punk | Keikkaguru

Archive for the category “punk”

26 maalis 2023

Terveet Kädet, Kovaa Rasvaa @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 25.03.2023

Varsin harvoin, ei, liian harvoin, näkee Hämeenlinnan Suisto-klubilla Kaaos-selkälippuja tai muiden alan ansioituneimpien kouhkaajien nimiä niittirotsin hihoihin ommeltuna. Tai ylipäätään liiterin lähes mustanaan vannoutuneen omistautunutta hardcore-lähimmäistä muutamassakin sukupolvessa. Nyt paikalle oli hilauduttu joukoittain selvästi myös Hämchester By The Lakea kauempaa, jota hilautumista Suiston uudistuneet ja aikaistuneen yleisinhimilliset soittoajatkin voimakkaasti tukevat. Illan rosterissa oli kaksi ennalta, mutta myös jälkikäteen erittäin ansiokasta alan tekijää, maailmanluokan hc-veteraani Terveet Kädet, ja nuoremman polven turkulaiskaahari Kovaa Rasvaa.

Rasvakvartetin olin nähnyt kahdeksisen vuotta sitten kotikentällään Turussa, ja mieleen jäi erittäin jämäkkä parikymmentäminuuttinen. Sama toistuu nytkin, hirvittävän isoilla energioilla kynnetty tasan 20-minuuttinen crossoveria hardcorea, ilon kautta. Soitto on välivuosina toki vain tiukentunut, alla on kaksi albumia ja meininki on niin äärimmäisen hyvä, että jos suomenkielinen laatuhoocee on oma juttusi, niin nämä kannattaa katsastaa. Ei, täytyy katsastaa, vaikka suomenkielinen laatuhoocee ei olisikaan ihan omin juttusi. Biisit kellottavat asianmukaisesti nippanappaniukinnaukin minuutin, eikä aina sitäkään. Nyt jo suht paljon ulkomaitakin kiertäneen Koviksen ensimmäisestä ikinä Hämeenlinnan keikasta jäävät tällä erää parhaiten mustaan laatikkoon kaikumaan ”Lähtökohtaisesti tuplarajoittunut” ja marssirummuilla alkava ”Rasva Militia”. Mahtava punkin meining.

Terveet Kädet julkaisi kuulkaas ihan äskettäin yhden pitkän uransa parhaista albumeista, ellei tietyllä tapaa jopa parhaan, ”Kaikki kaikkia vastaan”. Levyllä soi taitava, kokenut ja suorastaan monipuolisesti sovitettu TK, ja nyt ei pidä monipuolisuutta tietenkään ymmärtää väärin. Terveiden Käsien maailmassa ”KKV” on suorastaan paikoin pikkuprogressiivinen, yhtäkaikki aivan loistava platta. Omassa musacornerissa viime viikot kertakaikkiaan ns. tuelta soinut levy sisältää sellaisia tulevia TK-keikkaklassikoita (toivottavasti) kuin vaikkapa ”Terveenä, sairaana”, aivan jäätävän kova ”Musta sieni” ja oma keikkatoiveeni Suistollakin, jota ei tokikaan kuultu, eli hillitön ”Ihmisruoska”. Se, että koko suomihooceen eittämätön pioneeri ja synnyttäjäbändi laatii 2023 näin kivenkovan paketin, ei ole itsestäänselvyys, mutta kertoo siitä, että nokkamies Läjä Äijälän visio vain vanhemmiten kirkastuu.

Nelisenkymmentä minuuttia itseään lämppärin jälkeen odotuttava Terveet Kädet saapastelee lavalle tasan kello 22 takatalviaikaa ja lataa tiskiin tuttuun ja (to)tuttuun tapaan hillittömän kovan 40-minuuttisen. Vähän alle parikymmentä biisiä ja pois. Läjä muistelee bändin soittaneen Hämeenlinnassa viimeksi noin 15 vuotta sitten, ja siinäpä illan muisteluosuus lähestulkoon kokonaisuudessaan, ja hyvä niin. Ei turhia puheita, lapikas laadukkaasti lattiaan, se riittää.

Paino on tunnetusti ja tutusti klassikkomateriaalissa bändin alkuajoilta, mutta onneksi uudeltakin albumilta kuullaan ainakin mainion jynkky nimibiisi, ”Kaikki kaikkia vastaan”. Omaa koko tuotantoa koskevaa toivebiisiäni ”Mull on liian lyhyt sänky” ei valitettavasti tänäänkään kuulla, mutta TK:n nerokkuus ilmenee tässäkin, riittävän moni varhaiskauden sahaus muistuttaa kyseistä 53-sekuntista, joten sen voi tavallaan kuvitella kuulevansa. Tänään jotenkin extratykisti donkkaavat ”Jeesus Perkele” ja ”Elämälle vieraita piirteitä”. Biisien välit pidetään lyhyinä, Läjä ehtii tuottaa mikkiin muutaman tutun ja turvallisen ”ugh”:in, ja taas mennään. Bändissä jo vuonna 1990 ensiesiintyneen Lene Leinosen kellarinen basso ja Samppa Kinnusen kannut takaavat tanakat tahdit, Ilarin laatia yllättävänkin thrashit, thrashimmät kuin muistinkaan kitaravallit kaiken päälle. Joku ehtii eturivistä, onneksi toki vain kertaalleen, huutaa ”Pissaa ja paskaa”, ja ei voi mitään, biisi on sillä tapaa Perämeren Whitershadeofpale että ei TK ilman sitä pääse mistään liiteristä ulos. Klassikkokyntö soi kuitenkin tuoreen tuntuisena, niin tuoreen kuin näillä aihepiireillä ja toistokerroilla tohtii toivoa. Lopulla settiä Läjä miehistöineen esittää surullisenkin turhan toiveen, ”Ei enää koskaan sotaa”, ainoana encorena soi klassinen ”Tornion kevät”. Terveet Kädet elää ja voi hyvin. Terveet Kädet ei saa lopettaa. KG

Posted in crossover, hardcore, punk and tagged Ääretön joulu, Ei enää koskaan sotaa, Elämälle vieraita piirteitä, Hämeenlinna, Ihmisruoska, Ilari Kinnunen, Jeesus Perkele, Kaikki kaikkia vastaan, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kovaa Rasvaa, Lähtökohtaisesti tuplarajoittunut, Läjä Äijälä, Lene Leinonen, Mull on liian lyhyt sänky, Musta sieni, Pissaa ja Paskaa, Rasva Militia, Samppa Kinnunen, Suisto-klubi, Terveenä sairaana, Terveet Kädet, Tornion kevät | Leave a comment

27 marras 2022

Battlesnake (aus), Prycie (aus), The Baby Breaks (aus) @ Tomcat, Fortitude Valley, Brisbane, AUS 26.11.2022

Yli kolmen miljoonan asukkaan Brisbanen viihde-ja livekeskittymä on ehdottomasti Fortitude Valleyn kaupunginosa, maailmanluokan rokkiklubeja löytyy täältä kymmenia, ja taas kymmeniä. Ulkomaan eläviä tuodaan maapallon sietokyvyn rajoissa hyvällä sykkeellä, mutta ennenkaikkea Valleyn rokkiliiterit ovat mainioita mestoja katsastaa Australian, ehkä vähän aliarvostetun mutta todella asiallisen rockmantereen tarjontaa. Paikalliset olivatkin suositelleet, että jos ehdit katsastaa yhden liiterin Valleysta, niin tsekkaa Tomcat. Ou ellei peräti kei, ennakkolippu haltuun ja sinne siis.

Australian klubit eivät ole kovin aktiivisia päivittämään keikkasivustojaan, puhumattakaan soittoaikojen julkaisusta etukäteen, mutta konkarishahmo arveli aikataulut aivan asiallisesti, eikä lusittaavaa vielä puolityhjässä Tomcatissa tule kuin puolisen tuntia ennen ekaa bändiä. Ja jos on Australia rockmaa, on se myös olutmaa, täällä ei rokkiklubeilla tarvitse imeä väärässä lämpötilassa sekunnissa laskettua krapulakusta muovituopeista tylyn palvelun saattelemana. Asiakas on asiakas, hymy kuuluu hintaan ja jääkaapit tiskin takana on täynnään kymmeniä bisukkamerkkejä, ja tietenkin pääosin kotimaisia. Eli paikallinen pale ale äänihuulia kohti ja tsiigaamaan illan eka bändi.

Avauscombo The Baby Breaksilla ei ole uransa paras päivä, solisti on joutunut jättäytymään pois erittäin lyhyellä varoitusajalla. Tarina ei kerro syytä, mutta oletamme sen olevan joku vähemmän popedamainen, kuten vaikkapa Covidin Australiassa jylläävä nelosaalto. Kitaristi Gus Leckie hyppää urheasti lennossa pois jääneen solisti Mitchell Quinnin (kuvainnollisiin) saappaisiin ja yhtä urheasti kohtaa myös ekassa biisissä onnettomana sattumuksena kyrvähtävän kitarapiuhan. Ja salikin on vielä ihan tyhjä, ja ääneenpaineenmittaajahesselilläkin vielä homma hakusessa, mutta niin vain The Baby Breaks takoo (paino edelleen sanalla urheasti) ihan asiallisen 25-minuuttisen setin, ilon ja hämmennyksen kautta. Mutta, just näin, täällä on ihmisiä tulleenna katsomaan juuri meitä, vedetään vaikka ilman päätä, mutta vedetään. Kaukaa Suomesta saapunut rokkifriikki arvostaa. Eka biisi on soundcheck, kaaosta ja hätää, mutta kun Leckie saa uuden piuhan skittaan, kaikki on paremmin. Normaalisti viisimiehinen The Baby Breaks soittaa saksofonilla ryyditettyä vaihtoehtoisemman laidan power pop-musiikkia, ja onpa joku asiantuntija maininnut yhtyeen yhteydessä nimet The Strokes, Rage Against The Machine ja Cage The Elephant. Mahdotonta sanoa, kun en ole ikinä ollut kiinnostunut mainituista comboista, mutta The Baby Breaks on ihan mielenkiintoinen tuttavuus, vuoden 2019 EP:stä ”Powdered Milk Party” kannattaa aloittaa. Solistin poisjäänti ja illan avausslotti palvelee tänään huonosti, mutta bändin suoritus on lähinnä sankarillinen.

Pieni roudaustauko, Tomcatin tunnelma alkaa sähköistyä, täyteen pakatuilta Valleyn kaduilta poiketaan rokkiklubille pohjia ottaneena, on selvästikin alkukesän iso ulkoiluilta. Kakkospaikalla soittaa punkbändi Sunshine Coastilta, Pricey. Sen laulava kitaristi Josh ”Pricey” Price oli punk-orkesteri The Chatsin perustajia, ja soitti bändissä sen 4 ensimmäistä vuotta, jättäen ison jäljen biisintekijänäkin bändin esikoisalbumille ”High Risk Behaviour” (2020). The Chats on bändi ihan isoillaan, rundannut ulkomaillakin, ja soitti täälläkin aiemmin viikolla Guns N’ Rosesin lämppärinä, ja vaikka Gunnarit näinkin, niin The Chats tuli missatuksi. Mutta näinpä kuitenkin ex-kitaristinsa oman bändinsä kanssa.

Pricey esittelee itsensä ”very expensive bandiksi”, ja aloittaa rapsakat puoli tuntia kellottavan settinsä. Sen huippukohtia ovat tämänvuotiselta omakustannealbumiltakin löytyvät vauhtiraidat ”Never Gonna Be”, ”Lay Down” ja liian juomisen saloja avaava ”Brown Bottle Fever”. Yleisössä on bändin selvästi aiemminkin nähneitä, eihän nää kaikki voi olla tyttöystäviäkään, poikaystävistä puhumattakaan, kolmihenkinen bändi. Vastaanotto on innostunut, Pricey soittaa vanhan länsiliittouman seiskaseiskaa, maustettuna ohuesti 90-luvun äärimelodisella jenkkipunkilla, meininki on keihäät alhaalle roikkumaan ja tennarit tuleen. Josh Price osoittautuu ihan laatukitaristiksi, ja bassossa nuorella Ben Meyerilla on hyvät botnet. Trion täydentää rummuissa Jarvis Hopper.

Illan pääbändi, jota selvästikin on näille hoodein odotettu ja toivottu, on sydneylainen Battlesnake. Sen laji on huumori ja vanhan brittiliiton heavy metal, space rockin ja doomin mausteilla. Bändillä on äkkiseltään täysin käsittämätön umpidada oma mytologiansa, johon sekoittuvat miekat, muinaiset demonit, lohikäärmeet, ja ihan yhtäkkiä puskista taas vaikkapa atomiaika ja avaruus. Battlesnake on hämmentävä, ellei peräti häkellyttävä sekoitus Sleepy Sleepersin Cosmic Zaghar-kautta, Spinal Tapia ja Monty Pythonin Holy Grailia. Paino on jollain tapaa jopa sanalla sleepysleepers. Tomcatin piskuiselle lavalle, joka ei juuri ole Helsingin Semifinalin stagea isompi, tungetaan seitsemänhenkinen combo; laulaja, neljät kepit, keytar ja rummut. Bändi on pukeutunut, jos nyt pukeutumisesta voidaan puhua, pelkkiin bändin logolla varustettuihin pikkuhousuihin släsh kestovaippoihin släsh vuotosuojiin, en minä tiedä. Paitsi laulaja, jonka munamiesmäinen asuvalinta on sekoitus jotain nunnaa, ylipappia ja kaksisarvista pommia ja gommia. Lavalla on niin vähän tilaa, että kitarat soivat monasti pystyasennossa, muuten ei mahdu, ja välillä kitaristit hyppäävät PA:n päälle istumaan, että tulee vähän lisää tilaa. Bändin maine on kiirinyt sen edelle, liiteri on täynnä ja tunnelma perspinen. Sanat osataan ulkoa. Battlesnakelta on ulkona 12-tuumainen ”Myths and Legends of Gorbag’s Domain” (niinpä) aika tarkkaan kahden vuoden takaa, ja useampia, ilmeisesti tulevaa albumia ennakoivia sinkkuja. Niistä viimeisin, ”I am The Vomit” (niinpä) oli julkaistu keikkaa edeltävänä päivänä juhlistamaan viiden keikan Australian minirundia. Ja kun itselle selvisi, että rundi päättyy Brisbaneen ja olen kilsan päässä mestoilta, ei tämmöistä voinut näkemättä jättää. Bändin isoja hetkiä on ollut tähän mennessä lämmitellä lauteet KISSille heavysauruksen Sydneyn jäähyväiskeikalla elokuun lopulla, ja päästä yhteistyöhön pelibrändi Warhammerin kanssa. Warhammer on Australiassa(kin) iso juttu, sen omia kauppoja näkee vähän siellä sun täällä.

Keikka alkaa paitsi lavalle vaipoissa ahtautumisella, myös sillä että solisti Sam Frank lausuu mahtipontisesti Raamattua alusta. Ja vaikka alussa olikin tyhjyys ja sitten valo, niin Battlesnaken Sanassa pian syntyy hirviö ja menee genesikset ja apocalypsot sekaisin, Sam Frank huutaa mikrofoniin jotain umpihullua ja sitten lähtee hillitön sekoilu ja myllytys, ”Castle Gorbag”, Tomcatin täyttävä yleisö on heti messissä. Keikka kellottaa karvan, ei, rintakarvan alle tunnin, kauempaa tuolla ei kukaan jaksaisikaan heilua, kun sata ihmistä jakaa kolme happimolekyyliä. Kouhkaamisen kohokohtia ovat ”The Rotten Priest”, tuore sinkku ”I am The Vomit”, sekä varsinaisen setin päättävä, aivan jäätävän kova ”Nightmare King”. Jälkimmäisellä olisi Black Sabbath ennen vuotta -80 vuollut platinaa ja kryptoniittia, nämä tuskin koskaan, sikäli huumorin laskuteline edellä ländää Battlesnake oman avaruutensa kiitotielle. Samaisen biisin aikana laulaja Frank, ylipappismiehiä, käskee koko jengin polviasentoon lattialle, kunnioittamaan painajaiskuningasta. Koko posse laskeutuu, itsekin tietenkin, mutta Tomcatin lattia haisee niin ilmestyskirjan pahalle, tiedättehän, mieshiki, sandaalihiki, adrenaliini ja muinainen kalja. Pian ylös, onneksi vain hetken hetki kestää, eikä hetkeekään enempää.

Asiasta aisankannattajaan, mikä siinä onkin, että kun on hommana hjuumorirock ja lajityyppi yhtään ehh nimittäin raskaampi, niin lavalla pitää olla keytar? Miksi? Kun ei se näillä miksauksilla ensinnäkään kuitenkaan kuulu. Eddie Van Halen, joka loi kitarasyntetisaattorista oikean instrumentin, kääntyisi haudassaan. Ja varmaan kääntyykin Battlesnaken tuntisen tikkauksen aikana. Tämän kokoisen orkesterin ei juuri kannata muina circleinä edes yrittää poistua lavan taakse, kun varsinainen setti loppuu, vaan vetää yksi encore samoilla liukkailla. Se on, ja nyt ollaan asian ytimessä, AC/DC:n ”Let There Be Rock”, täkäläisten rockfriikkien kansallislaulu, Australian ”Get On”. Kesken biisin lavan reunan maastosta alkaa jengin kannattelemana crowdsurffaamaan pöytä(!) keskelle yleisöä. Pian syykin selviää, kohta perässä crowdsurffaa se paulstanleymäinen kitaristi lemmenpeittoineen ja nousee pöydälle yleisön keskelle vetämään pikkuhoususillaan ”Let There Be Rockin” sooloa. Solistikin heittää tittelit ja jänökaavun nurkkaan, piskuinen Tomcat on valkoista lihaa, rintakarvaa, hikeä ja kitaravallia. Kannatti lähteä kauempaakin. Let There (always) Be Rock! KG

Posted in doom metal, heavy metal, heavy rock, indie rock, NWOBHM, punk, skate punk and tagged AC/DC, Battlesnake, Ben Frank, Ben Meyer, Bill O'Key, Brown Bottle Fever, Castle Gorbag, Daniel Willington, Demon Farm, Elliot HItchcock, Fortitude Valley, Guns N' Roses, Gus Leckie, High Risk Behaviour, I am The Vomit, Jarvis Hopper, Josh Price, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Lay Down, Let There Be Rock, Mitchell Quinn, Motorgut, Myths and Legends of Gorbag's Domain, Never Gonna Be, Nick Zammit, Nightmare King, Paul Mason, Powdered Milk Party, Pricey, Revenge of the Witch, Sam Frank, The Atomic Plough, The Baby Breaks, The Call of the Succubus, The Chats, The Rotten Priest, Thunder Scud, Tomcat Brisbane | Leave a comment

30 loka 2022

Vestindien (no) @ Landmark, Bergen, NO 28.10.2022

Norjan Bergenissä tihuttaa vettä ja mustat pilvet valuvat alas kaupunkia ympäröivien vuorten rinteitä. Taidehallin tai Kunsthallenin Landmark-klubilla on odottava tunnelma. Illan bändi, harvoin keikkaileva mutta suorastaan kulttimainetta nauttiva paikallinen Vestindien on dekoreerannut soittoaluettaan (lavaa täällä ei ole, kovimmat keikathan soitetaan yleisön kanssa samalla tasolla) katosta roikkuvilla kettingeillä, kuolleilla ruusuilla, pääkalloilla ja muulla alan rekvillä. Vestindienin ala on nimittäin reipashenkinen black metal, rock’n rollilla otteella. Itsellä kun on todella kauan ollut pehmytkohta norjalaista, 1990-luvun alkupuolen bläkkistä tai samaisen alkupuolen perinteitä kunnioittavaa mustaa kurmootusta kohtaan, niin nähdä alan keikka Bergenissä, norskiblackin todellisessa synnyttäjäkodissa, on ollut pikkusalainen haave. Nyt onnistuu, ja heti ekalla käynnillä länsirannikon tihkusadepääkaupungissa.

Vestindien perustettiin 2009, ja se aloitti aika puhdasoppisena hardcoreaktina, nopeaa ja räyhäkästä punkin ajoa, josta saatiin helmikuussa 2012 maistiainen myös EP:n muodossa, ytimekkäältä nimeltään ”We Are The Lords of Hellfire and We Bring You…Fire”. Bändi kiersi kotimaakuntaa ahkerasti ja saavutti keikkailulla kovaa paikallista suosiota, mutta pisti vain vuosi esikois-EP:n ilmestymisen jälkeen edelleenkin hiukan huonosti tunnetusta syystä pillit pussiin. Meni joitakin vuosia, ja Vestindien ilmestyi taas kuvioihin samaisella miehistöllä, mutta nyt tyyliään aika radikaalisti vaihtaneena, hoocee oli jäänyt ilmaisussa taka-alalle, nyt mentiin ja edelleenkin mennään mustasti mutta erittäin melodisesti, eikä välttämättä vähiten Darkthronen hengessä, ehdottomasti kuitenkin persoonallisella otteella. Hoocee-vuosista on keskitempoja naksun tai kaksi laskettu, mutta esimerkiksi solisti Torjus Slettsnokin tapa toimittaa on aina ollut lähinnä blackia, joten mitään hillitöntä pilottitakinkääntöä bändin ei tarvinnut tehdä. Ulkona tuolla ei kovin usein näe alan solistin tarttuvan tamburiiniin tai shakeriin, eli kyllä Vestindienillä ihan omat otteensa on. Tehokas kahden kitaran lanaus, kitarasoolojen säästeliäs, mutta perinnetietoinen käyttö ja pintaan nostetut melodiset pomppubassolinjat, percussiot ja nauhalta tulevat äänikuvat ja introt, siinä bändin persoonallisuuden ydintä.

Neljäkymmentä minuuttia ennen ilmoitettua showaikaa, ei mestoilla ole juuri ketään. Ihan rauhassa saa yyteröidä lavarekvisiittaa ja ostella kylmän Hansa-tuopin. Muutama muu ulkomaalainen tuntuu olevan mestoilla myös, mutta todennäköisesti muistakin syistä kaupungissa. Varttia ennen showtimea mesta on yhtäkkiä kuin nuijalla nuijittu, pian ollaan kuin kilon traanikimpaleet fermenttitynnyrissä. Ja soiton alettua myös trafiikki baariin ja baarista, on pitkäaikaiselle keikallahäiriintyjälle ihan kohtuullisen kovaa. Mutta sopu antaa sijaa, ja yhteinen asia. Mesta täyttyy stoner-partasuista ja onpa paikalla muutamakin alan pukukoodin upeasti säilyttänyt jannu, mustat maiharit, ja mustien reisarihousujen puntit niihin tungettuna. Arvostan. Silmiin, kumpaankin, pistää kuitenkin erityisesti valtava määrä nuorehkoja naisia Vestindienin yleisössä, kaikkihan nämä eivät voi mitenkään olla bändin tyttöystäviä? Vai miten monta niitä kullakin on?

Viime vuonna Vestindien, ilmaisuaan uudistaneena, julkaisi kriitikoiden laajalti, ja toki itsenikin, ylistämän esikoispitkäsoiton ”Null”. Joka on ainakin omassa musacornerissa soinut viime viikot aivan tuelta. Kompaktisti alle puoli tuntia kellottava 7-biisinen raasto muodostaa nytkin illan settilistan rungon. Illan avaa ilman mitään länkytyksiä albuminkin avaava ”Mot Dag”. Puoliakustisen ja puoliambientin avaajan ei anna kukaan häiritä, kakkosena kuultavassa albumiraita ”Beerenbergissa” on jo täysi paahto päällä. Aluksi on vaikea seurata mikä on mikäkin, sitten äkkään takanani pöydällä rippikouluikäiseltä näyttävän nuoren valojantterin käsinkirjoitetun ajolistan, josta saan tungoksessa akrobatiaa osoittamalla valokuvan ja niin on kädessä illan biisilista. ”Ned” on albumin biiseistä ehdottomasti perinnetietoisinta bläkkiä, ja tätä kuunnellessa ei ihmetytä yhtään, että Bergenin viimeisestä virallisesta bordellista, vuonna 1876 suljetusta Vestindienista nimensä napannut bändi on kiertänyt mm. Taaken lämppärinä. Hyvää sahausta, hyvää huutoa. Simon Skoien ulvauttaa ysäristi itkuisen kitarasoolon. Livenä normaalisti nelimiehistä bändiä tukee kakkoskitaristi ja mies sekvensserin ja kiippareiden takana.

Ilahduttavasti bändi lanaa tai kyntää myös pari raitaa vuoden 2012 HC-EP:ltä, niistä ensin nykyilmaisua mukailemaan sovitettu ”Pissing Faun” alias ”Good Mourning”. Vanhat biisit kirvoittavat myös yleisössä erityisen reipasta vihellystä ja huutoa. Jäljemmällä settiä kuullaan myös hardcore-kauden ”Carcass Me Down”. Asiallista äestystä, pintaa syvemmältä. Mutta illan ehdoton kohokohta on kuitenkin kuulla muutama uusi, synnytteillä olevan kakkosalbumin raita, joutuu nimittäin Norjaan levykaupoille. Ensin (valomiehen paperiin vapaalla kädellä sutaisemana ja sitä kautta tulkittuna) ”Chuoga” ja vielä ”Eldr” todistavat settilistan ylivoimaisina biiseinä, että bändi on tosissaan hommassa ja matsku vaan paranee. Oikein. Ja hei, näillä volyymeillä kun soitattaa kivisen taidehallin näyttelysalia, jossa ei ole akuston akustoa, ja joka on kolme metriä syvä, mutta viisitoista leveä, niin miksaustiskin takanakin pitää aika paljon osata. Eipä olisi ikinä uskonut, että tämmöinen ajo voi tämmöisessä tilassa kuulostaa näin hyvältä. Toisaalta, jos keikkailee harvoin ja lähtee koeponnistamaan uusia biisejä, niin hyvin ja laadukkaastihan se kandeekin tehdä, eiks niin?

Keikka kestää todella kompaktit 50 minuuttia, ja sekin taitaa olla yläkanttiin, mutta selkeästi alle tunnin kuitenkin. Se on tänään ihan ok, kun ollaan kuitenkin kuin silakat tiinussa, ja kun bändi soittaa lattian tasolla ja kun oman öögaston ja orkesterin välissä on ajoittain seitsemänkin kännykkää ja kaikki kuvaavat yhtä huonosti, niin tänään 50 minuuttia on ihan just oikein sopiva aika. Missään ei lue, että bändi soittaisi toisen setin, näillä ei riitä biisit, yleisö ei säpinöi siihen suuntaan, eikä black metal-bändit ikinä tee niin. On uskottava, että tämä oli tässä. Vestindien on takaisin, tosissaan ja biisikynä entisestäänkin terävöitettynä. Näistä olisi mahtavaa joskus saada livenä havaintoja myös Norjan ulkopuolella. Kadulla, keikan häkellyttävän lyhyyden jälkeen odottaa toinen ihme, Bergenissä ei just nyt sada. Matkalla majoitusliikkeeseen, myyttisen Grieghallenin brutaalibetoninen lavastetorni kohoaa mustalle yötaivaalle kuin Blashyrkhin valtakunnan loputtomat vuoret. Black metal-show Bergenissä koettuna, pentagrammi seinään. KG

Posted in black metal, hardcore, heavy metal, punk and tagged Beerenberg, Bergen, Carcass Me Down, Chuoga, concert report, Eldr, gig review, Karl Johan JOhannessen, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, kunsthallen Bergen, Meldroye, Midnight Canoe, Mot Dag, Ned, Norway, Null, Ormegard, Ost For Sol, Pål Erik Veseth, Pissing Faun, Pissing Faun (Good Mourning), Simon Skoien, Taake, The Smell Of PowerBar, Torjus Slettsnok, Vestindien, We Are The Lords of Hellfire and we Bring You Fire | Leave a comment

25 syys 2022

Michael Monroe, Hanoi Rocks, Demolition 23. @ Michael Monroe’s 60th Birthday Bash, Jäähalli, Helsinki 23.09.2022

Muutama asia, joiden piti tapahtua not in this lifetime. Eli ei ollenkaan. Numero yksi, Michael Monroen New York-vuosinaan 1993-95 pyörittämä, ja vain yhden albumin jälkeen kuopattu Demolition 23. soittamassa livenä yleisölle noin puolen tunnin setin. Numero kaksi, Michael Monroe ja Andy McCoy samalla lavalla vuonna 2022, ensimmäistä kertaa sitten Hanoi Rocksin toisen tulemisen päätyttyä vuonna 2009. Kolmosena, nähdä Hanoi-rumpali vuosilta 1980-82 jälleen kannujen takana ja vieläpä verrattain erinomaisessa soittokunnossa, ja numero 4, ylipäätään nähdä Hanoi Rocks vuoden 1982 kokoonpanossaan, ensimmäisessä levyttäneessä ryhmittymässään. Kaiken edellämainitun piti olla rockfriikille ja Hanoi-mytologiansa huolella tutkineelle unta vain. Mutta, Michael Monroen 60-vuotisjuhlakeikalla kaikki tuo, ja paljon muuta, oli yhtäkkiä totta.

Paikalla piti olla ajoissa, huhut Helsingin Jäähallin eli Nordiksen painajaismaisen hitaasta nykysisäänotosta olivat kantautuneet itsensä edelle. Nyt kaikki kuitenkin sujui kuin leikki, lähes pysähtymättä sisään. Pukukoodista päätellen kovimmat fanit saapuivatkin ensin ja suuri massa vasta hyvin lähellä ilmoitettua showaikaa, kuinka ollakaan. Silmiin pisti yleisön moni-ilmeisyys, ikiä, ulkomuotoja ja sukupuolia oli enemmän kuin keskivertokeikalla kuunaan, oltiin yhteisellä asialla kaikki, teenangels and outsiders.

Nordiksen yläbaarissa muovituoppi (toki sisältöineen) maksoi 9,80 euroa, ei markkaa, jos nyt muistan pennilleen oikein. Karu muistutus siitä, ettei nyt eletä vuotta 1982. Toisaalta, oluen sai ilman kolme päivää vanhaa sillileipää. Että on tässä eteenpäinkin tultu. Keikkaseuran kanssa totesimme, että tuskin mikään livetapahtuma on jännittänyt näin tavattomasti miesmuistiin. Ei ehkä mikään ikinä, no jaa, Bruce Springsteen ekaa kertaa Suomessa 16.6.2003. Se meni aikoinaan hyvin. Mutta niin meni tämäkin.

Illan avasi Demolition 23. (pisteellä numeron perässä typottuna, rokkipoliisit). Sen aika jäi lyhyeksi grungen ja möyrymetallin noususuhdanteissa, eikä se saanut väännettyä kasaan kuin yhden albumin, sitäkin paremman ja aikaa kestäneemmän toki. Albumi on juuri tullut ulos vihdoin vinyylinäkin, ja kuuluu joka kodin yleissivistykselliseen kulttuuricorneriin. Albumin tuotti Little Steven van Zandt, ja innokkaimmat veikkailivat Stevea (ja myönnän itsekin, myös tyyliin Slashia) ulkomaan yllärivieraaksi Miken juhlailtaan. Ei tullut Steve, ja tavallaan hyvä niin, ei makiaa mahan täydeltä. Demolitionin eponyymi platta on edelleen 28 vuotta myöhemmin yksi parhaista albumeista, joilla Michael Monroe on ollut mukana. Faktahan tämä ei ole, näitä kutsutaan meillä päin mielipiteiksi.

Jimmy Clark, Demolitionin kannuttaja, toimii nykyään Metallican rumputeknikkona, eikä miestä ollut noin vain mahdollista lennättää treeneihin ja juhlakeikalle, eli nyt mentiin viiden biisin setti ydintriolla Monroe, Sami Yaffa ja Nasty Suicide, rummuissa Monroen oman bändin rumpali Karl Rockfist. Joka jälkimmäinen oli ansiokkaasti otttanut haltuun Demolitionin biisit, niistä toki Michaelin keikkojen vakiokalustoa on vaikkapa ”Hammersmith Palais”. On aina yhtä elähdyttävää nähdä tämä Hanoi-trio yhtäaikaa lavalla, ainoa asia mikä Demolition-puolituntisessa ehti häiritä, oli sama kiireen maku, joka leimasi koko iltaa. Ymmärrämme, lavalla käynyttä possea oli paljon, soitettavaa tavaraa yllinkyllin ja kalustovaihdot väleihin, aikaa noin kolme tuntia miinus väliaika, saa suorittaa. Kiireen maun selitys ei kuitenkaan poista kiireen makua.

Demolition 23. oli raaempi, punkimpi ja katutasompi bändi kuin Hanoi Rocks konsanaan, vaikka sekin oli parhaimmillaan kaikkea lueteltua. Illan raskas kokonaissointi sopikin juuri Demolition-settiin ehkä parhaiten. Mutta kun iltaa oli jännitetty ja odotettu ihan liikaa, meni eka puoli tuntia oikeastaan ihmetellessä, että siellä ne nyt on nuo kolme ja taustalakanassa lukee Demolition 23., ja totta tosiaan, siltä tärkeältä levyltähän nää biisit on. Kun oli saanut verenpaineensa jälkipolville kerrottaviin lukemiin, show’n eka osuus oli jo ohi.

Seurasi kuvakavalkadi Michaelin elämästä ja urasta, lapsuudesta viime päiviin, ja sen taustalla soi Michaelin yksin laulama akustinen ”Hammersmith Palais”, jonka biisin tavaton kaiho nousi aivan uusille leveleille. Sitten lavalle otettiin Michael Monroe, miehemme nykyinen bändi, yksi taatusti jopa kovimmista maailmaa kiertävistä. Bändi soitti kuuden biisin otannan Michaelin soolovuosien alkupäästä, ja sanonpahan vaan, että peräkkäin vedetyt ”All Night With The Lights On” ja ”Man With No Eyes” saivat jo miettimään, että millä ihmeen logiikalla ilta tästä enää paranee. Tunnelma lavalla alkoi rentoutua, Makkea ja Samiakin Demolition-setti silminnähden jännitti, mutta omemman matskun parissa koko remmi oli kuin kotonaan. Illan aito syntymäpäiväpoika Steve Conte kävi välillä catwalkilla ulvauttamassa soolon, mutta muuten tämänkin setin tahti oli lähinnä hengästyttävä. Koskettimissa nähtiin ja kuultiin Lenni-Kalle Taipale, ja sanotaan nyt tähän väliin, että ainakin itse olen sen verran puritaani rockfriikki, mitä tulee mytologiaan (tiedättehän), että ei minusta Lennis tai myöhemmin lavalla vieraillut Jenni Vartiainen kuuluneet joukkoon, tai tähän iltaan, maailma on pelkästään hyviä kiipparisteja täynnä. Esiintymisen laadukkuuksiin tämä ei liity, ja on ilmeisen pitkälti vain henkilökohtainen ongelma. Seuraavana päivänä nimittäin useammankin rockjournalistin parta paukahti ja löytyi jos jotakin nillitettävää; Andy väsyi, Gyp löi harhaiskuja, Andyn kitara kirskui metallisesti, mutta yhtään zuurnalistia ei häirinnyt Jenni-Kalle tai ihan vikana biisinä vedetty ”Up Around The Bend”, joka oli aivan jäätävä kaaos, mutta kaiken nähneen toimituskunnan mukaan illan kruunu. Onneksi eri mieltä oleminen on yhä sallittua. Arvostan.

Oli siis ennakkoon jokaisella lipun haltijalla tiedossa, että illan päättää Hanoi Rocks vuosimallia 1982, joka viimeksi oli nähty yhdessä tässä kokoonpanossa Tavastialla 27.7.1982. Tunnelmat eivät olleet tuolloin parhaat mahdolliset, Gyp oli vastikään ladannut Andya nekkuun ja uutta rumpalia Razzlea oli Gypin selän takana ja tietämättä jo koetreenattu bändiin sisään. Mutta onneksi veden tehtävänä on virrata ja ajan kullata muistoja. Parasta antia koko illassa oikeastaan olikin äärimmäisen lohdullinen fiilis elämän jatkumisesta ja anteeksiannon voimasta. Illan suhteessa isoimmat yllätykset itselle, olivat niitä monelle varmaankin suhteellisesti aika pieniä, mutta, ensin lavalle otettiin Costello Hautamäki ja Timpa Laine, ja pienen rumpukalustosäädön jälkeen Lacu Lahtinen. Lavalle asteli myös Dave Lindholm, ja vedettiin Michaelin Dave-cover ”Telephone Bill’s All Mine” eli tokikin ”Puhelinlasku on mun”. Dave soitti yhden biisin ajan kitaraa omassa biisissän ja poistui eleettömästi lavalta, ja kun hänen kohdalleen stagea saapui the one and only Andy McCoy, yhtäkkiä asialla olikin Hanoi Rocks vuosimallia 2001. Itselle illan kanoniassa erittäin merkittävä hetki, oli nimittäin se Hanoi-paluu 2001 henkilönähkääskohtaisesti aika tavattoman kova juttu, vaikka golden days-kokiksesta mukana olivatkin vain Andy ja Makke. Kaivakaapas sivistyskodeissa joskus YouTubesta esiin pikkusuttuinen video, missä juuri tämä remmi vetää Tokyon Budokanin lavalla ”Tragedy”. Itse en pysty sitä katsomaan ilman tippaa öögassa. Mieletön meininki.

Eikä ollut huono nytkään. Costello on koko ajan keikalla, samoin Lacu (Popeda ja nyt myös sleazekunkut Crashdiet), mutta eniten ilahdutti, miten Timpa Laine oli pitänyt itsensä tiukassa keikkakunnossa. Vedettiin ”Obscured”, mutta ennenkaikkea vedettiin yksi Andyn taivasosuuksista, ”A Day Late, A Dollar Short”. Tämä oli kova, kiitos Michael, että kutsuit juhlabileisiin Lacun, Costin ja Timpan. Arvostan, isolla A:lla.

Miehet jälleen vaihtoon, ja nyt Michaelin oli aika rauhoittaa meininkiä lyhyellä (puoli)akustisella setillä. Ensin yksin ”Deadtime Stories”, yksi koko miehemme tuotannon kovimmista biiseistä, sitten Andyn huiman kaunis pianobiisi ”Fallen Star” Taipaleen kanssa, ja vielä monessakin mielessä joukkoon kuulumaton duetto Jenni Vartiaisen kanssa.

Sitten tulta päin, illan pisin slotti, Michaelin oma nykybändi ja katsaus koko sen levytettyyn historiaan. Lavalle saatiin vieraiksi alkuperäinen kitaristi Ginger Wildheart ja myöhemmin hänet korvannut Ruotsin mies Dregen. Jälleennäkemisen ilo ja soiton rentous oli illan kovinta luokkaa, kun nyittiin Gingerin kanssa ”Trick of The Wrist” ja Dregenin kanssa ”Horns and Halos”. Ja kaiken pohjana koko ajan Sami Yaffan takuuvarma jynkky ja Karl Rockfistin tanakka pauke. Väliin synttärilaulu Contelle, ja Makkelle toki myös, vaikka mies täyttikin vuotensa jo kesällä. ”Last Train To Tokyo” oli illan parhaita vetoja ja muistutti siitä, että heti ekalle mahdolliselle Michaelin keikalle on mentävä, ihan ensiksikin periaatteella elämä jatkuu. Ja koska se on yksi laadukkaimpia asioita ulkona tuolla kiertämässä.Kymmenen biisin slotti päättyi Monroe-standardiin ”Dead, Jail or Rock’n Roll”.

Oli tullut aika. Not in this lifetime. Ja sitten kuitenkin. Gyp Casino soittamassa rumpuja, kun Hanoi Rocks ’82 palaa lavalle. Olin jotenkin valmistautunut siihen, että neljä biisiä ja pois. Mutta Hanoi soittikin kokonaisen, ehjän 45-minuuttisen setin, aivan kuten Michael oli pressitilaisuudessa jokunen viikko sitten luvannut. Olin permannolla, lavalta noin 15 metriä, eikä minun korviini osunut Andyn metallisesti kirskunut kitara, enkä minä tullut tänne kuuntelemaan kenties Gypin muutamaa harhalyöntiä. Ensinnäkin, Andyn sitoutuminen muiden rinnalla tähän 45-minuuttiseen illan päätteeksi löi ällikällä, vai onko jotain mitä en vaan tajua? Toiseksi, Jesper Sporre alias Gyp tekee päivätyönsä urheilutoimessa, ja soittaa sivutoimibändeissään pääosin kitaraa, joten kahden (käytännössä yhden) päivän treenillä miehen tanakka ja ainakin 20 metrin päähän yllättävänkin rento philruddmainen kannutus oli ihan vakuuttavaa kamaa, vai onko jotain, mitä en ole ymmärtänyt?

Ilta oli sikäli, treeniaikaan ennenkaikkea suhteutettuna, onnistunut, että eipä vissiin käy faximilet, pagerit ja taskulaskimet sekä pöytäpuhelimet kuumana ympäri maailmaa, että oliko tää oikeasti tässä? Vain Michael on suoraan kieltänyt jatkon, muut ovat olleet lausunnoissaan ympäripyöreämpiä, eikä kyseinen asetelma yllätä yhtään.

Hanoin 9-biisinen setti alkoi ”Tragedylla”, oli ilo todistaa tyylikkäästi fledansa valkaisseen Casinon tanakkaa komppia, mies on tästä joukosta vähiten vuosien mittaan soittanut. Nasse Stenfors pyörittää perhebändiään ja on näitä biisejä muistellut monilla Monroen keikoilla viime vuosina. Rockpoliisisilmälasien läpi katsottuna homma alkoi rakoilla ”Boulevard of Broken Dreamsissa”, mutta ei tänne tultu pilkkua viilaamaan. Jos Andyn summittainen ja sinnepäin-tyyppinen kitaransoitto tulee uutuutena, niin kotiläksyt on huonosti luettu. Jos Andyn sekava spiikkaaminen tulee yllätyksenä, sama homma. Jos kahden päivän treenillä 40 vuoden tauon jälkeen sattuvat pienet virheet käy korvaan, niin kannattaa ehkä opetella soittamaan jotain. ”Malibu Beach Nightmare” ja ”Million Miles Away”, Razzle-kauden ikihitit ja koko bändiä symboloivat klassikot kun oli otettu haltuun, ja niillä setti päätettiin, niin ei ainakaan kotoisessa musacornerissa ole kyennyt ajattelemaan kaiken olevan taas kerran tässä. Lavalla oli kuitenkin aistittavissa hyvä meininki ja kun The Muddy Twins on jälleen kyennyt yhteistyöhön, kannattaako sitä jättää yhteen iltaan?

Hanoin setin päätti ”Up Around The Bend”, jonka ajaksi kaikki lavalla olleet muusikot kutsuttiin takaisin, eli aikamoinen poppoo siis. Biisi soi tunnistettavasti, mutta näytti kaaokselta, yyberöin klassikon jo muutaman kymmenen metriä kauempaa, ei ollut pienintäkään halua liudentaa illan mytologia-arvoa, ymmärrättehän. Vaikka 1979-1985 Hanoi jäikin (suomen kielen sana valitettavasti on alunperin keksitty tätä tapahtumaketjua varten) näkemättä, kertyi vyön alle sentään 4 otantaa 2001-2009, ja nyt tämä, sekä jatkossakin kaikki asiaa sipaisunomaisestikin sivuavat vedot, mille vain ikinä pääsee. Mitäs sitten, kun tämä on nyt nähty? Tämä, jota ei koskaan enää pitänyt nähdä. Sepi Kumpulaisen uusintaa Harvialan Teboilin varaosamyymälän puolella odottelen kovasti, viime keikan missasin työpäivän takia. Ja on tässä vielä paljon nähtävää muutenkin, pakko nähdä-lista on edelleen pitkä kuin million miles. KG

Posted in acoustic, glam punk, glam rock, hard rock, punk, rock and tagged A Day Late A Dollar Short, All Night With The Lights On, Andy McCoy, Bangkok Schoks Saigon Shakes Hanoi Rocks, Boulevard of Broken Dreams, Costello Hautamäki, Dave Lindholm, Deadtime Stories, Demolition 23, Dregen, Dysfunctional, Endangered Species, Fallen Star, Ginger Wildheart, Gyp Casino, Hammersmith Palais, Hanoi Rocks, Heavy Metal Kids, Helsinki, Horns and Halos, I Live Too Fast to Die Young, Jäähalli Helsinki, Jenni Vartiainen, Jesper Sporre, Jimmy Clarke, Karl Rockfist, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Lacu Lahtinen, Lenni-Kalle Taipale, Little Steven, Malibu Beach Nightmare, Michael Monroe, Michael Monroe 60th Birthday Bash, Million Miles Away, Missä muruseni on, Motorvatin', Nasty Suicide, Nights Are So Long, Not Fakin' It, Nothing's Alright, Obscured, One Man Gang, Oriental Beat, People Like Me, Puhelinlasku on mun, Razzle, Rich Jones, Sami Yaffa, Sensory Overdrive, Shakedown, She's No Angel, Steve Conte, Steven van Zandt, Telephone Bill Is all Mine, Timpa Laine, Twelve Shots on The Rocks, Two Steps From The Move, UK Subs, Up Around The Bend, You Crucified Me | Leave a comment

15 heinä 2022

1 Comment

Michael Monroe Trio @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 14.07.2022

Michael Monroe kiertää tänäkin kesänä ahkerasti bändeineen Suomea, ja maailmalla Eurooppaa nyt vähintäinkin, ihan just äsken porukka oli Alice Cooperin supportina sivistyseuroopassa ja Guns’n Rosesien lämppärinä valtavan lontoolaisyleisön edessä. Taannottaisilta kesiltä on tuttu se systeemi, että kun bändin kitarapartio asuu a) Torontossa (Rich Jones) ja B) New York Cityssa (Steve Conte), niin kun Euroopan vedoilla on vain muutama välipäivä, on selvää ettei herrojen kannata lentää kotiin, eivätkä sitä ehtisi tekemäänkään. Soittaja on soittaja vain soittaessaan, siksi nerokasta onkin ollut virittää tien päälle välipäivinä tekemistä ja virikettä tarjoamaan Michael Monroe (acoustic) Trio. Kuluneen viikon arkipäiville jäi juuri sopiva väli soittaa pari vetoa Jyväskylässä sisävesilaivalla, ja saapua myymään liiteri täyteen torstaiehtoona Hämeenlinnan ainoalla oikealla rokkiklubilla, Suistolla.

Tulin edellisviikolla muuttaneeksi, ei, ei New Yorkiin, vaan Hämeenlinnan alakaupunkiin, ja näinmuodoin Suistosta tuli entistäkin enemmän kotiklubi. Nyt kaupungissa aivan korvaamatonta kulttuurityötä tekevä rokkikivijalka on kävelymatkan päässä, ei tarvitse siepoa keskibischoshofenia atomikello vasemmassa ja alkometri oikeassa kädessä, ja ennenkaikkea, voi nähdä laadukkaasta tarjonnasta mitä vain mieleen tulee, mukavuusalueidenkin rajamailla, ja mihin vain ikinä aikataulut venyy. On sanottava, että Suisto elää uuden promoottorinsa (Olli Vartiainen, ex-Retkibanaani) myötä erittäin kovaa uutta tulemista (taloushaasteiden ja panepidemian jälkeen), ja siksi jokainen loppuunmyyty ilta täällä ilahduttaa erityisesti. Nytkin loppukesän ja syksyn ohjelmisto on jo sellaista, että ei tulisi mieleenkään perihämeenlinnalaiseen tapaan valittaa ja märistä. Epidemian jäljiltä Suistolle on etabloituneet myös huomattavasti entistä sivistyneemmät soittoajat, toivottavasti jäädäkseen.

Michael Monroe Trio asteli lauteille hieman jälkeen iltayhdeksän ja aloitti noin euro ja neljäkymmentä kellottaneen settinsä komeasti Demolition 23.-hitillä ”Hammersmith Palais”. Iltaa leimasi soittamisen ilo ja hillitön trion (todennäköisesti myös koko Monroen sähköisen bändin) sisäinen huumori, josta sai kiinni juuri, kun tuntui että nyt ei saa yhtään kiinni. Hauskaa oli, sekä triolla että Suiston loppuunmyyneellä yleisöllä. Ja voin kertoa, että lomakaudella ja torstai-iltana ei ole itsestäänselvää näillä hoodeilla, että klitsu on innostunutta jengiä täynnä. Toki Michaelia tullaan katsomaan kauempaakin, se selittää osan.

Monroelta bändeineen on ulkona tuore albumi, ”I Live Too Fast to Die Young”, ja siltä toki muutama styge on sähköiseen settiin otettu. Mutta kiekko on sen verran rajumpi rockpaketti, että jotenkin vanhempi katalogi soveltuu paremmin akustisiin versiointeihin. Ja kun näitä keikkoja ei käsittääkseni hirveästi ehditä treenaamaan, on vanhassa ja jo tutussa vara parempi. Ja äärihuolella valituissa covereissa tietenkin, ja yllättäen olikin niin, että tällä kertaa trion iltapuhde oli silkkaa covereiden juhlaa.

Erittäin puiden takaa alkanut Ramones-biisi ”Poison Heart”, yksi maailman hienoimmista popralleista, oli jotenkin Michaelin tunteikkaasti tulkitsemana ja sanomaltaan kovin ajankohtaisena, yksi illan kohokohdista. Tai Ramonesista puheen ollen, Dee Dee Ramonen Michaelille vähän ennen kuolemaansa lahjoittama, huikea ”Under The Northern Lights”. Ja kun käytännössä kaikkiin biiseihin toimitettiin kolmiääniset stemmat ja kun kolmen kitaran voimin mentiin ns. kasettisoundeilla, oltiin laadun äärellä. Moni biisi lähti hulvattoman skeidanjauhuun jatkeena, vitsinä, niinkuin vaikkapa Ramones-hitti ”Rockaway Beach” tai Hurriganesienkin tunnetuksi tekemä ”Do You Wanna Dance”. Tällaisia keikkoja lisää, missä ei tarvitse vetää otsa sellaisilla kurtuilla, että mahtuu pajavasaran varsi väliin, vaan soittamisen ilon ja työntekemisen riemun kautta. Hurriganeseista puheen ollen, ”I Will Stay” oli tänään toiseksi paras koskaan kuulemani veto kyseisestä klassikosta, lähti jotenkin todella hereästi, vaikka Monroe Band on toki harva se keikka vetänyt stygeä sähköisestikin. Se paras versio? Kauan sitten Ganes-elokuvan kuvauksissa puolentoista metrin päästä nähtynä, kun Olavi Uusivirta eläytyi hausjärveläisellä tanssilavalla Cisse Häkkisen rooliin.

Yksi Hanoi-raitakin oli toki pakollinen soittaa, ja se oli tänään akustiselle triolle mainiosti soveltunut ”Don’t You Ever Leave Me”, ja olihan se Hanoi-raita tavallaan myös ”Lightning Bar Blues”. Eli ei epäilystäkään, Monroen soolotuotannon ulkopuoliset vedot olivat tämän trion toimituksessa ylivoimaisia, ja ymmärtäähän tuon, tuttua ja itsekirjoitettua viime vuosien matskua on ehditty veivaamaan jo aika tavalla. Joskin on heti sanottava, että toki ”Ballad of The Lower East Side” ja ennenkaikkea yksi Monroen soolovuosien kaikkein (itselleni) merkittävimmistä biiseistä, ellei merkittävin eli ”All You Need”, soivat nekin todella raikkaasti.

Intiimeissä meinigeissä kun oltiin, yleisökin sai vapaasti huudella toiveitaan, you name it, we play it. Joku jantteri toivoi kovasti biisejä Michaelin ”Life Gets You Dirty”-albumilta, Makkonen arvosti kovasti ja kertoikin projektina olevan kyseisen platan uudelleenmiksauksen. Tokikaan albumin raitoja ei oltu tälle triolle harjoitettu, mutta niinikään yleisön toiveista lähti esimerkiksi pikku epäröinnin ja emminnän jälkeen Demolition 23.-raita ”You Crusified Me” aivan mallikkaasti. Oma toiveeni olisi ollut, mikäli huutelijasmiehiä olisin, ”Deadtime Stories”, mutta ei se olisi sopinut illan iloluonteiseen henkeen. Muutama encorekin vaadittiin ja saatiin, Steve Conte aloitti ”Bad Moon Risingin” ensin liian hitaalla temmolla ja sai hetulanheitto-osuudessa syytteen papparaisuudesta, mutta sitten se oikea tempokin löytyi, ja siihen kylkeen vielä ja tietenkin Eddie and The Hot Rodsien ”Do Anything You Wanna Do”, joka muuten soi myös ”levylautaselta” viimeisenä biisinä juuri ennenkuin bändi astui lavalle, sekä tietenkin ”Up Around The Bend”, joka kirvoitti jo hämptonilaisyleisöstä ihan yhteislauluakin.

Lisää tämmöistä, maailmanluokan pop-peijoonia ja peijoonittaria kotiklubi Suistolle ja lisää keikkoja, joilla kaikki on mahdollista, mikä tahansa voi olla seuraava biisi ja missä yleisö on osa show’ta ilman kiusallisuuden pienintäkään häivää. KG

Posted in acoustic, glam punk, glam rock, hard rock, punk, rock and tagged All You Need, Bad Moon Rising, Ballad of The Lower East Side, Blackout States, Dee Dee Ramone, Demolition 23, Do Anything You Wanna Do, Do You Wanna Dance, Don't You Ever Leave Me, Hammersmith Palais, Hanoi Rocks, Hämeenlinna, Horns and Halos, I Live Too Fast to Die Young, I Will Stay, John Fogerty, Johnny Thunders, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Life Gets You Dirty, Lightning Bar Blues, Michael Monroe, Michael Monroe Trio, Not Fakin' It, One Man Gang, Poison Heart, Ramones, Rich Jones, Rockaway Beach, Steve Conte, Suisto-klubi, Under The Northern Lights, Up Around The Bend, You Crucified Me

14 kesä 2022

Iggy Pop (us) @ Kulttuuritalo, Helsinki 12.06.2022

Olen kerran ollut äärettömän lähellä törmätä Iggy Popiin, ja päästä jutustelemaan niitänäitä punkin kummisedän kanssa. Nimittäin 9.syyskuuta 2007 Helsingin Hotel Kämpin spa-osaston turkkilaisessa saunassa. Iggy valmistautui eukalyptushöyryissä rentoutuen The Stoogesien viimeiseen Suomen-keikkaan, ja itse rentouduin samaisissa höyryissä miettien, miksi ihmeessä en itse ole menossa kyseiselle keikalle. Muutama kymmenen sekuntia erotti kohtaamisesta, kertoi sattumoisin paikalla ollut, Iggyn ääritimmin hahmon kylpylän pukuhuoneessa bongannut tuttu. Syyskuun 9.päivästä 2007 lähtien olen etsinyt tiilaisuutta nähdä Iggy Popin, mieluiten siinä roolissa mistä mies parhaiten tunnetaan. Rocktähtenä, livenä, keikalla.

Kesäkuun 12.päivänä 2022 koitti tilaisuus, Helsingin Kulttuuritalon permannon kakkosrivillä (kyllä, aikainen ja valveutunut lipunostaja löytyy harva se veto ihan sieltä edestä). Tuskin olin ainoa arvuuttelija, olisiko tämä puolestaan Iggyn soolouran viimeinen keikka Suomessa? Moni merkki Kultsan illassa viittasi jopa siihen, että ei välttämättä. Ensinnäkin, Iggy Pop on virein, energisin, ja tekee mitä tahtoovin 75-vuotias, jonka olen lähes millään elämänalueella bongannut, rocktähdistä puhumattakaan. Lisäksi Iggyn 7-henkinen, ja toki maestroa puolet tai enemmän nuorempi bändi symboloi jotenkin vielä viimeisen uuden alkua, kaikkea ei ole nähty. Semminkin, kun Popin viimeisin studioalbumi ”Free” (2019) edustaa jazz-ja ambientsävyineen kokeilevampaa osastoa, vielä uuden etsintää. Iggyn erittäin kovaan kiertuekokoonpanoon on ”Free”-sessioista saatu mukaan kitaristi Sarah Lipstate, alias Noveller, sekä trumpetisti Leron Thomas.

Kulttuuritalolle, tai kävijöiden kesken Kultsalle, on aina astuttava pikku varauksella. Viime aikoina mestoilla on tullut nähdyksi pelkkää laatua, mutta kuten miljoonasti olen todennut, ei Kultsaa ole rockin soittoon aikoinaan suunniteltu. Iggy Popin keikka-iltana fakta jälleen muistutti itsestään. Paikkahan on legendaarinen, täällähän Iggykin ensimmäisen Suomen vetonsa soitti vuonna 1978. Muutama vuosikymmen on ollut kuitenkin aikaa kehittää Kultsan soundia äänekkäämpääkin soittamista palvelevampaan suuntaan, mutta vähän on tapahtunut. Ymmärrämme historia-arvot jne., mutta yli 60 vuotta sirinää ja kihinää on pitkä aika, monta hukattua mahdollisuutta. Kyllä Iggyn keikalla biisit tunnisti, mutta laulusta ja spiikeistä sai jo huonosti selvää, eikä sokeampi ihminen ehkä edes olisi tiennyt kosketinsoittimien läsnäolosta lavalla. Ja kun 1400 ihmistä ei vaan mahdu jonoon sille kahden metrin levyiselle permannon kaistalle, jolla sali kuulostaa asiallisimmalta, niin noin 1380:n on oltava siltä sivussa. Ja tänäänkin koko permanto olisi mainiosti voinut olla seisomakatsomoa, ei Iggyn fanikunta nyt niin osteoporoottista ole. Päinvastoin, Iggy järkkäsi sellaiset ceccerit, että iso osa jengistä tanssi ja jorasi, jonka toiminnan tiellä ei nyt olleet kuin ne tuolirivit. On myös mainittava, että paitsi soundi, myös turvahenkilöstön toiminta oli beatlemanian ajoilta. Iggy suhtautui muutamaan lavalle nousseeseen amatööristemmalaulajaan erittäin rennosti, henkilökunta ei.

Itse keikka? Pelkkää juhlaa. Valot sammuvat täsmälleen klo 21.00 ja kitaristi Sarah Lipstate aloittaa homman soundscapella, guitarscapella, ”Free”-albumin hengessä, jolla kiekolla toimi Iggyn tärkeänä kumppanina, myös sävellyshommissa. Ensimmäinen koko bändin voimalla höyryttävä biisi on ”New Values”-albumin (1979) ”Five Foot One”. Tänään soitetaan niin isolla volyymilla ja isolla orkalla, että pian on selvää, että näillä soundeilla tullaan pitkälti menemään. Ja toki, jos laittaa kotoisassa musacornerissa soimaan vaikkapa Iggyn ”Live In LA ’73”-platan, niin tämähän kuulostaa hififirman kuunteluhuoneelta, mutta eipä tässä kai kukaan vertailua sinänsä kaipaa. Tuoreimman levyn ”Loves Missing”-tulkinta osoittaa, että Iggy on edelleen erinomaisessa laulukunnossa. Ja kyllähän pomppuisa askel kantaa muutenkin mukavasti lavan laidalta toiselle, Iggy hyppii, nyrkkeilee, poseeraa tutusti ja turvallisesti, välillä mikrofoni jöpöttäen tutusti ja turvallisesti housunkauluksessa. Siinä etumuksella, olikohan se Iggy joka tämän keksi, kun laulumikeistä tuli langattomia? Ainakaan Gene Simmons ei ole tätä temppua yrittänyt omia, vai onko ollut liian kiireinen omimaan niitä muita, mene tiedä? Iggy poseerauksineen on, kuten keikkaseurani kanssa toteammekin yhteen ääneen, yksi karismaattisimmista julkisista henkilöistä, jonka kanssa on samassa tilassa oltu. Ja hei isi, mitä se on se kehopositiivisuus? Käydäänpä Iggy Popin keikalla, helpompi selittää.

Ensimmäinen The Stooges-hitti ”T.V. Eye” räjäyttää pankin. Ikäänkuin Iggy Pop ei olisi tehnyt yhtä rockhistorian uljaimmista ja monipuolisimmista soolourista, mutta ymmärrän toki. Setti jakaantuu tänään(kin) springsteenmäisesti kahteen osaan, tulkintatavasta riippuen Iggy soittaa seitsemän encorea. Ensimmäisen setin melkeinpä komein hetki on (levylläkin) pitkä ja harras ”Mass Production”, Iggyn ekalta omalta albumilta, David Bowien tuottamalta ”The Idiotilta”. Mutta ei voi mitään, oman pankin räjäyttää kuitenkin biisikaksikko ”Lust For Life” ja ”The Passenger”, huomaan itsekin diggailevani iänikuisesti vanhoista biiseistä. Tänään Iggyn kaikki klassikot saavat kuitenkin uutta eloa ison bändin isolla soundilla toimittamana. Jos The Stooges olikin, Iggya lainaten, ”dirty poor band”, tämä ei ole. Illan dramaturgiassa oikeastaan Stooges-hiteistä ”Death Trip” löytää heikoimmin paikkansa, muuten settilista on erittäinkin mietitty, asiaa tukee se, että ”Free”-albumilta soi peräti neljä raitaa. Aika moni tämänikäinen artisti tekee euron jäähdyttelyalbumin viimeisimpänään, ja soittaa siltä pakollista yhtä raitaa puolihäpeillen. Mutta Iggy on ylpeä tuoreimmasta tavarastaan, eihän sitä muuten kannattaisi enää tehdä.

Ensimmäinen setin puolikas päättyy 13 biisin jälkeen Stooges-raitaan ”I Wanna Be Your Dog”, jossa Iggy saa täydeltä kultsalliselta lauluapua oikein olan takaa. Tässä vaiheessa keikkaa on kulunut 57 minuuttia, joten on selvää, että takaisin ne tulee. Tauko on lyhyt, ja se katkaistaan ”Sister Midnightilla”, huomaan diggailevani Iggyn vanhaa tuotantoa. Viimeisimmän levyn ”James Bond” ei voisi enempää olla kuin Sparks-kynästä ja olisi voitu kuulla täällä jo reilu kuukausi sitten. Silkkaa sparkamaisuuttaan ja tavatonta yksinkertaisuuttaan se on hieno paluu Iggyn varhaisuuteen, vaikka tuoreehko biisi onkin, sinne proto punkin aikoihin, kun koko punk-asiaa ei oltu edes keksitty. Ja jos ajat ennen punkia ja Iggyn iso osuus siellä, kiinnostelee enemmänkin, niin eipä vissiin kannata tutustua ”Please, Kill Me”-opukseen. Joka on toki jo ysärillä koottu, mutta kirjasta on asiallisia uuspainoksia ja päivättyjä versioita suomeksikin.

Iggy esittelee bändin, mutta kiitos illan soundin, ei siitä oikein selvää saa. Mutta kahdella kitaralla, kiippareilla ja puhallinsektiolla ryyditettynä bändi käy tänään kuin iso kone, loppua kohden yhä isompi kone. Stooges-hiteistä kuullaan vielä ”I’m Sick Of You” ja jälkimmäisen setin huippuhetki on hieman yllättäen saksalaisen Neu!:n katalogista poimittu krautcover ”Hero”. Ja tottakai, tunti ja 36 minuuttia kellottava huikea myllytys päättyy kuten niin usein, ellei aina: ”Search and Destroy”. Bändi jauhaa ilon kautta isollaan, trumpetti ja vetopasuuna sivaltavat terävästi, tunnelma on enemmän kuin katossa, soundipuolikin haittaa juuri tässä biisissä enää minimaalisen vähän, tämän kuuluukin kuulostaa rujolta, tämä on ”Search and Destroy”. Encoreita ei soiteta, tai tavallaan niitä tuli jo seitsemän. Iggy elää vielä, Iggy palaa vielä. Olipa hyvä Iggy törmäillä näin keikan merkeissä. Niinkauan kuin asiaa hoidetaan tällä tasolla ja tavalla, ei paljon jauhetusta rock’n rollin kuolemasta kannata olla juurikaan huolissaan. KG

Posted in hard rock, proto punk, punk, rock and tagged Death Trip, Endless Sea, Five Foot One, Free, Gimme Danger, Glow In The Dark, Hero, I Wanna Be Your Dog, I'm Sick of You, Iggy Pop, James Bond, keikka-arvio, Keikkaguru, konserttiarvio, Kulttuuritalo, Live In LA '73, Loves Missing, Lust For Life, Mass Production, Neu!, Nightclubbing, Noveller, Please Kill Me, Run Like a Villain, Sarah Lipstate, Search and Destroy, Sister Midnight, T.V. Eyes, The Passenger, The Stooges, Zombie Birdhouse | Leave a comment

26 heinä 2021

Michael Monroe, Sami Yaffa & Linde @ GLivelab, Tampere 25.07.2021

Se otti yli 17 kuukautta, toisin sanoen 515 päivää, että maailmanlaajuisen epidemian hiukan liudennuttua ja Suomessakin osittain ja varsinkin viime kuukausina jo pahasti mielivaltaisten kokoontumisrajoitusten hellitettyä, oli vihdoin aika päästä elävän populäärimusiikin pariin. Keikalle. Rockshow’n äärelle, kanssaihmisten ympäröimänä. Asian tärkeys ei tokikaan päässyt jäkitys- ja linnoittautumiskuukausina unohtumaan, kaipuu keikoille oli koko ajan vuorenkorkuinen. Edellinen oikean artistin näkeminen löytyi kalenterin kulmaan merkittynä siis kohdasta helmikuu 2020. Oli jo aika. Toivotaan myös, ettei vastaavaan kärvistelyyn tarvitse lähivuosina ja koronan seuraavien syksyjen jatkoaaltojen aikana enää palata. Kunnian keikattoman korpivaelluksen katkaisemisesta sai itse Michael Monroe, joka tällä kertaa tuli nähdyksi erittäin mielenkiintoisesti spesiaalilla triokokoonpanolla.

Michael Monroen edellinen albumihan oli aivan jäätävän kova ”One Man Gang”, yksi koko miehemme Hanoi Rocksin ulkopuolisen tuotannon kovimpia rieskoja. Levy julkaistiin lokakuussa 2019, juuri ennenkuin Kiinassa alettiin laskea maailmalle madon, ei, lepakonlukuja. On selvää, että levyn varsinkin maailmanpromo jäi kesken, bändin ulkomaalaisvahvistukset joutuivat lukituksi kotimaihinsa ja kaikki muukin covidista seurannut yleisapeus on meille jo nyt niin tuttua. Kesällä 2020, kun Suomi avautui ujosti ja hetkellisesti kuin simpukka helteellä, Michael päätti tehdä jotain, ammattimuusikon on soitettava ollakseen ammattimuusikko. Michael kokosi trion, jossa itseoikeutetusti mukana oli tietenkin bändin suomijäsen Sami Yaffa bassossa. Kitaraan saatiin Hanoissakin ansiokkaan stinttinsä soittanut Costello Hautamäki. Tämä trio jäi, kuinka ollakaan, näkemättä. Nyt oli paikattava asia. Popedan aktivoiduttua omille keikoilleen, ja Costellon soitettua ahkerasti myös soolokeikkoja, oli kitaraan hyvässä hengessä vaihdettava miestä. Pestin sai entinen HIM-mies Linde Lindström.

Monroe oli kumppaneineen soittanut iltapäivällä klo 16 alkaen jo ensimmäisen setin GLivelabin lavalla, lämmitellyt siis itse itseään. Ratkaisuun oli päädytty, kun klubin kapasiteetti oli jouduttu rajoittamaan puoleen normaalista, ja vieläpä niin, että kaikille piti löytyä pöydällinen istumapaikka. Mutta mikäs siinä, kumpikin veto myi ennakolta loppuun, joten Livelabille ilta lienee ollut jokatapauksessa plusmerkkinen. Illan veto, alkaen klo 21, myös striimattiin ympäri maailmaa. Ja kun striimiyleisöä aamuöisessä Japanissa ei tohdi odotuttaa, alkoi keikka melkolailla täsmälleen sovitusti. Ja kellotti tunti parikymmentä, aivan kuten iltapäivälläkin. Paitsi, että erittäin maukkaista covervalinnoistaan aina tunnettu Monroe soitti miehineen ekassa setissä mitä ajankohtaisimman Irwin Goodman-vetäisyn, ja ihan suomeksi siis, ”Haistakaa paska koko valtiovalta”. Olisin halunnut olla paikalla. Ehkäpä kyseinen styge olisi ollut kuitenkin Aasian fanille vaikea ymmärtää ja niellä. Hyvä Michael! Olen pitkälti samaa mieltä, etenkin edellisen ja nykyisen kulttuuriministerin lapsenkasvoinen sössöttäminen alkoi kevään korvalla riipiä hermoja niin, että sen muistaa yhtä pitkään kuin koko muunkin lockdown-masiksen.

Illan settilista oli trion aiemmilta keikoilta tuttu, vain järjestystä vaihdellen. Tampereella avattiin upealla biisikaunokilla, Dee Dee Ramonen Michaelille henkilökohtaisesti lahjoittamalla, yksinkertaisesti järjettömän hienolla ”Under The Northern Lights”lla. Ja tapahtumien kulkuhan meni niin että Michael soitti akustista teräskielistä kitaraa ja paikoin tutusti huuliharppua, Sami sähköbassoa ja Linde tietenkin sähköistä kitaraa. Sami pääasiassa hoiti stemmalaulajan virkaa, vaikka Lindellekin oli mikki viritetty. Michaelin tekemisten yhdeltä kirkkaimmista kausista, New Yorkin aikojen Demolition 23-bändiltä (jossa Sami ja Nasty Suicide Hanoi-miehistä siis olivat mukana) soitettiin peräti kolme raitaa, ja vieläpä asianmukaisesti peräjälkeen: bändikeikoilta kovin tuttu ”Hammersmith Palais”, tänään hiukan alennetulla temmolla soitettu ja puoliakustisuudesta upeasti hyötynyt ”You Crusified Me”, sekä omaan kuvitteelliseen toivepahviplakaattiini jokaisella Makkos-keikalla kirjoitettu ”Deadtime Stories”. Jälkimmäinen oli yksi koko illan sykähdyttävimmistä vedoista, soi todella komeasti, ja Linde Lindström luukutti vieläpä äärityylitajuisen soolon. Kaihon kautta. Michael muisti nytkin omistaa biisin edesmenneelle ystävälleen Johnny Thundersille.

Viimeisimmän albumin eka sinkkubiisi ”Last Train To Tokyo” lähti sekin mallikkaan vapautuneesti, ja muutenkin koko tätä triotouhua on leimannut ilo, soittamisen riemu, ja yleisöön asti välittyvä fiilis siitä, kuinka mahtavaa on soittaa kieltolain rauettua taas ihan ihmisille, ei ainoastaan treenikämpän seinille tai kylmille striimikameroille. Jotka muuten Tampereen GLivelabissa on nerokkaasti upotettu seiniin ja kattoon. Ei tarvitse kameramiesten kiusaantua ja kokea olevansa tiellä, eikä yleisön kokea olevansa kuvassa. Ja tähän väliin, kun puheeksi tuli, olen Michaelin eräänkin välispiikin kanssa täsmälleen samaa mieltä. Tampereen GLivelab on jotain, mitä on odotettu kieli aivan legendaarisen pitkällä; Suomen todennäköisesti paras rokkiklubi. Vihdoinkin mesta, jossa kaikki tai miltei kaikki on viimeisen päälle mietitty. Maailmallakin jonkin verran keikkamestoja nähneenä on tullut pohdittua, millaisen täydellisen rockvenuen voisi nappia painamalla loihtia. Nyt sitä nappia on Tampereella painettu. Käykää kokemassa. Kannattaa kauempaakin. Joka puolelta klubia näkee, puhelimen applikaatiolla voi tilata bischoshofenin pöytään jos lonkkaa aristaa tai ei vaan jaksa vääntäytyä eli jonottaa, soundi on maailmanluokkaa, yläkerrassakin on pöytiä, henkilökunta ystävällistä, mestan sijainti kuumista kuumin Tammerkosken rannalla, ja vanhateollisen tiilirakennuksen tunnelmaa ei ole onnistuttu sitäkään pilaamaan. Aion palata, GLivelab on uusi suosikkiklubini. Ja ohjelmistokin on hyvää luokkaa, kansainvälisten matkustusrajoitusten purun jälkeen timanttia. Amen.

Hetkessä elämisen tärkeyttä on tässä opiskeltu erityisluokalla viimeiset puolitoista vuotta, ja siihen Michael välispiikissään viittasi, kun sanaili sisään The Grass Roots-coverin ”Let’s Live for Today”. Jonka tunnetusti Popeda esittää nimellä ”Onhan päivä vielä huomennakin”. Siinä samassa Sami bongasi parvella keikkaa seuranneen Popedan (ja siinä samalla ex-Hanoi Rocksin) kaksikon Costello ja Lacu Lahtinen. Yleisö antoi Tampereen miehille isot ablodit, ja Costia vaadittiin lavallekin, mutta kyllähän sen jo lavan ylöspanostakin näki, ettei vierailijoita kannata henkeään pidätellen odottaa. Joku toinen kerta. Tammikuussa menetetylle Samin entiselle New York Dolls-bändikaverille Sylvain Sylvainille omistettiin rocklegendan itsensä kirjoittama ”Medicine Man”. Illan komeimman vedon titteliä jäi kantamaan niinikään cover. Graham Parkerin ”Get Started, Start a Fire” ei ehkä ollut yleisölle entuudestaan tuttu, mutta hienosti upposi. Trio soitti sen pitkänä ja hartaana keikan myöhäiskeskisuvantona, ja Linde nykäisi illan komeimman soolon. Bändikeikoiltakin tuttu, Suomen kansalliskanoniaan kuuluva ”I Will Stay” oli jo tuttuudessaankin hiukkasen jäähdyttelybiisi, mutta illan ensimmäinen Hanoi-raita ”Don’t You Ever Leave Me” sähköisti tunnelmaa ja alalattialla nähtiin jo merkittävää istuallaan joraamista. Väliin ”Ballad of The Lower East Side” ja sitten lisää Hanoita, ”Motorvatin”, johon Sami toimitti ansiokkaat stemmat. Rumpujen puute ei edes näissä nopeammissa rokettirolleissa häirinnyt. Jos tarvetta ilmeni, Sami jynkkäsi vähän alempaa ja kovempaa. Viimeistään siinä kohtaa, kun varsinaisen setin päätteeksi Linde Lindströn ulvautti ”Up Around The Bendin” umpi-ikonisen kitaraintron käyntiin, alkoi 515 keikattoman päivän hapan muisto liudentua. Elämä jatkuu, keikoille pääsee taas. Koronarokotteet tuntuvat toimivan, ja kun syksyn mittaan saadaan edes suomalainen laumasuoja aikaiseksi, voi täällä omemmassa kuplassa operoida suhteellisen säädyllisesti. Toivottavasti. Nyt on sitäpaitsi mahtava etsikkoaika käydä rästiin jääneiden kotimaisten artistien keikoilla, kun ulkomaan eläviä vielä vajaalla sykkeellä maahan saadaan. On aika tukea kuukausikaupalla ilman töitä ja tukea olleita ammattimuusikoita, keikkajärjestäjiä ja rockluolia. Varmistaa, että edes niillä, jotka selvisivät yli, olisi jatkuvuutta.

Yleisön pyynnöstä Michael, Sami ja Linde palasivat vielä verhojen takaa lavalle ja kuultiin tutusti kaksi encorea. Maulla valituista covereista puheen ollen, kuultiin Iggy Popin ”Brick by Brick” samannimiseltä albumilta vuodelta 1990. Matkalle mutusteltavaksi jäi viesti viimeisestä biisistä, Eddie and The Hot Rods ”Do Anything You Wanna Do” alias Pelle Miljoonan ”Lähdetään kiitämään”. Ja niin me lähdettiinkin. Loppukummarrusten jälkeen homma oli paketissa. Hieno ilta, ja vieläpä henkilökohtaisena syntymäpäivänä. Lahjavalinta itse itselle meni ihan nappiin, saaja tykkäsi. Pitänee muuten taas alkaa käymään keikoilla. KG

Posted in glam punk, glam rock, livestream, pub rock, punk, rock, rock'n'roll, Uncategorized and tagged Ballad of The Lower East Side, Costello Hautamäki, Deadtime Stories, Dee Dee Ramone, Demolition 23, Do Anything You Wanna Do, Don't You Ever Leave Me, Eddie and the Hot Rods, Get Started Start a Fire, GLivelab Tampere, Graham Parker, Haistakaa paska koko valtiovalta, Hammersmith Palais, Hanoi Rocks, HIM, Irwin Goodman, Johnny Thunders, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Lacu Lahtinen, Last Train to Tokyo, Lähdetään kiitämään, Let's Live for Today, Linde Lindström, Medicine Man, Michael Monroe, Nasty Suicide, New York Dolls, One Man Gang, Onhan päivä vielä huomennakin, Pelle Miljoona, Popeda, Sami Yaffa, Sylvain Sylvain, The Grass Roots, Under The Northern Lights, Up Around The Bend, You Crucified Me | Leave a comment

22 touko 2020

Slaveriet (swe) ”Skuldfri”-livestream @ Studio Skogsbrynet, Mariestad, 22.05.2020

Ruotsalaiset ei ehkä ole maailman johtava kansakunta panepidemian hallinnassa, mutta melodisen punkin saralla maa on maailman parhaita, ollut aina. Ei tätä nyt niille kuitenkaan tarvitse kertoa. Punkin (ja toki metallinkin) laji kuin laji, niin ruotsalaiset on aina ylivoimaisia, sieltä tulee tänäkin päivänä maailman parhaat hardcore-ryhmät, crust-bändit ja melodinen, kitaravetoinen ajo. Ja ne penteleet saavat punkmusiikkinsa kuulostamaan äärihyvältä peräti kotikielellään.

Viime viikkojen livestreamien parhaaksi lähteeksi on osoittautunut GigsGuide-sivusto. Koronaeristyksen alussa seuraamani StageIt-alusta tuotti pitkässä karanteenissa pettymyksen, alkoi tulla korvista ulos puhelimella kuvatut nainen ja kitara / mies ja kitara-vedot makuuhuoneissa, olohuoneissa, käytävissä, sohvilla, pihakeinuissa. Meni monotoniseksi, vaikka monia hienoja lauluntekijöitä tulikin diskoveerattua. GigsGuidessakin voi eksyttää itsensä pahasti. Jos illan artistin kohdalla lukee Radiohead, henkeään ei kannata alkaa samalla sekunnilla pidättämään. Koronarajoitusten takia kyse on useimmiten bändien nokkahahmojen akustisesta puolituntisesta sieltä omasta, mainitusta makuuhuoneesta. Ei näillä rajoituksilla kasata bändejä noin vain yhteen soittamaan streameja. Ei pidä siis antaa sivuston hehkuttelun tai promokuvan hämätä. Tätä aikaa eletään nyt, ja toivottavasti pian päästään ihan oikeillekin keikoille. Merkkejä on jo ilmassa, mutta loppukesään pitänee odotella.

GigsGuide-sivuston kautta löytyi, ihan klassisella intuitiolla tietenkin, ruotsalaisen tuoreehkon punkbändi Slaverietin suora lähetys. Se toteutettiin neljällä kameralla bändin kotikaupunki Mariestadin (just se sama Mariestad, jossa on yksi Ruotsin parhaista isoista panimoista) Studio Skogsbrynetista, samasta mestasta, jossa bändi oli äänittänyt kuluvana vuonna ilmestyneen esikoisalbuminsa ”Skuldfri?”. Yleisöä ei studiossa tietenkään ollut, ei edes Ruotsissa, mutta bändi äityi ihan hauskaan ja rentoon huuteluun miksaustiskin kanssa, paikoin tuli edes olo, että on siellä sentään joku jolle soittaa.

Kompaktin iltapuhteen idea oli soittaa esikoisrieska kannesta kanteen, alusta loppuun. Niin puhde myös eteni. Niin muodoin veto alkoi mainiolla ”Ett enda val”-nykäisyllä, jonka bändi on lohkonut myös singlejulkaisuksi. Missä tätäkin bändiä on pidetty? Vakankos alla? Miksi näistä(kään) ei ole voinut kuulla aiemmin? Slaveriet on kvartetti, kolme jantteria ja viehättävä, tiukassa nahkatopissa ja lyhyessä skottiruutuhamosessa esiintynyt Loppen laulussa. Naispuolinen solisti erottaa jo bändin kymmenien, tai satojen joukosta. Ruotsissa riittää bändejä Asta Kaskin ja Tysta Marin vanavedessä, ja siinä vanavedessä kun uidaan, ei kehdata tehdä kovin huonoja biisejä. Slaverietinkaan esikoisella ei ole yhtään oikeasti läyhäistä väliraitaa. Eniten Tysta Marin suuntaan kumartaa rätväkkä ”Iskall Grav”, jonkanimistä crustbändiä jos ei vielä svedupettereillä ole, niin olisi aika perustaa. Loppen osaa oikeasti laulaa, bändi oli selvinpäin, stream ei pätkinyt ja soundit oli kasettisoundit, eli studiotasoa. Hannuhanhisuus. Ei, ammattitaito. Slaveriet voi laulaa myös parisuhteen suvantovaiheesta (niinikään sinkuksi irroitettu ”Ge Mig Lite Tid”), aina ei tarvitse paeta natseja, krapulaa, kyttäsikoja tai mitä nyt ikinä, niihin sorbuskusella maalattuihin sivukujien porttikonkeihin juomaan Feteaskaa. Punk on musiikkia, se ei ole oikeastaan koskaan ollut merkittävästi mitään muuta.

Mainittu ”Ge Mig Lite Tid” on ehdottomasti levyn paras biisi, ja se ajettiinkin ihan hillittömällä intensiteetillä. Bändi kumartaa paitsi maanmiestensä suuntaan, myös Rancidin ja NoFX:n, tempo on välillä niin hillitön, että meinaa lähteä lapasesta (”Nattens Mara”), mutta ei lähde kuitenkaan. Streamin sivussa kulkevassa chat-ketjussa kehotettiinkin joka kolmannessa kommentissa bändiä soittamaan nopeammin, ja nopeammin. Ei ole pakko uskoa, mutta kuunnelkaapa ”Ge Mig Lite Tid”, maailmanluokan ralli, jolla Dropkick Murphys hioisi pieniä timantteja, bitcoinia tulisi ovista ja ikkunoista. Punk ei ole kuollut.

Tanakasti ja häkellyttävällä temmolla kannuttaneen Pellen introama ”Lev!” oli punk popiksi naamioitua dixieland jazzia, ”Det Finns Något Ont Inom Dag” muuten vain upea kaahaus. Näiden levyähän pitää alkaa sahaamaan eestaas. Varsinainen setti kellotti 38 minuuttia, encorebiiseinä kuultiin vielä kaksi vetoa vuoden 2018 EP:ltä ”När Röken Lagt Sig”, eli vahvasti The Clashin hengessä kulkenut reggae ”Härskare och slavar” ja vielä ajankohtainen ”Hela världen brinner”. Keikka oli ohi, basisti Jenz totesi ettei ole ketään kenelle heittää plektraa. Ja solisti Loppen, että toivottavasti jo syksyllä nähdään ihan oikeilla keikoilla. Eipä vissiin. Tulkaa Puntalaan, Vastavirralle, On The Rocksiin, kunhan tulette. Löydyn siitä eturivin heti takaa.

Paraskaan stream ei juurikaan lievitä kaipuuta keikoille, mutta tuo pienimuotoista toivoa siitä, että jonain päivänä taas soitetaan niin, että paikalla saa olla myös maksava yleisö. Jos striimaaminen on tullut jäädäkseen, niin mikäs siinä, niistä voivat nauttia ne, jotka eivät jaksa könytä paikalle, tai ei ole muuten mahdollisuutta. Musiikki on parasta livenä, mutta toki keikkailu tuntemassamme muodossa voi globaalisti hiljetä ja muuttua pienimuotoisemmaksi. KISS lopettaa, Mötley Crue tekee enää muutaman comebackin, kenenkään ymmärtämättä miksi, Radiohead kiertää vain Eurooppaa maanteitse, pistokeikoille lentäminen muuttuu noloksi ja kaikki ne muut skenaariot voivat toki realisoitua, mutta ei elävä musiikki tähän(kään) kriisiin kuole. KG

Posted in livestream, punk, punk pop, reggae and tagged Asta Kask, Det Finns Något Ont Inom Dag, Ett Enda Val, Ge Mig Lite Tid, GigsGuide, Härskare och Slavar, Hela Världen Brinner, Iskall Grav, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Lev!, livestream, Loppen, Nattens Mara, När Röken Lagt Mig, NoFX, Rancid, Slaveriet, StageIt, Studio Skogsbrynet, Tysta Mari | Leave a comment

17 huhti 2020

The Buckleys (aus) livestream @ koti 17.04.2020

Kaukana galaksin toisella laidalla lepakko puri muurahaiskäpyä (joka ei siis epäonneksemme ole muurahainen, eikä liioin käpy), ja kiinanpoika söi jälkimmäisen, ellei molempia, ellei myöskin kohtuullisen kypsentämättömänä kumpaakin. Kiinan presidentti antoi lisäksi väen juhlia uutta vuotta vapaasti, halailla ja syödä samoista kipoista, ja loppu on epidemiologian, länsimaisen lääketieteen, aasialaisten eläinmarkettien, italialais-espanjalaisen huippujalkapalloilun ja ihmiskunnan pahimpien painajaisten historiaa. Tammikuussa osteltiin vielä innolla pääsylippuja, ja uskottiin suureen rockvuoteen 2020, mutta vähänpä tiedettiin. Iski dystopia, iski kotieristys, joillekin valitettavasti myös potentiaalisesti jopa tappava Covid-19-virus. Helpolla se lepakko pääsi.

Showbusiness sammui melkein saman tien, keikat, konsertit ja festivaalit, kaikki on peruttu ainakin kesäkuulle asti. Kuppilat on kiinni, A-oikeudet on ollut otettava omiin käsiin. Epidemian levitessä keikat siirtyivät nopeassa tahdissa nettiin, oli keksittävä jotain kinesviihdykettä kotona nössöttävälle jengille, saatava edes jostain jotain pennosia artisteille, ja keksittävä muusikoille itselleen mielekästä puuhaa. Suomessa syntyi nopeasti kaksi maksullista alustaa Semilive ja Keikalla.fi, jonka kummankaan tarjontaan en vielä ole ehtinyt tutustua. Esitysajat kun eivät kovin hyvin natsaa musacornerissa kasvavan yksivuotiaan mini-ihmisen nukkumaanmenoaikoihin, joten itselle soveliampaan aikaan striimataan keikkoja muilta mantereilta.

Pitihän läppäriltä yytsittäviin striimikeikkoihin, tai ”keikkoihin”, aluksi suhtautua hyvinkin epäilevästi, ja suorastaan nihkeästi. Ja pitää oikeastaan edelleen, kyllähän keikkaan kuuluu yhteisöllisyys, paikalle hakeutuminen, pääsylipun hankkiminen, ennakkotäpinä, ja koko sen paikalla olevan väenpaljouden/pienuuden luoma tunnelma. Onhan sanomattakin aika laiha lohtu tuijotella jonkun omassa olohuoneessaan omalla puhelimellaan välittämää akustista esitystä, mutta kun ei nyt muutakaan ole ollut, tuli sitten vanhana friikahtelijana jossain määrin jopa friikahdettua striimikeikkoihin. Ja vaikka panepidemian alkaessa, ikinä en ollut yhtään striimikeikkaa nähnyt, enkä niiden tekemisessä rauhan aikana rahdunkaan pointtia nähnyt, olin muutaman viikon himassa mätänemisen jälkeen yhtäkkiä jo jokusen kymmenen nettikeikan veteraani. Maailma muuttuu, ja me sen mukana. Haluttiin, elikkäs ei.

Harrastuneisuuteni on kohdistunut enimmäkseen yhdysvaltalaiseen StageIt.-alustaan, jossa pääosin sikäläiset, ja pääosin singer-songwriterit soittelevat pääosin puolituntisia kompakteja vetoja akustisesti omista (m)olohuoneistaan, työpisteistään, kotistudioistaan. Moni kuvaa keikkansa puhelimella, joku padilla. Hulppeampia ylöspanoja ei juuri näe. Useimmat keikat näkee ilmaiseksi, jos kehtaa. Itse en, mutta pääsymaksun voi itse määritellä ennakkoon ostamallaan token-valuutalla. Artistia voi vedon aikana myös muistaa tipeillä, ja ruudun sivussa pyörii kuulijoiden chat. Monilla singereillä meneekin puolet ajasta chatin kommentointiin, joskus myös yhteys pätkii niin, että pitää jättää kesken, mutta pääosin kokemus on ollut positiivinen. On nimittäin löytynyt pitkä liuta itselle ennestään tuntemattomia lauluntekijöitä, Nashvillesta Los Angelesiin (kuinka olla, suurin osa tuleekin mainituista laulunteon ja alasta haaveilun Mekoista).

Muutaman StageIt.-highlightin mainitakseni, Goo Goo Dollsien basisti-laulaja, karheaääninen, ultrasympaattinen Robby Takac soitti niitä Googgari-hittejä, joita on myös levyille laulanut, ja itse ollut skrivaamassa tälle Härmässä rikollisen aliarvostetulle power pop-orkalle, joka pitää vielä joskus nähdä; ”Lucky Star”, ”Already There” ja vaikkapa ”Bringing On The Light”. Puoleen tuntiin Takac ehti osoittautua myös oikeasti hauskaksi sit-down-koomikoksi, teemalla suojautuminen ja etäisyys. Grant Lee Phillips soitti omaa soolotuotantoaan työhuoneessaan keskellä amerikanpäivää, naapurin huudattaessa lehtipuhallintaan ikkunan alla. Ammattimies ei ollut edes moksis, vaan päätti settinsä Grant Lee Buffalo-hittiin ”Better For Us”. Punkahtavista The Movielife– ja I Am The Avalance-yhtyeistä tuttu nokkamies Vinnie Caruana toimitti mainion setin keskimääräistä kovemmista Corona-oireista yhä toipuessaan, iso tuoppi Jameson-lantrinkia auttoi. Ihana, upeaääninen Hannah Winkler (ei tiettävästi sukua Henrylle) päätti settinsä komeaan tulkintaan oman bändinsä Secret Someonesien biisistä ”Quit Pulling Me Down”. Bowling For Soup-melopunkpoppoon nokkamies Jaret Reddick esitti fanien ennalta toivomia biisejä bändinsä katalogista. Nettiyhteys pätki pahasti, kunnes Reddick kävi olkkarin puolella käskemässä 11-vuotiasta poikaansa keskeyttämään leffaillan, ja taas oli kaistaa käytössä. Sympaattisuus, kotikutoisuus.

Australian pop-ja countrysensaatio The Buckleys joutui perumaan sekin laajan Euroopan kiertueensa, jonka piti olla sen ihka eka ja tietenkin jonkinlainen läpimurto näillä nurkin. Tekemättä jäi, mutta jos Suomeen tulevat, tuskin kuitenkaan, on asiaan suhtauduttava. Bändi tulee Byron Baysta, Brisbanesta etelään, ja sen muodostavat kaksi lauluäänellä ja ulkonäöllä siunattua Buckleyn siskosta, Sarah Grace (kitara, basso ja laulu), ja Molly (kiipparit, sähkömandoliini ja laulu), sekä näiden veli Lachlan (kitara). Trio, joka siis ainakin julkisuudessa esitellään nimenomaan sisartriona, on Australiassa ilmeisesti ajateltu olevan yksi niistä seuraavista isoista jutuista, vaikka takana on vasta muutama sinkkujulkaisu. Tällä Facebookin erikoisstriimivedolla trion tukena olivat myös nuori pikkuveli rummuissa, sekä puolet biiseistä kannuttanut (tai oikeammin sutinut) isämies. Perhepiiriys. Jos nyt korvani oli australianaksentille herkkänä, setti oli rakennettu talon pyykkitupaan, mutta kun pesukoneet oli siirretty sivuun, kuivausrummut vaihdettu soittokelpoisiin, mustat kankaat viritelty ja värivalot sytytetty, oli puolituntisen vetonsa aikana mahdollista päästä jopa alkeelliseen keikkafiilikseen. Bändin sijoittaminen syvyyssuuntaan ja ahtaasti, synnytti peräti pienen klubin tunnelman hetkittäin. Oli esiintymisasut ja ennalta mietityt välispiikit. Enitenhän näillä striimikeikoilla häiritsee kuitenkin yleisön puute, sekä esiintyjää, että katsojaa, biisien välinen kiusallinen hiljaisuus. Toisaalta, tuli oikein sadan Norjan kruunun pääsylipulla tsekattua stavangerilaisen black’n roll-jyrä Kvelertakin keikka, se taas muistutti enemmänkin pitkää musavideota, jossa käsivarakameramiehet veivät katsojan tapahtumien keskelle, eikä se aivan huikeasta meiningistään (paras tähän asti tässä kineksessä) huolimatta sekään onnistunut muistuttamaan livekeikkaa.

The Buckleys aloitti Beatles-coverilla ja jatkoi heti omallaan, lainabiisiseurassa häpeilemättä viihtyneellä tuoreella, Australiassa heti listasijoitetulla sinkkubiisillään ”Money”. Kauniit siskokset vaihtelivat soittimia harva se biisi, vain hämärissä valoissa nuorta Tim Caltiota muistuttanut Lachlan pysytteli koko keikan ajan vasenkätisessä, kaksikaulaisessa sähkökitarassaan. Kuultiin rento ja hieno, raikkaan popisti tyttö(nuorinais)energioilla vedetty Johnny Cashin ”Ring Of Fire”, ja ehkä tokaks paras Joni Mitchellin ”Big Yellow Taxi”-luenta livenä, tai ”livenä”. Kun on kuullut tämän Big Countryn ”Eclectic”-livelevyn vetona, jonka Camden Dingwalls-keikan silkkaa typeryyttäni aikoinaan menetin, ja jota loppuelämäni kadun, niin ne muut on aina tokaks tai jotain parhaita. Bändi soitti myös oman esikoissinkkunsa ”Daydream”, ja kyllä se niin on, että kyllä Buckleysien perheessä osataan biisejä kirjoittaa, miten ihmeessä tuo talentti tuppaa aina keskittymään samoille. Lopulla settiä kuultiin kaunis ”Breathe”, bändin tulevalta, kesäkuussa (kävi miten kävi) julkaistavalta esikoisalbumilta. Biisi omistettiin kaikille niille, jotka kärsivät siitä, että kiinanpoika ei malttanut kypsentää. Näitä on alettava seuraamaan, enkä nyt todellakaan puhu kiinalaisista, vaan The Buckelysista. Lisää streameja on heiltä tulossa, virittäydy taajuudelle, ja ihastu.

Ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että jokailtainen streamvetojen stiigailu helpottaisi vähäisessäkään määrin paloa oikeille keikoille, siihen uuteen uljaaseen maailmaan, jossa ihmiskunta on ottanut opikseen, ja rokki taas raikaa. Mutta tämä on nyt todellisuutta, tällä on mentävä. Ja säilyttääksemme järjen valon omissa eristetyissä musacornereissamme, on mahtavaa, että jotain korviketta on tarjolla, tällä hetkellä siis paljonkin, ja koko ajan lisää. KG

Posted in acoustic, alternative country, americana, black'n'roll, country, country rock, folk, indie pop, pop, poprock, post-hardcore, power pop, punk, punk pop, rock, singer-songwriter and tagged Already There, Big Yellow Taxi, Bowling For Soup, Breathe, Bringing On The Light, Covid-19, Daydream, Goo Goo Dolls, Grant Lee Buffalo, Hannah Winkler, I Am The Avalanche, Jaret Reddick, Joni Mitchell, Keikalla.fi, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Kvelertak, Lachlan Buckley, livestream, Lucky Star, Molly Buckley, Money, Quit Pulling Me Down, Robby Takac, Sarah Grace Buckley, Secret Someones, Semilive, StageIt., The Buckleys, The Movielife, Vinnie Caruana | Leave a comment

16 elo 2019

Plastic Dummy (lv), Four Minute Man (lv), Doni Tondo (lv) @ Ziemelu Enkurs, Riga, LV 14.08.2019

Parin kuukauden työkomennus Latvian pääkaupunkiin Riikaan oli aluillaan, ja kun päivän työnomainen puuhastelu (arbetsliknande sysselsättning niinkuin Ruotsissa sanotaan) tuli paketoiduksi, oli välittömästi yritettävä ottaa tiukka puolinelsoni kaupungin liveskenestä. Riika on aika täsmälleen Helsingin kokoinen kaupunki, mutta lyhyehköllä perehdytyksellä vaikuttaa, että kansainvälisiä rocknimiä kaupunkiin saadaan ainakin hiukan Stadia nihkeämmällä sykkeellä. Että jos katsoo, missä kohtaa Helsinki on maailmankartalla, niin elävän musiikin tarjonnasta siellä ei pitäisi kyllä oikein kenenkään tosissaan nillittää, nillittämisen harrastaminen on toki eri asia. Riikaan pääsee sekä yläkautta että alakautta, ja usein tänne näyttääkin ulottuvan sellaisten bändien rundit, jotka ovat matkalla Suomesta (ja Tallinnasta) etelään, tai Puolasta eteenpäin. Alkavan syksyn keikkakartta näyttää periaatteessa ihan hyvältä, ja paranee todennäköisesti entisestään.

Harvallapa meistä on Latvian rockmeisingeistä juuri mitään käsitystä. Maan bändejä ei juuri Suomessa näy keikoilla, satunnaisia hardcoreasellaisia ja metallisellaisia ehkä lukuunottamatta. Alan harrastaja tunnistaa maksimissaan nimet Brainstorm, Skyforger ja Instrumenti, ja siinäpä se.

Riikan alakaupungissa, vanhan neuvostoaikaisen tehtaan takapihalla sijaitsee pienpanimo Ziemulu Enkurs. Erittäin laadukas suodattamaton nektariini paneutuu ikkunan takana, ja hanat johtaa suoraan baaristiskille. Pelkästään oluenystävän kannattaa tsekata mesta, kun kulmilla. Silloin tällöin Ziemulussa näyttää olevan myös liveiltoja, harvakseltaan tosin. Nyt illan aihepiiri oli stoner, jumitus, garage, raskas blues ja psykedelia, kolmen bändin voimin. Illan päättänyt Plastic Dummy oli orkestereista parhaiten scouttaamani, bändin aivan perseettömän kova esikoisalbumi ”A Snare and a Trap” (2016) löytyy paitsi bändin Bandcamp-sivulta, myös suoratoistopalvelimeltasi läheltä sinua. Maailmanluokan garagea, ja ykkössyy raahautua ja eksyillä Ziemulu Enkursiin. Mainitun maailmanluokan bändejä ponnistaa nimittäin, genre kuin genre, monesta muustakin maasta kuin Yhdysvallat ja Britannia, aivan liian harvoin vain tulee perehtyneeksi, saati ajatelleeksi matolaatikon ulkopuolelle.

Paikalla pitää olla hyvissä ajoin, siitä lähtee laatukeikat. Kello on 19.03 ja bändien ilmoitettua soittoaikaa on jo ehtinyt kulua ruhtinaalliset kolme minuuttia. Lavalla on joku trio, ja välitön ajatus on, että ollaanpas täällä täsmällisiä. No, pian selviääkin bändin jätkien luvattoman rennosta olomuodosta ja toisilleenhuutelusta, että kyllähän tämä vahvaa soundcheckiä on. Ja ehtiipä seuraavan tunnin aikana olla vielä toinenkin moinen sessio, ennenkuin homma saadaan todella käyntiin. Alussa näyttää pelottavankin tutusti siltä, että paikalla tulee olemaan illan bändit, kaksi baarimikkoa ja illan äänenpaineista vastaavan stonerhesselin kaunis tyttöystävä, mutta illan ekan bändin aloittaessa, tupa on yllättäen täynnä aavikkoteroa, psykedeliapekkaa ja kirkassilmäistä opiskelijamirjamia, ja kyse on kuitenkin kesäisestä torstaiehtoosta. Arvostan, sivistys(kös)maa.

Illan avaa sympaattinen voimatrio Riikasta, vuonna 2014 perustettu Doni Tondo. Se tunnetumpi Doni Tondo on nähtävillä Firenzessä, ja aion sen vielä nähdäkin, ja se on tiettävästi ainoa säilynyt Michelangelon taulu, kaverihan oli siis oikein kovakin veistämämään marmoria ja maalaamaan kattoja, mutta ei niinkään tauluja. Ei ole missään tapauksessa huono tuttavuus tämäkään, Latvian Doni Tondo. Jolta ehkä 40 minuuttinen soittoslotti, encoresta puhumattakaan, on liikaa, mutta ensimmäinen 20 minuuttia on äärettömän keskittynyttä ja laadukasta boogieta ja voimabluesia. Keskigebardi ääntä kohti, silmät kiinni, ja voin kuvitella olevani Canned Heatin keikalla jossain kohtaa 70-luvun alkua. Todella paljon sanottu, mutta niin se vain meni, yritteliäs ja kova bändi, jonka soitto kiertyy paljonkin basisti Miķelis Pirksts’n ympärille. Tässä lajityypissä jos nimittäin on lesbaava basisti, niin homma hyytyy veryttelyvaiheeseen, lähtötelineisiin ja pukukoppiin, mutta nyt ei.

Illan kakkosakti on niinikään kotikaupungissaan soittava Four Minute Man, eikä sen ironinen nimi viittaa biisien pituuksiin. Mainio viisimiehinen partio, kuulostaa paikoin Corrosion of Conformitylta, ja paikoin doomia louhivalta 22-Pistepirkolta. Jotka nimet kertonevat siitä, että vaikka homman nimi on pitkähköt biisit ja jumi, niin mielenkiinto pysyy yllättäen yllä koko 40-minuuttisen ajan. Ja kaikki kolme bändiä soittavat aivan häkellyttävän hyvillä soundeilla, poissa on se soundcheckvaiheen elintoiminnot pysäyttänyt kaoottinen möykkä. Soundipuolen ylimmäisenä häärää pitkätukkainen tsaikedeliahäiskä, jonka, jos näen oikein, farkkurotsin rintapieltä koristaa Demonic Death Judgen kangasmerkki. Suomi mainittu, enää ei tunnu niin yksinäiseltä.

Illan päättää ennakkoon odotetuin, Ogren kaupungista kotoisin oleva Plastic Dummy. Jotain sekoitetaan piskuisen Ogren juomaveteen, satun nimittäin tietämään että Plastic Dummy ei ole ainoa laatubändi kaupungista, skene on eläväinen, ja matkaa Riikaan keikkailemaan on kuitenkin vain 40 kilsaa. Ja kun ei noissa 27 000 asukkaan mestoissa ole juuri muuta tekemistä kuin a) syrjäytyä ja alkoholisoitua, b) tehdä viisi lasta, erota ja raahautua sossun kassalle, tai c) perustaa maailmanluokan garagebändi, joka sekoittaa ilmaisuunsa myös kultakauden grungea, säveltää käsittämättömän kovia popralleja, ja d) pääsee joku päivä toivottavasti vielä Riikaakin kauemmas.

Lausumatta mitään soitetuista raidoista, Plastic Dummy toimittaa parhaan näkemäni garagekeikan sitten The Fleshtonesien perspisen nykäisyn Helsingin Bar Loosessa kesäkuussa 2011. Ja jokainen sinä iltana Loosessa hikoillut saattaa voida todistaa, että nyt on paljon sanottu. Mutta kyllä, Plastic Dummy soittaa todella kovan keikan, todella kovan. Ja palkitsee vanhan keikoille-eksyjän, sekä todistaa että mitä oudompi skene ja kaupunki, niin sitä rohkeammin kannattaa heittäytyä, kaivaa tietoa, ottaa selvää ja nähdä edes hiukan vaivaa nähdäkseen ja kuullakseen laatuluokan elävää rockmusiikkia. Bändin toistaiseksi ainoa pitkäsoitto löytyy kuultavaksi tietokoneen uumenista, ja se on todella kova kiekko. Lämmin suositus rätväkän rockin ystäville. Illan ainoa miinus olikin, ettei bändiä edustavan levy-yhtiö Cold Youthin distroa ollut paikalle pystytettynä, muuten olisin lyönyt muutaman kalkkanin pöytään ja ostanut kasvavaan kokoelmaani jässiköiden C-kassun. Hyvä Plastic Dummy, hyvä Doni Tondo illan isoimmasta ja feminiineimmästä yleisöpiikistä. Hyvä Latvia, jos torstaiehtoona palttiarallaa 100 ihmistä kokoontuu grungen, garagen ja stonerin ääreen, niin nyt ei olla enää Kansasissa. Ja ilta oli luonnollisestikin bez maksas, eli ei mitään maksa. KG

Posted in blues rock, boogie rock, garage rock, grunge, psychedelic rock, punk, stoner rock and tagged A Snare and A Trap, Doni Tondo, Four Minute Man, Latvia, Mikelis Pirksts, Plastic Dummy, Riika, The Fleshtones, Ziemulu Enkurs | Leave a comment

Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “punk”

Terveet Kädet, Kovaa Rasvaa @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 25.03.2023

Tykkää tästä:

Battlesnake (aus), Prycie (aus), The Baby Breaks (aus) @ Tomcat, Fortitude Valley, Brisbane, AUS 26.11.2022

Tykkää tästä:

Vestindien (no) @ Landmark, Bergen, NO 28.10.2022

Tykkää tästä:

Michael Monroe, Hanoi Rocks, Demolition 23. @ Michael Monroe’s 60th Birthday Bash, Jäähalli, Helsinki 23.09.2022

Tykkää tästä:

Michael Monroe Trio @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 14.07.2022

Tykkää tästä:

Iggy Pop (us) @ Kulttuuritalo, Helsinki 12.06.2022

Tykkää tästä:

Michael Monroe, Sami Yaffa & Linde @ GLivelab, Tampere 25.07.2021

Tykkää tästä:

Slaveriet (swe) ”Skuldfri”-livestream @ Studio Skogsbrynet, Mariestad, 22.05.2020

Tykkää tästä:

The Buckleys (aus) livestream @ koti 17.04.2020

Tykkää tästä:

Plastic Dummy (lv), Four Minute Man (lv), Doni Tondo (lv) @ Ziemelu Enkurs, Riga, LV 14.08.2019

Tykkää tästä:

Follow Blog via Email

Arkistot

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “punk”

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Share this:

Tykkää tästä:

Post Navigation

Follow Blog via Email

Arkistot