Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Rammstein”

Hollywood Undead (us), Blind Channel @ Black Box, Jäähalli, Helsinki 27.02.2018

Los Angelesin rapcore-kollektiivi Hollywood Undead nähtiin Helsingissä viimeksi viime kesänä, kun se lämmitteli lauteet Red Hot Chili Pepperseille Kaisaniemessä. Tuo iltapuhde jäi itseltä valitettavasti väliin, vaikka oli ollut ihan tarkoitus osallistua, mm. juuri poikkeuksellisen mielenkiintoisen lämppärin lisäkannustamana. Oli siis tullut aika ottaa Hollywood Undead haltuun omalla vedollaan, nyt kun bändi kiertää Eurooppaa promoamassa viidettä albumiaan, jota kutsutaan yksinkertaisesti nimellä ”V”. Tuttuun ja totuttuun tapaan bändi saapui tänne Skandinavian kautta, mutta voi hyvinkin olla, että Helsingin pelasti kiertuekartalle se fakta, että jässikät suuntaavat täältä kahden keikan (Tampereen Pakkahuoneella edeltävänä iltana se toinen) jälkeen itäisille maille, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja edelleen kuudelle Venäjän keikalle. Rundi jatkuu keväämmällä koti-Yhdysvalloissa, mutta bändi palaa kesällä tietenkin Euroopan festareille, mainittavimmin legendaarisiin Readingiin ja Leedsiin. Joka jälkimmäinenkin fakta kertoo siitä, että bändi alkaa olla aika isoillaan. Eikä muuten olisikaan selitettävissä, että näinkin kaukana kotoa voi myydä näillä pakkasilla Pakkahuoneen maanantai-iltana ennakolta loppuun. Helsingin jääkiekkopyhättö ei Black Box-konseptiin viritettynä aivan ollut loppuunmyyty, ovelta sai lippuja. Mutta kyllä bändin iso suosio oli Jäähallissakin melkomoinen selviö.

Hollywood Undead voidaan jäljittää niinkin tarkoille syntyhetkilleen, kuin kesäkuun 3. päivään 2005. Jorel Decker alias J-Dog, bändin nykyinenkin pääräppäri ja pari muuta jantteria laittoivat yhden varhaisbiisiviritelmän tuolloin niin muodikkaaseen MySpaceen ja alkoivat saada välitöntä, positiivista pöhinää aikaiseksi. Deckerin haastattelulausunnon mukaan bändi laitettiinkin pystyyn niiden kesken, ”ketä nyt sattui huoneessa olemaan, ja jos joku osasi vieläpä jotain soittaa”. Nykyisenkin kokoonpanon ydin oli jo muotoutunut vuoden 2008 esikoisalbumille, aikojen saatossa platinaa Yhdysvalloissa myyneelle ”Swan Songsille. Nyt on edetty siis viidenteen kokopitkään, perustamisvuodelta ovat edelleen mukana, J-Dogin rinnalla, vokalisti-basisti Johnny 3 Tears, vokalisti Funny Man Alvarez ja kitaristi-laulaja Charlie Scene. Ekan albumin jälkeen mukaan liittyi Danny Murillo (laulu, kitara, kiipparit) ja kiertuekokoonpanon täydentää rumpali Matt Oloffson. Bändi on uransa ajan kätkeytynyt pseudonyymien ja maskien taakse, tunnetuimmin sellaisten urpoylöshenkisten lätkäveskarikauhumaskien, minimissäänkin kasvohuivien. Helsingin keikalla kukaan ei naamioidu, siis lavalla, jos ei nyt aurinkolaseja lasketa. Bändin kontakti yleisöön on muutenkin harvinaisen rento ja avoin.

hollywood_undead_live_nation_uutiskirje_433x250

Jäähallin Black Boxin ilta pärähtää käyntiin todella tymäkällä biisikaksikolla. Tuoreen ”V”-platan ”Whatever It Takesin sanat osataan täällä näköjään jo ulkoa, ja jengillä on  kannat katossa käytännössä saman tien. Näin mahtavaa meisinkiä näkee arki-iltana todella harvoin. Kakkosena kuullaan komea ”Undead” esikoisalbumilta, tämä veto antaa koko illalle suunnan. Raivokas kiskaisu, laulu ja räppi lähtee neliäänisesti, korkella korokkeella mätkivä rumpali Oloffson jyhmii kuin paikkaansa hakeva Kalifornian mannerlaatta. Pienestä ja kompaktista setistä lähtee kaamea mätke. Kaverin staili on muuten aika omintakeinen, jos tuolla tyylillä ei hankita tenniskyynärpäätä ja mitä näitä nyt on, niin millä sitten? Tai sitten jamppa on vaan niin rento, että hätä ei olekaan tuon näköinen. Oloffson on soittanut myös mm. pian Suomeen saapuvan The BellRaysien kiertuekokoonpanossa, mistään B-luokan sutirumpalista ei ole siis kyse. Läppä lentää lavalta, mutta myös lavalla, Hollywood Undead vaikuttaa ihan rennolta duunipaikalta. Jossain kohtaa J-Dog alkaa muistelemaan kannuttaja Oloffsonin seikkailuja helsinkiläisessä karaokebaarissa ja tapahtuneen kunniaksi pakottaakin rumpalin vetäisemään komean näytteen Bon Jovi-hitistä ”Livin On a Prayer”. Myöhemmässä vaiheessa rumpumies kannustetaan näyttämään toisella kädellä miten komppi pysyy, kun toisella imaisee huikalla pullon bisseä.

Tymäkkä ”War Child” soi miehelle tiskin takana, bändin oma äänimies hoitaa tänään leiviskänsä suorastaan erinomaisesti. ”War Child” on hyvä esimerkki siitä, miten musiikin lokerointi ja genreyttäminen on niiden hommaa, joilla on liikaa aikaa. Biisi voisi olla jonkun synkän postpunk-bändin tai dark wave-mustahuulien setissä aivan yhtä hyvin, kuin näidenkin. Vokaalien rap-sovitukset tekevät Hollywood Undead-biiseistä pääosin omanlaisiaan. Hardcore-maailmasta tutut breakdownit on toinen leimaava juttu, mutta muuten kyse on musiikista, ja laji kuin laji, jos biisien kirjoittaminen ei luonnistu, ulos tuonne on turha lähteä.

Jos nyt ase ohimolla joutuisi jollain tapaa asiaa tuntemattomalle kuvaamaan Hollywood Undeadin toimittamista, niin se on kuin olisi laitettu Cypress Hill ja Biohazard soimaan päällekkäin. Mutta koska nimien luetteleminen ei tee oikeutta kenellekään, ei esikuville eikä seuraajille, jätän tämän nyt vaan tähän. Tuoreella ”V”-albumilla vierailee Cypress Hillin nokkamies B-Real, joten heidän mainitsemisensa Undeadin esikuvina on kyllä ihan kohtuullista.

Illan 19-biisinen settilista on täsmälleen sama kuin edellisehtoona Tampereella, ja muutenkin kiertueen aiemmilta vedoilta tuttu. Tuoreelta albumilta soi peräti kuusi biisiä. Niinkuin tietysti pitääkin, miksi muuten tehdä uutta levyä ja itse uskoa siihen, jos ei uskalla uskoa kenenkään muun uskovan. Kaikilta albumeilta soitetaan jotain, vielä yhtäkään niistä ei ole valinnanvaran kasvaessa hylätty.

Aivan viimeistään lätkäliiteri syttyy, kun viime kesän sinkkuhitti ”California Dreaming” kajahtaa ilmoille. Hillittömän komea biisi, yksi näistä johdannaissyistä, miksi hip hop aikoinaan ylipäätään piti keksiä. Alkupäässä settiä massiivisilla kiipparitaustoilla ryyditetty ”Renegade” donkkaa kuitenkin tykimmin. White men can jump. ”Comin’ In Hot” alkaa senmaailmaisella jutustelu- ja motherfuckin’ jauhuusessiolla, mutta pian alkaa kuitenkin tapahtua. Eturivistöstä nostetaan lavalle paikallissuomalainen Julius, joka saa kitaran kaulaansa ja komppaakin ansiokkaasti bändiä koko biisin ajan. Mahtavaa. Yleisön voi ottaa niin monella tapaa. Tai olla ottamatta. Julius saatetaan backstagelle, jossa palkkioksi on tiettävästi ainakin wenige kleine Jägermaister. Joulu voi olla joka päivä.

Keikan keskisuvantona Hollywood Undeadille on tullut tavaksi soittaa yksi tai kaksi coveria. Settilistan perinnecoveria, synthpopduo Soft Cellin vuonna 1981 maailmanluokassa tunnetuksi tekemää Ed Cobb-biisiä ”Tainted Love” ei tänään kuulla. Tällä Euroopan-legillä bändi on sensijaan soittanut lyhyehköt otannat Metallican ”Enter Sandmanista” ja Rammsteinin ”Du Hastista”. Hienosti taittuu kiertokoulusaksa J-Dog Deckerin suuhun ja muutenkin asenteella lähtee kumpikin nykyklassikko. Toivottavasti Metallica suoriutuu yhtä hyvin omastaan keväämmällä lähihallissa. Olen paikalla.

Lainabiisisession jälkeen rivit kootaan kevyehköllä ”Bullet”-rallattelulla, jonka teksti toki on tiukkaa tavaraa, katujen ääntä. ”Bulletissa” Decker soittaa akustista kitaraa, semmoista mustankeltaista seurakuntasalin nurkkaan pölyttymään unohtunutta klassikkoa, ja tuo kokonaissointiin kaivattua vaihtelua. Keikan dramaturgia on mietittyä, ja toimii. ”Riot”-julistuksen ajaksi lavalle saadaan hamasta alusta asti bändiä uskollisesti palvellut teknikko soittamaan tamburiinia ja stemmahuutamaan ”Fuck that shit, let’s start a riot.” Viimevuotisen levyn raita ”Bad Moon” omistetaan kaikille yleisön naisille. ”Bad Moon” on orkesterin kaikkein poikabändein biisi ja siksi hiukan a) itselle vieras, ja b) tässä settilistassa oudoke, vaikkakin vakiosoitettavaa tavaraa. Varsinainen setti päätetään vuoden 2015 albumin nimiraidalla, upealla ”Day of The Deadilla”, ja kun sen päätteeksi valot sammuvat vain ihan hetkeksi, bändi on sanaakaan sanomatta rynnännyt pois lavalta. Itse David Copperfield olisi sekunnin murto-osan ollut ihmeissään. Bändi palaa vielä kahteen encoreen, joista ensimmäisen aistin matkalla narikkaan, se on se kaikkein isoin hitti ”Everywhere I Go”, eli ”bitches always know, that Charlie Scene has got a weenie he loves to show”. No niin. Viimeisenä kuullaan ”Hear Me Now” , kun pakkanen panee jo meikäläistä puolijuoksuun pihalla. En oikein ole encoresihmisiä. Enkä omista yhtään Hollywood Undeadin levyä, enkä välttämättä niitä liittäisi aution saaren rajattuun musakirjastoon, mutta välillä on todella hyvä käydä kuulemassa myös artisteja, jotka eivät operoi sillä ihan täysin välittömimmällä musiikillisella mukavuusalueella. Ja näin laadukkaan joukkion voi nähdä milloin tahansa uudestaankin. Näillä muuten, ja tässä järkässä, mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/hollywood-undead/2018/jaahalli-helsinki-finland-7bee5e58.html

Illan avaa alunperin oululainen Blind Channel, joka soittaa omalla ilmoituksellaan violent poppia. Ei niin mitään, zero, null, sifir, jää heidän vedostaan jälkipolville kerrottavaa. Blind Channel on saanut pikahälytyksen keikalle, kun lämppäriksi suunniteltu brittiläinen Astroid Boys on joutunut peruuttamaan, mistä nyt sinänsä valtavaa vahinkoa tuskin pääsi syntymään. En tokikaan ole Blind Channelin kohderyhmää, mutta yritinkin juuri selittää, että siitä ei ole kyse, silloin kun vedetään hyvä keikka. Ehkä joku toinen kerta.

Live Nationin ja Helsingin Jäähallin Black Box-konsepti on muuten sanalla sanoen loistava. Jäähallin kolkkous loistaa poissaolollaan, kun istumakatsomot on kaikki rajattu pois mustin kankain. Kaikilla on samankaltainen näkyvyys lavalle, kaikilla samanhintainen lippu ja kaikilla perusasetuksia valovuoden verran paremmat soundit, kun ei tarvitse roiskia Nordiksen hokitemppelin betoniseinille. Jäähalli on istumakatsomoineen joskus kuulostanut ihan sieluariipivän hirveältä, mutta ei nyt, kun tekstiili demppaa sirisevän kärjen pois. Mainiota. Ja tämähän konsepti paikkaa sitä ammottavaa faktaa, ja on varmaankin siksikin synnytetty, että Helsingistä puuttuu kansainväliset mitat täyttävä, noin 3000 henkeä vetävä iso klubi. Black Box ajaa toistaiseksi asiaa. Hollywood Undeadin keikka oli ensimmäiseni Black Boxissa, nyt konsepti on vihdoin korkattu ja toimivaksi havaittu. KG

Die Krupps (ger), The Red Paintings (aus) @ Klubi, Tampere 26.09.2015

Tampereen Klubilla on hiljaista vielä illan kakkosartistinkin aloittaessa, vaikka luvassa on ehtoon päätteeksi industrialin todellinen legenda, tai sen raskaamman laidan lähestulkoon keksijäbändi, saksalainen Die Krupps. Tai no, hiljaistahan täällä siis ei ole, väkeä vain vähänlaisesti, ollakseen vieläpä lauantai-ilta. Lämppäribändi The Red Paintingsia ajetaan nimittäin niin kovaa, että lasit täristelevät pöydiltä. (Ilan oli aloittanut saksalainen konemuusikko Janosch Moldau, jonka setti siis tällä kertaa jäi näkemättä.)

Vuonna 2000 Australian etelärannikon Geelongissa kasattu The Red Paintings soittaa paperilla, tai Wikipedian mukaan, taiderockia, ”orchestral rockia”. Ensinmainittu ei toteudu sillä, että solisti-kitaristi Trash McSweeney on pukeutunut karvahattuun ja hameeseen, ja kantaa selässään R2-D2-robotin muotoista reppua. Tai, että basisti ja viulisti ovat pukeutuneet geishoiksi. Jälkimmäinen väittämä taas vaatisi orkesterointia, jota bändi käsittääkseni levyillä harrastaa enemmänkin, livenä sähköviulu ei sellaiseksi yksinkertaisesti riitä. Joten, kutsukaamme Reddareiden musiikkia ihan vaan vaikka rockmusiikiksi. Sitä se on, ja vieläpä varsin laadukasta sellaista.

Setti venähtää kolmenvartin paremmalle puolelle, ja loppuu juuri, kun on alkamaisillaan pahasti kyllästyttää. Bändillä on upeita melodiakulkuja, mutta kokonaisiksi biiseiksi näillä katkelmilla on vielä matkaa, jää jotenkin hajanainen vaikutelma. Kaikki kappaleet noudattavat samaa kaavaa; rauhaisa alku, kova purkaus grungehtavaksi melskaksi, viulusoolo ja taas rauhaisampi osuus. Taitoa ja asennetta on, ja komeita melodioita, sanoinko jo. Bändillä on Yhdysvalloissa ja Euroopassa vankka kulttisuosio, ja sen vuoden 2013 albumikin, ”The Revolution Is Never Coming” julkaistiin käytännössä fanien rahoittamana. Nirvana ja Radiohead samasta tötteröstä läpi tunkien, ja toisesta päästä tulee ulos outoihin kostyymeihin sonnustautuva The Red Paintings. Aika paljon tulee nähtyä bändejä, joihin ei enää ikinä tarvitse palata, näihin voi hyvinkin. Nämä myös osoittavat, että Australia on jälleen (tai edelleen, kuinka vaan) kiinnostava rockmaa, ellei peräti rockmantere. Tänäkään vuonna en ole nähnyt yhtään huonoa bändiä niiltä suunnin. The Red Paintingsin konseptissa on sitäpaitsi paljonkin samaa, kuin kesällä todistamassani Ne Obliviscaris-orkesterissa, joka ainakin oman katseeni käänsi Australiaan suorastaan pitkästä aikaa. (Ne Obliviscaris muuten palaa kulmille marraskuun 21.pvä, Nosturiin. Lämmin suositus.)

Lämppärislotin venähtäminen myöhästyttää Die Kruppsin aloitusta kymmenisen minuuttia, mikä Tampereen Klubin nykymeiningillä, jota kovastikin arvostan, on suorastaan pikkutavatonta. Tehokkaasti saksalaiset roudaavat ja asentavat, pian ollaan jo tositoimessa. Alkaa puolentoista tunnin ankara junttanpoo, joka ei hengähdystaukoja suo. Avausbiisi ”Crossfire” menee vielä soundia haeskellessa, mutta yhtä biisiä kauempaa sekään toimi ei onneksi kestä. Kovaa tulee, mutta tulkoon. Vain alkuperäissolisti ja nokkamies Jurgen Englerin välispiikit menevät puuroksi, ja laulusoundikin jättää toivomisen varan.

Muutenkin ihan keikan alussa tulee tunne, että noinkohan tästä isoja odotuksia vastaava rockpuhde saadaan aikaiseksi. Bändi on aavistuksen jäässä, konepohjat luova Ralf Dörper antaa jotenkin insinöörin vaikutelman itsestään, samoin laiskasti lätkivä liverumpali Volker Borchert. Mutta kun Dusseldorfin hiukkaskiihdytin pääsee matkavauhtiin viimeistään kolmantena kuultavalla ”Isolationilla”, ei se enää ole pysäytettävissä. Uraani halkeaa. Elokuussa julkaistun uutuusalbumin ”V- Metal Machine Music” kakkosraita ”Kaltes Herz” uhkaa olla koko illan kovin veto. Muutenkin tuoreen levyn raidat lähtevät jotenkin erityisen kimmoisasti, eivätkä ainakaan tänään kuullut häpeile klassikkoseurassa hetkeäkään. Viimeisimmältä platalta kuullaan peräti kuusi vetoa, Die Krupps ei kierrä 2015 Greatest Hits-periaatteella, vaan promoaa uutta, laadukasta levyään. Arvostan.

Meininki rentoutuu, biitti alkaa käydä pirkkahämäläisen jalan alle, nyrkit nousevat ilmaan. Silti edelleen jää kysymys roikkumaan industrialilmaan, missä kaikki ovat? Die Krupps ei käy täällä joka vuosi, ja silloin kun käy, sen nähdäkseen kannattaa vaivautua paikalle.

Illan komein veto kuullaan ennen puoltaväliä, ”III-Odyssey of the Mind”-albumin (1995) nimiraita. Keikan viimeinen kolmannes on kokonaisuutena pelkkää juhlaa; ”Nazis Auf Speed”, ikihitti ”Metal Machine Music”, ”Robo Sapien”, ”To The Hilt”, sekä fasisminvastainen, varsinaisen setin päättävä ”Fatherland” osoittavat kaikki yhtenä hittirintamana, miksi Die Krupps on niin merkittävä bändi. Ilman Kruppsia ei olisi Eisbrecheria tai Rammsteinia, yhdessä Laibachin kanssa se on ollut muovaamssa kokonaista lajityyppiä Eurooppaan, vieläpä samasta perustamisvuodesta lähtien, eli 1980.

Rumpali Borchert ei valitettavasti koko keikan aikana pääse laiskimusimagostaan. Mietityttää, mihin bändi ylipäätään tarvitsee liverumpalia. Varsinkaan näin ajattelemattomasti sovitettuna. Miksi ei ennemmin niin kovat konepohjat, että Tammelantorilla tulee köntsät housuun. Liiteristä katto irti. Kahden kitaran vuororunttaus toimii, ja alun insinööri-imagostaan huolimatta, pitää kuitenkin muistaa, kuinka legendaarinen ukko koskettimien ja samplereiden takana bostailee. Ralf Dörper oli perustamassa vuonna 1982 Propaganda-yhtyettä, jonka senkään vaikutus uuden aallon syntsapopille ja myöhemmin koko konemusiikille ei ole ihan vähäisimmästä päästä. Ja nyt kun Dörper on olennainen osa Die Kruppsia, on siinä rockhistoriaa jo yhden hesselin harteille. Propagandakin on edelleen näkemättä, mutta onneksi myös toiminnassa, ainakin puoliaktiivisesti. Kruppseissa kitaristi Marcel Zurcher on virallinen jäsen myös, ja pääsee promokuviin, rumpali Borchert ja toinen kepittäjä Niels Finkeisen ovat livevierailijoita.

Lavan keskustaa hallitsevat metalliputkiperkussiot eivät tuo kokonaissoundiin juuri mitään, ja Engler takookin niitä lähinnä lopun hittiputkessa. Olin odottanut suurimman osan keikkaa, että noita takomalla lähtee puntit housuista, mutta ei. Lähinnä kyse on legendaarisesta esineestä, joka kuuluu Krupps-keikoille jo hamalta 90-luvulta. En tiedä, onko muilla keikoilla metallituubeja sämplätty lennättämään jengiä takaseinään, mutta ei ainakaan tänään.

Ilman encoreita ei tänäänkään selvitä, niitä tulee kaksi: ”Machineries of Joy” ja lopuksi vielä lopullisen läpimurtoalbumin ”II-The Final Option” (1993) iskuraita ”Bloodsuckers”. Homma on paketissa, mutta Die Kruppsin tarina ei. Jurgen Engler on pitänyt itsensä kuosissa, ainakin päällisinpuolin ja lavalla Engleriä lopun veljellisesti kaulailevat Zurcher ja Dörper ovat ne oikea ja vasen käsi, mihin bändi juuri nyt perustuu. Tuore albumi nähtiin Saksan virallisella listalla sijalla 49, eli germaanikuluttajallekin yhä maistuu kunnon rytke. Kruppsien industrialperintö voi hyvin.  KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: