Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Red Hot Chili Peppers”

Hollywood Undead (us), Blind Channel @ Black Box, Jäähalli, Helsinki 27.02.2018

Los Angelesin rapcore-kollektiivi Hollywood Undead nähtiin Helsingissä viimeksi viime kesänä, kun se lämmitteli lauteet Red Hot Chili Pepperseille Kaisaniemessä. Tuo iltapuhde jäi itseltä valitettavasti väliin, vaikka oli ollut ihan tarkoitus osallistua, mm. juuri poikkeuksellisen mielenkiintoisen lämppärin lisäkannustamana. Oli siis tullut aika ottaa Hollywood Undead haltuun omalla vedollaan, nyt kun bändi kiertää Eurooppaa promoamassa viidettä albumiaan, jota kutsutaan yksinkertaisesti nimellä ”V”. Tuttuun ja totuttuun tapaan bändi saapui tänne Skandinavian kautta, mutta voi hyvinkin olla, että Helsingin pelasti kiertuekartalle se fakta, että jässikät suuntaavat täältä kahden keikan (Tampereen Pakkahuoneella edeltävänä iltana se toinen) jälkeen itäisille maille, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja edelleen kuudelle Venäjän keikalle. Rundi jatkuu keväämmällä koti-Yhdysvalloissa, mutta bändi palaa kesällä tietenkin Euroopan festareille, mainittavimmin legendaarisiin Readingiin ja Leedsiin. Joka jälkimmäinenkin fakta kertoo siitä, että bändi alkaa olla aika isoillaan. Eikä muuten olisikaan selitettävissä, että näinkin kaukana kotoa voi myydä näillä pakkasilla Pakkahuoneen maanantai-iltana ennakolta loppuun. Helsingin jääkiekkopyhättö ei Black Box-konseptiin viritettynä aivan ollut loppuunmyyty, ovelta sai lippuja. Mutta kyllä bändin iso suosio oli Jäähallissakin melkomoinen selviö.

Hollywood Undead voidaan jäljittää niinkin tarkoille syntyhetkilleen, kuin kesäkuun 3. päivään 2005. Jorel Decker alias J-Dog, bändin nykyinenkin pääräppäri ja pari muuta jantteria laittoivat yhden varhaisbiisiviritelmän tuolloin niin muodikkaaseen MySpaceen ja alkoivat saada välitöntä, positiivista pöhinää aikaiseksi. Deckerin haastattelulausunnon mukaan bändi laitettiinkin pystyyn niiden kesken, ”ketä nyt sattui huoneessa olemaan, ja jos joku osasi vieläpä jotain soittaa”. Nykyisenkin kokoonpanon ydin oli jo muotoutunut vuoden 2008 esikoisalbumille, aikojen saatossa platinaa Yhdysvalloissa myyneelle ”Swan Songsille. Nyt on edetty siis viidenteen kokopitkään, perustamisvuodelta ovat edelleen mukana, J-Dogin rinnalla, vokalisti-basisti Johnny 3 Tears, vokalisti Funny Man Alvarez ja kitaristi-laulaja Charlie Scene. Ekan albumin jälkeen mukaan liittyi Danny Murillo (laulu, kitara, kiipparit) ja kiertuekokoonpanon täydentää rumpali Matt Oloffson. Bändi on uransa ajan kätkeytynyt pseudonyymien ja maskien taakse, tunnetuimmin sellaisten urpoylöshenkisten lätkäveskarikauhumaskien, minimissäänkin kasvohuivien. Helsingin keikalla kukaan ei naamioidu, siis lavalla, jos ei nyt aurinkolaseja lasketa. Bändin kontakti yleisöön on muutenkin harvinaisen rento ja avoin.

hollywood_undead_live_nation_uutiskirje_433x250

Jäähallin Black Boxin ilta pärähtää käyntiin todella tymäkällä biisikaksikolla. Tuoreen ”V”-platan ”Whatever It Takesin sanat osataan täällä näköjään jo ulkoa, ja jengillä on  kannat katossa käytännössä saman tien. Näin mahtavaa meisinkiä näkee arki-iltana todella harvoin. Kakkosena kuullaan komea ”Undead” esikoisalbumilta, tämä veto antaa koko illalle suunnan. Raivokas kiskaisu, laulu ja räppi lähtee neliäänisesti, korkella korokkeella mätkivä rumpali Oloffson jyhmii kuin paikkaansa hakeva Kalifornian mannerlaatta. Pienestä ja kompaktista setistä lähtee kaamea mätke. Kaverin staili on muuten aika omintakeinen, jos tuolla tyylillä ei hankita tenniskyynärpäätä ja mitä näitä nyt on, niin millä sitten? Tai sitten jamppa on vaan niin rento, että hätä ei olekaan tuon näköinen. Oloffson on soittanut myös mm. pian Suomeen saapuvan The BellRaysien kiertuekokoonpanossa, mistään B-luokan sutirumpalista ei ole siis kyse. Läppä lentää lavalta, mutta myös lavalla, Hollywood Undead vaikuttaa ihan rennolta duunipaikalta. Jossain kohtaa J-Dog alkaa muistelemaan kannuttaja Oloffsonin seikkailuja helsinkiläisessä karaokebaarissa ja tapahtuneen kunniaksi pakottaakin rumpalin vetäisemään komean näytteen Bon Jovi-hitistä ”Livin On a Prayer”. Myöhemmässä vaiheessa rumpumies kannustetaan näyttämään toisella kädellä miten komppi pysyy, kun toisella imaisee huikalla pullon bisseä.

Tymäkkä ”War Child” soi miehelle tiskin takana, bändin oma äänimies hoitaa tänään leiviskänsä suorastaan erinomaisesti. ”War Child” on hyvä esimerkki siitä, miten musiikin lokerointi ja genreyttäminen on niiden hommaa, joilla on liikaa aikaa. Biisi voisi olla jonkun synkän postpunk-bändin tai dark wave-mustahuulien setissä aivan yhtä hyvin, kuin näidenkin. Vokaalien rap-sovitukset tekevät Hollywood Undead-biiseistä pääosin omanlaisiaan. Hardcore-maailmasta tutut breakdownit on toinen leimaava juttu, mutta muuten kyse on musiikista, ja laji kuin laji, jos biisien kirjoittaminen ei luonnistu, ulos tuonne on turha lähteä.

Jos nyt ase ohimolla joutuisi jollain tapaa asiaa tuntemattomalle kuvaamaan Hollywood Undeadin toimittamista, niin se on kuin olisi laitettu Cypress Hill ja Biohazard soimaan päällekkäin. Mutta koska nimien luetteleminen ei tee oikeutta kenellekään, ei esikuville eikä seuraajille, jätän tämän nyt vaan tähän. Tuoreella ”V”-albumilla vierailee Cypress Hillin nokkamies B-Real, joten heidän mainitsemisensa Undeadin esikuvina on kyllä ihan kohtuullista.

Illan 19-biisinen settilista on täsmälleen sama kuin edellisehtoona Tampereella, ja muutenkin kiertueen aiemmilta vedoilta tuttu. Tuoreelta albumilta soi peräti kuusi biisiä. Niinkuin tietysti pitääkin, miksi muuten tehdä uutta levyä ja itse uskoa siihen, jos ei uskalla uskoa kenenkään muun uskovan. Kaikilta albumeilta soitetaan jotain, vielä yhtäkään niistä ei ole valinnanvaran kasvaessa hylätty.

Aivan viimeistään lätkäliiteri syttyy, kun viime kesän sinkkuhitti ”California Dreaming” kajahtaa ilmoille. Hillittömän komea biisi, yksi näistä johdannaissyistä, miksi hip hop aikoinaan ylipäätään piti keksiä. Alkupäässä settiä massiivisilla kiipparitaustoilla ryyditetty ”Renegade” donkkaa kuitenkin tykimmin. White men can jump. ”Comin’ In Hot” alkaa senmaailmaisella jutustelu- ja motherfuckin’ jauhuusessiolla, mutta pian alkaa kuitenkin tapahtua. Eturivistöstä nostetaan lavalle paikallissuomalainen Julius, joka saa kitaran kaulaansa ja komppaakin ansiokkaasti bändiä koko biisin ajan. Mahtavaa. Yleisön voi ottaa niin monella tapaa. Tai olla ottamatta. Julius saatetaan backstagelle, jossa palkkioksi on tiettävästi ainakin wenige kleine Jägermaister. Joulu voi olla joka päivä.

Keikan keskisuvantona Hollywood Undeadille on tullut tavaksi soittaa yksi tai kaksi coveria. Settilistan perinnecoveria, synthpopduo Soft Cellin vuonna 1981 maailmanluokassa tunnetuksi tekemää Ed Cobb-biisiä ”Tainted Love” ei tänään kuulla. Tällä Euroopan-legillä bändi on sensijaan soittanut lyhyehköt otannat Metallican ”Enter Sandmanista” ja Rammsteinin ”Du Hastista”. Hienosti taittuu kiertokoulusaksa J-Dog Deckerin suuhun ja muutenkin asenteella lähtee kumpikin nykyklassikko. Toivottavasti Metallica suoriutuu yhtä hyvin omastaan keväämmällä lähihallissa. Olen paikalla.

Lainabiisisession jälkeen rivit kootaan kevyehköllä ”Bullet”-rallattelulla, jonka teksti toki on tiukkaa tavaraa, katujen ääntä. ”Bulletissa” Decker soittaa akustista kitaraa, semmoista mustankeltaista seurakuntasalin nurkkaan pölyttymään unohtunutta klassikkoa, ja tuo kokonaissointiin kaivattua vaihtelua. Keikan dramaturgia on mietittyä, ja toimii. ”Riot”-julistuksen ajaksi lavalle saadaan hamasta alusta asti bändiä uskollisesti palvellut teknikko soittamaan tamburiinia ja stemmahuutamaan ”Fuck that shit, let’s start a riot.” Viimevuotisen levyn raita ”Bad Moon” omistetaan kaikille yleisön naisille. ”Bad Moon” on orkesterin kaikkein poikabändein biisi ja siksi hiukan a) itselle vieras, ja b) tässä settilistassa oudoke, vaikkakin vakiosoitettavaa tavaraa. Varsinainen setti päätetään vuoden 2015 albumin nimiraidalla, upealla ”Day of The Deadilla”, ja kun sen päätteeksi valot sammuvat vain ihan hetkeksi, bändi on sanaakaan sanomatta rynnännyt pois lavalta. Itse David Copperfield olisi sekunnin murto-osan ollut ihmeissään. Bändi palaa vielä kahteen encoreen, joista ensimmäisen aistin matkalla narikkaan, se on se kaikkein isoin hitti ”Everywhere I Go”, eli ”bitches always know, that Charlie Scene has got a weenie he loves to show”. No niin. Viimeisenä kuullaan ”Hear Me Now” , kun pakkanen panee jo meikäläistä puolijuoksuun pihalla. En oikein ole encoresihmisiä. Enkä omista yhtään Hollywood Undeadin levyä, enkä välttämättä niitä liittäisi aution saaren rajattuun musakirjastoon, mutta välillä on todella hyvä käydä kuulemassa myös artisteja, jotka eivät operoi sillä ihan täysin välittömimmällä musiikillisella mukavuusalueella. Ja näin laadukkaan joukkion voi nähdä milloin tahansa uudestaankin. Näillä muuten, ja tässä järkässä, mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/hollywood-undead/2018/jaahalli-helsinki-finland-7bee5e58.html

Illan avaa alunperin oululainen Blind Channel, joka soittaa omalla ilmoituksellaan violent poppia. Ei niin mitään, zero, null, sifir, jää heidän vedostaan jälkipolville kerrottavaa. Blind Channel on saanut pikahälytyksen keikalle, kun lämppäriksi suunniteltu brittiläinen Astroid Boys on joutunut peruuttamaan, mistä nyt sinänsä valtavaa vahinkoa tuskin pääsi syntymään. En tokikaan ole Blind Channelin kohderyhmää, mutta yritinkin juuri selittää, että siitä ei ole kyse, silloin kun vedetään hyvä keikka. Ehkä joku toinen kerta.

Live Nationin ja Helsingin Jäähallin Black Box-konsepti on muuten sanalla sanoen loistava. Jäähallin kolkkous loistaa poissaolollaan, kun istumakatsomot on kaikki rajattu pois mustin kankain. Kaikilla on samankaltainen näkyvyys lavalle, kaikilla samanhintainen lippu ja kaikilla perusasetuksia valovuoden verran paremmat soundit, kun ei tarvitse roiskia Nordiksen hokitemppelin betoniseinille. Jäähalli on istumakatsomoineen joskus kuulostanut ihan sieluariipivän hirveältä, mutta ei nyt, kun tekstiili demppaa sirisevän kärjen pois. Mainiota. Ja tämähän konsepti paikkaa sitä ammottavaa faktaa, ja on varmaankin siksikin synnytetty, että Helsingistä puuttuu kansainväliset mitat täyttävä, noin 3000 henkeä vetävä iso klubi. Black Box ajaa toistaiseksi asiaa. Hollywood Undeadin keikka oli ensimmäiseni Black Boxissa, nyt konsepti on vihdoin korkattu ja toimivaksi havaittu. KG

Red Hot Chili Peppers (us), Battles (us) @ Hartwall Areena, Helsinki 13.09.2016

Sellaiset keikat tai konserttielämykset kuin Red Hot Chili Peppersien (ensimmäinen kahdesta, ja ensimmäisenä myyntiin tullut) veto Hartwall Areenalla syyskuussa 2016, ovat itseasiassa aika harvassa. Ensinnäkin, että bändi onnistuu ylittämään omat, ja varsin sekavatkin odotukseni. Toiseksi, se onnistuu ylittämään soittopaikan ankeuden ja kalseuden. Ja vielä, että yleisö on reaktioistaan päätellen koko illan aika lailla kaikesta samaa mieltä, siis keskenään. Ja että keikka kestää juuri sille sopivan mitan, ei yhtään liian pitkään. Ja vielä, kun päälle paiskataan ehkä komein koskaan näkemäni taustaprojisio/valoshow, on mahdotonta olla vakuuttumatta rock’n’rollin ilosanottavasta, jälleen kerran.

Illan avaa newyorkilaistrio Battles. Se soittaa pääosin instrumentaalista progressiivista funkia, tai erittäin funkahtavaa progea, miten vain. Aika harvoin olen itselläni joutunut kuunnelluttamaan Hartwall Areenan lämppäribändejä. Monesti meininki on puolityhjälle hornankattilalle roiskittaessa ollut nimittäin niin kamalan kuuloista, että ei vain ole kyennyt. Olisikohan jopa ainoa täällä kokonaan tsiigaamani lämppäri nimittäin niinkin outo valinta kuin jokapaikanhöylä Melrose, joka täytti aikoinaan mahdotonta paikkaa Guns’n’ Rosesin lämmittelijänä. (Mutta kun Axl tapansa mukaan ei päässyt lavalle kirveelläkään, oli slottien väli tyyliin puolitoista tuntia ja lauteetkin ehti siinä ajassa mahtavasti jäähtyä.) Mutta tänään on avausbändikin tsekattava, nimittäin Battles on levyillä erittäin mielenkiintoinen voimacombo. Levyiltä tosin sitä ei välttämättä jaksa kolmea biisiä enempää putkeen, ja sama on toistua Areenallakin. Annan bändille tasan puolen tunnin otannan, ja se ehtii siinä ajassa lanata nelisen biisiä. Totuuden nimissä, haluan nähdä bändin siksi, että siinä soittaa alkuperäinen Helmet-rumpali John Stanier. Jolla on arsenaalissaan vain yksi pelti, ja sekin niin korkealle asetettu, että mies joutuu ponkimaan palliltaan melkein seisovilleen, että ylettyy lyömään. Tapa juontanee siitä, että Stanier on halunnut rajoittaa itseltään turhaa peltityöskentelyä. Tänään ei olla tokikaan ihan seisontakorkeudessa, mutta miehen staili on kertakaikkiaan näkemisen ja kuulemisen arvoinen silti. Koko keikkaseurueemme myöntää, että Battles saa mahdollisuuden pääosin rumpalin ansiosta. Ja jos voisi itselleen luvata, niin kyllä nämä pitää nähdä klubiolosuhteissa uudestaan, mieluiten New Yorkissa, ja mahdollisimman pikkupaikassa. Sitä eikun odottelemaan. Voi mennä hetki, mutta saa myös mennä hetki.

Illan pääbändi ei ole itselleni mitenkään erityisen tuttu. Ne muutamat hitit on muistettu soittaa huoltoasemilla, paikallisradioissa ja slummitaloissa niin puhki, että ne ovat alkaneet jo valua jossain kohtaa äklönä toisesta korvasta ulos. Onneksi vuonna 1983 perustetun RHCP:n radiovoimasoitosta alkaa jo olla aikaa, altistumattomuus on tehnyt hyvää, ja moni niistä isoista takavuosien hiteistä kuulostaakin tänään täällä erittäin tuoreelta. Illan veto on bändin kahdeksas Suomessa. Lehterit eivät ole täynnä ja permannollakin on tilaa. Miksi siis bändille kuitenkin myytiin ”valtavan kysynnän takia” toinenkin ilta? Jos kerran ensin myytynä iltana ei ole liiteri täynnä? Onko kyse taas firmalipuista, rock’n’rollin surmasta? Eli että Silmäasema tai Eilakaisla on ostanut porukalle 100 virkistyslippua, mutta että Tero, Japa, Sinikka, Seppo-setä ja 96 muuta eivät olekaan pääseet tärkeämmiltä menoiltaan paikalle? Firmalipuille pitäisi ilman muuta asettaa lunastuskarenssi, ne pitäisi kävijän nimellä lunastaa vaikkapa neljää päivää ennen keikkaa, muuten ne palautuvat ovimyyntiin todellisille rokkidiggareille ja elämysetsijöille.

http://tapahtumajarjestajille.lippu.fi/docs/graf/RHCP-lippupiste-558×300.jpg

Sisääntulointro alkaa, kitaristi Josh Klinghoffer ja basistilegenda Flea koikkelehtivat lavalle ja aloittavat jamittelubattlen, Chad Smith kannuineen lähtee mukaan. Koko illan teema on, että jamittelu ei muunnu runkuksi missään kohtaa, vaan biisi räjähtää käyntiin, juuri kun luulet että nyt alkaa hohhoijjaasessio, jossa esitellään soittotaitoja. Ei, soittotaidot esitellään biisirakenteiden sisällä. ”Around The Worldin” alkusoinnut, ja koko Hartwall Areenan noidankattila räjähtää huutoon. Flea hyppii ja pomppii ison bassonsa kanssa kuin nuori zulu, vuosien hapottelu ja raju elämä näkyy kyllä kehossa ja naamassa, mutta nykykunto on silti huikea. Samaa voi sanoa laulaja Anthony Kiedisista, vuosien varrella vedetty herska on taatusti jättänyt jälkensä, mutta yleisö arvostaa jos se pääosin ei näy suorituksessa. Kiedis ei ehkä laula maailman vireisimmin, mutta ääni on legendaarinen ja tulee tänään hienosti läpi. Klinghoffer toimittaa hyvät stemmat.

Kakkosena ”Scar Tissue”, bändillä on varaa tykittää isoja hittejä heti kärkeen. Oli aika, jolloin tätäkään biisiä ei olisi enää yhtään jaksanut, kun MTV jauhoi siitä kaiken jauhettavissa olevan. Mutta Flean alhaalta jynkyttävä basso ja Smithin häkellyttävän yksinkertainen, mutta groovaava rummuttelu nostavat biisin sille aina kuuluvaan arvoonsa. Klinghofferin oudon alas miksattu kitara onnistuu ulvomaan kuuluviin juuri oikeissa kohdissa. Varmasti moni kaipaa John Frusciantea, itse en osaa, keikka on ensimmäiseni bändiltä, enkä ole hardcorefani.

Illan settilistassa ei ole yhtään välibiisiä tai turhaa rallattelua, on varaa valita ja mahdollisuus pysyä pelkästään asiassa. Jopa tuoreen, kesäkuussa ilmestyneen ”The Getaway”-albumin levyllä täysin munaton ”Dark Necessities” toimii. Danger Mousen tuottamalla uutuusplatalla on makuuni jotenkin tavallistakin kellittömämmät soundit, enkä jaksanut itse levyä kahlata yhtä kertaa enempää läpi. Silti setin seitsemäs veto, tuore ”Sick Love” uhkaa olla yksi illan parhaista biiseistä. Uuden levyn biisit vedetään kompakteina vetoina, silti ei mitenkään pois kuljeksimasta, vaan samalla voimalla kuin kaikki muukin.

Keikkaseuruettamme yhtä alemman rivin aikuisnuorisolaiset innostuvat alusta asti joraamaan ankarasti, jopa niin että yksi lähi-istuimen herra ei enää kestä. Maksettuaan kuitenkin lipusta saman kahdeksankymppiä kuin joraajatkin. Syntyy suomalaiskansallista sanaharkkaa ja kevyttä keikkavittuilua. Yritän itse olla häiriintymättä näköesteestä, täysin se ei onnistu, pääosin kyllä. Silti, jos on oikein kova fani ja tanssijalan tietää ennalta jo oikein kovasti vipattavan, kannattaisi ehkä hoitaa permantoliput tai yrittää vaihtaa piippuhyllypilettinsä sellaisiin. Toki me kaikki voisimme seistä koko keikan ajan, ja nähdä tasavertaisesti. Kaikilta seisomista ei voi kuitenkaan muutama ihminen vaatia, eihän?

Did I Let You Know”, albumilta ”I’m With You”(2011) soi ensimmäistä kertaa livenä kolmeen vuoteen. Ja tekee samalla tietenkin kiertuedebyyttinsä Helsingissä. Muutenkin settilistaa on mukavasti hämmennetty rundin aiemmilta vedoilta. Lähes meditatiivisesti etenevä ”Californiacation” on yllättäen yksi illan upeimmista vedoista. Klinghoffer ulvauttaa aivan järjettömän kauniin soolon. Valoshow, joka vain paranee ehtoon mittaan, toistaa sinipunaisia sävyjä. Etupermannon ja lavan yllä ylösalas kuvioita muodostavat valoputket ovat ainakin itselle ennennäkemätön juttu, käsittämättömän komeaa valokerrontaa. On kuin olisi taas viisivuotias ja Sirkus Finlandian takajaloillaan tönöttävää norsua ihmettelemässä tai näkisi elämänsä ensimmäisen parrakkaan naisen. Tämmöistä lisää, huimimman näköistä settiä miesmuistiin. ”Suck My Kiss” uppoaa yleisöön, jortsuaminen leviää epidemian lailla pitkin hallia, muuallakin kuin meidän edessämme seistään jo. Eihän ”Suck My Kiss” tässä seurassa kovin kummoinen biisi ole, mutta raskaana rypistyksenä kohti keikan loppua toimii mainiosti, ja on toki yksi niistä jotka on pakko soittaa. Varsinainen setti päättyy komeaan, komeaan ”By The Way”-biisiin. Flea hyppii, pomppii, ryömii ja pyörii. Energiat on kaikilla korkealla aivan viimeiseen hikipisaraan asti. Yhteissoitto on tänään maailmanluokan esimerkillistä, terävästi lähtee. Ja vaikka Hartwall Areenan soundi ei koko iltana ehdi nousta erinomiseksi, se toimii kuitenkin minimissäänkin tänään siedettävästi.

Bändi odotuttaa takaisintuloa kauan, niinkuin kaikkensa antaneena kuuluukin, ja pitäähän encoret toki yleisönkin ansaita. Yleisö taputtaa rytmikkäästi ja kännykkätaskulamppujen huojuva meri paitsi näyttää komealta, muistuttaa myös siitä, että ollaan tässä kuitenkin pikku huuteluista huolimatta oltu yhteisellä asialla. Jälleen lähdetään jamitellen liikkeelle, mutta onneksi jamittelu pysyy aisoissa. Ensimmäisessä encoressa ”Goodbye Angels”, Chad Smith jotenkin viimeistään näyttää, miksi on yksi rumpaloivan maailman kovimmista ja miksi soittaa myös superkokoonpano Chickenfootissa. Punaiseen vankihaalariin pukeutuneella Smithillä on rennosti syntyvä takakenoinen groove, vaivatta irtoava hillitön svengi. Ja miten hienoa on, ettei tänään kuulla rumpusooloa, vaikka kannujen takana istuu itse Chad Smith. Arvostan. Kaikki päättyy siihen, mihin on jo pitkään päättynyt, vuoden 1991 supermegajysärihittiin ”Give It Away”. Sitten on homma paketissa, keikka kellottaa puolitoista tuntia aika tasan. Yhtään pidempi sen ei olisi tarvinnut olla, hämmentävästi ei myöskään biisiäkään lyhyempi. Vaan juuri näin. Yksi vuoden kovimmista keikoista on nähty. Jos nimittäin asuisin Helsingissä, varaisin lipun myös seuraavan illan vedolle, ei epäilystäkään. Nyt on jätettävä tulevaisuuden kiertueelle. Nämä soivat, ja vieläpä tässä järjestyksessä: http://www.setlist.fm/setlist/red-hot-chili-peppers/2016/hartwall-areena-helsinki-finland-6bfdbad6.html  KG

 

Mike Watt & The Missingmen (us), Uz Jsme Doma (cze) @ Klubi, Tampere 15.05.2015

Lavalla on neljä ison vauvan näköistä jamppaa, ahtautuneina kokovalkoisiin kosmonautin alusaluihin. Kasvoista ei saa hämärässä selvää. Musiikki velloo funkin, itäeurooppalaisen kansanmusiikin, jonkinlaisen proto- tai postpunkin ja polkan väliaallokossa. Lavalla on Uz Jsme Doma, tsekkiläisen dadan ykköslyönti jo vuodesta 1985. Bändi onnistuu energisessä kolmevarttisessaan kuulostamaan kaikelta Ebba Grönista Piirpaukkeeseen, Talking Headsista Fugaziin, Frank Zappan ja Damnedin kautta. Ja meininki on koko ajan hirmuinen. Orkesteria ei edes haittaa, vaikka paikalla on Tampereen kokoisesta kaupungista 15 rokkifriikin otanta, se on tottunut myllyttämään hämyisissä luolissa salakeikkoja kommunismin aikaan, silloin kun oli parempikin olla näkemättä, ketä kaikkia paikalla on.

Prahan oudolla smurffilaumalla on takanaan seitsemän studioalbumia. Kukaan ei teknisesti ottaen, eikä tarvitse edes mennä kovin tekniseksi, ole enää perustajajäsen, mutta koskettimissa, kitarassa ja laulussa vaikuttava bändin (nykyään) yksinoikeudellinen biisintekijä  Miroslav Vanek on ollut remmissä vuodesta 1986. Vanek on maassaan arvostettu runoilija ja avantgardisti, jonka ura alkoi jo 1981 punkryhmä Fourth Price Bandissa. Renessanssisihmisenä Vanek on myös elokuvasäveltäjä, kirjailija, levytuottaja ja leffakoulu FAMUn musiikkidramaturgian opettaja.

Uz Jsme Doman hämmentävän vedon aikana tajuaa, miksi niin monet itäeurooppalaiset bändit kuulostavat siltä kuin kuulostavat. Vaikkapa nyt meille suomalaisille tutummat veljesbändit Eestistä, samoihin aikoihin perustetut, kuten Singer Vinger, Vennaskond, J.M.K.E., Röövel Ööbik ja monet muut. Puolimaissa 80-lukua alkoi esiripun raoista kulkeutua länsimaisia rocklevyjä salaa tai tuttujen kautta idässä kuultaviksi, ja monet niistä iskivät niin kovaa, että syntyi pakonomainen aalto perustaa bändejä. Paljon hyvää syntyi noina vuosina, vaikka muuten innovatiivisista ajoista ei ehkä kannatakaan puhua. Bändeillä ja tekijöillä kuten David Bowie, Talking Heads, Pere Ubu, Public Image Ltd. jne oli valtava vaikutus, ja se tausta kuuluu Uz Jsme Domankin tuotannon läpi. Bändi kuuluu olennaisesti siihen jälkipunkin ja glasnostin synnyttämään bänditsunamiin Itä-Euroopasta, johon monen noista maista koko rockperintö perustuu.

Eikä tässä kaikki, Uz Jsme Doman veto on kaikessa energisyydessään, kuviakumartelemattomuudessaan ja häpeilemättömyydessään parasta todella pitkään aikaan. Korostan parasta, vaikka tälläkin sivustolla tulee kehaistua yhtä ja toista artistia pelkästään siksi, että on oppinut välttelemään ilmiselvästi kehnoja keikkoja. Edellisen kerran Uz Jsme Doma oli soittanut Tampereella 1991, ja kuten Vanek totesikin spiikissään, kannattaa tulla (tai mennä) katsomaan bändi uusintana Tsekin maaperälle, mikäli täkäläisvierailut ovat näin harvinaista herkkua. Hehkuttamatta paras, sitä kohti, että näkee nämä kotikentällä, voi olla aika hikiset bileet.

Sitten lavalle nousee toinen jälkipunkin legenda, vuonna 1980 The Minutemen-yhtyettä perustamassa ollut Mike Watt, monissa kronikoissa maailman parhaiden basistien joukkoon ylennetty. Eikä suotta, miehen jazzahtavan funkahtava ote Minutemenin levyillä toimi innoittajana hirvittävälle liudalle bändejä 80-luvun lopulla ja 90-luvun vaihtoehtorockin aallossa. Minutemenin vaikutusta ei voi aliarvioida, eikä sen arvoa rockin kehityskaarissa vähätellä. Tunnetuin varmasti noista vaikuttuneista on ollut Red Hot Chili Peppers, jonka kokonainen albumi, vuonna 1991 kryptoniittia myynyt ”Blood, Sugar, Sex, Magik”, on omistettu Mike Wattille. (Iso ympyrä sulkeutui marraskuussa 2008, kun RHCP-basisti Flea ojensi Wattille Bass Player Magazinen elämäntyöpalkinnon.)

Tuota funkahtavan jazzahtavaa bassottelua kuullaan aimo annos Tampereenkin illassa. Wattin ja nykybändinsä The Missingmenin aloittaessa on alalattialle kertynyt sentään viitisenkymmentä asiainharrastajaa. Watt muistaakin kiittää vuolaasti ”good people of Tampere”, Miken omin sanoin siksi, että vuodessa on vain 54 perjantai-iltaa, ja valita antaa niistä yksi hänelle ja bändilleen, saa mielen nöyräksi. Mahtavaa. Tähden, tai minkäänlaisen alternativejumalan elkeet, Wattin suoraviivaisesta ja konstailemattomasta esiintymisestä muutenkin puuttuvat.

Illan kaava on selkeä. Ollaan ”Third and Thirty Opera”-kiertueella, ja soitetaan ensin alusta loppuun, ilman spiikkejä tai taukoja, Wattin viimeisin sooloalbumi ”The Hyphenated Man”. Se on Wattin neljäs sooloplatta, ja löyhästi teemallinen kokonaisuus perustuen ja inspiraationsa saaden Hieronymus Boschin (1450-1516) maalauksien hahmoihin ja hahmoista. Teoksista Wattiin eniten on vaikuttaneet ”The Garden of Earthly Delights” ja ”The Last Judgement”. Bosch tunnetaan todellisena lopunaikojen maalarina, jonka tuomionäyt ovat jälleen ja aina ajankohtaisia, loppuhenkosiaan vetelevässä, pelottavasti uskonnollistuvassa ja fundamentaloituvassa maailmassamme.

Watt itse kutsuu ”Hyphenated Mania” punkoopperaksi (miehen jo kolmanneksi sellaiseksi). Sitä se tavallaan onkin, se vain koostuu 30 lyhyestä biisistä, joiden keskikesto on puolisentoista minuuttia. Levy kellottaa 47 minuuttia ja rapiat, livenä setti laskujeni mukaan hiukan vähemmän. Biisit ajetaan läpi ilman taukoja tai mahdollisuuksia välitaputuksiin, seuraava lähtee juuri kun edellinen sammuu. Lyhyitä spoken word-kohtia kuullaan, välillä Wattin laulu on kuiskauksia, välillä huutoja. Dynamiikkaa löytyy, niinkuin oopperassa kuuluukin. Watt murjoo bassoaan kuin sen viimeisellä keikalla, rumpali Raul Morales tikkaa taustatuen. Kitaristi Tom Watson on toinen missingman. Trio soittaa osin toisiinsa päin kääntyneenä, kuin Crazy Horse ikään, varmistaen että tämä tehdään juuri tässä ja nyt tämä show, eikä niinkuin sekuntikello kaulassa treenikämpällä harjoiteltiin. Vaikka konseptilevyä soitetaankin, orgaanisuus säilyy. Parhaiten 30 lyhärin setistä mieleen jäävät ”Mouse-Headed-Man” ja loppupään ”Man-Shitting-Man” (kaikki albumin raidat on nimetty samaan tyyliin ja jokainen hahmo löytyy Boschin mestarillisista lopunajan kuvista).

Hikisen kolmevarttisen jälkeen bändi kokoontuu lavan taakse kiittelemään toisiaan, piskuinen tamperelaisyleisö on settilistansa lukenut ja tietää, että Watt ja Missingmen palaavat vielä soittamaan kahdeksan biisin Minutemen-setin, kaikki vuoden 1983 albumilta ”What Makes a Man Start Fires?”. Ja kappas, niinhän nuo palaavatkin. Räyhäkkäästi lähtee setti käyntiin biisillä ”Bob Dylan Wrote Propaganda Songs”, Minutemen-osuuden aikana Tom Watson kantaa laulamisen päävastuun, Watt soittaa setin enimmäkseen rumpujen takana, Moralesin olan yli kuikkien. Rätväkimmin Minari-biiseistä lähtee jo mainitun lisäksi ”Beacon Sighted Through Frog”.

Hikinen keikka kellottaa aika tarkkaan tunnin, pieni mutta valikoitu yleisö on tyytyväinen. Minutemen ei koskaan palaa, ilmeisistä syistä, se tiedetään. Mutta jospa Watt onnistuttaisiin Suomessa näkemään vielä, soolokeikkojen lisäksi, myös uudelleenaktivoiduissa The Stooges-riveissä, joissa mies niinikään bassottaa. Toivossa on hyvä elää. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: