punk | Keikkaguru

Archive for the category “punk”

23 tammi 2026

Sluta Ljug (swe), Korupuhe, Valinta, Naakan Kosto @ Lepakkomies, Helsinki 22.01.2026

Aivan tavallisena puolitipattoman tammikuun torstai-iltana oli saapunut Helsingin uugee-pyhättö Lepakkomieheen elikkäs Lepikseen hyvinkin ilahduttava määrä porukkaa, illan teemana ollen hardcore ja ylipäänsä nopeatempoinen punk. Hoocee-illan ennalta mainostetusta line-upista kotimais-helsinkiläinen Plasma oli joutunut tuntemattomasta syystä peruuttamaan keikkansa, mutta niin vain saatiin pikahälytyksellä lauteille paikkaamaan järvenpääläis-pääkaupunkilainen trio Naakan Kosto, joka on operoinut nopean ja melodisen seiskaseiskan parissa jo vuodesta 2012. Tehokkaan 20-minuuttisen ilon kautta paiskannut Naakan Kosto on bändi, josta näin ensinäkemälläkin oli ihan mahdoton olla tykkäämättä, en tosin edes yrittänyt. Alle kaksiminuuttisia melodisia napakkuusralleja, ironiaa ja huumoria teksteissä ja soitto kulkee, myös niiden biisien kohdalla joita ei vielä oltu (mukamas) keikkakuntoon hiottu. Miten voi olla diggaamatta triosta, joka päättää keikkansa 1’47” ”Pakkohoito”-EP:llään kellottavaan raitaan ”Timo on kusipää”. Tunnen monta Timoa jotka ei ole, mutta en kyllä epäile mainion paikkokeikan laatineen Naakan Koston näkemystä yhtään. Pikahälytysvedot ja illan avaussellaiset, avaussoundeilla, ei koskaan ole helppoja, mutta Naakkis ei antanut minkään häiritä. Vihaan sanaa asenne, mutta näillä se on kohdillaan.

Illan ulkomaanvieraan, Ruotsin Mariestadista saapuneen punk-trio Sluta Ljugin Suomen-visiitin ympärille kasatun minirundin oli ymmärtääksemme kokoonkutsunut ja järkkäillyt varkautelainen Valinta-orkesteri, joka saikin seuraavana soittovuoron. Levytettynä, pari tosi kovaa EP:tä julkaisseesta Valinnasta tulee mieleen 80-luvun stadilainen hardcore-legenda Varaus, mikä ei ollenkaan ole huono tai kummaltakaan pois oleva mielleyhtymä. (Muistattehan, ”Tuomittu elämään”-EP metallisesti kirskuvaa hooceeta lananneelta Varaukselta, josta sittemmin kehittyikin Suomen eka oikea speed metal-bändi Vendetta. Golden days.). Livenä toki, ja kuinka ollakaan, Valinta on vielä lyhytsoitoillaankin ilmenevää paiskontaa raskaskätisempi ja paketoi aivan pokkana menemään yhden parhaista punk-vedoista miesmuistiin, tai vähintäinkin mieslähimuistiin. Keikkatilanteessa voimakkaasti crustahtava bändi operoi sikäli tummilla sävyillä, että aletaan jo tarpoa black’n’speedin lähimaastoissa, mutta homman nimi pysyy silti asianmukaisesti hardcorena. Ei mitään hajua, mitä Varkauden trio noin niinkuin otsikkotasolla soitti, mutta jos kiinnostelee suomalaisen hardcoren korkea nykytaso, ehkäpä jopa korkein sitten 80-luvun klassisten aikojen, kannattaa tai kandee kaivaa soittoon Valinnan ”Jännitteet kasvaa”-EP. Tämä rykmentti on pakko nähdä uudestaan. Ja hei, kuinka moni ulkona tuolla soittaa (laulettujen tsibaleiden kylkeen) instrumentaalicrustia? Arvostan.

Seuraavaksi vuoron sai helsinkiläinen Korupuhe, melodista suomipunkiaan napakan parikymppisen toimittanut kvartetti, solistivastuussaan energinen Maria, jonka vokalisointia on kuultu vuodesta 2008 alkaen myös umpilegendaarisessa Vivisektiossa. Joka on muuten sekin, ja kuinka ollakaan, edelleen näkemättä. Korupuhe avasi räyhäkkäästi, hieman ylipitkän alkunauhan jälkeen, vihaisella ”Näin on hyvä”-EP:nsä nimiraidalla. Toni Kettisen (myös Blossom Hill ja Karkaisu) Flying-V soi räyhäkkäästi, metallisestikin, ja niin päätyi Korupuhekin soittamaan keikkansa levytyksiään huomattavasti raskaskätisemmin. Illan volyymikin nousi pikkueksponentiaalisti, mutta hyvin Lepiksen matala ja käytävämäinen soittosali asiaintilan kesti. Muutakin on täällä toki todistettu, mutta kaiken kaikkiaan piti oikein itsekin ihmetellä menemään, että miksi Lepiksessä tulee käytyä niin (liian) harvoin, vaikka ohjelmisto on Stadin ehdottomasti tykeimmästä päästä ja rokkiklitsuna Lepakkomies on ihan niinkuin ulkomailla oltaisiin, mikä on käytännössä aina hyvä.

Ja on se nyt perseestä, että jo Korupuheen sinänsä mainion ja korkeaoktaanisen vedon aikana piti alkaa kelloa vilkuilemaan, että pääseehän Ruotsin trio aloittamaan ajoissa, että taas vastaavasti itse ehtii Helsingistä arki-iltoina aivan liian aikaisin lähteviin liikuntalaitteisiin. Mitään järkevää kun ei puolenyön jälkeen oikein lähde pohjoissuuntaan, niin että voisi olla arkiaamuna suhteellisen säädyllisesti hoitamassa velvoitteita. Maakunnissa on mukava budjata, en päivääkään vaihtaisi pois, mutta yhtään sivistyneemmässä maassa himaan pääsisi läpi yön.

Illan päätti ymmärtääksemme ensimmäisellä Suomen-keikallaan ollut Sluta Ljug (kielitaitoisempi popjonne heti kääntämään että ”lopettakaa valheet”, mitä tulee siis bändin nimeen). Ei-vielä-niin kovin vanha trio tulee siis Mariestadista, jossa (olutjonnet tietää) on muuten Ruotsin asiallisin iso panimo. Bändillä on vyöllään kolme kovaa EP:tä ja yksi sinkku, jotka kaikki tuli ennen keikkaa relatiivisen tarkkaan opiskeltua läpi. Alkoi tulla näetsen Bandcampin ilmaiskuuntelulimitterit vastaan, ja toki reilua niin. Varsinkin vuoden 2022 esikoiskiekko ”Kattguld”on todella räyhäkäs pikkurieska, ja oma suosikki orkan tuotannosta. Bändin nokilla bassottelee ja huutaa Emma Berggren, rinnallaan kitarassa ja stemmoissa Kim Lilja, takalinjat takaa Peter Muller. Homma, sovittuun kellonlyömään 22.30, raivoisasti käyntiin vuoden 2023 ”Hybris & Självhat”-EP:n avausraidalla ”Paniksyndrom”. Yhteissoittonsa kovaksi hioneen, mutta jotenkin ymmärrettävästi ehkä hieman tunnustellen aloittaneen Sluta Ljugin matsku alkoi keikan edetessä kuulostaa levytettyä tavaraa jossainkin määrin monotonisemmalta, ja mietin että miksi. Biisit sinänsä eivät muistuttaneet liikoja toisiaan, mutta kyse oli Emman lakonisesta tavasta laulaa. Eli aina kun Kim Lilja koki kertseissä huutaa stemmahuutoa, homma raikastui saman tien.

Räyhäkkään avauksen jälkeen kiinnostavaa vaihtelua settilistaan toi ”Brinn!”-EP:n nimiraita, joka on todella kova styge, eikä häviä toisaalta saman levyn ”Inte alla Män”:lle yhtään. Sluta Ljug luokittelee itsensä feministiseksi raw punk-bändiksi, ja sitä se taatusti onkin, kun yhtään kaivautuu biisien teksteihin otsikkoa syvemmälle. Tällä kertaa, ja korostan tällä kertaa, Sluta Ljugin vedosta tuli nähtyä rapia puolet, onneksi siinä ajassa olennaisin bändin laadusta ja olemuksesta tuli välittyneeksi. Sitten alkoivat yllämainitut ja turhauttavat transportaatiopoliittiset kysymykset nousta niin kuumiksi, että oli pakko syöksyä matkaan. Sluta Ljug jatkoi puolestaan matkaansa Turkuun ja sittemmin Jyväskylään yhdessä Valinnan ja Korupuheen kanssa. Paikallista tulitukea tulevat antamaan lisäksi Hengitys Turussa ja Konventio Jyväskylässä. Ensi kertaan siis Sluta Ljug, ja oikeastaan kaikki muutkin Lepakkomiehen tammikuisen torstai-illan tanakat tamppaajat. KG

12 joulu 2025

Bastards, No Ei!, Luutarhatontut @ On The Rocks, Helsinki 11.12.2025

Henkilökohtaisen elämäni musacornerissa, kaikkien aikojen muutamasta kymmenestä erittäin tärkeästä ja merkityksensä säilyttäneestä suomirock-levystä yksi, on tamperelaisen hardcorelegenda Bastardsien vähintäinkin yhtä legendaarinen pitkäsoitto ”Järjetön maailma”. Kansikuvaansa myöten mytologinen julkaisu, jonka ääreen voi milloin tahansa palata, kun mieli tekee kuulla tiukkaa piiskausta ajalta, jolloin bändeillä oli vielä ideologiaa, mielipiteitä ja asiaa. Samalla tavalla klassinen suomalainen hoocee-julkaisu kuin vaikkapa Rattuksen ”WC räjähtää” ja Terveiden Käsien esikoinen, ajalta jolloin suomi-hc oli maailman parasta hc:ta ja sai tunnustusta maailman äärissäkin, kun Sepulturan veljekset ja Metallican pojat kuuntelivat ihan pokkana suomenkielistä kaahausta.

Bastards laitettiin kasaan Tampereella armon vuonna 1981, piikiksi erittäin suomettuneen yhtenäiskulttuuri-Suomen lihaan. Bändi teki ensimmäisenä suomalaisena hardcore-pumppuna kiertueen Euroopassa 1983, ja ehti ennen samana vuonna tapahtunutta äkkitelakoitumistaan julkaista pari tymäkkää EP:tä ja kaksi umpiklassista albumia, eli mainitun mussolinikantisen ”Järjetön maailma” ja heti perään englanninkielisen ”Siberian Hardcore”. Pitkä hiljaiselo päättyi 2021, kun alkuperäistrio äänitti ”Ei sotaa”-EP:n. Toukokuun 20.pvä 2023 Bastards soitti ekan keikkansa 40 vuoteen, ja niin vain näyttää veteraanibändi tulleen toistaiseksi jäädäkseen. Ja tapahtui nimittäin nähkääs niinä päivinä, että Bastards julkaisi joulukuussa 2025 ensimmäisen albuminsa 42 vuoteen, ja tätähän oli kokoonnuttava juhlistamaan Helsingin On The Rocksiin kourallisen asiaintilan merkittävyyttä ymmärtävän kanssa.

Nyky-Bastardseilla on kokoonpanoasiat erittäin kunnossa, varsinkin bändin ikään ja hiljaiselon pituuteen nähden. Solistivastuun kantaa alkuperäislaulaja Sid Salminen, joka tosin jätti bändin ekan ”Harhaa”-EP:n jälkeen, jolloin huutovuoroon nostettiin bändin roudari Lahti, joka siis levylauloi molemmat klassikkoalbumit. Mutta yhtä kaikki, Sidi Salminen on alkuperäinen perustajabastard yhdessä kitaristi Rike Jokelan kanssa. Rikehän nähtiin välivuosina Pyhissä Nukeissa, Nukeissa ja Riistetyt-kokoonpanoissa, ja sittemmin aktiivisena elokuva-alan toimijana, ohjaajana ja kuvaajana. Sid Salminen on möykännyt välikaudella ainakin Antikehossa ja Protestissa. Uudistuneen Bastardsin täydentävät Riken kanssa Nukeissakin soittanut Vuokko Vuorinen bassossa, sekä tanakkatatsinen rumpali Jaska Ahonen (Riistetyt, Pyhät Nuket, tavalliset Nuket ja hei, Kaaos!). Tällä remmillä äänitettiin myös tuore paluu albumikantaan, eli ”Rauhanlietsoja”, jonka julkkarikeikka Rocksin veto siis oli.

Epäpunkisti minuutilleen sovittuun aikaan asteli Bastards Mikonkadun rokkiklitsun lavalle ja luonnollisesti klassikolla homma käyntiin, eli ”Järjetön maailma”-albumin avausraidalla ”Hyväksikäytetyt”. Miksaustiski oli tänään Rocksissa aivan yllättävänkin hyvässä asennossa, jos kohta baaritiskikin, tämäntyyppisellä raivoamisella kun saa sanoista selvää (montaahan niitä ei näissä lajeissa edes tarvita per biisi), niin hyvin menee, eli meni. Bastards lanasi uudelta albumilta rontin puolen tunnin setissään peräti seitsemän raitaa, bändi siis uskoo albumiin itsekin. Ja eipä siinä, platta on erinomainen klassikkobändin päivitys, soundi on aiempaa metallisempi ja lähestyy paikoin crossover thrashin tunnelmia, tietynlainen alkuaikojen monotonisuus ja biisittömyys ei enää vaivaa ja tuotantopuolikin on kunnossa, joten ainakin syvästi henkilökohtaisessa musacornerissa rieska on soinut viime viikkoina aivan tuelta.

Neljäntenä ruoskittu ”Harhaa” Sid Salmisen Bastards-kaudelta ilahdutti erityisesti, eikä bändin sanomakaan ole yhtään vanhentunut. Sodat on edelleen ihan yhtä turhia, uskonto ihan yhtä harhaa ja viimeisen kahden vuoden aikana jumalan sotilaat ovat tappaneet yli 20 000 lasta Gazassa. Lasta. Yli 20 000! Maailma on ihan yhtä järjetön, kuin vuonna 1983, ellei peräti järjettömämpi. Hardcorea Siberiasta ja Tampereelta tarvitaan edelleen, tai nyt jos koskaan.

Viidennessä lähdössä Bastards pääsi uuden platan kimppuun, pelin avasi hypnoottinen ”Likaiset valheet”. Riken ja Vuokon erittäin laadukkaat stemmat tukivat hyvin Salmisen elämän karheuttamampaa ilmaisua, varsinkin uudemmissa biiseissä. Tehokkaasti äesti myös ajassa hyvinkin kiinni oleva ”Katkolle ja terapiaan”. Keikan puoliväliin mainiota vaihtelua kevyempänä keskisuvantona toi maulla valittu Problems-laina ”Raitsikka oot”. Uuden platan vihaisimpia raitoja on nytkin mainiosti polkenut ”Halla puree”, joka on yksinkertaisuudessaan ehkä eniten liki vanhaa kekkoslandian aikaista Bastardsia. Riken kitara alkoi lämmetä setin loppupäätä kohti ja miehemme ulvauttikin muutaman upean soolon, näissä lajityypeissähän ne ei kauaa kestä, näkemyksen pitää tulla neljässä tahdissa läpi.

Koko bändikin oikeastaan oli saanut lämmöt mahtavasti ylös vasta siinä vaiheessa kun oli jo aika melkein laittaa homma pakettiin, ja siksipä Bastardseja olisi mielellään kuunnellut helposti vaikkapa vartin pidempään. Semminkin kun oli odottanut tyyliin valovuoden (ehkä vielä joskus) näkevänsä rykmentin livenä. Varsinaisen setin päättivät tuoreen levyn nimistyge ja huikea paluubiisi ”Maailma palaa taas”. Ympyrä sulkeutui, olin paikalla. Maailmaakin kiertänyt hooceelegenda ei poistunut rockliiteristä ilman encoreja, vaikka ei niitä muutaman kymmenen käsiparin voimalla kovin tehokkaasti kyetty anomaan. Encoreosuus, niin turha kuin se monasti ja monilla keikoilla onkin, ei tänään ollut turha, vaan tärkeä keikan ja uran paketointi; ensin uuden levyn avausraita ”Sukupolvi”, sitten terveisiä takaisin ryssiin (ja kenelle vaan jota yhtään häiritsee, että ballistiset ohjukset osuu suvereenin ja tunnustetun valtion päiväkoteihin) ”Ei sotaa-Njet Vojne”, sekä kaiken kukkuraksi todella laadukas ja tehokas UK Subs-cover ”Warhead”. Mitä tulee Bastardsien levynjulkkari-iltaan, niin harmittamaan jäi vain se, etten käynyt ostamassa merkkaripisteellä Sidin kädestä tyylikästä Siberian Hardcore-paitaa, pitäisihän ihmisellä sellainen olla yhtään juhlavampia tilaisuuksia varten.

Illan lauteet lämmitteli helsinkiläinen, tiukan puolituntisen tikannut NO EI!, jolta on ulkona viime vuonna julkaistu laadukas esikoisalbumi ”Mies yli laidan”. Mainioita biisejä, ja asiallisen selittelemätön veto, puhukoot biisit puolestaan. Jos maistuu Radiopuhelimet, ja kunnon sahaus, niin NO EI!:n albumi kannattaa ottaa kuunteluun, rykmenteissä on yllättävänkin paljon samanhenkisyyttä, muutamissa raidoissa vähintäinkin. Pisteet bändille, ja muillekin, ettei tarvinnut kertaakaan kehottaa jengiä tulemaan lähemmäs. Tulevat, jos tulevat, soitetaan vaan. Ennen NO EI!:tä toimitti kouvolalais-tamperelainen Luutarhatontut, josta olisi vilpittömästi ollut kiva tykätä enemmänkin, kuin mitä nyt tuli tykättyä. Nuorehkolla joukolla on energiat korkealla, mutta keikkakokemusta tarvitaan lisää. ”Älä odota” ja monet muutkin, ovat ihan tehokkaasti tamppaavia stygejä. Vielä kun bändi määrittelee kumpi sen lähestymiskulmista on tärkeämpi, viha vai huumori. KG

Posted in hardcore punk, punk and tagged Arctic Hardcore, Äiä, Älä odota, Back to Berlin, Bastards, Ei sotaa, Faktankarkoittaja, Halla puree, Harhaa, Hei me leikataan, Helsinki, Hyväksikäytetyt, Insane World, Iso poika, Jaska Ahonen, Järjetön maailma, Joka alan idiootti, Jumalan sotilaat, Kaaos, Katkolle ja terapiaan, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Lahottajasienet kaupunkipuissa, Liian monta turhaa sotaa, Likaiset valheet, Lopun alku, Luokkakuva, Luomisen pilarit, Luutarhatontut, Maailma palaa, Maailma palaa ja kuolee, Me emme ole jumalia, Mies yli laidan, Musta Paraati, Njet Vojne, NO EI!, Nuket, On The Rocks, Putriootti, Pyhät Nuket, Raitsikka oot, Rauhanlietsoja, Riistetyt, Rike Jokela, Siberian Hardcore, Sidi Salminen, Sukupolvi, Turvallista huomista, UK Subs, Valuvika, Viimeiset viivalla, Vuokko Vuorinen, Warhead, World Burns To Death | Leave a comment

26 heinä 2025

Puntala Rock 2025: Rat Cage (uk), Sanctus Iuda (pl), Nao (de), Ruidosa Immundicia (at), Diskelmä, Ien, Putkipommi, Flags of Unity, Hero Dishonest, Kismet, Disappoint @ Puntala, Lempäälä 25.07.2025

Tässähän ei enää ihan mikään rippikouluskloddi ole itse kukaan, mutta niin vaan piti aika kauan maapallon lisälitistyä napojen kohdilta, ennenkuin meikämannerheim pääsi korkkaamaan Lempäälän legendaarisen DIY-punk-festivaalin, elikkäs Puntala Rockin. Monasti ihmiselämässä oli ollut mielessä mennä, mutta aina oli ns. jäänyt. Tänä vuonna Puntalan line-up ei sisältänyt mitään pakko-nähdä bändejä (vaikka sellainen ihan hyvin olisi voinut olla lauantain päättänyt Newtown Neurotics), mutta onneksi Puntalan perjantain keikkaseurana toiminut Keikkaseura sai houkuteltua messiin ja meininkiin, ja niinpä neitsyyden (jos sallitte) vieneestä Puntalasta muodostuikin varsin positiivinen ja henkevä kokemus. Niin positiivinen ja henkevä, että taas piti ihmetellä, miksi kesti näin kauan, ja että miksipä ei laatisi tästä jokakesäistä traditiota itselleen, niin kauan kuin viimeiset polvet elikkäs lonkat festarinurmia-ja mutia kestää. Eli, Del Monte-mies sanoo ”kyllä”.

Ensimmäinen asia, mikä a) hämmästytti, ja b) kummastutti pientä kulkijaa oli se, että Puntala ei myy perjantaille päivälippua, eli jos omalle kohdalle onnistuu vain perjantai, pitää silti ostaa kahden päivän lippu. Silti, lauantaille myydään päivälippua, jolloin näkee puolet enemmän bändejä 20 euroa halvemmalla. Ihan ei omat lyhyen logiikan opintopisteet tämän ymmärtämiseen riittäneet, mutta näin on ollut aina, ja kun omalle kohdalle vain perjantai oli mahdollinen, niin turvat kiinni ja kukkaro auki. Toinen hämmentävä asia oli, ja on, se että Puntalaan saa viedä omat janojuomat, kunhan ei vie lasipulloissa. Kukaan ei portilla pullojen valmistusmateriaalia tosin tsekkaa, joten DIY ja vastuu on jokaisella itsellään. Kolmas hämmennyksen aihe oli kaiken pienuus ja plutuisuus, kannentiiviste-ja vaihdelaatikkovikainen Subaru maaseututien varteen parkkiin, ja alle 10 minuutissa olet jo yyteröimässä ekaa bändiä. Oma, tärkeä Lempäälän S-Marketin muovipussi kainalossa, keskikilj..kaljaa puolillaan messiin, ja portista heittämällä sisään. Ja pakkohan Puntalaan on ottaa omat evulit, niin kauan kuin tässä sääntöyhteiskunnassa se on mahdollista. Ja vielä kun sattui olemaan oma ja syvästi henkilökohtainen syntymäpäivä, eipä sitä ihminen olisi hellepäivälle paljonkaan parempaa päätöstä voinut kuvitella.

Puntalassa on kaksi lavaa, Mökkilava, ja alle minuutin katkokävelyn päässä Nurmilava. Siinä välissä noin 15 asiakaspaikan terassi ja yksi safkateltta, josta kokolihaa, kebabia ja siankylkeä on turha kysellä. Ja hyvä niin. Bändit soittavat minuuttiaikataululla vuorotellen kummallakin lavalla, ja vaikka tapahtuman henki on punk, minuuttiaikataulu pitää. Tänä vuonna, ja miksei mahdollisesti muinakin vuosina, kaikki ehdottomasti tärkeämpi tapahtui pienemmällä Mökkilavalla.

Illan avanneen, ja Möksälavan korkanneen jyväskyläläisen Disappoint-yhtyeen vedosta tuli nähtyä noin 12 minuutin otanta, mutta oleellinen ehti mainiosti välittyä. Onko Jyväskylästä koskaan tullut yhtään huonoa bändiä? Oliko Rajuilma jonkun mielestä huono? Jos ei, vastaus on ”ei”. Disappoint jyysti illan ankarassa ja helteisessä myötävalossa erittäin tummanpuhuvaa raakapunkiaan ja d-beatiaan vimmalla, joka jäi kättelyssä mieleen. Viimevuotinen EP ”Peace..Achieved By War” välittää oleellisimman niille, jotka eivät nytkään päässeet paikalle. Nämä pitää nähdä uudestaan Lepakkomiehessä, jos missään.

Alkuillasta Puntalassa ajellaan puolen tunnin slotteja, ja monelle alkuillan bändille siinäkin on 10 minuuttia liikaa. Loppuehtoosta toimitetaan jo 40-minuuttisia settejä, joissa on mahku vähän välispiikata pidempään, ja luoda katsetta koko uran varrelle. Ja tässä on Puntalan yksi hienouksista, jos joku bändi ei ihan iske, kaikki on ohi parissakymmenessä minuutissa, eikä encoreja soitella. Ei tarvitse nukahtaa tuhatvuotiseen ikiuneen, kun joku von Amorphis Brothers laatii musiikillista hiukkaskiihdytintä tai suhteellisuusteoriaa kaksi tuntia kasaan. Soitetaan, ja pois.

Päälavan korkkaamiskunnian sai tänä suvena kvartetti nimeltään Kismet. Jos joku keksii miksi, ottakaa yhteyttä apinaan, kiinnostelee kovasti. Puoli tuntia sinänsä sympaattista, mutta niin huojuvaa oletettuihin muniin puhaltelua, että oli pakko kuluttaa aikaa jollain muulla metodilla ja käydä tsekkaamassa merkkaritelttaa, joka Puntalassa toki on tuplasti isompi kuin ruokatarjonta. Merchandisepisteen tyylikkäin t-paita oli se, jossa Muumipeikko hakkaa vasaralla hakaristiä paskaksi. Maailmojen sota.

Mökkilavalla nuori oululainen Putkipommi yllätti edestäpäin. ”Sattuneesta” syystä nuoren orkesterin solisti Atte oli estynyt, mutta kitaristi Osku paikkasi oman toimen ohella niin mainiosti, että kukaan ei jäänyt ketään kaipaamaan. Ja Putkipommi soittikin Puntala-perjantain ehdottoman työvoiton. Bändin Bandcamp-sivulta löytyy digi-LP ”Tuhottu tulevaisuus”, ja siihen kannattaa ihan oikeastikin tutustua. Putkipommi todistaa, yhtenä muista, mutta myös yhtenä etevimmistä, että miksi Kaaos (1980-2005) oli niin järjettömän merkittävä bändi, maailmankinlaajuisesti. Oulun jannut jatkaa siitä, mihin Kaaos jäi. Laittakaapa soimaan vaikkapa ”Miksi” tai mainiosti keikalla polkenut ”Politiikka”. Putkiksen vedolla viritettiin ensimmäistä maltillista lavanedustan kirnuakin.

Jo vuonna 1999 aloittaneen Hero Dishonestin olin nähnyt kerrattain aiemmin, Oulun Tukikohdassa mainiolla ja energisellä vedolla joskus kauan sitten. Nyt vain ei päälavan mitalta oikein lähtenyt. Kaikesta ei aina tarvitse digata, ja bändi itsekin tuntui olevan vähän läpikävelykeikalla, joten maailmaakin ahkerasti kiertävä ja mainetta nauttiva Hero Dishonest, ensi kertaan. Puntalaa 2025 kuvaa hyvin se, että Hero Dishonest oli avausillan toiseksi iäkkäin bändi. Ihan ei oltu nykykustannustasoilla saatu punkin legendaosastoa paikalle, tai sitä mitä siitä nyt on jäljellä. Tiedän, että Sex Pistols tulee Poriin, ja tiedän, että meidellä oli lippu sinne, mutta ei nyt puhuta siitä miksi en pääse paikalle.

Mökkilavalla seuraavaksi, erikoisella tavalla itsensä nimennyt helsinkiläinen Ien-yhtye toimitti mainion, mutta biisimatskultaan valitettavasti monotoniseksi kääntyneen puolituntisensa Killing Joken ja Siouxie Siouxin hengessä, eli vahvasti post-punk oli homman nimi. Kertakaikkiaan ihastuttavasti esiintyneen solistinsa Alisan kanssa bändi voi yltää jälkipunkskeneissä pidemmällekin, minkä näyttää vain aika. Nämä voisi illan kotimaisista nähdä uudelleenkin.

Tamperelainen, vasemmistosti julistava Flags of Unity voisi olla genreissään kova bändi, sillä on kuitenkin historiaa takanaan jo aika pitkälti. Mustaksi maalattu banjo, joka saatiin jopa päälavan relatiivisen keskeneräisillä soundeilla kuulumaan, oli ilahduttava lisä, mutta jos yhteissoitto (syystä tai ketään kiinnostamattomasta syystä) ei toimi, puolisen tuntia ei riitä todistamaan mitään. Flags Of Unity on antifasistinen ska/punk-bändi, ja hyvä niin, harvahan tässä nyt varsinaisesti fasistinen haluaa olla, ja jos haluaa, niin Puntalasta ei soittoslotti irronne. Tahtoo sanoa, ja sanonkin, illan bändeistä ne, jotka julistivat yhtään mitään, olivat ylivoimaisesti mielenkiintoisimpia. Ottamatta julistamiselta mitään pois. Tiedän, että Puntalassa on tapana julistaa, mutta jokainen sivistynyt ihminen tietää jo, että Palestiinassa on menossa kansanmurha, ja Ukrainassa hieman eri tavalla etenevä vastaava. Pakko antaa Flags of Unitylle jossain toinenkin mahku tai mahdollisuus, olette kuitenkin erittäin hyvällä asialla.

Maukas hamppuburgeri safkateltalta äänihuulien läpi, ja lyhyt siirtymä takaisin Mökkilavalle, jossa itävaltalainen Ruidosa Immundicia päätti 24-minuuttisessaan, että vankeja ei oteta, eikä vaihdeta (jos sallitte). Ankaraa hardcorepyyhintää multikansainvälisellä miehistöllä. Solisti Carolina ei ollut yhtään punk (mitä ikinä sekään on koskaan ollut, ja ainakaan tänä päivänä enää on), tämän ladyn voisi yhyttää ennemmin jostain Wienin lähiöstä hiekkalaatikon reunalta, mutta niin vain lähti rouvalta väkevästi julistava hoocee Lempäälän iltaan. Sanaakaan en saanut selvää tai ymmärtänyt, mutta tajusin että asiaa oli, ja siksi Ruidosa Immundician jäätävän vakuuttava veto oli yksi illan kovimmista, mutta myös poliittisimmista. Ei se, mitä sanotaan, vaan miten sanotaan.

Oman esikois-Puntalan illassa yksi havainto oli ylitse muiden, ulkomaan bändit soittivat ja asennoituivat kotimaamme yrittäjät ainakin jossain määrin suohon. Anteeksi nyt vaan. Niin ei tarvitsisi automaattisesti olla, ulkomaalaisuus ei ole itseisarvo tietenkään, mutta jos bändi tulee Euroopan toiselta puolelta, niin todennäköisemmin se ei lässytä helteen rankkuudesta mikrofoniin, ja todennäköisemmin se käyttää joka fucking arvokkaan sekunnin soittaakseen punk-musiikkia niin kovalla raivolla, kuin kunakin iltana suinkin lähtee. Vaikka päälavalla soittanut, ja kovastikin arvostettu Diskelmä veti aivan sinänsä raivokkaan setin, itävaltalaisten ajon jälkeen se ei tuntunut juuri miltään. Diskelmä on kova bändi, ja sen veto oli laadukas, mutta itävaltalaisten kaahaus oli vastikään ollut vieläkin laadukkaampi.

Saksalainen Nao todisti juuri sitä samaa seuraavaksi Mökkilavalla, että ei kandee Härmägeddoniin asti tulla jäähdyttelemään. Naolla on solistinokillaan kovasti nuoren (onneksi ei vanhan) Nina Hagenin mieleen tuova Morgana, ainakin nyt noin 7,5 metrin päästä yytsittynä. Naon hardcoreajo oli yksi ehdottomasti illan kovimmista seteistä. Bremen on Saksan punkeimpia kaupunkeja, ja sieltä tulee myös Nao.

Nurmilavalla, jota ei ole nimetty Paavo Nurmen, vaan nurmen mukaan, jatkoi puolalainen Sanctus Iuda. Bialystokissa herran vuonna 1995 perustettuna sillä oli kunnia olla illan veteraanein bändi, joka viettää pitkähköjä hiljaiselon aikoja, ja taas kokontuu yhteen soittamaan. Puolapunkin harvinaisempaa herkkua siis. Sanctus Iudalla oli välispiikeissään paljon asiaa, mm. Palestiinasta, mutta sillä oli myös aivan jäätävän kovia biisejä. Bialystokin vennaskond toimittikin yhden illan parhaista vedoista, ja päälavan parassoundisen. Bändi julkaisi splitin vuonna 1997 hämeenlinnalaisen, jo edesmenneen Sharpeville-yhtyeen kanssa, ja tuolta splitiltä kuultiin ymmärtääkseni ”Wolny Wybor, Wolne Zycie”, joka polkikin todella mainiosti setin loppuliu’ussa. Jäi mieleen, kun bändi koki dissata vasiten spiikissään toki sinänsä raskaspompöösiä Katolisen kirkon paavi-instituutiota. Ja miksipä ettei, onhan siinä dissattavaa siinäkin paljon, mutta esimerkiksi edellinen ja edesmennyt paavi teki rauhan ja solidaarisuuden eteen enemmän näkyvää työtä kuin yksikään puolalainen never-heard punkbändi nyt, tai tyyliin ikinä.

Oli melkein odotettavissa, kun ilta pimeni ja Lempäälän marketin harmaa muovipussi tyhjeni, että illan henkilökohtaisesti odotetuin bändi, Britannian Sheffieldistä paikalle hoidettu Rat Cage saisi jäädä illan päättäjäisbändiksi. Ja niin sitten kävikin. Rat Cage oli myös se illan bändeistä, jonka tuotantoa olin kahlannut suurimmalla mielenkiinnolla ennakkoon läpi. Ja kannatti. Ja aina kannattaa, Iso-Britannia on aina ollut, ja tulee aina olemaan maailman tärkein rockmaa, josta ei tänne asti lähetetä keikalle juurikaan muuta kuin pelkkää laatua. Lempäälän pimenevässä ehtoossa Rat Cage nakutti kaikki ennakko-odotukset täyttäneen 40-minuuttisen. Tuokaa nämä jonnekin, Vastavirralle, Looseen, Torveen, Lepikseen, olen paikalla. Dischargen perintö elää, brittiläinen punk voi hyvin. Epäilevämpi tuomas voi laittaa soimaan vaikka toissavuotisen ”Live in Sundeland”-liven, kuule ja ihmettele.

Rat Cagen jälkeen kotimaisen Puhelinseksin slotti Nurmilavalla tuntui lähinnä epäreilulta, ja silkasta kunnioituksesta kaikkia kohtaan, oli seurattava vierestä laatikko-ja kannentiivistevikaisen Subarun käynnistyminen, ja poistuttava kohti Kanta-Hämettä. Ensi kesään, Suomen suvaitsevaisin ja rennoin festivaali, Puntala Rock. KG

Posted in crust punk, festival, hardcore punk, open air, post punk, punk and tagged Carolina Demarchi Gonzales, Disappoint, Diskelmä, Flags of Unity, Hero Dishonest, Ien, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kismet, Lempäälä, Live In Sundeland, Mökkilava, Miksi, Morgana, Nao, Newtown Neurotics, Ntsipellet, Nurmilava, Peace...Achieved By War, Politiikka, Puhelinseksi, Puntala Rock, Putkipommi, Rat Cage, Ruidosa Immundicia, Sanctus Iuda, Sharpeville, Tuhottu tulevaisuus, Wolny Wybor Wolne Zycie | Leave a comment

30 marras 2024

The Tiger Lillies (uk): Edgar Allan Poe’s Haunted Palace @ Savoy-teatteri, Helsinki 29.11.2024

Lontoossa vuonna 1989 perustettu The Tiger Lillies on toimittanut punkahtavaa brechtiläistä, weimaris-viktoriaanista sideshow’taan ja kolmen miehen friikkisirkustaan nyt jo 35 vuoden ja yli 40:n albumillisen verran. Mukaan mahtuu liuta musikaaliprojekteja ja mykkäelokuvascoreja ja puolitauotonta keikkailua, joka on tuonut kulttisuosiota ihan alusta lähtien nauttineen trion Suomeenkin jo useamman kerran. Viimeksi bändi nähtiin Härmässä GLivelabien loppuunmyydyillä vedoilla ja sitä ennen Helsingin Korjaamolla 2018, jossa itsekin onnistuin todistamaan Lilliesit ensimmäistä kertaa. Tällä kertaa Tiger Lillies jalkautti Helsingin Savoy-teatteriin kolme esitystä jo vuonna 2017 ensi-iltansa saaneesta makabeerista Edgar Allan Poe-teemaisesta ”The Haunted Palace”-musikaalista, josta tuolloin julkaistiin luonnollisesti samanniminen albumi. Tarina ei täsmälleen kerro, miksi bändi juuri nyt lämmittelee Poe-show’ta, sen enskasta kun ei ole tasavuosia tai vastaavaa, mutta lieneekin niin, että konserttitalot ympäri Eurooppaa ovat kovasti esitystä toivoneet, ja nyt saaneet.

Edgar Allan Poe, kaikkien maailman kauhukirjailijoiden isä, kirjoitti 48-säkeisen runon ”The Haunted Palace” alkuvuodesta 1839. Kauniilla vanhalla englannilla skrivattu allegoria ihmismielen hajoamisesta sai ensijulkaisunsa Baltimore Museum-lehdessä jo saman vuoden huhtikuussa, ja jalostui myös myöhemmin osaksi Poen yhtä kuuluisimmista novelleista, ”The Fall of the House of Usher”. Mainitun runon pohjilta, paljon fiktiota mukaan heittäen ja Poen omasta ääritraagisesta, vain 40-vuotiaana päättyneestä elämäntarinasta poimien on keitetty kasaan nyt nähty esitys, jonka alunperin tilasi ranskalainen Theatre du Volcan Bleu.

Sideshow pääsee alkamaan viitisen minuuttia myöhässä, kun salin lähes loppuunmyynyt väki saadaan käytäviltä säpisemästä omille paikoilleen. Itsellä on istuin kakkosrivillä, eli aitiopaikoilla, Tiger Lillies-keikkoja ei yyberöidä takarivistä. Bändin perustaja ja nokkamies, tunnistettavan falsetto-laulunsa jo nuorena miehenä opetellut Martyn Jacques köpöttää tuttuun jäykkästailiinsa punaisten verhojen takaa ja aloittaa yksin haitarinsa haikealla säestyksellä muunnelman Poen kuuluisasta ”Raven”-runosta, ”Nevermore”. Jossain verhon takana mukaan hiipivät rumpali Budi Butenopin perkussiot ja aivan kuten ”The Haunted Palace”-albumillakin, basisti Adrian Stoutin ulvottama aavemainen theremin. Seuraavaksi esitelläänkin Martin Bassindalen näyttelemä, päänsä kadottanut runoilija Poe ja Jacquesin itsensä esittämän demonihahmo Ravenin sulokas assistentti Doris (myöhemmin myös kaikki muut naisroolit näyttelevä Carolina Pecheny).

Kaiken lähtökohta on klassinen asetelma jossa Poen poetiikka ei tahdo ns. oikein lähteä. Mutta kun demonihahmo kaivaa taskustaan yhä mustempaa ja mustempaa mustetta, alkaa runosuonikin lievästi sanottuna olla paisuvainen ja klassista maailmanluokan kauhustooria alkaa syntya. Sillä hinnalla toki, että Edgar Allan myy sielunsa paholaiselle ja se viimeinen, litran leka mustinta mustetta meneekin sitten jo alamäen ollessa jyrkkää, taiteilijan kurkusta alas. Tarina etenee aika minuutilleen puolitoistatuntisen kestonsa kuin korpin siivillä, kun on loppukumarrusten aika, jää tunne että olisihan näin harvinaista herkkua katsellut ja kuunnellut pidempäänkin. Tiger Lillies soittaa kaikki musikaalin scorealbumin biisit läpi, ja välillä näyttelijät vievät stooria mitä makaabereimpiin suuntiin. Martyn Jacquesin demonihahmon lisäksi, sähköistä pystybassoa thereminin ohella soittava Adrian Stout esittää Poen runoja pilkkaavaa ja kirjailijalle ovea näyttävää lehtikustantajaa. Ja pakko on sanoa, että bändin herrojen lakonisempi tyyli pesee väliin ammattinäyttelijöiden töpöttelyn mennen tullen, vaikka Edgar Allanin hahmon erittäin tahallinen ylilyönniksi vetäminen nyt sinänsä ei tietenkään jää keneltäkään huomaamatta.

Esitystä tukee jälkiviktoriaanisesta maailmasta ponkiva monitasoinen projisointi, joka kaiuttaa myös varhaisten mykkäelokuvien ja Eadweard Muybridgen liikekokeilujen kuvastoa. Kolmella ovella luotu sairas ovi(kauhu)farssi etenee Poen stimulanttihuuruisen elämän haipuvana kuvauksena ja päättyy runoilijan kuumehoureiseen kuolemaan sairaalan vuoteessa. Oikean Poen elämää värittivät pelivelat ja alituinen köyhyys, aliarvostus kirjailijana, vaimon kuolema tuberkuloosiin ja sen jälkeen yhä paremmin ja paremmin maistunut alkoholi. Yhdysvaltain historian ensimmäinen (juuri ja juuri) pelkällä kirjoittamisella toimeentullut taiteilija kuolikin epäselvissä ja selvittämättömiksi jääneissä olosuhteissa, kadulta henkihieverissä löytyneenä, toisen miehen vaatteissa ja ilmeisesti väkivaltaisen muilutuksen shokeeraamana, arvoitukseksi jäänyttä Reynolds-nimeä maanisesti toistellen.

Kun Poe tapaa lavalla edesmenneen äitinsä haamun, Tiger Lillies tunnelmoi scorealbumilta raidan ”Mother” ja kun Poe painostetaan tunnustamaan vaimonsa tuperkkelikuolema murhana, painostaja on nimenomaan Martyn Jacquesin Raven-demoni ja painostus tapahtuu biisiä ”Murder” laulamalla. Mutta perinteinen musikaali ”The Haunted Palace” ei missään mielessä ole, siihen ei Jacquesin tuotannon ja laulujen kieroutuneisuus kertakaikkiaan pysty. Esitys on musiikillista kauhuteatteria, tai näyttelemällä ja visuaaleilla laajenettu Lillies-teemakeikka, miten vaan. Normaaleimmin teatterin ja tanssiteatterin kerrontaa lähestytään vaikuttavassa kohtauksessa, joka alkaa Poen ja tulevan vaimonsa rakastumisella saman sängyn reunalla ujostellen, seuraavassa hetkessä nuorikko jo tekeekin kuolemaa ja yskii lakanat vereen.

Show’n upein hetki on kuitenkin Jacquesin flyygelillä säestämä aavemaisen komea balladi ”Annabel Lee”, joka on myös albumin huippuhetki. Biisi perustuu Poen yhteen tunnetuimmista runoista, samannimiseen tragediaan kauniin naisen kuolemasta. Vaikka Tiger Lilliesien kaanon on häkellyttävä sekoitus vaudevillea, chansonia, mustalaismusiikkia, punkia, oopperaa ja gininhuuruista dark cabaret-meininkiä, bändi on juuri tänään parhaimillaan komeassa hiturissa, tomwaitsmäisessä murhaballadissa. Samaa todistaa myös bändin tuorein, helmikuussa julkaistu albumi, napakasti nimetty ”Lessons in Nihilism”. Silläkin parhaat hetket on nimenomaan kauniita slowareita, tunnelmallisia hitureita. Samainen rieska todistaa myös, että Tiger Lilliesien omintakeinen staili kestää aikaa, bändi on yhä relevantti vuonna 2024. Silti, jos orkesteri ei ole tuttu, saattaisin kehottaa aloittamaan tutustumisen vaikka ihan pokkana vuoden 1994 virallisesta esikoisalbumista ”Births, Marriages and Deaths”. Sieltä kun laittaa soimaan bändin keikkojenkin kestohitin ”Hell”, niin heti selviää mistä on kyse ja missä mennään.

Ja jälleen kaunis balladi, Adrian Stoutin haamuilevalla thereminillä ulisuttaen, ”Baltimore”, kun Poe-musikaali alkaa saada yhä surumielisempiä sävyjä kohti loppuaan. Esitys alkaa sulkeutua myös niin, että instrumentaatio on samankaltainen alussa ja lopussa, thereminin soundia tasapainottaa Jacquesin näppäilemä ukulele ja peräti jazzahtavasti hiippailevat rummut. Erittäin vaikuttava on myös Poen houreisen kuoleman jälkeen kuultava ”Out of Space and Out of Time”. Koko show sulkeutuu kauniiseen, albuminkin päättävään ”Isadoreen”. Martyn Jacques lonkkavikailee lavan eteen tutussa kuolonkasvomaalauksessaan, ja saa vierelleen ensin näyttelijät, ja sitten myös loput Lilliesit. Kestää kauan, ennenkuin Jacques taipuu antamaan luvan kumartaa isosti mukana eläneelle yleisölle. Seuraa myös yksi maestron yksin esittämä encore, ja ainahan sitä voi toivoa, että soita Martyn ”Hell”, mutta ei tietenkään. Ei se nyt kuulu eikä kuuluisi tähän. ”Edgar Allan Poe’s Haunted Palace”-frekshow jatkaa matkaansa ensin Kreikkaan ja sitten Saksaan, Itävaltaan ja Latviaan. Mahtava makaaberi musikaali, ensi kerralla The Tiger Lillies toivottavasti perinteisemmällä bändikeikalla jälleen. KG

Posted in blues, cabaret, circus music, dark cabaret, Gypsy music, jazz, punk, Vaudeville and tagged Adrian Stout, Annabel Lee, Baltimore, Births marriages and Deaths, Bridal Ballad, Budi Butenop, Carolina Pecheny, Edgar Allan Poe, Edgar Allan Poe's Haunted Palace, Hell, Imp of the Perverse, Isadore, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Lessons in Nihilism, Martin Bassindale, Martyn Jacques, Mother, Murder, Nevermore, Out of Space and out of Time, Raven, Savoy-teatteri, The Fall of The House of Usher, The Haunted Palace, The Tiger Lillies, Theatre du Volcan Bleu | Leave a comment

09 kesä 2024

Ämyrock 50v. @ Kaupunginpuisto, Hämeenlinna 08.06.2024

Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa muutamin pikku katkoksin jo vuodesta 1974 järjestetty Ämyrock on Suomen vanhin yhä toiminnassa oleva ilmainen rockfestivaali. Hurjaa vuotta 1979 lukuunottamatta, ystävällisesti tuttavallisesti vain Ämy, on ollut aina yksipäiväinen, alkukesän sopivaksi katsotun lauantain rockjuhla. Muutamana vuonna järkättiin myös kaksi Ämy-päivää erillään pitkin kesää; kaikesta tästä menneisyydestä kiinnostuneelle rockfriikille löytyy kattava historiikki täältä: https://amyrock.fi/menneet-rockit/ Ämy ei ole siis koskaan veloittanut sisäänpääsystä mitään, ja kaikki tuotanto on hoidettu aina talkoovoimin. Yhdistyspohjilta kun mennään, välillä festari on kyykähtänyt vapaaehtoisvoimien väsähtämiseen, ja vuoden 2019 jälkeen tapahtumaa kyrväytti toki myös panepidemia. Mutta niin vain löytyi uusi purske innokkaita vapaaehtoisia Ämyä sen 50-vuotisjuhlien kunniaksi järkkäämään, ja siitä tässä kohtaa valtavan korkea kuvitteellisen hatun nosto. Hämeenlinna ja maailma tarvitsevat Ämyä, wanhanajan yhteisöllisyyttä, rauhaa ja trakkautta. Tarkkoja tosin jos ollaan, ja onhan tässä tullut pääosin tavaksi olla, niin eka Ämy järkättiin kesällä 1974 vasta elokuussa, joten hiukka etuajassa mentiin juhlavastaanoton suhteen. Mutta ei se mitään, Ämy ja kesäkuun maksimissaan puolimaat on se perinteisin combo. Ekassa Ämyssä nähtiin muuten Harmaa Aavistus, Henrik, Stone Free, Leo Freemanin ja kumppaneiden Waterloo, sekä Muumipeikko, joka sekin lienee nimestään huolimatta tässä tapauksessa ollut bändi.

Juhlavuodeksi 2024 saatiin jalkeille kahdeksan bändin kokooma, sitä suuruusluokkaahan line-up on takavuosinakin ollut, joskus on toki menty toisellekin kymmenelle. Ja olipa takavuosien Ämyissä muutamia eestiläisiäkin bändejä mukana (Kosmikud, Röövel Ööbik, JMKE etc.), kyse oli suorastaan pikku perinteestä antaa keikkamahku veljeskansa’n’bändeille, ja suoda tilaisuus päästä vähän Suomeen tuulettumaan. Odottaa sopi, että tänä kesänä olisi nähty jonkinlaista katsausta Ämyn historiaan, ja mukana olisi ollut joku takavuosien veteraani, mutta ei. Nykyhommilla mentiin, nyt oli keskittyminen saada festari takaisin jaloilleen, ehkä monipuolisemman kattauksen aika on myöhemmin. Mainittuinakin takavuosina oli tapa, että tasan kello 12.00 Kari Peitsamo kulloisinekin kokoonpanoineen, tai yksin, korkkaa Ämyn. Olihan kovasti Karia muistuttava hahmo aikoinaan päätynyt Ämyn logoksikin asti. Vain logo on Peitsamosta jäljellä, Ämy kuten niin moni muukin kieltäytyi ottamasta pahasti radikalisoitunutta Karia enää esiintymään, ja hyvä niin. Aika aikaa kutakin.

Pari ensimmäistä nuoriso-orkesteria jouduin henkilökohtaisesti skippaamaan, kun alkukesän superlauantai sisälsi paljon muutakin ohjelmaa. Tunnustan, piti tyttären kanssa käydä Kikattavan Kakkiaisen keikalla. Siellä se veti Kakkelberg taustanauhojen päälle Hämeenlinnan torin lavalla kaikki hitit ja muutaman tarkoin valikoidun ja kohdeyleisöönsä uponneen coverin.

Eka nähty ämybändi oli helsinkiläinen nuorten naisten The Dedes, josta on pääkaupungissa kuulemma kohistu. Muutama hyvä biisi, joista parhaat rohkeasti setin alkuun, mutta ei kaikista maailman bändeistä jää niin hirveästi (ainakaan joka otannalla) jälkipolville kerrottavaa. Ja se oli nyt, myöntääkseni hiukan puolella korvalla ja silmällä aistittuna, The Dedesin kohtalo. Bändi on levyillä itseasiassa ihan kovassa lyönnissä, mahdollisesti livenäkin lähitulevaisuudessa yhä kovemmassa.

Paikallisväriä kuultiin jo kakkosena, kun nelikymmenminuuttisensa kouhasi läpi hämeenlinnalainen, vuonna 2003 perustettu Hevikorolla. Ruotsalaistyyppisen melodisen punkin, NoFX:n ja huumorhöysteisen perinneramoilun riemukas sekoitus, bändi jossa alunperin kaikki olivat entisiä rumpaleita, ja yksi luonnollisesti nykyisinkin. Erittäin hyvillä energioilla ajettu setti, ja häkellyttävän hyvillä soundeilla. Kutsun sitä ämysoundiksi, kun soittopaikkana on historiallinen, vuonna 1911 valmistunut laululava, ja rummut on täten tungettu ison puisen ikäänkuin laatikon perille. Kaikki muu rakentuu tanakan, mutta pehmeän rumpusoundin ympärille. Ja Hämeenlinnassa valmistetuilla maineikkailla KUMUn pannuilla kun mentiin, ei se ainakaan pehmeästä miellyttävyydestä pois ollut. Ärhäkimmin ja muistettavimmin Hevikorolla kaasutteli paikallishuumoriraitansa ”Tää on Hämpton”, sekä tietenkin kauniiksi lopuksi suoratoistohittinsä ”19 ilmaista kaljaa”. Jos kuulkaa joku genre voi suomirockissa oikeinkin hyvin aina ja vaan, niin se on Ramopunk. Hevikorolla taisi sitäpaisti kerätä lavan maastoon koko päivän isoimman kuulijakertymän.

Seuraavana laululavan hopeoi omalla kohdalla eniten ennakkoon odottamani 20 000 Hz, ryhmä joka on pitänyt nähdä siitä lähtien, kun heitä ja heistä, ekaa kertaa kuulin. Kahdella kosketinkioskilla, äärijynkyllä bassolla ja viehättävän sukupuolen laululla operoiva kvartetti on niitä harvoja tapauksia viimeaikain härmärockissa, jota olisi suonut hehkutettavan enemmänkin. Sen toisen avaruussointisen kiippariaseman takana on itse Risto (Ylihärsilä), mutta bändin primus motor lienee kuitenkin Carl Blood. Alias Kalle Hurme, Toijalan miehiä alunperin, jonka soittohistoria ulottuu jo 80-luvun puolimaihin Aki Sirkesalon järjettömän kovaan ja omaääniseen Naamiot-yhtyeeseen, joka selvisi finaaleihin asti Rock-SM-kisoissa superkovana kilpailuvuonna 1984. Naamiot ei koskaan päässyt levyttämään, mitä henkilökohtaisesti pidän edelleen yhtenä suomirockin historian epäreiluimmista tapahtumasarjoista. Sirkesalo päätyi sittemmin erittäin menestyksekkäälle soolouralle, mutta parhaat ja näkemyksellisimmät biisit oli siihen mennessä jo tehty.

20 000 Hz pukeutuu lavalla täyshopeaan ja soittaa jonkinlaista avaruuskaikuista syntsapoppia, tällainen bändi olisi saattanut voida eksisteerata tarujen Neuvostoliitossa. Sen parhaimpina aikoina, nythän tunnetusti ei ole ne ajat. Ämyn iltapäivässä Carl Blood jynkkäsi niin, että basso värjäytyi hurmeesta punaiseksi, Ristolta kuultiin muutama kiero kiipparisoolo, Tiina Vanhapellon koskettimet soivat ihastuttavan retrosti ja kakun kirsikoi Sanna Silverin kuulas laulu. Bändillä on allaan kaksi pitkäsoittoa, joiden kummankin matskua kuultiin tasaisesti. Kuulluista ”Antisosiaalinen persoonallisuushäiriö” ja vaikkapa ”Särkyneen sydämen oireyhtymä” kuvastavat mainiosti bändin tuotantoa. Joukkio ei ota itseään liian vakavasti, mutta huumori ei myöskään ole tyrkysti päälleliimattua. Lopulla settiä Blood lasketti bändin vielä Naamiot-aikaiseen biisilöytöön, bändin esikoisalbumiltakin löytyvään, vanhaan ja kirjoittajansa aikakaudelle tyypilliseen Sirkesalo-raitaan ”Kaupungin kireimmät housut”. 20 000 Hz oli silminnähden onnellinen bändi saatuaan tilaisuuden soittaa legendaarisessa Ämyssa. Ja vastaanottokin oli kesäehtoossa todella hyvä. Win win.

Nopea siirtymä Kaupunginpuiston lehvästön kätköistä löytyville saksalaisromanttisen mallin mukaisille 1800-luvun feikkilinnoituksen raunioille, joiden suojaan oli kätketty Ämyn sivulava. Tai siis muutama matto nurmelle ja katos sateen varalle. Täällä koko päivän oli viihdyttänyt dj, mutta raunioilla sai myös kaksi puolen tunnin soittoslottia paikallinen Purple Universe-duo. Tatuointiartistien Säde Sonck ja Janne Lahti rakkaustarinasta-ja huumasta syntynyt Purple Universe saa koko ajan lisää varmuutta otteisiinsa, edellisen kerran olin nähnyt pariskunnan viime vuonna Atomirotan lämppärinä. Nyt napakka puolituntinen täyttyi toinen toistaan laadukkaammista omista biiseistä, Sonck tutusti laulussa ja saksofonissa, Lahti kiippareissa, koneissa ja kitarassa. Vielä kun välispiikit hieman entisestään lyhenevät, keikkastaminaa kertyy lisää ja tunnettuvuutta tulee Kanta-Härmän ulkopuolellakin, käsissämme on kansainvälisen tason timanki. Kuunnelkaapa vaikka bändin keikkojen vakisulkija ”Shine”, maailmanluokan kamaa. Olinpa aistivinani raunioiden kätköissä suorastaan kulttisuosiota nauttivan, tai pian sellaisen saavuttavan duon ympärille kehittynyttä pöhinää tai pössistä. Eikä joka päivä näe kuitenkaan jääkiekon maailmanmestaria soittolavoilla, joten tilaisuudet kannattaa käyttää.

Purple Universen vielä lopetellessa, laululavalla meuhkasi jo snadilainen rock-sensaatio, jos minulta kysytään, Rokets. Nähtyäni nämä Bar Loosen klitsussa lämmittelemässä alavireistä Supersuckersia tässä taannoin, julistin bändin Suomen kovimmaksi viime vuosien tulokkaaksi ja yhdeksi kovimmista Härmägeddonia kiertävistä livebändeistä. Ämyn tehokkaasti tampanneen 35-minuuttisen jälkeen en väitä edelleenkään mitään muuta. Rokets on niin ärhäkkä viisikko, että näillä selkosilla harvoin törmää. Rokets tuuttaa jonkinlaista äärimelodista action rockia, soittaen monet alan ylikanonisoidut ruotsalaiset oman genrensä suohon, mutta maustaa tamppootaan southern rockilla ja hyppysellisellä 70-lukulaista perinneheavya. Bändin ilme on retro, mutta pelkällä retroilulla ei pötkitä kovin pitkälle, eikä se kanna näin tiukkoihin keikkoihin asti. Rokets hallitsee instrumenttinsa kovassakin kaahauksessa. Muutamat uudet biisit myös todistivat, että kakkosalbumista saattaa tulla vielä esikoistakin (”Free Ride”, 2022) kovempi. Mainitun platan ”Night Time” erottui tänään joukosta. Hiukan oli laskettu Roketsien soittoslotti yläkanttiin, tämä bändi kun on kuumimillaan sen todella perspiraatioisen puoli tuntia ja hiukka rapiat. Nyt aikaa oli varattu peräti tunti ja siitä noin 40 minuuttia sai asiain tilaa itsekin ihmetellyt bändi täytettyä. Jälkimmäisenä encorena kuultiin ehkä tanakin ikinä todistamani ”Tallahassee Lassie”. Täällä hässi Lassie, mutta Roketsit voi sen sijaan todistaa jatkossa esmees Helsingin Jytäkesä Go-Go:ssa 26.7. Suvilahdessa. Ole siellä, tai ole neliö.

Kun rouduutauko kahden viimeisen bändin välillä oli olletinkin venyvä peräti 50-minuuttiseksi ja kun suomalaisen kesäillan jäätävä kalmankoura alkoi kylmiä kylkiä, oli päätös skipata päätösbändi Roctum ja laittaa Conversea toisen eteen, melko tai erittäin helppo. Paikallishämeenlinnalainen huumoripunkmetallihybridi Roctum saa tilaisuuden myöhemmin. Lupaan. Varttitunti on hyvä vaihtoaika kahden bändin välillä, ellei seuraavaksi soittavalla ole lavalla kymmenmetristä pumpattavaa barbaraa tai kahtasataa kannua napalmia. Ämyssä ei ole. Vaan eipä siinä, näin tällä kertaa, ja mieli täynnä iloa ja huojentumista piti raahautua himaan. Ämy on takaisin, Ämy on yhä täällä. Ämyn paluu onnistui. Toivottavasti ensi kesänä jälleen. KG

Posted in action rock, alternative rock, disco, electronic music, electropop, experimental rock, festival, hard rock, indie pop, indie rock, open air, punk, Ramopunk, suomirock, Synth pop and tagged 19 ilmaista kaljaa, 20 000 Hz, Antisosiaalinen persoonallisuushäiriö, Ämyrock, Bar Loose, Carl Blood, Free Ride, Harmaa Aavistus, Hämeenlinna, Hevikorolla, Janne Lahti, Jytäkesä Go-Go, Kakskyttuhatta hertziä, Kalle Hurme, Kari Peitsamo, Kaupungin kireimmät housut, Kaupunginpuisto Hämeenlinna, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, KUMU, Leo Freeman, Naamiot, Night Time, Purple Universe, Risto Ylihärsilä, Rock-Sm 1984, Roctum, Rokets, Sanna Silver, Säde Sonck, Shine, Stone Free, Supersuckers, Tallahassee Lassie, Tää on Hämpton, The Dedes, Tiina Vanhapelto, Waterloo | Leave a comment

22 maalis 2024

Sami Yaffa @ Tavastia, Helsinki 21.03.2024

Sami Yaffa julkaisi pitkään uumoillun, odotetun ja myös kypsytellyn esikoissooloalbuminsa syyskesällä 2021. ”The Innermost Journey To Your Outermost Mind” oli paketointia myöten mietitty kokonaisuus, miehen ihkaomilla biiseillä etenevä musiikillinen katsaus Sami Yaffan henkilökohtaiseen rock’n’roll-historiaan. Levyllä rymisteltiin punkisti ja lepposteltiin reggaesti. Jo esikoissooloilun aikaan oli selvää, että jatkoa mitä ilmeisimmin seuraa. Välissä Sami jalkautui tietenkin paitsi ahkerasti keikkailevan päätyönantajansa Michael Monroen kanssa tien päälle, mutta myös rohkeasti ja ansiokkaasti mies-ja kitara-kiertueelle yksin, soittamaan ja turinoimaan tarinoita uransa monipolviselta matkalta. Sooloalbumi numero kaksi, hengästyttävältä nimeltään ”Satan’s Helpers War Lazer Eyes and The Money Pig Circus”, julkaistiin kuluvan maaliskuun ekalla viikolla, eli ihan äskettäin. Oli siis aika jalkautua levyä promoavalle lyhytrundille, ennenkuin kevään ja kesän muut keikkakiireet koittavat. Nyt koettava pikkukiertue mahtuu maaliskuun sisään ja sisälsi/sisältää viisi vetoa ympäri eteläistä Härmää, Helsingistä Kouvolaan. Syksymmällä Samin remmi saattaa lähteä myös ulkomaan keikoille, ja tuo remmihän on, kummallakin nyt julkaistulla albumillakin soittava ydintrio Janne Haavisto (rummut), Linde Lindström (kitara) ja Burton Puurtinen (koskettimet).

Ennen rundin avannutta Tavastian nykäisyä olin ehtinyt kahlata uutuuskiekon tasan kahdesti läpi. Ja todeta, että levy aukeaa, ystävällisesti ja umpirehellisesti ilmaistuna, huomattavasti hitaammin kuin Samin esikoinen. Biisimateriaali ei kautta linjan ole esikoisplatan vahvuuksissa, mutta huippuhetkiäkin löytyy isommin etsimättä toki muutama. Levy on tuotettu Samin itsensä ja Erno Laitisen yhteistyöllä, mietitytti vain albumia kuunnellessa, että olisiko sille osastolle joku ulkopuolinen katse tai peräti korva tehnyt hyvää. Levyn ulkoinen paketointi eroaa esikoisrieskan vastaavasta hyvinkin raikkaalla tavalla, B-elokuvahenkisine kansitaiteineen, mutta sisäisen paketoinnin eli musan ylöspanon olisi suonut eroavan huomattavasti enemmänkin. Ja miten tämä kaikki sitten siirtyikään livetilanteeseen?

Tavastian napakan, tunti ja parikymmentä kellottaneen keikan jälkeen toivoin, että en olisi ryhtynyt rundin avauskeikalle, vaan nähnyt tiukaksi ja ääriammattimaiseksi toki tälläkin vedolla osoittautuneen rykmentin hieman myöhemmin, kun kiertuelämmöt on jo ylhäällä. Jokin nimittäin vaivasi, sekä lavalla, että katsomossa. Näitä näkökohtia jouduimme, asioita keskimäärin hyvin tuntevan keikkaseurueemme kanssa jälkikäteen analysoimaan, että miksi ei ihan välittynyt? Niinkuin juuri tämän remmin keikan kuuluisi välittyä. Oliko kyseessä rundin avaavaa keikkaa vaivannut jännitys? Ja jos, niin miksi, kun miehistö on maapallonsa jo moneen kertaan eri yhteyksissä kiertänyt? Levy on saanut hyvän vastaanoton ja lähtenyt nykytermein asiallisesti myymäänkin, yleisö oli hyvällä jalalla liikkeellä ja Tavastiakin ihan hyvin kansoitettu, joskaan ei loppuunmyyty. Paikoin tuntui kuin Samin bändi vetäisi viimeisiä viimeistelytreenejä, ja yleisö saisi sattumalta olla seuraamassa. Muitakin mielipiteitä-ja aloja saliin ihan taatusti mahtui, ja mahtavaa niin.

Keikka polkaistiin käyntiin ihan tehokkaalla tamppoolla uutuuslevyn nimiraidalla. Ja sanottava on, kun kerrankin pääsee sanomaan, että en muista Tavastian pitkään pitkään aikaan kuulostaneen näin hyvältä ja erottelevalta, illan volyymit oli kuitenkin aika isot. Ja vaikka Tavastia kuulostikin niin hyvältä, että ilahtumaan joutui, niin perinteisellä suomihetteiköllä silti tarvottiin. Toisin sanoen, Burton Puurtisen kiippareiden osalta mentiin kyllä luvattoman monta biisiä, ennenkuin ne saatiin kuulumaan edes auttavasti. Mutta, ei elämässä eikä keikoilla, kaikkea voi saada. Kakkosena ”Silver Or Lead”, aivan kuten albumillakin, ja keskittymiskyvyttömämpi alkoi jo olettaa että no nyt ne soittaa koko kakkoslevyn läpi ja sitten muutaman muun. Mutta ei onneksi, keikka koostui ihan mukiinmenevästi kummankin albumin täsmäraidoista. Uutuuskiekolta kuultiin lyhyellä matikallani rapiat puolet, mutta kuvaavaa jotenkin on, että ”Outermost”-kokonaisuudelta niinikään aika tarkkaan puolet. Eli luotto ykköslevyyn on iso edelleen, toki emme voi tietää kuinka rajattua yhteisen treeniajan löytyminen uusien biisien äärelle on ollut.

Uusista biiseistä komeimmin ja raikkaimmin kulki myös yleisiä tempoja hetken hengähdykseksi alas laskenut ”Down Home”, jota pohjusti Samin ylipitkäksi venähtänyt, mutta ihan hauska stoori biisin synnystä koronasähläilyjen jälkeisissä lentomatkustelumainigeissä, 36 kosteaa tuntia Köpiksen lentokentälle saapumisen ja kotiinpaluun välissä. ”Down Home” rullasi komeana amerikkalaisena heartland rockina, ja määritti suuntaa keikan laadullisesti nousujohteiselle loppupäälle. Pettymys sen sijaan oli ”Crashing Downin” yleisluontoinen rymistely, biisi joka kertoo melko suorasti Hanoi Rocksin romahduksesta vuodenvaihteessa 1984/85. Biisin levyversioon Samilla olisi ollut mahdollisuus koota elossa olevien klassikko-Hanoiden vinyylireunion, raidalla vierailevat nyt jo Michael ja Nasse Suicide, vain Andy jäi puuttumaan. Mutta, vai olinko se vain minä, luukuttiko Lindström ”Crashing Downiin” kovinkin andymäisen soolon?

Korostan, että bändin iltapuhde jäi plussan puolelle, paikoin hyvin, paikoin hiukan heikommin, mutta plussan puolelle. Illan kohokohtia oli esikoisalbuminkin huippuhetkiin lukeutuva ”Rotten Roots”, joka keskisuvannollaan äityi pitkäksi dub-lepposteluksi, lavan taustalakanaan printatun sound systemin hengessä. Oli myös ilo muistuttaa itseään siitä, kuinka tanakka rock’n’roll-rumpali Janne Haavisto edelleen on. Toki mies kannuttaa J.Karjalaisen bändissä hyvinkin erilaista tavaraa, mutta nyt ainakin lähti niin että takarivi tärisi. Encoreina kuultiin kolme lisänumeroa, ja encoreihin lavalle saapuikin se bändi jonka olisi suonut saapuvan alunperinkin. Encoret Sami Yaffa Sound System veti rennon takakenoisesti, niistä ”Down at St.Joe’s” rullasi erityisen upeasti. Ilta päättyi kuten taannoin mies-ja kitara-keikat, Samin ensimmäiseen ikinä levytykseen, Pelle Miljoona Oy-klassikkoon ”Olen kaunis”. Ollaan kaikki. KG

Posted in dub, punk, reggae, rock, rock'n'roll, ska and tagged Burton Puurtinen, Crashing Down, Down at St.Joe's, Down Home, Hanoi Rocks, Janne Haavisto, Linde Lindström, Michael Monroe, Nasty Suicide, Olen kaunis, Pelle Miljoona Oy, Rotten Roots, Sami Yaffa, Satan's Helpers War Lazer Eyes and The Money Pig Circus, Silver or Lead, Tavastia-klubi, The Innermost Journey To Your Outermost Mind | Leave a comment

13 marras 2023

Supersuckers (us), Rokets @ Bar Loose, Helsinki 12.11.2023

Supersuckers on levittänyt Arizonan Tucsonista käsin etelänmakuisen hard rockin, lehmipunkin ja kantrahtavan rock’n’rollin vapauttavaa sanomaa ympäri maailmaa jo vuodesta 1988 lähtien. Muutamien miehistönvaihdosten jälkeen vuonna 2012 betonoitu kokoonpano vaikuttaa hyvinkin pysyvältä, ja on; ainoa alkuperäissucker Eddie Spaghetti (laulu ja basso), Marty ”Metal” Chandler (kitara ja laulu) ja Christopher von Streicher (rummut). Suomessakin Supersuckers on kiitettävän uskollisesti rampannut, kerta vuoteen ei mahdottomasti poikkea totuudesta, edellinenkin Stadin keikkamerkintä oli viime vuoden toukokuulta ja On The Rocksista. Tämänkertaisessa soittolassa, Helsingin alakaupungin Bar Loosen ahtaassa rokkiklitsussakaan bändi ei ollut ensimmäistä kertaa. Menneiden kunnian päivien muistoihin on nojannut myös tämän rundin settilista. Vuoden 2003 albumilta ”Motherfuckers Be Trippin'” esimerkiksi kuultiin 4 vetoa, kun taas viimeisimmältä kiekolta ”Play That Rock’n’ Roll” (2020) vain yksi, ja sekin lainaraita, toki maammemainiosti Michael Monroelta, keikan loppumetreillä väkevästi ryskitty ”Dead, Jail or Rock’n’ Roll”.

Loosen hikisen ja vähähappisen rockillan avasi kuitenkin, sanotaan se nyt, yksi kovimmista ehkä koskaan kokemistani kotimaisista, lämppärin ominaisuudessa nähdyistä rokkikoneista, helsinkiläinen Rokets. Elä ja anna toisten kuolla, eläkä anna bändin hieman erikoisen nimen häiritä, nyt on niin kovaa rykmenttiä liikkeellä, että vastaavaa ei tapahdu suomirockin nimissä ihan joka päivä. Vuonna 2017 perustetulta Roketsilta on ulkona kaksi pitkäsoittoa, bändi on signattu ruotsalaiselle lafkalle ja näin perspisillä keikkameinigeillä ovi voi avautua enemmänkin kuin rakoselleen. Bändi on jo ehtinyt soittaa Baltiassa ja Sweduissa, ja jos maailma on enää yhtään oikeamielinen paikka, reviiri laajenee pian. Rokets yllätti asiaan liiemmälti ennalta perehtymättömän oikein kunnolla edestäpäin, vetäisemällä aivan jäätävän kovan kolmevarttisen, highlighteinaan esikoisplatan ”Destroyer” ja vaikkapa tuoreen levyn nimiraita ”Break Free”. Bändin toimittamisessa dunkkaa nitroglyseriini, solisti Sami osaa ihan oikeasti laulaa ja tulkita ja eturivin kitarapartio on asianmukaisinta pitkään aikaan. Ainahan bändien voi väittää kuulostavan joltain aiemmaltaan, mutta Rokets on keittänyt varsin omaperäisellä tavalla kristallisoituvaa metaa, lähinnä Loosenkin vedosta kumpusi mieleen ruotsalaisperäinen action rock, ja sekin parhaimmilta osiltaan. Toistan itseäni kyllästymiseen asti, mutta nämä on nähtävä uudestaan.

Sen sijaan, jo pitkään pakko nähdä-listoilla keikkunut Supersuckers osoittautui hienoiseksi pettymykseksi, vaikka toki äijien veto voimakkaasti plusmerkkiseksi kokemukseksi jäikin. Ensinnäkin, Loosen ahtaassa ja matalassa tilassa, joka ei sitten millään onnistu edustamaan henkilökohtaisella tasolla suosikkikeikkamestaani, lämppäribändi onnistui kuulostamaan paremmalta ja erotellummalta. Toisekseen, häkellyttävät 35 vetoa myöhemmin, nyt kun Supersuckers soitti rundin viimeistä keikkaa ennen kotiinpaluuta, oli kieltämättä aistittavissa kiertueväsymystä. Veto jäi jopa vanhoissa faneissa ihmetystä herättäneen lyhykäiseksi ja oli jollain tapaa ehkä kuitenkin läpiajo. Oli helppo havaita, että kiertueen avauskeikka tämä ei ollut. Kolmaalta, Loose hoiti loput, omalla tutusti pikkuankealla tunnelmallaan.

Yhtäkaikki, keikka avautui ihan hyvillä energioilla, ”Rock’n’ Roll Records (Ain’t Selling This Year)”. Parhaiten läpi keikan jaksoi puskea rumpali von Streicher, tanakasti napsahteli ja kihisi, ja siinä sivussa kaveri toimitteli laadukkaat stemmatkin. Ihan parhaita asioita SS:n tominnassa olivatkin kertsien vetäminen kolmiäänisesti, R.E.M.:n managerilta näyttävän von Streicherin täpäkkä snaresoundi ja kyllä, keikan kompakti kesto ja nojaaminen golden days-tyyppisesti hieman vanhempaan osaan kataloogia. Noin 20 vuotta vanhat ”Sleepy Vampire” ja tietenkin keikkavakio ”Pretty Fucked Up” kuulostivat edelleen helskatin hyviltä. Eddie Spaghetti oli parhaimmillaan aina, mitä enemmän laulun fraseeraus ja bourboninmakuinen karheus, sekä itse styge muistutti mestarien mestaria, Steve Earlea. Jonka kanssa yhteislevytetty ja yhteiseltä splittisinkulta löytyvä ”Creepy Jackalope Eye” soi keikan keskisuvannon jälkeen yhtenä illan parhaista vedoista. Itsekin löysin Suckersit aikoinaan niin, että bändi vieraili Earlen huikealla ”El Corazon”-albumilla, eikä millä tahansa biisillä edes, vaan ”N.Y.C.”:lla. Check that shit out.

Edellä mainitun keikan keskisuvannon muodosti biisitrio, joka osoittautui kitaristi Metal Chandlerin soolomatskuksi. Kolmikon keskimmäinen ”Goddam Divorce” raikasi kolmiäänisesti asiaankuuluvalla paatoksella, tuli fiilis että Chandler on tiennyt mistä kirjoittaa. Kuulla Chandlerin biisejä ja liidilaulua keskellä keikkaa tuntui ainakin omalla kohdalla hyvinkin raikkaalta ratkaisulta ja pelasti heittämällä oman Supersuckers-neitsytkeikan voimakkaasti mainitulle plussan puolelle. ”Suck It”-albumin (2018) upea ja upeasti steve-earlemäinen, maailman kolmanneksi kovimmalla kertsillä kruunattu ”Dead Inside” oli kuitenkin illan upein veto, ja tulee kertaussoimaan kotoisassa musacornerissa vielä pitkään. Loosessa ei kannata encoreita oikein varsinaisesta setistä erotella, ja tulla semifinaalisti verhon taakse 15 sekunniksi hengaamaan, siksi Supersuckerskin aivan oikein veti keikan pakettiin ja poistui lavalta. Sitä ennen Spaghetti, syöpäselviytyjä, otti tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan lavalta kuvan yleisöstä, kehottaen mahdollisimman montaa näyttämään keskisormea, paitsi kameralle, myös syövälle joka ei onneksi pystynyt Supersuckersien countrypunkia hiljentämään. Keikan loppuliukumana siis Michael Monroeta, joka toki suomiyleisöä erityisellä tavalla sytytti, sekä keikkojen lopetusvakio ”Born With The Tail”. Supersuckers tulee vielä, ensi vuonna, ennustaisin. Ja osoittaa silloin taas olevansa the best rock’n’ roll band in the world. Aivan hyvin voisi kuvitella olevansa paikalla, nyt kun homma on korkattu. KG

Posted in alternative country, cowpunk, hard rock, punk, rock, southern rock and tagged All of The Time, Bar Loose, Born With a Tail, Christopher von Streicher, Coattail Rider, Cowboy Song, Creepy Jackalope Eye, Dead Inside, Dead Jail or Rock'nRoll, Eddie Spaghetti, El Corazon, Goddam Divorce, Helsinki, I Tried To Write a Song, I Want The Drugs, Idaho baby!, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Marty Chandler, Maybe I'm Just Messing With You, Michael Monroe, N.Y.C., Play That Rock'n'Roll, Pretty Fucked Up, Roadworn and Weary, Rock Your Ass, Rock'n' Roll Records (Ain't Selling This Year), Rokets, Sleepy Vampire, Steve Earle, Stuff 'n Nonsense, Sub Pop Records, Suck It, That Is Rock'n Roll, The History of Rock'n' Roll, Workin' My Ass Off | Leave a comment

12 loka 2023

Sami Yaffa @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 11.10.2023

Viiden päivän takaisessa tuoreessa muistissa oli edellisviikon tärkeä, mutta jollain puoliselittämättömälläkin tavalla hienoiseksi pettymykseksi muodostunut Demolition 23.-keikka Helsingin Tavastialla, kun Hämeenlinnan Suisto-klubille saatiin lisää saman aihepiirin herkkua, nyt Sami Yaffan akustisen soolorundin merkeissä. Samihan julkaisi pitkään haudutellun ja vielä pidempään uumoillun esikoissooloalbuminsa ”The Innermost Journey To Your Outermost Mind” syyskuussa 2021, ja kiersi sen tiimoilta bändikokoonpanolla ahkerasti Härmää ja hiukan ulkomaillakin. Hämchesterissäkin combo nähtiin keväällä, ei tästä ole kuin 5 kuukautta aikaa. Ja oli mainio, äänekäs veto kertakaikkiaan. Tuolloin Sami lupasi tulla yksin takaisin, ja ammattimiehen sanaan voi tietenkin luottaa.

Sami Yaffa heittäytyi 16-vuotiaana ammattimuusikoksi, kohtuukeskenkasvuisena kölvinä siis, ja siitä lähtien on tietä riittänyt, tie on taipunut. Pelle Miljoona Oy, Hanoi Rocks, Jetboy, Smack, Jerusalem Slim, Demolition 23., Joan Jett and The Blackhearts, Mad Juana, The Hellacopters, Michael Monroe ja sinä voit itse nimetä ne muut, joskohta joku unohtui. Mainittujen lisäksi toki levysessioita vaikka kenelle, ja sittemmin myös itse itselleen. Soolokiertueelle rohkeasti kaiken muun tekemisen päälle ja jälkeen heittäytynyt Yaffa perustikin tämän rundin, naksun alle parikymmenbiisisen settilistan koko uransa mitalle, vuonna 2016 ilmestyneiden muistelmiensa hengessä. Mainiossa ”Tie taipuu”-opuksessa Sami käy elämäänsä, musavaikutteitaan ja uraansa läpi erittäin viihdyttävällä ja mukaansanoukkivalla tavalla. Suositus (ja jos hermo tai näkö ei salli lukea, voi myös muodikkaasti kuunnella). Niinpä siis meneillään olevalla soolorundilla ollaankin kuultu, ja kuullaankin, paitsi Sami Yaffan muusikkohahmon synnyttäneitä biisejä, myös miehen satoja kertoja keikalla veivaamia, että toki niitä, joita Sami on itse ollut eri rykmenteille kirjoittamassa. Oikeastaan vain miehen oman bändin, jo ”kuolleen ja kuopatun” Mad Juanan tuotanto on jäänyt rundilla paitsioon, ainakin toistaiseksi.

Tapahtui odottamaton, Sami Yaffa asteli Suiston takahuoneesta lavalle minuuttia vaille ilmoitetun ajan. Joten kun mies sai kitaran kaulaansa, nuottitelineen apulaput järkkään ja otti askeleen laulumikille, lienee atomikello näyttänyt 20 reikä ja vielä toinenkin reikä. Näin. Suistolla jengi valuu mestoille, tänään asianmukaisesti alalattialle viritettyjen pöytäpaikkojen ääreen, aina häkellyttävän lähellä soittoaikaa, ja mieluiten vasta lämppärin jälkeen, mutta nyt oli jo onneksi ehtinyt ihan kivasti kansoittua lavan etumus.

Samin nuoruutta muovanneella Rollari-klassikolla ”Honky Tonk Women” lähdettiin liikkeelle ja siitä ilta eteni hauskojen jutustelujen, muisteluiden ja rockmaailma-anekdoottien varassa eteenpäin, sekä toki tarkoin valikoitujen biisien. Jossain vaiheessa Sami kysyikin, jorisenko liikaa, soitanko biisit ja lähden himaan? Ei, kuului yleismylvivä vastaus. Soittoruokaloiden holtittomat naiset on mainio keikankuinkeikan avaus, lämmöt ylös kaikille tutulla, turvallisella klassikolla. Ja toki tämän biisin tarinointiosuus sisälsi sen, että onhan Sami tietenkin ollut soittamassa Rollareille lämppärivetoa. Kakkosena kuullun The Clash/The Crickets-hitin ”I Fought The Law” rouhea tulkinta lupaili jo todella hyvää, lieni niin että Samin ääni ei koko iltana ihan kunnolla ja toivotusti auennut. Mutta omalle kohalle tuntui vain plussalta, että ääni oli Demolition-rundin jäljiltä vähän rouheammassa viritteessä, teki moniin klassikkobiiseihin pelkkää hyvää.

Samin ylistävistä arvioistaan ensimmäisestä maksaneesta työnantajastaan, Pelle Miljoonasta, oli taatusti kaikkien helppo olla samaa mieltä. Pelle on, muutamista tuotannon luonnollisista notkopaikoista huolimatta, eittämätön suomirocknero, joka saamastaan arvostuksesta huolimatta, ei ole edelleenkään saanut kaikkea ansaitsemaansa. ”Moottoritie on kuuma” lähti Samilta isolla kunnioituksella ja keskittyneellä pieteetillä, eikä ole mitenkään erityisen iisi biisi välttämättä vetää yksin akustisella kitaralla. Puuttuu näennäisesti rummut, puuttuu nuoren Takamäen jynkkybasso, puuttuu Andy McCoyn nerokas kitaraliidi. Samin versiossa kaikki oli kuitenkin enemmän kuin kohdillaan, ja paremmin en ole kuullut tätä kenenkään vetäneen, paitsi osakeyhtiömuotoisen Pelle Miljoonan, Sami ja Andy eturivissään. Alkupuolelle settiä saatiin lisää illan mytologisinta osastoa, kun Yaffa veti putkeen, tai turinoiden toki katkomana, ensin Hanoi Rocksin ”Tragedyn” ja sitten samaisen bändin niinikään levyttämän Hoyt Axton-klassikon ”Lightning Bar Blues”, jonka Samin nykytyönantaja Michael Monroekin silloin tällöin sähköisillä keikoillaan soittaa.

Sami eteni setissään jo taannoiseen sooloalbumiinsa, soittaen räyhäkkään ”Fortunate One”, mutta huomasi sitten peruuttaa ajassa taaksepäin, takaisin Los Angelesin vuosiin ja soitti ainakin omalle kohdalleni ekan ikinä livenä kuullun Jetboy-raidan ”Feel The Shake”. Olikohan kirjassakin juttua, että Sami piti Jetboyta aina hyvinkin yritteliäänä bändinä, mutta että siltä puuttuivat aina riittävän yritteliäät biisit. No, ”Feel The Shake” on komea raita, rock’n’rollin puoliaivottomuutta lähes parhaimmillaan. Jetboy muuten elää ja toimii yhä, ja on toki nähtävien bändien listoilla, mutta turha niitä on Eurooppaan odotella. Jetboy on yksi niistä bändeistä, jotka nähdäkseen pitäisi matkustaa Amerikan Yhdysvaltoihin. ”Feel The Shakea” edelsi Samin tarina siitä, miten bändin solistin Mickey Finnin (kyllä, Finnin) lemmikileguaanit paskansivat suomirockin tunnetuimman ja jäljitellyimmän hatunkäyttäjän hattuun.

Kuultiin jo toistamiseen viiden päivän sisään ”Scum Lives On”, jonka ensin levytti Michael Monroen, Steve Stevensin, Samin ja Greg Ellisin katastrofiprojekti Jerusalem Slim, jonka ainoa ja eponyymi albumi on itseasiassa paljon mainettaan ja kaikkea märinää parempi, ja löytyy omastakin musacornerista, C-kassuna tietenkin. Myöhemmin biisi, jonka Sami jotenkin erityisen voimallisesti latasi Suiston iltaan, on kuultu tunnetusti sillä ainoalla Demolition 23.-albumilla ja bändin keikkavakiona. Sitten Sami tarinoi pitkään siitä, kuinka kusi kesken keikan Joan Jettin asiasta autuaan tietämättä The Blackhearts-rumpali Thommy Pricen Kentucky Fried Chicken-ämpäriin. Tapahtumaa todistaneiden Joan Jettin vanhempien kuolinvuoteen elon filminauha on taatusti näillä kohdin hiukan jumittanut paikalleen. Yhdessä ja erikseen. Rauha heille, vaikka eivät vielä olisikaan kuolleet. Ja söikö Thommy Price enää ikinä friteerattua kanaa , ei tarina kerro, mutta Sami lähetti komeasti yksikseen satoja kertoja bassottelemansa ”I Hate Myself For Loving You”. Joka kirvoitti jo ihan pikkuisen, mutta vain pikkuisen, mukanaoloa keskiviikkoillan hämäläisyleisöltä.

Aiempaa settilistaa tutkaillut oli antanut itsensä ymmärtää, että keikassa olisi väliaika, mutta ei onneksi ollut. Olen vain kerran ollut keikalla, jolla väliajalla on ollut dramaturginen ja henkisvirkistyksellinen ansionsa. Eikä miehen, joka on soittanut Hanoi Rocksin riveissä 4,5 tunnin keikan Intiassa asiasta juurikaan ymmärtämättömälle yleisölle, tarvitse ehkä välttämättä pitää väliaikaa. Kuultiin Samin ja David Johansenin yhdessä skrivaama ”Temptation To Exist”, Samille erittäin merkittävältä New York Dolls-kaudelta. Arvatkaako, tuliko ikinä nähtyä Nyykkäreitä, vaikka Yaffankin kaudella Suomessa kävivät? Ihan oikein, kädet voi laskea, kiitos. Vuoden 2021 pitkännimisen sooloalbumin kahdesta perättäisestä stygestä paremmin kulki upea ”Down at St.Joe’s”, joka on muutenkin platan huippuhetkiä ja helpohko sovittaa miehelle ja kitaralle. Bo Diddleyn ”Pills” päätti varsinaisen setin, ja selvisi sekin (oli toki jo kirjastakin selvinnyt) ettei Lemmy Kilmister ollutkaan ainoa, joka Samia aikoinaan varoitteli huumausaineiden vaaroista.

Encorea vaadittiin yleisön suhteelliseen harvalukuisuuteen nähden kohtuuponnekkaasti, ja Sami palasikin vielä vetämään todella todella räyhäkkään ja voin jopa omalta kohdalta sanoa, että tunteikkaan Pelle Miljoona-hitin ”Olen kaunis”. Pelkästään tämän takia olisi kannattanut olla paikalla. Samin tulkinnassa oli voimaa ja sitä epätoivoa, mikä alkuperäiseen levytykseenkin kuuluu. Kuultiin vielä sooloalbumin päättäjä ja ehdottomasti komein raita, ”Cancel The End Of The World”. Toivotaan, että maailmanloppu on peruttu, hetken se ainakin oli sitä Sami Yaffan elämäntarinoinnin ja rockhistorian äärellä. KG

Posted in acoustic, glam punk, punk, rock, rock'n'roll, singer-songwriter and tagged Andy McCoy, Bo Diddley, Cancel The End of The World, David Johansen, Demolition 23, Down at St.Joe's, Feel The Shake, Greg Ellis, Hanoi Rocks, Hämeenlinna, Honky Tonk Women, Hoyt Axton, I Fought The Law, I Hate Myself For Loving You, Jerusalem Slim, Joan Jett, Joan Jett and The Blackhearts, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Lightnin' Bar Blues, Mad Juana, Michael Monroe, MIckey Finn, Moottoritie on kuuma, New York Dolls, Olen kaunis, Pelle Miljoona, Pelle Miljoona Oy, Pills, Sami Yaffa, Scum Lives On, Steve Stevens, Suisto-klubi, Tavastia-klubi, Temptation To Exist, The Clash, The Crickets, The Innermost Journey To Your Outermost Mind, The Rolling Stones, Thommy Price, Tie taipuu, Tragedy | Leave a comment

26 maalis 2023

Terveet Kädet, Kovaa Rasvaa @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 25.03.2023

Varsin harvoin, ei, liian harvoin, näkee Hämeenlinnan Suisto-klubilla Kaaos-selkälippuja tai muiden alan ansioituneimpien kouhkaajien nimiä niittirotsin hihoihin ommeltuna. Tai ylipäätään liiterin lähes mustanaan vannoutuneen omistautunutta hardcore-lähimmäistä muutamassakin sukupolvessa. Nyt paikalle oli hilauduttu joukoittain selvästi myös Hämchester By The Lakea kauempaa, jota hilautumista Suiston uudistuneet ja aikaistuneen yleisinhimilliset soittoajatkin voimakkaasti tukevat. Illan rosterissa oli kaksi ennalta, mutta myös jälkikäteen erittäin ansiokasta alan tekijää, maailmanluokan hc-veteraani Terveet Kädet, ja nuoremman polven turkulaiskaahari Kovaa Rasvaa.

Rasvakvartetin olin nähnyt kahdeksisen vuotta sitten kotikentällään Turussa, ja mieleen jäi erittäin jämäkkä parikymmentäminuuttinen. Sama toistuu nytkin, hirvittävän isoilla energioilla kynnetty tasan 20-minuuttinen crossoveria hardcorea, ilon kautta. Soitto on välivuosina toki vain tiukentunut, alla on kaksi albumia ja meininki on niin äärimmäisen hyvä, että jos suomenkielinen laatuhoocee on oma juttusi, niin nämä kannattaa katsastaa. Ei, täytyy katsastaa, vaikka suomenkielinen laatuhoocee ei olisikaan ihan omin juttusi. Biisit kellottavat asianmukaisesti nippanappaniukinnaukin minuutin, eikä aina sitäkään. Nyt jo suht paljon ulkomaitakin kiertäneen Koviksen ensimmäisestä ikinä Hämeenlinnan keikasta jäävät tällä erää parhaiten mustaan laatikkoon kaikumaan ”Lähtökohtaisesti tuplarajoittunut” ja marssirummuilla alkava ”Rasva Militia”. Mahtava punkin meining.

Terveet Kädet julkaisi kuulkaas ihan äskettäin yhden pitkän uransa parhaista albumeista, ellei tietyllä tapaa jopa parhaan, ”Kaikki kaikkia vastaan”. Levyllä soi taitava, kokenut ja suorastaan monipuolisesti sovitettu TK, ja nyt ei pidä monipuolisuutta tietenkään ymmärtää väärin. Terveiden Käsien maailmassa ”KKV” on suorastaan paikoin pikkuprogressiivinen, yhtäkaikki aivan loistava platta. Omassa musacornerissa viime viikot kertakaikkiaan ns. tuelta soinut levy sisältää sellaisia tulevia TK-keikkaklassikoita (toivottavasti) kuin vaikkapa ”Terveenä, sairaana”, aivan jäätävän kova ”Musta sieni” ja oma keikkatoiveeni Suistollakin, jota ei tokikaan kuultu, eli hillitön ”Ihmisruoska”. Se, että koko suomihooceen eittämätön pioneeri ja synnyttäjäbändi laatii 2023 näin kivenkovan paketin, ei ole itsestäänselvyys, mutta kertoo siitä, että nokkamies Läjä Äijälän visio vain vanhemmiten kirkastuu.

Nelisenkymmentä minuuttia itseään lämppärin jälkeen odotuttava Terveet Kädet saapastelee lavalle tasan kello 22 takatalviaikaa ja lataa tiskiin tuttuun ja (to)tuttuun tapaan hillittömän kovan 40-minuuttisen. Vähän alle parikymmentä biisiä ja pois. Läjä muistelee bändin soittaneen Hämeenlinnassa viimeksi noin 15 vuotta sitten, ja siinäpä illan muisteluosuus lähestulkoon kokonaisuudessaan, ja hyvä niin. Ei turhia puheita, lapikas laadukkaasti lattiaan, se riittää.

Paino on tunnetusti ja tutusti klassikkomateriaalissa bändin alkuajoilta, mutta onneksi uudeltakin albumilta kuullaan ainakin mainion jynkky nimibiisi, ”Kaikki kaikkia vastaan”. Omaa koko tuotantoa koskevaa toivebiisiäni ”Mull on liian lyhyt sänky” ei valitettavasti tänäänkään kuulla, mutta TK:n nerokkuus ilmenee tässäkin, riittävän moni varhaiskauden sahaus muistuttaa kyseistä 53-sekuntista, joten sen voi tavallaan kuvitella kuulevansa. Tänään jotenkin extratykisti donkkaavat ”Jeesus Perkele” ja ”Elämälle vieraita piirteitä”. Biisien välit pidetään lyhyinä, Läjä ehtii tuottaa mikkiin muutaman tutun ja turvallisen ”ugh”:in, ja taas mennään. Bändissä jo vuonna 1990 ensiesiintyneen Lene Leinosen kellarinen basso ja Samppa Kinnusen kannut takaavat tanakat tahdit, Ilarin laatia yllättävänkin thrashit, thrashimmät kuin muistinkaan kitaravallit kaiken päälle. Joku ehtii eturivistä, onneksi toki vain kertaalleen, huutaa ”Pissaa ja paskaa”, ja ei voi mitään, biisi on sillä tapaa Perämeren Whitershadeofpale että ei TK ilman sitä pääse mistään liiteristä ulos. Klassikkokyntö soi kuitenkin tuoreen tuntuisena, niin tuoreen kuin näillä aihepiireillä ja toistokerroilla tohtii toivoa. Lopulla settiä Läjä miehistöineen esittää surullisenkin turhan toiveen, ”Ei enää koskaan sotaa”, ainoana encorena soi klassinen ”Tornion kevät”. Terveet Kädet elää ja voi hyvin. Terveet Kädet ei saa lopettaa. KG

Posted in crossover, hardcore, punk and tagged Ääretön joulu, Ei enää koskaan sotaa, Elämälle vieraita piirteitä, Hämeenlinna, Ihmisruoska, Ilari Kinnunen, Jeesus Perkele, Kaikki kaikkia vastaan, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kovaa Rasvaa, Lähtökohtaisesti tuplarajoittunut, Läjä Äijälä, Lene Leinonen, Mull on liian lyhyt sänky, Musta sieni, Pissaa ja Paskaa, Rasva Militia, Samppa Kinnunen, Suisto-klubi, Terveenä sairaana, Terveet Kädet, Tornion kevät | Leave a comment

27 marras 2022

Battlesnake (aus), Prycie (aus), The Baby Breaks (aus) @ Tomcat, Fortitude Valley, Brisbane, AUS 26.11.2022

Yli kolmen miljoonan asukkaan Brisbanen viihde-ja livekeskittymä on ehdottomasti Fortitude Valleyn kaupunginosa, maailmanluokan rokkiklubeja löytyy täältä kymmenia, ja taas kymmeniä. Ulkomaan eläviä tuodaan maapallon sietokyvyn rajoissa hyvällä sykkeellä, mutta ennenkaikkea Valleyn rokkiliiterit ovat mainioita mestoja katsastaa Australian, ehkä vähän aliarvostetun mutta todella asiallisen rockmantereen tarjontaa. Paikalliset olivatkin suositelleet, että jos ehdit katsastaa yhden liiterin Valleysta, niin tsekkaa Tomcat. Ou ellei peräti kei, ennakkolippu haltuun ja sinne siis.

Australian klubit eivät ole kovin aktiivisia päivittämään keikkasivustojaan, puhumattakaan soittoaikojen julkaisusta etukäteen, mutta konkarishahmo arveli aikataulut aivan asiallisesti, eikä lusittaavaa vielä puolityhjässä Tomcatissa tule kuin puolisen tuntia ennen ekaa bändiä. Ja jos on Australia rockmaa, on se myös olutmaa, täällä ei rokkiklubeilla tarvitse imeä väärässä lämpötilassa sekunnissa laskettua krapulakusta muovituopeista tylyn palvelun saattelemana. Asiakas on asiakas, hymy kuuluu hintaan ja jääkaapit tiskin takana on täynnään kymmeniä bisukkamerkkejä, ja tietenkin pääosin kotimaisia. Eli paikallinen pale ale äänihuulia kohti ja tsiigaamaan illan eka bändi.

Avauscombo The Baby Breaksilla ei ole uransa paras päivä, solisti on joutunut jättäytymään pois erittäin lyhyellä varoitusajalla. Tarina ei kerro syytä, mutta oletamme sen olevan joku vähemmän popedamainen, kuten vaikkapa Covidin Australiassa jylläävä nelosaalto. Kitaristi Gus Leckie hyppää urheasti lennossa pois jääneen solisti Mitchell Quinnin (kuvainnollisiin) saappaisiin ja yhtä urheasti kohtaa myös ekassa biisissä onnettomana sattumuksena kyrvähtävän kitarapiuhan. Ja salikin on vielä ihan tyhjä, ja ääneenpaineenmittaajahesselilläkin vielä homma hakusessa, mutta niin vain The Baby Breaks takoo (paino edelleen sanalla urheasti) ihan asiallisen 25-minuuttisen setin, ilon ja hämmennyksen kautta. Mutta, just näin, täällä on ihmisiä tulleenna katsomaan juuri meitä, vedetään vaikka ilman päätä, mutta vedetään. Kaukaa Suomesta saapunut rokkifriikki arvostaa. Eka biisi on soundcheck, kaaosta ja hätää, mutta kun Leckie saa uuden piuhan skittaan, kaikki on paremmin. Normaalisti viisimiehinen The Baby Breaks soittaa saksofonilla ryyditettyä vaihtoehtoisemman laidan power pop-musiikkia, ja onpa joku asiantuntija maininnut yhtyeen yhteydessä nimet The Strokes, Rage Against The Machine ja Cage The Elephant. Mahdotonta sanoa, kun en ole ikinä ollut kiinnostunut mainituista comboista, mutta The Baby Breaks on ihan mielenkiintoinen tuttavuus, vuoden 2019 EP:stä ”Powdered Milk Party” kannattaa aloittaa. Solistin poisjäänti ja illan avausslotti palvelee tänään huonosti, mutta bändin suoritus on lähinnä sankarillinen.

Pieni roudaustauko, Tomcatin tunnelma alkaa sähköistyä, täyteen pakatuilta Valleyn kaduilta poiketaan rokkiklubille pohjia ottaneena, on selvästikin alkukesän iso ulkoiluilta. Kakkospaikalla soittaa punkbändi Sunshine Coastilta, Pricey. Sen laulava kitaristi Josh ”Pricey” Price oli punk-orkesteri The Chatsin perustajia, ja soitti bändissä sen 4 ensimmäistä vuotta, jättäen ison jäljen biisintekijänäkin bändin esikoisalbumille ”High Risk Behaviour” (2020). The Chats on bändi ihan isoillaan, rundannut ulkomaillakin, ja soitti täälläkin aiemmin viikolla Guns N’ Rosesin lämppärinä, ja vaikka Gunnarit näinkin, niin The Chats tuli missatuksi. Mutta näinpä kuitenkin ex-kitaristinsa oman bändinsä kanssa.

Pricey esittelee itsensä ”very expensive bandiksi”, ja aloittaa rapsakat puoli tuntia kellottavan settinsä. Sen huippukohtia ovat tämänvuotiselta omakustannealbumiltakin löytyvät vauhtiraidat ”Never Gonna Be”, ”Lay Down” ja liian juomisen saloja avaava ”Brown Bottle Fever”. Yleisössä on bändin selvästi aiemminkin nähneitä, eihän nää kaikki voi olla tyttöystäviäkään, poikaystävistä puhumattakaan, kolmihenkinen bändi. Vastaanotto on innostunut, Pricey soittaa vanhan länsiliittouman seiskaseiskaa, maustettuna ohuesti 90-luvun äärimelodisella jenkkipunkilla, meininki on keihäät alhaalle roikkumaan ja tennarit tuleen. Josh Price osoittautuu ihan laatukitaristiksi, ja bassossa nuorella Ben Meyerilla on hyvät botnet. Trion täydentää rummuissa Jarvis Hopper.

Illan pääbändi, jota selvästikin on näille hoodein odotettu ja toivottu, on sydneylainen Battlesnake. Sen laji on huumori ja vanhan brittiliiton heavy metal, space rockin ja doomin mausteilla. Bändillä on äkkiseltään täysin käsittämätön umpidada oma mytologiansa, johon sekoittuvat miekat, muinaiset demonit, lohikäärmeet, ja ihan yhtäkkiä puskista taas vaikkapa atomiaika ja avaruus. Battlesnake on hämmentävä, ellei peräti häkellyttävä sekoitus Sleepy Sleepersin Cosmic Zaghar-kautta, Spinal Tapia ja Monty Pythonin Holy Grailia. Paino on jollain tapaa jopa sanalla sleepysleepers. Tomcatin piskuiselle lavalle, joka ei juuri ole Helsingin Semifinalin stagea isompi, tungetaan seitsemänhenkinen combo; laulaja, neljät kepit, keytar ja rummut. Bändi on pukeutunut, jos nyt pukeutumisesta voidaan puhua, pelkkiin bändin logolla varustettuihin pikkuhousuihin släsh kestovaippoihin släsh vuotosuojiin, en minä tiedä. Paitsi laulaja, jonka munamiesmäinen asuvalinta on sekoitus jotain nunnaa, ylipappia ja kaksisarvista pommia ja gommia. Lavalla on niin vähän tilaa, että kitarat soivat monasti pystyasennossa, muuten ei mahdu, ja välillä kitaristit hyppäävät PA:n päälle istumaan, että tulee vähän lisää tilaa. Bändin maine on kiirinyt sen edelle, liiteri on täynnä ja tunnelma perspinen. Sanat osataan ulkoa. Battlesnakelta on ulkona 12-tuumainen ”Myths and Legends of Gorbag’s Domain” (niinpä) aika tarkkaan kahden vuoden takaa, ja useampia, ilmeisesti tulevaa albumia ennakoivia sinkkuja. Niistä viimeisin, ”I am The Vomit” (niinpä) oli julkaistu keikkaa edeltävänä päivänä juhlistamaan viiden keikan Australian minirundia. Ja kun itselle selvisi, että rundi päättyy Brisbaneen ja olen kilsan päässä mestoilta, ei tämmöistä voinut näkemättä jättää. Bändin isoja hetkiä on ollut tähän mennessä lämmitellä lauteet KISSille heavysauruksen Sydneyn jäähyväiskeikalla elokuun lopulla, ja päästä yhteistyöhön pelibrändi Warhammerin kanssa. Warhammer on Australiassa(kin) iso juttu, sen omia kauppoja näkee vähän siellä sun täällä.

Keikka alkaa paitsi lavalle vaipoissa ahtautumisella, myös sillä että solisti Sam Frank lausuu mahtipontisesti Raamattua alusta. Ja vaikka alussa olikin tyhjyys ja sitten valo, niin Battlesnaken Sanassa pian syntyy hirviö ja menee genesikset ja apocalypsot sekaisin, Sam Frank huutaa mikrofoniin jotain umpihullua ja sitten lähtee hillitön sekoilu ja myllytys, ”Castle Gorbag”, Tomcatin täyttävä yleisö on heti messissä. Keikka kellottaa karvan, ei, rintakarvan alle tunnin, kauempaa tuolla ei kukaan jaksaisikaan heilua, kun sata ihmistä jakaa kolme happimolekyyliä. Kouhkaamisen kohokohtia ovat ”The Rotten Priest”, tuore sinkku ”I am The Vomit”, sekä varsinaisen setin päättävä, aivan jäätävän kova ”Nightmare King”. Jälkimmäisellä olisi Black Sabbath ennen vuotta -80 vuollut platinaa ja kryptoniittia, nämä tuskin koskaan, sikäli huumorin laskuteline edellä ländää Battlesnake oman avaruutensa kiitotielle. Samaisen biisin aikana laulaja Frank, ylipappismiehiä, käskee koko jengin polviasentoon lattialle, kunnioittamaan painajaiskuningasta. Koko posse laskeutuu, itsekin tietenkin, mutta Tomcatin lattia haisee niin ilmestyskirjan pahalle, tiedättehän, mieshiki, sandaalihiki, adrenaliini ja muinainen kalja. Pian ylös, onneksi vain hetken hetki kestää, eikä hetkeekään enempää.

Asiasta aisankannattajaan, mikä siinä onkin, että kun on hommana hjuumorirock ja lajityyppi yhtään ehh nimittäin raskaampi, niin lavalla pitää olla keytar? Miksi? Kun ei se näillä miksauksilla ensinnäkään kuitenkaan kuulu. Eddie Van Halen, joka loi kitarasyntetisaattorista oikean instrumentin, kääntyisi haudassaan. Ja varmaan kääntyykin Battlesnaken tuntisen tikkauksen aikana. Tämän kokoisen orkesterin ei juuri kannata muina circleinä edes yrittää poistua lavan taakse, kun varsinainen setti loppuu, vaan vetää yksi encore samoilla liukkailla. Se on, ja nyt ollaan asian ytimessä, AC/DC:n ”Let There Be Rock”, täkäläisten rockfriikkien kansallislaulu, Australian ”Get On”. Kesken biisin lavan reunan maastosta alkaa jengin kannattelemana crowdsurffaamaan pöytä(!) keskelle yleisöä. Pian syykin selviää, kohta perässä crowdsurffaa se paulstanleymäinen kitaristi lemmenpeittoineen ja nousee pöydälle yleisön keskelle vetämään pikkuhoususillaan ”Let There Be Rockin” sooloa. Solistikin heittää tittelit ja jänökaavun nurkkaan, piskuinen Tomcat on valkoista lihaa, rintakarvaa, hikeä ja kitaravallia. Kannatti lähteä kauempaakin. Let There (always) Be Rock! KG

Posted in doom metal, heavy metal, heavy rock, indie rock, NWOBHM, punk, skate punk and tagged AC/DC, Battlesnake, Ben Frank, Ben Meyer, Bill O'Key, Brown Bottle Fever, Castle Gorbag, Daniel Willington, Demon Farm, Elliot HItchcock, Fortitude Valley, Guns N' Roses, Gus Leckie, High Risk Behaviour, I am The Vomit, Jarvis Hopper, Josh Price, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Lay Down, Let There Be Rock, Mitchell Quinn, Motorgut, Myths and Legends of Gorbag's Domain, Never Gonna Be, Nick Zammit, Nightmare King, Paul Mason, Powdered Milk Party, Pricey, Revenge of the Witch, Sam Frank, The Atomic Plough, The Baby Breaks, The Call of the Succubus, The Chats, The Rotten Priest, Thunder Scud, Tomcat Brisbane | Leave a comment

Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “punk”

Sluta Ljug (swe), Korupuhe, Valinta, Naakan Kosto @ Lepakkomies, Helsinki 22.01.2026

Tykkää tästä:

Bastards, No Ei!, Luutarhatontut @ On The Rocks, Helsinki 11.12.2025

Tykkää tästä:

Puntala Rock 2025: Rat Cage (uk), Sanctus Iuda (pl), Nao (de), Ruidosa Immundicia (at), Diskelmä, Ien, Putkipommi, Flags of Unity, Hero Dishonest, Kismet, Disappoint @ Puntala, Lempäälä 25.07.2025

Tykkää tästä:

The Tiger Lillies (uk): Edgar Allan Poe’s Haunted Palace @ Savoy-teatteri, Helsinki 29.11.2024

Tykkää tästä:

Ämyrock 50v. @ Kaupunginpuisto, Hämeenlinna 08.06.2024

Tykkää tästä:

Sami Yaffa @ Tavastia, Helsinki 21.03.2024

Tykkää tästä:

Supersuckers (us), Rokets @ Bar Loose, Helsinki 12.11.2023

Tykkää tästä:

Sami Yaffa @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 11.10.2023

Tykkää tästä:

Terveet Kädet, Kovaa Rasvaa @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 25.03.2023

Tykkää tästä:

Battlesnake (aus), Prycie (aus), The Baby Breaks (aus) @ Tomcat, Fortitude Valley, Brisbane, AUS 26.11.2022

Tykkää tästä:

Follow Blog via Email

Arkistot

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “punk”

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Post Navigation

Follow Blog via Email

Arkistot