Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “huhtikuu, 2013”

Michael Schenker’s Temple of Rock and Lovedrive Reunion Tour (ger/uk/us) @ Klubi, Tampere 25.04.2013

Hyvät naiset ja herrat….Michael Schenker! Mies, joka soitti ensimmäisen keikkansa Scorpionsien kanssa 11-vuotiaana, ja bändin esikoisalbumilla  ”Lonesome Crow” 15-vuotiaana. Hyppäsi ensimmäisen Scorppari-kiertueen jälkeen itsensä Bernie Marsdenin bootseihin ja liittyi brittiläiseen UFO-yhtyeeseen, osaamatta tuolloin vielä sanaakaan englantia. Soittanut 8:lla UFO-studioalbumilla, ja pitkälti tehnyt bändistä sen, mitä se tänäkin päivänä on. Ollut Rolling Stonesien koesoitoissa, kun Mick Taylorille etsittiin korvaajaa. Ollut Aerosmithin koesoitoissa, kun kauan sitten Joe Perry nosti kytkintä. Julkaissut eri bändi-inkarnaatioin parikymmentä sooloalbumia ja säveltänyt niille useita heavy rockin historiaan jääviä klassikoita. Eikä tässä kaikki, Schenker on ollut ja tulee olemaan, esikuvana käsittämättömän pitkälle liudalle metallikitaristeja kautta maailman.

Michael Schenker on siis nähnyt paljon, kun luetellun kylkeen iskee vielä vuosikausien ongelmat kuningas Alkoholi I:n kanssa, niin miehellä alkaa olla jo melkoista staminaa nousta lavalle ja näyttää mitä osaa. Elämää on elettynä ja kitaraa soitettuna. Ja mikäs on lauteille noustessa, nyt kun Schenker todennäköisesti on ns. elämänsä kunnossa. Ainakin Tampereen Klubin keikalla lähes kaksituntisen, hikisen show’n vetänyt Schenker bändeineen oli tarkka, rento ja hyväntuulinen.

Michael Schenker julkaisi viimeisimmän sooloalbuminsa 2011, omalla nimellään, ei legendaarisella Group-päätteellä. Levyn nimi on ”Temple of Rock” ja siitä kiertueenkin otsikko. Schenkerillä on aina ollut tapana kerätä ympärilleen huippumuusikot, levyille ja liveille. Niin nytkin, nimittäin kun näistä superkokoonpanoista on muodikasta jauhaa, niin tämähän nyt on sellainen, jos sallitte. Amerikanmies Wayne Findlay koskettimissa ja komppikitarassa täytti paikkansa hymyssä suin, vaikka alkupään keikkaa kärsikin isoista teknisistä ongelmista. Bassossa Francis Buchholz, mies joka soitti Scorpionseissa 19 vuotta ja 12:lla albumilla. Eikä millä tahansa periodilla, vaan sillä jolta bändi halutaan muistaa, 1973-1992. Rummuissa nähtiin orkesterin ikäpresidentti Hermann Rarebell, kyllä hän, legendaarinen ”Hermann Ze German”. Rarebell soitti Scorpions-riveissä 18 vuotta ja 8:lla studioalbumilla, vastaten sanoituksista moniin bändin kultakauden tärkeimpiin klassikoihin. Eikä siinä tietenkään kaikki, kiertueen (ja Schenkerin joulukuussa julkaistavan seuraavan albumin) solistina nähtiin ja kuultiin skotti Doogie Whitea, joka itselleni oli melkeinpä yhtä iso syy olla paikalla, kuin itse Schenker.

Doogie White, jos jälleen sallitte, on maailman kenties aliarvostetuin elossaoleva heavysolisti. Mies on laulanut Ritchie Blackmore’s Rainbow’ssa, Praying Mantisissa, La Pazissa, Yngwie Mamsteenin Ricing Forcessa ja nykyään myös Tank-yhtyeessä. Mies on karvan päälle viisikymppisenä kävelevä pala NWoBHM-historiaa ja hard rockin kanoniaa, ja silti monille hyvinkin tuntematon. White koelauloi Iron Maidenille, tiedätte kyllä milloin, ja on ollut mukana lukemattomilla julkaisuilla vierailijana. Silti itselleni kaksi asiaa Whiten CV:stä nousee yli muiden; tanskalaisen Cornerstone-yhtyeen kanssa levytetty albumi ”Once upon our Yesterdays” (2003) ja osuus kaksiosaisella Iron Maiden-tribuutilla ”666-Number of the Beast” (White luikauttaa salavihkaa toiseksi parhaan ikinä ”Hallowed be Thy Name”).

Itse keikka jyräytettiin kovimmalla mahdollisella käyntiin eli Scorpions-varhaishitillä ”Lovedrive”. Jo pelkästään avausbiisin aikana oli lunastettu syy olla paikalla, biisi on itselläni Maailman Parhaat Rockbiisit Top 50:ssä helposti, Whiten ääni ensimmäistä kertaani livenä aivan mahtavaa kuulla ja Schenker vetäisi vielä klassikkoon upean soolon, kuinka ollakaan. Scorppari-saagalla jatkettiin, komeasti rullannut ”Another Piece of Meat” vielä putkeen ilman spiikkejä. Ja siitä sitten liuta MSG-hittejä vuosien varrelta, ”Assault Attack”, ”Armed and Ready”, ”Rock My Nights Away” ja ehkä tiukimmin näistä tänään soinut ”Attack of the Mad Axeman”. Doogie White osoitti olevansa rento showmies, ja varsinkin Rarebellin ja Buchholzin soittokunto yllätti, ukoissa on virtaa edelleen ja kaikesta näki, että koko bändillä oli selvästi valtavan hauskaa. Lienee siis niin, että vaikka asemaltaan Schenker onkin jumalasta seuraava, mitä tulee heavykitaristeihin, niin miehen bändi on kuitenkin demokratia. Josta esimerkkinä, Wayne Findlay sai tilaa soittaa muutamankin mainion soolon, siis Michael Schenkerin bändissä! Toisaalta, eihän Schenkeriä voisikaan kuvitella runkkaamaan Flying V:tään kultainen Rolex ranteessa, tukka piipattuna. Tai hieromassa iltaisin Ferrari-kokoelmaansa Beverly Hillsissä. Niitäkin kitaristeja 80-luvun heavyn megasuosio synnytti.

Tulevalta albumilta kuultiin ”Horizons”, komea puolislovari, joka todistaa myös sen ns. kirjoituskynän olevan edelleen terässä. Mielenkiintoista sinänsä, kun nyt Temple of Rock-kiertueella ollaan, niin kyseiseltä platalta kuultiin vain yksi biisi, Schenkerin ja Whiten yhdessä kirjoittama, Ronnie James Dion muistolle omistettu, ”Before the Devil Knows You’re Dead”. Jonka biisin White kertoi pohjautuvan skottilaiseen kansansanontaan ”may you get to Heaven half an hour before the Devil knows you are dead”. Ihan hyvä neuvo, pitää muistaa. Schenkerin UFO-kauden biisejä ladattiin ohjelmiston loppupäähän peräti viisi, joista encoret päättänyt ”Rock the Bottom” soitettiin erittäin pitkänä versiona ja Schenker sai varmastikin 10 minuuttia kestäneen supersoolonsa istumaan tänne, niin että se ei tuntunut hetkeäkään turhalta tai itsetarkoitukselliselta. Ehkä se johtuu kultaisen Rolexin puutteesta..

Muina encoreina kuultiin Scorpions-klassikot ”Holiday” ja ”Rock you Like a Hurricane”, joista jälkimmäisen yhteislaulua Rarebell, biisin sanoittanut mies, nousi oikein rumpujensa takaa johtamaan. Legendaarisia velikultia. Ja jälleen, Tampereen (tälläkertaa) äijävoittoinen yleisö täysillä messissä. Ja kyllä ainakin itse lupaan muistaa Michael Schenkerin  ”Holiday”n soolon, lyhyen mutta järjettömän tyylikkään ulvotuksen, todella pitkään. Vaan keikkahan ei ollut vielä tässä. Ylimääräisenä numerona jyräytettiin vielä kompakti ”Blackout”, Scorppareiden vuoden 1982 albumin nimiraita ja ajan huikea hitti. Bändi veti sydämensä kyllyydestä, ja niin se vaan on, että kun herrasmiesikäiset muusikot nauttivat yhdessä soittamisesta ja toimittamisesta, niin jälki on useimmiten todella komeaa. Vaan ei ollut keikka vielä tässäkään. Viimeiseen numeroon lavalle kuulutettiin illan erikoisvieras, Tampereen mies Jari Tiura, joka lauloi Michael Schenker Groupissa 2006-2007  ja sanoitti valtaosan ”Tales of Rock’nRoll”-albumista. Ja tuo mainittu viimeinen numerohan oli UFO-hitti ”Doctor, Doctor”. Komea, lähes kaksituntinen katsaus heavyrockin historiaan oli paketissa. Tästä tulee kuulkaa hieno keikkavuosi. KG

 

Stratovarius, Dreamtale @ Pakkahuone, Tampere 20.04.2013

Suomalaisen power metallin suurlähettiläs Stratovarius on julkaissut 15. studioalbuminaan aivan kivikovan kiekon, ”Nemesis”, ja kiertää keväänkorvalla Suomea sen merkeissä. Olin menettänyt muutaman tärkeän ruotsibändin Pakkahuoneella aiemmin kuluneella viikolla, mutta kun koitti lauantai, piti kaivaa vaatekomeron takahyllyltä Timo Kotipellon 12 vuotta sitten lahjoittama Infinite-kiertuepaita ja painua keikkahommiin. (Kyseinen kledju mahtuu yllättäen yhä päälle, palvelee uskollisesti vain ja ainoastaan Strato-keikoilla ja lepää vuodesta loput.) Siispä Tampereen alakaupunkiin, kiesi sakkopaikalle ja Pakkahuoneelle. Illan soittoajoiksi oli ilmoitettu erittäin inhimilliset 19.45 ja 21.00. Ja tuttuun tapaan näistä pidettiin minuutilleen kiinni.

Illan avasi Tampereen oma power metal-ylpeys, Dreamtale, joka näillä näppäimillä on sekin ehtinyt jo kuudenteen studioalbumiinsa (uutukaisen ”World Changed Forever” julkaisu 26.4.). Ja jos keikalla bändi, kuusi levyä vyönsä alla, soittaa parhaat biisinsä siltä tuoreimmalta, niin suunta on aivan mahtava. Näinhän sen pitäisikin olla, ja palataan tähän myös Stratovariuksen kohdalla muutamia rivejä tuonnempana. Ennakkoon yksi kiinnostavimpia asioita itselleni melko tuntemattomassa Dreamtalessa oli se, että yhtyeen nokilla vaikuttaa Erkki Seppänen. Mieshän tunnetaan paremmin venäjänkielistä tuomiometallia toimittavasta KYPCK-yhtyeestä (joka siis tunnetusti sisältää myös kaksi ex-Sentenced-kitaristia). Ja kun olin kaivanut vieläpä esiin muutaman vanhemman Dreamtale-levyn, niin keikkaa sopi jo ihan odottaakin. Mutta, joku jäi puuttumaan. Ensinnäkin bändi aloitti, tai joutui aloittamaan, aivan luokattomilla soundeilla. Pikkuisen tältä osin ehti tulla 45-minuuttisen vedon aikana parannusta, mutta mainitsemiskynnystä se ei ylitä.

Keikan alkupään, jonnekin tuonne Helloweenin suuntaan kumartaneet vanhemmat biisit, kärsivät siis erityisesti ohkaisista soundeista. Mutta kun bändi pääsi esittelemään uutta kiekkoaan, niin meininki parani heti. Onhan esim. tuoreen levyn ”Island of My Heart” jo aika älyttömän hieno biisi. Ja Seppänen on maailmanluokan hevisolisti, tällä äänellä kuuluisi (tai voisi) kiertää kyseistä maailmaa aika paljon isompienkin bändien nokilla. Dreamtale tulee ainakin itseltäni saamaan uusia mahdollisuuksia livenä. Sikäli asiallisesta alan yrittäjästä on kyse. Jos vaikka jalkautuisin joskus bändin ihan omalle keikalle, saa joku muu sitten kärsiä lämppärin haasteista.

Jo peräti vuonna 1984 perustettu Stratovarius elää voimakasta uuden tulemisen aikaansa, ellei jopa parasta kauttaan koko urallaan tähän mennessä. Muutamia edellisen Strato-olomuodon keikkoja nähneenä ja bändin kanssa jonkin verran 90-luvun lopulla työskennelleenäkin, voin todeta, että nyt Stratovarius on ihan oikea rokkibändi. Nyt mukana on soittamisen ja biisinkirjoittamisen ilo, bändillä on lavalla hauskaa ja suorittaminen on poissa. Ei ihme, että orkesteri hetkeksi hajosi sisäisiin ristiriitoihin 2000-luvun puolimaissa. Mutta ennenkaikkea solisti Timo Kotipellon ja pitkänmatkan kiipparisti Jens Johanssonin päätös jatkaa Kaikesta (isolla K:lla) huolimatta, on yksi Suomen rockhistorian parhaista. Stratovarius on täällä taas, ja yhä.

Edellisen kerran olin nähnyt bändin syksyllä 2010 Tallinnassa Helloweenin vieraana. Tuolloin rento ja hymyilevä Strato soitti pääbändin niin sanotusti katsomoon. RockCafessa rumpupallilla nähtiin paikkomies Alex Landenburg. Ja vaikka edellinen vakituinenkin, pitkään bändiä palvellut saksalainen Jörg Micheal oli hillitön kannuttaja hänkin, niin uusi mies takarivissä eli nuori Rolf Pilve on kyllä kertakaikkiaan ällistyttävä tapaus. Kaverin groove on henkeäsalpaavaa, ja syntyy näennäisen vaivattomasti ja todella pienellä arsenaalilla. Ja toki Tampereen poikana Pilvellä oli ihan omaa fanikantaansa, varsin nuorta ja nättiä, siinä eturivien tuntumassa.

Eikä uuden ajan Stratovariuksessa ole ainoastaan takarivin tulituki kunnossa. Lauri Porra on yksi kolmesta parhaasta (elossaolevasta) basistista Suomessa (ja niistä kahdesta muustakin yksi soitti jo Stratossa, ja sitä toista aikoinaan haluttiin mukaan). Timo Kotipellon ääni on kunnossa ja esiintyminen on rentoa. Johansson on jo vuosia ollut korvaamaton osa bändiä ja sen päätöksentekoa, ja kitaristi Matias Kupiainen on osoittanut täyttäneensä Timo Tolkin jäljiltä lavalle jääneen kolossaalisen aukon paremmin kuin kukaan uskalsi toivoa. Kupiainen on löytö, nimittäin kaverin sävelkynä on yhtä terävä kuin Tolkin parhaimmillaan, ja lisäksi mies miksaa ja tuottaa, ulkopuoliseen apuun ei ole tarvetta. Eikä Stratovariuksen tapauksessa edes perinnettä.

Uuden albumin raidalla ”Abandon” paiskattiin homma käyntiin, ja kun näillä volyymeilla mennään, niin helpostihan se eka biisi hieman sotkuiselta kuulostaa, mutta hyvin pääsi tiski kyytiin, ja tämän jälkeen kaikesta sai selvää. Metallimaailmassa koskettimien kuuluminen on aina se kyllästyttävän iänikuinen haaste, nyt Jensin kumiankka-ajovaloin varustetut, tutussa etukenossa olleet urut kuuluivat, no sanotaan, tärkeimmissä paikoissa. ”Speed of Light” vuoden 1996 ”Episode”-albumilta alkaa olla tässä joukossa jo todella vanha biisi, mutta pysyy uskollisesti mukana keikkasetissä vuodesta toiseen. Kolmantena ajettu, uuden levyn videobiisi ”Halcyon Days” on nimenomaan osoitus Kupiaisen sävellyspotentiaalista, ei tarvitse suomalaisena bändinä antaa tuumaakaan ilmaiseksi. Biisit pitää olla maailmanluokkaa, jos maailmanluokkaan haluaa. Tai sinne kerran päästyään, haluaa siellä pysytellä. Siinä vielä ero Straton ja illan lämppärin välillä karkeimmillaan. Sekä siinä, että Stratossa soittaa viisi maailman huipulle kuuluvaa jannua, Dreamtalessa vain yksi.

Eikä homma ole onneksi yksin Kupiaisen hartioilla, Johanssonin säveltämä ja sanoittama ”Dragons” soi komeasti, ja ennenkaikkea Porran biisi ”Fantasy” on aivan hillittömän kova ralli. Säveltäkää perässä, jos tuntuu, että lähtee. Odotukset seuraavalle Strato-levylle on nyt jo kovat, vaikka viimeisin on hädintuskin ulkona. Näiden muutamien mainittujen, ja nyt kuultujen biisien takia (sekä Kupiaisen tuotantotyön) väitän, että ”Nemesis” on paras Strato-albumikokonaisuus oikein todella pitkään aikaan.

Rolf Pilven rumpusoolo oli tänään turha välike, niinkuin rumpusoolot liian usein ovat. Ja odotukset tämän tason jäbältä on toki soolonkin osalta sitä luokkaa, että vaikea niitä on täyttää. Sen sijaan Porrankin settilistaan vartavasten aikataulutettu bassosoolo oli huikea, tätähän ei joka jannu soita. Ulkomailla tuolla, valveutuneelle fanille Porran Finlandia-hymni toimii varmasti vielä Pakkahuonettakin paremmin. Muutenkin Porra on olemuksellaan tuonut eturiviin enemmän iloa ja show’ta, jotain mitä vanhan Straton aikana kipeästi kaivattiin.

Eagleheart”, ”Stand My Ground” ja setin vanhin biisi ”Against the Wind” ja homma olikin loppubiisiä vaille paketissa. Ja sehän tunnetusti ja perinteisesti oli Jensin cembalointrolla käynnistämä ”Black Diamond”, joka ei ole koskaan ollut suosikkibiisini. Mutta nyt lähti, niin että takarivi tärisi ja bändin luenta Diamondista oli paras kuulemani.

Kotipellon yhdessä duokumppaninsa Jani Liimataisen kanssa säveltämä pakahduttavan komea heavyballadi ”If the Story is Over” sai avata encoret. Sitten vielä erittäin innolla mukana olleen tamperelaisyleisön suosikkibiisi ”Unbreakable” uudelta levyltä, ja superhitti jota soittamatta ei voi poistua vanhan tullikamarin alueelta, eli ”Hunting High and Low”. Kovin tuttu biisi, jonka musiikkivideota olin synnyttämässä syksyllä 1999. Ja edelleen koko katalogin parhaita ralleja. Yleisö lauloi ja huusi täysillä mukana. Tässä kohdassa onkin hyvä todeta se seikka, että en ole Tampereella ollut vielä yhdelläkään keikkalla, missä olisi ollut huono meininki, paikasta tai lajityypistä lähes täysin riippumatta. Miten te sen teette?

Välillä koviakin kokeneen Stratovariuksen nykyisyys ja tulevaisuus on valoisa. Odottaa voi vielä vaikka mitä. Bändi on sikäli hirvittävän kovassa tikissä, että pitää pyrkiä tämän levyn tiimoilta näkemään vielä toinenkin keikka. Vanha kiertuepaita pesukoneeseen ja odottamaan seuraavaa vetoa. KG

Ismo Alanko @ Taiga, Ylläs 10.04.2013

Pohjoisen hiihtokeskuksissa voi tätänykyä nähdä ihan oikeitakin bändejä ja rockartisteja. Toki Yö, Mamba ja kumppanit ovat viihdyttäneet monokansaa jo vuositolkulla säännöllisillä kevätrundeillaan Lappiin, mutta puhun nyt siis oikeista rocktaiteilijoista. Niin suuri osa bändien tuloista, ellei kaikki, tulee nykyään ahkerasta keikkailusta, että pohjoisrinteiden tankkauspisteitä ei enää yksinkertaisesti kannata sivuuttaa tai ylenkatsoa. (Ei, en ollut skimbaamassa, jos nyt joku keksisi kysyä.)

Yksi Suomen ihan oikeimmista rocktaiteilijoista, Ismo Alanko, julkaisi maaliskuussa tuoreen sooloalbuminsa ”Maailmanlopun sushibaari” ja kiertää nyt sitä promoten uuden ja nuorehkon kokoonpanonsa kanssa. Näin bändiltä kertakaikkiaan huikean vedon Hämeenlinnan Sirkuksessa reilu kuukausi sitten, ja näinmuodoin odotukset olivat myös Ylläksen Taiga-klubille siis kovat. Hämeenlinnassa orkesteri oli aivan ällistyttävässä lyönnissä ja tuttujenkin biisien uusia sovituksia saattoi vain ihailla. Tähän väliin pitää nimittäin todeta, että ikinä en oikein ole ollut Alangon soolotuotannon ystävä. Kyllä, Hassisen Kone löi kovaa vuonna 1980, ja nimenomaan ”Syöksylaskijoita kaikki tyynni” edellä, se oli ensimmäinen biisi minkä koskaan Alangon tekemisistä kuulin. Sitten tuli Sielun Veljet, joka julkaisi kestävimmän osan tuotantoaan suomirockin aivan kovimpina ydinvuosina 1984-86. Eikä mainittu suomirock ikinä tule olemaan sama, kuin ennen mainittua kestävintä osaa. Mutta jotenkin vain en ikinä saanut kiinni Siekkareiden loppuliu’usta, enkä varsinkaan Ismon soolotuotannosta.

Kunnes Sirkuksen keikalla tuli sitten koettua pikkuherätys. Ja sanottava on, että ”Maailmanlopun sushibaari” on loistava albumi. Säveltäkääpä perässä vaikka ”Vuoden turhin laulu”, joka ironisesta nimestään huolimatta on kaikkea muuta. Tai kuinka upea nyky-Maammelaulu on rumpali Niko Votkinin britisti komppaama ”Harmaa on hyvä väri”, 2010-luvun Kun Suomi putos puusta. Toki Alanko miehistöineen soittaa tälläkin rundilla myös Siekkari-ja Hassisklassikoita, mutta nyt kyse on nimenomaan huimista uusiosovituksista. Keskiössä ovat Juho Viljasen perkussiot ja vetopasuuna, sekä Viljasen, basisti Mikko Mäkelän ja kitaristi Jussi Jaakonahon stemmalaulut. Sekä tietysti valinnanvara Alangon yli 20 albumin katalogista. Välillä sovitukset kääntyvät kolhuisiksi balkanjazzeiksi ja välillä käsi on raskaampi ja kolkuttelee sielunveljistön ovea.

Taigan keikka oli ehtinyt valitettavasti jo startata, kun retkueemme paikalle saapui, mutta tuoreeltaan toisen keikan nähneenä pääsin nopeasti kyytiin. Ja vaikka aika umpinaisessa tunnelissa suuri osa skimbakansaa näihin aikoihin illasta jo hiihtääkin, ja vaikka huutelua ja taustamölyä riittää, urheasti Alanko veti silti myös säestämättömän soololaulunumeronsa tuoreelta levyltä, eli ”Naapurin saunareissu”. Nämä eivät voi olla helpoimpia keikkamestoja. Jengistä suurin osa on viikon putkeen umpisoosissa ja näädän katse edellä keikoillekin mennään; yleisön ottaminen on joskus varmasti kiven takana. Toista kautta, soosi on suosiollinen olotila, jos artistin karisma riittää. Ja Alangollahan riittää.

Mutta mutta. Ei ollut bändin tikki valitettavasti sama kuin taannoin Hämeenlinnassa, rundiväsymys oli havaittavaa ja ehkäpä yleisön vähyydelläkin oli osuutensa asiaan. Taigaan olisi helposti mahtunut toinenkin mokoma urheilukansaa. Mutta nyt muutaman päivän ylhäällä siellä olleena, voi jopa todeta, että esim. Levilläkin on jo runsaudenpulaa livemusiikista. Toki trubaduurit ja vanhankansan hiihto-orkesterit kisaavat hieman eri yleisöstä, mutta silti. Tapahtumia on paljon, ja vastoin kaikkia odotuksia mm. Alangon keikka oli kaikkea muuta kuin loppuunmyyty.

Loppua kohti parituntista settiä kuultiin takavuosien sooloklassikoita, mutta toki myös tukku niitä, joita ei vain voi olla soittamatta, jos aikoo poistua hiihtokeskuksen alueelta. Eli vaikkapa ”Peltirumpu”, ”Rappiolla” ja tietenkin ”Levottomat jalat”. Ja vaikka keikka olikin pienoinen pettymys, niin tuskin oli syy pelkästään bändissä tai vajavaisessa salissa, olihan tuota itsekin tullut otettua muutama palauttava. Uskoisin tosin, että tulen näkemään tänä vuonna Alangolta bändeineen useammankin keikan, nimittäin sen verran ahkerasti ryhmä kiertää tapahtumia, joihin on tarkoitukseni mennä. Mutta ei keikka Ylläkselläkään millään mittareilla ollut huono, vain hiukan väsähtänyt. Ensi kertaan siis. Menkääpä tsekkaamaan Alanko ja pojat, jos kotimainen huippuosaaminen kiinnostaa. Ja muistakaa, ”kyllä harmaa on hyvä väri”. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: