Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “glam rock”

Michael Monroe @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.11.2018

Reipas vuosi sitten vannotin Michael Monroen pitkää soolouraa juhlistaneen keikan jälkeen jotain Helsingin Kulttuuritalosta, ja siellä jatkossa keikoilla käymisestä, jotain mikä ei kuitenkaan tulisi pitämään paikkaansa. Ja kuinka olla, ei tullut, eikä pitänyt. Ja vieläpä niin että Kultsalle piti peräti palata tsekkaamaan nimenomaan Michael Monroen tämän(kin) syksyn keikkakunto. Se kunto oli suorastaan erinomainen, jotenkin jopa sana erinomainen tuntuu nyt lattealta. Omalla kohdalla on nähtynä viisi Michaelin keikkaa eri kokoonpanoin, kyllä vaan, otantahan on varsinaisiin alan asiantuntijoihin verrattuna todellakin vaatimaton, mutta silti voin nyt todeta että Kultsan keikka 2018 syksyllä on kaikista näkemistäni paras, energisin, settilistaltaan kiinnostavin ja ylöspanoltaan toimivin. Ja se, mikä häiritsi viime syksynä Kultsan juhlakeikalla, eli huono soundi, loisti nyt poissaolollaan. Tunti ja viitisenkymmentä minuuttia kellottaneen setin aikana ehti käydä muutamatkin eri jalansijat läpi, jopa sillä viimeksi kovin kuumottuneella miksaustiskin linjalla, ja nyt kuulosti todella hyvältä. Todella hyvältä, kun vielä muistaa saman kuin aina ennenkin, eli että bändi soittaa raskaalla kädellä ja kohtuullisen kovaa, eikä Kultsaa ole ikinä siihen tarkoitukseen suunniteltu. Hyvä miksaustiski! Nyt Kultsalle uskaltaa taas mennä, ja erityisen mahtavaa niin, vajaan kahden viikon päästä samalla lauteella soittaa Big Country.

 

Ilta alkaa akateemiset kymmenen minuuttia vaiheessa, mikä nyt näin moneen mieheen ei montaa sekuntia ole. Permannolla on mukavan väljää, istumakatsomoissa tilaa, mutta silti ilta on myynyt mukavan näköisesti. Kyseessä on Monroen neljän keikan konserttisaliminikiertueen viimeinen veto, edelliset on nähty Lahdessa, Turussa ja Tampereella. Michael aloittaa avausbiisin ”Ballad of the Lower East Side” lauluosuuden jo lavan takana, lava verhoutuu sivustan LED-tolppien ja savun myötä kokopunaiseen. Ekasta biisistä on selvää, että tänään tiski on hyvässä asennossa, sen todistaa viimeistään kakkosena kuultava, lavasoundin perinteinen koetinkivi ”Trick of The Wrist”. Näiltä osin tänään kaikki kunnossa, ja itsasiassa kaikilta muiltakin osin. Tämä bändi ei petä, soitto on tiukkaa ja treenattua, porukka on ollut kasassa jo kahdeksan vuotta tällä combolla, ja isot keikkamäärät alkavat näkyä. Bändi käy kuin kone, ja ainakin yleisön näkökulmasta orkesteri näyttää vieläpä aika kivalta työpaikalta, ainakin tänään. Tai tänäänkin.

Michaelin päähän ilmestyy se härski aikuisten lelukaupan musta nahkakotsa, ja sitten ajellaan illan ensimmäistä Hanoi-raitaa pitkin, permannon yleisö on viimeistään täysillä messissä, ”Malibu Beach Nightmare” sytyttää legendaarisen Kulttuuritalon. Jolla samaisella lavalla on nähty traagistakin Hanoi Rocks-historiaa, mutta myös 12-vuotiaan Matti Fagerholmin toinen ikinä näkemänsä rokkibändin keikka, kun huippusuosiotaan elellyt Sweet fiilasi ja höyläsi kunnian päiviensä mahtishow’n 3. lokakuuta 1974. Välispiikissään Michael kertoo sen ekan keikan olleen Sladen. Rocktrivian laatu ja määrä.

Keikan ensimmäinen kolmannes jatkuu rennosti vyöryvällä ”Old King’s Roadilla ja mainiolla covervalinnalla kertakaikkiaan, Alice Cooperin ”Long Way To Go’lla”, siltä samalta vuoden 1971 klassikkoalbumilta ”Love It To Death”, jolla soi myös ”I’m Eighteen”. Aiemmilla keikoilla aina vähän turhanaikaiselta lanaukselta tuntunut ”78” ei tänään tunnu siltä, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. Illan ensimmäinen kolmasosa päättyy Michaelin kakkossooloalbumin ”Not Fakin’ It” (1989) raitaan, Monroen yhdessä Nasse Suiciden ja Little Steven van Zandtin kanssa kynäilemään mestariteokseen ”Smoke Screen”. Järjettömän komea biisi, ja hieno nosto settilistaan, biisi soi yhtenä illan upeimmista vedoista. Vaikka mainitulta ”Not Fakin’ It”-albumilta onkin nykysetistä pudotettu pois mieletön ”Man With No Eyes”, ei se juurikaan haittaa, kun ”Smoke Screen” on nostettu tilalle. Biisin pitkään jamiloppuun Steve Conte nakkaa todella, todella upean soolon. Vanha kitarasoolojen vieroksujakin kiittää.

Alkaa setin peräti kuuden biisin mittainen akustinen kakkosnäytös. Tällä keikalla on mietitty ja toimiva dramaturgia, mitä näkee aivan liian harvoin. Turhan usein mennään hitit ja pois-konseptilla, rahat ja pois-konseptilla, tai sitten ei konseptilla ensinkään. Michael aloittaa yksin punaisella akustisella kitaralla itseään säestäen, välillä kaulatelineen huuliharppuun puhaltaen, suomalaisille yleisöille kovin rakkaan ”I Will Stay’n, jota moni äänestysikäinenkin rivihärmäläinen pitää Hurriganes-biisinä, vaan kun se ei ole sitä ikinä ollut. Vaan tanskalaisen popihmeen The Lollipopsien iso hitti 60-luvulta. Pikku hiljaa biisin edetessä lavan hämäryyteen hiipivät kitaroineen Rich Jones ja Steve Conte, hetkeä myöhemmin Sami Yaffa akustisen bassokitaran kanssa ja lopulta myös rumpali Karl Rockfist. Sen verran kolisee hongat edessä, että ei ihan näy, sutiiko Rockfist laatikkoperkussioita, mutta villi on veikkaus. Pääosin Michael saa vetää yksin ”I Will Stay”, muut lähtevät mukaan ”Gone Baby Goneen”. Kuullaan erittäin ansiokkaasti akkareille (niinkuin popnuoriso muodikkaasti toteaa) sovitettu ”All You Need”, sekä kaksi peräkkäistä nostoa Makkosen esikoissooloalbumilta, vuoden 1987 ”Nights Are So Long”-levyltä, ”Can’t Go Home Again” ja ”It’s a Lie”. Stemmalaulut taittuvat neliäänisesti, aivan mahtava tuoreutus Michael Monroe-keikkasettiin tämä akustinen välinäytös. Tunnelma ei laske, päinvastoin, jokainen tietää sitäpaitsi, että kohta taas mennään.

Ja Hanoi-mytologian kanssa flirttailevan Hoyt Axton-klassikon ”Lightnin’ Bar Bluesin jälkeen mennäänkin, kone päälle viimeiseen näytökseen. Sitä ennen Makke vääntää Axtonin kertosäkeiden ripple winet ihan hauskasti Koskenkorvaksi ja keskikaljaksi. Arvostan, eihän juuri kukaan enää käytä niinkin kaunista suomen sanaa kuin keskikalja. Monesti tai monasti, miten vaan, ”Nothing’s Alright” Demolition 23-kaudelta, on tuntunut vähän puolipakolliselta runttaukselta vakiosettilistassa, mutta ei tunnu tänään, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. ”Going Down With the Ship” sytyttää yleisön uudelleen, yhteislaulu raikaa, Steve Conte nakkaa Makkelle kapteeninlakin päähän. ”Don’t You Ever Leave Me”, eikä tunnelma ainakaan laskusuhdanteinen ole. Biisin klassisen puheosuuden Michael heittää suosiolla läskiksi, aika aikaa kutakin, ja puheosuushan oli muutenkin edesmenneen Razzlen heiniä. Ainoa hitusen lanaukselta maistuva styge on tuttu Nazareth-cover ”Not Fakin’ It”, mutta tätäkin on taatusti kiva soittaa, muutenhan biisi ei ohjelmistossa viihtyisi.

Kuinka olla, ”Up Around The Bend” räjäyttää jälleen potin. Kolmanneksi paras ikinä kuulemani liveluenta tästä lähes puhkisoitetusta klassikosta, ja siitä kakkospaikkaa pitelevästäkin vedosta vastasi aikoinaan tämä sama remmi. Ykköspaikkaa pitää, Luojan kiitos sentään, John Fogerty itse. Tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan, varsinaisen setin lopuksi rymistellään ”Dead, Jail or Rock’n Roll”. Sen päätteeksi galaksin sympaattisin basisti Sami Yaffa heittää mustan plektran yleisöön, joku hujopimpi yrittää saada sen näppärällä ranneliikkeellä kiinni, mutta epäonnistuu kohtalokkaasti, ja plektra liukuu kuin liukuukin henkilökohtaisiin jalkoihini. Se on siinä! Poimin plektran mainioksi lisäksi pikku hiljaa kasvavaan rock-memorabiliaan. Kiitos vaan Sami.

Encoreosuus alkaa tuttuun, ja tiedätte kyllä mihin tapaan, Michaelin rumpusoololla joka hetken remu-ja pellemäisen takomisen jälkeen muotoutuu ihan oikeaksi biisiksi, Ramones-coveriksi ”Blitzkrieg Bop”. Loppuliukuma on silkkaa Hanoita, vähän puuroiseksi menevä ”Lost In The City”, upeasti autereeseen ajeleva ”Boulevard of Broken Dreams” ja vielä kauniiksi lopuksi vakioveto ”Oriental Beat”. Homma on paketissa. Bändi valmistelee uutta albumia ja lisää keikkoja julkistetaan todennäköisesti hyvinkin pian. Niihin on helppo suhtautua, Michael Monroe on bändinä hillittömässä tikissä, nämä voi huoletta nähdä milloin vain, missä vain. Bangkok Shocks, Saigon Shakes, KG Thanks.

Hollywood Vampires (us) @ Kaisaniemi, Helsinki 10.06.2018

The Hollywood Vampires oli Alice Cooperin 70-luvun Los Angelesissa perustama rokkistarojen juopottelukerho, jonka toimintaidea yksinkertaisuudessaan oli, että muut kerholaiset pitää voittajan pystyä juomaan pöydän alle. Useimmiten viimeinen mies tuolilla oli klubin presidentti itse, Alice Cooper. Pöydän alta löytyi illasta riippuen vaikkapa Keith Moon, Harry Nilsson, Joe Walsh, John Belushi, Marc Bolan, John Lennon tai Ringo Starr. Juonnin tukikohtana toimi legendaarinen LA:n rocktähtien hengailumesta Rainbow Bar and Grill. Vuonna 2015 Alice Cooper perusti bändin, superbändin (kerrankin ihan oikeasti) jos haluatte, kunnioittamaan klubin nimeä ja monin osin jo viimeiset ryyppynsä nielleitä jäseniä. Cooper kutsui mukaan Aerosmith-kitaristi Joe Perryn, ja näyttelijänuransa ohella salaa kovaksi kitaransoittajaksi hioutuneen Johnny Deppin. Samainen ydinkolmikko nähtiin nyt myös Helsingin Kaisaniemessä.

Transylvanian hyytävä tuuli ulvoo, pimeyden prinssi Christopher Lee lausuu haudan takaa Bram Stokerin kirjoittamista lauseista myyttisimmän: ”Listen to Them, the Children of the Night. What music they make!” Alkunauha sammuu ja lavalle harppoo kieltämättä aikamoisen melkoinen joukko kovia muusikoita. Mikään keikka, joka alkaa Christopher Leen äänellä tai Stokerin sanoin yön lapsista, ei voi olla huono. Sanotaan se nyt, tuo hetki oli merkittävä, harvoin bändin tulo lavalle tuntuu yhtä isosti, ja väitän olevani paitsi kaikkea muuta kuin teinityttö, ja kaikkea muuta kuin kerran vuodessa Hesaan matkustava satunnaiskeikkailija, jolle keskeisintä on nähdä kuka tahansa filmitähti kuinka monen tahansa sadan metrin päästä. Silti. Nähdä ensimmäistä kertaa Alice Cooper elävänä (kyllä, Alicehan tiettävästi elää vielä), todistaa Joe Perryn kitaransoittoa, kun Aerosmith on aina ja toistaiseksi jäänyt näkemättä. Ja myös olla paikalla, kun mainstreammaailman yksi monipuolisimmista miesnäyttelijöistä osoittautuu kovaksi kitaristiksi ja oman toimen ohella ihan oikeaksi rockmuusikoksi.

Tästä keikasta on paukutettu partaa sittemmin. Moni oikea rocktoimittaja meni siihen lankaan, että suhtautui Hollywood Vampiresien konseptiin, ja nähtyyn keikkaan, erittäin nihkeästi. Tajuamatta toki, että kymmenet muut rocktoimittajatkin suhtautuvat nihkeästi. Jäi hiukan tuo persoonallinen ote puuttumaan. Ruotsissa Aftonbladetin jantteri julisti rockin tyyliin kuolleen Tukholman Gröna Lundin keikan jälkeen. Ok, ole hyvä, tunne itsesi vapaaksi herättämään se henkiin. Ei se vaadi muuta kuin opetella soittamaan ja tekemään omia biisejä, tai taitavia tulkintoja muiden tekemistä. Olemalla Aftonbladetin tai Soundin tai Kodin Kuvalehden soittotaidoton rocktoimittaja, rock’n’roll ei kyllä pysy hengissä. Ensinnäkin, tehkää kotiläksynne. Missään ei luvattu, että Johnny Depp olisi bändin liideri, se on alusta lähtien ollut idean isä, Cooper. Toisaalta, jos jonkun huoli Johnny Deppin kunnosta Twitterissä jaettuna häiritsee, pysykää pois Twitteristä. Suunnatkaa huolenne muualle, vaikkapa laadukkaaseen rockjournalismiin nyt ihan alkajaisiksi.

Mikä keskeisintä, Hollywood Vampires soitti erittäin tyylikkään, kompaktin ja laadukkaan keikan. Harvoin on niin, että kun keikka päättyy, tulee tunne, nytkö jo? Todella harvoin. Kaikki iltapäivän ja alkuillan lämppärit piti tänään skipata, tai tänäänkin, ei Kaisaniemen sora nyt niin hyvältä tunnu tennarin alla että täällä ihan oikeasti jaksaisi bostailla jopa kahdeksaa tuntia. Priority-lippu takasi hyvän näkyvyyden pääbändiin, vaikkakin erikoislipun muut lisähyvikkeet jäivät tänään pitkälti käyttämättä. Mutta se on sanottava, että niin huonosti Kaisaniemen pesiskenttä rockhommiin taipuu, että jos tänne ikinä enää tarvitsee tulla, niin priority-tai VIP-lipulla. Suosittelen. Lavalla olevat hahmot tunnistaa paljaalla silmällä, ja kun jengi on jo maksanut itsensä toipilaaksi VIP-lipusta, se ei enää välttämättä automaattisesti dokaa milleniaalista seivästä läpi pään.

Hollywood Vampiresilta on ulkona yksi pitkäsoitto, ja toinen tulee ulos näillä näppäimistöillä, ellei ole juuri tullut. Ensimmäinen levy sisältää paljon lainabiisejä, mutta kyse on esimerkiksi siitä, että Keith Moon oli Cooperin juomakerhon miehiä, ja siksi bändi kunnioittaa soittamalla The Who’ta. Minulle coverbändi on sitä, että Rautaruukin insinöörit soittaa sisävesilaivan nurkassa nopeet lasit nokilla, maripaita farkkuihin tungettuna Creedencea katse koko ajan otelaudassa, kieli mölkyten suussa. Välispiikeissä puhutaan grillaamisesta ja muksuista. Tämä on Hollywood Vampires, joka soittaa monia lainabiisejä, mutta myös useita omia, monet niistä Johnny Deppin kynästä lähtöisin, ei Aftonbladetin toimittajan. Hollywood Vampires on montaa muuta ulkona tuolla pyörivää rokkibändiä väkevämpi rokkibändi, ok?

Omalla tuotannolla keikka myös pärähti käyntiin, ”I Want My Now” ja ”Raise The Dead”. Ensimmäinen cover tämänhetkisessä settilistassa on ollut illasta toiseen Spirit-yhtyeen ”I Got a Line on You”. Tässä kohdin kokonaissointi oli asettunut viimeistään kohdilleen, kosketinsoittimet saivat omaa tilaa, kolmen kitaran yhteissoitto toimi ja kaikki oli muutenkin hyvin. Kolmatta kitaraa soittaa tällä hetkellä Tommy Henriksen, tuttu mies Alice Cooperin bändistä, mutta onpa jampalla taustallaan myös vaikkapa saksalainen Warlock, tämä hemmo luukuttaa vuoden 1987 klassikkoalbumilla ”Triumph and Agony”. Myös tämän rundin rumpali Glen Sobel soittaa Cooperin bändissä, aiemminhan Vampires-kannujen takana on nähty mm. Guns’n Rosesin Matt Sorum, ja onpa Duff McKagankin ollut taannottain osa kokoonpanoa.

Neljäntenä kuullussa Love-yhtyeen isossa hitissä ”7 and 7 Is” Chris Wysen botneinen jynkkybasso pääsi oikeuksiinsa. Muutenkin tämä Ozzy Osbournen bändissäkin soittanut muusikko oli lavan näkyvimpiä hahmoja, ja yksi koko illan huippuhetkistä olikin, kun Wyse lauloi karhealla äänellään Motörhead-klassikon ”Ace of Spades”. Ja hei, kuunnelkaa tarkkaan, Hollywood Vampires soitti parhaan koskaan livenä kuulemani ”Ace of Spadesin”. Lemmy ei omilla otannoillani tähän koskaan pystynyt, ja maakuntien rantakasinoiden cowboyt eivät myöskään ole yltäneet ihan samaan. Kolmen kitaran seinä, Wysen rouhea tulkinta ja Sobelin rumputuli takasivat upean ajon klassikkobiisistä. Kitaristikolmikon itseoikeutettu liideri oli toki Joe Perry, joka soitti useimmat ja pisimmät soolot, mutta sanoa pitää, että Les Pauliaan tyylikkään alhaalla roikottanut Depp osoittautui varsin päteväksi kitaristiksi hänkin, ja nykäisi mm. itse kirjoittamaansa ”As Bad As I Am”-biisiin mallikkaan soolon, jota Perry saumattomasti jatkoi.

Yleisön reaktioista päätellen yksi illan odotetuimmista vedoista oli Cooperin itseoikeutetusti tulkitsema varhaishittinsä ”I’m Eighteen”. Vaikkakin Alice Cooper onkin Hollywood Vampiresien pääsolisti ja showmies, ”vampire who never died”, kuten kauhurockveteraani itsensä esitteli, saivat myös Perry ja Depp laulutilaa. Perry tulkitsi kahdesta kuullusta Aerosmith-biisistä ehkä sen hiukan heikommin toimineen, eli ”Combinationin”. Kahdesta parempi, ja hyvinkin komea veto, oli Cooperin laulama ”Sweet Emotion”. Koko keikan huippuhetki oli vääjäämättä Johnny Deppin tummalla puhelaulullaan, elokuvista kovin tutulla äänellään tulkitsema Jim Carrollin turhankin unohdettu upea punk-klassikko ”People Who Died”, johon Deppin tueksi stemmalaulut lähtivät minimissäänkin neliäänisesti. Vuoden kovimpia vetoja tähän mennessä. Pelkästään tämän yhden biisin takia, ymmärrättehän…

Johnny Deppin kynäilemässä ”Bushwackersissa Chris Wyse tarttui sähköiseen pystybassoon, Alice Cooper kertoi biisin tulevan bändin kolmosalbumille, joten pikapuoliin pillit pussiin pistävästä miljonäärien harrasteryhmästä ei siinäkään mielessä ole kyse. Ja mikäpäs se siinä, Cooperilla on jossain määrin kuitenkin viimeiset vuodet takoa kuumia rautoja (kunnes selviää, ettei mies kuole koskaan), Deppillä halu tehdä muutakin kuin näytellä Hollywoodin happanevassa ilmapiirissä ja Perryllekin hommat natsaa, kun Aerosmithin jäähyväiskiertueelle jalkautumisestakaan nyt ei ole tullut toistaiseksi länkytystä kummempaa.

Johnny Depp astui jälleen laulumikin taakse ja lähti komea, jäätävän hieno tulkinta David Bowien ”Heroes”-klassikosta. Samalla hetkellä lavan vasemmalla puolella iltapilviin muodostui laskevan auringon alakulmainen taivasten valtakunta, komea valoilmiö, joka liukeni pois samalla kun biisi sammui. Ehkä Bowie oli hetken läsnä, jos nyt kukaan ikinä pystyy olemaan. Bluesstandardi ”Train Kept A-Rollin” on settilistassa ehkä ainoa pieni myönnytys sinne kuolevaisten coverbändien tanhuville, eikä sinänsä liity käsittääkseni alkuperäiseen vampyyrimytologiaan, jossa juotiin fiunaa ja sammuttiin, osa jengistä ihan lopullisestikin. Bluesklasari kuitenkin toimi mainiona bändin esittelybiisinä, ja kuinka ihanan lakonisesti sekin tehtiin, vaikka lavalla nyt kuitenkin oli Aftonbla…maailman edelleenkin yksi kuumimmista filmistarboista. Encoreita tällä kokoonpanolla on ollut tapana soittaa vain yksi, ja ilmiselvän itseoikeutetusti se on ollut, ja oli, Alice Cooperin suurin hitti, jonka osaa ulkoa koko maapallo, ”School’s Out”. Illassa oli todella paljon hyvää, mutta mainiota kerrassaan oli myös se, että se pakollinen Michael Monroen lavalleottaminen tapahtui vasta tässä klassikkoencoressa, jota Makkonen on itsekin soittanut keikoillaan. Muutamaan kertosäehuutoon Michael osallistui ja onneksi huuliharppu pysyi takahuoneessa, mahtavinta oli kuitenkin nähdä Monroe lopun kaulailuissa Johnny Deppin, Joe Perryn ja Alice Cooperin kanssa. Siinä kiteytyi jollain tapaa rockhistoriaa ja hyvää fiilistä taas aika tuhti annos kotiinviemisiksi.

Hollywood Vampires oli hyvä, se soitti hyvän keikan, sanoinko jo. Hollywood Vampires on, kliseeseen sortuen, enemmän kuin osiensa summa, se on tihentynyttä rockhistoriaa, se on kaukana sille joidenkin tahojen lyömän miljonäärien harrastecoverpumppu-leiman yläpuolella. KG

Shiraz Lane, Ursus Factory, Mara Balls, Vicky Rosti, Pietarin Spektaakkeli, Locus, AvAciA, Ruanda, Geenivirhe, Defenent @ Louhela Jam, Vantaa 03.06.2018

Vantaan vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty rockfestari Louhela Jam, valikoitui tänä vuonna festivaalikesäni avaajaksi. Nyt se on auki, jonain päivänä se on kiinni, mutta sinne on vielä matkaa. Vielä on nimittäin, tiedättehän… Päivän avaus oli suoritettu jo ilman läsnäoloani muutamalla paikallisartistilla. Saavuin Louhelan Jokiuomanpuistoon juuri ajoissa nähdäkseni paljon puhutun ja kohutun Ursus Factoryn, joka soitti puolenpäivän kiristyvässä helteessä ensimmäisen ikinä Vantaan keikkansa.

Ursus Factory on ollut kotimaisen rockmedian viimeisin ja kuumin lempilapsi. Siksi itsekin olisin maininnut bändin yhdeksi syyksi inkarnoitua sunnuntaiksi Vantaalle, jos joku olisi ikinä kysynyt. Ursus sai hiukan epäkiitollisen tehtävän korkata päälava. Porukkaa oli nurmikkorinteelle ilmaantunut kuitenkin jo kiitettävästi, joskin kohtuuttoman kaukanahan yleisö vielä tässä vaiheessa loikoili. Itseään säästelemättä nykäisi Jussi Pelkosen (kitara ja laulu) ja Aleksi Ripatin (rummut) garageduo odotetunmukaisen kolmevarttisen, joskin on sanottava että puoli tuntia olisi ollut tässä helteessä, tällä yleisöllä ja tässä myötäisessä arskan paahteessa ehkäpä osuvampi slotti. Eikä siinä, oli kyllä hyvä nähdä Ursus Factory nyt, ja ymmärtää, mistä kehut kumpuaa. Vai voinko sanoa täysin ymmärtäneeni? No en. Pyöräähän tämä noiseen nojaavaa garagea louhiva kaksikko ei ole keksinyt uudestaan, toisaalta ei kukaan niin ole väittänytkään. Pelkonen ja Ripatti matkasoittivat aikoinaan reilun kolmen viikon ajan pitkin Eurooppaa kaduilla ja toreilla, josta reissusta kristallisoitui Ursus Factory. Järjetön määrä hetkessä kiinni olevaa yhteissoittoa alkaa näkyä toki, ja muutama hieno iskuraitakin bändillä on, Vantaan vedolla toimivimmin roiski ”Kaikki on niin vitun ihan jees” ja bändin jäsenten esittelyn hoitanut ”Ursus Factory Party”. Mutta että jos nyt joku bändi kuuluu mahdollisimman pieneen ja perspiseen kellariloukkoiseen rokkiklubiin, niin tämä. Näille voisi kyllä antaa toisenkin mahdollisuuden mainitunkaltaisessa musaklitsussa, miksipä ei.

Louhela Jam aloitti äärimmäisen pienimuotoisena, paikallisten muusikoiden talkoilla järkkäämänä tapahtumana kesällä 1992, ja noita alkuaikoja, sekä festarin perinnettä kunnioittaen pikkuisen sivulavan bändit valitaankin kilpailun perusteella. Tänä keväänä stagelle halukkaita oli 16, ja tilaisuuden näyttää osaamisensa vaiheen sai tällä kertaa kuusi bändiä. Ääniä annettiin peräti yli 1700, on mahtavaa että paikallisväestö on tällä tavalla messissä meiningeissä. Itse havainnoin sivulavan bändeistä ensimmäisenä vantaalaisen Geenivirheen, jolla on allaan kolmen biisin EP. Varsinkin puolituntisensa avannut bändin nimikkobiisi kulki todella rätväkästi. Esiintyminen on jäbillä jo ihan hyvin hallussa, ja mikä tahansa nuoriso-orkesteri, josta millään tasolla tulee mieleen Ratsia tai alkutaipaleensa Smack, ei ole huono. Geenivirhe asettuu ihan mukavasti suomalaisen melodisen punkin uusimpaan aaltoon, ja vaikka bändejä onkin syntynyt kuin sieniä sateen jälkeen, näillä voisi isomman levy-yhtiön kautta olla enemmänkin annettavaa.

Seuraavaksi päälavalla letkeili oman kolmevarttisensa Pietarin Spektaakkeli, ja omalla kohdalla haasteeksi kohosikin juuri se raukea letkeily, laiska leppoisuus, jolla Pietari Kiviharjun toisiaan lopulta hyvinkin paljon muistuttavat biisit soljuivat puistopiknikin ylle. Muutamat ensimmäiset biisit Spektaakkeli-trio kuulosti hämmentävän paljon Brian Setzerilta, ellei peräti Stray Catsilta. Mikä kertoo Kiviharjun erittäin monipuolisesta vaikutteisuudesta, mutta jotenkin tänään, tässä ja nyt, ei vain ihan kympillä uponnut. Kieltämättä Tykopaatti rummuissa ja yksi maan groovaavimmista basisteista ikinä, Mitja Tuurala, loivat upean kierteisen swengin. Ja ylipäätään, kun Tuurala on bassossa ja paikalla, kannattaa itsekin olla. Olin.

Tikkurilalainen Ruanda sivulavalla kuulosti kovasti alkuaikojen Hanoi Rocksilta, eikä siinä mitään, kaikki vuoden 1985 jälkeen perustetut bändit ovat kuulostaneet joltain aiemmin tai samaan aikaan vaikuttaneelta, jos sallitte karkean yleistyksen. Mahtavan kasaristi nimetyllä Ruandalla on julkaistuna tuoreeltaan EP ”Kolmen markan neidit”, jonka biiseistä varsinkin ”Turisti” polkee todella komeasti, ja EP:llä on ihan erityisen ihanat basso-ja komppikitarasoundit. Hyvä pojat.

Ruandan janttereiden tiukan puolituntisen jälkeen oli päälavalla vuorossa Tampereen voimatrio Mara Balls, joka oli pääsyyni, tunnustan, vääntäytyä ensimmäiseen ikinä Louhela Jamiini. Voin vain lämmöllä suositella ottamaan tämän bändin haltuun, itse olin nyt toista kertaa eturivissä, ja aion olla jatkossakin. Aivan ihana Maria Mattila tekee mitä tahtoo, ja se on aina kiehtovaa, missä tahansa lajissa. Jos Ursus Factory nyt ei ihan hehkutuksista huolimatta olekaan tuonut vaaran tunnetta takaisin suomalaiseen rockmusiikkiin, niin Mara Mattila on tuonut yhden keskeisen rockelementin, seksikkyyden, kaikissa sen rock’n’rollmuodoissa, ja ehkä sitäkautta myös hiukan sitä vaikeasti määriteltävää vaaran tunnetta, ennakoimattomuutta. Tänään lähti ”Ajan takana”, ”Älä mee siihen taloon joka palaa” ja ennenkaikkea ”Tuulee” niin sielukkaasti, että ei auttanut kuin ottaa kiitollisena vastaan. Maran lavapreesens riittää pitkälle, eikä tämmöistä tässä maassa tee kukaan muu, tai ei ainakaan ole 70-luvun jälkeen tehnyt. Voimabluesia, jytää kevein progevaikuttein on Mara Ballsien homman nimi.

Käsittämättömän kökösti nimensä typoava AvAciA tulee Turusta ja on tärkeää työtä tekevän Turku Rock Academyn hedelmiä, näin olen antanut itseni ymmärtää. Sivulavan bändeistä AvAciA tuli itselle ehkä huonoiten läpi, mutta ei se nyt kenenkään vika sinänsä ollut. Suomenkielisen metallin soittaminen on yhtälailla muodikasta kuin mainitun melopunkinkin, yrittäjiä riittää. AvAciAlla on julkaistuna sinkku ”Pirunhyrrä”, joka ei ollenkaan ole hullumpi biisi. Alulla keikkaa bändi muistutti jollain tapaa Maj Karmasta, mutta ehkä Mokoma kuitenkin on se, josta nimenä saa enemmän osviittaa. Sinänsä nousee hattu, että nuoret jantterit ovat valinneet metallinsa kieleksi suomen.

Louhela Jamin ohjelmisto kootaan selvästikin periaatteella jokaiselle jotain. Se selittää päälavan seuraavan artistin, Martinlaakson Tina Turnerin, hyvät naiset ja herrat, Vicky Rosti. Eikä siinä, yhdessä Muskan kanssa Vicky oli Suomen ihan ensimmäisiä oikeita rokkimimmejä, ja molempien ura sitäpaitsi jatkuu väellä ja voimalla edelleen. Mutta nyt oli laitettu Vickyn kanssa samalle lavalle jotenkin niin tallinnanlaivainen bändi, paikallismuusikoista koottu, että se tällä kertaa siitä rockmimmiydestä. Bändin nimi oli Liivit Boys (tirsk), ja se on säestänyt aiemmin mm. Neumannin Perttiä, ja muitakin. Peräti kuusimiehinen Liivit Boys ei vain saanut henkeä Vickyn klassikkotulkintoihin, vaikka arsenaalia oli stemmalauluineen, kaksine kitaroineen, kiippareineen. Kiusallisin oli Tehosekoitin-cover ”Kaikki nuoret tyypit”, joka ei siis tunnetusti ole Vicky-klassikko, mutta jossa jotenkin viiltävästi Vickyn ääni toimi tänään parhaiten. Mutta vantaalaisyleisö diggasi, nurmelta noustiin joraamaan ja tunnelman nostattamisesta Vicky sai kyllä illan parhaat pisteet. Ja pääasiahan on, että jengi viihtyy menemään.

Seuraavaksi sivulavalla hämmensi jokelalainen Locus, joka voisi pidemmälle halutessaan vaihtaa nimen ihan ekaksi, maailmassa on vissiin tuhansia tämännimisiä bändejä. Pidemmällekin edenneitä on jo aika liuta. Useimmissa biiseissä näiden solistin riittävyydestäkään ei voinut olla ihan täysin varma, mutta sitten taas yhtäkkiä kaveri handlasi homman tosi hyvin. Mielenkiintoista jo sinänsä on se, että bassoa kierrätetään kolmen kaverin kesken. Jos minä olisin joku moguli missä tahansa itseään kunnioittavassa levy-yhtiössä, Locusin ja sivulavan illan päättäneen Defenentin tsekkaisin uudestaan. Valitettavasti en ole. Mutta joku jossain on, joten Locusille kaikkea hyvää.

Mitä sitten, jos päälavan seuraava bändi Shiraz Lane muistuttaa monellakin tapaa Skid Row’ta tai Guns’n Rosesia? Kaikki muistuttaa jotain. Mitä sitten, jos solisti Hannes Kett liikku kuin Axl, joka ei muuten enää liiku tällä tavalla. Nyt kun kumpikin esikuvabändi on kalpea varjo itsestään ja itse itsensä tribuuttibändi, on upeaa että jässikät pitävät perintöä hengissä. Ja tekevät sen persoonallisilla biiseillä ja sovituksilla, äärimmäisen positiivisen meiningin kautta. Keikka pärähti käyntiin todella komella ”Carnival Daysilla”, tuoreen kakkosalbumin nimiraidalla. Säveltäkää perässä. Ja siitä kolme neljännestuntia eteenpäin ilman, että yksikään biisi tuntui keikan kestoa täyttävältä raidalta, enkä edes voi sanoa olevani bändin materiaalin kanssa läpituttu. Loppupäähän säästetty ”Harder to Breathe” yksinään olisi lunastanut Vantaalle raahautumisen. Ei oleskella, vaan esiinnytään, jos ammattina on esiintyminen. Viihdytetään, ja viihdytään samalla itsekin. Tässä on bändi, joka kuuluu tästä suomalaisesta maailmanluokan hard rock/glam-skenestä ottaa haltuun, jos Sunset Stripin ja gasoliinin tuoksuinen amerikanrock maistuu. Nyt on kova. Ei jää viimeiseksi otannaksi Shiraz Lanesta. Eturivistä bongasin pari japanialaisen oloista miisua, ja mietin, ovatkohan nuokin tulleet ihan varta vasten. Harrastuneisuus. Arvostan.

Ja sitten, sivulavan illan päättänyt vantaalainen Defenant, joka yllätti täysin takaapäin ja oli tietyssä mielessä koko päivän kovin bändi. Alle vuoden ikäinen nelikko, josta kukaan ei ollut kuullutkaan, tuli ja murjoi vanhan liittouman speed metallia 80-luvun lopun suomiskenen hengessä, mutta myös varhaisen Megadethin ja Venomin mieleen tuoden. Jos olisin mikä tahansa missä tahansa levylafkassa, tämä bändi levyttäisi pian. Ainutlaatuisen kova meininki, jota ei ainakaan latistanut se lavan eteen tanssimaan asettunut, silinterihattuun sonnustautunut nuori nainen (oli sillä nyt muutakin kuin se hattu). Jos mikäli Defenent soitti omia biisejään, niinkuin ymmärsin, sillä voisi olla metallimaailmassa kiitotien päässä taivaassa reikä, se pitäisi vain saada showcasekeikoille oikeiden ihmisten nähtäville. Oman matskun vahvuudesta todistaa, että viimeisenä vedetty Iron Maiden-cover ”Powerslave” lähestulkoon kalpeni aiemmin kuullun rinnalla. Ja millä ilolla ja ystävällisyydellä yleisö otti jampat vastaan, lisää tämmöistä. Koko päivän päätti päälavalla Martti Servo & Napander, mutta Defenentin kunniaksi on sanottava sekin, ettei laadukkaasti toimitetun kasarispeedin jälkeen voi suhtautua huumoribändiin. Oli poistuttava.

Festarikesä on avattu, kotimaisin voimin, sympaattisesti, lämminhenkisesti, pienimuotoisesti, kuivin suin ja helteisesti. Ja vieläpä ihan ilmaiseksi, Louhela Jam on nimittäin maan pitkäikäisimpiä ilmaisfestareita. Homma jatkuu Tampereen South Parkilla pian. Pysy virittäytyneenä! KG

Ritchie Blackmore’s Rainbow, National Nightmare @ Hartwall Areena, Helsinki 13.04.2018

Asioita, joiden ei pitänyt tapahtua: Ritchie Blackmore’s Rainbow Helsingissä huhtikuussa 2018. Ritchie Blackmore, kitarajumala, miljoonan itseään nuoremman esikuva, modernin hard rockin kummisetä ja jääräpäinen omien teidensä kulkija, on pyörittänyt (jätettyään lopullisesti, toisen yrittämän jälkeen Deep Purplen 1993, sekä laitettuaan sittemmin Rainbow’n kuivatelakalle 1997) keski-ja renessanssiaikojen musiikille kumartavaa Blackmore’s Night-yhtyettään nyt jo rapiat 20 vuotta. Kymmenen Blackmore’s Night-studioalbumia myöhemmin, ja satoja saksalaisilla keskiaikatoreilla soitettuja druiditapahtumia myöhemmin, alkoi ns. wanha suola janottamaan. Ja niinpä noin kolme vuotta sitten Ritchie ilmoittikin, että hän haluaa vielä kerran soittaa rockia Rainbow-sateenkaaren alla. Oli tullut aika jännittää, kuka tai ketkä legendaarisista maailmanluokan solisteista tai instrumentalisteista, jotka vuodesta 1975 lähtien olivat Rainbow-myyttiä palvelleet, kutsuttaisiin mukaan. Ketään ei kutsuttu. Ei ketään. Kenenkään kanssa ei edes neuvoteltu. Päällikkö tekee, niinkuin Päällikkö tahtoo. Kesällä 2016 bändi teki kolme keikkaa, ja kyllä, bändin nimi oli Ritchie Blackmore’s Rainbow. Viime kesänä homma sai jatkoa neljällä Britannian konsertilla ja nyt oli tullut aika Euroopan-kiertueelle, joka tällä erää sisälsi (tai tulee sisältämään) viisi vetoa: Moskova, Pietari, Helsinki, Berliini ja Praha. Kaksi biisiä on tällä kokoonpanolla levytettynä, albumia kuitenkaan tuskin enää suunnittellaan. Livevetojenkaan jatkosta ei kukaan tiedä, vaikka taatusti Blackmore saa näistäkin kevään keikoista ihan mukavan korvauksen.

Rainbow_400x400-366x366

Helsinki, Hartwall Areena 13.04.2018, perjantai. Kymmenen minuuttia ilmoitettua myöhemmin lavalle astelee Ritchie Blackmore’s Rainbow vuosimallia 2015-18. Soitetaan epävireinen, sekava pätkä ”Over The Rainbow”-lauluklassikkoa. Keikan avausbiisi on ”Spotlight Kid”. Soundeissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ainakaan relatiivisen lähellä lavaa, alakatsomossa. Biisi menee epätahtiin rymistellessä ja laittaa miettimään, tällaistako on odotettavissa koko illan? Kyllä, juuri tällaista on odotettavissa koko illan. Valitettavasti. Kaksi ensimmäistä numeroa lanataan niin laaduttomasti, että koko Rainbow’n myyttisyys bändinä, koko se kekseliäisyys, millä se toi hard rockin nykyaikaan ja oikeastaan oli luomassa kokonaista genreä, on astua pahasti lokaan. Ritchie Blackmore tuskin soittaa. Monin paikoin kosketinsoittaja Jens Johansson hoitaa sen, mitä Ritchien olettaisi hoitavan. Johansson tukee ja paikkaa, ja juuri kun luulet, että ai nyt Ritchie vetää soolon, niin se onkin kiipparisoolo, joka lähtee. Sokkona paikalle talutettu asiaa tuntematon, voisi hädissään nimetä että lavalla on Jens Johansson Band, tai että onko se tuo basisti se Ritchie?

Myönnän, on ensimmäinen kertani nähdä Ritchie Blackmore elävänä lavalla, missään olomuodossa. Mutta Rainbow-faniudestani se fakta ei ole pois, eikä ole koskaan ollut. Rainbow on ollut itselleni maailman viiden tärkeimmän bändin joukossa aina. Silti, kakkosena soiva ”I Surrender” ei tunnu missään. Ei niin missään. Miten ihmeessä tähän on tultu?

Monet biisit kuulostavat siltä kuin niitä, ihan rennolla otteella sinänsä, kokeiltaisiin ensimmäistä kertaa treenikämpällä, kun kiertueeseen on vielä viikkoja aikaa. Että katsotaan nyt ihan rauhassa, miten tää ”All Night Long” lähtee, kaikki varmaan tuntee biisin, kokeillaan. Ei lähde.

Kolmantena kuultava Deep Purple-biisi ”Mistreated” toimii jo paljon paremmin, kun se kääntyy pitkäksi purplemaiseksi jamitteluksi. Tämän Ritchie osaa, tähän Ritchie tottui näiden biisien suhteen Purple-aikoina, kun Jon Lordin koskettimet olivat keskiössä, eikä niinkään hänen kitaransa, tai ainakin siellä keskiössä oli molemmat, vastuu ei ollut yksin Ritchien. Deep Purple oli aikansa sensaatio, jamihybridi, elävä rokkikone. Tänä iltana nähtävään verrattuna, se on sitä edelleen, mitä elinvoimaisimpana. Illan yksi positiivinen saldo onkin lopullinen päätös yrittää nähdä Deep Purple kesällä Tammisaaressa, todennäköisesti viimeisellä Suomen visiitillään.

Nyky-Rainbow’n alavireeseen on yksi sylttytehdas, kaikessa surullisuudessaan, ja se on Ritchie Blackmore. Täydellisesti rapistunut karisma, erittäin pahasti rapautuneet soittotaidot, keskittymiskyvyn puute ja läsnäolon heikkous, jos nyt joistakin pitää aloittaa. Lavan sivustalla on iso, valaistu lunttilappu (ja nyt ei siis puhuta kooltaan lapusta), josta Ritchie ihan härskisti kiinni jääden, käy esimerkiksi tarkistamassa, että miten ”Child In Timen loppu menee. Tai vaihtoehtoisesti, miten se on sovittu treeneissä ja edeltävillä keikoilla menemään, aivan sama, mutta lunttaa kuitenkin.

Alulla keikkaa tuntuu, että koko lavan karisma keskittyy taustalaulajattarien korokkeelle, mistään muualta sitä ei tunnu löytyvän, kunnes basisti Bob Nouveau alkaa ottaa enenmmän tilaa ja roolia. Jos minä ohjaisin tämän uudestaan, Ritchien rouva, Blackmore’s Nightissa alusta alkaen solistina ja biisinkirjoittajana toiminut upea Candice Night ja taustalaulajaparinsa, tuotaisiin lavan etureunaan. Bob Nouveau jättäisi huonon komiikan pois ja jakaisi spiikkivuorot solisti Ronnie Romeron kanssa. Ja Jens Johanssonin, lavan ylivertaisesti parhaan muusikon työkalut olisivat keskellä lavaa. David Keithin rummut lavan sivustalle. Jotenkin näin. Ja Ritchielle lunttitaulua kunniakkaammin pieni prompteri monitorin viereen, samalla Ritchie saataisiin edes sen puolitoista metriä lähemmäs niitä ihmisiä, jotka ovat säästäneet vuoden, lentäneet, ottaneet töistä vapaata, maksaneet hotellin, kalliin lipun. Olleet uskollisia, osa jo vuodesta 1975. Sellaisille ihmisille kannattaisi osata soittaa kappaleet, joita on itse ollut kirjoittamassa. Tai jos ei enää osaa, tai jaksa, kun mittariin tulee Helsingin keikkailtaa seuraavana päivänä 73 vuotta, pitäisi malttaa lopettaa.

Mainittu ”Mistreated”-hämyily nostaa illan jatkon odotusarvoa, sekin perustuen pitkälti Nouveaun basson ja Johanssonin urkujen yhteistyöhön. ”Since You Been Gone” on puolihengetön läpiluku, jota se ei saisi olla. Missä on Graham Bonnet? Missä on Joe Lynn Turner? Missä on Doogie White? Kotona, pubissa, omilla keikoillaan. Mutta ei siellä, missä voisi olla, eli Rainbow’n nokilla, maailman kovimman hard rock-bändin solistina. Blackmoren henkilökohtaisesti poimima chileläinen power metal-jantteri Ronnie Romero tekee parhaansa, mutta on ymmärrettävästi aika pihalla, kun jokaisen biisin jälkeen on käytävä maestrolta kysymässä, mitä nyt tapahtuu. Romeron turhautuminen tulee läpi katsomoon asti, ”let’s see what happens next”. Romerolla on komea ääni, aika tarkkaan Turnerin ja Bonnetin puolimaista, ja sehän on komia combo se. Mutta karismanjakopäivänä kaveri ei ole ollut paikalla, ja kun karisma puuttuu Ritchielta, ja onko jopa aina puuttunut, niin solistilla se noin esiintymisteknisesti pitäisi harteillaan olla. Romero on poimittu Lords of Black-yhtyeen nokilta, ja jos tänne joskus eksyvät, olen paikalla, ihan vaikka sympatiasyistä, ja siksi, että niiden nokkamieshän on muuten Rainbow’ssa laulanut jannu….

Kerrattain olen livenä nähnyt, vuoden 1979 ”Down To Earth”-albumilla solistina toimineen Graham Bonnetin ja kahdesti ”Stranger In Us All”-levyn (1995) aikaisen laulajan, skotti Doogie Whiten. Illan hyvänä saldona olkoon sekin, että syntyy päätös nähdä myös Joe Lynn Turner viimeinkin, niin pian kuin mahdollista. Eikä pitäisi olla hankalaa, mies käy Suomessa tyyliin kuudesti vuodessa, mutta on vaan jotenkin aina jäänyt. Muista elossaolevista, Rainbow’ssa vaikuttaneista muusikoista on kuitattuna Roger Glover, Don Airey ja Tony Carey, ja niitä kuolleitahan ei enää edes voi nähdä. Paitsi Ronnie James Dion, jonka voi nähdä kuolleenakin (kai hologrammi on kuollut), mutta ei samassa tilassa meitsin kanssa, lupaan sen.

Uutta puhtia iltaan tuo yksi maailman upeimmista biiseistä, ja yksi ikinä eniten kuuntelemistani, eli ”Man on The Silver Mountain” Rainbow’n esikoisalbumilta. Ronnie Romero vetää komeasti, yrittämättä edes täyttää kaimansa saappaita, silti pelottavankin samalta hetkittäin kuulostaen. Biisin ei anneta rauhassa soida hamaan loppuun, vaan basisti Nouveau on pakotettu johonkin ruplan aasinsiltaan, jotta päästään vetämään lyhyt näyte Purple-hitistä ”Woman From Tokyo”. Välillä Ritchie Blackmore on lähes briljantti, välillä tulee sointu siellä, sointu tuolla. Ilman Johanssonin urkuja tilanne olisi paljon surullisempi. Siinä kohtaa rekrytointi on mennyt ihan oikein, Johansson on alansa kovimpia, myös Yngwie Malmsteenin, Ronnie James Dion ja Ginger Bakerin kanssa lavoja jakanut mies, ja jo vuodesta 1995 se palanen Stratovariusta, jota ei enää voi vaihtaa.

En lausu mitään ”Perfect Strangersista”, ettei mene liikaa alisanojen puolelle, mutta jään odottamaan kesää, ja viimeistä Deep Purple-keikkaa, joko siis Haminassa tai Tammisaaressa, joista jälkimmäinen logistis-taiteellisesti kiinnostaa enemmän. Akustinen Purple-veto ”Soldier of Fortune” on komea, Romero laulaa kuin ei olisi huomista. Eikä välttämättä olekaan. Ritchie tunnelmoi istualtaan akustisella kitaralla, tässä Ritchie on hyvä, tätä hän on  viimeiset 21 vuotta Blackmore’s Nightin kanssa tehnyt. Ja lupaankin, jos maestro vielä kerran tulisi Night-kokoonpanolla näille nurkin, aion ja lupaan olla paikalla. Nälkää jäi.

Illan upein veto on ”Difficult To Cure”-albumin nimiraita, siinä Ritchiekin ulvottaa hetkittäin upeasti, tutulla kermanvärisellä Stratocasterillaan, joka on yhtä mainittua akustista numeroa lukuunottamatta illan kitara. Biisin Beethoven-osuuksissa näkyy myös Blackmoren rakkaus klassiseen musiikkiin, ja jälleen sama, tässä biisissä on iso yhteys siihen, mitä mies on soittanut viime vuosikymmenet Blackmore’s Nightissa. Ja jos ei vielä tullut selväksi, niin myös tässä biisissä Jens Johansson osoittaa olevansa maailmanluokan kosketinhesseli, fakta joka tahtoo Stratovarius-keikoilla jäädä jopa hiukan pimentoon. ”Child In Time” ei tunnu missään. Vain pitkänä, pitkänä vedetty ”Stargazer” uhkaa illan parhaan vedon asemaa, joka juuri ehti laskeutua ”Difficult To Curen” osalle. Keikan puolimaissa on ollut tauko, joka on sisältänyt kiipparisooloa, basisti Nouveaun hassuttelua ja muuta ajankäyttöä, jotta Ritchie saa levätä hetken verhojen takana. Tauko tekee hyvää, Ritchie palaa lavalle selvästi virkeämpänä, halu on jopa spiikata, muutaman tanssiaskeleenkin mies loihtii ja koko ilme on kohtuullisen toinen. Soittoon se vaikuttaa eniten asiallisesti jynkkäävässä ”Stargazerissa”, sekä koko illan (näköjään) päättävässä Purple-klassikossa ”Burn”.

Edeltävillä Venäjän-keikoilla on kuultu encoreita, Moskovan legendaarisella Olympijskiy Stadiumilla kaksi, ja Pietarissa peräti neljä (mm. erittäin mielenkiintoisesti ”Memmingen” Blackmore’s Nightin esikoisalbumilta ”Shadow of The Moon”, 1997), mutta Hartwall Areenan keikka päättyy kuin seinään, eikä bändi ehdi edes kunnolla kiittää, etenkin laulusolisti Romero vaikuttaa todella hämmentyneeltä, tässäkö kaikki. Päällikön ilta on ohi, niinmuodoin koko bändin.

Illan avaa helsinkiläinen, ensimmäistä albumiaan virittelevä katurockviisikko National Nightmare, jonka vedosta Rainbow-pettymyksen jälkeen fiilis on oikeastaan pelkästään positiivinen. Smackissa aikoinaan kahden albumillisen verran soittaneen Jimi Seron basso jynkkää rennon alhaalta ja yhdysvaltalaisen Bigelfin riveissä muutaman vuoden stintin vaikuttaneen Ace Markin kitara ulvoo mallikkaita sooloja. Tanakasti takovalla rumpali Teddy T. Rexxilla on takanaan lyhyt periodi Dingossa, mutta en keksi montaakaan, jolla ei tänä päivänä jo olisi. Bändi vakuuttaa livenä paremmin kuin muutamalla julkaisemallaan sinkulla, sillä on lupaavan kuuloisia, perinnetietoisia biisejä, ja asiallisen likaiset soundit. National Nightmare vaatii saada uusintaoton jossain pienemmässä ja vähemmän kolkossa paikassa, otollisemmassa tilaisuudessa. Sitä(kin) odotellessa. Kiitos Loud’n Live Promotions mahdollisuudesta vihdoin ja viimein nähdä kitaralegenda Ritchie Blackmore, kaikesta huolimatta. KG

Michael Monroe @ Kulttuuritalo, Helsinki 20.10.2017

Yksi koko sinänsä aika kituliaan rockvuoden odotetuimmista keikoista oli jo varhain keväällä julkistettu, Michael Monroen peräti 30-vuotiseksi venynyttä soolouraa juhlistava konsertti Helsingin Kulttuuritalolla. Lippu piti hankkia toki myyntiintulopäivänä, ideana varmistaa permantopaikka, joita tämäntyyppisissä Kultsa-illoissa on myydyistä lipuista suurinpiirtein puolet. Ja hyvissä ajoin keikka myikin loppuun, porukkaa tuntui silmä-ja korvamääräisesti tulleen ympäri Eurooppaa, jos kohta Japanistakin saakka. Michael Monroehan on nykyään joka paikassa, mieheltä on mahdoton välttyä. Ja kokolailla ahkerasti miehen nykykokoonpanokin maata kiertää, joten tilaisuuksia nähdä bändi on ollut varsin hyvin. Omasta edellisestä MM-keikasta oli kulunut jo kaksi ja puoli vuotta, mutta kyllä Kultsan juhlavedolle ensisijaisesti houkutteli pari seikkaa. Ensinnäkin luvassa oli erikoispitkä, kaksi tuntia kellottava setti, jossa kuultaisiin tiettävästi harvemmin soitettavaa tavaraa. Ja toiseksi, luvassa oli muutama yllätysvieras, joiden nimet toki salattiin lavalleasteluhetkeen saakka. Neljästä nähdystä vieraasta yksi oli ihan oikea ylläri, kahta ei olisi mahdottomasti jäänyt kaipaamaan, ja yhden olin arvannut ihan oikein.

Keikka starttasi kymmenisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin tutulla Sergio Mendesin fanfaarilla. Heti ensimmäisen biisin alkutahdeista oli selvää parikin asiaa. Ensinnäkin, bändi oli aivan hirvittävässä tikissä, rennosti soittaen, selvästikin erittäin valmiina juhlistamaan päällikkönsä kunniakasta taivalta omillaan. Eikä toki tämän orkesterin agendaan ole missään vaiheessa löysät vedot kuuluneetkaan. Toinen selviö, valitettavasti, oli Kulttuuritalon surullisenkuuluisa soundi. Tämä sali rakennettiin aikanaan kamarimusiikille, klassiselle ja mikseipä vaikkapa umpipoliittiselle laululiikkeelle, mutta ei äänekkäiden rock-konserttien näyttämöksi. Niitä täällä totuttiin järjestämään, kun ei oikein muitakaan paikkoja ollut, ja joku B-messuhalli kuulosti vielä järkyttävämmältä. Sali on, ja on aina ollut, näihin hommiin liian lyhyt ja liian leveä. Ja liian kivinen. Mutta voiko tilaa sinänsä syyttää pelkästään? Ei tietenkään. Kuunnelkaa tarkkaan, annoin miksaustiskille kymmenen biisiä aikaa saattaa potikat oikeampaan asentoon, paino sanalla KYMMENEN. Normaalistihan ekan biisin jälkeen tapahtuu jotain edistystä, ja tyyliin kolmannen jälkeen vielä pikkuisen lisähyvää. Mitään parannusta ei alkanut kuulua, vaan jopa päinvastoin. Oma raja meni kymmenentenä soitetun ”Hammersmith Palais’n” kohdalla, sitten riitti. Tuo bändin käytännössä joka keikalla soittama tuttu veto oli jo senmaailmaista puuroa, että meni vain yksinkertaisesti hermo. Tätäkö tänne on tultu Japanistakin asti kuulemaan? Vai olettaako tiski, että täällä kaikki on niin kovia faneja että vaikka lavalta tuuttaisi luupattua leikkuupuimuria särkijän läpi, niin kaikki vaan joraisivat hymy naamalla? Ok, oli niitäkin, muutama mökäöljy liikaa, ja kaikki on äärilegendaarista. Tai jos ultrafanina kuulee samat biisit parikinkymmentä kertaa vuodessa, ei ehkä osaa niin sniiduilla soundista. Mutta ei näiden varaan voi ammattimies laskea.

Myönnän, koko keikka oli ihan väärässä paikassa. Mutta se taas johtuu minimissäänkin siitä, että Helsingissä ei edelleenkään ole Kultsan kokoista keikkapaikkaa, joka täyttäisi kansainväliset standardit. Nyt kun Nosturin muutto on näköjään jäissä ja Linnanmäen vesitornin muuttaminen rockvenueksi taisi sekin tämän laman myötä hautautua hyvien ideoiden mätänevään kasaan.

Korostan vielä yhtä asiaa, en sijainnut ensimmäistä kymmentä biisiä todellakaan missä tahansa. Asiallisen etäisyyden päässä lavasta, miksaustiskin vasemman etukulman kohdalta suoraan eteenpäin kohti Monroen ja basisti Sami Yaffan väliä, eli kokemukseni mukaan ihan pikkuisen ideaalissa paikassa kuulla kaikki nyanssit, mikäli niitä oli.

Rentouttava keskikeijo ja siirtymä salin aivan vasempaan laitaan, näkyvyyden kustannuksella toki. Täällä alkoi pikku hiljaa kuulostamaan joltain, biisejä oli mahdollista jo tunnistaa ja erottaa toisistaan(!), ja muutenkin fiilis alkoi onneksi nousta. Alun halkomakone meets viritetty Pappatunturi-soundeilla oli menetetty tältä ehtoolta niinkin upeita nykyklassikoita, kuin ”One Foot Outta the Grave” (tuoreen ”The Best”-juhlakokoelman uusi raita), koko Michaelin soolourankin lukuun ottaen Top5-biisi ”Goin’ Down with the Ship” ja mainittu, lyhyen Demolition 23-vaiheen upea ”Hammersmith Palais” (1994)Oma keikkani alkoi siis biisistä numero 11, ja loppu olikin melkein pelkkää juhlaa. Bändi äärettömän kovassa lyönnissä, yleisö ihanalla juhlajalalla liikkeellä, kukaan ei töninyt, läikyttänyt, sählännyt. Oltiin yhteisellä asialla. Se tuntuu tässä maassa just tällä hetkellä viiltävän harvinaiselta herkulta.

Uusia jalansijoja vielä etsiskellessä soi Monroen kakkossoolokiekolta ”Not Fakin’ It” (1989) kolme biisiä putkeen, nimitäin ”While You Were Looking At Me”, sitten levyn nimibiisi, joka on paitsi näissä biisiseuroissa renkutus, myöskin Nazareth-cover, sekä vielä yksi illan ehdottomista huippuhetkistä, varsinaisen setin puoltaväliä kolkutellut, aivan järkyttävän rennosti ja etukenoisen heartlandisti rullannut ”Man With No Eyes”. On täysin mahdotonta päättää, onko viimeksimainittu Monroen soolouran paras biisi, vai onko se sittenkin Demolition 23-balladi ”Deadtime Stories”. Jälkimmäistä ei luonnollisestikaan kuultu tänään, se ei oikein illan dramaturgiaan olisi mahtunut.

Oli aika nostaa keikan taso vielä pykälää ylemmäs, eikä sieltä onneksi enää ollut alun tuhnuiluihin paluuta. Korostan, että bändiä ei voi mistään syyttää, bändin koko olemuksesta ja soiton tarkkuudesta näki, että lavasoundi ja monitorimiksaus tuntui olevan täysin kunnossa. Yhtäkaikki, Michael kuulutti lavalle illan ensimmäisen vieraan, se oli Dregen suoraan Tukholmasta, ja yllättäen peräti viisi seuraavaa biisiä lavalla viihtyneen Backyard Babies-miehen takuumurea kitara toi kuin toikin lisää syvyyttä keikkaan. Tässä vaiheessa stemmalaulujakin vedettiin jo viisiäänisesti, eikä sekään haitannut. Dregen-jakson biiseistä toimi parhaiten kitaristi Steve Conten kirjoittama ”Ballad of The Lower East Side”. Dregen pyöri tuttuna ja totuttuna väkkäränä kaksi päätä muita lyhyempänä ympäri lavaa.

Kun Ruotsin pieni suuri mies palasi takahuoneeseen, kutsui illan isäntä lavalle todellisen legendan, jota oli toki uskallettu stagelle uumoillakin. Nasty Suicide alias Jan Stenfors valkoisessa stetsonissaan, ja lavalla oli yhtäkkiä 3/5 kultakauden Hanoi Rocksista. Tätä oli osattu odottaa, mutta tuntuihan se silti. Semminkin kun jokainen Hanoi-mytologiansa tunteva tietää missä tunnelmissa kyseinen kolmikko on tällä samaisella lavalla viimeksi yhdessä soittanut, 3.-4. tammikuuta 1985, kun Razzle oli juuri kuollut, kun keikkaa oli  katseleva tv:n välityksellä 500 miljoonaa eurooppalaista silmäparia, kun tunteet ottivat vallan, kun Sami soitti kahta viimeistä keikkaansa bändissä ja kaikki tämä. Itselle oli myös ensimmäinen kerta nähdä juuri tämä 3/5-kombinaatio samalla lavalla. Tämän takia pelkästään täällä piti tänään olla.

Michaelin pyynnöstä Nasty viihtyi lavalla hamaan loppuun saakka, ja nykikin siinä sivussa muutaman todella maukkaan kitarasoolon. Tunteikas ”Don’t You Ever Leave Me” saatiin vihdoin käyntiin, kun Monroe malttoi palata lavan takaa, biisiin lisävieraaksi selloineen saatu Eicca Toppinen ja Nasty joutuivat ihan hyvän tovin introilemaan ja improilemaan, ennenkuin biisi saatiin käyntiin. Juuri tämä styge, juuri tältä lavalta (vaikka toistankin itseäni) ja juuri tämä biisi Nastyn ensimmäisenä vierailuosuutena, pakko sanoa että tunnelma oli erittäin kohdakkain. Ja kulunutta sanontaa käyttäen, se rockhistorian siipi, tiedättehän…

Hanoi-katalogilla edettiin, ”High School”, alakerrasta jynkännyt ”I Can’t Get It” ja ennenkaikkea komea ”Malibu Beach Nightmare” viimeistään sytytti runsaslukuisen Kultsan yleisön ja todisti, että oli miten oli, mutta kyllä jengi näitä Hanoi-raitoja aina kieli pitkällä odottaa. Normikeikoillaanhan Michael soittaa niitä varsin säästellen, yhtä tai kahta per keikka. Todellinen pankin räjäyttäjä oli se, joka räjäytti Hanoin keskuspankinkin 1984, eli ”Up Around The Bend”. Michael, Sami ja Nasse Kultsan lavalla ja ”Up Around The Bend”, yhtenä kolmesta parhaasta koskaan tästä biisistä kuulemastani liveluennasta. Olin paikalla.

Encoreita kuultiin nelisen, mutta sitä ennen piti toimittaa Michaelin keikkavakio, eli ”Dead, Jail or Rock’n’Roll”, joka otsikollisesti oli Monroelle varmaan ihan täyttä totta ja kolme todellista optiota synkkinä New Yorkin vuosina. Itse biisinähän se ei ole kovin kummoinen, rätväkkä rokettiroll toki, mutta omalta kohdalta tuntuu aina yhtä pakkosoitetulta Makkosen keikoilla. Setin päätökseen saatiin myös mukaan se neljäs vieras, Michaelin tv-kuvioista niitä seuraaville ehkä tuttu, Andrea Brosio. Encoreosuuden avasi Nastyn kitaraintrolla upeasti startannut ”Underwater World”, yksi kaikkein kovimmista Hanoi-raidoista, ja ehkä, jos valitsemaan joutuu kaikki reunaehdot mukaanlukien, Michaelin juhlaillan komein veto. Sen jälkeen ”Tragedy” ei enää tuntunut siltä kuin se olisi voinut tuntua, ja hiukan jo iänikuisen makuinen ”Taxi Driver” sitäkin vähemmän. Tämän biisin 2000-luvulla uudelleen syntynyt Hanoi Rocks soitti ainakin kaikilla niillä keikoilla, joilla itse olin katsomossa, niitä vetoja ehti olla neljä kappaletta. Tuolloin se tuli tutuksi, mutta ei ole koskaan ollut levysuosikkini. Tässä vaiheessa olikin hyvä poistua mahanalunen jalkoja täynnä kohti steissiä, liikennevälineet eivät keikkojen päättymisiä odottele. Viimeinen encorenumero jäi siis näkemättä, joten en lausu siitä mitään, nämä kaikki kuitenkin kuultiin: https://www.setlist.fm/setlist/michael-monroe/2017/kulttuuritalo-helsinki-finland-4be3332e.html

Onnea 30-vuotisesta soolourasta Suomen ainoa oikea rocktähti, Michael Monroe! Melkoinen savotta, mutta kuten mies itse spiikissään (ulkomaan vieraiden kunniaksi englanniksi, ja ihan oikein niin) totesi, tuntuu että on vasta aloittanut. Ja mikäs se siinä, jalka nousee, ääni toimii, vuorokaudessa on yhä vähintäin 24 tuntia, joten pitkää jatkouraa ja ikää. Eikä siinä kaikki, Michaelilla on nyt ympärillään aivan vähintäinkin koko soolouransa paras kokoonpano, Sami Yaffa, Rich Jones, Steve Conte ja Karl Rockfist. Jo pelkästään kolmen viime levyn biiseistä saa halutessaan niin kovan puolitoistatuntisen pystyyn, että harva pystyy. Sekin todistaa, että homma vain vanhetessaan paranee. Vannomatta paras, mutta ennemmin pian kuin myöhemmin on tämä bändi taas tarkistettava jollain ihan oikealla rokkiklubilla, jossa keikka potentiaalisesti kuulostaa alusta asti hyvältä. Not Fakin’ It!  KG

Guns N’ Roses (us) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 01.07.2017

Kitaraikoni Slash jätti Guns N’ Rosesin lokakuussa 1996, rumpali Matt Sorum huhtikuussa 1997, ja viimeisenä niittinä basisti Duff McKagan elokuussa -97. Tuolloin kyseisellä nimellä operoinut, jo nimensä lähtemättömästi rockin historiakirjojen sivuille vain viidellä albumilla jättänyt bändi, olisi pitänyt ehdottomasti kuopata. Tai vähintäinkin olisi ehkä kannattanut heittää Kalifornian hiekkaa arkulle ja aloittaa puhtaalta pöydältä, kukin muusikko omillaan. Mutta Axl Rose, bändin tarkkaan ottaen ainoa jäljelle jäänyt perustajajäsen, ikonisen falsettinen solisti ja kieltämättä korvaamattoman kova hittien kirjoittaja, päätti jatkaa. Rosen rinnalla jatkoi tuolloin ja jatkaa vieläkin uskollisesti, vuoden 1991 käsittämättömän kovasta ”Use Your Illusion”-albumikaksikosta lähtien mukana ollut kosketinsoittaja Dizzy Reed. Bassoon tuli Replacements-yhtyeestä tuttu Tommy Stinson, yksi niistä pienistä bonussyistä, miksi aikoinaan itsekin antauduin näkemään tuon aikakauden (Axl Rose’s) Guns N’ Rosesin Hartwall Areenalla Helsingissä heinäkuussa 2006. Toki ajatuksena oli ylipäätään nähdä jonkinlainen GnR-inkarnaatio, minkäänlaiseen klassisen kokoonpanon paluuseen ei kukaan kai enää koskaan uskonut. Varsinkin, kun avainjäsenten kommentit asiasta olivat mediassa kuin mediassa osastoa ”not in this lifetime”, sikäli pahasti päästettiin haavat märkimään vuosina 96-97. Ja vaikka Rose kokosikin ympärilleen ihan asiallisia muusikoita pitkin uutta vuosituhatta, ja vaikka 10 vuoden hilloamisen jälkeen saatiinkin ihan laadukas kuudes albumi vihdoin ulos (”Chinese Democracy”, 2006), niin ei bändi ollut mikään Guns N’ Roses, ollaan nyt ihan rehellisiä. Hartwallin keikasta jäi umpipaskoine soundeineen aika aamuinen maku suuhun, joten seuraavan Suomen vierailun jätinkin suosiolla väliin.

Mutta jotain tapahtui isosti kulissien takana vuodesta 2015 alkaen, ja reunion jonka piti tapahtua ”not in this lifetime”, alkoikin hahmottua. Ovi alkoi käydä bändissä, Twitteri huhuilla, lehdistö pohtia ja spekuloida, ja lopulta viime vuoden puolella Guns N’ Rosesin ”klassisen kokoonpanon”, tai siitä 3/5:n paluu oli totta. Suomessakin kovasti mainostettiin klassisen kokoonpanon paluuta, mutta muistetaan nyt että Gunnarit ei koskaan ole ollut trio, joten kyllä siitä klassisesta kokoonpanosta edelleen puuttuu perustajakitaristi Izzy Stradlin, koko bändin isä, ja rumpali Steven Adler. Asia ei mainostamalla miksikään muutu, mutta hienoa toki näinkin, että Axl, Slash ja Duff vihdoin saatiin samoille lavoille. Sotakirveet on haastattelujen mukaan haudattu, bändi lyö kiertueellaan tuloutusennätyksiä, rahaa tulee ovesta ja ikkunasta, ja takaportaan jehut puhuvat jopa uusien biisien demottamisesta. Huhumylly seuraavasta albumista jauhaa kuumana, vedonlyöntitoimistojen takahuoneissa hieroutuu käsistä nahat. Paluukiertue nimettiinkin sitten mitä osuvimmin ”Not In This Lifetime World Touriksi”, olihan kyseessä jotain, minkä ei pitänyt tapahtua. Paluu toki osoittaa senkin, että minkään, lukekaa huuliltani, minkään bändin hajoamista ei juurikaan kannata jäädä itkemään. Lopulta ne aina tulevat takaisin kuin zombielaumat pajukosta, ei toki Beatles, eikä kuolleita kukaan voi herättää, mutta melkein kaikki ne muut. Mukaan messiin ja remmiin jäivät 2000-luvun muusikoista rumpali Frank Ferrer (joka kannuttaa muuten myös The Psychedelic Furs-yhtyeessä), jo mainittu tärkeä osanen GnR-mytologiaa, eli kosketinsoittaja Dizzy Reed (bändissä siis jo vuodesta 1990, eli osa klassista kokoonpanoa, joskin epävirallisesti) ja viime vuonna mukaan rekrytty Melissa Reese (alakerran botnet, samplet ja taustalaulu), sekä jo vuodesta 2002 mukana ollut kitaristi Richard Fortus.

GnR-433x250

Suomi oli onnekas löytäessään itsensä kiertuekartalta, tämänkokoinen sirkus ei pysähdy joka kylällä. Ja koska Olympiastadion on edelleen rempassa, vuoteen 2019 asti, oli ainoa kuviteltavissa oleva paikka bändin soittaa, Hämeenlinnaan 2014 valmistunut Kantolan Tapahtumapuisto. Kaksi isoa konserttia täällä olikin jo ehditty koeponnistaa, ensin AC/DC ja sitten viime kesän Iron Maiden. Näin hämeenlinnalaisena keikkabloggarina joutuu jotenkin joka kesä, vähän tahtomattaankin jännittämään aivan perseettömän paljon sitä, että miten kotikaupunki tänä vuonna handlaa tiedottamisen ja järjestelyt, miten valtava ihmismassa viihtyy ja levittää sanaa. En tiedä, miten Kantolan tapahtumat onkin tullut otettua niin valtavan henkilökohtaisesti, enhän minä niitä kuitenkaan järjestä. Jokatapauksessa kyseessä on alueella budjaavan rokkifriikin melkoinen kesän kohokohta, ellei vähintäinkin yksi niistä.

Saavun Kantolan porteille keikkaseurueeni kanssa noin kello 19.40. On otettu neuvoa-antavat Raatihuoneenkadun viihtyisässä Oluthuone Birgerissä (suosittelen). Niin että ei tarvitse sitten alueella jonottaa yhtään mitään, eikä maksaa mistään liian lämpimästä tai kalliista. Näillä näppäimistöillä on määrä aloittaa illan kakkoslämppärin, brittiläisen The Darknessin. Se ehtiikin aloittaa, kun jumitamme turvatarkastusjonossa noin vartin. Oma vika, porukkaa tulee tänne piikkeinä, ajoissa tulijat eivät jonota. Jumittamisen syykin selviää. Noin joka kahdeskymmenes on niin naamat, lärvit, jurrissa tai turvoksissa jo näin alkuehtoosta, että eivät tahdo selvitä omin jaloin turvatarkastuksesta läpi, tai ymmärtää henkilökunnan pitkämielisesti lausumia yksinkertaisia avainsanoja kuten ”reppu”, ”litra”, ”avaa”, ”ei” ja ”ole hyvä”. Ei ihme että jonoutuu. Toinen osastonsa on selfiekeppiensä kanssa säätäjät, että mikä siinä on kun ei saa ihminen selfiekeppiä ottaa konserttiin, tai retkituolia, tai muovipussillista kaljaa tai litran viinapulloa.  Järjestävä taho ei voi sille mitään, että jengi saapuu portille ryppäinä, eikä sille että asiallisista ennakkoinfoista huolimatta jonkun on aina yritettävä säätää jotain sisäänkuulumatonta kamaa sisään. Ilolla katselenkin siinä jonottaessani roskiksesta pullojen joukosta esiin tökkääviä selfiekeppejä. Oikein. Järjestäjällä ei myöskään voi olla porteilla käytössään minkäänlaista urposkanneria, se on toistaiseksi scifiä, kaikki kalliin lipun maksaneet, joiden omat jalat portillaolohetken kantavat, on päästettävä sisään. Pakko on toki sanoa, että ruumiintarkastuksissa Live Nationilla on hiottavaa, melkein mitä tahansa saa portista läpi, kun vähän näkee vaivaa. Toivotaan, että asia korjaantuu, ennenkuin joku kuolee.

The Darkness louhii omaa settiään läpi karmaisevilla soundeilla (Michael Monroe on soittanut oman osuutensa jo aiemmin), vähillä heille suoduilla valoilla ja vaikuttaa että bändi itsekin tajuaa asiain surullisen tilan. Solisti Justin Hawkins puhelee pitkiä pätkiä mikrofoniin, sen sijaan että piiskaisi bändiään vimmaiseen ja kaikille lisänälkää jättävään lämppärikeikkaan. Mietin, miksi tällaisia slotteja edes kannattaa kiertää soittamassa. Bändi on jo aika tunnettu omillaankin, niillä on Queenissäkin soittava toisen polven (Rufus Tiger) Taylor kannuissa, ja muutama hyvä glambiisi. Miksi tuhlata motivaatiotaan Suomen suvessa? Nämä pitää toki nähdä jossain, mutta ei täällä.

Sitten alkaa odotus. Guns N’ Roses on tunnetusti yksi fanejaan epäkunnioittavimmin kohtelevista bändeistä, mitä tulee keikkojen aloittamiseen aikataulussa, tai edes säädyllisessä ajassa. Aiemmin päivällä on kuulemma ilmoitustauluilla kerrottu bändin aloittavan klo 21.00, kun aiempi ilmoittelu on luvannut 20.45. Mutta Gunnarit on bändi, jonka tapauksessa järjestäjän ilmoituksella ei ole merkitystä. Axl Rose, johon myöhästelyongelmat käsittääkseni pelkästään henkilöityvät, tulee lavalle kun haluaa, ihan sama mitä kello on. Tällä kertaa, kiltimmänkin version mukaan, odottelua kertyy kuitenkin minimissäänkin 38 minuuttia, meille alkuperäistä aikataulua otaksuneille naksua vaille tunti. Aika kitkeränkinviiltävää kommenttia ehtii lähimaastosta jo kuulua, kun jengi kuivin suin odottelee herraa bändeineen lavalle. Viimein alkaa Colt-revolveri paukkua taustan ledseinän videokuvassa, ja sehän paukkuu. Pelkään pahinta, että ne ovat kuulleet Suomen täyttävän 100, ja nyt odotellaan että revolveri paukahtaa sata kertaa. Ei sentään, ajan myötä legendaariseksi muodostunut ”Looney Tunes”-tunnari käynnistää vihdoin show’n kello 21.45.

Ensimmäinen biisi ”It’s So Easy” menee tutkaillessa, että kuka mihinkäkin asettuu. Bändiin ei sen aikana saa pienintäkään näköyhteyttä. Tuntisen odottelun aikana suoraan eteemme on asettunut kaksi ja puolimetrinen jäbä ja muutama muu hiukan lyhyempi, kuikkimiseksi menee tässä kohtaa. Keikan edetessä näkymä hiukan avautuu, ja viimeisen kolmanneksen näen peräti hyvin, kun pääsen kipuamaan kaksi senttimetriä korkemmalle merenpinnan yläpuolelle, mellakka-aidan kynnykselle. Kaikki lasketaan. Myöhäistä rypistää, mutta miksi Kantolan nurmea ei tehty nousevaksi? Se nousee ihan hiukan reunoja kohti hyvällä mielikuvituksella, mutta niin vähän että kun ihmiset eivät (vielä) ole kaikki täsmälleen tasapituisia, ei nousu käytännössä auta.

Tässä illassa hyvää on se, että tuolloisen bändin yhdessä alusta loppuun kirjoittamalta ”Appetite For Destruction”-albumilta (1987) soitetaan peräti kahdeksan raitaa. Niistä heti kakkosena kuullaan ”Mr.Brownstone”, jossa miksaustiski asettuu niille tämmingeille, millä se jatkaa oikeastaan loppuun saakka. Se tämminki on tänään ok, siitäkin kuuluu jälkinillitystä, mutta jos kaikesta lähtee nirnettämään, niin eipä hei loputon suo. Soundi on tänään ok, vähiten se on sitä Axl Rosen laulun suhteen, mutta siitä ei mene kyllä epäkrediitit valitettavasti tiskille. Rose ei koskaan ole ollut kummoinen laulaja, legendaarinen toki, sitä ei kiistä kukaan. Nyt tuntuu että miehen repertuaariin on jäänyt jäljelle vain loputon oman kasarifalsettinsa matkiminen. Äänialasta ei ainakaan enää voi puhua. Aika syö meitä kaikkia, Axl ei enää taivu siihen tuttuun lantioliikkeeseen, kaikki yritykset sinne suuntaan ovat toki sympaattisia, mutta myös hyvin surullisia. Koko iltaa leimaa ajatus, että tämän bändin kulta-aika meni jo, yöjuna porhalsi ohi niinä vuosina kun Axl väkisin pyöritti omaa versiotaan ja taikinoi yhtä ainokaista albumia kasaan 10 herran vuotta. Rosen pönäkkä olemus ja paikoin hengästynyt laulu tulevat läpi ihan tänne sadan metrin päähänkin (siltä etäisyys lavalle ainakin tuntuu).

Chinese Democracy”-albumilta kuullaan kolme raitaa, niistä oma suosikkini ”This I Love” onnistuu menemään jotenkin ihan ohi, jonkun edessäolevan niskaa yyteröidessä, toista suosikkia ”Madagascar” ei kuulla lainkaan ja platan nimibiisikin livahtaa läpilukuna ohi heti setin alkupäässä. Se kolmas levyltä kuultu biisi on ”Better”, joka ei jätä alkeellisintakaan muistijälkeä. Arvostettavaa sinänsä, että Duff ja Slash ovat ottaneet kiekon tunnollisesti haltuunsa, vaikka eivät liity siihen rahdunkaan vertaa. ”Welcome To The Jungle” käynnistää keikan vasta kunnolla, ja itsellekin tulee hetkellisesti aika hyvä nostalgiafiilis, kun samaan silmälliseen samalta lavalta hetkeksi sattuu Axl Rose, Slash ja Duff McKagan. Vaikka kaksi onkin joukosta poissa, on täällä juuri tänään oltava, menee miten menee. Sitäpaitsi, istupa 28 kilometrin päässä himan terassilla ja mieti, siellä ne soittaa, mutta en jaksanut mennä. Ei niin. Tietenkin täällä ollaan ja tietenkin tämä on tärkeää, vaikka muitakin fiiliksiä illan aikana kupolissa käy.

Ensimmäinen ihan oikea huippuhetki koittaa, kun Richard Fortus ulvottaa ”Estrangedin” komeaan alkuun. Muutenkin mies saa illan aikana ilahduttavasti soolotilaa ja osoittautuu todella kovaksi keppimieheksi. Ja tämä on toki paljon sanottu, vaikkakaan en ole ylipitkien soolojen ystävä, niin on kuitenkin selvää, että Slash on yksi maailman kovimmista kitaristeista, laji kuin laji. Omintakeinen tyyli ja jäätävän viileä toimittaminen. Fortus täydentää Gunnareiden kitaraosaston niin kovaan lyöntiin, ettei niitä muita bändissä vaikuttaneita osaa edes kaivata kuin ihan paikoin. ”Estrangedin” alkaessa pukkaa ulkomusiikillista jännää kahden metrin päässä, kun joku tuopposen tai kaksi liikaa nauttinut heavylähimmäinen kaivaa boxereistaan kiigelin esiin ja alkaa pokkana kuselle. Hetken jopa luulen, että nyt tulee kakka, mutta ei sentään. Luoja paratkoon, mitä jengiä ja millä agendalla. Kukaan ei onneksi kastu, heavyjamppa saa jatkaa hampaat suussaan, mutta on siinä suhteessa pelkästään jengin pitkämielisyyden varassa. Joku vinkkaa järjestysmiehille ja osoittaa kusikeijon väkijoukosta, mutta mitään ei tapahdu. Pakko sanoa, että omaan lipunhintaani kyllä kuuluu, että jos muiden kintuille alkaa joku urpo laatia virtsaa, niin ulos pitäisi lentää nuorisokeihään lailla.

Live and Let Dien” soidessa lavakuva screeneillä muuttuu mustavalkoiseksi. Lavan tapahtumat tulevat ihan asiallisesti kuvatuiksi, niin että keikkaa pystyy varsin takaakin jollain tapaa käsittämään. Bändin oma videokuvasto takaseinällä on lähinnä markan digitaalisaastetta, ”Rocket Queenin” eri asennoissa köyrivät luurangot ehkä jopa ihan läämintä sellaista. Kantolan tapahtuma on tälläkin kertaa Live Nationin puolelta paremmin järkätty, kuin vaikkapa Kaisaniemen ja Hietaniemen jamboreet yhteensä, ja tämä on nyt todella paljon sanottu, tiedän. Mutta hidas on Live Nation oppimaan, pakko sanoa. Kyllä ne palautelaput kannattaa ihan oikeasti lukaista joku ilta tuossa talvella läpi. Korkeampi lava? Sama juttu kuin Kaisaniemessä, tai Hietsussa, yksi neljäsosa lipun ostaneista tunnistaa bändin, muut takaavat takalinjoilla kassavirtaa. Ei hyvä.

Mainittu ”Rocket Queen” lähtee ihan ok, mutta seuraava hyvä hetki on Duffyn (ja nyt ei puhuta Duffy Terävästä) laulama The Damned-cover ”New Rose”. Miten on mahdollista, että ainakin (ja vain) omasta näkökulmastani bändi suoriutuu jotenkin rennoimmin ja parhaiten covereista? Tämä ei edes ole alleviivatusti dissi, vaan huomio, että välillä on kuin lavalla olisi taitava coverbändi, joka kuulostaa yllättävän paljon Gunnareilta, solistia myöten. Henki ja palo on poissa, bändin kollektiivinen karisma puuttuu täysin. Syrjäänvetäytyvä ja afronsa alla piilotteleva Slash ei ole sitä koskaan kantanut, eikä se Axl Rosen pönäköityville hartioillekaan valitettavasti mahdu. Se karisma siis. Ja silti, jos asiaa tuntemattomana joutuisin nimeämään Kanta-Hämeen kesäyöhön luukuttavan bändin, se olisi Slash feat. Axl Rose and Duff McKagan’s Guns N’ Roses. On toki pikkusykähdyttävää nähdä ydintrio lavalla yhdessä vuosikymmenten jälkeen, mutta illan isosykähdyttävin hetki on, kun Richard Fortus ja Slash ulvottavat lavan ylälauteella rinta rinnan Pink Floyd-klassikkoa ”Wish You Were Here”. Siinä kohtaavat bändin kaksi aikakautta, ja hetken uskoo että kaikki sotakirveet on riittävän monen jalan syvyydessä.

Slash ja Axl eivät varsinaisesti kaulaile keikan aikan, niinkuin rokkitähdillä on joskus tapana, useinkin. Duff ja Axl viihtyvät lähempänä toisiaan, Slashin ja Axlin etäisyyttä lavalla ei voi olla huomaamatta. Työpaikkana GnR on taatusti ajoittain vaikea, mutta Dizzy on toisaalta viihtynyt 27 vuotta. Varsinainen rock’n’rollin riemu ei tule lavalta läpi, vaikkakin Axl vetää ihan hyvällä asenteella. Lavan positiivisin hahmo on kuitenkin Fortus.

Illan ehkä komein laulettu veto tai perinteinen biisi, on ”Coma”, jos sallitte, Slashin ja Axlin yhdessä kirjoittama. Se ei kanna hittibiisin paineita, vaan soi rennonkomeana pitkänä puolivälin suvantona. Hieno veto. Biisin jälkeen Axl esittelee lyhyesti ja lakonisesti bändin, ja menee sitten lavan taakse vetämään henkeä. Slash aloittaa soolo-osuuden, joka pysyy ihan malttimitoissa. Sen ensimmäinen osa on ilmeinen tribuutti Chuck Berrylle ankkakävelyineen ja johnnybegoodtunnelmineen, mutta jälkimmäinen osio räjäyttää illan pankin, ainakin omilta conversensijoiltani kuultuna. Nino Rotan ”Speak Softly Love”, eli rakkausteema Kummisetä-elokuvasta ulvottaa kesäiltaan niin upeasti, että harvoin kuulee. Ja jälleen on kyse coverista, kun kulkee komeimmin. Kyseessähän on siis sama biisi, jonka Hämeenlinnan Suuri Suuri Mies Fredi lauloi aikoinaan isoksi hitiksi ”Puhu hiljaa rakkaudesta”. Jumankauta juu, Slash kaikista maailman kitaristeista luukuttaa Fredin hittiä Hämeenlinnassa, tietämättä itsekkään millä maaperällä luukuttaa. Samaan aikaan lavakameramies nappaa Slashista takaapäin komean herooisen kuvan, mies ja Gibson kirkkaissa valoissa hämäläistä koivikkoa vasten. Säteet myöhäiseen iltaan. Keikan yksi upeimmista hetkistä. Olin paikalla. Slash on kova. Kun Slash palaa soolobändeineen Härmään, aion suhtautua.

Omalta kohdalta alkaa keikan loppuliuku, joka sykähdyttää yhä harvemmin. ”Out Ta Get Me” on tässä seurassa turha rymistely, lopun varsinaista settiä upein veto on, kuinka ollakaan, ”November Rain”. Yksi koko rockhistorian hienoimmista lauluista, todellista talenttia ja neroutta osoittava biisi, tulee viimeistään todistaneeksi että—ehkä tämä ei koskaan olekaan ollut mikään maailman kovin rokkikone, mikään hard rockin E Street Band, vaan aika kuolevainen bändi, joka onnistui tekemään kolme mieletöntä ja aivan järkyttävän hyvin tuotettua albumia. Niiden nimiä ei nyt tarvitse kerrata. Illasta toiseen tällä kiertueella bändi soittaa myös Chris Cornell-tribuutin ”Black Hole Sun”, joka sekin tuntuu jotenkin omituisen turhalta, niin paljon kuin arvostankin Cornell-tribuuttia. Kerran tai kaksi heti kuolinuutisen jälkeen, mutta joka ilta koko kiertueen…

Knockin’ on Heaven’s Door” lähtee hyvillä tehoilla, mutta kyse on myös biisistä jota ei saa millään pilalle. Kappaleen sovitus ja tuotanto aikoinaan levyllä oli jotain, mikä räjäytti tajunnan, voiko tämmöistäkin tehdä, bändin oma ”Up Around The Bend”. Vaikka biisi kulkeekin hyvin, ei voi välttyä avainsanalta ”läpiluenta”. Varsinainen setti päättyy tutusti ”Nightrainiin”, kuten nykyään aina. Pian pitää mennä, ettei jää massan jalkoihin, mutta ”Don’t Cry” on vielä kuultava. Kyseinen biisi kolme viidesosaa klassisen Gunnari-kokoonpanon ajamana, tärkeää olla todistamassa. Matkalla portille soi AC/DC-klassikko ”Whole Lotta Rosie”, joka kuullaan siis näille hehtaareille jo toista kertaa livenä. Matkalla Kantolan teollisuusalueen läpi, kuuluu etäisesti ”Patience”, itselle yksi tärkeimmistä biiseistä aikoinaan, mutta henkilökohtainen konserttihygienia vaatii poistumista ajoissa. Vaikka tunnetusti Tapahtumapuisto tyhjeneekin häkellyttävän nopeasti. Encoreissa kuullaan vielä The Who’ta ja tietenkin ”Paradise City”. Näillä mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/guns-n-roses/2017/kantolan-tapahtumapuisto-hameenlinna-finland-3be4c084.html

Paljon on luvassa puhetta ja parranpauketta taas tapahtuman järkkäilyistä. Ikävä kieltämättä tuli viime kesän Maiden-konserttia, jossa yleisöä oli reilut 20 000 henkeä, ja alueella ihanan väljää, ja mahtavat näkyvyydet. Kantolan kapasiteetti ei ole 55 000 ihmistä, mutta ongelma on se, että joku jossain luulee niin. Monesti, tai monasti, kuulee myös ihmeteltävän, että miksi ulkomailla massatapahtumat sujuvat kuin rasvattu. Aina. Onko kukaan koskaan miettinyt, mikä ulkomaisen ja kotimaisen massatapahtuman yksi ihan keskeisistä eroavaisuuksista on? Yleisö. Ulkomailla ulkomainen yleisö, täällä kotimainen, kotimaisesti toimiva ja käyttäytyvä yleisö. Ja jos vaikka koko Kantolankin lentokentän kokoinen nurmi olisi yhtä anniskelualuetta, niin häiriöt vähenisivät, juominen vähenisi ja kaikilla olisi kivempaa, ynnä rennompaa. Tämä on yksi keskeisimmistä asioista, kun puhutaan ulkomaan massatapahtumien sujuvuudesta, muutaman keskikeikyän tai napanderin takia ei tarvitse ahtautua karja-aitaukseen. Ehkä jonain päivänä meilläkään ei enää tarvitse. KG

Ian Hunter & The Rant Band (uk/us) @ Nalen, Tukholma 21.11.2016

Ian Hunterin keikkaan Tukholman Nalenissa piti suhtautua jo varhain kesällä, miehen keikkakalenteri kun ihan pikasilmäilylläkin kertoi, ettei tällä(kään) kertaa Suomen vetoa ole odotettavissa. Ja hyvä oli, että tuli suhtauduttua, keikka myi jo pari viikkoa aiemmin loppuun, vaikkakaan Hunter ei Tukholmassa mikään yltiöharvinainen vieras ole. Pelkästään samaisen keikkamestan, komean 1880-luvulla avatun Nalenin lauteilla, Hunter oli edellisen kerran nähty kaksi vuotta sitten. Tukholmassahan kannattaisi ihmisen käydä kerta vuoteen muutenkin, ja puhun nyt ihmisestä yleensä, enkä pelkästään Hunterista. Omalta osalta lähtöpäätös sinetöityi onnistuneen ja naurettavan helpon lipunostotapahtuman jälkeen, kun selvisi millä kokoonpanolla Hunter kiertää. Bändissä piti nimittäin Hunterin rinnalla oleman Mick Ralphsin kitarassa, bänditoverin jo Mott The Hooplen eturivistä, bändin perustamisesta 1969 lähtien. Valitettavasti Ralphs sai marraskuun alussa sydänkohtauksen ja makaa intensiivihoidossa sairaalassa, kun luemme tätä. Mies toipunee keikkakuntoon jossain aikataulussa. Noin kuvainnollisesti Ralphsin bootseihin oli hypännyt Mark Bosch, joka tunnetaan myös Garland Jeffreysin kitaristina, ja on nähty Hunterinkin rinnalla ensimmäistä kertaa jo kymmenisen vuotta sitten. Musiikillisesti tuskin kukaan jäi Ralphsia sinänsä kaipaamaan, illan legendapisteet tietenkin putosivat muutamalla, mutta lähinnä mieli oli huonona Mott-kitaristin poisjäännin syystä.

Ian Hunter ei esittelyjä kaipaa, mies hyppäsi juuri perustetun (tai oikeammin kai kyse oli nimenvaihdoksesta) Mott The Hooplen nokille 1969, ja viihtyi remmissä vuoteen 1974, tänään joukoista poissa ollut toveri Ralphs vuoden vähemmän (lähteäkseen perustamaan toista bändilegendaa, Bad Companya). Rytmiryhmänsä kannattelemana Mott The Hoople jatkoi vuoteen 1980. Pillien pussiin laiton jälkeen bändi on nähty parissakin eri reunionsessiossa, 2009 ja 2013. Ennusmerkit enemmille kokoontumisille, tai ainakaan rundeille, on todella huonot. Ja aina kun puhutaan Mott The Hooplesta, puhutaan glam rockin iskäbändistä, muutaman vuoden kiihkeästä stintistä, joka aloitti jotain tärkeää rock’n’rollin historiassa. Hunterin olemus, tutusti aurinkolasien taakse koko uransa ajan kätkeytyen, on ollut vaikuttamassa kokonaisiin rocksolistien sukupolviin. Maailmanluokan menestykseen ei Mott The Hoople koskaan yltänyt, mutta jos maailmassa on muutama ns. kulttibändi, niin Hoople on yksi niistä.

Ja vaikka nyt Tukholman maanantai-illassa ei suotukaan nähdä 2/5 alkuperäisestä Mott The Hooplesta yhtäaikaa lavalla, erittäin laadukasta showta kuitenkin todistettiin. Suomesta käsin paikallehankkiutumisineen keikka helposti kilahti muutaman kymmenen tärkeimmän nähdyn vedon joukkoon.

Ian Hunterin ja mainion, rinnallaan 2000-luvun alusta asti vaikuttaneen The Rant Bandin settilista oli toki kiertueen aiemmilta keikoilta tuttu ja ulkoa opettelemani. Itse en oikein ole yllätysmiehiä, keikan seuraaminen on helpompaa ja miellyttävämpää, kun suurinpiirtein tietää, mitä soitettaman pitää. Kuluneena syksynä julkaistun, tuoreimman Hunter-albumin ”Fingers Crossed” raidalla ”That’s When The Trouble Starts” lähdettiin liikkeelle. Illan soundit olivat käytännöllisesti katsoen kerralla kunnossa, alkuperäisilläkin olisi pärjätty hyvin, mutta parin biisin jälkeen potikat saatiin vielä peräti naksun parempaan asentoon. Oma sijoittuminen miksaustiskin vasemmalle kulmalle toki auttoi asiaa. Tämän taaemmas ei olisikaan ollut asiaa, varsinkin seesteisimmissä kohdissa Ruotsin rokkipoliisien hölinä takabaarin tasalla oli varsin huumaavaa. Kakkosena kuultiin yksi Hunterin isoimmista soolohiteistä, esikoisalbumin ”Once Bitten, Twice Shy”.

Alusta asti oli selvää, että Mick Ralphsin poissaolo on harjoiteltu ja hiottu mahdollisimman huomaamattomaksi, ja että The Rant Band on tiukassa iskussa. Useimmissa biiseissä Hunter itse soitti akustista kitaraa, ja hatunnosto tiskin taakse, että se myös kuului ja erottui, ja toi mainiosti keventävän lisänsä kokonaissointiin. Muutoin, kahden sähkökitaran sovittaminen oli erittäin onnistunutta, soolot maltillisen pituisia ja varsin kristillisesti keppimiesten kesken jaettu. Mutta kyllä sanottava on, että jos valitsemaan joutuu, niin makuuni maukkaammin luukutti Mark Bosch. Toisessa kitarassahan soittaa James Mastro Yhdysvaltain New Jerseyn Hobokenista, mies muistetaan 80-luvulla villinneestä collegerockpumppu The Bongosista. Muistattehan, ”Numbers With Wings” (1983)? Loput bändistä muodostaa Dennis DiBrizzi koskettimissa ja Paul Page bassossa. Sekä rummuissa, ei enempää eikä vähempää kuin legendaarinen Steve Holley. Suoraviivaisen, mutta letkeän tanakan vanhan koulun kompin taannut Holley muistetaan parhaiten Paul McCartneyn Wings-yhtyeen viimeisenä rumpalina  1978-81. Muukaan Holleyn uran soittoseura ei ole ollut vaatimattomimmasta päästä; Elton John, Chuck Berry, Julian Lennon, Ben E. King, Joe Cocker ja monet monet muut. Maestron lyönti lähti todella kovaa, mutta rennon takakenosta, niinkuin tämän polven ukkeleilla varsin usein.

Kolmantena kuultuun ”When I’m President”-biisiin tiski löysi siis vielä yhden laadukkaan lisäkierteen, ja todella kuulailla soundeilla mentiin loppuun asti. Ja hei, alan miehet, tämäkin keikka todisti, että ne soitattaa kovimpaa, jotka eivät osaa miksata. Tähän tulokseen olen tullut, tietämättä varsinaisesti mistään mitään. Mutta liian usein tuntuu, että osaamattomuus erottelevan soundin luomiseksi korvataan volyymilla. Olisihan se katastrofi, jos vuonna 1958 ensimmäiseen bändiinsä liittyneen taiteilijan keikka tultaisiin Tukholmaan asti soittamaan paskoilla soundeilla. Ei tulla, koska se ei  kertakaikkiaan käy.

Vuoden 2012 ”When I’m President”-albumin nimiraita uhkasi heti kärkeen olla yksi illan kovimmista vedoista, ja tavallaan olikin. Mutta paljon parempaa oli tulossa, biisimateriaali vain vahvistui illan mittaan. Ja todisti että Hunter on lauluntekijätaivaassa paikkansa ansainnut, ellei jopa toisaalta ole myös aina ollut hiukan aliarvostettu biisinikkari. ”Cleveland Rocksissa” Hunter istuutui toisten kiippareiden taakse ja tulkitsi sieltä käsin yhden isoimmista iskusävelmistään. Biisin, joka on peräti tuonut miehelle Clevelandin kaupungin pormestarin avaimen. Ja jota tuskin voi nykyään jättää settilistasta pois, ainakaan Clevelandissa. Hunter viihtyi koskettimien takana myös seuraavat kolme biisiä, kahden kitaran ja kaksien keybordien soundi alkoi olla jo E Street-tavalla runsas, eikä ollut nimittäin ainoa hetki, kun kyseinen bändi muistutti olemassaolostaan. Välillä Hunter kuulosti laulaessaan Dylanilta, välillä Pomolta, mutta aina kuitenkin klassisenkarhealta omalta itseltään. Upeasti rullasivat ”All American Alien Boy”, ”Fingers Crossed” ja illan ensimmäinen Mott The Hoople-raita, ruotsalaisyleisön kunnolla sytyttänyt ”Honaloochie Boogie”. Jälkimmäinen oli tässä mielettömän laadukkaassa biisiseurassa toki renkutus, mutta muutama Hoople-raita Hunterin on yksinkertaisesti soitettava joka kerta, ja ne muutamat ovat aika vakioksi valikoituneet.

David Bowiesta kertova ja tänäänkin Bowielle omistettu ”Dandy” tulkittiin asianmukaisella hartaudella, eihän ole kauakaan, kun Hunterin uralle täysin keskeinen mestari jätti meidät. Olipa nimittäin aika, vuonna 1972, kun Mott The Hoople oli lyömäisillään hanskat naulaan, odotettua menestystä kun ei oikein ollut näköpiirissä. Hätiin ehätti bändin livenä nähnyt ja meiningistä diggaillut Bowie, joka tarjosi ratkaisuna omaa biisiään ”Suffragette City” bändille vielä viimeiseksi oljenkorsisingleksi. Biisi ei kuulostanut Hunterin korvaan riittävän hyvältä, joten mitä teki Bowie? Istui lattialle lootusasentoon, otti kitaran käteensä ja luonnosteli siinä Ian Hunterin silmien alla, muutamassa minuutissa biisin, joka muutti kaiken. Biisi oli ”All The Young Dudes”, maailmanlaajuinen hitti joka antoi Hooplelle jatkoajan ja pelasti kenties Hunterin rock’n’rollille.

Hartaudesta puheenollen, Hunterin pitkäaikaiselle kitaristikumppanille Mick Ronsonille (ex-David Bowien The Spiders From Mars) omistettu, ja tämän muistoksi kirjoitettu ”Michael Picasso” vasta hartaana soikin. Pitää kuitenkin muistaa, että tämä on vakio-ohjelmistoa, ja soitetaan joka ilta. Silti Hunter sai biisin aitoa menetyksen tuskaa täyteen ja koko bändi otti hartauden itseensä. Mark Bosch nykäisi keväällä 1993 vain 46-vuotiaana pois otetun Ronsonin muistolle aivan käsittämättömän kauniin soolon. Illan upein veto oli kuitenkin erittäin springsteenisti ja e-streetisti rullannut ”Shrunken Heads” Hunterin samannimiseltä 11. sooloalbumilta (2007). Bändi oli tähän vaiheeseen iltaa virittänyt itsensä huippukuntoon ja soi todella komeasti yhteen. Vain encoreissa kuultu, pitkänä versiona soitettu ”Life” uhkasi edellisen asemaa illan parhaana numerona. Varsinainen setti päättyi hymyt huulilla vedettyyn letkeään biisikaksikkoon, ”23A Swan Hill” ja Mott The Hooplen keväällä 1973 sinkkuna julkaisemaan Velvet Underground-coveriin ”Sweet Jane”. 

Hyvällä jalalla liikkeellä ollut, ja noin 400 henkeä vetävän Nalenin loppuunmyynyt ruotsalaisyleisö vaati encoreita äänekkäästi, ja sai kolme, tai oikeastaan kolme ja puoli. Ensin Hunterin yksin Mott The Hooplelle vuonna 1972 kynäilemä sinkkuhitti ”All The Way From Memphis”, sitten viiltävän kaunis ”Life” ja tietenkin pakollinen ”All The Young Dudes”, jota taatusti moni oli tullut kaukaakin kuulemaan. Ja toki, tärkeä biisi kuulla edes kerran Hunterin esittämänä, mutta tänään biisi muiden joukossa, niin vahvaa on kuitenkin Hunterin oma soolotuotantokin. Toki ”Dudesista” sai oikein ankaran, monen päivän korvamadon. Lopuksi Hunter toivotti vielä hyvää yötä Leadbellyn ”Goodnight Irenen” myötä, kuten keikoillaan on tavaksi tullut. Biisistä tosin kuultiin vain ensimmäisen säkeistön maistiainen, niin että sanoma tuli selväksi.

Jo peräti 77 täyttänyt Ian Hunter totesi myös, että ”see you next time”. Arvostan, enkä edes epäile yhtään, sikäli timmissä kunnossa mies on itsensä pitänyt. Tarkoittaako ”see you” enää ikinä Suomea, sen varaan ei ehkä kannata laskea. Muutenkin voisin paasata viikon siitä, kuinka moni hieno maailmanartisti jättää tulematta Suomeen, ja ulottaa kiertueensa maksimissaan Tukholmaan. Tai siis nimenomaan sinne, Suomeen tulo lienee toki kallista ja ylimääräisen kiertuepäivän syövää, mutta kyllä meidän epäuskoisilla ja pelokkailla keikkajärjestäjilläkin on pakko olla jotain tekemistä asian kanssa. Sitä todistaa pelkästään se, kuinka harva tärkeä ruotsalaisartisti täällä käy, ja kuinka harvoin. Tai pelkästään Nalenin kansainvälisestä ohjelmistosta ennen joulua voi poimia Nick Lowen, joka ei ”juuri nyt tällä rundilla poikkea Suomeen”, vaikka liikkuu todella kevyesti, ja varmasti varsin inhimillisillä kustannuksilla. Alkukesästä Suomeen saadaan ihan asiallisia artisteja, kun samaan aikaan tapahtuu vaikkapa Sweden Rock, mutta syyskuusta joulukuuhun Tukholman keikkakalenteri on masentavaa luettavaa. Joka toinen ilta tunnin lentomatkan päässä esiintyy joku pakollinen artisti, ja niistä puolet ei ole koskaan ollut Suomessa, eikä koskaan tule. Nytkin Södermalmin sähkökaappeihin ja syöksyputkiin liimatut ja silmiin pistäneet Men Without Hats-keikkajulisteet kuorivat ns. nahan päältä. Mutta tavallinen kuluttaja voi tehdä aika vähän, korkeintaan nousta pari kertaa vuodessa lentokoneeseen.

Ja vielä, on kiitettävä keski-iältään itseäni varttuneempaa ruotsalaisyleisöä. Ei tönimistä, ei kaljan kaatelua kaverin rinnuksille. Toki oli maanantai-ilta, mutta silti. Kenenkään ei tarvinnut olla niin tuhannen päissään, narikkajonot purkautuivat häkellyttävällä vauhdilla, mutta kohteliaassa ilmapiirissä, ja alun ulkona jonottaminenkin oli suorastaan leppoisaa. Nalen osoittautui mahtavaksi keikkapaikaksi, jonne on päästävä uudestaan. Kauniisti restauroitu 1880-luvun nöjespalatsen soi upeasti ja tuntui loppuunmyytynäkin väljältä. Suosittelen tsekkaamaan itse. KG

Twisted Sister (us), Metal Church (us), Maj Karma, Stam1na, Reckless Love @ Porispere, Pori 05.08.2016

Suistomaa soi, kuudetta kertaa nyt järjestetty Porin Kirjurinluodon Porispere-festivaali tukevoittaa vuosi vuodelta asemaansa kesän festarikartan tärkeänä ja persoonallisena osana. Tänä vuonna itselleni mahdollistui olla paikalla vain perjantaina, mutta sitäkin kovempia täkyjä oli taas Porispere heittänyt ohjelmistoonsa: viimeistä kertaa Suomessa soittava heavylegenda Twisted Sister ja toinen muuten vain harvinainen vieras Metal Church, riittivät lähtökynnyksen ylittämiseen enemmän kuin mainiosti.

Matkalla Poriin satoi vettä kuin sääjumala Estherin perseestä, liikenne hidastui ja kun tien päällekin oli lähdetty hiukan vaiheillen, totesimme keikkaseurani kanssa, että päälavan klo 16.30 korkkaava Diablo tulee jäämään näkemättä. Itse ehdin mukaan viimeiseen biisiin, enkä nyt käytä tilaisuutta lausua Diablosta mitään yhden biisin perusteella. Bändin tuore albumi on kovin hehkutettu ja paluukin vuosien tauon jälkeen tärkeänä nähty, joten jengi ei voi olla täysin väärässä. Itse kuuntelin bändiä varsin paljon ”Renaissance”-kiekon (2002) aikoihin, jolle olin mukana synnyttämässä peräti musiikkivideotakin, mutta sitten oma into hiivahti ja pian sen jälkeen alkoi 7 vuoden levytystauko, bändillä siis. Vaan nythän tuo on paluu tehtynä, tilaisuuksia tarkistaa orkan nykymoodi tullee lisää.

Sitten Tuulivoima-lavalle ja takabaarista iltapäivän ensimmäinen kylmä keskiketterä, autolla liikkuvalle festarivieraalle kebardien siepominen on insinöörilaji, hyvät hermot ja lyhyt matematiikka riittävät kuitenkin kohtuulliseen lopputulokseen pääsemiseksi. Takalinjoilta tuli siis pääosin yyberöityä Reckless Love, jonka näin nyt toistamiseen vuoden sisään. Ja mikäpäs se siinä, bändillä on uusia kovia biisejä heittää heti setin kärkeen, aina yhtä rento ja ammattimainen ote, sekä päivän hetkestä täysin riippumatta erittäin vastaanottavainen yleisö.

Solisti Olli Herman kiittää kaikilla keikoilla faneja bändin jätkien unelman konkretisoimisesta, mikäpä bändi voisi kiertää tyhjille saleille. Kuopion unelmatehdas laittoi nytkin hyvän kiertämään ja soitti Kirjurinluodon teltassa erittäin hyvällä sykkeellä, eikä setissä ollut yhtään turhakemelodiaa tai huonoa biisiä. Tätäkin bändiä voi arvostella, mutta ponnistakaa itse Kuopiosta ja hoitakaan itsenne Los Angelesiin keikalle, niin mietitään sitten uudestaan. Ja mitä hullua, varsinkin naispuolinen ja naispainotteinen yleisö tuntui diggaavan. Näiden show’ssa jokainen paikalle laittautunut lady voi hetken olla ”randy scandinavian girl (northern looks incredible when you’re with randy scandinavian girl)” ja ”beautiful beautiful bomb, made of dynamite”. Mikä ongelma? Ja vaikka ihan jokainen sointukulku ei välttämättä olekaan Reckless Lovella ihan kaikkein ainutlaatuisimman kuuloinen, niin eletään vuotta 2016, kaikki popmusiikki on jo sävelletty moneen kertaan. KISSin Paul Stanleykin antoi juuri ”anteeksi” Bruce Springsteenille, vaikka totesikin muutaman Pomon biisin kulkevan erittäin lähellä ”I Was Made For Lovin’ You Babyn” melodialinjaa.

Helmikuussa ilmestyneen”InVader”-nelosalbumin raita ”We Are The Weekend” rullasi aivan järkyttävän hienosti, oli otettava muutama askel edemmäs. ”Edge of Our Dreams” ja kakkoslevyn ”On The Radio” kulkivat ehkä naksun kaikkia muita mallikkaammin, mutta sanottava on, että yhtään huonoa tai löysää hetkeä ei Recklessin vedossa ollut. Vastaanpanematonta settiä, monessakin mielessä. Olisi kandennut Metal Churchin ukkojenkin olla ottamassa mallia, miten rokkia soitetaan (aiheesta lisää tuonnempana). ”Hot”-hitin kohdalla Ollille tuli tunnetusti niin hiki, että olihan se otettava paita pois. Ja mikäs siinä, kun kerrankin on joku jolla on jotain näytettävää. Paidalla tai ilman, näiden keikoillehan saattaa joutua vastakin. Kova bändi.

Porispere 2016

Murkinatauko, jonka aikana paitsi nuori Sanni esiintyi bändeineen pää-eli Lokki-lavalla, niin myös me keikkaseuran kanssa lähinnä pohdimme, että kuka keksi nasaalin? Oliko se Nylon Beat, joka antoi luvan laulaa nenästä? Miksi Sanni esiintyy täällä? Osaako Sanni soittaa jotain instrumenttia? Kuka keksi, että Sannin radiohitissä pitää sanoa vittu, niin että nyt jokainen eskari-ikäinen fani on pakotettu saamaan tietää, mikä on vittu. Kysymys toisensa perään poukkoili päässä. Niin vähän vastauksia.

San Franciscossa vuonna 1980 perustettu Metal Church nauttii raskaan rockin kronikoissa mainetta erittäin tärkeänä bändinä vaikkapa thrashmetallin kehityskululle. Eikä Porisperen telttalavalla heitetty keikka sitä voi heiltä ottaa pois. Bändi oli itsellekin ehdoton kakkostyypin syy tulla tänä vuonna Poriin, mutta aiheutti kyllä senmaailmaisen pettymyksen. Keikan kompaktiudessa tai settilistassa ei ollut mitään vikaa. Yleisön vastaanottokin oli todella suopeaa, paikalla oli montakin kourallista tosifaneja ja meininki muodostui hyväksi. Omalla kohdalla en kuitenkaan syytä ruokailun jälkeistä masennusta, osaan erottaa sen puolihuolimattomasta keikasta. Lukemattomilla listoilla yhdeksi maailman parhaista metallikitaristeista kanonisoitu Kurt Vanderhoof (ainoa jäljelläoleva perustajajäsen) sooloili epätarkasti, ei tahtonut pysyä omien soolojensa kyydissä. Muutenkin koko bändin soitossa oli epätarkkuutta ja epärytmiikkaa. Kuulivatko ne toisiaan huonosti? Enpä usko, koska mitään kommunikointia en nähnyt monitorimiksaajan suuntaan, ja muukin tyytymättömyys loisti poissaolollaan. Bändillä oli hauskaa ja hyvä meininki.

Solisti Mike Howe (mukana vuodesta 1988 ja tärkeästä kolmosalbumista ”Blessing In Disguise” alkaen) kiitteli vuolaasti yleisöä useammassakin välissä, mutta jotenkin epäaidon tuntuisesti. En tarkoita, että metallisolistilla olisi pakko olla Urho Tulitukka-tyyppinen haba ja kolmemetrinen teutonifleda. Ei, eihän hauis tai tukka muodosta ääntä. Mutta Mike Howe ei missään määrin sovi metalliyhtyeen nokille, eteenkään tilanteessa, jossa bändin kollektiivinen karisma puuttuu täysin. Karisma, jota Vanderhoofista ei ole kantamaan. Howe ei vain näytä, vaan myös tuntuu valkeakoskelaiselta zumbaohjaajalta, ja se häiritsi itseäni jopa bändin epätarkkaa soitantaa enemmän. Sorry siitä ja kaikesta muustakin, mutta aina ei vain uppoa. Sanottava on myös, että olin odottanut kieli märkänä Metal Churchin keikkaa sen julkistussekunneista lähtien, joten ei jäänyt nyt siitäkään kiinni.

Olin paikalla, kun setin loppuliu’ussa Metal Church louhi ”Beyond The Black”, tärkeä hetki olla läsnä. Parhaiten tänään kulki kuitenkin tuoreimman ”XI”-levyn raita ”No Tomorrow”. Toisin sanoen biisi, jota näistä kaikista on vähiten soitettu. Viimeisenä kuullussa ”The Human Factor”-biisissä Howe revitteli kuin ei olisi huomista, ilmeisesti mies oli jännittänyt äänensä kestävyyttä koko keikan mitalla, siksi iso ero oli Miken ulosannissa loppubiisissä, kun hävittävää ei enää ollut. Mike Howe totesi vielä mikrofoniin, että toivottavasti näemme pian. Erittäin samaa mieltä, aion olla paikalla ja antaa tälle merkittävälle pioneerijoukkojen soittokunnalle huolella uuden mahdollisuuden. Bändi veti nämä: http://www.setlist.fm/setlist/metal-church/2016/kirjurinluoto-pori-finland-73fcae19.html

Päällekkäisyyksien takia jäi tällä erää näkemättä Penniless-mies Ossi Alisaaren turkulaisponnisteinen Salaliitto, mutta se on ehdottomasti tsekattavien pitkällä listalla, kunhan vain tilaisuus koittaa. Bändistä, ja nytkin sen Porispere-vedosta, on kuulunut pelkkää hyvää.

Pettymystä Metal Churchin isosti odottamastani keikasta ei kyennyt paikkaamaan päälavan Stam1na, johon itsellä ei ole koskaan ollut oikeastaan minkäänlaista suhdetta. Eikä paikannut liioin anniskelualueella nopeasti kiedottu illan kakkoskeijo. Oli kuitenkin edes yritettävä lähestyä Stam1naa—josko nyt, Porin pyhällä suomirockin suistomaalla ymmärtäisin, mikä Lemin Pantera on närhiään ja muniaan. Mutta kun ei ymmärrä, ei ymmärrä. Kovan luokan toimittamista, taitavaksi hiottua yhteissoittoa, helketin hyvät soundit ja loppupäätä kohden myös hyviä melodioita. Mutta, en ole kohderyhmää.

Vaadittiinkin seuraava veto, Harjavallan Killing Joken huikea tuntinen telttalavan tunnelmassa, että saatoin muotoilla asian ääneen: Maj Karma on ainoa suomeksi laulava tai laulanut raskasorkesteri, jota olen vilpittömästi koskaan ymmärtänyt, sietänyt ja diggaillut. Muu on mennyt ohi, vähän jopa valitettavasti. Näin aikoinaan liudan Helsingin keikkoja Maj Karman Kauniilta Kuvilta, kun tuttu mies oli noina vuosina miksaustiskin takana. Niiltäkin keikoilta on muistona tinkimätön toimittaminen, hillitön tummanpuhuva postpunk-groove, ja itseironinen omien tekemisien ymmärtäminen, koko ajan liian vakavat karikot kiertäen.

Herra Ylppö tietää mistä laulaa, ja on laittanut paperille vain sanoja, joiden takana voi seistä. Kimmo Kuritun ja Häiriön mustanpuhuva ja kierteinen svengi on ihan omaa luokkaansa tässä maassa. Maj Karma debytoi vihdoin Porisperessä järjettömän kovalla vedolla. Kesän festariputki päättyi rennoissa merkeissä, lavalla tyhjenneltiin Jack Daniel’s-pottua. Viimeisessä biisissä lavalle kutsuttiin joukko faneja joraamaan, ja annas olla kun jengi keksi mainitun Daniel’s-halon.

Maj Karma piti peräti seitsemän vuoden levytystauon, katosi kartalta. Mutta kun teki paluun, teki sen laadulla. Tuore albumi ”Peltisydän” on erittäin hyvä, sen raita ”Sotaa ei tule” avasi keikan aivan maagisella tavalla. ”Telekineesi” oli uudelta levyltä niin ikään keikan kohokohtia. Ja sitten ”Ukkonen”, ”Paina” ja ”Rukous”. Jengi lauloi mukana, liiteri oli täynnä. Maj Karma, pitkää ikää. Tämän bändin keikalle voi edelleen huoletta mennä myös lähitulevaisuudessa milloin vain. Ja menenkin. Näin tänään: http://www.setlist.fm/setlist/maj-karma/2016/kirjurinluoto-pori-finland-7bfcae18.html

Maj Karman takia pelkästään kannatti tulla Poriin asti. Mitä vielä? Ai niin, Twisted Sisterin kaikkien aikojen viimeinen Suomen keikka. Vuonna 1972 perustettu heavy metallin pioneeribändi on päättänyt lopettaa saappaat jalassa, kunniakkaasti ja kerralla. Porin jälkeen jäljellä on viisi show’ta, homma päättyy näillä näkymin lokakuun alussa New Jerseyssä, bändin alkuperäisellä kotikentällä.

Solisti Dee Snyder, heavyrockin Randy The Ram, kaikkien heavyhemmojen kruunamaton motherfucking äiti ja isä yhtäaikaa totesi alun puheessaan, että kaikki ne valehtelivat meille: Ozzy, Scorpions, Judas Priest ja monet muut. Uhosivat lopettavansa, mutta kiertävät yhä. Twisted fucking Sisterin tapauksessa on kyllä huomattavasti helpompi uskoa lopulliseen lopettamispäätökseen, ja sen pitävyyteen. Kuin vaikkapa nyt yhteenkään lauseeseen koskaan Ozzy Osbournen suusta. Mutta siis toivoa sopii, että nämä olivat ihan oikeat jäähyväiset. Sen verran haikeaksikin meni keikan kestäessä, että toivon todella.

Bändin ainoa perustajajäsen, kitaristi Jay Jay French uhosi Satakunnan Kansan haastattelussa, että illan show on kovin mitä todennäköisesti koskaan kukaan meistä tulee näkemään. No niin. Mies itse tuotti vähiten show’ta koko iltana, homma lepäsi täysin Dee Snyderin harteilla. Mutta silti, ei French täysin väärässä ollut, show kilahti omaan Top20:een kohtuullisen vaivattomasti, ja uskokaa kun sanon, että siellä on tiukkaa. Siis siellä Top20:ssä. Tai siellä nyt ainakin.

Setti oli hittipainotteinen, niinkuin jäähyväisten kuuluu ollakin. Deellä oli runsaasti aikaa myös huudattaa yleisöä ja jutella pitkiä pätkiä. Bändillä oli hauskaa, yleisöllä vielä hauskempaa. Nämä on oikeastaan hetkiä, joita on puolimahdotonta selittää. Näissä pitää olla paikalla, sillä tämä tunnelma ei koskaan palaa, Twisted Sister ei koskaan palaa. Sattui myös olemaan kitaristi Eddie ”Fingers” Ojedan syntymäpäivä, mutta Dee ei suostunut että lauletaan lälly ”Happy Birthday”, vaan tietenkin ”We’re Not Gonna Take It”, joka oli juuri kuultu muutenkin pitkän hartaana versiona.

Twistareiden kaikkein tunnetuimman hittibiisin lisäksi illan ehdottominta pelkkää juhlaa olivat ”I Am (I’m Me)” ja edesmenneille sankareille Jimmy Bain, AJ Pero ja Lemmy Kilmister omistettu häkellyttävän kaunis ”The Price”, johon Fingers Ojeda luukutti todella upean soolon. Bändin pitkäaikainen ja legendaarinen rumpali, blood brother AJ Pero kuoli reilu vuosi sitten, nyt kannujen takana paikkasi itse Mike Portnoy, fakta joka nosti näiden monttubileiden rockhistoriallista arvoa entisestään arvaamattoman paljon. Portnoy malttoi olla myös kihistelemättä ja kolistelematta, veti niinkuin Pero olisi vetänyt. Ja tunnettu fakta on myös se, että Pero oli kuin varmuudeksi ilmoittanut bändille, että jos hänelle joskus jotain sattuisi, niin ottakaa Portnoyn poika paikkaamaan.

Twisted Sistersin viimeinen keikka Suomessa oli yksi hillittömimmistä rockjuhlista koskaan, joita olen todistanut. Ei maailmankaikkeuden ehkä kovin keikka sinänsä, mutta rock’n’rollshow, joka ei ehkä koskaan unohdu. Juuri niinkuin Jay Jay French lupasi, mies joka ei koskaan valehtelisi Satakunnan Kansalle. Tämän rock’n’rolljuhlan tuomisesta Suomeen, suuri hatunnosto Porisperelle. Viime kesänä jäähyväiset Nuclear Assaultille, entä ensi kesänä. Kiitos, ja hyvästi, Dee, Jay Jay, Eddie ja Animal Mendoza. Iso pala rockhistoriaa on lokakuussa paketissa, vain 15 jäähyväisshowta bändiltä joka on urallaan soittanut 37 maassa, olimme onnekkaita. Lupaamme pysyä nälkäisinä! Näillä biiseillä saatettiin TS ikuisuusmatkalle: http://www.setlist.fm/setlist/twisted-sister/2016/kirjurinluoto-pori-finland-63fcae1b.html

En ole kuullut vielä keneltäkään poikkipuolista sanaa Porisperen järjestelyistä. Paljon on siis onnistuttu tekemään oikein. Keskeisintä on nyt olla nostamatta yleisömääriä. Nykyinen posse mahtuu Kirjurille mainiosti, toivottavasti se riittää. Erityismaininta saaren iltavalaisusta, puhelimien latauspisteistä, myöhään illallakin jonoutumattomista myyntipisteistä, päälavan soundista, järjettömän ystävällisestä henkilökunnasta, ja monesta muusta seikasta, jotka tekevät Porisperestä ainutlaatuisen. Ensi kesään. Toi. KG

W.A.S.P. (us), Free Spirit @ Pakkahuone, Tampere 11.10.2015

Maailma muuttuu, ja me sen mukana. Pitkin 1980-luvun menestysvuosiaan Blackie Lawless ja johtamansa W.A.S.P., olivat jatkuvasti PMRC:n (Parents Music Resource Center) hampaissa, ja järjestön ankarimman syynin alla. Jokaisessa W.A.S.P.-julkaisussa oli takuuvarmasti tättähäärien tarra varoittamassa julkeista lyriikoista, toisinsanoen kannustamassa niitä levyn sisäpussi kädessä, sivistyssanakirjan kanssa yytsimään. Syynä haluun pyyhkiä Blackie pois silmistä ja bändikartalta, olivat tietenkin sanoitukset, joissa ”fuck” ja ”animal” oli sijoitettu samaan lauseeseen, mutta myös Blackien äärettömän likaisella tavalla androgyyni hahmo, niveliin kiinnitetyt sirkkelinterät, musavideoiden pitkätissiset pötkylät ja arvuuttelu siitä, mitä bändin kryptisen nimen takaa paljastuukaan. Tuolloin, niinkuin nytkin, fundamentalistit kyllä keksivät pilkun nussittavaksi, ellei se satu valmiiksi olemaan viilattavissa.

Vuonna 2015 Blackie Lawless, raskaspoljentoisen glamin kruunaamaton Musta Köksä, johtaa edelleen W.A.S.P.-yhtyettä, sen ainoana jäljelle jääneenä kultakauden jäsenenä. Enää eivät lappuhaalaritädit liimauta tarroja levynkansiin. Blackie uskoo nykyään Jeesukseen. Voihan toki olla, että Jeesuskin pelimiehenä uskoo Blackiehen, mutta ei vain tee levyjä asiaa ilmentämään.  Tuoreen albumin nimi on ”Golgotha”, ja sen kansitaiteessa ollaan itse asiassa. Kiertuelogossakin on aivan pokkana orjantappurakruunu. Sydän syrjällään piti siis tietyssä mielessä jalkautua periaatteessa hyvinkin rakkaan orkesterin Pakkahuoneen keikalle, itse kun en juuri yhtään usko kristinuskon ja rock’n’rollin kykyyn jouhevalla tavalla yhdistyä. Illan edetessä, kolmas näkemäni W.A.S.P.-veto osoittautuu lopulta kuitenkin parhaaksi kaikista.

Eikä illan eteneminen ”tervetuloa W.A.S.P.:in show’hun, tervetuloa kotiin”-fiiliksiin oikeastaan ota kuin vaivaiset kolme biisiä alusta. Sitten taas loppukeikka onkin pelkkää juhlaa, niinkuin Tampereella päin sanotaan. Homma käynnistyy tutusti ”On Your Knees”-käskytyksellä, kuten aina. Samalla avausbiisi etabloi illan soundit, jotka aluksi masentavat hieman, mutta ihmisellehän tottumus on toinen luonto. Alun biisitrion aikana myös soolokitaristi ja Suomen ystävä Doug Blair tuntuu olevan jotenkin pimennossa, mutta tämäkin homma korjautuu, kun show saadaan kunnolla raiteilleen. Kakkosena kuultava ”Inside The Electric Circus” kärsii ehkä eniten puuroisista soundeista, mutta sen jälkeen kuultavassa The Who-coverissa ”The Real Me”, äänenpaine asettuu illan ihan siedettävälle lopputasolle. Mainittu lainastyge todistaa The Whon parhauden puolesta, mutta myös Blackien covertyylitajun; lopulla settiä kuullaan lisäksi Ray Charlesin ”I Don’t Need No Doctor”. Molemmat raidat ovat jo vakivieraita W.A.S.P.-keikkojen setissä.

Sitten aletaankin päästä itse asiaan, ”L.O.V.E. Machine” rouhii juuri niinkuin kuuluukin, rumasti, likaisesti, waspisti. Omien keikkojeni toivebiisi, joka toki soitetaan aina, ennenkuin kukaan edes ehtii toivoa. Parista asiasta olen Blackien kanssa eri mieltä, tälläkin keikalla. Miksi pyörittää taustan videoscreeneillä pätkiä 80-luvun keikoista, joissa soittaa mm. nuori tukkakuningas Chris Holmes, joka ei ole vaikuttanut bändissä 14 vuoteen. Miksi näyttää pätkiä iänikuisista MTV:n tissivideoista, ja niissä palloilevasta nuoresta itsestään? Yhtä hyvin voisi jättää nostalgian himaan, ja olla ylpeä omista biiseistään pelkästään, ja nykymuotoisesta, ”nuorekkaasta” W.A.S.P:sta. Tämä bändi on sota, joka kaipaa vain yhtä miestä, ja se on Blackie.

Tuoreelta albumilta kuullaan kolme biisiä, niistä ensimmäisenä huikean komea kunkkuraita ”Last Runaway”, biisi joka nostaa W.A.S.P.:in bändinä suorastaan uudelle tasolle, samoin tämän keikan. Bändi on edelleen vahvasti pelissä mukana, julkaistessaan lokakuussa 2015 ”Golgothan” kaltaisen, rautaisen kokonaisuuden. ”Last Runaway” soi komeana, toki waspisti rouhittuna, heartland rock-klassikkona jo syntyessään. Samoin keikan suvantohiturina kuultava ”Miss You” todistaa, että Blackiella on ilmiselvästi uusi vaihde silmässä, eikä tätä bändiä ole mitään syytä telakoida vielä vuosiin. Kovin moni muukin pitkän linjan artisti on aivan hiljattain julkaissut parhaan albuminsa aikoihin, se kertoo vähintäinkin kilpailun kiristymisestä. Kun levyjen myynti on mitä on, keskinkertaista ei kannata pihalle laittaa, ja ruvelle kilpailtuja kiertuemarkkinoitakin on asianmukaisempaa promota vuosikymmenen platta vyön alla. Spotifysta, CD:n kuolemasta ja levymyyntien romahduksesta seuraa paljon hyvääkin.

Vuoden 2009 ”Babylon”-albumilta settilistaan on jäänyt ”Crazy”, johon Doug Blair nykäisee illan ensimmäisen mainitsemiskynnyksen ylittävän soolon. Blair nähtiin bändin riveissä ensimmäistä kertaa jo 1992, kun Chris Holmes sai kesken kiertueen kenkää, mutta vakituisemmin Blair on luukuttanut Blackien rinnalla viimeiset yhdeksän vuotta. Energisesti tänäänkin vetävä basisti Mike Duda on ollut mukana jo häkellyttävät 20 vuotta. Tällä kiertueella rumpupatteristoa miehittää Primal Fearissa ja Annihilatorissa paukuttanut Randy Black, yhdeksän vuoden stintin W.A.S.P.:ssa kannuttaneen Mike Dupken ilmoitettua yllättäen heinäkuussa, että eiköhän tämä ollut tässä.

Varsinaisen setin päättää tänään, niinkuin tällä rundilla tutuksi on tullut, uutuusalbumin nimiraita ”Golgotha”. Tullaan siihen toiseen seikkaan, jota en Blackien kanssa jaa. Taustan videoraidalla ristiinnaulitaan ja ruoskitaan, veri roiskuu, Golgatalle nousee kolme ristiä. Blackie laulaa suoraan Jeesukselle, tässä kohtaa en enää seuraa, vaikka monikaan ultrafani ei tunnu olevan moksiskaan. Komea biisi silti, ei siinä. Doug Blair ulvottaa, kuin kuolisi huomenna. Ensimmäistä encorea bändi antaa odotuttaa kunnioitettavan kauan. Se on ”Chainsaw Charlie” ainakin Blackielle itselleen suunnattoman tärkeältä konseptialbumilta ”The Crimson Idol”. Se soi pitkänä ja eeppisenä, sitten bändi häipyy lavan taakse jälleen.

Kakkosencoreitakin odotellaan tovi, videoscreeneillä palavat kiirastulet. Blackie palaa yksin lavalle, ja soittaa muutaman soinnun ”Wild Childia”, mutta antaa ajokäskyn vasta, kun yleisö huutaa riitävän kovaa. Illan 13 biisin setin päättää tietenkin ”I Wanna Be Somebody”, jota ilman ei poistuta mistään keikkapaikasta.

Jos vaikka Lemmy ei osaakaan lopettaa kunniakkaasti uraansa, uskon että Blackie Lawless osaa, kun aika on. Mutta vielä ei ole. Uusi levy, ja bändin keikkakunto sen todistavat.

Illan ansiokkaan lämppärislotin hoitaa mainio Free Spirit Seinäjoelta, bändi jota näilläkin palstoilla olen ennättänyt kehua retostaa, perustuen orkesterin laatuvetoon viime kesän South Park Festivalilla ( https://keikkaguru.wordpress.com/?s=south+park ). Aivan yhtä kovaan iskuun ei Free Spirit tänään yllä, mutta on tämä kertakaikkiaan laadukas ryhmä. Aika moni biisi näiden kataloogista voisi olla niin ison kansainvälisen hard rock-osaajan sinkkuhittinä, etten kehtaa niin isoja nimiä tässä edes lausua. Parasta on, kun menette itse todistamaan keikkaolosuhteisiin, jos melodinen ja äärilaadukas hard rock sytyttää. Lämmittelyslotti avautuu ehkä kaikkein kovimmalla, ”All The Shades of Darkened Light”-albumin (2014) hittiraidalla ”Nights of Paradise”, kuullaan kotimaisen hard rock-historiassa liian harvan tuntema timantti ”Fever”, komea ”Far Away From Heaven” ja moni muu biisi, joka ansaitsisi isomman huomion. Rock ei ole oikeudenmukaisuuden pisnis, mutta Free Spiritillä olisi silläkin musiikkinsa puolesta paikkansa Los Angelesin alakaupungin kuumien rockluolien säihkeessä. Uskotaan ja toivotaan, että jo vuodesta 2005 jatkunut pitkän tien auraaminen vielä isosti palkitaan. KG

Europe (swe), The Vintage Caravan (ice) @ Pakkahuone, Tampere 27.09.2015

Islantilainen The Vintage Caravan on paiskonut itseään aika älyttömän huonolla nimellä, jos minulta kysytään. Mutta nimi ei bändiä pilaa, ellei bändi nimeä. Kaikki muu nimittäin jässiköillä oikeastaan onkin sitten kohdallaan. On ammattitaitoa, asennetta ja kunnianhimoa. Vuonna 2006 perustettu trio laittoi nimensä Nuclear Blastin paperiin viimevuotisen Euroopan-turneen päätteeksi. Ja sopparin kunniaksi jäbät yhteistuumin muuttivat Tanskan Sönderborgiin, lähemmäs levy-yhtiön pääkonttoria ja eurooppalaista rockelämää. Halu on siis pitkälle, ja Tampereen Pakkahuoneella kuullun kolmevarttisen perusteella sinne on kaikki edellytykset.

The Vintage Caravan louhii psykedeelissävytteistä heavy bluesia, mutta se ei retroile koska kaikki muutkin niin tekevät, se on ilmeisen tosissaan lajivalintansa kanssa. Bändi on ehdottomasti yksi parhaista viime vuosina ilmenneistä alan retkueista. Vyön alla on kolme pitkäsoittoa, ja varsinkin tuorein ”Arrival” kannattaa ottaa tehokuunteluun, jos värikkäiden sienten huuruinen, tai vain vanhan koulun pikkupsykedeelinen raskas blues maistuu. Oskar Logi Agustsson on todella kova kitaristi, Telecaster ulvoo väliin kuin Hendrixin akan pojalla, älkääkä nyt ymmärtäkö väärin. Vaikka hetkittäin tuntuukin, että basisti Alexander Örn Numason kouhaa eri bändissä kuin muut, on Islannin janttereilla homma erittäin hallussa. Nämä omalle headline-klubivedolleen Härmään pian. Tällä kertaa Caravanilla on kunnia olla paitsi ihka ekalla Suomen-keikallaan, päästä ekaa kertaa (aiemmin päivällä) saunaan, myös lämmitellä yhtä maailman kovimmista ikinä hard rock-yhtyeistä. Europe, pojat ja tytöt, Europe.

Hyvää kannattaa odottaa, silti 45 minuutin roudaustauko tuntuu liian pitkältä. Varsinkin, kun ruotsinpoika roudaa vartissa, ja loppuaika katsellaan kun savu kiemurtelee lavalla. Vihdoin yksi koko rockin historian kovimmista biisinkirjoittajista (naurakaa vaan, lukekaa huuliltani, ottakaa sanani sydämeenne, miten vaan, mutta olen tätä mieltä) miehistöineen astuu kuitenkin tullikamarin lavalle, ja alkaa karvan päälle puolitoista tuntia kellottava hard rock-juhla. Tytöt ja pojat, Joey Tempest.

80-luvun tukkajumalat ovat kaikki jo maagisista maagisimman viidenkympin rajapyykin ylittäneet, mutta ei tunnu missään. Europe julkaisi maaliskuussa kovimman albuminsa moneen vuoteen. ”War of Kings” on täynnä toinen toistaan kovempia melodioita, maailmanluokan ralleja. Voiko täsmälleen samaa sanoa, kun Whitesnake tai edes Bon Jovi julkaisevat uuden platan? Europe, naiset ja herrat, on hirvittävässä luomisen lyönnissä, hittimylly ei jumiudu. Bändin jo vuosia tarjoama flirtti raskasbluesin ja southern rockin kanssa, on nostanut sen peruuttamattomasti kuolevaisen kasariretroilun ja greatest hits-rundien Siperiassa, yläpuolelle.

Europe soittaa ylpeästi peräti kuusi vetoa tuoreimmalta albumiltaan, se tietää itsekin tehneensä kovan kiekon. Keikka käynnistyy peräkkäin platan kahdella avausraidalla, ensiksi ”War of Kings”, erittäin Dion hengessä sävelletty keskitempoinen klassikko jo syntyessään. John Norumin kermanvärinen Strato ulvoo. Kakkosvetoon ”Hole In My Pocket” mies vaihtaa mustaan Flying V:hen.

Sitten hittiosastolle, kärry täyteen ja kortti laulamaan. Omalla kohdalla illalta eniten odottamani biisi soi jo kolmantena, ”Superstisious”, vuoden 1988 ”Out of This World”-albumin avaava kuningasraita. Setin vanhin yhä mukana oleva tsibale on ”Scream Of Anger” (1984). Se tuntuu tässä seurassa hiukan oudolta rymistelyltä, ja löytää ehkä huonoimmin kodin nykyisestä settilistasta. Kiipparisti Mic Michaeli aloittaa ”Carrien” intron, ja melko täysi Pakkahuone hullaantuu. Ilma on sakeana älypuhelimia. Moni täällä muistaa ajan, jolloin käytettiin Coltin sytkäreitä ja poltettiin pikkusoosissa sormet. Älypuhelin on kätevämpi, sillä pala keikkaa tallentuu huojuvaksi muistoksi tärkeästä illasta. Maailma muuttuu, ja Europe sen mukana. ”Bag of Bones”-albumin ainoa livesettiin jäänyt raita ”Firebox”, tuntuu näissä lähtötelineissä renkutukselta. Älkää ihmeessä kuitenkaan ymmärtäkö väärin, se on nimittäin toki kovan luokan ralli sekin. Uutuusalbumin ”Praise You”-biisiin John Norum, Norjan Richie Sambora, nykäisee huikean soolon, erittäin Gary Mooren hengessä. Eikä ole illan aikana edes ainoa kerta, kun edesmennyt mestari käy mielessä. Itse en ole varsinaisesti mikään kitarasoolomies, mutta ”Praise Youn” ulvotus on näissä genreissä yksi parhaista todistamistani koskaan. Nousee mieleen häkellys Wingerin Pariisin keikalla vuosia sitten, kun Reb Beach luukutti niin, että vihdoin luukuttamisessa oli paljonkin järkeä. Liian usein kitarasoolo soitetaan, kun sellainen kuuluu soittaa.

Puhumattakaan rumpusoolosta. Sellaisen takoo Ian Haugland Gioachino Rossinin Wilhelm Tell-oopperan alkusoiton päälle, tai tukemana. Olisikohan turhin rumpusoolo sitten…odottakaas kun muistelen..en muista, mutta turha on. Muutenkin illan aikana tuntuu, että ei ole kenties Hauglandin paras keikka ikinä. Fillit ei oikein lähde, vai eikö mies harrasta niitä muutenkaan? Onko bändillä ehkä vaikeuksia kuulla rumpuja, joku käsittämätön epätahtisuus näetsen vallitsee.

Keikan loppukolmanneksella, lopullisen lähtölaskennan jo alettua, soitetaan sitten varsin vallaton hittiputki. Kuinka ollakaan. Norumin upealla ”Vasastan”-instrumentaali-introlla avaama ”Girl From Lebanon”, ja uutuuslevyn huikea ”Days of Rock’n’Roll” sen kirkkaimpina hetkinä. Täällä kannattaa tänään olla, bändi lavalla on legendaarinen Europe. Ja miettikää hetki, millä kokoonpanolla vuonna 2015. Tempest laulussa, ja pääasiallisessa biisinkirjoitusvastuussa tietenkin aivan alusta lähtien, Norum perustajajäsenenä myös. John Leven bassossa vuodesta 1981, eli kaikilla levytyksillä. Kiipparisti Michaeli ja rumpali Haugland vuodesta 1984, toisinsanoen mukana jo kuumimmassa kansainvälisessä läpimurrossa ja tärkeillä alku-uran albumeilla. Harva bändi pystyy tähän, U2:t ovat äärimmäisiä poikkeuksia. Ehkä kokoonpanon pysyvyys kertoo paljonkin työnteon ilmapiiristä, olisikohan tuo hyvä meininki ollut osaltaan myös menestyksen takeena.

Varsinainen setti päättyy 19 biisin jälkeen, Europe on tarjonnut hard rock-viihdettä joka eurolla. Mutta ilman ”The Final Countdownia” täältä ei lähdetä. Se soi Tampereen yöhön raikkaana ja vaivattomana, kuin bändi olisi juuri keksinyt säveltäneensä aikamoisen kultakimpaleen. Tätä on jyystetty tuhansia kertoja, mutta se ei saa näkyä, eikä näy. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: