Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “punk”

Hollywood Vampires (us) @ Kaisaniemi, Helsinki 10.06.2018

The Hollywood Vampires oli Alice Cooperin 70-luvun Los Angelesissa perustama rokkistarojen juopottelukerho, jonka toimintaidea yksinkertaisuudessaan oli, että muut kerholaiset pitää voittajan pystyä juomaan pöydän alle. Useimmiten viimeinen mies tuolilla oli klubin presidentti itse, Alice Cooper. Pöydän alta löytyi illasta riippuen vaikkapa Keith Moon, Harry Nilsson, Joe Walsh, John Belushi, Marc Bolan, John Lennon tai Ringo Starr. Juonnin tukikohtana toimi legendaarinen LA:n rocktähtien hengailumesta Rainbow Bar and Grill. Vuonna 2015 Alice Cooper perusti bändin, superbändin (kerrankin ihan oikeasti) jos haluatte, kunnioittamaan klubin nimeä ja monin osin jo viimeiset ryyppynsä nielleitä jäseniä. Cooper kutsui mukaan Aerosmith-kitaristi Joe Perryn, ja näyttelijänuransa ohella salaa kovaksi kitaransoittajaksi hioutuneen Johnny Deppin. Samainen ydinkolmikko nähtiin nyt myös Helsingin Kaisaniemessä.

Transylvanian hyytävä tuuli ulvoo, pimeyden prinssi Christopher Lee lausuu haudan takaa Bram Stokerin kirjoittamista lauseista myyttisimmän: ”Listen to Them, the Children of the Night. What music they make!” Alkunauha sammuu ja lavalle harppoo kieltämättä aikamoisen melkoinen joukko kovia muusikoita. Mikään keikka, joka alkaa Christopher Leen äänellä tai Stokerin sanoin yön lapsista, ei voi olla huono. Sanotaan se nyt, tuo hetki oli merkittävä, harvoin bändin tulo lavalle tuntuu yhtä isosti, ja väitän olevani paitsi kaikkea muuta kuin teinityttö, ja kaikkea muuta kuin kerran vuodessa Hesaan matkustava satunnaiskeikkailija, jolle keskeisintä on nähdä kuka tahansa filmitähti kuinka monen tahansa sadan metrin päästä. Silti. Nähdä ensimmäistä kertaa Alice Cooper elävänä (kyllä, Alicehan tiettävästi elää vielä), todistaa Joe Perryn kitaransoittoa, kun Aerosmith on aina ja toistaiseksi jäänyt näkemättä. Ja myös olla paikalla, kun mainstreammaailman yksi monipuolisimmista miesnäyttelijöistä osoittautuu kovaksi kitaristiksi ja oman toimen ohella ihan oikeaksi rockmuusikoksi.

Tästä keikasta on paukutettu partaa sittemmin. Moni oikea rocktoimittaja meni siihen lankaan, että suhtautui Hollywood Vampiresien konseptiin, ja nähtyyn keikkaan, erittäin nihkeästi. Tajuamatta toki, että kymmenet muut rocktoimittajatkin suhtautuvat nihkeästi. Jäi hiukan tuo persoonallinen ote puuttumaan. Ruotsissa Aftonbladetin jantteri julisti rockin tyyliin kuolleen Tukholman Gröna Lundin keikan jälkeen. Ok, ole hyvä, tunne itsesi vapaaksi herättämään se henkiin. Ei se vaadi muuta kuin opetella soittamaan ja tekemään omia biisejä, tai taitavia tulkintoja muiden tekemistä. Olemalla Aftonbladetin tai Soundin tai Kodin Kuvalehden soittotaidoton rocktoimittaja, rock’n’roll ei kyllä pysy hengissä. Ensinnäkin, tehkää kotiläksynne. Missään ei luvattu, että Johnny Depp olisi bändin liideri, se on alusta lähtien ollut idean isä, Cooper. Toisaalta, jos jonkun huoli Johnny Deppin kunnosta Twitterissä jaettuna häiritsee, pysykää pois Twitteristä. Suunnatkaa huolenne muualle, vaikkapa laadukkaaseen rockjournalismiin nyt ihan alkajaisiksi.

Mikä keskeisintä, Hollywood Vampires soitti erittäin tyylikkään, kompaktin ja laadukkaan keikan. Harvoin on niin, että kun keikka päättyy, tulee tunne, nytkö jo? Todella harvoin. Kaikki iltapäivän ja alkuillan lämppärit piti tänään skipata, tai tänäänkin, ei Kaisaniemen sora nyt niin hyvältä tunnu tennarin alla että täällä ihan oikeasti jaksaisi bostailla jopa kahdeksaa tuntia. Priority-lippu takasi hyvän näkyvyyden pääbändiin, vaikkakin erikoislipun muut lisähyvikkeet jäivät tänään pitkälti käyttämättä. Mutta se on sanottava, että niin huonosti Kaisaniemen pesiskenttä rockhommiin taipuu, että jos tänne ikinä enää tarvitsee tulla, niin priority-tai VIP-lipulla. Suosittelen. Lavalla olevat hahmot tunnistaa paljaalla silmällä, ja kun jengi on jo maksanut itsensä toipilaaksi VIP-lipusta, se ei enää välttämättä automaattisesti dokaa milleniaalista seivästä läpi pään.

Hollywood Vampiresilta on ulkona yksi pitkäsoitto, ja toinen tulee ulos näillä näppäimistöillä, ellei ole juuri tullut. Ensimmäinen levy sisältää paljon lainabiisejä, mutta kyse on esimerkiksi siitä, että Keith Moon oli Cooperin juomakerhon miehiä, ja siksi bändi kunnioittaa soittamalla The Who’ta. Minulle coverbändi on sitä, että Rautaruukin insinöörit soittaa sisävesilaivan nurkassa nopeet lasit nokilla, maripaita farkkuihin tungettuna Creedencea katse koko ajan otelaudassa, kieli mölkyten suussa. Välispiikeissä puhutaan grillaamisesta ja muksuista. Tämä on Hollywood Vampires, joka soittaa monia lainabiisejä, mutta myös useita omia, monet niistä Johnny Deppin kynästä lähtöisin, ei Aftonbladetin toimittajan. Hollywood Vampires on montaa muuta ulkona tuolla pyörivää rokkibändiä väkevämpi rokkibändi, ok?

Omalla tuotannolla keikka myös pärähti käyntiin, ”I Want My Now” ja ”Raise The Dead”. Ensimmäinen cover tämänhetkisessä settilistassa on ollut illasta toiseen Spirit-yhtyeen ”I Got a Line on You”. Tässä kohdin kokonaissointi oli asettunut viimeistään kohdilleen, kosketinsoittimet saivat omaa tilaa, kolmen kitaran yhteissoitto toimi ja kaikki oli muutenkin hyvin. Kolmatta kitaraa soittaa tällä hetkellä Tommy Henriksen, tuttu mies Alice Cooperin bändistä, mutta onpa jampalla taustallaan myös vaikkapa saksalainen Warlock, tämä hemmo luukuttaa vuoden 1987 klassikkoalbumilla ”Triumph and Agony”. Myös tämän rundin rumpali Glen Sobel soittaa Cooperin bändissä, aiemminhan Vampires-kannujen takana on nähty mm. Guns’n Rosesin Matt Sorum, ja onpa Duff McKagankin ollut taannottain osa kokoonpanoa.

Neljäntenä kuullussa Love-yhtyeen isossa hitissä ”7 and 7 Is” Chris Wysen botneinen jynkkybasso pääsi oikeuksiinsa. Muutenkin tämä Ozzy Osbournen bändissäkin soittanut muusikko oli lavan näkyvimpiä hahmoja, ja yksi koko illan huippuhetkistä olikin, kun Wyse lauloi karhealla äänellään Motörhead-klassikon ”Ace of Spades”. Ja hei, kuunnelkaa tarkkaan, Hollywood Vampires soitti parhaan koskaan livenä kuulemani ”Ace of Spadesin”. Lemmy ei omilla otannoillani tähän koskaan pystynyt, ja maakuntien rantakasinoiden cowboyt eivät myöskään ole yltäneet ihan samaan. Kolmen kitaran seinä, Wysen rouhea tulkinta ja Sobelin rumputuli takasivat upean ajon klassikkobiisistä. Kitaristikolmikon itseoikeutettu liideri oli toki Joe Perry, joka soitti useimmat ja pisimmät soolot, mutta sanoa pitää, että Les Pauliaan tyylikkään alhaalla roikottanut Depp osoittautui varsin päteväksi kitaristiksi hänkin, ja nykäisi mm. itse kirjoittamaansa ”As Bad As I Am”-biisiin mallikkaan soolon, jota Perry saumattomasti jatkoi.

Yleisön reaktioista päätellen yksi illan odotetuimmista vedoista oli Cooperin itseoikeutetusti tulkitsema varhaishittinsä ”I’m Eighteen”. Vaikkakin Alice Cooper onkin Hollywood Vampiresien pääsolisti ja showmies, ”vampire who never died”, kuten kauhurockveteraani itsensä esitteli, saivat myös Perry ja Depp laulutilaa. Perry tulkitsi kahdesta kuullusta Aerosmith-biisistä ehkä sen hiukan heikommin toimineen, eli ”Combinationin”. Kahdesta parempi, ja hyvinkin komea veto, oli Cooperin laulama ”Sweet Emotion”. Koko keikan huippuhetki oli vääjäämättä Johnny Deppin tummalla puhelaulullaan, elokuvista kovin tutulla äänellään tulkitsema Jim Carrollin turhankin unohdettu upea punk-klassikko ”People Who Died”, johon Deppin tueksi stemmalaulut lähtivät minimissäänkin neliäänisesti. Vuoden kovimpia vetoja tähän mennessä. Pelkästään tämän yhden biisin takia, ymmärrättehän…

Johnny Deppin kynäilemässä ”Bushwackersissa Chris Wyse tarttui sähköiseen pystybassoon, Alice Cooper kertoi biisin tulevan bändin kolmosalbumille, joten pikapuoliin pillit pussiin pistävästä miljonäärien harrasteryhmästä ei siinäkään mielessä ole kyse. Ja mikäpäs se siinä, Cooperilla on jossain määrin kuitenkin viimeiset vuodet takoa kuumia rautoja (kunnes selviää, ettei mies kuole koskaan), Deppillä halu tehdä muutakin kuin näytellä Hollywoodin happanevassa ilmapiirissä ja Perryllekin hommat natsaa, kun Aerosmithin jäähyväiskiertueelle jalkautumisestakaan nyt ei ole tullut toistaiseksi länkytystä kummempaa.

Johnny Depp astui jälleen laulumikin taakse ja lähti komea, jäätävän hieno tulkinta David Bowien ”Heroes”-klassikosta. Samalla hetkellä lavan vasemmalla puolella iltapilviin muodostui laskevan auringon alakulmainen taivasten valtakunta, komea valoilmiö, joka liukeni pois samalla kun biisi sammui. Ehkä Bowie oli hetken läsnä, jos nyt kukaan ikinä pystyy olemaan. Bluesstandardi ”Train Kept A-Rollin” on settilistassa ehkä ainoa pieni myönnytys sinne kuolevaisten coverbändien tanhuville, eikä sinänsä liity käsittääkseni alkuperäiseen vampyyrimytologiaan, jossa juotiin fiunaa ja sammuttiin, osa jengistä ihan lopullisestikin. Bluesklasari kuitenkin toimi mainiona bändin esittelybiisinä, ja kuinka ihanan lakonisesti sekin tehtiin, vaikka lavalla nyt kuitenkin oli Aftonbla…maailman edelleenkin yksi kuumimmista filmistarboista. Encoreita tällä kokoonpanolla on ollut tapana soittaa vain yksi, ja ilmiselvän itseoikeutetusti se on ollut, ja oli, Alice Cooperin suurin hitti, jonka osaa ulkoa koko maapallo, ”School’s Out”. Illassa oli todella paljon hyvää, mutta mainiota kerrassaan oli myös se, että se pakollinen Michael Monroen lavalleottaminen tapahtui vasta tässä klassikkoencoressa, jota Makkonen on itsekin soittanut keikoillaan. Muutamaan kertosäehuutoon Michael osallistui ja onneksi huuliharppu pysyi takahuoneessa, mahtavinta oli kuitenkin nähdä Monroe lopun kaulailuissa Johnny Deppin, Joe Perryn ja Alice Cooperin kanssa. Siinä kiteytyi jollain tapaa rockhistoriaa ja hyvää fiilistä taas aika tuhti annos kotiinviemisiksi.

Hollywood Vampires oli hyvä, se soitti hyvän keikan, sanoinko jo. Hollywood Vampires on, kliseeseen sortuen, enemmän kuin osiensa summa, se on tihentynyttä rockhistoriaa, se on kaukana sille joidenkin tahojen lyömän miljonäärien harrastecoverpumppu-leiman yläpuolella. KG

Shiraz Lane, Ursus Factory, Mara Balls, Vicky Rosti, Pietarin Spektaakkeli, Locus, AvAciA, Ruanda, Geenivirhe, Defenent @ Louhela Jam, Vantaa 03.06.2018

Vantaan vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty rockfestari Louhela Jam, valikoitui tänä vuonna festivaalikesäni avaajaksi. Nyt se on auki, jonain päivänä se on kiinni, mutta sinne on vielä matkaa. Vielä on nimittäin, tiedättehän… Päivän avaus oli suoritettu jo ilman läsnäoloani muutamalla paikallisartistilla. Saavuin Louhelan Jokiuomanpuistoon juuri ajoissa nähdäkseni paljon puhutun ja kohutun Ursus Factoryn, joka soitti puolenpäivän kiristyvässä helteessä ensimmäisen ikinä Vantaan keikkansa.

Ursus Factory on ollut kotimaisen rockmedian viimeisin ja kuumin lempilapsi. Siksi itsekin olisin maininnut bändin yhdeksi syyksi inkarnoitua sunnuntaiksi Vantaalle, jos joku olisi ikinä kysynyt. Ursus sai hiukan epäkiitollisen tehtävän korkata päälava. Porukkaa oli nurmikkorinteelle ilmaantunut kuitenkin jo kiitettävästi, joskin kohtuuttoman kaukanahan yleisö vielä tässä vaiheessa loikoili. Itseään säästelemättä nykäisi Jussi Pelkosen (kitara ja laulu) ja Aleksi Ripatin (rummut) garageduo odotetunmukaisen kolmevarttisen, joskin on sanottava että puoli tuntia olisi ollut tässä helteessä, tällä yleisöllä ja tässä myötäisessä arskan paahteessa ehkäpä osuvampi slotti. Eikä siinä, oli kyllä hyvä nähdä Ursus Factory nyt, ja ymmärtää, mistä kehut kumpuaa. Vai voinko sanoa täysin ymmärtäneeni? No en. Pyöräähän tämä noiseen nojaavaa garagea louhiva kaksikko ei ole keksinyt uudestaan, toisaalta ei kukaan niin ole väittänytkään. Pelkonen ja Ripatti matkasoittivat aikoinaan reilun kolmen viikon ajan pitkin Eurooppaa kaduilla ja toreilla, josta reissusta kristallisoitui Ursus Factory. Järjetön määrä hetkessä kiinni olevaa yhteissoittoa alkaa näkyä toki, ja muutama hieno iskuraitakin bändillä on, Vantaan vedolla toimivimmin roiski ”Kaikki on niin vitun ihan jees” ja bändin jäsenten esittelyn hoitanut ”Ursus Factory Party”. Mutta että jos nyt joku bändi kuuluu mahdollisimman pieneen ja perspiseen kellariloukkoiseen rokkiklubiin, niin tämä. Näille voisi kyllä antaa toisenkin mahdollisuuden mainitunkaltaisessa musaklitsussa, miksipä ei.

Louhela Jam aloitti äärimmäisen pienimuotoisena, paikallisten muusikoiden talkoilla järkkäämänä tapahtumana kesällä 1992, ja noita alkuaikoja, sekä festarin perinnettä kunnioittaen pikkuisen sivulavan bändit valitaankin kilpailun perusteella. Tänä keväänä stagelle halukkaita oli 16, ja tilaisuuden näyttää osaamisensa vaiheen sai tällä kertaa kuusi bändiä. Ääniä annettiin peräti yli 1700, on mahtavaa että paikallisväestö on tällä tavalla messissä meiningeissä. Itse havainnoin sivulavan bändeistä ensimmäisenä vantaalaisen Geenivirheen, jolla on allaan kolmen biisin EP. Varsinkin puolituntisensa avannut bändin nimikkobiisi kulki todella rätväkästi. Esiintyminen on jäbillä jo ihan hyvin hallussa, ja mikä tahansa nuoriso-orkesteri, josta millään tasolla tulee mieleen Ratsia tai alkutaipaleensa Smack, ei ole huono. Geenivirhe asettuu ihan mukavasti suomalaisen melodisen punkin uusimpaan aaltoon, ja vaikka bändejä onkin syntynyt kuin sieniä sateen jälkeen, näillä voisi isomman levy-yhtiön kautta olla enemmänkin annettavaa.

Seuraavaksi päälavalla letkeili oman kolmevarttisensa Pietarin Spektaakkeli, ja omalla kohdalla haasteeksi kohosikin juuri se raukea letkeily, laiska leppoisuus, jolla Pietari Kiviharjun toisiaan lopulta hyvinkin paljon muistuttavat biisit soljuivat puistopiknikin ylle. Muutamat ensimmäiset biisit Spektaakkeli-trio kuulosti hämmentävän paljon Brian Setzerilta, ellei peräti Stray Catsilta. Mikä kertoo Kiviharjun erittäin monipuolisesta vaikutteisuudesta, mutta jotenkin tänään, tässä ja nyt, ei vain ihan kympillä uponnut. Kieltämättä Tykopaatti rummuissa ja yksi maan groovaavimmista basisteista ikinä, Mitja Tuurala, loivat upean kierteisen swengin. Ja ylipäätään, kun Tuurala on bassossa ja paikalla, kannattaa itsekin olla. Olin.

Tikkurilalainen Ruanda sivulavalla kuulosti kovasti alkuaikojen Hanoi Rocksilta, eikä siinä mitään, kaikki vuoden 1985 jälkeen perustetut bändit ovat kuulostaneet joltain aiemmin tai samaan aikaan vaikuttaneelta, jos sallitte karkean yleistyksen. Mahtavan kasaristi nimetyllä Ruandalla on julkaistuna tuoreeltaan EP ”Kolmen markan neidit”, jonka biiseistä varsinkin ”Turisti” polkee todella komeasti, ja EP:llä on ihan erityisen ihanat basso-ja komppikitarasoundit. Hyvä pojat.

Ruandan janttereiden tiukan puolituntisen jälkeen oli päälavalla vuorossa Tampereen voimatrio Mara Balls, joka oli pääsyyni, tunnustan, vääntäytyä ensimmäiseen ikinä Louhela Jamiini. Voin vain lämmöllä suositella ottamaan tämän bändin haltuun, itse olin nyt toista kertaa eturivissä, ja aion olla jatkossakin. Aivan ihana Maria Mattila tekee mitä tahtoo, ja se on aina kiehtovaa, missä tahansa lajissa. Jos Ursus Factory nyt ei ihan hehkutuksista huolimatta olekaan tuonut vaaran tunnetta takaisin suomalaiseen rockmusiikkiin, niin Mara Mattila on tuonut yhden keskeisen rockelementin, seksikkyyden, kaikissa sen rock’n’rollmuodoissa, ja ehkä sitäkautta myös hiukan sitä vaikeasti määriteltävää vaaran tunnetta, ennakoimattomuutta. Tänään lähti ”Ajan takana”, ”Älä mee siihen taloon joka palaa” ja ennenkaikkea ”Tuulee” niin sielukkaasti, että ei auttanut kuin ottaa kiitollisena vastaan. Maran lavapreesens riittää pitkälle, eikä tämmöistä tässä maassa tee kukaan muu, tai ei ainakaan ole 70-luvun jälkeen tehnyt. Voimabluesia, jytää kevein progevaikuttein on Mara Ballsien homman nimi.

Käsittämättömän kökösti nimensä typoava AvAciA tulee Turusta ja on tärkeää työtä tekevän Turku Rock Academyn hedelmiä, näin olen antanut itseni ymmärtää. Sivulavan bändeistä AvAciA tuli itselle ehkä huonoiten läpi, mutta ei se nyt kenenkään vika sinänsä ollut. Suomenkielisen metallin soittaminen on yhtälailla muodikasta kuin mainitun melopunkinkin, yrittäjiä riittää. AvAciAlla on julkaistuna sinkku ”Pirunhyrrä”, joka ei ollenkaan ole hullumpi biisi. Alulla keikkaa bändi muistutti jollain tapaa Maj Karmasta, mutta ehkä Mokoma kuitenkin on se, josta nimenä saa enemmän osviittaa. Sinänsä nousee hattu, että nuoret jantterit ovat valinneet metallinsa kieleksi suomen.

Louhela Jamin ohjelmisto kootaan selvästikin periaatteella jokaiselle jotain. Se selittää päälavan seuraavan artistin, Martinlaakson Tina Turnerin, hyvät naiset ja herrat, Vicky Rosti. Eikä siinä, yhdessä Muskan kanssa Vicky oli Suomen ihan ensimmäisiä oikeita rokkimimmejä, ja molempien ura sitäpaitsi jatkuu väellä ja voimalla edelleen. Mutta nyt oli laitettu Vickyn kanssa samalle lavalle jotenkin niin tallinnanlaivainen bändi, paikallismuusikoista koottu, että se tällä kertaa siitä rockmimmiydestä. Bändin nimi oli Liivit Boys (tirsk), ja se on säestänyt aiemmin mm. Neumannin Perttiä, ja muitakin. Peräti kuusimiehinen Liivit Boys ei vain saanut henkeä Vickyn klassikkotulkintoihin, vaikka arsenaalia oli stemmalauluineen, kaksine kitaroineen, kiippareineen. Kiusallisin oli Tehosekoitin-cover ”Kaikki nuoret tyypit”, joka ei siis tunnetusti ole Vicky-klassikko, mutta jossa jotenkin viiltävästi Vickyn ääni toimi tänään parhaiten. Mutta vantaalaisyleisö diggasi, nurmelta noustiin joraamaan ja tunnelman nostattamisesta Vicky sai kyllä illan parhaat pisteet. Ja pääasiahan on, että jengi viihtyy menemään.

Seuraavaksi sivulavalla hämmensi jokelalainen Locus, joka voisi pidemmälle halutessaan vaihtaa nimen ihan ekaksi, maailmassa on vissiin tuhansia tämännimisiä bändejä. Pidemmällekin edenneitä on jo aika liuta. Useimmissa biiseissä näiden solistin riittävyydestäkään ei voinut olla ihan täysin varma, mutta sitten taas yhtäkkiä kaveri handlasi homman tosi hyvin. Mielenkiintoista jo sinänsä on se, että bassoa kierrätetään kolmen kaverin kesken. Jos minä olisin joku moguli missä tahansa itseään kunnioittavassa levy-yhtiössä, Locusin ja sivulavan illan päättäneen Defenentin tsekkaisin uudestaan. Valitettavasti en ole. Mutta joku jossain on, joten Locusille kaikkea hyvää.

Mitä sitten, jos päälavan seuraava bändi Shiraz Lane muistuttaa monellakin tapaa Skid Row’ta tai Guns’n Rosesia? Kaikki muistuttaa jotain. Mitä sitten, jos solisti Hannes Kett liikku kuin Axl, joka ei muuten enää liiku tällä tavalla. Nyt kun kumpikin esikuvabändi on kalpea varjo itsestään ja itse itsensä tribuuttibändi, on upeaa että jässikät pitävät perintöä hengissä. Ja tekevät sen persoonallisilla biiseillä ja sovituksilla, äärimmäisen positiivisen meiningin kautta. Keikka pärähti käyntiin todella komella ”Carnival Daysilla”, tuoreen kakkosalbumin nimiraidalla. Säveltäkää perässä. Ja siitä kolme neljännestuntia eteenpäin ilman, että yksikään biisi tuntui keikan kestoa täyttävältä raidalta, enkä edes voi sanoa olevani bändin materiaalin kanssa läpituttu. Loppupäähän säästetty ”Harder to Breathe” yksinään olisi lunastanut Vantaalle raahautumisen. Ei oleskella, vaan esiinnytään, jos ammattina on esiintyminen. Viihdytetään, ja viihdytään samalla itsekin. Tässä on bändi, joka kuuluu tästä suomalaisesta maailmanluokan hard rock/glam-skenestä ottaa haltuun, jos Sunset Stripin ja gasoliinin tuoksuinen amerikanrock maistuu. Nyt on kova. Ei jää viimeiseksi otannaksi Shiraz Lanesta. Eturivistä bongasin pari japanialaisen oloista miisua, ja mietin, ovatkohan nuokin tulleet ihan varta vasten. Harrastuneisuus. Arvostan.

Ja sitten, sivulavan illan päättänyt vantaalainen Defenant, joka yllätti täysin takaapäin ja oli tietyssä mielessä koko päivän kovin bändi. Alle vuoden ikäinen nelikko, josta kukaan ei ollut kuullutkaan, tuli ja murjoi vanhan liittouman speed metallia 80-luvun lopun suomiskenen hengessä, mutta myös varhaisen Megadethin ja Venomin mieleen tuoden. Jos olisin mikä tahansa missä tahansa levylafkassa, tämä bändi levyttäisi pian. Ainutlaatuisen kova meininki, jota ei ainakaan latistanut se lavan eteen tanssimaan asettunut, silinterihattuun sonnustautunut nuori nainen (oli sillä nyt muutakin kuin se hattu). Jos mikäli Defenent soitti omia biisejään, niinkuin ymmärsin, sillä voisi olla metallimaailmassa kiitotien päässä taivaassa reikä, se pitäisi vain saada showcasekeikoille oikeiden ihmisten nähtäville. Oman matskun vahvuudesta todistaa, että viimeisenä vedetty Iron Maiden-cover ”Powerslave” lähestulkoon kalpeni aiemmin kuullun rinnalla. Ja millä ilolla ja ystävällisyydellä yleisö otti jampat vastaan, lisää tämmöistä. Koko päivän päätti päälavalla Martti Servo & Napander, mutta Defenentin kunniaksi on sanottava sekin, ettei laadukkaasti toimitetun kasarispeedin jälkeen voi suhtautua huumoribändiin. Oli poistuttava.

Festarikesä on avattu, kotimaisin voimin, sympaattisesti, lämminhenkisesti, pienimuotoisesti, kuivin suin ja helteisesti. Ja vieläpä ihan ilmaiseksi, Louhela Jam on nimittäin maan pitkäikäisimpiä ilmaisfestareita. Homma jatkuu Tampereen South Parkilla pian. Pysy virittäytyneenä! KG

Ritchie Blackmore’s Rainbow, National Nightmare @ Hartwall Areena, Helsinki 13.04.2018

Asioita, joiden ei pitänyt tapahtua: Ritchie Blackmore’s Rainbow Helsingissä huhtikuussa 2018. Ritchie Blackmore, kitarajumala, miljoonan itseään nuoremman esikuva, modernin hard rockin kummisetä ja jääräpäinen omien teidensä kulkija, on pyörittänyt (jätettyään lopullisesti, toisen yrittämän jälkeen Deep Purplen 1993, sekä laitettuaan sittemmin Rainbow’n kuivatelakalle 1997) keski-ja renessanssiaikojen musiikille kumartavaa Blackmore’s Night-yhtyettään nyt jo rapiat 20 vuotta. Kymmenen Blackmore’s Night-studioalbumia myöhemmin, ja satoja saksalaisilla keskiaikatoreilla soitettuja druiditapahtumia myöhemmin, alkoi ns. wanha suola janottamaan. Ja niinpä noin kolme vuotta sitten Ritchie ilmoittikin, että hän haluaa vielä kerran soittaa rockia Rainbow-sateenkaaren alla. Oli tullut aika jännittää, kuka tai ketkä legendaarisista maailmanluokan solisteista tai instrumentalisteista, jotka vuodesta 1975 lähtien olivat Rainbow-myyttiä palvelleet, kutsuttaisiin mukaan. Ketään ei kutsuttu. Ei ketään. Kenenkään kanssa ei edes neuvoteltu. Päällikkö tekee, niinkuin Päällikkö tahtoo. Kesällä 2016 bändi teki kolme keikkaa, ja kyllä, bändin nimi oli Ritchie Blackmore’s Rainbow. Viime kesänä homma sai jatkoa neljällä Britannian konsertilla ja nyt oli tullut aika Euroopan-kiertueelle, joka tällä erää sisälsi (tai tulee sisältämään) viisi vetoa: Moskova, Pietari, Helsinki, Berliini ja Praha. Kaksi biisiä on tällä kokoonpanolla levytettynä, albumia kuitenkaan tuskin enää suunnittellaan. Livevetojenkaan jatkosta ei kukaan tiedä, vaikka taatusti Blackmore saa näistäkin kevään keikoista ihan mukavan korvauksen.

Rainbow_400x400-366x366

Helsinki, Hartwall Areena 13.04.2018, perjantai. Kymmenen minuuttia ilmoitettua myöhemmin lavalle astelee Ritchie Blackmore’s Rainbow vuosimallia 2015-18. Soitetaan epävireinen, sekava pätkä ”Over The Rainbow”-lauluklassikkoa. Keikan avausbiisi on ”Spotlight Kid”. Soundeissa ei sinänsä ole mitään vikaa, ainakaan relatiivisen lähellä lavaa, alakatsomossa. Biisi menee epätahtiin rymistellessä ja laittaa miettimään, tällaistako on odotettavissa koko illan? Kyllä, juuri tällaista on odotettavissa koko illan. Valitettavasti. Kaksi ensimmäistä numeroa lanataan niin laaduttomasti, että koko Rainbow’n myyttisyys bändinä, koko se kekseliäisyys, millä se toi hard rockin nykyaikaan ja oikeastaan oli luomassa kokonaista genreä, on astua pahasti lokaan. Ritchie Blackmore tuskin soittaa. Monin paikoin kosketinsoittaja Jens Johansson hoitaa sen, mitä Ritchien olettaisi hoitavan. Johansson tukee ja paikkaa, ja juuri kun luulet, että ai nyt Ritchie vetää soolon, niin se onkin kiipparisoolo, joka lähtee. Sokkona paikalle talutettu asiaa tuntematon, voisi hädissään nimetä että lavalla on Jens Johansson Band, tai että onko se tuo basisti se Ritchie?

Myönnän, on ensimmäinen kertani nähdä Ritchie Blackmore elävänä lavalla, missään olomuodossa. Mutta Rainbow-faniudestani se fakta ei ole pois, eikä ole koskaan ollut. Rainbow on ollut itselleni maailman viiden tärkeimmän bändin joukossa aina. Silti, kakkosena soiva ”I Surrender” ei tunnu missään. Ei niin missään. Miten ihmeessä tähän on tultu?

Monet biisit kuulostavat siltä kuin niitä, ihan rennolla otteella sinänsä, kokeiltaisiin ensimmäistä kertaa treenikämpällä, kun kiertueeseen on vielä viikkoja aikaa. Että katsotaan nyt ihan rauhassa, miten tää ”All Night Long” lähtee, kaikki varmaan tuntee biisin, kokeillaan. Ei lähde.

Kolmantena kuultava Deep Purple-biisi ”Mistreated” toimii jo paljon paremmin, kun se kääntyy pitkäksi purplemaiseksi jamitteluksi. Tämän Ritchie osaa, tähän Ritchie tottui näiden biisien suhteen Purple-aikoina, kun Jon Lordin koskettimet olivat keskiössä, eikä niinkään hänen kitaransa, tai ainakin siellä keskiössä oli molemmat, vastuu ei ollut yksin Ritchien. Deep Purple oli aikansa sensaatio, jamihybridi, elävä rokkikone. Tänä iltana nähtävään verrattuna, se on sitä edelleen, mitä elinvoimaisimpana. Illan yksi positiivinen saldo onkin lopullinen päätös yrittää nähdä Deep Purple kesällä Tammisaaressa, todennäköisesti viimeisellä Suomen visiitillään.

Nyky-Rainbow’n alavireeseen on yksi sylttytehdas, kaikessa surullisuudessaan, ja se on Ritchie Blackmore. Täydellisesti rapistunut karisma, erittäin pahasti rapautuneet soittotaidot, keskittymiskyvyn puute ja läsnäolon heikkous, jos nyt joistakin pitää aloittaa. Lavan sivustalla on iso, valaistu lunttilappu (ja nyt ei siis puhuta kooltaan lapusta), josta Ritchie ihan härskisti kiinni jääden, käy esimerkiksi tarkistamassa, että miten ”Child In Timen loppu menee. Tai vaihtoehtoisesti, miten se on sovittu treeneissä ja edeltävillä keikoilla menemään, aivan sama, mutta lunttaa kuitenkin.

Alulla keikkaa tuntuu, että koko lavan karisma keskittyy taustalaulajattarien korokkeelle, mistään muualta sitä ei tunnu löytyvän, kunnes basisti Bob Nouveau alkaa ottaa enenmmän tilaa ja roolia. Jos minä ohjaisin tämän uudestaan, Ritchien rouva, Blackmore’s Nightissa alusta alkaen solistina ja biisinkirjoittajana toiminut upea Candice Night ja taustalaulajaparinsa, tuotaisiin lavan etureunaan. Bob Nouveau jättäisi huonon komiikan pois ja jakaisi spiikkivuorot solisti Ronnie Romeron kanssa. Ja Jens Johanssonin, lavan ylivertaisesti parhaan muusikon työkalut olisivat keskellä lavaa. David Keithin rummut lavan sivustalle. Jotenkin näin. Ja Ritchielle lunttitaulua kunniakkaammin pieni prompteri monitorin viereen, samalla Ritchie saataisiin edes sen puolitoista metriä lähemmäs niitä ihmisiä, jotka ovat säästäneet vuoden, lentäneet, ottaneet töistä vapaata, maksaneet hotellin, kalliin lipun. Olleet uskollisia, osa jo vuodesta 1975. Sellaisille ihmisille kannattaisi osata soittaa kappaleet, joita on itse ollut kirjoittamassa. Tai jos ei enää osaa, tai jaksa, kun mittariin tulee Helsingin keikkailtaa seuraavana päivänä 73 vuotta, pitäisi malttaa lopettaa.

Mainittu ”Mistreated”-hämyily nostaa illan jatkon odotusarvoa, sekin perustuen pitkälti Nouveaun basson ja Johanssonin urkujen yhteistyöhön. ”Since You Been Gone” on puolihengetön läpiluku, jota se ei saisi olla. Missä on Graham Bonnet? Missä on Joe Lynn Turner? Missä on Doogie White? Kotona, pubissa, omilla keikoillaan. Mutta ei siellä, missä voisi olla, eli Rainbow’n nokilla, maailman kovimman hard rock-bändin solistina. Blackmoren henkilökohtaisesti poimima chileläinen power metal-jantteri Ronnie Romero tekee parhaansa, mutta on ymmärrettävästi aika pihalla, kun jokaisen biisin jälkeen on käytävä maestrolta kysymässä, mitä nyt tapahtuu. Romeron turhautuminen tulee läpi katsomoon asti, ”let’s see what happens next”. Romerolla on komea ääni, aika tarkkaan Turnerin ja Bonnetin puolimaista, ja sehän on komia combo se. Mutta karismanjakopäivänä kaveri ei ole ollut paikalla, ja kun karisma puuttuu Ritchielta, ja onko jopa aina puuttunut, niin solistilla se noin esiintymisteknisesti pitäisi harteillaan olla. Romero on poimittu Lords of Black-yhtyeen nokilta, ja jos tänne joskus eksyvät, olen paikalla, ihan vaikka sympatiasyistä, ja siksi, että niiden nokkamieshän on muuten Rainbow’ssa laulanut jannu….

Kerrattain olen livenä nähnyt, vuoden 1979 ”Down To Earth”-albumilla solistina toimineen Graham Bonnetin ja kahdesti ”Stranger In Us All”-levyn (1995) aikaisen laulajan, skotti Doogie Whiten. Illan hyvänä saldona olkoon sekin, että syntyy päätös nähdä myös Joe Lynn Turner viimeinkin, niin pian kuin mahdollista. Eikä pitäisi olla hankalaa, mies käy Suomessa tyyliin kuudesti vuodessa, mutta on vaan jotenkin aina jäänyt. Muista elossaolevista, Rainbow’ssa vaikuttaneista muusikoista on kuitattuna Roger Glover, Don Airey ja Tony Carey, ja niitä kuolleitahan ei enää edes voi nähdä. Paitsi Ronnie James Dion, jonka voi nähdä kuolleenakin (kai hologrammi on kuollut), mutta ei samassa tilassa meitsin kanssa, lupaan sen.

Uutta puhtia iltaan tuo yksi maailman upeimmista biiseistä, ja yksi ikinä eniten kuuntelemistani, eli ”Man on The Silver Mountain” Rainbow’n esikoisalbumilta. Ronnie Romero vetää komeasti, yrittämättä edes täyttää kaimansa saappaita, silti pelottavankin samalta hetkittäin kuulostaen. Biisin ei anneta rauhassa soida hamaan loppuun, vaan basisti Nouveau on pakotettu johonkin ruplan aasinsiltaan, jotta päästään vetämään lyhyt näyte Purple-hitistä ”Woman From Tokyo”. Välillä Ritchie Blackmore on lähes briljantti, välillä tulee sointu siellä, sointu tuolla. Ilman Johanssonin urkuja tilanne olisi paljon surullisempi. Siinä kohtaa rekrytointi on mennyt ihan oikein, Johansson on alansa kovimpia, myös Yngwie Malmsteenin, Ronnie James Dion ja Ginger Bakerin kanssa lavoja jakanut mies, ja jo vuodesta 1995 se palanen Stratovariusta, jota ei enää voi vaihtaa.

En lausu mitään ”Perfect Strangersista”, ettei mene liikaa alisanojen puolelle, mutta jään odottamaan kesää, ja viimeistä Deep Purple-keikkaa, joko siis Haminassa tai Tammisaaressa, joista jälkimmäinen logistis-taiteellisesti kiinnostaa enemmän. Akustinen Purple-veto ”Soldier of Fortune” on komea, Romero laulaa kuin ei olisi huomista. Eikä välttämättä olekaan. Ritchie tunnelmoi istualtaan akustisella kitaralla, tässä Ritchie on hyvä, tätä hän on  viimeiset 21 vuotta Blackmore’s Nightin kanssa tehnyt. Ja lupaankin, jos maestro vielä kerran tulisi Night-kokoonpanolla näille nurkin, aion ja lupaan olla paikalla. Nälkää jäi.

Illan upein veto on ”Difficult To Cure”-albumin nimiraita, siinä Ritchiekin ulvottaa hetkittäin upeasti, tutulla kermanvärisellä Stratocasterillaan, joka on yhtä mainittua akustista numeroa lukuunottamatta illan kitara. Biisin Beethoven-osuuksissa näkyy myös Blackmoren rakkaus klassiseen musiikkiin, ja jälleen sama, tässä biisissä on iso yhteys siihen, mitä mies on soittanut viime vuosikymmenet Blackmore’s Nightissa. Ja jos ei vielä tullut selväksi, niin myös tässä biisissä Jens Johansson osoittaa olevansa maailmanluokan kosketinhesseli, fakta joka tahtoo Stratovarius-keikoilla jäädä jopa hiukan pimentoon. ”Child In Time” ei tunnu missään. Vain pitkänä, pitkänä vedetty ”Stargazer” uhkaa illan parhaan vedon asemaa, joka juuri ehti laskeutua ”Difficult To Curen” osalle. Keikan puolimaissa on ollut tauko, joka on sisältänyt kiipparisooloa, basisti Nouveaun hassuttelua ja muuta ajankäyttöä, jotta Ritchie saa levätä hetken verhojen takana. Tauko tekee hyvää, Ritchie palaa lavalle selvästi virkeämpänä, halu on jopa spiikata, muutaman tanssiaskeleenkin mies loihtii ja koko ilme on kohtuullisen toinen. Soittoon se vaikuttaa eniten asiallisesti jynkkäävässä ”Stargazerissa”, sekä koko illan (näköjään) päättävässä Purple-klassikossa ”Burn”.

Edeltävillä Venäjän-keikoilla on kuultu encoreita, Moskovan legendaarisella Olympijskiy Stadiumilla kaksi, ja Pietarissa peräti neljä (mm. erittäin mielenkiintoisesti ”Memmingen” Blackmore’s Nightin esikoisalbumilta ”Shadow of The Moon”, 1997), mutta Hartwall Areenan keikka päättyy kuin seinään, eikä bändi ehdi edes kunnolla kiittää, etenkin laulusolisti Romero vaikuttaa todella hämmentyneeltä, tässäkö kaikki. Päällikön ilta on ohi, niinmuodoin koko bändin.

Illan avaa helsinkiläinen, ensimmäistä albumiaan virittelevä katurockviisikko National Nightmare, jonka vedosta Rainbow-pettymyksen jälkeen fiilis on oikeastaan pelkästään positiivinen. Smackissa aikoinaan kahden albumillisen verran soittaneen Jimi Seron basso jynkkää rennon alhaalta ja yhdysvaltalaisen Bigelfin riveissä muutaman vuoden stintin vaikuttaneen Ace Markin kitara ulvoo mallikkaita sooloja. Tanakasti takovalla rumpali Teddy T. Rexxilla on takanaan lyhyt periodi Dingossa, mutta en keksi montaakaan, jolla ei tänä päivänä jo olisi. Bändi vakuuttaa livenä paremmin kuin muutamalla julkaisemallaan sinkulla, sillä on lupaavan kuuloisia, perinnetietoisia biisejä, ja asiallisen likaiset soundit. National Nightmare vaatii saada uusintaoton jossain pienemmässä ja vähemmän kolkossa paikassa, otollisemmassa tilaisuudessa. Sitä(kin) odotellessa. Kiitos Loud’n Live Promotions mahdollisuudesta vihdoin ja viimein nähdä kitaralegenda Ritchie Blackmore, kaikesta huolimatta. KG

Ismo Alanko Yksin @ Kaupunginteatteri, Hämeenlinna 11.03.2018

Ismo Alanko on kiertänyt viime syksynä ja kuluvana talvena Suomen saleja täysin yksin, ilman bändiä. Kiertueella Alanko on esittänyt laulujaan koko 40 vuoden biisinkirjoittajan aikajanaltaan siinä muodossa, kuin ne ovat aikoinaan syntyneet, pianon ääreen istuen tai kitaraan tarttuen. Kaikki muu on esiintymisestä riisuttu pois, monimutkaiset orkestraatiot, ja sähköstäkin suurin osa. Viime syksynä rundi pysähtyi 20 paikkakunnalla, ja seuraavan kerran tätä laatua on nähtävillä varmasti vasta toukokuun 5.pvä Tampere-talolla.

Hämeenlinnan Teatterin päänäyttämön sali on lähestulkoon loppuunmyyty, vain muutama kymmenen paikkaa löytyy aivan takimmaisista riveistä. Kaupungissa ei liiaksi asti ole tämäntyyppisten aihealueiden laadukkaita konsertteja tai sellaisia keikkoja, jotka voisi saada käyntiin jo klo 18, ja varsinkaan sunnuntaina. Aika tarkalleen sovittuun aikaan Alanko harppoo lavalle ja asettuu ensin sähköpianon ääreen. Ilta jakautuu sen, ja lavan vasempaan laitaan viritetyn kitaransoittopisteen välille. Muuta ei tänään tarvita. Keskiössä ovat laulut, bändien legendaarisista maineista ja aikakautensa painolasteista riisuttuina, syntyhetkiensä muodossa. Kun keikka päättyy häkellyttävät kaksi ja puoli tuntia myöhemmin, mitään ei jää kaipaamaan. Paitsi ehkä seuraavaa kertaa. On hyviä keikkoja, ja sitten on näitä, erinomaisia. Ismo Alanko on suunnitellut vetävänsä lyhyehkön setin, mutta innostuu matkan varrella ja nykäiseekin maratonkonsertin, johon mahtuu lähemmäs 40 laulua.

Homman nimi alkaa olla todella kohdillaan viimeistään illan ensimmäisessä Sielun Veljet-biisissä, ”Yö erottaa pojasta miehen”. Siekkareiden paluukeikoista yksi, Tallinnan RockCafessa joulun alla 2011 on ehdottomasti kovimpia koskaan kotimaiselta bändiltä näkemiäni, vaikkakin on sanottava, että oma harrastuneisuuteni orkesterin suhteen rajoittuu kohtuu pitkälti pelkästään ”L’amourha” ja ”Kuka teki huorin”-albumien aikakauteen (1985-86). Vihdoinkin tajuan, mistä ”Yö erottaa”-biisissä on kyse. Vihdoinkin kuuntelen, mitä sillä on sanottavaa, vaikka olen kuullut laulun kymmeniä kertoja, jo silloin bändin olemassaollessa. Illan yksin-konsepti lunastuu siis viimeistään kolmannessa biisissä. Mahtavuuden laatu ja määrä.

Jossain määrin alkuperäisversiona aina ärsyttämään onnistunut ”Kun Suomi putos puusta” ei sitä tänään ja tämän keikan muodossa tee. Biisi myös todistaa, että Alangon lauluista ei ihan noin vain aika aja kiihdytyskaistaa ohi. Tekstit ovat monin paikoin jopa viiltävämmän ajankohtaisempia kuin syntyvuonnaan. Suomi on kauan sitten pudonnut puusta, eikä pakasteita enää välttämättä tyrkytetä pantavaksi pieneen (muovi)pussiin, mutta tällä tiellä, vuonna 2018, Alangon Suomi ja meidän kaikkien siniristilippuinen Suomemme on jollain tapaa henkisesti rappiolla, jolla ei edelleenkään ole kaikkien hyvä olla.

Ensimmäinen Hassisen Kone-biisi tänään on ”Tällä tiellä”, Alanko siirtyy esittämään sen lavan toiselle laidalle, vain musta teräskielinen apunaan. Kaikin kohdin sitäkään ei tänään tarvita. ”Maailmanlopun sushibaari”-albumilta (2013) settilistalle jäänyt ”Naapurin saunareissu” hoituu tuttuun ja totuttuun tapaan lavan reunalla istuskellen ja pitkälti ilman laulumikkiäkin. Teatterissa ääni kantaa kyllä, kun yleisönsä vangitsee kuuntelemaan. Hämeenlinnan Teatterin iso sali on vieläpä varsin lyhyt, mutta leveä, 350 henkeä täytenä vetävä. Nimenomaan ”Maailmanlopun sushibaari” oli se levy, jolla itse löysin Ismo Alangon nerokkuuden vuosien jälkeen uudestaan, ja albumia promonneella kiertueella näinkin kaksi keikkaa peräti kuukauden sisään. Samaiselta levyltä kuullaan myöhemmin myös nimibiisi, järkyttävän upeasti kuvailtu painajaisuni, jota jäätävän dystooppinen yksinkertainen pianoteema säestää. Pianobiiseistä puheen ollen, ankarasta ja ammattimaisesta ryyppyputkesta kertova ”Seitsemän päivää” muuttuu jo kokonaisperformanssiksi, kun laulun tarinan häppäpäivien edetessä Ismon tulkinta muuttuu yhä rajummaksi, kääntyy jurriseksi mukellukseksi. Tuoltahan se kuulostaa, sekä mies että piano, kun jää niin sanotusti korkki auki.

Itselle putoilee tänään kaikki, ja jollain tapaa aika tunteella, mutta silti keskimäärin pianon äärestä tulkitut biisit paremmin. Jos valitsemaan joutuu, onneksi ei joudu. Pianon äärestä lähtien biisit ovat vielä entistäkin riisutumpia, ja monien äärikauniit melodiakulut tulevat näin vieläkin paremmin esiin. Niinkuin nyt edellä jo mainittujen lisäksi esimerkiksi Sielun Veljet-biisissä ”Talvi (ja jää)”. Tai vaikkapa järisyttävän upeassa ”Värityskirja”-biisissä, joka sekin tuntuu aina alkuperäismuodossaan menneen jotenkin ihan tuulen mukana omalta kohdalta ohi. Nyt ymmärrän tämän laulun. Samaisen biisin kohdalla taustakankaalle heijastetut Johanna Sipilän elävät ja muotoaan hitaan meditatiivisesti muuttavat öljyvärimaalaukset ovat huikeimillaan. Illan aikana maalaukset eivät vie huomiota itseensä, eivät kommentoi laulutekstejä, mutta syventävät niitä, jos niin haluaa tulkita. Vain yhdessä kohdassa sana ja kuva ovat lähekkäin, kun Ismo tulkitsee pianon ääressä ”Taiteilijaelämää”, taustan kankaalla alkaa putoilla valkoista maalia ensin pisaroittain, sitten enemmän, ja lopulta roiskuneesta maalista muotoutuu teos.

Keski-iältään illan yleisö vaikuttaa siltä, että Ismon uraa on seurattu ihan sieltä alkuhämyistä asti, ja niinpä jokainen setin Hassisen Kone-veto kirvoittaakin isoimmat innostukset ja ablodit. Jokaisessa konsertissa pitää kuitenkin olla vähintäinkin sen yhden huutelijan, jonka on pakko saattaa koko kansan tietoon syvä ymmärryksensä taiteilijan tuotannosta, ja aivan pokkana huudella mikä biisi on milläkin tapaa kestänyt aikaa. Ja tämä toki eturivistöstä, niin että ollaan taatusti artistin katseen alla. Samaan hintaan sisältyy toki käsien läpsyttely täydellisessä epätahdissa ja biisitoiveiden huutelu. Eikä siinä mitään, niin kauan kuin bändi tai artisti ei häiriinny. Alanko ottaa kommentaattorin tänään hilpeällä huumorilla, mutta yhdessä kohdassa keskittyminen herpaantuu, ja ainakin välillisesti huutelijan takia yksi biisi jää pois, vanhoja settilistoja tutkimalla se on ”Muoviruusuja omenapuissa”, mutta menepä ja vieläpä tiedä. Joka tapauksessa, kova laji tehdä itsestään yleisön puolelta merkittävä. Ahkerampi keikoilla käynti voisi olla yksi lääke huuteluun. Mutta mene tiedä, sanoinko jo?

Kitaratulkinnoista huikeimmiksi nousevat alulla settiä kuultavat ”Paratiisin puu”, joka uhkaa jopa olla koko illan hienoin tulkinta, sekä ”Aika kuolla” ja yleisönkin sytyttävä ”Kulkurin iltakalja”. Pitkän setin loppupuolella Alanko tulkitsee kitaran kanssa monta klassikkoa putkeen, ja pääsee intensiivisellä esiintymisellään Siekkari-biiseissä yllättävänkin lähelle niiden alkuperäistä voimatulkintaa, niin lähelle kuin mies ja kitara vain päästä voi. ”Kanoottilaulu” soi pitkänä ja shamanistisena, spottivalo heittää miehen ja kitaran varjon takaseinään, nyt ollaan muinaisissa meinigeissä. Ovi runonlaulajien aikaan on suoraan auki. ”Laulu” lähtee tutusti ilman mikrofonia lavan reunalta, kontakti yleisöön on sitä luokkaa, jota soisi useamminkin näkevänsä. Yleisön, tai siis sen yhden, toivebiisiä ”Vittu kun vituttaa” ei tänään kuulla, tuota aukkoa paikkaamaan Alanko vetää kitaralla säestetyn ”Ekstaasiin”. On myös tärkeää, ettei illan ohjelmaan mahdu puhkikulunutta ”Peltirumpua”. Mikä fakta kertoo myös siitä, että soitettavaa kyllä riittää, valinnanvaraa on. Viitisentoista soololevyä, enemmän tai siis vähemmän soolo, plus bändilevyt päälle.

Encoreissa kuullaan viiltävän komea ”Rakkaudesta”. Moni luulee jo että tämä on tässä, jengi ponkii penkeistään liikkeelle, mutta Alanko kiiruhtaa kuuluttamaan, ”älkää ihan vielä menkö, soitan teille vielä lähtölaulun”. Se on pianolla tulkittu voimallinen ”Kuka puhuu”. Miten tämmöinenkin biisi on aina onnistunut menemään ohi? Viiltävä teksti, meidän vanhemmiltamme saatujen taakkojen kantamisesta läpi elämän, halusimme eli emme. Biisi päättää aika tarkkaan kaksi ja puoli tuntia kellottavan maratonkeikan. Artistilta, joka ilmiselvästi seisoo tuotantonsa takana, ei häpeile mitään, ja nauttii esiintymisestä. Neljänkymmenen vuoden kaari, joka jatkuu laadukkaana. Tämän(kin)tyyppistä lisää.  KG

 

Michael Monroe @ Kulttuuritalo, Helsinki 20.10.2017

Yksi koko sinänsä aika kituliaan rockvuoden odotetuimmista keikoista oli jo varhain keväällä julkistettu, Michael Monroen peräti 30-vuotiseksi venynyttä soolouraa juhlistava konsertti Helsingin Kulttuuritalolla. Lippu piti hankkia toki myyntiintulopäivänä, ideana varmistaa permantopaikka, joita tämäntyyppisissä Kultsa-illoissa on myydyistä lipuista suurinpiirtein puolet. Ja hyvissä ajoin keikka myikin loppuun, porukkaa tuntui silmä-ja korvamääräisesti tulleen ympäri Eurooppaa, jos kohta Japanistakin saakka. Michael Monroehan on nykyään joka paikassa, mieheltä on mahdoton välttyä. Ja kokolailla ahkerasti miehen nykykokoonpanokin maata kiertää, joten tilaisuuksia nähdä bändi on ollut varsin hyvin. Omasta edellisestä MM-keikasta oli kulunut jo kaksi ja puoli vuotta, mutta kyllä Kultsan juhlavedolle ensisijaisesti houkutteli pari seikkaa. Ensinnäkin luvassa oli erikoispitkä, kaksi tuntia kellottava setti, jossa kuultaisiin tiettävästi harvemmin soitettavaa tavaraa. Ja toiseksi, luvassa oli muutama yllätysvieras, joiden nimet toki salattiin lavalleasteluhetkeen saakka. Neljästä nähdystä vieraasta yksi oli ihan oikea ylläri, kahta ei olisi mahdottomasti jäänyt kaipaamaan, ja yhden olin arvannut ihan oikein.

Keikka starttasi kymmenisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin tutulla Sergio Mendesin fanfaarilla. Heti ensimmäisen biisin alkutahdeista oli selvää parikin asiaa. Ensinnäkin, bändi oli aivan hirvittävässä tikissä, rennosti soittaen, selvästikin erittäin valmiina juhlistamaan päällikkönsä kunniakasta taivalta omillaan. Eikä toki tämän orkesterin agendaan ole missään vaiheessa löysät vedot kuuluneetkaan. Toinen selviö, valitettavasti, oli Kulttuuritalon surullisenkuuluisa soundi. Tämä sali rakennettiin aikanaan kamarimusiikille, klassiselle ja mikseipä vaikkapa umpipoliittiselle laululiikkeelle, mutta ei äänekkäiden rock-konserttien näyttämöksi. Niitä täällä totuttiin järjestämään, kun ei oikein muitakaan paikkoja ollut, ja joku B-messuhalli kuulosti vielä järkyttävämmältä. Sali on, ja on aina ollut, näihin hommiin liian lyhyt ja liian leveä. Ja liian kivinen. Mutta voiko tilaa sinänsä syyttää pelkästään? Ei tietenkään. Kuunnelkaa tarkkaan, annoin miksaustiskille kymmenen biisiä aikaa saattaa potikat oikeampaan asentoon, paino sanalla KYMMENEN. Normaalistihan ekan biisin jälkeen tapahtuu jotain edistystä, ja tyyliin kolmannen jälkeen vielä pikkuisen lisähyvää. Mitään parannusta ei alkanut kuulua, vaan jopa päinvastoin. Oma raja meni kymmenentenä soitetun ”Hammersmith Palais’n” kohdalla, sitten riitti. Tuo bändin käytännössä joka keikalla soittama tuttu veto oli jo senmaailmaista puuroa, että meni vain yksinkertaisesti hermo. Tätäkö tänne on tultu Japanistakin asti kuulemaan? Vai olettaako tiski, että täällä kaikki on niin kovia faneja että vaikka lavalta tuuttaisi luupattua leikkuupuimuria särkijän läpi, niin kaikki vaan joraisivat hymy naamalla? Ok, oli niitäkin, muutama mökäöljy liikaa, ja kaikki on äärilegendaarista. Tai jos ultrafanina kuulee samat biisit parikinkymmentä kertaa vuodessa, ei ehkä osaa niin sniiduilla soundista. Mutta ei näiden varaan voi ammattimies laskea.

Myönnän, koko keikka oli ihan väärässä paikassa. Mutta se taas johtuu minimissäänkin siitä, että Helsingissä ei edelleenkään ole Kultsan kokoista keikkapaikkaa, joka täyttäisi kansainväliset standardit. Nyt kun Nosturin muutto on näköjään jäissä ja Linnanmäen vesitornin muuttaminen rockvenueksi taisi sekin tämän laman myötä hautautua hyvien ideoiden mätänevään kasaan.

Korostan vielä yhtä asiaa, en sijainnut ensimmäistä kymmentä biisiä todellakaan missä tahansa. Asiallisen etäisyyden päässä lavasta, miksaustiskin vasemman etukulman kohdalta suoraan eteenpäin kohti Monroen ja basisti Sami Yaffan väliä, eli kokemukseni mukaan ihan pikkuisen ideaalissa paikassa kuulla kaikki nyanssit, mikäli niitä oli.

Rentouttava keskikeijo ja siirtymä salin aivan vasempaan laitaan, näkyvyyden kustannuksella toki. Täällä alkoi pikku hiljaa kuulostamaan joltain, biisejä oli mahdollista jo tunnistaa ja erottaa toisistaan(!), ja muutenkin fiilis alkoi onneksi nousta. Alun halkomakone meets viritetty Pappatunturi-soundeilla oli menetetty tältä ehtoolta niinkin upeita nykyklassikoita, kuin ”One Foot Outta the Grave” (tuoreen ”The Best”-juhlakokoelman uusi raita), koko Michaelin soolourankin lukuun ottaen Top5-biisi ”Goin’ Down with the Ship” ja mainittu, lyhyen Demolition 23-vaiheen upea ”Hammersmith Palais” (1994)Oma keikkani alkoi siis biisistä numero 11, ja loppu olikin melkein pelkkää juhlaa. Bändi äärettömän kovassa lyönnissä, yleisö ihanalla juhlajalalla liikkeellä, kukaan ei töninyt, läikyttänyt, sählännyt. Oltiin yhteisellä asialla. Se tuntuu tässä maassa just tällä hetkellä viiltävän harvinaiselta herkulta.

Uusia jalansijoja vielä etsiskellessä soi Monroen kakkossoolokiekolta ”Not Fakin’ It” (1989) kolme biisiä putkeen, nimitäin ”While You Were Looking At Me”, sitten levyn nimibiisi, joka on paitsi näissä biisiseuroissa renkutus, myöskin Nazareth-cover, sekä vielä yksi illan ehdottomista huippuhetkistä, varsinaisen setin puoltaväliä kolkutellut, aivan järkyttävän rennosti ja etukenoisen heartlandisti rullannut ”Man With No Eyes”. On täysin mahdotonta päättää, onko viimeksimainittu Monroen soolouran paras biisi, vai onko se sittenkin Demolition 23-balladi ”Deadtime Stories”. Jälkimmäistä ei luonnollisestikaan kuultu tänään, se ei oikein illan dramaturgiaan olisi mahtunut.

Oli aika nostaa keikan taso vielä pykälää ylemmäs, eikä sieltä onneksi enää ollut alun tuhnuiluihin paluuta. Korostan, että bändiä ei voi mistään syyttää, bändin koko olemuksesta ja soiton tarkkuudesta näki, että lavasoundi ja monitorimiksaus tuntui olevan täysin kunnossa. Yhtäkaikki, Michael kuulutti lavalle illan ensimmäisen vieraan, se oli Dregen suoraan Tukholmasta, ja yllättäen peräti viisi seuraavaa biisiä lavalla viihtyneen Backyard Babies-miehen takuumurea kitara toi kuin toikin lisää syvyyttä keikkaan. Tässä vaiheessa stemmalaulujakin vedettiin jo viisiäänisesti, eikä sekään haitannut. Dregen-jakson biiseistä toimi parhaiten kitaristi Steve Conten kirjoittama ”Ballad of The Lower East Side”. Dregen pyöri tuttuna ja totuttuna väkkäränä kaksi päätä muita lyhyempänä ympäri lavaa.

Kun Ruotsin pieni suuri mies palasi takahuoneeseen, kutsui illan isäntä lavalle todellisen legendan, jota oli toki uskallettu stagelle uumoillakin. Nasty Suicide alias Jan Stenfors valkoisessa stetsonissaan, ja lavalla oli yhtäkkiä 3/5 kultakauden Hanoi Rocksista. Tätä oli osattu odottaa, mutta tuntuihan se silti. Semminkin kun jokainen Hanoi-mytologiansa tunteva tietää missä tunnelmissa kyseinen kolmikko on tällä samaisella lavalla viimeksi yhdessä soittanut, 3.-4. tammikuuta 1985, kun Razzle oli juuri kuollut, kun keikkaa oli  katseleva tv:n välityksellä 500 miljoonaa eurooppalaista silmäparia, kun tunteet ottivat vallan, kun Sami soitti kahta viimeistä keikkaansa bändissä ja kaikki tämä. Itselle oli myös ensimmäinen kerta nähdä juuri tämä 3/5-kombinaatio samalla lavalla. Tämän takia pelkästään täällä piti tänään olla.

Michaelin pyynnöstä Nasty viihtyi lavalla hamaan loppuun saakka, ja nykikin siinä sivussa muutaman todella maukkaan kitarasoolon. Tunteikas ”Don’t You Ever Leave Me” saatiin vihdoin käyntiin, kun Monroe malttoi palata lavan takaa, biisiin lisävieraaksi selloineen saatu Eicca Toppinen ja Nasty joutuivat ihan hyvän tovin introilemaan ja improilemaan, ennenkuin biisi saatiin käyntiin. Juuri tämä styge, juuri tältä lavalta (vaikka toistankin itseäni) ja juuri tämä biisi Nastyn ensimmäisenä vierailuosuutena, pakko sanoa että tunnelma oli erittäin kohdakkain. Ja kulunutta sanontaa käyttäen, se rockhistorian siipi, tiedättehän…

Hanoi-katalogilla edettiin, ”High School”, alakerrasta jynkännyt ”I Can’t Get It” ja ennenkaikkea komea ”Malibu Beach Nightmare” viimeistään sytytti runsaslukuisen Kultsan yleisön ja todisti, että oli miten oli, mutta kyllä jengi näitä Hanoi-raitoja aina kieli pitkällä odottaa. Normikeikoillaanhan Michael soittaa niitä varsin säästellen, yhtä tai kahta per keikka. Todellinen pankin räjäyttäjä oli se, joka räjäytti Hanoin keskuspankinkin 1984, eli ”Up Around The Bend”. Michael, Sami ja Nasse Kultsan lavalla ja ”Up Around The Bend”, yhtenä kolmesta parhaasta koskaan tästä biisistä kuulemastani liveluennasta. Olin paikalla.

Encoreita kuultiin nelisen, mutta sitä ennen piti toimittaa Michaelin keikkavakio, eli ”Dead, Jail or Rock’n’Roll”, joka otsikollisesti oli Monroelle varmaan ihan täyttä totta ja kolme todellista optiota synkkinä New Yorkin vuosina. Itse biisinähän se ei ole kovin kummoinen, rätväkkä rokettiroll toki, mutta omalta kohdalta tuntuu aina yhtä pakkosoitetulta Makkosen keikoilla. Setin päätökseen saatiin myös mukaan se neljäs vieras, Michaelin tv-kuvioista niitä seuraaville ehkä tuttu, Andrea Brosio. Encoreosuuden avasi Nastyn kitaraintrolla upeasti startannut ”Underwater World”, yksi kaikkein kovimmista Hanoi-raidoista, ja ehkä, jos valitsemaan joutuu kaikki reunaehdot mukaanlukien, Michaelin juhlaillan komein veto. Sen jälkeen ”Tragedy” ei enää tuntunut siltä kuin se olisi voinut tuntua, ja hiukan jo iänikuisen makuinen ”Taxi Driver” sitäkin vähemmän. Tämän biisin 2000-luvulla uudelleen syntynyt Hanoi Rocks soitti ainakin kaikilla niillä keikoilla, joilla itse olin katsomossa, niitä vetoja ehti olla neljä kappaletta. Tuolloin se tuli tutuksi, mutta ei ole koskaan ollut levysuosikkini. Tässä vaiheessa olikin hyvä poistua mahanalunen jalkoja täynnä kohti steissiä, liikennevälineet eivät keikkojen päättymisiä odottele. Viimeinen encorenumero jäi siis näkemättä, joten en lausu siitä mitään, nämä kaikki kuitenkin kuultiin: https://www.setlist.fm/setlist/michael-monroe/2017/kulttuuritalo-helsinki-finland-4be3332e.html

Onnea 30-vuotisesta soolourasta Suomen ainoa oikea rocktähti, Michael Monroe! Melkoinen savotta, mutta kuten mies itse spiikissään (ulkomaan vieraiden kunniaksi englanniksi, ja ihan oikein niin) totesi, tuntuu että on vasta aloittanut. Ja mikäs se siinä, jalka nousee, ääni toimii, vuorokaudessa on yhä vähintäin 24 tuntia, joten pitkää jatkouraa ja ikää. Eikä siinä kaikki, Michaelilla on nyt ympärillään aivan vähintäinkin koko soolouransa paras kokoonpano, Sami Yaffa, Rich Jones, Steve Conte ja Karl Rockfist. Jo pelkästään kolmen viime levyn biiseistä saa halutessaan niin kovan puolitoistatuntisen pystyyn, että harva pystyy. Sekin todistaa, että homma vain vanhetessaan paranee. Vannomatta paras, mutta ennemmin pian kuin myöhemmin on tämä bändi taas tarkistettava jollain ihan oikealla rokkiklubilla, jossa keikka potentiaalisesti kuulostaa alusta asti hyvältä. Not Fakin’ It!  KG

Foo Fighters (us), Biffy Clyro (uk), The Kills (uk/us) @ Rock The Beach, Hietaniemi, Helsinki 19.06.2017

Aivan hirveästi paljon skeptisemmin ei voi massatapahtumaa enää lähestyä, kuin mitä tulin lähestyneeksi Foo Fightersien keikan ympärille punottua Helsingin Hietaniemen Rock The Beach-jamboreeta. Paitsi että, ensi viikolla Guns’n’Roses soittaa Hämeenlinnan Kantolassa yli 53 000:lle, joten sinnekin oli hiukan muistettava laatuluokan skeptiikkaa säästellä. En ollut koskaan aiemmin ollut rockin kuulossa Hietsun uimarannalla, ja Rock The Beachissa viimeistään ymmärsin, miksi en. Uimaranta on uimaranta, se toimii parhaiten niin, että pannaan ”purukumi poskeen paukkumaan, uimahousut jalkaan vaan”, otetaan eväät mukaan, palvotaan pilvettömältä taivaalta poraavaa arnoldia ja pulahdellaan. En tiedä, kuka aikoinaan keksi, että tänne saa ihan mainiosti sijoitettua rockfestarin, mutta idea oli sanalla sanoen luokaton. Kaareutuvan vesirajan ääreen ahtauteen tungettu tapahtuma oli onneksi pitkällä tauolla, mutta teki nyt paluun, koska FF haluttiin Suomeen, eikä pääkaupunkiseudun parkkipaikkoja tai sänkipeltoja ollut vapaana. Eikä siinä, hienoa että Foo Fighters saatiin maahan 6 vuoden kuuliaisen odotuksen jälkeen. Luettelen samalla muutkin hyvät asiat: sää (ei olisi enempää voinut kesäkuussa toivoa), tapahtuman nopea ulostaminen pääbändin lopetettua, pahimman urpoilun ja ördän poissaolo, hyväntuulisuus ja väkivallattomuus, iltaa kohden rauhoittuneesta sivutuulesta huolimatta aivan häkellyttävän hyvä pääbändin soundi, äärettömän mukava baarihenkilökunta, sekä ihan oikeasti tämän hetken maailmassa edes hitusen varmempaa oloa tuova poliisin vahvennettu läsnäolo.

Luettelen huonot asiat: kotimainen, vasemmalla kädellä jo vuodesta 1819 pantu ölsä 8,50 pantilla (pantti joka helvetin kerta kun tiskillä käy!), lippujen koko ajan enemmän käsistä lähtevä hinta (ilman että mikään paranee järjestelypuolella), Live Nationin täydellisen kuurot korvat aiempien tunkukatastrofien jälkeisille parannusehdotuksille ja koko asian tekeminen kaikesta muusta kuin (rahtuakaan) rakkaudesta lajiin, valtavan kokoinen miksauspömpeli, sekä vaikkapa nyt (edelleen ja aina) liian matala lava ja liian pienet screenit! Siis noin muutamasta epäkohdasta aloittaakseni. On täysin käsittämätöntä, että Live Nation vuodesta toiseen punkee tapahtumia paikkoihin, joissa maksimissaan noin neljänneksellä kalliin lipun ostaneista on mahdollisuus tunkeutua alueelle, josta bändin lähellekkään lipun hinnan arvoisesti näkee, tunnistaa ja kuulee. Viimekesäisestä Queenin keikasta ei oltu otettu opiksi, järkälemäinen miksauskoppi oli yhäkin järkälemäinen, eikä sen takaseinässä edelleenkään ollut screeniä. Alkoholilain uudistuksen kaatumiseen ei tässä ole syytä edes mennä, mutta on häkellyttävää että sivistysvaltioksi itseään kutsuvassa Suomessa, jos haluaa tuopillisen bischofshofenia vuonna 2017 Jeesuksen syntymän jälkeen, niin maailma muistuttaa äkkiä rodeoshown karja-aluetta, eikä rokkifestaria jonne on tultu ansiosidonnaisilla hetkeksi irtautumaan arjesta.

Mitäs läksin? Foo Fightersien sähköinen privaattikeikka on käsittääkseni edelleen aika kallis, ja halusin nähdä tuon rockin historian aikajanalla kuitenkin hyvinkin merkityksellisen bändin. Ja bändit katsotaan siellä, missä niiden keikat on, ja siihen hintaan jonka järjestäjä vaatii, mikäli haluaa bändin nähdä. Ei siinä sen ihmeellisempää, toive paremmasta ja asiakasta kunnioittavammasta järjestelytoiminnasta on vain toive. Asiallinen järjestäjä kuuntelee niitä, ahneempi ei. Ja jos en lopultakaan oikeasti yhtään kestäisi massatapahtumia, en kävisi. Nyt oltiin jo rajoilla, mutta onneksi oli muiden hyvien asioiden lisäksi kaksi täysin omaa luokkaansa ollutta seikkaa, jotka paikkasivat todella paljon, ja tulevat vuosien saatossa kultaamaan muistot hiekalta Hietarannan: Biffy Clyro ja Foo Fighters.

rockthebeach

Iltapäivän oli avannut brittibändi VANT, joka jos pysyy kasassa, on tsekattava myöhemmin, mutta ei uimarannalla. Sitten soitti Apulanta Heinolasta, jonka viimeisten biisien ajan viivyttelimme keikkaseurani kanssa porttien ulkopuolella ihmetellen, mitä ihmettä Apis täällä(kin) tekee, tai me Apiksen kanssa samassa paikassa. Sitten olikin taas tauko, olihan Rock The Beachiin konseptoitu nimittäin ihan kohtuullisen huolelliset roudaustauot, myös näiden rekvisiitattomien pikkubändien väleihin.

Rannan kaukaisessa takakarsinassa viileä keijo naamariin, autolla liikkuvan festarikävijän juominen on insinööritason puuhaa, sekä tarkkudessaan että mielekkyydessään. Tuokiossa lavalle kuulutettiin yhdysvaltalais-brittiläisen pariskunnan Alison MosshartJamie Hince muodostama duo The Kills, joka tosin kiertää nelihenkisenä, ihan oikeana bändinä. Täältä lähes Eestin rannikolta katsottuna näytti aluksi, että nyt ei pysty bändi Alisonin energisestä lavakarismasta huolimatta isoa stagea täyttämään, mutta siirtymä lähemmäs, ja hommahan toimi. Paino oli sanalla energia. Mutta toki myös The Killsien biisimateriaali toimi, vaikkakin tuulen tarttuessa soundiin tässä vaiheessa vielä ihan kunnon otteella, tsibaleet alkoivat tunnin juoksulla kuulostaa liikaa toisiltaan, nyanssien tullessa valikoiden läpi. Toistan tosin itseäni, nämä on tsekattava jonain talvi-iltana hyvässä klubiympäristössä, mieluiten New Yorkissa. Ja korkea lippiksennosto Alison Mosshartille intensiteetin pitämisestä yllä, myötävalossa ja sivutuulessa. Illan mittaan Alison pääsi esiintymään sitten jo vähän pakkautuneemmallekin yleisölle, kun Foo Fightersien Dave Grohl kutsui ystävänsä kanssaan laulamaan muutamaankin biisiin. Tunnin slotissaan The Kills ehti louhia läpi peräti 13 biisiä powergarageaan, voimallista bluesrockiaan, miten vain.  Väkevimmin tänään lähtivät ”Satellite” ja ”Pots and pans”, kumpikin vuoden 2011 ”Blood Pressures”-albumilta, joita (siis albumeita) vuonna 2000 yhteenliittyneeltä ydinduolta on ulkona nyt viisi.

Huolellinen tauko, ja Skotlannin Kilmarnockista jo vuodesta 1995 operoinut Biffy Clyro oli lavalla. Mikä tahansa skottibändi on aina nähtävä, tiedättehän, ilman että nyt tarvitsee pudottaa hihasta vakilukijalle tuttua, kulmista nuhjaantunutta Big Country-korttia. Ekojen voimasointujen aikana jo harmitti, että bändin taannoinen BlackBox-keikka Stadin keinojääpyhätössä jäi näkemättä. Fanien kesken BillyfuckingClyro, toimitti 14-biisisen settinsä hirvittävällä intensiteetillä ja vimmalla, vaikka kärsikin illan orkestereista ehkä eniten soundiasioista. Tässä kohtaa volyymin nosto ja tuuli eivät ihan kohdanneet, ja alun soundikehuni kohdistuvatkin lähinnä illan pääaktiin, kun blosis tyyntyi sulanderin tai sohlbergin tehtyä laskutoimituksiaan kohti läntistä horisonttia. Läpituttu en ollut Biffy Clyron biisimateriaalin kanssa, mutta se vain parani setin loppua kohden, niinkuin pitääkin, jos nyt jotain kohden. Erityisesti uimaranta-alueen viehättävämpi sukupuoli tuntui olevan varsin innoissaan paidattomien skottijoukkueesta. Miksikään tyttöjen bändiksi Biffy Clyroa ei voi leimata, sen raskas vaihtoehtorock kulkee sen verran itsenäisesti ja omintakeisesti, että kyllä tästä ihan järjissään oleva poikakin saa tykätä. Ja mitä sitten, jos on muutama radiohitti. Radiohitteys ei ole biisin vika, vaan radion. Nekin toki kuultiin, ”Many of Horror”, ”Animal Style” ja ”Stingin’ Belle”. Näillä mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/biffy-clyro/2017/hietaniemi-helsinki-finland-2be49862.html   Milloin nämä näkee uudestaan?

Illan viimeinen ”liemi lättyyn” (vanha lahtelainen sutkaus), tukevat tennarinsijat Hietaniemen kosteasta rantahiekasta, takakeno ja valmius ottaa vastaan Foo Fighters, keikoillakäyntiurani ensimmäistä kertaa. Mutta ei välttämättä viimeistä. Dave Grohl kiusoitteli alun spiikeissään, että pitäisiköhän tänään soittaa lyhyt veto, vai peräti pitkä veto. Valveutuneemmilla oli tiedossa, että taannoin järjestäjä oli jopa joutunut ottamaan ns. nallin pois päätaulusta, ja pakottamaan Fightersit lopettamaan keikan. Joten ulkonaliikkumiskieltoja uhmaavaksi bändiksi vaikka FF tiedettiinkin, niin silti peräti kaksi ja puoli tuntia kellottanut keikka pääsi hiukan yllättämään. Pääosin positiivisesti, ja tämä on merkittävää. Bändin maine kovana livebändinä oli kulkenut sen edelle, ja pakko on sanoa, että kaikesta näköesteisyydestä ja kaukaisuudesta huolimatta, maine tänään lunastui. Moni bändin useasti nähnyt on taatusti toista mieltä, mutta tämä artikkeli ei käsittele toisia mieliä. Varmasti rannalla oli 25 000 mieltä, mutta omani oli se, että Foo Fightersien tämäkkä veto onnistui melkein peittoamaan kaiken illan aikana kerätyn harmistuksen asiain toimimattomuudesta. Yksikin toimiva asia paikkaa paljon. Ja tänään se oli onneksi pääasia, eli illan päätösbändi.

Nämä kuultiin: http://www.setlist.fm/setlist/foo-fighters/2017/hietaniemi-helsinki-finland-3be49860.html  

Settilistaa tarkastelemalla, listaa joka ehti venyä kahdessa ja puolessa tunnissa peräti 24 biisiin, voi paikallaolematon tarkkasilmäinen huomioida jälkikäteen muutaman seikan. Ensinnäkin, kaikilta albumeilta soitettiin jotain, mikä on 22 vuotta vanhalta bändiltä hieno ele. Toiseksi, tulevan albumin kappaleita kuultiin kaksi, mutta ei sitä ilmeisintä, eli kaikilla soittolistoilla nyt viihtyvää mainiota ”Run”-hittiä. Kolmaalta, Foo Fightersille jo tuttuun ja totuttuun tapaan kuultiin muutama cover, tällä kertaa RollareidenMiss You” ja koko illan päättänyt, sinänsä täysin umpiturha AC/DC-rymistely ”Let There Be Rock”. Ja neljänneksi, kaikki isot ja tärkeät iskusävelet ehdittiin kuitenkin fanien iloksi soittaa.

Iltaa leimasi hyväntuulisuus ja rentous, Foo Fighters näytti ulkopuolisen silmään kivalta työpaikalta. Grohl heitteli lupsakkaa, lämminhenkistä hetulaa yhtyetovereistaan, lämminsävyisimmin kaikkein uskollisimmasta, tilauksesta punkin kitarasoolonkin nykäisseestä Pat Smearista. Ja omakohtaisesti pitääkin tunnustaa, mitä tulee Smearin oloon bändissä, tuskin olisin itsekään ollut (viimein) paikalla, ellei bändissä edelleen soittaisi puolet loppuvuoden 1993/alkuvuoden 1994 Nirvanasta.

Muutakin mieltä saa olla, mutta illan komein veto oli hitaahkona versiona soitettu, häkellyttävän kauniisti (ihan konkreettisesti) auringonlaskuun vankkurinsa ohjastanut heartland rockin nykyklassikko ”Wheels”. Kaunista, kertakaikkiaan. Foo Fighters yhdistää buddyhollymaisia popralleja, voimakätistä collegerockia, rätväkkää jälkigrungea ja springsteeniläisittäin komeaa biisintekoperinnettä sikäli mielenkiintoiseksi keitoksi, että vaikka levyiltä en ole ikinä jaksanut bändiin paneutua, olen valmis näkemään sen(kin) uudestaan. Mutta en uimarannalla.

Tulevan albumin ”La Dee Da” kuulosti pelottavankin persoonattomalta, vaikka Grohl saikin lauluapua Alison Mosshartilta, kuten toisessakin uutuusbiisissä ”The Sky Is a Neighborhood”. Illan erikoisvieras Michael Monroe hyppi ja pomppi lavalla tuttuun ja jo hyvinkin totuttuun tapaan peräti neljässä biisissä, malttoi ihan huolella olla poistumatta lavalta, silloin kun ihan selvästi oli sen hetki, ja lakkasi näinmuodoin jo toisessa biisissään olemasta missään määrin erikoisvieras. Sikälikin nimittäin että Monroe on aina se isojen ulkkaribändien supererikoisyllätys, ja kaikella kunnioituksella Suomen ainoaa rocktähteä kohtaan, tuo useimmiten illan tarjontaan erittäin vähän mitään lisäarvoa. Ensi viikolla taas tavataan Hämptonissa, kun Michael Monroe onnistuu olemaan Gunnareiden erikoisvieras. Siellä nyt sentään iso rockhistorian ympyrä sulkeutuu, ja toivottavasti Makke korvaa tänään hirvittävältä kuulostaneen huuliharppunsa vaikka fonilla. Parhaiten Makkosen läsnäolollaan kunnioittamista biiseistä toimi varsinaisen setin päättänyt ”Best Of You”.

Illan settilistasta pitää vielä nostaa upea ”Congregation”, ”These Days” ja encoreosuuden kruunannut ”Skin and Bones”, joka soitettiin pitkänä jamitteluversiona kosketinsoittaja Rami Jaffeen upeasti harmonikallaan tukemana. Pirunkeuhko aika harvoin rocksoittimena toimii, nyt toimi. Encoreita kuultiin peräti neljä, ja loppua kohti alkoikin jo sääntö-Suomen Pitkämaanantain huvilupa paukkua, minkä bändijohtaja Dave Grohl toki hyvin tiesi. Encoreita olisi voitu soittaa helposti vain kaksi, ja illasta olisi ei-hoocee-fanille jäänyt naksua parempi maku, mutta en valita näinkään. Siis Foo Fightersien osuudesta. Ensi kertaan, vaikkapa Hartwall Areenalle, lämpimään ja mukaville istumapaikoille. KG

 

Skids (uk), The Filthy Tongues (uk) @ The Liquid Room, Edinburgh 05.05.2017

Muutaman päivän matka Skotlannin pääkaupunkiin rakentui Skids-yhtyeen 40-vuotisjuhlarundin ensimmäisen virallisen keikan ympärille. Bändillä oli allaan, ennen Edinburghin Vanhan kaupungin The Liquid Room-klubin vetoa, kaksi harjoituskeikkaa kotikaupunkinsa Dunfermlinen PJ Molloys’ssa. Tieto Skidsien paluusta tuli jo varhain syksyllä. Lippujen osto Suomesta käsin osoittautui lapsellisen helpoksi, ja muutaman viikon päästä postimies Pate kantoi kotilaatikkoon valkoisen kirjekuoren Britanniasta. Oli erittäin tärkeää nähdä bändi tourneen virallisella avauskeikalla ja nimenomaan koti-Skotlannissa, sitäpaitsi esimerkiksi Lontoon vetoa olisi joutunut odottamaan tulevaan syksyyn asti. On nimittäin todettava, että vuonna 1977 uuden aallon harjalle perustettu Skids on ns. pyhä bändi, enkä voi edes lausua tässä sitä aikaa, minkä olin ehtinyt odottaa bändin näkemistä. Puhumattakaan, että olisin uskonut sen enää edes toteutuvan, semminkin kun olin onnistunut missaamaan muutamat hajanaiset reunion-keikat edellisellä kerralla, vuosina 2007-2010.

Skidsit löysin aikoinaan Big Countryn kautta, joka jälkimmäinen on itselleni se kaikkein pyhin bändi, niinkuin (ainoalle, tai hyvin harvalle) vakilukijallekin lienee jo selvinnyt. Big Countryn pääasiallinen biisintekijä, laulaja ja soolokitaristi Stuart Adamson (1958-2001), kun oli perustamassa Skidsejä Richard Jobsonin (laulu ja lyriikat) ja Bill Simpsonin (basso ja taustalaulu) kanssa. Muut miehet tulivat ja myös menivät, tämä trio muodosti Skids-ytimen vuosina 1977-80. Bändi eli nopeasti ja kiihkeästi, toinen toistaan klassisempia melodisen punkin kansallislauluja syntyi kuin sieniä sateella, suosio ja pääsy Top of The Pops-ohjelmasta lähtien joka paikkaan oli niin vauhdikasta, että myös lopahdus koitui samalla sykkeellä. Stuart lähti omille teilleen vuonna 1980, kolmannen albumin ”The Absolut Game” jälkeen, ja perusti pian Big Countryn. Jobson ja Simpson julkaisivat vielä yhden albumin ”Joy” (1981), jolla oli mukana enää yksi Adamsonin osin kirjoittama biisi, ja miehen yksi kitarasoolo. Viimeinen albumi yritti epätoivoisesti etsiä uusia tyylisuuntia ja yleisöjä, mutta suuri biisintekijä ja kitarasankari oli poissa, homma kuivui kokonaan kasaan jo seuraavana vuonna. Stuart Adamson pyöritti Big Countrya ylä-ja alamäet urheasti kohdaten, 80-luvun puolivälin supersuosiosta levymyynnin ja arvostuksen pohjamutiin, aina vuoteen 2000 asti. Turhautuminen musiikkibisnekseen, pari hajonnutta avioliittoa ja otettaan kiristänyt alkoholiongelma saivat Stuart Adamsonin päätymään traagiseen oman käden kautta poistumiseen havaijilaisessa hotellihuoneessa joulun alla 2001. Olin ollut onnekas näkemään Stuartin aikaisen Big Countryn livenä kerran, Lontoon Hammersmith Apollossa. Perustajajäsenien Mark Brzezicki (rummut) ja Bruce Watson (kitara) tahdonvoimalla Big Countryn tarina jatkuu yhä, ja varsin kunniakkaasti jatkuukin. On ollut ilo nähdä uusimuotoinen BC peräti kolmesti, Lontoossa ja Dublinissa.

Edelläesitetty ei sulje pois nykyisin pääosin elokuvaohjaajana toimivan Richard Jobsonin merkitystä Skidseille, se oli nimenomaan Jobsonin ja Adamsonin bändi. Jobsonin huikean visionääriset, usein Britannian ei aina niin kunniakkaasta sotahistoriasta kumpuavat sanoitukset, kestävät päivänvalon tänäkin päivänä. Ja väitänpä, että Jobsonin tapa lyrikoida toimi isona esikuvana Adamsonille, joka otti BC:ssa sanoitusvastuun. Skids-katalogin ensimmäisellä albumilla ”Scared To Dance” (helmikuu 1979) Adamson sävelsi kaiken ja Jobson sanoitti kaiken, jo samana vuonna julkaistulla kakkosella ”Days In Europa” (lokakuu 1979) miehet jakoivat biisintekovastuuta varsin demokraattisesti. Vuoden 1980 kolmosalbumilla ”The Absolut Game” koko bändi on merkitty kirjoittajiksi. Toisin sanoen, Jobsonilla on kaikki oikeus pyörittää Skids-yhtyettä vuonna 2017, varsinkin kun mukana on alkuperäinen basisti Simpson, ja ”The Absolut Gamella” kannuttanut rumpali Mike Baillie. Mutta kuka paikkaa Adamsonin jättämän valtavan aukon kitaraosastolla? Kyllä vain, uskollinen Big Country-toveri Bruce Watson, joka parhaiten kykenee kitaroimaan nämä klassikkobiisit Stuartin tyyliin ja hengessä, sekä Brucen poika Jamie Watson, BC:n komppikitaristi jo viimeiset seitsemän vuotta.

Edinburghin vanhan kaupungin Victoria Streetille kätketty kellariklubi The Liquid Room on monen mutkan ja kapeiden portaiden takana maan alla, mutta osoittautui mainiosti soivaksi rockluolaksi. Ennakkoon oli tiedossa, että paikan sisäänottokapasiteetti on 750 päätä. Se on liikaa, ei epäilystäkään, se tuli illan kuluessa selväksi. Liikkumatilaa ei loppuunmyydyllä keikalla ollut yhtään, happi loppui, ainoa baari tukkeutui. Liquid Room on aika tarkalleen kuin minikokoinen Tavastia, puolet lyhyempi, mutta hiukan isommalla parvella varustettu. Soundi oli erinomainen, osin varmaankin valtavan brittiladien massan takaamana, mutta myös volyymit maltettiin pitää maltillisina. Välillä jopa toivoi bändin soittavan kovempaa, siksi  pauhaavaksi muodostui skottigeezereiden takavuosimuistelot keikan edetessä. Asiaa tuskin helpotti tiskiltä tarjoillut kahden (!!) pintin ämpärit, joihin sai vieläpä ovella jaetulla kupongilla punnan alennuksen.

Illan aloitti edinburghilainen, vuonna 2005 perustettu The Filthy Tongues napakalla 40-minuuttisellaan. Bändistä löytyy entisiä Goodbye Mr Mackenzie-yhtyeen jäseniä, ja Garbagen skottilaulaja Shirley Mansonin bändikavereita Angelfishin (1992-94) ajoilta. The Filthy Tongues soittaa jonkinlaista folkahtavaa post-punkkia, mutta pakenee varsinaisia määritelmiä, ja ennenkaikkea, sillä on upeita biisejä. Komeimmin soi kitaristi-laulaja Martin Metcalfen edesmenneelle veljelleen omistama ”Holy Brothers” ja bändin ainoan albumin ”Jacob’ Ladder” syntyessään klassikkoraita, järjettömän komea ”Children of The Filthy”. Jos näistä ei tule isoja, ihmettelen suuresti. Nämähän voisi joku fiksumpi tuoda vaikka Sidewaysiin, Tavastialle, Flow’hon. Ihan sama, kunhan toisi.

Skidsien settilista oli Dunfermlinen harjoituskeikoilta tuttu ja ennakkoon julkistettu, eikä sisältänyt yllätyksiä. Yhdeksäntoista raitaa bändin kolmelta ensimmäiseltä albumilta, ja muutama muu. Adamsonin lähdön jälkeiseltä ”Joy”-albumilta soi vielä edellisellä reunionilla ”Fields”, mutta nyt ei kuultu yhtään biisiä bändin itsensäkin mielestä epäonnistuneelta levyltä. Tämän faktan Jobson spiikissään huumorilla kuittasi, ja yleisö ymmärsi. Muutenkin Jobson kertoili hauskoja anekdootteja bändin alkuajoilta, vielä kun olisi uuden aallon poliisien huudolta niitä paremmin kuullut. Ihan hirveästi ei asiaa helpottanut myöskään Jobsonin mailien levyinen Fifen aksentti.

skids-40th

Pari ensimmäistä biisiä meni soundia asetellessa ja yleisömassaa toistensa varpaille töniessä, mutta kolmantena kuultu ”Melancholy Soldiers” viimeistään polkaisi keikan täyteen lentoon. Sitä seurasi kakkosalbumilta löytyvä ”Thanatos”, jota kultakauden Skids ei koskaan suostunut soittamaan keikoilla, koska bändissä oli vain yksi kitara, ja biisi vaati kaksi. Nyt isä ja poika-Watsonin Big Countrysta tutulla kitaraseinällä kurmoottama styge pääsi oikeuksiinsa, ja olikin yksi setin alkupään upeimmista vedoista. Pakko on ihailla sitä tarkkuutta ja rentoutta, johon Watsonien kahden kitaran vuoropuhelu on seitsemässä vuodessa kehittynyt. Keikkaa tehdään paljon, ja se näkyy. Kaikista Skids-biiseistä eniten Stuart Adamsonin ideaa BC-soundista enteili aikoinaan  ”Dulce et Decorum Est (Pro Patria Mori)”. Sen alun kitaraintro ja myöhemmin soolo, saivat Bruce Watsonin ulvottamana ultrafanin suorastaan herkistymään. ”Working For The Yankee Dollar” ja ennenkaikkea hämmentävän varhain setissä kuultu ikoninen ”The Saints Are Coming” kirvoittivat jo ankaraa yhteislaulua yhä kovemmin perspiroivalta, ja varsin miesvoittoiselta yleisöltä. ”The Saints Are Coming” on juuri se sama biisi, jonka U2 ja Green Day yhteiscoveroivat isoksi maailmanhitiksi 2006, ja jota edelleen kuulee hoilattavan Dunfermline Athletic FC:n otteluissa, tuli sitten voitto tai tappio.

Bändi oli hionut itsensä tiukkaan tikkiin, Mike Baillien tarkassa kannutuksessa ei kuulunut vuosien poissaolo soittohommista, ja Bill Simpson hoiti bassovastuunsa rennolla varmuudella. Stemmalaulut hoituivat peräti neliäänisesti. Jobsonin kunto kesti mainiosti koko lähes kaksituntia kellottaneen keikan. Eikä mies todellakaan ollut scared to dance, vaan jorasi kaikki soolokohdat kuin villivatussi. Biisien intensiteetti vain kasvoi loppua kohden, hiki lensi lavalla ja lattialla. ”Scared To Dance”, Charles”, ”Charade”, ja yleisölaulatukseksi äitynyt ”Hurry On Boys”, jonka Jobson ilmoitti kaikista kaikkein Skids-suosikikseen, jos joutuisi yhden valitsemaan. Varsinaisen setin loppukiidon upein veto oli alakerrasta mollivoittoisesti jynkännyt ”A Woman In Winter”. Keikka päättyi kaikkien valtavaan yhteisymmärrykseen Skidsien brittirockille vuosiksi eteenpäin langettamasta merkityksestä, ”Masqueraden” kohdalla ilma oli jo nyrkeistä sakeana. ”Into The Valley”, bändin suurin listahitti (UK Single Charts numero 10, maaliskuussa 1979) päätti varsinaisen setin. Omastakin levyhyllystä ”Into The Valley” löytyy toki alkuperäisenä seiskatuumaisena, mutta soittokiellossa se keräilyesineenä luonnollisestikin on.

Skids on pitkin talvea työstänyt uutta materiaalia, ja paluualbumin ”Burning Cities” on määrä ilmestyä tänä vuonna, ennen 40-vuotisjuhlien päättymistä. Ensimmäisenä encorena kuultiin uusi biisi ”A World On Fire”, joka oli kyllä todella kova raita ja ennakoi erittäin odottamisen arvoista albumia, jonka postimies Pate jonain päivänä kiikuttaa kotilaatikkoon useammalla kuningattaren kuvalla varustettuna. Uusi biisi oli hiottu yhtä kovaan kuosiin, kuin paljon soitetut klassikotkin, ja kulki tummasävyisenä post-punkina. Sokeampi olisi voinut luulla, ettei lavalla edes ole Skids, eikä se ole lainkaan huono asia. Vielä lyhyt nykäisy aina keikat päättävästä ”TV Starsista” ja yksi koko rokkidiggariurani ennakkoon tärkeimmistä keikoista oli paketissa. Mikään keikka ei voi juuri koskaan vastata vuorenkorkuisiksi nousseisiin ennakko-odotuksiin, mutta energinen, kompakti ja hienoon tämminkiin hiottu Skids-veto oli ehdottomasti kaiken odottamisen arvoinen. KG

Elvis Costello (uk) @ Finlandia-talo, Helsinki 20.02.2017

Uuden Aallon ikoninen kummisetä Elvis Costello esiintyi Helsingissä ensimmäistä kertaa peräti 39 vuoteen. Edellisen kerran mies nähtiin pääkaupungissa Kaivopuiston kesäkonsertissa 16.7.1978, tuolloin legendaarisen The Attractions-bändinsä kera. Stadin keikalle oli siis tilausta, noin lievästi sanottuna, silti Finlandia-taloa ei ihan oltu onnistuttu myymään loppuun. Hiihtolomat, ja kaikki.

Muutaman kerran Costello on näinä välivuosina Suomessa toki nähty, viimeksi Tampereella 2014, jolloin itsekin onnistuin olemaan paikalla. Tällä kertaa ”Detour”-nimellä kulkevan kiertueen keikka muistutti ylöspanoltaan ja dramaturgialtaan hyvinkin paljon kahden ja puolen vuoden takuista Tampereen vetoa. Lavan keskelle oli viritetty screeni, joka oli kehystetty vanhaa tv-vastaanotinta muistuttamaan, sellaista pyöreäkulmaista mustavalkotoosaa. Kankaalle heijastettiin kuvia Costellon uran varrelta ja lapsuudestakin, tai ylipäänsä vain teemaan sopivaa kuvastoa, välillä hetkensä saivat niin isä-McManus, kuin Costellon (katolisessa kasteessa Declan Patrick McManus) isoisäkin. Keikan lämmittelyksi näytettiin muutama Attractions-ajan musiikkivideo, Costello siis ironiseen tapaansa lämmitteli itse itseään. Jossain keikan puolimaissa Elvis myös esitteli itsensä illan special guestina, ja osoittautui muutenkin paikoin pitkäksi venyneissä välitarinoinneissaan erittäin hauskaksi supliikiksi. Stand-up-ainesta suorastaan.

Illan teema oli mies ja kitara, mies ja flyygeli, lauluja koko uran varrelta, mutta ei kuitenkaan mitään väsyneitä pahviplakaattitoiveita. Ja pisteet illan keskimäärin hiukan varttuneemmalle yleisölle, ettei kenenkään tarvinnut huutaa yhtään biisinnimeä. Arvostan. Kyllä Elvis Costello muistaa itse, minkä nimisiä biisejä on levyttänyt.

costello

Ilta avautui myös kesällä 1978 Kaivarissa soineella ”Waiting For The End of The Worldilla”. Eka biisi meni tottuessa siihen, että volyymit olivat ensialkuun hiukan isollaan, ja että Costelloa ylipäätään yritettiin soitattaa varsin kovaa tänään. Homma lunastui pidemmän päälle, Elvis kuulosti väliin kuin ei olisi ollutkaan yksin lavalla. Mureat särökitarat, ja niiden vastapainona herkät pianotunnelmoinnit. Keikkailtojen mietittyyn dramaturgiaan törmää liian harvoin, mutta nyt sellaisen äärellä todella oltiin. Toisena kuultu ”Poison Moon” olikin jo sitten aivan järjettömän hieno veto. Attractions-kauden materiaaliin päästiin käsiksi heti kolmanneksi soineella ”Accidents Will Happen’lla”.

Konsertin alku mentiin niin, että Costello tulkitsi laulujaan vaihtuvilla kitaroilla, sitten mies istahti muutamaksi biisiksi flyygelin ääreen. Ensimmäisen kitaraosion päätti railakkaat suosionosoitukset kerännyt ”Every Day I Write The Book”, Costelloa jotensakin tunnistettavimmillaan. Mutta toki aivan käsittämättömän monipuolisesta laulunkirjoittajastahan tässä puhutaan, milloin nytkin edettiin swingisti, milloin rocksteadysti. Miehen tausta kolmannen polven musisoivana McManuksena kuuluu, biiseissä ilmentyy koko 1900-luvun pophistoria kodin perintönä.

Flyygelin takaa, tässä vaiheessa hattunsa, aurinkolasinsa ja takkinsa pois viskannut Costello esitti yhden illan ehdottomista kohokohdista, ”A Face In The Crowd”. Sitten Elvis esitteli ”illan erikoisvieraan”, valkoiseen hattuun sonnustautuneen itsensä. Tuolilla istuen ja jutustellen vieras nykäisi komean ”Walking My Baby Back Home”, ja näytti jyrkässä ylävalossa hetken Dylanilta. Pitkään Costello muisteli big band-muusikkoisäänsä, ja sitä miten tämä soitti samassa konsertissa Marlene Dietrichin, Burt Bacharahin ja Beatlesien kanssa.

Upeasti kulki myös ”Veronica”, vaikka en ole sitä minään erityisenä biisinä ikinä pitänyt. Ehkä se sittenkin on. ”Watching The Detectivesin” aikana taustan kankaalla, tai siis putkitelsussa, nähtiin kuvia 40-luvun film noir-leffojen mainoksista, hypnoottinen kuvan ja musiikin hetki.

Elvis Costello antoi valkoisen hattunsa lentää kulisseihin, ja tulkitsi yhden illan odotetuimmista, eli ”Allison (My Aim Is True)”, ensin mikrofoniin, mutta sitten ilman vahvistusta suoraan meille. Ja hyvin kantoi 62-vuotiaan taiteilijan ääni, kun toinen taiteilija oli aikoinaan 60-luvulla miettinyt, miten sen saisi taakse asti laadukkaasti kantamaan. Costellon klassikkoasemaan nopeasti kohonneelta esikoisalbumilta (”My Aim Is True”, 1977) kuultiin siis kolme biisiä, kun ”Allisonin” lisäksi keikka avautui kahdella levyn raidalla.

Takaisin flyygelin ääreen ja The Imposters-kokoonpanolla vuonna 2004  ”The Delivery Man”-albumille levytetty, aivan häkellyttävän kaunis valssi ”The Name of This Thing Is Not Love”. Koko illan komein veto, ja mahtavaa, että ainakin omiin korviini konsertin huikein biisi löytyy Costellon ”nykytuotannosta” (kyllä, 2004 on nyky, jos on aloittanut vuonna 1970). Varsinaisen setin päätteeksi kuultiin vielä flyygelin säestyksellä Attractions-biisi ”Almost Blue”.

Mutta eihän tämä ollut tässä. Noin 10 minuuttia ilmoitettua myöhemmin startannut keikka kellotti reilusti yli kaksi tuntia, ja peräti niin, että kun viimeinen encore soi, oli salista poistunut jo lähes neljännes jengistä. Levottomuus. Kärsimättömyys. Jos lippu maksaa jopa 89 euroa parhaalle paikalle, eli ihan siihen 30 euroa vähemmän maksavan istuimen viereen, niin kannattaisiko kuunnella kuitenkin loppuun saakka. Taiteilija itse teki tänään säästelemättä kaikkensa, jotta kieltämättä aivan järjettömän suolaisille lipunhinnoille olisi saatu asiallinen kate. Mutta miksi kalleimmat liput sitten maksavat 89 euroa, jos lavalla on mies ja kitara, ja kiertuehenkilökuntaa lavan takana maksimissaan kolme? Rokotetaanko yleisöä siitä, että artisti ei suostu typerään, keikan ja tunnelman katkaisevaan väliaikaan, eikä talo näinmuodoin pääse myymään voikkareita ja brenkkua, ja kate pienenee?

Encoreita kuultiin peräti kolmessa osassa, ensin Costello soitti takuumurean särökitaran tukemana ”Pump It Up” televisiosetin sisältä kuin tyylikkäästi ikääntynyt Buddy Holly. Sitten ”45” akustisesti lavan edestä. Encoreiden kakkosvaiheessa Elvis palasi vielä kunnon toviksi muistelemaan isoisäänsä, ensimmäisen suuren rähinän veteraania ja sittemmin s/s Olympialla Cunard Linea palvellutta itseoppinutta soittajaa, josta McManusien musamiesten ketju alkoi. Ehkä se saa jatkoa Costellon nyt kymmenvuotiaista pojista, joista ylpeä isä moneen otteeseen jutusteli. Isoisälle omistettu ”Jimmy Standing In The Rain” kirvoitti isot suosionosoitukset yhä pienemmäksi valuvalta yleisöltä.

Lopuksi kuultiin tietenkin ”(What’s so Funny ’bout) Peace, Love and Understanding”, jota soittamatta Costello ei poistu yhdestäkään konsertista. Jykevä veto jälleen kerran, eikä biisin sanoma ole edellisestä kerrasta ainakaan epäajankohtaisemmaksi muuttunut. Yleisö taputti tässä vaiheessa jo seisaallaan, kun Costello nosti etusormensa ylös vielä yhden merkiksi, ja veti Attractions-kaudelta palavan tunteikkaan ”I Want Youn”.

Istuin paikoillani loppuun saakka, ja sain mahtavan katteen lipulle. Vielä joskus Elvis Costello olisi upeaa nähdä bändin kanssa, mutta se ei taida enää olla mahdollista. Siksi pahoillaan laulaja kuitenkin oli Helsinkiä kohdanneesta 39 vuoden mustasta aika-aukosta, että  mies nähtäneen täällä lähivuosina uudelleenkin, kenties täsmälleen samoilla lauteilla.

Illan settilista näytti, ja kuulosti, tältä: https://open.spotify.com/user/livenationfinland/playlist/3j0WGj1BD7fRo8zfWPxcHF

KG

Tiger Army (us), Relentless @ Klubi, Tampere 04.12.2016

Tampereen Klubilla on yleisön ja lavan väliin viritetty mellakka-aita, oikein virallinen, eikä mitään pikkupoikien tapahtuma-aitaa. Ensimmäinen ajatus on, että toivottavasti tämä ei ole mikään kukkahattuosaston uhkailemalla vaatima pysyväisratkaisu. Vaan että toivottavasti tämä viittaa vain illan pääesiintyjän, kalifornialaisen Tiger Armyn maineeseen hurjana livebändinä. Veikkaan vahvasti jäkimmäistä syytä. Seuraavalla keikallahan tuon sitten näkee. Mellakka-aitaa ei tänään onneksi alkuperäiseen tarkoitukseensa tarvita, loppuunmyyty Klubi käyttäytyy hyvin ja bändi soittaa energisen, mutta ei kuitenkaan väkijoukkoja riehumaan yllyttävän sunnuntai-illan keikan.

Tapahtuman avaa joensuulainen Relentless, jonka olin aiemmin tsekannut livenä kerran, joskin edellisestä on yli kuusi vuotta aikaa. Tässä välissä Relentlessin ote on vain tiukentunut, tulevalta albumilta kuultu maistiainen lupaa todella hyvää, ja bändi hoitaa vain reilun puolen tunnin lämppärisettinsä erittäin hyvällä sykkeellä. Relentless voisi jopa soittaa pari stygeä pidempään, siksi turhauttavan pitkäksi jää roudaustauko tänään kahden bändin välillä. Trion vedosta käy jalan alle parhaiten kitaristi-laulaja Jannen huuliharpulla introilema ”(Not) Forever Young”, vuoden 2013 ”Dropout!”-albumilta, sekä itseasiassa saman levyn heti seuraava raita, mainio ska-biisi ”I’m Gonna Be Strong”. Levyllä biisi ryydittyy koskettimilla, mutta toimii näin riisuttuna keikkaversionakin mahtavasti. Jos punkmausteinen billy tuntuu omalta jutulta, ja ylipäätään haluaa nähdä kovan kotimaisen livebändin, tsekkaa ihmeessä Relentless. On nimittäin kova trio. Luvata voi, ettei omaankaan ensi kertaan mene kuutta vuotta.

tiger_army_logo

Illan pääbändi Tiger Army on nyt ensimmäistä kertaa Tampereella, ja Suomessakin ylipäätään kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Porukka ei kuitenkaan ole unohtanut, Tiger Armylla on uskollinen fanikuntansa, ja nytkin sekä Tavastia että Tampere myivät ennakkoon loppuun. Tänään bändi soittaa aiemmilta kiertueen keikoilta tutun settilistan, biisijärjestystä hiukan hämmentäen. Keikka kellottaa reilun tunnin, ja todella hyvät lämmöt liiteeriin saadaan nostatettua. Itselle ja omalle kohdalle ei jotenkin tänään napsahda erityisellä tavalla, mutta on mahtavaa nähdä että jengi viihtyy. Kuten todettua, Tiger Armyn fanikanta on erityistä, ihan jo senkin takia näiden keikka kannattaa joskus kokea, jos siis punkilta maistuva billy tuntuu yhtään omalta jutulta. Sen verran tuntui, että ennakkoflaba piti hankkia ja bändin levytettyyn tuotantoon luoda kertaava korva.

Bändi aloittaa hetkisen myöhässä, kiertuehenkilökunnan jampat sinkoilevat edestakaisin. Hiljattainen keikka Malmön Kulturbolagetissa on jouduttu perumaan flunssa-aallon iskettyä orkesteriin, ja kitaristi-nokkamies Nick 13:lle kiikutetaan kuumaa mukia kesken keikankin. Ei ole tainnut tauti täysin hellittää. Silti, bändi vetää energisen setin, josta varsinkin huomattavan ja ilahduttavan naisvaltainen yleisö menee varsin pähkinöiksi. Toukokuussa ilmestyneen, erittäin oudosti nimetyn paluulevyn (kai se nyt on paluulevy, jos edellisestä on aikaa 9 vuotta) ”V….” raitoja osataan ulkoa.

Tuoreelta rieskalta vedetään neljä biisiä, eivätkä ne erityisesti häpeile vanhempiensa seurassa. ”Fireball” avaa illan, karmivilla soundeilla tosin. Vasta neljäntenä kuultuun, kakkosalbumin raitaan ”When Night Comes Down” saadaan äänenpaine paremmalle tolalle, mutta Nickin laulun suhteen ei välttämättä tyydyttävää ihmeellisemmäksi. Nämäkin on toki vähän veteen piirrettyjä viivoja, veikkaan ettei ultrafaneilla ole nipon sijaa mitä illan soundeihin tulee. Oma sijoittuminenkaan ei välttämättä tänään auta asiaa, vaikka ei se huono ole. Uuden platan biiseistä itselleni toimii parhaiten alulla settiä kuultava ”I am The Moth”. Monin paikoin, niin tässäkin kohtaa, tulee mieleen että kuinka käänteentekevä bändi vähintäinkin oli, ellei edelleen ole, näitä 18 vuotta aiemmin perustettu Social Distortion.

Tiger Armyn kokoonpano meni viime vuonna (taas) uusiksi, ovi on käynyt suht ahkeraan, vain Nick 13 itse on jäljellä hamasta alusta. Järjestyksessään viides rumpali on Mike Fasano. Mies on nähty aiemmin mm. ex-Gun’n’ Roses-kitaristi Gilby Clarken bändissä. Ystävänsä Matt Sorumin kautta Fasano päätyi aikoinaan soittamaan myös Gunnareiden ”Spaghetti Incident?”-albumille, ja onpa miehellä takanaan muutaman vuoden stintti myös heavyorkesteri Warrantissa. Monipuolinen paukuttaja siis, ei puritaani psykobillymies. Se kuuluu hyvällä tavalla. Lyönti on jykevä ja temmot kovia. Serbialaistaustainen basisti Djordje Stijepovic on lavan energisin hahmo, ainakin tänään. En ole oikein soolomiehiä, mutta Stijepovicin lopussa vetämä läskibassosoolo on ehdottomasti näkemisen ja kuulemisen arvoinen. Kovassa seurassa on tämäkin jäppinen koulittu, miehellä oli Motörheadin Lemmyn ja Stray Catsien Slim Jimin kanssa raskasbillyprojekti The Head Cat. Hyvää työtä on siis Nick tehnyt rekrytointiosastolla.

Eddie Cochran-laina ”Twenty Flight Rock” kulkee napakasti, ja on setin vakiokalustoa. ”FTW-Fuck The World” on silkkaa hardcorea, vain ujosti billyn valepukuun naamioituna. Uuden levyn raita ”Devil Lurks On The Road” on myös yksi illan tehokkaimmista. Sekä lavalla että eturivissä alkaa olla hiki. Tiikeriarmeijan yhteinen tunnuslaulu ”Never Die” lähtee jo yleisönkin puolelta niin railakkaasti, ettei uskoisi olevan sunnuntaiehtoon. Encoreita kuullaan kahdessa osassa, kaikki huipentuu kolmosalbumin ”Sea of Fireiin”, kuten käsittääkseni niin usein ennenkin.

Aivan kova puhde psykobillyn ja vaihtoehtoisen punkin parissa. Ja vaikka oma fiilis ei ihan kattoon tänään kajahtanut, niin hyvä oli nähdä, että olin poikkeus. Tiger Army tulee taatusti takaisin, eikä siihen varmaankaan mene kahdeksaa vuotta. KG

Vauvakuume, Hullut Päivät, Mopot @ Ramoviisut, Semifinal, Helsinki 16.09.2016

Järjestyksessään 10. Ramoviisut pantiin pystyyn tapahtuman perinteiden mukaisesti syyskuussa, Helsingin pikkuisessa Semifinalissa. Happening on vakiinnuttanut paikkansa Ramonesien perintöä vaalivana Converse-kansan omana juhlana, jossa yhdelle nousevalle bändille kerrallaan on luvassa, jos ei nyt isoa mainetta, eikä ainakaan isoa mammonaa, mutta sentään kokonainen keikka seuraavan vuoden tapahtumaan.

rviisu

Niinpä illan aloittikin viime syksyn Ramoviisujen voittaja Vauvakuume. Energiseltä aikuisten miesten punkpoptriolta on ulkona viiden biisin EP, mainioita kokonaan omia kaahauksia. EP:ltä tuttujen biisien lisäksi kuultiin uusiakin ralleja, levyttämättömistä tehokkaimmin tamppautti tennaria lattiaan kitaristi Jukka Salmijärven laulama komea ”Jos oot punk (oo sitä loppuun asti)”, uusi ja eittämätön kotimainen ramopunksuosikkini, joka soi päässä vielä seuraavinakin päivinä. Vauvakuumeen kohdalle osuneista hiukan puuroisista laulusoundeista saan syyttää itseäni, eli sijoittumistani Semifinalin ahtauteen. Olin alunperin saanut mitä mainioimmat tennistossunsijat suoraan baaritiskin linjalta, joka on mestan ainoa hyvältä kuulostava linja. Mutta kun kaikki eivät tuolle linjalle tunkuiltoina mahdu, ja kun tulin paenneeksi parin ramopoliisin huutoa, ajauduin vasemman sivustan lipan alle, jossa soundi ei ikinä ole häävi.

Vauvakuume soitti isolla energialla ja hyvällä fiiliksellä puolituntisen settinsä. Keikan avannut ”Kaikki löytyy vessanpöntöstä” ja EP:ltä tuttu ”Jatkuvaa laskua” edustivat isojen miesten ironiaa, jota Vauviksen biiseistä kosolti löytyy. Suurimman osan biiseistä lauloi basisti Olli Havu, jonka Pelle Miljoona-manerismi, varsinkin levyllä, on erittäin hauska ja persoonallinen piirre. Keikka oli siis osa viimevuotisen voiton palkintoa, ja vaikka tässä välissä olikin vedetty vain muutama veto, nekin osaksi paikkorumpalilla, aivan mahtavasti pysyi homma kasassa. Tanakan kompin takasi Henkka Wacklin, joka lähdetti Vauvakuumeen settinsä päätteeksi  viimevuotiseen voittokappaleeseen, Olli Havun kynäilemään ”Mä haluun yöksi putkaan”. Sen verran kovia tuoreitakin ralleja on siis Vauvakuumeella plakkarissaan, että mielellään näkisi sen levyttävän uudemman kerran. Vauvakuumeen miehet ovat taustaltaan äänekoskelaisia; siksi, ja illan pääesiintyjästäkin toki johtuen yksi Suomen aikoinaan punkeimmista kaupungeista oli paikkakunta kaikkien huulilla. Tai ainakin kovin monen T-paidassa.

Oli aika siirtyä itse viisuhuumaan. Juontajana toiminut Heko Luumäki osoittautui melkoiseksi supliikiksi ja Hekon stand-up-show olikin mitä olennaisin osa kisatunnelmaa. Avausyrittäjä, mikkeliläis-mäntyharjulainen Wahlroos kaahasi lopulta itsensä voittoon asti, omaan makuuni finaalin ehkä mitäänsanomattomimmalla biisillä ”Ei mulla vielä niin huonosti mee, että alkaisin J.Karjalaista kuunteleen”. Toki biisin nimi oli parhaiden ramoperinteiden henkinen, ja bändin veto hyvä, mutta omat kolme käytettävissä ollutta ääntäni sujahtivat muihin boxeihin tällä kertaa. Homman nimi oli siis tutusti se, että jokaisella on kolme ääntä. Bändit soittavat yhden biisin, ihan niinkuin oikeissakin viisuissa. Omat äänensä saa joko laittaa yhdelle orkesterille, tai hajauttaa makunsa mukaan. Eniten ääniä saanut, kuinka ollakaan, voittaa. Kansanvalta puhuu, ja oman äänensä vaikutus on aika paljon helpompaa nähdä kuin eduskuntavaaleissa.

Oma ehdoton suosikkini oli jo viime vuodenkin finaalissa nähty tamperelainen Hullut Päivät, mainiolla rallillaan ”Kovikset”. En nyt tässä siltikään paljasta ketä, tai keitä kahta bändiä äänestin. Olkoonkin, että toiseksi korkeimmalle arvostin kuopiolaisen, jonkinlaisella ruotsin kielellä laulaneen Skitmonesin, joka toi mieleen myllytyksellään Asta Kaskin ja Tysta Marin, ja sehän on aina hyvä se. Finaalin muut bändit olivat Mantelikala, sekä kaksi englanniksi laulanutta, Burning Pigs ja Rat Popes. Puolueettoman ja täysin vilpittömän takahuoneessa tapahtuneen ääntenlaskennan jälkeen oli aika julistaa voittaja, jakaa plakaatit ja Wahlroosin vetää parhaiden viisuperinteiden mukaisesti pitkänniminen voittohymninsä vielä toistamiseen.

Hopealle sijoitettu Hullut Päivät soitti voittajan ratkettua ja Semifinalin tungun hiukan helpotuttua mainion oman keikkansa. Nelihenkiseltä bändiltä on ulkona pitkäsoitto ”Halvat huvit”, omiin korviini jopa jonkinlainen teemalevy, niin, halvoista huveista. Ensin oli vaikea päättää onko Jane Hertellin lauluääni ärsyttävä vai söpö, muutaman biisin jälkeen oli erittäin helppoa pudottaa kuvitteellinen ääni söpö-uurnaan. Bändi soitti itsensä uusien kotimaisten ”seuraa näitä”-ryhmien joukkoon ja sai seuraavina päivinä luukuttamaan esikoisälpeetäänkin peräti monta kertaa putkeen. Kannattaa rynniä Hulluille Päiville, jos naivistinen ja iloluontoinen punkpop on juttusi, kertakaikkiaan viehättävä nuori orkesteri. Kompaktissa Semifinalin setissä parhaiten kulkivat ”Pussaillaan” ja ”Reiska”, joista jälkimmäisen kertosäe tulee tributoineeksi puolikuvitteellisia kotkalaispelimanneja Rampe ja Naukkis, ja sehän on aina arvostettavaa se.

Sitten oltiinkin legendaarisen äärellä. Mopot perustettiin Suolahdessa 1978, samana vuonna kuin vaikkapa Rattus ja Vaavi, eli suomipunkin kuumimpia vuosia elettiin. Alkuperäisiä mopoja nähtiin tänään lavalla edelleenkin kolme: kitaristi Jouni, basisti Timo Korhonen ja laulaja Teijo Hintikka. Mopot ehti levyttämään jo kesäkuussa -80, silloin pukkasi ulos eponyymin EP:n, julkaisijana Suklaa-Levyt. Vielä ennen toiminnan hiipumista 1982, ehti edellisvuonna tulla ulos seiskatuumaisena bändin isoin hitti, jos nyt hitistä tohtii puhua, ”Rakastan sua”, johon luonnollisesti myös bändin setti tänäänkin päättyi. Mopot soitti kuluvan vuoden toukokuussa kotikentällään Äänekoskella reunion-keikan, jonka oli tarkoitus jäädä ainoaksi. Mutta kun soittokuntoa kuitenkin oli hiottu, onnistuttiin bändi houkuttelemaan lavalle vielä kerran. Tiettävästi ja ainakin todennäköisesti, Ramoviisu-veto oli hyvinkin bändin viimeinen ikinä. Tai kun minimissäänkin sellainen mahdollisuus on, niin olipahan tärkeätä rokkifriikin olla paikalla. Ensimmäisistä ja viimeisistä vedoista on tullut jotenkin keikkaharrastuksen mainio sivupolku keräillä, jotenkin tällaisilla keikoilla on aina spesiaali tunnelma.

Vuoden 2016 vedoilla Mopoja tuki Neuroosiliitto-yhtyeen nuori kitaristikaksikko, sekä itse  Kaide Luumäki rummuissa. Mopot soitti todella kovan keikan, mainiolla sykkeellä. Laulaja Teijo, joka liittyi pian Mopojen hajottua lyhytikäiseksi jääneeseen ja yhden sinkun julkaisseeseen Cartoon Rockersiin, on edelleen hahmona erittäin paljon punkimpi, kuin moni nuorempansa. Aktiivisemmin Hintikka touhuilee Usher Boys-yhtyeensä kanssa, homman nimi on siinäkin ramolta maistuva punk.

Parhaiten Mopojen laadukkaasta ajosta jäivät mieleen ”Kansikuvatyttö”, kotiseutulaulu ”Keiteleen rannalla”, sekä vuoden 2008 Ramoviisu-voittaja Nixonixin voittostyge ”Takaisin Havannaan” (Teijo lauloi tuolloin bändissä). Peräti kolmella kitaralla operoinut Mopot kuulosti hyvältä, Semifinalissa sekin on oikealla sijoittumisella siis täysin mahdollista. Kiitos Mopot 1978-82, 2016.

Noinkohan joutuu tekemään Ramoviisuista perinteen itsekin, mainio ilta hyvän punkpopin parissa. Mutta että mitä jos nämä järkkäisi jossain toisessa, vaikka ihan pikkuisen toimivammassa ja väljemmässä paikassa?  KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: