Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Suisto-klubi”

The Wigwam Experience @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 01.09.2018

Wigwam täyttää kuluvana vuonna kunnioitettavat 50 vuotta. Tarkalleen ottaenhan suomalaisen rockmytologian yksi ehdottomasti suurimmista perustettiin vuodenvaihteessa 1968-69. Ja vaikka bändi ei ole ollut vuoden 2006 jälkeen aktiivinen levytysrintamalla, eikä keikkaillut Wigwam-nimellä samaisen vuoden jälkeen (perustajajäsen/biisintekijä Jim Pembroken muutettua Yhdysvaltain Kansasiin), on orkesterista nähty kuitenkin satunnaisesti keikkalavoilla muutamakin eri inkarnaatio. Ensin mentiin nimellä Wigwam Revisited, ja nyt tulevan syksyn 50-vuotisjuhlacomebackin alla, harjoituskeikkojen nimissä, otsikolla The Wigwam Experience. Kunnioituksesta Pembrokea kohtaan, varsinaista Wigwam-nimeä ei ole tähän asti käytetty, mutta loppuvuoden ajoissa ja lyhyessä ajassa loppuunmyydyillä paluukeikoilla bändi on ihan aito Wigwam, kun itse maestrokin on mukana.

Itsellä oli tilaisuus nähdä Wigwam Revisited Hämeenlinnan Suisto-klubin lavalla Vappuna 2017, reilu vuosi sitten siis (https://keikkaguru.com/2017/05/02/wigwam-revisited-superfjord-suisto-klubi-hameenlinna-30-04-2017/). Tuolloin soitettiin napakka keikka pääosin klassisinta katalogia kokoonpanolla, jossa Jukka Gustavson, Jan Noponen ja Mikko Rintanen edustivat niitä oikeita wiguja, siis jossain vaiheessa bändin kanssa aktiivisesti kiertäneitä tai levyttäneitä muusikoita.

Tällä kertaa, ja on syytä korostaa, että Suistonkin veto oli ilmiselvä harjoituskeikka myöhemmän syksyn comebackia tai juhlakonsertteja varten, mentiin jo hyvinkin legendaarisella kokoonpanolla bändin historian varrelta poimittuna. Koskettimissa ja laulussa tutusti toki Jukka Gustavson (bändissä 1969-74, ja neljällä ensimmäisellä albumilla), bassossa klassikkoalbumin ”Nuclear Nightclub” (1975) tuottanut Pave Maijanen, syntetisaattoreissa Esa Kotilainen (bändissä 1974-75, sekä 2001-2006, ja kummallakin 2000-luvun albumilla), rummuissa Jan Noponen (mukana 1991-93, ja ”Light Ages”-albumilla), sekä kitarassa itse Pekka Rechardt, peruskalliowigu 1974-2006, ja ennenkaikkea monien klassisten biisien säveltäjä. Sanaa harjoituskeikka ei pidä ymmärtää väärin, tämän tason ja kaaren muusikot eivät harjoittele maksavan yleisön edessä, mutta elävän faniston edessähän yhteissoitto on jossain vaiheessa pakko koeponnistaa. Suiston keikka, joka lyhyine taukoineen venähti yli kaksituntiseksi, lupaa juhlakonserteilta todella hyvää. Mukaan saadaan siis mister Wigwam itse, Jim Pembroke, sekä bändissä yhteensä neljä vuotta soittanut Pedro Hietanen, ja ”Light Ages”-kauden kiipparisti Mikko Rintanen. Ainakin siis. Ja mahdollisesti muitakin. Jollain keinolla on itsensä sisään hoidettava jollekin keikoista, vaikka ennakkolippu jäikin ostamatta.

Suisto-klubi oli lähestulkoon, tai varmaankin käytännössä loppuunmyyty. Ja erinomaista niin, useampaankin kertaan olemassaolostaan taistelleelle kaupungin ainoalle oikealle rokkiklubille, jokainen tunkuilta on elintärkeä. Toki sokkeloinen Suisto on loppuunmyytynä vähän piinallisenkin sokkeloinen, mutta sopu sijaa nytkin antoi. Enemmän kuin tunku, häiritsi kuitenkin se takarivin huutelijahumoristi. Aina on joku, jonka pitää pystyttää pikkukaljoissaan oma show.

Ilta oli sikälikin ainutlaatuinen, paitsi keikan pitkän keston suhteen, että sillä soitettiin bändin 2000-luvun kummaltakin albumilta melkoisen mainio tukku biisejä, joita ymmärrettävästi harvemmin on livenä kuultu. Varsinkin amerikanmakuinen ”Heaven In a Modern World” vuoden 2002 ”Titan Wheel”-albumilta, ja toistaiseksi viimeisimmän Wigwam-pitkäsoiton ”Some Several Moons” raita ”Bow Lane” kulkivat todella jyhkeästi. Varsinkin muutamiin juuri näihin 2000-luvun biiseihin Rekku Rechardt nyki muutaman niin käsittämättömän hienon, hemoglobiinit seisauttavan kitarasoolon, että harvoin kuulee, vaikka kaikenmaailman ylisanoja ja hehkutteluja on näilläkin palstoilla kuultu. Illan erityisiä hienouksia jos luettelee menemään, niin nähdä Rechardtin luukutus puolentoista metrin päästä, ja kuulla Esa Kotilaisen monipuolinen syntsataikuus oman, retroisen komentokeskuksensa uumenista.

2000-luvun biisien soittaminen sitäpaitsi todisti sen, mikä tiedettiinkin, että Pekka Rechardt on ollut ja on, yksi koko Suomen rockhistorian tärkeimmistä säveltäjistä. Pitkä kaari 70-luvun  Genesis-vaikutteisesta brittiprogesta 2000-luvun ”deep popiin” ja suorastaan laveaa amerikanrockia lähestyvään maalailuun, on ainutlaatuinen kaari, jota syksyn keikoilla on aivan yhtä iso syy juhlistaa, kuin itse bändinkin historiaa. Sitäpaitsi, Rechardt on erinomaisessa soittokunnossa, ja arvostaa pitää myös miehen avarakatseisuutta viime vuosina, kun kitarointiaan on kuultu Black Crucifixionin kahdella viimeisimmällä pitkäsoitolla.

Toki Suiston illassa klassikotkin kuultiin, käytännössä kaikki, mutta ehdottomasti mielenkiintoisempi osio oli keikan ensimmäinen puoliaika, jossa soitettiin uudempaa Wigwamia. Klasareista tietenkin ohittamaton ”Nuclear Nightclub” sykähdyttää aina. Ja varsinkin nyt, kun sen bassolinjat soitti samannimisellä albumilla vuonna 1975, vain 25-vuotiaana, ensimmäisen tuottajakrediittinsä ansainnut Pave Maijanen, joka rennon varmaan tyylinsä soitti pystyasentoon nostettua vuoden 1961 Gibsoniaan. Tunnetuimman osan Wigwam-tuotantoa komeimmat vedot olivat kuitenkin vuoden 1971 ”Fairyport”-albumin avaava, Gustavsonin ja Pekka Pohjolan sävellys ”Losing Hold”, sekä aina yhtä sykähdyttävän kaunis ”Lost Without a Trace”.

Pakollinen encore oli Pave Maijasen laulama ”Nuclear Nightclub”-levyn B-posken avaava ”Do or Die”, mutta jotenkin tässä vaiheessa alkoi pötsi olla jo makeaa pullollaan, eikä pakollisista pakollisimman encoren soittamatta jättäminen olisi millään tavalla keikan jälkimakua latistanut. Tämä kokoonpano, nimellä The Wigwam Experience, soittaa vielä yhden valmistelevan keikan Porvoon Taidetehtaalla 21.9. Sitten alkaa seitsemän vetoa sisältävä juhlakiertue, jolle on pyrittävä mukaan, tulevaisuudesta kun ei kukaan tiedä. Wigwamin 50-vuotisesta menneisyydestä ja perinnöstä jos on kiinnostunut, keikka-ja kokoonpanohistorioista ynnä muista, kannattaa tutustua ihan mainiosti päivittyvään Nuclear Netclub-sivustoon: http://www.wigwam.fi. KG

 

Maxxxtet @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 20.01.2018

Hämeenlinnan ainoa oikea ja vieläpä monella tapaa erinomainen ja erinomaista kulttuurityötä tekevä rokkiklubi eli Suisto, on viime syksyn ja kuluvan talven aikana taistellut olemassaolostaan. Tämä on jo toinen kerta uhan alla, mutta käsityskykyni mukaan nyt näyttää taas, ainakin hetken, valoisammalta. Syksyn aikana järjestetyllä joukkorahoituskampanjalla saatiin kasaan tavoitteiden mukainen mukava summa ja sillä verottaja rauhoitettua. Meidän hämeenlinnalaisten, ja toki muidenkin, olisi muistettava se, että jos jonain päivänä Suistoa laajoine ohjelmistoineen ei enää ole, niin sitten riittää puhetta, miksi Hämptonissa ei ole kunnon rockluolaa. Nyt on, toistaiseksi, pidetään se hengissä. Hämeenlinnan elävän rockin skene on tällä hetkellä paljon vilkkaampi kuin aikoihin, mutta Suisto on ainoa joka tarjoaa ihan oikean klubimaisen ympäristön, ja jossa isommankin bändin voi nähdä varsin intiimissä puitteessa. Sitäpaitsi, toistan itseäni, Suiston legendaarista soundia kannattaa raahautua kuulemaan kauempaakin. Ei ole vielä kertaakaan pettänyt.

Tarjontaansa nyt uuden alun edessä entisestään laajentaessaan, Suisto tarttui loistoideaan järjestää kerran kuussa jazzahtavampi alkuillan keikka, aloitus jo klo 19 (mikä Suiston kielttämättä häiritsevän myöhäisillä keskimääräissoittoajoilla on peräti tavatonta). Ideana houkutella ehkä klubille sellaistakin väkeä, joka ei siellä a) yleensä usein käy, ja b) joka ei sinne klo 22 jälkeen tule. Ja jos nyt jollain kaupungilla on taustaa Suomessa, mitä tulee jaskaan ja sen musiikillisiin lieveilmiöihin, niin Hämsesterillä. Tännehän tällainen klubi-illoitus kuuluu, kuten organisaatioportaan Samikin saatesanoissaan totesi. Tarkoitus on vetää nyt kevätkaudella viisi konserttia lisää, ja jatkaa syksyllä. Kuluvalla sesongilla lienee luvassa ainakin Verneri Pohjola, jolloin on likimain pakko olla paikalla.

Suiston uuden konseptin sai ilon avata nelihenkinen ja kolmeäxxäinen Maxxxtet, syksyllä 2016 esikoisalbuminsa ”Chapter 1” julkaissut erittäin freesi nuorehkojen jamppojen kokoonpano, jota johtaa kovissa nousuissa ja hehkutuksissa oleva saksofonisti Max Zenger. Bändi soittaa, ja on ainakin tähän asti myös levyttänyt pelkästään Zengerin omia sävellyksiä, niitä myös Hämeenlinnassa kuultiin. Maxxxtet soitti kaksi kertaa 45 minuuttia, niinkuin genressä on tapana. Keikka alkoi esikoislevyn avausraidalla ”Monster’s Mood”. Itse en mitään ikinä ole oppinut soittamaan, enkä soittamisen tekniikoista mitään sinänsä ymmärrä, mutta kyllä taidon, keskittyneisyyden ja intohimon asialleen tunnistaa kauempaakin. Kaikki mainitut tulevat Maxxxtet-kvartetin soitosta läpi. Itse en myöskään ole leimallisesti jazzmiehiä, vain ja ainoastaan musiikkidiggari viimeisen päälle, mutta ei hyvästä musiikista nauttiminen mitään jazzmiehisyyttä tai muutakaan miehisyyttä edellytä. Ja jos siitä Suiston pöydästä ajatus karkaa välillä Miles Davisiin tai Pekka Pohjolaan jonkun sävelkulun tai tunnelmanpalasen myötä, niin en keksi ketään, keneltä se olisi pois.

EV52178_7_768x470

Kakkoslevynsä ”Chapter 2″ Maxxxtet (joka siis todellakin kirjoitetaan kolmella x:llä) julkaisi viime vuonna, ja kolmattakin Zenger kovasti sympaattisissa välispiikeissään lupaili. Illan annista aivan valtaosa oli kakkosalbumilta. Rennoimmin ja leppoisimmin kulkivat niistä levyn avaaja, letkeän matelijamainen ”Varanus Priscus” ja urheiluaiheinen (kyllä instrumentaalikappaleillakin voi olla aihe) ”Tresteg”, sekä setin päättänyt komea finaali ”The End”. Maxxxtetin soitto rakentuu Joonas Leppäsen rumpujen ja Teemu Åkerblomin kontrabasson pohjille, mutta toki homman ydin on Zengerin saksofonin (tai useissa biiseissä itseasiassa bassoklarinetin) ja Tomi Nikun trumpetin vuoropuhelu. Ja nimenomaan kellontarkka, mutta hengittävä ja vapaa vuoropuhelu. Sana ”vapaa” on esiintynyt useasti muuallakin, kun Max Zengerin soitonlaatua on arvioitu. Varsinkin siinä missä Zenger tarttui bassoklarinettiin, en ihmettele lainkaan sitä, että kaveri on nostettu suomijazzin U30-maajoukkueen all stars-kokoonpanoon. Samassa muistinkin nähneeni Zengerin jo kerran aiemmin. Nimittäin taannottain Vesa Aaltosen progeorkesterin eturivissä. Jaskahommien ohella Zengeria on kuultu mm. Ricky-Tick Big Band– ja Filunki-yhteyksissä. Itselle kuitenkin, kun Zengerin osaaminen jo ennalta oli tuttua, jäi pitkäksi ajaksi eteenpäin daijunperille soimaan Tomi Nikun viiltävän kaunis trumpetti. Nimi mieleen.

Suiston uuden jazzkonseptin teemalause on: ”Jazz ei ole kuollut, sillä on vain kovin harvoin asiaa Hämeenlinnaan”. Totta molemmat. Mutta nyt peli on superlaadukkaasti avattu, ja kaupunkiin on saatu todella mainio elävän musiikin vaihtoehto, joka pysyy toivottavasti pitkään hengissä. Siis Suisto Jazz. Ja itse Suisto. KG

 

Wigwam Revisited, Superfjord @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 30.04.2017

Vappua juhlittiin Hämeenlinnan Suisto-klubilla progen merkeissä, sekä veteraanivoimin, että tuoreemminkin. Onneksi kaikki kevätjuhlaan liittyvä äpyily oli jäänyt kaduille, ja Suistolla voitiin keskittyä pelkästään laadukkaaseen musiikkiin. Illan avasi mainiolla ja tiukalla kolmevarttisellaan helsinkiläinen Superfjord, joka kutsuu musiikkiaan ”cosmic jazzrockiksi”. Eikä siinä mitään, mutta täyttä kokonaiskuvaa termi ei anna. Superfjord on kuin olisi lyöty yhteen Pekka Pohjola ja Kingston Wall, välillä edetään hapokkaammin, välillä seitsekeetlukulaisittain perinneprogemmin. Kahdella kitaralla ja alhaalta jynkkäävällä bassolla saadaan väliin aika raskaskin sointi aikaan, mutta se ei ole itsetarkoitus. Rumpujen rinnalla lisäperkussiot tuovat sen tärkeän mausteen, joka erottaa Superfjordin muista psykedelia-alan yrittäjistä. Bändiä johtaa Jussi Ristikaarto, joka takavuosina pyöritti kertakaikkiaan mainiota Kevin-yhtyettä, ja perkussio-osastolta löytyy Ilari Kivelä, tuttu myös Pariisin Keväästä. Lisäksi miehistön taustalta löytyvät mm. Major Label, Kytäjä ja Rubik. Osaamisesta ja näkemyksestä ei siis jää Superfjordilla kiinni. Neljänkymmenenviiden minuutin setissään bändi ehti soittaa peräti 7 biisiä, ellen nyt ihan väärin laskenut, joten biisien pituudetkin pysyvät genressään kompakteina, eikä kukaan luukuta luukuttamisen takia, vaan musiikin. Erittäin kova ryhmä, itselle tuore tuttavuus, jota pitää suorastaan alkaa seuraamaan. Menkää, suosittelen.

superfjord kuva

Sitten illan pääteemaan. Tässä vaiheessa on todettava ensinnäkin, että kerrankin Suistolla aloitettiin soitto hyvinkin inhimilliseen aikaan, lämppäri jo klo 21. Ehkä sillä haluttiin kunnioittaa pääbändin fanien ikärakennetta, aivan sama, mutta arvostan. Ja toinen mainittava seikka on Suiston jo legendaarinen soundi. Jos se ei ole tuttu, niin sitä kannattaa tulla kuulemaan matkojenkin takaa. Yhtään huonolta kuulostavaa vetoa en ole täällä yytsinyt. Ja hyvä tänäänkin niin, sen verran asiallinen ja ammattimainen rykmentti ladattiin myös illan ylälauteille.

Homman nimi oli, ja on Wigwam Revisited, mutta ei ole todellakaan kaukana, etteikö sen nimi voisi aivan pokkana olla myös ihan vain Wigwam. Legendaarisesta suomiprogen lähettiläästä ja yhdestä koko maan kaikkien aikojen tärkeimmästä bändistä, joka pääsi aikoinaan pioneerina kolkuttelemaan myös kansainvälisiä ovia, on tässä kokoonpanossa jäljellä lähestulkoon alkuperäinen Wigu-mies, urkuri ja laulaja Jukka Gustavson. Bändihän perustettiin loppuvuodesta 1968, ja Gustavson oli mukana jo alkukeväästä 1969, tosin vasta ensimmäisen singlen julkaisun jälkeen. Myöhemmin Gustavson nousi myös merkittäväksi biisintekijäksi Jim Pembroken rinnalle, vaikka Wigwam pääosin jälkimmäisen materiaalista muistetaankin. Revisited-kokoonpanossa rumpuja soittaa Jan Noponen, joka vaikutti Wigwamissa muutaman vuoden 90-luvulla, ja soitti myös  ”Light Ages”-albumilla (1993). Mainio levy, joka jatkoi siitä mihin Wigwam edellisen kerran jäi, pitkälle levytystauolle heittäytyessään vuonna 1977. ”Light Ages”-levyllä ja samaisella periodilla bändissä vaikutti myös Mikko Rintanen (koskettimet ja laulu), joka on nyt Gustavsonin rinnalla Revisited-kokoonpanon eturivissä erittäin keskeinen osa perinteen ylläpitämistä. Sillä siitähän tässä on kyse, näiden upeiden biisien tuomisesta myös nyky-yleisön ulottuville livenä, alkuperäisille uskolliseen tyylin soitettuna. Ja koska Jim Pembroke ei ole, takaisin Britanniaan eläköidyttyään, enää käytettävissä, siksi bändi kutsuu itseään häveliäästi Revisited-nimilisäkkeellä. Kokoonpanoon kuuluu olennaisesti myös todellinen ydinwigu eli basisti Måns Groundstroem, mutta hän oli tällä kertaa soittohommista sairauslomalla, ja asiallisen paikkopestin hoiti pitkän linjan ammattimies Petri Asiala. Kitaraa Revisitedissä soittaa Pekka Nylund.

Yhtäkaikki, kyse oli Suistonkin illassa Jim Pembroken (ja vähän toki Rekku Rechardtinkin) maailmanluokan sävellyksistä, ja niiden soittamisesta uskollisin soundein, mutta tuorein sovituksin. Näillä biiseillä Wigwam olisi voinut olla se uusi Beatles, jota brittiläinen Virgin Records havitteli signatessaan bändin vuonna 1975. Tosin, Virgin havitteli samaa monen muunkin bändin osalta. Eikä aina käy niinkuin haaveillaan. Wigwamin maailmanvalloituksen jumittaminen ja lopulta kaatuminen on pitkä ja monipolvinen tarina, mutta monia ovia ehti silti aueta.

Ilta avattiin, kuten tälle kokoonpanolle on tavaksi tullut, ”Just My Situationilla”. Biisi edustaa popimpaa Wigwamia, tavallaan beatleseimmillään. Lauluvastuu oli tänäänkin pääosin Mikko Rintasella, Gustavsonin toimittaessa stemmoja toki. Myös napakat spiikit sujuivat Rintaselta, ja yleisön huuteluihin lähtikin samantien sivaltava vastakommentti, mies paljastui erittäin hauskaksi supliikiksi. Vanhan liiton progeen usein mielikuvissa liitetty haudanvakavuus loisti poissaolollaan. Jo kolmantena kuultiin ”Nuclear Nightclub”. Ehkä bändin peräti tunnetuin biisi soitettiin suorastaan lyhyeltä tuntuneena, kompaktina versiona. Tottakai, mainio ratkaisu heittää hittibiisi tänne heti kärkisijoille, mytologiaa heikomminkin tuntevan on mahdollista pysyä kärryillä paremmin.

Olin oikein ennakkoon valmistautunut faktaan, että bändi tulee soittamaan yhden koko suomirockin komeimmista biiseistä, ”Lost Without a Trace” (Pembroken sävel ja sanat kolmosalbumilta ”Fairyport”, 1971) . Se kuuluu Revisitedin harjoiteltuun vakiosettiin, mutta jäi tänään pois. Syynä pääosin varmaankin, että keikka kaikenkaikkiaan oli muutaman biisin tältä porukalta totuttua lyhyempi. Keskeistä kamaa kuitenkin ehdittiin kuulla, tietenkin yleisönkin edustajan huutelema ”Freddy Are You Ready”, joka päätti varsinaisen setin. Tai erittäin pitkänä, sooloiluja sisältäneenä versiona vedetty ”Do The Pigworm”, joka varsinaisesti on Jim Pembroken soolomateriaalia. Pembrokehan kehitti biisiin peräti pigworm-tanssiaskeleet, jotka tänään jäivät näkemättä, ehkä onneksi. ”Losing Hold” kirvoitti isoa hyväksyntää yleisöstä ilmeisten hittiraitojen lisäksi, mutta illan komein veto oli ehdottomasti isolla tunteella ja voimalla vedetty ”Do or Die” albumilta ”Nuclear Nightclub” (1975). Siinä kaksien koskettimien vuoropuhelu, Gustavsonin ”hammond” ja Noposen kireääkin kireämmät rumpusoundit ja tanakka lyönti olivat illan tehokkaimmassa käytössä. Sitäpaitsi, miten on mahdollista, että en ole aiemmin osunut paikalle kun Pekka Nylund soittaa kitaraa. Erittäin vähäeleisen tyylikästä touhua.

Muutaman encoren jälkeen ilta oli paketissa ja Wigwam Revisited matkalla kotiin. Varsinaista Wigwamia en, kuinka ollakaan, koskaan ehtinyt nähdä. Se tuskin keikkalavoille enää palaa, ellei sitten jonkin erittäin erityisen juhlakonsertin nimissä. Ensi vuonnahan olisi bändin 50-vuotisjuhlien paikka, jäämme siis toivorikkaina odottamaan. Tai ehkäpä tämä kokoonpano muutamalla avainvieraalla ryyditettynä? Mene ja tiedä. Mutta Revisitedin keikoilla pääsee erittäin hyvin tunnelmaan, ajassa taaksepäin paluu on enemmän kuin helppoa. Nämä(kin) on siis nähtävä uudestaan. KG

Ida Nielsen (dk), Strandberg Funk Unit @ Olympia, Tampere 09.03.2017

Tanskalainen Ida Nielsen on sähköbasistien kansainvälistä eturiviä, ja päässyt harjoittamaan ammattiaan erittäin hyvässä seurassa. Nielsen soitti kahdessakin Princen taustalla ja rinnalla vaikuttaneessa bändissä, nimittäin legendaarisessa The New Power Generationissa, sekä 3rdeyegirl-triossa. Ensinmainittuhan oli aktiivinen vuosina 1990-2013, ja erittäin keskeinen osa vajaa vuosi sitten liian varhain päättynyttä Prince-saagaa. The New Power Generation uudelleenaktivoitui hetkeksi vuonna 2015, ja soitti Taiteilijan viimeiseksi jääneellä albumilla ”Hit’n’Run Phase Two” (järjestyksessään peräti 39. studiolevy). Albumi julkaistiin neljä kuukautta ennen Princen kuolemaa. Tuolla jäähyväislevyllä (ja NPG:n toistaiseksi viimeisessä kokoonpanossa) Ida Nielsen siis soitti bassoa, samoin kuin Princen yhdessä 3rdeyegirlin kanssa vuonna 2014 julkaisemalla ”Plectrumelectrum”-albumilla. Jälkimmäinen on sitäpaitsi varsin pätevä ja monipuolinen levy, jolla Nielsenin funkbasso on erittäin keskeisessä roolissa. Livenä Ida Nielsen nähtiin Suomessa myös heinäkuussa 2011, jolloin Prince vihdoin saatiin Suomeen, loppuunmyydylle Hartwall Areenalle. Itse en ollut paikalla, tälläkin hetkellä edelleen täysin käsittämättömästä syystä. Kai ajatus oli jotenkin, että Princehän tulee vielä, ensi kerralla ehtii.

Tällä kertaa Nielsenin toi kahdelle Suomen-keikalle yhteistyö suomalaisen sähköbasismin mestarin, Jan-Olof ”Puppe” Strandbergin kanssa. Nielsen nousi lavalle Strandbergin johtaman Funk Unitin kanssa Espoon Sellosalissa, ja Tampereen tuoreimmassa keikkapaikassa, viime lokakuussa avatussa Olympiassa, jonka näin ollen itsekin pääsin vihdoin korkkaamaan, ja erinomaiseksi toteamaan.

 

Olympian keikalla kuultiin tukku biisejä mustaan nahkaan ja valtavaan lierihattuun sonnustautuneen Ida Nielsenin sooloalbumeilta, joita on tähän mennessä ilmestynyt kolme. Niistä mainittavimmin kulki pikkuhitti ”Showmewhatyougot”, viimeisimmältä albumilta ”TurnItUp” (2016). Pakko on todeta, että Nielsenin oma tuotanto ei levyltä innosta yhtään, vaan on suorastaan laiskaa hissifunkia ja aulatilojen diskanttista kertakäyttökamaa, joka tulee yhtä nopeasti toisesta korvasta ulos. Livenä biiseihin saatiin sentään kunnon takapotku ja lisäkierre, mutta kyllä illan ehdottomasti tärkeämpi anti, ulkomaan vieraasta huolimatta, oli itse Funk Unit ja sen osaaminen. On toki kunnioitettavaa, ettei Nielsen kierrä maailmalla soittamassa ”Purple Rainia”, ”When The Doves Cryta” tai ”Red Corvettea”, niinkuin liian moni Princen bändeissä soittanut voisi ahneuksissaan tehdä. Mutta Nielsenin nytkyttävä perusfunk ei ole kovin innovatiivista, biisit ovat turhan samankaltaisia. Silti, peukkubassottelijana lady on yksi parhaista, mitä olen livenä päässyt lähietäisyydeltä todistamaan.

idanielsen

Onneksi Puppe Strandberg joukkoineen pelasti puolitoistatuntisen. Komesti kulki ”Dominique”, ranskalaiselle sähköbassotaiturille Dominique Di Piazzalle omistettu biisi, joka löytyy Strandbergin ”At The Seasound”-albumilta. Strandberg on aiemmin tuonut Di Piazzan kanssaan Suomeen yhteiskeikoille. Muutenkin Strandberg on laajasti kontaktoinut itsensä progen ja fuusion elittiin maailmalla, soitettuaan mm. muutaman vuoden stintin Simple Minds-rumpali Mel Gaynorin The Fusion Project-kokoonpanossa. Vuonna 1975 Rauli Baddingin bändissä uransa aloittanut Puppe Strandberg on soittanut vaikka missä, ja vaikka kenen kanssa. Ja pitää aina tilaisuuden tullen nähdä livenä, viimeksi itse todistin miehen taituruutta taannoin kotimaisen Paidarion-progebändin ja brittiläisen England-yhtyeen legendaarisen Robert Webbin kanssa Hämeenlinnan Suisto-klubin fuusioillassa.

Kova on myös Strandbergin kasaama Funk Unit; koskettimissa Jukka Gustavson (Wigwam), rummuissa yli 5000:lla levyraidalla musisoinut Jartsa Karvonen, nuorempaa sukupolvea edustava saksofonisti William Suvanne, ja kitarassa Sami Virtanen. Strandberg on syystäkin ylpeä bändistään, mutta toki muutaman kerran vähemmän bändin olisi voinut esitellä ja muutamat ylisanat leikata pois. Toisaalta, ei tällä tavalla hengittävää pumppua näe ihan joka kuukausi edes. Gustavson, suomiprogen yksi iskähahmoista, on aivan huikea kiipparisti, mutta myös taidokas solisti, varsinkin mitä bluesimmaksi tavara menee. Bändi soitti ilman Nielseniä todella upean sovituksen Beatles-klassikosta ”Eleanor Rigby”, sovituksen takana oli nimenomaan Gustavson, joka biisin lauluosuudet myös tunteella tulkitsi. Suvanne saksofoneineen on otettava seurantaan, ja Sami Virtanen kitarassa hoiti osuutensa viileällä tyylillä, ja muutaman kerran lähti aivan huikea soolo. Muutenkin, Karvosta lukuunottamatta, kaikki saivat soolotilaa, mutta käyttivät sen maltilla, mitään iisakinkirkkoja ei tänään rakenneltu.

Keikka vain parani loppua kohti, ja varsinaisen setin päättänyt ”Yes, This Is It!” nousi jo todella komeaksi yhteisprogeiluksi (korjatkaa, jos olen väärässä, mutta tuosta Strandbergin ”Made In Finland”-albumin raidasta uskon olleen kyse). Strandberg on omissa projekteissaan, ja soololevyillään, jollain tapaa jatkanut siitä mihin Pekka Pohjola aikoinaan jäi. Eikä näin sanottu ole kummaltakaan bassomestarilta pois, vaan päinvastoin.

Ida Nielsen oli toki mukana setin päätösnumerossa, jossa myös kahden sähköbasson yhteistyö oli Nielsenin soolobiisejä paremmin ja tehokkaammin hyötykäytössä. Ainoaksi jääneessä encorebiisissä Nielsen ei ollut lavalla, kun Funk Unit louhi aivan häkellyttävän komean ja alakertaisen version Stevie Ray Vaughanin hitistä ”Crossfire”. Mahtavaa, parasta vähään aikaan. Hetken Karvonen ja Strandberg olivat The Double Trouble, Gustavson hoiti laulut sielukkaasti ja ennenkaikkea Virtanen nykäisi alkuperäistä kunnioittavan upean soolon, huonoahan ei tähän biisiin ikinä kannattaisi vetäistäkään. Tiedättehän, pelkästään tämän yhden encorebiisin takia piti olla paikalla. Vaikka Ida Nielsenin osuus jollain tapaa tuottikin pikku pettymyksen, niin Funk Unit ei. Suosittelen näkemään nämä muusikot yhdessä ja/tai erikseen, kun tilaisuus koittaa.

Omalta kohdalta yksi keskeinen syy jalkautua Tampereen torstai-iltaan oli tokikin päästä korkkaamaan kaupungin keikkamestojen tuore ja erittäin tärkeä lisä, Olympia-korttelin perinteikäs ja komeasti restauroitu sali. Vuonna 1908 työväen kokoontumistarkoituksiin rakennettu sali toimi vuoteen 1986 asti vuosikymmenien ajan leffateatterina. Todettava on, että yhdessäkään rokkivenueksi muutetussa entisessä elokuvateatterissa, joka olisi toiminut huonosti, en ole onnistunut olemaan. Nämä on alunperin tehty viihtymiseen ja jonkinlaista äänentoistoakin ajatellen, ja ennenkaikkea sitä, että jokaisen lipun maksaneen on nähtävä jotain. Lava tämänkaltaisessa salissa on yleensä riittävän korkealla, koska se myötäilee entisen kankaan korkeutta, eikä keskellä parasta yleisöaluetta ikinä ole kantavaa tolppaa. Olympia on ensikeikan valossa todella onnistunut, kansainvälisen tason paikka. Täällähän pitää alkaa käymään. Jos soittomestasta tulee mieleen Lontoo tai Berliini, ollaan hyvällä asialla. Sali tuntuu soivan hyvin, ja palvelukin pelasi. Lavan ja miksaustiskin välissä on riittävästi tilaa, baaristakin näkee artistin, yläaulassa on mukava loungemeininki ja salin puolella pystypöytiä laskea juoma ja ottaa vähän tukea, monta asiaa on mietitty oikein. Vielä kun suurimman osan illoista soittoajat saadaan aikaistettua sivistys-Euroopan tasolle, puhutaan todella laadukkaasta keikkapaikasta. Torstainen funkilta ei ollut loppuunmyyty, mutta silti väkeä oli mukavasti liikkeellä. Nyt onkin tärkeää, että tamperelaiset ottavat Olympian omakseen, ei millään jaksaisi lukea syksyllä mitään konkurssiuutisia. Yo-Talon konkurssiuhastakin kun selvittiin säikähdyksellä, Tampereella on edelleen monta erinomaista soittopaikkaa, jotka ovat sitäpaitsi varsin linjakkaasti profiloituneet. Tampereen asema maan toiseksi kovimpana keikkakaupunkina vahvistui Olympian myötä entisestään.  KG

 

Negura Bunget (ro), Moribund Oblivion (tr) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 23.04.2015

Loppuvuodesta 1994 pantiin alulle Romanian Timisoarassa jotain, jota ei ainakaan minun mielestäni voida sivuttaa raskaamman tamppaamisen aikajanalla, kun puhutaan merkittävistä artisteista ja lajityyppinsä kehittäjistä. Eikä siinä kaikki, omissa aikakirjoissani tuolloin alulle pantu bändi on yksi ehdottomasti tärkeimmistä tällä hetkellä elossa olevista, levyttävistä ja kiertävistä. Orkesterin nimi on Negura Bunget (Musta Usva). Joskin bändi aloitti taipaleensa nimellä Wiccan Rede, jolla myös ensimmäinen demo  ”From Transilvanian Forest” julkaistiin 1995. Jäljellä noista päivistä on rumpali ja biisintekijä, ja koko homman henkilöitymä Gabriel Mafa alias Negru. Ovi on Negura Bungetissa käynyt tiuhaan, tähän mennessä levyillä tai lavoilla on kuultu 26 muusikkoa. Mutta NB onkin Negrun luomisen kanava, sota ei tässä tapauksessa kaipaa kuin yhtä miestä, muut voidaan ottaa vaihdosta.

Negura Bunget julkaisee uuden albumin, Gabrielin kirkkaan vision, keskimäärin neljän vuoden välein. Naksahtaneita välilevyjä ei sallita, aina kun platta tulee ulos, voi olla varma että se haastaa edeltäjänsä, ja kehittää bändiä. Markan humppaveikkoja Mustanmeren laivoilta ei käytetä, muusikot ovat aina huippuluokkaa. Täyteraitoja ei levytetä. Eli, harkitaan ja pannaan sitten parhain voimin nauhalle. Liikenevät välit kierretään ahkerasti, nyt meneillään olevalla rundilla on peräti 78 (!) vetoa, plus kesän festarit päälle, ja sitten syksyllä 40 vetoa Pohjois-Amerikassa. Vision, omistautumisen, yrittämisen tai uskon puutteesta ei voi Gabriel Mafaa syyttää. Ja mm. siksi itse näin nyt Negura Bungetin toistamiseen, ja kertoja kertyköön monta lisää. Bändi jalkautuu uskollisesti Suomeen kuitenkin nykyään joka rundillaan.

Hämeenlinnan Suisto-klubi, kaupungin ainoa oikea rokkiluola, teki (jälleen kerran) ansiokkaan kulttuuriteon ottaessaan NB:n keikalle sibeliuspääkaupunkiin. Suiston avarakatseinen ohjelmapolitiikka alkaa olla legendaarista luokkaa, pyörittäjillä on ihan oikea missio tuoda kulttuuria kaupunkiin. Toinen nosto olkoon Suiston soundi, jota kannattaa tulla ihmettelemään kauempaakin, yksikään näkemäni veto ei ole vielä kuulostanut huonolta. Vielä kun paikka saisi yleiseurooppalaisemman tolkun viikonlopun soittoaikoihin ja antautuisi aikaisempiin slotteihin, niinkuin kaikki muut ovat jo kohta tehneet, en keksisi juuri mitään niuhottamista.

Illan ohjelmaan oli ilmoitettu kolme bändiä. Ensin meille jyskytti aivan laadukkaan kolmevarttisen turkkilainen Moribund Oblivion. Tasokkaasti louhi vuonna 1999 Istanbulissa perustettu rykmentti äärimelodista black’n’rolliaan, solisti Bahadir Uludaglarin römeä viemäri toi kuolon elementtejä muuten mustanpuhuvaan soitantaan ja muutenkin karpaaseilla oli homma ihan hallussa, ensimmäisellä ikinä Suomen rundillaan. Ei täällä muutenkaan näe joka viikko turkkilaista rokkiryhmää, joten positiivinen poikkeus oli kaikin puolin Moribund Oblivion, jolla on vyön alla viisi pitkäsoittoa ja kasvava fanikanta sekä kotona, että Euroopassa.

Onneksi Negura Bunget oli tänään sijoitettu kakkosaktiksi, poistuin bändin vedon jälkeen, enkä koskaan saanut tietää soittiko illan kolmas orkesteri, romanialainen Grimegod ylipäätään.

Negura Bunget ei tänään ehkä soittanut kovinta keikkaansa koskaan, mutta kiertueväsyneenäkin tämä Transilvanian mustanusvainen folkmetallin lähettiläs on aina näkemisen arvoinen. Tänään materiaalia kuultiin keskitetysti vain kolmelta viimeisimmältä (varsinaiselta, uutta materiaalia sisältävältä) studioalbumilta. Bändin ehkä tärkeimmältä laatalta tähän asti, vuoden 2006 ”OM”:lta kuultiin kaksi biisiä. ”OM” on itsellenikin se tärkein kiekko, jopa niin, että se pitää tietenkin omistaa numeroidun pienpainoksen C-kasettina, jota soitetaan vain juhlapäivinä. Tuota klassikkoalbumia edustavat tällä rundilla eeppinen ”Cunoasterea Tacuta”, joka tuo mieleen jollain tapaa Amorphiksen, sillä erolla että Negura on edelleen hyvä bändi, eikä levytä löysää euron progea. Illan toinen OM-raita päätti encorena koko homman, ”Hora Soarelui”. Aika vaatimattomasti hämäläisyleisö silkkaa pikkuisuuttaan encorea pyysi, ja aikalailla tavan vuoksi NB sen palasi myös soittamaan.

Tuoreelta ”Tau”-levyltä kuultiin peräti viisi vetoa, niistä upeimmin kulki tänään varsinaisesti setin päättänyt ”La hotaru cu cinci Culmi”. Neguran raskaasta kansanilmaisusta ei ole yhtään pois, päinvastoin, se että bändi operoi ehkä maailman kauneimmalla kielellä. Se yksinkertaisesti soveltuu tällaiseen möyryytykseen kuin lapsi suden suuhun, osa viehätystä on kaunis ja sointuva kieli, josta ei kuitenkaan sanaakaan ymmärrä. Vampyyrien kieli kuitenkin. Nosferatun kieli.

Illan alavireisyys selittyykin jo edellämainitulla yleisön vähyydellä, ja osan paikalla olleesta possesta täydellisellä välinpitämättömyydellä, mutta osin myös bändiä rundin alkupäässä vaivannella sairastelulla. Ja olihan siellä Puolan osuudella klassinen hajonnut pakettiautokin ja peruuntuneita keikkoja.

Vuoden 2010 ”Virstele Pamintului”-albumilta kuultiin peräti kolme biisiä edelleen, niistä ”Tara De Dincolo de Negura” sai toimia keikan väkevänä avaajana. Ja siis kun nykyinen laulava kitaristi Adi Neagoe karjaisee mikkiin ”we are Negura Bunget from Transilvania”, niin onhan huushollissa heti eri meininki kuin että vaikkapa ollaan Rajuilma tuolta Jyväskylästä. Romanian myyttisistä myyttisin maakunta kuuluu bändin ilmaisussa, ja perinnesoittimilla on iso osa livesoinnissakin. Väliin Negru nousee patteristonsa takaa soittamaa seinällä roikkuvia puulevyjä eli toacaa. Väliin pitkillä dreadlockseilla varustettu Petrica Ionutescu tarttuu tulniciin, kolme metriä pitkään alppitorveen, ja töräyttää esimerkiksi ”Pamintin” alkuun niin jäätävät töräytykset, että itse Kreivikin kääntyy mullissaan. Vaikkakin biisistä soitettiin kompakti keikkaversio, on tämä juuri se raita mistä käsin bändiin kannattaa tutustua, jos yhtään kiinnostaa.

Vaikka ei tämän bändin kohdalla nyt hittibiiseistä voi puhua, niin kyllähän se illan paketoiva ”Hora Soarelui” oli vaan jälleen kylmäävää kamaa kuulla livenä. Syksyn 2011 rundilla näkemäni Tallinnan-keikka oli parempi, bändi soitti silloin pidempään, keskittyneemmin ja isommalla kokoonpanolla, ja lämppärinä oli vieläpä Negrun folkryhmä Din Brad. Mutta, kuten totesin, iltana kuin iltana tämä bändi on parempi kuin puoli miljoonaa muuta. Eikä ole bändin vika, jos Hämeenlinnan nuorisolla ja varttuneemmallakin folkmetalväellä on niin kovasti parempaa tekemistä aivan tavanomaisena torstai-iltana. Juttu menee näin, jonain päivänä jos Suistoa ei enää ole, niin alkaa se suomalaiskansallinen itku, ettei täällä ole edes kunnon rokkiklubia, ei täällä käy mitään bändejä. Niinpä niin, torstainakin kävi yksi raskasmaailman kovimmista. KG

Canned Heat (us) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 01.06.2014

New Yorkin White Lake, elokuun 16.pvä 1969. Canned Heat soittaa Woodstock-festivaalin lauantai-illassa tunnin ja kahdeksan biisin mittaisen setin, alkaen paikallista aikaa kello 19.30. Festivaalin yleisömäärä kohoaa piikkeinä 400 000:een. Vuonna 1965 toimintansa aloittaneen Canned Heatin rytmiryhmänä nähdään basisti Larry Taylor ja rumpali Fito de la Parra.

Hämeenlinnan Suisto-klubi, kesäkuun alkajaisiksi 2014. Canned Heat soittaa sunnuntai-illassa puolitoistatuntisen ja 13 biisin mittaisen setin, alkaen paikallista aikaa kello 19.30. Suisto-klubi on käytännössä lähes täynnä. Canned Heatin Woodstock-kokoonpanosta ovat yhä jäljellä Taylor ja de la Parra.

Rockhistorian maineikkaimmalla festarilla vasta kolmannen Heat-keikkansa soittanut kitaristi Harvey Mandel ei ole mukana, kun bändi juhlistaa Woodstockista kulunutta 45 vuotta. Kuluvaa rundia toki siis sujuvasti mainostettiin jonkinlaisena juhlakiertueena, ”mukana jopa kolme Canned Heatin Woodstock-legendaa”. Toki Mandel kuuluu virallisesti bändin nykykokoonpanoon, mutta ei soita läheskään kaikilla keikoilla, eikä miestä nytkään saatu Eurooppaan jalkautumaan. Yhdysvalloissa, mistä on lyhyempi matka kotiin, Mandel on juhlakeikkoja soittanut. Nyt(kin) Mandelia tuurasi kitarassa pitkämies John Paulus. Kokoonpanon on vuodesta 2008 täydentänyt laulaja-huuliharpisti Dale Spalding.

Olin nähnyt samaisen kokoonpanon (ilman Mandelia siis) nelisen vuotta sitten Tavastialla. Alkuperäisjäseniähän bändissä ei ole vuoden 1981 jälkeen soittanut, mutta tämän orkesterin kohdalla alkuperäisjäsenyys on jo niin pitkän tarinan takana, että siitä joskus toiste. Canned Heatin kohdalla kannattaa nikottelematta puhua ns. klassisesta kokoonpanosta, ja siitä ovat jäljellä todellakin siis Taylor ja Parra, molemmat mukana vuodesta 1967.

Keikka käynnistyi kovimmalla mahdollisella valinnalla, eli bändin ehkä tunnetuimmalla hitillä ikinä, ”On The Road Again”, vuoden 1968 kakkosalbumilta ”Boogie with Canned Heat”. Biisi aloitettiin kuin tunnustellen, ja olettaa sopi, että se kasvaa minuuttien massiiviseksi psykedelialuennaksi, mutta ei. Ja aivan mahtavaa niin, näin sen kuuluikin mennä. Kuten alkuperäislevytyksenkin, biisin lauloi de la Parra rumpujensa takaa, tunnusomaisen ohuella äänellään.

Kolmantena kuultiin klassinen  ”Amphetamine Annie”, joka soitettiinkin jo sitten asianmukaisen pitkänä versiona. Biisiin saatiin bassovieraaksi Suomen-kiertueen järjestänyt ja sitä manageroinut Robban Hagnäs, tuttu Wentus Blues Bandista. Nimittäin, välillä Larry Taylor tarttui kitaraan, ja taas vuoroin John Paulus bassoon. Tätä oli keikan kuluessa itseasiassa varsin vaikea ymmärtää, Paulus on huikea kitaristi, mutta tuntuu että kyseistä faktaa halutaan piilottaa, kuin sitä kuuluisaa kynttilää vakan alla. Taylor taas on basistina maailmanluokkaa, mutta kitaristina ei lähelläkään. Soitto soi toki koko ajan mallikkaasti, mutta suutari-Taylorin olisi suonut pysyvän vielä enemmän oman lestinsä ääressä.

Juuri Woodstockin alla julkaistun ”Hallelujah”-albumin ”I’m Her Man” kulki kuin 60 tonnin pitkänokka-Peterbilt yölinjallaan ja komeasti toimi myös ”Future Blues”-albumin nimiraita elokuulta 1970. Spalding osoittautui olevan erittäinkin laulumiehiä, komeaäänistä ja takakenoisen rentoa tulkintaa, sekä muutama todella makoisa huuliharppusoolo. Itse en ole lainkaan huuliharppumiehiä, välillä joutuu oikein sietämällä sietämään, mutta osaavissa käsissä (kuten Spaldingilla), jälki on komeaa.

Canned Heat sortui soittamaan muutaman umpiturhan instrumentaalin tänään, niistä ensimmäisen eli ”Nighthawkin” pointtia en ainakaan itse keksinyt millään. Samoin Spaldingin ihan ilolla tulkitsema ”Have a Good Time” oli tässä seurassa aika moinen renkute, mutta ymmärrän kyllä, sunnuntaihämäläistä yleisöä piti yrittää saada mukaan keinoja kaihtamatta. Illan kovimman innostuksen alalattialla sytytti kuitenkin, ja kuinka ollakaan, ”Going Up The Country”. Varsinaisen setin loppuliu’ussa kuultu ”So Sad” olikin puolestaan olla keikan kovin veto, siihen nimittäin Paulus raotti vakan kantta, ja sipaisi salavihkaa illan tyylikkäimmän kitarasoolon. Sensijaan setin päättänyt ”Let’s Work Together” kuultiin suorastaan laimeana vetona.

Canned Heat hoiti encoreosuuden herrasmiesten arvolle sopivasti. Ensin boogieteorian pitkä oppimäärä korkein arvosanoin eli ”Fried Hockey Boogie”, jossa Taylor ja Parra saivat ansaitusti pitkät soolo-osuudet. Varsinkin Parran rumpusoolo oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mainio ja toi mieleen Ian Paicen vastaavan männäkeväältä. Eli hartiat alas ja längistä sisään. Taylorin bassosoolo antoi odottaa itseään, mutta kasvoi kuin kasvoikin lopulta kuulemisen arvoiseksi. Jälkimmäisenä encorena vielä bändin ensimmäinen koskaan levyttämä biisi, eli Muddy Watersin ”Rollin’ and Thumblin”, johon Spalding nykäisi kuin salaa illan kovimman huuliharppusoolon.

Mainio sävellahja entisille nuorille, joita Suiston illassa todellakin oli erittäin ilahduttava määrä, vaikka itse päivä oli ennalta tuomittu olemaan yksi kalenterivuoden kenties vaikeimmista myydä. Mutta varhainen soittoaika ja bändin legendaarisuusaste toimivat tänään. Suiston tilanteesta on kirjoiteltu pitkin kevättä, talousvaikeuksia on ollut, mutta tämän kaltaisten iltojen myötä toivoa on. Pidetään Suisto hengissä, hyvät ihmiset. Jos Hämeenlinnan ainoa oikea rokkiklubi päästetään kaatumaan, on menetys valtava, siksi hienoa ja monipuolista työtä Suisto tekee. Joten, Canned Heat-solisti Dale Spaldingin sanoin: ”See you next time.”

Ja ai niin. Jos nyt ketään kiinnostaa. Suiston illassa kuultiin neljä samaa biisiä kuin Woodstock-setissä lauantaina 16.8.1969 (I’m Her Man, On The Road Again, Going Up The Country ja Fried Hockey Boogie). KG

Marcia Lisboa Trio (bra/fin) @ Bar Vakiopaine, Jyväskylän Kesä 13.07.2013

Aika laadukkaita ladyja on joutunut päättyneellä viikolla itsellään kuunnelluttamaan. Ensin varhaispunkin kuningatar Patti Smith, ja sitten bossa novan ja lattarirytmien vähintäinkin tulevaisuudessa sellaiseksi kruunattava Marcia Lisboa. Eksyin nimittäin kesäretkilläni Jyväskylään, Suomen Ateenaan, ja kaupungin liveskenestä oli hetimmiten otettava niskalenksu. Jyväskylää kansoitti tänä viikonloppuna paitsi umpitylsästi bänditetty Suomipop-festivaali, mutta myös perinteikäs (jo vuodesta 1956) Jyväskylän Kesä. Ensinmainitussa olisi voinut illan päätteeksi katsastaa Popedan nykykunnon, mutta esteeksi muodostuivat samantien suolainen 50 euron porttihinta, ja ne kaikki muut esiintyjät. Joten valitsin Kesän ja Bar Vakiopaineen lattarihetken Marcia Lisboan seurassa.

Vakiopaine on mainio pikku baari aivan kaupungin ytimessä, paikka joka voisi olla vaikka NYCissa tai Berliinissä. Kahdessa kerroksessa pääsee istumaan niin, että bändinurkkaukseen näkee. Kyllä, lavaa ei ole, bändi voi olla korkeintaan muutamahenkinen, eikä kauhean massiivisilla vehkeillä varustettu. Usein täällä esiintyykin akustisia duoja tai peräti trioja. Edellisillan olivat Eva & Manu jo varhain myyneet loppuun, ja Marcian bossisiltaan onnistuin itse saamaan tasan viimeisen ER-kioskin myymän ennakkolipun.

Pöytäpaikka kannattaa Vakkarista varata heti ovien auettua, nytkin keikkaa seurasi moni liputta jäänyt kadulta käsin, onneksi baarissa on isot ikkunat. Miksaustiski on sympaattisesti ikkunalaudalla-tai levikkeellä. Baari on kaksi askelta salia alempana, ja häiritsee näin intiimimpääkin keikkaa harvinaisen vähän. Ja kaukana sisä-Suomessa kun ollaan, niin Hämeen poika joutuu jo ihmettelemään hintoja, Helsingin baarien vastaavista lähtee täällä aina euro tai puolitoista pois.

Asiaan. Upea, häikäisevä, säkenöivä Marcia Lisboa otti tilan haltuun minuutilleen ilmoitettuun aikaan klo 21.00. Lavalle, ei vaan bändinurkkaan, asteli kanssaan kitaristi, säveltäjä, sovittaja ja luottotuottajansa Marcelo Pfeil, sekä Jyväskylän oma poika, rumpali Sami Kontola. Miehemme Riossa on asunut Brasiliassa jo vuosia, hallitsee kielen ja mikä tärkeintä, paikalliset rytmit. Marcia Lisboan kanssa Kontola on kiertänyt maatamme aiemminkin, tämänkertainen kesäkiertue sisältää kuusi vetoa Suomessa ja kolme Eestissä.

Marcia ja pojat soittivat encoreineen tunti ja parikymmentä minuuttia. Ja vaikka Kontola ansiokkaasti käänsikin Marcian portugalinkielisiä välispiikkejä, ja kertoili biisien taustoista, niin eihän ne nimet ja säveltäjät ja kuka oli kukin, jää mieleen. Valitettavasti. Mutta jotain jäi. Marcia Lisboan uskomaton Ääni isolla ääkkösellä jäi soimaan päähän ja mieleen vielä seuraavanakin päivänä. On nimittäin Brasilian tyttö siunattu, paitsi aivan häkellyttävällä ulkomuodolla, niin ehkä ihan ennenkaikkea, ja asiassa pysyäkseni, kuitenkin häkellyttävällä äänellä. Vaikka en todellakaan mikään lattarifriikki olekaan, enkä ole juurikaan perehtynyt näihin populaarimusiikin Etelä-Amerikan alalajeihin, tunnistan aina laadun ja hyvän musiikin. Siis mielestäni hyvän. Ja tänään sellaisen äärellä oltiin. Marcian esikoisalbumin ”Nos e o Rio” pystyn vaivatta kuuntelemaan läpi, vaikka en tosiaan mikään bossanovajäbä olekaan ja vaikka kieltä en seuraa juuri sanaa enempää. Esimerkkinä nyt vaikkapa keikallakin kuultu, albumin päättävä ”Morena de Saia”, joka on aivan huikea veto. Marcelo Pfeilin albumille loihtima tuotanto elää ja hengittää, eteläisen Atlantin lämmin tuuli tulee levyltä läpi. Siksi ennakolta levyyn tutustuneena, jäinkin keikalla hiukan kaipaamaan laajempaa soitinvalikoimaa. Mutta ymmärrän toki realiteetit. Levylle piano, huilut ja perkussiot tekevät todella paljon syvyyttä, tänään homma lepäsi pitkälti Marcian upean äänen varassa.

Marcia Lisboa on tulkitsija. Kaikista laulajista ei pysty edes parhaalla tahdolla sanomaan niin. Ilon kautta, lauluihin voimakkaasti eläytyen laulaa Marcia. Biisistä ymmärtää tunnelmat, vaikka ei sanakaan osaisi portugalia, niinkuin en osaa. Sitä on tulkinta. Olisi mielenkiintoista nähdä Marcia Lisboa ja jampparit uudelleen tovin päästä Hämeenlinnan Suistolla, ja todentaa kuinka kolmikon setti ja Marcian tulkinta elää illasta toiseen. Ja mikäs estää todentamasta.

Yksi nimi keikan välispiikeistä jäi kuitenkin mieleen, eli legendaarinen brasilialaissäveltäjä Antonio Carlos ”Tom” Jobim. Sen verran upeita sävelmiä vuonna 1994 kuolleen Jobimin kataloogista bändinurkasta toimitettiin, ja niin usein nimi kunnioituksella lausuttiin, että pitänee tosiaan ottaa asiaksi tutustua miehen tuotantoon hiukan lisää. Kun nimittäin olen sattunut pärähtämään populäärimusiikin historiaan, ja sen kehityssuuntien historioihin, sikäli varsin syvällisesti, että kaikki hyvä ja laadukas kiinnostaa aina. On lajityyppi sitten lattarilähtöinen tai mikä tahansa. Hyvällä grindcorella on paikkansa, hyvällä rockabillylla on paikkansa, ja vaikkapa laadukkaalla bossa novalla, kuten nyt Jyväskylän perinteikkäässä Kesässä. Varsinkin kun se huikealla äänellä tulkitaan. Äänellä, jota on vaikea unohtaa.

Kotimatkalla Suomen suviyössä piti poiketa tankkaamaan Jämsän paikkeilla. Polttoainekatoksen kelmeässä valossa seisoi mattamusta Chevroletin pakettiauto. Ja juuri niin, huoltsikan tiskillä ostoksiaan keräili Mustajärven Pauli. Kesäyössä, juuri laadukasta livemusiikkia kuulleena, arvostukseni maata- ja maailmaakiertäville alan ammattilaisille, tulkitsijoille, oli valtava. KG

Jarkko Martikainen, Risto @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 12.01.2013

Hämeenlinnan ainoa rokkiklubin määreet (ja vieläpä hyvin) täyttävä menomesta, Suisto-klubi, sai vieraakseen tammikuun pakkaslauantaina kaksi hyvin mielenkiintoista lauluntekijää. Jos kohta kaksi hyvin erilaistakin. Ilahduttavasti tänään oli väkeäkin liikkeellä, Suistolla kun on totuttu niihin varsin tai erittäinkin hiljaisiin iltoihin, etenkin arkisin. Omakaan kutina lipun ostamisesta peräti etukäteen ei osoittautunut ollenkaan niin häpeälliseksi. (Tiedättehän tämän, että täpinöi jostain keikasta ja ostaa ennakkolipun kuukausikaupalla etukäteen, ja sitten paikalla on kourallinen muita täpinöitsijöitä.)  Illan artistivieraat Suistolla olivat siis akustisesti laulujaan koko uransa mitalta esittänyt Jarkko Martikainen ja nyt soolona esiintynyt Risto.

Martikaisella oli kunnia aloittaa ja mies soittikin teräskielisellään itseään säestäen aimo tukun biisejä, karvan päälle tuntiseen settiin mahtuu jo hyvä määrä stygejä. Aloitusaikakin oli lauantai-illaksi erinomaisen inhimillinen eli 22.15, ei aina tarvitse soittaa tai soitattaa yöllä. Martikaisen soolotuotanto on itselleni, ellei nyt tuiki, niin ainakin varsin tuntematonta. Enkä ole miehen tekemisiä seurannut oikeastaan kuivatelakalla olevan pääbändinsä YUP:nkään aktiiviaikoina, joten olin Martikaisen lauluille siis varsin koskematonta maaperää. Ja hyvinhän siinä kävi, ei sattunut yhtään. Kun aloin oikein muistella, niin saattaa olla, että aikoinaan samat ihmiset hehkuttivat minulle sekä YUP:tä että CMX:n tuotantoa. Ja kun tuota jälkimmäistä ja sen nokkahahmoa en voi yhtään sietää, tänäkään päivänä (ei edes ihan mainioksi arvioimani Ilosaarirockin keikka kesällä 2009 saanut käsityksiäni muuttumaan).  Jotenkin on siis päässyt käymään niin, että näinmuodoin en ole tullut tutustuneeksi Martikaisenkaan tuotantoon. Muutenkin usein käy niin, että kun joku jonkun asian oikein ruvelle hehkuttaa, niin kiinnostumatta jää.

Yhtäkaikki, parhaat biisit Martikaisen setissä olivat itselleni kuitenkin ne, jotka hatarilla tiedoillani kykenin tunnistamaan YUP:n aikaisiksi lauluiksi, kuten vaikkapa ”Rakkaus on pesti hulluuteen” ja huikaisevan hieno, vuoden 1996 ”Yövieraat”-albumin ”Jos helvetti on täynnä”, joista jälkimmäinen pelkästään riittää omissa kirjoissani nostamaan Martikaisen suomalaisten lauluntekijöiden A-sarjaan. Että se siitä kyynisestä suhtautumisesta YUP:hen. Nyt taas ”Haukiputaan huorakuoro, naisia ilman housuja” on mielikuvissa viikkokausia, halusin tai en. Huikea sävelmä, huikeat visiot.

Aikoinaan varmaan itseäni esti tutustumasta tuotantoonsa myös Martikaisen laulusoundi, joka jollain tapaa onnistui ärsyttämään. Suiston keikalla oikein todistin itselleni, että anna nyt perkele miehelle mahdollisuus, ei ääntään kukaan pysty muuttamaan. Ja kuten todettua, ei käynyt kuinkaan. Ja tässähän sitä nyt pyöritellään YUP:n tuotannon kestävintä osaa sunnuntain kuluksi. Eli, tykkäsin. Ainoata omaa toivebiisiäni eli Toinen jalka haudasta-elokuvaa (jossa Martikainen myös näyttelee) varten tehtyä, hillittömän kaunista ”Tulitikkua” ei tänään kuultu, mutta pitää mennä miehen keikalle uudelleen ja vaikka toivoa pois. Nyt ei vielä tohtinut. Keikan jälkeinen jutustelu jonkun nimettömäksi jääneen, mukavan pariskunnan kanssa todisti, että kyllä Martikainen on yhdelle, jos kohta jo toisellekin, sukupolvelle ollut erittäin tärkeä hahmo. Ja upeaa niin, nyt kun itsellekin alkaa pikkuhiljaa aueta, että miksi.

Riston keikoilla on aina hauskaa. Tai mistä minä tiedän, mutta molemmilla joilla olen ollut, on ollut. Ja niistä muista voin kuvitella, että on keskimäärin ollut. Tässä mielessä Ylihärsilän rouvan poika on Kuopion Kari Peitsamo. Karin keikoilla on nimittäin aina hauskaa. Tai mistä minä tiedän, mutta niillä 11 Karin keikalla joilla olen ollut, on ollut. Viittaan myös tätä edeltävään keikka-arviooni, eli että jos aikoo olla ironen ja varsinkin itseironinen, niin silloin kannattaa tehdä se kunnolla, niinkuin Kari ja Risto. Eikä ihme, että nämä kaksi ovat löytäneet toisensa yhteisten keikkojen ja myös yhteisten levyjen merkeissä. Peitsamo on tunnistanut Ristossa nuoren itsensä. Ensimmäisen kerran näinkin Riston viime vuoden Maailma kylässä-tapahtumassa, kun mies veti mainion, ja äärettömän hauskan yhteiskeikan Karin kanssa Helsingin Rautatientorilla erittäin ymmärtäväiselle yleisölle.

Ymmärtäväistä ja vastaanottavaista oli Riston yleisö myös Hämeenlinnassa. Ennen en ole nähnyt Suiston tanssilattiaa näin kuumana. Tunnelmasta aisti, että Ristoa oli odotettu kaupunkiin kovasti, ja että muutkin olivat ostaneet häpeää tuntematta ennakkolipun. Risto laulatti yleisöään, tanssitti, laittoi pökköä pesään kollega Martikaisen rauhallisemman laulusetin jälkeen. Tänäänkin siis artistien esiintymisjärjestys oli jonkun ihan oikein ajattelema, vaikka ennakkoon oletin järkän tai järjestyksen olevan tasan toisinpäin. Mutta oikein hyvä näin. Risto on käsittämätön sekoitus Frank Zappaa, John Lennonia, Pekka Strengia ja mainittuakin Kari Peitsamoa. Enpä pysty mainitsemaan jo mainitun Pekka Strengin jälkeen montaakaan suomalaista lauluntekijää, joka olisi yhtä vilpitön tekemisissään. Puhutaan tekemisen ja ilmaisun pakosta, ei sen ihmeellisemmästä. Ja se pakko, noin keskimäärin, tuottaa laatua. Risto ei pystynyt poistumaan suistomaalta soittamatta ”Putoan kaivossa”-hittibiisiään, ja hyvä niin, kyseessä on yksi suomirockin kuluvan vuosituhannen merkkipaalubiiseistä.

Tuoreena uushämeenlinnalaisena oli mahtavaa jakaa nimettömäksi jääneen yleisön edustajan (joka oli niinikään vasta kaupunkiin muuttanut) kanssa havainto siitä, että Suistolla on aina hyvä meininki. Sen takaavat paitsi henkilökunta, myös me. Hyvä kaikki. KG

Krow (bra), Undercroft (chi), Scarecrow (fin), Ohne Kontrolle (ger) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 12.09.2012

Keikkis muutti hiljattain Hämeenlinnaan, joten niin se nyt on, että Suisto-klubi on meitsin tai meikäläisen kotirockpesä. Lähin ja oikeimmat rokkiklubin määreet täyttävä, mainio mesta kaikenkaikkiaan. Ja tärkeä elämän ylläpitäjä, kun kaupungin muista paikoista Sirkus tuntuu keskittyvän hiphopiin ja muuhun mainstreamiin. Niin ja niitä muitahan ei oikein olekaan, varsinkaan talvikaudella. Albertin Kellari toki järkkää ansiokkaasti pienimuotoisia rootsiltoja ja Verkatehdas tuo enemmänkin konserttityyppisiä esityksiä kaupunkiin.

Illan nimi Suistolla oli eteläamerikkalainen mättö, mutta homma pantiin käyntiin ensin jollain muulla, ennenkuin asiaan päästiin. Sessiot avasi hyvinkääläinen Scarecrow, vuonna 2000 perustettu horror punk-bändi, tai sellaiseksi orkesteri itsensä luokittelee. Niin tai näin, ihan asiallista melodista ajoa ja ainakin meitsin leppereille varsin 80-lukulaisella otteella. Kun metallinen punk oli vielä nuorta ja innovatiivista. Ja aivan oikein hyvinkäänmiehet toimivat, täysillä päin ja selittelemättä, vaikka ei paikalla juuri ketään tässä vaiheessa ollut. Bändin kolmas pitkäsoitto on juuri tullut ulos ja vaatii kyllä tutustumista, sikäli asiallisilla omilla biiseillä Scarecrow kaahasi. Jos toivoa olisi saanut, niin kaksi biisiä lyhyempi setti. Mutta en valita.

Illan latinobändien matkaan oli Saksasta (jostain syystä) tarttunut klassista seiskaseiskaa vääntävä punktrio Ohne Kontrolle, ja nyt on kyllä bändi oivallisesti nimensä valinnut, jos se aikoinaan vaikka tapahtuikin ihan tätä iltaa ajatellen. Bändin ”nokkamies”, jonka nimeä ei edes netin syövereistä tunnu saavan selville, oli silminnähden hermostunut monitorisoundeista, ja silminnähden jurrissa. Tämä Hampurin TV Smith, Saksan Villu Tamme tai Alsterin Pertti Kurikka ei missään vaiheessa saanut pakettiaan kasaan ja kahta muuta muusikkoa hävetti ihan kunnolla. Kyllä sen näkee metrien päähän, kun miestä hävettää. Kun pomosmies ei osannut omia biisejään soittaa, niin äänimiehillä koiduttaminen alkaa olla jo liian puolella. Kun sinitukkainen herramme punkissa sitten viimein heitti vesilasin lattiaan (näkemättä mihin se paiskautuu), niin talon miksaajalla meni hermo, ja ns. tiski kiinni. Arvostan kovasti. Keikka olisi vain saanut loppua jo paljon aiemmin. Tuli mieleen harvinaisenkin moni J.M.K.E.-keikka tuolla Eestin puolella. Jonkun muun pitää ottaa ohjat silloin, kun ne ei enää ”artistilla” itsellään ole.

Sitten päästiin lapioimaan niitä multia, joita varten koko ilta oli pystyyn pantu. Lavalle asteli neljä eteläamerikkalaista karvaista teroa, ja heti tiesi että nyt lähtee. Ja lähtihän se. Samantien kyrsi, että Aura Noirin keväinen Helsingin keikka jäi näkemättä. No, onneksi ei tämä. Jo 1993 Santiago de Chilessa perustettu pitkän linjan raastaja Undercroft on levyttänyt peräti 6 pitkää kiekkoa ja viimeisin niistä ”Ruins of Gomorrah” legendaariselle Season of Mist-lafkalle. Bändi on uudelleenasuttanut itsensä Hampuriin, josta käsin on huomattavasti Chilea helpompaa rakentaa yhä pitenevää metalliuraa. Jospa se läpilyönti dödön etulinjastoon sieltä vielä tulisi. Mikään ei estä. Soitto toimii, kitarasovitukset varsinkin olivat bändillä erinomaisia, visuaalinen ilme on halussa (orkesterilla on perseettömän hienoja levykansia) ja laulaja-basisti Alvaro Lillo on asiallinen ihmisviemäri, joka  kunnon kuolonkorinan lisäksi pääsee tarvittaessa myös blackmetalkorkeuksiin. Bändi ajeli samaa tappavaa kaistaa ja vauhtia Cannibal Corpsen, Slayerin ja jopa Deiciden kanssa, ja hyvin pysyi kyydissä. Ja varsin omillaan jopa. Ja tulipa vetäneeksi pidemmän korren kuin illan pääakti.

Brasilialainen Krow on pykälää nuorempien miesten bändi ja tulee Minas Geraisin maakunnasta. Kyllä, juuri samaa seutumaastoa joka antoi meille aikoinaan, ei enempää eikä vähempää kuin Sarcofagon ja Sepulturan. Eli ihan on hyvällä tavalla löyhkäiset humukset pojilla, mistä ponnistaa. Krow ajeli pari naksua teknisempää kuoloa ja mitä kovemmaksi vauhti kävi, sitä paremmin toimi. Nokkamies Guilherme (mitäpä mies sukunimellä) muisti kiittää paikalle vaivautunutta yleisöä vuolaasti. Juuri niin, ei se ole paikalla olevan yleisön vika, ettei se paikalla olematon yleisö ole paikalla. Toki muutamakin pää lisää olisi illan tunnelmalle tehnyt tissiä. Bändi on yli 40 vedon Euroopan-rundilla ja ilmeisen tosissaan yrittämässä isompiensa jalanjäljissä kuolon ykkös-tai edes kakkosnyrkistöön. Ja kyllähän nuo eväät tuntuu olevan hyvin paketissa. Promotoinnin alla on tämänvuotinen kakkospitkäkiekko ”Traces of the Trade” ja siltä muutama todella tappava vauhtiraita jäi kyllä sikäli mieleen, että uskoisin näistä jannuista kuultavan vielä.

Suomessa eteläamerikanmiehet soittivat lisäksi vain pari vetoa, joten ansiokkaasti Suisto tarttui tilaisuuteen saada harvinaista metalliherkkua lavalle. Hyvä niin, mutta millä saada väkeä paremmin liikkeelle? Mitä jengi puuhaa? Missä kaikki on? Kyllä Suiston tapahtumista tietoa saa, jos osaa käyttää tietokonetta ja on harrastuneisuutta. Sen puutteestako on Hämeenlinnassa kyse, siis tuon jälkimmäisen? Jäämme seuraamaan tilannetta. KG

Lighthouse Project, Pigeon Hunt, Left Cold @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 28.06.2012

Matkalla Hämeenlinnaan valtatie 10 on valkoisenaan matkailuautoa ja asuntovaunua. Lestadiolaiset vaeltavat matkojen takaa Lopelle Suviseuroihin. Olen onnellinen ja ylpeä siitä, että minulla on vapaus ja valinnanvara ajella hardcorekeikalle ja nimenomaan vastakkaiseen suuntaan. Ainakin nykytietämykselläni ”maailma” on aika hyvä paikka.

Hämeenlinnan Suisto-klubi lupaa aimoannoksen raskaskätistä hardcorea ja muita punkin myöhempiä olomuotoja. Ilta alkaa Matti Penttilän Endstand-yhtyeestä tekemällä hmmm…dokumentilla ”Fire Inside”. Dokumenttielokuvaa tästä ei saa, vaikka kirvestä näyttäisi. Ohjelma tämä lähinnä on. Mutta jotain niin sympaattista on vuonna 2008 pillit pussiin laittaneen Endstandin kundeissa, että jaksan katsoa peräti tunnin vilkuilematta kelloa. Mutta säälimättömän ylipitkä Penttilän tribuuttitekele on. Vaikuttaa siltä että kaikki kuvattu on kankaalla, mitään ei ole maltettu jättää pois. Kyllä yksi nyky-Suomen kovimmista rockbändeistä tribuuttinsa ansaitsee, mutta siinäpä se, tämänkin olisi voinut tehdä tosissaan ja kunnolla. Tunti ja kaksikymmentä on pitkä aika, silloin kun kenelläkään ei ole mitään sanottavaa oikein mistään. Mieleen jäävät kuitenkin huiman hienot valokuvat Endstandin kiertueilta ja treenikämpiltä, joita kuvia ”Fire Inside” on ansiokkaasti täynnään.

Onneksi bändiosuus saadaan ripeästi käyntiin. Aloitusvuorossa on nuori (2009-) hämeenlinnalainen Left Cold, joka pikku ujostelusta huolimatta osoittautuu melkeinpä illan parhaaksi bändiksi. Vastikään ekan seiskatuumaisensa julkaissut ryhmä saa paketin kasaan näennäisen vaivatta ja sounditkin on kohdillaan. Kuusi biisiä ja ulos. Arvostus on tässä kohtaa isoa. Määritelmistä viis, mutta tänä iltana ja tässäkohdin Left Cold kuulostaa lähinnä hc-ripauksella maustetulta kuololta. Tyhmää kitaranulvotusta biisien välissä (jota en ole missään punkin alalajissa ikinä tajunnut) lukuunottamatta asiat on kunnossa ja tulevaisuutta on. Hyvä pojat.

Illan kakkosbändin Pigeon Hunt kohdalla ote miksaustiskillä katoaa ja onneksi aika kompaktiksi jäävä veto kuulostaa huonolta. Vaikea tosin sanoa, kuinka paljon parempi soundi itse bändiä pelastaisi. Tämä tuntuu turhimmalta pitkään aikaan. Onhan tämänkaltaisia orkestereita nyt jo muutama nähty. Ei auta että kitaristin historiassa on Presley Bastardsia ja jopa jo mainittua Endstandia. Tästä bändistä on hc-piireissä puhuttu ja supistu, mutta kysymys kai kuuluu lähinnä, että miksi?

Illan pääakti Lighthouse Project antaa odottaa itseään hiukan pidempään. Rumpusoundeja hinkataan. Neljännen albuminsa huhtikuussa julkaissut LP on jo pitkän linjan yrittäjä näissä skeneissä ja nauttii isoa arvostusta. Tuore rieska ”We are the wildflowers” on tutustumisen arvoinen ja itseasiassa varsin hyvä ja monipuolinen. Edellinen pitkäsoitto ”Atonement” oli vielä ainakin meikäbloggarin kirjoissa aika turhaa runttaamista ja kyseisen albumin julkaisukeikka Semifinalissa olikin edellinen kerta, kun olin poppoon nähnyt lauteilla. Silloin ei sytyttänyt.

Tällä kertaa on todella lähellä sytyttää. Bändi pitää illan hengessä settinsä kompaktina, mutta uuden albumin monipolvisuus (ja fakta, että se on ihan oikeaa ja oivaltavaa rockmusiikkia) ei minun makuuni ole vieläkään riittävästi tarttunut livesettiin. Enemmän toivoisi vaihtelua perusraastoon, osaamisesta ei jää enää tällä bändillä kiinni, eikä keikkarutiinista. Mutta joku monissa tämän uskonsuuntauksen bändeissä on aina häirinnyt ja kyllä se eniten laulupuoli on. Lajityypin nokilla on hirvittävän vaikeaa olla vakuuttava ja keksiä viisastenkivi esittämiseen ja lavapreesenssiin. Ei tämäkään asia häiritse Biohazardin tai Agnostic Frontin keikalla, mutta hirvittävän monen seuraajan vetäessä kyllä. Ja valitettavasti Lighthousen kohdalla myös englanti särähtää korvaan, varsinkin ihan kammottaviksi kääntyvissä stemmalaulukohdissa, joita ei onneksi ole montaa.

Toisin sanoen, innostuminen bändin uudesta albumista jää innostumiseksi bändin uudesta albumista. Minun korvaani kitaristi säräyttää kardinaalimokan keikan alkupuolella todetessaan, että onpa nihkeä meno, kun on ”no hei, torstai”. Älkää hyvät pojat kiertäkö torstaisin maakunnissa, jos on ongelmaa. Porukkaa oli Suistolla kesäkuun lopun torstaiksi nimittäin vähintäinkin kiitettävästi. Ja jos homma on seisoskelevaa ja nihkeää, niin siinä kohdassa bändillekin jo peili käteen.

Suistolle Keikkiksen korkkauskeikan perusteella isot pisteet. Äänenpaine tuli laadukkaasti mitatuksi, vaikka siinä Pigeonin kohdalla vähän eksyttiinkin. Paikasta tulee mieleen hakematta Berliini monine pikku klubeineen, ja tämä on nyt pelkästään hyvä asia. Jos alas lavaneduslattialle ei mieli pala, niin vaihtoehtoja nähdä bändit esteettömästi ei ole montaa laadullista, mutta pikku kikkailulla tilan saa kyllä toimimaan sniidumpikin vieras. Henkilökunta on ystävällistä ja yleisilme on rento.

Paluumatkalla majoitukseen (kiitos keikkaseura kuskiudesta) lestafestarin karavaani kulkee yhä, vaikka on yömyöhä ja Hämeen peltojen ylle nousee pahaenteisen valtava Kuu. Pitkiä letkoja matkailukalustoa täynnään lapsia, joiden ei anneta kuunnella hc:ta, eikä juuri muutakaan järkevää. Olen yhä onnellisempi valinnan vapaudesta. Vapaudesta valita itse vakaumuksensa ja näkemyksensä. Niinkuin Endstand aikoinaan lauloi, ”I promise not to stay quiet”. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: