Mike Watt & The Missingmen (us), Uz Jsme Doma (cze) @ Klubi, Tampere 15.05.2015
Lavalla on neljä ison vauvan näköistä jamppaa, ahtautuneina kokovalkoisiin kosmonautin alusaluihin. Kasvoista ei saa hämärässä selvää. Musiikki velloo funkin, itäeurooppalaisen kansanmusiikin, jonkinlaisen proto- tai postpunkin ja polkan väliaallokossa. Lavalla on Uz Jsme Doma, tsekkiläisen dadan ykköslyönti jo vuodesta 1985. Bändi onnistuu energisessä kolmevarttisessaan kuulostamaan kaikelta Ebba Grönista Piirpaukkeeseen, Talking Headsista Fugaziin, Frank Zappan ja Damnedin kautta. Ja meininki on koko ajan hirmuinen. Orkesteria ei edes haittaa, vaikka paikalla on Tampereen kokoisesta kaupungista 15 rokkifriikin otanta, se on tottunut myllyttämään hämyisissä luolissa salakeikkoja kommunismin aikaan, silloin kun oli parempikin olla näkemättä, ketä kaikkia paikalla on.
Prahan oudolla smurffilaumalla on takanaan seitsemän studioalbumia. Kukaan ei teknisesti ottaen, eikä tarvitse edes mennä kovin tekniseksi, ole enää perustajajäsen, mutta koskettimissa, kitarassa ja laulussa vaikuttava bändin (nykyään) yksinoikeudellinen biisintekijä Miroslav Vanek on ollut remmissä vuodesta 1986. Vanek on maassaan arvostettu runoilija ja avantgardisti, jonka ura alkoi jo 1981 punkryhmä Fourth Price Bandissa. Renessanssisihmisenä Vanek on myös elokuvasäveltäjä, kirjailija, levytuottaja ja leffakoulu FAMUn musiikkidramaturgian opettaja.
Uz Jsme Doman hämmentävän vedon aikana tajuaa, miksi niin monet itäeurooppalaiset bändit kuulostavat siltä kuin kuulostavat. Vaikkapa nyt meille suomalaisille tutummat veljesbändit Eestistä, samoihin aikoihin perustetut, kuten Singer Vinger, Vennaskond, J.M.K.E., Röövel Ööbik ja monet muut. Puolimaissa 80-lukua alkoi esiripun raoista kulkeutua länsimaisia rocklevyjä salaa tai tuttujen kautta idässä kuultaviksi, ja monet niistä iskivät niin kovaa, että syntyi pakonomainen aalto perustaa bändejä. Paljon hyvää syntyi noina vuosina, vaikka muuten innovatiivisista ajoista ei ehkä kannatakaan puhua. Bändeillä ja tekijöillä kuten David Bowie, Talking Heads, Pere Ubu, Public Image Ltd. jne oli valtava vaikutus, ja se tausta kuuluu Uz Jsme Domankin tuotannon läpi. Bändi kuuluu olennaisesti siihen jälkipunkin ja glasnostin synnyttämään bänditsunamiin Itä-Euroopasta, johon monen noista maista koko rockperintö perustuu.
Eikä tässä kaikki, Uz Jsme Doman veto on kaikessa energisyydessään, kuviakumartelemattomuudessaan ja häpeilemättömyydessään parasta todella pitkään aikaan. Korostan parasta, vaikka tälläkin sivustolla tulee kehaistua yhtä ja toista artistia pelkästään siksi, että on oppinut välttelemään ilmiselvästi kehnoja keikkoja. Edellisen kerran Uz Jsme Doma oli soittanut Tampereella 1991, ja kuten Vanek totesikin spiikissään, kannattaa tulla (tai mennä) katsomaan bändi uusintana Tsekin maaperälle, mikäli täkäläisvierailut ovat näin harvinaista herkkua. Hehkuttamatta paras, sitä kohti, että näkee nämä kotikentällä, voi olla aika hikiset bileet.
Sitten lavalle nousee toinen jälkipunkin legenda, vuonna 1980 The Minutemen-yhtyettä perustamassa ollut Mike Watt, monissa kronikoissa maailman parhaiden basistien joukkoon ylennetty. Eikä suotta, miehen jazzahtavan funkahtava ote Minutemenin levyillä toimi innoittajana hirvittävälle liudalle bändejä 80-luvun lopulla ja 90-luvun vaihtoehtorockin aallossa. Minutemenin vaikutusta ei voi aliarvioida, eikä sen arvoa rockin kehityskaarissa vähätellä. Tunnetuin varmasti noista vaikuttuneista on ollut Red Hot Chili Peppers, jonka kokonainen albumi, vuonna 1991 kryptoniittia myynyt ”Blood, Sugar, Sex, Magik”, on omistettu Mike Wattille. (Iso ympyrä sulkeutui marraskuussa 2008, kun RHCP-basisti Flea ojensi Wattille Bass Player Magazinen elämäntyöpalkinnon.)
Tuota funkahtavan jazzahtavaa bassottelua kuullaan aimo annos Tampereenkin illassa. Wattin ja nykybändinsä The Missingmenin aloittaessa on alalattialle kertynyt sentään viitisenkymmentä asiainharrastajaa. Watt muistaakin kiittää vuolaasti ”good people of Tampere”, Miken omin sanoin siksi, että vuodessa on vain 54 perjantai-iltaa, ja valita antaa niistä yksi hänelle ja bändilleen, saa mielen nöyräksi. Mahtavaa. Tähden, tai minkäänlaisen alternativejumalan elkeet, Wattin suoraviivaisesta ja konstailemattomasta esiintymisestä muutenkin puuttuvat.
Illan kaava on selkeä. Ollaan ”Third and Thirty Opera”-kiertueella, ja soitetaan ensin alusta loppuun, ilman spiikkejä tai taukoja, Wattin viimeisin sooloalbumi ”The Hyphenated Man”. Se on Wattin neljäs sooloplatta, ja löyhästi teemallinen kokonaisuus perustuen ja inspiraationsa saaden Hieronymus Boschin (1450-1516) maalauksien hahmoihin ja hahmoista. Teoksista Wattiin eniten on vaikuttaneet ”The Garden of Earthly Delights” ja ”The Last Judgement”. Bosch tunnetaan todellisena lopunaikojen maalarina, jonka tuomionäyt ovat jälleen ja aina ajankohtaisia, loppuhenkosiaan vetelevässä, pelottavasti uskonnollistuvassa ja fundamentaloituvassa maailmassamme.
Watt itse kutsuu ”Hyphenated Mania” punkoopperaksi (miehen jo kolmanneksi sellaiseksi). Sitä se tavallaan onkin, se vain koostuu 30 lyhyestä biisistä, joiden keskikesto on puolisentoista minuuttia. Levy kellottaa 47 minuuttia ja rapiat, livenä setti laskujeni mukaan hiukan vähemmän. Biisit ajetaan läpi ilman taukoja tai mahdollisuuksia välitaputuksiin, seuraava lähtee juuri kun edellinen sammuu. Lyhyitä spoken word-kohtia kuullaan, välillä Wattin laulu on kuiskauksia, välillä huutoja. Dynamiikkaa löytyy, niinkuin oopperassa kuuluukin. Watt murjoo bassoaan kuin sen viimeisellä keikalla, rumpali Raul Morales tikkaa taustatuen. Kitaristi Tom Watson on toinen missingman. Trio soittaa osin toisiinsa päin kääntyneenä, kuin Crazy Horse ikään, varmistaen että tämä tehdään juuri tässä ja nyt tämä show, eikä niinkuin sekuntikello kaulassa treenikämpällä harjoiteltiin. Vaikka konseptilevyä soitetaankin, orgaanisuus säilyy. Parhaiten 30 lyhärin setistä mieleen jäävät ”Mouse-Headed-Man” ja loppupään ”Man-Shitting-Man” (kaikki albumin raidat on nimetty samaan tyyliin ja jokainen hahmo löytyy Boschin mestarillisista lopunajan kuvista).
Hikisen kolmevarttisen jälkeen bändi kokoontuu lavan taakse kiittelemään toisiaan, piskuinen tamperelaisyleisö on settilistansa lukenut ja tietää, että Watt ja Missingmen palaavat vielä soittamaan kahdeksan biisin Minutemen-setin, kaikki vuoden 1983 albumilta ”What Makes a Man Start Fires?”. Ja kappas, niinhän nuo palaavatkin. Räyhäkkäästi lähtee setti käyntiin biisillä ”Bob Dylan Wrote Propaganda Songs”, Minutemen-osuuden aikana Tom Watson kantaa laulamisen päävastuun, Watt soittaa setin enimmäkseen rumpujen takana, Moralesin olan yli kuikkien. Rätväkimmin Minari-biiseistä lähtee jo mainitun lisäksi ”Beacon Sighted Through Frog”.
Hikinen keikka kellottaa aika tarkkaan tunnin, pieni mutta valikoitu yleisö on tyytyväinen. Minutemen ei koskaan palaa, ilmeisistä syistä, se tiedetään. Mutta jospa Watt onnistuttaisiin Suomessa näkemään vielä, soolokeikkojen lisäksi, myös uudelleenaktivoiduissa The Stooges-riveissä, joissa mies niinikään bassottaa. Toivossa on hyvä elää. KG