Philipp Gropper’s Philm (ger) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 28.11.2018
Saksalainen Philipp Gropper tarttui saksofoniin seitsemänvuotiaana, opiskeli aihealuetta nimenomaan jazzahtavammasta näkökulmasta kotikaupunkinsa UDK Berlinissä, ja on nyt neljänkympin iässä, oltuaan mukana jo yli 40 albumijulkaisulla, maansa ansioituneimpia modernin jazzin puhaltajia, innovaattoreita ja säveltäjiä. Olikin siis aika saada Gropper viihdoin Härmään, vuonna 2011 perustetun Philm-kokoonpanonsa kanssa. Hämeenlinnan Suisto-klubin mainiota, keväällä alkanutta ja ilahduttavasti syyskaudella menoaan vain parantanutta jaskailtojen konseptia jatkamaan saatu Philipp Gropper’s Philm soittikin siis Hämchesterissä kaikkien aikojen ensimmäisen Suomen vetonsa. Joita tällä rundilla kertyy Suomen osalta neljä (lisäksi Turku, Pori ja Helsinki), sitten pari nykäisyä Eestissä, jonka jälkeen paluu Berliiniin äänittämään seuraavaa pitkäsoittoa, jonka on määrä ilmestyä kesäkuussa 2019. Allaan Philm-kokoonpanolla on kolme studioalbumia, ”Licht” (2012), ”The Madman of Naranam” vuodelta 2015 ja viime vuonna ilmestynyt ”Sun Ship”. Tuorein julkaisu on tämänvuotinen ”Live at Bimhuis”, hikinen ja energinen taltiointi Amsterdamin keikalta, mainiota työtä jazzin, etnon, avantgarden ja improvisaation parissa tekevältä Bimhuis-klubilta. Kyseinen livelevy onkin se, josta tutustuminen Gropperin atonaliikkaan kannattanee aloittaa.
Hankalaa, ellei mahdotonta, on allekirjoittaneen tunnustautua minkääntason jazzmieheksi, ei asiantuntemuksen, eikä musiikin määrällisen kuluttamisen suhteen. Mutta hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia, ja sen liika lokerointi ja genreyttäminen nostaa aina molemmat karvat samantien pystyyn. Lajityyppi kuin lajityyppi, välillä on myös mukava käydä hiukan enemmän oppikirjan ulkopuolelta tulkitun musiikin kuulossa, ja yytsimässä maailmanluokan töräyttelyä. Sitä tarjosi Philipp Gropper’s Philm.
Gropper itse säveltää kaiken bändinsä materiaalin, mitään pakollisia Coltrane- tai Davis-tulkintoja ei Philmin keikoilla kuulla. Ja vaikka Philm soittaakin klassisista klassisimmassa alan kvartettikokoonpanossa, repii se rikki standardit ja muovaa niistä ihan omanlaistaan musiikkia, joka paikoin kääntyy hyvinkin avantgardeksi, kokeellisiksi äänimaisemiksi ja ilahduttavasti monissa biiseissä ihan suoranaisen noisen puolelle. Takavuosina en olisi saanut itseäni edes aseella pakotettua tämänkaltaisen näennäismuodottoman piipaan kuuloon, mutta nykyisin uppoaa kyllä. Illan avainsana Suistollakin oli nimenomaan tuo noise, sana jota moni muu paikalle raahautunut ei välttämättä allekirjoita, tai bändi itsekään, mutta eipä midis.
Varsinkin illan ensimmäinen puoliaika eli kolmevarttinen, joka ymmärtääksemme oli uutta, tulevan albumin materiaalia, soi hyvinkin kokeellisesti. Monin paikoin oli pakko ihmetellä, lähteekö saksofonista tuollaisiakin ääniä. Lähtee, kun sen suulakkeeseen hengittää ja puhkuu, eikä varsinaisesti edes soita. Lähtee, kun yleisö kuuntelee häiritsemättä, ja kun tiski on ajantasalla. Pitkänhuiskealla hahmollaan lavaa hallinneen, ujonoloisen mutta sympaattisen Gropperin lisäksi rumpali Oliver Steidle oli lavan toinen keskushahmo. Gropper määritti tulkintojen pituudet ja fiilikset, Steidle muutti suuntaa ja ohjasti eteenpäin, siksi illan rumpusetti olikin käännetty yleisöön kyljittäin, niin että Steidlella oli näköyhteys kaikkiin, myös pystybasisti Robert Landfermanniin. Ennenkaikkea jotenkin rumpali Steidlen ja kiipparisti Elias Stemesederin vuoropuhelu oli häkellyttävää seurattavaa.
Vartin tauko, jona aikana sinänsä jo muutenkin harvalukuinen hämeenlinnalaisyleisö harveni entisestään. Syitä emme ehkä koskaan saa tietää. Miksi klo 20 keskiviikkoiltana alkava ulkomaan artistin keikka ei houkuttele? Jazziltoina Suisto virittää alalattialle kolmisenkymmentä pöytäpaikkaa, eli ihan istualtaan voi seurata keikkaa, ja hienoa niin. Kakkospuoliajalla istuimista oli käytössä enää kuusi. Jonain päivänä jos Suistoa ei enää olisi, ja kaupungin musatarjonta olisi markan iskelmähiihtäjien ja listapoppareiden varassa pelkästään, niin voi vaan kuvitella senmaailmaisen ininän, että mitään ei tapahdu, kukaan ei käy. Ja nyt kun käy, jengiä ei ole riittävästi liikkeellä.
Jälkimmäisellä puoliajalla kultiin jo levyiltä tutumpaa tavaraa, ensin ”Number 1” ja heti perään ”Number 5”; instrumentalismin ja puoli-impron maailmassa kappaleiden nimeäminen ei ole niin nökönuukaa, kunhan soittaja itse tietää millä voitelulla seuraavaksi sivakoidaan. Etenkin jälkimmäinen biisi kulki todella tykisti, ja lunasti paikalle könyämisen ja 15 euron lipun hinnan melkein yksinäänkin. Koko Gropperin sävelilmaisu, ja Philmin sovitusmaailma kiteytyi yhteen stygeen. Mahtava jazzin meining! Illan päätteeksi kuultiin vielä bändin varhaistuotantoa edustanut raita, jonka rumpali Steidle oikein nimellä spiikkasi, mutta joka nimi valui unohduksiin samantien, kuin hulevesi naapurin tontille. Mutta hieno biisi se oli, ja päätti keikan ihan oikeasti, kahden käsiparin rytmikkäästä encorea vaatineesta hakkaamisesta huolimatta. Soitapa nyt näillä biisien pituuksilla encore, niin keikka kellottaa neljänneksen lisää ja koko settilistan dramaturgia on pilalla. Bändi kuitenkin palasi vielä alalattialle näyttäytymään. Suiston jazzvuosi on ohi, julkaistu ohjelmisto ei vielä kerro konseptin jatkosta, mutta jäämme katselemaan, josko keväällä homma jatkuisi. KG
