Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “ska”

Tiger Army (us), Relentless @ Klubi, Tampere 04.12.2016

Tampereen Klubilla on yleisön ja lavan väliin viritetty mellakka-aita, oikein virallinen, eikä mitään pikkupoikien tapahtuma-aitaa. Ensimmäinen ajatus on, että toivottavasti tämä ei ole mikään kukkahattuosaston uhkailemalla vaatima pysyväisratkaisu. Vaan että toivottavasti tämä viittaa vain illan pääesiintyjän, kalifornialaisen Tiger Armyn maineeseen hurjana livebändinä. Veikkaan vahvasti jäkimmäistä syytä. Seuraavalla keikallahan tuon sitten näkee. Mellakka-aitaa ei tänään onneksi alkuperäiseen tarkoitukseensa tarvita, loppuunmyyty Klubi käyttäytyy hyvin ja bändi soittaa energisen, mutta ei kuitenkaan väkijoukkoja riehumaan yllyttävän sunnuntai-illan keikan.

Tapahtuman avaa joensuulainen Relentless, jonka olin aiemmin tsekannut livenä kerran, joskin edellisestä on yli kuusi vuotta aikaa. Tässä välissä Relentlessin ote on vain tiukentunut, tulevalta albumilta kuultu maistiainen lupaa todella hyvää, ja bändi hoitaa vain reilun puolen tunnin lämppärisettinsä erittäin hyvällä sykkeellä. Relentless voisi jopa soittaa pari stygeä pidempään, siksi turhauttavan pitkäksi jää roudaustauko tänään kahden bändin välillä. Trion vedosta käy jalan alle parhaiten kitaristi-laulaja Jannen huuliharpulla introilema ”(Not) Forever Young”, vuoden 2013 ”Dropout!”-albumilta, sekä itseasiassa saman levyn heti seuraava raita, mainio ska-biisi ”I’m Gonna Be Strong”. Levyllä biisi ryydittyy koskettimilla, mutta toimii näin riisuttuna keikkaversionakin mahtavasti. Jos punkmausteinen billy tuntuu omalta jutulta, ja ylipäätään haluaa nähdä kovan kotimaisen livebändin, tsekkaa ihmeessä Relentless. On nimittäin kova trio. Luvata voi, ettei omaankaan ensi kertaan mene kuutta vuotta.

tiger_army_logo

Illan pääbändi Tiger Army on nyt ensimmäistä kertaa Tampereella, ja Suomessakin ylipäätään kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Porukka ei kuitenkaan ole unohtanut, Tiger Armylla on uskollinen fanikuntansa, ja nytkin sekä Tavastia että Tampere myivät ennakkoon loppuun. Tänään bändi soittaa aiemmilta kiertueen keikoilta tutun settilistan, biisijärjestystä hiukan hämmentäen. Keikka kellottaa reilun tunnin, ja todella hyvät lämmöt liiteeriin saadaan nostatettua. Itselle ja omalle kohdalle ei jotenkin tänään napsahda erityisellä tavalla, mutta on mahtavaa nähdä että jengi viihtyy. Kuten todettua, Tiger Armyn fanikanta on erityistä, ihan jo senkin takia näiden keikka kannattaa joskus kokea, jos siis punkilta maistuva billy tuntuu yhtään omalta jutulta. Sen verran tuntui, että ennakkoflaba piti hankkia ja bändin levytettyyn tuotantoon luoda kertaava korva.

Bändi aloittaa hetkisen myöhässä, kiertuehenkilökunnan jampat sinkoilevat edestakaisin. Hiljattainen keikka Malmön Kulturbolagetissa on jouduttu perumaan flunssa-aallon iskettyä orkesteriin, ja kitaristi-nokkamies Nick 13:lle kiikutetaan kuumaa mukia kesken keikankin. Ei ole tainnut tauti täysin hellittää. Silti, bändi vetää energisen setin, josta varsinkin huomattavan ja ilahduttavan naisvaltainen yleisö menee varsin pähkinöiksi. Toukokuussa ilmestyneen, erittäin oudosti nimetyn paluulevyn (kai se nyt on paluulevy, jos edellisestä on aikaa 9 vuotta) ”V….” raitoja osataan ulkoa.

Tuoreelta rieskalta vedetään neljä biisiä, eivätkä ne erityisesti häpeile vanhempiensa seurassa. ”Fireball” avaa illan, karmivilla soundeilla tosin. Vasta neljäntenä kuultuun, kakkosalbumin raitaan ”When Night Comes Down” saadaan äänenpaine paremmalle tolalle, mutta Nickin laulun suhteen ei välttämättä tyydyttävää ihmeellisemmäksi. Nämäkin on toki vähän veteen piirrettyjä viivoja, veikkaan ettei ultrafaneilla ole nipon sijaa mitä illan soundeihin tulee. Oma sijoittuminenkaan ei välttämättä tänään auta asiaa, vaikka ei se huono ole. Uuden platan biiseistä itselleni toimii parhaiten alulla settiä kuultava ”I am The Moth”. Monin paikoin, niin tässäkin kohtaa, tulee mieleen että kuinka käänteentekevä bändi vähintäinkin oli, ellei edelleen ole, näitä 18 vuotta aiemmin perustettu Social Distortion.

Tiger Armyn kokoonpano meni viime vuonna (taas) uusiksi, ovi on käynyt suht ahkeraan, vain Nick 13 itse on jäljellä hamasta alusta. Järjestyksessään viides rumpali on Mike Fasano. Mies on nähty aiemmin mm. ex-Gun’n’ Roses-kitaristi Gilby Clarken bändissä. Ystävänsä Matt Sorumin kautta Fasano päätyi aikoinaan soittamaan myös Gunnareiden ”Spaghetti Incident?”-albumille, ja onpa miehellä takanaan muutaman vuoden stintti myös heavyorkesteri Warrantissa. Monipuolinen paukuttaja siis, ei puritaani psykobillymies. Se kuuluu hyvällä tavalla. Lyönti on jykevä ja temmot kovia. Serbialaistaustainen basisti Djordje Stijepovic on lavan energisin hahmo, ainakin tänään. En ole oikein soolomiehiä, mutta Stijepovicin lopussa vetämä läskibassosoolo on ehdottomasti näkemisen ja kuulemisen arvoinen. Kovassa seurassa on tämäkin jäppinen koulittu, miehellä oli Motörheadin Lemmyn ja Stray Catsien Slim Jimin kanssa raskasbillyprojekti The Head Cat. Hyvää työtä on siis Nick tehnyt rekrytointiosastolla.

Eddie Cochran-laina ”Twenty Flight Rock” kulkee napakasti, ja on setin vakiokalustoa. ”FTW-Fuck The World” on silkkaa hardcorea, vain ujosti billyn valepukuun naamioituna. Uuden levyn raita ”Devil Lurks On The Road” on myös yksi illan tehokkaimmista. Sekä lavalla että eturivissä alkaa olla hiki. Tiikeriarmeijan yhteinen tunnuslaulu ”Never Die” lähtee jo yleisönkin puolelta niin railakkaasti, ettei uskoisi olevan sunnuntaiehtoon. Encoreita kuullaan kahdessa osassa, kaikki huipentuu kolmosalbumin ”Sea of Fireiin”, kuten käsittääkseni niin usein ennenkin.

Aivan kova puhde psykobillyn ja vaihtoehtoisen punkin parissa. Ja vaikka oma fiilis ei ihan kattoon tänään kajahtanut, niin hyvä oli nähdä, että olin poikkeus. Tiger Army tulee taatusti takaisin, eikä siihen varmaankaan mene kahdeksaa vuotta. KG

JD McPherson (us), The Toreadors, Mystery Train feat. Kitty Lee @ Sokos Vaakuna, Hämeenlinna 01.04.2016

JD McPherson, karjatilan poika Oklahoman Talihinasta nousi vanhan koulun rock’n’rollin ja rockabillyn sensaatioksi vuoden 2012 esikoislevyllään ”Signs & Signifiers”. Miehen väitettiin olevan kovinta billyssä sitten, ties kenen. Ja niin varmasti olikin. Eikä siinä kaikki,  JD julkaisi kakkosalbuminsa viime vuoden helmikuussa otsakkeella ”Let The Good Times Roll”, platta on vielä esikoistakin armoitetumpi kokonaisuus. Viimeistään nyt McPherson on isojen tekijöiden joukossa jäädäkseen. Tällä Euroopan-rundilla mies saatiin mainioine bändeineen Suomeen vain yhdelle keikalle, joka kuin ihmeen kautta sattui kotikaupunki Hämeenlinnaan. Sinne siis.

Keikkapaikaksi oli valikoitunut Sokos Hotelli Vaakunan yökerho, joka muistuttaa lähinnä ajoista, jolloin oli siistiä risteillä Diana II:lla Tukholmaan ja ostaa kotiinviemisiksi pullo Blue Nunia. Mutta kun unohti puitteet ja antoi rock’n’rollin hoitaa hommaansa, ympäristökin lakkasi varsin pian haittaamasta. Lämppäribändejä soitatettiin ehkä naksun verran liian kovaa, joten ainakin laulusoundi kärsi kummallakin, spiikkisoundista puhumattakaan. Mutta kun vikinglinen alalattia McPhersonin vedolle täyttyi ääriään myöten, soundikin parani samalla varsin erinomaiseksi.

Tasan kello 21 aloitti lämppärislottinsa kotimainen Mystery Train, joka on yksi vanhimmista elossaolevista billybändeistä Suomessa. Taival alkoi jo vuonna 1977, eli samana vuonna kuin vaikkapa Teddy & The Tigersilla. Ikäisekseen Mystery Train soittaa vieläpä varsin asiallisella kokoonpanolla; alkuperäisenä on yhä mukana basisti Ari Hanninen, joka oli ylipäätään aivan ensimmäisiä Suomessa tarttumaan pystybassoon, kun revival alkoi rantautua maahan. Solisti Petri Mäntysalo on ollut remmissä vuodesta 1983, samoin kitaristi Juice Muttilainen, rytmikitaristi Grey Cat Hanninen liittyi mukaan jo 1981. Vain rumpali Jani Ahtiainen on 2000-luvun saapumiserää. Eikä sinänsä ihme, että bändi on pysynyt kasassa kaikki nämä vuosikymmenet, soittamisen ilo tulee edelleen isosti läpi, ja tietenkin rakkaus rock’n’rollmusiikkiin.

Mystery Train aloitti melko tyhjälle salille, mutta pian alkoi jo etualan tanssilattialla niin sanotusti kretonki heilua, ja kun muutaman biisin jälkeen sounditkin saatiin siedettävälle tolalle, oli kyseessä periaatteessa aivan mainio veto. Siihen asti kunnes Mäntysalo vetäytyi takahuoneeseen ja antoi lauluvastuun Kitty Leelle. Siinä vaiheessa Mystery Trainista tuli kuolevainen bändi, lupaavasti alkanut iloluontoinen rock’n’rollshow lässähti peruslänkytykseksi. Kitty Leellä, alias Kirsi Riikosella, on kyllä ääntä, eipä siinä. Ja lady on olennainen osa Mystery Trainin bändihistoriaa, aivan 80-luvun alusta saakka. Mutta mene tiedä mitä tapahtui, ja tokihan nämä ovat kovastikin henkilökohtaisia mieltymyskysymyksiä. Erityismaininnan ansaitsee soolokitaristi Juice Muttilainen, joka on instrumenttinsa tyylikkäimpiä taitajia näillä leveyksillä, nyt tiedän. Muttilaisen viileä sooloilu takaa osaltani uusintakatsastuksen suomibillyn todelliseen uranuurtajabändiin.

Kumpikin lämppäribändi käytti slottinsa aika ääritarkkaan, ja kun roudatakin piti, aloitti McPherson käytännössä lähes puoli tuntia ilmoitettua myöhemmin. Kakkosbändiksi oli buukattu tänään The Toreadors pääkaupunkiseudulta. Orkesteri esiintyi viisihenkisellä kokoonpanolla, sai tanssilattian kuumaksi ja pisti muutenkin pystyyn jo varsin kohtuulliset ceccerit. Parasta bändissä on ehdottomasti Timo Tarkelan saksofoni, sekä suomibillyn grand-manin Pete Lapintien koskettimet. Melkoisen napakka boogiewoogie lähti muutamiinkin biiseihin Lapintieltä. Lähes tuntisesta setistä jäi parhaiten mieleen Elvistäkin vanhempaan malliin vedetty klassikko ”Hound Dog”, sekä Chuck Berry-laina ”Nadine”. Toreadorsien vahvuus on ohjelmiston monipuolisuudessa, välillä mentiin ska-rytmeillä, välillä ikkuna oli aidosti auki rock’n’rollin alkuhämäriin. Mainio ja energinen orkesteri, joka myös osaltaan ansiokkaasti rikkoo ainakin itselleni juurtunutta kuvaa suomibillyn tietynlaisesta nuhjuisuudesta ja menneisiin tuijottelusta. Nämäkin illan kaksi bändiä, ja vaikkapa aivan ihana Relax Trio jo pelkästään vahvistavat poikkeuksena säännön, että rockabillykin voi olla uuttaluovaa musaa, siinä missä muukin musiikki.

Ja tämänhän todisti viimeistään JD McPherson Oklahomasta. Keikka käynnistyi uutukaisalbumin kakkosraidalla ”Bossy”. Biisi ei levyllä oikein ole vakuuttanut, mutta nyt vakuutti. Heti oli selvää, että tästä tulee hikinen ehtoo, ja että JD:n bändi on hirvittävässä tikissä. Olin nähnyt miehen viimeksi Helsingin Storyvillessä keväällä 2012, eli vähän sen jälkeen kun maailma oli miehen keksinyt. Jostain syystä, alkoholilla saattaa olla osuutta asiaan, muistan paremmin tuolta illalta lämmittelijänä toimineen Pep Torresin.

Kolmantena kuultu ”North Side Gal”, esikoisalbumin hittiraita, viimeistään sytytti Vaakunan yökerhon piukkaan pakkautuneen yleisön. Enää ei ollut tilaa tanssia. Tarina ei kerro oliko keikka loppuunmyyty, mutta tuskin paljon toisinkaan. Väkeä tiedetään tulleen hyvinkin kaukaa, olihan kyseessä siis ainoa Suomen keikka ja muutenkin aika harvinainen herkku.

Pystybasisti, Chicagon mies Jimmy Sutton osoitti jälleen, että läskäri on soitin siinä missä muutkin soittimet, eikä vain välttämätön elementti näissä lajityypeissä. Muutenkin Suttonin sivustatuki McPhersonille oli avainasemassa, Sutton hoiti stemmalaulua ja oli koko ajan kontaktissa johtajaan. Suttonhan on myös tuottanut McPhersonin levyt, ja äänittänyt ne omassa Hi-Style-studiossaan, joka perustuu kokonaan huolella kerättyyn ja entisöityyn vintagekalustoon. Toinen muusikko, joka tästä porukasta on nostettava on kosketinsoittaja Ray Jacildo. Nuoren ja hiukan ujonoloinen jarppi, mutta hyvin kilkutti. Harvoin kuulee.

McPhersonilla oli jopa varaa jättää soittamatta (mielestäni) uuden levyn tämäköin raita ”It’s All Over But The Shouting”. Kaikki olennainen kuitenkin kuultiin yli puolitoistatuntisella vedolla, uutuuslevyn JD soitatti melkein läpi, paria raitaa lukuunottamatta. Esikoiselta soi viitisen biisiä, ja tutusti kuultiin myös muutama huolella valittu cover. Niistä Nick Lowen ”Rome Wasn’t Built In A Day” ja Jimmy Hughes-klassikko ”Steal Away” löytyvät 2014 julkaistulta ”The Warm Covers”-EP:ltä ja ovat settilistan vakiotavaraa nykyään. Varsinainen setti päättyi ”Let The Good Times Rolliin” ja pitkään ja hartaasti vedettyyn ”Wolf Teethiin”. Mutta eihän Hämeenlinnastakaan ilman encoreita lähdetty. Niitä kuultiin ainakin kolme, ja jos enemmän, niin ilman minua. En oikein ole encoremiehiä, ja nytkin jäin kuuntelemaan lisänumeroita vain saadakseni lipulle täyden vastineen.

JD MCPherson kannattaa ottaa haltuun, jos vanhakantainen, mutta modernilla otteella soitettu rock’n’roll kiinnostaa. McPhersonia on paperilla mahdoton selittää, totuus löytyy nyt kahdelta albumilta, mutta ennenkaikkea livetilanteen hikisyydestä. Toivottavasti seuraavaa Suomen vetoa ei tarvitse odottaa neljää vuotta. KG

Valoa Festival, Tampere la 07.02.2015

Valoa Festivalin lauantai oli paperilla minimissäänkin yhtä mielenkiintoinen kuin avauspäivä, jossa tosin onnistuin näkemään vain vaatimattomat kolme aktia. Lauantaiehtoolle tavoite oli korkeammalla, ja sen saavutinkin. Alkajaisiksi jälleen Kauppakadun turboahdettuun Pub Artturiin. Kaikki Artturin keikat olivat festarilla ilmaisia, ja se on tokikin hyvää kaupunkikulttuuria se. Tungos tosin ei Suomessa minkään ilmaisen äärellä ole vältettävissä, mutta käytännössä aina ne kaikkein halukkaimmat kuitenkin sisään mahtuvat. Asiain harrastuneisuuteen nimittäin liittyy, että jos ei ole ajoissa paikalla, voi syyttää pääosin itseään.

Illan nimi oli mitä vahvimmin Jukka Nousiainen. Mieheltä tulin nähneeksi peräti kolme keikkaa illan aikana, kolmella eri kokoonpanolla. Samalla tulin synnyttäneeksi näin termein oman ennätykseni. Edellinen enkka on nimittäin ollut maksimissaan kaksi. Siitä kuka oli ”mies joka toi rock’n’rollin Suomeen” kiistellään yhä. Mutta siitä, kuka toi sen uudestaan Suomeen, rock’n’rollin jo lähes unohduttua, ei ainakaan juuri tänään itselläni ole epäselvyyksiä. Oli nimittäin tämä Nousiainen, Nastolan poikia. Mies aloitti illan urakkansa soolovedolla Artturin nurkassa istuen. Dramaturgia oli kunnossa, nousiaisvetojen intensiteetti nousi illan kuluessa kuin seiväs.

Nousiaisen albumi ”Huonoa seuraa” on mainio kokonaisuus, ja ennenkaikkea mahdoton määritellä. Tekee todella hyvää tälle maailmalle, joka perustuu pelkkiin määritelmiin, että joku taho on ymmärtänyt päästää Nousiaisen levyttämään. Soolomateriaalin tunnetuin ralli lienee ”Roskalavojen rokkitähti”, joka voisi periaatteessa olla ihan oikeakin radiohitti. On virkistävää nähdä taiteilija, joka keskeyttää muutenkin sekavan settinsä sanomatta sanaakaan, ja marssii baaritiskille. Odottaa tuoppinsa kärsivällisesti ja palaa mitään selittelemättä soittamaan. Valmis maailma, ilmaiskeikka, ei ole keneltäkään pois.

Nousiainen on (soolona siis) merkillinen hässäkkä Peitsamoa, Pekka Strengia ja äärettömän mudanmakuista suobluesia, ja vielä kymmeniä nimeämättömiä asioita siihen kylkeen. Tekee mitä tahtoo, laulaa mistä tahtoo. Nousiaisen kunniaksi esiintyjänä on myös sanottava, sama päti nimittäin miehen bändikeikoillakin, että sillä saako sanoista selvää tai ymmärtääkö niitä, ei ole mitään merkitystä. Minä luulin, että Risto on jotenkin omaleimainen artisti, mutta luulo ei ole sama kuin tieto. Sitäpaitsi, mies joka mainitsee lavalta Jolly Jumpersit, saa jakamattoman huomioni samantien.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin Nousiainen oli lavalla taas. Paita oli vaihtunut kultaiseen, ja seurakseen mies oli saanut rytmiryhmänsä Mara Balls (basso) ja Raaka-Gini (rummut). Nimet kuin J.M.K.E:n takalinjoilta, meininki kuin Roky Ericksonin tai Hawkwindin hulluilta päiviltä. Happoista jytää ala Jukka ja Jytämimmit. Bändin nimi oikeastaan kertoo kaiken, Nousiaisen maanisuus kiedottuna puolipsydeeliseen jyräämiseen, pitkiin kitarasooloihin ja raivokkaaseen lavashowaamiseen. Musiikillisesti Jytikset ei aivan loputtomasti eroa Nousiaisen kolmannesta olomuodosta, eli illan päätteeksi nähdyistä Räjäyttäjistä. Ja vaikka jyystö olikin osaavaa ja hyvää, tällaiselle bändille rapian puolen tunnin setti on juuri se oikea. Jytäsetti myös osoitti, kun en ollut miestä aiemmin livenä nähnyt, että kyseessä kuitenkin on erittäin osaava kitaristi. Siksi soolosetissä kuullut maailman huonoimmat soolot, osoittivat ironian kärkeä ainakin omassa mielessäni kovastikin Peitsamoa kohti.

Sitten siirtymä Pakkahuoneelle, jossa vielä 10 minuuttia ennen ensimmäistä bändiä oli hiljaista kuin huopatossumuseossa. Mutta tamperelainen yleisö tulee paikalle tapansa mukaan juuri ja juuri ajoissa, ja bändin syöksyessä lavalle, porukkaa oli jo ihan keikkafiiliksen arvoisesti. Ensimmäisellä Suomen rundillaan ollut norjalainen Kakkmaddafakka oli vissiin kuullut takahuoneeseenkin asti, ettei mitään yleisöä ole. Kundit vaikuttivat aidon ilahtuneilta, kun eturiviin alkoi sittenkin pakkautua väkeä. Ja aika paljon niitä kundeja lavalle sitten yksi kerrallaan syöksyikin, loppulukemaksi sain kahdeksan. Pari kitaraa ja liidilaulua, rummut, perkussiot, kiipparit, basso ja pari taustalaulavaa go-go-karpaasia muodostavat tämän norjalaishybridin, joka on kotimaassaan monesti palkittu ja kullitettu, ja nousut on kovia ulkomaillakin.

Bergenin kollit sekoittavat keitokseensa aivan pokkana lähes mitä vain, mutta avainsanoina mieleen nousevat ska, hip hop, reggae, lattarirytmit, jonkinlainen house ja diskopumppaus. Määrittelemätön paikka, ja siksi tämä ennakkoon koko festareilla (uusista nimistä) eniten odottamani bändi, jaksoikin kantaa kolmevarttisensa aivan hamaan loppuun saakka. Kovin moni tuntui osaavan sanoja ulkoa, joten oli aikakin saada nämä härskejä puhelevat naapurinpojat Suomeen soittamaan. Kakkmaddafakka on ikäänkuin diskomusiikin Steel Panther, en ainakaan itse voi välttyä siltä, että kyllähän tässä voimakasta poikabändiparodiaakin haetaan. Ollaan siistejä, näytetään ylikasvaneilta ripari-isosilta, mutta on härskit muuvit ja läpät. Ero on toki, että perinnepoikabändillä musiikki lokeroituu helposti vähintäinkin sieluttomaksi skeidaksi, näillä ei. Pirteä tuttavuus, joka sitäpaitsi lupasi solisti/kitaristi Axel Vindenesin suulla, tulla jo kesällä takaisin. Provinssi? Flow? Valtteri?

Sitten siirtymä jäätävässä viimassa YO-Talon jonoon. Vaikka kaikilla jonossaolijoilla ennakkolippu tai ranneke olikin, jonoon jouduttiin narikan hitauden takia. Jos ei ole YO-Taloa aikoinaan suunniteltu rokkiliiteriksi, niin ei ole sen narikkaakaan narikaksi. Sumppuun menee, mutta sitä toisaalta kangella silmään, joka muutaman minuutin jonotusta edes muistelee.

Vielä sen verran YO-Talosta, että vaikka upean historiallisesta ja paljon nähneestä miljööstä puhutaankin, ei ole kyllä suunniteltu talon baariakaan lähes 400 henkeä vetävän rokkiklubin baariksi. En viitsinyt heittäyttyä jonoon edes kokeillakseni. Kun saavuin paikalle oli Teksti TV 666 juuri lopettanut, mutta tuttu mies yleisössä todisti, että hyvä oli ollut ja varsin hyvältä kuulostanut. Uskon. Joten, ensi kertaan siis. Ehkä. Todellinen syyni tulla premisseihin oli kuitenkin paljon puhuttu Räjäyttäjät, jonka näkemisen nyt tiedän kuuluvan suomirockin tämänhetkiseen yleissivistykseen. Toki ajatuksena oli myös saada Nousiais-keikkatripla täydeksi, ja suorittaa siinä sivussa aina tähän asti näkemättä jäänyt Pää Kii.

Olin nähnyt aiemmin Teemu Bergmanin bändeistä Kakka-Hädän pari kertaa ja Nazi Death Campin kerran. Jälkimmäisenä mainitun keikka on tämänkin illan jälkeen näistä kaikista edelleen paras. Pää Kii on pitkään pitänyt suorittaa, mutta paino on kyllä sanalla suorittaa. Nyt on nähtynä, en ole kohderyhmää. Moni oli, YO-Talon alalattialla, ja varmasti saivat vain rapian puolen tunnin keikasta mitä hakivatkin. Pää Kii roiski karmaisevilla soundeilla, niin että ne muutamat loppupään sävellyksellisesti suorastaan nerokkaat punkrallitkin tulivat mitenkuten läpi.

Sama lava, sama sali, varttia myöhemmin. Räjäyttäjät, tuo ”miksaajan painajainen” olisi niinikään voinut roiskia sinnepäin karmaisevilla soundeilla, mutta ei. Kovaa ajava ja arvaamaton Räjäyttäjät tulikin yllättävän kirkkaasti läpi, ja kuten aiemmin jo sanoin, sillä saako Nousiaisen joka sanasta selvää, ei edes ole väliä. Tai mitä soitettiin, missäkin järjestyksessä. Aivan tavallaan sama, Räjäyttäjät on tajunnanblosauttava rokkikone, joka kannattaa heti tsekata, kun mahdollisuus tulee lähelle sinua. Tai vaikka kauemmaskin. Tämänhetkisten tärkeimpien kotimaisten livebändien kärkipaikoille orkesteri junttasi itsensä ensibiisillään. Puolessavälissä Nousiaiselta alkoivat pudota puolitankoon kultaiset housut. Ei haittaa, vedetään perse paljaana. Pari stygeä myöhemmin housut antautuivat kokonaan. Ei haittaa, vedetään munasiltaan. Vaikka kuulostaisin kuinka kamalalta, tai peräti Rumban toimittajalta, niin sanon silti: Räjäyttäjät on palauttanut vaaran tunteen rock’n’rolliin. Enkä edes väitä, että kyseinen lause olisi itse keksimäni.

Valoa Festival ansaitsee ison kiitoksen nimensä täyttämisestä. Ainoa asia mitä se nimessään lupaa, on tuoda valoa talven synkkyyteen, ja siinä se onnistui tänäkin vuonna mahtavasti. Vielä kun aikataulut pitivät, henkilökunta oli ystävällistä ja tarjonta jo todetunkin moniulotteista, voi jo siirtää katseensa huoletta vuoden päähän. Kiitäen, KG.

Toots & The Maytals (jam) @ The Circus, Helsinki 21.08.2012

Helsingin Kampin The Circus on kuulkaas kansainväliset mitat täyttävä rock-klubi. Tai yökerho, miten vain, mutta rokkiklubi silloin kun siellä bändit soittaa. Ystävällismielinen henkilökunta, narikassa maksu vain jos jotain jätät. Sujuva sisääntulo ja ulosmeno. Toimivat valot ja hyvä soundi. Baaritus ja henkilökunnan määrä mietityn oloisia. Näillähän pärjää jo pitkälle. Helsingissäkin bändit soittavat mitä erilaisimmissa paikoissa, joissa monessakaan ei toteudu edellämainituista kuin pari tai ei yksikään. Hyvä Circus. Lippuhinnat, varsinkin ovella, on jo kipurajan tuolla puolen, mutta arvostaa pitää paikkaa ja bändipolitiikkaansa sinänsä. Eli jos illan anti ei tänään iskenytkään kuin miljoona volttia, ei ollut paikasta kiinni.

Ennen vuotta 1968 ei ollut reggaeta, tai ainakaan termiä reggae. Oli kovin suosittua skata ja oli rocksteadya. Mutta kun armoitettu Jamaikan laulumies Toots Hibbert ja kumppanit eli The Maytals julkaisivat mainittuna vuonna singlensä ”Do the Reggay” (vielä tässä vaiheessa tuossa muodossa), alkoi termi ja rytmi muotoutua siksi, minä sen nykyäänkin tunnemme. Voidaan siis melko oikeutetusti sanoa, että Toots on ”reggaen kummisetä”. Bändi pidensi nimensä nykymuotoon vasta 1971 ja oli vuosikymmenen puolimaihin asti suositumpi kuin itse Bob Marley tai Peter Tosh.

Mutta energinen lavaesiintyjä monesti Otis Reddingiin verrattu Toots on edelleen ja bändinsä miehistönvaihdoksista huolimatta jaksanut saarnata ska-sanaa ympäri maailmaa, ja jaksaa yhä, 66-vuotiaana. Kaverin ei ole tarvinnut pössytellä aivojaan pihalle tai blaadata jalkojaan alta, musiikki on ollut tärkeämpää. Ja nyky-Maytals on kova 7-henkinen joukko ammattimuusikoita.

Silti jokin jäi omasta kokemuksestani tänään puuttumaan. Eikä voi syyttää kuin itseään, ei miksaustiskiä, ei bändiä. Ei edes yleisöä, joka oli varsin pähkinöinä Maytalsien ensimmäisestä koskaan Helsingin keikasta. Eli tunnelmaakin  riitti. Bändi soitti melko tarkalleen puolitoista tuntia, ja kaikki ilmeisimmät ja odotetuimmat hittinsä: ”Louie, Louie”, ”Funky Kingston”, ”Pressure Drop” ja muut, sekä livenä(kin) huikean hienon reggaetulkinnan John Denverin klassikosta ”Take me home (country roads)”. Sekä tietenkin loppuun säästetyn pitkän yleisönlaulatuksen ”54-46 That’s My Number”. 

Pari rockfriikkiyteen liittyvää matkaa olen luvannut itselleni (mahdotonta tosin sanoa, milloin ja millä rahoilla); pyhiinvaelluksen New Jerseyhin Yhdysvaltain itärannikolle ja Jamaikan Kingstoniin pyhille paikoille, mistä niin paljon rockhistoriassa alkoi.  Uskonpa, että itsekin olisin syttynyt aivan toisella tavalla Maytalsien keikkaan, jos vain Karibian aallot olisivat lyöneet lähirantaan ja pöytä ollut täynnä kylmää Red Stripea. Ja tummaa Angosturaa kylkeen…

Itselläni pointti oli tänään, että reggaen yksi ehdottomasti legendaarisimmista ”pakko-nähdä”-tekijöistä on nyt nähty. Pahoittelen itselleni alaviritteistä keikkakokemusta ja olen hyvillä mielin, että todennäköisesti Circuksen sinänsä ilahduttavan runsaslukuinen yleisö sai tänään haluamansa. Bändilläkin vaikutti olevan hauskaa. Yritämme seuraavalla kerralla paremmalla meiningillä, sekä minä että KG.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: