Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Keikkaguru”

Poristriimi III (Merkattu Maa, Serpico, Mama Longhorn, Two of Us) @ kotisohva, 30.05.2020

Koronaepidemia helpottaa, mutta oikeita livekeikkoja ei täysimittaisesti tulla ennen loppukesää näkemään, haaveista huolimatta, joten striimeillä mennään edelleen. Striimissä vainko oot mun? Kyllä. Porin pyhältä rockin suistomaalta kajahti eetteriin järjestyksessään kolmas Poristriimi, ja olihan siihen vanhana porirockfriikkinä, diggarina ja tietäjänä suhtauduttava. Oli nimittäin luvassa pari muuta paikallista bändiä, ja sitten oli Merkattu Maa-yhtyeen comeback/reunion. Se oli odotettu ja tärkeä, ja siinä kävi hyvin.

Juonnettuun iltaan sai ostaa tukilippuja ken toimintaa halusi tukea, vaikkakin stream muuten oli ilmainen. Itsekin kävin toki tukiksen ostamassa, tämä on tärkeää toimintaa nyt, kun bändit ja keikkapaikat ovat eksistenssinsä reunamilla, kuka jatkaa ja kuka ei. Poristriimien äänentoistosta ja tuotannosta vastaava paikallinen Äänirasia antoi tuotantotilansa keikkojen käyttöön, ja lisää lienee vielä luvassakin. Mustilla kankailla rajattu, ja siten pimeäksi saatu varastotila muistutti ihan yllättäen oikeaa klubia, pöhäys savua ja kunnon valot, neljä kameraa asiallisesti asemoituina, mutta ennenkaikkea hulppean hyvä soundi auttoi asiaa. Kolmas Poristriimi oli yksi parhaita tämän lockdownin toimituksia vähintäinkin noin soundillisesti.

Illan avasi 2017 perustettu Two of Us, ironia on siinä, että bändissä on neljä jamppaa. Joilta on ulkona tuore EP ”Love Is A Religion”, ja ihan mainio kiekko onkin, skandinaavisella melankolialla ja ripauksella rautajopalankaa ryyditettyä brittipoppia, eli Britanniaa ja Ruotsia päällekkäin hyvällä tavalla. Two of Usilla on hämmentävän hyviä biisejä, kuten nyt vaikkapa setin päättänyt, tuoreen EP:n ”Always Attracted to Wrong Kind of Girls”, mutta ne parhaat styget oli silti tuorekiekkoakin vanhempia. Tällä biisimatskulla, pienen enkun lausumisen hionnan jälkeen, Two of Usilla olisi, ja toivottavasti tulee olemaankin, asiaa isompienkin levy-yhtiöiden dirikoille. Porirock elää ja voi hyvin.

Roudaustauoilla yleisöä kotisohvilla, striimiklitsuissa, maailman kioskeilla ja autiotaloissa viihdytti akustisen kitaransa kanssa harjavaltalaisen Six Minutes After-yhtyeen nokkamies Risto Ojalammi, joka soitti chatyleisön toivebiisejä, niistä ehdottomasti tyylitajuisimpana valintana Goo Goo Dollsien ”Iris”. Toki kuultiin muutama Satakunnan suistomaan kasariklassikko myös.

Ehtoota jatkoi neljän biisin setillään, 7-henkisellä kokoonpanolla esiintynyt Mama Longhorn, jonka olin ihan oikeasti nähnyt livenä Porisperessä elokuussa 2015. Bändin jäsenten taustoilta löytyy krediittejä kuten Ektroverde, Kuusumun Profeetta, Teemu Elon Puhuvat Eläimet ja Lowlife Philosophers, näillä on Eeva Poijärvessä mainio solisti ja musa on mielenkiintoinen sekoitus afrobeatia, krautrockin jumitusta, vanhaa suomiprogea ja tsaikedeliaa. Ja vaikka Porisperen veto aikoinaan ei ulkolavalla, eli ei niin osuvassa paikassa, sytyttänytkään, nyt oli hyvä meininki. Bändin asetteleminen käytännössä ympyrän muotoon tuki neljän kameran kuvakulmia hyvin, ja illan toimivimmat valotkin Longhorn sai. Ehkäpä, mitä nyt valoista mitään tiedän, ihan samasta ympyräsyystä. Mama Longhorn ryyditti tänäänkin ilmaisuaan rikkaasti puhaltimilla, perkussioilla ja kiippareilla, parhaiten groovasivat avausbiisi, tuorein sinkku ”Island After Island” ja se pitkä, meditatiivinen hituribiisi, jossa laulettiin trakkaudesta, mistäpä sitä muustakaan, biisin nimeä en nyt edes lähdemateriaalin ääreen antautumalla keksinyt.

Tuoreeltaan levydiilin italialaisen Rockshots Recordsin kanssa solminutta, vuonna 2005 perustettua ja kaksi pitkää kiekkoa jo päätyyn nakannutta Serpicoa vaivasivat ainakin osan vetoa jonkinmoiset ääniongelmat. Tai siltä ainakin vaikutti. Ihan täyttä kuvaa, näin vilpittömästi uskon, ei keikka onnistunut Serpicon osaamisesta ja asenteesta muodostamaan. Jotain jäi puuttumaan, ja kärsipä Serpico myös illan huonoimmista valoista. Tässä lajityypissä, purppuranvärisesti junttaavassa hard rockissa ei oikeastaan millään muulla ole niin väliä kuin biiseillä. Ja sillä etukenoisella asenteella, jolla ne kulloinkin esitetään, tai vähintäinkin pitäisi esittää. Ehkä Serpico saa uuden mahdollisuuden joskus, ja ihan oikeasti livenä, itselläkin oli ajatus jo pitkälti illan päättäneessä bändissä, ja siinä henkilökohtaisesti tärkeimmässä syyssä avata ATK.

Merkattu Maa perustettiin Porissa 1986, ja kaikki entusiaistiset porirockjonnet ja suomirocksimot tietää kyllä tarkkaan, mitä kaikkea muuta noina vuosina tapahtui, tai oli hiljattain Satakunnan suistomaalla tapahtunut. Pori oli 1986 ollut jo muutaman vuoden Suomen eittämätön rockpääkaupunki, bändejä syntyi kuin sieniä sateella, levy-yhtiöiden ei tarvinnut kuin valita parhaat päältä. Kaikki Porista lähetetyt demonauhat ja kellarikassut kannatti kuunnella pinon päältä ekana pois, ja tarkalla korvalla. Jokainen lafka halusi oman porilaisen poppibändinsä. Merkattu Maa edusti porirockin kakkosaaltoa ihan parhaimmillaan, mertentakaista kaukokaipuuta ja romantiikkaa, mutta myös tuulenpieksemiä paikallisrantoja ja satamia kuvittavat sanat, ja tuttu porilainen melankolia biisejä kannattelemassa, duurimusiikkia mollissa. Bändin suurin menestys ajoittui vasta 90-luvun alkuun ja puolimaihin, kun kaupungin bändijättiläiset oli jo joko kuopattu, tai muuttumaisillaan puolihengettömiksi iskelmäbändeiksi. Merkatun Maan suosio oli alueellisesti kovaa, sen esikoisalbumi nousi Suosikin listan sijalle 7, pelkästään kahden porilaisen kivijalkamyymälän myynneillä. Kyseinen esikoisalbumi ”Karuselli pyörii” saatiin ulos vasta 1995, kun Suomi oli jo syöksynyt syvään lamaan, ja Porin rockvaltikkakin oli jouduttu luovuttamaan munattomalle eurodancelle, movetroneille ja mörkömetallille. Kyseiseltä esikoisalbumilta Merkattu Maa oli myös huolella valikoinut Poristriimi III:n kompaktin, viiden biisin settilistansa.

Ja mites sitten kävikään? Oli tullut tämän eristyksen / lockdownin aikana katsottua monta kymmentä livestreamia, ja sitten kävi niin, että porilainen Merkattu Maa, kymmenen vuoden keikkatauon katkaisten, ja jonkinmoisen, hyvinkin ainutkertaisen ja harvinaisen comeback/reunion-keikan soittaen, veti koko tämän oudon kolmekuukautisen periodin parhaan nettikeikan. Ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida. Merkattu Maa on pitkään, tosi pitkään, ollut niitä porilaisen ja suomenkielisen rockin kulmakivibändejä, joka olisi pitänyt nähdä oikeasti livenä jo moneen kertaan. Odotukset tätä streamcomebackia kohtaan oli siis kovat, mutta hienosti bändi, ja vieläpä pitkälti ”klassisella” kokoonpanollaan ne lunasti.

Kärkeen kuultiin ”Päiväkirja”, huikea biisi, jossa tyylikäs alkuperäissolisti Jyri Juhola kuulosti heti kärkeen jossain määrin Olli Lindholmilta, mutta hyvällä tavalla, ilman huumorittoman huutavaa patetiaa. Mielleyhtymä palasi myöhemminkin, mutta paino on sanoilla ei häiritsevästi. ”Päiväkirjan” melodiakulusta kumpusi mieleen myös Skädäm, eli ytimessä oltiin, vuosi -86, kauan on aikaa siis. Kakkosena ”Kaiken jälkeen”, Sami Välimäen koskettimet ujelsivat dingosti, tukien Sami Virtasen upeasti murjonutta kitaraa. Porirockin syvimmässä olemuksessa oli aikoinaan myös kyse monien raskaskätisestikin soittaneiden brittibändien diggailusta, mutta en nyt Merkkareiden suhteen ala väittämään muuta, kuin että brittivaikutteet kuuluvat yhä. ”Kaiken jälkeen”-biisissä Juha Jokisen rummut nakuttivat peräti manchesteristi, tämäkin vielä, (toivottavasti tätä vetoa pidemmälle kantavan) paluun tehnyt Merkattu Maa on Satakunnan James!

Edellisen keikkansa bändi oli soittanut 2009, ja sen oli tarkoitus kai olla kaikkien aikojen viimeinen, tänään siis me päätelaitteemme avanneet olimme onnekkaita. Jäähyväiskeikkaa edeltävä veto oli 2006 Yyterissä, n lämppärinä, kun Merkattu Maa täytti 20 vuotta. Eli ei tätä keikkaherkkua nyt ähkyksi asti ole päästy näkemään. Siksikin häkellytti, miten terävässä kunnossa bändi oli, tietämättä yhtään kuinka paljon tämän illan vetoa oli treenattu. Solisti Juholalle ”Laitakaupungin satama” on selvästikin omaelämäkerrallinen biisi, ja esitettiin sillä hartaudella. Virtasen kitaraintrolla lähettämä nimikkobiisi ”Merkattu Maa” on tämän bändin ”Pyhä Klaani”, siinä soi kaukokaipuu ja lännenromantiikka, mutta myös menettämisen melankolia. Bändi päätti settinsä viime hetkillä esikoisalbumille mukaan päässellä, kiipparisti Välimäen sävellyksellä ”Kevät Saa”, ja niin vain viidellä biisillä itsensä parhaaksi streamkokemukseksi kiilannut keikka oli paketissa. Ei encoreita, kenelle, kenen vaatimana, tämä on yksi striimauksen parhaita puolia. Poristriimejä pitää alkaa seurata, luvassa voi olla muitakin aarteita kaupungin kunniakkaasta pophistoriasta. Merkattu Maa, tehkää vielä oikeatakin keikkaa. Meininki hyvä, ja noi poispäi. KG

Slaveriet (swe) ”Skuldfri”-livestream @ Studio Skogsbrynet, Mariestad, 22.05.2020

Ruotsalaiset ei ehkä ole maailman johtava kansakunta panepidemian hallinnassa, mutta melodisen punkin saralla maa on maailman parhaita, ollut aina. Ei tätä nyt niille kuitenkaan tarvitse kertoa. Punkin (ja toki metallinkin) laji kuin laji, niin ruotsalaiset on aina ylivoimaisia, sieltä tulee tänäkin päivänä maailman parhaat hardcore-ryhmät, crust-bändit ja melodinen, kitaravetoinen ajo. Ja ne penteleet saavat punkmusiikkinsa kuulostamaan äärihyvältä peräti kotikielellään.

Viime viikkojen livestreamien parhaaksi lähteeksi on osoittautunut GigsGuide-sivusto. Koronaeristyksen alussa seuraamani StageIt-alusta tuotti pitkässä karanteenissa pettymyksen, alkoi tulla korvista ulos puhelimella kuvatut nainen ja kitara / mies ja kitara-vedot makuuhuoneissa, olohuoneissa, käytävissä, sohvilla, pihakeinuissa. Meni monotoniseksi, vaikka monia hienoja lauluntekijöitä tulikin diskoveerattua. GigsGuidessakin voi eksyttää itsensä pahasti. Jos illan artistin kohdalla lukee Radiohead, henkeään ei kannata alkaa samalla sekunnilla pidättämään. Koronarajoitusten takia kyse on useimmiten bändien nokkahahmojen akustisesta puolituntisesta sieltä omasta, mainitusta makuuhuoneesta. Ei näillä rajoituksilla kasata bändejä noin vain yhteen soittamaan streameja. Ei pidä siis antaa sivuston hehkuttelun tai promokuvan hämätä. Tätä aikaa eletään nyt, ja toivottavasti pian päästään ihan oikeillekin keikoille. Merkkejä on jo ilmassa, mutta loppukesään pitänee odotella.

GigsGuide-sivuston kautta löytyi, ihan klassisella intuitiolla tietenkin, ruotsalaisen tuoreehkon punkbändi Slaverietin suora lähetys. Se toteutettiin neljällä kameralla bändin kotikaupunki Mariestadin (just se sama Mariestad, jossa on yksi Ruotsin parhaista isoista panimoista) Studio Skogsbrynetista, samasta mestasta, jossa bändi oli äänittänyt kuluvana vuonna ilmestyneen esikoisalbuminsa ”Skuldfri?”. Yleisöä ei studiossa tietenkään ollut, ei edes Ruotsissa, mutta bändi äityi ihan hauskaan ja rentoon huuteluun miksaustiskin kanssa, paikoin tuli edes olo, että on siellä sentään joku jolle soittaa.

Kompaktin iltapuhteen idea oli soittaa esikoisrieska kannesta kanteen, alusta loppuun. Niin puhde myös eteni. Niin muodoin veto alkoi mainiolla ”Ett enda val”-nykäisyllä, jonka bändi on lohkonut myös singlejulkaisuksi. Missä tätäkin bändiä on pidetty? Vakankos alla? Miksi näistä(kään) ei ole voinut kuulla aiemmin? Slaveriet on kvartetti, kolme jantteria ja viehättävä, tiukassa nahkatopissa ja lyhyessä skottiruutuhamosessa esiintynyt Loppen laulussa. Naispuolinen solisti erottaa jo bändin kymmenien, tai satojen joukosta. Ruotsissa riittää bändejä Asta Kaskin ja Tysta Marin vanavedessä, ja siinä vanavedessä kun uidaan, ei kehdata tehdä kovin huonoja biisejä. Slaverietinkaan esikoisella ei ole yhtään oikeasti läyhäistä väliraitaa. Eniten Tysta Marin suuntaan kumartaa rätväkkä ”Iskall Grav”, jonkanimistä crustbändiä jos ei vielä svedupettereillä ole, niin olisi aika perustaa. Loppen osaa oikeasti laulaa, bändi oli selvinpäin, stream ei pätkinyt ja soundit oli kasettisoundit, eli studiotasoa. Hannuhanhisuus. Ei, ammattitaito. Slaveriet voi laulaa myös parisuhteen suvantovaiheesta (niinikään sinkuksi irroitettu ”Ge Mig Lite Tid”), aina ei tarvitse paeta natseja, krapulaa, kyttäsikoja tai mitä nyt ikinä, niihin sorbuskusella maalattuihin sivukujien porttikonkeihin juomaan Feteaskaa. Punk on musiikkia, se ei ole oikeastaan koskaan ollut merkittävästi mitään muuta.

Mainittu ”Ge Mig Lite Tid” on ehdottomasti levyn paras biisi, ja se ajettiinkin ihan hillittömällä intensiteetillä. Bändi kumartaa paitsi maanmiestensä suuntaan, myös Rancidin ja NoFX:n, tempo on välillä niin hillitön, että meinaa lähteä lapasesta (”Nattens Mara”), mutta ei lähde kuitenkaan. Streamin sivussa kulkevassa chat-ketjussa kehotettiinkin joka kolmannessa kommentissa bändiä soittamaan nopeammin, ja nopeammin. Ei ole pakko uskoa, mutta kuunnelkaapa ”Ge Mig Lite Tid”, maailmanluokan ralli, jolla Dropkick Murphys hioisi pieniä timantteja, bitcoinia tulisi ovista ja ikkunoista. Punk ei ole kuollut.

Tanakasti ja häkellyttävällä temmolla kannuttaneen Pellen introama ”Lev!” oli punk popiksi naamioitua dixieland jazzia, ”Det Finns Något Ont Inom Dag” muuten vain upea kaahaus. Näiden levyähän pitää alkaa sahaamaan eestaas. Varsinainen setti kellotti 38 minuuttia, encorebiiseinä kuultiin vielä kaksi vetoa vuoden 2018 EP:ltä ”När Röken Lagt Sig”, eli vahvasti The Clashin hengessä kulkenut reggae ”Härskare och slavar” ja vielä ajankohtainen ”Hela världen brinner”. Keikka oli ohi, basisti Jenz totesi ettei ole ketään kenelle heittää plektraa. Ja solisti Loppen, että toivottavasti jo syksyllä nähdään ihan oikeilla keikoilla. Eipä vissiin. Tulkaa Puntalaan, Vastavirralle, On The Rocksiin, kunhan tulette. Löydyn siitä eturivin heti takaa.

Paraskaan stream ei juurikaan lievitä kaipuuta keikoille, mutta tuo pienimuotoista toivoa siitä, että jonain päivänä taas soitetaan niin, että paikalla saa olla myös maksava yleisö. Jos striimaaminen on tullut jäädäkseen, niin mikäs siinä, niistä voivat nauttia ne, jotka eivät jaksa könytä paikalle, tai ei ole muuten mahdollisuutta. Musiikki on parasta livenä, mutta toki keikkailu tuntemassamme muodossa voi globaalisti hiljetä ja muuttua pienimuotoisemmaksi. KISS lopettaa, Mötley Crue tekee enää muutaman comebackin, kenenkään ymmärtämättä miksi, Radiohead kiertää vain Eurooppaa maanteitse, pistokeikoille lentäminen muuttuu noloksi ja kaikki ne muut skenaariot voivat toki realisoitua, mutta ei elävä musiikki tähän(kään) kriisiin kuole. KG

The Buckleys (aus) livestream @ koti 17.04.2020

Kaukana galaksin toisella laidalla lepakko puri muurahaiskäpyä (joka ei siis epäonneksemme ole muurahainen, eikä liioin käpy), ja kiinanpoika söi jälkimmäisen, ellei molempia, ellei myöskin kohtuullisen kypsentämättömänä kumpaakin. Kiinan presidentti antoi lisäksi väen juhlia uutta vuotta vapaasti, halailla ja syödä samoista kipoista, ja loppu on epidemiologian, länsimaisen lääketieteen, aasialaisten eläinmarkettien, italialais-espanjalaisen huippujalkapalloilun ja ihmiskunnan pahimpien painajaisten historiaa. Tammikuussa osteltiin vielä innolla pääsylippuja, ja uskottiin suureen rockvuoteen 2020, mutta vähänpä tiedettiin. Iski dystopia, iski kotieristys, joillekin valitettavasti myös potentiaalisesti jopa tappava Covid-19-virus. Helpolla se lepakko pääsi.

Showbusiness sammui melkein saman tien, keikat, konsertit ja festivaalit, kaikki on peruttu ainakin kesäkuulle asti. Kuppilat on kiinni, A-oikeudet on ollut otettava omiin käsiin. Epidemian levitessä keikat siirtyivät nopeassa tahdissa nettiin, oli keksittävä jotain kinesviihdykettä kotona nössöttävälle jengille, saatava edes jostain jotain pennosia artisteille, ja keksittävä muusikoille itselleen mielekästä puuhaa. Suomessa syntyi nopeasti kaksi maksullista alustaa Semilive ja Keikalla.fi, jonka kummankaan tarjontaan en vielä ole ehtinyt tutustua. Esitysajat kun eivät kovin hyvin natsaa musacornerissa kasvavan yksivuotiaan mini-ihmisen nukkumaanmenoaikoihin, joten itselle soveliampaan aikaan striimataan keikkoja muilta mantereilta.

Pitihän läppäriltä yytsittäviin striimikeikkoihin, tai ”keikkoihin”, aluksi suhtautua hyvinkin epäilevästi, ja suorastaan nihkeästi. Ja pitää oikeastaan edelleen, kyllähän keikkaan kuuluu yhteisöllisyys, paikalle hakeutuminen, pääsylipun hankkiminen, ennakkotäpinä, ja koko sen paikalla olevan väenpaljouden/pienuuden luoma tunnelma. Onhan sanomattakin aika laiha lohtu tuijotella jonkun omassa olohuoneessaan omalla puhelimellaan välittämää akustista esitystä, mutta kun ei nyt muutakaan ole ollut, tuli sitten vanhana friikahtelijana jossain määrin jopa friikahdettua striimikeikkoihin. Ja vaikka panepidemian alkaessa, ikinä en ollut yhtään striimikeikkaa nähnyt, enkä niiden tekemisessä rauhan aikana rahdunkaan pointtia nähnyt, olin muutaman viikon himassa mätänemisen jälkeen yhtäkkiä jo jokusen kymmenen nettikeikan veteraani. Maailma muuttuu, ja me sen mukana. Haluttiin, elikkäs ei.

Harrastuneisuuteni on kohdistunut enimmäkseen yhdysvaltalaiseen StageIt.-alustaan, jossa pääosin sikäläiset, ja pääosin singer-songwriterit soittelevat pääosin puolituntisia kompakteja vetoja akustisesti omista (m)olohuoneistaan, työpisteistään, kotistudioistaan. Moni kuvaa keikkansa puhelimella, joku padilla. Hulppeampia ylöspanoja ei juuri näe. Useimmat keikat näkee ilmaiseksi, jos kehtaa. Itse en, mutta pääsymaksun voi itse määritellä ennakkoon ostamallaan token-valuutalla. Artistia voi vedon aikana myös muistaa tipeillä, ja ruudun sivussa pyörii kuulijoiden chat. Monilla singereillä meneekin puolet ajasta chatin kommentointiin, joskus myös yhteys pätkii niin, että pitää jättää kesken, mutta pääosin kokemus on ollut positiivinen. On nimittäin löytynyt pitkä liuta itselle ennestään tuntemattomia lauluntekijöitä, Nashvillesta Los Angelesiin (kuinka olla, suurin osa tuleekin mainituista laulunteon ja alasta haaveilun Mekoista).

Muutaman StageIt.-highlightin mainitakseni, Goo Goo Dollsien basisti-laulaja, karheaääninen, ultrasympaattinen Robby Takac soitti niitä Googgari-hittejä, joita on myös levyille laulanut, ja itse ollut skrivaamassa tälle Härmässä rikollisen aliarvostetulle power pop-orkalle, joka pitää vielä joskus nähdä; ”Lucky Star”, ”Already There” ja vaikkapa ”Bringing On The Light”. Puoleen tuntiin Takac ehti osoittautua myös oikeasti hauskaksi sit-down-koomikoksi, teemalla suojautuminen ja etäisyys. Grant Lee Phillips soitti omaa soolotuotantoaan työhuoneessaan keskellä amerikanpäivää, naapurin huudattaessa lehtipuhallintaan ikkunan alla. Ammattimies ei ollut edes moksis, vaan päätti settinsä Grant Lee Buffalo-hittiin ”Better For Us”. Punkahtavista The Movielife– ja I Am The Avalance-yhtyeistä tuttu nokkamies Vinnie Caruana toimitti mainion setin keskimääräistä kovemmista Corona-oireista yhä toipuessaan, iso tuoppi Jameson-lantrinkia auttoi. Ihana, upeaääninen Hannah Winkler (ei tiettävästi sukua Henrylle) päätti settinsä komeaan tulkintaan oman bändinsä Secret Someonesien biisistä ”Quit Pulling Me Down”. Bowling For Soup-melopunkpoppoon nokkamies Jaret Reddick esitti fanien ennalta toivomia biisejä bändinsä katalogista. Nettiyhteys pätki pahasti, kunnes Reddick kävi olkkarin puolella käskemässä 11-vuotiasta poikaansa keskeyttämään leffaillan, ja taas oli kaistaa käytössä. Sympaattisuus, kotikutoisuus.

Australian pop-ja countrysensaatio The Buckleys joutui perumaan sekin laajan Euroopan kiertueensa, jonka piti olla sen ihka eka ja tietenkin jonkinlainen läpimurto näillä nurkin. Tekemättä jäi, mutta jos Suomeen tulevat, tuskin kuitenkaan, on asiaan suhtauduttava. Bändi tulee Byron Baysta, Brisbanesta etelään, ja sen muodostavat kaksi lauluäänellä ja ulkonäöllä siunattua Buckleyn siskosta, Sarah Grace (kitara, basso ja laulu), ja Molly (kiipparit, sähkömandoliini ja laulu), sekä näiden veli Lachlan (kitara). Trio, joka siis ainakin julkisuudessa esitellään nimenomaan sisartriona, on Australiassa ilmeisesti ajateltu olevan yksi niistä seuraavista isoista jutuista, vaikka takana on vasta muutama sinkkujulkaisu. Tällä Facebookin erikoisstriimivedolla trion tukena olivat myös nuori pikkuveli rummuissa, sekä puolet biiseistä kannuttanut (tai oikeammin sutinut) isämies. Perhepiiriys. Jos nyt korvani oli australianaksentille herkkänä, setti oli rakennettu talon pyykkitupaan, mutta kun pesukoneet oli siirretty sivuun, kuivausrummut vaihdettu soittokelpoisiin, mustat kankaat viritelty ja värivalot sytytetty, oli puolituntisen vetonsa aikana mahdollista päästä jopa alkeelliseen keikkafiilikseen. Bändin sijoittaminen syvyyssuuntaan ja ahtaasti, synnytti peräti pienen klubin tunnelman hetkittäin. Oli esiintymisasut ja ennalta mietityt välispiikit. Enitenhän näillä striimikeikoilla häiritsee kuitenkin yleisön puute, sekä esiintyjää, että katsojaa, biisien välinen kiusallinen hiljaisuus. Toisaalta, tuli oikein sadan Norjan kruunun pääsylipulla tsekattua stavangerilaisen black’n roll-jyrä Kvelertakin keikka, se taas muistutti enemmänkin pitkää musavideota, jossa käsivarakameramiehet veivät katsojan tapahtumien keskelle, eikä se aivan huikeasta meiningistään (paras tähän asti tässä kineksessä) huolimatta sekään onnistunut muistuttamaan livekeikkaa.

The Buckleys aloitti Beatles-coverilla ja jatkoi heti omallaan, lainabiisiseurassa häpeilemättä viihtyneellä tuoreella, Australiassa heti listasijoitetulla sinkkubiisillään ”Money”. Kauniit siskokset vaihtelivat soittimia harva se biisi, vain hämärissä valoissa nuorta Tim Caltiota muistuttanut Lachlan pysytteli koko keikan ajan vasenkätisessä, kaksikaulaisessa sähkökitarassaan. Kuultiin rento ja hieno, raikkaan popisti tyttö(nuorinais)energioilla vedetty Johnny Cashin ”Ring Of Fire”, ja ehkä tokaks paras Joni Mitchellin ”Big Yellow Taxi”-luenta livenä, tai ”livenä”. Kun on kuullut tämän Big Countryn ”Eclectic”-livelevyn vetona, jonka Camden Dingwalls-keikan silkkaa typeryyttäni aikoinaan menetin, ja jota loppuelämäni kadun, niin ne muut on aina tokaks tai jotain parhaita. Bändi soitti myös oman esikoissinkkunsa ”Daydream”, ja kyllä se niin on, että kyllä Buckleysien perheessä osataan biisejä kirjoittaa, miten ihmeessä tuo talentti tuppaa aina keskittymään samoille. Lopulla settiä kuultiin kaunis ”Breathe”, bändin tulevalta, kesäkuussa (kävi miten kävi) julkaistavalta esikoisalbumilta. Biisi omistettiin kaikille niille, jotka kärsivät siitä, että kiinanpoika ei malttanut kypsentää. Näitä on alettava seuraamaan, enkä nyt todellakaan puhu kiinalaisista, vaan The Buckelysista. Lisää streameja on heiltä tulossa, virittäydy taajuudelle, ja ihastu.

Ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että jokailtainen streamvetojen stiigailu helpottaisi vähäisessäkään määrin paloa oikeille keikoille, siihen uuteen uljaaseen maailmaan, jossa ihmiskunta on ottanut opikseen, ja rokki taas raikaa. Mutta tämä on nyt todellisuutta, tällä on mentävä. Ja säilyttääksemme järjen valon omissa eristetyissä musacornereissamme, on mahtavaa, että jotain korviketta on tarjolla, tällä hetkellä siis paljonkin, ja koko ajan lisää. KG

tAKIDA (swe), Normandie (swe) @ On The Rocks, Helsinki 11.02.2020

Ruotsalaista hard rockia kun tuodaan maahan, alagenre kuin alagenre, niin aina siihen pitäisi yrittää reunaehtojen salliessa, jollain tavalla suhtautua. Alkuvuoden tuonneista Mustasch ja Eclipse olivat jo päässeet livahtamaan tutkasta läpi, mutta kun yllättävä peli-ilta Snadiin siunaantui, oli otettava haltuun Takida (tai tAKIDA, kuten bändi itse itsensä typografioi). Useampaan kertaan Suomessa nähdyllä tAKIDAlla on täällä jo vankka kannattajakuntansa, sitä todisti myös käytännön tasolla ennakkoon loppuunmyyty On The Rocks. Tietyllä tapaa pikku tavatonta, tiistai-iltana. TAKIDAn syntysanat lausuttiin Ruotsin hevonpersiissä, pienessä Ången taajamassa, joka on sikäli erikoinen taajama, että sieltä tulee myös samansuuntaisissa genreissä operoiva Corroded, isoillaan oleva bändi sekin. Ja ne genrethän ovat tAKIDAN tapauksessa raskaskätinen pop, jonkinmoinen alternative hard rock, ja mainittavimmin jälkigrunge, johon lajityyppiin bändin mielenkiintoisin materiaali holahtaa. Ja onpa toki Corrodedilla ja tAKIDAlla ollut pientä miehistövaihtoakin vuosien mittaan, syrjäkyliltä kun ollaan.

Illan avasi kuitenkin tukholmalaisnelikko jo vuodesta 2013, Normandie. On The Rocksin 35-minuutisen lämppärislotin, ja lyhyehkön levytetutustumisen perusteella, hienointa bändissä on sen nimi. Normandie on näitä bändejä, jotka eivät ole kyenneet päättämään, ollako poikabändi vai soittaako metalcorea. Niin otetaan komea nimi, ja haarukoidaan kumpaakin lajia siihen puolimatkaan, ja kutsutaan sitä moderniksi rockiksi. Normandie ei ole, tai ollut, huono bändi, vain äärimmäisen mitäänsanomaton. Meni ekasta korvasta sisään, ja tokasta ulos. Toistan itseäni, olen nähnyt vain yhden umpihuonon ruotsalaisbändin, eikä se ollut Normandie. Bändillä on Philip Strandissa ihan puolienerginen laulaja, ja Rocksin keikalla iloinen ilmekin, mutta jotain aika merkittävää puuttui. Biisit. Ja kun miksaustiskikin tuntui olevan pääbändin asennossa, meni setti jäitä poltellessa.

Mikonkadun musaklitsu On The Rocks koki pari vuotta sitten ison vesivahingon ja joutui perusteelliseen remppaan. Vanhassa Rocksissa tuli aika ahkerastikin rampattua, mutta ikinä se ei tuntunut keikkatoimintaan soveliaalta, tuli käytyä kun lavalla oli mielenkiintoisia bändejä. Nyt on rempan jälkeen toinen ääni kellossa. Tilankäyttö on huomattavan toimivaa, bändin näkee useammastakin kulmasta, soundipuoli tuntuu olevan kunnossa, ja muutenkin kasvot ovat kaikin osin kohonneet. Niin pitikin. Ja nythän lepää paljon Rocksin harteilla, toukokuun jälkeen kun ei keskustassa ole enää muita todellisia rokkiklubeja kuin Tavastian kompleksi, Loose ja On The Rocks. Helsingin rokkiklubiskene on mennyt lyhyessä ajassa taantuman tuolle puolen, miten ihmeessä näin pääsi edes käymään? Virgin Oil lopetti, Nosturi pantiin pölyksi ja The Circus lopettaa kesäksi. Nyt onkin Rocksin todellinen sauma kisailla Tavastian kanssa, tuomalla kuten tähänkin asti, sellaisia vaihtoehtoisempia artisteja, joihin Tavastian tuloutustavoitteet eivät veny. Hyvä Rocks, pitkää ikää. Nimittäin, nyt onnistuneen rempan jälkeen, täällä voi taas alkaa käymään.

tAKIDA avasi settinsä, piinaavan pitkältä tuntuneen roudaustauon jälkeen, kuten se avasi vuoden 2006 esikoisalbuminsa, eli ”Losing” ja ”Evil Eye”. Varsinkin jälkimmäinen kuulosti ihan aidolta grungelta, ilman mitään etuliitteitä, silkalta siltä itseltään. Soundgardenilta. Muutenkin tAKIDAn toimittaminen livenä on luonnollisesti levytyksiä hieman raskaskätisempää, joten ne muutamilla albumeilla hiukan itseäni häiritsevät poikapopelementit loistivat livenä käytännössä poissaolollaan. Popimman matskun bändi säästi muutenkin keikan viimeiseen kolmannekseen. Ja niin se oli, niin sen täytyi olla, että jos ei oikein ollut lämppäribändillä esittää biisejä isolla Bii:llä, niin pääjehuilla oli senkin edestä. Ruotsalaiset, maailman toiseksi melodiaherkistyneimpänä kansakuntana, kyllä niiltä biisinteko onnistuu. Abba ja Europe niittasivat 70-ja 80-luvuilla niin kovat pohjat tauluun, johon sitten Roxette ja muut kirjoittivat nimensä, että huonosti kehtaa liikkua ulkona tuolla ruotsalainen artisti, jos ei ole biisiasiat kunnossa. Vielä kerran sivuihmetys, miten ihmeessä Normandie ikinä on ollut Suomessa jo useammallakin headline-vedolla.

tAKIDAn kolmosbiisi ”Run To The Water” kuulosti hiukan raskaammalla kädellä soitetulta R.E.M.:ltä, joka nimi olkoon myös referenssinä bändin biisinkirjoitustaidoista. Ja jos oikein olen antanut itseni ymmärtää, bändi kirjoittaa kollektiivisesti, mikä lisää biisien laadukkuusarvoa aivan huimasti, ne eivät ole yhdestä kynästä, vaan yhdessä muotoiltuja. Korjatkaa hc-fanit, jos olen väärässä.

Jos oikeastaan vain yhtä asiaa olisi voinut toivoa, niin solisti Robert Pettersson olisi jopa hieman vähemmän voinut välibamlata mikkiin, ja antaa soiton soida. Mutta pienessäpä on valituksen aiheet, jos ne nyt tuossa oli. Ja oli ne. ”Don’t Wait Up” alulla settiä edusti tanssibiitimpää tAKIDAa. Itselle upposi enempi se grungempi osasto, mutta myös bändin äärikauniit puolihiturit. Keikan rauhaisampana keskisuvantona saivatkin toimia melkein akustisesti vedetyt ”The Meaning” (kasarilla, Extremen kataloogissa, tällä olisi vuoltu kryptoniittia), ”Give Into Me” ja aivan tautisen kova biisi ”Jaded”. Sitten taas täysi hööki päälle, kiipparistikin tarttui kitaraan ja niinpä niitä murahtelikin lavalla jo peräti kolme kappaletta. Soundi oli täyteläinen, bändiä ajatettiin kovaa, mutta hienosti pysyi tiski perässä. Kolmella kitaralla murjottu ”Deadlock” oli jo silkkaa groove metallia, joka voisi yhtä hyvin olla Soundgardenin tai Alice In Chainsin ohjelmistossa, tuomassa rahaa ovista ja ikkunoista, tai ainakin toisesta niistä. Tämä bändi kuuluisikin sinne areenaluokkaan, stadionluokkaan, minne joku tyyliin Ghost tai Volbeat ei välttämättä edes kuulu. Ja jos kuuluvatkin, niin ainakin ihan eri iltana kuin nämä. Pakko tunnustaa, On The Rocksin keikalla, meitsistä tuli ihan hiukan jopa tAKIDA-fani, enkä viikkoa aiemmin ollut juuri bändistä kuullutkaan. Näinkin voi käydä.

Stemmalaulut tAKIDAlta lähtivät peräti neliäänisesti, ja toimivat erityisen komeasti vaikkapa ”Skid Row’ssa”, joka ei kerro samannimisestä bändistä. Tämän jälkeen loppusetti olikin sitten hittiä hitin perään, varsinaisen setin päättyessä ”Flowerchildiin”. Tähän biisiin liittyy omalla kohdalla, levytettynä, se ohut poika-etuliite. Mutta ei liittynyt livenä. Ei myöskään ”What About Me?:n” kohdalla. Samantyyppinen ällistys kuin aikoinaan 30 Seconds To Marsin keikalla, että ei uskoisi että diggaan, mutta diggaan silti. ”You Learn” encoreissa, säveltäkää perässä. Puolitoista tuntia aikalailla minuutilleen kellottanut energinen veto päättyi erittäin U2-maisella kitaralla introttuun ja outrottuun ”Evaan”, niinkuin kaikki tAKIDA-keikat päättyvät. Upea, suorastaan heartlandisti rullaava biisikaunokki tuntui olleen monelle se kaikkein odotetuin styge. Komea lopetus, rumpali Kristoffer Söderström saattoi vielä tiukalla marssikompilla bändin lavan eteen kumarruksiin, liittyi itsekin mukaan, ja umpilaadukas hard rock-setti oli paketissa. KG

Orchestral Manoeuvres In The Dark (uk), Wolfredt (est) @ Alexela Kontserdimaja, Tallinna 30.01.2020

Ensiksikin, Iso-Brexitin Merseysiden Wirralissa vuonna 1978 perustettu syntsapopin popularisoija ja tiennäyttäjä Orchestral Manoeuvres In The Dark, fanien, diggarien, kavereiden ja lyhentäjien kesken OMD, on itselleni aina ollut kolmen tärkeimmän bändin joukossa. Kolmen. Siksi, onkin tosi lähellä loppua matematiikka kesken, kun ynnää että miksi ihmeessä bändiä ei ole tullut nähtyä aiemmin. Piti odottaa, täysin itsellenikin käsittämättömistä syistä, peräti bändin 40-vuotisjuhlakiertueelle, että sai kokea yhden maailman, niin siis kolmesta parhaasta bändistä, livenä. Suomeenhan OMD:ia ei koskaan ole saatu, Flow’n suoma keikka The Human Leaguelle 2011 lähenteli sekin jo kahdeksatta modernin ajan ihmettä. Toisaalta, viisi Lontoossa vietettyä vuotta eivät niinikään näköjään olleet tarpeeksi pitkiä, jotta orkesterin olisi ennättänyt nähdä. Mutta, niinkuin vanha peräpohjalainen sanonta kuuluu; parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt se on tehty, nyt se on täytetty. Toisaalta, vaiko jo peräti kolmaalta, OMD oli tällä juhlarundilla myös ensimmäistä kertaansa Eestissä, ja taatusti sielläkin on bändiä diggailtu suht laajalti jo heti ensisinkusta ”Electricity” (1979) lähtien, heti kun se joltain Radio Luxembourgilta tai sukkispaketin sisään kätketyltä C-kassulta kuuluviin saatiin. Eli jos itse olin myöhään liikkeellä, niin oli kyllä Eestikin bändin kiertuekartassa. Mutta, OMD:n nokkamies, tai nokkiksista toinen, basisti-solisti-hittinikkari Andy McCluskey oli kyllä Tallinnan loppuunmyydyn Alexela Kontserdimajan huimasta meiningistä niin haltioissaan, että lupasi tuoda bändin ”pian” takaisin. Johon se toinen biisintekijä, syntsavelho-kakkossolisti Paul Humphreys, että neljääkymmentä vuotta se uusintavisiitti ei saa ottaa, loppuu lääketiede kesken. Joten toivomme, että pian on pian. Tai että, Helsingin Sideways tai Flow heräisivät nekin 40 vuoden jälkeen tajuamaan Orchestral Manoeuvres In The Darkin suunnattoman merkityksen konemusiikin ja syntetisaattorien käytön historiassa. Ja sen faktan, minkä me 1830 fania saimme nyt todistaa livenä, että OMD:lla on kataloogissaan yksinkertaisesti monen monituista maailman parhautta edustavaa poplaulua.

Illan avasi kuitenkin napakalla 35-minuuttisellaan paikallinen lämppäri, todella komeasti modernia instrumentaalista post-rockiaan ulvottanut Wolfredt, itsellenikin umpiuusi tuttavuus. Sen verran on, varsinkin viimeaikoina, tullut seurattua Baltiassa nyt erittäin muodikasta instrumentaaliaaltoa, että kyllä Wolfredt ihan heittämällä sieltä kovimmasta päästä alan ja seutukunnan bändejä on. Monta genren yrittäjää pääsi näkemään menneenä syksynä Riikassa, mutta Wolfredtin ulospäinsuuntautuvassa ja miehekkään takakenoisessa soitossa on jotain, joka nostaa sen alan yrittäjien joukosta pään verran monia muita ylemmäs. Sillä on komeita biisejä. Eikä OMD:n lämmittelijäksi kehtaisi ilman mennäkkään. Biisit eivät kuitenkaan ole rasittavan pitkiä, ne muotoutuvat juuri sopivan hintsusti uudelleen, kun alkaa olla osio kuultuna, ja loppuvat ennenkuin kuulija kyllästyy. Bändiä johtaa rumpali Margus Voolpriit, tuttu myös Jan Helsing-kokoonpanosta, sekä monien suomalaistenkin diggailemasta ja meillä suht usein nähdystä Pia Frausista. Kunniakkaan tyylikkäästi lämppäslottinsa hoitanut Wolfredt on erittäin tsekkaamisen arvoinen orkesteri. Ja ilahduttavan moni sen Alexelassa tsekkasikin, kertoo toki myös illan täpinästä, että näin moni jo istui paikallaan lämmittelijän aikana.

Sormia pitäisi olla kuin Intian jumalalla, jotta laadukkaasti saisi laskettua siis ne vuodet, jotka olin odottanut kuulla OMD:n tutut ja vähän tuntemattomammatkin hitit livenä. Nyt oli se aika. Lippu piti lunastaa jo kaukaa syksyllä, kun tyyliin täysin vahingossa eksyilin huomaamaan keikan tapahtuvan. Onneksi lohkesi vielä mahti-istuin permannon kolmannelta riviltä. Ja kun OMD:kin jalkautui soittamaan vieläpä edelleen klassisessa kokoonpanossaan, niin voinee hänihminen arvata ennakko-odotusten määrän ja paineet. Totesin iltapäivän laivamatkalla itselleni, että menee miten menee, OMD tulee nähdyksi, ja että mikään bändi tuskin koskaan pystyy vastaamaan täysin näin koviin odotuksiin.

Vaan, toisin kävi. Orchestral Manoeuvres In The Dark soitti hittikatalooginsa läpi sellaisella energialla, paikoin hitusella raivoakin höystettynä, myllytti ja hikoili, rentoili ja täsmäiski keikan, joka kilahti omaan TopKahteenKymppiin tai niille nurkin, ja vieläpä ilman mitään odotustenasianmukaisestitäyttämispisteitä. Eihän näin ollut mahdollista edes käydä, eihän?

OMD aloitti tuoreimman albuminsa raidalla ”Stanlow”, meditatiivinen hituri jonka aikana mattimyöhäinenkin voi etsiä oman istuimensa, voidaan laatia salin ovet kiinni, nojautua taaksepäin, fiilata miksaustiskin namikat oikein ja mitä näitä nyt on. Ennakkoarveluiden perusteella outo avaus keikalle, mutta paikan päällä täydellinen. Sitten erittäin perinnetietoinen nyky-OMD-styge, suorastaan kraftwerkmainen ”Isotype”, jonka aikana Andy McCluskey otti hien pintaan, apinan selästä ja yleisöltä luulot pois, että tänne olisi tultu nostalgisesti nojailemaan syntikkaan. McCluskey, synapopin Richard Jobson, tanssi ja pyöri ympäri lavaa kuin ei huomista olisi. Ja mistä tuota tietää nytkään, onko. Tämä biisi asetti esiintymisen, soundien ja intensiteetin rimat koko illan korkeuksiin ja huikeinta oli, että OMD ponkaisi bändinä rimojen vieläpä ylikin. Eikä yhtään jäänyt väpäjämään. Ekan biisin aikana eturivin ultrafani yritti nousta jo joraamaan, mutta tuima eestintäti tuli ja istutti samantien alas. Jo heti seuraavana kuultuun ”Isotypeen” McCluskey kuitenkin huudatti koko 1830-päisen salillisen ylös penkeistään, eikä paluuta ollut. Minä en, mutta suurin osa jengiä jorasi koko keikan läpi, niin että harvoin näkee. Tunnelma oli ainutlaatuinen, tunnelmatermein yksi yhteisöllisimmistä ja parhaista keikkakokemuksista omalla kohdalla Eestin kamaralla, vaikka siellä onkin tullut nähtyä pitkälti yli puolitoistasataa vetoa.

Isoista hiteistä ”Messages” sai kunnian avata pelin, ja neljäntenä kuultu ”Tesla Girls” lähti jo niin kovalla rytkeellä, että tässä tiesi käyvän pelkästään hyvin. Ja mitä vanhempi hitti, sitä varmemmin McCluskey tarttui alhaalta jynkyttävään sähköbassoonsa, OMD:n tavaramerkki, ei kitaroita. Basso, ihanan kireäksi viritetyt rummut, ja kahdet kiipparit. Muutamaan biisiin töräytti bändiin jo vuonna 1980 liittynyt Martin Cooper erittäin kuulaat roundmidnight saksofonisoolot.

OMD soitti kaikkien aikakausiensa sinkkubiisejä, myös 2010-luvun sellaisia. Eivätkä ne lainkaan hävenneet kasarihittien joukossa, vaikkakin monelle yleisössä ehkä hiukan tuntemattomampia olivatkin. Yleisön keski-iästä saattoi nimittäin jotain päätellä, että erityisesti vaikkapa millä periodilla bändistä on vasiten diggailtu. Golden nimittäin days. Varsinkin vuoden 2017 julkaisu ”Don’t Go” toimi upeasti klasareiden joukossa, ja tuntui uppoavan kuin vanhaan ihmiseen. Kiertueen nimenäkin toimiva ”Souvenir”, molemmat Joan of Arc-teemaiset biisit aivan 80-luvun alusta, tuntui että nyt ei saa hittejä soittamalla loppumaan, ja jos loppuu, niin tehdään lisää. Oli lähellä, ettei ”Almost” ollut almost illan kovin nykäisy, mutta ei, maailman kovin popbiisi oli vielä tulossa. Varsinaisen setin loppupäässä erittäin syttynyttä yleisöä sytytti erityisesti ”Dreaming” (1987). Muutaman stygen ajaksi bändi otettiin, koko kvartetti, eturiviin. Kuin Kraftwerk, kaikilla on nimittäin innoittajansa ja esikuvansa. Samalla McCluskeylla oli tilaisuus esitellä bändi, ja vaikka Andylla ja Paul Humphreysillakin olivat ne välirikon vuodet 90-luvun alussa, ei niistä tunnelmista ollut enää jälkeäkään. Tuttuun ja totuttuun tapaan, Paul Humphreys liidilauloi kaksi biisiä, alulla settiä peräjälkeen ”Souvenir” ja ”(Forever) Live and Die”. Ja sai Tallinnan yleisöltä myrskyisät ablodit.

Kun ”Locomotion”, joka tässä biisiseurassa tuntui jopa vähän joidenkin isojen Beatles-hittien tapaan, obladii obladaa, renkutukselta…jos nyt näin edes kehtaisi sanoa, enkä kehtaakaan…niin silloin tiesi jo moni muukin kuin minä, että kohta se tulee, kohta on aika. Maailman parhaan popbiisin. Jota niin tavattoman monta vuotta piti odottaa livenä kuulla. Ennen sitä kuitenkin kaksi mahtivetoa. Rumpali Stuart Kershawin (bändissä ensi kertaa jo vuonna 1993, eikä tiettävästi sukua Nikille) erittäin raskaalla kädellä hakkaama ”Sailing On The Seven Seas” (1991), jonka kannumies yhdessä McCluskeyn kanssa kirjoittikin, kun Humphreys oli väliaikaisesti kirjoitusvahvuudesta pois. Mieletön biisi. Jollaisista puheen ollen, oli tullut aika kuulla livenä syksyn 1980 maailmanlaajuinen megahitti, yli 5 miljoonaa seiska-tai 12-tuumaista tuoreeltaan myynyt ”Enola Gay”, omalla kohdalla todennäköisesti kaikkien aikojen eniten kuuntelemani biisi. Se, että tallinnalaisyleisö otti innostuneemmin vastaan monia muita hittejä kuin tämän, ei tuntunut missään. Että vaikka minkäänlaisesta läpiluennasta ei voi puhua, tuntui silti että bändi soitti ”Enola Gayn” ehkä pikkiriikkisellä rutiinilla, niin kuin Uriah Heep ”Lady In Blackin”, niin ei tuntunut missään. Biisistä ei kuultu mitään megapitkää hehkuversiota, vain sinkun mittainen tulkinta, eikä tuntunut missään. Olin paikalla, kun OMD soitti ”Enola Gay”. Ja aion olla jatkossakin, sen häpeän nyt ylittäneenä ja kuitanneena, että ekaan kertaan meni näin kauan.

Minä olin ”Enola Gayn” kuullut, illan kolme encorea olivat pelkkää plussaa, mutta ilmankin olisin pärjännyt. Ilman näitä toki OMD:lla ei olisi ollut mitään asiaa poistua paikalta, näitä varten niin moni oli tullut. Parvella jengi jyskytti jalkojaan lattiaan, ja tunnelma oli suorastaan huikea. ”If You Leave”, ”Pandora’s Box” ja kaiken lopuksi, illan 21.vetona kuultu, kirkas, kaunis, kuulas ja rento ”Electricity”. Päätösbiisiä kun on itse tottunut kuulemaan alkuperäisjulkaisuna, niillä omakustannemaisen köpöillä käppänäsoundeilla, oli aivan häkellyttävää kuulla tämä McCluskeyn jynkkybassolla tukema kraftwerkmainen synthpopklassikko, kuin uudesti syntyneenä. En antanut itseni myöntää, että bändi soitti sen isommalla energialla ja ilolla kuin ”Enola Gay” kolme vetoa aiemmin. ”Electricityn” McCluskey alusti tositarinalla, että ”oli yks Vince-niminen jäbä, joka ekaa kertaa tämän biisin radiosta vuonna 1980 kuultuaan päätti sillä istumalla perustaa bändin. Ja perustikin. Se bändi oli Depeche Mode.”

Näillä mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/orchestral-manoeuvres-in-the-dark/2020/alexela-kontserdimaja-tallinn-estonia-43988783.html. Tämän keikan muistaa pitkään. Tämän muistaa aina. Varmasti se eturivin pikkutyttökin, jonka ultrafani äitinsä oli paikalle roudannut, ja joka sai muistoksi sekä McCluskeyn bassoplektran, että lopussa Kershawin rumpukapulat.

Alexela Kontserdimaja Tallinnan ydinkeskustassa on aivan järjettömän hienosti soiva sali. Ja kun OMD:n keikkaa seurasi kolmannelta riviltä, unohti olevansa konserttisalissa, oli tismalleen kuin olisi ollut isolla rokkiklubilla, varsinkaan kun tänään ei istualtaan olisi kertakaikkiaan mitään nähnyt. Alexelan (ent. Nokia- ja ent. Nordea-) tarjonta kannattaa aika ajoin tsekata, ja Tallinnan muutenkin, kaupungissa käy harva se kuukausi joku bändi, joka ei juuri sillä rundilla Suomeen asti tule. Tai ylipäätään ehkä koskaan tule. Kuten nyt näköjään vaikkapa Orchestral Manoeuvres In The Dark. KG

Robert Davi sings Sinatra (us) @ Finlandia-talo, Helsinki 19.12.2019

Robert Davi on amerikanelokuvista ja tv-sarjoista tuttu ikoninen roisto ja kovis, niitä pääosin urallaan on Davi saanut esittää jo vuodesta 1977, krediitit huitelevat pitkälti yli puolentoista sadan. Eikä tuon mainitun vuoden, tarjoilijana itseään elättäneen laulunopiskelijan näyttelijädebyytti, ollutkaan mikä tahansa esikoinen, vaan Frank Sinatran ainoasta tv-elokuvan pääroolista muistettava ”Contract On Cherry Street”. Jonka kuvauksissa siis Davi ja tätä 36 vuotta seniorimpi Sinatra ensi kertaa tapasivat. Tuolloin jo tähteydestä pitkään nauttinut (tai sitten ajoittain ei) maestro Sinatra piti ”pojasta” välittömästi, ja miesten yhteys säilyi kuvausten jälkeenkin. Robert Davin kipinä Sinatran laulukataloogin tulkitsemiseen oli syttynyt, mutta meni vielä monta vuosikymmentä ja monta koviksen roolia, ennenkuin Davi tarttui toimeen.

Näyttelijänähän Robert Davi muistetaan kenties, tähän mennessä parhaiten, ”007 Licence To Kill”-elokuvan (1989) roisto Frank Sanchezina, Nakatomi Towerin remonttikuntoon saattamista todistaneena special agent Johnsonina (”Die Hard”, 1988), ”The Expendables 3”:n (2014) albaanimafiosona, tai vaikkapa sinivalkoisempien lasien läpi nähtynä, Mika Kaurismäen vuoden 1990 suurponnistuksen, ympäristöhätähuutona pioneerityötä tehneen ”Amazon”-elokuvan lain rajapinnoilla operoineena viidakkolentäjä Danina.

Nuorena klassisen laulun opiskelijana ja peräti oopperalaulajaksi tähdänneenä, Davi yritti liikaa liian lyhyessä ajassa ja liian varhain, ja tuli tuhonneeksi (laulukelpoisen) äänensä vuosikymmeniksi. Vasta syksyllä 2011 julkaistun ”Davi sings Sinatra”-albumin myötä miehemme koki palaavansa näihin hommiin, ja palasikin tyylillä. Albumin tuottajaksi saatiin itse Phil Ramone, ja Davin Sinatra-tulkinnat saivatkin tuoreeltaan taakseen innokkaan kannattajakunnan. Itse tuottajaguru Quincy Jones muun muassa ilmoittautui fanien joukkoon. Quincy Jones onkin todennut, ettei ollut kuullut koskaan kenenkään pääsevän niin lähelle Sinatran soundia kuin Davin, silti omalta itseltään kuulostaen.

Finlandia-talon ison salin tuntineljäkymmentäminuuttisen jälkeen oli helppoa olla Quincy Jonesin kanssa samaa mieltä. Toki Davin kiertueohjelmistossa on muutakin pre-rock’n’roll-tavaraa, great American pop standards-osastoa, mutta kyllä miehemme silti oli Sinatra-tulkinnoissa vahvimmillaan, intensiivisimmillään, ja rennoimmillaan. Ensimmäiset kolme biisiä Davi tulkitsi tummien lasien takaa, ja jollain tapaa se pienenä yksityiskohtana alleviivasi setin alkupään tunnustelevaa tunnelmaa. Miksaustiski tunnusteli, yleisö tunnusteli, Davia säestänyt ja sinänsä erittäin tarkasti ja tanakasti soittanut trio (flyygeli, pystybasso ja rummut) tunnusteli vielä sekin. Alussa oli jopa fiilis, että tuleekohan tästä mitään koko iltana. Mutta sitten Davi riisui tummat lasit, rentoutui selvästi itsekin, ja alkoi välispiikeissään heittää hauskaa muisteloläppää ja supliikkia kuvauksista uransa varrelta, kohtaamisistaan Frank Sinatran kanssa, perhe-ja avioelämästään ja oikeastaan avoimen rehellisesti vähän kaikesta. Tällä tapaa illasta muodostuikin intiimi kohtaaminen taiteilijan ja yleisön välillä, tähtipölyt oli samantien imuroitu pois. Ja vaikka Finlandia-talon 1700 henkeä vetävässä isossa salissa olikin silminnähden satoja tyhjiä istuimia, ja ihmetytti että missä niille kuuluvat ihmiset viettivät torstai-iltaansa, päästiin paikan päällä silti hyviin tunnelmiin ja fiiliksiin.

Vaikka alkupään tunnusteluvaiheessa ”Nice’n Easy” tuntuikin jo ihan hyvältä, kyllä se lähes yllättäen sitten kuitenkin niin oli, että kosmoksen yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä populäärilauluista, ”Strangers In The Night”, rohkeasti setin alkupäähän vedettynä, laittoi uuden vaihteen silmään ja lunasti olla paikalla. Ja juuri tässä tavattoman paljon soitetussa klassikossa Robert Davi kuulosti aivan häkellyttävästi Frank Sinatralta. Joka muuten kävi vain kerran Suomessa, Helsingin Jäähallissa yhdessä Sammy Davis Jr.:n kanssa 1989, kun ikää jo oli ja kun muisti pelaili enää pätkittäin. En onnistunut olemaan paikalla, kuinka ollakaan.

Illan teema ei siis missään nimessä ollut, että kuka kuulostaa keneltäkin, mutta silti äänten yhtäläisyys ”Stranger In The Nightissa” hämmästytti. Ja niin termein tiedettiin tässä vaiheessa vielä vähän. Yhtä hyvin Robert Davi kuulosti häkellyttävästi Dean Martinilta, tulkitessaan jälkimmäisen herran vuoden 1960 ”Ocean’s 11” elokuvaa varten ensilevyttämän Cahn/van Heusen-hitin ”Ain’t That a Kick In The Head”.

Välijutusteluissaan Davi keskittyi paljonkin vuoden 1990 ”Amazon”-elokuvan muisteloihin, olihan yleisön joukossa hyvä ystävänsä, ohjaaja Kaurismäki itse, ja olihan Davi ensimmäistä kertaansa Suomessa ylipäätään. Monet hauskat stoorit kuultiin, ylivoimaisena kuitenkin legendaarisen elokuvaäänittäjä Jokke Lumpeen eksyminen keskellä yötä pikku päissään sademetsän pimeyteen. Lopulla settiä Davi kutsui ohjaajaystävänsä lavallekin, ja sekoitti ystävyyden maljaksi tanakan paukun, jollaisen itse Frank Sinatra oli aikoinaan opettanut sekoittamaan. Kaksi sormellista Jack Danielsia, kaksi sormellista vodkaa. Saa sekoittaa, jos tuntuu, ja jäitä fiilispohjalta. Paukku kädessään, ja kohta kurkussaankin Davi tulkitsi upeasti Sinatran vuonna 1947 isoksi hitiksi popularisoiman Arlen/Mercer-klassikon ”One For My Baby (and One More For The Road)”, jonka ovat sittemmin levyttäneet vaikka ketkä, Chuck Berrysta Iggy Popiin. Upea veto. Oli konsertin loppuli’un aika. Bändi löysi itsestään vielä yhden ylimääräisen vaihteen, ja soitti ankaralla svengillä lopun isot hitit. Varsinkin rumpali Dave Tullin groove syntyi maailmanluokan kannuttelusta, eikä ihme että jamppari onkin yksi Yhdysvaltain arvostetuimmista jaskarumpaleista tällä hetkellä.

Loppusetin ”Fly Me To The Moon” ja ”That’s Life” olivat niitä, joita varmasti kovin moni oli tullut kuulemaan, tuttuakin tutumpia hittejä ”1900-luvun suurimman poplaulajan” ohjelmistosta. Ikkuna oli auki swingin ja rockin esihistorian kulta-aikaan, aikakauteen jolta, tai sen jälkihehkulta tien päällä ovat oikeastaan enää 84-vuotias Johnny Mathis ja 93-vuotias, ahkerasti keikkakalenteriaan edelleen täyttävä Tony Bennett, jonka Sinatra itse aina haastatteluissa nimesi, kun kysyttiin kaikkien aikojen suurinta laulajaa. Kaikki tiesivät, että Davi ei poistu ETYK-pyhätöstä vetämättä ”My Way”, ei tietenkään. Mutta silti, Robert Davin huima tulkinta, Paul Ankan englanninkielisin, surumielisin sanoin, oli komeinta pitkään aikaan. Biisi itsessään on maailman puhkisoitetuimpia, ja kaltoimmin kohdeltuja, leirinotskeilta karaokebaareihin, mutta Robert Davi puhalsi siihen aivan uskomattoman hienon hengen, ja ihanasti kilkattaneella boogiepianosovituksella tähän biisiin itsensä ryydittänyt trio svengasi kuin hirvi jäällä. Käsittämättömän hieno ”My Way”, ja hatunnosto yleisölle, ettei kenenkään tarvinnut tätä huudella, tai ylipäätään mitään, koska kyllähän me tiedettiin, että kaikki ne tulee.

Ammattimiehet ei soittele encoreita, eikä ainakaan poistu lavan taakse, niinpä Davi trioineenkin veti samoilla liukkailla vielä ”New York, New York”, joka äsken kuullun jälkeen ei enää samalla tavalla kyennyt sykähdyttämään. Valojen syttyminen saliin kertoi, että tämä oli tässä. Itseironisena supliikkina Davi totesi vielä lavan reunalta, matkalla pois, vain puolittain valoissa: ”Spread the word! I’ll be back, and next time the place is full.” Sovitaan niin. Robert Davi oli tätä ennen käynyt lähimpänä Helsinkiä Tallinnan Saku Suurhallissa 2015, ja myynyt tuolloin liiterin täyteen. Nyt mies saatiin, mainiota tuontitoimintaa laajalla ja arvostettavan avaralla artistiskaalalla harjoittavan Loud’n Live Promotionsin ansiosta, kaikkien aikojen ensimmäiselle Skandinavian (ja sitä kautta Suomen) keikalleen. Olimme paikalla. KG

Vader (pl), Hate (pl), Thy Disease (pl) @ Republika, Riga, LV 06.09.2019

Riikan vanhan kaupungin takakujien takakujalta löytyy Republika, kaikkien tähän asti koluamieni rokkiluolien äitirockluola. Aivan mahtava mesta, ja uusi suosikki koko rockluolastojen maailmankinkartalla. Sokkeloinen, ahdas, hikinen ja hapeton, mutta juuri sellainen kuin rockluolan isolla Ro:lla pitääkin olla. Tallinnan Rockstars tai Helsingin Semifinal tuntuvat lähes areenoilta Republikan rinnalla, jälkimmäinen myös liiteriltä. Republikan vetoisuus ei voi olla sataa henkeä enempää millään matikalla, tila on parempi mitata kuutioina kuin neliöinä, ja olisikohan niitä kuutioitakin korkeintaan 16 ja puoli. Lava on niin pieni, että rumpali soittaa kyljittäin yleisöön ja vieläpä pääosin PA:n takana piilossa. Encoret soitetaan samoilta jalansijoilta, mitään muita jalansijoja ei ole mihinkään poistua. Ja kaikki edelläkuvattu takaa ihan vähintäinkin yhden asian, oikean keikkatunnelman.

Kun päivän etäisesti työntekoa muistuttavat sekoilut hiukan venähtivät, oli Republikan kuolonmetalli-illan ensimmäinen akti jo ennättänyt aloittaa. Vaikka klubi onkin syvällä kellarissa, on kyseessä kuitenkin asuintalo, joten keikat yritetään saada ennen yhtätoista pakettiin. Ja mikäs sen sivistyneempää. Illan avaaja, Lilla Veneda Puolan Wroclawista takoi jo omaa osuuttaa, kun sain itseni raahattua rokkiklitsuun. Yleisöä oli tässä vaiheessa paikalla vasta muutama kourallinen, eikä Lilla Venedan black’n’death oikein jaksanut itseäkään innostaa, mutta yrityksen puutteesta ei avauskokoonpanoakaan voinut syyttää. Pientä pittiäkin viriteltiin jo, ja jokainen voi kuvitella, että kun 16 ja puolen kuutiometrin tilassa lähtee pitti pyörimään, niin ilmassa on vaaran tunnetta.

Republikan tärkeän keikkaillan epävirallinen otsikko oli siis Puola ja äärimetalli muutamassa eri muodossaan. Omalla kohdalla ehtoo oli kauan sitten kalenteriin hakattu, olihan illan pääesiintyjä, jo peräti vuonna 1983 Puolan Olsztynissa perustettu Vader saatava vihdoin pois siltä rokkifriikin kalmankatkuisemmalta bucket listiltä. Piti oikein ennakkolippu ostaa. Kommunistinen ja nihkeä Puola vuonna 1983 ei ollut ilmeisin paikka maailmassa perustaa death metal-bändiä, ja muutenkin alan kanoniaa kirjoitettiin enimmäkseen ja pioneereimmin Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Vader oli siis jotain tavatonta, ja jos katsoo dödön aikajanaa, niin oli se sitä jo pelkästään perustamisvuotensa takia, samana vuonna nimittäin aloittivat Bathory, Possessed ja itse Death, eli lajityypillä ei ollut edes nimeä vielä, kun Vaderia heräteltiin eloon, tai kuoloon, miten vaan. Vader on siis ollut pakko nähdä-listoilla jo lausumattoman kauan, mutta nyt onnisti, kun lähti oikein ulkomaille asti.

Illan kattauksessa oli tarkoitus olla mukana myös yhdysvaltalainen The Noctambulant, levyiltä tutustuttuna erittäinkin asiallinen bläkkisrykmentti, mutta jostain syystä ja kuinka ollakaan jenkkiblackbändi ei päässyt puolanmiesten messiin. Ei ihan eka kerta maailmassa, kun alan yrittäjä kohtaa mitä lie ongelmia saapua mihin lie maahan. Kuuluu bläkkiksen normitoimintatapoihin. Lilla Veneda jäi siis otannaltaan yhden biisin mittaiseksi, sen verran janotti, ja Republikan ainoa baari on kaukana yläkerrassa.

Thy Disease Krakowasta aloitti mustanpuhuvalla kuololla vuonna 1999, mutta on sittemmin ottanut toimitukseensa industrial-vaikutteita, jotka nyt livenä lähinnä ovat nauha-aloituksia ja välikkeitä, muuten homman nimi on kuitenkin aika suora paahto, vasta viime vuonna bändiin liittyneellä solisti Marcin Parandykilla on olemuksessaan ja huudossaan hiukan corempaakin otetta, mutta ei onneksi liikaa. Bändin ainoa alkuperäinen on kitaristi Yanuary, muut on laitettu vaihtoon tehokkaasti 2010-luvulla. Näissä genreissä ei kannata olla niin nuuka perustajajäseniä laskiessaan, death-ja blackpiireissä ovi käy kuin K-Marketin tuulikaapissa. Thy Diseasella on rustattuna kuusi pitkäsoittoa, ja kyllä sen 40-minuuttisen louhintaslotin tämäkimmät vedot kuultiin kahdelta viimeisimmältä, vuoden 2009 ”Anshur Zalta” ja ”Costumes of Technocracylta” (2014). Varsinkin jälkimmäisen nimiraita ponnistettiin maailmaan jo kovinkin kovilla tehoilla, ja muutenkin Thy Disease pääsi yllättämään takaa, ei vaan edestäpäin. Turha luulla palaavansa näiden ääreen juurikaan enää kotoisessa musacornerissa, mutta mainio ja anteeksipyytelemätön lämppäriveto silti, erityisesti ilahdutti rumpali Ireqin rento, suorastaan humppabändimäisen rento kannutus. Ei ollut kiire minnekään, mutta silti hyvin pysyi mukana. Edellisestä pitkäsoitosta on Thy Diseasella aikaa jo viisi vuotta, joten ennuste ei lupaa enää pitkää ikää, mainio yhden illan tuttavuus silti.

Pieni rouduutauko, kaikki soittivat tosin Vaderin rummuilla, koska ei täällä mahdu mitään rumpusettejä vaihtelemaan enää, kun kaikki kamat on pystyssä. Hyvä kun yhdetkään kannut mahtuu lavalle. Sitten niinikään bändi, jonka näkemistä olen jo vuosia väijynyt, ja Tallinnassa asuessa muutaman mahdollisuuden jo hassannutkin, kuinka olla. VIhdoin oli kuitenkin aika nähdä varsovalainen Hate, joka kuuluu ihan keskeisiin bändeihin, kun listataan blackened death metallin ansioituneimpia. Bändi aloitti jo vuonna 1990 nimellä Infected, ja mehän tiedämme kuinka tärkeätä ajanjaksoa rock’n rollin tummemmassa historiassa silloin elettiin, ei vain Norjassa ja Ruotsissa, mutta myös jo siinä vaiheessa ei enää niin kommunistisessa, mutta toki entistäkin nihilistisemmin katolisessa Puolassa. On saanut Hatekin selitellä tekemisiään ja sanoituksiaan. Sotamaalit naamalla Hate ajoi erittäin tummaa extreme metalliaan ääritehokkaan 40-minuuttisen, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Joku voisi peräänkuuluttaa nyansseja, ja kuulutankin. Haten keikka oli kuin olisi jäänyt saman, uudelleen ja uudelleen sortuvan seinän alle toistuvasti, siinä alkaa kuitenkin seinä tulla jossain kohtaa tutuksi. Eli joku hieman hienovireisempi biisi, emme ymmärrä nyt väärin, olisi keskellä settiä tehnyt todella tissiä. Muuten bändin paahdossa, vasenta kaistaa kolmeasataa, ei ollut sinänsä vikaa. Ja jos saa Haten kuulostamaan näin hyvältä näillä volyymeillä ja tässä kellariluolassa, jotain pitää jo osata.

Hatelta on tuoreeltaan ulkona uransa peräti 11. albumi ”Auric Gates of Veles”, ja kyllä sen kakkosraita ”Triskhelion” oli bändin lapioinnissa täysin ylivoimainen veto. Jollain ihmeen tavalla Hate-solisti (ja ainoa alkuperäisjäsen, kuinka olla) Adam The First Sinner (tirsk) onnistui suorastaan lakonis-eleettömällä olemuksellaan tuomaan tilaan lisää mainittuakin vaaran tunnetta, keskilattialla yltyneen kirnun lisäksi. Paha hahmo, mutta niin kannattaa tässä lajityypissä jo ollakin. Ei se kynttilöiden sammuksiin puhaltelu ja maapallon näköisen rantapallon parsinneulalla uhkaaminen nyt niin true ole.

Tarkoitus oli jäädä klitsuun tsiigaamaan Vaderin soundcheckia ja varmistella eturivin paikkaa, mutta siinä samassa ystävällinen floor managerlady tulikin latviaksi ajamaan ystävällisesti kaikki ulos virittelyn ajaksi. Ymmärrän tavallaan kovinkin hyvin, ettei kukaan pääse arvioimaan keskeneräistä, mutta Republikan holding alueet on jo niin pieniä, että ahtaaksi meni. Onneksi heavykansa on kaikkialla kohteliasta ja aina yhteisellä asialla. Sopu antoi sijaa.

Oli tullut aika todistaa Vader, yksi death metallin legendabändeistä livenä. Paikka, jos ei nyt ihan eturivistä mutta jo heti toisesta varmistui, basisti Hal Halickin puolelta. Matkaa Vaderiin alle kolme metriä. Sitten lähti, tuorettakin tuoreemman ”Grand Deceiver”-EP:n nimiraidalla lapikas lattiaan, muovipussi päähän ja ruumis suohon. Ei vankeja, ensimmäisistä tahdeista oli selvää, että nyt mennään, eikä meinata mennä. Hillitön paahto päälle, riehakkaalla ja iloisella ilmeellä, tunteroinen planeetanluokan kuoloa, soittamisen ja onnistuneeksi tuomitun työpuhteen tuottamaa riemua, joka ei voinut olla ensimmäisestä stygestä lähtien tarttumatta Republikan ääriään myöten täyttäneeseen yleisöön. Kuolonmetalli ja ilo ei välttämättä yhdisty paperilla eikä piirustuspöydällä, mutta käytännössä niin voi olla. Basisti Halilla ja Vaderin vuonna 1983 perustaneella Peterillä oli ainakin niin silmiinpistävän hyvä meininki, että liian harvoin näkee. Huikea tunnelma täytti Republikan kellarin ja Vaderin aivan törkeän kova paahto laatusoundeilla kilautti itsensä ennen puoltaväliä parhaaksi ikinä näkemäkseni deathkeikaksi. Ei mitään jakoa niillä muilla, vaikka paljon hyvää on tullutkin yytsittyä. Hirvittävän hieno veto, ja vieläpä ulkomailla, josta saa aina lisäfjongaa keikalle, paikallismaustein.

Vaderin 15 kihvelöinnin keikka oli tehokas katsaus bändin pitkään uraan, moni bändi hylkii kaukaista esikoisalbumiaan nykysetissään, mutta ei tämä. Vader on pioneerisjuuristaan ylpeä, edelleen todella hyvässä hapessa sylkevä kuolonkone, jonka syssymmällä ilmestyvältä seuraavalta albumilta on lupa odottaa hyvää. Elokuinen EP oli jo niin kova, että eihän se kuolo ollutkaan kuollut. Kolmantena kuultu ”Black To The Blind” aivan viimeistään ravisti neuvostoaikaiset amalgaamit leegoista, hillitöntä ajoa, eikä Republikan lava, jolla juuri ja juuri mahtuu soittamaan suorassa, voi tehdä tunninkaan nykäisystä näillä energioilla bändille helppoa. Kitaristi-solisti Peter, jonka visio Vader on, vaikka miehet ovat moneen otteeseen vaihtuneet (bändissä on vaikuttanut lisäkseen peräti 15 soittajaa), ei paljoa puhellut, ei turinointia tai jorinointia, vaan suoraan päälle kovalla sykkeellä. Vasta lopussa, kun alkoi kiitos seisoa, kuultiin solistilta ihan muutama lausekin, kovin kiittävä yhteisestä intensiivisestä dödöpuhteesta. Sympaattinen ukko kertakaikkiaan, ja ainakin tänään Riikassa, Vader vaikutti todella hyvältä työpaikalta.

”The Final Massacre” ja tuntui jo että loppuu ylisanat kesken, ja loppuuhan ne. ”Epitaph”, albumilta ”Revelations” (2002) ja ”The Crucified Ones” saattoivat edustaa jonkinlaisia kohokohtia, mutta sikäli se oli mahdotonta, että koko keikka oli yhtä kohokohtaa. Ja sitten, varsinaisen setin loppuliukuun, olin paikalla kun Vader porasi esikoisalbuminsa ”The Ultimate Incantation” (1992) klassikkoraidan ”Dark Age”, jota louhimatta se ei juuri ole yhdestäkään luolasta poistunut. Vielä täysin kellot seisauttava ”Cold Demons”, ja sitten olikin jo aika encoreiden. Ne vedettiin samoilla jalansijoilla ja liukkailla, tältä lavalta kun ei ihan noin vain poistuta, piti oikein keikan päätyttyä jäädä seuraamaan miten esimerkiksi rumpali James Stewart (kyllä, James Stewart) pääsi könyämään työpisteeltään pois. Menihän se nykytanssin ja kuminivelakrobatian puolelle vahvasti. Vielä naputettiin siis ennenkuin kukaan könysi minnekään huima ”Sword of the Witcher” ja ehkä ennenkaikkea, kun Vader on tunnettu maulla valituista covereistaan myös levyillä, Judas Priest-laina ”Steeler”. Bändi kuulosti alkuaikojen likaiselta ja ilkeältä Motörheadilta, ja nykyiseltä ja likaisenilkeältä itseltään upealla tavalla yhtäaikaa. Kiitos Vader, kaikkien aikojen parhaasta koskaan death metal-keikasta, jos nyt tuttuun ja totuttuun tapaan saa toistaa itseään. Oli vielä tarkoitus pölliä kitaristi Spiderin settilista lattialta rockmemorabiliaan, mutta joku nuorempi jantteri ehti ensin, kuinka olla. KG

Metallica (us) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 16.07.2019

Metallica tuli ja löi Hämeenlinnan Kantolan Tapahtumapuiston yleisöennätyksen (55 000 myytyä lippua), ja oman kaikkien aikojen Suomen yleisöennätyksensä nyt jo peräti 15. täkäläiskeikallaan. Ja lisäksi, ja ennenkaikkea, Metallica tuli ja löi tiskiin ja tauluun Hämeenlinnan megakonserttien tähän astisen historian parhaan vedon. Ehdottomasti. Kesällä 2015 AC/DC oli vastavalmistuneen puiston koetinkivi ja lastentautien pois itkeskelyä. Iron Maiden seuraavana kesänä oli puolet pienempi tapahtumana, ja bändiltä kesäinen rutiiniveto, joskin laadukas. Gunnarit 2017 oli itse itselleen mainio tribuuttibändi, ja kesällä 2018 Kantolassa ei suurkonserttia järjestetty lainkaan. Tälle kesälle saatiin Metallica, ja konsertin jälkitunnelmia yleisemminkin kuulostelleena, jakamattoman kovana pidetty nykäisy.

Omalla kohdalla takana oli kaksi äärettömän epäonnistunutta yritystä nähdä ja kokea yksi maailman isoimmista bändeistä, katastrofaalinen Sonisphere 2012 Helsingissä, ja viimevuotinen Hartwall Areenan keikka, josta puolestaan jäi parempi, mutta tunkkainen maku siitäkin. Mutta kun sitten Metallica julkistettiin soittamaan kotikaupungissa, ei ollut vaihtoehtoja, oli yritettävä vielä kerran. Paikallisrockfriikille Kantolan jättitapahtumista on tullut yksi vuoden kohokohtia, livevuoden nyt ihan minimissäänkin, joka kerta isosti täpinöitävä ja odotettava jamboree, joka katkaisee kesän mukavasti.

Sen verran olin henkilökohtaista kantapääoppia ottanut Kantolan megasetteihin, ettei Gunsien eikä Rosesien jälkeen ollut enää mitään asiaa takalinjoille. Keikkaseurani kanssa myyntiintulotunnilla hoidetut Golden Circle-liput (lopultakin vain muutaman kympin tavallisia suolaisemmat) takasivat erinomaisen keikkakokemuksen niin, että catwalkille astelleista kitaristeista ei ollut matkaa omille sijoille enää kuin inhimilliset parikymmentä metriä. Ja kun Kantolan konserttitarjonta ensi kesänäkin toivottavasti jatkuu (vaikka Olympiastadionin remppa valmistuukin, mutta lähes 20 000 päätä pienemmällä kapasiteetilla, siinä Hämeenlinnan iskun paikka), ei Golden Circle-tyyppiselle eturivin ratkaisulle ole vaihtoehtoa.

Illan olivat omilla sloteillaan avanneet norjalainen, levyillä ja paperilla erittäin kova stoner/hardcore-pumppu Bokassa, ja Ruotsin paha paavi Ghost orkestereineen, mutta kumpikin jäi nyt näkemättä. Olla katsomatta lämppärit Kantolassa on jo traditio, ennemmin ottaa neuvoa-antavan keskikeikyän kaupungilla, kuin kuuntelee tuskaiselta kuulostavaa, ja liian isolla lavalla roiskivaa lämmittelyaktia, joka kuuluisi nähdä klubilla tai maksimissaan jäähallissa. Ghost pitää suorittaa omillaan, popheavyn Abballa on mainioita melodioita, ja taitavasti sovitettu lavapreesens, vaikkakaan se nyt ei mitään rockin historiaa tule koskaan uusiksi kirjoittamaan. Bokassa taas pitää nähdä klubiympyröissä.

Kantolassa oli otettu monin kohdin opiksi aiemmista vuosista. Portilla sisäänotto sujui paremmin kuin ikinä, samoin ulostautuminen. Jonoja ei ollut juuri missään, varsinkaan vanhalla kärsimättömällä ohittelijalla, ei bisselle, eikä pissalle. Näissä pitää toki aina myös muistaa, että yleisökin oppii, ei vain järjestäjä. Jos Hämeenlinnan ja Kantolan meininki paranee tätä tahtia, luvassa on hyvää.

Aika tavalla ilmoitettuun aikaan pärähti soimaan Ennio Morricone-taustanauha, Metallican kaikki ennätykset uusiksi lyöneeltä ”Worldwired Tourilta” aiemminkin tuttu avaus. Keikan käynnistänyt ”Hardwired-To Self Destruct”-albumin (2016) nimiraita on ärhäkkää thrashmetallia, laadukasta sellaista, ja muutenkin kertauskuuntelu kyseiseen plattaan todisti, että Metallica on edelleen ihan relevantti bändi omassa genressään, vielä kun James Hetfield ja Lars Ulrich saataisiin pysymään tuottajanpallilta poissa. Levy on niin toimiva, että settilistasta poispudotettua ”Atlas, rise!”-biisiä jäi suorastaan kaipaamaan. Mutta merkittävintä tänään oli a) valaistuminen siitä, että tämän kauempaa en ikinä enää tule täällä bändejä yyberöimään, b) aivan häkellyttävän laadukkaat maailmanluokan soundit, joita ei olisi tullut mieleenkään tänään leikata korvatulpilla, ja c) havaita heti ekasta biisistä, että Metallica oli tänään hillittömässä, rennossa ja positiivisessa lyönnissä, se aiemmin näkemäni insinöörihoukkio suorastaan loisti poissaolollaan. Oli tuloillaan kova keikka, jonka jälkeen voi vasta nyt vihdoin sanoa nähneensä Metallican. Ja tuli todella kova keikka. Kitarasoolot maltettiin pitää kompakteina, eturivissä oli tilaa koko bändille, videoscreenit keskittyivät näyttämään bändiä takariviläisillekin, videotaiteen sijaan, Larsin rumpalointi ei yhtään ärsyttänyt–kaikki oli hyvin.

Tänään, tässä ja nyt sellaiset Metallica-klassikot kuin ”The Unforgiven” ja ”Disposable Heroes” soivat sillä pöyhkeydellä kuin niiden kuuluukin, kuulostivat hyviltä ja nousivat takaisin klassikoiksi omien kyynisten Metallica-vaelteluvuosieni jälkeen. Sanotaan se nyt, täällä nähdyn bändin voi vielä kokea jatkossakin, olipa hyvä että tuli lähdettyä. Viimeisimmän albumin huolella valitut keikkaraidat eivät häpeilleet klassikkoseurassa yhtään, tiukimpana esimerkkinä raskaasti rouhinut ”Moth Into Flame”, kertakaikkiaan relevanttia thrashmetallia. Illan komeimpia vetoja oli sitä seurannut ”Sad But True”, ja sitten oltiinkin jo konsertin tutussa keskisuvannossa, jossa basisti Robert Trujillo ja kitaristi Kirk Hammett soittavat aina muutaman biisin potpurin, joka kullakin paikkakunnalla linkittyy alueen johonkin artistiin. Alue toki laajasti käsitettynä. Tällä kertaa arpa osui kaikista suomibändeistä Popedaan, ja taatusti vastoin kymmeniätuhansia ennakkoveikkauksia. Robert Trujillo tulkitsi täysin ymmärrettävällä suomella ansiokkaan pätkän ”Pitkää kuumaa kesää”, ja sai ansaitsemansa huutomyrskyn. Potpurin lopulla tehtiin tuttua videoscreentribuuttia edesmenneelle Cliff Burtonille. Väheksymättä yhtään bändin ikävää, eikö ole outoa että Trujillo, joka on yksi metallihistorian asiallisimmista ja grooveimmista basisteista pannaan joka ilta todentamaan, että sorry mutta en ole tosiaan ainoa Metallicassa soittanut bassotaiteilija. Kun Burtonin traagisesta lähdöstä on jo kuitenkin 33 vuotta.

”One”-klassikon taustalle marssitettiin kuolemaan matkalla olevia sotilaita, sykähdyttävä hetki. Muutenkin bändin aivan järjettömän korkea transparentti lediseinä takasi Hämptonin kesäillassa todella huikeat tunnelmat. Suomen suvessa soittamisessa on etunsa, vaikka valot puraisevat paljon myöhemmin kuin muuallla, valoisa yö takaa toisenlaista laatua. Varsinaisen setin loppuliukuun ”Master of Puppets”, kyseiseltä, omaakin maailmankuvaa radikaalisti muokanneelta kolmosalbumilta settilistassa oli siis yhä myös alkukeikan ”Disposable Heroes”. Ja sitten se varsinainen loppuliuku olikin parasta näillä hehtaareilla ikinä, ärhäkkä ”For Whom The Bell Tolls”, plasmat seisauttanut ”Creeping Death” ja esikoisalbumi ”Kill ’em Allin” väkevästi 55 000 ihmisen ennätysmassalle jynkännyt ”Seek and Destroy” (Metallica tietää vuoden 1983 esikoisalbuminsa arvon, eikä hyljeksi sitä vieläkään). Tässä vaiheessa koko bändi oli jo eturivissä, Kantolan mittakaavaan suhteutettuna lähes ison klubin etäisyyksillä, myös Ulrichin kompakti setti oli roudattu etulaitaan lavaa. Hiukan, edes hiukan lieveni ahdistus siitä, että en ollut Nivalan Tuiskulassa 15.12.1984. James Hetfield totesi jotain bändin yhtenäisyydestä sen siirtyessä kokonaisuudessaan elävään yleisökontaktiin eturiviin. Ja yhtenäiseltä bändi vaikuttikin Hämeenlinnan megakeikalla, yhtenäiseltä ja positiiviselta poikaporukalta, jolla edellisen albumin, ja tämänlaatuisten keikkojen perusteella on vielä annettavaa, sanottavaa, ja vuosia. Kerrostalon korkuisissa screenikuvissa James ei enää näyttänyt nuorelta, mutta ei nuoruus ole mikään juttu, tai itseisarvo. Kokemus voi olla, ja kuljettu tie. Niinpä Metallica aloittikin encoreosuuden ylpeästi tuoreella biisillä ”Spit Out The Bone”. ”Nothing Else Matters” tuli jo kuulluksi selin bändiin, ei siedä ihminen juuttua ulosmenovaiheessa yhtään liian pitkäksi aikaa porteille, joista pyrkii ulos myös viitisenköönttuhatta muuta. Keikka päättyi ”Enter Sandmaniin”, tuttuun tuutulauluun, jolla on hyvä lähettää massat yöhön. Kantolan traditioita noudattaen, show päättyi näyttävään ilotulitukseen.

Lähitulevaisuus, johon myös kesä 2020 elimellisesti kuuluu, näyttää meille onko Kantolan Tapahtumapuisto lopullisesti profiloitu vain raskaalle rockille, metallille. Pian AC/DC julkistaa jotain suurta. Keitä muita isoja on vielä käymättä, kun KISS ei kohta enää käy missään? Vai voisiko perinteet rikkoa muilla isoilla nimillä, Bruce Springsteen kiertänee ensi kesänä The E Street Bandin kanssa. Jäämme odottamaan. Ja se virittäminen ja täpinöintihän alkaa jo sitten varhain myöhäissyksyllä viimeistään. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: