Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “acoustic”

Slow Madonna (us/it), Agnes Hvizdalek (at) @ Landmark, Bergen, NO 09.12.2022

Kuuden viikon tauon jälkeen takaisin Norjan Bergenissä, ja samaisen tauon jälkeen takaisin Kunsthallenin mainiolla Landmark-klubilla. Kaupungin heittämällä kiinnostavin klubiohjelmisto tuntuu tapahtuvan täällä lähestulkoon säännönmukaisesti. Vuodesta 2014 lähtien Landmarkilla on järjestetty sen nimikkoklubisarjaa nimeltään Utmark, ja nyt joulukuussa 2022 oli aika laittaa kokeellisen, marginaalisen ja vinoutuneemman musiikin esityssarjalle kunniakas päätepiste. Sarja on tarjonnut esiintymisalustaa monille norjalaislähtöisille marginaalimuusikoille, mutta onpa mukana ollut kansainvälisestikin tunnettuja nimiä, kuten Silver Apples ja Grouper, tai vaikkapa Sir Richard Bishop. Tarina ei lopultakaan kerro, miksi konsepti katsottiin tiensä päähän tulleeksi, mutta antakaas kun arvaan, kohonneet kustannukset ja pienentyneet yleisöt. Ja todentotta, ainakaan viimeiseksi jäävässä Utmark-illassa yleisö ei juurikaan pienempi enää voisi olla. Illan teemana on avantgarde, kokeellinen ja improvisoitu musiikki. Itsellä pamahtaa aina musatutka myötäpäivään pyörimään, kun joku poistaa varmistimen sanalla avantgarde, olen messissä. Ja kun matkaa Landmarkille on perjantaiehtoona majoituksesta asianmukaiset 100 metriä, pitää olla paikalla. Sanottava on, että illan taiteellisuus, kokeellisuus, pienuus ja marginaalisuus onnistuu hämmentämään keikkaketun.

Illan avaa komeasti nimetty duo Slow Madonna, eli yhdysvaltalainen kontrabasisti ja säveltäjä John Andrew Wilhite-Hannisdal ja italialainen laulaja Andrea Silvia Giordano, jotka kumpikin ovat asuneet ja vaikuttaneet Norjassa jo vuosikausia. John Andrew on kahdella mantereella aktiivinen säveltäjä, jonka tunnetuin ja legendaarisin musiikillinen yhteistyökumppani tähän mennessä lienee vapaan jazzin, avantgarden ja kokeellisklassisen suurvisiiri Elliott Sharp. Giordano on kokeellinen laulaja, joka ammentaa jaskasta, noisesta, nykyklassisesta ja italialaisesta kansanmusiikista, kiertää Eurooppaa oman Ötonn-duonsa kanssa ja on musatouhunnut vaikkapa Stefano Battaglian kanssa.

Landmarkin lavan tai siis lavattomuuden esillepano on yksinkertainen, duo soittaa täysissä valoissa ja maksanutta yleisöä on kuusi kappaletta (siis kaksi illan jokaista muusikkoa kohden), eikä meistäkään kaikki ole välttämättä maksaneita. John Andrew nostaa pystybassonsa pystyasentoon, tarttuu jouseen, ja alkaa sahata äärihitaasti yhtä sointua kerrallaan. Pieni tauko, ja sama sointu. Andrea tarttuu säveleeseen ja toistaa sitä sähköistetyllä melodikallaan tarkalleen samaan aikaan. Tätä jatkuu muutaman minuutin, kunnes huomaamme että säveliä alkaakin olla kolme ja kohta neljä, noisesta kumpuaa minimalistinen biisi. Kukaan ei lue nuotteja, biisilistaa ei ole, ja jos tämänkaltaiset sävelmät onkin soitettu yhdessä jo joskus aiemmin, jokainen ilta on kuitenkin kehityksessään ja synnyssään uniikki. Duo soittaa viisi lyhyttä ja improttua sävelteosta, John Andrew koko ajan kontrabassoaan strokalla sahaten, Andrea väliin melodikassa ja väliin kiertokouluitaliallakin tunnistettavia sanoja sisältävissä, mutta epäkerronnallisissa improvokaaleissaan. Tämä ei ole edes vapaata jazzia, tämä on puoliakustista noisea, tämä on ug:ta, tämä on taidetta. Olen kokeellisen piipaa-musiikin ajoittaisena ja kausiluontoisena kannattajanakin epämukavuusalueella, ja se tuntuu todella hyvältä. Tästä ei tarvitse ymmärtää mitään, tätä ei ole tehty ymmärrettäväksi, tai tulkittavaksi, biiseissä ei ole perinteisiä rakenteita. On vain hidasta, ja äärihitaasti kehittyvää musiikkia, jonka yllä Andrea Giordanon jumalattoman kaunis laulu. Ja uskokaa tai älkää, mutta Johnin ja Andrean kolmivarttinen ”setti” sujuu kuin siivillä. Meditaation laatu ja määrä. Yhtäkkiä homma on ohi, viimeinenkin sointu soitettu, John laskee bassonsa lattialle, mitään ei sanota. Kuusi paria käsiä taputtaa ja illan tekniikkahesseli laittaa ambientit soimaan. Ja ihan asiallisesti laittaakin, illan levylautasella soi teemaan kuuluvasti mm. Autechre ja Holger Czukay. Näitä ei Mummotunnelissa tai Baltic Princessilla soiteta.

Slow Madonna improaa.

Setin vaihto tai roudaus sisältää sen että lavalta viedään pois tuoli ja pari mikkiä. Seuraavalle esiintyjälle annetaan 10 minuuttia aikaa keskittyä, ja sitten yksinäisen mikrofonin taakse asettuu Agnes Hvizdalek, Itävallasta Norjaan ja Osloon jo vuonna 2008 asettunut muusikko. Agnesin instrumentti on oma ääni ja huippuunsa viritetty mikrofonitekniikka, ja lajinansa improttu vokalismi. Kun Hvizdalek aloittaa, on eka ajatus että okej, 7 minuuttia tämmöistä äänenmuodotusta jaksaa kukaan taiteilija, ja sitten pois. Mutta ei, Agnes ääntelee, kohisee, suhisee, nitkuu, naksuu ja mouruaa yli kaksikymmentäminuuttisen setin, jota voi vain kuunnella, mutta yllättäen ilman alkeellisimpiakaan lavatapahtumia myös katsella aivan äimän käkenä ja vieläpä haavi relatiivisen auki. Yksillä jalansijoilla esiintyvä, tummiin pukeutunut Hvizdalek kuulostaa väliin suokukkojen soitimelta, väliin mekaanisen musiikin museon tuuletuspäivältä ja väliin muinaisen puhetta osaamattoman heimon kyläkokoukselta. Tässä on jotain todella vanhaa, jotain ääriprimitiivistä, mutta myös häkellyttävällä tavalla turvallista, Agnesin taide vie ihmisyyden alkuhämyyn, kun ei osattu puhua, kun ei ollut kieltä. Aikaan ennen Babylonia, ja se on paljon se. Agnes Hvizdalek ei varsinaisesti laula, kuten nykyään asian ymmärrämme, mutta ehtii 20 minuutissa tehdä vaikka mitä muuta, silmät kiinni, ankarasti keskittyen. Nyt on dadaa, mutta laadukasta dadaa.

Ja kun Hvizdalek astuu esityksen päättymisen merkiksi pois mikrofonin takaa, hän astuu samalla ja silminnähden kuin transsista ulos, on hämmentynyt itsekin, tässäkö tää oli, olkoon tällä kertaa tässä. Kello on Norjan aikaa 22.20, on tullut reilu tunti niin tanakkaa undergroundia ja avantgardea tauluun, että ei voi kuin poistua pikkupakkaseen sulattelemaan. Monesti olen käynyt tällaisen tilaisuuden päätteeksi kiittämässä taiteilijoita, mutta nyt ei pysty kykenemään. Ei ole sanottavaa, eikä tarvitse olla. Taide hoiti sanottavan, ilman että silläkään oli varsinaisesti sanottavaa. KG

Sonata Arctica @ Verkatehdas, Hämeenlinna 07.10.2022

Suomen Kemi on tuottanut muutaman laadukkaan asiainlaidan iloksemme, ja luettelematta niitä muita nyt tässä, niin maailmanluokan power metal-lippua jo vuodesta 1996 liehuttanut Sonata Arctica, on eittämättä yksi niistä laadukkaimmista. Suomalaisen vientimetallin etujoukoissa planeettaa kiertänyt bändi on julkaissut 13 studioalbumia ja myynyt satojatuhansia yksiköitä, ja onnistunut säilyttämään oman tunnistettavan äänensä vuosista ja miehistönvaihdoksista huolimatta. Syksyllä 2022 bändi jalkautui kotimaan akustiselle rundille, juhlistamaan ”Acoustic Adventures”-albumiduon jälkimmäistä osaa, ja mitä luonnollisimmin myös turnee kantoi ja kantaa samaa otsikkoa. Akustinen platta saatiin ulos 30.syyskuuta ja samana iltana polkaistiin kiertue käyntiin Kuhmossa. Hämeenlinnan kulttuurikeskus Verkatehtaan keikka oli rundin viides veto, ja takasi hämptonilaisyleisölle toimivan, hiotun oloisen ja rennon katsauksen bändin tuttuihin isomushitteihin ja vähän muuhunkin. Akustinen albumiparihan äänitettiin samoissa sessioissa, mutta ykkösosa julkistettiin jo tammikuussa, eli 8 kuukautta aiemmin. Levyjen ideana nimenomaan on versioida tuttuja biisejä uran varrelta akkariversioina, ja ihan on sanottava että aika moni styge saakin kokolailla uuden elämän. Moni raita jalostuu ytimeensä riisumisesta, kun power metal-kone ei käy korkeilla oktaaneilla, ja kun temmot laskevat, niin sävellykset nousevat entistäkin enemmän arvoonsa.

Ilta alkoi omissa kirjoissani yhdellä maailman kovimmista power-ralleista ikinä, ”The Rest Of The Sun Belongs To Me”, ja tässä tsibaleessa nimenomaan temmonlasku ja rauhoittaminen on tehnyt pelkkää hyvää. Lavan ylöspano oli tänään levyjen maailmaa myötäilevän yksinkertainen, tunnelmointi tapahtui maltillisilla valovaihdoilla, bändi soitti koko keikan istualtaan. Yleisö oli hyvällä jalalla liikekannalle pantu, vai pitäisi vissiin sanoa näin istumakeikalla että hyvällä persiillä, suuri osa selvästikin bändin ihka oikeata fanikuntaa. T-paitojen ja huppareiden selkämyksissä illan yleisin artisti oli Sonata itse, ei Motörhead, niinkuin heavykeikoilla yleisimmin. Aikaan saatiin siis asiaansa vihkiytyneiden kanssa kunnon rock-keikka. Kolme ensimmäistä biisiä rumpali Tommy Portimo soitti Cajonin laatikkorummun päällä istuen ja suditellen, mutta siirtyi neljänteen stygeen ihan oikean, joskin maailman stadionkeikoilta vähän alasriisutumman rumpusetin taakse. Bändin esikoisalbumi ”Ecliptica” vuodelta 1999 oli itselle aikoinaan oikein kovakin juttu, ja ehkä vielä enemmän sitä seurannut ”Successor”-EP, joka soi tuolloin kotoisassa musacornerissa ns. aivan tuelta. Vuoden 2003 ”Winterheart’s Guildin” jälkeen alkoi oman innostuksen terä tylsyä, ei mistään erityisestä syystä sinänsä, mutta maailmassa on niin paljon seurattavaa ja kuunneltavaa. Siksi tänäänkin, omalle parven istuinsijalle ne ekojen levyjen biisit tuntuivat tärkeimmiltä, ei voi mitn. Niinkuin nyt vaikkapa heti kakkosena kuultu upea ”My Land”. Alkuaikoinaan Sonata oli myöskin suoraviivaisempaa pauvver- tai pauvömetallia, joka omaa lepperistöä paremmin miellytti, myöhemmin mukaan tuli enemmän proge-elementtejä ja jonniinkinverran kimurantimpia kipaleita.

Radio Rock on tehnyt viime kevään ja kesän ajan enemmän kuin voitavansa yrittäessään soittaa puhki ja sierettyneelle nilelle illan kolmantena kuullun ”I Have a Right”, mutta livenä toimi, ei voinut tässäkään kohdin mitään. Toki modernin aikakauden Sonata-hitti sytytti myös hämäläisyleisön, ja Verkatehtaan salissa oli jo tunnelma lähellä kattoa. Akustista keigeä kun vedettiin, niin ihanuus oli siinäkin, että soolot (sekä kiipari-että kitarasellaiset) pysyivät hyvinkin maltillisina, Elias Viljasen kitaroinnin osalta jopa himpun turhankin lyhyinä. Muistettavimmin Viljanen nykäisi mustalla teräskielisellään oikeastaan heti avajaisiksi ”The Restiin” upean, flamencosävyjä tavoittaneen soolon. ”A Little Less Understanding”-biisiin puolestaan sai kiipparisti Henrik Klingenberg taikoa ohuesti, tai miksei paksumminkin purplemaisen soolon. Kyseisen biisin solisti ja nokkamies Tony Kakko alusti pitkähköllä spiikillä siitä, miten lasten syntymä muuttaa miestä. Eipä. Kakko alkoi spiikin edetessä sotkeutua sanoissaan ja takaa kuuluikin ”lopeta jo” naurun säestämänä, Viljanen käynnisti biisin banjollaan, ja hommaa päästiin jatkamaan.

Yksi eniten lisäbotnea akustisuudesta saaneista biiseistä oli alkuperäisversionakin toki rauhallinen ”Letter To Dana”, joka tänään omistettiin salissa jossain istuneelle, bändiä uskollisesti seuranneelle Pirrelle. Upea valssi. ”Käsi ylös, kuka ei tunnista biisiä”, kysyi Kakko kun ”Tallulahin” kaunis pianointro käynnistyi. Eipä näkynyt käsiä ilmassa.

Tony Kakko kertoi harrastavansa juoksua, maltilla, ja juosseensa kerran Kemistä Tornioon. Vai oliko se toisinpäin, mutta lyhyelläkin matikalla matka on aikalailla sama, sen sijaan kiipparisti Klingenberg rentoutuu rundien väleissä tikkaamalla maratoneja. Näistä tunnelmista olikin syntynyt ”Half a Marathon Man”, joka ei akustolevyillä ollut niinkään kovasti sytyttänyt, mutta soi Hämeenlinnan illassa yhtenä tiukimmista vedoista.

”On The Faultline” käynnistyi ilman spiikkejä, kitaraintrolla ja kosketinpohjilla, ja soi pitkänä ja hartaana versiona, jonkinlaisena keikan myöhäisenä keskisuvantona, jos nyt jokaisella keikalla sellaista varsinaisesti edes tarvitaan. Keikka kellotti aika tasan minuutilleen puolitoista tuntia, ja tuntui tänään juuri sopivalta annokselta. ”Faultlinen” jälkeen muu bändi poistui lavan taakse, Viljanen ja Kakko jäivät kaksin tunnelmoimaan hiturin ”Victoria’s Secret”. Bändin palatessa lavalle se tuli myös esitellyksi, jo mainittujenkin lisäksi siis myös basisti Pasi Kauppinen. Ja sitten vedettiin meitsin, meiden tai meikäläisen kuvaannollinen pahvikylttitoive, ”FullMoon”, sieltä alkuajoilta. Ja hyvin vedettiinkin, kiitän. Nopeana tikkauksena ”Wolf and Raven” ei hillittömästi eronnut alkuperäisestä, mutta todisti aivan viimeisellekin kuvitteelliselle epäilijälle, että kyllä se laukkaheavykin taittuu hillitympään muotoon erittäin mainiosti, kun taiten tekee.

Bändi poistui varsinaisen setin jälkeen ihan oikeasti backstagelle, ja vietti siellä ihailtavan pitkän ajan. Yleisö vaati saada lisää ja encoreita vedettiinkin kolmet. Ensin Tony Kakko ja Klingenberg kaksin ja herkkä ”Shamandalie”, sitten jotensakin erittäin piraattipoljentoinen, irkkuviritteinen ”Flag In The Ground” koko orkan voimin, Viljasen banjolla maustettuna. Ja vielä Kakon meille kaikille elävän musiikin hengissä pitämisestä kiitoksin omistama ”Don’t Say a Word”. Näinhän se menee, että ellei me käydä keikoilla, niin ei siellä käy myöskään bändit soittamassa takaseinälle ja toisilleen. Syksyn mittaan joka päivä saapuvat rundien peruutusuutiset kertovat karua kieltään tapahtuma-alan covidin jälkeisestä (ja eurooppalaisen sodan ja povatun energiakriisin aikaisesta) todellisuudesta. Lähtöpäätökset keikoille tehdään liian myöhään, ennakkoliput eivät myy tarpeeksi, kiertämisen kustannukset ovat kasvaneet kohti pilviä ja soittajankin pitäisi saada häppää ja pullaa. Ainoa tapa auttaa, on ostaa ajoissa ennakkolippu, tukilippu suosikkiklubille vaikkei olisi välttämättä aina edes menossa kyseiselle keikalle, ja ylipäätään käydä keikoilla. Kiitoksia Sonata Arctica jo vuodesta 1996 ja erinomaista Euroopan-kiertuetta. Toivottavasti tälläkin kertaa on liiterit täynnä. KG

Michael Monroe, Hanoi Rocks, Demolition 23. @ Michael Monroe’s 60th Birthday Bash, Jäähalli, Helsinki 23.09.2022

Muutama asia, joiden piti tapahtua not in this lifetime. Eli ei ollenkaan. Numero yksi, Michael Monroen New York-vuosinaan 1993-95 pyörittämä, ja vain yhden albumin jälkeen kuopattu Demolition 23. soittamassa livenä yleisölle noin puolen tunnin setin. Numero kaksi, Michael Monroe ja Andy McCoy samalla lavalla vuonna 2022, ensimmäistä kertaa sitten Hanoi Rocksin toisen tulemisen päätyttyä vuonna 2009. Kolmosena, nähdä Hanoi-rumpali vuosilta 1980-82 jälleen kannujen takana ja vieläpä verrattain erinomaisessa soittokunnossa, ja numero 4, ylipäätään nähdä Hanoi Rocks vuoden 1982 kokoonpanossaan, ensimmäisessä levyttäneessä ryhmittymässään. Kaiken edellämainitun piti olla rockfriikille ja Hanoi-mytologiansa huolella tutkineelle unta vain. Mutta, Michael Monroen 60-vuotisjuhlakeikalla kaikki tuo, ja paljon muuta, oli yhtäkkiä totta.

Paikalla piti olla ajoissa, huhut Helsingin Jäähallin eli Nordiksen painajaismaisen hitaasta nykysisäänotosta olivat kantautuneet itsensä edelle. Nyt kaikki kuitenkin sujui kuin leikki, lähes pysähtymättä sisään. Pukukoodista päätellen kovimmat fanit saapuivatkin ensin ja suuri massa vasta hyvin lähellä ilmoitettua showaikaa, kuinka ollakaan. Silmiin pisti yleisön moni-ilmeisyys, ikiä, ulkomuotoja ja sukupuolia oli enemmän kuin keskivertokeikalla kuunaan, oltiin yhteisellä asialla kaikki, teenangels and outsiders.

Nordiksen yläbaarissa muovituoppi (toki sisältöineen) maksoi 9,80 euroa, ei markkaa, jos nyt muistan pennilleen oikein. Karu muistutus siitä, ettei nyt eletä vuotta 1982. Toisaalta, oluen sai ilman kolme päivää vanhaa sillileipää. Että on tässä eteenpäinkin tultu. Keikkaseuran kanssa totesimme, että tuskin mikään livetapahtuma on jännittänyt näin tavattomasti miesmuistiin. Ei ehkä mikään ikinä, no jaa, Bruce Springsteen ekaa kertaa Suomessa 16.6.2003. Se meni aikoinaan hyvin. Mutta niin meni tämäkin.

Illan avasi Demolition 23. (pisteellä numeron perässä typottuna, rokkipoliisit). Sen aika jäi lyhyeksi grungen ja möyrymetallin noususuhdanteissa, eikä se saanut väännettyä kasaan kuin yhden albumin, sitäkin paremman ja aikaa kestäneemmän toki. Albumi on juuri tullut ulos vihdoin vinyylinäkin, ja kuuluu joka kodin yleissivistykselliseen kulttuuricorneriin. Albumin tuotti Little Steven van Zandt, ja innokkaimmat veikkailivat Stevea (ja myönnän itsekin, myös tyyliin Slashia) ulkomaan yllärivieraaksi Miken juhlailtaan. Ei tullut Steve, ja tavallaan hyvä niin, ei makiaa mahan täydeltä. Demolitionin eponyymi platta on edelleen 28 vuotta myöhemmin yksi parhaista albumeista, joilla Michael Monroe on ollut mukana. Faktahan tämä ei ole, näitä kutsutaan meillä päin mielipiteiksi.

Jimmy Clark, Demolitionin kannuttaja, toimii nykyään Metallican rumputeknikkona, eikä miestä ollut noin vain mahdollista lennättää treeneihin ja juhlakeikalle, eli nyt mentiin viiden biisin setti ydintriolla Monroe, Sami Yaffa ja Nasty Suicide, rummuissa Monroen oman bändin rumpali Karl Rockfist. Joka jälkimmäinen oli ansiokkaasti otttanut haltuun Demolitionin biisit, niistä toki Michaelin keikkojen vakiokalustoa on vaikkapa ”Hammersmith Palais”. On aina yhtä elähdyttävää nähdä tämä Hanoi-trio yhtäaikaa lavalla, ainoa asia mikä Demolition-puolituntisessa ehti häiritä, oli sama kiireen maku, joka leimasi koko iltaa. Ymmärrämme, lavalla käynyttä possea oli paljon, soitettavaa tavaraa yllinkyllin ja kalustovaihdot väleihin, aikaa noin kolme tuntia miinus väliaika, saa suorittaa. Kiireen maun selitys ei kuitenkaan poista kiireen makua.

Demolition 23. oli raaempi, punkimpi ja katutasompi bändi kuin Hanoi Rocks konsanaan, vaikka sekin oli parhaimmillaan kaikkea lueteltua. Illan raskas kokonaissointi sopikin juuri Demolition-settiin ehkä parhaiten. Mutta kun iltaa oli jännitetty ja odotettu ihan liikaa, meni eka puoli tuntia oikeastaan ihmetellessä, että siellä ne nyt on nuo kolme ja taustalakanassa lukee Demolition 23., ja totta tosiaan, siltä tärkeältä levyltähän nää biisit on. Kun oli saanut verenpaineensa jälkipolville kerrottaviin lukemiin, show’n eka osuus oli jo ohi.

Seurasi kuvakavalkadi Michaelin elämästä ja urasta, lapsuudesta viime päiviin, ja sen taustalla soi Michaelin yksin laulama akustinen ”Hammersmith Palais”, jonka biisin tavaton kaiho nousi aivan uusille leveleille. Sitten lavalle otettiin Michael Monroe, miehemme nykyinen bändi, yksi taatusti jopa kovimmista maailmaa kiertävistä. Bändi soitti kuuden biisin otannan Michaelin soolovuosien alkupäästä, ja sanonpahan vaan, että peräkkäin vedetyt ”All Night With The Lights On” ja ”Man With No Eyes” saivat jo miettimään, että millä ihmeen logiikalla ilta tästä enää paranee. Tunnelma lavalla alkoi rentoutua, Makkea ja Samiakin Demolition-setti silminnähden jännitti, mutta omemman matskun parissa koko remmi oli kuin kotonaan. Illan aito syntymäpäiväpoika Steve Conte kävi välillä catwalkilla ulvauttamassa soolon, mutta muuten tämänkin setin tahti oli lähinnä hengästyttävä. Koskettimissa nähtiin ja kuultiin Lenni-Kalle Taipale, ja sanotaan nyt tähän väliin, että ainakin itse olen sen verran puritaani rockfriikki, mitä tulee mytologiaan (tiedättehän), että ei minusta Lennis tai myöhemmin lavalla vieraillut Jenni Vartiainen kuuluneet joukkoon, tai tähän iltaan, maailma on pelkästään hyviä kiipparisteja täynnä. Esiintymisen laadukkuuksiin tämä ei liity, ja on ilmeisen pitkälti vain henkilökohtainen ongelma. Seuraavana päivänä nimittäin useammankin rockjournalistin parta paukahti ja löytyi jos jotakin nillitettävää; Andy väsyi, Gyp löi harhaiskuja, Andyn kitara kirskui metallisesti, mutta yhtään zuurnalistia ei häirinnyt Jenni-Kalle tai ihan vikana biisinä vedetty ”Up Around The Bend”, joka oli aivan jäätävä kaaos, mutta kaiken nähneen toimituskunnan mukaan illan kruunu. Onneksi eri mieltä oleminen on yhä sallittua. Arvostan.

Oli siis ennakkoon jokaisella lipun haltijalla tiedossa, että illan päättää Hanoi Rocks vuosimallia 1982, joka viimeksi oli nähty yhdessä tässä kokoonpanossa Tavastialla 27.7.1982. Tunnelmat eivät olleet tuolloin parhaat mahdolliset, Gyp oli vastikään ladannut Andya nekkuun ja uutta rumpalia Razzlea oli Gypin selän takana ja tietämättä jo koetreenattu bändiin sisään. Mutta onneksi veden tehtävänä on virrata ja ajan kullata muistoja. Parasta antia koko illassa oikeastaan olikin äärimmäisen lohdullinen fiilis elämän jatkumisesta ja anteeksiannon voimasta. Illan suhteessa isoimmat yllätykset itselle, olivat niitä monelle varmaankin suhteellisesti aika pieniä, mutta, ensin lavalle otettiin Costello Hautamäki ja Timpa Laine, ja pienen rumpukalustosäädön jälkeen Lacu Lahtinen. Lavalle asteli myös Dave Lindholm, ja vedettiin Michaelin Dave-cover ”Telephone Bill’s All Mine” eli tokikin ”Puhelinlasku on mun”. Dave soitti yhden biisin ajan kitaraa omassa biisissän ja poistui eleettömästi lavalta, ja kun hänen kohdalleen stagea saapui the one and only Andy McCoy, yhtäkkiä asialla olikin Hanoi Rocks vuosimallia 2001. Itselle illan kanoniassa erittäin merkittävä hetki, oli nimittäin se Hanoi-paluu 2001 henkilönähkääskohtaisesti aika tavattoman kova juttu, vaikka golden days-kokiksesta mukana olivatkin vain Andy ja Makke. Kaivakaapas sivistyskodeissa joskus YouTubesta esiin pikkusuttuinen video, missä juuri tämä remmi vetää Tokyon Budokanin lavalla ”Tragedy”. Itse en pysty sitä katsomaan ilman tippaa öögassa. Mieletön meininki.

Eikä ollut huono nytkään. Costello on koko ajan keikalla, samoin Lacu (Popeda ja nyt myös sleazekunkut Crashdiet), mutta eniten ilahdutti, miten Timpa Laine oli pitänyt itsensä tiukassa keikkakunnossa. Vedettiin ”Obscured”, mutta ennenkaikkea vedettiin yksi Andyn taivasosuuksista, ”A Day Late, A Dollar Short”. Tämä oli kova, kiitos Michael, että kutsuit juhlabileisiin Lacun, Costin ja Timpan. Arvostan, isolla A:lla.

Miehet jälleen vaihtoon, ja nyt Michaelin oli aika rauhoittaa meininkiä lyhyellä (puoli)akustisella setillä. Ensin yksin ”Deadtime Stories”, yksi koko miehemme tuotannon kovimmista biiseistä, sitten Andyn huiman kaunis pianobiisi ”Fallen Star” Taipaleen kanssa, ja vielä monessakin mielessä joukkoon kuulumaton duetto Jenni Vartiaisen kanssa.

Sitten tulta päin, illan pisin slotti, Michaelin oma nykybändi ja katsaus koko sen levytettyyn historiaan. Lavalle saatiin vieraiksi alkuperäinen kitaristi Ginger Wildheart ja myöhemmin hänet korvannut Ruotsin mies Dregen. Jälleennäkemisen ilo ja soiton rentous oli illan kovinta luokkaa, kun nyittiin Gingerin kanssa ”Trick of The Wrist” ja Dregenin kanssa ”Horns and Halos”. Ja kaiken pohjana koko ajan Sami Yaffan takuuvarma jynkky ja Karl Rockfistin tanakka pauke. Väliin synttärilaulu Contelle, ja Makkelle toki myös, vaikka mies täyttikin vuotensa jo kesällä. ”Last Train To Tokyo” oli illan parhaita vetoja ja muistutti siitä, että heti ekalle mahdolliselle Michaelin keikalle on mentävä, ihan ensiksikin periaatteella elämä jatkuu. Ja koska se on yksi laadukkaimpia asioita ulkona tuolla kiertämässä.Kymmenen biisin slotti päättyi Monroe-standardiin ”Dead, Jail or Rock’n Roll”.

Oli tullut aika. Not in this lifetime. Ja sitten kuitenkin. Gyp Casino soittamassa rumpuja, kun Hanoi Rocks ’82 palaa lavalle. Olin jotenkin valmistautunut siihen, että neljä biisiä ja pois. Mutta Hanoi soittikin kokonaisen, ehjän 45-minuuttisen setin, aivan kuten Michael oli pressitilaisuudessa jokunen viikko sitten luvannut. Olin permannolla, lavalta noin 15 metriä, eikä minun korviini osunut Andyn metallisesti kirskunut kitara, enkä minä tullut tänne kuuntelemaan kenties Gypin muutamaa harhalyöntiä. Ensinnäkin, Andyn sitoutuminen muiden rinnalla tähän 45-minuuttiseen illan päätteeksi löi ällikällä, vai onko jotain mitä en vaan tajua? Toiseksi, Jesper Sporre alias Gyp tekee päivätyönsä urheilutoimessa, ja soittaa sivutoimibändeissään pääosin kitaraa, joten kahden (käytännössä yhden) päivän treenillä miehen tanakka ja ainakin 20 metrin päähän yllättävänkin rento philruddmainen kannutus oli ihan vakuuttavaa kamaa, vai onko jotain, mitä en ole ymmärtänyt?

Ilta oli sikäli, treeniaikaan ennenkaikkea suhteutettuna, onnistunut, että eipä vissiin käy faximilet, pagerit ja taskulaskimet sekä pöytäpuhelimet kuumana ympäri maailmaa, että oliko tää oikeasti tässä? Vain Michael on suoraan kieltänyt jatkon, muut ovat olleet lausunnoissaan ympäripyöreämpiä, eikä kyseinen asetelma yllätä yhtään.

Hanoin 9-biisinen setti alkoi ”Tragedylla”, oli ilo todistaa tyylikkäästi fledansa valkaisseen Casinon tanakkaa komppia, mies on tästä joukosta vähiten vuosien mittaan soittanut. Nasse Stenfors pyörittää perhebändiään ja on näitä biisejä muistellut monilla Monroen keikoilla viime vuosina. Rockpoliisisilmälasien läpi katsottuna homma alkoi rakoilla ”Boulevard of Broken Dreamsissa”, mutta ei tänne tultu pilkkua viilaamaan. Jos Andyn summittainen ja sinnepäin-tyyppinen kitaransoitto tulee uutuutena, niin kotiläksyt on huonosti luettu. Jos Andyn sekava spiikkaaminen tulee yllätyksenä, sama homma. Jos kahden päivän treenillä 40 vuoden tauon jälkeen sattuvat pienet virheet käy korvaan, niin kannattaa ehkä opetella soittamaan jotain. ”Malibu Beach Nightmare” ja ”Million Miles Away”, Razzle-kauden ikihitit ja koko bändiä symboloivat klassikot kun oli otettu haltuun, ja niillä setti päätettiin, niin ei ainakaan kotoisessa musacornerissa ole kyennyt ajattelemaan kaiken olevan taas kerran tässä. Lavalla oli kuitenkin aistittavissa hyvä meininki ja kun The Muddy Twins on jälleen kyennyt yhteistyöhön, kannattaako sitä jättää yhteen iltaan?

Hanoin setin päätti ”Up Around The Bend”, jonka ajaksi kaikki lavalla olleet muusikot kutsuttiin takaisin, eli aikamoinen poppoo siis. Biisi soi tunnistettavasti, mutta näytti kaaokselta, yyberöin klassikon jo muutaman kymmenen metriä kauempaa, ei ollut pienintäkään halua liudentaa illan mytologia-arvoa, ymmärrättehän. Vaikka 1979-1985 Hanoi jäikin (suomen kielen sana valitettavasti on alunperin keksitty tätä tapahtumaketjua varten) näkemättä, kertyi vyön alle sentään 4 otantaa 2001-2009, ja nyt tämä, sekä jatkossakin kaikki asiaa sipaisunomaisestikin sivuavat vedot, mille vain ikinä pääsee. Mitäs sitten, kun tämä on nyt nähty? Tämä, jota ei koskaan enää pitänyt nähdä. Sepi Kumpulaisen uusintaa Harvialan Teboilin varaosamyymälän puolella odottelen kovasti, viime keikan missasin työpäivän takia. Ja on tässä vielä paljon nähtävää muutenkin, pakko nähdä-lista on edelleen pitkä kuin million miles. KG

Sting (uk), Joe Sumner (uk) @ Nokia Arena, Tampere 20.09.2022

Brittiläinen The Police takoi itsensä lähtemättömästi rockin historiaan vuosien 1977-1984 välillä. Bändin eittämätön nokkamies ja hittinikkari Sting on varmistellut kyseisessä historiassa pysymistä soolourallaan jo kunniakkaiden 37 vuoden ajan. Nyt 70-vuotias popveteraani saatiin Suomeen kahdelle keikalle, tuoreinta ”The Bridge”-albumia (2021) promoamaan. Tampereen Nokia Arenan veto, joka avasi koko Euroopan-kiertueen, oli Stingin järjestyksessään 15. Suomen (soolo)keikka. Tällä kertaa Sting nähtiin ja nähdään myös Helsingin Jäähallissa.

Nokia Arena tuli henkilökohtaisesti koeponnistettua kesäkuussa Eric Claptonin bändillä, kokemus oli puolittain karmiva piippuhyllyltä yytsittynä, mutta Sting-illassa oikeastaan kaikki oli toisin. Nokia Arena osoitti toimivuutensa koko potentiaalillaan; arkkitehtuuri, sijainti, väljyys, henkilökunnan rentous, jonoutumattomuus, ja mikä yllättävintä, permannon lavaa lähimmän kolmanneksen otannalla myös aivan jäätävän hyvä soundi. En tiedä oliko äänenpaineasiat vieläkään yhtään paremmin VIP-aitioissa tai piippuhyllyillä, mutta alalattialla, Tavastia-etäisyyksiltä yyberöitynä keikka oli pelkkää juhlaa. Kolme minuuttia ennen lämppärin aloitusta sai kävellä vielä ihan vapaasti lopullisille laatujalansijoille, matkaa lavalle jäi vain alle 20 metriä. Eli ihan kuin olisi hiukan isommalla klubilla ollut, eikä yhtään jäänyt nälkää enää uudelleen kokeilla niitä Nokia Arenan ylähyllypaikkoja.

Illan aloitti sekunnilleen sovitusti klo 20 Stingin laulaja-lauluntekijäpoika Joe Sumner. Joe-poika on hankkinut muusikkokannuksiaan brittibändi Fiction Planessa, jonka isoimpia hetkiä oli varmaankin toimia lämmittelyaktina The Policen reunion-rundilla 2007, mutta myös soolona kaveri on jo pitkään esiintynyt. Eikä ole kuulkaa hullumpi lauluntekijä lainkaan. Tampereen 8-biisisessä mies ja teräskielinen-setissä vain keskivaiheen stygeissä tuli muutamassa jazzahtavammassa osuudessa mieleen muuankin Sting, mutta muuten Sumner Jr:lla on persoonallisia biisejä iso tukku, ja ennenkaikkea huikea lauluääni. Madoton omena on pudonnut puusta riittävän kauas, mutta turvallisen lähelle, jos syksyinen metafora sallitaan. Varsinkin kakkosena kuultu ”You You You” on maailmanluokan biisi, ja voisi soida vaikka isänsäkin katalogissa. Myöhemmin Sting-setissä, kun lavakameroiden kuvassa iskä ja poika olivat rinnakkain, yhdennäköisyys pelkästään oli ilmeinen, ei ollut poika alakerran Ramin tekemä, niin miksipä ei voisi luonnostaan myös kuulostaa hyvin samankaltaiselta. Ja jos kuulee pikkujäbänä koko ajan Policea ja Stingiä, niin jotain sieltä vääjäämättä tarttuu. Pitää muistaa, ettei ole ihan pelkästään helppo paikka lähteä maailman lavoille jos sukunimi sattuu olemaan Sumner (tai Earle, Presley, Starr, Guthrie, Lennon, Dickinson, Zappa tai moni muu). Suomalaiset saavat jatkuvasti kehuja maailmanartisteilta hyvinä yleisöinä, ja nytkin oli aivan ihanaa nähdä ja kokea, miten suopeasti Joe Sumnerin puolituntinen otettiin vastaan. Poika-Sumnerilla oli myös tietämättään ilo ja kunnia olla meikäläisen kirjanpidossa varmistetusti 1000:s nähty artisti ja isä-Stingillä oli ilo ja kunnia saattaa seuraava 1000-luku matkaan. Muutamia nähtyjä tilastoinnissa on taatusti jäänyt unohduksen hämyyn, mutta uskoakseni vain tyyliin alle 10, joten kohtuutarkoista luvuista puhutaan. Stingin veto huipputaitavine bändeineen Tampereen illassa oli niin kova keikka, että ilo lähteä tavoittelemaan seuraavaa tuhatta artistia on pelkästään puolellani.

Joe Sumner.

Mikään keikka, jolla tiski soittaa lämppärin ja pääbändin välissä Frank Sinatraa dubversioina, ei voi olla huono. Eikä ollutkaan. Tai toisaalta, missä enää tällä planeetalla voi kuulla Einin ”Olen neitsyt”? Tampereen Nokia Arenan yläbaarissa Karjalaa siepoessa ja paikalla olemattomia tuttuja bongaillessa. Arvostan.

Lämppäri-Joen jälkeen oli pidettävä saavutetuista conversensijoista (joo, alkaa ne olla jo kohta vähän kylmät) kiinni, ei näin hyviä mestoja täälläkään permannolta saa, jos lähtee pääartistin ekan biisin aikana könyämään sormet kanan siipirasvassa vessan kautta permannolle. Vanha keikkanäätä koki nimittäin karmivia heinäkuussa Ruotsin Solnan Friends Arenan lentokentän kokoisella lattialla, kun Rollarit soitti arviolta 100 metrin päässä, ja edes nanosekuntien näköhavaintoja saadakseen piti koko ajan keksiä omat päkiänsä ja pohkeensa uudestaan.

Sting seitsenhenkisine bändeineen asteli lavalle tasan sovitusti klo 20.45, ja nimenomaan koko bändi yhtäaikaa. Koko keikan ajan oli fiilis, että Sting on bändin basisti ja laulaja, ei rocktähti, ja että nyt vaikuttaa kivalta työpaikalta myös noille muille. Ja langattomana, mikkitelineestä riippumattomana Stingin ei myöskään tarvinnut palata aina lavan keskelle pönöttämään, vaan saattoi laulaessaankin kierrellä ympäri stagea. Illan 19 biisin settilista lähti heti ja pokkana etenemään bonjovimaisella dramaturgialla, eli isoja hittejä kärkeen ja kaikkiin mahdollisiin väleihin, koska ne ei tunnetusti lopu ihan heti kesken. ”Message In a Bottle” avasi, ja vanhimmatkin rokkipolicet oli heti vedetty meininkiin mukaan, toki Stingillä on ollut aikaa ja perspektiiviä kasvattaa useampikin fanisukupolvi, niinkuin Tampereenkin alalattialla nähtiin. Kakkosena vedetty ”Englishman In New York” korkkasi soolotuotannon. Sting soitti lopulta materiaalia vain 4 sooloalbumiltaan, vaikka julkaistunahan niitä on peräti viisitoista. Muuta illan aikana merkillepantavaa oli paitsi upeat lavavalot, myös taustaprojisioiden niukka graafisuus ja pelkistetty väripintojen ilmaisu, aina ei tarvitse ajaa sitä Vietnamin sota ja Etiopian nälkäiset-tsunamia taustalakanaan, todistaakseen että nyt on kuulkaa kantaaottava taiteilija lavalla ja laulut mietittyjä. Hyvä Sting! Vaikka mies onkin luonnonsuojelija ja hyväntekijä, ihmisoikeusaktivisti, niille asioille on oma hetkensä ja paikkansa.

Mielenkiintoinen valinta oli myös soittaa tuoreimman albumin kolme raitaa heti alulle settiä ja kaikki peräjälkeen. Kyynisempi sanoisi, että ”pois kuleksimasta”, mutta mitäpä jos niin ei ollutkaan. Kaksi biiseistä oli silkaa modernia Policea ja yksi silkkaa, taattua soolo-Stingiä. Miehemme istualtaan akustisella kitaralla säestämä ”If It’s Love” ja ennenkaikkea rouheampi ”Rushing Water” eivät missään nimessä hävenneet itseään klassispainotteisessa settilistassa, päinvastoin. Jo kolmannen biisin jälkeen Sting myös esitteli bändinsä, pikku tavatonta sekin. Lavan keskushahmoja olivat tänään(kin) Millerin rouvan lahjakkaat kitaristipojat Dominic ja Rufus, joista ensinmainittu on ollut Stingin oikea käsi koko soolouran ajan, ja jolla on bändissä myös sävellysvastuuta. Illan aikana myös Shane Sager huuliharppuineen sai soolotilaa, mainittavimmin ehkä hiukan laiskasti alkaneessa, mutta isoihin soulsvääreihin kohonneessa ”Brand New Dayssa”, jonka alkuperäisen huulisintron vetää itse Stevie Wonder, kuten Sting spiikissään muistutti meitä, mutta huumorilla myös nuorempaa soittajaansa. Lavan muusikoista kiipparisti Kevon Webster jäi ehkä soundillisesti eniten pimentoon, mutta jo kehuttukin illan häkellyttävän hieno kokonaissointi takasi jopa perkussioita hoitaneen taustalaulajatar Melissa Musiquen tamburiinin ja shakerin läpitulon, joka on tämänkokoisessa liiterissä ehkä pikku juttu, mutta oikeasti iso ansio illan tiskille. Ennen koronaa Stingin bändin rummuissa nähtiin itse Josh Freese (ex-Guns’n Roses, ex-Nine Inch Nails), mutta nyt tanakat tahdit takasi nuori pastorinpoika New Jerseysta, Zach Jones. Eleetöntä, isokätistä groovaamista, joka raskautti monia tuttuja Sting-hittejä juuri sopivalla tavalla. Josta puheen ollen, illan raskaimmassa vedossa ”Heavy Cloud, No Rain” Sting sai upean lauluavun lavan eteen duetoimaan nousseelta Melissa Musiquelta. Oman hetkensä sai myös taustalaulajista toinen, Gene Noble, joka nousi varsinaisen setin päättäneessä ”Every Breath You Take”-ikihitissä Stingin rinnalle tulkitsemaan R&B:sti, ja onnistui osaltaan nostamaan liki puhkisoitetun stygen uudelleen tuoreeksi ja terveeksi, itse asiassa koko kuluvan, huikean keikkavuoden yhdeksi tärkeimmistä yksittäisistä vedoista. Meni viimeiset kaksi viikkoa pari tai kolme tuntia yössä maksimissaan nukkuneellla keikkaketulla tennispallon muotoinen, kokoinen ja värinen pala kurkkuun, kun viimein kuuli slummitaloissa ja liikennevälineissä nilelle soitetun ”Every Breath You Take”, vieläpä niin että myötäiset lavavalot syttyivät ja koko bändi nostettiin varjoista esiin. Täällä me ollaan oltu teitä varten, mutta ilman teitä, ei olisi meitä. Upea ele Stingiltä, joka tietenkin bändijohtajana tällaiset hetket a) suunnittelee ja b) siunaa.

Sting.

Ennen lopun superhittiä komeimmin kulkivat niinikään The Police-hitti ”So Lonely”, jonka sekaan bändi uitti säkeistön verran Bob Marleyta (”No Woman, No Cry”), sekä käsittämättömällä voimalla eteenpäin tampannut ”Desert Rose”, jonka julkaisun myötä aikoinaan Sting pystyi esittelemään algerialaista rai-musiikkia hyvinkin laajalle yleisölle maailmassa. Liiaksi kokolattiamaton alle on lakaistu sekin fakta, kuinka paljon Police aikoinaan auttoi popularisoimaan reggaeta, rocksteadya, skata ja dubia. Niinikään Police-biisiin ”King of Pain” Sting sai lauluavukseen poikansa Joen, ja ilman mitään hössötystä, että tässä on mun poika, laulettiin vaan rinnakkain, kuulostettiin samalta ja näytettiinkin melko samalta. Pojasta polvi ei saa missään nimessä pahentua, elämä jatkuu, rock’n roll ei kuole koskaan ja mitä näitä nyt on. Ja hei, ”Shape of My Heart”, teboilinbaareissa Juvalta Juankoskelle läpirynkytetty softrock-klassikko, joka voisi helposti tulla toisesta korvasta vaikkuna ulos, vaan ei, yksi illan upeimpia vetoja ja koko keikan aika tarkalleen puolivälin kaunis keskisuvanto. Diggasin, olin olemassa.

Monesti tai monasti käy niin, että kun se tunnetuin ja isoin biisi vedetään varsinaisen setin päätöksenä isolla tunteella sekä yleisön että bändin puolelta, niin kovin harvoin pakolliset encoret enää mitään lisäarvoa tarjoavat. Nytkin täydellinen keikka olisi päättynyt ”Every Breath You Takeen”. Encoreita kuultiin kaksi, niistä täysin sinänsä tietenkin pakollinen ”Roxanne” oli täysturha yleisönlaulatus, mutta lyhyt ”Fragile”-veto, jonka Sting tulkitsi istualtaan puoliakustisesti, oli kyllä mainio matkaeväs ulostautua Pirkanmaan yöhön. Lopulla keikkaa Sting esitteli bändinkin vielä toistamiseen, se kertoo ammattitovereiden isosta arvostuksesta, ja lupasipa pop-päällikkömme tulla vielä takaisinkin. Mikäs on tullessa, biisikynä on yhä terävä ja miehen kunto vähintäinkin silmämääräisesti mainio. Ja kun jopa Nokia Arenalta kadulle pääsy sujui (ainakin tällä kertaa) muutamassa minuutissa, niin täällähän pitää alkaa käymään. KG

Michael Monroe Trio @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 14.07.2022

Michael Monroe kiertää tänäkin kesänä ahkerasti bändeineen Suomea, ja maailmalla Eurooppaa nyt vähintäinkin, ihan just äsken porukka oli Alice Cooperin supportina sivistyseuroopassa ja Guns’n Rosesien lämppärinä valtavan lontoolaisyleisön edessä. Taannottaisilta kesiltä on tuttu se systeemi, että kun bändin kitarapartio asuu a) Torontossa (Rich Jones) ja B) New York Cityssa (Steve Conte), niin kun Euroopan vedoilla on vain muutama välipäivä, on selvää ettei herrojen kannata lentää kotiin, eivätkä sitä ehtisi tekemäänkään. Soittaja on soittaja vain soittaessaan, siksi nerokasta onkin ollut virittää tien päälle välipäivinä tekemistä ja virikettä tarjoamaan Michael Monroe (acoustic) Trio. Kuluneen viikon arkipäiville jäi juuri sopiva väli soittaa pari vetoa Jyväskylässä sisävesilaivalla, ja saapua myymään liiteri täyteen torstaiehtoona Hämeenlinnan ainoalla oikealla rokkiklubilla, Suistolla.

Tulin edellisviikolla muuttaneeksi, ei, ei New Yorkiin, vaan Hämeenlinnan alakaupunkiin, ja näinmuodoin Suistosta tuli entistäkin enemmän kotiklubi. Nyt kaupungissa aivan korvaamatonta kulttuurityötä tekevä rokkikivijalka on kävelymatkan päässä, ei tarvitse siepoa keskibischoshofenia atomikello vasemmassa ja alkometri oikeassa kädessä, ja ennenkaikkea, voi nähdä laadukkaasta tarjonnasta mitä vain mieleen tulee, mukavuusalueidenkin rajamailla, ja mihin vain ikinä aikataulut venyy. On sanottava, että Suisto elää uuden promoottorinsa (Olli Vartiainen, ex-Retkibanaani) myötä erittäin kovaa uutta tulemista (taloushaasteiden ja panepidemian jälkeen), ja siksi jokainen loppuunmyyty ilta täällä ilahduttaa erityisesti. Nytkin loppukesän ja syksyn ohjelmisto on jo sellaista, että ei tulisi mieleenkään perihämeenlinnalaiseen tapaan valittaa ja märistä. Epidemian jäljiltä Suistolle on etabloituneet myös huomattavasti entistä sivistyneemmät soittoajat, toivottavasti jäädäkseen.

Michael Monroe Trio asteli lauteille hieman jälkeen iltayhdeksän ja aloitti noin euro ja neljäkymmentä kellottaneen settinsä komeasti Demolition 23.-hitillä ”Hammersmith Palais”. Iltaa leimasi soittamisen ilo ja hillitön trion (todennäköisesti myös koko Monroen sähköisen bändin) sisäinen huumori, josta sai kiinni juuri, kun tuntui että nyt ei saa yhtään kiinni. Hauskaa oli, sekä triolla että Suiston loppuunmyyneellä yleisöllä. Ja voin kertoa, että lomakaudella ja torstai-iltana ei ole itsestäänselvää näillä hoodeilla, että klitsu on innostunutta jengiä täynnä. Toki Michaelia tullaan katsomaan kauempaakin, se selittää osan.

Monroelta bändeineen on ulkona tuore albumi, ”I Live Too Fast to Die Young”, ja siltä toki muutama styge on sähköiseen settiin otettu. Mutta kiekko on sen verran rajumpi rockpaketti, että jotenkin vanhempi katalogi soveltuu paremmin akustisiin versiointeihin. Ja kun näitä keikkoja ei käsittääkseni hirveästi ehditä treenaamaan, on vanhassa ja jo tutussa vara parempi. Ja äärihuolella valituissa covereissa tietenkin, ja yllättäen olikin niin, että tällä kertaa trion iltapuhde oli silkkaa covereiden juhlaa.

Erittäin puiden takaa alkanut Ramones-biisi ”Poison Heart”, yksi maailman hienoimmista popralleista, oli jotenkin Michaelin tunteikkaasti tulkitsemana ja sanomaltaan kovin ajankohtaisena, yksi illan kohokohdista. Tai Ramonesista puheen ollen, Dee Dee Ramonen Michaelille vähän ennen kuolemaansa lahjoittama, huikea ”Under The Northern Lights”. Ja kun käytännössä kaikkiin biiseihin toimitettiin kolmiääniset stemmat ja kun kolmen kitaran voimin mentiin ns. kasettisoundeilla, oltiin laadun äärellä. Moni biisi lähti hulvattoman skeidanjauhuun jatkeena, vitsinä, niinkuin vaikkapa Ramones-hitti ”Rockaway Beach” tai Hurriganesienkin tunnetuksi tekemä ”Do You Wanna Dance”. Tällaisia keikkoja lisää, missä ei tarvitse vetää otsa sellaisilla kurtuilla, että mahtuu pajavasaran varsi väliin, vaan soittamisen ilon ja työntekemisen riemun kautta. Hurriganeseista puheen ollen, ”I Will Stay” oli tänään toiseksi paras koskaan kuulemani veto kyseisestä klassikosta, lähti jotenkin todella hereästi, vaikka Monroe Band on toki harva se keikka vetänyt stygeä sähköisestikin. Se paras versio? Kauan sitten Ganes-elokuvan kuvauksissa puolentoista metrin päästä nähtynä, kun Olavi Uusivirta eläytyi hausjärveläisellä tanssilavalla Cisse Häkkisen rooliin.

Yksi Hanoi-raitakin oli toki pakollinen soittaa, ja se oli tänään akustiselle triolle mainiosti soveltunut ”Don’t You Ever Leave Me”, ja olihan se Hanoi-raita tavallaan myös ”Lightning Bar Blues”. Eli ei epäilystäkään, Monroen soolotuotannon ulkopuoliset vedot olivat tämän trion toimituksessa ylivoimaisia, ja ymmärtäähän tuon, tuttua ja itsekirjoitettua viime vuosien matskua on ehditty veivaamaan jo aika tavalla. Joskin on heti sanottava, että toki ”Ballad of The Lower East Side” ja ennenkaikkea yksi Monroen soolovuosien kaikkein (itselleni) merkittävimmistä biiseistä, ellei merkittävin eli ”All You Need”, soivat nekin todella raikkaasti.

Intiimeissä meinigeissä kun oltiin, yleisökin sai vapaasti huudella toiveitaan, you name it, we play it. Joku jantteri toivoi kovasti biisejä Michaelin ”Life Gets You Dirty”-albumilta, Makkonen arvosti kovasti ja kertoikin projektina olevan kyseisen platan uudelleenmiksauksen. Tokikaan albumin raitoja ei oltu tälle triolle harjoitettu, mutta niinikään yleisön toiveista lähti esimerkiksi pikku epäröinnin ja emminnän jälkeen Demolition 23.-raita ”You Crusified Me” aivan mallikkaasti. Oma toiveeni olisi ollut, mikäli huutelijasmiehiä olisin, ”Deadtime Stories”, mutta ei se olisi sopinut illan iloluonteiseen henkeen. Muutama encorekin vaadittiin ja saatiin, Steve Conte aloitti ”Bad Moon Risingin” ensin liian hitaalla temmolla ja sai hetulanheitto-osuudessa syytteen papparaisuudesta, mutta sitten se oikea tempokin löytyi, ja siihen kylkeen vielä ja tietenkin Eddie and The Hot Rodsien ”Do Anything You Wanna Do”, joka muuten soi myös ”levylautaselta” viimeisenä biisinä juuri ennenkuin bändi astui lavalle, sekä tietenkin ”Up Around The Bend”, joka kirvoitti jo hämptonilaisyleisöstä ihan yhteislauluakin.

Lisää tämmöistä, maailmanluokan pop-peijoonia ja peijoonittaria kotiklubi Suistolle ja lisää keikkoja, joilla kaikki on mahdollista, mikä tahansa voi olla seuraava biisi ja missä yleisö on osa show’ta ilman kiusallisuuden pienintäkään häivää. KG

Dave Lindholm @ Teatteri Rio, Oulu 01.11.2021

Oulun keskustan legendaarinen elokuvateatteri Kino Rio avattiin vuonna 1955, ja siinä toimessa se viihdytti kaupunkilaisia aina vuoteen 2007 asti. Sittemmin paikka entisöitiin vanhaa kunnioittaen, ja nyt Rio toimii teatteriravintolana, jossa silloin tällöin järkkäillään näyttämöteosten ja stand-upin ohella myös konsertteja ja keikkoja. Marraskuun ensimmäisenä maanantaina koettiin Riossa jotain varsin harvinaista, nimittäin laatukeikka Oulussa arkipäivänä. Ja vieläpä niin, että lavalla nähtiin suomirockin todellinen maestro, Yksin-kiertueellaan maata rundaava Dave Lindholm.

Riossa on edelleen vanhan leffapyhätön tunnelmaa, permanto nousee niin, että kaikilta 230 asiakaspaikalta näkee ja kuulee hyvin. Takaosassa on ripeästi palveleva baari, sieltäkin voi seisten seurata keikkaa. Muuten kaikille katsojille on pöytäpaikka. Salin seinälle on entistetty Rion ulkopuolella vuosikymmenet loistanut neonvalo.

Dave Lindholm asteli lavalle tasan sovitusti kello 19.00. Ensimmäisen puoliajan Dave taittoi pelkästään suomenkielisellä materiaalillaan, ja luutulla itseään säestäen. Lindholmin innostus instrumenttiin periytyy vähintäinkin vuoden 2001 ”Luuttujengi tulee”-albumiin, ellei kauemmaskin. Keikkaa ei olisi kovemmin voinut polkaista käyntiin; ”Sitähän se kaikki on”. Biisin alkutahdit kirvoittivat ensimmäiset ”tää on tää”-ablodit suurinpiirtein puolet Rion kapasiteetistä täyttäneestä oululaisyleisöstä. ”Petin pienen linnun” heti perään, ja nyt jo tiesi, että laatuiltaahan tässä samantien rakennellaan. Olin jotenkin ihmeen kaupalla aina onnistunut missaamaan Daven omat keikat, olin nähnyt miehen aiemmin Jake’s Blues Bandin kanssa englanninkielisen matskun parissa ja kerran Tampereen Telakalla jonkun nimeämättömäksi jääneen hesselin synttäri-iltana, mutta silloin Dave taisi soittaa vain kaksi biisiä. Oli siis jo aika, nimittäin Davehan on jo vuodesta 1971 lähtien tuolla pyörinyt.

Daven tapa artikuloida spiikatessaan tai edes omia lauluja laulaessaan ei välttämättä ole maailmankaikkeuden selkein, mutta se on osa hänen juttuaan. Ja kun suurin osa lauluista on tuttuja, paljon soittoa saaneita, tällaisella keikalla voi nojautua takakenoon, ottaa ikäänkuin meditaationa. Tuttu sanapari sieltä täältä, tuttu kertosäe. Kaikkea ei tarvitse kuulla tai sisäistää, ajatus voi vaeltaa muuallekin, on vain kotoisa olo ja todella hyvä olla juuri siinä missä on. Myös niin voi toimia laadukas keikka, toki monella muullakin tapaa.

”Tätä iloista siltaa et kävele yksin” on saanut menneen kahden vuoden aikan aivan uusia ulottuvuuksia. Yllättäen ekan puoliajan hienoin veto oli kuitenkin itselleni aiemmin tuntematon ”Uusi puu”, aivan järjettömän hieno laulu kasvusta ja kasvamisesta. Muita ekan satsin helmiä olivat ehdottomasti ”Luulin”, ”Joo joo, mä rakastan sua” ja ”Voi kun sulle riittäis pieni taivas”. Ensimmäinen setti päättyi Daven vuoden 1973 kakkosalbumin ”Sirkus” hittiraitaan ”Jatsikansa tulee”, niin että Dave viritti kaulatelineeseen kazoon ja soitti sitä synkassa luuttunsa kanssa.

Teatteriravintolan perinteitä kunnioittaen seurasi 20 minuutin tauko ja sitten Dave palasi lavalle, nyt itseään dobrolla säestäen. Kuultiin kolme englanninkielistä vetoa, niistä terävimpänä ensimmäinen, vuoden 2006 ”D & D”-albumilta löytyvä ”Love Built a House”. Dave vaihtoi kitaraan ja kielen suomeksi. Kuultiin jäätävän upea ”Jokaisessa on jotain vanhaa”, eikä pienen tytön iskäsmies kaukana kotoa voinut mitään, tässä kohtaa meni roska silmään, tuuli öögan nurkkaan.

”Jokaisessa on jotain vanhaa, ehkä silmät, ehkä suu. Ehkä luonne, tai joku muu. Tai se huokaus, joka toistuu usein. Nyt odotan tulevaa iltaa, olen rauhallinen. Tunnen olevani osa suurta ketjua, jonka alkua tai loppua ei näy”.

Kuultiin Michael Monroenkin englanniksi levyttämä radiohitti ”Puhelinlasku on mun”, sekä ”Ja sinun äänesi” vuoden 1979 albumilta ”Vanha ja uusi romanssi”. Sitten Lindholm otti taas luutun käyttöön, jolla säestikin itseään suurimman osan keikkaa. Välispiikissä Dave kertoi herättäneensä kerran pahennusta soittamalla kirkossa ”Tupaakka, viina ja villit naiset”. Mies oli vastannut nillittäjille, että täähän on Pelastusarmeijan laulu, ja toden totta, niinhän se onkin. Poljento on tuttu lumituiskuisen kadunkulman joulupadalta, ja onhan biisissä valistava sanomakin. Dave tulkitsi laulun, niinkuin aikoinaan levylläkin (”Sillalla”, 1990), jollain tapaa kuin vanhahtavan amerikansuomalaisesti fraseeraten. Tämä olisi voinut olla aikoinaan Hiski Salomaan iso tanssihaalihitti.

Harvinaistakin herkkua saatiin Oulun illassa, Dave soitti livenä vasta toista kertaa, ja täysin valmiina ensimmäistä kertaa ikinä Love Recordsille aikoinaan tekemänsä juhlalaulun, kun levy-yhtiö täytti vuosia (käytännössä siis varmaankin silloin, kun Lovelle tuli viisikymppiä täyteen 2016). Biisin nimi on ”Meillä kaikilla on rakas laulu”. Uskonpa että biisi kuultiin seuraavana iltana Rovaniemelläkin, ja myös kiertueen jatkokeikoilla. Love-tribuutin jälkeen oli vuorossa illan settilistan vanhin biisi, Daven esikoissooloalbumilta ”Isokynä Lindholm” (1972) poimittu ”Minun nimi on nimessun”. Kyseisen debyytinhän julkaisi nimenomaan Love, ja miettikäämme sitä että 20-vuotiaan kundin esikoislevyllä soittivat mm. Pekat Pohjola ja Pöyry.

Oli intiimin, kovatasoisen keikkaillan loppuliukuman aika. Dave coveroi lyhyesti M.A.Nummista, ”Nuoret ja vanhat”, ja päätti settinsä itseoikeutetusti todelliseen suomirockin ikiklassikkoon, omaan joutsenlauluunsa ja kaksoiselämäänsä, ”Pieni ja hento ote”. Eikä taaskaan kuivaa silmää, ei ainakaan meikäläisen pöydässä.

”Pieni ja hento ote, ihmisestä kiinni. Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli. Pieni ja hento ote, siinä kaikki.”

Yleisö pyysi vielä lisää, niinkuin tapanakin on, ja Dave Lindholm lupasi soittaa yhden, vaihtaen vielä kerran kitaraan. Ainoana encorena kuultiin ”Mina annan sinulle nimen”, ja yllättävästi eteen osunut liveilta huikeiden laulujen parissa oli paketissa. KG

Costello Hautamäki @ Vanha Nalle, Hämeenlinna 29.10.2021

Koronaepidemian näennäisesti hellittäessä, ja jo osin hellitettyäkin, Hämeenlinnan Turuntien korttelipubi Vanha Nalle kuhisi ja säpisi hyvästi jo ennen ehtooyhdeksää livemusiikin paluuta mestoille, kohtuuttomankin pitkän odotusajan jälkeen. Kaupungin runneltu livetarjonta oli muutenkin elpymässä pikkuhiljaa, suurin osa elävää musiikkia tarjoavista paikoista oli jo ehtinyt aloittaa asteittaisen paluunsa uusvanhaan normaaliin. Illan artistia voi kai sanoa lämmitelleen juuri ja juuri sopivasti showtimeen päättynyt Liigan tv-ottelu Pelicans-HPK, jonka ottelun paikallisjoukkue kävi Lahdessa voittamassa näennäisen helposti 3-0. Ja hyvä että kävi, alkukausi on ollut HPK:lle takkuinen valmentajanvaihdoksineen, mutta nyt puolustaja Arto Laatikaisen juhlaottelussa (1000 Liiga-peliä täyteen!) kaikki tuntui toimivan, Daniel Lebedeffin maalivahtityöskentelystä ihan puhumattakaan.

Hämäläisestä jääkiekkoderbysta oli jotenkin erittäin sujuvaa siirtyä muutaman minuutin liukumalla illan esiintyjään, joka ei hämeenlinnalaiselle vapaaillan ja mökäöljyn jo mainiosti rentouttamalle ja musiikinnälkäiselle yleisölle tuntunut juuri esittelyjä kaipaavan; trakkaat ystävät, Costello Hautamäki. Tänään ihan ilman minkäänmuotoista bändiä, soolona, mies ja kitara. Eikä toki Nallen soittocorneriin piskuista kylkimyyryistä trioa isompi bändi mahtuisikaan soittamaan, siksi täällä useimmiten nähdäänkin soolosoittajia, maksimissaan duoja, ja livetahti on pari kertaa kuukaudessa.

Nämä tällaiset viikonloppuiltojen pubikeikat ovat todennäköisesti se kiertävän muusikkouden kaikkein kovin laji. On kyettävä ottamaan porukka haltuun saman tien, annettava tila myös huutelulle, tönimisille ja toiveille, on vimmatusti viihdytettävä, eikä liian syvälliseksi saa mennä. Tai jos hetkeksi meneekin, alkaa tiskin maastosta nousta helposti pulina yli oman ilmaisun. Äänekäs saa olla, hyvää tahtia kannattaa ylläpitää, ja lopettaa huipulla, juuri ennenkuin jengillä alkaa olla spittari liian vinossa. Costello veti hyvin, teki kaiken edellämainitun oikein, ja oli ihan selvästi tehnyt ennenkin. Costille tuli vastikään 40 vuotta täyteen Popedan eturivissä, siinä sivussa 36 vuotta on/off-sooloartistina, pari vuotta Hanoi Rocksissa paluualbumista Tokion Budokanin lavalle; kaikki tämä ja paljon muuta on tehnyt Costellosta asiansa osaavan, hauskan viihdyttäjän, ja rokkistaran. Joskus osaavien rokkistarojen on esiinnyttävä nöyrästi pienemmillekin yleisöille, eikä aina välttämättä maailman keskittyneimmille.

Setti alkoi rock’n roll-klassikolla ”Great Balls of Fire”, eli ”(Herranjumala) Pallit palaa”. Oma levytetty soolotuotanto korkattiin heti perään, ”Pullo viiniä käy”, joskin sekin on Delbert McClinton-laina. Eikä ollut eka pubikeikka, kun parhaiten tuntui uppoavan pikku härskiys ja/tai viinasta ja sen tunnetuista seurauksista laulaminen. Eikä siinä, kansa päättää, enemmistö kymmenen mark…euron lipun lunastaneista päättää. Oli meitä ehkä muutama, joka olisi voinut vaivatta kuulla vähän vakavampaakin Costia. Mies on julkaissut esmees vuonna 1988 todella mainion englanninkielisen sooloalbumin ”A Little Bit Crazy”, muistattehan, julkaistiin nimellä Costello Jones. Tuolta kiekolta omassa ja kuvitteellisessa toivepahviplakaatissani seisoi kirjoitettuna ”Play with Fire”, jäätävän hieno biisi, vaikkakin tiesin että ei täällä tänään semmoista tavaraa likimainkaan soiteta.

Ensimmäinen huutelutoive singahti jo varhain, kolmantena piti soittaa ”Mercury Blues”, eli ”Pakko saada BMW”. Hetken kävi mielessä huutaa, soita ”Ostin DeSoton”, mutta en sitten huutanut. Jätin sen nyt(kin) muille. Costello vannotti välispiikeissään ihmisiä käymään ahkerasti baaritiskillä, ja ilmeisesti kehotusta noudatettiin, sitälajia nopeasti tunnelma rentoutui ja vapautui. Tätä oli selvästi odotettu, vapaampaa baarittelua ja vieläpä joku asiansa osaava soittamassa. Sitä ehkä yhden naksauksen herkempää edusti ”Märkä betoni”, mutta toki ”Matkalla Alabamaan” räjäytti ns. pankin, ja alkoi vakavasti käydä jengiä jalan alle. Tanssilattia, tai siis metrin väli soittajasta lähipöytiin meni tukkoon, mikrofoni alkoi naksua Costia naamalle ja jortsuajat osua kitaraa kaulaan, maailman sympaattisin Hautamäki joutui jo pitämään pienen puhuttelun, ja soittorauha oli hetken parempi.

Popedan katalogiahan tänne todella moni, ja todella moni varsinkin rouvasoletettu oli tullut kuulemaan, ja toki Costello heidät palkitsi. ”Kakskytä centtiä”, murealla kitaralla lohkottu ”Tahdotko mut tosiaan” ja nykytuotannon ”Öljytyt lanteet” (albumilta ”Haista Popeda!”, 2017) kirjoittivat kaikki äänekästä yhteislaulua, ja aina kun Popeda soi, nousi parikymmentä kännykkää videomoodissa päiden yläpuolelle, olkapäille, ja ahtaisiin väleihin kuikkimaan. Jos pankki olisi edelleen ollut räjäyttämättä, niin oodi Carillolle, ”Punaista ja makeaa” sen viimeistään olisi tehnyt. Yhden kertsin Costello omisti Nallen baarihenkilökunnallekin. Irwin Goodmanin lapsuudenkoti sijaitsi Vanhan Nallen ovelta 10 minuutin kävelymatkan päässä, neljän korttelin, ja tämän Costello toki perehtyneenä ja Hämeenlinnassa paljon mm. teatterityön merkeissä pyörineenä tiesi (ja yhden pitkän välispiikin mukaan myös aikoinaan Aulangolta 1800-luvun hirsitalon rungon itselleen pelastaneena); Irwinille ja tämän toverille Vexille, joka kirjoitti monta tekstiä myös Costille, soi illan tunnelmaan täydellisesti sopinut ”Ei tippa tapa”. Costellolta löytyi trikkipussista myös ihan tunnistettava hammarbergilainen nasaali.

Costin laulama Popeda-keikkojen bravuuri, yksi miehen komeimmista sävellyksistä, Paten happitauko ”Kun mies unelmoi” livahti illan yleisöltä jotenkin ohi Irwin-tribuutista toipuessa, mutta viimeistään ”Get On”:lla alkaneessa rock n’ roll-medleyssä oli taas täysi sirkus päällä. Älkää ottako itseenne, mutta en ole ikinä ymmärtänyt Järvisen ”Get On”-soolon ympärillä yhä vieläkin käytävää mytologista öyhötystä ja hehkuttelua. Costello nykäisi hämeenlinnalaisen pubin nurkassa paremman, ihan tuikitavallisena lokakuun iltana. Lisää Popedaa vaadittiin, ja saatiin. Jo encoreiden puolella tunnin ja vartin kellottanutta kompaktia showta, kuultiin pakollisena ”Kuuma kesä”, joka kirvoitti loputkin epäröineet joraamaan. Kesken soiton Costello muistutti meitä faktasta, että eikös Metallicakin ole soittanut tätä Hämeenlinnassa? On kyllä. Olin paikalla. Hieman yllättäen viimeisenä Popeda-biisinä kuultiin ”Uskon vielä Rolling Stonesiin”. Niin minäkin, joskin vuosi vuodelta vähemmän. Ja sitten vielä Stoneseista puheen oltua, toiseksi paras ikinä ”Honky Tonk Women”-suomennos, eli alkuperäisen Popeda-basisti Ilpo Ainialan käännös, ”Holtiton nainen”. Costello Hautamäki, soittotyön sankareita, päätti settinsä ekaan soololevytykseensä ikinä, sinkkujulkaisuun vuodelta 1985, ”Mun sormuksein”. Paluumatkalla huomasin jättäneeni kulkupelini aivan siihen Irwinin lapsuuskodin nurkille. KG

The Buckleys (aus) livestream @ koti 17.04.2020

Kaukana galaksin toisella laidalla lepakko puri muurahaiskäpyä (joka ei siis epäonneksemme ole muurahainen, eikä liioin käpy), ja kiinanpoika söi jälkimmäisen, ellei molempia, ellei myöskin kohtuullisen kypsentämättömänä kumpaakin. Kiinan presidentti antoi lisäksi väen juhlia uutta vuotta vapaasti, halailla ja syödä samoista kipoista, ja loppu on epidemiologian, länsimaisen lääketieteen, aasialaisten eläinmarkettien, italialais-espanjalaisen huippujalkapalloilun ja ihmiskunnan pahimpien painajaisten historiaa. Tammikuussa osteltiin vielä innolla pääsylippuja, ja uskottiin suureen rockvuoteen 2020, mutta vähänpä tiedettiin. Iski dystopia, iski kotieristys, joillekin valitettavasti myös potentiaalisesti jopa tappava Covid-19-virus. Helpolla se lepakko pääsi.

Showbusiness sammui melkein saman tien, keikat, konsertit ja festivaalit, kaikki on peruttu ainakin kesäkuulle asti. Kuppilat on kiinni, A-oikeudet on ollut otettava omiin käsiin. Epidemian levitessä keikat siirtyivät nopeassa tahdissa nettiin, oli keksittävä jotain kinesviihdykettä kotona nössöttävälle jengille, saatava edes jostain jotain pennosia artisteille, ja keksittävä muusikoille itselleen mielekästä puuhaa. Suomessa syntyi nopeasti kaksi maksullista alustaa Semilive ja Keikalla.fi, jonka kummankaan tarjontaan en vielä ole ehtinyt tutustua. Esitysajat kun eivät kovin hyvin natsaa musacornerissa kasvavan yksivuotiaan mini-ihmisen nukkumaanmenoaikoihin, joten itselle soveliampaan aikaan striimataan keikkoja muilta mantereilta.

Pitihän läppäriltä yytsittäviin striimikeikkoihin, tai ”keikkoihin”, aluksi suhtautua hyvinkin epäilevästi, ja suorastaan nihkeästi. Ja pitää oikeastaan edelleen, kyllähän keikkaan kuuluu yhteisöllisyys, paikalle hakeutuminen, pääsylipun hankkiminen, ennakkotäpinä, ja koko sen paikalla olevan väenpaljouden/pienuuden luoma tunnelma. Onhan sanomattakin aika laiha lohtu tuijotella jonkun omassa olohuoneessaan omalla puhelimellaan välittämää akustista esitystä, mutta kun ei nyt muutakaan ole ollut, tuli sitten vanhana friikahtelijana jossain määrin jopa friikahdettua striimikeikkoihin. Ja vaikka panepidemian alkaessa, ikinä en ollut yhtään striimikeikkaa nähnyt, enkä niiden tekemisessä rauhan aikana rahdunkaan pointtia nähnyt, olin muutaman viikon himassa mätänemisen jälkeen yhtäkkiä jo jokusen kymmenen nettikeikan veteraani. Maailma muuttuu, ja me sen mukana. Haluttiin, elikkäs ei.

Harrastuneisuuteni on kohdistunut enimmäkseen yhdysvaltalaiseen StageIt.-alustaan, jossa pääosin sikäläiset, ja pääosin singer-songwriterit soittelevat pääosin puolituntisia kompakteja vetoja akustisesti omista (m)olohuoneistaan, työpisteistään, kotistudioistaan. Moni kuvaa keikkansa puhelimella, joku padilla. Hulppeampia ylöspanoja ei juuri näe. Useimmat keikat näkee ilmaiseksi, jos kehtaa. Itse en, mutta pääsymaksun voi itse määritellä ennakkoon ostamallaan token-valuutalla. Artistia voi vedon aikana myös muistaa tipeillä, ja ruudun sivussa pyörii kuulijoiden chat. Monilla singereillä meneekin puolet ajasta chatin kommentointiin, joskus myös yhteys pätkii niin, että pitää jättää kesken, mutta pääosin kokemus on ollut positiivinen. On nimittäin löytynyt pitkä liuta itselle ennestään tuntemattomia lauluntekijöitä, Nashvillesta Los Angelesiin (kuinka olla, suurin osa tuleekin mainituista laulunteon ja alasta haaveilun Mekoista).

Muutaman StageIt.-highlightin mainitakseni, Goo Goo Dollsien basisti-laulaja, karheaääninen, ultrasympaattinen Robby Takac soitti niitä Googgari-hittejä, joita on myös levyille laulanut, ja itse ollut skrivaamassa tälle Härmässä rikollisen aliarvostetulle power pop-orkalle, joka pitää vielä joskus nähdä; ”Lucky Star”, ”Already There” ja vaikkapa ”Bringing On The Light”. Puoleen tuntiin Takac ehti osoittautua myös oikeasti hauskaksi sit-down-koomikoksi, teemalla suojautuminen ja etäisyys. Grant Lee Phillips soitti omaa soolotuotantoaan työhuoneessaan keskellä amerikanpäivää, naapurin huudattaessa lehtipuhallintaan ikkunan alla. Ammattimies ei ollut edes moksis, vaan päätti settinsä Grant Lee Buffalo-hittiin ”Better For Us”. Punkahtavista The Movielife– ja I Am The Avalance-yhtyeistä tuttu nokkamies Vinnie Caruana toimitti mainion setin keskimääräistä kovemmista Corona-oireista yhä toipuessaan, iso tuoppi Jameson-lantrinkia auttoi. Ihana, upeaääninen Hannah Winkler (ei tiettävästi sukua Henrylle) päätti settinsä komeaan tulkintaan oman bändinsä Secret Someonesien biisistä ”Quit Pulling Me Down”. Bowling For Soup-melopunkpoppoon nokkamies Jaret Reddick esitti fanien ennalta toivomia biisejä bändinsä katalogista. Nettiyhteys pätki pahasti, kunnes Reddick kävi olkkarin puolella käskemässä 11-vuotiasta poikaansa keskeyttämään leffaillan, ja taas oli kaistaa käytössä. Sympaattisuus, kotikutoisuus.

Australian pop-ja countrysensaatio The Buckleys joutui perumaan sekin laajan Euroopan kiertueensa, jonka piti olla sen ihka eka ja tietenkin jonkinlainen läpimurto näillä nurkin. Tekemättä jäi, mutta jos Suomeen tulevat, tuskin kuitenkaan, on asiaan suhtauduttava. Bändi tulee Byron Baysta, Brisbanesta etelään, ja sen muodostavat kaksi lauluäänellä ja ulkonäöllä siunattua Buckleyn siskosta, Sarah Grace (kitara, basso ja laulu), ja Molly (kiipparit, sähkömandoliini ja laulu), sekä näiden veli Lachlan (kitara). Trio, joka siis ainakin julkisuudessa esitellään nimenomaan sisartriona, on Australiassa ilmeisesti ajateltu olevan yksi niistä seuraavista isoista jutuista, vaikka takana on vasta muutama sinkkujulkaisu. Tällä Facebookin erikoisstriimivedolla trion tukena olivat myös nuori pikkuveli rummuissa, sekä puolet biiseistä kannuttanut (tai oikeammin sutinut) isämies. Perhepiiriys. Jos nyt korvani oli australianaksentille herkkänä, setti oli rakennettu talon pyykkitupaan, mutta kun pesukoneet oli siirretty sivuun, kuivausrummut vaihdettu soittokelpoisiin, mustat kankaat viritelty ja värivalot sytytetty, oli puolituntisen vetonsa aikana mahdollista päästä jopa alkeelliseen keikkafiilikseen. Bändin sijoittaminen syvyyssuuntaan ja ahtaasti, synnytti peräti pienen klubin tunnelman hetkittäin. Oli esiintymisasut ja ennalta mietityt välispiikit. Enitenhän näillä striimikeikoilla häiritsee kuitenkin yleisön puute, sekä esiintyjää, että katsojaa, biisien välinen kiusallinen hiljaisuus. Toisaalta, tuli oikein sadan Norjan kruunun pääsylipulla tsekattua stavangerilaisen black’n roll-jyrä Kvelertakin keikka, se taas muistutti enemmänkin pitkää musavideota, jossa käsivarakameramiehet veivät katsojan tapahtumien keskelle, eikä se aivan huikeasta meiningistään (paras tähän asti tässä kineksessä) huolimatta sekään onnistunut muistuttamaan livekeikkaa.

The Buckleys aloitti Beatles-coverilla ja jatkoi heti omallaan, lainabiisiseurassa häpeilemättä viihtyneellä tuoreella, Australiassa heti listasijoitetulla sinkkubiisillään ”Money”. Kauniit siskokset vaihtelivat soittimia harva se biisi, vain hämärissä valoissa nuorta Tim Caltiota muistuttanut Lachlan pysytteli koko keikan ajan vasenkätisessä, kaksikaulaisessa sähkökitarassaan. Kuultiin rento ja hieno, raikkaan popisti tyttö(nuorinais)energioilla vedetty Johnny Cashin ”Ring Of Fire”, ja ehkä tokaks paras Joni Mitchellin ”Big Yellow Taxi”-luenta livenä, tai ”livenä”. Kun on kuullut tämän Big Countryn ”Eclectic”-livelevyn vetona, jonka Camden Dingwalls-keikan silkkaa typeryyttäni aikoinaan menetin, ja jota loppuelämäni kadun, niin ne muut on aina tokaks tai jotain parhaita. Bändi soitti myös oman esikoissinkkunsa ”Daydream”, ja kyllä se niin on, että kyllä Buckleysien perheessä osataan biisejä kirjoittaa, miten ihmeessä tuo talentti tuppaa aina keskittymään samoille. Lopulla settiä kuultiin kaunis ”Breathe”, bändin tulevalta, kesäkuussa (kävi miten kävi) julkaistavalta esikoisalbumilta. Biisi omistettiin kaikille niille, jotka kärsivät siitä, että kiinanpoika ei malttanut kypsentää. Näitä on alettava seuraamaan, enkä nyt todellakaan puhu kiinalaisista, vaan The Buckelysista. Lisää streameja on heiltä tulossa, virittäydy taajuudelle, ja ihastu.

Ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että jokailtainen streamvetojen stiigailu helpottaisi vähäisessäkään määrin paloa oikeille keikoille, siihen uuteen uljaaseen maailmaan, jossa ihmiskunta on ottanut opikseen, ja rokki taas raikaa. Mutta tämä on nyt todellisuutta, tällä on mentävä. Ja säilyttääksemme järjen valon omissa eristetyissä musacornereissamme, on mahtavaa, että jotain korviketta on tarjolla, tällä hetkellä siis paljonkin, ja koko ajan lisää. KG

Samuli Putro @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 05.04.2019

Kolmisen vuotta Samuli Putro tuijotteli työhuoneensa seinällä paperilappua, johon oli kirjoitettu vain kaksi sanaa, ”pienet rukoukset”. Pikkuhiljaa sanojen merkitys lähti avautumaan, syntyi samanniminen laulu, ja sitten muitakin. Viime marraskuussa ilmestyi singlenä ”Ilmasta tehtyjä” ja viimein nyt kevään korvalla kokonainen albumi, Putron kuudes soolosellainen. Sekin sai nimen ”Pienet rukoukset”. Ei, Putro ei tiettävästi ole tullut, tiedättehän. Sanoja ja niiden merkityksiä pitää pystyä käyttämään ja ajattelemaan laajemminkin. Putron tapauksessa rukoukset voivat olla ilmaan singottuja toiveita ja haaveita, ajatuksia. Silti, kuudes studiolevy soolona, Suomen yhden kaikkien aikojen parhaan bändin eli Zen Cafen olemassaolon jälkeen, on tietyllä tapaa kenties miehen mietteliäin ja meditatiivisin tähän asti.

Olemassaolostaan taistelleella Hämeenlinnan Suisto-klubilla menee nyt hyvin, ilme on valoisampi, ja uunituoreen promoottorin Janne Tammisen kädenjälki alkaa näkyä ohjemistossa piakkoin. Hämeenlinnalainen rockfriikki voi nyt olla erittäinkin tyytyväinen. Ja ensitöikseen vähän iltakympin jälkeen lavalle kapuava Putro kehuukin Suiston meiningin, ja muistelee lämmöllä viime kertaansa täällä. Setti on tällä kiertueella riisuttu, mies ja akustinen kitara, yksi puoliakustinen ja rumpukone; ”valoshow” muodostuu kolmesta sellaisesta vanhan liittouman lukulampusta, jollaisten valossa on opeteltu derivaatat, pääkaupungit ja pronominit. Putro koikkelehtii työpisteidensä välillä kyyryssä kuin hullu puutarhuri, hauskat välispiikit ottavat hämäläisyleisön nopeasti messiin ja muutenkin tunnelma on yksi yhtäaikaa rennoimmista ja hartaimmista juuri näissä premisseissä miesmuistiin.

Ja sitten on tietenkin ne laulut. Riisutuista riisutuin lavaylöspano sopii täydellisesti näihin elämän ja parisuhteiden menneitä, olevia ja tulevia luotaaviin helmiin. Tuoreen albuminsa Putro soittaa melkeinpä käytännössä läpi, ja ne suuret, pidempään tunnetut radiohitit säästyvät loppuun. Moni tuntuu osaavan uudetkin biisit jo ulkoa, ja vaikka yleisö onkin erittäin naisvoittoista, minkä Putro itsekin pointtaa, kuuluu yhteislaulujen hetkiin osallistuvan myös miehekästä murinaa. Uutuuskiekon biiseistä suistomaahan uppoavat parhaiten ”Hankala, vaativa, helppo ja kaunis”, ja ”Pysy outona”. Mutta ehdottomasti sykähdyttävin tuoretavarasta on sinkkunakin julkaistu ”Ilmasta tehtyjä”. Ei pysy silmäkulma kuivana sitten niin millään. Ja vaikka taiteilijamme esikoissooloalbumin nimiraita onkin soinut ahkerasti vähän joka paikassa, on ”Elämä on juhla” se hetki keikasta, kun iskee uudelleen roska silmään, eikä se lähde sieltä edes kotimatkalla. Kova laji. ”Arktiseen limboon” on aina mennyt levytettynä jotenkin ohi, mutta avautuu nyt aivan uudella tavalla, Suiston käsinkosketeltavan intiimissä keikkatunnelmassa. Illan hienoimpia vetoja on ehkä hieman yllättäen ”Valkoinen hetero”-albumin ”Matkamuistoja”, joka lunastaa ihan yksinäänkin olla paikalla ensimmäisellä Putro-keikallani (Zen Cafe tuli onneksi aikoinaan nähdyksi sekin, joskin vain kerrattain, mutta sitäkin mainiommalla Semifinalin akustisella vedolla), joskaan tuskin viimeisellä.

Putro ei oikein vaikuta olevan encoresmiehiä, mutta vaadittuna palaa toki lavalle ja vetää hartaan version ”Olet puolisoni nyt”-biisistä. Juuri kun luulimme, että tämä oli tässä, Samuli Putro tekee jotain hemoglobiinit seisauttavaa, jotain jonka kaltaista itsekin olen nähnyt vain oikeastaan kerran aiemmin, vaikka koettuna on pitkälti toistatuhatta vetoa. Putro poistuu lavalta, nousee akustisen kitaran kanssa miksaustiskin reunustalle ja vetää jäätävän vangitsevan ”Älkää unohtako toisianne”, matkaevääksi kaikille paikallaolijoille. Ilman mikitystä, mies ja kitara, ja koko loppuunmyydyn Suiston herkeämätön huomio on hetken siellä, missä pitääkin. Jopa baaritiskin alueen keikkaaseuraamattomienkin pulina lakkaa. Ainutlaatuinen hetki, jota lähelle on päässyt vain Jesse Malin aikoinaan Ruotsin Lundissa, kun mies pisti parisataa Mejeriet-klubin kuulijaa yhdellä kädenliikkeellä polvilleen, kuuntelemaan Neil Young-coverin ”Helpless”. Olin paikalla, polvillani. Putro laulaa viimeisen biisin ihan konkreettisesti ympäri salia kaikille, varmistaen että jokainen näkee ja kuulee, että ”älkää unohtako toisianne”. KG

Michael Monroe @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.11.2018

Reipas vuosi sitten vannotin Michael Monroen pitkää soolouraa juhlistaneen keikan jälkeen jotain Helsingin Kulttuuritalosta, ja siellä jatkossa keikoilla käymisestä, jotain mikä ei kuitenkaan tulisi pitämään paikkaansa. Ja kuinka olla, ei tullut, eikä pitänyt. Ja vieläpä niin että Kultsalle piti peräti palata tsekkaamaan nimenomaan Michael Monroen tämän(kin) syksyn keikkakunto. Se kunto oli suorastaan erinomainen, jotenkin jopa sana erinomainen tuntuu nyt lattealta. Omalla kohdalla on nähtynä viisi Michaelin keikkaa eri kokoonpanoin, kyllä vaan, otantahan on varsinaisiin alan asiantuntijoihin verrattuna todellakin vaatimaton, mutta silti voin nyt todeta että Kultsan keikka 2018 syksyllä on kaikista näkemistäni paras, energisin, settilistaltaan kiinnostavin ja ylöspanoltaan toimivin. Ja se, mikä häiritsi viime syksynä Kultsan juhlakeikalla, eli huono soundi, loisti nyt poissaolollaan. Tunti ja viitisenkymmentä minuuttia kellottaneen setin aikana ehti käydä muutamatkin eri jalansijat läpi, jopa sillä viimeksi kovin kuumottuneella miksaustiskin linjalla, ja nyt kuulosti todella hyvältä. Todella hyvältä, kun vielä muistaa saman kuin aina ennenkin, eli että bändi soittaa raskaalla kädellä ja kohtuullisen kovaa, eikä Kultsaa ole ikinä siihen tarkoitukseen suunniteltu. Hyvä miksaustiski! Nyt Kultsalle uskaltaa taas mennä, ja erityisen mahtavaa niin, vajaan kahden viikon päästä samalla lauteella soittaa Big Country.

 

Ilta alkaa akateemiset kymmenen minuuttia vaiheessa, mikä nyt näin moneen mieheen ei montaa sekuntia ole. Permannolla on mukavan väljää, istumakatsomoissa tilaa, mutta silti ilta on myynyt mukavan näköisesti. Kyseessä on Monroen neljän keikan konserttisaliminikiertueen viimeinen veto, edelliset on nähty Lahdessa, Turussa ja Tampereella. Michael aloittaa avausbiisin ”Ballad of the Lower East Side” lauluosuuden jo lavan takana, lava verhoutuu sivustan LED-tolppien ja savun myötä kokopunaiseen. Ekasta biisistä on selvää, että tänään tiski on hyvässä asennossa, sen todistaa viimeistään kakkosena kuultava, lavasoundin perinteinen koetinkivi ”Trick of The Wrist”. Näiltä osin tänään kaikki kunnossa, ja itsasiassa kaikilta muiltakin osin. Tämä bändi ei petä, soitto on tiukkaa ja treenattua, porukka on ollut kasassa jo kahdeksan vuotta tällä combolla, ja isot keikkamäärät alkavat näkyä. Bändi käy kuin kone, ja ainakin yleisön näkökulmasta orkesteri näyttää vieläpä aika kivalta työpaikalta, ainakin tänään. Tai tänäänkin.

Michaelin päähän ilmestyy se härski aikuisten lelukaupan musta nahkakotsa, ja sitten ajellaan illan ensimmäistä Hanoi-raitaa pitkin, permannon yleisö on viimeistään täysillä messissä, ”Malibu Beach Nightmare” sytyttää legendaarisen Kulttuuritalon. Jolla samaisella lavalla on nähty traagistakin Hanoi Rocks-historiaa, mutta myös 12-vuotiaan Matti Fagerholmin toinen ikinä näkemänsä rokkibändin keikka, kun huippusuosiotaan elellyt Sweet fiilasi ja höyläsi kunnian päiviensä mahtishow’n 3. lokakuuta 1974. Välispiikissään Michael kertoo sen ekan keikan olleen Sladen. Rocktrivian laatu ja määrä.

Keikan ensimmäinen kolmannes jatkuu rennosti vyöryvällä ”Old King’s Roadilla ja mainiolla covervalinnalla kertakaikkiaan, Alice Cooperin ”Long Way To Go’lla”, siltä samalta vuoden 1971 klassikkoalbumilta ”Love It To Death”, jolla soi myös ”I’m Eighteen”. Aiemmilla keikoilla aina vähän turhanaikaiselta lanaukselta tuntunut ”78” ei tänään tunnu siltä, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. Illan ensimmäinen kolmasosa päättyy Michaelin kakkossooloalbumin ”Not Fakin’ It” (1989) raitaan, Monroen yhdessä Nasse Suiciden ja Little Steven van Zandtin kanssa kynäilemään mestariteokseen ”Smoke Screen”. Järjettömän komea biisi, ja hieno nosto settilistaan, biisi soi yhtenä illan upeimmista vedoista. Vaikka mainitulta ”Not Fakin’ It”-albumilta onkin nykysetistä pudotettu pois mieletön ”Man With No Eyes”, ei se juurikaan haittaa, kun ”Smoke Screen” on nostettu tilalle. Biisin pitkään jamiloppuun Steve Conte nakkaa todella, todella upean soolon. Vanha kitarasoolojen vieroksujakin kiittää.

Alkaa setin peräti kuuden biisin mittainen akustinen kakkosnäytös. Tällä keikalla on mietitty ja toimiva dramaturgia, mitä näkee aivan liian harvoin. Turhan usein mennään hitit ja pois-konseptilla, rahat ja pois-konseptilla, tai sitten ei konseptilla ensinkään. Michael aloittaa yksin punaisella akustisella kitaralla itseään säestäen, välillä kaulatelineen huuliharppuun puhaltaen, suomalaisille yleisöille kovin rakkaan ”I Will Stay’n, jota moni äänestysikäinenkin rivihärmäläinen pitää Hurriganes-biisinä, vaan kun se ei ole sitä ikinä ollut. Vaan tanskalaisen popihmeen The Lollipopsien iso hitti 60-luvulta. Pikku hiljaa biisin edetessä lavan hämäryyteen hiipivät kitaroineen Rich Jones ja Steve Conte, hetkeä myöhemmin Sami Yaffa akustisen bassokitaran kanssa ja lopulta myös rumpali Karl Rockfist. Sen verran kolisee hongat edessä, että ei ihan näy, sutiiko Rockfist laatikkoperkussioita, mutta villi on veikkaus. Pääosin Michael saa vetää yksin ”I Will Stay”, muut lähtevät mukaan ”Gone Baby Goneen”. Kuullaan erittäin ansiokkaasti akkareille (niinkuin popnuoriso muodikkaasti toteaa) sovitettu ”All You Need”, sekä kaksi peräkkäistä nostoa Makkosen esikoissooloalbumilta, vuoden 1987 ”Nights Are So Long”-levyltä, ”Can’t Go Home Again” ja ”It’s a Lie”. Stemmalaulut taittuvat neliäänisesti, aivan mahtava tuoreutus Michael Monroe-keikkasettiin tämä akustinen välinäytös. Tunnelma ei laske, päinvastoin, jokainen tietää sitäpaitsi, että kohta taas mennään.

Ja Hanoi-mytologian kanssa flirttailevan Hoyt Axton-klassikon ”Lightnin’ Bar Bluesin jälkeen mennäänkin, kone päälle viimeiseen näytökseen. Sitä ennen Makke vääntää Axtonin kertosäkeiden ripple winet ihan hauskasti Koskenkorvaksi ja keskikaljaksi. Arvostan, eihän juuri kukaan enää käytä niinkin kaunista suomen sanaa kuin keskikalja. Monesti tai monasti, miten vaan, ”Nothing’s Alright” Demolition 23-kaudelta, on tuntunut vähän puolipakolliselta runttaukselta vakiosettilistassa, mutta ei tunnu tänään, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. ”Going Down With the Ship” sytyttää yleisön uudelleen, yhteislaulu raikaa, Steve Conte nakkaa Makkelle kapteeninlakin päähän. ”Don’t You Ever Leave Me”, eikä tunnelma ainakaan laskusuhdanteinen ole. Biisin klassisen puheosuuden Michael heittää suosiolla läskiksi, aika aikaa kutakin, ja puheosuushan oli muutenkin edesmenneen Razzlen heiniä. Ainoa hitusen lanaukselta maistuva styge on tuttu Nazareth-cover ”Not Fakin’ It”, mutta tätäkin on taatusti kiva soittaa, muutenhan biisi ei ohjelmistossa viihtyisi.

Kuinka olla, ”Up Around The Bend” räjäyttää jälleen potin. Kolmanneksi paras ikinä kuulemani liveluenta tästä lähes puhkisoitetusta klassikosta, ja siitä kakkospaikkaa pitelevästäkin vedosta vastasi aikoinaan tämä sama remmi. Ykköspaikkaa pitää, Luojan kiitos sentään, John Fogerty itse. Tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan, varsinaisen setin lopuksi rymistellään ”Dead, Jail or Rock’n Roll”. Sen päätteeksi galaksin sympaattisin basisti Sami Yaffa heittää mustan plektran yleisöön, joku hujopimpi yrittää saada sen näppärällä ranneliikkeellä kiinni, mutta epäonnistuu kohtalokkaasti, ja plektra liukuu kuin liukuukin henkilökohtaisiin jalkoihini. Se on siinä! Poimin plektran mainioksi lisäksi pikku hiljaa kasvavaan rock-memorabiliaan. Kiitos vaan Sami.

Encoreosuus alkaa tuttuun, ja tiedätte kyllä mihin tapaan, Michaelin rumpusoololla joka hetken remu-ja pellemäisen takomisen jälkeen muotoutuu ihan oikeaksi biisiksi, Ramones-coveriksi ”Blitzkrieg Bop”. Loppuliukuma on silkkaa Hanoita, vähän puuroiseksi menevä ”Lost In The City”, upeasti autereeseen ajeleva ”Boulevard of Broken Dreams” ja vielä kauniiksi lopuksi vakioveto ”Oriental Beat”. Homma on paketissa. Bändi valmistelee uutta albumia ja lisää keikkoja julkistetaan todennäköisesti hyvinkin pian. Niihin on helppo suhtautua, Michael Monroe on bändinä hillittömässä tikissä, nämä voi huoletta nähdä milloin vain, missä vain. Bangkok Shocks, Saigon Shakes, KG Thanks.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: