Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Angst in my Pants”

Sparks (us) @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.05.2022

Taidepopin ja -rockin väsymätön äänenkannattajaveljespari, Russell ja Ron Mael eli Sparks saatiin Helsinkiin konsertoimaan viiden vuoden odottelun jälkeen. Edellinen keikka nähtiin 2017 Flow Festivalilla, kun kaiken maailmanlaajuisen kiertuetoiminnan pysähdyksiin niitannut koronaepidemia oli vasta pilkkeenä kiinalaisen lepakon silmäkulmassa. Ennen vuotta 2017 Sparks oli toki Suomessa nähty kiitettävänkin useasti, itsekin Tavastialla huikealla duo-vedolla 2012 (miten kaikesta on aina minimissään 10 vuotta?). Edellinen Sparks-keikka onkin ollut henkilökohtaisesti kaikkien aikojen parhaiden nähtyjen joukossa, jos niitä nyt jostain absurdista syystä joutuisi järjestykseen laittamaan. Ei siis ollut valinnanvaraa jättää Kulttuuritalon vetoa väliin, kun liput yli vuotta aiemmin myyntiin tulivat. Ei ollut siltikään Kulttuuritalo myynyt loppuun, liekö vielä niin, että jengiä jännittää lähteä tunkuisiin konsertteihin, vaikka nytkin illan teemana oli, että maski edelleen velvoitetusti kaikilla naamarin päällä, jos tohtii yleisössä istua. Ja ihan oikein niin, tässä vaiheessa maskitus tehdään jo enemmänkin maailmaa kiertävän henkilöstön suojelemiseksi kuin itsemme. Kaikki tavat pitää toiminta pyörinnässä ovat oikeita.

Tällä kertaa Sparks saatiin Suomeen isolla bändikokoonpanolla (kaksi kitaraa, toiset kiipparit Ron Maelin tueksi, basso ja rummut) ja mahtavaa niin, nyt tältä koko pophistorian yhdeltä tärkeimmistä hybrideistä on tullut nähtyä sekä pieni-että isomuotoinen keikka. Koronaepidemian kiertuetaukoa Sparks-veljekset olivat onnekkaita täyttämään kahdellakin elokuvaprojektilla, britti Edgar Wrightin pitkään synnytetyllä dokkarilla ”The Spark Brothers”, sekä itse Ranskan mestarin Leos Carax’n ohjaamalla musikaalilla ”Annette”, jonka jälkimmäisen scoren Sparks-raidalla ilta käynnistettiin, bändille asiaankuuluvalla ironialla tokikin; ”So, May We Start Now”. Ja niin käynnistyi minuutilleen kaksi tuntia kellottanut keikka, ja tänään onneksemme ilman typerää dramaturgian katkaisevaa konserttitaloväliaikaa. Ja kyllä, nähty iltapuhde oli toki tälläkin kertaa meille sadoille paikalle raahautuneille Sparks-diggareille, pelkkää juhlaa. Sen verran kihisee ja kohisee vassarilaululiikkeelle ja kamarimusalle aikoinaan suunniteltu Kultsa, kun bändi soittaa isoillaan, että permannon kuutosrivillä oli turvauduttava ammattimiehen korvatulppiin, ei niinkään volyymin takia, vaan saadakseen paremmin selon sanoituksista, jotka tämän bändin monin paikoin hyvinkin humoristisessa toimituksessa ovat enemmän kuin tärkeitä.

Maelin veljekset olivat koonneet tuekseen itseään puolet tai enemmänkin nuoremman taustabändin, jonka annettiin soittaa varjoista, mutta silti voimakkaasti läsnäollen. Täyteläisellä ja isolla soundilla mentiin, kahden kitaran voimin. Muistettavin ja huomattavin hahmo tämänkertaisesta rundikokoonpanosta on toki huikea rumpali Steven Nistor, jonka olin jo kerran nähnyt Daniel Lanois’n kiertuebändissä takavuosina (kaikesta on minimissään 10 vuotta).

Keikan jälkipuinneissa kuultiin nurinaa siitä, miten Sparks soitti liian vähän ”vanhaa matskua”, katsaus settilistaan osoittaa viisareita kyllä ihan muuhunkin suuntaan. Toki ”vanhastakin” voi olla niin montaa mieltä. Heti kakkosena mentiinkin klassikko-osastolle, kun paketoitiin ytimekäs ja tiukka ”Angst In My Pants”. Toiseksi viimeisimmän elokuvaprojektinsa hengessä Sparksien veto oli vanhan liiton kabareeshow, tai ainakin paljon kabaree-elementtejä sisältävä, ja ehkäpä settilistakin oli niillä silmin laadittu. ”Annetten” scorelta kuultiin toinenkin poiminta, aivan järkyttävän kaunis ”We Love Each Other So Much”, joka alkoi herkkänä musikaalinumerona ja kasvoi sitten tanssibiittiseksi sekvensserisäksätykseksi. Tässä monimuotoisuudessa ja jatkuvassa uuden etsinnässä, vähätvälittämisessä, on aina ollut Sparks-veljesten pointti, merkitys ja erityisyys. Tehdään mitä tahdotaan, koko musiikin historiaan sivistyksellisesti nojaten. Kuten osoitti myös viimeisimmän varsinaisen studioalbumin ”A Steady Drip Drip Drip” raita ”Igor Stravinsky’s Only Hit”, joka tämän keikan dramaturgiassa kylläkin kuulosti omiin korviini hiukan turhalta väliprogeilulta. Sparksien kun ei tarvitse enää mitään todistaakseen olla proge, nykyveljekset ovat sitä paremmillaan, mitä enemmän puhutaan musikaalinomaisista sävelkuluista, elokuvallisista tunnelmista. Eikä ihme, kumpikin veljes opiskeli elokuvaa 60-luvulla ja ajatus oli kai alkaa niitä tekemäänkin, ennekuin ajan brittirock innosti ja vei mennessään.

Russell Maelin falsetti on edelleen hienossa kuosissa ja kummasti jaksaa 73-vuotias nokkamies edelleen jorailla ympäri lavaa. Isoveikka Ronin tehtävänä on koko bändin historian ajan ollut esittää eleetöntä ja hymytöntä hahmoa kiippareiden takana, niin että joka keikan huipentumana ihmetellään, että on se iahn oikea, kyllä se elää sittenkin. Ja nähtiinhän se Kultsankin illassa, setin loppupäässä kun ”The Number One Song In Heaven” soi, että Ron nousi tutusti palliltaan, riisui takkinsa ja vetäisi legendaarisen eeromäntyranta-koreografiansa. Tukka takana, liian lyhyet puntit ja housunkaulus kohti kainaloita; Sparks-keikat ovat tietyssä tuttuudessaan kuin kotiin tulisi.

Illan peräti 23 siivua sisältänyt settilista on ollut käytännössä koko kiertueen ajan sama, tarkoin harjoiteltu, yllätyksiä ei ole kuultu. Illan ainoa coverkin, FFS:n ”Johnny Delusional” on kuultu kaikissa konserteissa. Yllättäen coverveto olikin yksi illan raikkaimmista, eikä sinänsä toki mikään ihme, kyllähän Maelit ovat peräti jo 56 vuotta kestäneellä urallaan ehtineet klassisia hittejään kohtuumonesti veivaamaan. Mutta veljesten taito muuntautua ja sovittaa mille tahansa konseptille tai combolle, on toki pitänyt omankin matskun ajattomana. Tämänkin rundin setissä soiva ”Lawnmover” (2020) on kuin 70-luvun tuotantoa, toisaalta vuoden 1974 albumilta ”Propaganda” (ainoa joka omasta vinyylikokoelmasta toistaiseksi ja valitettavasti vasta löytyy) soinut huikean kaunis ”Never Turn Your Back To Mother Earth” ei voisi enempää olla akuutti ja tätä päivää.

Kultsan yleisö alkoi syttyä entistä enemmän loppua kohti, toki kun vanhan ajan hitteihin päästiin, ja lopussa melkein tuntuikin että alla dansar på Kultsan, lavan eteen alkoi kerääntyä ladypuolista väkeä, yhteislaulu raikasi ja tunnelma oli katossa. Tätä oli selvästikin odotettu hartaudella, ei vain Sparkseja, vaan mahdollisuutta kokea jotain yhdessä, mahdollisuutta ulkoilla. Monille paikallaolijoille tämä oli taatusti ensimmäinen isompi ulkomaan artistin keikka sitten taudin puhkeamisen, itsellekin. Edellisestä ulkomaanbändin keikasta oli omallakin kohdalla rontti kaksi vuotta aikaa. Siksi nähdä jälleen Sparks, ja kuulla ison orkan voimalla soitettu ja huolellisesti korvamadoksi keikalta jäänyt ”When Do I Get To Sing ’My Way’ ”, olihan tämä nyt tärkeää. Ja erityisesti tähän kohtaa vuotta, elämää, kevättä, keikkailuhistoriaa, ja mitä kaikkia näitä nyt on.

Oikeinkin huolella kulunutta sanontaa jos käyttää, niin Kultsan ilta eteni kuin siivillä, eipä tuntunut 23:n biisin settilista yhtään liian pitkältä. Päinvastoin, kun keikan loppuliukuma alkoi ilman kitaroita jyskityllä tanssihitillä ”Music You Can Dance To”, Sparksien konepop-kaudelta (1986) ja jatkui ilman rumpuja soitetulla ”The Rhythm Thiefilla, tuli tunne että ei tämä saa vielä loppua. Ja että onko tämä viimeinen kerta kun näkee Sparksit? Varsinaisen setin päätteeksi, kun ”This Town Ain’t Big Enough For Both of Us” oli intoiltu ja jorailtu läpi, Russell Mael äityi pitämään pitkän puheen, kiitti vuolaasti meitä paikalle tulleita ja keräsikin ison käden toteamalla että Sparks soitti tällä samalla lavalla edellisen kerran 46 vuotta sitten. Huhheijaa, jos kaikesta onkin minimissään kymmenen vuotta, niin joistakin asioista on jo vähän enemmänkin. Silti Sparks ei ole rockdinosaurus tai reliikki, se on edelleen musiikillisesti innovatiivinen ja luova, ja edelleen erittäin relevantti bändi (tai duo) nähdä livenä. Pitkän bändiesittelyn jälkeen saatiin peräti Ron Mael itse sanomaan jotain mikrofoniin, kyllä, Ron osaa puhua. Ja totesipa Russell Mael vielä sen odotetunkin, ”we try to be back soon”. Hyvä. Alan samantien suhtautua. Tällä kertaa nähty meni siis näin: https://www.setlist.fm/setlist/sparks/2022/kulttuuritalo-helsinki-finland-2bb7a85e.html

Kauniiksi lopuksi kuultiin vielä kiertueen aikana tutuksi tulleet kaksi encorea, jotka Russell Mael tulkitsi Helsingistä ostettu kapteeninlakki päässään (kiertueaikataulua tutkimalla saattaisi jopa olettaa, että bändi vietti Vapun Helsingissä). Ensin klassisen musiikin sävyjä paljon sisältäneeltä albumikaunokilta ”Lil’ Beethoven” (2002) raita ”Suburban Homeboy”, joka kirvoitti Kultsan iltaan kunnon yhteislaulut, sekä lopuksi vielä erittäin kaunis ja viiltävä ”All That”. Viimemainittu on hiipinyt puolisalaa keikkojen päättäjäksi, upea laulu fanien uskollisuudesta ja jälleennäkemisistä, mutta laajemmin tulkittuna myös hillittömän pitkästä työtoveruudesta oman veljen kanssa. Russell ja Ron, entistäkin pidempää ikää. Tulkaa vielä takaisin, ja all that. Me odotamme, ja all that. KG

Sparks (us) @ Tavastia, Helsinki 07.10.2012

On ollut muutamaan otteeseen puhetta tästä, että jotkut bändit tai artistit ovat yksinkertaisesti tuomittu katoamaan harmaaseen massaan, rockhistorian hämäriin, joko tylsyyttään, uransa lyhyyttä, epäinnovatiivisuuttaan tai laiskuttaan. Nyt oli Tavastian lavalla bändi (tai oikeammin sen ydinduo), joka on sekä jättänyt valtavan jäljen rock’n’rollin historiaan, että ollut vaikuttajana monille jotka niinikään ovat jättäneet ison jäljen myöhemmin. Mutta myös duo, joka yhä jatkaa elinvoimaisena, ahkerana ja uudistuvana. Voiko rocktaiteilijalta enempää vaatia 41 vuoden ja 21 albumin jälkeen? Tai olisiko voinut näinkään paljoa? Sparkseilta on voinut, ja voi jatkossa.

Sparks on yhtäkuin veljekset Ron ja Russell Mael. Veljekset perustivat Sparksit Los Angelesissa 1971, tai ehkä pitäisi sanoa, alkoivat olla Sparks. Pääosan uraansa yhtye on ollut yhtye, soittajia laatuhaitarin terävästä päästä on tullut ja mennyt, mutta veljekset ovat tämän tarinan kova ja luova ydin. Takana on siis 21 pitkäsoittoa, musikaaleja, elokuvasävellysprojekteja (mm. Tsui Harkin ja Tim Burtonin kanssa), oopperaa ja vaikka mitä. Veljesten elokuvakoulutus UCLA:ssa tuntuu järisyttävän visuaalisina lyriikoina, tarinallisina biiseinä ja rakkautena teatraalisuuteen. Heinäkuussa tuli kuluneeksi 40 vuotta Sparksien esikoisalbumin julkaisusta, ja sen kunniaksi Ron (koskettimet) ja Russell (laulu) jalkautuivat Euroopan-kiertueelle soittamaan duona keskeisimpiä lauluja koko pitkän uransa varrelta. Homman nimi on ”Two hands, one mouth”, eli se minimi mitä tarvitaan näiden biisien esittämiseen. Bändi oli jätetty kotiin, viimeksihän Sparks oli Tavastialla bändinä parisen vuotta sitten. Silloin en itse ollut paikalla, johon on kai oltava joku hyvä syy (tai pakkohan niitä on olla useampiakin).

Tavastialla tunnelma oli odottava. Odotusta latisti vain hitusen se fakta, että eteispalvelumaksu oli noussut 3 euroon. Jengi purnasi ja kuiskaili, mutta maksoi kiltisti. Siihenhän hinnankorotukset perustuvatkin, maksajan kiltteyteen.  Yritän itse nykyään selvitä Tavastialta yhdellä juomalla per keikka, hinnat ovat sitä luokkaa, ja varsinkin nyt kun narikkaan menee jo kolme euroa. Ja kun juomat kallistuvat seuraavan kerran, alan käydä mestoilla kuivin suin. Harvoin muuten näkee Tavastialla näin keski-iän ylittänyttä (tai sitä vahvasti elävää) poppoota kuin tänään. Useimmiten kyseinen ikähaitari tarkoittaa kuitenkin musiikillisesti jotain erittäin hyvää.

Sivupolulta pääpolulle. Kuulin sivukorvalla, ja aika usein Tavastialla ei edes tarvitse käyttää sivukorvaa vaan pääkorva riittää, varsinkin kun rokkipoliisit innostuu, että jengi kaipasi itseasiassa bändikeikkaa ja yhtyeellisiä sovituksia biiseistä. Hyvä niinkin, mutta itse en jäänyt kaipaamaan oikeastaan mitään. Keikka oli täydellisen mittainen, alkoi ajoissa ja asiallisen aikaisin, loppui juuri kun se olisi voinut muuttua tylsäksi. Ja mikä tärkeintä siis, minusta Ronin ja Russellin idea nimenomaan toimi, riisua Sparks-biisit kovimpaan ytimeensä ja osoittaa kuinka maailmanluokan ralleista on kyse. Säveltäkää perässä vaikkapa ”Sherlock Holmes” tai ”Dick Around”. Esimerkiksi ensinmainitun bändisovitus levyllä (albumilta ”Angst in my pants”, 1982) toimii itselleni huomattavasti nyt kuultua löysemmin, ja nähdä vanheneva Russell Mael tulkitsemassa näitä absurdinkauniita sanoja…viiltävyyden laatu ja määrä. Sparks on kuin riisuttu versio Queenista, ei köyhän miehen Queen, mutta ehkä ajattelevan. Biisirakenteisuus on samaa; operettimaista, musikaalipoljentoista. Queen aloitti levytysuransa vain vuotta Sparksien jälkeen, ja kuka on kuunnellut ketäkin, vain miehet itse voivat kertoa.

Itselleni keikan huippuhetket olivat ”When do I get to sing My Way” ja mainittu ”Sherlock Holmes”. Näissä ehkä huikeimmin tuli esiin laulumies-Russell Mael, äänialaa riittää ja ääni on edelleen huippukunnossa. Mutta osaapa mies olla myös melkoinen showtirehtööri, ukkelihan voisi helppoja rooleja itsekin tanssia säveltämissään lavateoksissa. Ja kaiken perustana Ron Maelin umpilegendaarinen eleettömyys, välillä epäilee jopa, onko mies enää elossa. Ja yhtäkkiä äijä vetää hymyssä suin lavan edessä elokuvamusikaalin kultakautiset tanssiaskeleet, ja jopa puhuu! Tässä on Sparks-ydin, kaikki on mahdollista, kaikki on yllättävää, ja se tehdään mitä tahdotaan. Ei se, mitä odotetaan. Huima veto rockhistorian tärkeimmältä veljesparilta (kyllä, muistan veljekset Van Halen tämän sanoessani). Ensimmäinen Sparks-keikkani, mutta ei viimeiseni, jos suodaan.

Nämä kuultiin tänään Tavastialla: http://www.setlist.fm/setlist/sparks/2012/tavastia-helsinki-finland-3bdd3014.html (Kiitos biisilistasta Welmu!)

Keikkaguru suosittelee, jos Sparks on jäänyt levyltä vähemmän tutuksi, tarttumaan bändin viimeisimpään levytteeseen. Se on vuonna 2009 julkaistu, Sveriges Radion’in tilaustyö, rockooppera tai musikaali ”The Seduction of Ingmar Bergman”. Siinä tulee yhteen se kaikki, miksi Sparks on merkittävä. Levy kertoo ehjän tarinan, absurdein kääntein, siitä miten Ingmar Bergman kutsuttiin Hollywoodiin ohjaamaan komediaa, ja miten sitten kävikään. Kannattaa ottaa aika ja rauha, mukava takanoja ja lasillinen suosikkinapanderia, tähän levyyn tutustuminen palkitsee. Jos siis Sparks-absurdismi uppoaa noin muuten, ja miksei vaikka ei uppoaisikaan. Nähdään keikoilla. KG

Post Navigation