Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Kulttuuritalo”

Nick Mason’s Saucerful of Secrets (uk) @ Kulttuuritalo, Helsinki 19.05.2022

Vuosi 1965. ”Yesterday” sinkoaa The Beatlesin amerikanlistan ykköseksi, Bob Dylan soittaa Newportissa ensimmäisen sähköisen keikkansa, ja muuan birminghamilainen pikkupsykedeelinen popbändi vakiinnuttaa muutaman muun ehdotuksen jälkeen nimekseen Pink Floyd. Bändiä ovat perustamassa kitaristi-laulaja Syd Barrett, basisti Roger Waters, kiipparisti Richard Wright ja rumpali Nick Mason. Pari vuotta myöhemmin Barrettin menttaalikasetti alkaa vouvaamaan, mies siirtyy vaihtelevan menestyksen soolouralleen, bändi julkaisee esikoisalbuminsa ”Piper At The Gates of Dawn”, Waters alkaa ottaa biisinkirjoitusvastuuta ja kitaristi David Gilmour astuu remmiin. Loppu on tunnettua ja kivenkovinta rockhistoriaa, alkaa Pink Floydin nousu aikansa maailman suurimmaksi stadionbändiksi, progressiivisen rockin tiennäyttäjäksi ja mastodontiksi. Monien riitaisten erojen jälkeen Pink Floydia ei vieläkään ole virallisesti haudattu, mutta livenä sitä tuskin enää koskaan voi nähdä, missään olomuodossaan. Siksi, myöhäsyntyisen ja pahasti vaiheessa olevan rokkidiggarin on yritettävä vielä nähdä Pink Floydin elossaolevat ja ikääntyvät jäsenet vaikka yksi kerrallaan ja omillaan. Hyvän alun projektille tarjosi nyt jo 78-vuotiaan rumpalin Nick Masonin nykykokoonpano, vuodesta 2018 lähtien operoinut Saucerful of Secrets, jonka ideana on soittaa Pink Floydin seitsemän ensimmäisen albumin materiaalia, siis Syd Barrettin kaudelta, mutta myös sen jälkeiseltä ajalta ennen megatähteyttä ja suuria stadioneita, ennen vuoden 1973 superklassikkoa ”Dark Side of The Moon”, albumia jonka jälkeen maailma ei ainakaan enää ollut ennallaan. Mason kreditoi bändin kasaajaksi ja alullepanijaksi kokoonpanonsa kitaristin Lee Harrisin (The Blockheads), mutta koko alkuajatus oli soittaa harvinaisempaakin alkupään tuotantoa maailmalle, joka kuulee kaksi kertaa päivässä radioiden soittolistoilta ”The Wallin” tai ”Comfortably Numbin”. Jos sanavarastoon kuuluisi ”superbändi”, niin kai nyt tämä Pink Floydin vuoden 1968 kakkosalbumista nimensä ottanut bändi voisi sitä olla; Saucerful of Secretsissa soittaa Masonin ja Harrisin lisäksi bassoa Guy Pratt, Pink Floydin pitkäaikainen basisti (joskin Rolling Stones-hengessä promokuvien ja parrasvalojen ulkopuolisena jäsenenä), kosketinsoittaja Dom Beken (Transit Kings), sekä kitarassa ja laulussa Spandau Ballet’sta tuttu Gary Kemp. Henkilökohtaisesti onkin sanottava, että päätöstä ostaa lippu Kulttuuritalon iltaan vuotta ennen keikkaa ja pitkälti ensimmäisen myyntiintulotunnin aikana, tuki, kannusti ja bonaroi kovastikin fakta, että lavalla nähdään myös Pratt, eli toinenkin aito pinkfloyd Masonin lisäksi, sekä tietenkin Kemp.

Saucerful of Secrets ei ole tribuuttibändi, se on entisen ja vähän nykyisenkin Pink Floyd-rumpalin ja säveltäjän tämänhetkinen yhtye, ja sillä on jo katalogissaan aivan järisyttävän kova livealbumi, ”Live At The Roundhouse”, jonka avulla itseni tapaan varmasti moni fani jälkielää Kultsan keikkaa vielä monesti uudestaan. Settilista ei Helsingissä ollut täsmälleen sama kuin vuoden 2020 albumilla, mutta levyä kuuntelemalla pääsee fiiliksiin ja muutamaa lukuunottamatta tämänvuotisen rundin 22:sta soitettavasta kipaleesta melkein kaikki siltä löytyvät, ja levyn kokoonpano on tietenkin sama.

Nick Masonin bassorumpujen kalvoihin oli painettu osia Hokusain kuuluisasta puupiirroksesta ”Kanagawan suuri aalto”, taustalakana toisti Mount Fuji-printteineen samaa teemaa. Aika tarkkaan kaksi tuntia (20 minuutin väliajan kanssa) kellottanut keikka tuntuikin Ison aallon alle jäämiseltä, hyvin miellyttävältä sellaiselta. Jo toinen veto Kultsalla muutaman viikon sisään, jonka olisi suonut kestää pidempäänkin.

Keikka ei juuri väkevämmin olisi voinut alkaa, vuoden 1971 ”Meddle”-albumin instrumentaalilla ” One of These Days”, ensitahdeista oli selvää että paikalla kannatti olla, että tästä tulisi jotain äärimahtavaa ja että kannatti olla aikoinaan tikkana myös lippujonossa. Paikka eturivin keskeltä, ihan Gary Kempin työpisteen alta, ei olisi voinut olla parempi. Tämän lähemmäs lavaa ei tänään ollut pääsyä muuta kuin soittajilla. Guy Prattin jynkkybasso saatteli bändin lavalle, tanakkaa avausbiisiä ryyditti Lee Harrisin upeasti ulvottama lap steel.

”Arnold Layne” oli Pink Floydin kaikkien aikojen ensimmäinen sinkku, Syd Barrettin yksin kirjoittama, julkaistu maaliskuussa 1967. BBC:n soittokiellonkin aikoinaan kohdannut biisi todisti myös Kultsan illassa, että Pink Floyd oli alussa melko tavallinen britti-invaasion sivupolun popbändi, joskin alusta lähtien pikkupsykedeelisellä otteella.

Folktunnelmointi ”Fearlessissa” Gary Kemp tarttui akustiseen kitaraan, hoitaen koko muun keikan sähköiset osuudet pääosin kermanvärisellä Stratocasterillaan. Lavan toisessa laidassa Lee Harris käskytti kullanväristä Stratoa. Ja kun koitti yksi ennakkoon eniten odottamistani, eli ”Obscured By Clouds”, oltiin jo aika poikkeuksellisen äärellä. Kumpikin kitaristi luukutti slideputkella ”Obscuredin” klassista melodiaa kuin ei huomista olisi. Nyt nimittäin lähti. Jos joku kaipasi David Gilmouria tähän hetkeen, reilua sinänsä. Itse en. Ei tarvinnut ummistaa silmiään ja kuvitella olevansa Pink Floydin keikalla, tavallaan kun oli Pink Floydin keikalla, melkein niin mahdollisimmillaan kuin tänä päivänä voi. Melkein. Erityisesti ja viimeistään ”Obscured By Cloudsissa”, joka itselle oli yksi show’n kohokohdista, oli jo pakko kiinnittää huomio Nick Masonin aivan ihanan kireään snaresoundiin. Toistan, ihanan kireään snaresoundiin. Ja nämä tämän aikakauden herrasmiesrumpalit, niinkuin nyt vaikkapa kollega Ian Paice, kuinka järjettömän takakenoisen rennosti ja vaivatta syntyy hillitön groove.

”When You’re In” ja ”Candy and a Currant Bun” menivät jotenkin hiukan ohi ”Obscuredia” jälkimakustellessa ja keikan teknisempää puolta fiilistellessä, mutta Barrett-raita ”Vegetable Man” polki taas komeana garage rockina, Guy Prattin stemmoilla tuettuna. Ja käsi ylös kenen mielestä Gary Kempin laulusoundi muistuttaa välillä enemmän kuin vähän David Bowien vastaavaa? Ok, ymmärrän, kiitos. Kädet voi laskea. ”Vegetable Man” vaipui aikoinaan unohduksiin ja sai virallisen julkaisunsa vasta kokoelmalevyllä 2018, mutta Nick Mason on keikoillaan nostanut sen arvoonsa. Muutamissa väleissä Nick Mason nousi rumpupalliltaan jutustelemaan lyhyesti mutta hauskasti biisien taustoista. Mason myös muisteli, että ei ole koskaan aiemmin soittanut Helsingissä, se iso Pink Floydin Suomen keikkahan tapahtui nimittäin Lahdessa 1989.

Seuraavaksi uppouduttiin lokakuussa 1970 julkaistuun ”Atom Heart Mother”-albumiin, niin että B-posken avausraidalla ”If” lähdettiin liikkeelle, välissä tempaistiin mahtipontinen A-posken avaava nimibiisi, ja lopuksi taas palattiin ”If”:n rauhallisempiin tunnelmiin. Illan pisimmissä proge-eepoksissa myös kiipparisti Dom Beken pääsi sooloilemaan, ja lähes täysi kultsallinen intoutui niissä myös jazzkeikoilta tutumpiin väliablodeihin. Lee Harris paiskoi ”Atom Heart Motheriin” yhden illan kovimmista sooloista. Gary Kemp vuorotteli akustisen ja sähköisen kitaran välillä. Illan keskiössä soi, kahdesta huippukitaristista huolimatta, jotenkin tunnusomaisemmin kuitenkin Guy Prattin alakertaisen munakas Rickenbacker-basso ja Nick Masonin jo kehaistukin tiukkasoundinen groovaus. Eikä mikään ihme, herrat lukevat toisiaan kuin piru avointa kirjaa, yhdessä on soitettu vähintäinkin vuodesta 1987, Guy Pratt kreditoitiin jo seuraavan vuoden livealbumille ”Delicate Sound of Thunder”.

”Remember A Day”-biisin Nick Mason omisti välispiikissään vuonna 2008 edesmenneelle Pink Floyd-kosketinsoittaja Richard Wrightille. Biisi on Wrightin yksin kirjoittama kakkosalbumi ”A Saucerful of Secretsille”. Ennenkuin päästiin väliajalle, soi vielä aivan järisyttävän komea, toistakymmentä minuuttia kellottanut progejärkäle ”Set The Controls for the Heart of the Sun”. Biisi, joka innoitti Douglas Adamsin luomaan kuvitteellisen Disaster Area-rockbändin romaaniinsa ”The Restaurant at the End of the Universe”, alkoi Guy Prattin voimakkaasti efektoidun basson avaruusäänillä, Nick Mason tunnelmoi tribaalisti malletteilla, sitten Lee Harris otti ja tarttui melodialinjaan ja sitten mentiin. Gary Kemp pääsi käyttämään pitkään työpisteellään toimettomana odottanutta E-Bow:taan. Biisijärkäleen alussa kuultiin Masonin lyhyt kongi-intro, ja lopun kongifinaalin hoiti Pratt, kun Nickilla oli kädet täynnä.

Yleensä konserttitalojen parikymmenminuuttinen konjakinjuontitauko tuntuu hirveältä turhakkeelta, mutta tämän kaltaisina iltoina pieni nähdyn ja kuullun sulattelutauko on ihan itseasiassa paikallaan. Tauolla juttelin vanhan ystävän kanssa, joka meikädiggarin aikoinaan opetti Pink Floydia kuuntelemaan, ja siinähän sitä taas kerrattiin, miten frendi oli nähnyt Pink Floydin aikoinaan kahdesti ja Roger Watersin soolobändeineen kerran. Ja kylläpä Kultsan aulatiloissa pyöri myös poikkeuksellisen paljon suomalaisen rockin tunnettuja henkilöitä, tärkeä ilta kun kyseessä oli.

Kakkospuoliaika käynnistyi jälleen instrumentaalilla, ”Interstellar Overdrive” (Piper At The Gates of Dawn, 1967) ja muuntui saumattomasti ”Astronomy Domineksi” samalta albumilta. Muutenkin instrumentaalibiisit oli sijoitettu dramaturgisesti aivan oikein settilistaan, alkuihin ja välipaloiksi niin että homma ei mennyt liian pitkiksi ajoiksi silkaksi progebattleksi. ”The Nile Song”, ehdottomasti raskain Pink Floyd-levytys ikinä, soi Kultsallakin erittäin heavysti, ellei peräti punkisti. Ja oli ainoa, missä illan erinomaisen soundin voi sanoa ihan rehellisesti kärsineen. Guy Pratt totesi ”The Nile Songin” olleen eka PF-biisi, minkä ikinä kuuli, ja luuli pitkään että Pink Floyd on heavybändi. Sellainenkin siitä olisi voinut tulla jonkun Hawkwindin tapaan, mutta ei onneksi tullut.

Burning Bridges”, ”Childhood’s End” ja ”Lucifer Sam”, ja sitten olikin aika illan todellisen eepoksen, myöhempien aikojen peruspinkfloydismin yhden kivijalan, ”Echoes”, joka alkuperäisenä levytyksenäkin kellottaa yli 23 minuuttia. Teos on koko silloisen bändin säveltämä, mukana on siis myös Nick Masonin kontribuutio. Illan settilista sisälsi ilahduttavan monta sellaista vetoa muutenkin, joita Mason oli mukana luomassa. Varsinaisen setin päättäneen ”Echoesin” lauluosuudet Kemp ja Pratt hoitivat yhdessä, miesten äänet soivat upeassa harmoniassa. Kemp ulvotti jälleen myös E-Bow’ta, yhdelläkään huonolla keikalla en ole ollut missä kyseinen härpäke on esiin kaivettu. Liian harvoin vain sattuu kohdalle.

Kolmesta encoresta ensimmäinen oli ehkä popeinta Pink Floydia, Syd Barrettin biisi ”See Emily Play”, sitten illan orkesterin nimitsibale ”A Saucerful of Secrets” ja vielä lyhyt ja ytimekäs esikoisalbumin popralli ”Bike”. Huikean muusikkouden ja osaamisen ilta oli paketissa. Useampaan kertaan Nick Masonia seisaallaan kunnioittanut, lähestulkoon täysi kulttuuritalollinen poistui premisseistä silminnähden ja korvinkuullen erittäin tyytyväisenä. Tämän kokoonpanon ja konseptin voisi milloin tahansa katsastaakin uudestaan. Toivotaan, että siihen aukeaa vielä tilaisuus. Roger Waters kiertää edelleen. Gilmour elää vielä. Pakko yrittää. KG

Sparks (us) @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.05.2022

Taidepopin ja -rockin väsymätön äänenkannattajaveljespari, Russell ja Ron Mael eli Sparks saatiin Helsinkiin konsertoimaan viiden vuoden odottelun jälkeen. Edellinen keikka nähtiin 2017 Flow Festivalilla, kun kaiken maailmanlaajuisen kiertuetoiminnan pysähdyksiin niitannut koronaepidemia oli vasta pilkkeenä kiinalaisen lepakon silmäkulmassa. Ennen vuotta 2017 Sparks oli toki Suomessa nähty kiitettävänkin useasti, itsekin Tavastialla huikealla duo-vedolla 2012 (miten kaikesta on aina minimissään 10 vuotta?). Edellinen Sparks-keikka onkin ollut henkilökohtaisesti kaikkien aikojen parhaiden nähtyjen joukossa, jos niitä nyt jostain absurdista syystä joutuisi järjestykseen laittamaan. Ei siis ollut valinnanvaraa jättää Kulttuuritalon vetoa väliin, kun liput yli vuotta aiemmin myyntiin tulivat. Ei ollut siltikään Kulttuuritalo myynyt loppuun, liekö vielä niin, että jengiä jännittää lähteä tunkuisiin konsertteihin, vaikka nytkin illan teemana oli, että maski edelleen velvoitetusti kaikilla naamarin päällä, jos tohtii yleisössä istua. Ja ihan oikein niin, tässä vaiheessa maskitus tehdään jo enemmänkin maailmaa kiertävän henkilöstön suojelemiseksi kuin itsemme. Kaikki tavat pitää toiminta pyörinnässä ovat oikeita.

Tällä kertaa Sparks saatiin Suomeen isolla bändikokoonpanolla (kaksi kitaraa, toiset kiipparit Ron Maelin tueksi, basso ja rummut) ja mahtavaa niin, nyt tältä koko pophistorian yhdeltä tärkeimmistä hybrideistä on tullut nähtyä sekä pieni-että isomuotoinen keikka. Koronaepidemian kiertuetaukoa Sparks-veljekset olivat onnekkaita täyttämään kahdellakin elokuvaprojektilla, britti Edgar Wrightin pitkään synnytetyllä dokkarilla ”The Spark Brothers”, sekä itse Ranskan mestarin Leos Carax’n ohjaamalla musikaalilla ”Annette”, jonka jälkimmäisen scoren Sparks-raidalla ilta käynnistettiin, bändille asiaankuuluvalla ironialla tokikin; ”So, May We Start Now”. Ja niin käynnistyi minuutilleen kaksi tuntia kellottanut keikka, ja tänään onneksemme ilman typerää dramaturgian katkaisevaa konserttitaloväliaikaa. Ja kyllä, nähty iltapuhde oli toki tälläkin kertaa meille sadoille paikalle raahautuneille Sparks-diggareille, pelkkää juhlaa. Sen verran kihisee ja kohisee vassarilaululiikkeelle ja kamarimusalle aikoinaan suunniteltu Kultsa, kun bändi soittaa isoillaan, että permannon kuutosrivillä oli turvauduttava ammattimiehen korvatulppiin, ei niinkään volyymin takia, vaan saadakseen paremmin selon sanoituksista, jotka tämän bändin monin paikoin hyvinkin humoristisessa toimituksessa ovat enemmän kuin tärkeitä.

Maelin veljekset olivat koonneet tuekseen itseään puolet tai enemmänkin nuoremman taustabändin, jonka annettiin soittaa varjoista, mutta silti voimakkaasti läsnäollen. Täyteläisellä ja isolla soundilla mentiin, kahden kitaran voimin. Muistettavin ja huomattavin hahmo tämänkertaisesta rundikokoonpanosta on toki huikea rumpali Steven Nistor, jonka olin jo kerran nähnyt Daniel Lanois’n kiertuebändissä takavuosina (kaikesta on minimissään 10 vuotta).

Keikan jälkipuinneissa kuultiin nurinaa siitä, miten Sparks soitti liian vähän ”vanhaa matskua”, katsaus settilistaan osoittaa viisareita kyllä ihan muuhunkin suuntaan. Toki ”vanhastakin” voi olla niin montaa mieltä. Heti kakkosena mentiinkin klassikko-osastolle, kun paketoitiin ytimekäs ja tiukka ”Angst In My Pants”. Toiseksi viimeisimmän elokuvaprojektinsa hengessä Sparksien veto oli vanhan liiton kabareeshow, tai ainakin paljon kabaree-elementtejä sisältävä, ja ehkäpä settilistakin oli niillä silmin laadittu. ”Annetten” scorelta kuultiin toinenkin poiminta, aivan järkyttävän kaunis ”We Love Each Other So Much”, joka alkoi herkkänä musikaalinumerona ja kasvoi sitten tanssibiittiseksi sekvensserisäksätykseksi. Tässä monimuotoisuudessa ja jatkuvassa uuden etsinnässä, vähätvälittämisessä, on aina ollut Sparks-veljesten pointti, merkitys ja erityisyys. Tehdään mitä tahdotaan, koko musiikin historiaan sivistyksellisesti nojaten. Kuten osoitti myös viimeisimmän varsinaisen studioalbumin ”A Steady Drip Drip Drip” raita ”Igor Stravinsky’s Only Hit”, joka tämän keikan dramaturgiassa kylläkin kuulosti omiin korviini hiukan turhalta väliprogeilulta. Sparksien kun ei tarvitse enää mitään todistaakseen olla proge, nykyveljekset ovat sitä paremmillaan, mitä enemmän puhutaan musikaalinomaisista sävelkuluista, elokuvallisista tunnelmista. Eikä ihme, kumpikin veljes opiskeli elokuvaa 60-luvulla ja ajatus oli kai alkaa niitä tekemäänkin, ennekuin ajan brittirock innosti ja vei mennessään.

Russell Maelin falsetti on edelleen hienossa kuosissa ja kummasti jaksaa 73-vuotias nokkamies edelleen jorailla ympäri lavaa. Isoveikka Ronin tehtävänä on koko bändin historian ajan ollut esittää eleetöntä ja hymytöntä hahmoa kiippareiden takana, niin että joka keikan huipentumana ihmetellään, että on se iahn oikea, kyllä se elää sittenkin. Ja nähtiinhän se Kultsankin illassa, setin loppupäässä kun ”The Number One Song In Heaven” soi, että Ron nousi tutusti palliltaan, riisui takkinsa ja vetäisi legendaarisen eeromäntyranta-koreografiansa. Tukka takana, liian lyhyet puntit ja housunkaulus kohti kainaloita; Sparks-keikat ovat tietyssä tuttuudessaan kuin kotiin tulisi.

Illan peräti 23 siivua sisältänyt settilista on ollut käytännössä koko kiertueen ajan sama, tarkoin harjoiteltu, yllätyksiä ei ole kuultu. Illan ainoa coverkin, FFS:n ”Johnny Delusional” on kuultu kaikissa konserteissa. Yllättäen coverveto olikin yksi illan raikkaimmista, eikä sinänsä toki mikään ihme, kyllähän Maelit ovat peräti jo 56 vuotta kestäneellä urallaan ehtineet klassisia hittejään kohtuumonesti veivaamaan. Mutta veljesten taito muuntautua ja sovittaa mille tahansa konseptille tai combolle, on toki pitänyt omankin matskun ajattomana. Tämänkin rundin setissä soiva ”Lawnmover” (2020) on kuin 70-luvun tuotantoa, toisaalta vuoden 1974 albumilta ”Propaganda” (ainoa joka omasta vinyylikokoelmasta toistaiseksi ja valitettavasti vasta löytyy) soinut huikean kaunis ”Never Turn Your Back To Mother Earth” ei voisi enempää olla akuutti ja tätä päivää.

Kultsan yleisö alkoi syttyä entistä enemmän loppua kohti, toki kun vanhan ajan hitteihin päästiin, ja lopussa melkein tuntuikin että alla dansar på Kultsan, lavan eteen alkoi kerääntyä ladypuolista väkeä, yhteislaulu raikasi ja tunnelma oli katossa. Tätä oli selvästikin odotettu hartaudella, ei vain Sparkseja, vaan mahdollisuutta kokea jotain yhdessä, mahdollisuutta ulkoilla. Monille paikallaolijoille tämä oli taatusti ensimmäinen isompi ulkomaan artistin keikka sitten taudin puhkeamisen, itsellekin. Edellisestä ulkomaanbändin keikasta oli omallakin kohdalla rontti kaksi vuotta aikaa. Siksi nähdä jälleen Sparks, ja kuulla ison orkan voimalla soitettu ja huolellisesti korvamadoksi keikalta jäänyt ”When Do I Get To Sing ’My Way’ ”, olihan tämä nyt tärkeää. Ja erityisesti tähän kohtaa vuotta, elämää, kevättä, keikkailuhistoriaa, ja mitä kaikkia näitä nyt on.

Oikeinkin huolella kulunutta sanontaa jos käyttää, niin Kultsan ilta eteni kuin siivillä, eipä tuntunut 23:n biisin settilista yhtään liian pitkältä. Päinvastoin, kun keikan loppuliukuma alkoi ilman kitaroita jyskityllä tanssihitillä ”Music You Can Dance To”, Sparksien konepop-kaudelta (1986) ja jatkui ilman rumpuja soitetulla ”The Rhythm Thiefilla, tuli tunne että ei tämä saa vielä loppua. Ja että onko tämä viimeinen kerta kun näkee Sparksit? Varsinaisen setin päätteeksi, kun ”This Town Ain’t Big Enough For Both of Us” oli intoiltu ja jorailtu läpi, Russell Mael äityi pitämään pitkän puheen, kiitti vuolaasti meitä paikalle tulleita ja keräsikin ison käden toteamalla että Sparks soitti tällä samalla lavalla edellisen kerran 46 vuotta sitten. Huhheijaa, jos kaikesta onkin minimissään kymmenen vuotta, niin joistakin asioista on jo vähän enemmänkin. Silti Sparks ei ole rockdinosaurus tai reliikki, se on edelleen musiikillisesti innovatiivinen ja luova, ja edelleen erittäin relevantti bändi (tai duo) nähdä livenä. Pitkän bändiesittelyn jälkeen saatiin peräti Ron Mael itse sanomaan jotain mikrofoniin, kyllä, Ron osaa puhua. Ja totesipa Russell Mael vielä sen odotetunkin, ”we try to be back soon”. Hyvä. Alan samantien suhtautua. Tällä kertaa nähty meni siis näin: https://www.setlist.fm/setlist/sparks/2022/kulttuuritalo-helsinki-finland-2bb7a85e.html

Kauniiksi lopuksi kuultiin vielä kiertueen aikana tutuksi tulleet kaksi encorea, jotka Russell Mael tulkitsi Helsingistä ostettu kapteeninlakki päässään (kiertueaikataulua tutkimalla saattaisi jopa olettaa, että bändi vietti Vapun Helsingissä). Ensin klassisen musiikin sävyjä paljon sisältäneeltä albumikaunokilta ”Lil’ Beethoven” (2002) raita ”Suburban Homeboy”, joka kirvoitti Kultsan iltaan kunnon yhteislaulut, sekä lopuksi vielä erittäin kaunis ja viiltävä ”All That”. Viimemainittu on hiipinyt puolisalaa keikkojen päättäjäksi, upea laulu fanien uskollisuudesta ja jälleennäkemisistä, mutta laajemmin tulkittuna myös hillittömän pitkästä työtoveruudesta oman veljen kanssa. Russell ja Ron, entistäkin pidempää ikää. Tulkaa vielä takaisin, ja all that. Me odotamme, ja all that. KG

Michael Monroe @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.11.2018

Reipas vuosi sitten vannotin Michael Monroen pitkää soolouraa juhlistaneen keikan jälkeen jotain Helsingin Kulttuuritalosta, ja siellä jatkossa keikoilla käymisestä, jotain mikä ei kuitenkaan tulisi pitämään paikkaansa. Ja kuinka olla, ei tullut, eikä pitänyt. Ja vieläpä niin että Kultsalle piti peräti palata tsekkaamaan nimenomaan Michael Monroen tämän(kin) syksyn keikkakunto. Se kunto oli suorastaan erinomainen, jotenkin jopa sana erinomainen tuntuu nyt lattealta. Omalla kohdalla on nähtynä viisi Michaelin keikkaa eri kokoonpanoin, kyllä vaan, otantahan on varsinaisiin alan asiantuntijoihin verrattuna todellakin vaatimaton, mutta silti voin nyt todeta että Kultsan keikka 2018 syksyllä on kaikista näkemistäni paras, energisin, settilistaltaan kiinnostavin ja ylöspanoltaan toimivin. Ja se, mikä häiritsi viime syksynä Kultsan juhlakeikalla, eli huono soundi, loisti nyt poissaolollaan. Tunti ja viitisenkymmentä minuuttia kellottaneen setin aikana ehti käydä muutamatkin eri jalansijat läpi, jopa sillä viimeksi kovin kuumottuneella miksaustiskin linjalla, ja nyt kuulosti todella hyvältä. Todella hyvältä, kun vielä muistaa saman kuin aina ennenkin, eli että bändi soittaa raskaalla kädellä ja kohtuullisen kovaa, eikä Kultsaa ole ikinä siihen tarkoitukseen suunniteltu. Hyvä miksaustiski! Nyt Kultsalle uskaltaa taas mennä, ja erityisen mahtavaa niin, vajaan kahden viikon päästä samalla lauteella soittaa Big Country.

 

Ilta alkaa akateemiset kymmenen minuuttia vaiheessa, mikä nyt näin moneen mieheen ei montaa sekuntia ole. Permannolla on mukavan väljää, istumakatsomoissa tilaa, mutta silti ilta on myynyt mukavan näköisesti. Kyseessä on Monroen neljän keikan konserttisaliminikiertueen viimeinen veto, edelliset on nähty Lahdessa, Turussa ja Tampereella. Michael aloittaa avausbiisin ”Ballad of the Lower East Side” lauluosuuden jo lavan takana, lava verhoutuu sivustan LED-tolppien ja savun myötä kokopunaiseen. Ekasta biisistä on selvää, että tänään tiski on hyvässä asennossa, sen todistaa viimeistään kakkosena kuultava, lavasoundin perinteinen koetinkivi ”Trick of The Wrist”. Näiltä osin tänään kaikki kunnossa, ja itsasiassa kaikilta muiltakin osin. Tämä bändi ei petä, soitto on tiukkaa ja treenattua, porukka on ollut kasassa jo kahdeksan vuotta tällä combolla, ja isot keikkamäärät alkavat näkyä. Bändi käy kuin kone, ja ainakin yleisön näkökulmasta orkesteri näyttää vieläpä aika kivalta työpaikalta, ainakin tänään. Tai tänäänkin.

Michaelin päähän ilmestyy se härski aikuisten lelukaupan musta nahkakotsa, ja sitten ajellaan illan ensimmäistä Hanoi-raitaa pitkin, permannon yleisö on viimeistään täysillä messissä, ”Malibu Beach Nightmare” sytyttää legendaarisen Kulttuuritalon. Jolla samaisella lavalla on nähty traagistakin Hanoi Rocks-historiaa, mutta myös 12-vuotiaan Matti Fagerholmin toinen ikinä näkemänsä rokkibändin keikka, kun huippusuosiotaan elellyt Sweet fiilasi ja höyläsi kunnian päiviensä mahtishow’n 3. lokakuuta 1974. Välispiikissään Michael kertoo sen ekan keikan olleen Sladen. Rocktrivian laatu ja määrä.

Keikan ensimmäinen kolmannes jatkuu rennosti vyöryvällä ”Old King’s Roadilla ja mainiolla covervalinnalla kertakaikkiaan, Alice Cooperin ”Long Way To Go’lla”, siltä samalta vuoden 1971 klassikkoalbumilta ”Love It To Death”, jolla soi myös ”I’m Eighteen”. Aiemmilla keikoilla aina vähän turhanaikaiselta lanaukselta tuntunut ”78” ei tänään tunnu siltä, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. Illan ensimmäinen kolmasosa päättyy Michaelin kakkossooloalbumin ”Not Fakin’ It” (1989) raitaan, Monroen yhdessä Nasse Suiciden ja Little Steven van Zandtin kanssa kynäilemään mestariteokseen ”Smoke Screen”. Järjettömän komea biisi, ja hieno nosto settilistaan, biisi soi yhtenä illan upeimmista vedoista. Vaikka mainitulta ”Not Fakin’ It”-albumilta onkin nykysetistä pudotettu pois mieletön ”Man With No Eyes”, ei se juurikaan haittaa, kun ”Smoke Screen” on nostettu tilalle. Biisin pitkään jamiloppuun Steve Conte nakkaa todella, todella upean soolon. Vanha kitarasoolojen vieroksujakin kiittää.

Alkaa setin peräti kuuden biisin mittainen akustinen kakkosnäytös. Tällä keikalla on mietitty ja toimiva dramaturgia, mitä näkee aivan liian harvoin. Turhan usein mennään hitit ja pois-konseptilla, rahat ja pois-konseptilla, tai sitten ei konseptilla ensinkään. Michael aloittaa yksin punaisella akustisella kitaralla itseään säestäen, välillä kaulatelineen huuliharppuun puhaltaen, suomalaisille yleisöille kovin rakkaan ”I Will Stay’n, jota moni äänestysikäinenkin rivihärmäläinen pitää Hurriganes-biisinä, vaan kun se ei ole sitä ikinä ollut. Vaan tanskalaisen popihmeen The Lollipopsien iso hitti 60-luvulta. Pikku hiljaa biisin edetessä lavan hämäryyteen hiipivät kitaroineen Rich Jones ja Steve Conte, hetkeä myöhemmin Sami Yaffa akustisen bassokitaran kanssa ja lopulta myös rumpali Karl Rockfist. Sen verran kolisee hongat edessä, että ei ihan näy, sutiiko Rockfist laatikkoperkussioita, mutta villi on veikkaus. Pääosin Michael saa vetää yksin ”I Will Stay”, muut lähtevät mukaan ”Gone Baby Goneen”. Kuullaan erittäin ansiokkaasti akkareille (niinkuin popnuoriso muodikkaasti toteaa) sovitettu ”All You Need”, sekä kaksi peräkkäistä nostoa Makkosen esikoissooloalbumilta, vuoden 1987 ”Nights Are So Long”-levyltä, ”Can’t Go Home Again” ja ”It’s a Lie”. Stemmalaulut taittuvat neliäänisesti, aivan mahtava tuoreutus Michael Monroe-keikkasettiin tämä akustinen välinäytös. Tunnelma ei laske, päinvastoin, jokainen tietää sitäpaitsi, että kohta taas mennään.

Ja Hanoi-mytologian kanssa flirttailevan Hoyt Axton-klassikon ”Lightnin’ Bar Bluesin jälkeen mennäänkin, kone päälle viimeiseen näytökseen. Sitä ennen Makke vääntää Axtonin kertosäkeiden ripple winet ihan hauskasti Koskenkorvaksi ja keskikaljaksi. Arvostan, eihän juuri kukaan enää käytä niinkin kaunista suomen sanaa kuin keskikalja. Monesti tai monasti, miten vaan, ”Nothing’s Alright” Demolition 23-kaudelta, on tuntunut vähän puolipakolliselta runttaukselta vakiosettilistassa, mutta ei tunnu tänään, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. ”Going Down With the Ship” sytyttää yleisön uudelleen, yhteislaulu raikaa, Steve Conte nakkaa Makkelle kapteeninlakin päähän. ”Don’t You Ever Leave Me”, eikä tunnelma ainakaan laskusuhdanteinen ole. Biisin klassisen puheosuuden Michael heittää suosiolla läskiksi, aika aikaa kutakin, ja puheosuushan oli muutenkin edesmenneen Razzlen heiniä. Ainoa hitusen lanaukselta maistuva styge on tuttu Nazareth-cover ”Not Fakin’ It”, mutta tätäkin on taatusti kiva soittaa, muutenhan biisi ei ohjelmistossa viihtyisi.

Kuinka olla, ”Up Around The Bend” räjäyttää jälleen potin. Kolmanneksi paras ikinä kuulemani liveluenta tästä lähes puhkisoitetusta klassikosta, ja siitä kakkospaikkaa pitelevästäkin vedosta vastasi aikoinaan tämä sama remmi. Ykköspaikkaa pitää, Luojan kiitos sentään, John Fogerty itse. Tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan, varsinaisen setin lopuksi rymistellään ”Dead, Jail or Rock’n Roll”. Sen päätteeksi galaksin sympaattisin basisti Sami Yaffa heittää mustan plektran yleisöön, joku hujopimpi yrittää saada sen näppärällä ranneliikkeellä kiinni, mutta epäonnistuu kohtalokkaasti, ja plektra liukuu kuin liukuukin henkilökohtaisiin jalkoihini. Se on siinä! Poimin plektran mainioksi lisäksi pikku hiljaa kasvavaan rock-memorabiliaan. Kiitos vaan Sami.

Encoreosuus alkaa tuttuun, ja tiedätte kyllä mihin tapaan, Michaelin rumpusoololla joka hetken remu-ja pellemäisen takomisen jälkeen muotoutuu ihan oikeaksi biisiksi, Ramones-coveriksi ”Blitzkrieg Bop”. Loppuliukuma on silkkaa Hanoita, vähän puuroiseksi menevä ”Lost In The City”, upeasti autereeseen ajeleva ”Boulevard of Broken Dreams” ja vielä kauniiksi lopuksi vakioveto ”Oriental Beat”. Homma on paketissa. Bändi valmistelee uutta albumia ja lisää keikkoja julkistetaan todennäköisesti hyvinkin pian. Niihin on helppo suhtautua, Michael Monroe on bändinä hillittömässä tikissä, nämä voi huoletta nähdä milloin vain, missä vain. Bangkok Shocks, Saigon Shakes, KG Thanks.

Michael Monroe @ Kulttuuritalo, Helsinki 20.10.2017

Yksi koko sinänsä aika kituliaan rockvuoden odotetuimmista keikoista oli jo varhain keväällä julkistettu, Michael Monroen peräti 30-vuotiseksi venynyttä soolouraa juhlistava konsertti Helsingin Kulttuuritalolla. Lippu piti hankkia toki myyntiintulopäivänä, ideana varmistaa permantopaikka, joita tämäntyyppisissä Kultsa-illoissa on myydyistä lipuista suurinpiirtein puolet. Ja hyvissä ajoin keikka myikin loppuun, porukkaa tuntui silmä-ja korvamääräisesti tulleen ympäri Eurooppaa, jos kohta Japanistakin saakka. Michael Monroehan on nykyään joka paikassa, mieheltä on mahdoton välttyä. Ja kokolailla ahkerasti miehen nykykokoonpanokin maata kiertää, joten tilaisuuksia nähdä bändi on ollut varsin hyvin. Omasta edellisestä MM-keikasta oli kulunut jo kaksi ja puoli vuotta, mutta kyllä Kultsan juhlavedolle ensisijaisesti houkutteli pari seikkaa. Ensinnäkin luvassa oli erikoispitkä, kaksi tuntia kellottava setti, jossa kuultaisiin tiettävästi harvemmin soitettavaa tavaraa. Ja toiseksi, luvassa oli muutama yllätysvieras, joiden nimet toki salattiin lavalleasteluhetkeen saakka. Neljästä nähdystä vieraasta yksi oli ihan oikea ylläri, kahta ei olisi mahdottomasti jäänyt kaipaamaan, ja yhden olin arvannut ihan oikein.

Keikka starttasi kymmenisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin tutulla Sergio Mendesin fanfaarilla. Heti ensimmäisen biisin alkutahdeista oli selvää parikin asiaa. Ensinnäkin, bändi oli aivan hirvittävässä tikissä, rennosti soittaen, selvästikin erittäin valmiina juhlistamaan päällikkönsä kunniakasta taivalta omillaan. Eikä toki tämän orkesterin agendaan ole missään vaiheessa löysät vedot kuuluneetkaan. Toinen selviö, valitettavasti, oli Kulttuuritalon surullisenkuuluisa soundi. Tämä sali rakennettiin aikanaan kamarimusiikille, klassiselle ja mikseipä vaikkapa umpipoliittiselle laululiikkeelle, mutta ei äänekkäiden rock-konserttien näyttämöksi. Niitä täällä totuttiin järjestämään, kun ei oikein muitakaan paikkoja ollut, ja joku B-messuhalli kuulosti vielä järkyttävämmältä. Sali on, ja on aina ollut, näihin hommiin liian lyhyt ja liian leveä. Ja liian kivinen. Mutta voiko tilaa sinänsä syyttää pelkästään? Ei tietenkään. Kuunnelkaa tarkkaan, annoin miksaustiskille kymmenen biisiä aikaa saattaa potikat oikeampaan asentoon, paino sanalla KYMMENEN. Normaalistihan ekan biisin jälkeen tapahtuu jotain edistystä, ja tyyliin kolmannen jälkeen vielä pikkuisen lisähyvää. Mitään parannusta ei alkanut kuulua, vaan jopa päinvastoin. Oma raja meni kymmenentenä soitetun ”Hammersmith Palais’n” kohdalla, sitten riitti. Tuo bändin käytännössä joka keikalla soittama tuttu veto oli jo senmaailmaista puuroa, että meni vain yksinkertaisesti hermo. Tätäkö tänne on tultu Japanistakin asti kuulemaan? Vai olettaako tiski, että täällä kaikki on niin kovia faneja että vaikka lavalta tuuttaisi luupattua leikkuupuimuria särkijän läpi, niin kaikki vaan joraisivat hymy naamalla? Ok, oli niitäkin, muutama mökäöljy liikaa, ja kaikki on äärilegendaarista. Tai jos ultrafanina kuulee samat biisit parikinkymmentä kertaa vuodessa, ei ehkä osaa niin sniiduilla soundista. Mutta ei näiden varaan voi ammattimies laskea.

Myönnän, koko keikka oli ihan väärässä paikassa. Mutta se taas johtuu minimissäänkin siitä, että Helsingissä ei edelleenkään ole Kultsan kokoista keikkapaikkaa, joka täyttäisi kansainväliset standardit. Nyt kun Nosturin muutto on näköjään jäissä ja Linnanmäen vesitornin muuttaminen rockvenueksi taisi sekin tämän laman myötä hautautua hyvien ideoiden mätänevään kasaan.

Korostan vielä yhtä asiaa, en sijainnut ensimmäistä kymmentä biisiä todellakaan missä tahansa. Asiallisen etäisyyden päässä lavasta, miksaustiskin vasemman etukulman kohdalta suoraan eteenpäin kohti Monroen ja basisti Sami Yaffan väliä, eli kokemukseni mukaan ihan pikkuisen ideaalissa paikassa kuulla kaikki nyanssit, mikäli niitä oli.

Rentouttava keskikeijo ja siirtymä salin aivan vasempaan laitaan, näkyvyyden kustannuksella toki. Täällä alkoi pikku hiljaa kuulostamaan joltain, biisejä oli mahdollista jo tunnistaa ja erottaa toisistaan(!), ja muutenkin fiilis alkoi onneksi nousta. Alun halkomakone meets viritetty Pappatunturi-soundeilla oli menetetty tältä ehtoolta niinkin upeita nykyklassikoita, kuin ”One Foot Outta the Grave” (tuoreen ”The Best”-juhlakokoelman uusi raita), koko Michaelin soolourankin lukuun ottaen Top5-biisi ”Goin’ Down with the Ship” ja mainittu, lyhyen Demolition 23-vaiheen upea ”Hammersmith Palais” (1994)Oma keikkani alkoi siis biisistä numero 11, ja loppu olikin melkein pelkkää juhlaa. Bändi äärettömän kovassa lyönnissä, yleisö ihanalla juhlajalalla liikkeellä, kukaan ei töninyt, läikyttänyt, sählännyt. Oltiin yhteisellä asialla. Se tuntuu tässä maassa just tällä hetkellä viiltävän harvinaiselta herkulta.

Uusia jalansijoja vielä etsiskellessä soi Monroen kakkossoolokiekolta ”Not Fakin’ It” (1989) kolme biisiä putkeen, nimitäin ”While You Were Looking At Me”, sitten levyn nimibiisi, joka on paitsi näissä biisiseuroissa renkutus, myöskin Nazareth-cover, sekä vielä yksi illan ehdottomista huippuhetkistä, varsinaisen setin puoltaväliä kolkutellut, aivan järkyttävän rennosti ja etukenoisen heartlandisti rullannut ”Man With No Eyes”. On täysin mahdotonta päättää, onko viimeksimainittu Monroen soolouran paras biisi, vai onko se sittenkin Demolition 23-balladi ”Deadtime Stories”. Jälkimmäistä ei luonnollisestikaan kuultu tänään, se ei oikein illan dramaturgiaan olisi mahtunut.

Oli aika nostaa keikan taso vielä pykälää ylemmäs, eikä sieltä onneksi enää ollut alun tuhnuiluihin paluuta. Korostan, että bändiä ei voi mistään syyttää, bändin koko olemuksesta ja soiton tarkkuudesta näki, että lavasoundi ja monitorimiksaus tuntui olevan täysin kunnossa. Yhtäkaikki, Michael kuulutti lavalle illan ensimmäisen vieraan, se oli Dregen suoraan Tukholmasta, ja yllättäen peräti viisi seuraavaa biisiä lavalla viihtyneen Backyard Babies-miehen takuumurea kitara toi kuin toikin lisää syvyyttä keikkaan. Tässä vaiheessa stemmalaulujakin vedettiin jo viisiäänisesti, eikä sekään haitannut. Dregen-jakson biiseistä toimi parhaiten kitaristi Steve Conten kirjoittama ”Ballad of The Lower East Side”. Dregen pyöri tuttuna ja totuttuna väkkäränä kaksi päätä muita lyhyempänä ympäri lavaa.

Kun Ruotsin pieni suuri mies palasi takahuoneeseen, kutsui illan isäntä lavalle todellisen legendan, jota oli toki uskallettu stagelle uumoillakin. Nasty Suicide alias Jan Stenfors valkoisessa stetsonissaan, ja lavalla oli yhtäkkiä 3/5 kultakauden Hanoi Rocksista. Tätä oli osattu odottaa, mutta tuntuihan se silti. Semminkin kun jokainen Hanoi-mytologiansa tunteva tietää missä tunnelmissa kyseinen kolmikko on tällä samaisella lavalla viimeksi yhdessä soittanut, 3.-4. tammikuuta 1985, kun Razzle oli juuri kuollut, kun keikkaa oli  katseleva tv:n välityksellä 500 miljoonaa eurooppalaista silmäparia, kun tunteet ottivat vallan, kun Sami soitti kahta viimeistä keikkaansa bändissä ja kaikki tämä. Itselle oli myös ensimmäinen kerta nähdä juuri tämä 3/5-kombinaatio samalla lavalla. Tämän takia pelkästään täällä piti tänään olla.

Michaelin pyynnöstä Nasty viihtyi lavalla hamaan loppuun saakka, ja nykikin siinä sivussa muutaman todella maukkaan kitarasoolon. Tunteikas ”Don’t You Ever Leave Me” saatiin vihdoin käyntiin, kun Monroe malttoi palata lavan takaa, biisiin lisävieraaksi selloineen saatu Eicca Toppinen ja Nasty joutuivat ihan hyvän tovin introilemaan ja improilemaan, ennenkuin biisi saatiin käyntiin. Juuri tämä styge, juuri tältä lavalta (vaikka toistankin itseäni) ja juuri tämä biisi Nastyn ensimmäisenä vierailuosuutena, pakko sanoa että tunnelma oli erittäin kohdakkain. Ja kulunutta sanontaa käyttäen, se rockhistorian siipi, tiedättehän…

Hanoi-katalogilla edettiin, ”High School”, alakerrasta jynkännyt ”I Can’t Get It” ja ennenkaikkea komea ”Malibu Beach Nightmare” viimeistään sytytti runsaslukuisen Kultsan yleisön ja todisti, että oli miten oli, mutta kyllä jengi näitä Hanoi-raitoja aina kieli pitkällä odottaa. Normikeikoillaanhan Michael soittaa niitä varsin säästellen, yhtä tai kahta per keikka. Todellinen pankin räjäyttäjä oli se, joka räjäytti Hanoin keskuspankinkin 1984, eli ”Up Around The Bend”. Michael, Sami ja Nasse Kultsan lavalla ja ”Up Around The Bend”, yhtenä kolmesta parhaasta koskaan tästä biisistä kuulemastani liveluennasta. Olin paikalla.

Encoreita kuultiin nelisen, mutta sitä ennen piti toimittaa Michaelin keikkavakio, eli ”Dead, Jail or Rock’n’Roll”, joka otsikollisesti oli Monroelle varmaan ihan täyttä totta ja kolme todellista optiota synkkinä New Yorkin vuosina. Itse biisinähän se ei ole kovin kummoinen, rätväkkä rokettiroll toki, mutta omalta kohdalta tuntuu aina yhtä pakkosoitetulta Makkosen keikoilla. Setin päätökseen saatiin myös mukaan se neljäs vieras, Michaelin tv-kuvioista niitä seuraaville ehkä tuttu, Andrea Brosio. Encoreosuuden avasi Nastyn kitaraintrolla upeasti startannut ”Underwater World”, yksi kaikkein kovimmista Hanoi-raidoista, ja ehkä, jos valitsemaan joutuu kaikki reunaehdot mukaanlukien, Michaelin juhlaillan komein veto. Sen jälkeen ”Tragedy” ei enää tuntunut siltä kuin se olisi voinut tuntua, ja hiukan jo iänikuisen makuinen ”Taxi Driver” sitäkin vähemmän. Tämän biisin 2000-luvulla uudelleen syntynyt Hanoi Rocks soitti ainakin kaikilla niillä keikoilla, joilla itse olin katsomossa, niitä vetoja ehti olla neljä kappaletta. Tuolloin se tuli tutuksi, mutta ei ole koskaan ollut levysuosikkini. Tässä vaiheessa olikin hyvä poistua mahanalunen jalkoja täynnä kohti steissiä, liikennevälineet eivät keikkojen päättymisiä odottele. Viimeinen encorenumero jäi siis näkemättä, joten en lausu siitä mitään, nämä kaikki kuitenkin kuultiin: https://www.setlist.fm/setlist/michael-monroe/2017/kulttuuritalo-helsinki-finland-4be3332e.html

Onnea 30-vuotisesta soolourasta Suomen ainoa oikea rocktähti, Michael Monroe! Melkoinen savotta, mutta kuten mies itse spiikissään (ulkomaan vieraiden kunniaksi englanniksi, ja ihan oikein niin) totesi, tuntuu että on vasta aloittanut. Ja mikäs se siinä, jalka nousee, ääni toimii, vuorokaudessa on yhä vähintäin 24 tuntia, joten pitkää jatkouraa ja ikää. Eikä siinä kaikki, Michaelilla on nyt ympärillään aivan vähintäinkin koko soolouransa paras kokoonpano, Sami Yaffa, Rich Jones, Steve Conte ja Karl Rockfist. Jo pelkästään kolmen viime levyn biiseistä saa halutessaan niin kovan puolitoistatuntisen pystyyn, että harva pystyy. Sekin todistaa, että homma vain vanhetessaan paranee. Vannomatta paras, mutta ennemmin pian kuin myöhemmin on tämä bändi taas tarkistettava jollain ihan oikealla rokkiklubilla, jossa keikka potentiaalisesti kuulostaa alusta asti hyvältä. Not Fakin’ It!  KG

Queen+Adam Lambert (uk/us), Suzanne Vega (us), Electric Pyramid (uk) @ Park Live, Kaisaniemi, Helsinki 03.06.2016

Queen Helsingissä kesällä 2016? Kyllä, 42 vuoden tauon jälkeen. Queen esiintyi Kulttuuritalolla 25.11.1974, klassisella kokoonpanollaan luonnollisestikin. Tuosta kokoonpanosta umpilegendaarinen laulaja ja bändin ikoninen nokkahahmo Freddie Mercury  poistui tunnetusti keskuudestamme syksyllä 1991, ja basisti John Deacon eläköityi musahommista 1997. Kysymys aika monilla huulilla on ollut, oliko bändin perustajakaksikko Roger Taylorilla (rummut ja laulu) ja Brian Maylla (kitara ja laulu) oikeutta jatkaa bändiä, ainakaan samalla nimellä?

Asia ansaitsee ehkä pikku pohdinnan. May ja Taylor ovat soittaneet yhdessä vuodesta 1968, joka on näitä jäsenyyskeskusteluja aika paljon pidempi kaari tehdä ylipäätään ihan mitä tahansa. Kun miesten tuolloisen Smile-bändin muut jäsenet lähtivät omille teilleen vuonna 1970, Freddie Mercury ehdotti itse itseään uudeksi laulajaksi. Samalla bändin nimi vaihtui Queeniksi. John Deacon tuli bassoon vasta seuraavana vuonna, eikä siis ollut Queenin perustajajäsen, jos tarkkoja ollaan. Ja kannattaa olla. Sekä Taylor, että May ovat olleet olennainen osa Queenin biisinkirjoitushistoriaa (Mercuryn ohella toki), ja bändi nimenomaan oli neljän vahvan muusikon kokoonpano. Nyt tuosta kokoonpanosta on yhä jäljellä puolet, joka on vuonna 1970 perustetulle bändille tänä päivänä puolet enemmän kuin monelle muulle. Kiertäähän tuolla nimittäin porukoita ilman yhtään alkuperäisjäsentäkin. Olisiko Mayn ja Taylorin pitänyt lakata soittamasta itse kirjoittamiaan biisejä, kun Mercury kuoli? Jos, niin miksi ihmeessä? Haudata bändi ja sen nimi vuonna 1997, vaikka yhä puolet soittajista oli jäljellä, ja halukkaana tien päälle?

Myönnän olleeni skeptinen itsekin, enkä alunperin ollut edes tulossa koko tapahtumaan. Mutta neljän biisin jälkeen, Kaisaniemen Park Live-tapahtuman alkaessa hämärtyä iltaan, on selvää että Queen voi yhä olla olemassa. Ja että se on edelleen ankara keikkakone. Ja että nyt ollaan vuoden tähän asti kovimman livekokemuksen äärellä. Miten ihmeessä näin?

Keikka käynnistyy vartin ilmoitettua aiemmin, ja hyvä niin, Kaisaniemen sepeli ehtii tulla tutuksi, vaikka tänäänkin olen sentään skipannut tapahtuman kaksi ensimmäistä lämppäriä. Pelin avaa ”One Vision” vuodelta 1985, kolmantena kuultava ”Seven Seas of Rhye” antaa jo enemmän osviittaa, mitä tänään tuleman pitää. Mutta vasta viidentenä stygenä kuultava ”Another One Bites The Dust” lähtee niin, että tänä iltana ei enää paluuta ole. Toistan itseäni, mutta jo tämän takia kannattaa olla paikalla. Roger Taylorin rummut ja Neil Faircloughin basso jynkyttävät niin, että rapisee markka-aikaiset amalgaamit hampaista. Nyt lähtee, nyt lunastuu. Ja on tullut aika sanoa se ääneen, jo viitisen vuotta Mayn ja Taylorin solistikumppanina toiminut Adam Lambert on nerokas valinta Queenin nokille. Laulettavaksi kirjoitettuja biisejä on jonkun pakko laulaa, turha näitä on kiertää esittämässä instrumentaaleina. Miksei siis yhtä hyvin Adam Lambert? Jannulla riittää tähän hommaan ääni ja vimma, teatraalinen ja itseironinen keekoilu sujuu, joten miksi ei? Queen kokeili myös viiden vuoden stintin entisen Free/Bad Comapany-solisti Paul Rogersin kanssa, ja tekaisi paluualbuminkin. Ja huomatkaa, ja huomaammekin, bändin nimi ei missään lue muodossa Queen, vaan aina Queen+Adam Lambert. Samaa muotoa käytettiin jo Rogersin kaudella, kyse on featuring-solistista. Kukaan ei yritäkään korvata korvaamatonta.

Adam Lambert pitää pienen, mutta kauniin kiitospuheen saamastaan tuesta bändin solistina. Ja toteaa, että ”Freddie Mercureita oli vain yksi”. Ja sitten lähtee ”Killer Queen”, kuukautta ennen edellistä Suomen vetoa julkaistu sinkkuhitti lokakuulta 1974. Lambertin kiitossanojen ja tämän nykäisyn jälkeen ei itselläni ole Queenin nykymuodosta tai oikeutuksista kysyttävää. Kuullaan ”Fat Bottomed Girls”, joka kaikista soitetuista superhiteistä huolimatta uhkaa ehdottomasti olla yksi illan kovimmista vedoista. Ellei jopa ole, superhittien haaste on nimittäin siinä, että niitä on soitettu puolitoista biljoonaa kertaa karaokebaareista taksin takapenkkeihin, ja aika harvaan on enää mitenkään mahdollista suhtautua.

Esimerkiksi kaikesta energiastaan huolimatta ”Don’t Stop Me Now” tuntuu hiukan läpiluennalta. Mutta Brian Mayn laulama ja akustisella kitarallaan säestämä ”Love of My Life” ei todellakaan tunnu siltä. Brian istahtaa eteentyöntyvälle catwalkille hetkeksi jutustelemaan, sympaattinen herrasmies harmaantuneine ruuhkatukkineen. Brian muistelee olleensa Helsingissä kerran aiemmin, ja ihmettelee minne kaikki tuo aika on vierinyt. Yksi käsi minun näkösektorillani nousee, kun Brian kysyy, että kuka oli Kultsalla silloin. May tulkitsee ”Love of My Lifen” tunteella, omistaa sen Freddien muistolle. Tiukkaan pakkautunut 25 000-päinen yleisö elää mukana, tässähän uhkaa tulla tippa öögaan. Samaa teemaa jatkaen solistivuoron ottaa Roger Taylor, ”These Are The Days of Our Lives”. Viiltävää, komeaa.

Suljen itse alussa aloittamani bändin olemassaolon oikeutuskeskustelun lopullisesti, toteamalla pari asiaa. Ensinnäkin Mayn ja Taylorin solistiosuudet ovat tänään illan tavallaan vahvinta antia, ne jatkavat Lambertin osuutta aivan keskeisellä tavalla. Ja muistuttavat siitä, että kultakauden Queen oli aina neliääninen bändi oopperamaisine sovituksineen. Toisaalta, bändin takalinjoilla soittaa perkussioita (myös The Darkness-yhtyeessä musisoiva) Taylorin poika Rufus Tiger Taylor. Joka istuu myös isänsä rumpupatteriston taakse niinä hetkinä kun Rogerilla on asiaa lavan etuosaan. Elämä siis jatkuu jo toisessa Queen-polvessa. Ja kolmaalta, Queenin kosketinsoittimissa on edelleen bändille vuodesta 1984 uskollisena pysytellyt Spike Edney. Toisin sanoen, Edney on ollut mukana kaikessa toiminnassa The Works-kiertueesta alkaen. Amen.

Seuraavaksi Roger Taylorille rakennetaan toinen rumpusetti catwalkille, ja isä ja poika soittavat sinänsä aika turhan rumputaistelun. Joka osoittaa vain oikeastaan sen, että omena ei puusta kovin kauas putoa, mutta sehän olikin jo tuttua monilta muiltakin keikoilta. Tottakai illan pääsolisti tarvitsee aikaa hengähtää ja käydä läpi kaarderoobiaan, mutta on nämä turhia tämmöiset battlet. Superturha on myös Brian Mayn hirvittävän pitkä kitarasooloilu kohti setin loppua, upeinta tällä kohtaa onkin taustan lediseinän avaruuskuvasto. Sekä tietenkin tässä vaiheessa jo aika kovassa lennossa oleva valoshow. Ilma on sakeana laseria, May nousee riserilla rumpujen takaa monen metrin korkeuteen. Hauska temppu KISSin keikalla, mutta täällä ei. ”Tie Your Mother Down” pääsee vihdoin liikkeelle, Lambertilla on kierroksessa viides asukokonaisuus. Tämä kuuluu kuvioon. ”Bohemian Rhapsody” ei maailman yhtenä puhkisoitetuimmista kappaleista tahdo ensin tuntua enää oikein miltään, mutta taustan seinällä pyörivät otokset bändin historiasta, Queenin massiivinen kokonaissoundi ja yltyvä valoshow takaavat, että juuri tässä kannattaa nyt olla. Varsinainen setti päättyy ”Radio Ga Gaan”.

Encoreita halutaan suomalaiskansalliseen tapaan aika vaisusti, mutta bändi palaa silti, ja vetäisee lyhyehkön version ”We Will Rock You”-ikihitistä, jonka pilaamiseksi jääkiekkoileva kansainyhteisö on tehnyt Nobelin arvoista työtä,  ja perään vielä ”We Are The Champions”. Juuri näin, me ollaan sankareita kaikki, jotka jaksoimme uskoa että Queen yhä voi elää ja olla olemassa vuonna 2016. Toistan itseäni, kyllä se voi. Illan settilista, olkaa hyvä: http://www.setlist.fm/setlist/queen-adam-lambert/2016/kaisaniemen-puisto-helsinki-finland-33fed42d.html

Oman Park Live-tapahtumailtani avaa brittiläinen Electric Pyramid kolmevarttisella slotillaan, olen ihan vartavasten jättänyt näkemättä kotimaiset lämppärit, Kasmirin ja Temple Ballsin. Ensin mainittua ei vain ylipäätään kiinnosta nähdä. Oululainen Temple Balls taas on julkaissut niin kovan sinkkuraidan ”Six Ways To Sunday”, että se pitää pian hoitaa nähdyksi jossain muualla. Temple Balls on kovissa nousuissa ja sinkkuraidan kaltaisilla biiseillä rajat ovat kaukana, minimissäänkin yhtä kaukana kuin vaikkapa Santa Cruzilla ja Reckless Lovella, silti vertaamatta paras. Nelihenkinen Electric Pyramid on itselleni ennalta täysi tuntemattomuus, mutta niin vain löydän itseni tuijottamasta läpi koko keikan. Bändillä on hallussaan koko brittirockin perintö The Skidseista Oasikseen, Simple Mindsien kautta. Mutta se ryydittää ilmaisuaan letkeästi pitkin kuumaa highwayta rullaavalla amerikanrockilla. Erittäin mielenkiintoinen uusi tuttavuus, joka jonkun pitää hoitaa omalle keikalleen takaisin Suomeen pian. Tuore sinkkujulkaisu ”1989” antaa hyvän kuvan bändin musiikista: http://electricpyramid.com 
Ennen illan pääshow’ta esiintyy vielä puoliakustisesti Suzanne Vega, kyllä. Aika outoon väliin on upea New Yorkin lauluntekijä laitettu. Jotenkin Vegan pienimuotoiset laulut ovat nyt ihan väärässä paikassa. Mainiosti kuitenkin paljon nähnyt ja esiintynyt ammatti-ihminen slottinsa hoitaa, mutta jättää sen selvästikin biisin tai kaksi annettua aikaa lyhyemmäksi. Silti, vuoden 1987 maailmanlaajuinen radiohitti ”Luka” lähtee todella herkästi, ja ympärilläni ankarasti puliseva jengikin malttaa hetken kuunnella. Lopun ”Tom’s Dinerin” aikana Suzanne lainaa salaa Queenille rakennettua catwalkia.

Alussa tapahtumaa tuntuu, että tämähän on todella mainiosti järkätty. Kerrankin joku on laittanut persettä penkkiin ja pohtinut, mihin Kaisaniemen kentällä mikäkin kannattaa laittaa. Ja onnistunut siinä aika hyvin. Asioiden sijoittelu on hyvää. Ruokakojut eivät ruuhkauta itse aluetta, ja baarin juottokarsina ulottuu asiallisen pitkälle kohti lavaa. Toisaalta, screenit ovat auttamatta liian pieniä takarivin mitään nähdä, ja hei, kuunnelkaa tarkkaan: kun artisti soittaa lavalla, sulkekaa mainokset pyörimästä screeneiltä! Ihan tosi. Lavasoundi on tänään suorastaan erinomainen, eikä siihen onneksi nousussa oleva tuulikaan ehdi tarttua. Jokainen, joka ei tämän kokoiseen tapahtumaan tule ajoissa, voi syyttää huonosta näkyvyydestä vain itseään. Mutta silti, kysymys kuuluu, mikä on Kaisaniemen kentän todellinen kapasiteetti? Onko se kuitenkin lähempänä olla 15 000 kuin 25 000? Ja jos tällaiseen tapahtumaan myytäisiin vain 15 000 lippua, niin mikä on silloin peruslipun hinta, onko kenelläkään enää varaa olla paikalla? Ikuisia kysymyksiä, joihin tuskin yhtä oikeaa vastausta on. KG

P.S. Keskustelu konsertin järjestelyistä käy kuumana somessa. Positiivisimmin kirjoittavat ne, jotka kuulostavat olleen noin 7000 etummaisen joukossa, miksausteltan etupuolella. Se on käytännöllisesti katsoen alue, jolta tämäntyyppiset keikat kannattaa katsoa, tai jolta ylipäätään mitään näkee. Hiukan miksaustelttaa taaksepäin vetämällä tuohon väliin voisi saada 10 000 ihmistä, varsinkin jos lava olisi sijoitettu toisin. Palaamme siis siihen faktaan, että Kaisaniemen kentän todellinen kapasiteetti ei juuri 10 000:tta ylitä. Ja totta on, että miksausteltan takana olisi pitänyt olla screeni, ja että lavan sivustascreenit olivat liian pienet ja liian matalalla. Ja totta on myös, että lava ylipäätään oli liian matala. Sensijaan, jokainen joka valittaa huonosta soundista, on todennäköisesti ollut todella huonosti sijoittunut. Soundit lavan ja tiskin välissä olivat erinomaiset.

Itse olin arviolta 5000 lähimmän joukossa. Bändi on silloinkin jo väistämättä 30-40 metrin päässä, mutta näkymä oli kuitenkin kohtuullinen. Tuon paikan pidin käytännössä kolme ja puoli tuntia, sen tyyppisen lisähinnan joutuu kohtuullisesta näkyvyydestä omilla jalkapohjillaan maksamaan. Heinäkuussa Kaisaniemessä nähdään Black Sabbath, jännäksi menee miten hommat on silloin hallussa, väkeä ei oletettavasti ainakaan vähempää ole. Mutta sanomattakin pitäisi olla selvää, että jos konserttivieras on pääbändin aloittaessa bajamajassa tai jonottamassa viidettä lämmintä Fostersia, niin keikkakokemuksen voi käytännössä unohtaa. Järjestävä taho vastaa asioiden sijoittelusta ja sujuvuudesta, mutta ei koskaan asiakkaan omasta ajankäytöstä. KG

 

Nina Hagen (ger) @ Kulttuuritalo, Helsinki 26.04.2016

Olin odottanut liian kauan nähdä Nina Hagenin. Liian monta vuotta, liian monta uskonnollista herätystä, liian monta tyylisuunnan vaihtoa, enkä nyt kahdella viimemainitulla viittaa itseeni. Ennuste huhtikuun 2016 keikalle Helsingin Kultsalla, ei omalta puoleltani ollut kovin hyvä, eivätkä odotukset korkella.

Pienen, eikä välttämättä niin pienenkään sekoilun jälkeen, löydämme keikkaseurani kanssa jotkut satunnaispaikat Kulttuuritalon yläkatsomosta. Nämä eivät ole meidän paikat, mutta Nina köpsii jo lavalle hillittömissä stilettikoroissaan, bändinsä saattelemana. Ilmenee, että todelliset paikkamme ovat paljon lähempänä lavaa. Mutta toteamme myös, että tänään ei ehkä ole paikasta kiinni. Se selviää oikeastaan ensimmäisen biisin aikana.

En aio tässä lausua kummoisiakaan illan soitetuista biiseistä. Settilista on sekava ja vailla mitään kaarta, niinkuin Nina Hagen itse on aina ollut. Siinä Hagenin koko ihanuus ja merkitys. Tehdään niinkuin ei odotettaisi tekevän. Siitähän on ollut kysymys jo vuodesta 1971. Sen verran tiedän, että Hagenin omia biisejä ja omaa tuotantoa ei riittävästi kuulla, vaikka en tuotantonsa kanssa läpituttu olekaan. Ne muutamat takarivin huutelijat joiden on jälleen, ja taas täälläkin voitava osoittaa koko kultsalliselle, että osaavat nimetä Hagenin hittibiisejä ihan oikein nimeltä, jäävät yksin toiveineen. Ja sinänsä hyvä niin. Black Sabbath soittaa huutelemattakin ”Paranoidin”, mutta Nina Hagenin postmoderni jukeboxi haluaa tänään esittää jotain ihan muuta, kuin omat paranoidinsa.

Alkuun kuullaan ihan vilpittömästi mielenkiintoista tarinointia Ninan lapsuudesta ja nuoruudesta Itä-Berliinissä. Keskitysleireillä kidutettu isä, niillä kuolleet isovanhemmat ja koko tuoreena muistissa ollut sodan paino. Tässähän on järkeä, enemmän kuin ikinä uskalsin odottaa Nina Hagenin show’lta, nyt se kertoo lapsuudestaan alkaen elämästään, ja tukee tarinaa itselleen tärkeillä biiseillä aina kultakin periodilta. Ja niin edetään tähän päivään, tyyliin miten minusta tuli Nina Hagen. Mutta ei. Nina pääsee lempiaiheeseensa Bertolt Brechtiin, ja homma hajoaa. Ja alkaa jumittamaan.

On vielä kiehtovaa kuulla nuoren Ninan innosta nähdä Brechtin näytelmiä 60-luvun  Berliinissä yhä uudestaan ja uudestaan. ”Brecht on tärkein historianopettajani.”  On kiehtovaa kuulla lauluja, tällä sinänsä uskomattomalla kähinällä tulkittuna, vaikkapa Kolmen Pennin Oopperasta. Mutta rauhan, sodanvastaisuuden ja rakkauden retoriikka saa keikasta ylivallan, ja lakkaa olemasta korvista pursuillessaan enää yhtään mielenkiintoista. Kuten keikkaseurani toteaakin, terrorisminvastainen retoriikka on kuin mummulan kahvipöydästä.

Nina Hagen löysi Jeesuksen käytyään kokeilemassa sitä ennen hindulaisuutta. Jeesuksen nimi lausutaan lavalta useammin kuin Bertolt Brechtin. Alkupäästä settiä jää jotenkin mieleen Kurt Weillin ja (jo mainitunkin Brechtin) ”Hoosiannah Rockefeller”. Se toimii jotenkin aasinsiltana, tai ninansiltana miten vaan, Woody Guthriehen ja Sister Rosetta Tharpeen, joilta molemmilta kuullaan muutama biisi. Enkä minä dissaa, pois se minusta. Oli kausi, jolloin kuuntelin pelkkää (80-luvun puolivälin) Nina Hagenia. Enkä ole edes pettynyt, ei sanaa pettymys voi käyttää Hagen-yhteyksissä. Olen toki myös tutustunut taannoisten keikkojen sekaviin settilistoihin, sikäli kun niitä nyt on saatavilla ollut. Minä kaipaan vain punaista lankaa tälle(kin) keikalle, kaipaan sitä peräti Nina Hageninkin tapauksessa. Eikä sen kaipaaminen ole kohtuutonta.

Herätyskokous olisi asia erikseen, jos joku nyt nousisi todistamaan Jeesuksesta, kädet viuhuen kohti kattoa, olisin ihan messissä. Tai jos Nina, omassa maailmassaan kurinalaisesti, soittaisi greatest hits-setin, olisin erittäin messissä. Mutta keikka ei tänään muodostu kummaksikaan edellä mainituista. Ja jengi alhaalla tuolla permannolla diggaa menemään, tiedän. Eikä siinä mitään, itsekin haluaisin diggailla menemään. Päästä fiiliksellä messiin, mutta kun en pääse, niin en pääse. Kyllä minä tunnen Jeesuksen rauhan sanoman, ja tiedän, ettei ketään saisi tappaa. Uskonnollisen kotikasvatuksen saaneena, ja sen jo pitkälti unohtaneenakin, en tarvitse minkään todistamiseen myöhäisherännyttä Nina Hagenia. Nina Hagenin taannottaisena fanina ja Nina Hagenin keikkaa katsomaan tulleena, haluaisin nähdä ja kokea Nina Hagenin, tai kuulla peräti muutaman biisin Nina Hagenin kestävimmästä osasta omaa tuotantoa. Siinä kaikki. Tai jos ilta osoittautuisi miten minusta tuli minä-retrospektiiviksi, niin se voisi mainiosti olla sellainen, mutta ei ole. Keskivaiheilta settiä jää paikallaolemattomille kerrottavaksi parhaiten vain Rammstein-cover ”Seemann”, jonka Apocalyptican ”Reflections”-albumille päätyneessä versiossa Nina vieraili vuonna 2003. Ja mainittakoot vielä David Bowien ”Better Future”, ihan mainio veto sekin. Eikä huono valinta illan settiin ole myöskään kristillisen rockin iskäpappa Larry Normanin ”Peace Pollution Revolution”, joka on todella komea kipale, vaikka hiukan ontuen eteneekin. (Biisin soidessa on aikaa muistella näkemääni Larry Normanin keikkaa joskus taka-aikoina, mieshän vaihtoi niin sanotusti hiippakuntaa vuonna 2008.)

Ninan ja bändin haparoivaan yhteissoittoon selviää syy vasta aivan lopulla keikkaa, kun porukka räpiköi läpi ”My Wayn” saksaksi. Managementti on pakottanut jättämään rumpalin kotiin, täältä Helsingistä ja myös kahden illan takaa Tukholmasta. Eli managementti ei ole ollut tyytyväinen ennakkolipunmyynnin numeroihin, ja päättänyt säästää jättämällä rumpalin himaan! Vaikka koko ”Nina Hagen Unplugged and Band”-rundi on harjoiteltu ja suunniteltu rumpalin kanssa soitettavaksi. Tiedoksi nimittäin sinne managementille, että rumpalin puuttuminen ei ole ainostaan lopulta bändiltä pois, se on pois myös maksaneelta yleisöltä. Tässä vaiheessa menee viimeistään tunnelma pilalle, ja Hagen saa horjuvasta show’n kuljettamisesta paljon anteeksi. Tosin on todettava, että sanat pilalle ja anteeksi, eivät nekään kuulu Hagen-mytologiaan. Mutta että pöyristymään joutuu maaseudun asukki ahneuden ja nihilismin edessä, viitaten edelleen kyseiseen kiertueoperaattoriin.

Mitäpä jos vain merkitsisin tämän illan nähtyjen keikkojen joukkoon, ja toivoisin kovasti, että Nina Hagen voisi palata vielä asiaan, valitsemansa ja haluamansa kokoonpanon kanssa? Ja soittaisi vaikka vain muutaman oman tuotantonsa kirkkaimman helmen. Olisin paikalla, ja kaikki ne odotuksen vuodet lunastuisivat. Ne nimittäin jatkuvat edelleen. KG

Procol Harum (uk) @ Kulttuuritalo, Helsinki 08.10.2013

Varhain tänä vuonna ilmestyi merkittävin suomenkielinen kirjajulkaisu oikein pitkään aikaan rockmusiikin saralla, eli Mikael Huhtamäen ansiokkaasti ja pieteetillä taustoittama, tutkima ja kirjoittama ”Live in Finland-Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa”. Enpä voisi lämpimämmin suositella, kyseessä on nöyräksi laittava, tärkeä kulttuuriteko, huiman mielenkiintoinen katsaus maamme konserttivierailujen varhaishistoriaan. Kirja kattaa vuodet 1955-1979. Saatavana kovakantisena, runsain aikalaiskuvin, kirjakaupasta lähellä sinua. Mainittu teos nostaa nimenomaan 1970-luvulla, yhden Suomen keikkapaikoista tärkeydessään ylitse muiden, ja se on Helsingin Kulttuuritalo eli tuttavallisemmin Kultsa. Ne maailmanluokan artistit ja ainutlaatuiset keikat, joita Kultsan lava on saanut todistaa (eikä vain lava, vaan paikalla ollut ajan rokkiposse) on niin huikea, etten lähde tässä sitä sörkkimään, kannattaa ihan aidosti tarttua Huhtamäen kirjaan.

Oma keikkahistoriani Kultsan suhteen on hyvin myöhäsyntyinen ja vaatimaton, mutta lyhykäisyydessään laadukas. Olen näillä legendaarisilla lauteilla nähnyt takavuosina mm. nykymuotoisen Jethro Tullin, sekä nyt, toisen erittäin merkittävän 1960-luvun lopulla aloittaneen brittibändin eli Procol Harumin.  Tämäniltainen oli kolmas todistamani Procol Harum-keikka (kyllä, vasta valitettavasti) ja ehdotonta lisävärinää illan vetoon toi nimenomaan rockin historiaa suorastaan tihkuva keikkamesta. Alvar Aallon vuodeksi 1958 suunnittelema Kultsa oli ilmeisesti ajan kuluessa alkanut tihkua muutakin, siksi perusteellisen remontin takia paikka oli poissa kaupungin konserttikartalta muutaman viime vuoden. Aalto sai aikoinaan täysin vapaat kädet suunnittelussaan, eikä Kultsaa aina vaivannutta tiettyä sokkeloisuutta ole (tietenkään) remontti poistanut, mutta muuten Aallolle uskollisesti kaikki on toteutettu (paitsi että, kenen luvalla portaikkokaiteista on revitty Aallon klassiset nahkapunokset irti). Monin paikoin mitään remppaa ei edes huomaa tehdyksi, ja sehän on arvorakennuksen kohdalla tärkeä asia. Mutta tärkein, eli konserttisalin soundi, on merkittävästi parantunut.

Procol Harum on yksi rockhistorian merkittävimmistä bändeistä, sanokaa mitä sanotte, ja sanokaa heti kun kyllästytte näihin superlatiiveihin. Pianisti-laulaja-säveltäjä-nokkamies Gary Brookerin, yhdessä bändin hovisanoittaja Keith Raidin kanssa virittämä PH aloitti taipaleensa Lontoon Richmondissa 1967, ja heti avausvuonna, toukokuun 12.päivänä tärähti. Bändin esikoissingle ”A Whiter Shade of Pale” julkaistiin, ja se pysytteli kuusi viikkoa sinkkulistan ykkösenä. Loppu on progressiivisen bluesrockin, tai miksi nyt kukakin hyvää musiikkia haluaa lokeroida, historiaa. Bändin uran varrelle on mahtunut 26 muusikkoa, huippuhetkiä ja laskuja, parikin pitkää telakoitumista ja äärilaadukasta paluuta. Vuoden 2003 ”Well’s on Fire”-albumin jälkeen Brooker miehistöineen on pysytellyt suhteellisen ahkerasti tien päällä, ja toinen toistaan laadullisempaa livelevyä on pukannut aika ajoin. Sellaisen olisi saanut myös Kultsan vedosta.

Illan settilista oli odotetusti ja luonnollisesti varsin klassikkopainotteinen. Avausvedot ”Shine on Brightly” ja ”Pandora’s Box” menivät vielä soundeja ja yleisön tunnelmia haistellessa, vaikka jälkimmäinen kirvoittikin jo ”tää me tiedetään, tää on tää”-alkuablodit. Mutta oikeastaan vasta ”Beyond the Pale”, kaikille kylmässä ja pohjoisessa (tiedättehän) asuville omistettuna, lähetti keikan komeasti lentoon ja todisti viimeistään, että Brookerin äänikin on yhä vähintäin kohtuukunnossa. Tämä vinksahtanut valssihan löytyy vuoden 1974 hittialbumilta ”Exotic Birds and Fruits”.

Sitten säästelemättä ja aikailematta kovien klassikoiden kimppuun: ”Homburg”, esikoisalbumin ”Kaleidoskope” ja ”As Strong as Samson” oli sellainen biisitrio keikan avauspuoliajalla, että pelkästään tämän takia olisi kannattanut itsensä paikalle raahata. ”Samsonin” spiikissä (suomenkielen sana ”juonto” on todella hieno sana, mutta pahasti vanhentunut) Brooker totesi jotakuinkin, että jotkut tekstit (bändin tapuksessa kaikki siis käytännössä Keith Raidin jo vuodesta 1967) yksinkertaisesti vanhentuvat nopeasti ja jotkut jatkavat ajankohtaistumistaan, kuten ”Samson”. Maailma kovenee, ja meidän on kovennuttava sen mukana, valitettavasti.

Aikaisemmillakin näkemilläni PH-keikoilla, nyt 68-vuotias Brooker on väläytellyt olevansa huumorismies, mutta tänään herra oli vallan hulvattomalla tuulella ja onnistui olemaan välipuheissaan erittäin hauska. Monien biisien eteen kuultiinkin pitkiä tarinointeja, jotka ilmiselvästi olivat varsin ennenkuulemattomia, siksi usein ja spontaanisti kitaristi Geoff Whitehorn räjähti nauramaan. Muutenkin jäi permannon neljännestä rivistä käsin vaikutelma, että Procol Harum on varsin rento ja kiva työpaikka.

Pitkänä versiona soitettu, ensimmäisen puoliajan päättänyt ”Simple Sister” tuntui tänään illan turhimmalta vedolta, ja sitä seurasikin illan turhin osuus eli väliaika. Jotta väliaika oikeasti kannattaisi pitää, niin aulan henkilökuntaa tulisi olla niin runsaasti, että kaikille halukkaille löytyisi se väliaikakonjakki ahtaassa aikaikkunassa. Nyt varttisesta menee neljätoista minuuttia välihuikan jonottamiseen, ja siitähän tulee vain paha mieli kun joutuu Meukowinsa kietomaan viime sekunneilla ja hakeutumaan paikalleen keskirivin keskelle perse valtaväestön naamaa hipoen (suomalainen kun aika harvoin malttaa nousta seisomaan, vaan käärii itsensä siihen käsittämättömään ”mahtuukohan siitä”-sikiöasentoon).

Toinen puoliaika potkaistiin käyntiin mainiolla valinnalla, eli vuoden 2003 jo mainitullakin paluualbumilla ”Well’s on Fire” ja sieltä kulkevalla rokkipalalla ”The VIP Room”. Ja vaikka kakkosjaksolla kuultiinkin ne muutamat umpiklassikot, silti sen, ja ehkäpä koko keikan hienoimmaksi vedoksi itselleni nousi vuonna 2007 ensiesitelty ”Missing Persons”, kertakaikkiaan häkellyttävän hieno veto, jota pohjusti Brookerin todistus siitä, miten hän on jo oman 45-vuotishääpäivänsä viettänyt. Tehkää(mme) perässä.

Procol Harumin kaltaisessa bändissä ei pyöritetä mitään markan hanuristeja, vaan muusikkous ja läsnäolo on nokkamiehen esimerkin velvoittamana, (anteeksi toisto) maailmanluokkaa. Geoff Whitehorn on 22 palvelusvuodellaan bändin pitkäaikaisin kitaristi, jonkakaltaiset faktat kannattaa aina ottaa lukuun silloin, kun itketään sitä varsin usein keskusteluun nousevaa alkuperäisjäsenitkua. Whitehorn on selkeästi Brookerin sideman lavalla, ja komeasti ulvoo keppi. Muutamissa biiseissä Whitehorn ja toisen polven mestaribasisti Matt Pegg pääsivät näyttämään myös stemmalaulutaitojaan. Peggin isähän (Dave nimittäin) soittaa edelleen Fairport Conventionissa ja bassotteli pitkään Jethro Tullissa. Ihan puun juurelle on siis omena pudonnut. Rummuissa on jo seitsemisen vuotta vaikuttanut Geoff Dunn, joka edeltäjänsä Mark Brzezickin (kyllä, Big Country) alias Octopussyn jälkeen saattaa tuntua yksioikoiselta paukuttajalta, mutta bändin sointi on jo nyt niin rikas, että yksioikoisuus takalinjoilla on oikeastaan hyvä asia. Vastapäätä Brookeria Hammondinsa takana bändin täydentää Josh Phillips, mies huikealla CV:llä (ja itselleni myyttistä osastoa soitettuaan 80-luvulla Big Countryn livekokoonpanossa).

Mahtavaa, että viimeaikaisilla keikoillaan Procol Harum on soittanut ”Whiter Shade of Palen” jo ikäänkuin alta pois varsinaisen setin toiseksi viimeisenä, eikä esim. iänikuisena encorena. Niin tänäänkin. Biisi voisi olla läpilukujuttu, mutta ainakin tänään bändin olemuksesta huokui tunnelma, että tätä biisiä on edelleen upeaa soittaa. ”A Salty Dog”-klassikko paketoi Procol Harumin seitsemännen keikan Suomessa. Sitten Brooker odotuttikin pitkään, pitkään ennenkuin antutui yleisön seisaaltaan ja äänekkäästi vaatimaan encoreen. Näin encorea pitää vaatia ja näin se pitää odotuttaa, kerrankin meni oikein. Ylimääräisenä kuultiin esikoisalbumin ”Conquistador” komeana luentana.

Procol Harumin varhaisista suomenkeikoista (ensimmäisenä niistä vuoden 1974 Ruisrock) löytyy mainiota aikalaistodistusta alussa hehkuttamastani Huhtamäen kirjasta. Nyt, loppukevennykseksi vielä tämä, tsekatkaa ihmeessä: http://www.youtube.com/watch?v=Mb3iPP-tHdA                                                                                                                                                                           KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: