Wilma @ Tavastia, Helsinki 31.01.2024
Helsingissä vuonna 1992 perustettu Wilma oli raikas tuulahdus Suomen silloisessa musaskenessä, jota voimakkaasti kyllästettiin grungella ja pikkuhiljaa mörköytyvällä metallilla, tai sitten ihan vain kohtuu-tai täysin aivottomalla eurodancella ja huumoriräpillä. Erityisesti bändin kakkossinkku ”Lautalla” soi kuulaana ja ilmavana brittipoppina, Hans Anderssonin helskyvän kitaran ja ennenkaikkea Anna Kuoppamäen järjettömän kauniin laulun kelluttamana. Kaksikko vastasi myös biisinkirjoituksesta, eikä Wilmalla homma koskaan kahdeksan vuotisen olemassaolon aikana jäänyt kiinni siitä, etteikö olisi syntynyt toinen toistaan upeampia pophelmiä. Wilma osasi myös uudistua. Jos ekalla levyllä oltiin vielä vähän söpöstelevä poppisbändi, niin homma raskautui albumien mittaan ja yhä enemmän orkesteri vaikuttui kengänkärkiään ja pedaaliboardejaan ihailleista brittiesikuvistaan My Bloody Valentine ja Cocteau Twins. Siteeraan jotakuta kanssakulkijaa, joka jossain mediassa kutsui Wilmaa ”maailman parhaaksi suomenkieliseksi shoegaze-bändiksi”. Sellainen, maailmanluokan suomenkielinen shoegaze-bändi nähtiin myös Tavastialla, kun Wilma soitti järjestyksessään toisen comeback-keikkansa otolliselle yleisölle entisiä popnuoria, ja ilahduttavan silminnähden myös nykyisiä sellaisia.
Idea Wilman paluusta syntyi pari vuotta sitten, kun esikoisalbumin ”Pölyä Kuusta” 30-vuotissynttärit alkoivat lähestyä. Lisäkannustimena toimi bändin neljänneltä albumilta ”Lovestore” löytyvä biisi ”2022”, jonka epäorwellilainen nimi lähestyi sekin lunastumistaan. Plus että bändi kokoontui treenikselle kokeilemaan, ja kivaa oli huomata biisien lähtevän selkäydinnesteestä vaivattomasti soimaan, joten mikään ei estänyt. Oli muuttujia, ja kesti vielä kaksi vuotta, että Wilman paluu lavoille oli totta. Tampereen (19.1.) ja Helsingin klubivetojen jälkeen Wilma nähdään toivottavasti kesän valikoiduilla festareilla, ja studiossakin on kuulemma ”vähän käyty”, eli uutta matskua on ihan järkiperäinen lupa odottaa.
Paluukeikat on nyt soitettu pitkälti vuoden 2000 ”Lovestore”-albumin kokoonpanolla, tuo Wilman neljäs pitkäkiekkohan jäi bändin ensimmäisen elämän viimeiseksi. Eturivissä silloin, ja edelleen Andersson ja Kuoppamäki, bassossa Marko Nyberg (Husky Rescue) ja rummuissa Anssi Sopanen. Paluukokoonpanoa ryydittää kiippareillaan ja taustalaulullaan Mia Keurulainen, jonka poppijonnet muistaa niinikään maanmainiosta (suomi)brittipopbändistä The Pansies. Keurulaisen arvostettavan epäsuomalaisesti kuuluviin saadut koskettimet olivatkin yksi Tavastian vedon keskeiselementtejä, onhan kiipparit aina olleet tärkeässä osassa Wilman musiikkia, mutta varsinkin ”Lovestorea” kohden mukaan tuli garagemaisia ja 60-luvun tyttöbändimäisiäkin elementtejä, onpa moni aikalaishesseli puhunut vuoden 2000 radiohitin ”Siskot” yhteydessä myös Blondiesta.
Tavastian myyttisellä ylälauteella nähtiin rento ja paluusta ja yhdessä soittamisesta jälleen silminnähden nauttinut bändi. Biisit oli harjoiteltu hyvään kuosiin, Anna Kuoppamäen ääni on saanut iän myötä upeaa lisäsyvyyttä ja kaikki oli siis oikeastaan todella hyvin. Wilma jäi, kuinka ollakaan, silloin edellisessä elämässään ja omassakin edelliselämässä valitettavasti näkemättä, mutta olipa mahtavaa löytää itsensä Tavastian hämystä kun vuosimallin 2024 huipputikissä ollut Wilma tuuttasi menemään laatukatalogiaan. Eniten tilaa settilistassa sai, ihan ymmärrettävästi, bändin paras albumi, vuoden 1996 ”Suuri valkea”, jolta kuultiin peräti 7 stygeä. Kolmantena soitettuun ”Talo meren rannalla” mennessä oli illan soundi asettunut ihan asialliselle ja pysyvälle tolalleen, vain Sopasen rummut ajoivat turhaan Kuoppamäen kuulaan ja herkän laulun päälle, vähemmälläkin olisi uskottu että jossain lavan takahämyssä on myös rummut. Tanakkaa toimitusta sinänsä, mutta pikkuisen liian kovaa. Muuten bändi pyyhki varsin hyvässä balanssissa ja ensimmäistä kertaa koekäytössä olleet (vara)ammattilaiskorvatulpat olivat melkein turhat, tai ilmankin olisi pärjäillyt. ”Suuri valkea”-albumin raidoista sykähdyttivät eniten myös ”Pieni kauneus”-herkistely, sekä todella upea ”Todenpuhuja”, joka muutenkin on levyn huippuhetki. Vuoden 1996 kiekko on hiljattain julkaistu vinyylinä, ja voi hyvinkin olla, että tässä joutuu levykaupoille.
Yllättäen Wilma soitti esikoisalbumiltaan vain kaksi biisiä, mutta toki ymmärrettävästi ne kaksi kuultua olivat juuri ne jengin ikisuosikit, bändin kaksi ensimmäistä sinkkua, varsinaisen setin loppupuolella perättäin kuullut ”Lautalla” ja ”Tavara”. Vuoden 1993 ”Claudius”-albumin biisit soljuivat omalla kohdalla jotenkin puoliksi huomaamatta ohi, mutta niinpä kyseinen levy on Wilman diskografiassa jäänytkin ehdottomasti vähimmälle soitolle, noin niinkuin omassa kotoisassa musacornerissa. Muutamissa herkimmissä biiseissä rummut hiljenivät ja tsibaleet etenivät konebiitillä, mikä tuntui raikkaalta ratkaisulta ja paljasti laulujen ytimen jotensakin paremmin.
Varsinaisen setin tokavikana kuultu ”Siskot” sai yleisössä jopa pientä riehakkuutta aikaan, ja tokihan se varsinainen setti päättyi paluuta pohjustaneeseen ”2022”:een. Bändiä vaadittiin varsin tiukasti takaisin ja kokonaisuudessaan noin tunti ja kakskeet kellottaneeseen keikkaan saatiin vielä kaksi encorea. ”Sä et tiedä” oli yllättävä mutta mainio valinta encoreherkistelyksi, sitten koko kaikkeus päättyi ”Kuuhun”. Mahtavaa Wilma, että tulitte takaisin. Jäämme jännittyneinä odottamaan kesän loppuja festarijulkistuksia, ja sitä uutta materiaaliakin.
Tavastialla voi alkaa taas käymään, remontti ja koronatauon pakottama kasvojenkohotus on tehnyt erittäin hyvää. On ystävällinen henkilökunta, ovelta baaristiskeille asti, on hyvä palvelu ja päivittyneet lavavalot. Soundiahan ei sitten tällä(kään) rempalla saatu avitettua kansainväliselle tasolle, mutta onneksi harva varmaankaan sen suhteen pidätti ns. hengitystä. Silti, nyt Kampin rockpyhättöön on taas ihan kiva mennä. KG