Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “folk rock”

Hector & His Power Band @ Tampere-talo 11.03.2023

Näin Hectorin Power Bandeineen viime kesänä Pori Jazzin päälavalla vetämässä niin väkevän tuntisen, että ainoa toive sen jälkeen oli nähdä porukka edes vielä kerran uudestaan yhdessä. Huutoon vastattiin, kun Hector elvytti yli kymmenvuotisen taannottaisen traditionsa soittaa muutaman valikoidun keikan pimeimpään aikaan loppusyksystä, kanssaraahustajien kaamosta lievittämään. Pari vetoa Helsingin Savoy-teatterissa, ja yksi Tampere-talossa. Tikkana tai kärppänä oleminen lipunmyynnin aloitushetkellä takasi tällä kertaa enemmän kuin mainiot berberinsijat Tampere-talon permannon kakkosriviltä, kaikki kolme keikkaa myytiin toki ennakolta loppuun. Minirundin piti siis tapahtua jo myöhäissyksyllä, mutta Covid tuli jälleen kerran väliin ja kaatoi osan bändiä petiin, keikat oli pakko siirtää kevätpuolelle. Rupeama oli saanut otsikon ”Vielä ehtii”, joka toki viitannee pääosin siihen, että mestari ei areenoille enää loputtoman pitkään nouse, mittarissa on 75 vuotta, ja vaikka kondis vaikuttaakin tällä hetkellä tosi hyvältä, kannattaa Hectorin keikkoihin suhtautua jokatapauksessa vakavuudella nyt, eikä ns. viidestoista päivä. Jäähyväiskeikkoja nämä tämänkeväiset eivät kuitenkaan välttämättä ole. Ja oikein erinomaista niin, Hectorin ja bändinsä, joka on kenties kovinta koko maassa, vire oli Tampereenkin illassa sitä luokkaa, että älkää lopettako vielä.

Muutamaa minuuttia yli iltaseiskan asteli 8-miehinen Power Band lavalle, hetken päästä perässään maestro itse. Hector istahti tuolille lavan keskelle ja tarinoi meille tovin esikoislevytyksensä syntyhetkistä. Tuolloin 18-vuotias folk-lupaus lintsasi koulusta joulukuun 16.päivänä 1965 ja dallasi räntäsateessa Töölöstä Kulttuuritalon legendaariselle Alppi-studiolle laulamaan nauhalle Buffy Sainte-Marien hitistä ”Universal Soldier” tekemänsä käännöksen ”Palkkasoturi”. Studiolla odotteli kitaroineen muuan Heikki Laurila, joten kaima-Heikki tajusi nopeasti laittaa oman skittansa nurkkaan ja laulaa vain. Syntynyt sessio johti nyt jo yli 57 vuotta jatkuneeseen uraan suomirockin yhtenä timanttisimmista ja tinkimättömimmistä tekijöistä, ja loppu on ollut sitä kuuluisaa historiaa. Hector vitsaili saaneensa palkkioksi levytyspuuhista kyseenalaisesti kaksi tuntia jälki-istuntoa, mutta päässeensä kuulemma jo asiasta pikku hiljaa yli. Ja niinpä, useaan kertaan Buffy Sainte-Marien tavannut ja itsensä Donovanin kanssa biisin duetoinutkin Hector luonnollisesti käynnisti Tampere-talon täyteen pakatun illan ”Palkkasoturilla, ja lauloi yhden säkeistön myös vanhaan kunnon folk-henkeen englanniksi. Ilta oli avattu.

”Nostalgia”-esikoisalbumin (1972) nimibiisi livenä oli ainakin itselle ensi kerran kokemus, vuoden 1999 ”Hidas”-albumilta poimittu, Mika Waltarin tekstiin sävelletty ”Nuoruus” oli yksi kahteen settiin jaetun illan ekan puoliajan parhaita vetoja. Roskaa viriteltiin silmänurkkaan, kun Hector bändeineen ensiesitti livenä koskaan biisin ”Hiekkaa rintataskussa”, jonka piti olla Heikin ja Vesku Loirin duetto, ja Veskun viimeiseksi suunniteltu levytys. Loirin voimat eivät loppumetreillä enää lauluun riittäneet, ja niinpä Hector viimeisteli ystävälleen kirjoittamansa biisin yksin. Nyt se siis kuultiin yleisön edessä ensimmäistä kertaa. Erittäin monesti kuultunakin, yhden hitin britti-ihme Peter Sarstedtin sävellys ”Where Do You Go To (My Lovely)?” kulki Power Bandin käsissä raikkaan ilmavana ja monipuolisesti sovitettuna Hector-käännöksenä ”Kuningatar”. Hector kertoili käännöksen syntyneen nopeasti ”suorilta jaloilta” automatkalla jossain Euroopassa ystävänsä Anki Lindqvistin Kuplavolkkarin haulikkoampujanpaikalla, kun Sarstedtin hitti soi erittäin kuumana kesänä 1969 radiossa enemmän kuin tiuhaan.

Puhkisoitetuista puheen ollen, yllättävästi myös slummitaloissa, diskovaloissa ja autoradioissa nilelle jauhettu hitti ”Jos sä tahdot niin”, kulki tänään niin kuin sen pitääkin kulkea. Suomen yksi heittämällä tiukimmista comboista, käykää itse todistamassa, Power Band alkoi saada ekan puoliskon loppua kohti hyviä lämpöjä, mutta korkeimmilla oktaaneilla kone kävi vasta jälkimmäisellä. Tämä Suomen E Street Band nosti upeasti kierroksiaan jo Al Stewart-coveriin ”Kissojen yö”, joka polki raskaskätisesti ja tarkasti. Kahden huippukitaristin vuoropuhelu (Jaakko Kiikeri ja Jarmo Nikku), kahdet kiipparit (Pekka Kuorikoski ja taikuri itse, Esa Kotilainen), Panu Syrjänen ja Janne Toivonen puhaltimissa, aina huikea Masa Maijanen bassossa ja Risto Niinikoski aivan ihanalta soundanneissa rummuissa; Power Bandin voisi nähdä vaikka joka viikko. Pakko jopa sanoa, että taituruudessaan ja lavean jyhkeässä, mutta ilmavassa kokonaissoinnissaan tästä bändistä tulee jotenkin ihan tavattomasti mieleen viime vuonna kosketusetäisyydellä todistamani Nick Masonin käsinpoimittu huippuyksikkö maailmanluokan muusikoita. Jos sallitte, ja vaikka ette sallisikaan. Samaa kvaliteettia, mutta takakenoisen rennosti, kenestäkään numeroa tekemättä.

Väliaika venähti reilusti yli puoleen tuntiin, vaikka lavallakaan ei näyttänyt olevan teknisiä murheita, ehkä perjantaiehtoon kunniaksi haluttiin vain maksimoida konun ja jallun myynti yläbaarissa, mene tiedä. Alkoholittoman keikallakävijän kärvistely palkittiin, kun maisteri H. ja Band pudotti pallon nurmeen kakkospuoliajan merkiksi. Ensin huima ”Kaikki tahtoo rakastaa” ja sitten yksi Power Bandin ehdottomista ja ajattomista bravuureista, Neil Young-cover ”Vapaa maailma kun bailaa”, jonka loppua Hector lauloi hetken myös englanniksi, ”keep on rockin’ in the free world”. Versiota, ja Hectorin ihan äärinerokasta käännöstä (vetää heittämällä vertoja Juice Leskisen ”Born To Runiin”) ei valitettavasti ole koskaan levytetty, vielä ehtii tosin. Mutta biisin sanat löytyvät atk:sta käden käänteessä, suosittelen tutustumaan. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Enkä ollutkaan tajunnut, että Hector oli Suomessa myös aavemaisen nykyamericanan pioneeri, sikäli leveää heartland highwayta pitkin ajeli kone isoilla kierroksilla Power Band, kun soi komea ”Olen nielaissut Kuun”, Hectorin yhdeltä upeimmista albumeista ”Varjot ja lakanat” (vuosi 1988, ja myyntimetallina platina). Pikkupsykedeelisen ”Herra Mirandosin Hector esitteli sanomalla, ettei edelleenkään tiedä itsekään mistä biisi kertoo, mutta stygen hienous onkin juuri siinä, ei pidäkään tietää.

Yksi koko iltapuhteen laadukkaimmista hetkistä koitti, kun Jaakko Kiikerin huiman hienolla kitaraintrolla avattu ”Hallelujah” soi voimallisena tulkintana sen edesmenneelle kirjoittajalle, Hectorin isolle runoilijaesikuvalle, Leonard Cohenille. Heikki laittoi kaiken peliin mitä lähti, aivan järisyttävä tulkinta, eikä välittömästi perään raskaalla kädellä runnottu ”Woyzeck” hävinnyt juurikaan. Joku omasta äänestään kovasti tykännyt takarivistähuutelija oli huikkinut woyzeckia koko keikan ajan, niin että lavallakin ärsyyntymiskynnys napakan kuitin arvoisesti ylittyi. Avaruusasemansa ohjaimien takana Esa Kotilainen nousi seisomaan ja viritti eteensä norsunluunvärisen harmonikkansa, ja siitähän viimeistään tiedettiin että on tullut aika spiikata illan viimeinen hidas, tutusti ja turvallisesti valssannut ”Yhtenä iltana”. Tämän yhden illan teema oli ollut rock, rauha ja rakkaus, ja tämä hiturihitti tietenkin sulki kaiken mainitun. Näillä mentiin siis: https://www.setlist.fm/setlist/hector/2023/tampere-talo-tampere-finland-3ba4577.html Yleisö osoitti suosiota seisaallaan, eikä täältä ilman yhtä encorea tänäänkään päästy pois.

”Lumi teki enkelin eteiseen” jo ties kuinka monetta sadannetta kertaa, mutta kun kerran kirjoittaa klassikon, ei sitä varsinkaan itse esittäen, saa millään puhki. Suomen whitershadeofpale soi raikkaana tulkintana, niinkuin se ammattimiesten käsissä kuuluukin soida. Hector on yhä täällä, Power Band tukenaan. Ja lupasipa maestro yrittää tulla takaisinkin. Loppukesäksi on nyt myyty pari keikkaa tämän miniminiturneen lisäksi. Kysyntää riittää. Ehkäpä myös tulevan syksyn kaamoskeikat? Pyrin olemaan paikalla. Vielä ehtii. KG

Obscurus Orbis (lv), Greenrose Faire @ Hämeen Keskiaikamarkkinat, Hämeenlinna 17.08.2014

Hämeen Keskiaikamarkkinat järjestettiin Hämeen linnan maastossa nyt jo 14. kerran. Tapahtuma on kasvanut vuosi vuodelta, ja sen oheisohjelma käy jatkuvasti myös laadukkaammaksi ja mielenkiintoisemmaksi. Alkuun on myös todettava, että tapahtuma on ainakin itselle jo vuosittainen traditio, täällä on aina hyvä meininki, ja tapahtuman tarkoittamaan tunnelmaankin pääsee hetkittäin varsin hyvin. Ei tarvitse olla mikään historiafriikki tai larppinörde viihtyäkseen täällä. Kriitikoitakin riittää, ja aina joku huutelee poteroista, miten te voitte tietää millaista on ollut keskiajalla? Melko pitkälti nykyään voi. Eikä toki kukaan pysty elävöittämään satojen vuosien historiaperiodia kattavasti, vaan jokainen lohkoo itselleen  siivun ja keskittyy siihen.

Yhä keskeisemmäksi tapahtuman kasvaessa on noussut myös sen musiikkitarjonta, ja pääsylipulle (päivälippu 15 euroa) saakin mahtavasti lisäkatetta, jos malttaa tsekata muutaman artistin muun markkinahumun keskellä. Periaate on se, että bändit viettävät alueella 2 tai 3 päivää, ja soittavat parhaimmillaan kuusikin vetoa. Lauantain illassa on sen lisäksi yleensä pistokeikan heittävä bändi. Mutta että jos missaa yhden vedon, voi asian paikata samana päivänä myöhemmin. Mainio systeemi, jota voisi rajatussa mittakaavassa soveltaa jopa ihan oikeillekin rokkifestareille, toki vain pienemmän mittakaavan artisteilla.

Tamperelainen Greenrose Faire on jo pitkään pitänyt tsekata elävänä, ja vaikka sekin heitti viime vuoden taphtumassa peräti vissiin 5 vetoa, onnistuin tyrimään ne kaikki. Bändi on Hämeenlinnan tapahtuman vakiokävijä, ja sopiikin markkinain musiikkitarjonnan ykkösairueeksi kuin hullu kuninkaaksi. Greenrosella on takanaan kaksi mainiota albumia, ja yksi EP. Kolmas pitkäsoitto on työn alla, ja siltä sunnuntain iltapäivän noin kolmevarttisessa setissä kuultiinkin maistiaisina upea biisi, jonka nimi varmistuu itsellenikin, kun levy on ulkona.

Greenrose Fairea voisi väittää Suomen Blackmore’s Nightiksi, mutta oikeutta se ei tekisi kummallekaan, niinkuin ei juuri mikään vertailu maailmassa. Greenrose on suoraviivaisempi, kaikki Blackmoren progressiiviset otteet puuttuvat. Mutta yhteisiä nimittäjiä ovat tietenkin naispuolinen vokalisti ja keskiaikainen poljento, mitä ikinä sekään tarkoittaa. Toki bändien visuaalisessa ilmeessä on myös paljon samaa. Greenrosen esiintyminen nojaa pitkälti Salla Rimmin viehättävään lavaesiintymiseen ja upeaan ääneen, mutta ennenkaikkea erittäin kovaan, omaan biisimateriaaliin. Esimerkkinä bändin esikoisalbumi ”Neverending Journey” (2011). Voisi jopa väittää, ettei siellä yhtään varsinaista täyteraitaa ole. Monilla Greenrosen ralleilla voisi maailmalla tahkota ihan oikeaa rahaa, ja merkittäviä summia.

Bändi alkaisi olla todella kovassa keikkatikissä ulkomaillekin, mutta ei ole käsittääkseni missään Suomen ulkopuolella vielä koskaan soittanut. Kotimaassa bändi keikkailee ahkerasti, ja sille kannatta antaa mahdollisuus, vaikka tuo ”keskiaikaisuus” sen poljennossa ei ehkä ensi alkuun immelmanneja hyppyyttäisikään. Kyse on kuitenkin vain hyvästä musiikista, maailmanluokan biiseistä, sekä meiningistä, josta ei voi jäädä paha mieli. Ja kuunteluun kannattaa, harrastuneisuuden ja mielenkiinnon venyessä, ottaa yhtyeen kakkosalbumi ”My Home Is Where My Heart Is” (2013) ja sieltä vaikkapa ”By the River”. Kun siis puhuin siitä, että jonkun muun katalogissa näillä lauluilla tulisi ihan oikeasti toimeen. Itse keikalla parhaiten säväyttivät avaaja ”Dance Til Morning Light”, ja bändistä pois (tämän nimenomaisen keikan myötä) jättäytyvän viulisti Anni Latva-Pukkilan liidaama instrumentaali ”Moondance”.

Latvialainen Obscurus Orbis oli itselle yksi keskeisiä syitä palata tänä kesänä Linnanpuistoon, noin niinkuin oheisohjelman puolesta siis. Bändi on perustettu vuonna 2007 ja sen nykykokoonpano on vakiintunut neljään karpaasiin ja yhteen ladyyn. Soitinvalikoima on jo lähtöjään mielenkiintoinen; kahdet rummut, kaksi säkkipilliä, rauschpfeife, irlantilainen bouzouki, ja jopa hurdy-gurdy, jota ei tosin Hämeenlinnan keikoilla kuultu. Obscurus ammentaa musiikkiaan muinaisista lähteistä, ja koko Euroopan mitalla. Se kutsuu ilmaisuaan joissain yhteyksissä Medieval metalliksi, ja on sikäli jäljillä, että jos tämänmuotoinen-ja sointinen bändi olisi vaikuttanut jossain päin Eurooppaa 1366, olisi se ollut aikansa heavya. Sekin on muistettava, että populaarimusiikkia on ollut niin kauan kuin ihminen on musiikkia luonut, vaikka rock’n’roll onkin keksitty vasta ihmiskunnan viimeisimmällä nanosekunnilla.

Obscurus Orbis soitti sunnuntain iltapäivään tapahtuman viidennen vetonsa, eikä esitysten määrä ainakaan energian puutteena näkynyt. Paikkana oli ns. pikkulava ja bändin taustana Hämeen linna vallihautoineen. Välillä yleisön ja bändin välistä köpötteli hevonen vankkureita vetäen. Puitteet siis kunnossa. Taiteilijanimellä Barbarian operoiva perkussionisti läväytti keikan käyntiin ja takasikin tuhdit kompit nimittäin. Tämän jampparin tahdissa voisi ylikävellä isommastakin separatistijoukosta. Kaveri oli myös ajatellut ihan oikein, että esiinnytään ilman paitaa vasta sitten, kun on paidan alla jotain näytettävää. Taiteilijanimi lunastuu.

Bändiä johtaa säkkipillisti Lord Mortis, joka hoiti myös mikittämättömät välispiikit. Joihin valitettavasti tuuli tarttui, mutta ydin tuli läpi. Vain jäsen Sergein bouzouki oli sähköistetty, muuten mentiin ajan tapaan unplugged. Kahden säkkipillin vuoropuhelu oli kertakaikkiaan upeaa kuultavaa, ja sellaista kahden rumpalin kokoonpanoa en ole vieläkään nähnyt, joka ei olisi toiminut. Perinteisemmän rumpusetin takana jäsen Nick toi lisäpotkua rytmiikkaan, onhan bändin useammassakin biisissä marssin poljento. Obscurusin levyllä voi kuulla muutamia laulettujakin kappaleita, mutta ei täällä ja tänään, ja ihan hyvä niin.

Bändiltä on ulkona pitkäsoitto ”Primus Inter Pares”, ja sillä monikin raita on sovitettu suorastaan meditatiivisen pitkään muotoon. Keikalla oltiin kompaktimpia ja puolen tunnin tiukka setti riitti aivan mainioon otantaan yhdestä alansa johtavista komboista. Nämä ovat kiertäneet ahkerasti paitsi vastaavia historiatapahtumia, myös pakanametallifestareita, ja jopa black metal-alan jortsuja. Eikä ihme, asenne on tumma ja tulinen, vaikka pilke silmäkumassa ja akustisesti vedetäänkin. Lady Veina Marquis Dea keventää bändin soturiolemusta merkittävästi, instrumentteinaan säkkis ja upeasointinen rauschpfeife, jota on nimensä velvoittamana kuultu vuosisatoja sotajoukkojen nokilla, kun Euroopan rajoja kurmootettiin lähemmäs nykymuotoaan.

Hieno bändi, jonka soisi näkevänsä uudelleenkin, ehkä jossain entistäkin tuimempitunnelmaisessa taphtumassa. Se nimittäin se ”kiinalaisten sotureiden marssi kuolemaan” oli jo ihan häkelyttävän kovaa kamaa.

Suosittelen poikkeamaan Hämeenlinnassa Keskiaikamarkkinoiden aikaan, vaikka et historiahämy olisikaan. Itselle ainakin tulee joka kerta täällä mieleen, näiden käsityöläisten ja tämänmuotoisen musiikin äärellä, että kyllä tässä vielä hyvin käy. Että kyllä ihmislajilla on vielä toivoa. KG

Jethro Tull’s Ian Anderson plays ”Thick As a Brick I & II” (uk) @ Tampere-talo, Tampere 17.09.2013

Haluan ihan kärkeen todeta, että vuonna 1967 aloittanut Jethro Tull on yksi koko rockhistorian parhaista bändeistä, mikäli minä saan päättää. Sitä kautta ja siksi, bändin johtohahmo, Hullu Huilumies Ian Anderson on yhtä helposti yksi koko rock-kanonian tärkeimpiä laulunkirjoittajia. Viedään ajatus vielä albumitasolle; Jethro Tullin vuonna 1972 julkaistu konseptialbumi ”Thick As a Brick” on yksi kaikkien aikojen tärkeimpiä rocklevytyksiä. Vaikka en yksin olisikaan päättämässä. Albumi oli kuitenkin ilmestyessään jotain, mitä ei oltu aiemmin tehty. Yhtään musiikillisesti kuollutta hetkeä ei ole, sovitukset toimivat tänäkin päivänä, vain soundeista voi olla eri mieltä, mutta nekin olivat syntyhetkensä parhaat.

Thick As a Brick” on siis albumiklassikko jos mikä. Ja sen täyttäessä miehekkäät 40 vuotta, Ian Anderson päätti lähteä kiertämään tuntemaamme rockmaailmaa soolokokoonpanonsa kanssa, kyseisen albumin alusta loppuun esittäen (sillä niinhän albumiklassikot esitetään, vai mitä Metallica ja Pelle Miljoona). Eikä siinä kaikki. Viime vuonna Anderson ahkerana kaverina julkaisi myös jatko-osan ”Thick As a Brick II”, joka niinikään näillä albumiklassikkokeikoilla alusta loppuun kuullaan.

Alkuperäinen levyhän kertoo kuvitteellisen englantilaisen koulupojan Gerald Bostockin tarinan. Ja jatko-osa pohtii, mitä Geraldista mahtoi tulla ns. isona, ja miten maailma häntä mahtoi kohdella. Vuoden 1972 albumi oli Andersonin vastaveto sille, että Jethro Tullin edellinen albumi ”Aqualung” oli kritiikeissä julistettu konseptialbumiksi, vaikka sitä ei sellaiseksi oltu tehty, eikä tarkoitettu. Johon (kritiikkiin) Anderson että, ”annetaan niille sitten kaikkien konseptialbumien synnyttäjä-äitikonseptialbumi, joka kaiken päälle parodioi progressiivisen rockin ns. ruvelle” (ajatus Andersonin, vapaa tulkinta KG:n). Ja niin syntyi yksi kautta aikain kovin rocklevy (niinkuin ”Aqualung” ei olisi jo sitä ollut), eli  ”Thick As a Brick”.

Tampere ja sen Talo sai kunnian isännöidä yhtä Andersonin neljästä albumiklassikkoillasta Suomessa. Olin nähnyt aiemmin nykymuotoisen Jethro Tullin kahdesti (kyllä, vasta, valitettavasti) ja Andersonin soolobändeineen kerran Tallinnassa. Eli ammattimaista ja äärettömän hyväsoundista iltaa sopi enemmän kuin odottaa. Ja katso, saatiin mainiotunnelmainen ilta huikeaakin huikeammilla soundeilla, ts. yksi tämän vuoden kovimmista vedoista, tapahtuu loppuvuonna mitä tahansa.

Illan aloitus viivästyi, kun videoprojisointeja yritettiin viimeiseen asti säätää illan antia tukemaan, koskaan siinä onnistumatta. Mutta itse ainakaan en jäänyt kaipaamaan. Tai ainakin videotaiteen olisi pitänyt olla varsin kovaa luokkaa tuodakseen jotain lisää illan dramaturgiaan. Sen sijaan Andersonin kokoonpano oli tänäänkin maailmanluokkaa, kaikista mahdollisista luokista. Koskettimissa John O’Hara, joka soittaa myös nyky-Jethro Tullissa (tai siis viimeisimmässä nähdyssä kokoonpanossa), kuten myös basisti David Goodier. Kitarassa nähtiin saksalainen Florian Opahle, nuorehko jamppa, joka on saanut curriculumiinsa vuosia Andersonin rinnalla, mutta myös Greg Lake Bandin. Rummuissa Scott Hammond ja Andersonin lauluapuna ja näyttämöllisiä elementtejä albumin ja Bostockin tarinaan tuonut näyttelijä/laulaja Ryan O’Donnell, joka on nähty mm. The Who-musikaali ”Quadrophenian” viimeaikaisessa lavasovituksessa Lontoossa.

Illan ”settilista” koostui siis siitä faktasta, että ”Thick As a Brick” soitettiin varsin albumille uskollisin sovituksin läpi, jopa niin, että vuoden 1972 albumilta tutut soolopaikat loksahtelivat samoille kohdin livenä. Jokainen muusikko sai oman hetkensä varsin tasapuolisesti. Ja millä soundeilla! Enpä muista esimerkiksi näin hyvältä kuulostaneita rumpuja oikein todella pitkään aikaan. Toki Tampere-talo tällä kertaa puolsi paikkaansa, onhan Isossa salissa maailmanluokassakin merkittävä akustiikka. Ja kun luo katseen salin kattoon, niin kyllä sillä avaruusalusdesignilla jo pitääkin olla..

Uskollisesti levylle tulkittiin myös väliajan jälkeen jatko-osa eli ”TAAB II”. Levystä saa olla toki muutakin mieltä, mutta väitänpä että se ei alkuperäiselle häviä sävellyksellisesti yhtään. Välitön klassikko sitä estää olemasta vain se fakta, että se on jatko-osa, levytetty ilman legendaarista Jethro Tull-nimikettä ja ilman vuoden 1972 kokoonpanoa, ja että sen ilmestymisvuosi on rockhistoriassa varsin laimea 2012. Mutta musiikki on yhtä upeaa kuin vanhemmalla siskollaan, Andersonin sävellyskynä on edelleen äärettömän terävä. Kuunnelkaapa vaikka ”Change of Horses”, viimevuotiselta albumilta siis. Kuinka komeasti Jethron perinne sekoittuu kansanmusiikkiin, kuinka upeasti soi huilu edelleen. Nytkin illan aikana Andersonin huilu soi monin paikoin peräti arabialaisia sävyjä, hullu huilumies ei tukeudu vanhaan maineeseen, vaan luo uutta. Menee eteenpäin. Ja on oman ikäpolvensa yksi karismaattisimmista esiintyjistä edelleen.

Näyttelijä Ryan O’Donnellin osuudesta voi ja saa olla useampaa mieltä. Itse olen sitä, että kaikki musikaalinäyttelemisen kliseet oli hallussa ja käytössä, enkä itse ole niiden suurin ystävä. Ymmärrän lajityyppiä, mutta en fanita sitä. Toki O’Donnellin lauluapu oli tärkeää, Anderson sai levyversiota enemmän keskittyä huilunsoittoon. Nyt saatettiin kuulla yhtäaikaa tarinaa edistävää laulua ja huilua. Eli O’Donnell hoiti roolinsa hienosti, mutta kaikin keekoiluklisein. Ja kakkososan ajaksi miehelle oli kieltämättä keksitty varsin vähän järkevää tekemistä, ja roolina olikin lähinnä toimia roudaavana tausta-ja kakkoslaulajana.

On tullut nähtyä muutama albumiklassikkokeikka viime vuosina, eikä epäilystäkään, etteikö tämä syyskuinen ilta Tampester-talossa oli tähänastisista tärkein ja paras. Tästä on hyvä tätä showpisniksen muodikasta linjaa jatkaa. Näin ne klassikkoillat kannattaisi hoitaa. Niin kauan kuin Ian Anderson jaksaa kiertää maailmaa tällä intensiteetillä, soittamassa huilua yhdellä jalalla (seisten), niin rock’n’roll ei kuole koskaan. Maailmalla on toivoa. Tavoitteenani on saada 10 Tull/Anderson-keikkaa täyteen vielä, ennekuin The Man Himself jää eläkkeelle. Vaikka olenkin äärettömän myöhäsyntyisesti harrastukseni aloittanut.

Alkuperäinen istumapaikkani tietokoneen arpomana oli aikamoinen piippupaikka rivillä B25. Kunnes, ja illan tyylikkäät lisäpisteet hänelle, vahtimestarisrouva tuli ehdottamaan siirtymistä permannon kolmelle ensimmäiselle riville. Sinne oli jäänyt kymmeniä tyhjiä paikkoja, ja moni meistä tajusikin niitä hyödyntää. Äkkiä suolainen lipunhinta saikin yllättävää lisäkatetta vähintäin tuplasti ja olin 4 metrin päässä huilumiehestä ja hänen mainiosta orkesteristaan. Illan päätti vielä erittäin komea versio Jethron ”Locomotive Breathista”, eihän täältä näetsen tänäänkään ilman encorea selvitty. Paras kuulemani ”Locomotiven tulkinta tähän mennessä. Ja kun salin valot syttyivät, kajahti kaiuttimista Louis Armstrongin ”What a Wonderful World”. Sanokaas muuta. Näin keikkasyksy oli avattu, ja jos meininki yhtään säilyy näin laadukkaana, puhutaan pian vuosikymmenen keikkasyksystä. Kiitos Ian, ja pitkää ikää, sekä kestäviä reisilihaksia. Ja kaikkea hyvää Gerald Bostock, minne ikinä päädyitkin elämässä. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: