Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “huhtikuu, 2015”

Verneri Pohjola & Jussi Lampela ork. @ Loud Silents Festival, Pyynikkisali, Tampere 26.04.2015

Jos mykkäelokuvia livesäestyksellä esittävä festivaali Loud Silents on tullut Tampereen ja Suomen festarikartalle jäädäkseen, onpa huikeaa. Forssalla on toki oma tapahtumansa, jo legendaariset Mykkikset joka vuosi elokuussa, mutta Loud Silents täydentää niitä, täällä kaikki elokuvat saavat livemusiikkituennan. Koko ajan nopeutuvana kuvallisen kulttuurin aikana, josta ei ole paluuta tai ulospääsyä, on hyvä istahtaa 20-luvun elokuvataiteen ääreen, ja ottaa hetkeksi itseensä mykkäelokuvien rauhaisa syke. Biitti ajalta, jolloin kuvaa ehti katsoa, ja itseensä imeä, ajalta jolloin kuvaa ei tuettu äänellä; eli ajalta jolloin kuvien oli oltava parempia.

Teuvo Puro ohjasi vuonna 1926 kauniin, kansainväliset mitat täyttävän helmen ”Meren kasvojen edessä”. Juhlava nimi on suora käännös Arvid Mörnen romaanista, johon teos perustui. Elokuva oli aikaansa edellä, huomattavasti sujuvampi ja nykyaikaisempi kuin vaikkapa Puron seuraava ohjaus, ”Noidan kirot” (1927). Päävastuun ”Meren kasvojen” notkeudesta kantoi Saksasta tuontitavarana Suomeen osaamistaan jakamaan saatu kuvaaja Kurt Jäger, jonka interiöörivalaisu kesti vertailun kauas tulevaisuuteen, ja jonka kuvien luonnontunne on edelleen käsinkosketeltavaa. Uni- ja takaumajaksot voisivat olla ajan saksalaisista tai ruotsalaisista mestariteoksista. Naispääroolissa Heidi Korhonen värjyy kuin Lilian Gish, ja miehetkin voisivat olla paria poikkeusta lukuunottamatta huomattavasti pökkelömpiä.

Tampereen Pyynikkisalin hämärässä ”Meren kasvojen edessä” heräsi uuteen eloon, paitsi KAVAn (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) pieteetillä restauroimana, myös Jussi Lampelan upean sävellystyön myötä.

Elokuva on rakkaustarina, niinhän ne käytännössä kaikki ovat. Kaukaiselle ulkosaarelle eksyvä nuori mies rakastuu kalastajan tyttäreen, mutta kaikki ei ole pienperheessä kohdallaan. Mukaan tunkeutuu kauhun elementtejä hukutetun ottotyttären ilmestyessä haamuna settiin, ja paljastuupa kalastaja itsekin miestapon tekijäksi. Lempi leiskuu, ahdistus saa alaa, ja ympärillä myrskyää meri. Näitä kaikkia elementtejä Lampela onnistui tukemaan juuri sopivalla kosketuksella, vain muutamin kohdin tuntui että musiikki on liian isoa. Lähinnä alussa, kun kupletin juoni ei vielä ollut selvillä. Mutta kun kauhun elementit ujuttuivat tarinaan, alkoi Lampelan score myötäelää niin, että sitä unohti kuuntelevansa. Ja sehän on hyvän elokuvamusiikin merkki.

Illan muusikot oli koottu Tampereen Musiikkiakatemian riveistä, ja harjoituksia oli ehditty pitää illan solistin kanssa vain kahdet. Eikä siinä mitään, mutta solisti oli maailmanluokkaa, Verneri Pohjola, Suomen Miles Davis, miten vaan. Eikä vertaus ole kaukaa haettu, musiikin kruununa viilsi Pohjolan trumpetti aina silloin, kun kankaalla tapahtui jotain peruuttamatonta, tai kun huomiotamme haluttiin kohdistaa. Ei tietenkään tapahtumiin, sen mykkäelokuvissa hoitaa hidas kerronta ja kohdistava näytteleminen, vaan tunteisiin. Kohtaus, jossa merellä nousee myrsky ja päähenkilömme lähtee sitä saaren valkealle kummelille ihastelemaan, oli Pohjolan trumpetin myötä jäätävää tavaraa. Loistava keksintö myös luupata ja kierrättää Pohjolan soittoa, ja luoda sillä tavalla ääniefektejä elokuvaan, vanhaa maailmaa kuitenkin kunnioittaen.

Orkesterista nousi esiin sovituksellisesti parhaiten Olli Palomäen pasuuna ja Pasi Raukolan haitari. Pohjolan ja Raukolan yhteispeli kohtausten sammuttamisessa, fade to black, oli saumatonta ja upeaa. Sini Ylösen tuuba ja Lampelan itsensä muutamat elektroniset matot loivat soitannalle tumman pohjavireen, onhan kyse kuitenkin varhaisesta suomalaisesta kauhuelokuvasta. Orkesterin täydensivät Heidi Eskelisen käyrätorvi ja Andreas Heinon bassoklarinetti.

Elokuva on hetken taidetta, mykkäelokuvan säestäminen aivan erityisesti. Mikä on suunniteltua, mikä improttua, minkä Pohjola keksi siinä hetkessä, emme saa koskaan tietää, ja hyvä niin. Esitys äänitettiin ja se tullaan liittämään elokuvan tulevaan DVD-julkaisuun scoremusiikkina. Mutta säestetyt mykät pitää kokea paikan päällä, hetken taiteena. Voin vain kuvitella kuinka kalpean kuvan antaa sinänsä arvokas julkaisu.

Ja vaikka hetkestä olikin kysymys, moni elokuvan upea tunnelma jäi muistiin, Pohjolan maailman toiseksi yksinäisimmän trumpetin maalailemana. Miles Davis teki aikoinaan elokuvan historiaan jääneitä scoreja, miksi nykyelokuvantekijät eivät ole hyödyntäneet Pohjolaa? Tai miksi suomalaisen elokuvan musiikkiajattelu on aivan tasan yhtä yksioikoista, kuin sen ympärillä kaikki muukin ajattelu? Varman päälle tekemistä. 1920-luvulla ei ollut elokuvakouluja, ei julkista rahoitusta, vain harvoja ja haluttuja oppimestareita opastamaan. Mentiin ja nähtiin meren kauneus, ja saatiin se talteen. Otettiin riskejä, synnytetiin taidetta joka elää 80 vuotta myöhemmin, häpeilemättä. Jussi Lampela orkestereineen otti riskin, kaksi harjoitusta ja homma julkaisua varten nauhalle. Verneri Pohjola trumpettiin, kosketus improvisaatiota peliin, ja niin meillä oli edessämme uusi kokonaistaideteos. Taide syntyy jännityksestä, poltteesta selvitä kunnialla perille.

Jos joku jaksaa lama-aikana uskoa säestettyjen mykkäelokuvien festivaaliin, ja järkätä sellaisen, menkää ihmiset paikalle. Siis ensi vuonna, tänä vuonna ei enää ehdi. Kohti seuraavaa kevättä, mykkien kasvojen eteen. KG

Negura Bunget (ro), Moribund Oblivion (tr) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 23.04.2015

Loppuvuodesta 1994 pantiin alulle Romanian Timisoarassa jotain, jota ei ainakaan minun mielestäni voida sivuttaa raskaamman tamppaamisen aikajanalla, kun puhutaan merkittävistä artisteista ja lajityyppinsä kehittäjistä. Eikä siinä kaikki, omissa aikakirjoissani tuolloin alulle pantu bändi on yksi ehdottomasti tärkeimmistä tällä hetkellä elossa olevista, levyttävistä ja kiertävistä. Orkesterin nimi on Negura Bunget (Musta Usva). Joskin bändi aloitti taipaleensa nimellä Wiccan Rede, jolla myös ensimmäinen demo  ”From Transilvanian Forest” julkaistiin 1995. Jäljellä noista päivistä on rumpali ja biisintekijä, ja koko homman henkilöitymä Gabriel Mafa alias Negru. Ovi on Negura Bungetissa käynyt tiuhaan, tähän mennessä levyillä tai lavoilla on kuultu 26 muusikkoa. Mutta NB onkin Negrun luomisen kanava, sota ei tässä tapauksessa kaipaa kuin yhtä miestä, muut voidaan ottaa vaihdosta.

Negura Bunget julkaisee uuden albumin, Gabrielin kirkkaan vision, keskimäärin neljän vuoden välein. Naksahtaneita välilevyjä ei sallita, aina kun platta tulee ulos, voi olla varma että se haastaa edeltäjänsä, ja kehittää bändiä. Markan humppaveikkoja Mustanmeren laivoilta ei käytetä, muusikot ovat aina huippuluokkaa. Täyteraitoja ei levytetä. Eli, harkitaan ja pannaan sitten parhain voimin nauhalle. Liikenevät välit kierretään ahkerasti, nyt meneillään olevalla rundilla on peräti 78 (!) vetoa, plus kesän festarit päälle, ja sitten syksyllä 40 vetoa Pohjois-Amerikassa. Vision, omistautumisen, yrittämisen tai uskon puutteesta ei voi Gabriel Mafaa syyttää. Ja mm. siksi itse näin nyt Negura Bungetin toistamiseen, ja kertoja kertyköön monta lisää. Bändi jalkautuu uskollisesti Suomeen kuitenkin nykyään joka rundillaan.

Hämeenlinnan Suisto-klubi, kaupungin ainoa oikea rokkiluola, teki (jälleen kerran) ansiokkaan kulttuuriteon ottaessaan NB:n keikalle sibeliuspääkaupunkiin. Suiston avarakatseinen ohjelmapolitiikka alkaa olla legendaarista luokkaa, pyörittäjillä on ihan oikea missio tuoda kulttuuria kaupunkiin. Toinen nosto olkoon Suiston soundi, jota kannattaa tulla ihmettelemään kauempaakin, yksikään näkemäni veto ei ole vielä kuulostanut huonolta. Vielä kun paikka saisi yleiseurooppalaisemman tolkun viikonlopun soittoaikoihin ja antautuisi aikaisempiin slotteihin, niinkuin kaikki muut ovat jo kohta tehneet, en keksisi juuri mitään niuhottamista.

Illan ohjelmaan oli ilmoitettu kolme bändiä. Ensin meille jyskytti aivan laadukkaan kolmevarttisen turkkilainen Moribund Oblivion. Tasokkaasti louhi vuonna 1999 Istanbulissa perustettu rykmentti äärimelodista black’n’rolliaan, solisti Bahadir Uludaglarin römeä viemäri toi kuolon elementtejä muuten mustanpuhuvaan soitantaan ja muutenkin karpaaseilla oli homma ihan hallussa, ensimmäisellä ikinä Suomen rundillaan. Ei täällä muutenkaan näe joka viikko turkkilaista rokkiryhmää, joten positiivinen poikkeus oli kaikin puolin Moribund Oblivion, jolla on vyön alla viisi pitkäsoittoa ja kasvava fanikanta sekä kotona, että Euroopassa.

Onneksi Negura Bunget oli tänään sijoitettu kakkosaktiksi, poistuin bändin vedon jälkeen, enkä koskaan saanut tietää soittiko illan kolmas orkesteri, romanialainen Grimegod ylipäätään.

Negura Bunget ei tänään ehkä soittanut kovinta keikkaansa koskaan, mutta kiertueväsyneenäkin tämä Transilvanian mustanusvainen folkmetallin lähettiläs on aina näkemisen arvoinen. Tänään materiaalia kuultiin keskitetysti vain kolmelta viimeisimmältä (varsinaiselta, uutta materiaalia sisältävältä) studioalbumilta. Bändin ehkä tärkeimmältä laatalta tähän asti, vuoden 2006 ”OM”:lta kuultiin kaksi biisiä. ”OM” on itsellenikin se tärkein kiekko, jopa niin, että se pitää tietenkin omistaa numeroidun pienpainoksen C-kasettina, jota soitetaan vain juhlapäivinä. Tuota klassikkoalbumia edustavat tällä rundilla eeppinen ”Cunoasterea Tacuta”, joka tuo mieleen jollain tapaa Amorphiksen, sillä erolla että Negura on edelleen hyvä bändi, eikä levytä löysää euron progea. Illan toinen OM-raita päätti encorena koko homman, ”Hora Soarelui”. Aika vaatimattomasti hämäläisyleisö silkkaa pikkuisuuttaan encorea pyysi, ja aikalailla tavan vuoksi NB sen palasi myös soittamaan.

Tuoreelta ”Tau”-levyltä kuultiin peräti viisi vetoa, niistä upeimmin kulki tänään varsinaisesti setin päättänyt ”La hotaru cu cinci Culmi”. Neguran raskaasta kansanilmaisusta ei ole yhtään pois, päinvastoin, se että bändi operoi ehkä maailman kauneimmalla kielellä. Se yksinkertaisesti soveltuu tällaiseen möyryytykseen kuin lapsi suden suuhun, osa viehätystä on kaunis ja sointuva kieli, josta ei kuitenkaan sanaakaan ymmärrä. Vampyyrien kieli kuitenkin. Nosferatun kieli.

Illan alavireisyys selittyykin jo edellämainitulla yleisön vähyydellä, ja osan paikalla olleesta possesta täydellisellä välinpitämättömyydellä, mutta osin myös bändiä rundin alkupäässä vaivannella sairastelulla. Ja olihan siellä Puolan osuudella klassinen hajonnut pakettiautokin ja peruuntuneita keikkoja.

Vuoden 2010 ”Virstele Pamintului”-albumilta kuultiin peräti kolme biisiä edelleen, niistä ”Tara De Dincolo de Negura” sai toimia keikan väkevänä avaajana. Ja siis kun nykyinen laulava kitaristi Adi Neagoe karjaisee mikkiin ”we are Negura Bunget from Transilvania”, niin onhan huushollissa heti eri meininki kuin että vaikkapa ollaan Rajuilma tuolta Jyväskylästä. Romanian myyttisistä myyttisin maakunta kuuluu bändin ilmaisussa, ja perinnesoittimilla on iso osa livesoinnissakin. Väliin Negru nousee patteristonsa takaa soittamaa seinällä roikkuvia puulevyjä eli toacaa. Väliin pitkillä dreadlockseilla varustettu Petrica Ionutescu tarttuu tulniciin, kolme metriä pitkään alppitorveen, ja töräyttää esimerkiksi ”Pamintin” alkuun niin jäätävät töräytykset, että itse Kreivikin kääntyy mullissaan. Vaikkakin biisistä soitettiin kompakti keikkaversio, on tämä juuri se raita mistä käsin bändiin kannattaa tutustua, jos yhtään kiinnostaa.

Vaikka ei tämän bändin kohdalla nyt hittibiiseistä voi puhua, niin kyllähän se illan paketoiva ”Hora Soarelui” oli vaan jälleen kylmäävää kamaa kuulla livenä. Syksyn 2011 rundilla näkemäni Tallinnan-keikka oli parempi, bändi soitti silloin pidempään, keskittyneemmin ja isommalla kokoonpanolla, ja lämppärinä oli vieläpä Negrun folkryhmä Din Brad. Mutta, kuten totesin, iltana kuin iltana tämä bändi on parempi kuin puoli miljoonaa muuta. Eikä ole bändin vika, jos Hämeenlinnan nuorisolla ja varttuneemmallakin folkmetalväellä on niin kovasti parempaa tekemistä aivan tavanomaisena torstai-iltana. Juttu menee näin, jonain päivänä jos Suistoa ei enää ole, niin alkaa se suomalaiskansallinen itku, ettei täällä ole edes kunnon rokkiklubia, ei täällä käy mitään bändejä. Niinpä niin, torstainakin kävi yksi raskasmaailman kovimmista. KG

Uriah Heep (uk), Nazareth (uk) @ Elenia Areena, Hämeenlinna 17.04.2015

Skotlantilainen hard rockin legenda, ja monen bändin eittämätön esikuva Nazareth olisi voinut laittaa pillit säkkiin elokuussa 2013, kun alkuperäislaulaja Dan McCafferty ilmoitti jäävänsä sairauseläkkeelle alati pahenevien ääniongelmien vuoksi. Mutta bändi päätti jatkaa, tai se mitä siitä tuossa vaiheessa oli jäljellä. Se olisi voinut lopettaa, ja ehkä sen olisi pitänytkin. Hiukan kuitenkin lohduttaa, että jatko tapahtui McCaffertyn siunaamana, ja suoranaisesta toiveesta. Hiukan myös lohduttaa, että mukana on edelleen alkuperäinen basisti vuodelta 1968, eli Pete Agnew. Ja sekin, että rummuissa on jo kohta 16 vuotta soittanut toisen polven Agnew, Peten poika Lee. Ja sekin, että meneillään olevalla kiertueella promotaan albumia ”Rock’n’Roll Telephone”, jolle McCafferty ehti vielä kaikki raidat laulaa. Ja että tuo albumi on itseasiassa aika hyvä. Mutta nämä pikku lohdunkohdat eivät voi olla sysäämättä täysin syrjään ajatusta, että Nazareth 2015 on jonkinmoinen tribuuttibändi itselleen. Miksi näin?

Siksi, että basistin rooli tässä bändissä ei ole koskaan ollut mitenkään merkityksellinen, Agnew on rivimies. Bändin iskusävelien laatimisesta ovat vastanneet muut, Agnew on tosin ollut sanoittajana aktiivinen. Agnew’n rooli lavalla on vaatimaton, ja yksi kaikkein merkittävimmistä asioista bändissä on aina ollut McCaffertyn maailmanluokan viskiraspi ja nasaali. Väitän siis, että pelkällä basistilla 46 vuotta pitkä maailmanperintö ei pysy hengissä.

Itsekin siis varsin skeptisin mielin otin tukevat jalansijat Elenia Areenan jumppalattiasta. Halusin antaa 2015-mallin Nazarethille mahdollisuuden, mutta olin varautunut siihen, että bändi jättää omansa käyttämättä. Semminkin kun oli tiedossa, että Hämeenlinnan veto on uuden laulajarekrytoinnin eli Carl Sentancen tasan ensimmäinen keikka. Rockhistoriapisteet sentään oli poimittavissa. Mutta peräti puolitoistatuntiseksi venynyt, tai oikeastaan venytetty veto, paransi juoksuaan kuin sika vinkunaansa. Se mitä Nazarethista on jäljellä, pääsi yllättämään kerrassaan positiivisesti. Ympärilläni ollutta porukkaa aistien, en ollut ainoa yllättynyt. Nelisen ensimmäistä biisiä bändi oli täysin jäässä, vielä solistiaankin enemmän. Sentance yritti vimmatusti saada viileää jengiä mukaansa, ja otti äänestäänkin kaiken kunniakkaasti irti. Mutta bändiäkin jännitti, ja se kuului. Kitaristi Jimmy Murrison (orkesterissa jo vuodesta 1994 alkaen) veteli kuin treenikämpällä, ja ajattelinkin, ettei tämä voi olla koko totuus mitenkään. Tämän Nazarethin ei ainakaan kuuluisi kiertää enää.

Mutta meno vetreytyi, kun alkoi selvitä, että illasta päästään kunnialla läpi. Sentance paransi koko ajan, käänne tapahtui upean ”Dream On”-hiturin kohdalla. Ääni toimi, ja yleisökin alkoi lämmetä. Viimeistään se sai omat lämpönsä tappiin Joni Mitchell-coverin ”This Flight Tonight” kohdalla. Ehdoton työvoitto bändiltä. Mutta aivan ennenkaikkea sympaattiselta ja oman jännityksensä yläpuolelle kohonneelta Carl Sentancelta, nostan hattua korkealle. Kaveriahan on ennen tätä nähty Krokuksen, Geezer Butler Bandin ja eritoten Persian Riskin eturivissä. McCaffertyn isoihin bootseihin ei jäänyt kuin ehkä yhden sukkakerran kasvunvara, huikea esitys siis.

Bändi jyski kohtuullisilla soundeilla läpi hittikatalogiaan, mahtuipa mukaan tutusti muutama umpiturha renkutuskin, kuten vaikkapa ”Holiday”. Mutta aivan omiin kierroksiinsa kohosi Crazy Horse-laina ”Beggars Day”, siinä esiintyi jo varsin vapautunut ja helpottunut bändi. Pakolliset ”Expect No Mercy” ja ”Love Hurts” tietenkin kuultiin. Keikalle itselleen tunti olisi riittänyt mitaksi, mutta Sentancen sisäänajamiseksi täysmittainen veto oli toki tärkeä. Ja pieni pala Nazareth-historiaakin tuli siis nähtyä. Jos illan 49,50 maksaneesta lipusta jyvitti vaikka 20 euroa avausartistille, ei jäänyt ollenkaan paha mieli.

Uriah Heep soitti hämeenlinnalaisyleisölle kaikkiaan 74. Suomen vetonsa, tällä rundilla saadaan siis suomalaisittain melkoinen merkkipaalu bändin vuonna 1969 alkaneen taipaleen varteen. Edellisen kerran bändi oli maassamme joulukuussa, ja seuraavan kerran jo heinäkuussa Uudenkaupungin Karjurockissa. Ei siis ihme, että visiittejä on kertynyt. Itse näin bändin nyt vasta viidettä kertaa (aika vaatimatonta, kun fan clubin porukat puhuvat sadoista vedoista), ja joka kerta on sama ilmiö toistunut. Bändi soittaa hymyt huulillaan, aina myös runsaasti tuoreen albumin materiaalia, aina hyvillä soundeilla ja viimeisen päälle ammattimaisella meiningillä, eikä koskaan mahdollisia ongelmiaan henkilökunnalle tai yleisölle koiduttaen. Näistä syistä, ja siksi että Heep on yksi koko rockhistorian tärkeimmistä bändeistä, itse aina palaan asian ääreen.

Miksi Heep ei ole tribuuttibändi itselleen, vaikka senkin riveissä vaikuttaa enää yksi alkuperäisjäsen? Siksi, että tuo alkuperäisjäsen on Mick Box, jonka merkitys muusikkona ja kitaristina on valtavaa luokkaa. Siksi, että kaksi muuta ydinjäsentä (Bernie Shaw vokaaleissa ja Phil Lanzon koskettimissa) ovat olleet mukana jo peräti 29 vuotta. Uriah Heep on ollut kohti tätä päivää kehittyvä rockhybridi, jota ei tietenkään ilman Boxia voisi olla olemassa. Yhtä miestä jos sota on koskaan kaivannut, on se Heepin kohdalla Ken Hensley, mutta hänen peräänsä on hirvittävän myöhäistä enää itkeä. Tiedän monien kutsuvan Heepia ”dinosaurukseksi”, mutta yhtään keikkaa näillä toteajilla ei välttämättä ole nähtynä.

Tuttu ja turvallinen Uriah Heep astui lavalle tasan klo 22.00. Eturiviin oli sitten oman viimenäkemäni ilmestynyt uusi basisti, tumma liuhufleda Davey Rimmer, täyttämään legendasmiehen, toukokuussa 2013 syöpään menehtyneen Trevor Bolderin saappaita. Bändin tarjoaman huikean puolitoistatuntisen lisäksi, nekin saapikkaat täyttyivät enemmän kuin laadukkaasti. Uriah Heep ei (enää) tee virheitä palkkausosastollaan.

Minun käsitykseni mukaan Uriah Heep ei siis soita vasemmalla kädellä puolivillaisia keikkoja. Eikä soittanut nytkään. Settilista sisälsi 14 biisiä, tuoreelta ”Outsider”-albumilta peräti viisi vetoa. Bändi uskoo omaan tuoreeseen tavaraansa, ja kuka sitten, jos ei bändi itse. Levy on taattua Heepia, eivätkä sellaiset rallit kuin nimibiisi, häpeile yhtään orkesterin pitkässä biisihistoriassa. Pääosin musiikista vastaavat nykyään Box ja Lanzon, ja sen huomaa keikoilla kitaran ja urkujen täydellisenä harmoniana ja upeina sovituksina.

Klassikko-osastolle bändi pääsi vasta viidennessä numerossaan, sitä ennen oli soitettu uudempaa kamaa. Toimivaa dramaturgiaa sinänsä. Pelkästään tämän illan ”Sunrise” todisti, että edesmenneen Bolderin paikalle on löydetty mies ja muusikko paikallaan. Huikeaa basismia. Pitkästi ja hartaasti vedetty ”The Magician’s Birhday” kulminoitui Boxin varmaankin 10-minuuttiseen kitarasooloon, Taikuri itse vangitsi ja hiljensi areenallisen faneja hillittömällä taidolla ja karismalla, eikä ollut eka kerta.

Rumpali Russ Gilbrookin valinnasta märistiin aikanaan, mutta takokaa perässä. Kaverin suorasuuntaus on sitä luokkaa, ettei tahdo aina itsekään pallilla pysyä. Varsinkin ehkä koko illan upeimman vedon, eli vuoden 2008 ”Wake The Sleeper”-albumin raidan ”What Kind of God” lopetus lähti kuin haupitsin suusta, ja sitähän sillä toki noin draamallisesti haettiinkin. Wounded Knee-joen tapahtumien inspiroimana syntynyt upea Box/Lanzon-biisi on parasta nyky-Heepia, ja ilahduttavasti jäänyt livesettiin. Huikea biisi, ja tänään huikea tulkinta, myös kokonaissovituksellisesti illan paras.

Keikan äskenmainitun keskisuvannon jälkeen palattiin uuteen materiaaliin, jota siis orkesteri tuli soittaneeksi uutukaiselta peräti puolialbumillista. Bernie Shawn sanoin, ”jotta varmasti tiedätte poislähtiessänne, millainen on vuoden 2015 Uriah Heep”. Kuultiin radiohitti ”One Minute” ja aivan helketillisen hieno ”Can’t Get That Away”.

Mutta ilman niitä muutamia ei poistu Heep mistään maailman urheiluhallista; ”July Morning ”, Ken Hensleyn ja David Byronin (RIP edelleen) taivasosuus. Mick Boxin sisäänspiikkaama ja akustisella kitaralla avaama ”Lady In Black”, ja homma periaatteessa paketissa. Tosin kukaan ei usko, etteikö Heep palaisi soittamaan kahta encorea, kuten aina, eli ”Gypsy” (merkittävin Boxin säveltämistä bändin hittibiiseistä), joka soi upeasti alakerrasta, konehuoneesta, tummana ja vakuuttavana. Ja sitten vielä, tietenkin, ”Easy Living”, jonka aikana olikin jo hyvä sluibia kohti narikkaa, ettei jää kanssahämäläisten jalkoihin. Kiitos jälleen kerran Uriah Heep, tämä ei jää tähän. Näillä siis tänään mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/uriah-heep/2015/elenia-areena-hameenlinna-finland-13c8fd75.html

Elenia Areena on nyt yleisön, ja muutaman isomman artistin voimin ajettu sisään. Itse en ainakaan näe suurempia ongelmia, varsinkin jos anniskelu salin puolella jää kokeilusta pysyväksi. Mainio idea, tietenkin. Narikkakin on saatu sujuvammaksi. Ja jokainen, joka kuuntelee kovaa soitatettuja bändejä paljain korvin tilassa, joka on korkea, peltiä ja urheiluun tarkoitettu, voi syyttää pitkälti itseään, mikäli soundi on jotenkin erityisen huono. Eli omavastuun jälkeen Elenia kuulostaa peltihalliksi minusta ällistyttävän hyvältä. Liikuntaanhan tämä on tehty, mutta toivoisin (ja taatusti moni muukin) lisää isomman skaalan konsertteja, niitä ei Hämeenlinnassa ole yhtään liikaa. Nyt kun niille vihdoin olisi sisätilakin. KG

Eyehategod (us), Morbid Evils @ Klubi, Tampere 01.04.2015

New Orleansin kaupunki ja sitä ympäröivät suistomaat tunnetaan tietenkin dixielandin, ragtimen ja bluesin syntysijoina, mutta onpa tuo kaupunki saanut merkittävän sijansa myös modernimmassa rockhistoriassa. Pitkin 80-lukua alkoi suistomaalla siittyä toinen toistaan omaperäisempää raskaamman rantapolun tamppaajaa, etunenässä mestoille ehtien Corrosion of Conformity. Niinsanotun NOLA-skenen yhdeksi johtotähdeksi nousi kuitenkin myös vuonna 1988 perustettu Eyehategod, jota moni pitää suorastaan sludgen keksijäbändinä. Itse orkesteri kutsuu musiikkiiaan heavy bluesiksi, eikä ole määritelmässään lainkaan eksyksissä.

Eyehategod soitti Aprillipäivänä ensimmäisen koskaan Tampereen-keikkansa relatiivisen täydelle, ja ehdottoman innostuneelle Klubille. Ovelta sai toki lippuja, mutta ei niitä hirvittävästi voinut enää bändin aloittaessa olla jäljellä. Alunpitäen jänskätti, miten Eyehategod saa rujon suistobluesinsa kulkemaan toista tuntia niin, että mielenkiinto säilyy.  Voin nimittäin heti rynniä tunnustamaan, etten ole bändin kataloogin kanssa läpituttu, puhumattakaan että varsinaisesti fani. Tarkalleen ja täsmällisesti (niinkuin Klubilla on tapana) klo 22.00 alkanut räyhäkäs veto kellotti tasan puolitoista tuntia, mutta itse toivoin tunnin kohdalla, että se olisi kellottanut vain jo mainitunkin tunnin. Ensimmäinen tunti nimittäin oli, jos ei nyt parasta aikoihin, mutta todella tasokas tunteroinen turpiin. Bändi kaahasi viiden studioalbumin tuotantoaan läpi huolella ja monipuolisesti. Jälleen kerran kiitos myös Klubin tiskin taakse, illan kumpikin bändi soi kuulaasti ja kirkkaasti.

Ennakkoon oli oletettavissa myös, että bändi ryskii läpi helposti yli 20 biisiä. Ja niin kävi, loppunumeroissa sekosin, mutta monta niitä kieltämättä tuli. Useista biiseistä, varsinkin aivan lopussa, soitettiin vain muutama fragmentti ja riffi, monet sitten taas vähän levylle uskollisempana versiona. Ja kun jättää paskanjauhannan yleisön tehtäväksi, ehtii myös soittaa.

Bändin olemassaolo keväällä 2015 on pieni ihme. Matkaan on mahtunut kotikaupungin tuhonnutta hurrikaania, huumehommeleita ja posessa istuskelua, hallussapidosta, kuinka olla. Lähinnä kaikki lueteltu koskien alkuperäissolisti Mike Williamsia. Mutta ääni on yhä tallella, ja osittain vimmakin. Vaikka kasvoilta kuvastuu, että muutakin on polteltu kuin vanhoja rakkauskirjeitä. Ensin tuntui, että mies ei selviä setistä läpi, horjuva holtiton hesseli. Mutta hyvin meni, bändin nokkamiesvastuu kuitenkin jakautuu perustajakitaristi Jimmy Bowerin kanssa. Joka löytyy useammaltakin Maailman Parhaat Metallikitaristit-listalta. Tampereen illan perusteella en tajua miksi. Mieshän on sensijaan myös armoitettu rumpali, hoitaen pestiään sekä Downissa, että Superjoint Ritualissa. Mutta kitarointi sinänsä on ihan kuolevaisten tavaraa.

En ala tässä väittämään mitään soitetuista biiseistä tai riffiryppäistä, mutta asiasta kiinnostunut pääsee pitkälle kurkkaamalla Setlist.Fm:n kautta bändin helmikuisien amerikanvetojen biisilistoja. Kyseinen foorumi on muutenkin mainio, aina silloin kun etukäteen kiinnostaa tsekata, mitä bändi on aiemmin kiertueella soittanut. Tai jälkikäteen varmistaa, mikä biisi oli mikäkin. Toki suomalaiset keikoillakävijät ovat, kuinka olla, varsin epäaktiivisia Setlistiä täydentämään, mutta mainio väline se silti livefriikille on. Varmuudella soitetuista biiseistä jäivät parhaiten mieleen, en edes tiedä miksi, tuoreen albumin ”Medicine Noose” ja vuonna 2005 levytetty ”Serving Time In the Middle of Nowhere”.

Toinen pikku ihme koskien Eyehategodia on, että se julkaisi viime toukokuussa uransa kenties kovimman studioalbumin, peräti 14 vuoden tauon jälkeen. Laatta on nimetty yksinkertaisesti, ”Eyehategod”. Se sisältää bändille toki tunnusomaista junttabluesia ryyditettynä milloin hardcorella, milloin grungella tai southern rockilla. Mutta annas olla, että on kova kiekko, bändiltä joka monessa muussa tapauksessa olisi laittanut piiput pussukkaan jo vuosia sitten. Tai viimeistään, kun kuolema korjasi bändin lähes alkuperäisen rumpalin, Joey LaCazen, vuonna 2013. Nykykannuttaja Aaron Hill mätkii niin kipeänvinolla tavalla yksinkertaista settiään, että jos ei jässikkä saa tenniskyynärpäätä pian, ihmeet jatkuvat. Mutta tanakasti lähtee, koko kehosta.

Keikka myös todisti, että kyllä alas viritetty mätke ja riffinkierrätys on klubimusiikkia. Tuli vaan mieleen viime kesän vaivaannuttava Neurosis-veto Tuskan tihkussa.

Illan lämmittelyosuuden hoiti asiallisella ja erittäin laadukkaalla kolmevarttisellaan Medeiasta ja Rotten Soundista tunnetumman Keijo Niinimaan vasta reilu vuosi sitten perustama tamperelainen Morbid Evils. Bändiltä on ulkona esikoispitkäsoitto Svart Recordsin julkaisemana, ”In Hate with the Burning World”. Mainio platta, joka kestää kuuntelua, mikäli yhtään kiinnostaa alakerrasta louhittu raskas aines. Temmot on epärottenisti hitaampia, kuin mitä Niinimaa on tottunut tulkitsemaan, mutta vaihtelua löytyy, pelkkään laahaukseen ei sorruta. Kahden kitaran vuorokurmootus (toisessa Niinimaa, ja toisessa Xysmankin livekokoonpanossa soittava Jan Trygg) toimii, ja muutenkin bändi soittaa aivan häkellyttävän tiukasti yhteen. Ensikosketus orkesteriin olisi voinut olla parempi vartin lyhyempänä, mutta hyvä näinkin. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: