Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “funk”

05 syys 2023

Arcade Fire (can), The Hives (swe), Foals (uk), Siouxsie (uk), CMAT (ire), Selma Uamusse (pt), Charlie Cunningham (uk), Necxo (pt) @ MEO Kalorama Festival, Lisbon, PT 02.09.2023

Teleoperaattori MEOn sponsoroima Kalorama Festival on uusin ja näyttävin tulokas Lissabonin loppukesän kuumaan festarisesonkiin. Kolmipäiväinen happening järjestettiin nyt vasta toista kertaa, eli se on Covidin jälkeinen rohkea uusi yritys. Viime vuonna täällä nähtiin mm. Kraftwerk, Arctic Monkeys ja The Chemical Brothers, eikä tämän vuoden line-up kalvennut edellisen rinnalla, ehkä jopa päinvastoin. Vuoden 2023 isoiksi nimiksi oli hankittu mm. The Prodigy, Aphex Twin, Florence+The Machine ja Blur. Erittäin moni artisti saapui Lissabonin ympäryskukkuloilla sijaitsevaan Bela Vistan puistoon Espanjasta, samana viikonloppuna järkättävä Recinto Sonora-festari Aurinkorannikon La Cala de Mijasin kylässä on Kaloraman selkeä kumppanuustapahtuma. Festareiden väliä on maanteitse kuutisen tuntia siirrellä bändejä seuraavaksi illaksi naapurimaasta toiseen. Omalla kohdalla otanta Kaloramasta osui päätöspäivä lauantaille, lippu helposti haltuun, Uber alakaupungista alle ja menoksi.

Festareiden ekan tunnin tunnelma on yleensä aina erittäin ainutlaatuinen. Tunkua ei ole, paikalla flaneeraa alueeseen tutustuen muutama sata innokkainta ja myyntipisteetkin vasta herättelevät itseään. Ekan tunnin fiilis hieman eksoottisemmassa ympäristössä oli itsekin koettava, joten ajoissa paikalle. Portillakaan ei tarvinnut sekuntiakaan äppästellä eikä hillota, kun samaan aikaan saapui vain muutama muu tulija. Portti-ja turvahenkilöstön massiivinen määrä, samoin alueella päivystävien poliisien, oli ensimmäinen silmiinpistävä ero koti-Härmään. Ja toinen oli toki sitten festarialueen neroutta lähentelevä toimivuus ja suunnittelu pieniäkin yksityiskohtia myöten. Vielä myöhemminkään, joskus kello 23:n aikaankaan mihinkään myyntipisteelle ei tarvinnut jonottaa käytännössä yhtään sekuntia, ja yösydännä myös bajamajoissa saattoi ihan vaivatta käydä kahlaamatta kenkiään samantien liekinheitinkuntoon. Kaikki säilyi siistinä, kohteliaana, tönimättömänä ja hymyilevänä koko pitkän festaripäivän. Arvostan. Pitänee alkaa oikein käymään ulkomailla rocktapahtumissa. Ei tekisi monelle suomalaiselle festivaalijärjestäjällekään välttämättä pahaa. Ainoa nillityksen aihe Kaloramassa löytyi oikeastaan päälavan soundeista, eikä sekään koskenut kaikkia siellä soittaneita.

Mainitun päälavan alias MEO Stagen korkkasi paikallisjanttereiden hip hop-kollektiivi Necxo. Portugaliksi kun räpättiin, oli kohtuuvaikea pysyä jäbien sanottavan tasolla, mutta hyviä tuneja tai melodioita 25-minuuttinen sisälsi ihan runsaastikin. Kuinka omaperäisiä, se jää asiaa enemmän tuntevan arvioitavaksi, itsellä kun diggailu ja myös laajeneva vinyylikokoelma hip hopin suhteen on erittäin ja pelkästään 80-luvun Yhdysvaltain itärannikkoon painottuva. Ei ole tullut nykyskenejä satunnaisuuksia enempää seurattua. Nexcon ”Tiro Certeiro” on kuitenkin ihan oikeasti hyvä biisi, toimittamisen taustalla pyöri jamppojen musavideo, jossa hengattiin Lissabonin oranssiksi valaistuilla kaduilla, heiluttiin, notkuttiin ja spliffi paloi. Ja paloi muuten ihan ensi sekunneista päälavan maastossakin, eikä laantunut höpöhaju koko iltana. Alan harrastus Portugalissa vaikuttaa vahvalta muutenkin. Necxon vedon näki silmämääräisesti alle sata henkeä, mutta tunnelma oli pikku hiljaa tiivistymään päin.

Kakkoslava San Miguel Stage oli sijoitettu puiston kukkulan korkeimmalle kohdalle, niin että yleisö yyberöi artisteja lievään ylämäkeen. Harvoin näkee. Mutta eipä siinä, näkymät lavalle olivat erinomaiset. Baari oli sijoitettu nerokkaasti miksausteltan taakse pitkittäin, niin että yleisön pelitilaa ei käytönnössä mennyt näkyvyyden suhteen yhtään hukkaan. Brittiläinen laulaja-lauluntekijä Charlie Cunningham oli saapunut vastoin ennakko-odotuksia kolmihenkisen bändin kanssa. Orkan lämmin ja iso kokonaissointi toi jotenkin mieleen maailmanmainion Nits-yhtyeen, eikä vähiten siksi, että Cunninghamin biiseissä niinikään on vaikutteita ympäri Euroopan musiikkikulttuureita. Kaveri asui Espanjan Sevillassa monta vuotta ja hioi siellä kitarismiaan, ja niinpä Cunninghamin akustinen puhuikin upealla tavalla espanjaa melkein joka biisissä. Flamencomaiset juoksutukset ja kopautukset kaikukoppaan sävyttivät laadukasta brittifolkia, jota omissa lajityypeissään nousuja tekevä Cunningham toimitti arviolta 300:lle kuulijalle noin 40-minuuttisen. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaveri, jonka maaliskuussa ilmestynyt pitkäsoitto ”Frame” on suorastaan loistava. Siltä kuultu ”Breather” uhkasi olla koko setin kuulain veto, mutta kokonaisuudessaan Charlien bändi soitti kerrassaan upeasti. Hetken meinasi olla lavan edessä kuuma, elettiin päivän lämpimintä tuntia, mutta kun muisteli ihan taannottain syntynyttä omaa lämpöenkkaa Portugalin maaseudulla, plus 41 astetta taulussa, ei enää ollutkaan niin kuuma.

Päälavan iltapäivää jatkoi mosambikilaissyntyinen, mutta koko aikuisikänsä Portugalissa asunut Selma Uamusse. Tämä lady on paljon esillä, hänestä puhutaan ja kohistaan, ja tämähän piti nähdä. Tiukka kolmevarttinen erittäin jalan alle käyvää afrikkameininkiä, mutta paikallismaustein. Esimerkiksi Uamussen ääriupeasti tulkitsema ”Mama” oli sekoitus fadon tuskaa ja kaukokaipuuta, yhdistettynä gnu’n lailla laukkaavaan afrobeatiin. Ympärillään Selmalla on asiansa osaava nelihenkinen bändi, jonka miehistöstä perkussionisti Nataniel Rego äityi muutamassa stygessä lavan etureunaan joraamaan liiderin rinnalle. Valkoinen mies, sinullakin on rytmi veressäsi. Uamusse latoi oman kataloginsa hittejä peräperää, niinkuin ”Mani” ja tietenkin entiselle ja ikuiselle kotimaalle omistettu haikea ”Mozambique”. Energinen, upeaääninen ja karismaattinen Uamusse kannattaisi tuoda Suomeen esmees Maailma kylässä-tapahtumaan, niin kauan kuin siellä vielä musiikkiohjelmaa on.

Festarialueen hiukan syrjäisemmällä Samsung Stagella seuraavaksi esiintynyt irlantilainen CMAT olikin sitten ennakko-odotuksiin nähden pettymys. CMAT sai kasteessa nimen Ciara Mary-Alice Thompson, joka nimi ymmärrettävästi vähän lyheni kun levytysura alkoi. CMAT on kotimaassaan iso nimi, ja saada esikoispitkäkiekko (”If My Wife New I’d Be Dead”) Irlannin albumilistan ykköseksi, on tietysti kova juttu. Omalle kohdalle CMATin humoristis-ironinen kama ei oikein toiminut, alkaen siitä että Ciaran 4-henkinen bändi oli kaikki puettu valkoisiin ja päähän oli lyöty joku punainen baretti tai vastaavat päähinetiedot. Eikös Devo ollut jo? Ja muutenkin, Ciaralla oli kyllä muutama aivan hieno styge, mutta saksalaishenkiset paikallaan ja ilman vauhtia toteutetut voimisteluliikkeet jäi kyllä nyt henkilökohtaisesti heittämättä. CMATin seitsemänbiisisestä Kalorama-vedosta parhaiten kirmasivat Ciaralle tyypilliseen tapaan iskelmälliset ”2 Wrecked 2 Care” ja radiohitti ”Where Are Your Kids Tonight?”.

CMATin vedon keskittyneeltä seuraamiselta oli toki pois sekin, että seuraavaksi päälavan oli ottava hän, jonka takia itse itseni olin tänään pääosin paikalle raahannut, eli itse goottirockin kruunattu kuningatar ja post-punkin itseoikeutettu princess of the dawn, Siouxsie Sioux. Vuonna 1976 Lontoossa perustettu Siouxsie & The Banshees oli 20-vuotisen uransa ajan suunnannäyttäjä niin monelle seuraajabändille, että palstatila loppuisi saman tien. Esikoisalbumi ”The Scream” (1978) on yhä yksi rockhistorian tärkeimmistä esikoissellaisista. Liudasta upeita kanssamuusikoitaan huolimatta, bändi henkilöityi aina solistiinsa Siouxsiehen, joka on tehnyt soolouraa suunnilleen vuodesta 2004 saakka. Oleskelin Lontoossa, ei, asuin Lontoossa 1996, kun Siouxsie & The Banshees soitti jäähyväiskeikkojaan. Arvatkaa, olinko paikalla? Joo kiitos, kädet voi laskea. Nyt oli siis paikattava tuokin synti, ja hakeuduttava hyvissä ajoin ihan siihen mellakka-aidan tuntumaan.

Siouxsie soitti asianmukaisine, jynkkyine bändeineen 12-biisisen setin täynnä The Banshees-klassikoita, ja pari biisiä vuoden 2007 ”Mantaray”-sooloalbumilta. Tärkeää kokemusta häiritsi oikeastaan vain, ja kyllä ainoastaan, päälavan Siouxsien kohdalle osunut koko päivän paskin soundi. Olin toki aika edessä ja suoraan PA-linjalla, mutta silti. Tuuleton kuuma laakso, kohtuupaljon yleisöä, voiko olla niin vaikeaa, että Banshees-hittien tunnistaminen tuntui vaikealta jopa huomattavasti kovemmilta faneilta kuin meide. Välispiikit jälleen puuroudessaan omaa luokkaansa, toki vanhana englannin osaajana arvailin menemään suurimman osan. Setin alkuun peräkanaa ”Night Shift” ja ”Arabian Knights”. Jokainen Banshees-hitti kirvoitti kasvavassa yleisömassassa hurraa-huutoja, mutta saako edes sanoa? Saa, hyvä. Kumpainenkin Siouxsien soolokatalogin biiseistä, kolmantena kuultu ”Here Comes The Day” ja koko tärkeän rupeaman päättänyt ”Into The Swan” kulkivat koko tuntisen parhaiten. Ei voi mitään, eikä tarvitse voida. Onhan selvää, että bändi ja Susan itse pystyvät nämä soolobiisit vetämään paineettomammin ja rennommin. Mutta mutta, silti oli iso juttu kuulla Banshees-kanoniaa taidolla toimitettuna, ja ehkä se huono(hko) soundi jopa vähän kuului asiaan. Yhä, 66-vuotiaana aivan käsittämättömän hienossa psyko-fyysisessä kuosissa oleva Siouxsie Sioux elävänä lavalla, ja peräti klubietäisyyksiltä. Bändi louhi kuin The Banshees aikoinaan, tai varmasti paremminkin, ja Susan hopeanvärisessä iltahousupuvussaan oli tunteroisen silkkaa ja puhdasta läsnäoloa. Olin paikalla. Myös, kun koko setin kolmanneksivikana soi ”Happy House”. Bucket list ja punakynä, tiedämmehän?

Mutta kuinka ollakaan, näilläkään kunnian kentillä tai näissäkään karkeloissa, se kaikkein odotetuin ei osoittautunut mieleenjäävimmäksi. Kunnian sellaisena olemisesta sai seuraavaksi päälavan haltuun ottanut brittibändi Foals, tai FOALS, miten vaan. Päälavan äänenpainehaasteista vähiten kärsinyt combo soitti niin kovan brittipopkeikan, että harvoin kokee. Bändiä ajatettiin kovilla volyymeillä, mutta homma pysyi tiskin hallussa, ja kun Foals ei ollut katalogistaan valinnut yhtään täyteraitaa, ei hassutellut, ei viettänyt aikaa, soitti vain ankaralla pieteetillä kesänsä viimeistä festarikeikkaa, kaikki oli just eikä melkein. Myös asialliset conversensijat Bela Vistan rinteessä takasivat hyvät näkymät lavalle. Vuonna 2005 Oxfordissa perustettua Foalsia pidetään yhtenä nykybrittirockin kovimmista livebändeistä, enkä enää ihmettele yhtään. Samaan aikaan toisaalla, Tampereen Ratinassa, Popeda jynkytti viimeistä keikkaansa Paulin kanssa. Siellä oli ollut tarkoitus olla paikalla, mutta kiitos Siouxsie Sioux ja Foals, ettei harmittanut (juuri) yhtään.

Foals veti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/foals/2023/parque-da-bela-vista-lisbon-portugal-63a2b22b.html, kesän 2023 muiltakin isoilta festareilta tuttu lista. Aivan maagiseksi hetkeksi äityi aavikon tuulella alkanut ja Jimmy Smithin kauniilla kitaraintrolla jatkanut ”Spanish Sahara”. Tehdääs perässä. Biisi voisi olla Jamesin kaksi ja puolituntisen areenashow’n keskisuvanto, ja NYT on paljon sanottu. Ja kyseisestä settilistan kasiraidasta alkanut loppuliuku vasta olikin raskaskätisen, perinnetietoisen, mutta omaehtoisen britpopin juhlaa. ”Inhaler” ja perään lanattu pitkän jamittelusession sisältänyt ”What Went Down”. Ja vaikka nokkamies Yannis Philippakis onkin välispiikkaajana osastoa keskinkertainen, ei ollut keneltäkään pois. Huikea keikka bändiltä, josta oli aiemmin hädin tuskin kuullut. Nyt on. Tuokaa nämä Flow’hon, niin olen paikalla. Muuten en välttämättä.

Oli jotenkin häkellyttävän kotoinen olo nähdä ruotsalainen The Hives seuraavaksi San Miguel-alamäkilavalla, vaikka ruotsalaisuus sinänsä yleensä aiheuttaa kaikkia muita paitsi kotoisia fiiliksiä. 1990-luvun garage rock revivalin aikaan suosioon noussut, ja kyseisen post-genren ehkä suurin selviytyjä on pellebändi, ollaan nyt erittäin rehellisiä. Yhtenäinen pukeutuminen, hjuumoursanoitukset, solisti Pelle Almqvistin itseään toistava stand-up ja tyylin puolet keikan ajasta ottava skeidanjauhuu ja yleisönotto ovat kaikki pellebändin tavaramerkkejä. Mutta tähän asti itseltäkin livetutkan katveeseen aina aiemmin jäänyt The Hives on siinä mitä se tekee, yksinkertaisesti ruotsalaisärsyttävän ääritaitava. Uskon joskus nimittäin näkeväni Hivesit uudestaankin, siksi kovasta iltapuhteesta puhuttiin. The Hives oli näillä seuduin promoamassa tuoreinta albumiaan, kataloginsa kuudennetta ”The Death of Randy Fitzsimmons”. Sen viidestä soitetusta raidasta portugalilaisyleisöön upposi parhaiten ”Stick Up” setin puolimaissa, mutta tottahan toki bändin iso taannottaishitti ”Hate To Say I Told You So” oli se joka räjäytti pankin. Almqvist otti, jo runsaasti mökäölsää tässä vaiheessa sisuksiinsa kietonutta possea toisteisilla spiikeillään (”Ladies! Gentlemen! And everybody in between!”), mutta myös lukemalla paperilta pitkiä lauseita portugaliksi. Bändi lupasi tulla lokakuussa takaisin Lissaboniin venuevedolle, eikä epäilystäkään, etteikö olisi liiteri täynnä.

Oli aika lauantain ehdottoman pääesiintyjän, kanadalaisen Arcade Firen. Itselle bändi ei ole koskaan ollut iso tai tärkeä, mutta rockin yleissivistykseen ei kai kukaan voi kiistää tämän kollektiivin kuuluvan. Lavan läheisyyteen pakkautui parisenkymmentätuhatta fania, Arcade Firea yritettiin ajattaa yhä isommalla ja isommalla volyymillä, Bela Vistan laakso täyttyi tottumattoman keuhkon päälle käyvällä möyhön käryllä, viime viikkojen työrupeama alkoi painaa kintereissä. Viimeistään neljän biisin jälkeen, näkyvyyden lavalle yhä kavennuttua, oli selvää, että kohtuullisen pian tämä olisi jätettävä kesken. Kun otanta rockin yleissivistykseen olisi täytetty. Hittipitoisen setin, joka alkoi pariskunta Win Butler/Regine Chassagne tunnustellen tulkitsemalla ”Rabbit Holella”, yhdeksäntenä soinut vuoden 2007 ”Neon Bible”-albumin iso hitti ”No Cars Go” jäi osaltani viimeiseksi. Majoitus kutsui, oli vielä säädettävä uberajelu kauas alakaupunkiin. Kuskin nimi oli Mario, hemmo kyseli Arcade Firesta ja soitti Meksikosta lähetettävää smooth jazz-nettiradiokanavaa. Alan miehiä, arvostan. Arcade Firen setistä tuli koettua, ja välähdyksin jopa nähtyä naksun yli puolet, lupaan palata joskus asiaan paremmilla energioilla. Kalorama Festival, Lisboa, pitkää ikää. Pitää oikein alkaa vissiin käymään rocktapahtumissa ulkomailla. KG

Posted in afrobeat, alternative rock, art pop, art rock, britpop, electronic music, festival, folk, funk, garage rock, gothic rock, hip hop, indie rock, mathrock, New Wave, post punk, rap, singer-songwriter, world music and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
17 heinä 2022

Simply Red (uk), Charles Lloyd feat. Bill Frisell (us), Cory Wong feat. Dave Koz (us), Kokoroko (uk), Alogte Oho & His Sounds of Joy (gh), Hector Reimagined, Jesse Markin @ Pori Jazz, Kirjurinluoto, Pori 16.07.2022

Pori Jazzia on järjestetty vuodesta 1966 lähtien, itse ehdin vasta nyt mukaan. Oikein hävettäisikin tunnustaa, mikäli olisin taipuvainen häpeilemään. Onneksi en ole. Olin toki haahuillut takavuosina Jazzkadulla Porin alakaupungissa ja nähnyt jonkun ilmaisesiintyjän setin, mutta sekä vuosi että seura että artisti että setti on jo painunut unhoon. Vasta vuonna 2022 onnistui ottaa haltuun itse Kirjurinluodon festivaalialue. Ei niin, etteikö olisi monena vuonna ollut halu käydä jo aiemmin, päinvastoin, mutta monena kesänä työnteko on rajoittanut vapaa-aikaa, tai sitten sen yhden ison pääesiintyjän ohessa muu ohjelmisto ei ole riittävästi napannut raahautuakseni paikalle. Mutta nyt kun tuli saatua pää (kuvainnollisesti) auki, Pori Jazzista voisi ihan hyvin muodostaa jokakesäisen tradition, mikäli vain se pääesiintyjäpuoli on riittävän kunnossa. Tämän vuoden päätöslauantaina se oli.

Eka kerta on aina eka kerta, nyt ei onneksi sattunut yhtään ja muutenkin jäi Jazzeista todella hyvä klangi, festarihan on suomalaisittain varmaankin parhaiten järkätty, hommaa kun on harjoiteltu ja hallitusti ja hyvissä ohjaksissa vuosi vuodelta järki päässä kasvatettu. Tapahtumassa ymmärretään Kirjurinluodon kapasiteetti, joka toki on iso, mutta rajansa silti kaikella. Omaa eka kertaani auttoi huomattavasti VIP-ranneke (kiitos paljon Keikkaseura lipusta, kiitos), jolla kiesin sai ilmaiseen parkkiin, ja jolla iltasella tarjottiin asialliset hammit lämpimissä paviljonkiolosuhteissa, ja jolla saattoi muutaman päälavan artistin yyberöidä kaukaa, mutta kuivana. Oli nimittäin sateenjumala Estherin ryppynaru hiukan löysällä, votkulia tuli käytännössä koko festivaalipäivän, aivan viimeistä esiintyjää lukuunottamatta. Kuuroina, mutta pääosin kokoajan satoi sitä semmoista suistomaan jokakoloon tunkeutuvaa tihkua. Festivaalin yleisin kaarderobi koostuikin haisaappaista ja sadeviitoista, Pori Jazzissa jos jossain tyyli on erittäin vapaa, ketään ei kiinnosta vaikka pukeutuisit säkkiin ja tuhkaan.

Oman festaripäiväni aloitti OP-lavalla (tunnetaan myös nimellä Jokilava) ghanalainen Alogte Oho & His Sounds of Joy, ja oho miten hyvin aloittikin. Kahdeksanhenkinen bändi latasi tauluun kovat avausjakson vertailuluvut, jotka vain muutama päivän artisteista ylipäätään koki ylittää. Alogten paikallisghanalainen frafra-gospel yhdistettynä biisikohtaisesti funk/ska/reggae-ja muihinkin mustiin rytmeihin, kävi tehokkaasti jalan alle, eikä päivän eka kunnon sadekuuro tuntunut vitsiä kummemmalta. Olin jo pitkin päivää väittää, että Alogten kahden jannun puhallinsektio olisi päivän ehdottomasti kovin, mutta toki Simply Red oli vielä tässä vaiheessa kaukana tulossa, ja onnistui todentamaan huikealla vedollaan jopa jotain vielä kovempaa. Silti, jos sinä ja minä suomalainen, jos onkin meillä rytmi veressä, niin on se sitä ihan hitusen afrikankinpojalla, kun yhdellä kädellä soitetaan sivaltavan terävästi trumpettia, ja toisella kädellä lyödään perkussioita. Arvostan. Muutaman biisin jälkeen syvästi uskonnollinen Alogte Oho kutsui jengiä lähemmäksi joraamaan, tuntemaan Jumalan rakkauden lähempää. Kuultiin ”Mam Inne Wa”, Alogten iso hitti kotopuolessa, missä kuulijat ei heti lopu kesken. Alogte sävelsi biisin sairaalavuoteessa, moottoripyöräonnettomuudesta toipuessaan. Jotka lipat ei ulkoisia merkkejä ollut mieheen jättänyt, jalka nousi ja show oli kaikessa ilossa ja energiassaan erittäin paikallaolon arvoinen. Oman levykokoelmani Afrikka-osasto on itseltänikin lähes salaa paisunut aivan mukavasti viime parina vuonna, ja on ollut iso polte afrorock-keikoille, nyt lunastui. Enemmän näitä, alan taitajia tuodaan ihan liian nihkeästi Suomeen, keikat perustuvat pääosin Suomessa asuviin muusikoihin. Ghana on maailman hienoimpia ja tärkeimpiä musamaita, toivotaan että sieltä saadaan Alogten kaltaisia laatuartisteja kuulolle lisääkin. Pluspisteet Sounds of Joyn Henry Andohille rumpusoolosta, muutenkin ihanan kolinaiset ja kireät afrikkasoundit kaverin kannuissa.

Pikku breikki, Brooklyn Brewerin Defender IPA ei ole oluista huonoin, ja takaisin Jokilavalle, jossa aloitteli Viljakkalan toistaiseksi suurin lahja maailmalle, Jesse Markin bändeineen. Ei jättänyt 55-minuuttinen settinsä omalle kohalle juuri muistijälkiä, mutta olinkin paikalla silkasta sympatiasta ja kiinnostuksesta, tietoisena siitä, että en oikein taida olla kohderyhmää Markinin nykysoulin ja hip hopin seokselle. Niin tai näin, sydämestäni toivon, että tämä jäbä pääsee pitkälle.

Sitten päälavan eteen, Porissahan miksaustiskin edustan jazzpenkkien ja lavan väliin jää mainio tila niille, jotka haluavat nähdä läheltä. Vuorossa oli funkin Danko Jones, Vulfpeckin kitaristi ja omillaan bändijohtaja Cory Wong, erikoisvieraanaan maailmanluokan töräyttäjä, alttosaksofonisti Dave Koz. Tätä keikkaa oli todella moni näillä luodoin odottanut kieli pitkällä, itse en ollut osannut, mutta kun Wongin veto lähti käyntiin, mietin että kyllähän tämmöistä olisi pitänyt tajuta odottaa kieli periaatteessa hyvinkin pitkällä. Cory Wong budjaa ja pyörittää bändiään Minneapolisista käsin, ja koko funkia kuunteleva maailmahan muistaa, kuka muu pyöritti toimintaansa Minneapolisista käsin. Kyllä, Prince. Eikä siinä kaikki, paitsi että Cory Wong pitää yllä kaupungin funkmainetta, soittaa miehen bändissä bassoa itse Sonny ”T” Thompson, joka peukutti menemään Princen New Power Generationissa 1991-96. Porinkin lavalla nähtiin siis palanen Prince-mytologiaa, mutta ennenkaikkea hillittömän kiihkeä instrumentaalishow, Wongin 9-henkinen bändi kävi kuin Tissotin kello, mutta hengessä, groovessa, sielulla. Prince voi levätä rauhassa, Minneapolisin funkperintö on huippukäsissä. Wong soitti periaatteessa komppikitaraa suurimman osan tunnin settiä ja antoi soolotilaa välillä toki itselleenkin, mutta myös jokaiselle muulle. Oktaanit eikun nousivat, kun lavalle kutsuttiin mediapersoona ja muusikko Dave Koz. Mieshän aloitti kasarilla ihan rokkibändeissä, siirtyi sitten Richard Marxin bändiin, Arsenio Hallin tv-show-orkkaan ja enemmänkin smooth jazz-osastolle. Porissa ei menty smoothisti, vaan vasenta kaistaa katto auki ja poljin pohjassa, meno oli hillitöntä. Missä tämmöistä kaveria on piiloteltu? Vastaus, ei missään, mennyt vain omasta tutkasta ohi, sekä Kaz että Wong. Ei mene enää. Ja jos joku on kova laji, niin pitää kiinnostus yllä tunninkin tai pidempään, instrumentaalifunkilla. Keikan parasta antia olivat Kozin ja Wongin leikkimieliset soittobattlet. Ja vaikka Princea ei enää voi nähdä, olen bongannut jo Taiteilijan kaksi basistia erikseen. Ihan hauska harrastus.

Dallaus Lokkilavalle, joka itselleni on tutumpi Porisperesta. Pori Jazzin päätöspäivän tai aika monen muunkaan päivän ääriharvinaista oikeaa jazzosastoa edusti yksi viimeisistä elossaolevista raskaan sarjan jazzlegendoista, Charles Lloyd. Joka ehkäpä on jazzkanonioissa vieläpä arvostetumpi huilistina, mutta kuultiin täällä nyt saksofonin tulkitsijana. Vierelleen Lloyd oli saanut nuoremman legendan, kitaristi Bill Frisellin. Lloyd aloitti ammattimaisesti jo 50-luvulla, soitti mm. B.B.Kingin ja Howlin’ Wolfin bändeissä, ja siirtyi 22-vuotiaana Chico Hamiltonin bändijohtajaksi. Ja siitä eteenpäin, miten sitä nyt legendaksi tullaankaan. Lokkilavan jazzhetken pointtina oli omalla kohdalla nähdä ja kuulla Lloyd ja Frisell soittamassa, ja ihan meditatiivisen hetken herrat tarjosivatkin. Merkittävämmän mukaantempautumisen esti vain oma levottomuus, ja henkilökohtainen ongelma ärsyyntyä jaskakeikkojen väliablodeista. Tiedän niiden kuuluvan lajiin jo kaukaa historiasta, mutta ärsyyntymistähän tieto ei välttämättä poista. Olin paikalla, kun Charles Lloyd, 84, töräytteli Pori Jazzissa kenties viimeistä kertaa.

Päälavalla tapahtui omituisia. Pori Jazzin taiteellinen johtaja oli tilannut Valtteri Pöyhöseltä setin Hectorin sävelmiä uuteen uskoon laitettavaksi, reimagined. Konseptin nimi olikin siis Hector Reimagined. Vajaa tunti jazzhiippailua ja instrumentaalibriljeerausta Hectorin nimellä, minä en saanut kiinni. Ei aina saa. Hector oli alunperin folklaulaja, lauluilla taistelija, sittemmin jykevä rockmuusikko. Ajatus Hectorin biiseistä jazzhiihtelynä oli todella outo. Muutama hienokin hetki toki koettiin, ei sillä, Jesse Markin vetäisi setin päätteeksi upeasti ”Ei mittään”. Mutta ihanan Aili Ikosen tulkittavaksi langennut ”Lumi teki enkelin eteiseen” esimerkiksi oli sitä niin tuttua väkisinsovittamista, että jotain on tehtävä, jotta erottuu alkuperäisestä. ”Lumen” voima on alunperin siinä, että se esitetään reippaasti ja tavallaan toteavasti, ilman ylitulkintaa, vaikka laulun tarina onkin ääritraaginen, ja juuri siksihän se toteavasti esitetäänkin. Ilman Hectorin ja aivan jäätävän kovan Power Bandinsa omaa kolmevarttista, koko konseptista olisi jäänyt tosi hapan maku. Heikki tuli itse lavalle ja pelasti koko iltapuhteen esittämällä Hector-biisejä sillä voimalla ja vimmalla, julistuksella, mikä niille kuuluu. Aivan perseettömän upeasti rullasi Power Bandin komealla heartland-soundilla ajama ”Vapaa maailma kun bailaa”, eli ”Keep on Rockin’ In The Free World”. Power Band on Suomen E Street, otetaan tai jätetään. Hectorin mietteet Euroopan tämän(kin)hetkisestä tilasta eivät jääneet epäselviksi, rauhan ja rakkauden biisejä takavuosikymmeniltä oli päivitetty tähän päivään, ”Eurooppa” soi entistäkin ajankohtaisempana, surullisen sellaisena. Aili Ikonen palasi lavalle vetämään Hectorin kanssa duettona ”Jos sä tahdot niin”, ja menihän siinä kohtaa roska silmään. Liikennevaloissa ja slummitaloissa osin vuosien mittaan puhkikin soitettu ”Yhtenä iltana” heräsi päätösbiisinä uudelleen eloon, Esa Kotilainen tarttui Lasse Pihlajamaa- harmonikkaan ja sai sen kuulostamaan upeasti jotenkin Hammondin B3:lta. Heikki on jo 75, mutta yksi rundi vielä Power Bandin kanssa, jooko pliis?

Lontoosta saapunut afrofuusioryhmä Kokoroko esitti Jokilavalla aivan mitäänsanomattoman tylsää jalkoväliin puhalteluaan, ikäänkuin koko bändiä, tai ainakaan se ladypuolista puhallintrioa eturivissä ei olisi edes kiinnostanut olla keikalla. Brittiläinen aroganssi yhtyi kylmässä tihkusateessa motivaation puutteeseen, siltä ainakin parinkymmenen metrin päähän lavasta vaikutti. Olin oikein kuuntelemalla tutustunut bändiin himassa, ja ajatellut mainoslauseita lukeneena, että bändi ikäänkuin jatkaisi siitä, mihin Fela Kuti ja Tony Allen jäivät, mutta tällä asenteella jää jatkamatta. Jos ei välispiikeissä edes muista, milloin oma levy on ilmestynyt, ei se ole tärkeä levy. Jos ei kiinnosta, kannattaa pysyä himassa.

Päivän kohokohta oli vielä edessä, ja onneksi puolijäätävä tihkusadekin lakkasi, oli tullut aika nähdä bucketlistalta pois yksi 80-ja 90-lukujen (ihan vähintäinkin niiden) kovimmista brittiläisistä popbändeistä, pitkälti laulajaansa Mick Hucknalliin henkilöityvä Simply Red. Ja kuinka bändi näyttikin juuri lopettaneille maannaisilleen, mitä on ammattitaito, motivaatio ja yleisön palveleminen. Kaikki hitit kuultiin mahtisoundeilla, ja tuntui että eihän näillä olekaan kuin radiohittejä puolentoista tunnin verran. Ja siis olisihan se pitänyt tietää, että totta hitokseen Simply Red nykii maailmanluokan kovan keikan, tietenkin. Mutta Pori Jazzin 2022 päätös oli vielä kovempi kuin oli uskaltanut odottaa. Mick Hucknallin, tuon merten kiharapään äänestä voi olla kahta mieltä, mutta hei, valkoisen sinisilmäsoulin kovin tulkitsija ja ikonisin ääni, eiks yeah? En omista Simply Redin levyjä, mutta livenä oli nähtävä ja entisenä Lontoon asukkina monet näistä biiseistä muodostuivat kuin salaa kotisoundtrackiksi aikoinaan. Hucknallin ääni, Kenji Suzukin funk-kitara ja napakat soolot, Hucknallin rinnalla uskollisesti jo vuodesta 1986 pysytelleen Ian Kirkhamin ikoniset saksofonisoolot, toistan itseäni, mutta oli kuin olisi kotiinsa tullut. Ja lähellä mellakka-aitaa, aivan edestä yytsittynä, niin tuntui asiainlaita olevan monelle muullekin.

19 biisiä, ei yhtään keikkaa venyttänyttä täyteraitaa, silkkaa asiaa soulin ja laadukkaan popin äärellä. Nekin biisit, mitkä radioasemat ympäri maailmaa ovat melkein pilanneet, soivat hämmentävän tuoreesti. Gregory Isaacs-cover ”Night Nurse” jynkkäsi ihan oikeana ja rehellisenä, spliffinhajuisena voimareggaena. Poissa muniinpuhaltelu, Simply Red oli herkimmilläänkin yllättävän raskaskätinen. Varsinaisen setin ”Holding Back The Years” ja Hucknallin erityisherkästi tulkitsema ”Mirror” olivat selkeät kohokohdat, jos pakko olisi valita. Ja kun bändi poistui lavalta, koko suistomaa tiesi, ettei tämä ollut tässä. Kolme encorea, joista kiihkeästi groovannut ”Money’s Too Tight To Mention” ja tietenkin ”If You Don’t Know Me By Now” edustivat aikoinaan sitä Simply Redia, jonka opimme tuntemaan, eli huolella valituista covereista muokattiin omat, titaniumia myyneet versiot, mutta niin että Hucknallin omat sävellykset eivät hitinsyntyvaiheessa millään tavalla hävinneet tai häpeilleet. Simply Red lopetti jo kerran, mutta palasi vain viiden vuoden tauon jälkeen, enkä Pori Jazzin illassa ihmetellyt yhtään että miksi. Muutaman vuosikymmenen yksi tärkeimmistä popbändeistä, sanoinko jo? KG

Posted in afrobeat, folk, funk, fusion jazz, instrumental rock, jazz, jazzrock, rap, reggae, rock, ska, soul, souljazz, suomirock, world music and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
10 maalis 2017

Ida Nielsen (dk), Strandberg Funk Unit @ Olympia, Tampere 09.03.2017

Tanskalainen Ida Nielsen on sähköbasistien kansainvälistä eturiviä, ja päässyt harjoittamaan ammattiaan erittäin hyvässä seurassa. Nielsen soitti kahdessakin Princen taustalla ja rinnalla vaikuttaneessa bändissä, nimittäin legendaarisessa The New Power Generationissa, sekä 3rdeyegirl-triossa. Ensinmainittuhan oli aktiivinen vuosina 1990-2013, ja erittäin keskeinen osa vajaa vuosi sitten liian varhain päättynyttä Prince-saagaa. The New Power Generation uudelleenaktivoitui hetkeksi vuonna 2015, ja soitti Taiteilijan viimeiseksi jääneellä albumilla ”Hit’n’Run Phase Two” (järjestyksessään peräti 39. studiolevy). Albumi julkaistiin neljä kuukautta ennen Princen kuolemaa. Tuolla jäähyväislevyllä (ja NPG:n toistaiseksi viimeisessä kokoonpanossa) Ida Nielsen siis soitti bassoa, samoin kuin Princen yhdessä 3rdeyegirlin kanssa vuonna 2014 julkaisemalla ”Plectrumelectrum”-albumilla. Jälkimmäinen on sitäpaitsi varsin pätevä ja monipuolinen levy, jolla Nielsenin funkbasso on erittäin keskeisessä roolissa. Livenä Ida Nielsen nähtiin Suomessa myös heinäkuussa 2011, jolloin Prince vihdoin saatiin Suomeen, loppuunmyydylle Hartwall Areenalle. Itse en ollut paikalla, tälläkin hetkellä edelleen täysin käsittämättömästä syystä. Kai ajatus oli jotenkin, että Princehän tulee vielä, ensi kerralla ehtii.

Tällä kertaa Nielsenin toi kahdelle Suomen-keikalle yhteistyö suomalaisen sähköbasismin mestarin, Jan-Olof ”Puppe” Strandbergin kanssa. Nielsen nousi lavalle Strandbergin johtaman Funk Unitin kanssa Espoon Sellosalissa, ja Tampereen tuoreimmassa keikkapaikassa, viime lokakuussa avatussa Olympiassa, jonka näin ollen itsekin pääsin vihdoin korkkaamaan, ja erinomaiseksi toteamaan.

 

Olympian keikalla kuultiin tukku biisejä mustaan nahkaan ja valtavaan lierihattuun sonnustautuneen Ida Nielsenin sooloalbumeilta, joita on tähän mennessä ilmestynyt kolme. Niistä mainittavimmin kulki pikkuhitti ”Showmewhatyougot”, viimeisimmältä albumilta ”TurnItUp” (2016). Pakko on todeta, että Nielsenin oma tuotanto ei levyltä innosta yhtään, vaan on suorastaan laiskaa hissifunkia ja aulatilojen diskanttista kertakäyttökamaa, joka tulee yhtä nopeasti toisesta korvasta ulos. Livenä biiseihin saatiin sentään kunnon takapotku ja lisäkierre, mutta kyllä illan ehdottomasti tärkeämpi anti, ulkomaan vieraasta huolimatta, oli itse Funk Unit ja sen osaaminen. On toki kunnioitettavaa, ettei Nielsen kierrä maailmalla soittamassa ”Purple Rainia”, ”When The Doves Cryta” tai ”Red Corvettea”, niinkuin liian moni Princen bändeissä soittanut voisi ahneuksissaan tehdä. Mutta Nielsenin nytkyttävä perusfunk ei ole kovin innovatiivista, biisit ovat turhan samankaltaisia. Silti, peukkubassottelijana lady on yksi parhaista, mitä olen livenä päässyt lähietäisyydeltä todistamaan.

idanielsen

Onneksi Puppe Strandberg joukkoineen pelasti puolitoistatuntisen. Komesti kulki ”Dominique”, ranskalaiselle sähköbassotaiturille Dominique Di Piazzalle omistettu biisi, joka löytyy Strandbergin ”At The Seasound”-albumilta. Strandberg on aiemmin tuonut Di Piazzan kanssaan Suomeen yhteiskeikoille. Muutenkin Strandberg on laajasti kontaktoinut itsensä progen ja fuusion elittiin maailmalla, soitettuaan mm. muutaman vuoden stintin Simple Minds-rumpali Mel Gaynorin The Fusion Project-kokoonpanossa. Vuonna 1975 Rauli Baddingin bändissä uransa aloittanut Puppe Strandberg on soittanut vaikka missä, ja vaikka kenen kanssa. Ja pitää aina tilaisuuden tullen nähdä livenä, viimeksi itse todistin miehen taituruutta taannoin kotimaisen Paidarion-progebändin ja brittiläisen England-yhtyeen legendaarisen Robert Webbin kanssa Hämeenlinnan Suisto-klubin fuusioillassa.

Kova on myös Strandbergin kasaama Funk Unit; koskettimissa Jukka Gustavson (Wigwam), rummuissa yli 5000:lla levyraidalla musisoinut Jartsa Karvonen, nuorempaa sukupolvea edustava saksofonisti William Suvanne, ja kitarassa Sami Virtanen. Strandberg on syystäkin ylpeä bändistään, mutta toki muutaman kerran vähemmän bändin olisi voinut esitellä ja muutamat ylisanat leikata pois. Toisaalta, ei tällä tavalla hengittävää pumppua näe ihan joka kuukausi edes. Gustavson, suomiprogen yksi iskähahmoista, on aivan huikea kiipparisti, mutta myös taidokas solisti, varsinkin mitä bluesimmaksi tavara menee. Bändi soitti ilman Nielseniä todella upean sovituksen Beatles-klassikosta ”Eleanor Rigby”, sovituksen takana oli nimenomaan Gustavson, joka biisin lauluosuudet myös tunteella tulkitsi. Suvanne saksofoneineen on otettava seurantaan, ja Sami Virtanen kitarassa hoiti osuutensa viileällä tyylillä, ja muutaman kerran lähti aivan huikea soolo. Muutenkin, Karvosta lukuunottamatta, kaikki saivat soolotilaa, mutta käyttivät sen maltilla, mitään iisakinkirkkoja ei tänään rakenneltu.

Keikka vain parani loppua kohti, ja varsinaisen setin päättänyt ”Yes, This Is It!” nousi jo todella komeaksi yhteisprogeiluksi (korjatkaa, jos olen väärässä, mutta tuosta Strandbergin ”Made In Finland”-albumin raidasta uskon olleen kyse). Strandberg on omissa projekteissaan, ja soololevyillään, jollain tapaa jatkanut siitä mihin Pekka Pohjola aikoinaan jäi. Eikä näin sanottu ole kummaltakaan bassomestarilta pois, vaan päinvastoin.

Ida Nielsen oli toki mukana setin päätösnumerossa, jossa myös kahden sähköbasson yhteistyö oli Nielsenin soolobiisejä paremmin ja tehokkaammin hyötykäytössä. Ainoaksi jääneessä encorebiisissä Nielsen ei ollut lavalla, kun Funk Unit louhi aivan häkellyttävän komean ja alakertaisen version Stevie Ray Vaughanin hitistä ”Crossfire”. Mahtavaa, parasta vähään aikaan. Hetken Karvonen ja Strandberg olivat The Double Trouble, Gustavson hoiti laulut sielukkaasti ja ennenkaikkea Virtanen nykäisi alkuperäistä kunnioittavan upean soolon, huonoahan ei tähän biisiin ikinä kannattaisi vetäistäkään. Tiedättehän, pelkästään tämän yhden encorebiisin takia piti olla paikalla. Vaikka Ida Nielsenin osuus jollain tapaa tuottikin pikku pettymyksen, niin Funk Unit ei. Suosittelen näkemään nämä muusikot yhdessä ja/tai erikseen, kun tilaisuus koittaa.

Omalta kohdalta yksi keskeinen syy jalkautua Tampereen torstai-iltaan oli tokikin päästä korkkaamaan kaupungin keikkamestojen tuore ja erittäin tärkeä lisä, Olympia-korttelin perinteikäs ja komeasti restauroitu sali. Vuonna 1908 työväen kokoontumistarkoituksiin rakennettu sali toimi vuoteen 1986 asti vuosikymmenien ajan leffateatterina. Todettava on, että yhdessäkään rokkivenueksi muutetussa entisessä elokuvateatterissa, joka olisi toiminut huonosti, en ole onnistunut olemaan. Nämä on alunperin tehty viihtymiseen ja jonkinlaista äänentoistoakin ajatellen, ja ennenkaikkea sitä, että jokaisen lipun maksaneen on nähtävä jotain. Lava tämänkaltaisessa salissa on yleensä riittävän korkealla, koska se myötäilee entisen kankaan korkeutta, eikä keskellä parasta yleisöaluetta ikinä ole kantavaa tolppaa. Olympia on ensikeikan valossa todella onnistunut, kansainvälisen tason paikka. Täällähän pitää alkaa käymään. Jos soittomestasta tulee mieleen Lontoo tai Berliini, ollaan hyvällä asialla. Sali tuntuu soivan hyvin, ja palvelukin pelasi. Lavan ja miksaustiskin välissä on riittävästi tilaa, baaristakin näkee artistin, yläaulassa on mukava loungemeininki ja salin puolella pystypöytiä laskea juoma ja ottaa vähän tukea, monta asiaa on mietitty oikein. Vielä kun suurimman osan illoista soittoajat saadaan aikaistettua sivistys-Euroopan tasolle, puhutaan todella laadukkaasta keikkapaikasta. Torstainen funkilta ei ollut loppuunmyyty, mutta silti väkeä oli mukavasti liikkeellä. Nyt onkin tärkeää, että tamperelaiset ottavat Olympian omakseen, ei millään jaksaisi lukea syksyllä mitään konkurssiuutisia. Yo-Talon konkurssiuhastakin kun selvittiin säikähdyksellä, Tampereella on edelleen monta erinomaista soittopaikkaa, jotka ovat sitäpaitsi varsin linjakkaasti profiloituneet. Tampereen asema maan toiseksi kovimpana keikkakaupunkina vahvistui Olympian myötä entisestään.  KG

 

Posted in funk, fusion jazz, instrumental rock, progressive rock, Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
14 syys 2016

Red Hot Chili Peppers (us), Battles (us) @ Hartwall Areena, Helsinki 13.09.2016

Sellaiset keikat tai konserttielämykset kuin Red Hot Chili Peppersien (ensimmäinen kahdesta, ja ensimmäisenä myyntiin tullut) veto Hartwall Areenalla syyskuussa 2016, ovat itseasiassa aika harvassa. Ensinnäkin, että bändi onnistuu ylittämään omat, ja varsin sekavatkin odotukseni. Toiseksi, se onnistuu ylittämään soittopaikan ankeuden ja kalseuden. Ja vielä, että yleisö on reaktioistaan päätellen koko illan aika lailla kaikesta samaa mieltä, siis keskenään. Ja että keikka kestää juuri sille sopivan mitan, ei yhtään liian pitkään. Ja vielä, kun päälle paiskataan ehkä komein koskaan näkemäni taustaprojisio/valoshow, on mahdotonta olla vakuuttumatta rock’n’rollin ilosanottavasta, jälleen kerran.

Illan avaa newyorkilaistrio Battles. Se soittaa pääosin instrumentaalista progressiivista funkia, tai erittäin funkahtavaa progea, miten vain. Aika harvoin olen itselläni joutunut kuunnelluttamaan Hartwall Areenan lämppäribändejä. Monesti meininki on puolityhjälle hornankattilalle roiskittaessa ollut nimittäin niin kamalan kuuloista, että ei vain ole kyennyt. Olisikohan jopa ainoa täällä kokonaan tsiigaamani lämppäri nimittäin niinkin outo valinta kuin jokapaikanhöylä Melrose, joka täytti aikoinaan mahdotonta paikkaa Guns’n’ Rosesin lämmittelijänä. (Mutta kun Axl tapansa mukaan ei päässyt lavalle kirveelläkään, oli slottien väli tyyliin puolitoista tuntia ja lauteetkin ehti siinä ajassa mahtavasti jäähtyä.) Mutta tänään on avausbändikin tsekattava, nimittäin Battles on levyillä erittäin mielenkiintoinen voimacombo. Levyiltä tosin sitä ei välttämättä jaksa kolmea biisiä enempää putkeen, ja sama on toistua Areenallakin. Annan bändille tasan puolen tunnin otannan, ja se ehtii siinä ajassa lanata nelisen biisiä. Totuuden nimissä, haluan nähdä bändin siksi, että siinä soittaa alkuperäinen Helmet-rumpali John Stanier. Jolla on arsenaalissaan vain yksi pelti, ja sekin niin korkealle asetettu, että mies joutuu ponkimaan palliltaan melkein seisovilleen, että ylettyy lyömään. Tapa juontanee siitä, että Stanier on halunnut rajoittaa itseltään turhaa peltityöskentelyä. Tänään ei olla tokikaan ihan seisontakorkeudessa, mutta miehen staili on kertakaikkiaan näkemisen ja kuulemisen arvoinen silti. Koko keikkaseurueemme myöntää, että Battles saa mahdollisuuden pääosin rumpalin ansiosta. Ja jos voisi itselleen luvata, niin kyllä nämä pitää nähdä klubiolosuhteissa uudestaan, mieluiten New Yorkissa, ja mahdollisimman pikkupaikassa. Sitä eikun odottelemaan. Voi mennä hetki, mutta saa myös mennä hetki.

Illan pääbändi ei ole itselleni mitenkään erityisen tuttu. Ne muutamat hitit on muistettu soittaa huoltoasemilla, paikallisradioissa ja slummitaloissa niin puhki, että ne ovat alkaneet jo valua jossain kohtaa äklönä toisesta korvasta ulos. Onneksi vuonna 1983 perustetun RHCP:n radiovoimasoitosta alkaa jo olla aikaa, altistumattomuus on tehnyt hyvää, ja moni niistä isoista takavuosien hiteistä kuulostaakin tänään täällä erittäin tuoreelta. Illan veto on bändin kahdeksas Suomessa. Lehterit eivät ole täynnä ja permannollakin on tilaa. Miksi siis bändille kuitenkin myytiin ”valtavan kysynnän takia” toinenkin ilta? Jos kerran ensin myytynä iltana ei ole liiteri täynnä? Onko kyse taas firmalipuista, rock’n’rollin surmasta? Eli että Silmäasema tai Eilakaisla on ostanut porukalle 100 virkistyslippua, mutta että Tero, Japa, Sinikka, Seppo-setä ja 96 muuta eivät olekaan pääseet tärkeämmiltä menoiltaan paikalle? Firmalipuille pitäisi ilman muuta asettaa lunastuskarenssi, ne pitäisi kävijän nimellä lunastaa vaikkapa neljää päivää ennen keikkaa, muuten ne palautuvat ovimyyntiin todellisille rokkidiggareille ja elämysetsijöille.

http://tapahtumajarjestajille.lippu.fi/docs/graf/RHCP-lippupiste-558×300.jpg

Sisääntulointro alkaa, kitaristi Josh Klinghoffer ja basistilegenda Flea koikkelehtivat lavalle ja aloittavat jamittelubattlen, Chad Smith kannuineen lähtee mukaan. Koko illan teema on, että jamittelu ei muunnu runkuksi missään kohtaa, vaan biisi räjähtää käyntiin, juuri kun luulet että nyt alkaa hohhoijjaasessio, jossa esitellään soittotaitoja. Ei, soittotaidot esitellään biisirakenteiden sisällä. ”Around The Worldin” alkusoinnut, ja koko Hartwall Areenan noidankattila räjähtää huutoon. Flea hyppii ja pomppii ison bassonsa kanssa kuin nuori zulu, vuosien hapottelu ja raju elämä näkyy kyllä kehossa ja naamassa, mutta nykykunto on silti huikea. Samaa voi sanoa laulaja Anthony Kiedisista, vuosien varrella vedetty herska on taatusti jättänyt jälkensä, mutta yleisö arvostaa jos se pääosin ei näy suorituksessa. Kiedis ei ehkä laula maailman vireisimmin, mutta ääni on legendaarinen ja tulee tänään hienosti läpi. Klinghoffer toimittaa hyvät stemmat.

Kakkosena ”Scar Tissue”, bändillä on varaa tykittää isoja hittejä heti kärkeen. Oli aika, jolloin tätäkään biisiä ei olisi enää yhtään jaksanut, kun MTV jauhoi siitä kaiken jauhettavissa olevan. Mutta Flean alhaalta jynkyttävä basso ja Smithin häkellyttävän yksinkertainen, mutta groovaava rummuttelu nostavat biisin sille aina kuuluvaan arvoonsa. Klinghofferin oudon alas miksattu kitara onnistuu ulvomaan kuuluviin juuri oikeissa kohdissa. Varmasti moni kaipaa John Frusciantea, itse en osaa, keikka on ensimmäiseni bändiltä, enkä ole hardcorefani.

Illan settilistassa ei ole yhtään välibiisiä tai turhaa rallattelua, on varaa valita ja mahdollisuus pysyä pelkästään asiassa. Jopa tuoreen, kesäkuussa ilmestyneen ”The Getaway”-albumin levyllä täysin munaton ”Dark Necessities” toimii. Danger Mousen tuottamalla uutuusplatalla on makuuni jotenkin tavallistakin kellittömämmät soundit, enkä jaksanut itse levyä kahlata yhtä kertaa enempää läpi. Silti setin seitsemäs veto, tuore ”Sick Love” uhkaa olla yksi illan parhaista biiseistä. Uuden levyn biisit vedetään kompakteina vetoina, silti ei mitenkään pois kuljeksimasta, vaan samalla voimalla kuin kaikki muukin.

Keikkaseuruettamme yhtä alemman rivin aikuisnuorisolaiset innostuvat alusta asti joraamaan ankarasti, jopa niin että yksi lähi-istuimen herra ei enää kestä. Maksettuaan kuitenkin lipusta saman kahdeksankymppiä kuin joraajatkin. Syntyy suomalaiskansallista sanaharkkaa ja kevyttä keikkavittuilua. Yritän itse olla häiriintymättä näköesteestä, täysin se ei onnistu, pääosin kyllä. Silti, jos on oikein kova fani ja tanssijalan tietää ennalta jo oikein kovasti vipattavan, kannattaisi ehkä hoitaa permantoliput tai yrittää vaihtaa piippuhyllypilettinsä sellaisiin. Toki me kaikki voisimme seistä koko keikan ajan, ja nähdä tasavertaisesti. Kaikilta seisomista ei voi kuitenkaan muutama ihminen vaatia, eihän?

”Did I Let You Know”, albumilta ”I’m With You”(2011) soi ensimmäistä kertaa livenä kolmeen vuoteen. Ja tekee samalla tietenkin kiertuedebyyttinsä Helsingissä. Muutenkin settilistaa on mukavasti hämmennetty rundin aiemmilta vedoilta. Lähes meditatiivisesti etenevä ”Californiacation” on yllättäen yksi illan upeimmista vedoista. Klinghoffer ulvauttaa aivan järjettömän kauniin soolon. Valoshow, joka vain paranee ehtoon mittaan, toistaa sinipunaisia sävyjä. Etupermannon ja lavan yllä ylösalas kuvioita muodostavat valoputket ovat ainakin itselle ennennäkemätön juttu, käsittämättömän komeaa valokerrontaa. On kuin olisi taas viisivuotias ja Sirkus Finlandian takajaloillaan tönöttävää norsua ihmettelemässä tai näkisi elämänsä ensimmäisen parrakkaan naisen. Tämmöistä lisää, huimimman näköistä settiä miesmuistiin. ”Suck My Kiss” uppoaa yleisöön, jortsuaminen leviää epidemian lailla pitkin hallia, muuallakin kuin meidän edessämme seistään jo. Eihän ”Suck My Kiss” tässä seurassa kovin kummoinen biisi ole, mutta raskaana rypistyksenä kohti keikan loppua toimii mainiosti, ja on toki yksi niistä jotka on pakko soittaa. Varsinainen setti päättyy komeaan, komeaan ”By The Way”-biisiin. Flea hyppii, pomppii, ryömii ja pyörii. Energiat on kaikilla korkealla aivan viimeiseen hikipisaraan asti. Yhteissoitto on tänään maailmanluokan esimerkillistä, terävästi lähtee. Ja vaikka Hartwall Areenan soundi ei koko iltana ehdi nousta erinomiseksi, se toimii kuitenkin minimissäänkin tänään siedettävästi.

Bändi odotuttaa takaisintuloa kauan, niinkuin kaikkensa antaneena kuuluukin, ja pitäähän encoret toki yleisönkin ansaita. Yleisö taputtaa rytmikkäästi ja kännykkätaskulamppujen huojuva meri paitsi näyttää komealta, muistuttaa myös siitä, että ollaan tässä kuitenkin pikku huuteluista huolimatta oltu yhteisellä asialla. Jälleen lähdetään jamitellen liikkeelle, mutta onneksi jamittelu pysyy aisoissa. Ensimmäisessä encoressa ”Goodbye Angels”, Chad Smith jotenkin viimeistään näyttää, miksi on yksi rumpaloivan maailman kovimmista ja miksi soittaa myös superkokoonpano Chickenfootissa. Punaiseen vankihaalariin pukeutuneella Smithillä on rennosti syntyvä takakenoinen groove, vaivatta irtoava hillitön svengi. Ja miten hienoa on, ettei tänään kuulla rumpusooloa, vaikka kannujen takana istuu itse Chad Smith. Arvostan. Kaikki päättyy siihen, mihin on jo pitkään päättynyt, vuoden 1991 supermegajysärihittiin ”Give It Away”. Sitten on homma paketissa, keikka kellottaa puolitoista tuntia aika tasan. Yhtään pidempi sen ei olisi tarvinnut olla, hämmentävästi ei myöskään biisiäkään lyhyempi. Vaan juuri näin. Yksi vuoden kovimmista keikoista on nähty. Jos nimittäin asuisin Helsingissä, varaisin lipun myös seuraavan illan vedolle, ei epäilystäkään. Nyt on jätettävä tulevaisuuden kiertueelle. Nämä soivat, ja vieläpä tässä järjestyksessä: http://www.setlist.fm/setlist/red-hot-chili-peppers/2016/hartwall-areena-helsinki-finland-6bfdbad6.html  KG

 

Posted in alternative rock, experimental rock, funk, funk metal, poprock, Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
04 elo 2016

Nik West (us), Mara Balls @ Klubi, Tampere 03.08.2016

Nik Westin ensimmäistä ja tällä Euroopan-rundilla ainoaa Suomen keikkaa oli ennakolta hehkutettu niin kovasti, että pakkohan asiaan oli suhtautua. West on näyttävännäköinen afroamerikkalainen nainen ja soittaa sähköbassoa paremmin kuin erittäin moni, ja paremmin kuin erittäin moni mies. Siinä maailmanlaajuisen sensaation ainekset. Westin kuva on koristanut Bass Player Magazinen, ja monen muun bassohengellisen kuukausilehden kantta. Prince on aikoinaan soittanut Westille ihan itse puhelimella ja pyytänyt Paisley Parkin studioille jammailemaan, Dave Stewart puolestaan keikoilleen soittamaan jne. Taisipa Nik olla Princelle myös viimeinen naisystävä, näin olen jossain määrin antanut itseni ymmärtää.

Westin muusikonlaatu ja virtuositeetti jäävät helposti näiden Prince-tarinoiden, naisen kieltämättä erittäin upean ulkomuodon ja monen muun toissijaisen asian varjoon. Eikä Westin toistaiseksi ainoa albumi ”Just In The Nik of Time” juurikaan auta virtuositeetin ymmärtämisessä. Oikein yrittämällä yritin ennen keikkaa kuunnella plattaa läpi, ja onnistuinkin, mutta ei ollut helppoa. Tavara on mielikuvituksettomasti sovitettua ja kädettömästi tuotettua loungekuraa ja r&B-hiippailua, hissimusiikkia hisseimmillään. Mutta livenä meininki on onneksi aikalailla toinen, sen saimme kokea Tampereen Klubin hikisessä funkillassa.

Pelin avasi tamperelaistrio Mara Balls. Sitä johtaa laulullaan ja kitarallaan edesmenneestä, ja turhankin lyhytikäiseksi jääneestä Jukka ja Jytämimmit-yhtyeestä tuttu Maria Mattila, eli Mara. Homman nimi on hyvinkin samantyyppinen kuin Jytiksillä oli. Maran ensimmäinen oma levy ”Vuorten taa” on ihan asiallinen paketti, eikä tämän bändin kohdalla jostain syystä retroilu onnistu ärsyttämään. Mara Balls on kurkistus aikaan, jolloin garage oli vastakeksitty termi, ja jytälle vasta pohdittiin nimeä. Mahtavaa aikaa, että saattoi pokkana kehittaa sellaisen sanan kuin ”jytä”. Tai ”purkka”. Rock’n’rollin vahvaa markka-aikaa. Siihen aikakauteen pitää joskus lähitulevaisuudessa Mara Ballsien kanssa tähytä uudestaankin. Suosittelen.

Pikkuisen meni jo Maran kolmevarttinen setti sivuhermoilla seuratessa. Sen verran kuitenkin jännitti, että mitenkä ihmeessä kotona levyltä kuultu Radissonin aulamuzakki voi ikinä kääntyä rätväkkääksi rockiltamaksi. Onneksi sain olla väärässä. Keikka alkoi tosin taustabändin omalla pikku show’lla, joka oli varsin miettimätön ja aiheutti ankaran myötähäpeän heti ensi sekunneilla. Kitaristit Huble Wang ja Ariel Bellvalaire yrittivät jonkinmoisella kitarabattlella hauskuuttaa yleisöä, mutta kun muu orkka oli huonosti juonessa mukana ja kun ei vaan ylipäätään tajunnut, niin ohi meni. Vasta keikan kunnolla käynnistyttyä ymmärsin, että alun amatöörimäiseltä kuulostavan battlen kuuluikin kuulostaa kököltä. Sen piti pohjustaa kuningattaren itsensä tuloa lavalle, mutta olisi voinut sen tehdä aika paljon tehokkaamminkin.

Ihan alussa keikkaa kävi pariin otteeseen mielessä, että onko Nik West ihan tosissaan rekrynnyt B-luokan muusikoita mukaansa, mutta kun funk-kone saatiin kunnolla käyntiin ja karstat pois, ei meininkiä pilannut enää juuri mikään. Se on sanottava, että Westin bändistä puuttuu musiikillinen johtaja, musical director tai kapellimestari, miten vain. Kukaan ei johda hommaa. Se ei ole West itse, jossain kohtaa luulin että se voisi olla kiipparisti Chris Turner, mutta ei. Viime vuoden rundilla muuten koskettimien takana nähtiin vielä ex-Goo Goo Dolls-mies Dave Schulz, mutta jostain syystä ei nyt. Välillä homma hajosi siis dirikan puutteeseen, mutta pian taas groovesta saatiin niskalenkki, ei sillä. Pahiten homma lässähti ”Forbidden Fruit”-biisissä, joka albumiltakin löytyy. Siinä Nik antoi soolotilaa kaikille taustalaulaja Nichelle Westiä ( sukulainenkos? ) lukuunottamatta, mutta kaikilla jäi hiukan niinsanotusti öylätti kurkkuun. Parhaiten sooloili tänään rumpali RJ Norwood Jr. Nikin albumilta tutuista biiseistä kenties sujuvimmin toimivat tänään ”Wait A Minute”, jossa bändi oli jo päässyt alkukankeuden yli, ja varsinaisen setin päättänyt ”My Relationship”. Nikin häkellyttävää bassotteluakin kuultiin, mutta maltilla. Muutamissa biiseissä West tyytyi vain laulamaan, ja perusbassottelun hoiti Bellvalaire. Joka aluksi vaikutti, että on palkattu mukaan olemaan lavan söpöstys, mutta sitten kahden kitaran setti alkoi toimia, ja Bellvalairekin ulvotti muutaman oikein mallikkaan soolon.

Kaikki illan parhaat vedot olivat tänään covereita, pakko todeta, ilman että se on bändiltä millään tavalla pois. Spirituaalisen tunnustellen, gospelisti rullannut ”Proud Mary” oli kaikkien aikojen toiseksi paras kuulemani liveluenta biisistä. Ensin hitaasti kuin Mississipin mutainen vesi, ja sitten lopulta täysi hööki päälle. Ilta lunastui jo tässä vaiheessa pelkästään. Seuraavan coverin, Sly & The Family Stonen ”Thank You For Letting Me Be Myself” Nik alusti tositarinalla siitä, miten Prince siis kutsui hänet studioilleen koesoittoon. Monissa yhteyksissä väitettiin Suomenkin monimediassa, että Nik West olisi soittanut Princen bändissä. Ei nyt sentään, lähitulevaisuudessa asia ehkä olisi voinut konkretisoituakin, mutta Taiteilija Joka Muistetaan Princenä ehti tunnetusti muuttaa hiippakuntarajan yli kuluvan vuoden huhtikuussa.

Todella komeasti kulki Sly Stone-klassikko Nik Westin ja bändinsä käsittelyssä, eikä siinä kaikki. Nikin käsissä soi samainen bassokitara, jolla Prince itse oli  Paisley Parkin studiossa näyttänyt, miten kyseisen biisin bassolinja hänen mielestään peukutetaan. Aika rankasti. Rockhistorian sulka havahti, jos ei peräti kokonainen siipi. Biisin yhteydessä Nik lausui jonnekin ylöspäin ison kiitoksen Princelle uransa edistämisestä, opista ja ojennuksesta; tuotannosta, taiteesta, kuolemattomista biiseistä.

Ja illan kolmas kova cover olikin sitten itseään maestroa, nimittäin pitkänä encorena tunnelmoitu ”Kiss”. Nik Westillä oli vielä uusintapaikka kiittää Princeä, ja hän teki sen. Vain 12 biisin setti kellotti tänään noin tunti ja 45 minuuttia, ja pakko sanoa ennakkoduubioista huolimatta, että ei mennyt yhtään ajantappamisen tai kyllästelyn puolelle. Sen verran koville kierroksille Nik West funkkikoneensa illan mittaan viritti, pieniä nokipiikkejä lukuunottamatta. Toistan maailman rocklehdistön kantaa, tästä ladysta kuullaan vielä. Bändin matka jatkui kohti Eestin Haapsalua ja Augustibluus-tapahtumaa. Pakkahuoneen pihalla orkesteria odotti tällä kertaa vielä ukkosentyöstämä vanha pakettiauto. Tulevaisuudessa, kun Nik West saa keikkojen hien tarttumaan levyille ja sitten taas toisinpäin, edessä voi olla matkaa paremmallakin kalustolla. Get On Up! Like a Sex Machine! KG

 

 

 

Posted in funk, rhythm and blues, soul, Uncategorized and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment
02 elo 2015

Bad Religion (us), Nuclear Assault (us), Popeda, Mama Longhorn, Teksti-TV 666, von Hertzen Brothers, Disco Ensemble, Atomirotta, Pertti Kurikan Nimipäivät @ Porispere, Kirjurinluoto, Pori 01.08.2015

Porin suistomaa soi Porispere-nimikkeen alla jo viidettä kertaa heinäkuun vaihtuessa elosellaiseksi. Festarihan syntyi vuonna 2011 suuttumuksellisena vastavetona sille, että Porilta otettiin pois aikoinaan mammuttimaiseksi paisunut Sonisphere. Musiikin ystäville tässä kävi hyvin, olihan Sonis aika karmaiseva konsepti, niinkauan kuin sitä kesti. Aloitusvuodestaan lähtien Porispere on harjoittanut erittäin asiallista tuontitoimintaa, varsinkin mitä tulee punkmusiikkiin, ja jo hiukan unohduksiin painuneihin metallin kulttinimiin. Täällähän on kuluneen viiden vuoden aikana nähty mm. Anvil ja Sacred Reich, sekä nyt tälle kesälle hankittu mahtava täky, eli Nuclear Assault todennäköisesti viimeistä kertaa Suomessa, viimeisellä kattavammalla Euroopan-rundillaan.

Ennen Nucciksien keikkaa oli kuitenkin pitkä iltapäivä ja paljon muuta mielenkiintoista, jos kohta thrashlegendan jälkeenkin. Mutta toki Nuclearin keikka oli kuitenkin itselle se suurin houkutin hankkiutua Porin Kirjurinluodolle. Iltapäivä oli nykäisty käyntiin Tuulivoima-lavalla Olavi Uusivirran vedolla. Sen aivan suosiolla olinkin skipannut, ja tähtäimessä oli olla paikalla, kun Pertti Kurikan Nimipäivät aloittaa todennäköisesti aika tarkkaan puoli tuntia kellottavan keikkansa. Myöhästyminen oli todella lähellä, jotenkin Kirjurinluoto ei ole se kaikkein parhaiten viitoitettu kohde Porin alakaupungissa, vaikka toisinkin voisi luulla. Ja olinhan ollut täällä aiemminkin, mutta muisti teki jotenkin tepposet.

Portilla kaikki sujuu sutjakkaasti, väkeä valuu klo 15 aikaan vielä todella leppoisaan tahtiin. Pertti Kurikan Nimipäivien, tai PerKun, eka biisi kuuluu jo sisääntuloalueelle. Bändi saa kunnian korkata päälavan, Pori Jazzeiltakin tutun Lokkilavan. Järjestyksessään toinen näkemäni Nimppari-keikka sujuu tuttuun tahtiin. Solisti Kari Aalto on herkeämättömässä kontaktissa yleisöön, mitä ei voi liian monesta laulumiehestä todeta. Basisti Sami Helle haikeassa hapsurotsissaan toimii biisilistana, toisin sanoen lukee sitä monitorin vierestä kaikille ääneen. Pertti yrittää tutusti eksyä asiasta muutamissa välispiikeissään, mutta tulee nopean toverillisesti hiljennetyksi. Keikka kellottaa loppupuheineen noin 40 minuuttia, itse soittoa siitä on puolisen tuntia.

Kuullaan kaikki tutut, näitähän ehtii takoa 30 minuuttiin aika monta. Toni soittaa rumpusoolon, joka saattelee bändin varsinaisesta setistä ulos. Samin basso ei pysykään pystyssä styrkkaria vasten, vaan rämähtää lavalle, vire häviää. Sami marssii suutuspäissään verhojen taakse. Bändin tukihenkilö tulee virittämään basson ja Sami marssii rocktähden elkein takaisin lavalle. On nämä vaan velikultia. Sympatian laatu ja määrä.

Rennoimmin kulkevat tänään ”Läski-Kari” ja ”Pyhäpäivä”. Bändin tekstipuolihan on jonkinlaista nykykalevalaista trokeeta, monessakin laulussa toistellaan vain kahta lausetta. Mutta silloin ollaankin asian ytimessä, ja se asia on aidoin Suomessa tällä haavaa eksisteeraava punk. Ei ole punk juoda kiljua Puntalan teltta-alueella näkemättä yhtään bändiä, tai esiintyä kännissä suorassa tv-lähetyksessä. Se on väsynyttä ja halpaa. Nimpparit on punk, koska asiat sanotaan erittäin suoraan, ja sanottava voi olla todella pientäkin. On sitäpaitsi erittäin punk voittaa omat rajallisuutensa ja tehdä juuri niinkuin tahtoo. On punk voittaa ihmisten ennakkoluulot, ja on punk mennä selvinpäin suoraan lähetykseen. Ninkuin rumpali-Toni jo perinteeksi tulleessa loppupuheenvuorossaan totesikin; ”me ei voitettu euroviisuja, mutta me voitettiin koko Eurooppa.” Kitaraa biisien väleissä ulvottavalla alkoholistiskenellä ei ole puoliksikaan niin paljoa tekemistä punkin alkuperäisten väittämien kanssa, kuin Nimipäivillä. Nimipäivät on aidosti systeemiä vastaan, vaikka systeeni sitten paikoin olisikin ”vain” oma tuttu asuntola typerine lappuhaalaritätien sääntöineen. Edellämainituista syistä, ja koska bändi on ehdottomasti Suomen sympaattisin, Nimpparit kannattaa nyt tsekata, aina kun mahdollisuus. Ja jos tsekkaamatta on myös orkesterin elämää valottava dokkari, ”Kovasikajuttu”, niin katsokaa. Toni palaa vielä lopussa asiaan, pitkäaikaisena absolutistina: ”muistakaa juoda viinaa, ja olla kännissä. Muistakaa oksentaa.” Ok, katellaan.

Porisperessä on leppoisa meininki. Bändit aloittavat minuutilleen ja täsmälleen, mutta vaihtovälit lavalta toiselle ovat se leppoisa osuus. Kun edellinen lopettaa, voi rauhassa siirtyä seuraavan lavan ääreen, vetää vaikka hodari päähän tai käydä vapauttamassa itseään, ei ole jatkuvaa  höntyilyn makua. Muutenkin alueen suunnittelu toimii, lavat ovat riittävän etäällä toisistaan ja oikein suunnattu. Myyntikojuja on inhimmillinen määrä, juuri sopivasti jokaiselle jotakin, kaikkien esiintyjien merchandise löytyy kootusti yhdestä teltasta. Löytyy myös ilmainen puhelimien latausasema, ei tietenkään minkään saippuarasioiden, mutta muutaman uusimman älymallin. Vain yksi asia Kirjurinluodolla korventaa. On ollut sateinen kesä, ja suistomaa imee vettä huonosti, onhan se sitä jo alunalkaenkin varsin täynnä. Kun nurmi rikkoutuu, ja sen taisi jo jazzväki hoitaa valmiiksi aiemmin, nousee deltan mudasta suoraan sanoen paskan hajua, vaikkakin kyseessä toki on muta. Asialle ei järjestävä taho voi mitään tokikaan, eikä se varmaankaan kenenkään tunnelmaa pilaa. Mutta että kyllä kuiva kesä toimii Kirjurinluodolla tämänvuotisen anheaa sadekautta paremmin.

Seuraavaksi testaamaan Tuulivoima-lava, jolla jo kovasti suosittu ja hehkutettu Atomirotta aloittelee settiään. Eikä ole bändiä hehkutettu ihan turhaan. Valtava keikkatahti alkaa näkyä, Rane Raitsikan kitara nykii hypnoottisesti, Rotta itse on esiintyjä keskimääräistä isommalla ES:llä ja pian trion (J.Pajulaakso kolmantena osapuolena, laulu ja koneet) syke alkaakin käydä satakuntalaisen tanssijalan alle. Ja onhan ”Aurinkoon” hieno kesähitti. Rane on nyt soittanut kaikissa Porispereissä tähän asti, kannattaneeko festaria edes jatkossa järkätä, ellei ex-Smack, Problems, Unicef, Lama-legendaa saada lavalle, muodossa eli toisessa. Omalta osalta Atomirotan setti menee puolikorvalla, ystäväsmiehen kanssa ajatuksia vaihdellessa. Atomirotan keikkatahdilla uusintatilaisuuksia tulee kyllä.

Takaisin päälavan tuntumaan, jossa vuorossa suosionsa huippua elävä, näin oletan, Disco Ensemble. Ulvilassa vuonna 1996 perusttettu DE on hämmentävä bändi jollain tapaa. Näissä ei ole mitään vikaa, ja silti on paljonkin. On kuin olisi haluttu soittaa kuntosaliheavya tai niinsanottua kahvakuulacorea, mutta kun sitä tekee puoli miljardia bändiä ympäri maailmaa, niin on kevennetty otetta popimpaan suuntaan. Mutta minulle Disco Ensemblen kaloriton kevytjuntta ei toimi. Eikä kaikesta tarvitse tykätä. Pääseekö tällä solistilla pidemmälle, sen näyttää aika. Muutama upea iskusävel bändillä tietenkin on, kuten vaikkapa sinkkuhitti ”Second Soul” (2012), mutta se taas on niin naurettavan ilmeinen U2-pastissi, että tulee tunne kuin kuuntelisi keikkaa kohtalaisen tiukka muovikassi päässä. En syty, en syytä itseäni, ei ole pakko.

Onneksi tähän väliin voi korkata tapahtuman pikkulavan, eli Vaihtolavan. Suuri tyhjyys ja sieluttomuus tulee nimittäin pian jatkumaan päälavalla. Teksti-TV 666 osoittaa sensijaan peräti viiden sähkökitaran circlemäisellä seinällään, olevansa ainakin jossain määrin hehkuttamisensa ansainnut bändi. Porisperen katalogi mainosti orkesteria sanoin ”eniten porilaiselta kuulostava ei-porilainen bändi”. Aivan totta, näiden soitannassa kuuluu 2000-luvun satakuntalainen psykedelia, mutta myös kultakauden porirock, kaikuja ajalta, jolloin Pori oli Suomen rockpääkaupunki. Ja juuri kun luulit, että ai tää onkin instrumentaali, niin yhtäkkiä Tero Huotari laulaakin säkeistön tai kaksi. Biisit ovat pitkiä ja hartaita, kitaraseinä ei mene puuroksi, bändin vimma ja ilo tulee läpi. Näinkin tämän voi hoitaa, tai nimenomaan näin.

Takaisin Lokki-lavalle, jonne onkin jo viritetty von Hertzen Brothersien komea taustalakana ja valkoisuuttaan hohtava vahvistin/soitinsetti. Valkoinen ylöspano näyttää bändin musiikilta, laboratoriomusiikilta. Bändi soittaa hyvällä fiiliksellä, ja sille on eturivissä oma uskollinen kannatajakuntansa, ja hyvä niin. Ei nämä minua mihinkään tarvitse. Seuraan muutaman alkupään biisin erittäin edestä, mutta kun jengi alkaa huojuttamaan itseään puolelta toiselle, on aika vetäytyä anniskelukarsinaan ja vetää yksi kylmä keimo. Hertzileijjaa miten bändi käy tarkasti kuin atomikello, mutta juuri siinä sen ongelma, tai haaste. Miten saada homma elämään ja hengittämään. Tuore sinkkubiisi ”New Day Rising” on komeaa stadionrockia, mutta siinäpä se. Järjestyksessään toinenkaan yritys syttyä veljesten musisoinnille ei tuota kohdallani tulosta.

Takaisin telttalavalle ja paikka mellakka-aidalta, tai lähes. Tämä bändi on nähtävä läheltä, nämä ovat mitä todennäköisimmin viimeistä kertaa Suomessa. Tämä on Nuclear Assault, 80-luvun newyorkilainen thrashlegenda, joka otti teksteihinsä ja kuvastoonsa kylmän sodan ja ydintuhon uhan. Ja erottui sillä jo pelkästään tuhansien kanssakaasuttajien joukosta. Lisäksi bändi oli, Big Fouriin ja moniin muihinkin verrattuna, aina uskollisempi thrashin punkjuurille.

Eikä siinä kaikki, rivistössä on edelleen kolme alkuperäisjäsentä vuodelta 1984. Bändihän syntyi, kun basisti Dan Lilker sai kenkää Anthraxista, jota oli ollut perustamassa Scott Ianin kanssa 1981. Lilkerista tuli myöhemmin lanausalan todellinen ratamestari, Assaultin lisäksi mies on nähty viime vuonna kuoppaamassaan Brutal Thruthissa (onneksi ehdin nähdä bändin syksyllä 2008), Venomous Conceptissa, Holy Mosesissa ja monissa muissa comboissa. Kiireinen mies haluaa karsia musiikillisia aktiviteettejään,  seuraavaksi vuorossa on Nuccikset. Kukaan ei täsmälleen tiedä milloin on hautajaiset, bändihän on buukattu ensi vuoden Maryland Deathfestiinkin. Mutta suomalaisen lienee tämän jälkeen syytä matkustaa ulkomaille, jos Assaultin yhä aikoo nähdä.

Eturivin paikka lunastuu, bändi kaahaa läpi hiukan alle parikymmentä biisiä kovalla sykkeellä. Tätä orkesteria pukee kokemus ja pieni harmaus, jolla en viittaa ilmaisuun. Ikinuori ja ikikaksimetrinen Lilker on monipuolinen bassottelija, joka soittaa rennon takakenoisesti, vaikka kuinka vedeltäisiin ohituskaistaa. John Connelly ehkä maailman lyhimpänä thrashvokalistina, luo aika hauskankin kontrastin Lilkerin kolistellessa honkia. Mutta V-kitara soi tiukasti Connellyn käsissä, jossain vaiheessa katkeaa kieli ja mies vaihtaa yhden biisin ajaksi uskomattoman kauniisti kolhittuun ja patinoituneeseen Stratoon. Kolmas alkuperäinen on Glenn Evans kannuissa, joukon täydentää 2002 mukaan tullut rytmikitaristi Eric Burke. Kaikki hitit kuullaan, järjestys jää jännitettäväksi. Rätväkästi alkuun ”Rise From The Ashes” ja ”Brainwashed” peräjälkeen. Tuoreelta ”Pounder”-EP:ltä kuullaan pari biisiä, joista varsinkaan ”Died In Your Arms” ei klassikkoseurassa häpeile. Ärhäkimmin lähtee tällä ensimmäisellä koskaan NA-keikallani (joo just, kyllä vaan) kuitenkin vankilan lämpimistä ystävyyssuhteista, noin miesten kesken, kertova ”Butt Fuck”. Kuullaan ”Hang The Pope”, joka levyllä kestää 45 sekuntia, livenä hädintuskin sitäkään. Sen sanoma on selkeä.

Setin loppupäähän komea ”Wake Up” ja kaiken päättää tietenkin kaikki keikat käytännössä päättävä, pitkänä versiona sooloineen vedetty ”Technology”. Ankara, mutta kuitenkin rennonletkeä veto, Dan Lilker on hirveän tyylikäs rässipäällikkö. Jos tämä oli tässä, niin ehdinpähän kuitenkin näkemään. Aika paljon oli teltassa tilaa, missä kaikki heavyjengi oli? Ja katsotaan nyt sitä lopettamistakin, Nuclear Assaultilta tulee uusi albumikin loppuvuodesta.

Päälavan edessä kuhisee ja on tunkua. Moni on tullut tätä varten. Popeda astelee lavalle ja aloittaa ”Palle and The Boys”. Ikurin Brian Johnson, Pauli Antero Mustajärvi syöksyy lauteille ja alkaa äärettömän laadukas, hymy huulilla vedetty rock’n’rollshow. Popeda, ja Pate sen nokilla, ovat instituutioita, eikä sitä kummaltakaan voi ottaa pois. Popeda ei ole junttibändi, jos joskus joku juntti on sitä kuunnellut, se ei tee bändistä junttia. Bändin itseironia on vertaansa vailla, itseironiaan ei juntti pysty. Popeda tietää täsmälleen missä on menty, ja nyt mennään. Popeda näyttää taas olevan hauska työpaikka, raitistunut Pate on elämänsä lyönnissä, bändillä on todennäköisesti uransa paras rumpali ja miljoonat keikkakilometrit näkyvät hirvittävän täsmällisenä showna, eivät kyllästymisenä tai leipääntymisenä. Tämä ei ole laboratoriorockia.

Popeda on soitettu puhki tietyiltä osin, autiotaloissa, linja-autoissa, liikennevaloissa, karaokeläävissä, veikkauspisteillä. Ja ne kaikki puhkisoitetut on edelleen keikkasetissä, mutta bändi tietää ne parhaiten ja puhaltaa niihin hengen. Ja avainsana on, ettei se ota itseään liian vakavasti. Kehunko tässä nyt siis Popedan keikkaa kesällä 2015? Kyllä kehun, enkä ole ainoa paikalla ollut, joka niin tekee. Melartinin ja Lacu Lahtisen tumma groove ja Costellon täysin suvereeni kepittäminen, Iso-Paten kosketinkilkkeet, kaikki toimii tänään, tässä ja nyt. Anna mä luettelen Suomen rocktähdet: Pate, Makkonen ja Sami Helle.

Komeimmin lähtee Porin kesäiltaan ”Repe ja Lissu”, kuinka olla, ja erobiisi ”Elän itselleni”. Festarisettiin mahtuu muutama encorekin, toisen niistä nimeä en tässä lausu, sen nimittäin Popeda voisi jo pudottaa keikkasetistä. Biisi kertoo naisten asepalveluksesta. Ainoa hetki, jolloin nolotti. Perään vielä ”Ukkometso”, jonka voisi vaihtaa Suomen kansallishymniksi, aika kaukana on nimittäin Paciuksen ja Runskin sutaisu maamme nykymeiningistä. Ja siis hei, nyky-Popedassa soittaa puolet yhden aikakauden Hanoi Rocksista. Kuinka hämmentävää. Tämäkin vielä. Popeda jatkaa matkaansa Euraan, jossa sillä on illan toinen keikka, vaikka tämäkin alkoi vasta 21.00.

Olin oikein suunnitellut, vanhana porirocktietäjänä ja diggarina, että joku paikallinen bändi on nähtävä. Arpa osuu viimeiseen mahdolliseen, eli Mama Longhorniin. Se soittaa ansiokasta afrobeat-fuusiota, hyppysellisellä psykedeliaa. Paperilla kuulostaa mahtavalta, ja bändin mainekin oli kiirinyt sen edelle. Mutta kylmenevä kesäiltako, vai festariväsymys, mutta porukkaa lavan edessä on aika vähän, ja sekin varsin jäässä. Eikä bändikään oikein saa puhallettua intoa omaan tekemiseensä, ainakaan niin, että se tarttuisi. Voin kuvitella näiden soittavan todella hikisiä vetoja, nyt sellaista ei nähdä. Afrikkalainen riemu puuttuu, vaikka musiikki ponnistaa niiltä suunnin.

Aika illan viimeisen bändin, Bad Religion kymmenennellä keikallaan Suomessa. Melodisen hardcoren ikonibändi, punkin popularisoija, tärkeä orkesteri nähdä. Olin varautunut ennakkokuvissani ajelemassa himaan, kun Bad Religion on soittanut puoli tuntia. Tasan tuntia myöhemmin löydän itseni edelleen samoilta conversensijoilta fiilistelemässä sitä, kuinka tärkeää on olla juuri nyt tässä, Suistomaan kesäillassa ja kuulla livenä ”Stranger Than Fiction”, ”You”, ”I Want to Conquer The World”, ”Los Angeles Is Burning”, ”Wrong Way Kids”, ”Suffer” ja moni moni muu. Näitähän riittää, nämähän toimivat, bändihän on kovassa lyönnissä, eikä ole tullut jäähdyttelemään. Bad Religion onnistuu kaikessa siinä, missä pelkäsin sen epäonnistuvan. Greg Graffin on jo 51-vuotias ja näyttää enemmänkin hevospoololiiton varapuheenjohtajalta, mutta mitä sitten. Show sujuu. Tuntinen menee kuin siivillä, yön laskeutuminen alueelle on visuaalisesti erittäin bändin puolella. Nämä ajeli tänään Bad Religion:   http://www.setlist.fm/setlist/bad-religion/2015/kirjurinluoto-pori-finland-73f66615.html

Ja hei, isot terveiset päälavan tiskin takana olleille, kaikki bändit kuulostivat tänään TODELLA hyviltä. Käsi ylös, ketä siellä oikein oli?

Ruuhkaa välttääkseni skippaan Bad Religionin encoreosuuden, en ole oikein encoremiehiä. Muutenkin, ollakseen vielä parempi, keikka olisi voinut olla ihan pokkana 10 minuuttia lyhyempi. Vaikkapa vain 35-vuotisjuhlien kunniaksi, parhaat ja pois. Mutta, upeaa että lunastui, ettei tarvinnut tulla Poriin asti pettymään.

Porispere on täällä jäädäkseen. Se on mainio vaihtoehto festareille Etelä-Suomessa, sillä on selkeä oma ohjelmakonsepti, takavuosina jopa ehkä selkeämpi. Pori on edelleen rock-kaupunki. KG

 

Posted in afrobeat, festival, funk, hardcore, melodic hardcore punk, pop, post-hardcore, progressive rock, psychedelic rock, punk, rap, rock, skate punk, speed metal, thrash metal and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Leave a comment

Post Navigation