Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Kimmo Pohjonen”

Adrian Belew Power Trio (us), Kimmo Pohjonen @ Tavastia, Helsinki 07.02.2016

Progen monitoimimies Adrian Belew on yksi rockin historian hienoimmista esimerkeistä, että joskus joku voi olla oikeassa paikassa peräti oikeaan aikaan. Vuonna 1977 Belew johti omaa Sweetheart-nimistä coverpumppuaan, joka toki oli coverpumpuksi saanut hyvää nostetta, mutta silti 27-vuotiaan kitaristin mieltä poltteli, tuleekohan tästä ikinä mitään. Eräälle keikalle sattui kuitenkin yleisön joukkoon muuan Frank Zappa, jonka autonkuljettaja oli vinkannut, että nyt kannattaa tsekata yksi nuori luukuttaja. Ei aikaakaan kun Belew soitti pääosin rytmikitaraa Zappan albumilla ”Sheik Yerbouti”, ja sitä seuranneella kiertueella, ja esiintyi näin ollen myös Zappan itsensä (kuinka ollakaan) ohjaamassa, tuottamassa ja leikkaamassa konserttielokuvassa ”Baby Snakes” (1979).

Muuan Brian Eno sattui puolestaan näkemään Zappan konsertin Saksan Kölnissä, ja vinkkasi ystävälleen David Bowielle, että nyt kannattaa tsekata yksi nuorehko luukuttaja. Näin Belew päätyi soittamaan Bowien ”Heroes”-kiertueelle, sekä kitaroimaan mestarin seuraavalle albumille  ”Lodger”. Miesten tiet kohtasivat vielä kerran, vuonna 1990, jolloin Belew toimi Bowien ”Sound+Vision”-rundin musical directorina.

Vuonna 1980 Belew perusti jälleen oman bändin GaGa, joka nopeasti löysi tiensä jo Bowien ”Heroes”-albumilla soittaneen, muuannen Robert Frippin League of Gentlemen-kokoonpanon lämmittelijäksi. Samaan aikaan Belew oli ystävystynyt Talking Headsien kanssa, ja oli enemmän kuin vakituinen vierailija bändin konserteissa, muistettavimmin biisissä ”Psycho Killer”. Belew päätyi Enon suosituksesta myös soittamaan sooloja TH-albumille ”Remain In Light”, ja vuodenvaihteen ’80-81 miehemme vietti Talking Headsien virallisena kiertuekitaristina.

Eikä tässä edes kaikki, Robert Frippiin törmäily eri yhteyksissä johti sekin nopeassa tahdissa siihen, että Belew löysi itsensä toimimasta päävokalistina, kitaristina, säveltäjänä ja tekstintekijänä myyttisessä King Crimsonissa peräti 22 vuoden ajan, kahdessa eri periodissa tosin. Toistaiseksi vain itse Fripp on vaikuttanut bändissä pidempään. Crimson-pestinsä lisäksi Adrian Belew on vuosien varrella musisoinut hirvittävän liudan huippuartisteja kanssa (Cyndi Lauper, Laurie Anderson, Mike Oldfield, Paul Simon, Joe Cocker, Nine Inch Nails, Ryuichi Sakamoto jne jne.)

Edellä palanen rockhistoriaa Belewin näkökulmasta, ja nyt asiaan. Sooloartistina Belewilla on vyönsä alla peräti 15 studioalbumia, niistä viimeisin vuodelta 2009, nimeltään ”e”. Kyseinen albumi oli samalla ensimmäinen levytys Belewin nykyiselle bändi-inkarnaatiolle, Power Triolle. Tavastian sunnuntai-illassa nähtiin Power Trio kokoonpanolla Belew (kitara, laulu ja Macbook), Julie Slick (basso) ja Tobias Ralph (rummut). Bändi on aivan oikein nimetty, harvoin saa todistaa näin tiukkaa, ammattimaista ja väliin varsin raskaskätistäkin progekonetta. Raskaskätisyys ei ole Belewilla tosin itsetarkoitus, mutta biisien dynamiikka tulee parhaiten esiin kun niitä rouhii hiukan ankarammalla otteella, on kyse sitten King Crimson-covereista tai miehen soolobiiseistä.

Tavastian hikinen veto oli tämänkertaisen rundin neljäs, takana oli avauskeikka Israelissa (jota sävytti rumpali Ralphin sijoiltaan lurpahtanut olkapää, ja siitä lopulta säikähdyksellä selviäminen), sekä Kööpenhamina ja Göteborg. Belewin välispiikin mukaan harjoittelemaankaan ei oltu juuri ehditty, mutta se ei Helsingin keikalla päässyt juuri missään näkymään, puhumattakaan että haittaamaan. Hienointa Power Triossa onkin sen maanläheinen meininki, se ei ole hionut itseään käymään atomikellon tahtiin ja tukahduttanut luovuuttaan, vaan voin kuvitella että tämä power house sykkii illasta toiseen aina hiukan fiiliksen mukaan. Bändillä oli erittäin hauska ilta, ja se tarttui yleisöönkin. Belew osoittautui tällä omalla kohdallani ensimmäisellä keikkakosketuksella leppoisaksi huumorimieheksi. ”Do you like King Crimson? That’s good. I like them too. I liked them even more, when being part of the band. But I still like them.” 

Illan settilista sisälsi parisenkymmentä stygeä, karvan alle puolet King Crimsonia Belewin kaudelta, ja loput soolotuotantoa. Keikka oli jaettu kahteen puoliskoon, välissä vartin hienkuivattelutauko, joka ainakin maestrolle itselleen tuli varsin tarpeeseen.

Kummankin setin alussa soitettiin lyhyitä versioita tutuista biiseistä, esim. kakkospuoliajan avanneesta ”Heartbeatsta” vain tyyliin kertosäkeen mittainen otanta. Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin muutama tärkeä Crimson-biisi, kuten ”Dinosaur” (vuoden 1995 ”THRAK”-albumilta) ja ”Frame By Frame”, bändin ensimmäiseltä Belew-kiekolta ”Discipline” (1981). Keikan alkupään ehdoton kohokohta oli kuitenkin peräkkäin soitettu Crimson-kaksikko; ensin ”THRAKlta” seesteisen kaunis ”One Time” ja sitten ”Three of a Perfect Pair”-albumin (1984) nimiraita. Näissä Power Trio pääsi näyttämään todellisen laatunsa, rumpali Tobias Ralph oli alun settiä ollut hieman vakan alla, mutta ei ollut enää.

Sekä Ralph että basisti Julie Slick ovat kumpikin Berklee College of Music’n kasvatteja, ja sen kyllä huomaa. Kumpikin on soittanut intohimoisesti noin nelivuotiaasta lähtien, ja senkin huomaa. Ralph on soittanut mm. Trickyn kanssa, ja tehnyt yhteislevyn nykyisen(kin) Crimson-rumpalin Pat Mastelotton kanssa. Julie Slick keräsi lavan vasemmalle reunalle kovan otannan miespuolisia progen ystäviä, eikä kyse ehkä ihan pelkästään ollut bassolinjojen seuraamisesta. Itsekin toki olin vasemmalla puolella ja varsin lähellä, mutta Tavastialla vasemman kautta nyt vain pääsee helpommin lähemmäs..Ralphin kannut oli tuotu lavan oikeaan etureunaan, mies soitti katsekontaktissa keppiosastoon. Kaikesta huokui, että bändi halusi olla yleisöä lähellä, ja pitää homman inhimillisen kokoisena.

Harvoin näkee keikalla näin mietittyä dramaturgiaa; kummankin setin alut lyhyitä versioita tutuista biiseistä, Belewin soolot keskimäärin maltillisen mittaisia, paitsi kerran kummallakin puoliajalla päästettiin ns. progehelvetti irti, jamiteltiin ja luukuteltiin niinkuin keikka ei päättyisi koskaan. Näiden sessioiden nimet olivat ”Beat Box Guitar” ja ”Of Bow and Drum”, ja hei, korjatkaa jos olen väärässä. Moni oli toki tullut pääosin Belewin luukutuksen takia paikalle, ja kahdessa pitkässä vedossa saatiinkin makiaa mahan täydeltä. Itse en koskaan ole ollut oikein kitarasoolomiehiä, joten omalla kohdalla upposi paremmin esim. kompakti ulvotus ”One Timessa”, mitä sooloiluun tulee. Ja kiitos herralle itselleeen, eli Adrianille, tänään ei kuultu rumpusooloa, eikä bassosooloa, vaikka kumpikin instrumentti oli maailmanluokan käsissä. Dramaturgia toimi.

Kakkospuoliajalla ylitse muiden nousivat Belewin soolotuotannon vakiosoitetut ”Ampersand” (”Side One”, 2004) ja ”Futurevision” (”Here”, 1994), varsinaisen session päätteeksi rymisteltiin vielä hillittömän pitkä versio kappaleesta ”e”. Ja kun tavastiallinen hyvän musiikin ystäviä halusi lisää, ainoana encorena kuultiin King Crimson-klassikko ”Indiscipline”, albumilta ”Discipline”. Viime mainittu voisi mainiosti toimia vastauksena kysymykseen ”isi, mitä on dynamiikka”, ja kovin räjähtävästi biisi lähti myös Power Triolta illan päätteeksi.

Adrian Belew lupasi tulla piakkoin uudestaan, rivien välissä mies tuntui puhuvan jo ensi vuodesta. Tietää siis enemmän kuin me. Tervetuloa, näin uskomattoman hienoja iltapuhteita mestarillisen yhteensoiton, virtuositeetin, komeiden biisien ja musisoinnin ilon parissa näkee lopultakin liian harvoin.

Nyt olen nähnyt viisi King Crimson-muusikkoa livenä eri yhteyksissä, mutta en vieläkään itse Jättiläistä. Sitä, miksi ja miten missasin bändin syksyllä 2003 Helsingissä, en jaksa edes ajatella, tulee vain paha mieli. King Crimson on syksyllä tien päällä sivistyneemmässä Euroopassa, sinne pitäisi päästä, mutta mihin ja miten, ja miten myöhään päätöksen uskaltaa jättää? Jääkää odottamaan, niin minäkin.

Tavastian illan avasi tuttuun ja totutun laadukkaaseen tapaansa Kimmo Pohjonen, tällä kertaa täysin soolona. Uutta ja yllättävää ei nähty tai kuultu, mutta Pohjonen on näitä taiteilijoita, jotka pitää kertauskatsastaa, aina kun tilaisuus. Kolmen vartin setti oli vaivaton seurata, vaikka mies onkin tullut nähdyksi liudan kertoja eri kokoonpanoilla. Luvattua tai ennusteltua Belewin ja Pohjosen yhteisesiintymistä ei nähty, mutta ei se oikein illan kaareen olisi mahtunutkaan, eikä tuonut kummankaan taiteeseen juuri mitään lisää. KG

 

 

Pekko Käppi, Selma @ Keltainen Talo, Laurinmäki, Janakkala 15.08.2015

Janakkalan kirkon kupeessa, äärimmäisessä hämäläisessä kulttuurimaisemassa on jo rapsakat 100 vuotta seissyt Laurinmäen kaunis jugendtalo, entinen rukoushuone. Vuosia se toimi puolihylättynä varastona, mutta nyt se on jälleen saatu yleisönpalvelutehtäviin. Kesälauantaisin järjestettävät pienimuotoiset konsertit tuovat pelkkää rikkautta seutukunnan elävän musiikin tarjontaan; niille varsinkin joita rokkiklubit tai pompöösit festarit eivät varsinaisesti houkuttele. Kuluneen kesän aikana Lurinmäellä on nähty mm. Emilia Lajunen, Django Collective Helsinki ja Rinneradio, joista erityisesti viimeksimainitun missaamista tässä miljöössä kadun varsin syvästi.

Tällä kertaa keltaisen talon paahteisen lauantai-illan avaa kolmen erittäin viehättävän naisen combo, nimeltään Selma. Trio soittaa kolmisen varttia sovituksiaan suomalaisista kansansävelmistä ja vanhan ajan kansainvälisistä iskelmistä, jotka suomalaiset ovat omineet osaksi omaa mytologiaansa. Kuten vaikkapa ”Illalla”, tai ”Neidon oikut”, jotka kumpikin ovat italialaista alkuperää. Mutta sovittaminen onkin se, joka tekee Selmasta erityislaautuisen. Senni Eskelisen sähkökannel ja Netta Madetojan saksofoni ovat jo lähtöjään varsin harvoin nähty instrumenttipari. Trion täydentää Kaisa Leskisen häkellyttävän kaunis ja vahva laulu. Vanhoihin umpikaluttuihinkin schlagereihin puhalletaan uusi henki, eikä homma missään vaiheessa käänny ylitulkinnaksi tulkinnan vuoksi, ei turhaksi söpöilyksi tai tunteiluksi. Klassikot on kuorittu ytimeensä, ja niistä puhkikuulluimmistakin tulee vain kauniita lauluja, kun vuosikymmenten patina pestään pois, ja tilalla on tuore, näkemyksellinen sovitus.

Senni Eskelinen on tehnyt sähkökanteleellaan ja omalla olemuksellaan saman, mitä Pekko Käppi jouhikolle, ja ennenkaikkea Kimmo Pohjonen haitarille, hanurille, harmonikalle, pirunkeuhkolle. Eli on pyyhkinyt jämähtäneeksi ja luutuneeksi tuomitusta instrumentista pölyt päältä ja lähtenyt ennakkoluulottomasti tien päälle, sekä ennenkaikkea tietenkin kytkenyt soittimensa valtakunnan verkkoon. Eskelisen sähköisestä instrumentista puuttuu kokonaan se itseäni kanteleensoinnissa ärsyttävä oimuistatkovielä-kilke, ja itseasiassa sähköinen versio osoittautuukin erittäin monipuoliseksi soittimeksi. Näin ne ennakkoluulot murtuvat. Ja voin kertoa, että omalla kohdalla Pohjonen on tehnyt harmonikalla täsmälleen saman tempun.

Selman ohjelmistosta tänä iltana nousee esiin kolme ylitse muiden. Encorena kuultava ”Nuoruustango”, johon Eskelinen soittaa pitkän ja hartaan soolon. Hienoin kuulemani versio sitten alkuperäisen. Hopeasijalle kapuaa herkkä tulkinta biisistä, joka käsittääkseni yhä tunnetaan vain nimellä ”Balladi elokuvasta Klaani”. Alunperin Mika Kaurismäen vuoden 1984 elokuvassa laulun tulkitsi muuan Päivi Portaankorva, mutta nykyään tuo originaali tuntuu jo hiukan jopa vaisulta, ja aivan erityisesti tänään, kun Kaisa Leskinen välttää ansan, johon tämän laulun kohdalla liian usein sorrutaan, eli ylitulkinnan. Sanoinko jo, Leskisellä on aivan hillittömän kaunis ääni.

Eikä tässä vielä kaikki. Selma-trio kutsuu vieraakseen lavalle illan päättävän artistin, Pekko Käpin, ja soittaa klassisen, traditionaalisen ”Emman”, juuri sen valssipoljentoisen tutukkeen, jonka varmasti suurin osa tietää pääosin The Soundsien tai The Mustangsien rapsakan iloisena rautalankatwanginä, juuri sinä biisinä, joka toi rock’n’rollin Suomeen.  Mutta, tämä nelikko lataa pöytään uskomattoman komean, hitaan tulkinnan. ”Emmasta” tulee surumarssi, kuolema on käynyt talossa. Pekko Käpin sähköjouhikko rouhii alakerrasta, Emma on poissa, jos ei nyt konkreettisesti, niin rakkaus ainakin on kuollut. Nerokasta. Naislaulajan tulkitsemana, ja mainitulla surumarssifjongalla, perinteisistä perinteisimpään syntyy uskomattoman hieno lisäkierre. Tätä on taide. Hehkuttamatta ehkä paras, mutta Selman ja Käpin ”Emma”, vanhan jugentalon salissa, auringon laskiessa, on huikein audiovisuaalinen kokemus varsin pitkään aikaan.

Pienen paussin jälkeen jatkaa soolona Pekko Käppi, mies joka toi jouhikon nyky-Suomeen. Ahkerasti ulkomaillakin kiertävä, myös Hollannin Roadburn-jumitusfestivaalin kanonisoima artisti kasvattaa levy levyltä kulttisuosiotaan. Ensinnäkin pitää muistaa, ja korostaa, ettei Käppi soita mitään Kuralan kylämäen kaivauksista löytyneitä hauraita muinaismusiikin instrumentteja, vaan miehelle vartavasten rakennettuja sähköisiä versioita. Niistä illan keikalla valkoinen pääkallon muotoon tehty peli soi alempaa, ja toinen, pentagrammilla koristeltu, vähän ylempää.

Mies ja jouhikko, murhaballadit ja Suomen kansan tuhatvuotinen tempoilu kohti eurooppalaista sivistystä. Käppi laulaa piikkitynnyreihin tuomituista neidoista, jotka eivät suostuneet antamaan kuninkaalle. Käppi laulaa hirttopuista, tummista vesistä ja murheesta. Mutta murhekin on katsojan korvassa, näihin voi myös suhtautua kansanperinteen toisenlaisena tallentamisena, ja sillä ironialla, mitä niihin kenteis osittain alunperinkin on sisäänkirjoitettu.

Käppi soittaa tunnin, jouhikko soi vimmalla, eikä intensiteetti pääse juurikaan laskemaan. Pekko Käppi ei ole varsinainen supliikki, mutta hapuilevat välispiikit tekevät hommasta vain sympaattista. Jykevimmin tänään toimivat Vesilahden nuoresta Katariinasta kertova balladi ja Eppu Normaalin ohjelmistosta tuttu ”Nuori poika”, joka Käpin jouhikolla murjomana muuttuu sekin hirsipuuballadiksi, ja laulun koko merkitys muuttuu. Hyvä niin, johan tuo vanha merkitys aikansa elikin.

Pekko Käppi, jota nyt todistin soolona tai omillaan vasta ensimmäistä kertaa, on hämmentävä taiteilija; kuin olisi lyöty samaan pataan Sielun Veljet, Tom Waits ja Charlie Patton, ja luettu ankarat loitsut perään. Käpin kaltaiset artistit pitävät perimätietoa yllä, maailmassa jossa yhä harvempaa kiinnostaa menneisyys, niin meidän menneisyytemme, kuin musiikkimmekin menneisyys. KG

 

Laurie Anderson (us) w. Kronos Quartet (us) ”Landfall” @ Musiikkitalo, Helsinki 25.08.2014

Levyhyllystäni löytyy kaksi Laurie Andersonin klassikkoalbumia, esikoinen ”Big Science” (1982) ja vuoden 1994 ”Bright Red”. Ne ovat kaikuja menneestä, eikä kyseisiin plattoihin useinkaan tule palattua. Huolellinen kertauskuuntelu kumpaankin tosin todisti, että kannattaisi. Varsinkin ”Bright Red” on upea albumikokonaisuuus, vierailijoinaan vaikka ketä Lou Reedista Brian Enoon ja Arto Lindsayhin. Ja vaikka Andersonin yhteydessä aina jaksetaankin mainita kokeellisuus, performanssit ja taide, on ladymme levytetty tavara kuitenkin aina ollut ennenkaikkea hyvää ja harkittua musiikkia. Toki kokeellisempaa kuin Ramones koskaan. Rockmusiikin puolella ei ole kummoisiakaan vääntöjä tarvinnut tehdä, kun on jo saanut ”kokeellinen”-polttomerkin käkättimen päälle, varsin konservatiivisesta ilmaisukentästä kuitenkin puhutaan.

Omalla sarallaan taidemusiikissa (inhoan tätä sanaa, mutta on se parempi kuin klassinen musiikki, tällä tarkoitettu musiikki on monin kohdin ihan kaikkea muuta kuin klassista), sanfranciscolainen Kronos Quartet on ollut rajojen rikkoja. Näillä pelikentillä olla uskalias ja rikkoa raja, ei sinänsä paljoa vaadi, muistamme kohahtelun ja jauhannan kun Nigel Kennedy kampasi fledansa keesimäisesti suoraan ylöspäin, Karita Mattilalta vilahti tissi tai kun Apocalyptica uskalsi soittaa sellolla heavya. Mutta Kronos on ollutkin taidollisesti ja sovituksellisesti se jousisoitannan ykkösnyrkki, ja ennenkaikkea tehnyt yhteistyötä ympäri maailmaa kaikkein mielenkiintoisimpien nykysäveltäjien- ja muusikoiden kanssa. Ja aina ja kaikkialla keskittynyt vain hyvän musiikin sanansaattamiseen. Jo vuonna 1973 perustettu Kronos Quartet on ollut omilla ”pakko nähdä”-listoillani aina siitä asti, kun sain käsiini vuoden 1988 huikean ”Winter was hard”-albumin.

Ja nyt, anno domini 2014 Helsingin Juhlaviikot oli saattava nämä kaksi rajojarikkonutta yhteen. Kirpsakan lipunhinnankin suostui ostohetkellä kuittaamaan taka-alalle. Paperilla konsepti, Kronos ja Anderson yhdessä lavalla, tuntui huimalta ja olihan tämä nyt nähtävä. Samalla sain tilaisuuden korkata osaltani Helsingin Musiikkitalon. Paikan valinta oli toki mietitty, taustaprojisoinneille Huvila-teltta on himpun liian valoisa ja ennenkaikkea erittäin hienonyanssiselle musiikille juuri ratkaisevasti levoton, sinne kun väistämättä kaupungin äänet kuuluvat.

Illan nimi oli ”Landfall”, reilun tunnin mittainen sävelteos, jota Helsinkiä ennen on esitetty vain kourallisen kertoja (maailmanensi-ilta oli Marylandin Kay Theatressa 1. helmikuuta). Teos koostuu lyhyehköistä biiseistä, joita rytmittävät taustaprojision sanat, lauseet, ajatelmat; siis runous. Väliin Anderson lausuu samaisia tekstinkatkelmia itsekin, mutta ei tällä kertaa laula lainkaan. Anderson sävelsi teoksen alunperin kehittelemällään jousisoittimella eli ”tape-bow viulullaan”, ja pyysi sitten Kronosta sovittamaan biisit itselleen. Itse esityksessä Anderson hoiti lausunnan ja viulunsa lisäksi kosketinsoitinpohjat ja sekvenssit.

Ilta ei ollut loppuunmyyty, mutta varsin täydeltä Musiikkitalon sali onnistui kuitenkin näyttämään. Esitys saatiin käyntiin muutamia minuutteja myöhässä, joukossa kun aina on sitä possea, jonka pitää tilata konjakki viittä vaille, tulla paikalle myöhässä ja valua saliin kutsumerkeistä piittaamatta. Eikä siinä, vapaa maailma, mutta shown alkuun aiheuttaa aina levottomuutta tämä mattimyöhäisyys, kun istuimen vihdoin löydyttyä armottoman arvonnan jälkeen, pitää laittaa lukulasit pois, kaivaa pastillit, sammuttaa älypuhelin, ja muistuttaa kaveria siitä, mistä heti esityksen jälkeen pitää jatkaa bamlausta, kun nyt pitäis vissiin olla jo hiljaa. Tiedättehän.

Omakaan maailmani ei, kuten todettua, kaadu muutaman minuutin myöhästyvään starttiin. Mutta pienesti se kaatui ”Landfallin” dramaturgian puutteeseen ja teoksen tiettyyn, selittämättömään keskeneräisyyteen. Olinhan kuitenkin raahannut itseni paikalle aika kaukaa ja huolella esitykseen valmistautunut. Teos alkaa upeilla arabialaissävelmillä, ja samantien on selvää, ettei tätä edes saisi antaa muiden kuin Kronosin soitettavaksi. Ensimmäisestä soinnusta viimeiseen Kronoksen briljanssi tulee läpi, taituruus, osaaminen, nöyryys musiikin edessä. Ja nämä nimikkeet kannattelevat, mitä kannateltavissa on. Musiikki puhuu puolestaan, se on upeaa, mutta performanssitaiteen pioneerina Andersonin ei oikeastaan koskaan ole tarvinnut olla dramaturgiasta erityisen huolissaan; performanssitaide kun ei siihen ole hänenkään osaltaan perustunut.

Alussa selviää, mikä on sävelteoksen lähtökohta. Se on lokakuun lopulla 2012 Yhdysvaltain itärannikkoa moukaroinut hurrikaani Sandy, joka tulviessaan Andersonin kotitalon kellariin, tuhosi käytännössä taiteilijan koko elämäntyöstä valtavan siivun. Käyttökelvottomia kokeellisia soittimia, vettyneitä nauhateoksia, liuenneita runoliuskoja. Palatessaan tekstissään noihin kauhukuviin teoksen lopulla, Anderson onnistuu kuin onnistuukin liikauttamaan jotain. Mustan veden voi nähdä, musertavan tunteen myötäelää. Ja alussa teos pohjustuu Sandylla hyvin, mutta eksyy keskellä.

Välillä käydään (taustaprojisiossa) luettelemassa galaksien nimiä, ja juuri kun luulen, että nyt tälle annetaan kunnolla aikaa ja että nämä nimet eivät lopu koskaan ja meille sitä kautta muistuttuu, kuinka pieni ihminen New Yorkeineen on, ja kuinka vähät avaruus meistä välittää…biisi loppuukin lyhyeen. On aivan selvästi kiire jonnekin. Galakseista päästään eläinkunnan tilaan, niihin faktoihin että lajeja häviää hälyttävää vauhtia. Vaikuttava onkin (taustaprojisoituna jälleen) jo kadonneiden eläinlajien luettelo, jota sitäkään ei saa rauhassa tutkia musiikin vietävänä, vaan se on pitänyt katkoa oudoksi silpuksi, joka ainakin omasta mielestäni ottaa voimaa pois sanomaltaan kohtuuttoman paljon. On kiire jonnekin.

Maapallon kuolemaa luodatessaan Anderson höpisee minuuttikaupalla mikrofoniin niin, että hänen puheäänensä on muunnettu vanhan miehen profeetalliseksi kertojaääneksi. Soundiltaan tässä kohtaa puhe menee kuitenkin puuroksi, enkä ainakaan itse saa tekstistä enää selvää, teoksen unenomaisuus alkaa suorastaan konkretisoitua. Katse vaeltaa Kronos Quartetin taitavaan instrumenttiensa käsittelyyn ja huimaan yhteispeliin, tätä voisin katsella ja kuunnella käytännössä todella pitkään.

Mutta Andersonin kokonaisteoksesta valitettavasti puuttuu bright red punainen lanka. Miettimällä yritän miettiä, mikä on eläinlajien ja avaruuden suhde Sandyn tragediaan, mutta bussi menee niin sanotusti ohi, eikä pysähdy 82:lla Kadulla. Ja pitkä miesääninen molotus aivan keskellä teosta aiheuttaa levotonta vääntelehtimistä myös muualla katsomossa, en ole ainoa.

Mieleeni kumpuaa viimevuotinen Juhlaviikot ja Yoko Onon tuntinen Huvilateltassa. Istun siellä ja jään itselleni kiinni siitä, että olen tullut paikalle artistin legendaarisuuden, ja myös merkittävyyden avantgardistisessa taidemaailmassa, houkuttelemana. En hänen teostensa, tai illan mahdollisen annin. Nyt sentään onnistun nauttimaan Kronoksen soitannasta ja Andersonin huikean kauniista musiikista (korostan tätä, Anderson on aina ollut ennenkaikkea kova säveltäjä). Nyt sentään tunnen jonkinverran Andersonin katalogia, ja hänen pitkäaikaista merkitystään taiteilijana. Huh, en jäänyt kiinni. Melkein kuitenkin.

Ihanaa, että kukaan ei maininnut Lou Reedia. Edes alun käytäväkeskusteluissa. Kiitos kanssataideväki siitä. Paitsi tietenkin kaikessa neroudessaan Suomen YLEisradio, jota me pakkorahoitamme pikku palkoistamme (osa jopa alle 2600 euron kuukausituloista). Joka siis uutisoi Andersonin Helsingin keikkaa näyttämällä klippejä vuoden 2009 festivaalilta, jolloin aviopari Reed ja Anderson nähtiin Huvilan lavalla yhdessä. Eli YLEn näkökulmasta kyseessä oli sittenkin vain jonkin verran omillaankin pärjännyt Lou Reedin leski.

Jos ”Landfall” julkaistaan levytyksenä myöhemmin, aion antaa sille uuden tilaisuuden. Aion myös silloin tällöin kaivaa CD-merestäni kuunteluun ne parit mainitut, klassiset Andersonit. Ne ovat edelleenkin kokeilevan taiderockin kovinta kanoniaa. Mutta itse lavateoksena ”Landfallista” jäi valju maku.

Paljon parjattu Musiikkitalo on hieno kokonaisuus. Käykääpä kurkkaamassa, jos epäilyttää. Pääsali soi todella komeasti, tosin aivan hiljaisimmissa kohdissa kovaääninen ilmastointi kuuluu yli. Voisin kuvitella salin muodosta, että mikittämätön puhekin kuuluisi lavalta peräpenkeille asti. Sikäli hieno amfiteatteri sali on muodoltaan. Ja jokaiselta istuimelta näkee ja kuulee tasavertaisesti. Toinen upea pointti on se, että konserttitalosta astutaan ulos suoraan pääkaupungin pääkadulle, sitä ei ole kätketty minnekään mailien pituisten taidepromenadien päähän. Se on ainakin ideatasolla tarkoitettu koko kansalle, rahvaalle.

Helsingin Juhlaviikot sen sijaan ei ole tarkoitettu kaikille. Tänään lavalla oli viisi muusikkoa, taustakankaan tapahtumat hyvin yksinkertaisia, tekniikka kotona Yhdysvalloissa valmiiksi kokoonpantua. Lavalla syntetisaattori ja neljä tuolia. Mikä tässä ylöspanossa maksaa 69,50 euroa? Tai halvimmillaankin 62,50? Ei mikään. Muu kuin artistin nimi, jolla voidaan laskuttaa, ja festivaalin nimi, jolla silläkin on opittu laskuttamaan. Samantyyppistä hintaa maksettiin viime vuonna Yoko Onon tunnin älämölöstä. Joka toki oli legendaarista älämölöä, mutta lavalla oli silloinkin vain kolme ihmistä, joista yksi asuu Helsingissä. Ja luulisi tämän kesän osalta esim. Kronoksen hintalappua alentavan se, että bändi vetää Stadissa kaksi perättäistä iltaa (toisen juhlistaakseen Kimmo Pohjosta). Eli joko sattumoisin Juhlaviikoille tulevat artistit kantavat kovia hintalappuja, tai sitten niitä kantaa Juhlaviikot itse. Eikä kyse voi olla kuin maineen varjelusta. Tänne halutaan niitä, joilla tänne ehdottomasti on varaa tulla. Silti on sanottava, Juhlaviikkojen kunniaksi, ettei näitä kokoonpanoja tai artisteja tänne pysty kukaan muukaan tuomaan. Joten, iloitaan siis. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: