Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “indie pop”

Supperheads, Aknestik @ Yo-Talo, Tampere 05.11.2022

1990-luvun viimeistään puolimaissa maailmanlaajuinen brittipopinnostus- ja invaasio oli levinnyt Suomeenkin ja ilmavia kitaroita soittavia bändejä syntyi kuin sieniä sateella. Englanninkielisissä yksi oli ylitse muiden, ja se oli rovaniemeläinen Supperheads. Suomeksi operoivia brittityylisiä bändejä ei liiaksi edes ollut, mutta yksi oli silti ylitse muiden, koko lajityypistöä jo vuodesta 1984 Suomeen rantauttamassa ollut haukiputaalainen Aknestik. Omissa kirjoissa, kun listataan koko kotomaamme rockhistorian tärkeimpiä bändejä, on kumpainenkin Top5:ssa, eikä siinäkään erityisen alhaalla. Niin että kun marraskuinen herkun harvinaisuus konkretisoitui näiden kahden peräti yhteisesiintymiseen, ei vaihtoehtoja paikalla ololle juurikaan ollut. Aknestikin aktiivielämä päättyi vuonna 2002, seitsemän laadukkaan albumin ja satojen keikkojen jälkeen, mutta koskaan bändiä ei ole varsinaisesti kuopattu. Julkisemmin jäsenistöstä on esillä ollut vain laadukasta soolouraa tehnyt solisti Jukka Takalo.

Aknestikin miehistö on pitänyt itsensä mainiossa soittokunnossa, vaikkakin esiintynyt vain hyvin harvakseltaan irtokeikoilla silloin tällöin. Kuluvan vuoden tekemiset ovat saaneet meidät faniston jopa uskomaan ehkä johonkin peräti nousukäyräiseen aktiviteettiiin, mutta katsotaan nyt ja antaa ajan kulua ja mitä näitä peruskliseitä nyt on. Viimeisin julkaisu on harvinaisuuskokoelma vuodelta 2012, eli uutta materiaalia tuskin kannattaa henkeään pidätellen odottaa muuta kuin Takalolta, mutta laatukeikkaa silloin, ja ehkä jopa tällöin, niin mikäpäs se siinä. Tampereen legendaarisen Yo-Talon veto ainakin osoitti, ettei kynttilää ole mitään syytä tai järkeä pitää vakan alla, kun homma edelleen näin komeasti taittuu, ja kun erittäin omistautunut kuulijakunta on yhä ulkona tuolla.

Supperheads pisti kitarat pussiin vuonna 2001, jäsenten hajaantuminen ympäri Suomea ja päivätöitään oli tehnyt tehtävänsä, viiden albumin ja useampienkin listasijoitusten jälkeen. Bändi pääsi peräti Britanniaankin keikoille, ainakin 1998 NME-klubille Lontoon Camdeniin. Tänäkin päivänä kysyn toistuvasti itseltäni öisin, kun en unta saa, miksi en ollut paikalla? Useita edellytyksiä oli. Jos on yksi suomalainen bändi ylitse muiden, jonka kohdalla on vain ja ainoastaan rikollista, ettei kansainvälistä läpimurtoa tullut, se on Supperheads. Jo esikoisalbumillaan ”Breakfast” (1995) jäbät olivat täysin valmiita maailman stadioneille, mitä tulee biisimateriaaliin nyt vähintäinkin. Supperheads olisi voinut olla se, mikä samaan aikaan Britanniassa leipoi itseään megasuosioon, eli James, yksi maailman parhaista bändeistä ikinä. Tai isosti maailmaa kiertänyt Suomen James. Mutta Supparit tulivat Suomesta, eikä viennin osaaminen ja tahtotila olleet kertakaikkiaan kohdillaan ennenkuin vasta muutamaa vuotta myöhemmin metallin alalajeissa. Ja kun Supperheads ehkä olisi ollut valmis lähtemään, maailmankinlaajuinen brittipopinnostus veteli viimeisiään. Niinpä bändi suuntasikin tarmonsa dj-yhteistöihin-ja keikkoihin, sekä dancepoppiin, viimeinen albumi ”Northernplayrealistic” (2001) oli jo jotain niin muuta, ettei vanha fani ole sitä kyennyt edes kokonaan läpi kahlaamaan. Tunnustan.

Tampereen Yo-Talon illassa Supperheads soitti kompaktin 45-minuuttisen setin, biisejä parhaasta päästä, neljältä ensimmäiseltä albumilta. Ensimmäisen puoliskon settiä, erittäin harvoin keikkaileva bändi oli, ja aivan ymmärrettävästi toki, hiukan jäässä. Tai ainakin kovin varovainen. Eihän muutamaa keikkaa varten kuitenkaan voi loputtomiin treenatakaan, kun käsittääkseni kyseinen toiminta tapahtuu edelleenkin Rovaniemellä ja kaikki asuvat ympäriinsä. Paino on kuitenkin erittäin paljon sanalla ”ymmärrän”. Olisin ollut paikalla, vaikka keikan laatu olisi ollut täsmälleen mikä tahansa, tai vaikka jannut olisivat lukeneet tunnin runoja. Puhutaan kuitenkin Supperheadsista.

Veto alkoi tunnustellen, mutta vetreytyi ehdottomasti ja paljonkin loppua kohden. ”Swoonilla” oli helppo aloittaa, ”Easy”, ”Twentysomething”, bändi soi livenä raskaammin kuin näiden biisien osalta levyillä aikoinaan, ja keikattomuuden myötä temmotkin olivat hivenen laskeneet, mutta kaikki se tuntui hyvältä, biisejä oli ikäänkuin puolivahingossa sovitettu hiukan uusiksi. Solisti Juha-Pekka Koivurannan nuoren jäbän herkkä lauluääni oli aina suuri ja olennainen osa Suppareiden erinomaisuutta. Mutta kenenkään ääni ei pysy samana vuosikymmeniä, varsinkaan jos ei harjoita laulua ammattimaisesti joka päivä. Seitsemäntenä biisinä kuullussa ”Little Dreamerissa” Koivurannan ääni alkoi paremmin aueta, ja mies kuulostaa enemmän entiseltä itseltään. Sitten bändi veti omassa kuvitteellisessa toivepahviplakaatissanikin lukevan kunkkubiisin ”Pillow In My Bed”, kakkosalbumilta ”Lunch” (1996). Styge kulki niin hyvin, että koko bändin rentoutumista ja ilmeen muuttumista iloisemmaksi ei voinut olla huomaamatta. Koko loppukeikka sujuikin rennosti ja irtonaisesti. Olisi myös toivonut bändiä soitettavan hiukan kovempaa, siksi tanakasti tuli takalinjojen pop-poliisien huuto toistensa korvaan läpi. Paikkaa vaihtamalla siitä toki selvisi, mutta alapa harrastaa sitä koko ajan, niin jää äkkiä keikat yyberöimättä. Tampereen Yo-Talo ei todellakaan ole Suomen huonoiten soiva mesta, mutta volyymit täällä lienee syytä pitää kohtuullisina, muuten käy huonosti. Montaa muutakin mieltä saa olla, mutta kyllähän kaikki reunaehdot huomioiden Yo-Talo maan parhaita rokkiklubeja on, ja muutenkin laadukas pop-ilta taas alleviivasi sitä, että Tampere on tällä hetkellä, ja on jo jonniin aikaa ollut, Suomen livepääkaupunki. Tampereella tapahtuu hyvällä sykkeellä, ja rock-ja liveasioiden edistämiseksi, pelastamiseksi ja tulevaisuuden takaamiseksi tehdään ahkerasti töitä. Uusia keikkamestoja avautuu, vaikka ajat ovat epävarmat. Samaa ei voi Helsingin perspektiivistä just nyt sanoa.

Supperheadsin nokilla Koivuranta ja basisti Kimmo Valtanen jakoivat spiikkivuorot, kaikki biisit kuulutettiin sisään, ikäänkuin kertauksena, että muistattehan. Muutama kuulutus saikin innostuneita huudahduksia aikaan, en ollut siis ainut vanha fani mestoilla, vaikka odotusten viisarit illan yleisössä kovasti osoittivatkin Aknestikin suuntaan. Ilahduttavasti Supparit soittivat ”Thiefin” aivan järjettömän kovalta ja tavallaan koko uran summanneelta ”Supperheads”-albumilta (1999), ajalta juuri ennen isoa tyylillistä siirtymää ja sittemmin bändin telakoitumista, mutta myös loppuun muutaman ”Lunch”-vauhtiraidan, ”Candidate” ja koko lyhyen setin kruunanneen ”Umbrella Songin”. Viimeiseen biisiin bändi oli jo niin vertynyt, että homma olisi voinut jatkua toisen mokoman, moni maailmanluokan Valtanen/Aarnio-tsibale jäi soittamatta. Ehkä lähiaikoina lisää, hiukan tuunatulla setillä?

Vartti roudaustauoksi rumpuvaihtoineen osoittautui kuinka ollakaan liian optimistiseksi, ja Aknestik pääsi aloittamaan oman settinsä varttitunteroisen myöhässä. Tunnelmasta se ei ollut pois, Yo-Talo pakkautui täyteen ja ilmassa oli suuremmankin urheilujuhlan tuntua, eiväthän Aknestikinkaan keikat mitään turhan jokapäiväisiä tapahtumia ole. Ensitahdeista lähtien jengi lauloi ja tanssi mukana, eikä kyse ollut vähiten Jukka Takalon, tuon Martinniemen Mick Hucknallin karismaattisesta tavasta saada porukat messiin. Kaikki biisit tunnuttiin osaavan ulkoa. Jopa lopummalla settiä, kun rumpali Mikko Rautalin astui eturiviin johdattamaan yhteislaulua ”Unohtumattomat takapuolet”-harvinaisuuskokoelmalta poimittuun ”Oravan joulu”-biisiin, niin miettiä piti, että missä välissä tamperelaiset on tämänkin sanat opetelleet ulkoa. Arvostan. Yhteislaulu lähti jo viimeistään kolmannessa kuullussa ”Maailma on naisia puolillaan”, ja muutenkin meininki oli alusta lähtien kuin klubiolosuhteisiin tungetulla stadionkeikalla. Aknestikilla on vankka, iso ja tanakka kannatus maakunnissa ulkona tuolla. Alun keikkaa yritin stiigailla enempi keskilinjalta paremman kuulokuvan toivossa, mutta sitten tuli joku hössöttävä insinööri tönimään ja tuntui niin paljon paremmalta vain siirtyä pois, kuin alkaa haastattelemaan, että millä oikeudella täällä ketään tönitään. Loppukeikka sujui sivummalta, osin rajoitetulla näkyvydellä, mutta hyväntuulinen ja taidokas popin meining korvasi tänään keskilinjan ja näkyvyyden.

Varhaisbiisit ”Toukokuussa” (1991) ja ”Sata vuotta kaivossa” (1993) soljuivat vaivatta isoimpien myöhemmän uran hittien joukkoon. Maako Härösen alakertainen basso, ja ennenkaikkea Suomen kaikkien aikojen ehkä tyylitajuisimman kitaristin Kai Latvalehdon ilmava ulvotus biisiin kuin biisiin takasivat tuttua ja taattua Aknestik-soundia, Vesa Kupilan komppikitaran ja Rautalinin tanakan rumpaloinnin tukemana. Toistan itseäni, mutta teen sen mielelläni; oli kuin olisi kotiin tullut. Settilistan ehdottomina kohokohtina omille conversensijoille lunastuivat tänään ne, jotka sinne ovat syvimmin myös vuosien mittaan levyiltä lunastuneet: ”Kaksi kaupunkia”, ”Avaruuden aikataulut” ja ”Poutaa”.

Vain kaksi marraskuiseen iltaan ehkäpä turhan kesäistä omaa toivebiisiä jäi soittamatta tänään, toiveplakaatissani luki tietenkin ”Hellemaa” ja ”Kesällä ei mennä nukkumaan”, mutta paino on sanalla ”ymmärrän”. Muuten illan encoreineen 19-biisinen katsaus Aknestikin tuotantoon oli aikatavalla täydellinen entisten ja vähän nykyistenkin nuorten sävellahja. Bändi soi rennosti, mutta isosti ja homma oli edelleen enemmän kuin hallussa. Välillä tulee miettineeksi mm. että kuinkahan tämä maailma osaa arvostaa tämäntyyppisiä biisintekijäkaksikoita kuten Valtanen/Aarnio, tai Takalo/Latvalehto, ja paino on sanalla ”riittävästi”. Nyt kun ajan popmusiikissa biisin, laulun, tsibaleen tai stygen arvostus ei ole rockhistorian aikajanalla todellakaan korkeimmillaan, on mahtavaa nähdä tämmöisiä keikkoja, missä ei soiteta yhtään huonoa välikausiraitaa, ollaan asian kovimmassa ytimessä ja jengi osaa tavaran ulkoa. Yhdekskäätluku oli kuulkaas hienoa aikaa, kun Suomi ja koko maailman soi brittipopisti.

Tulevaisuus on myöhemmin. KG

The Buckleys (aus) livestream @ koti 17.04.2020

Kaukana galaksin toisella laidalla lepakko puri muurahaiskäpyä (joka ei siis epäonneksemme ole muurahainen, eikä liioin käpy), ja kiinanpoika söi jälkimmäisen, ellei molempia, ellei myöskin kohtuullisen kypsentämättömänä kumpaakin. Kiinan presidentti antoi lisäksi väen juhlia uutta vuotta vapaasti, halailla ja syödä samoista kipoista, ja loppu on epidemiologian, länsimaisen lääketieteen, aasialaisten eläinmarkettien, italialais-espanjalaisen huippujalkapalloilun ja ihmiskunnan pahimpien painajaisten historiaa. Tammikuussa osteltiin vielä innolla pääsylippuja, ja uskottiin suureen rockvuoteen 2020, mutta vähänpä tiedettiin. Iski dystopia, iski kotieristys, joillekin valitettavasti myös potentiaalisesti jopa tappava Covid-19-virus. Helpolla se lepakko pääsi.

Showbusiness sammui melkein saman tien, keikat, konsertit ja festivaalit, kaikki on peruttu ainakin kesäkuulle asti. Kuppilat on kiinni, A-oikeudet on ollut otettava omiin käsiin. Epidemian levitessä keikat siirtyivät nopeassa tahdissa nettiin, oli keksittävä jotain kinesviihdykettä kotona nössöttävälle jengille, saatava edes jostain jotain pennosia artisteille, ja keksittävä muusikoille itselleen mielekästä puuhaa. Suomessa syntyi nopeasti kaksi maksullista alustaa Semilive ja Keikalla.fi, jonka kummankaan tarjontaan en vielä ole ehtinyt tutustua. Esitysajat kun eivät kovin hyvin natsaa musacornerissa kasvavan yksivuotiaan mini-ihmisen nukkumaanmenoaikoihin, joten itselle soveliampaan aikaan striimataan keikkoja muilta mantereilta.

Pitihän läppäriltä yytsittäviin striimikeikkoihin, tai ”keikkoihin”, aluksi suhtautua hyvinkin epäilevästi, ja suorastaan nihkeästi. Ja pitää oikeastaan edelleen, kyllähän keikkaan kuuluu yhteisöllisyys, paikalle hakeutuminen, pääsylipun hankkiminen, ennakkotäpinä, ja koko sen paikalla olevan väenpaljouden/pienuuden luoma tunnelma. Onhan sanomattakin aika laiha lohtu tuijotella jonkun omassa olohuoneessaan omalla puhelimellaan välittämää akustista esitystä, mutta kun ei nyt muutakaan ole ollut, tuli sitten vanhana friikahtelijana jossain määrin jopa friikahdettua striimikeikkoihin. Ja vaikka panepidemian alkaessa, ikinä en ollut yhtään striimikeikkaa nähnyt, enkä niiden tekemisessä rauhan aikana rahdunkaan pointtia nähnyt, olin muutaman viikon himassa mätänemisen jälkeen yhtäkkiä jo jokusen kymmenen nettikeikan veteraani. Maailma muuttuu, ja me sen mukana. Haluttiin, elikkäs ei.

Harrastuneisuuteni on kohdistunut enimmäkseen yhdysvaltalaiseen StageIt.-alustaan, jossa pääosin sikäläiset, ja pääosin singer-songwriterit soittelevat pääosin puolituntisia kompakteja vetoja akustisesti omista (m)olohuoneistaan, työpisteistään, kotistudioistaan. Moni kuvaa keikkansa puhelimella, joku padilla. Hulppeampia ylöspanoja ei juuri näe. Useimmat keikat näkee ilmaiseksi, jos kehtaa. Itse en, mutta pääsymaksun voi itse määritellä ennakkoon ostamallaan token-valuutalla. Artistia voi vedon aikana myös muistaa tipeillä, ja ruudun sivussa pyörii kuulijoiden chat. Monilla singereillä meneekin puolet ajasta chatin kommentointiin, joskus myös yhteys pätkii niin, että pitää jättää kesken, mutta pääosin kokemus on ollut positiivinen. On nimittäin löytynyt pitkä liuta itselle ennestään tuntemattomia lauluntekijöitä, Nashvillesta Los Angelesiin (kuinka olla, suurin osa tuleekin mainituista laulunteon ja alasta haaveilun Mekoista).

Muutaman StageIt.-highlightin mainitakseni, Goo Goo Dollsien basisti-laulaja, karheaääninen, ultrasympaattinen Robby Takac soitti niitä Googgari-hittejä, joita on myös levyille laulanut, ja itse ollut skrivaamassa tälle Härmässä rikollisen aliarvostetulle power pop-orkalle, joka pitää vielä joskus nähdä; ”Lucky Star”, ”Already There” ja vaikkapa ”Bringing On The Light”. Puoleen tuntiin Takac ehti osoittautua myös oikeasti hauskaksi sit-down-koomikoksi, teemalla suojautuminen ja etäisyys. Grant Lee Phillips soitti omaa soolotuotantoaan työhuoneessaan keskellä amerikanpäivää, naapurin huudattaessa lehtipuhallintaan ikkunan alla. Ammattimies ei ollut edes moksis, vaan päätti settinsä Grant Lee Buffalo-hittiin ”Better For Us”. Punkahtavista The Movielife– ja I Am The Avalance-yhtyeistä tuttu nokkamies Vinnie Caruana toimitti mainion setin keskimääräistä kovemmista Corona-oireista yhä toipuessaan, iso tuoppi Jameson-lantrinkia auttoi. Ihana, upeaääninen Hannah Winkler (ei tiettävästi sukua Henrylle) päätti settinsä komeaan tulkintaan oman bändinsä Secret Someonesien biisistä ”Quit Pulling Me Down”. Bowling For Soup-melopunkpoppoon nokkamies Jaret Reddick esitti fanien ennalta toivomia biisejä bändinsä katalogista. Nettiyhteys pätki pahasti, kunnes Reddick kävi olkkarin puolella käskemässä 11-vuotiasta poikaansa keskeyttämään leffaillan, ja taas oli kaistaa käytössä. Sympaattisuus, kotikutoisuus.

Australian pop-ja countrysensaatio The Buckleys joutui perumaan sekin laajan Euroopan kiertueensa, jonka piti olla sen ihka eka ja tietenkin jonkinlainen läpimurto näillä nurkin. Tekemättä jäi, mutta jos Suomeen tulevat, tuskin kuitenkaan, on asiaan suhtauduttava. Bändi tulee Byron Baysta, Brisbanesta etelään, ja sen muodostavat kaksi lauluäänellä ja ulkonäöllä siunattua Buckleyn siskosta, Sarah Grace (kitara, basso ja laulu), ja Molly (kiipparit, sähkömandoliini ja laulu), sekä näiden veli Lachlan (kitara). Trio, joka siis ainakin julkisuudessa esitellään nimenomaan sisartriona, on Australiassa ilmeisesti ajateltu olevan yksi niistä seuraavista isoista jutuista, vaikka takana on vasta muutama sinkkujulkaisu. Tällä Facebookin erikoisstriimivedolla trion tukena olivat myös nuori pikkuveli rummuissa, sekä puolet biiseistä kannuttanut (tai oikeammin sutinut) isämies. Perhepiiriys. Jos nyt korvani oli australianaksentille herkkänä, setti oli rakennettu talon pyykkitupaan, mutta kun pesukoneet oli siirretty sivuun, kuivausrummut vaihdettu soittokelpoisiin, mustat kankaat viritelty ja värivalot sytytetty, oli puolituntisen vetonsa aikana mahdollista päästä jopa alkeelliseen keikkafiilikseen. Bändin sijoittaminen syvyyssuuntaan ja ahtaasti, synnytti peräti pienen klubin tunnelman hetkittäin. Oli esiintymisasut ja ennalta mietityt välispiikit. Enitenhän näillä striimikeikoilla häiritsee kuitenkin yleisön puute, sekä esiintyjää, että katsojaa, biisien välinen kiusallinen hiljaisuus. Toisaalta, tuli oikein sadan Norjan kruunun pääsylipulla tsekattua stavangerilaisen black’n roll-jyrä Kvelertakin keikka, se taas muistutti enemmänkin pitkää musavideota, jossa käsivarakameramiehet veivät katsojan tapahtumien keskelle, eikä se aivan huikeasta meiningistään (paras tähän asti tässä kineksessä) huolimatta sekään onnistunut muistuttamaan livekeikkaa.

The Buckleys aloitti Beatles-coverilla ja jatkoi heti omallaan, lainabiisiseurassa häpeilemättä viihtyneellä tuoreella, Australiassa heti listasijoitetulla sinkkubiisillään ”Money”. Kauniit siskokset vaihtelivat soittimia harva se biisi, vain hämärissä valoissa nuorta Tim Caltiota muistuttanut Lachlan pysytteli koko keikan ajan vasenkätisessä, kaksikaulaisessa sähkökitarassaan. Kuultiin rento ja hieno, raikkaan popisti tyttö(nuorinais)energioilla vedetty Johnny Cashin ”Ring Of Fire”, ja ehkä tokaks paras Joni Mitchellin ”Big Yellow Taxi”-luenta livenä, tai ”livenä”. Kun on kuullut tämän Big Countryn ”Eclectic”-livelevyn vetona, jonka Camden Dingwalls-keikan silkkaa typeryyttäni aikoinaan menetin, ja jota loppuelämäni kadun, niin ne muut on aina tokaks tai jotain parhaita. Bändi soitti myös oman esikoissinkkunsa ”Daydream”, ja kyllä se niin on, että kyllä Buckleysien perheessä osataan biisejä kirjoittaa, miten ihmeessä tuo talentti tuppaa aina keskittymään samoille. Lopulla settiä kuultiin kaunis ”Breathe”, bändin tulevalta, kesäkuussa (kävi miten kävi) julkaistavalta esikoisalbumilta. Biisi omistettiin kaikille niille, jotka kärsivät siitä, että kiinanpoika ei malttanut kypsentää. Näitä on alettava seuraamaan, enkä nyt todellakaan puhu kiinalaisista, vaan The Buckelysista. Lisää streameja on heiltä tulossa, virittäydy taajuudelle, ja ihastu.

Ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että jokailtainen streamvetojen stiigailu helpottaisi vähäisessäkään määrin paloa oikeille keikoille, siihen uuteen uljaaseen maailmaan, jossa ihmiskunta on ottanut opikseen, ja rokki taas raikaa. Mutta tämä on nyt todellisuutta, tällä on mentävä. Ja säilyttääksemme järjen valon omissa eristetyissä musacornereissamme, on mahtavaa, että jotain korviketta on tarjolla, tällä hetkellä siis paljonkin, ja koko ajan lisää. KG

Boy Pablo (no) @ Tavastia, Helsinki 15.01.2019

Norjan kovimman, komeetan lailla nousuja kiitävän popilmiön Boy Pablon takana on yhden nuoren miehen, chileläistaustaisen Nicolás Pablo Rivera Muñozin visio. Ymmärrettävistä syistä, joulukuussa 2015 Pablo lanseerasi itselleen ja poplaulujensa esittämiselle hieman kompaktimman taiteilijanimen. Kotikaupunki Bergenin omien Bergenfestien vuoden 2016 artististipendi ennakoi jo tulevaa menestystä. Alunperin 2017 YouTubeen ladattu sinkkubiisi ”Everytime” saavutti lyhyessä ajassa miljoonia katselukertoja. Kyllä, miljoonia. Norjasta käsin, eikä tekijä ollut edes täysikäisyyttä saavuttanut jantteri. Ilmiö oli valmis. Toukokuussa 2017 ilmestyi esikois-EP, kuusibiisinen ”Roy Pablo”, ja viime lokakuussa sen seuraaja ”Soy Pablo”. Voi Pablo, miten upeita poplauluja syntyy koko ajan, onko jo keväällä aika vielä yhden EP:n (ennen pitkäsoittoa), ja onko sen nimi Toy Pablo?

Boy Pablolla oli ilo ja kunnia avata rockvuosi 2019 kaikkien aikojen ensimmäisellä Suomen keikallaan, ja tämän rundin ainoalla sellaisella myös. Helsingin Tavastialta, jonne keikalle päästäkseen Pablo oli sentään onnekkaasti jo täyttänyt 18, matka jatkui Tukholman ja Tanskan kautta koti-Norjaan. Pablon kesän festarikalenteri on vielä julkistamatta, mutta kovin vaikea olisi esittää hämmästynyttä, jos sieltä joku Pajukon vetokin löytyisi. Tyyliin Sideways tai Flow. Ei, pliis, älkää tuoko näitä nuoria miehiä Flow’n näyttäytymiskekkereihin, menevät ihan hukkaan siinä ahtaassa vellonnassa. Niin, ellei peräti näin, mutta yhtäkaikki Boy Pablo järkkäsi bändeineen niin laadukkaan vuoden avauksen, että vastaavaa on taas haettava useamman sellaisen takaa. Koettiin hillittömän kova popillansuu vain väljästi kansoittuneella, ja tänään upeasti soineella Tavastialla. Kerrankin ei tullut pakonomaista tarvetta tunkea pro-korvatulppia aivokurkiaiseen asti. Muutenkin oli tunnelma erittäin kohdakkain. Yleisö, nuori ja naisvoittoinen, osasi käytännössä koko tuotannon ulkoa, eikä oikeastaan yksikään biisi aiheuttanut ”mikä tää nyt olikaan”-päänpyörittelyä. Sikäli toki helpohkoa, että Boy Pablon levytetty tuotanto käsittää vain alle 20 biisiä ottaa haltuun.

Näyttökuva 2019-1-16 kello 20.08.12

Edellä mainittu seikka johti siihen, että koko keikka encoreineen kellotti vain 70 minuuttia aika tarkalleen. Ja uskokaan kun sanon, aika ällistyttävän harvoin toivoo, ettei tämän vielä tarvitsisi päättyä. Erittäin paljon sanottu teini-ikäisestä jäbästä, joka on kolmessa vuodessa singonnut itsensä lukion yhteiskuntaopin tunneilta soittamaan Thaimaahan, Taiwanille, Filippiineille, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Ja homma on vasta ylöslämmittelyvaiheessa. Tätä on nykyaika.

Boy Pablon levytettyä tuotantoa vaivaa mielestäni sanalla sanoen munattomuus, alakerran puute, tunnelmien puute. On yhtäkuin opastavan tuotantokäden, kaitsijan puute. Mutta livenä Pablo bändeineen pääsikin yllättämään, kuitenkin pikku skeptiikalla itsensä valelleen keikkakävijän, joka oli enemmän tai vähemmän varautunut näkemään ”vain” komeettamaisen popilmiön. Kirjoittamillaan biiseillä, ja koko bändin (joka koostuu neljästä Pablon ihan konkreettisesta lukioluokan kaverista) rennon avoimella otteella, matka voi olla pitkäkin. Jos nyt jo itäisessä Aasiassa odotetaan kieli pitkällä pitkäsoittoa ja uusia rundeja, niin ihan hyvin on jässikällä pulla uunissa. Keikalla nimittäin myös nuo levyiltä uupuvat asiat, kuten nyt vaikkapa temmon vaihtelut, botne ja muna, löytyivät. Syntyi hillittömän laadukas, hauska, tunnelmallinen ja kompakti pophetki Pablon lahjakkuuden ympärille kietoutuen. Bändin hassuttelu ja erittäin epärocktähtimäinen itseironia oli jotain, mitä soisi näkevänsä välillä maturoituneemmaltakin rocktahkon kiertäjältä. Välillä heitettiin viisiääniseksi acapellaksi ja välillä tykitettiin vuorotellen crazyt breakdancemuuvit.

Mielenkiintoista sinänsä, Aasian keikat Pablo on lähestulkoon avannut kakkos-EP:n jalan alle menevällä hittiraidalla ”Dance, Baby!”, mutta nyt se säästettiin aivan loppuun settiä. Ja niinhän tuo toimi nimensä mukaisesti toki täälläkin. Mutta että settilistoja tutkimalla näyttää, että Itä-Aasiassa on yritettävä sinne jalan alle aiemmin, heti alussa. Ehkä pohjoisen yleisöt eivät olekaan ihan niin jähmeitä, kuin yleisesti luullaan. Pablon ehdottomasti paras biisi on ”Ur Phone”, samaiselta viime vuoden pikkukiekolta, se helkkyy taivaallisen ilmavana 90-luvun kultavuosien brittipoppina. Muutenkin Boy Pablo piti ikkunaa auki kyseiseen aikakauteen, sen biiseissä kuuluu Travis, Verve, James, Cornershop ja ne kaikki kymmenet upeat ajan bändit, mutta silti Pablolla on oma ote. Ja mitä sitten, jos ”TKM”-biisin johtosävelmä ei välttämättä olekaan ihan sataprosenttisesti oma, kaikki on jo tehty miljardi kertaa. Ja jos nuorisolaiset löytävät jonkun asiallisen Norjan pojan kautta kultakauden Britpopin, vaikka ihan vahingossa, niin täällä päässä nousee lippu salkoon. Keikan kohokohtia illan yleisölle olivat jo mainitut, etenkin sinkkuhitti ”Everytime”, joka itseasiassa on Pablon kirjoitustalentilla aika keskinkertainen biisi, mutta olisi silti aikoinaan vaikkapa The Verven kevyenä kesäsinglenä myynyt iisisti kryptoniittia. Toki siihenkin biisiin bändin mainiot sovitukset toivat paljon levyversiota enemmän lisäarvoa, varsinkin tanakkalyöntisen lukiokamu Sigmundin rumpalointi ryyditti monet biisit uusiin ulottuvuuksiin, niiden core, ydin, juju, juttu tuli paremmin livenä esille, niistä tuli parempia. Niinkuin nyt vaikkapa lyhyenä soinut ”T-Shirt”, joka pelkästään todisti että (konkreettisesti) college rock elää ja voi hyvin, eikä ihme että Boy Pablo on näin nopeassa tahdissa päässyt jo rundaamaan vaikeasti määriteltävän lajityypin kultamaahan. Brittipopin ja Amerikan power popin lisäksi Pablon tuotanto on vaikuttunut kasarin alun syntikkapopista, ja paikoin New Wavesta, kuten nyt vaikka upeasti kulkenut ”Losing You” todisti. Hyvä Pablo. Täältä irtoaa ekan Suomen keikan perusteella lopputorkkaan ihan vaivatta arvosana eximia cum laude approbatur. Kiitos Live Nation, rockvuosi on avattu, ja kovalla laadulla. Tavastiallakin on nykyään jotenkin erityisen kiva käydä, varsinkin kun harjaantuneella keikkaintuitiollaan osaa poimia oikeat illat. KG

Mew (dk), Lydmor (dk) @ The Circus, Helsinki 07.12.2017

Vakilukija tai kestotilaaja tietää, kuinka kohtuullisen moni tämän median keikkaraportti on päättynyt toteamukseen, että nämä ja nuo ja nämäkin, on joskus tilaisuuden tullen nähtävä ja katsastettava uudestaan. Pitkästä aikaa tuli nähtyä bändi, jolle kertakatsastus riittää aivan mainiosti, varsinkin kun katsastuksen laatu osoittautui siksi, miksi osoittautui. Tanskan indie/dreampop/proge/post-suosikki Mew’n maine kovana livebändinä ja ahkerana kiertäjänä on toki kiirinyt orkesterin edelle. Suomessakin bändi on rampannut hyvää tahtia, viimeksi Mew nähtiin menneen kesän Ilosaarirockissa. Tänä vuonna bändin toi Suomeen peräti siis kahdesti ”Visuals”-albumin maailmankiertue, kiekkohan ilmestyi huhtikuussa. Ei ollut myöskään Helsingin The Circuksen loppuunmyydyn keikan tinnitus ehtinyt laantua, kun jo seuraavana aamuna uutisoitiin Mew’n tulevan ensi kesän Tammerfestiin.

Tanska-illan avasi Mew’n maannainen Lydmor. Nainen, kannettava tietokone ja sekvensseri. Täsmälleen ilmoitettuun aikaan eli klo 20 settinsä aloittanut Lydmor vaikutti alun osuuttaan hyvinkin kiireiseltä, koneen ja laulun vuorottainen hallinta ei kaikin kohdin tahtonut sujua. Syykin selvisi ensimmäisissä pidemmissä välispiikeissä, Jenny Rossander, niinkuin Verovirasto ja postinkantaja häntä ilmeisimmin kutsuvat, kertoi olleensa ennen keikkaa suunnattoman jännittynyt, ellei peräti peloissaan. Syitä emme koskaan saaneet täsmälleen tietää, mutta Jennyn vuosia jatkuneella Mew-diggailulla ja bändin paineita aiheuttaneella, tärkeällä rundin päätöskeikalla lienee osuutta asiaan. Lydmor sai juonesta kuitenkin kiinni yleisön ystävällisellä kannustuksella ja suoriutui 35-minuuttisestaan vallan mainiosti. Tiski ajoi Lydmorin konebiittiä tässä vaiheessa jo niin kovaa, Circuksen trussit helisten ja kilisten, että kokenut keikkakävijä vääjäämättä arvasikin, mitä tuleman pitää. Eli paskaa soundia suurimmaksi osaksi iltaa, ja sitähän saatiin.

Alun settiä, kun Lydmorin esityksessä oli joku hiljaisempi hetki, erotin lähimmältä baaritiskiltä yhden sanan: ”Björk”. Totta, kolmisen ensimmäistä biisiä ei olisi voinut olla enempää björkiä, rajuina ja yhtäkkisinä purkautuvine tanssiliikkeineen, skandiaksentteineen ja fraseerauksineen. Björk on tehnyt hienoja asioita popmusiikissa, mutta koska Björk on ne jo tehnyt, ei niitä tarvitsisi muiden enää tehdä. Lydmor kertoi asuneensa viimeisimmät muutamat vuodet Kiinan Shanghaissa ja laatineensa siellä uutta musaa uudella innolla. Kaksi Kiina-kauden biisiä onneksi veikin björkmielikuvat mennessään ja antoi tilan Lydmorin omemmalle ilmaisulle. Upea ”Claudia” ja vielä hienompi ”Money Towers” jyskivät mainiosti ja mieleen nousi jopa niinkin kova nimi kuin Zola Jesus, ja tämä on toki paljon sanottu. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että Lydmorin lopulta ihan mainioksi kääntynyt lyhykäinen setti oli ehdottomasti illan parempi, dynaamisempi, musiikillisesti haastavampi ja mielenkiintoisempi. Nyt tiedän.

mew-424x600

Jo toinen keikka lyhyen ajan sisään, jonka tiski pilaa. Enkä nytkään puhu baaristiskistä. Niiden toiminnassa ei Circuksessa ole suurempaa moittimista ja paikka muutenkin periaatteessa edelleen täyttää kansainväliset kriteerit rockluolana. Olen ollut omiaan myös puolustamaan Circuksen soundia, enkä vieläkään oikein muuhun suostu, nyt vain miksaustiskillä valahti homma sikäli sisäreisille, että (onneksi) harvoin kuulee. Takaportaan tietotoimistosta sain ymmärtää, että bändi oli soundcheckissä vetänyt kaksi biisiä, joista jälkimmäinen oli tänään varsinaisen setin toiseksi viimeinen lanaus, eli ”Apocalypso / Saviours of Jazz Ballet” (saatan hyvinkin palata näihin tekotaiteellisiin otsikoihin tuonnempana). Ja kuinka olla, juuri tämä soundcheckissä tyhjälle salille vedetty biisi kulminoi illan karmeuden. Se soitatettiin jo niin kovaa, ja niin puuroisesti, että en muista pitkään aikaan kuulleeni. Muistanpa, Eestissä joulukuussa 2008 Rakveren koripallohallissa, kun Norjan raskasprogeilijat Enslaved kuulosti särkijän läpi ajetulta Kurskin panssaritaistelulta 1943, kylkeen lyötynä vielä hallikaikua viiveellä. Sitä ei kestänyt selvinpäin, ja oli myös mentävä tiskille huutamaan enkuksi, että tee jotain. Mutta kaveri ei tietenkään kuullut. Muistelen jonkun vaakasuuntaisen käsimerkin tulleen paremmin ymmärretyksi.

Yhtäkaikki, tarkkailin nuoria kauniita Mew-faneja ympärilläni. Kellään ei tuntunut olevan hätää. Monilla toki asialliset korvatulpat, mutta ei suinkaan kaikilla. Olinko se vain minä? EN ollut. Mew’n keikan sössi miksaaja, bändin oma, ja lopussa basisti Johan Wohlertin oikein nimeltä varta vasten esittelemä ja kiittelemä. Järkyttävää touhua. Tätä kaveria bändi on roudannut mukanaan noin 30 maahan tälläkin kiertueella. Kyllä, käyn relatiivisen paljon edelleen keikoilla. Kyllä, kuulen niitä suht paljon, hyvinkin erilaisissa paikoissa. Kyllä, olen ollut keikalla siis ennenkin. Kyllä, olen avarakatseinen rockmusiikin lajityyppien suhteen. Kyllä, tiedän miltä linjalta bändi parhaimmalta todennäköisimmin kuulostaa. Miksaajan linjalta kohti lavaa, silloin kun hanikoissa on hereillä oleva ammattimies, jonka Levikset ei kastu siitä, että on kiertueen päätöskeikka ja kohta saa kaljaa. Että nyt luukutetaan, kun tää päättyy tähän. Olen myös tottunut kovaäänisiin keikkoihin, mutta jos Motörhead soitti ”kuulaammin” Kaapelitehtaalla aikoinaan, niin jotain meni tänään mönkään.

Kolme ensimmäistä encorea kuuntelin parven alta, pääbaaritiskin tuntumasta. Ja heti kuulosti paljon paljon paremmalta, suorastaan hyvältä. Mutta se ei ollut se kuulokuva, josta miksaaja itse tänään nautti, plus että noille sijoille mahtuu koko klubillisesta viitisen prosenttia. Eikä se ole se kuulokuva, baaritiskiltä parven alta, josta suostun juuri minkään artistin kohdalla maksamaan 40 euroa, tai pahimmillaan täälläkin puolet enemmän.

Kaikkihan alkoi ihan lupaavasti, vartin verran ilmoitettua myöhemmin. ”In A Better Place” tuoreelta ”Visuals”-albumilta on ihan tehokas keikan avaaja. Eikä äänenpaineesta kannata lausua ekan stygen aikana juuri minään iltana mitään. Kakkosena kuultu ”Special” meni jo puuroksi, ja loppu on äänentoiston lähihistoriaa. Muutakin mieltä saa olla, mutta tämä blogi ei käsittele muita mieliä, ainoastaan henkilökohtaista. Parhaiten alulla settiä erottui ja kulki ”Satellites”. Myönnän, omat korvatulpat olivat jääneet himaan, olen niiden ahkera ja tottunut käyttäjä. Mutta riittävän monta empiiristä pikkusormen korvakäytävään työntämistä myöhemmin totesin, että ei jäänyt tulpattomuudesta kiinni tänään.

Mew tykkää soittaa isosti, se on stadionbändi. Mutta stadionbändinkin pitäisi osata soittaa klubeilla, mikäli soittaa klubeilla. Jännityksellä odotin räjähtääkö ensin ainoa ja viimeinen daijuni, Circuksen PA, vai Mew’n keppimiesten piukea into, kova oli silminnähden halu soittaa vielä isommin, massiivisemmin, kovempaa. Väliin kosketinsoittaja Nick Watts tarttui toiseen kitaraan, eikä onnistunut tuomaan musiikillisesti mitään lisää lavalle, ainoastaan yhä pahemmin puuroutuvaa äänivallia. Väliin Wattsin kiipparit saatiin kuulostamaan ihan asiallisilta, mutta liian kovaa niitä ajettiin kitaraseinää vasten. Volyymin nostaminenhan on loputon kierre, kun siihen lähtee, aina jokin soitin tahtoo hukkua. Wattsin sekvensseripörinät kuulostivat kautta linjan kammottavilta, vain pianosoundit tulivat asiallisesti läpi.

Merkittävää on myös, että soundi paheni kohti setin loppua, eikä niin saisi koskaan käydä. Loppupäässä kuultiin myös rauhallisempia biisejä, peräti suvantojakin muuten Mew’n hyvinkin puuduttavassa biisimassassa, kuten uutuusplatan ”Carry Me To Safetyssa”, jonka aikana ensimmäistä kertaa kuulin itseni sanovan sanan dynamiikka. Biisin erittäin Pink Floyd-mallinen kertosäe on yksinkertaisesti hienoa kertsinkirjoitusta ja olisi ansainnut kuulostaa paremmalta. Niinkuin koko keikkakin toki, ja bändi, joka sinänsä hoiti leiviskänsä kunnolla. Iltaa pelasti paljon taustakankaalla pyörineet ja varsin kunnossa olleet visuaalit, joiden toki tämännimisellä rundilla pitääkin olla kunnossa. Pitänee palata antamaan Mew’lle mahdollisuus nimenomaan levyiltä, niiltä olen löytänyt hatarammallakin tutustumisella paljon nyansseja ja mainittuakin dynamiikkaa. Livenä jokainen biisi tuntui alkavan hätäisen lyhyellä kitaraintrolla, sitten täysi hööki päälle ja lopetus kuin seinään. Kaksi kolmasosaa keikan alusta kaikki biisit näin. Näillä mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/mew/2017/the-circus-helsinki-finland-63e05a67.html

Circuksen ilta ei kuluvaa ja loppua kohti hiipuvaa rockvuotta onnistunut pelastamaan tai parantamaan, onpahan ollut heikko, kuiva ja ankea livevuosi. Vaikka toki merkittävää ja hyvääkin on tullut nähdyksi. Uutta ja parempaa kohti siis. Jos puolellekaan vuoden 2018 merkittävistä keikoista ihminen venähtää, niin kaikki hyvin. KG

Sundara Karma (uk), Death Hawks @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 01.09.2017

Radiohead esiintyi Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa 29.8.1995. Bändi oli promoamassa saman vuoden maaliskuulla ilmestynyttä kakkosalbumiaan ”The Bends”. Radiohead oli tuolloin toki jo kovissa nousuissa, ja brittiläisen musiikkimedian seuraavaksi isoksi läpilyöjäksi aateloima, mutta täälläpäin vielä monelle vain nimi muiden joukossa, eikä todellakaan kovin tunnistettava sellainen. Juhlaviikot oli aikaansa edellä, ja kukaan valveutuneemman pään paikallaolleista tuskin koskaan keikkaa unohtaa. Oli konsertti sitten aikalaistarinoiden jälkihehkussa hyvä tai ei, mutta merkittävä se oli. Kesän 1995 (tai no, ihan viimeistään ”Ok Computer”-albumin 1997) jälkeen Radioheadilla ei ole Huvilateltan kokoisiin intimiteetteihin ollut enää mitään asiaa, vaikkakin ehkä ajoittain tarvetta ja halua.

Kesän 2017 ohjelmistoonsa Juhlaviikot oli niinikään kaukaa viisaasti napannut brittiläisen musiikkimedian hehkuttaman lemmikin, bändin joka on kotimaassaan todella kovissa nousuissa–ja kenties tällä ensimmäisellä Suomen keikallaan myös viimeistä kertaa nähtävissä läheltä, intiimisti ja (täällä meillä) puolituntemattoman bändin statuksella. Neljän nuoren miehen orkesteri tulee Englannin Readingista, on ollut kasassa seitsemisen vuotta, ja kyllä, kerrankin on oltava valtaosan brittimediaa kanssa samaa mieltä—Sundara Karma on sensaatio. Sanoisin näin, vaikka bändi olisi Huvilateltan kalsassa loppukesän illassa heittänyt vähän heikommankin keikan. Nyt toki veto ei sitä ollut, vaan energinen, kompakti latinki. Sundara Karma on parikymppisten jäbien bändinä, jolla on allaan vasta yksi albumi (tammikuussa julkaistu ”Youth Is Only Ever Fun In Retrospect”) stadioneille ja maailmanvalloitukseen valmis. Sen jokainen nyt Helsingissä soittama biisi on isoille areenoille kuin luotu, mutta myös radioiden puhkisoitettavaksi.

Sundara Karma (sanskriittia, ”kaunis karma”) on kuin olisi lyöty yhteen Bruce Springsteen, David Bowie, U2 ja vielä yksi nimi, josta hetken kuluttua lisää. Vieläpä niin, että edellämainituista, omillaankin aika tärkeistä ja osaavista rockin historian nimistä on otettu parhaat puolet. Solisti ja komppikitaristi Oscar Pollock on kuin nuori Bowie, tai vaikkapa kuin nuori Ian Hunter, miten vain. Jantterilla on kertakaikkiaan komea ja kantava lauluääni, josta Sundaran toinen toistaan upeammat biisit saavat lisäsyvyyttä. Kermanvaaleassa puvussaan ja liuhuletissään Pollock on myös matkalla ihan oikeaksi rocktähdeksi, kaikki eleet ja välipuheet viittaavat siihen suuntaan (”Thank you for your very warm welcome. I guess.”) Springsteen-mytologiasta bändi on, ketään matkimatta, omaksunut laulujen kasvattamisen isoiksi eepoksiksi. Joku brittimedian edustaja totesikin, että todella moni Karma-biisi voisi periaatteessa olla Pomon ”The River”-albumin sessioista. Iso väite, mutta mytologiaan jonkin verran vihkiytyneenä, olen samaa mieltä. Eeppisten biisirakenteiden lisäksi matalalta jynkkäävä livebasso ja yksinkertaisen rumpusetin todella massiivinen soundi linkittävät Sundara Karmaa paitsi edelleen Springsteeniin, myös U2:een. Moni biisi illan settilistasta olisi niinikään voinut olla ”The Joshua Tree”-kauden Uukkareilta. Itse vihaan vertailua, joka rockmediassa aika usein lähtee käsistä ja päätyy hedelmättömänä reisille, mutta välillä on ihan pakko, jotta kokonaiskuva kirkastuisi.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt10

Oscar Pollock / Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karman esikoiskeikka Suomessa ei ollut kovimpia koskaan näkemiäni vetoja, mutta se oli todella erinomainen nykäisy nuorelta bändiltä, josta (sanoinko jo) kuullaan vielä paljon lisää. Oli oikein, että bändi aloitti vartin ilmoitettua myöhemmin. Yleisö ehti ottaa juuri sen yhden perjantaisen janojuoman lisää, ja olla ehkä naksun verran vastaanottavaisempi, vaikka suoranaisesta riehaantumisesta voidaan puhua vain aivan hetkittäin, ja eturivissä, mutta hyvä että edes siellä. Oli aivan oikein, ettei Sundara suostunut soittamaan encoreita, asia tehtiin keikan loppupäässä aivan selväksi etukäteen. Ja oli aivan oikein, että bändin veto kellotti vain kolmisen varttia. Kumpi oli tänään itselleen oudossa ympäristössä, bändi vai yleisö? Ehkä hiukan kumpikin. Sundara Karma on tottunut albuminsa promokiertueella täysiin tupiin, loppuunmyytyihin iltoihin, ja todella paljon nuorempaan yleisöön, kuumana vellovaan eturiviin. Monissa kaupungeissa bändin keikka on jouduttu siirtämään isommalle areenalle valtavan kysynnän vuoksi. Mutta toki, jos koko maailman valloittaminen, ja todella isoksi tuleminen on mielessä, on opittava kohtaamaan myös erilaisia yleisöjä. Myös kylmiä, itseään iäkkäämpiä, suomalaisia, juhlaviikkoisia, ja monia muitakin.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt03

Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karma soitti (laskujeni mukaan) 14 biisin settilistansa läpi kompaktisti, ilman turhia sooloiluja ja albumilta tuttujen mittojen venyttämisiä. Viimesyksyisen EP:n radiohitti ”Loveblood” sai aloittaa koko homman. Kakkosena kuultu ”Olympia” osoitti jo bändin tukevan nojan koko brittipopin historiaan. Mutta nuorten miesten kunniaksi on sanottava, että he seisovat omillaan, jalostaen ja hyödyntäen. Sundara Karma ei kuulosta häiritsevästi retrolta, eikä miltään olemassaolleelta bändiltä erityisesti. Siinä, jamppareiden terävän biisikynän lisäksi, lepää alussa mainitun sensaation siemen. ”Flame” soi setin alkupäässä, kenties koko biisilistan komeimmin. Kitaristi Ally Batty nousi kuin vaivihkaa keikan aikana, huomion ollessa alussa todella paljon energisessä solisti Oscarissa, bändin eittämättömäksi kakkosmieheksi. Batty toimitti kaikkiin biiseihin ahkerasti stemmalauluja ja myös perkussioita, välillä Battyn ruudussa piti jopa vähän kiirettä. Mutta ennenkaikkea, ja nyt tullaan tähän. Big Country-kortti pelipöytään, Stuart Adamson mainittu. On kyse sitten täysin tietoisesta seuraamisesta tai ei, mutta ei ole kysymystäkään, missä Ally Battyn kitarismin juuret ovat, ja että kuinka tärkeää kaikki se työ oli koko brittirockin tulevaisuudelle, jota Stuart Adamson etenkin lyhyellä, mutta intensiivisellä The Skids-kaudellaan teki. Jälki oli lähtemätön, tietävät nuoret jässikät sitten äitibändejä edes nimeltä tai eivät. Varsinkin, kun Ally Batty tarttui keikan loppupuolella e-bow’hon ja ulvotti, oli kuin olisin kotiin tullut. Vihdoinkin on löytynyt nuori brittikitaristi, joka edes yrittää seisoa lähellä saappaita, joiden resorissa lukee Stuart.

Vivienne” oli äärettömän lähellä olla keikan kovin veto, aika tarkalleen puolimaissa, mutta kyllä se sitten kuitenkin oli illan kolmanneksi viimeisenä kuultu ”The Night”, erittäin uljas ja erittäin Bruce Springsteenin hengessä rullaava sydänmaiden iso rockbiisi . Ja kyllä, Pomollahan on (sattumoisin) samanniminen merkkipaalu laulukataloogissaan itselläänkin. Illan päättivät bändin iso hitti ”Happy Family” ja vielä ”Explore”, ei encoreita, ei myönnytyksiä. Sundara Karma oli tänään ehkä itselleen aika vieraassa paikassa ja ennenkaikkea, kuten todettua, vieraan yleisön edessä. Tuntui kuin sillä olisi ollut hiukan kiire pois lavalta. Vai onko Sundara Karman rocktähteys nupullaan tässäkin, jätetään nälkää, ollaan vaikeammin tavoitettavissa kuin nuorten muusikon(melkein)alkujen olettaisi olevan.

Jos Huvilateltassa 29.8.1995 olleet muistelevatkin kaiholla ainutlaatuista keikkaelämystään, ehkä mekin nyt paikalle vaivautuneet tiedämme 10 vuoden päästä jotain erittäin speciaalia Suomen konserttihistoriasta. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.

Illan avasi omalla 50-minuuttisellaan kotimainen Death Hawks, jonka onnistuin nyt näkemään ensimmäistä kertaa täysimittaisella vedollaan. Olin aiemmin nähnyt bändiltä vain yhden biisin mittaisen otannan. Hollannin Roadburn Festivalinkin kanonisoima kvartetti (tänään tosin perkussionistilla ja taustalaulajalla vahvistettuna, mutta kuinka tarpeellisesti, jäin miettimään) kiertää ahkerasti maailmalla, ja rutiini näkyy.

huvilateltta2017_deathhawks_joonas_brandt01

Death Hawks. Kuva: Joonas Brandt.

Death Hawks on kieltämättä mielenkiintoinen bändi, mutta viisikymmentäminuuttinen alkoi kyllä vääjäämättä toistaa itseään. Bändin selkärankana toimivat Tenho Mattilan koskettimet ja saksofoni, ne tekevät Death Hawksista paikoin erityisen ja huomattavasti vähemmän kuolevaisen orkesterin. Omaan makuuni DH ei ole riittävän psykedeelinen (maailmassa on nimittäin ollut ihan oikeastikin psykedeelisiä bändejä, ja on yhä), eikä riittävän jumittava. Toisaalta, jos oli pääbändi tänään itselleen hiukan vieraassa ympäristössä, niin oli Death Hawkskin. Se on klubibändi, eikä sen tunnelmointi tule taidefestivaalin telttakeikalla parhaalla mahdollisella tavalla läpi. Ehkä Sundara Karmankin isot biisit tulevat vuosien mittaan entistä paremmin läpi isojen ja vastaanottavaisempien yleisömassojen edessä, isoilla stadikoilla. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.  KG

 

Liam Gallagher (uk), The Cardigans (swe) @ The Tall Ship Races Music Festival, Linnanpuisto, Turku 21.07.2017

Tapasin Noel Gallagherin Lontoon Sohossa vuosia sitten. Kohtaaminen oli lyhyt, kuten arvata saattaa, ja varsin small talk-painotteinen. Silti, armottomalle rockmytologistille tapaaminen oli enemmän kuin ikimuistoinen, ja tapahtui vieläpä Wardour Streetin puolimaissa (mainion The Moon and Sixpence-pubin edustalla), eli ihan kulman takana siitä kohdasta, missä Oasiksen kakkosalbumin ”(What’s The Story) Morning Glory?” kansikuva oli otettu (80 Berwick Street). Oasis sensijaan jäi aikoinaan näkemättä, kuinka ollakaan. Suomessa bändi vieraili vuoden 2000 Ruisrockissa, ja itse onnistuin tokikin olemaan jossain muualla. Kuinka olla. Joten, kun Gallagherin Oasis-veljeksistä sen toisen, Liamin, ensimmäisen soolokiertueen Suomen keikka varmistui Turkuun, vaihtoehtoja paikallaoloon ei saatu eikä annettu.

Tall ships fest logo

Oasiksen jälkeenhän Liam pyöritti Beady Eye-bändiään 2009-2014. Se julkaisi kaksi albumia, ja pantiin sitten jäihin. Tulevan lokakuun 6. päivä julkaistaan kuitenkin vasta Liamin ihan oikea ensimmäinen sooloalbumi, ”As You Were”. Albumilta on ulkona kaksi singleä, ja plattaa ennakoiva kiertue on täydessä käynnissä. Suomea ja sen Turkua siunattiin todella harvinaisella herkulla, Liamin veto Tall Ship Races-purjelaivatapahtuman yhteydessä oli ainoa keikka näillä edes nurkin, täältä kiertue suuntasi Pariisin kautta Aasiaan. Ja lähimmilläänkin Liam nähtiin tosiaan kesäkuussa Norjan Bergenissä, eli ei siis ollenkaan lähellä.

Oi aikoja, oi tapoja. Oasis oli 90-luvun puolenvälin huitteilla tyyliin maailman suurin rockbändi, nyt Liam Gallagherin tähdittämä ilta ei myynyt ennakkoon loppuun. Osasyynä varmasti se, että illan muut artistit tuntuivat varsin hätäisesti valikoiduilta, kesä on täynnä massatapahtumia valua jo korvista ulos, ja että Turussa oli kyseisenä perjantaina paljon muutakin sutinaa. On taatusti niin, että isot tapahtumat syövät toisiaan. Järjestäjä oli myös uhkarohkeasti sijoittanut Liamin soittoajan todella myöhään ajankohtaan, alkamaan peräti vasta 00.20, joten ihan hirvittävän kaukaa ei porukka tohtinut matkaan lähteä, Turun kaikki hotellit oli varattu umpitäyteen jo viikkoja ennakkoon, ja viimeisten huoneiden hinnat seilasivat häkellyttävän ja naurettavan välillä.

Illan Turun linnan valvovien silmien alla, sataman viereisessä Linnanpuistossa olivat avanneet kotimaiset artistit jo varhain iltapäivällä. Liamin varsinaisesti lavalle lämmitellyt ruotsalainen The Cardigans sai soittovuoron juuri kun kesäehtoo alkoi pätevämmin hämärtää, eli 22.20 aikatavalla minuutilleen. Jönköpingin poplähettiläs niinikään oli ollut aina näkemätön bändi, vaikka se suosionsa huippuaikoina ramppasikin Suomessa aina kun kissaeläimiä ristittiin. Ei sillä, bändi oli aina ollut tarkoitus suorittaa, mutta mikään pakollinen nähtävä se ei koskaan tuntunut olevan. Orkesterin setistä jäi nytkin kuulematta muutamat ensimmäiset biisit, kun lähtö alakaupungista hiukan venähti. Mutta hyvin pääsi tässäkin vaiheessa Cardigansien kyytiin, bändi osoittautui kertakaikkiaan kovan luokan ammattimaiseksi keikkakoneeksi, ja jos pystyssä pysyvät, saanevat uudenkin otannan. Keikan kestäessä nimittäin alun omakohtainen pikkuruinen skeptiikka vaihtui muutaman täsmäiskupoppisbiisin aikana hienoiseen innostumiseen, ja loppumaku ruotsalaisten vedosta olikin äärettömän positiivinen. Hieno bändi, jotain sen hienoudesta kertoo pari asiaa: The Cardigans soittaa alkuperäisessä kokoonpanossaan vuodelta 1992, ovet eivät ole paukkuneet. Ja toisaalta, bändi ei ole julkaissut mitään uutta vuoden 2006 jälkeen, ja on silti näin vetreä, raikas ja ajankohtainen. Eikä se edes keikkaile kovin tiuhaan nykyään, siksi tämänkaltainen suvereniteetti nostattaa hattuni.

The Cardigans on hyvä esimerkki siitä, että bändin radiohitit eivät suinkaan aina ole parhaita biisejä. Ne nyt sattuvat olemaan levy-yhtiöpomojen valitsemia sinkkujulkaisuja, jotka tietyssä suosion vaiheessa lähtevät armottomaan radioasemarotaatioon, ja sen jälkeen ne tulevat meiltä monesti pakkolapioituina suusta ja korvista ulos. Kuten nyt vaikkapa ”Lovefool” ja ”My Favourite Game”, joiden kuuleminen vihdoin livenä ei tuntunut yhtään miltään. Harmi että alussa vedetty ”Erase/Rewind” jäi nyt verrokkina kuulematta, olisiko se saanut kenties saman kyllästehitin kohtalon. Mutta ne muut potkivatkin sitten oikein kunnolla. The Cardigans soitti todella kuulailla ja erottelevilla soundeilla, kiitos tiskille. Eikä tämmöistä maailmanluokan voimapoppia oikein muilla kannata toki soitattaakaan.

Setin ehdottomat huippuhetket olivat järjettömän kaunis ”Rise and Shine”, sekä perättäin soitetut slotin loppupään ”I Want Some Fine Wine and You, You Need to Be Nicer” ja hituri ”Communication”. Kuten todettua, näin upeiden popkauneuksien jälkeen ei ”Gran Turismo”-albumin (1998) hittiraita ”My Favourite Game” tuntunut keikan päättäjänä enää juuri miltään. Ai niin, ja kesken setin laulaja Nina Persson tulkitsi säkeistöllisen verran iskelmäklassikkoa ”Itämaista rakkautta”, suomeksi siis, erikoisherkkuna maalle, jossa bändiä on aina isosti ymmärretty ja lämmöllä otettu vastaan, vielä silloinkin kun megasuosio on jo loistanut poissaolollaan. Perssonilla on varsinkin korkeammalle kurottaessaan todella sielukas ja kaunis ääni. Suomi-iskelmän klassikko taittui sykähdyttävän hienosti vain toisen kitaran säestämänä, Persson selvästi ymmärsi syvemminkin mitä lauloi ja fraseerasi aivan häkellyttävän natiivilla tavalla. Pitkälti tämäntyyppisellä biisilistalla The Cardigans tätänykyä esiintyy: https://www.setlist.fm/setlist/the-cardigans/2017/grona-lund-stockholm-sweden-33e644d1.html

Tuli tuossa alumpana kesää oltua muutamassa aika lähmäisesti ylöspannussa massatapahtumassa, vaikka toki niissäkin rockin ilosanomasta siinä sivussa päästiin nauttimaan. Mutta Live Nationin ahneiden hölmöilyjen jälkeen Turun Linnanpuiston Tall Ship Races Music Festival tuntui suorastaan lutuiselta ja intiimiltä tapahtumalta. Portilla kaikki sujui nopeasti ja oheistoiminnat oli sijoitettu ympäri puistoa lavan seutua häiritsemättä. Esiintymislavan ja anniskelukarsinan väliin mahtui juuri se joukko väkeä, joka siihen halusikin, bändit näki varsin läheltä ja pääosa porukoista ihan käyttäytyikin. Niin onneksi myös rockhistorian yksi legendaarisimmista kiukkuliisoista ja tuittiksista, William John Paul Gallagher, aka Liam

Toki Liam piti välispiikkinsä kylmäkiskoisen lyhyinä ja napakoina, mutta niin ne kannattaa 70 minuutin soittoslotissa pitääkin. Miehen maineen tuntien, ei silti jäänyt mitenkään kaltoinkohdeltu olo, musiikki toimi, bändi toimi, biisilista oli mitä mainioin. Jos joku haluaa kuulla tarinoita Liamin lapsuudesta Manchesterissa, kannattaa lukea muistelmat, keikoilla on hyvä soittaa musiikkia, se joskus artisteilta leppoisasti juttupäissään unohtuu. Lavan eteen pakkautunut yleisö oli menossa mukana isolla sykkeellä jo, kun tutuksi ja totutuksi muodostunut alkunauha, eli Oasiksen ”Fuckin’ In the Bushes” pärähti soimaan. Kahdella Oasis-klassikolla lähdettiin liikkeelle, ”Rock’n’Roll Star” ja ”Morning Glory”. Shortseihin ja vihreään armeijapusakkaan sonnustautunut Gallagher lauloi tunnusomaisesti alakautta ja etukenossa, kädet selän takana. Muutamissa biiseissä mies tarttui marakasseihin tai tamburiiniin, niinkuin on tapana ollut.

Kolmantena kuultiin tulevan sooloalbumin esikoissinkku ”Wall of Glass”, jonka porukka jo tuntui osaavan melkein ulkoa. Siinä missä veli Noel on koonnut High Flying Birds-bändiinsä entisiä Oasis-muusikoita ihan urakalla, soittaa Liam tuntemattomampien janttereiden kanssa. Mutta ei se haittaa, bändi soi rouheasti alakerrasta, silti erottuvasti. Vaikkakin pääbändiä ajettiin tänään kovilla volyymeillä, soundi pysyi mainiosti hanskassa.

As You Were”-albumilta kuultiin peräti seitsemän raitaa, vaikka se ei ole kaupoissa vielä yli kahteen kuukauteen. Näistä parhaiten toimi kahdeksantena vetona kuultu ”Chinatown”, käsittämättömän komea biisi, joka vertautuu jo syntyessään Oasiksen klassisimpiin hitteihin. Biisi on Liamin yhdessä tuottajansa Greg Kurstinin kanssa kynäilemä ja julkaistiin sinkkuna kesäkuun lopussa. Pitkään aikaan en voi sanoa odottaneeni yksittäisen biisin kuulemista livenä näin hartaasti. Toinen kohokohta tuoreelta levyltä oli ehdottomasti raskaalla kädellä louhittu ”You Better Run”, jossa kahden kitaran murina ja kellarikerroksen jynkkybasso toimivat tänään kenties komeimmin.

Omaksikin hämmästyksekseni illan tykein Oasis-raita, joita Liam bändeineen soitti siis kuusi kappaletta, oli kuitenkin kuulluista epäilmeisin ja vähiten kulunut, eli ”Slide Away”. Siinä bändin raskaskätinen toimitus oli just eikä melkein. Keikka päättyi pariin Oasis-raitaan, ensin ”Be Here Now” ja lopuksi tietenkin ”Wonderwall”, jonka Liam tutusti tulkitsi vain toisen kitaran ja rumpalin perkussioiden tukemana. Loppuun asti kompaktisti, ei pitkiä sooloja, ei pikkupuheita, ei umpiturhaa yleisön laulattamista, eikä ennenkaikkea encoreita; 13 biisin ihailtavan napakka setti, ja pois. Eli näin napakka: https://www.setlist.fm/setlist/liam-gallagher/2017/linnanpuisto-turku-finland-3be5a448.html

Nyt on molemmat Gallagherin lahjakkaat veljekset nähtynä, eri tavoilla tosin. Seuraavaksi pitää kärkkyä vimmatusti mahdollisuutta kokea lavalla Noel Gallagher’s High Flying Birds. Toki Oasiksen paluustakin haaveillaan, mutta muut tekevät sitä jo niin hengästyttävän paljon, että voin itse käyttää aikani paremminkin, kuten vaikkapa ihan olemassaolevien bändien näkemiseen. Työnsarkaa nimittäin riittää. Mutta kiitos Turun, nyt tuli kuitatuksi hyvinkin laadukkaassa illassa samalla kertaa kaksi erittäin keskeistä 90-luvun popnimeä. Turku on muuten Suomen hienoin kaupunki, mutta jos tunnette turkulaisia, niin älkää tätä nyt niille kertoko. KG

 

Valoa Festival, Tampere pe 06.02.2015

Tampereen talveen ja festivaalikartalle toivottavasti jäädäkseen tullut Valoa Festivaali oli aiempina kertoina mennyt osaltani täysin ohi. Mutta syksyn mittaan tapahtuman artistikattaus lupaili niin monipuolista ja mielenkiintoista, että oli tullut aika itsekin olla paikalla. Valoa Festivaali tarjoaa ihan sananmukaisesti jokaiselle jotakin; on electron pörinää, suomiheavyn uutta aaltoa, DJ-settejä, trubaduureja, balkanpoljentoa, vanhoja partoja ja nousevia nimiä.

Oma festariperjantaini alkoi Kauppakadun soittoruokala Artturista, joka osoittautui varsin tunnelmalliseksi ja ennenkaikkea erittäin ystävällisesti palvelevaksi korttelikapakaksi. Jollain tapaa paikka muistuttaa lukemattomilta Puolan matkoilta tuttuja kansantavernoita, ja hyvä niin. Mikään varsinainen keikkapaikkahan Artturi ei kyllä ole, mutta sopu antoi nytkin sijaa, ja erinomaisen hyviltä keikat täällä onnistuivat kuulostamaan. Sitäpaitsi, kun liiteri tulee tupaten täyteen, voi Artturin keikan seurata myös isojen ikkunoiden läpi kadulta, samaan tapaan kuin vaikkapa Jyväskylän Vakiopaineessa. Kaupunkikulttuurius.

Sovitusti tasan klo 19.00 Artturin nurkkalavalle nousi mies ja kitara Kanadasta, laulaja-lauluntekijä Michael Feuerstack. Tätä vetoa olin ennalta odottanut ihan huolella, mutta aika vettynyt leiviskä valitettavasti lyötiin kanadanpojan kouraan. Artturi oli täyttymisvaiheessa, jengiä ramppasi sisään ja ulos. Monet olivat tulleet viikon päätteeksi tuttuun baariin vaihtamaan kuulumisia. Hälinä oli melkoinen.

Akustisen artistin haaste on siinä, ettei volyymia voi loputtomiin nostaa taustamelun kanssa kilvoittelemaan. Siksi Feuerstackin asearsenaaliin jäivätkin vain muutamat ironiset ehdotukset tarkemmasta kuuntelemisesta, setin pitäminen lyhyenä ja ankara keskittyminen omiin lauluihin. Mutta kukapa meistä haluaisi lähteä Kanadaan asti kokemaan, että vain kourallinen arvostaa työtään. En muista näin epäkunnioittavaa yleisöä nähneeni pitkään aikaan, tai siis kuulleeni. Kävi suorastaan ihan sääliksi Feuerstackia, toivottavasti seuraavan illan Turun veto oli otollisempi. Jaa-a, lauantai-ilta Turussa, olisipa tavallaan hauska tietää. Erikoiskiitos illan piskuisen miksaustiskin takana hommansa hyvin hoitaneelle kaverille, joka silminnähden toimi Feuerstackin tukena, ja ansiokkaasti myös hiljaisten laulujen loputtua esitaputtajana.

Feuerstack on julkaissut omiin nimiinsä kolme sooloalbumia, toimittuaan sitä ennenkin käytännössä soolona jo vuodesta 1994, mutta nimellä Snailhouse. Jos kaveri on umpituntematon, kannattaa aloittaa vaikka tuoreimmasta albumista ”Singer Songer”, jolla Feuerstack duetoi omia intiimejä, väliin jopa sisäänpäin kääntyviä laulujaan, useiden eri kanadalaiskollegoiden kanssa. Tuli tuossa kehuskeltua Mark Olsonia, mutta jos muukin nykyamericana kiinnostaa, tämä mies kannattaa ottaa tehokuunteluun. Keikalla parhaiten hälinän ja säpinän keskeltä jäi mieleen ”Flowers in the City”, vuoden 2013 ”Tambourine Death Bed”-albumilta.

Kotimaisesta ELE-yhtyeestä on puhuttu paljon, varsinkin nyt tuoreen albumin myötä. Bändi on saanut nimensä, ei Ele Aleniuksen mukaan, vaan erään hiukan runollisemman kynämiehen, siis Eino Leinon. Uutuusalbumi perustuu Leinon teksteihin, niin myös illan keikka. ELE-yhtyeen nokilla nähdään Eeva Louhivuori, tuttu myös Eva & Manu-duosta. Muu(kin) orkesteri koostuu erittäin osaavista janttereista, kitaristi Nicholas Rehn ja rumpali Ilkka Tolonen esimerkiksi soittavat Color Dolor-yhtyeessä myös.

ELE soitti uuden levyn materiaalia noin kolmisen varttia, ja sai yleisön lähestulkoon jakamattoman huomion. Toisin sanoen, suurin osa oli tullut paikalle Eevan takia, ja Kanadan mies hiljaisine lauluineen pantiin vain huonoon rakoon. Itse en ELE-keikasta onnistunut syttymään juuri hetkeksikään, vaikka Eino Leinon laitankin aina ykköseksi, silloin kun äänestellään suurimmasta suomalaisesta kautta aikain. On kai myös todettava, että Leino-kytköksestä huolimatta, en onnistu olemaan nk. kohderyhmää. Jos väitettäisiin, että Eevan tulkinnat tuovat uutta syvyyttä Leinon klassikkoteksteihin, joutuisin olemaan erittäin eri mieltä. Varsinaista tulkintaa tunnistin muutamin kohdin, upeimmin tällä keikalla kulkivat loppupään ”Metsään hukkunut” ja ”Mua pelottaa”, jotka ovatkin Top10-kamaa myös Leinon kataloogissa. Ehdottomasti setin hienoin veto oli kuitenkin päätösbiisi, tuore sinkku ”Kun kello seisoo”. Eevalla on kiistatta upea ääni, mutta itse en syty tämänkaltaiselle fraseeraukselle. Bändi kuitenkin soi ja soitti hyvin, Rehn nykäisi sinne päätösbiisiin vieläpä todella upean soolonkin.

Valon perjantai-ilta sisälsi paljon mielenkiintoista, mutta kun tiedossa oli, että Telakalla soittaa muutaman tovin päästä Suomen kovin livebändi Jaakko Laitinen & Väärä Raha, oli pakko mennä ajoissa varmistamaan näköesteettömät paikat. Oletettavaa kun oli, että Telakka tulee kuin nuijalla täyteen, ja tulihan se. Olin nähnyt bändin vain viikkoa aiemmin Helsingin Bar Dubrovnikissa, jossa orkesteri myllytti hirvittävät jortsut pienelle, mutta sitäkin valikoituneemmalle yleisölle. Ja vaikka Telakan veto olikin jo neljäs nähty Laitis-keikka suhteellisen lyhyen ajan sisään (jos nyt 7 kuukautta määrittyy suhteellisen lyhyeksi ajaksi), niin ei näihin vain kyllästy. Varsinkin kun setissä alkaa olla kiitettävää tahtia uusiakin biisejä. Ja varsinkin, kun muutamat niistä uusista ovat jopa bändin kautta aikain parhaimmistoa. Suunta on hyvä.

Kuten odotettua, Väärä Raha oli kovassa lyönnissä, ja järjesti jälleen kerran hillittömät bileet. Harvan bändin keikalla tulee todennettua sitä, että etulattialla joraava jengi ei enää tiedä mihin asentoon itsensä laittaisi. Jortsuamisesta tulee vain hillitöntä vispaamista ja propellia, kun bändi kiihdyttää Balkan-groovensa äärimmilleen. Suomalainen, sinulla on rytmi veressäsi. Jäykempääkin jäbää nimittäin ilahduttaa aina se hillitön tanhu, mikä Vääriksen keikoilla alalattialle syntyy.

Tutusti lähdettiin liikkeelle, eli öljyä koko koneelle ja lämmöt ylös ”Kasa tuhkaa”-avausklassikolla, ja sitten ”Onnentähti”. Väliin ”Malja elämälle” ja heti perään Lemmenjoen kullankaivajien maakuntalaulu ”Mustika”, joka aivan viimeistään alkoi vakavasti käydä pirkkahämäläisen tanssijalan alle. ”Pettymys” ja sitten setin alkupään tuttu pankinräjäyttäjä, venäläisperäinen kaihoilu ”Äiti kulta”, jonka Jarkko Niemelä tutusti avasi buzukilla ja turkkilaissävytteisellä kaipuulla. Telakan lattialankut oli jo kovilla. Malmin suurta ajattelijaa Henry Aaltosta siteeraten: ”Meininki on sitä luokkaa, että tumma poika Tuusulastakin ihmettelee että mihin mun pussihousut hävis”.

Sivutien kautta” on suomirockin nykyklassikko, joka edellisellä Stadin keikalla sai sellaisetkin ihmiset laulamaan, joiden en ikinä ole nähnyt, saati kuvitellut, laulavan. Mainitulla Dubrovnikin vedolla ensiesitettiin ”Kihniö”, samannimiseen tuoreeseen Saija Mäki-Nevalan dokumenttielokuvaan tehty biisi, joka oli viikossa hioutunut entistäkin tiukemmaksi. Ja vaikka ”Kihniö” ei monellekaan ollut vielä tuttu, se sai Telakallakin varsin lämpimän vastaanoton. Biisiin lienee synnytteillä video, kertoo pikkulintu.

Varsinaisen setin viimekolmanneksen käynnisti ”Ihmehyrrä”, ja jo keikan alusta asti toiveena huudeltu ”Yö Rovaniemellä”. Setin päätti tutusti ”Saippuakupla”, joka aivan viimeistään perspiroi Telakan lämpimäksi, ilo oli jakamaton takariveille asti. Encoreissa kuultiin sitten uutena biisinä ”Kultainen keskitie”, joka on syntyessään Laitisen teksteistä yksi samantien parhaista, ja upeana iskusävelenä tulevien vuosien taattu keikkahitti. Toivottavasti muukin hitti, tällaisia lauluja ei nimittäin enää kukaan muu tässä maassa tee. Komea suunta bändillä, pakko vielä sanoa.

Telakka on mainio keikkapaikka, paljon puuta ja katto matalalla takaavat pyöreänpehmeän soundin. Näin hyvältä ei Vääriskään ole korviini koskaan kuulostanut, hyvältä joskin joka kerta. Hyvät loppubileet perjantaille, ja ensimmäisen päivän perusteella Valoa on enemmän kuin festari paikallaan. KG  #valoa

Morrissey (uk) @ Finlandia-talo, Helsinki 16.11.2014

Morrissey on legenda, ei siitä pääse mihinkään. Miehen vaikutus useampaankin sukupolveen on valtava, ensin tietenkin The Smithsien nokkamiehenä ja lyyrikkona. Ja sittemmin jo 10 studioalbumin mittaisen soolouran vakuuttavuudella. Harvoin on nimittäin se hetki, kun artisti (bändeineen) kävelee lavalle, ollut yhtä sykähdyttävä kuin nyt. Vaikka sykähdyttäviä hahmoja on tullut aivan viime aikoinakin nähtyä, ei itse verhoista esiinmarssilla ole ollut yhtä isoa vaikutusta moniin aikoihin. Se liittyy varmaankin Morrisseyn ikoniseen hahmoon, joka on syöpynyt silmänpohjalle jo hamalla 80-luvulla. Turha tässä edes manita, että The Smiths on osaltani näkemättä. Ja tullee aina olemaan.

Olin liikkeellä varsin ajoissa, ja kun Finlandia-talon aula ei ole mikään paikka varsinaisesti viettää aikaa, olin ajoissa myös salin puolella, omaa istuintani etsimässä. Joka istuin ilmenikin olevan miksaajan valloittama, työrauhansa paremmaksi takaamiseksi. Yhteys ystävälliseen henkilökunnan edustajaan, joka todettuaan tilanteen kysäisi; miltä tuntuisi rivi viisi, jos sinne sitten korvaukseksi? Hyvältähän se kuulosti, sinne siis. Eli hyvin alkoi.

Ennakkoon oli luvattu, että puoli tuntia ennen konserttia pyörii ”filmi”. No, ensin pitää määritellä filmi. Finlandia-talon nuhjuisella esiripulla pyöri kyllä jotain epäselvää ja kamalan kuuloista, mutta en minä jaksanut seurata. Olisiko ollut liikaa tsekata ”filmin” äänenvoimakkuus ennakkoon ja vaikka hiukan himmentää valoja lisää? Jos artisti koki tämän videokollaasin tärkeäksi, olisi sen kannattanut olla ihan oikea osa iltaa. Suttuista musiikkivideomuseologiaa vuosikymmenten takaa häkellyttävällä äänenpaineella, ajettuna valkokankaalle, jota ei ole koskaan sellaiseksi tarkoitettu. Jotenkin koko Finlandia-talon jälkeenjääneisyys tuli tässä kohtaa melkein lihaksi. Ymmärrän, että Morrissey halusi tarjota matkan musiikillisille juurilleen, ja poliittisen mielipidemaastonsa lähteille, mutta voisi kai tämänkin tehdä kunnolla? Ei näin.

Onneksi, välittömästi seuraava hetki illassa olikin yllä mainittu sykähdyttävä sekunti, kun itse Morrissey asteli lavalle. Se hetki pelasti paljon. Illan soundit sen sijaan eivät. Tulin arvostelleeksi edellisessä bloggauksessani (http://keikkaguru.com/2014/11/10/marianne-faithfull-uk-musiikkitalo-helsinki-09-11-2014/) Finlandia-talon sointia, jota on toki yritetty vuosien varrella parannellakin. Onneksi en ole ikinä ollut kuulemassa sitä alkuperäistä. Tänään talo soi rumasti, käsittämätön kihinä valtasi tilan, vaikka tarjolla on aika paljonkin nahkaa, puuta ja muuta asiallisen vastaanottavaista materiaalia. Plus täysi salillinen ihmisiä. Syyttävä sormi osuu toki tiskinkin taakse, mutta ymmärrän että tämän kokoista bändiä on jollain volyymeilla pakko pystyä soitattamaan, muuten ei tule kokonaisuus riittävän isona läpi. Toki noin keikan puolimaissa soundit saatiin siedettävälle tolalle, mutta ei koskaan lopulliseen kuosiin. Onneksi kuitenkin, vähiten haasteesta kärsi Morrisseyn laulu.

Alkuun päästiin The Smiths-biisillä, kuten kaikilla muillakin tämän rundin keikoilla, eli sekavaa möykkää ollut ”The Queen Is Dead” sai avata illan. Ei koskaan mikään erityinen suosikkini Smiths-katalogissa, mutta artisti valitsee kappaleet, ja hyvä niin. Alusta lähtien oli selvää, että nyt on Morrisseyn takana ja rinnalla todella kova bändi. Ensinnäkin, kitarassa, stemmoissa ja saksofonissa oli koko Morrisseyn soolouran ajan mukana nähty uskollinen Boz Boorer, joka jo vuonna 1978 oli perustamassa yhtä rockabillyrevivalin kantabändeistä, ei enempää eikä vähempää kuin The Polecatsia. Ja hyppäsi tosiaankin Morrisseyn matkaan jo 1991, ollen sen jälkeen myös herramme tärkeä biisinkirjoituskumppani. Yhdessä Jesse Tobiaksen (ansiolistoillaan mm. Alanis Morrisette) kanssa luotu illan kitarointi, oli vallan tyylikästä kuunneltavaa ja katseltavaa, soolotilaa löytyi molemmille. Muusta bändistä huomion kiinnitti myös kosketinsoittaja Gustavo Manzur, joka pariin otteeseen nykäisi akustisella nylonkielisellään muutaman vahvatunnelmaisen espanjasoolon, joista tosin ensimmäinen hukkui täysin yleiseen puuroon.

Morrissey julkaisi 10. sooloalbuminsa heinäkuussa, otsikolla ”World Peace Is None of Your Business”, ja itseasiassa aika kovan levyn julkaisikin. Moni olisi antanut vastoinkäymisten lannistaa, jotka miehemme tapauksessa ovat viime aikoina olleet pääosin terveydellisiä, mutta ei. Eikä antanut Morrissey myöskään illan, tai päivän kunnon, lannistaa. Artistimme oli silminnähden jonkin, veikkaan villisti vilustumista, vaivaama. Mutta eipä tuo illan antiin juurikaan vaikuttanut. Välillä sumutetta kurkkuun, ja taas maistui meno. Aloittelevien artistien kannattaakin muistaa, että ei se meno taatusti joka ilta varsinaisesti maistu, mutta yleisö on silti maksanut lippunsa, väliin aika kalliitkin.

Uudelta levyltä kuultiin peräti yhdeksän vetoa. Mikä fakta, toistan itseäni, kertoo artistin omasta arvonannosta levyä kohtaan. Uutuuden kimppuun päästiin yhdessä Boorerin kanssa kynäillyllä ”I’m Trowing My Arms Around Paris’lla”. Omasta katsantokannastani parhaiten tänään uutukaislevyltä soi kerrassaan komea nimiraita, joka oikeastaan samantien olikin koko oman iltani toimivin veto. Ok, no joo, ”Bullfighter Dies”, mutta se soitettiin kovin lyhyenä versiona. Niinkuin itseasiassa moni muukin biisi sai suorastaan otanta-tyyppisen käsittelyn. Toisena The Smiths-vetona kuultiin ”How Soon Is Now?”, mutta saako sanoa? Saa. Hyvä. Morrisseyn sävelkynä on ollut koko soolokauden niin terävä, siinä avustaneine kynineen, että Smiths-biisit eivät ainkaan tämän illan otannassa päässeet loistamaan. Vaan jäivät suorastaan jalkoihin. Poikkeuksena toki varsinaisen setin päätteeksi pitkänä ja raskaana vedetty ”Meat Is Murder”, jonka Morrissey tulkitsi pääosin selin yleisöön. Haluten tällä ohjata katsettamme taustakankaan videokuviin, ja kyllähän se sinne osuikin, halusi tai ei. Suttuisia ja huojuvia kuvia, mutta niiden ja Smiths-biisin sanoma tuli läpi. Lihan (ja muiden eläinkunnan tuotteiden) tehotuotanto on ollut Morrisseyn hampaissa jo uran alkuajoista, ja vaikka ajan kaari on pitkä, on hämmentävän vähän saatu aikaiseksi. Taide teki tehtävänsä, biisistä tuli aidosti paha olo. Suunnattoman lohduton ja vihainen tykitys koko orkesterin arsenaalilla.

Illan muista huippuhetkistä voisin (muodikkaasti) nostaa uutuuslevyn yhden komeimmista raidoista, ”Earth Is The Loneliest Planet”. Samaisen platan suorastaan ihmisvihainen ”Kick The Bride Down The Isle”, ja vielä jo mainittu ”Bullfighter Dies” soivat tänään jotenkin erityisen hätkähdyttävästi. Joten sanoinko jo, tuore albumi nousi illan aikana kovaan arvoon. Encoreita saatiin kaksi, edellisiltana samoilta lauteilta (kyllä, Morrissey veti kaksi ennakkoon loppuunmyytyä iltaa Helsingissä) vain yksi. Ensin The Smiths-herkistely ”Asleep” ja lopuksi biisi, jota soittamatta Morrissey ei voi poistua kongressikeskuksen premisseistä, eli ”Everyday Is Like Sunday”. Ja kun sattumalta sattui vielä olemaan sunnuntai, kyllähän tämä tuntui. Biisin aikana Morrisseyn omat turvamiehet tekivät vimmalla töitä, hymyssä suin toki, pitääkseen lavallerynnijät kurissa. Kaikki ylös asti päässeet saivat Morriseylta vähintäinkin käden kosketuksen, joten kaikki hyvin. Loppuiskujen aikana taiteilijamme riisti vielä itseltään paidan pois, ja osoitti ettei ikä, tai kamppailut syövän kanssa, ainakaan juuri ylävartalossa näy.

Ilta oli paketissa. Morrissey oli poistunut rakennuksesta, eikä paikalla ollut enää mitään nähtävää. Narikasta tuskallisen hitaasti purkautuvalla jengillä oli kuitenkin silminnähden hyvä fiilis. Morrisseyn fanikanta vaikuttaa olevan mitä uskollisinta ja omistautuneinta luokkaa, siksi piukkana oli Finlandia-talon permannon alalattia. Illan erikoisuutena paikkaa ajatellen nimittäin se, että koko keikka katsottiin seisten. Koko yleisö siis, jos jotain halusi nähdä. Tästä johtuukin mieleeni kysymys; miksi Morrissey nähtiin näin ankeassa paikassa, jota ei edes ole suunniteltu rockin soittamiseen? Miksei vaikkapa kaksi iltaa Circuksessa, jossa koko ala-ja yläkerran kapasiteetti olisi käytössä? Illan upeat valot olisivat toimineet siellä vieläkin paremmin, soundista puhumattakaan. Ymmärrän, että Cirkuksessa oli toki jotain muuta, mutta ajattelussa on vikaa, silloin kun ihan oikeita rockartisteja läiskitään Finlandia-talon lavalle. On aivan sama missä Chuck Berry muistelee kahta sointua, mutta Morrissey olisi kuulunut muualle. Toki, jos hahmomme pysyy kunnossa, ja luomiskynä näin terävänä, tilaisuuksia soittaa muuallakin tulee vielä. KG

St.Vincent (us), Color Dolor @ The Circus, Helsinki 20.10.2014

Joskus käy niin, niinkuin kävi Helsingin Circuksessa, että lämppäribändi vetää ns. pidemmän korren, ja soittaa paremman, osaavamman ja keskittyneemmän keikan kuin pääesiintyjä konsaan. Tämän kunnian sai lokakuisena maanantaina helsinkiläinen, vuonna 2011 perustettu Color Dolor.

Niinhän sitä sanotaan, ettei nimi bändiä pahenna, jos ei bändi nimeä. Tarkistakaapa tämä ryhmä livenä, heti kun mahdollista. Kesäkuussa 2013 ilmestyneen esikoisalbuminsa ”Cuckoo in a Clock” valossa, orkesteri on (vähintäinkin pienimuotoinen) sensaatio suomalaisessa rockissa. Kun laadun käsite tässä ajassa yhä hämärtyy ja hämärtyy, ja kun tv suoltamistaan suoltaa kykyohjelmia ja vanhoja suomirockjurnuja itkemässä toistensa tulkinnoille, on mahtavaa nähdä ja kuulla jotain sydämellä tehtyä. Jotain, joka vaatii ihan oikeaa talenttia ja paneutumista. Hyvä Color Dolor. Tulen näkemään teidät uudelleen pikapuoliin.

Color Dolorin kantava voima on solisti Stina Koistinen, jolla on kertakaikkiaan upea ääni. Siinä kaikuvat Patti Smith, Björk ja Janis Joplin, mutta se on oma ääni. Jan Wälchlin puhaltimet on se toinen kantava elementti. Vaikka ne olivatkin hiukan hukkua yleiseen äänenpaineeseen illan keikalla, kuunnelkaapa vaikka esikoisalbumin avaava, William Blaken runoon sävelletty ”The Angel”. Jäätävää tulkintaa paitsi Koistiselta, nimenomaan myös Wälchiltä.

Olisi väärin väittää, että bändi on Suomen Sugarcubes, tai Suomen sitä sun tätä. Vaikutteita on aina otettu ja jaettu, ei siinä mitään. Color Dolorin tapauksessa niinsanottu syyttävä sormi ei kuitenkaan osoita mitään ihan oikeasti olemassaolevaa nimeä. Koistinen on opetellut muutamat Björkin maneerit, mutta mitä sitten? En ala väittämään tässä nyt mitään kuulluista lauluista, silkkaa perehtymättömyyttäni, mutta väitän kuitenkin, että lopun ”Wonderchild” oli kylmäävä lopetus kompaktille ja kertakaikkiaan erinomaiselle keikalle. Rakasta kolleegaani siteraaten, bändin laulusolisti ja henkilöitymä Stina Koistisen ”henkilökohtainen briljanssi” kristallisoitui takaariviin asti siksi kolmevarttiseksi, jonka muistan kohtuupitkään. Samaa ei voi sanoa tänään yhdysvaltalaisen St.Vincentin puolitoistatuntisesta. Valitettavasti.

St.Vincentista, oikeammin Annie Clarckista, on puhuttu paljon. Suomalaisessakin rockmediassa mimmi on hehkutettu suorastaan ruvelle. On puhuttu Kate Bushista ja David Bowiesta samoissa lauseissa. Jonkin verran, varsinkin Kate Bushin tuotantoa tuntevana, ja suoranaisen fanisuhteen Kateen taka-aikoina luoneena, en vain ymmärrä.

Tampereen Rolling Stone, eli sinänsä itsenikin korkealle arvostama Soundi-lehti, oli listannut viimehetken keikkaennakossaan kolme kovaa syytä nähdä St.Vincent. Numerolla yksi, ”(Annie) osaa soittaa kitaraa. Hän osaa soittaa sitä erittäin hyvin”. Ok. Jos näin, miksi pyytää ovelta 37 euroa, ja matkustaa kolmen muun muusikon kanssa Helsinkiin asti esittämään, että osaa soittaa erittäin hyvin kitaraa, mikäli osaa soittaa sitä vain todella auttavasti. Tai osaa vain ottaa sen huonon teatraalisuuden rekvisiitaksi. Kaksimetrinen, mallinvartaloinen nainen ja sähkökitara on kieltämättä näyttävä yhdistelmä, mutta voi kuinka vähän sillä onkaan musiikin kanssa tekemistä.

Soundin kakkosargumentti oli St.Vincentin ”musiikin vinksahtaneisuus”, mitä tulee lähinnä sovittamiseen. Kyllä juuri niin, olen samaa mieltä, kun kuuntelee Annien levyjä. Vaikkapa uusin platta (vain nimeltään ”St.Vincent”, kuinka olla) on upeasti sovitettu, mutta turhan moni ytimeltään komea biisi oli keikalla hukkua biitin monotoniaan ja tosiaankin, niihin aika huolettomiin kitarasooloihin, joilla voisi rekrytoida itsensä Lepakkomiehen yläkerran jatkoilla mihin tahansa Kallion yliarvostettuun punkbändiin, joka laulaa alkoholista.

Ja vielä kovin, ja ehkä hiljaisimmaksi vetävin Soundin prinsiipeistä; ”kyky täyttää Kurtin saappaat”. Uuuh. Puhutaan siis Kurt Cobainista, ja siitä faktasta, että St.Vincent kutsuttiin laulamaan Nirvanan nokilla muutama biisi seremoniassa, jossa bändi hyväksyttiin Rock’n’Roll Hall of Fameen. Kurt oli tunnetusti hiukan liian kuollut ja päätön osallistumaan, joten kunnia lankesi Annielle ja Joan Jettille, sekä Sonic Youthin Kim Gordonille. Pidän Cobainin saappaita koko rockhistorian yksinä ylinumeroisimmiksi hehkutettuina, mutta kyllä niissä silti ihan täytettävää on. Anteeksi nyt vain, tänään Annie ei täyttänyt edes omiaan.

Bändiä ei esitelty, eikä aina niin tarvitse tehdäkään, kaikki tiedämme valmiiksi, että Duffy Terävä soittaa Yössä tänäänkin, ja eilen. Se ei ole pointtini. Mutta taitavan rumpalin tunkeminen lavan ääritakavasempaan nurkkaan oli aliarvostavaa. Samoin konebiitistä ja sekvensseistä vastaava jamppari oli tungettu takaoikealle, niin kauas kuin lähtee. Ja kyljittäin yleisöön. Vain se nimettömäksi jäänyt aasialaistaustainen kosketinsoittajatar oli kelpuutettu eteen. Me tytöt hoidetaan tää, mutta pukeudu sinä mustaan, minä kimallan. Sitä paitsi, se aasiantyttö nykäisi, kuin salaa, illan komeimman kitarasoolon, en-nyt-muista-mihin biisiin.

Silti, uuden levyn ”Prince Johnny” soi komeasti ja pitkään. Silti, tupa oli täynnä hyvin käyttäytyvää yleisönosaa, joka ainakin volyymeista päätellen oli tunnelmassa mukana. Silti, illan toinen tunnelmahituri ”I Prefer Your Love” nosti sekin henkilökohtaiset ja ainoat korvani erityiseen kuunteluasentoon, komea biisi ja tulkintanakin kelpo. Eli oli pääesiintyjälläkin hetkensä, ei tämä nyt sitä tarkoita.

Voihan väittää, että en holahtanut kohderyhmään. Mutta mitä ne on, kohderyhmät? Niiden perässä jos tuolla ns. vaihtoehtomuusikko kiertää, voi olla välillä kohtuuhiljaista. Päinvastoin, osoitin kiinnostusta, ostin ennakkolipun ja matkustin oikein maalta, huutavien vauvojen kansoittamassa maitojunassa katsomaan itselleni tuntematonta artistia. Jokaisen kiertäjän haave tavallaan. Tänään ei vain pudonnut, enkä syytä yksin itseäni. St.Vincent yhtyeineen soitti epäkeskittyneesti, paikoin epätarkasti, ja illan avannutta Color Doloria huomattavasti laiskemmin. Ochre Room teki sen taannoin (hae hakusanalla ja lue, jos kiinnostaa) Mark Olsonin lämppärinä, ja nyt Color Dolor yliylistetyn amerikanihmeen lämmittelijänä. Lisää tällä tavalla yllättäviä iltoja, kiitos.

Laitan tähän vielä kiinnostuneille, jotka eivät paikalle päässeet, St.Vincentin settilistan: http://www.setlist.fm/setlist/st-vincent/2014/the-circus-helsinki-finland-23ccd81f.html

KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: