Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the month “lokakuu, 2018”

The Posies (us), Iron Country Sisters @ Savoy-teatteri, Helsinki 29.10.2018

Vuonna 1986 Washingtonin Bellinghamissa perustettu The Posies toi 30-vuotisjuhlakiertueensa Helsingin Savoy-teatteriin, ja tällä haavaa tai rundia kyseessä olikin ainoa Suomen keikka. Ja miksipä Posies ei olisi tänne nytkin poikennut, Suomella on bändin kollektiivisessa sydämessä ollut erityinen paikka ja sija, ensimmäisestä täkäläiskeikasta lähtien, jo kesästä 1996. Lyhyemmälläkin matikalla huomaa, että jos bändi on aloittanut -86, on kolmekymppiset jo olleet tovi sitten. On toki myös lähteitä, jotka katsovat perustamisvuoden olevan 1987. Mene tiedä, itselle ei täysin selvinnyt tämä mysteeri. Posiesin eturivin miehet, biisintekijät ja kitaristi-laulajat Jon Auer ja Ken Stringfellow ovat vierailleet Suomessa ahkerasti myös sooloina, vahvat siteet Härmään ovat muodostuneet vuosien mittaan. Kaikki tämä tekikin Savoyn illasta erittäin ainutlaatuisen, vaikka Posies soittikin ”vain” alle kaksi tuntia (tunti ja 40, jos ollaan tarkkoja), ja vaikka hooceefaneille olisi maistunut varmasti pidempikin setti. Posies-mytologiassahan puhutaan jopa neljän tunnin maratonkeikoista.

Joskus on hyvä mennä paikalle, vaikka bändiin vuosia kohdistunutta ankaraa hehkutusta, tai artistin suoranaista kulttistatusta ei ehkä ihan olisikaan koskaan sisäistänyt. On myös hyvä joskus mennä paikalle, vaikka omassa levyhyllyssä on koko bändin katalogin mentävä aukko, eikä orkesterin uraa ole oikein tullut muutenkaan sivusilmäilyä kummemmin seurattua. Valveillaolo ja lipun hankinta myyntiintulopäivänä, joskus keväällä, takasi aivan mahtavan kakkosrivin paikan Savoyn saliin, muutaman metrin päässä erittäin energisesti ja hyväntuulisesti esiintyneestä power popin merkittävyysbändistä. Sillä Posiesin merkitystähän länsimaiselle power popille ei kukaan kai tosissaan kiistä, eikä herrain Stringfellow ja Auer huiman terävää biisintekokynää, ei yhdessä eikä erikseen. Paikalla oli siis viimein oltava, kun mainitut soolokeikatkin ovat aina jääneet väliin. Edellisiltana Stringfellow oli heittänyt ”salaisen” soolokeikan Hämeenlinnassa, ja näin uuden päivän valossa ihmettelenkin, miksi en ollut paikalla. Mukaan olisi päässyt nakkaamalla viestin itselleen Stringfellow’lle. Nakkaamatta jäi.

The Posies osoittautui erittäin rennoksi, itseironiseksi ja hauskaksi bändiksi, ainakin Savoyn illan perusteella. Auerin ja Stringfellow’n spiikittely oli hauskinta mieslähimuistiin. Yleisö nauroi monissa kohdissa niin, että harvemmin kuulee. Yleisöstä puheen ollen, miksi Savoy ei myynyt loppuun? The Posies soitti ainoan Suomen keikkansa, aloitti ajoissa, soitti inhimmillisen kompaktin setin, ja vieläpä vuoden 1993 ”Frosting On The Beater”-läpimurtoalbumin kokoonpanossa (Dave Fox, basso ja Mike Musburger, rummut). Ok, oli maanantai, liukasta ja kylmä tuuli, mutta sisällä Savoyssa noista kolmesta vain maanantai.

Alkuspiikissään Stringfellow totesi, että tänään soitetaan vähän kaikkea sieltä sun täältä 30-vuotisen uran varrelta, ja niin tapahtuikin. Tällä rundilla pääosassa on kuitenkin ollut ”Frosting On The Beater”-albumi, ja siltä kuultinkin peräti kuusi power pop-helmeä. Ronttiin puoleentoista tuntiin ei mahtunut yhtään huonoa biisiä, yhtään soittamisen velvoitteesta vedettyä junttausta. Onkin tunnustettava, että omat korvat aukenivat vihdoin Posiesille, kaikkein näiden vuosien jälkeen. Kun Stringfellow tuo itsensä seuraavan kerran soolokeikalle Suomeen, eikä siihen ennusteiden mukaan edes mene kauaa, yritän paikalle.

Yhdellä isoimmista hiteistä, ”Dream All Day”, lähdettiin liikkeelle. Alun settiä upein veto oli kuitenkin ”Please Return It”, vuoden 1996 ”Amazing Disgrace”-albumilta. Juuri siltä, jonka ilmestyttyä bändi saatiin ensimmäistä kertaa Suomeenkin. Ken Stringfellow kutsututtikin lavalle lopummalla settiä käymään, tuohon aikaan Lemonator-yhtyettään johtaneen Lasse Kurjen, jolla oli iso ja korvaamaton merkitys Posiesin läpilyönnille Suomessa. ”Please Return It” ja ”Definite Door” soivat varsin raskaskätisesti, ja näissä alun voimapopeissa kahden kitaran yhteismurjonta toimikin ehkä tämäkimmin, vaikka ei asiassa koko iltana ollut moitteen sijaa. Ekalla Posies-keikalla ilahduttikin juuri livesoundin raskaus, joka hieman yllätti, kun en ollut aiemmin paikalla ollut. Ja Savoyssa pystyy ihan rouhimaankin, soundi on täällä aina hyvä. Kaikella arvostuksella toki, mutta Stringfellow kutsui Savoyta ”David Lynchin hienoimmaksi arkkitehtoniseksi työksi”.

Keikan keskisuvantona saatiin lavalle illan vieras Jonna Tervomaa, kahteen ”Blood/Candy”-albumin (2010) raitaan, peräjälkeen vedettyihin ”Licenses To Hide” ja ”The Glitter Prize”. Ken Stringfellow tuotti Tervomaan viimevuotisen ”Ääni”-albumin, mikä selittää illan vieraan, mikäli illan vierasvalinta sinänsä selityksiä kaipaa. Levytyssessioiden välillä Tervomaa ja Stringfellow tekivät muutaman yhteisen keikankin. En ollut paikalla, kuinka ollakaan. Jonnan tumma ääni sopi mainiosti modernimman ajan Posies-raitoihin, varsinkin komeasti soineeseen ”The Glitter Prizeen”, jonka aikana Stringfellow istahti ensimmäistä kertaa Savoyn Steinway-flyygelin ääreen. Tervis johdatti yleisön myös synttärilauluun kolmekymppiä täyttäneelle bändille. Seuraavana päivänä, muutaman tunnin päässä siis, odotti ikinuoren Ken Stringfellow’n viisikymppiset. Jon Auer piti kauniin ytimekkään puheen bänditoverilleen ja ystävälleen.

Illan ”pelkästään tämän takia, tiedättehän”-hetki oli ehdottomasti Auer/Stringfellow-kaksikon  hiljaisilla kitaroilla soittama ja vuorovedoin laulama häkellyttävän kaunis ”You Avoid Parties”, jonka miehet laskeutuivat tulkitsemaan aivan etummaisen penkkirivin eteen, alalattialle. Maagista, ja Savoyssa tämän voi tehdä, kiitos arkkitehdin joka ei ollutkaan David Lynch. Täällä laulu kantaa taakse myös ilman vahvistusta. Hieno hetki. Onko Posies-keikoilla aina tämmöistä? Setin loppuliukuun kuultiin tietenkin ne muutamat, joita soittamatta bändi ei pääse mistään teatterista ikinä pois, eli vuoden 1993 hittisinkut ”Flavor Of The Month” ja ”Solar Sister”. Jälkimmäinen saattaa jopa olla bändin tunnetuin biisi, mutta ei missään mielessä paras, sikäli laatuisaa on orkesterin katalogi kautta linjan. Setti päättyi, kuten käytännössä kai lähes aina, ”Amazing Disgrace”-raitaan ”Ontario”, joka syntyi aikoinaan niin, että levy-yhtiö ei ollut aivan tyytyväinen käytännössä jo valmistuneen albumin hittipotentiaaliin ja lähetti biisintekokaksikon takaisin studioon, tekemään vielä yhden, iskevämmän raidan. Ja sehän tehtiin.

Auer ja Stringfellow palasivat vielä kahdestaan nykäisemään yhden encoren, tunnelmallisen päättäjän ”Coming Right Along”, jonka Ken Stringfellow tulkitsi jälleen flyygelin luota. Näin oudonkin lyhyeksi Posies-termein jäänyt kompakti keikka oli paketissa. Tulkaa Posies takaisin, nyt ymmärrän vihdoin olla paikalla. Pitkää ikää.

Illan avasi juuri ja juuri puoli tuntia kellottaneella napakalla lämppärisetillään Rautamaan siskosten trio Iron Country Sisters, joka tosin ensimmäistä kertaa bändin olemassaolon aikana, nähtiin juuri täällä ja tänään kuusimiehiseksi bändiksi laajennettuna. Bändin tiukka takarivi kieltämättä tanakoitti eturivin siskosten eteeristä americanaa, varsinkin lopummalla puolituntista kuultu hyytävän kaunis ”Bones” antoi, ja antaa, odottaa paljon valmisteilla olevalta esikoisalbumilta. Altcountry/americana-ihminen, tsekkaa nämä, näitä ei suotta ole hehkutettu. Pidempää liveotantaa odotellen, KG.

Don McLean (us) @ Tampere-talo 19.10.2018

Kun tuolloin 24-vuotias aloitteleva laulaja-lauluntekijä Don McLean vuosien 1969-70 aikana vastaanotti legendaarisesti 72:n eri levy-yhtiön kieltävän vastauksen esikoisalbuminsa ”Tapestry” julkaisua koskien, saattoi nuoren miehen usko olla lievästi ilmaistuna koetuksella. Mutta kärsivällisyys palkittiin, amerikkalainen unelma otti omansa, julkaisija löytyi. Vuotta myöhemmin asiat olivat jo kovin toisin. ”Tapestry”-albumin raidasta ”Castles in The Sky” oli tullut pikkuhitti ja isomman levylafkan ovet aukesivat samalla. Ne ovet kuuluivat United Artists Recordsille, ja yhteistyön heti ensimmäinen hedelmä, kakkosalbumi ”American Pie” lokakuulta 1971, ja etenkin sen marraskuinen ykkössinkkulohkaisu räjäyttivät pienen pankin. Loppu onkin, parisen viikkoa sitten 73 vuotta täyttäneen Don McLeanin elämässä ja lauluntekijän uralla, sitä kuuluisaa historiaa. Mutta myös vahvaa nykypäivää. McLean taustabändeineen nimittäin osoitti Tampere-talon pienen salin illassa, että annettavaa on yhä, kiertuevuosia on jäljellä ja jonnekin Johnny Cashin ja Elviksen puolenvälin maastoon putoava karismaattinen laulusoundi on yhä komeassa kunnossa. Edellisiltana Helsingin Savoy-teatterin keikka oli ollut loppuunmyyty, aivan siihen ei Tampereella päästy, mutta erittäin hyvään meininkiin ja rock’n’roll-iltapuhteeseen kylläkin. Arvostus Tampere-talolle siitä, että edelliskerran Suomessa vuonna 2012 vieraillut maailmanluokan lauluntekijä saatiin nyt myös maakunnallisemmalle keikalle.

Täsmälleen ja sekunnilleen ilmoitettuun aikaan asteli McLeanin nelihenkinen bändi lavalle, ja hetikohta perään maestro itse, toki vanhan liiton tapaan asianmukaisesti englanniksi kuulutettuna. Kaikkiin tunti ja neljäkymmentä minuuttia kellottaneen keikan biiseihin McLean soitti itse akustista kitaraa, supertaitavien Nashvillen miesten bändi hoiti nyanssit ja välillä ilahduttavan raskaskätisetkin pohjat. McLean totesi jossain puolenvälin spiikissään, että jokainen ilta on erilainen, settilistoja ei käytetä. Totta tosiaan, lattioilla tai kaappien kyljissä ei mitään paperilappuja näkynyt, ja ainakin kerran Donin seuraava biisivalinta oli suorastaan yllättää bändin.

Ilta lähti todella tämäkästi käyntiin Johnny Cashin ”So Doggone Lonesomilla”, joulukuun 1955 ”Folsom Prison Blues”-seiskatuumaisen B-poskella. McLean kertoi bändin mielellään soittavan Cashin rokettirolleja soundchekeissään, ja noista treenisessioista olikin jäänyt illan molempiin Cash-tulkintoihin erittäin tiukat jäljet. Tuttuun ja totuttuun tapaan kakkosena soi, niinkuin niin monena muunakin sinänsä settilistattomana iltana, Buddy Hollyn ”Everyday”.

Ikääntyvässä McLeanissa on artistina jotain samaa kuin Bruce Springsteenissa. Vaikka tietää kirjoittaneensa ns. taivaspaikkansa jo alle kolmenkympin iässä, vaikka tietää arvonsa ja asemansa mestarillisena lauluntekijänä koko rockmaailman mittakaavassa, voi silti arvostaa suuresti myös juuriaan, ja muita taidokkaita lauluntekijöitä. Ja soittaa runsaalla kädellä näiden tuotantoa illasta toiseen lainatavarana, vaikka omakin katalogi on priimakunnossa. Mainittu pomostaiteilija tuli mieleen myös esiintyjänä, kun McLean pysäytti kellot ja katsomon hengityksen aivan häkellyttävän upealla ”And I Love You So”-tulkinnallaan. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Iso havainto oli sekin, että vaikka McLean kirjoitti yhden isoimmista hiteistään hyvin nuorena miehenä, teksti sopi vielä huimasti paremmin vanhan, paljon nähneen, kahdesti eronneen miehen suuhun. ”And I Love You So’nMcLean spiikkasi itseironisesti, että tämä lienee kaikkein käytetyin ja kuulluin biisi maailman hisseissä ja aulatiloissa. Mutta hyväähän ei soittamalla saa puhki, minkä tiesi myös biisin maaliskuussa 1975 ”Today”-albumilleen levyttänyt muuan Elvis Presley, joka myös esitti laulun käytännössä jokaisessa konsertissaan tuon jälkeen kuolemaansa asti.

Alulla settiä kuultiin kaksi peräkkäistä tulkintaa ”American Pie”-läpimurtolevyltä, ensin kaunis ”Crossroads” ja sitten jäätävän upea ”Winterwood”. Tampereen illassa kuultiin McLeanin tuoretta tuotantoa peräti kolmen stygen verran, aiemmin kiertueella on tyydytty yleensä kahteen. Yhdeksän vuoden levytystauon jälkeen ilmestyneen, tämänvuotisen ”Botanical Gardens”-albumin raidoista kuultiin nimibiisi, ”The Lucky Guy”, sekä ihan rätväkästi lanannut ”Rock’n’Roll Your Baby”, missä varsinkin ja ihan viimeistään bändi pääsi näyttämään osaamistaan ja tiukkuuttaan. Keikan keskisuvannon merkiksi Don istui alas baarijakkaralle ja tulkitsi muutaman kaihoisan kantriblueskipaleen, joista puhuttelevimmin kulki Casey Bill Weldonin ”I’m Gonna Move to The Outskirts of Town”, klassikko peräti vuodelta 1936.

Herkästi tulkittu ”Empty Chairs” osoitti osaltaan sekin, että vuoden 1971 ”American Pie”-albumi on yksinkertaisesti yksi koko rockhistorian kovimmista kiekoista, vaikka jonkinlaista aliarvostusta Don McLean onkin aina saanut urallaan kokea. Väliin miehekkään heartlandisti  rullannut ”Jerusalem”, ja sitten se toinen iso hitti ”American Pie”-albumilta, eli Vincent van Goghin väärinymmärretylle neroudelle ja kaltoinkohdellulle ihmisyydelle omistettu ”Vincent”, van Goghin ”The Starry Night”-maalauksesta (1889) inspiraationsa saanut klassikko. ”Vincentin alkusoinnut kirvoittivat jo erittäin myötäsukaisen tamperelaisyleisön keskuudessa alkuaplodit. Ja jykevä tulkinta biisistä kuultiinkin, kun ensin McLean oli kertoillut millä ylpeydellä on seurannut nuorten poptähtien ottaneen laulun keikkaohjelmistoihinsa viime vuosina.

Bändin esittelyn McLean hoiti hartaudella, ja varmisti välisuosionosoituksista huolimatta, että jokainen salissa kuuli kunkin muusikon nimen. Arvostus ja hyvä henki tuli läpi, ja bändillä itselläänkin tuntui olevan ihan mainio ilta. Ja mikäs siinä, päästä Nashvillen studiosessioista Eurooppaan tuulettumaan, legendasmiehen messiin, joka ilta riittävän mielenkiintoisesti elävällä ohjelmistolla. Jos jotain bändistä nostaa pitäisi, onneksi ei pidä, nostaisin The Time Jumpers-yhtyeessäkin soittavan basisti Brad Albinin linjat, sekä pianisti Tony Miglioren muutamat erittäin laadukkaat, suorastaan roybittanit soolokilkutukset. Ei ihme, että Migliore toimi vuosia itsensä Chet Atkinsin musical directorina, ja jatkaa nyt samassa roolissa Don McLeanin komeasti yhteen hioutuneessa bändissä. Joka soi aivan erityisen ryhdikkäästi loppuliukuun johdattaneessa Johnny Cash-numerossa ”Folsom Prison Blues”. Ilman ”American Pie”-superhittiähän Don McLean ei ole päässyt yhdestäkään konserttisalista ulos vuosikymmeniin, eikä päässyt nytkään. Ei tosin yrittänytkään päästä. Moni oli tullut pääosin tätä varten, tai ainakin tämän jokatapauksessa kuullakseen. Levyllähän alkuperäinen versio kellottaa peräti 8 ja puoli minuuttia, ja pitkään hittiä nytkin yleisönlaulatuksineen soitettiin. McLean käännätytti valot yleisöön ja antoi sen laulaa sydämensä kyllyydestä. Olisiko McLean enää yli seitsemänkymppisenä Euroopassa, ellei Madonna olisi coveroinut tätä megatronhitiksi keväällä 2000? Mene tiedä, mutta kiitetään nyt varmuuden vuoksi tässä Madonnaakin. Jostain syystä McLeanin isoin hitti, ja tunnetuimmista biiseistä tunnetuin, ei oikeastaan omalla kohdalla onnistunut tuntumaan juuri missään, olihan jo kuultu aivan plasmat seisauttavat versiot samaisen läpimurtoalbumin sinänsä jopa paljon paremmista biiseistä. Kaikki arvo sinänsä ”American Pielle”, biisille jossa aina ikimuistettavasti ”music died”. Ja vaikka musiikin kuolema laulussa referoikin lentokoneonnettomuuteen 3. helmikuuta 1959, jolloin Buddy Holly, Big Bopper ja Ritchie Valens menettivät nuoret elämänsä, referoi se yhtä hyvin tänä päivänä laulunteon taidon ja arvostuksen alennustilaan, johon McLean on monesti viitannut viimeaikaisissa haastatteluissa.

Illan settilista tässä vielä kokonaisuudessaan: https://www.setlist.fm/setlist/don-mclean/2018/tampere-talo-tampere-finland-3396f0d5.html

Hienoa kuitenkin, että musiikki pysyi elossa ainakin tähän päivään saakka, jotta saimme kokea todella laadukkaan illan folkin ja rockin parissa, itsensä Don McLeanin seurassa. Olen ollut paikalla, kun Don McLean tulkitsee laulunsa ”Vincent”. Yliviivaus pakko nähdä-vihkoon. McLeanilla oli kunnia, ihan toki tietämättään, olla myös tämän sivuston 200:nen juhlabloggauksen aiheena. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: