Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “britpop”

Supperheads, Aknestik @ Yo-Talo, Tampere 05.11.2022

1990-luvun viimeistään puolimaissa maailmanlaajuinen brittipopinnostus- ja invaasio oli levinnyt Suomeenkin ja ilmavia kitaroita soittavia bändejä syntyi kuin sieniä sateella. Englanninkielisissä yksi oli ylitse muiden, ja se oli rovaniemeläinen Supperheads. Suomeksi operoivia brittityylisiä bändejä ei liiaksi edes ollut, mutta yksi oli silti ylitse muiden, koko lajityypistöä jo vuodesta 1984 Suomeen rantauttamassa ollut haukiputaalainen Aknestik. Omissa kirjoissa, kun listataan koko kotomaamme rockhistorian tärkeimpiä bändejä, on kumpainenkin Top5:ssa, eikä siinäkään erityisen alhaalla. Niin että kun marraskuinen herkun harvinaisuus konkretisoitui näiden kahden peräti yhteisesiintymiseen, ei vaihtoehtoja paikalla ololle juurikaan ollut. Aknestikin aktiivielämä päättyi vuonna 2002, seitsemän laadukkaan albumin ja satojen keikkojen jälkeen, mutta koskaan bändiä ei ole varsinaisesti kuopattu. Julkisemmin jäsenistöstä on esillä ollut vain laadukasta soolouraa tehnyt solisti Jukka Takalo.

Aknestikin miehistö on pitänyt itsensä mainiossa soittokunnossa, vaikkakin esiintynyt vain hyvin harvakseltaan irtokeikoilla silloin tällöin. Kuluvan vuoden tekemiset ovat saaneet meidät faniston jopa uskomaan ehkä johonkin peräti nousukäyräiseen aktiviteettiiin, mutta katsotaan nyt ja antaa ajan kulua ja mitä näitä peruskliseitä nyt on. Viimeisin julkaisu on harvinaisuuskokoelma vuodelta 2012, eli uutta materiaalia tuskin kannattaa henkeään pidätellen odottaa muuta kuin Takalolta, mutta laatukeikkaa silloin, ja ehkä jopa tällöin, niin mikäpäs se siinä. Tampereen legendaarisen Yo-Talon veto ainakin osoitti, ettei kynttilää ole mitään syytä tai järkeä pitää vakan alla, kun homma edelleen näin komeasti taittuu, ja kun erittäin omistautunut kuulijakunta on yhä ulkona tuolla.

Supperheads pisti kitarat pussiin vuonna 2001, jäsenten hajaantuminen ympäri Suomea ja päivätöitään oli tehnyt tehtävänsä, viiden albumin ja useampienkin listasijoitusten jälkeen. Bändi pääsi peräti Britanniaankin keikoille, ainakin 1998 NME-klubille Lontoon Camdeniin. Tänäkin päivänä kysyn toistuvasti itseltäni öisin, kun en unta saa, miksi en ollut paikalla? Useita edellytyksiä oli. Jos on yksi suomalainen bändi ylitse muiden, jonka kohdalla on vain ja ainoastaan rikollista, ettei kansainvälistä läpimurtoa tullut, se on Supperheads. Jo esikoisalbumillaan ”Breakfast” (1995) jäbät olivat täysin valmiita maailman stadioneille, mitä tulee biisimateriaaliin nyt vähintäinkin. Supperheads olisi voinut olla se, mikä samaan aikaan Britanniassa leipoi itseään megasuosioon, eli James, yksi maailman parhaista bändeistä ikinä. Tai isosti maailmaa kiertänyt Suomen James. Mutta Supparit tulivat Suomesta, eikä viennin osaaminen ja tahtotila olleet kertakaikkiaan kohdillaan ennenkuin vasta muutamaa vuotta myöhemmin metallin alalajeissa. Ja kun Supperheads ehkä olisi ollut valmis lähtemään, maailmankinlaajuinen brittipopinnostus veteli viimeisiään. Niinpä bändi suuntasikin tarmonsa dj-yhteistöihin-ja keikkoihin, sekä dancepoppiin, viimeinen albumi ”Northernplayrealistic” (2001) oli jo jotain niin muuta, ettei vanha fani ole sitä kyennyt edes kokonaan läpi kahlaamaan. Tunnustan.

Tampereen Yo-Talon illassa Supperheads soitti kompaktin 45-minuuttisen setin, biisejä parhaasta päästä, neljältä ensimmäiseltä albumilta. Ensimmäisen puoliskon settiä, erittäin harvoin keikkaileva bändi oli, ja aivan ymmärrettävästi toki, hiukan jäässä. Tai ainakin kovin varovainen. Eihän muutamaa keikkaa varten kuitenkaan voi loputtomiin treenatakaan, kun käsittääkseni kyseinen toiminta tapahtuu edelleenkin Rovaniemellä ja kaikki asuvat ympäriinsä. Paino on kuitenkin erittäin paljon sanalla ”ymmärrän”. Olisin ollut paikalla, vaikka keikan laatu olisi ollut täsmälleen mikä tahansa, tai vaikka jannut olisivat lukeneet tunnin runoja. Puhutaan kuitenkin Supperheadsista.

Veto alkoi tunnustellen, mutta vetreytyi ehdottomasti ja paljonkin loppua kohden. ”Swoonilla” oli helppo aloittaa, ”Easy”, ”Twentysomething”, bändi soi livenä raskaammin kuin näiden biisien osalta levyillä aikoinaan, ja keikattomuuden myötä temmotkin olivat hivenen laskeneet, mutta kaikki se tuntui hyvältä, biisejä oli ikäänkuin puolivahingossa sovitettu hiukan uusiksi. Solisti Juha-Pekka Koivurannan nuoren jäbän herkkä lauluääni oli aina suuri ja olennainen osa Suppareiden erinomaisuutta. Mutta kenenkään ääni ei pysy samana vuosikymmeniä, varsinkaan jos ei harjoita laulua ammattimaisesti joka päivä. Seitsemäntenä biisinä kuullussa ”Little Dreamerissa” Koivurannan ääni alkoi paremmin aueta, ja mies kuulostaa enemmän entiseltä itseltään. Sitten bändi veti omassa kuvitteellisessa toivepahviplakaatissanikin lukevan kunkkubiisin ”Pillow In My Bed”, kakkosalbumilta ”Lunch” (1996). Styge kulki niin hyvin, että koko bändin rentoutumista ja ilmeen muuttumista iloisemmaksi ei voinut olla huomaamatta. Koko loppukeikka sujuikin rennosti ja irtonaisesti. Olisi myös toivonut bändiä soitettavan hiukan kovempaa, siksi tanakasti tuli takalinjojen pop-poliisien huuto toistensa korvaan läpi. Paikkaa vaihtamalla siitä toki selvisi, mutta alapa harrastaa sitä koko ajan, niin jää äkkiä keikat yyberöimättä. Tampereen Yo-Talo ei todellakaan ole Suomen huonoiten soiva mesta, mutta volyymit täällä lienee syytä pitää kohtuullisina, muuten käy huonosti. Montaa muutakin mieltä saa olla, mutta kyllähän kaikki reunaehdot huomioiden Yo-Talo maan parhaita rokkiklubeja on, ja muutenkin laadukas pop-ilta taas alleviivasi sitä, että Tampere on tällä hetkellä, ja on jo jonniin aikaa ollut, Suomen livepääkaupunki. Tampereella tapahtuu hyvällä sykkeellä, ja rock-ja liveasioiden edistämiseksi, pelastamiseksi ja tulevaisuuden takaamiseksi tehdään ahkerasti töitä. Uusia keikkamestoja avautuu, vaikka ajat ovat epävarmat. Samaa ei voi Helsingin perspektiivistä just nyt sanoa.

Supperheadsin nokilla Koivuranta ja basisti Kimmo Valtanen jakoivat spiikkivuorot, kaikki biisit kuulutettiin sisään, ikäänkuin kertauksena, että muistattehan. Muutama kuulutus saikin innostuneita huudahduksia aikaan, en ollut siis ainut vanha fani mestoilla, vaikka odotusten viisarit illan yleisössä kovasti osoittivatkin Aknestikin suuntaan. Ilahduttavasti Supparit soittivat ”Thiefin” aivan järjettömän kovalta ja tavallaan koko uran summanneelta ”Supperheads”-albumilta (1999), ajalta juuri ennen isoa tyylillistä siirtymää ja sittemmin bändin telakoitumista, mutta myös loppuun muutaman ”Lunch”-vauhtiraidan, ”Candidate” ja koko lyhyen setin kruunanneen ”Umbrella Songin”. Viimeiseen biisiin bändi oli jo niin vertynyt, että homma olisi voinut jatkua toisen mokoman, moni maailmanluokan Valtanen/Aarnio-tsibale jäi soittamatta. Ehkä lähiaikoina lisää, hiukan tuunatulla setillä?

Vartti roudaustauoksi rumpuvaihtoineen osoittautui kuinka ollakaan liian optimistiseksi, ja Aknestik pääsi aloittamaan oman settinsä varttitunteroisen myöhässä. Tunnelmasta se ei ollut pois, Yo-Talo pakkautui täyteen ja ilmassa oli suuremmankin urheilujuhlan tuntua, eiväthän Aknestikinkaan keikat mitään turhan jokapäiväisiä tapahtumia ole. Ensitahdeista lähtien jengi lauloi ja tanssi mukana, eikä kyse ollut vähiten Jukka Takalon, tuon Martinniemen Mick Hucknallin karismaattisesta tavasta saada porukat messiin. Kaikki biisit tunnuttiin osaavan ulkoa. Jopa lopummalla settiä, kun rumpali Mikko Rautalin astui eturiviin johdattamaan yhteislaulua ”Unohtumattomat takapuolet”-harvinaisuuskokoelmalta poimittuun ”Oravan joulu”-biisiin, niin miettiä piti, että missä välissä tamperelaiset on tämänkin sanat opetelleet ulkoa. Arvostan. Yhteislaulu lähti jo viimeistään kolmannessa kuullussa ”Maailma on naisia puolillaan”, ja muutenkin meininki oli alusta lähtien kuin klubiolosuhteisiin tungetulla stadionkeikalla. Aknestikilla on vankka, iso ja tanakka kannatus maakunnissa ulkona tuolla. Alun keikkaa yritin stiigailla enempi keskilinjalta paremman kuulokuvan toivossa, mutta sitten tuli joku hössöttävä insinööri tönimään ja tuntui niin paljon paremmalta vain siirtyä pois, kuin alkaa haastattelemaan, että millä oikeudella täällä ketään tönitään. Loppukeikka sujui sivummalta, osin rajoitetulla näkyvydellä, mutta hyväntuulinen ja taidokas popin meining korvasi tänään keskilinjan ja näkyvyyden.

Varhaisbiisit ”Toukokuussa” (1991) ja ”Sata vuotta kaivossa” (1993) soljuivat vaivatta isoimpien myöhemmän uran hittien joukkoon. Maako Härösen alakertainen basso, ja ennenkaikkea Suomen kaikkien aikojen ehkä tyylitajuisimman kitaristin Kai Latvalehdon ilmava ulvotus biisiin kuin biisiin takasivat tuttua ja taattua Aknestik-soundia, Vesa Kupilan komppikitaran ja Rautalinin tanakan rumpaloinnin tukemana. Toistan itseäni, mutta teen sen mielelläni; oli kuin olisi kotiin tullut. Settilistan ehdottomina kohokohtina omille conversensijoille lunastuivat tänään ne, jotka sinne ovat syvimmin myös vuosien mittaan levyiltä lunastuneet: ”Kaksi kaupunkia”, ”Avaruuden aikataulut” ja ”Poutaa”.

Vain kaksi marraskuiseen iltaan ehkäpä turhan kesäistä omaa toivebiisiä jäi soittamatta tänään, toiveplakaatissani luki tietenkin ”Hellemaa” ja ”Kesällä ei mennä nukkumaan”, mutta paino on sanalla ”ymmärrän”. Muuten illan encoreineen 19-biisinen katsaus Aknestikin tuotantoon oli aikatavalla täydellinen entisten ja vähän nykyistenkin nuorten sävellahja. Bändi soi rennosti, mutta isosti ja homma oli edelleen enemmän kuin hallussa. Välillä tulee miettineeksi mm. että kuinkahan tämä maailma osaa arvostaa tämäntyyppisiä biisintekijäkaksikoita kuten Valtanen/Aarnio, tai Takalo/Latvalehto, ja paino on sanalla ”riittävästi”. Nyt kun ajan popmusiikissa biisin, laulun, tsibaleen tai stygen arvostus ei ole rockhistorian aikajanalla todellakaan korkeimmillaan, on mahtavaa nähdä tämmöisiä keikkoja, missä ei soiteta yhtään huonoa välikausiraitaa, ollaan asian kovimmassa ytimessä ja jengi osaa tavaran ulkoa. Yhdekskäätluku oli kuulkaas hienoa aikaa, kun Suomi ja koko maailman soi brittipopisti.

Tulevaisuus on myöhemmin. KG

Placebo (uk), Echo Machine (uk) @ Jäähalli Black Box, Helsinki 13.10.2022

Duunipäivän jälkeen takki on aika tyhjä, mutta hiukan vaihtoehtoisempaa laitaa kulkeneen Britpop-mestaribändi Placebon keikalle on lippu, eikä sitä voi jättää käyttämättä. Ja onhan toki bändi ollut nähtävien listoilla jonossa tämäkin jo kohtuupitkään. Sitäpaitsi, lyhyelläkin tutustumisella voi todeta, että bändin tuorein albumi, maaliskuussa ilmestynyt ”Never Let Me Go” on kertakaikkiaan loistava rieska. Ja levyn ystävät Placebo totisesti palkitsee, albumin 13 raidasta illan keikalla (ja meneillään olevan rundin muinakin iltoina) soi häkellyttävät 11 kappaletta. Periaatteessa bändi voisi soittaa koko platan alusta loppuun järjestyksessä, mutta ei kuitenkaan tee sitä, pitää jättää tila myös muutamalle vanhemmalle hitille ja Placebon tapaan, muutamalle tarkoin valikoidulle coverille. Bändin nokkamies, kitaristi-laulaja Brian Molko on tunnetusti relatiivisenkin itsekriittinen kaveri mitä tulee bändin tuotantoon ja eritoten alkupään, eli 90-luvun albumeihin. Siksi varhaislevyjen biisejä ei kannata Placebo-keikoilla henkeään pidätellen odotella.

Helsingin selvästikin odotetun ja isosti täpinöidyn illan avaa kuitenkin pari minuuttia arvioitua aikaa aiemmin aloittava skottibändi, vuonna 2018 Dundeessa perustettu Echo Machine. Skottifiksaatiolla varustetun rokkifriikin on tämä nähtävä. Ja onhan näiden debyyttisinkku ”St.Elmo” aivan jäätävän kova stadionluokan tamppaus, ja se toki Nordiksellakin, joka tänä iltana on rajatun yleisön Black Box-virityksessä, kuullaan. Mutta, siinäpä se. Yhden biisin odottelu ja kuuleminen ei riitä kummoiseenkaan tarinankerrontaan jälkipolville. Dundeen viisikko soittaa energisesti ja yleisökin on suopea, mutta kun bändillä ei ole kertakaikkiaan mitään omaa, henkilökohtainen mielenkiinto lerpahtaa alkumetreillä. Echo Machine olisi järjettömän kova bändi, jos rockfriikki olisi nukahtanut tammikuussa 1980, ja tovin elvyttyään herännyt jouluna 1999. Bändi kuulostaa Joy Divisionilta, Bauhausilta, Simple Mindsilta, Jamesilta, Oasikselta, Ridelta ja miljardilta muulta maanmieheltään, mutta kovin loputtoman montaa lämppärikiertuetta ei voi näin persoonaton bändi tehdä. Onneksi setti on napakka, selkeästi alle puoli tuntia. Ja onneksi bändi toimittaa asiansa, sanoinko jo, isolla energialla. Echo Machine kilahtaa nähtyjen bändien pitenevälle listalle. Ja on se kolmanneksiviimeisenä kuultava ”St. Elmo” tänäänkin maailmanluokan stadiontamppaus, ei sillä.

Väliajalla on otettava yksi keskigebardi, joka maksaa hokitemppelissä 9 euroa 70 sentttiä, ei 9,80 kuten tässä taannoin äärivirheellisesti väitin. Kovin tyyriiltä tuntuu silti. Ja Nordiksen alta aikayksiköiden täyttyvä narikka kustantaa 4 euroa! Eikä palvelu ole edes ystävällisimmästä päästä, joten syntyy kysymyksiä, kuten mitä täällä tapahtuu? Pasilan Oligark Areena on suljettu, eikä muitakaan isompia keikkapaikkoja ole, joten nyt on Jäähallin etsikkoaika. Etsikkoaika myös tulla 2020-luvulle. Jos vuoden päästä keikyä maksaa 11 euroa, ja narikka vitosen, niin onnea matkaan Helsingin johtavana rockvenuena. On kaikesta huolimatta sanottava, että Jäähalli on alkanut soida hyvin, ja varsinkin kankain verhottuina Black Box-iltoina. Viimeaikoina täällä on nähty myös aivan huikeita lavavaloja. Ja kun Placebo astelee samalle lavalle kuin Hanoi Rocks kolme viikkoa aiemmin, syksyisen sydänalan täyttää lämmin nostalgia. Tervetuloa kaupunkiin Placebo ja unohdetaan nyt se kympin muovituoppi, kaikki on hyvin.

Bändi soittaa tänään kovilla volyymeillä, tai oikeammin bändiä soitatetaan kovilla volyymeillä. Mutta niin tällaista naksun tsaikedeelista ja vaihtoehtoista brittipopia kuuluukin soittaa. Eka biisi (”Forever Chemicals”) menee, toistan itseäni, soundia haeskellessa ja hyviä jalansijoja. Kakkosena kuultava uuden albumin mahtiraita ”Beautiful James” määrittää illan suunnan. Veretseisauttava biisi, kirjoittakaa perässä. Tämä tulee soimaan kotoisassa musacornerissa täysillä vielä pitkään. Pitääkö ”Never Let Me Go”-albumi tilata vinyylinä? Pitää, vastaan.

Ja siitä sitten eteenpäin oheisella settilistalla, joka on ollut käytännössä sama kaikilla viimeviikkojen keikoilla: https://www.setlist.fm/setlist/placebo/2022/jaahalli-helsinki-finland-43b113df.html. Vaikka uusi albumi onkin todella kova paketti, on kuudentena kuultava esikoisalbumi ”Placebon” raita ”Bionic” kuin purske raikasta vettä. Ajalta, ensinnäkin myös henkilökohtaisesti golden days, mutta myös ajalta jolloin Placebon biisinkirjoittaminen oli neitseellisesti jyvällä, mutta ei ollut vielä puhjennut 2000-luvun oraalle. Ja kun puhutaan Brian Molkon itsekritiikistä, niin alkuaikojen isoja hittejä ei tietenkään soiteta. Uuden albumin raidoista Stadin illassa ”Beautiful James”, ”Hugz” ja ”Too Many Friends” ovat jollain tapaa ylivoimaisia, ainoa asia mitä henkilökohtaisesti voi toivoa on oma parempi vireystila ja oma parempi valmistautuminen keikalle, joka tällä kertaa on jäänyt keskimääräistä harrastuneisuutta huomattavasti heikommalle. Illan keikasta jääkin iso, ei, erittäin iso nälkä nähdä Placebo uudestaan.

Brian Molko vaihtaa kitaraa jokaiseen biisiin, laskujeni mukaan vähintäinkin kappaleen numero 14 kohdalle, täsmälleen tällaistakaan en ole aiemmin nähnyt. Tokikaan Molkolla ei ole lavan takana 21 kitaraa koko illan biisilistaa varten, mutta neljää yksilöä kierrätetään kipaleesta toiseen. Jokainen biisi päättyy siihen, että Molko vaihtaa lennosta kitaraa, ei spiikkaa mitään, aloittaa vain uuden stygen. Mahtavaa omistautumista, mahtavaa vähät välittämistä. Ja kaikki paikallaolijat ovat onnellisia, että Molkon takavuosina keikkoja keskeyttäneet terveyshuolet ovat ainakin toistaiseksi ohi. Stefan Olsdal, bändin toinen korvaamaton, soittaa väliin kitaraa, väliin bassoa , ja hoitelee stemmoja. Muu bändi tukee ja komppaa varjoista, mainittavimmin Angela Chan kiippareineen ja parin biisin sähköviuluineen, jotka molemmat instrumentit syventävät, tai peräti ehkä keventävät illan perustummaa toimitusta.

Varsinainen setti kattaa 18 biisiä, ja suurin osa tuoreimmasta albumista on soitettu läpi. Kuinka moni bändi pystyy tähän? Liian moni kiertää soittamassa puolihäpeillen yhtä stygeä uusimmalta albumilta, koska niin on minimissään tehtävä. Placebo elää ja voi hyvin, ikäisekseen paljon nähnyt bändi jo vuodesta 1994. Ennen encoreita on suoritettava henkilökohtainen poistuminen paikalta, kansan parissa suoritettava maitojunamatka ei valitettavasti laatukeikkojen päättymisiä odottele. Encoreita kuullaan kolme, Placebon tapaan pari coveria, joista ehkä mielenkiintoisemmin Kate Bushin ”Running Up That Hill”, biisi joka ”Stranger Things”-televisiosarjan avittamana elää nyt uutta elämää. Placebon aikoinaan levyttämäkin versio ei liity viimeaikaisiin tv-tapahtumiin tosin millään tavalla. Placebon syksyn 2022 Helsingin vierailu jää omalta kohdalta hiukan väsyneeksi, alaviritteiseksi ja loppupäästä lyhennetyksikin, joten Placebo on pakko nähdä joskus uudestaan. Sen merkitystä tärkeänä Britpop-bändinä ei kukaan täyspäinen kiistä, vaikka sitä ei aikalaisittain koko genreen edes kelpuutettu. Ja hei, milloin näkee ihminen Jamesin, milloin näkee Riden, milloin näkee Supergrassin ja kaikki ne miljardit muut. Vielä on sarkaa. KG

Lanai, Ivory Woods @ O’Connell’s, Tampere 22.03.2019

Tampereen Rautatienkadun O’Connell’s on aidohkoa tunnelmaa jo vuodesta 1996 tarjonnut irkkupubi ( huom! ei saa sanoa irkku, ellei ole käynyt Irlannissa), joka näin ensilivekäynnillä osoittautui myös ihan mainioksi keikkapaikaksi. Joskus takavuosina oli tullut kietaistua mestoilla joku yksittäinen pintti, mutta liveillat täällä olivat vielä korkkaamatta. O’Connell’s on ihan oikea pikku keikkavenue, ei mikään suomirockin bronttosaurusten kyllästymiseen asti jankkaama ”pizzerian nurkka”. Täällä on valot, monitorit ja miksaustiski. Näkyvyys lavalle on hyvä, kun saapuu ajoissa, paikka sijaitsee aivan kaupungin ytimessä, ja soittoajat on talon asujaimiston suojelemiseksi erittäin aikuismaiset. Keikat alkavat klo 20, ja päättyvät kympin uutisiin, lavalla nähdään usein nousevia tulevaisuuden lupauksia, ja myös erittäin kiinnostavia paikalliscomboja. Liveiltojen lisäksi paikka tarjoaa mm. englanninkielistä stand-upia, jota sitäkään ei ihan joka pizzerian nurkassa kuule.

Paikalle houkutteli nelihenkinen oululaisyhtye Lanai, joka kiertää 13 vedon kevätrundiaan, tuoretta esikoisalbumiaan ”Ship’s Bell” juhlistaen. Ja mikäs on juhlistaessa, bändin debyytti on sitä laatua, että moni saisi ottaa mallia. Siitä, miten ulos tuonne ei kannata lähteä, ennenkuin on valmis, tai on jotain annettavaa. Huolella ja paneutumisella kypsytetty esikoisalbumi on jo nyt vuoden kotimaisia kiekkoja, tapahtuu mitä tapahtuu. MOT, mikä on todistettavissa levyyn tutustumalla. Ja jos saa olla ihan umpirehellinen, O’Connellsin liveiltaan houkutteli vieläkin enemmän sen avaaja, tänään soolona esiintynyt Ivory Woods-nokkamies Jussi Alamikkelä.

Ivory Woods on illasta ja paikasta riippuen jopa kahdeksanhenkinen bändi, soittokaverikollektiivi. Mutta myös akustiset soolokeikat Alamikkelä, bändin biisintekijä ja perustaja, soittaa nimellä Ivory Woods. Tällä kertaa kuultiin reilun puolen tunnin otanta Ivory Woodsin yhden EP:n ja yhden pitkäsoiton laajuisesta tuotannosta. Ja sanotaan se nyt tähän väliin, pois kuleksimasta, että Ivory Woods on kovinta englanninkielistä rockmusiikkia tästä maasta aivan järjettömän pitkään aikaan, lavalla nähtiin kenties tämän hetken armottomin englanniksi esiintyvä kotimainen biisintekijä. Sainpahan sanottua. Asia selviää ottamalla tarkasteluun Ivory Woodsin eponyymi esikoisplatta (2017), ja sitä seurannut, viimevuotinen ”All The World Is Yours”-EP. Biisit kuten vaikkapa ”Fahrenheit”, joka nytkin soi kohti lyhyen setin loppua, ovat maailmanluokkaa. Ivory Woodsin tähtäin bändinä on päästä kotimaisista ”pizzerian nurkista” pidemmälle, ulkomaille, ja kerrankin on helppo olla samaa mieltä, että juuri sinne bändi kuuluu. Alamikkelä on Oulun Jesse Malin ja Suomen Ryan Adams yhtäaikaa, mutta mikään vertailu ei silti tietenkään tee oikeutta Ivory Woods-biisien persoonalliselle otteelle. Itse bändi kutsuu musaansa alternative folkiksi, mutta sekin maistuu nyt nähdyn livevedon jälkeen ahdistavan rajoittavalta polttomerkiltä. Ivory Woodsin biiseissä ja etenkin sen bändisovituksissa kaikuu pohjoisenglantilainen, isosti ilmava brittirock, ja aavemaisen lavea americana yhtäaikaa.

Lyhyen settinsä aikana Ivory Woods alias Alamikkelä vaihteli kahta akustista kitaraa, biisit soivat ytimeensä riisuttuina, ilman kommervenkkejä. Miehen lauluäänestä tulee paikoin mieleen mainittukin Malinin poika, ja joissain kohdin peräti Liam Gallagher. Siviiliammatiltaan englannin kielen puhetyöläisenä, Alamikkelällä on kieli hallussa, ja sitä aivan liian usein enkun lausumiseen linkittyvää ohutta (eikä aina edes niin valtavan ohutta) myötistä ei tarvitse näillä keikoilla tuntea. Se on iso ja merkittävä lisä Ivory Woodsin valmiiseen ulkomaille lähdön pakettiin. Kakkosena soinut ”Cranes” on aivan mykistävän komea biisi, mutta kun se ei edes ole ainoa. Puoleen tuntiin ei mahtunut huonoa hetkeä, ja sikäli vakuuttavasti Ivory Woods toimitti, että salin takaosan esiintyjästä täysin vähät välittänyt kaakatuskin jäi ainakin hetkittäin omaan arvoonsa. ”All The World Is Yours”-EP:n nimibiisistä jäi suorastaan korvis eli korvamato vielä seuraavaankin päivään. Setin päättäneeseen erittäin erittäin kauniiseen ”Northern Soul”-biisiin Alamikkelä sai kaverikseen illan pääbändin kitaristin Petri Kuuselan. Seuraan tilannetta, ja kun Ivory Woodsin voi nähdä bändikeikalla, olen paikalla.

Pienen rouduutauon jälkeen lavan otti haltuun Lanai. Setin avasi tuoreen, pitkään kypsytellyn albumin aloittava ”Hold onto Nothing”, ja heti sen perään soitettiin aivan häkellyttävän hieno biisikaunokki, albumin sulkeva ”I Have Been There”. Tässä kohdassa keikkaa tuli ensimmäistä kertaa mieleen Steve Earle, ja ymmärrämme, että tämä on todella paljon sanottu. Mielleyhtymä syntyi Kuuselan kitaroinnista, biisirakenteista, ja rytmiryhmän lämpimänrouheasta The Dukes-soundista. Ja vaikka jollain tapaa bändin paras terä ehkä keskittyikin aivan alulle settiä, oli klo 22:n lavallaliikkumiskiellon hetkellä kuitenkin tunne, että älkää nyt vielä lopettako. Illan ainoa cover, Quiles and Cloud-laina ”All My Trouble Gone” todisti sekin lähinnä Lanain oman biisimateriaalin erinomaisuutta. Lopulla settiä kuultu, vielä levyttämätön ”Heaven” puolestaan alleviivasi, että esikoislevy ei ole onnellista sattumaa, vaan että jatkoa seuraa. Lanain ainutlaatuisen laadukas, laveaa Heartworn Higwayta rullaava americana, johon maustuu mukaan kuin salaa skandinaavisen kansanmusiikin kaikuja, ei olisi kuitenkaan niin ainutlaatuista, ellei kaiken yllä soisi Tanja Torvikosken aivan järkyttävän kaunis lauluääni. Se, yhdessä Kuuselan tyylikkään kitaroinnin kanssa, ja biisintekijäparin saumaton yhteisymmärrys, voi viedä pitkällekin. Tai toivottavasti vie. KG

Boy Pablo (no) @ Tavastia, Helsinki 15.01.2019

Norjan kovimman, komeetan lailla nousuja kiitävän popilmiön Boy Pablon takana on yhden nuoren miehen, chileläistaustaisen Nicolás Pablo Rivera Muñozin visio. Ymmärrettävistä syistä, joulukuussa 2015 Pablo lanseerasi itselleen ja poplaulujensa esittämiselle hieman kompaktimman taiteilijanimen. Kotikaupunki Bergenin omien Bergenfestien vuoden 2016 artististipendi ennakoi jo tulevaa menestystä. Alunperin 2017 YouTubeen ladattu sinkkubiisi ”Everytime” saavutti lyhyessä ajassa miljoonia katselukertoja. Kyllä, miljoonia. Norjasta käsin, eikä tekijä ollut edes täysikäisyyttä saavuttanut jantteri. Ilmiö oli valmis. Toukokuussa 2017 ilmestyi esikois-EP, kuusibiisinen ”Roy Pablo”, ja viime lokakuussa sen seuraaja ”Soy Pablo”. Voi Pablo, miten upeita poplauluja syntyy koko ajan, onko jo keväällä aika vielä yhden EP:n (ennen pitkäsoittoa), ja onko sen nimi Toy Pablo?

Boy Pablolla oli ilo ja kunnia avata rockvuosi 2019 kaikkien aikojen ensimmäisellä Suomen keikallaan, ja tämän rundin ainoalla sellaisella myös. Helsingin Tavastialta, jonne keikalle päästäkseen Pablo oli sentään onnekkaasti jo täyttänyt 18, matka jatkui Tukholman ja Tanskan kautta koti-Norjaan. Pablon kesän festarikalenteri on vielä julkistamatta, mutta kovin vaikea olisi esittää hämmästynyttä, jos sieltä joku Pajukon vetokin löytyisi. Tyyliin Sideways tai Flow. Ei, pliis, älkää tuoko näitä nuoria miehiä Flow’n näyttäytymiskekkereihin, menevät ihan hukkaan siinä ahtaassa vellonnassa. Niin, ellei peräti näin, mutta yhtäkaikki Boy Pablo järkkäsi bändeineen niin laadukkaan vuoden avauksen, että vastaavaa on taas haettava useamman sellaisen takaa. Koettiin hillittömän kova popillansuu vain väljästi kansoittuneella, ja tänään upeasti soineella Tavastialla. Kerrankin ei tullut pakonomaista tarvetta tunkea pro-korvatulppia aivokurkiaiseen asti. Muutenkin oli tunnelma erittäin kohdakkain. Yleisö, nuori ja naisvoittoinen, osasi käytännössä koko tuotannon ulkoa, eikä oikeastaan yksikään biisi aiheuttanut ”mikä tää nyt olikaan”-päänpyörittelyä. Sikäli toki helpohkoa, että Boy Pablon levytetty tuotanto käsittää vain alle 20 biisiä ottaa haltuun.

Näyttökuva 2019-1-16 kello 20.08.12

Edellä mainittu seikka johti siihen, että koko keikka encoreineen kellotti vain 70 minuuttia aika tarkalleen. Ja uskokaan kun sanon, aika ällistyttävän harvoin toivoo, ettei tämän vielä tarvitsisi päättyä. Erittäin paljon sanottu teini-ikäisestä jäbästä, joka on kolmessa vuodessa singonnut itsensä lukion yhteiskuntaopin tunneilta soittamaan Thaimaahan, Taiwanille, Filippiineille, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Ja homma on vasta ylöslämmittelyvaiheessa. Tätä on nykyaika.

Boy Pablon levytettyä tuotantoa vaivaa mielestäni sanalla sanoen munattomuus, alakerran puute, tunnelmien puute. On yhtäkuin opastavan tuotantokäden, kaitsijan puute. Mutta livenä Pablo bändeineen pääsikin yllättämään, kuitenkin pikku skeptiikalla itsensä valelleen keikkakävijän, joka oli enemmän tai vähemmän varautunut näkemään ”vain” komeettamaisen popilmiön. Kirjoittamillaan biiseillä, ja koko bändin (joka koostuu neljästä Pablon ihan konkreettisesta lukioluokan kaverista) rennon avoimella otteella, matka voi olla pitkäkin. Jos nyt jo itäisessä Aasiassa odotetaan kieli pitkällä pitkäsoittoa ja uusia rundeja, niin ihan hyvin on jässikällä pulla uunissa. Keikalla nimittäin myös nuo levyiltä uupuvat asiat, kuten nyt vaikkapa temmon vaihtelut, botne ja muna, löytyivät. Syntyi hillittömän laadukas, hauska, tunnelmallinen ja kompakti pophetki Pablon lahjakkuuden ympärille kietoutuen. Bändin hassuttelu ja erittäin epärocktähtimäinen itseironia oli jotain, mitä soisi näkevänsä välillä maturoituneemmaltakin rocktahkon kiertäjältä. Välillä heitettiin viisiääniseksi acapellaksi ja välillä tykitettiin vuorotellen crazyt breakdancemuuvit.

Mielenkiintoista sinänsä, Aasian keikat Pablo on lähestulkoon avannut kakkos-EP:n jalan alle menevällä hittiraidalla ”Dance, Baby!”, mutta nyt se säästettiin aivan loppuun settiä. Ja niinhän tuo toimi nimensä mukaisesti toki täälläkin. Mutta että settilistoja tutkimalla näyttää, että Itä-Aasiassa on yritettävä sinne jalan alle aiemmin, heti alussa. Ehkä pohjoisen yleisöt eivät olekaan ihan niin jähmeitä, kuin yleisesti luullaan. Pablon ehdottomasti paras biisi on ”Ur Phone”, samaiselta viime vuoden pikkukiekolta, se helkkyy taivaallisen ilmavana 90-luvun kultavuosien brittipoppina. Muutenkin Boy Pablo piti ikkunaa auki kyseiseen aikakauteen, sen biiseissä kuuluu Travis, Verve, James, Cornershop ja ne kaikki kymmenet upeat ajan bändit, mutta silti Pablolla on oma ote. Ja mitä sitten, jos ”TKM”-biisin johtosävelmä ei välttämättä olekaan ihan sataprosenttisesti oma, kaikki on jo tehty miljardi kertaa. Ja jos nuorisolaiset löytävät jonkun asiallisen Norjan pojan kautta kultakauden Britpopin, vaikka ihan vahingossa, niin täällä päässä nousee lippu salkoon. Keikan kohokohtia illan yleisölle olivat jo mainitut, etenkin sinkkuhitti ”Everytime”, joka itseasiassa on Pablon kirjoitustalentilla aika keskinkertainen biisi, mutta olisi silti aikoinaan vaikkapa The Verven kevyenä kesäsinglenä myynyt iisisti kryptoniittia. Toki siihenkin biisiin bändin mainiot sovitukset toivat paljon levyversiota enemmän lisäarvoa, varsinkin tanakkalyöntisen lukiokamu Sigmundin rumpalointi ryyditti monet biisit uusiin ulottuvuuksiin, niiden core, ydin, juju, juttu tuli paremmin livenä esille, niistä tuli parempia. Niinkuin nyt vaikkapa lyhyenä soinut ”T-Shirt”, joka pelkästään todisti että (konkreettisesti) college rock elää ja voi hyvin, eikä ihme että Boy Pablo on näin nopeassa tahdissa päässyt jo rundaamaan vaikeasti määriteltävän lajityypin kultamaahan. Brittipopin ja Amerikan power popin lisäksi Pablon tuotanto on vaikuttunut kasarin alun syntikkapopista, ja paikoin New Wavesta, kuten nyt vaikka upeasti kulkenut ”Losing You” todisti. Hyvä Pablo. Täältä irtoaa ekan Suomen keikan perusteella lopputorkkaan ihan vaivatta arvosana eximia cum laude approbatur. Kiitos Live Nation, rockvuosi on avattu, ja kovalla laadulla. Tavastiallakin on nykyään jotenkin erityisen kiva käydä, varsinkin kun harjaantuneella keikkaintuitiollaan osaa poimia oikeat illat. KG

Liam Gallagher (uk), The Cardigans (swe) @ The Tall Ship Races Music Festival, Linnanpuisto, Turku 21.07.2017

Tapasin Noel Gallagherin Lontoon Sohossa vuosia sitten. Kohtaaminen oli lyhyt, kuten arvata saattaa, ja varsin small talk-painotteinen. Silti, armottomalle rockmytologistille tapaaminen oli enemmän kuin ikimuistoinen, ja tapahtui vieläpä Wardour Streetin puolimaissa (mainion The Moon and Sixpence-pubin edustalla), eli ihan kulman takana siitä kohdasta, missä Oasiksen kakkosalbumin ”(What’s The Story) Morning Glory?” kansikuva oli otettu (80 Berwick Street). Oasis sensijaan jäi aikoinaan näkemättä, kuinka ollakaan. Suomessa bändi vieraili vuoden 2000 Ruisrockissa, ja itse onnistuin tokikin olemaan jossain muualla. Kuinka olla. Joten, kun Gallagherin Oasis-veljeksistä sen toisen, Liamin, ensimmäisen soolokiertueen Suomen keikka varmistui Turkuun, vaihtoehtoja paikallaoloon ei saatu eikä annettu.

Tall ships fest logo

Oasiksen jälkeenhän Liam pyöritti Beady Eye-bändiään 2009-2014. Se julkaisi kaksi albumia, ja pantiin sitten jäihin. Tulevan lokakuun 6. päivä julkaistaan kuitenkin vasta Liamin ihan oikea ensimmäinen sooloalbumi, ”As You Were”. Albumilta on ulkona kaksi singleä, ja plattaa ennakoiva kiertue on täydessä käynnissä. Suomea ja sen Turkua siunattiin todella harvinaisella herkulla, Liamin veto Tall Ship Races-purjelaivatapahtuman yhteydessä oli ainoa keikka näillä edes nurkin, täältä kiertue suuntasi Pariisin kautta Aasiaan. Ja lähimmilläänkin Liam nähtiin tosiaan kesäkuussa Norjan Bergenissä, eli ei siis ollenkaan lähellä.

Oi aikoja, oi tapoja. Oasis oli 90-luvun puolenvälin huitteilla tyyliin maailman suurin rockbändi, nyt Liam Gallagherin tähdittämä ilta ei myynyt ennakkoon loppuun. Osasyynä varmasti se, että illan muut artistit tuntuivat varsin hätäisesti valikoiduilta, kesä on täynnä massatapahtumia valua jo korvista ulos, ja että Turussa oli kyseisenä perjantaina paljon muutakin sutinaa. On taatusti niin, että isot tapahtumat syövät toisiaan. Järjestäjä oli myös uhkarohkeasti sijoittanut Liamin soittoajan todella myöhään ajankohtaan, alkamaan peräti vasta 00.20, joten ihan hirvittävän kaukaa ei porukka tohtinut matkaan lähteä, Turun kaikki hotellit oli varattu umpitäyteen jo viikkoja ennakkoon, ja viimeisten huoneiden hinnat seilasivat häkellyttävän ja naurettavan välillä.

Illan Turun linnan valvovien silmien alla, sataman viereisessä Linnanpuistossa olivat avanneet kotimaiset artistit jo varhain iltapäivällä. Liamin varsinaisesti lavalle lämmitellyt ruotsalainen The Cardigans sai soittovuoron juuri kun kesäehtoo alkoi pätevämmin hämärtää, eli 22.20 aikatavalla minuutilleen. Jönköpingin poplähettiläs niinikään oli ollut aina näkemätön bändi, vaikka se suosionsa huippuaikoina ramppasikin Suomessa aina kun kissaeläimiä ristittiin. Ei sillä, bändi oli aina ollut tarkoitus suorittaa, mutta mikään pakollinen nähtävä se ei koskaan tuntunut olevan. Orkesterin setistä jäi nytkin kuulematta muutamat ensimmäiset biisit, kun lähtö alakaupungista hiukan venähti. Mutta hyvin pääsi tässäkin vaiheessa Cardigansien kyytiin, bändi osoittautui kertakaikkiaan kovan luokan ammattimaiseksi keikkakoneeksi, ja jos pystyssä pysyvät, saanevat uudenkin otannan. Keikan kestäessä nimittäin alun omakohtainen pikkuruinen skeptiikka vaihtui muutaman täsmäiskupoppisbiisin aikana hienoiseen innostumiseen, ja loppumaku ruotsalaisten vedosta olikin äärettömän positiivinen. Hieno bändi, jotain sen hienoudesta kertoo pari asiaa: The Cardigans soittaa alkuperäisessä kokoonpanossaan vuodelta 1992, ovet eivät ole paukkuneet. Ja toisaalta, bändi ei ole julkaissut mitään uutta vuoden 2006 jälkeen, ja on silti näin vetreä, raikas ja ajankohtainen. Eikä se edes keikkaile kovin tiuhaan nykyään, siksi tämänkaltainen suvereniteetti nostattaa hattuni.

The Cardigans on hyvä esimerkki siitä, että bändin radiohitit eivät suinkaan aina ole parhaita biisejä. Ne nyt sattuvat olemaan levy-yhtiöpomojen valitsemia sinkkujulkaisuja, jotka tietyssä suosion vaiheessa lähtevät armottomaan radioasemarotaatioon, ja sen jälkeen ne tulevat meiltä monesti pakkolapioituina suusta ja korvista ulos. Kuten nyt vaikkapa ”Lovefool” ja ”My Favourite Game”, joiden kuuleminen vihdoin livenä ei tuntunut yhtään miltään. Harmi että alussa vedetty ”Erase/Rewind” jäi nyt verrokkina kuulematta, olisiko se saanut kenties saman kyllästehitin kohtalon. Mutta ne muut potkivatkin sitten oikein kunnolla. The Cardigans soitti todella kuulailla ja erottelevilla soundeilla, kiitos tiskille. Eikä tämmöistä maailmanluokan voimapoppia oikein muilla kannata toki soitattaakaan.

Setin ehdottomat huippuhetket olivat järjettömän kaunis ”Rise and Shine”, sekä perättäin soitetut slotin loppupään ”I Want Some Fine Wine and You, You Need to Be Nicer” ja hituri ”Communication”. Kuten todettua, näin upeiden popkauneuksien jälkeen ei ”Gran Turismo”-albumin (1998) hittiraita ”My Favourite Game” tuntunut keikan päättäjänä enää juuri miltään. Ai niin, ja kesken setin laulaja Nina Persson tulkitsi säkeistöllisen verran iskelmäklassikkoa ”Itämaista rakkautta”, suomeksi siis, erikoisherkkuna maalle, jossa bändiä on aina isosti ymmärretty ja lämmöllä otettu vastaan, vielä silloinkin kun megasuosio on jo loistanut poissaolollaan. Perssonilla on varsinkin korkeammalle kurottaessaan todella sielukas ja kaunis ääni. Suomi-iskelmän klassikko taittui sykähdyttävän hienosti vain toisen kitaran säestämänä, Persson selvästi ymmärsi syvemminkin mitä lauloi ja fraseerasi aivan häkellyttävän natiivilla tavalla. Pitkälti tämäntyyppisellä biisilistalla The Cardigans tätänykyä esiintyy: https://www.setlist.fm/setlist/the-cardigans/2017/grona-lund-stockholm-sweden-33e644d1.html

Tuli tuossa alumpana kesää oltua muutamassa aika lähmäisesti ylöspannussa massatapahtumassa, vaikka toki niissäkin rockin ilosanomasta siinä sivussa päästiin nauttimaan. Mutta Live Nationin ahneiden hölmöilyjen jälkeen Turun Linnanpuiston Tall Ship Races Music Festival tuntui suorastaan lutuiselta ja intiimiltä tapahtumalta. Portilla kaikki sujui nopeasti ja oheistoiminnat oli sijoitettu ympäri puistoa lavan seutua häiritsemättä. Esiintymislavan ja anniskelukarsinan väliin mahtui juuri se joukko väkeä, joka siihen halusikin, bändit näki varsin läheltä ja pääosa porukoista ihan käyttäytyikin. Niin onneksi myös rockhistorian yksi legendaarisimmista kiukkuliisoista ja tuittiksista, William John Paul Gallagher, aka Liam

Toki Liam piti välispiikkinsä kylmäkiskoisen lyhyinä ja napakoina, mutta niin ne kannattaa 70 minuutin soittoslotissa pitääkin. Miehen maineen tuntien, ei silti jäänyt mitenkään kaltoinkohdeltu olo, musiikki toimi, bändi toimi, biisilista oli mitä mainioin. Jos joku haluaa kuulla tarinoita Liamin lapsuudesta Manchesterissa, kannattaa lukea muistelmat, keikoilla on hyvä soittaa musiikkia, se joskus artisteilta leppoisasti juttupäissään unohtuu. Lavan eteen pakkautunut yleisö oli menossa mukana isolla sykkeellä jo, kun tutuksi ja totutuksi muodostunut alkunauha, eli Oasiksen ”Fuckin’ In the Bushes” pärähti soimaan. Kahdella Oasis-klassikolla lähdettiin liikkeelle, ”Rock’n’Roll Star” ja ”Morning Glory”. Shortseihin ja vihreään armeijapusakkaan sonnustautunut Gallagher lauloi tunnusomaisesti alakautta ja etukenossa, kädet selän takana. Muutamissa biiseissä mies tarttui marakasseihin tai tamburiiniin, niinkuin on tapana ollut.

Kolmantena kuultiin tulevan sooloalbumin esikoissinkku ”Wall of Glass”, jonka porukka jo tuntui osaavan melkein ulkoa. Siinä missä veli Noel on koonnut High Flying Birds-bändiinsä entisiä Oasis-muusikoita ihan urakalla, soittaa Liam tuntemattomampien janttereiden kanssa. Mutta ei se haittaa, bändi soi rouheasti alakerrasta, silti erottuvasti. Vaikkakin pääbändiä ajettiin tänään kovilla volyymeillä, soundi pysyi mainiosti hanskassa.

As You Were”-albumilta kuultiin peräti seitsemän raitaa, vaikka se ei ole kaupoissa vielä yli kahteen kuukauteen. Näistä parhaiten toimi kahdeksantena vetona kuultu ”Chinatown”, käsittämättömän komea biisi, joka vertautuu jo syntyessään Oasiksen klassisimpiin hitteihin. Biisi on Liamin yhdessä tuottajansa Greg Kurstinin kanssa kynäilemä ja julkaistiin sinkkuna kesäkuun lopussa. Pitkään aikaan en voi sanoa odottaneeni yksittäisen biisin kuulemista livenä näin hartaasti. Toinen kohokohta tuoreelta levyltä oli ehdottomasti raskaalla kädellä louhittu ”You Better Run”, jossa kahden kitaran murina ja kellarikerroksen jynkkybasso toimivat tänään kenties komeimmin.

Omaksikin hämmästyksekseni illan tykein Oasis-raita, joita Liam bändeineen soitti siis kuusi kappaletta, oli kuitenkin kuulluista epäilmeisin ja vähiten kulunut, eli ”Slide Away”. Siinä bändin raskaskätinen toimitus oli just eikä melkein. Keikka päättyi pariin Oasis-raitaan, ensin ”Be Here Now” ja lopuksi tietenkin ”Wonderwall”, jonka Liam tutusti tulkitsi vain toisen kitaran ja rumpalin perkussioiden tukemana. Loppuun asti kompaktisti, ei pitkiä sooloja, ei pikkupuheita, ei umpiturhaa yleisön laulattamista, eikä ennenkaikkea encoreita; 13 biisin ihailtavan napakka setti, ja pois. Eli näin napakka: https://www.setlist.fm/setlist/liam-gallagher/2017/linnanpuisto-turku-finland-3be5a448.html

Nyt on molemmat Gallagherin lahjakkaat veljekset nähtynä, eri tavoilla tosin. Seuraavaksi pitää kärkkyä vimmatusti mahdollisuutta kokea lavalla Noel Gallagher’s High Flying Birds. Toki Oasiksen paluustakin haaveillaan, mutta muut tekevät sitä jo niin hengästyttävän paljon, että voin itse käyttää aikani paremminkin, kuten vaikkapa ihan olemassaolevien bändien näkemiseen. Työnsarkaa nimittäin riittää. Mutta kiitos Turun, nyt tuli kuitatuksi hyvinkin laadukkaassa illassa samalla kertaa kaksi erittäin keskeistä 90-luvun popnimeä. Turku on muuten Suomen hienoin kaupunki, mutta jos tunnette turkulaisia, niin älkää tätä nyt niille kertoko. KG

 

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: