudun Kaisaniemeen takaisin, silloin kun lippuja myydään näitä määriä, ja kun järkkäävän tahon kohdalla lukee LiveNation. Ja vielä, ettei kukaan ainakaan omassa kuulopiirissäni huutanut ”soittakaa Paranoid”. Siitä iso kiitos ympärilläni olleille.

Kiitos myös Black Sabbath, RIP.   KG

Europe (swe), The Vintage Caravan (ice) @ Pakkahuone, Tampere 27.09.2015

Islantilainen The Vintage Caravan on paiskonut itseään aika älyttömän huonolla nimellä, jos minulta kysytään. Mutta nimi ei bändiä pilaa, ellei bändi nimeä. Kaikki muu nimittäin jässiköillä oikeastaan onkin sitten kohdallaan. On ammattitaitoa, asennetta ja kunnianhimoa. Vuonna 2006 perustettu trio laittoi nimensä Nuclear Blastin paperiin viimevuotisen Euroopan-turneen päätteeksi. Ja sopparin kunniaksi jäbät yhteistuumin muuttivat Tanskan Sönderborgiin, lähemmäs levy-yhtiön pääkonttoria ja eurooppalaista rockelämää. Halu on siis pitkälle, ja Tampereen Pakkahuoneella kuullun kolmevarttisen perusteella sinne on kaikki edellytykset.

The Vintage Caravan louhii psykedeelissävytteistä heavy bluesia, mutta se ei retroile koska kaikki muutkin niin tekevät, se on ilmeisen tosissaan lajivalintansa kanssa. Bändi on ehdottomasti yksi parhaista viime vuosina ilmenneistä alan retkueista. Vyön alla on kolme pitkäsoittoa, ja varsinkin tuorein ”Arrival” kannattaa ottaa tehokuunteluun, jos värikkäiden sienten huuruinen, tai vain vanhan koulun pikkupsykedeelinen raskas blues maistuu. Oskar Logi Agustsson on todella kova kitaristi, Telecaster ulvoo väliin kuin Hendrixin akan pojalla, älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. Vaikka hetkittäin tuntuukin, että basisti Alexander Örn Numason kouhaa eri bändissä kuin muut, on Islannin janttereilla homma erittäin hallussa. Nämä omalle headline-klubivedolleen Härmään pian. Tällä kertaa Caravanilla on kunnia olla paitsi ihka ekalla Suomen-keikallaan, päästä ekaa kertaa (aiemmin päivällä) saunaan, myös lämmitellä yhtä maailman kovimmista ikinä hard rock-yhtyeistä. Europe, pojat ja tytöt, Europe.

Hyvää kannattaa odottaa, silti 45 minuutin roudaustauko tuntuu liian pitkältä. Varsinkin, kun ruotsinpoika roudaa vartissa, ja loppuaika katsellaan kun savu kiemurtelee lavalla. Vihdoin yksi koko rockin historian kovimmista biisinkirjoittajista (naurakaa vaan, lukekaa huuliltani, ottakaa sanani sydämeenne, miten vaan, mutta olen tätä mieltä) miehistöineen astuu kuitenkin tullikamarin lavalle, ja alkaa karvan päälle puolitoista tuntia kellottava hard rock-juhla. Tytöt ja pojat, Joey Tempest.

80-luvun tukkajumalat ovat kaikki jo maagisista maagisimman viidenkympin rajapyykin ylittäneet, mutta ei tunnu missään. Europe julkaisi maaliskuussa kovimman albuminsa moneen vuoteen. ”War of Kings” on täynnä toinen toistaan kovempia melodioita, maailmanluokan ralleja. Voiko täsmälleen samaa sanoa, kun Whitesnake tai edes Bon Jovi julkaisevat uuden platan? Europe, naiset ja herrat, on hirvittävässä luomisen lyönnissä, hittimylly ei jumiudu. Bändin jo vuosia tarjoama flirtti raskasbluesin ja southern rockin kanssa, on nostanut sen peruuttamattomasti kuolevaisen kasariretroilun ja greatest hits-rundien Siperiassa, yläpuolelle.

Europe soittaa ylpeästi peräti kuusi vetoa tuoreimmalta albumiltaan, se tietää itsekin tehneensä kovan kiekon. Keikka käynnistyy peräkkäin platan kahdella avausraidalla, ensiksi ”War of Kings”, erittäin Dion hengessä sävelletty keskitempoinen klassikko jo syntyessään. John Norumin kermanvärinen Strato ulvoo. Kakkosvetoon ”Hole In My Pocket” mies vaihtaa mustaan Flying V:hen.

Sitten hittiosastolle, kärry täyteen ja kortti laulamaan. Omalla kohdalla illalta eniten odottamani biisi soi jo kolmantena, ”Superstisious”, vuoden 1988 ”Out of This World”-albumin avaava kuningasraita. Setin vanhin yhä mukana oleva tsibale on ”Scream Of Anger” (1984). Se tuntuu tässä seurassa hiukan oudolta rymistelyltä, ja löytää ehkä huonoimmin kodin nykyisestä settilistasta. Kiipparisti Mic Michaeli aloittaa ”Carrien” intron, ja melko täysi Pakkahuone hullaantuu. Ilma on sakeana älypuhelimia. Moni täällä muistaa ajan, jolloin käytettiin Coltin sytkäreitä ja poltettiin pikkusoosissa sormet. Älypuhelin on kätevämpi, sillä pala keikkaa tallentuu huojuvaksi muistoksi tärkeästä illasta. Maailma muuttuu, ja Europe sen mukana. ”Bag of Bones”-albumin ainoa livesettiin jäänyt raita ”Firebox”, tuntuu näissä lähtötelineissä renkutukselta. Älkää ihmeessä kuitenkaan ymmärtäkö väärin, se on nimittäin toki kovan luokan ralli sekin. Uutuusalbumin ”Praise You”-biisiin John Norum, Norjan Richie Sambora, nykäisee huikean soolon, erittäin Gary Mooren hengessä. Eikä ole illan aikana edes ainoa kerta, kun edesmennyt mestari käy mielessä. Itse en ole varsinaisesti mikään kitarasoolomies, mutta ”Praise Youn” ulvotus on näissä genreissä yksi parhaista todistamistani koskaan. Nousee mieleen häkellys Wingerin Pariisin keikalla vuosia sitten, kun Reb Beach luukutti niin, että vihdoin luukuttamisessa oli paljonkin järkeä. Liian usein kitarasoolo soitetaan, kun sellainen kuuluu soittaa.

Puhumattakaan rumpusoolosta. Sellaisen takoo Ian Haugland Gioachino Rossinin Wilhelm Tell-oopperan alkusoiton päälle, tai tukemana. Olisikohan turhin rumpusoolo sitten…odottakaas kun muistelen..en muista, mutta turha on. Muutenkin illan aikana tuntuu, että ei ole kenties Hauglandin paras keikka ikinä. Fillit ei oikein lähde, vai eikö mies harrasta niitä muutenkaan? Onko bändillä ehkä vaikeuksia kuulla rumpuja, joku käsittämätön epätahtisuus näetsen vallitsee.

Keikan loppukolmanneksella, lopullisen lähtölaskennan jo alettua, soitetaan sitten varsin vallaton hittiputki. Kuinka ollakaan. Norumin upealla ”Vasastan”-instrumentaali-introlla avaama ”Girl From Lebanon”, ja uutuuslevyn huikea ”Days of Rock’n’Roll” sen kirkkaimpina hetkinä. Täällä kannattaa tänään olla, bändi lavalla on legendaarinen Europe. Ja miettikää hetki, millä kokoonpanolla vuonna 2015. Tempest laulussa, ja pääasiallisessa biisinkirjoitusvastuussa tietenkin aivan alusta lähtien, Norum perustajajäsenenä myös. John Leven bassossa vuodesta 1981, eli kaikilla levytyksillä. Kiipparisti Michaeli ja rumpali Haugland vuodesta 1984, toisinsanoen mukana jo kuumimmassa kansainvälisessä läpimurrossa ja tärkeillä alku-uran albumeilla. Harva bändi pystyy tähän, U2:t ovat äärimmäisiä poikkeuksia. Ehkä kokoonpanon pysyvyys kertoo paljonkin työnteon ilmapiiristä, olisikohan tuo hyvä meininki ollut osaltaan myös menestyksen takeena.

Varsinainen setti päättyy 19 biisin jälkeen, Europe on tarjonnut hard rock-viihdettä joka eurolla. Mutta ilman ”The Final Countdownia” täältä ei lähdetä. Se soi Tampereen yöhön raikkaana ja vaivattomana, kuin bändi olisi juuri keksinyt säveltäneensä aikamoisen kultakimpaleen. Tätä on jyystetty tuhansia kertoja, mutta se ei saa näkyä, eikä näy. KG

Post Navigation

%d