Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “The River”

Sundara Karma (uk), Death Hawks @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 01.09.2017

Radiohead esiintyi Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa 29.8.1995. Bändi oli promoamassa saman vuoden maaliskuulla ilmestynyttä kakkosalbumiaan ”The Bends”. Radiohead oli tuolloin toki jo kovissa nousuissa, ja brittiläisen musiikkimedian seuraavaksi isoksi läpilyöjäksi aateloima, mutta täälläpäin vielä monelle vain nimi muiden joukossa, eikä todellakaan kovin tunnistettava sellainen. Juhlaviikot oli aikaansa edellä, ja kukaan valveutuneemman pään paikallaolleista tuskin koskaan keikkaa unohtaa. Oli konsertti sitten aikalaistarinoiden jälkihehkussa hyvä tai ei, mutta merkittävä se oli. Kesän 1995 (tai no, ihan viimeistään ”Ok Computer”-albumin 1997) jälkeen Radioheadilla ei ole Huvilateltan kokoisiin intimiteetteihin ollut enää mitään asiaa, vaikkakin ehkä ajoittain tarvetta ja halua.

Kesän 2017 ohjelmistoonsa Juhlaviikot oli niinikään kaukaa viisaasti napannut brittiläisen musiikkimedian hehkuttaman lemmikin, bändin joka on kotimaassaan todella kovissa nousuissa–ja kenties tällä ensimmäisellä Suomen keikallaan myös viimeistä kertaa nähtävissä läheltä, intiimisti ja (täällä meillä) puolituntemattoman bändin statuksella. Neljän nuoren miehen orkesteri tulee Englannin Readingista, on ollut kasassa seitsemisen vuotta, ja kyllä, kerrankin on oltava valtaosan brittimediaa kanssa samaa mieltä—Sundara Karma on sensaatio. Sanoisin näin, vaikka bändi olisi Huvilateltan kalsassa loppukesän illassa heittänyt vähän heikommankin keikan. Nyt toki veto ei sitä ollut, vaan energinen, kompakti latinki. Sundara Karma on parikymppisten jäbien bändinä, jolla on allaan vasta yksi albumi (tammikuussa julkaistu ”Youth Is Only Ever Fun In Retrospect”) stadioneille ja maailmanvalloitukseen valmis. Sen jokainen nyt Helsingissä soittama biisi on isoille areenoille kuin luotu, mutta myös radioiden puhkisoitettavaksi.

Sundara Karma (sanskriittia, ”kaunis karma”) on kuin olisi lyöty yhteen Bruce Springsteen, David Bowie, U2 ja vielä yksi nimi, josta hetken kuluttua lisää. Vieläpä niin, että edellämainituista, omillaankin aika tärkeistä ja osaavista rockin historian nimistä on otettu parhaat puolet. Solisti ja komppikitaristi Oscar Pollock on kuin nuori Bowie, tai vaikkapa kuin nuori Ian Hunter, miten vain. Jantterilla on kertakaikkiaan komea ja kantava lauluääni, josta Sundaran toinen toistaan upeammat biisit saavat lisäsyvyyttä. Kermanvaaleassa puvussaan ja liuhuletissään Pollock on myös matkalla ihan oikeaksi rocktähdeksi, kaikki eleet ja välipuheet viittaavat siihen suuntaan (”Thank you for your very warm welcome. I guess.”) Springsteen-mytologiasta bändi on, ketään matkimatta, omaksunut laulujen kasvattamisen isoiksi eepoksiksi. Joku brittimedian edustaja totesikin, että todella moni Karma-biisi voisi periaatteessa olla Pomon ”The River”-albumin sessioista. Iso väite, mutta mytologiaan jonkin verran vihkiytyneenä, olen samaa mieltä. Eeppisten biisirakenteiden lisäksi matalalta jynkkäävä livebasso ja yksinkertaisen rumpusetin todella massiivinen soundi linkittävät Sundara Karmaa paitsi edelleen Springsteeniin, myös U2:een. Moni biisi illan settilistasta olisi niinikään voinut olla ”The Joshua Tree”-kauden Uukkareilta. Itse vihaan vertailua, joka rockmediassa aika usein lähtee käsistä ja päätyy hedelmättömänä reisille, mutta välillä on ihan pakko, jotta kokonaiskuva kirkastuisi.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt10

Oscar Pollock / Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karman esikoiskeikka Suomessa ei ollut kovimpia koskaan näkemiäni vetoja, mutta se oli todella erinomainen nykäisy nuorelta bändiltä, josta (sanoinko jo) kuullaan vielä paljon lisää. Oli oikein, että bändi aloitti vartin ilmoitettua myöhemmin. Yleisö ehti ottaa juuri sen yhden perjantaisen janojuoman lisää, ja olla ehkä naksun verran vastaanottavaisempi, vaikka suoranaisesta riehaantumisesta voidaan puhua vain aivan hetkittäin, ja eturivissä, mutta hyvä että edes siellä. Oli aivan oikein, ettei Sundara suostunut soittamaan encoreita, asia tehtiin keikan loppupäässä aivan selväksi etukäteen. Ja oli aivan oikein, että bändin veto kellotti vain kolmisen varttia. Kumpi oli tänään itselleen oudossa ympäristössä, bändi vai yleisö? Ehkä hiukan kumpikin. Sundara Karma on tottunut albuminsa promokiertueella täysiin tupiin, loppuunmyytyihin iltoihin, ja todella paljon nuorempaan yleisöön, kuumana vellovaan eturiviin. Monissa kaupungeissa bändin keikka on jouduttu siirtämään isommalle areenalle valtavan kysynnän vuoksi. Mutta toki, jos koko maailman valloittaminen, ja todella isoksi tuleminen on mielessä, on opittava kohtaamaan myös erilaisia yleisöjä. Myös kylmiä, itseään iäkkäämpiä, suomalaisia, juhlaviikkoisia, ja monia muitakin.

huvilateltta2017_sundarakarma_joonas_brandt03

Sundara Karma. Kuva: Joonas Brandt.

Sundara Karma soitti (laskujeni mukaan) 14 biisin settilistansa läpi kompaktisti, ilman turhia sooloiluja ja albumilta tuttujen mittojen venyttämisiä. Viimesyksyisen EP:n radiohitti ”Loveblood” sai aloittaa koko homman. Kakkosena kuultu ”Olympia” osoitti jo bändin tukevan nojan koko brittipopin historiaan. Mutta nuorten miesten kunniaksi on sanottava, että he seisovat omillaan, jalostaen ja hyödyntäen. Sundara Karma ei kuulosta häiritsevästi retrolta, eikä miltään olemassaolleelta bändiltä erityisesti. Siinä, jamppareiden terävän biisikynän lisäksi, lepää alussa mainitun sensaation siemen. ”Flame” soi setin alkupäässä, kenties koko biisilistan komeimmin. Kitaristi Ally Batty nousi kuin vaivihkaa keikan aikana, huomion ollessa alussa todella paljon energisessä solisti Oscarissa, bändin eittämättömäksi kakkosmieheksi. Batty toimitti kaikkiin biiseihin ahkerasti stemmalauluja ja myös perkussioita, välillä Battyn ruudussa piti jopa vähän kiirettä. Mutta ennenkaikkea, ja nyt tullaan tähän. Big Country-kortti pelipöytään, Stuart Adamson mainittu. On kyse sitten täysin tietoisesta seuraamisesta tai ei, mutta ei ole kysymystäkään, missä Ally Battyn kitarismin juuret ovat, ja että kuinka tärkeää kaikki se työ oli koko brittirockin tulevaisuudelle, jota Stuart Adamson etenkin lyhyellä, mutta intensiivisellä The Skids-kaudellaan teki. Jälki oli lähtemätön, tietävät nuoret jässikät sitten äitibändejä edes nimeltä tai eivät. Varsinkin, kun Ally Batty tarttui keikan loppupuolella e-bow’hon ja ulvotti, oli kuin olisin kotiin tullut. Vihdoinkin on löytynyt nuori brittikitaristi, joka edes yrittää seisoa lähellä saappaita, joiden resorissa lukee Stuart.

Vivienne” oli äärettömän lähellä olla keikan kovin veto, aika tarkalleen puolimaissa, mutta kyllä se sitten kuitenkin oli illan kolmanneksi viimeisenä kuultu ”The Night”, erittäin uljas ja erittäin Bruce Springsteenin hengessä rullaava sydänmaiden iso rockbiisi . Ja kyllä, Pomollahan on (sattumoisin) samanniminen merkkipaalu laulukataloogissaan itselläänkin. Illan päättivät bändin iso hitti ”Happy Family” ja vielä ”Explore”, ei encoreita, ei myönnytyksiä. Sundara Karma oli tänään ehkä itselleen aika vieraassa paikassa ja ennenkaikkea, kuten todettua, vieraan yleisön edessä. Tuntui kuin sillä olisi ollut hiukan kiire pois lavalta. Vai onko Sundara Karman rocktähteys nupullaan tässäkin, jätetään nälkää, ollaan vaikeammin tavoitettavissa kuin nuorten muusikon(melkein)alkujen olettaisi olevan.

Jos Huvilateltassa 29.8.1995 olleet muistelevatkin kaiholla ainutlaatuista keikkaelämystään, ehkä mekin nyt paikalle vaivautuneet tiedämme 10 vuoden päästä jotain erittäin speciaalia Suomen konserttihistoriasta. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.

Illan avasi omalla 50-minuuttisellaan kotimainen Death Hawks, jonka onnistuin nyt näkemään ensimmäistä kertaa täysimittaisella vedollaan. Olin aiemmin nähnyt bändiltä vain yhden biisin mittaisen otannan. Hollannin Roadburn Festivalinkin kanonisoima kvartetti (tänään tosin perkussionistilla ja taustalaulajalla vahvistettuna, mutta kuinka tarpeellisesti, jäin miettimään) kiertää ahkerasti maailmalla, ja rutiini näkyy.

huvilateltta2017_deathhawks_joonas_brandt01

Death Hawks. Kuva: Joonas Brandt.

Death Hawks on kieltämättä mielenkiintoinen bändi, mutta viisikymmentäminuuttinen alkoi kyllä vääjäämättä toistaa itseään. Bändin selkärankana toimivat Tenho Mattilan koskettimet ja saksofoni, ne tekevät Death Hawksista paikoin erityisen ja huomattavasti vähemmän kuolevaisen orkesterin. Omaan makuuni DH ei ole riittävän psykedeelinen (maailmassa on nimittäin ollut ihan oikeastikin psykedeelisiä bändejä, ja on yhä), eikä riittävän jumittava. Toisaalta, jos oli pääbändi tänään itselleen hiukan vieraassa ympäristössä, niin oli Death Hawkskin. Se on klubibändi, eikä sen tunnelmointi tule taidefestivaalin telttakeikalla parhaalla mahdollisella tavalla läpi. Ehkä Sundara Karmankin isot biisit tulevat vuosien mittaan entistä paremmin läpi isojen ja vastaanottavaisempien yleisömassojen edessä, isoilla stadikoilla. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää, ja mitä näitä nyt on.  KG

 

Bruce Springsteen & The E Street Band (us) @ HK Areena, Turku 07.05.2013

Vain vajaat 10 kuukautta oli kulunut siitä, kun Bruce Springsteen ja The E Street Band teki Suomen kamaralla historiaansa, ja soitti koko uransa pisimmän keikan viime heinäkuussa Olympiastadionilla. Keikkahan kellotti aintlaatuiset 4 tuntia ja 5 minuuttia. Stadikan hurmos oli yhä tuoreessa muistissa, kun Pomo tai The Boss joukkoineen saatiin uudelleen Suomeen, edelleen Wrecking Ball Tourin nimissä. Suomella on pakko olla edes jollain tapaa erityinen paikka E Streetin osoitteistossa, sikäli kallista ja hankalaa tänne on poiketa. Logistisista ja aikataulullisista syistä Suomen keikkakaupungiksi valikoitui Turku, ja paikaksi koko kiertueen pienin venue eli HK Areena (Turkuhalli). Vain alle 10 000 ihmisen kapasiteetillaan paikka edustaa Brucen mittakaavassa tänä päivänä lähes klubikeikkaa. Paikanvalinta paljastui muutenkin mainioksi, Areenassa on jyrkät nousut ja jokaisesta myydystä paikasta vähintäinkin kohtalainen näkyvyys. Ja jos edessäistuvaa alkaa tanssituttamaan, silti lavalle yhä näkee. Permantoala on sekin inhimillisen kokoinen, matkan lavalle voi ihan ihmisaivoilla käsittää.

Parisenkymmentä minuuttia yli seitsemän startannut keikka aloitettiin tutusti ja turvallisesti ”We Take Care of Our Own”lla. Aivan alkutahtien aikana tuntui, että nyt kuulostaa huonolta, mutta erittäin nopeasti soundipuoli saatiin hanskaan. Viime minuuteille ennen keikkaa Areena vaikutti puolityhjältä, mutta kun soitto alkoi soida, itseäni huomattavasti ikääntyneempi yleisönosa alkoi vasta valua paikoilleen ja asettumista kestikin monen biisin ajan. Silti, loppuunmyydyksi ilmoitetulla keikalla oli edelleen massamäärät tyhjiä istuimia, ja permantokin näytti väljältä. Miksi näin? Ostavatko ihmisiä kaduille potkivat firmat satamäärin edelleen firmalippuja, joista kenties valtaosa jää käyttämättä? Miksi firmalipuille ei voi luoda systeemiä, että lunastamattomat palautuisivat ovimyyntiin? Siksi, että ollaan Suomessa, ja joku ovelta myöhälipun saava saattaisi tulla onnelliseksi.

Setin alkupäässä Pomo ja E Street selvästikin tunnustelivat yleisön fiiliksiä ja paikan tunnelmaa, ja pakosti katsomo on varsinkin aluksi näyttänyt puolityhjältä myös lavan näkökulmasta. ”Two Hearts” ja ”No Surrender” klassisemmasta päästä aivan alkupäähän, Brucen ja Steven (Van Zandt) laulaessa tutusti yhteismikkiin. Tuntui, että keikka pärähti vasta oikein kunnolla käyntiin, kun peräjälkeen vedettiin kaksi biisiä tuoreimmalta pitkäsoitolta, kiertueen otsikoivalta ”Wrecking Ball”lta. Ensin nimibiisi ja sitten jälleen kerran komeasti tulkittu ”Death to My Hometown”, joka oli viime kesän keikan ehdottomia kohokohtia. Pelkästään se lisäfjonga, jonka nämä muutamat Wrecking Ballin perinnepoljentoiset laulut ovat tuoneet livesettiin, riittää omissa kirjoissani nostamaan kyseisen albumin jopa ihan Brucen parhaiden joukkoon. Muitakin mielipiteitä olen toki kuullut, ja niillekin on tilansa.

Väliin ”Hungry Heart”, jolla päästiin jo laulattamaan hitaasti lämpenevää suomalaisyleisöä ja sitten pitkänä versiona ”Spirit in the Night”, joka alkoi Brucen saarnaosuudella. Tuttua töpöttelyä lavanedustaa edestakaisin, mutta ei niin tutulla paahdolla ja intensiteetillä. Backstreets-sivusto arvio, satoja ja satoja keikkoja nähneenä, että Pomo olisi ollut tyhjistä lehtereistä silminnähden harmissaan. Enkä voi moittia. Jonkinlaista kiertueväsymystäkin olin aistivinani koko bändissä. Mutta laatukriteeerit on tämän bändin osalta niin toista kuin monen muun, että hitusen kiertueväsynytkin E Street on silti maailman kovin bändi. Lähinnä tässä vertaillaan hurmoksia toisiinsa, ja jos sallitte, niin viimekesäinen stadikkahurmio kyllä loisti poissaolollaan. Mutta, kuten sanoin, Pomo-keikkoja verrataan korkeintaan toisiinsa.

This Hard Land” omistettiin Suomen samannimiselle faniyhteisölle, ja sitten olikin aika ”The River”in sytyttää yleisö aivan viimeistään. Pomon huuliharppuoutro biisin lopetukseksi oli sanalla sanoen maaginen! Bruce jalkautui tämän jälkeen etucatwalkille ja poimi aimo sylillisen pahviplakaattitoiveita mukaansa. Niistä ensimmäisenä kuultiin yksi koko oman Bruce-keikkahistoriani (tämä oli 7. kertani, kyllä vasta, valitettavasti) kohokohdista eli Dave Edmundsinkin levyttämä ”From Small Things (Big Things One Day Come)”. Tämä mainio, Springsteenin katalogissa hiukan aliarvostettu rock’n’rollbiisi on kulkenut mukana vuosia, omissa henkisissä ja näkymättömissä pahviplakaateissani. The E Street-kone kävi tiukasti ja tarkasti kuten aina, huima luenta hienosta biisistä.

Ensimmäistä kertaa koko kiertueella kuultiin nyt, niinikään toive, ”Brilliant Disguise”,  ”Tunnel of Love”-albumin ensimmäinen sinkkuraita vuodelta 1987. Kyseinen albumi on ollut hiukan lapsipuolen asemassa liveseteissä, varsinkin silloin kun Pomon rouva Patti Scialfa ei ole ollut mukana kiertueella. Eikä siis ollut Patti mukana tälläkään legillä rundia, vaikkakin edelleen on bändin virallinen ja täysvaltainen jäsen. Ja sitten, yksi viime kesän stadikkamaratonin kovimmista vedoista, oli sitä myös tänään, eli ”Because The Night”. Ja aivan kuten viime kesänä, Chicagon hullu silinterimies, valkoinen intiaani Nils Lofgren vetäisee soolonsa oheen tutun myyttisen sotatanssin. Ja keppi ulvoo. Mieletön äijä. Tästä tulee kuulkaa kova keikkavuosi, kun (tai toivottavasti) tämänkin klassikkobiisin kuulee vielä heinäkuussa uudelleen Tampereella, itsensä sen toisen Pattin eli Smithin esittämänä. Mahtavaa.

Varsinainen setti oli juuri puolivälin ylittänyt (tänään oli ennakkoon odotettavissa ”vain” noin kolmen tunnin veto tai karvan alle), kun bändi latasi selkäkarvat pystyyn (kelläkulla nyt sellaisia on) nostattavan ”She’s the One”. Tässä vaiheessa viimeistään oli selvää, että kyllä tästä kova ilta kokonaisuutena muodostuu. Sitten hillittömän pitkä jamitteluversio ”Pay Me My Money Down”sta, The Seeger Sessionseista tutusta työlauluklassikosta. Koko bändi, toki Max Weinbergia ja Roy Bittania lukuunottamatta, alas eturiviin, muutama fani mukaan jonon jatkoksi ja koko remmi kiertämään letkassa areenaa catwalkeja pitkin. Ja kaikki soittavat koko ajan, eikä tulkinta horju. Tämä on yleisön palvelemista, tämä on musiikin ilosanomaa, tämä on osaamista. Tämä täytyi nähdä. ”Pay Me My Money Down” myös antoi koko puhallinsektiolle omat, pitkät soolonsa eturivissä. Vaikutelma koko bändistä on se, ja oli jo viimeksikin, että tässä orkesterissa on todella hauskaa ja palkitsevaa soittaa. Ja puhun nyt erikseen tästä Isosta E Streetistä, joka on laajenettu klassisesta muodostaan torvisektiolla, taustalaulajilla ja perkussionistilla. Ja toki Soozie Tyrellin viululla jo vuosia aiemmin. Ja juuri niin, että Tyrellin viulu ja viehättävä olemus on jo korvaamaton osa eturiviä ja E Street-soundia. Myyttinen bändi elää, kehittyy ja hengittää. Ja toivottavasti kiertää vielä tämänkin jälkeen.

Viimeisimmän albumin ”Shackled and Drawn”-biisin on moni tuominnut renkutukseksi, mutta se on erittäin olennainen osa nykyisiä keikkasettejä, ja vaikka yleisöt vaihtuvat illasta toiseen, biisi tuntuu sytyttävän bändin aivan erityisellä tavalla. Laajan kokoonpanon sovitusratkaisut on tässä biisissä huipussaan. Sitäpaitsi, ”Shackled and Drawn” kannattaa nähdä timanttina amerikkalaisessa lauluperinteessä, puuvillapelloilta nykypäivään, eikä niinkään Wrecking Ballin näppäränä täyteraitana. Sitä siitä ei nimittäin mitenkään saa.

Kohti varsinaisen setin loppupäätä kuultiin omasta mielestäni illan komein veto eli ”The Rising”, biisi josta on postuumisti syntynyt aavemaisen upea soundtrack syyskuun 2001 unohtumattomille kuville. Sitten vielä ”Badlands” ja huikeasti auringonlaskuun rullannut lännenkaravaani ”Land of Hope and Dreams”, johon The E Street Band lataa kaiken mitä lähtee, ja varsinainen setti on tällä kertaa tässä. Silminnähden uupunut Bruce riisuu liivin pois ja kaataa isosta sienestä vettä päälleen. Lavan valot päällä, yleisön nähden, tästä syntyy omassa henkilökohtaisessa mielessäni erittäin surumielinen olo, joka jää vaivaamaan koko kotimatkan ajaksi. Vieläkö Bruce tekee uuden levyn, vieläkö E Street kiertää? Vieläkö Bruce kiertää? Onko seuraava levy akustinen ja pienimuotoinen, onko E Street-kone nyt viritetty niin huippuunsa kuin mahdollista, ennenkuin sen käynti sammuu? Kysymyksiä, vastauksia pitää odotella. Olenko se vain minä, vai onko Bruce uupuneempi nyt kolmen tunnin hallikeikan jälkeen, kuin viime suvena neljän tunnin maratonin jälkeen? Ehkä se olen vain minä.

Encoreita tulee tuttuun tyyliin aimo tukku, tällä kertaa viisi. Eli kun lavalle uudestaan tullaan, niin tullaan kunnolla. Brucen yksin akustisella kitaralla säestämä ”Queen of the Supermarket” on erittäin viiltävä, vanhenevan miehen naksun liian korkealta yrittämä, mutta upeasti selvittämä tulkinta. Tässä kohtaa tulee fanilla tippa öögaan, eikä se sieltä poistu, kun maailman yhden kovimmista rockbiiseistä eli ”Born to Run”in, Suomessa pakollisen ”Dancing in the Dark”in  ja ”Thunder Road”in kautta edetään lopulliselle maalinauhalle. Joka jotenkin tutun turvallisesti katkeaa ”Tenth Avenue Freeze-Out”lla. Jake Clemons soittaa legendaarisen fonisoolon jälleen suurella sydämellä, niin että setämies, Mr.C tai The Big Man, voi olla vain ja ainoastaan ylpeä. Ja siellä ne hymyilevät videoscreenillä Clarence Clemons ja Danny Federici, joukosta liian aikaisin poistuneet E Streetin peruskivet.

On surullista, että joillekin rock’n’rollia on mennä suoraan lähetykseen kännissä haistattelemaan tai istua pissisten laulukilpailun tuomarina. Sitten on tämä toinen, ja alkuperäinen rock’n’roll, joka siirtää vuoria, liikuttaa massoja, itkettää, naurattaa, tanssittaa, pelastaa ja antaa voimaa. ”From small things, mama, big things one day come.” Pitkään eläköön ja jaksakoon Bruce Springsteen ja The E Street Band. Rock’n’rollista ei tarvitse huolta kantaa, sehän ei kuole koskaan. KG

Tässä vielä kuullut biisit ja niiden järjestys: http://www.setlist.fm/setlist/bruce-springsteen/2013/hk-areena-turku-finland-7bd87ea4.html

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: