Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “The Stooges”

Iggy Pop (us) @ Kulttuuritalo, Helsinki 12.06.2022

Olen kerran ollut äärettömän lähellä törmätä Iggy Popiin, ja päästä jutustelemaan niitänäitä punkin kummisedän kanssa. Nimittäin 9.syyskuuta 2007 Helsingin Hotel Kämpin spa-osaston turkkilaisessa saunassa. Iggy valmistautui eukalyptushöyryissä rentoutuen The Stoogesien viimeiseen Suomen-keikkaan, ja itse rentouduin samaisissa höyryissä miettien, miksi ihmeessä en itse ole menossa kyseiselle keikalle. Muutama kymmenen sekuntia erotti kohtaamisesta, kertoi sattumoisin paikalla ollut, Iggyn ääritimmin hahmon kylpylän pukuhuoneessa bongannut tuttu. Syyskuun 9.päivästä 2007 lähtien olen etsinyt tiilaisuutta nähdä Iggy Popin, mieluiten siinä roolissa mistä mies parhaiten tunnetaan. Rocktähtenä, livenä, keikalla.

Kesäkuun 12.päivänä 2022 koitti tilaisuus, Helsingin Kulttuuritalon permannon kakkosrivillä (kyllä, aikainen ja valveutunut lipunostaja löytyy harva se veto ihan sieltä edestä). Tuskin olin ainoa arvuuttelija, olisiko tämä puolestaan Iggyn soolouran viimeinen keikka Suomessa? Moni merkki Kultsan illassa viittasi jopa siihen, että ei välttämättä. Ensinnäkin, Iggy Pop on virein, energisin, ja tekee mitä tahtoovin 75-vuotias, jonka olen lähes millään elämänalueella bongannut, rocktähdistä puhumattakaan. Lisäksi Iggyn 7-henkinen, ja toki maestroa puolet tai enemmän nuorempi bändi symboloi jotenkin vielä viimeisen uuden alkua, kaikkea ei ole nähty. Semminkin, kun Popin viimeisin studioalbumi ”Free” (2019) edustaa jazz-ja ambientsävyineen kokeilevampaa osastoa, vielä uuden etsintää. Iggyn erittäin kovaan kiertuekokoonpanoon on ”Free”-sessioista saatu mukaan kitaristi Sarah Lipstate, alias Noveller, sekä trumpetisti Leron Thomas.

Kulttuuritalolle, tai kävijöiden kesken Kultsalle, on aina astuttava pikku varauksella. Viime aikoina mestoilla on tullut nähdyksi pelkkää laatua, mutta kuten miljoonasti olen todennut, ei Kultsaa ole rockin soittoon aikoinaan suunniteltu. Iggy Popin keikka-iltana fakta jälleen muistutti itsestään. Paikkahan on legendaarinen, täällähän Iggykin ensimmäisen Suomen vetonsa soitti vuonna 1978. Muutama vuosikymmen on ollut kuitenkin aikaa kehittää Kultsan soundia äänekkäämpääkin soittamista palvelevampaan suuntaan, mutta vähän on tapahtunut. Ymmärrämme historia-arvot jne., mutta yli 60 vuotta sirinää ja kihinää on pitkä aika, monta hukattua mahdollisuutta. Kyllä Iggyn keikalla biisit tunnisti, mutta laulusta ja spiikeistä sai jo huonosti selvää, eikä sokeampi ihminen ehkä edes olisi tiennyt kosketinsoittimien läsnäolosta lavalla. Ja kun 1400 ihmistä ei vaan mahdu jonoon sille kahden metrin levyiselle permannon kaistalle, jolla sali kuulostaa asiallisimmalta, niin noin 1380:n on oltava siltä sivussa. Ja tänäänkin koko permanto olisi mainiosti voinut olla seisomakatsomoa, ei Iggyn fanikunta nyt niin osteoporoottista ole. Päinvastoin, Iggy järkkäsi sellaiset ceccerit, että iso osa jengistä tanssi ja jorasi, jonka toiminnan tiellä ei nyt olleet kuin ne tuolirivit. On myös mainittava, että paitsi soundi, myös turvahenkilöstön toiminta oli beatlemanian ajoilta. Iggy suhtautui muutamaan lavalle nousseeseen amatööristemmalaulajaan erittäin rennosti, henkilökunta ei.

Itse keikka? Pelkkää juhlaa. Valot sammuvat täsmälleen klo 21.00 ja kitaristi Sarah Lipstate aloittaa homman soundscapella, guitarscapella, ”Free”-albumin hengessä, jolla kiekolla toimi Iggyn tärkeänä kumppanina, myös sävellyshommissa. Ensimmäinen koko bändin voimalla höyryttävä biisi on ”New Values”-albumin (1979) ”Five Foot One”. Tänään soitetaan niin isolla volyymilla ja isolla orkalla, että pian on selvää, että näillä soundeilla tullaan pitkälti menemään. Ja toki, jos laittaa kotoisassa musacornerissa soimaan vaikkapa Iggyn ”Live In LA ’73”-platan, niin tämähän kuulostaa hififirman kuunteluhuoneelta, mutta eipä tässä kai kukaan vertailua sinänsä kaipaa. Tuoreimman levyn ”Loves Missing”-tulkinta osoittaa, että Iggy on edelleen erinomaisessa laulukunnossa. Ja kyllähän pomppuisa askel kantaa muutenkin mukavasti lavan laidalta toiselle, Iggy hyppii, nyrkkeilee, poseeraa tutusti ja turvallisesti, välillä mikrofoni jöpöttäen tutusti ja turvallisesti housunkauluksessa. Siinä etumuksella, olikohan se Iggy joka tämän keksi, kun laulumikeistä tuli langattomia? Ainakaan Gene Simmons ei ole tätä temppua yrittänyt omia, vai onko ollut liian kiireinen omimaan niitä muita, mene tiedä? Iggy poseerauksineen on, kuten keikkaseurani kanssa toteammekin yhteen ääneen, yksi karismaattisimmista julkisista henkilöistä, jonka kanssa on samassa tilassa oltu. Ja hei isi, mitä se on se kehopositiivisuus? Käydäänpä Iggy Popin keikalla, helpompi selittää.

Ensimmäinen The Stooges-hitti ”T.V. Eye” räjäyttää pankin. Ikäänkuin Iggy Pop ei olisi tehnyt yhtä rockhistorian uljaimmista ja monipuolisimmista soolourista, mutta ymmärrän toki. Setti jakaantuu tänään(kin) springsteenmäisesti kahteen osaan, tulkintatavasta riippuen Iggy soittaa seitsemän encorea. Ensimmäisen setin melkeinpä komein hetki on (levylläkin) pitkä ja harras ”Mass Production”, Iggyn ekalta omalta albumilta, David Bowien tuottamalta ”The Idiotilta”. Mutta ei voi mitään, oman pankin räjäyttää kuitenkin biisikaksikko ”Lust For Life” ja ”The Passenger”, huomaan itsekin diggailevani iänikuisesti vanhoista biiseistä. Tänään Iggyn kaikki klassikot saavat kuitenkin uutta eloa ison bändin isolla soundilla toimittamana. Jos The Stooges olikin, Iggya lainaten, ”dirty poor band”, tämä ei ole. Illan dramaturgiassa oikeastaan Stooges-hiteistä ”Death Trip” löytää heikoimmin paikkansa, muuten settilista on erittäinkin mietitty, asiaa tukee se, että ”Free”-albumilta soi peräti neljä raitaa. Aika moni tämänikäinen artisti tekee euron jäähdyttelyalbumin viimeisimpänään, ja soittaa siltä pakollista yhtä raitaa puolihäpeillen. Mutta Iggy on ylpeä tuoreimmasta tavarastaan, eihän sitä muuten kannattaisi enää tehdä.

Ensimmäinen setin puolikas päättyy 13 biisin jälkeen Stooges-raitaan ”I Wanna Be Your Dog”, jossa Iggy saa täydeltä kultsalliselta lauluapua oikein olan takaa. Tässä vaiheessa keikkaa on kulunut 57 minuuttia, joten on selvää, että takaisin ne tulee. Tauko on lyhyt, ja se katkaistaan ”Sister Midnightilla”, huomaan diggailevani Iggyn vanhaa tuotantoa. Viimeisimmän levyn ”James Bond” ei voisi enempää olla kuin Sparks-kynästä ja olisi voitu kuulla täällä jo reilu kuukausi sitten. Silkkaa sparkamaisuuttaan ja tavatonta yksinkertaisuuttaan se on hieno paluu Iggyn varhaisuuteen, vaikka tuoreehko biisi onkin, sinne proto punkin aikoihin, kun koko punk-asiaa ei oltu edes keksitty. Ja jos ajat ennen punkia ja Iggyn iso osuus siellä, kiinnostelee enemmänkin, niin eipä vissiin kannata tutustua ”Please, Kill Me”-opukseen. Joka on toki jo ysärillä koottu, mutta kirjasta on asiallisia uuspainoksia ja päivättyjä versioita suomeksikin.

Iggy esittelee bändin, mutta kiitos illan soundin, ei siitä oikein selvää saa. Mutta kahdella kitaralla, kiippareilla ja puhallinsektiolla ryyditettynä bändi käy tänään kuin iso kone, loppua kohden yhä isompi kone. Stooges-hiteistä kuullaan vielä ”I’m Sick Of You” ja jälkimmäisen setin huippuhetki on hieman yllättäen saksalaisen Neu!:n katalogista poimittu krautcover ”Hero”. Ja tottakai, tunti ja 36 minuuttia kellottava huikea myllytys päättyy kuten niin usein, ellei aina: ”Search and Destroy”. Bändi jauhaa ilon kautta isollaan, trumpetti ja vetopasuuna sivaltavat terävästi, tunnelma on enemmän kuin katossa, soundipuolikin haittaa juuri tässä biisissä enää minimaalisen vähän, tämän kuuluukin kuulostaa rujolta, tämä on ”Search and Destroy”. Encoreita ei soiteta, tai tavallaan niitä tuli jo seitsemän. Iggy elää vielä, Iggy palaa vielä. Olipa hyvä Iggy törmäillä näin keikan merkeissä. Niinkauan kuin asiaa hoidetaan tällä tasolla ja tavalla, ei paljon jauhetusta rock’n rollin kuolemasta kannata olla juurikaan huolissaan. KG

Mike Watt & The Missingmen (us), Uz Jsme Doma (cze) @ Klubi, Tampere 15.05.2015

Lavalla on neljä ison vauvan näköistä jamppaa, ahtautuneina kokovalkoisiin kosmonautin alusaluihin. Kasvoista ei saa hämärässä selvää. Musiikki velloo funkin, itäeurooppalaisen kansanmusiikin, jonkinlaisen proto- tai postpunkin ja polkan väliaallokossa. Lavalla on Uz Jsme Doma, tsekkiläisen dadan ykköslyönti jo vuodesta 1985. Bändi onnistuu energisessä kolmevarttisessaan kuulostamaan kaikelta Ebba Grönista Piirpaukkeeseen, Talking Headsista Fugaziin, Frank Zappan ja Damnedin kautta. Ja meininki on koko ajan hirmuinen. Orkesteria ei edes haittaa, vaikka paikalla on Tampereen kokoisesta kaupungista 15 rokkifriikin otanta, se on tottunut myllyttämään hämyisissä luolissa salakeikkoja kommunismin aikaan, silloin kun oli parempikin olla näkemättä, ketä kaikkia paikalla on.

Prahan oudolla smurffilaumalla on takanaan seitsemän studioalbumia. Kukaan ei teknisesti ottaen, eikä tarvitse edes mennä kovin tekniseksi, ole enää perustajajäsen, mutta koskettimissa, kitarassa ja laulussa vaikuttava bändin (nykyään) yksinoikeudellinen biisintekijä  Miroslav Vanek on ollut remmissä vuodesta 1986. Vanek on maassaan arvostettu runoilija ja avantgardisti, jonka ura alkoi jo 1981 punkryhmä Fourth Price Bandissa. Renessanssisihmisenä Vanek on myös elokuvasäveltäjä, kirjailija, levytuottaja ja leffakoulu FAMUn musiikkidramaturgian opettaja.

Uz Jsme Doman hämmentävän vedon aikana tajuaa, miksi niin monet itäeurooppalaiset bändit kuulostavat siltä kuin kuulostavat. Vaikkapa nyt meille suomalaisille tutummat veljesbändit Eestistä, samoihin aikoihin perustetut, kuten Singer Vinger, Vennaskond, J.M.K.E., Röövel Ööbik ja monet muut. Puolimaissa 80-lukua alkoi esiripun raoista kulkeutua länsimaisia rocklevyjä salaa tai tuttujen kautta idässä kuultaviksi, ja monet niistä iskivät niin kovaa, että syntyi pakonomainen aalto perustaa bändejä. Paljon hyvää syntyi noina vuosina, vaikka muuten innovatiivisista ajoista ei ehkä kannatakaan puhua. Bändeillä ja tekijöillä kuten David Bowie, Talking Heads, Pere Ubu, Public Image Ltd. jne oli valtava vaikutus, ja se tausta kuuluu Uz Jsme Domankin tuotannon läpi. Bändi kuuluu olennaisesti siihen jälkipunkin ja glasnostin synnyttämään bänditsunamiin Itä-Euroopasta, johon monen noista maista koko rockperintö perustuu.

Eikä tässä kaikki, Uz Jsme Doman veto on kaikessa energisyydessään, kuviakumartelemattomuudessaan ja häpeilemättömyydessään parasta todella pitkään aikaan. Korostan parasta, vaikka tälläkin sivustolla tulee kehaistua yhtä ja toista artistia pelkästään siksi, että on oppinut välttelemään ilmiselvästi kehnoja keikkoja. Edellisen kerran Uz Jsme Doma oli soittanut Tampereella 1991, ja kuten Vanek totesikin spiikissään, kannattaa tulla (tai mennä) katsomaan bändi uusintana Tsekin maaperälle, mikäli täkäläisvierailut ovat näin harvinaista herkkua. Hehkuttamatta paras, sitä kohti, että näkee nämä kotikentällä, voi olla aika hikiset bileet.

Sitten lavalle nousee toinen jälkipunkin legenda, vuonna 1980 The Minutemen-yhtyettä perustamassa ollut Mike Watt, monissa kronikoissa maailman parhaiden basistien joukkoon ylennetty. Eikä suotta, miehen jazzahtavan funkahtava ote Minutemenin levyillä toimi innoittajana hirvittävälle liudalle bändejä 80-luvun lopulla ja 90-luvun vaihtoehtorockin aallossa. Minutemenin vaikutusta ei voi aliarvioida, eikä sen arvoa rockin kehityskaarissa vähätellä. Tunnetuin varmasti noista vaikuttuneista on ollut Red Hot Chili Peppers, jonka kokonainen albumi, vuonna 1991 kryptoniittia myynyt ”Blood, Sugar, Sex, Magik”, on omistettu Mike Wattille. (Iso ympyrä sulkeutui marraskuussa 2008, kun RHCP-basisti Flea ojensi Wattille Bass Player Magazinen elämäntyöpalkinnon.)

Tuota funkahtavan jazzahtavaa bassottelua kuullaan aimo annos Tampereenkin illassa. Wattin ja nykybändinsä The Missingmenin aloittaessa on alalattialle kertynyt sentään viitisenkymmentä asiainharrastajaa. Watt muistaakin kiittää vuolaasti ”good people of Tampere”, Miken omin sanoin siksi, että vuodessa on vain 54 perjantai-iltaa, ja valita antaa niistä yksi hänelle ja bändilleen, saa mielen nöyräksi. Mahtavaa. Tähden, tai minkäänlaisen alternativejumalan elkeet, Wattin suoraviivaisesta ja konstailemattomasta esiintymisestä muutenkin puuttuvat.

Illan kaava on selkeä. Ollaan ”Third and Thirty Opera”-kiertueella, ja soitetaan ensin alusta loppuun, ilman spiikkejä tai taukoja, Wattin viimeisin sooloalbumi ”The Hyphenated Man”. Se on Wattin neljäs sooloplatta, ja löyhästi teemallinen kokonaisuus perustuen ja inspiraationsa saaden Hieronymus Boschin (1450-1516) maalauksien hahmoihin ja hahmoista. Teoksista Wattiin eniten on vaikuttaneet ”The Garden of Earthly Delights” ja ”The Last Judgement”. Bosch tunnetaan todellisena lopunaikojen maalarina, jonka tuomionäyt ovat jälleen ja aina ajankohtaisia, loppuhenkosiaan vetelevässä, pelottavasti uskonnollistuvassa ja fundamentaloituvassa maailmassamme.

Watt itse kutsuu ”Hyphenated Mania” punkoopperaksi (miehen jo kolmanneksi sellaiseksi). Sitä se tavallaan onkin, se vain koostuu 30 lyhyestä biisistä, joiden keskikesto on puolisentoista minuuttia. Levy kellottaa 47 minuuttia ja rapiat, livenä setti laskujeni mukaan hiukan vähemmän. Biisit ajetaan läpi ilman taukoja tai mahdollisuuksia välitaputuksiin, seuraava lähtee juuri kun edellinen sammuu. Lyhyitä spoken word-kohtia kuullaan, välillä Wattin laulu on kuiskauksia, välillä huutoja. Dynamiikkaa löytyy, niinkuin oopperassa kuuluukin. Watt murjoo bassoaan kuin sen viimeisellä keikalla, rumpali Raul Morales tikkaa taustatuen. Kitaristi Tom Watson on toinen missingman. Trio soittaa osin toisiinsa päin kääntyneenä, kuin Crazy Horse ikään, varmistaen että tämä tehdään juuri tässä ja nyt tämä show, eikä niinkuin sekuntikello kaulassa treenikämpällä harjoiteltiin. Vaikka konseptilevyä soitetaankin, orgaanisuus säilyy. Parhaiten 30 lyhärin setistä mieleen jäävät ”Mouse-Headed-Man” ja loppupään ”Man-Shitting-Man” (kaikki albumin raidat on nimetty samaan tyyliin ja jokainen hahmo löytyy Boschin mestarillisista lopunajan kuvista).

Hikisen kolmevarttisen jälkeen bändi kokoontuu lavan taakse kiittelemään toisiaan, piskuinen tamperelaisyleisö on settilistansa lukenut ja tietää, että Watt ja Missingmen palaavat vielä soittamaan kahdeksan biisin Minutemen-setin, kaikki vuoden 1983 albumilta ”What Makes a Man Start Fires?”. Ja kappas, niinhän nuo palaavatkin. Räyhäkkäästi lähtee setti käyntiin biisillä ”Bob Dylan Wrote Propaganda Songs”, Minutemen-osuuden aikana Tom Watson kantaa laulamisen päävastuun, Watt soittaa setin enimmäkseen rumpujen takana, Moralesin olan yli kuikkien. Rätväkimmin Minari-biiseistä lähtee jo mainitun lisäksi ”Beacon Sighted Through Frog”.

Hikinen keikka kellottaa aika tarkkaan tunnin, pieni mutta valikoitu yleisö on tyytyväinen. Minutemen ei koskaan palaa, ilmeisistä syistä, se tiedetään. Mutta jospa Watt onnistuttaisiin Suomessa näkemään vielä, soolokeikkojen lisäksi, myös uudelleenaktivoiduissa The Stooges-riveissä, joissa mies niinikään bassottaa. Toivossa on hyvä elää. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: