Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “avantgarde”

Slow Madonna (us/it), Agnes Hvizdalek (at) @ Landmark, Bergen, NO 09.12.2022

Kuuden viikon tauon jälkeen takaisin Norjan Bergenissä, ja samaisen tauon jälkeen takaisin Kunsthallenin mainiolla Landmark-klubilla. Kaupungin heittämällä kiinnostavin klubiohjelmisto tuntuu tapahtuvan täällä lähestulkoon säännönmukaisesti. Vuodesta 2014 lähtien Landmarkilla on järjestetty sen nimikkoklubisarjaa nimeltään Utmark, ja nyt joulukuussa 2022 oli aika laittaa kokeellisen, marginaalisen ja vinoutuneemman musiikin esityssarjalle kunniakas päätepiste. Sarja on tarjonnut esiintymisalustaa monille norjalaislähtöisille marginaalimuusikoille, mutta onpa mukana ollut kansainvälisestikin tunnettuja nimiä, kuten Silver Apples ja Grouper, tai vaikkapa Sir Richard Bishop. Tarina ei lopultakaan kerro, miksi konsepti katsottiin tiensä päähän tulleeksi, mutta antakaas kun arvaan, kohonneet kustannukset ja pienentyneet yleisöt. Ja todentotta, ainakaan viimeiseksi jäävässä Utmark-illassa yleisö ei juurikaan pienempi enää voisi olla. Illan teemana on avantgarde, kokeellinen ja improvisoitu musiikki. Itsellä pamahtaa aina musatutka myötäpäivään pyörimään, kun joku poistaa varmistimen sanalla avantgarde, olen messissä. Ja kun matkaa Landmarkille on perjantaiehtoona majoituksesta asianmukaiset 100 metriä, pitää olla paikalla. Sanottava on, että illan taiteellisuus, kokeellisuus, pienuus ja marginaalisuus onnistuu hämmentämään keikkaketun.

Illan avaa komeasti nimetty duo Slow Madonna, eli yhdysvaltalainen kontrabasisti ja säveltäjä John Andrew Wilhite-Hannisdal ja italialainen laulaja Andrea Silvia Giordano, jotka kumpikin ovat asuneet ja vaikuttaneet Norjassa jo vuosikausia. John Andrew on kahdella mantereella aktiivinen säveltäjä, jonka tunnetuin ja legendaarisin musiikillinen yhteistyökumppani tähän mennessä lienee vapaan jazzin, avantgarden ja kokeellisklassisen suurvisiiri Elliott Sharp. Giordano on kokeellinen laulaja, joka ammentaa jaskasta, noisesta, nykyklassisesta ja italialaisesta kansanmusiikista, kiertää Eurooppaa oman Ötonn-duonsa kanssa ja on musatouhunnut vaikkapa Stefano Battaglian kanssa.

Landmarkin lavan tai siis lavattomuuden esillepano on yksinkertainen, duo soittaa täysissä valoissa ja maksanutta yleisöä on kuusi kappaletta (siis kaksi illan jokaista muusikkoa kohden), eikä meistäkään kaikki ole välttämättä maksaneita. John Andrew nostaa pystybassonsa pystyasentoon, tarttuu jouseen, ja alkaa sahata äärihitaasti yhtä sointua kerrallaan. Pieni tauko, ja sama sointu. Andrea tarttuu säveleeseen ja toistaa sitä sähköistetyllä melodikallaan tarkalleen samaan aikaan. Tätä jatkuu muutaman minuutin, kunnes huomaamme että säveliä alkaakin olla kolme ja kohta neljä, noisesta kumpuaa minimalistinen biisi. Kukaan ei lue nuotteja, biisilistaa ei ole, ja jos tämänkaltaiset sävelmät onkin soitettu yhdessä jo joskus aiemmin, jokainen ilta on kuitenkin kehityksessään ja synnyssään uniikki. Duo soittaa viisi lyhyttä ja improttua sävelteosta, John Andrew koko ajan kontrabassoaan strokalla sahaten, Andrea väliin melodikassa ja väliin kiertokouluitaliallakin tunnistettavia sanoja sisältävissä, mutta epäkerronnallisissa improvokaaleissaan. Tämä ei ole edes vapaata jazzia, tämä on puoliakustista noisea, tämä on ug:ta, tämä on taidetta. Olen kokeellisen piipaa-musiikin ajoittaisena ja kausiluontoisena kannattajanakin epämukavuusalueella, ja se tuntuu todella hyvältä. Tästä ei tarvitse ymmärtää mitään, tätä ei ole tehty ymmärrettäväksi, tai tulkittavaksi, biiseissä ei ole perinteisiä rakenteita. On vain hidasta, ja äärihitaasti kehittyvää musiikkia, jonka yllä Andrea Giordanon jumalattoman kaunis laulu. Ja uskokaa tai älkää, mutta Johnin ja Andrean kolmivarttinen ”setti” sujuu kuin siivillä. Meditaation laatu ja määrä. Yhtäkkiä homma on ohi, viimeinenkin sointu soitettu, John laskee bassonsa lattialle, mitään ei sanota. Kuusi paria käsiä taputtaa ja illan tekniikkahesseli laittaa ambientit soimaan. Ja ihan asiallisesti laittaakin, illan levylautasella soi teemaan kuuluvasti mm. Autechre ja Holger Czukay. Näitä ei Mummotunnelissa tai Baltic Princessilla soiteta.

Slow Madonna improaa.

Setin vaihto tai roudaus sisältää sen että lavalta viedään pois tuoli ja pari mikkiä. Seuraavalle esiintyjälle annetaan 10 minuuttia aikaa keskittyä, ja sitten yksinäisen mikrofonin taakse asettuu Agnes Hvizdalek, Itävallasta Norjaan ja Osloon jo vuonna 2008 asettunut muusikko. Agnesin instrumentti on oma ääni ja huippuunsa viritetty mikrofonitekniikka, ja lajinansa improttu vokalismi. Kun Hvizdalek aloittaa, on eka ajatus että okej, 7 minuuttia tämmöistä äänenmuodotusta jaksaa kukaan taiteilija, ja sitten pois. Mutta ei, Agnes ääntelee, kohisee, suhisee, nitkuu, naksuu ja mouruaa yli kaksikymmentäminuuttisen setin, jota voi vain kuunnella, mutta yllättäen ilman alkeellisimpiakaan lavatapahtumia myös katsella aivan äimän käkenä ja vieläpä haavi relatiivisen auki. Yksillä jalansijoilla esiintyvä, tummiin pukeutunut Hvizdalek kuulostaa väliin suokukkojen soitimelta, väliin mekaanisen musiikin museon tuuletuspäivältä ja väliin muinaisen puhetta osaamattoman heimon kyläkokoukselta. Tässä on jotain todella vanhaa, jotain ääriprimitiivistä, mutta myös häkellyttävällä tavalla turvallista, Agnesin taide vie ihmisyyden alkuhämyyn, kun ei osattu puhua, kun ei ollut kieltä. Aikaan ennen Babylonia, ja se on paljon se. Agnes Hvizdalek ei varsinaisesti laula, kuten nykyään asian ymmärrämme, mutta ehtii 20 minuutissa tehdä vaikka mitä muuta, silmät kiinni, ankarasti keskittyen. Nyt on dadaa, mutta laadukasta dadaa.

Ja kun Hvizdalek astuu esityksen päättymisen merkiksi pois mikrofonin takaa, hän astuu samalla ja silminnähden kuin transsista ulos, on hämmentynyt itsekin, tässäkö tää oli, olkoon tällä kertaa tässä. Kello on Norjan aikaa 22.20, on tullut reilu tunti niin tanakkaa undergroundia ja avantgardea tauluun, että ei voi kuin poistua pikkupakkaseen sulattelemaan. Monesti olen käynyt tällaisen tilaisuuden päätteeksi kiittämässä taiteilijoita, mutta nyt ei pysty kykenemään. Ei ole sanottavaa, eikä tarvitse olla. Taide hoiti sanottavan, ilman että silläkään oli varsinaisesti sanottavaa. KG

Kalevi Helvetti, Suominoita @ Bar Skogster, Hämeenlinna 22.02.2019

Ennätys, tai oikeastaan kaksikin on nyt lyöty; lyhin aika jossa nähdä kaksi keikkaa, ja kaikkien aikojen lyhin keikka. Jälkimmäisestä vastasi 11-minuuttisellaan se todellinen Helsinki Vampire, Pertti Kurikan hämmentävä ja häkellyttävä poikkitaiteellinen spoken word-alter ego, Kalevi Helvetti, kummitusjuttuja suoltava friikkisirkuksen Dracula.  Tasan ilmoitettuun aikaan, klo 20.00.00 päästää Helvetti itsensä irti Hämeenlinnan keskustan Bar Skogsterin lavalla, ja seuraavat 11 minuuttia voi vain yrittää pysyä perässä. Kalevi, tai siis Pertti, höpöttelee helvetistä, miten siellä kaikilla on niin hikikin, ja miten siellä syödään kissanpaskaa ja koirankakkaa Saatanan valvovan silmän alla. Sitten Kalevi siirtyy noitateemaan ja selvittämään, millaista on saada unihalvaus. Einari Stylmanin ja Harri Lindin tehtävä on loihtia koneistaan efektejä ja ambientia mattoa Pertin tarinoinnille. Minimissäänkin yhtä sympaattista kuin Pertin jääminen välillä junnaamaan johonkin sanaan, joka ei vain suostu tulemaan ulos, on konemusakaksikon kauhuefektien B-genremäisen ihastuttava viive.

Kalevi Helvetin kaarderobi on upealla tavalla maakuntateatterin firaabelipukusuunnittelijan poistoräkistä koottu; linttaan istuttu silinteri, silkkinen vampyyriviitta ja kohtuullisen, ellei peräti kohtuuttoman korkealle nostettu vyötärölinja. Kasvoillaan Kalevi Helvetillä on aina rennolla otteella itsesudittu corpsepaint. Kalevi Helvetti on toisinsanoen jonkinlainen spoken word-Dracula, joka improaa iltakohtaisesti kummitus-ja kauhujuttuja hengästyttävällä sykkeellä. Tarinoita on myös julkaistu jo kauan sitten loppuunmyytynä C-kasettipainoksena. Helvetiltä on ulkona myös kummitusjuttukirja, joka outoudessaan asianmukaisesti löysi kustantajan Meksikosta asti. Lisäksi Helvetti on kuvataiteilija, kaikkea tätä merchandisea ja paljon muuta ug-kamaa löytyy Helsingin Aleksis Kiven kadun Pertin Valinnasta, jonka kaupan Kurikka perusti eläköidyttyään monivuotisesta päätyöstään Pertti Kurikan Nimipäivien kitaristina.

Yleisön joukossa liikuskelee myös toinen tuttu hahmo, sen minkä nyt 11 minuutissa liikuskelemaan ehtii, Kari Aalto, Nimppareiden solisti. Aalto pyörittää tiettävästi nykyään Hot Eggs-nimistä rockabillybändiä, joka on tietenkin jossain kohtaa nähtävä. Minkäänlaista Nimipäivä-reunionia odottava pettyy tänäkin iltana, Kari on mukana enemmänkin Kalevia ei jätetä-meiningillä. Suomen ainoan todellisen nykyaikaisen punk-bändin lopettamispäätökseen voi sitäpaitsi jokseenkin vahvasti luottaa, mitään ”Kuus kuppia kahvia ja yks kokis”-albumin 10-vuotisjuhlabakkanaalia Hartwall Areenalla tuskin kannattaa ainkaan henkeään pidätellen odottaa. Näissä ukkeleissä oli ja on monta ihanaa asiaa, mutta yksi on tämä, kun joku loppuu, niin se loppuu.

Kalevi Helvetti kannattaa ehdottomasti bongata livenä, se ei ota elämästä isoakaan siivua, Kalevin keikat ovat napakoita julistuksia. Eikä Helvettiä pidä missään tapauksessa ottaa vitsinä, Pertti Kurikka on kaikessa tekemisessään tosissaan. Kalevi Helvetti vaikuttaa hätähuudolta, kanavalta purkaa pelkoja ja epävarmuuksia, keinolta pysyä Perttinä. Keikka lipuu kohti vääjämätöntä loppuaan. Kalevin todistuksen jälkeen kukaan paikallaolija tuskin palaa halusta palaa Helvetissä. Kurikan mikrofonitekniikka saisi kenen tahansa kongressikeskuksen AV-vastaavan ihon kuoriutumaan päältä, mutta se on osa tätä juttua, hankalasti seurattavuus. Tämä on undergroundia, poikkitaidetta, taidetta. Jos tuntuu, että taide taittuu, niin jokaisella on mahdollisuus pyrkiä edustamaan Suomea New Yorkin outsidertaiteen messuilla. Pertti on ollut siellä. Corpsepaint naamallaan, viitta hulmuten.

Kun Kalevi Helvetti aloittaa vuolaan kiitososuuden, se ottaa iisisti 10 % koko keikan kestosta, kenties ennätys sekin. Ensimmäisiä aplodeja Kalevi joutuu pyytämään, siksi hämmentynyttä hämeenlinnalaisyleisö on, että oliko tää siis tässä. Ja kun Kalevi Helvetti viimein jättää lavan, kello on 20.11.00, on kulunut ennätyksellisen lyhyet 11 minuuttia, siitä kun show alkoi. Keikoillaramppuu-urani lyhin veto on totta, ja kun viimeksi kuluneeseen 40 minuuttiin mahtuu vielä Suominoita-nimellä operoiva Stylmanin ja Lindin ambientti lämmittelyosuus, niin tänään ei ehdi juuri kissankakkaa sanoa. KG

Philipp Gropper’s Philm (ger) @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 28.11.2018

Saksalainen Philipp Gropper tarttui saksofoniin seitsemänvuotiaana, opiskeli aihealuetta nimenomaan jazzahtavammasta näkökulmasta kotikaupunkinsa UDK Berlinissä, ja on nyt neljänkympin iässä, oltuaan mukana jo yli 40 albumijulkaisulla, maansa ansioituneimpia modernin jazzin puhaltajia, innovaattoreita ja säveltäjiä. Olikin siis aika saada Gropper viihdoin Härmään, vuonna 2011 perustetun Philm-kokoonpanonsa kanssa. Hämeenlinnan Suisto-klubin mainiota, keväällä alkanutta ja ilahduttavasti syyskaudella menoaan vain parantanutta jaskailtojen konseptia jatkamaan saatu Philipp Gropper’s Philm soittikin siis Hämchesterissä kaikkien aikojen ensimmäisen Suomen vetonsa. Joita tällä rundilla kertyy Suomen osalta neljä (lisäksi Turku, Pori ja Helsinki), sitten pari nykäisyä Eestissä, jonka jälkeen paluu Berliiniin äänittämään seuraavaa pitkäsoittoa, jonka on määrä ilmestyä kesäkuussa 2019. Allaan Philm-kokoonpanolla on kolme studioalbumia, ”Licht” (2012), ”The Madman of Naranam” vuodelta 2015 ja viime vuonna ilmestynyt ”Sun Ship”. Tuorein julkaisu on tämänvuotinen ”Live at Bimhuis”, hikinen ja energinen taltiointi Amsterdamin keikalta, mainiota työtä jazzin, etnon, avantgarden ja improvisaation parissa tekevältä Bimhuis-klubilta. Kyseinen livelevy onkin se, josta tutustuminen Gropperin atonaliikkaan kannattanee aloittaa.

Hankalaa, ellei mahdotonta, on allekirjoittaneen tunnustautua minkääntason jazzmieheksi, ei asiantuntemuksen, eikä musiikin määrällisen kuluttamisen suhteen. Mutta hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia, ja sen liika lokerointi ja genreyttäminen nostaa aina molemmat karvat samantien pystyyn. Lajityyppi kuin lajityyppi, välillä on myös mukava käydä hiukan enemmän oppikirjan ulkopuolelta tulkitun musiikin kuulossa, ja yytsimässä maailmanluokan töräyttelyä. Sitä tarjosi Philipp Gropper’s Philm.

Gropper itse säveltää kaiken bändinsä materiaalin, mitään pakollisia Coltrane- tai Davis-tulkintoja ei Philmin keikoilla kuulla. Ja vaikka Philm soittaakin klassisista klassisimmassa alan kvartettikokoonpanossa, repii se rikki standardit ja muovaa niistä ihan omanlaistaan musiikkia, joka paikoin kääntyy hyvinkin avantgardeksi, kokeellisiksi äänimaisemiksi ja ilahduttavasti monissa biiseissä ihan suoranaisen noisen puolelle. Takavuosina en olisi saanut itseäni edes aseella pakotettua tämänkaltaisen näennäismuodottoman piipaan kuuloon, mutta nykyisin uppoaa kyllä. Illan avainsana Suistollakin oli nimenomaan tuo noise, sana jota moni muu paikalle raahautunut ei välttämättä allekirjoita, tai bändi itsekään, mutta eipä midis.

Varsinkin illan ensimmäinen puoliaika eli kolmevarttinen, joka ymmärtääksemme oli uutta, tulevan albumin materiaalia, soi hyvinkin kokeellisesti. Monin paikoin oli pakko ihmetellä, lähteekö saksofonista tuollaisiakin ääniä. Lähtee, kun sen suulakkeeseen hengittää ja puhkuu, eikä varsinaisesti edes soita. Lähtee, kun yleisö kuuntelee häiritsemättä, ja kun tiski on ajantasalla. Pitkänhuiskealla hahmollaan lavaa hallinneen, ujonoloisen mutta sympaattisen Gropperin lisäksi rumpali Oliver Steidle oli lavan toinen keskushahmo. Gropper määritti tulkintojen pituudet ja fiilikset, Steidle muutti suuntaa ja ohjasti eteenpäin, siksi illan rumpusetti olikin käännetty yleisöön kyljittäin, niin että Steidlella oli näköyhteys kaikkiin, myös pystybasisti Robert Landfermanniin. Ennenkaikkea jotenkin rumpali Steidlen ja kiipparisti Elias Stemesederin vuoropuhelu oli häkellyttävää seurattavaa.

Vartin tauko, jona aikana sinänsä jo muutenkin harvalukuinen hämeenlinnalaisyleisö harveni entisestään. Syitä emme ehkä koskaan saa tietää. Miksi klo 20 keskiviikkoiltana alkava ulkomaan artistin keikka ei houkuttele? Jazziltoina Suisto virittää alalattialle kolmisenkymmentä pöytäpaikkaa, eli ihan istualtaan voi seurata keikkaa, ja hienoa niin. Kakkospuoliajalla istuimista oli käytössä enää kuusi. Jonain päivänä jos Suistoa ei enää olisi, ja kaupungin musatarjonta olisi markan iskelmähiihtäjien ja listapoppareiden varassa pelkästään, niin voi vaan kuvitella senmaailmaisen ininän, että mitään ei tapahdu, kukaan ei käy. Ja nyt kun käy, jengiä ei ole riittävästi liikkeellä.

Jälkimmäisellä puoliajalla kultiin jo levyiltä tutumpaa tavaraa, ensin ”Number 1” ja heti perään ”Number 5”; instrumentalismin ja puoli-impron maailmassa kappaleiden nimeäminen ei ole niin nökönuukaa, kunhan soittaja itse tietää millä voitelulla seuraavaksi sivakoidaan. Etenkin jälkimmäinen biisi kulki todella tykisti, ja lunasti paikalle könyämisen ja 15 euron lipun hinnan melkein yksinäänkin. Koko Gropperin sävelilmaisu, ja Philmin sovitusmaailma kiteytyi yhteen stygeen. Mahtava jazzin meining! Illan päätteeksi kuultiin vielä bändin varhaistuotantoa edustanut raita, jonka rumpali Steidle oikein nimellä spiikkasi, mutta joka nimi valui unohduksiin samantien, kuin hulevesi naapurin tontille. Mutta hieno biisi se oli, ja päätti keikan ihan oikeasti, kahden käsiparin rytmikkäästä encorea vaatineesta hakkaamisesta huolimatta. Soitapa nyt näillä biisien pituuksilla encore, niin keikka kellottaa neljänneksen lisää ja koko settilistan dramaturgia on pilalla. Bändi kuitenkin palasi vielä alalattialle näyttäytymään. Suiston jazzvuosi on ohi, julkaistu ohjelmisto ei vielä kerro konseptin jatkosta, mutta jäämme katselemaan, josko keväällä homma jatkuisi. KG

Tres Coyotes (fin/uk) @ Savoy-teatteri, Helsinki 05.04.2017

Lavalla on Led Zeppelinin basisti John Paul Jones. Hymyilevä, leppoisa herrasmies, vuosia mittarissa 71. Helsingin Savoy-teatterin sali on ääriään myöten täynnä, ei ole epäilystäkään siitä, että ilman Jonesin legendaarisia tekemisiä ja rockhistorian tunnetuimpia bassolinjoja, täällä olisi aika paljon tyhjempää. Mutta ei se mitään. Mikä tahansa syy saada väki liikkeelle mielenkiintoisen musiikin ääreen, on hyvä syy. Illan teema ei kuitenkaan ole se, että lavalla on neljännes Zeppelinistä. Tänään jos joku on tullut kuulemaan ”Black Dog” tai ”The Lemon Song”, pettyy. Tänään mennään tikapuita pitkin taivaaseen, ollaan haastavan ja kuulijalta välillä paljonkin vaativan musiikin äärellä. Homman nimi on Tres Coyotes.

Ensin oli Dos Coyotes, eli ympäri maailmaa resitaaleja esittämässä kiertänyt pitkäaikainen muusikkoduo Anssi Karttunen (sello) ja Magnus Lindberg (piano). Parivaljakko on tehnyt yhteistyötä jo 70-luvun loppupuoliskolta alkaen, esittäen pääosin Lindbergin säveltämää musiikkia. Yhdessä ja erikseen herrat ovat nousseet nykymusiikin maailmanluokkaan. Sinne omissa lajityypeissään jo kauan kuulunut John Paul Jones on siis vain luontainen kumppani, kun duo laajeni viime vuonna trioksi. Tämä tapahtui Yhdysvalloissa, jossa kolmikko oli vetämässä Creative Dialogue-mestarikurssia instrumentalisteille ja säveltäjille. Yhteistyö ja kurssilaisten edessä improaminen sujui niin hyvin, ja oli niin hauskaa, että John Paul Jones kutsuttiin nyt Coyotesien vieraaksi Suomeen. Ja niin meillä oli kunnia todistaa Tres Coyotesin ensimmäistä varsinaista keikkaa koko maailmassa. Homman nimi on improvisointi, luova dialogi kolmen huippumuusikon välillä.

Lavaa hallitsee Magnus Lindbergin flyygeli, mutta musiikillisesti Karttusen sello. Jones jää tänään, tällä instrumenttivalikoimalla, vääjämättä Karttusen taituruuden varjoon, eikä se sinänsä ole keneltäkään pois. Tämä ei ole kilpailu, vaan konsertti. Ensimmäisen biisin aikana tuntuu, että ei tämä oikein lähde (epäilystä korostaa eturivissä alkava juuri ja juuri hitusen liian kovaa louhiva ja kokoajan raskautuva kuorsaus). Ja vielä toisenkin. Siinä Jones tarttuu illan  kakkosinstrumenttiinsa, sähkömandoliiniin, joka on välillä livenä aika kammottavan kuuloinen soitin. Mutta niin vain homma pelittää yhtäkkiä, kun Lindberg saadaan pianoineen mukaan ja Jones taikoo muutaman hetken ajaksi mandoliinistaan irlantilaisia, ellei suorastaan appalakkilaisia tunnelmia.

Konsertti kestää aikalailla minuutilleen 2 x 45 minuuttia, ja se on tämänkaltaiselle taiteelle juuri oikea kellotus. Lavalla kun on pitkän päälle vähän seurattavaa, on vain musiikki, ja sekin haastavasta päästä. Ensimmäisellä puoliajalla kuullaan yksi ennaltasävelletty biisi, täysin ei olla impron äärellä kuitenkaan. Teos on ”Dos Coyotes”, nimi kuului siis Karttusen ja Lindbergin maailmassa ihan alunperin sävelteokselle, ja vasta paljon myöhemmin sitä esittävälle duolle. John Paul Jonesin sähköbasso jää tässäkin esityksessä hiukan sivurooliin, teos kun on alunperin kahdelle tehty ja sovitettu. Sellon ja pianon päälle taas jos alkaa oikein kunnolla revittelemään, niin huomio on silloinkin väärässä paikassa, joten illan henkeä mukaillen Jones pitää bassottelunsa maltillisena.

Silti, kaikki paikallaolevat taatusti voivat myöntää, että on upeaa katsella ja kuunnella, kun Led Zeppelin-legenda soittaa leveäkaulaista bassoaan. Tätä ei kuitenkaan näe joka päivä, eikä alkuperäisessä bändikontekstissaan (toivottavasti) enää koskaan (sana ”toivottavasti” viittaa siihen, että vaikka Jason Bonham on toki mainio korvaaja isälleen, mutta koska Robert Plant ei enää halua Zeppelinin paluuta, eikä ole laulajana korvattavissa, pitää vain toivoa, ettei Jimmy Page yksinteoin enää ryhdy mihinkään tyhmään).

Dos Coyotes” on ensimmäisen puoliajan ehdoton musiikillinen huippuhetki. Biisien tai sävelteosten väleissä kuullaan kunkin herran muisteluita trion synnystä, ja myös kuultavien sävelmien tiestä lavalle. Välillä mietityttää, onko tämä todella puhdasta improa, vai onko näillä jonkinlaiset ennaltamietityt turvaköydet välillään, mutta sitten taas epäilykset haihtuvat, kun seuraa trion työskentelyä. Karttusen sello johdattaa teemoihin, tai teemattomuuksiin, Lindbergin piano tukee, ja vie taas välillä eteenpäin. John Paul soittaa näennäisesti eniten eri biisiä kuin suomikollegat, mutta missään vaiheessa homma ei käänny kakofonian puolelle. Syntyy paikoin erittäin mielenkiintoista puoliakustista noisea, kamarinoisea, jos sallitte. Ja vaikka en itsekään ole ehkä tämäntyyppiselle musiikille kaikkein kuumimmilleen lämpiävä friikki, niin onhan täällä nyt tärkeää olla paikalla. Ilta on vahvasti osastoa kerran elämässä.

Väliaika kestää puoli tuntia. Toinen jakso on musiikillisesti kiinnostavampi, ennakko-odotukset on häipyneet ja nyt voi ihan rauhassa laittaa istuimensa noin kuvaannollisesti taka-asentoon. Kaikille lienee selvinnyt, ettei tänään soi ”Kashmir Song”. Kakkospuoliaika alkaa niin, että John Paul Jones istuu flyygelin taakse ja aloittaa yksin. Muutaman minuutin jälkeen hiippailee Karttunen lavalle, ja tuloksena on kaunis, mutta nimettömäksi jäävä sävelteos. Seuraavana kuullaan koko illan huippuhetki, vaikkakin illan kansainvälinen tähtivieras astelee takahuoneeseen. Lindberg ja Karttunen tulkitsevat kahdestaan illan toisen ei-improtun numeron. ”Paluu Faustiin” perustuu Lindbergin uransa varrella kirjoittamiin sävelkulkuihin ja sointukuvioihin, mutta varsin sekalaisessa järjestyksessä, sieltä täältä tuotannostaan poimittuna. Jossain biisin puolivälissä muusikot kohtaavat, ja soittavat hetken samaa melodiaa, ja erkanevat taas omiin Lindberg-sävelmiinsä. Erittäin mielenkiintoista, ainutlaatuista, sekä myyntiintulopäivänä eturiviin ja melkein keskelle hankitun lipun viimeistäänkin lunastavaa. Lindberg vertaa sävelteosta spiikissään Michelangelo Antonionin elokuvaan ”Zapriskie Point”, eikä se tunnu teoksen loputtua lainkaan huonolta verrokilta.

Sitten Karttunen tarttuu sähköselloon, joka jo visuaalisesti on melkomoinen härpäke, ja taikoo seuraavaksi soittimestaan tummia, jouhikkomaisia soundeja. John Paul Jones ottaa pöydältä avukseen tikun, jolla muutamissa biiseissä hieroo bassonsa kieliä. Jonesin leluarsenaaliin kuuluu hetkeksi myös e-bow. Ehdinkin jo innostua, e-bow nimittäin liittyy mielestäni muutamiin rockhistorian ehdottomiin huippuhetkiin. Mutta ilo jää lyhyeksi, Jones ei oikein saa laitetta toimimaan haluamallaan tavalla, tai jostain muusta syystä hylkää sen pian.

Illan päättää mielenkiintoinen kokeilu, joka johtaa takaisin viime vuotiseen Yhdysvaltain workshopiin. Siellä muuan iranilaissäveltäjä halusi kokeilla, miten nämä kolme huippumuusikkoa reagoivat improtessaan, kun heille syöttää sanallisia virikkeitä kesken soiton, ajattelun virittämiseksi. Sanat heijastetaan taustan kankaalle myös yleisön nähtäväksi, ne vaihtuvat kunkin muusikon kohdalla minuutin tai muutaman välein. Syntyy todella mielenkiintoista kamarinoisea, joskin iraninmiehen valitsemat sanat ja lauseenparret tuottavat aika taidesnobistisen tunnelman, vaan eihän noita ole pakko tuijottaa. En siis tuijota. Mutta musiikki on hetken aikaa rajaton riemu, kaikessa outoudessaankin.

Parituntinen päättyy mainittuun sanantulkintateokseen, trio taputetaan lavalle kuitenkin vielä muutamasti, eikä täältä tälläkään konseptilla ilman encoreita pois päästä. Ylimääräinen numero sujuu kuten muukin musiikki tänään, ja on puhdasta improa, mutta ei enää illan parasta sellaista. Zeppelinin ultrafanit jäävät kärkkymään mahdollisuutta saada Jonesin nimmari. Savoy-teatterille jälleen kiitos huikeasta soundista, rohkeudesta järjestää illan ainutlaatuinen keikkakokemus ja ääriystävällisestä henkilökunnasta. Sekä ennen konserttia kuullusta pyynnöstä sammuttaa kännykät, ja olla artistien toiveesta kuvaamatta keikkaa millään välineellä. Valitettavan usein joutuu nimittäin edelleen toteamaan, ettei puhelimien äänettömyys ole vieläkään vakioetikettiä, ja ettei kuvauskieltoa noudateta pelkkien oviin liimattujen lappujen perusteella. Kuvauskielto kun sitäpaitsi ei ole ilkeilyä tai ylimielisyyttä artistin taholta, vaan erittäin ymmärrettävää toimintaa. Tänäänkin nimittäin soitettiin puhtaasti lavalla ja kullakin hetkellä spontaanisti syntyvää musiikkia, joka ei ole minkäänlaisten tekijänoikeussuojien alaista.  KG

Mike Watt & The Missingmen (us), Uz Jsme Doma (cze) @ Klubi, Tampere 15.05.2015

Lavalla on neljä ison vauvan näköistä jamppaa, ahtautuneina kokovalkoisiin kosmonautin alusaluihin. Kasvoista ei saa hämärässä selvää. Musiikki velloo funkin, itäeurooppalaisen kansanmusiikin, jonkinlaisen proto- tai postpunkin ja polkan väliaallokossa. Lavalla on Uz Jsme Doma, tsekkiläisen dadan ykköslyönti jo vuodesta 1985. Bändi onnistuu energisessä kolmevarttisessaan kuulostamaan kaikelta Ebba Grönista Piirpaukkeeseen, Talking Headsista Fugaziin, Frank Zappan ja Damnedin kautta. Ja meininki on koko ajan hirmuinen. Orkesteria ei edes haittaa, vaikka paikalla on Tampereen kokoisesta kaupungista 15 rokkifriikin otanta, se on tottunut myllyttämään hämyisissä luolissa salakeikkoja kommunismin aikaan, silloin kun oli parempikin olla näkemättä, ketä kaikkia paikalla on.

Prahan oudolla smurffilaumalla on takanaan seitsemän studioalbumia. Kukaan ei teknisesti ottaen, eikä tarvitse edes mennä kovin tekniseksi, ole enää perustajajäsen, mutta koskettimissa, kitarassa ja laulussa vaikuttava bändin (nykyään) yksinoikeudellinen biisintekijä  Miroslav Vanek on ollut remmissä vuodesta 1986. Vanek on maassaan arvostettu runoilija ja avantgardisti, jonka ura alkoi jo 1981 punkryhmä Fourth Price Bandissa. Renessanssisihmisenä Vanek on myös elokuvasäveltäjä, kirjailija, levytuottaja ja leffakoulu FAMUn musiikkidramaturgian opettaja.

Uz Jsme Doman hämmentävän vedon aikana tajuaa, miksi niin monet itäeurooppalaiset bändit kuulostavat siltä kuin kuulostavat. Vaikkapa nyt meille suomalaisille tutummat veljesbändit Eestistä, samoihin aikoihin perustetut, kuten Singer Vinger, Vennaskond, J.M.K.E., Röövel Ööbik ja monet muut. Puolimaissa 80-lukua alkoi esiripun raoista kulkeutua länsimaisia rocklevyjä salaa tai tuttujen kautta idässä kuultaviksi, ja monet niistä iskivät niin kovaa, että syntyi pakonomainen aalto perustaa bändejä. Paljon hyvää syntyi noina vuosina, vaikka muuten innovatiivisista ajoista ei ehkä kannatakaan puhua. Bändeillä ja tekijöillä kuten David Bowie, Talking Heads, Pere Ubu, Public Image Ltd. jne oli valtava vaikutus, ja se tausta kuuluu Uz Jsme Domankin tuotannon läpi. Bändi kuuluu olennaisesti siihen jälkipunkin ja glasnostin synnyttämään bänditsunamiin Itä-Euroopasta, johon monen noista maista koko rockperintö perustuu.

Eikä tässä kaikki, Uz Jsme Doman veto on kaikessa energisyydessään, kuviakumartelemattomuudessaan ja häpeilemättömyydessään parasta todella pitkään aikaan. Korostan parasta, vaikka tälläkin sivustolla tulee kehaistua yhtä ja toista artistia pelkästään siksi, että on oppinut välttelemään ilmiselvästi kehnoja keikkoja. Edellisen kerran Uz Jsme Doma oli soittanut Tampereella 1991, ja kuten Vanek totesikin spiikissään, kannattaa tulla (tai mennä) katsomaan bändi uusintana Tsekin maaperälle, mikäli täkäläisvierailut ovat näin harvinaista herkkua. Hehkuttamatta paras, sitä kohti, että näkee nämä kotikentällä, voi olla aika hikiset bileet.

Sitten lavalle nousee toinen jälkipunkin legenda, vuonna 1980 The Minutemen-yhtyettä perustamassa ollut Mike Watt, monissa kronikoissa maailman parhaiden basistien joukkoon ylennetty. Eikä suotta, miehen jazzahtavan funkahtava ote Minutemenin levyillä toimi innoittajana hirvittävälle liudalle bändejä 80-luvun lopulla ja 90-luvun vaihtoehtorockin aallossa. Minutemenin vaikutusta ei voi aliarvioida, eikä sen arvoa rockin kehityskaarissa vähätellä. Tunnetuin varmasti noista vaikuttuneista on ollut Red Hot Chili Peppers, jonka kokonainen albumi, vuonna 1991 kryptoniittia myynyt ”Blood, Sugar, Sex, Magik”, on omistettu Mike Wattille. (Iso ympyrä sulkeutui marraskuussa 2008, kun RHCP-basisti Flea ojensi Wattille Bass Player Magazinen elämäntyöpalkinnon.)

Tuota funkahtavan jazzahtavaa bassottelua kuullaan aimo annos Tampereenkin illassa. Wattin ja nykybändinsä The Missingmenin aloittaessa on alalattialle kertynyt sentään viitisenkymmentä asiainharrastajaa. Watt muistaakin kiittää vuolaasti ”good people of Tampere”, Miken omin sanoin siksi, että vuodessa on vain 54 perjantai-iltaa, ja valita antaa niistä yksi hänelle ja bändilleen, saa mielen nöyräksi. Mahtavaa. Tähden, tai minkäänlaisen alternativejumalan elkeet, Wattin suoraviivaisesta ja konstailemattomasta esiintymisestä muutenkin puuttuvat.

Illan kaava on selkeä. Ollaan ”Third and Thirty Opera”-kiertueella, ja soitetaan ensin alusta loppuun, ilman spiikkejä tai taukoja, Wattin viimeisin sooloalbumi ”The Hyphenated Man”. Se on Wattin neljäs sooloplatta, ja löyhästi teemallinen kokonaisuus perustuen ja inspiraationsa saaden Hieronymus Boschin (1450-1516) maalauksien hahmoihin ja hahmoista. Teoksista Wattiin eniten on vaikuttaneet ”The Garden of Earthly Delights” ja ”The Last Judgement”. Bosch tunnetaan todellisena lopunaikojen maalarina, jonka tuomionäyt ovat jälleen ja aina ajankohtaisia, loppuhenkosiaan vetelevässä, pelottavasti uskonnollistuvassa ja fundamentaloituvassa maailmassamme.

Watt itse kutsuu ”Hyphenated Mania” punkoopperaksi (miehen jo kolmanneksi sellaiseksi). Sitä se tavallaan onkin, se vain koostuu 30 lyhyestä biisistä, joiden keskikesto on puolisentoista minuuttia. Levy kellottaa 47 minuuttia ja rapiat, livenä setti laskujeni mukaan hiukan vähemmän. Biisit ajetaan läpi ilman taukoja tai mahdollisuuksia välitaputuksiin, seuraava lähtee juuri kun edellinen sammuu. Lyhyitä spoken word-kohtia kuullaan, välillä Wattin laulu on kuiskauksia, välillä huutoja. Dynamiikkaa löytyy, niinkuin oopperassa kuuluukin. Watt murjoo bassoaan kuin sen viimeisellä keikalla, rumpali Raul Morales tikkaa taustatuen. Kitaristi Tom Watson on toinen missingman. Trio soittaa osin toisiinsa päin kääntyneenä, kuin Crazy Horse ikään, varmistaen että tämä tehdään juuri tässä ja nyt tämä show, eikä niinkuin sekuntikello kaulassa treenikämpällä harjoiteltiin. Vaikka konseptilevyä soitetaankin, orgaanisuus säilyy. Parhaiten 30 lyhärin setistä mieleen jäävät ”Mouse-Headed-Man” ja loppupään ”Man-Shitting-Man” (kaikki albumin raidat on nimetty samaan tyyliin ja jokainen hahmo löytyy Boschin mestarillisista lopunajan kuvista).

Hikisen kolmevarttisen jälkeen bändi kokoontuu lavan taakse kiittelemään toisiaan, piskuinen tamperelaisyleisö on settilistansa lukenut ja tietää, että Watt ja Missingmen palaavat vielä soittamaan kahdeksan biisin Minutemen-setin, kaikki vuoden 1983 albumilta ”What Makes a Man Start Fires?”. Ja kappas, niinhän nuo palaavatkin. Räyhäkkäästi lähtee setti käyntiin biisillä ”Bob Dylan Wrote Propaganda Songs”, Minutemen-osuuden aikana Tom Watson kantaa laulamisen päävastuun, Watt soittaa setin enimmäkseen rumpujen takana, Moralesin olan yli kuikkien. Rätväkimmin Minari-biiseistä lähtee jo mainitun lisäksi ”Beacon Sighted Through Frog”.

Hikinen keikka kellottaa aika tarkkaan tunnin, pieni mutta valikoitu yleisö on tyytyväinen. Minutemen ei koskaan palaa, ilmeisistä syistä, se tiedetään. Mutta jospa Watt onnistuttaisiin Suomessa näkemään vielä, soolokeikkojen lisäksi, myös uudelleenaktivoiduissa The Stooges-riveissä, joissa mies niinikään bassottaa. Toivossa on hyvä elää. KG

Yoko Ono & Thurston Moore (us) @ Huvilateltta, Helsinki 18.08.2013

Yoko Ono on maailman tuntemattomin tunnettu taiteilija”, totesi aikoinaan John Lennon-vainaa vaimostaan. Ja oli hyvinkin oikeassa. John on ollut poissa jo 33 vuotta, mutta kyseinen lause on tuskin mahdottomasti menettänyt relevanssiaan. Monille, siis liian monille, kuluvana vuonna jo 80 täyttänyt Yoko Ono on yhä ”se ilkeä beatlesinhajottaja”, Lennonin murhan jälkeen valtavien mustien lasien taakse kätkeytynyt marttyyrileski, outo käsitetaitelija ja toissijainen muusikko. Uskon kaiken aliarvostuksen, jota väistämättä Ono on saanut urallaan kokea, johtuvan pääasiassa yhdestä faktasta. Yoko Ono on äärettömän tinkimätön ja lahjomaton taiteilija. Pitää myös muistaa, että Ono oli sitä jo ennenkuin rakastui rockin puolijumalaan, ja että Yoko Ono on sitä yhä. Taiteilija tinkimättömällä T:llä. Tästä saatiin tunnin mittainen osoitus myös Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistossa tuikinormaalina elokuun iltana.

Tunnelma Huvilateltalla oli rennon odottava, väki vaikutti itseäni iäkkäämmältä ja varsin naisvaltaiselta. Muutama selkeästi geezerikäinen beatlemaanikkokin oli eksynyt joukkoon, mutta ennenkaikkea silmiin pisti väen vähyys. Paljon jäikin teltan takatuhdoille tilaa vielä, toki Yoko Ono ja kumppaninsa vetävät Helsingissä kaksi iltaa, että ehkäpä se jälkimmäinen oli sitten täydempi. Silkkaa tinkimättömyyttään oli Yoko valinnut tälle taidettaan retrospektiivisesti esittelevälle maailmankiertueelle soittokumppanikseen samanhenkisen rockhistorian ikonihahmon, ex-Sonic Youth-nokkamies Thurston Mooren. Jos parivaljakko tuntui paperilla oudolta, niin ei tuntunut livenä. Ja sikäli tietenkin kombinaatio ainutlaatuiselta kuulosti, mainitulla paperilla, että omakin lippu oli hankittava myyntiintulopäivänä. Olihan lavalla aimo annos oletettavasti paitsi improttua avantgardea, myös silkkaa rockhistoriaa. Triokokoonpanon täydensi, ja komeasti täydensikin, Circle-yhtyeen rumpali Tomi Leppänen.

On todettava, että en ole koskaan kunnolla tutustunut Yoko Onon levytettyyn soolotuotantoon, itselle ehkä Onon kuvataidepuoli on ollut jopa tutumpaa. Voin myös todeta, että en ole koskaan ollut mikään Sonic Youth-fani. Mutta kuten todettua, näiden kahden maailman yhdistäminen kuulosti äärimielenkiintoiselta. Ja kyllähän se sitä sitten olikin.

Show’n alkua odotellessa taustan videoseinillä pyöri Onon kokeellista elokuvaa meditatiivisimmillaan, mustavalkoisessa filmissä vuorotellen kävelevä naisen ja miehen pylly, ahteri, takalisto, perse. Alkunauhana näytettiin lisää kokeellista kamaa taiteilijan filmituotannosta, sen väliin leikattiin pätkiä Yokon uran varrelta, tärkeimpiä performansseja ja rauhanmarsseja; mutta toki myös hetkiä Lennonin kanssa vietetystä ajasta sänkymielenosoituksineen. Viiltävä oli, pakko sanoa, pitkään näytetty kuva Lennonin verisistä silmälaseista pariskunnan yhteisen kodin ikkunalla. Jota ikkunaa piti itsekin käydä tähyämässä New Yorkin matkalla kauan sitten.

Sitten kävelevät lauteille Ono ja Moore, ja valtaosa yleisöstä osoittaa kunnioitusta seisaaltaan. Uskon tämän eleen olleen pääosin Onolle suunnattu… Ensimmäisenä biisinä kuultiin ”It Happened”, joka löytyy Onon sooloalbumilta ”A Story”, vuodelta 1974 (tosin levy julkaistiin vasta 1977). Biisi on kirjoitettu niissä tunnelmissa, kun Onolle ja Lennonille koitti väliaikainen ero, ja John eleli avustajansa Mayn kanssa L.A:ssa. Jotenkin tuntui kuitenkin, että tuossa avausbiisissä Yoko referoi moniin muihinkin asioihin; Johnin kuolemaan ja koko loppuelämäänsä. Tässä vaiheessa lyhyeksi jäänyt ilta vaikutti vielä muotoutuvan perinteisemmän rokkikeikan suuntaan. Mutta toista tiedettiin seuraavan numeron aikana, kun Ono päästi itsensä irti huutamaan, ääntelemään ja ynisemään Leppäsen tanakan rumpujyskeen ja Mooren kitaroinnin alle tai päälle, sekaan, miten vaan. Ne jotka olivat tulleet hakemaan kokonaisvaltaisempaa taide-elämystä, saivat sitä. Noin musiikillisesti Ono tunnusti jossain välispiikissään illan annin olleen noise rockia. Enkä väitä vastaan.

Oli aika Thurston Mooren esittää vain todellakin 55-minuuttia kellottaneen show’n välisuvantona pari soolokipaletta. Pienen kielenvaihto-ja virityssession jälkeen kuultiin Sonic Youth-klassikko ”Scizophrenia”, vuoden 1987 ”Sister”-albumin tykki avaaja. Sen Moore hoiti hienosti, vähän niinkuin kuleksimasta, paikalle saapuneille Youth-faneille. Itseä sykähdytti enemmän Mooren uudelle Chelsea Light Moving-kokoonpanolleen kirjoittama ”Frank O’Hara Hit”.

Yoko takaisin lavalle ja viiltävän upea tulkinta ”Don’t worry Kyoko (Mummy’s Only Looking Her Hand in the Snow)”, biisi joka on ikuisesti omistettu Onon tyttärelle, jonka Yokon ex-aviomies mulkkuuspäissään kidnappasi vuosiksi tuntemattomaan lokaatioon. Kyllä, Yoko Ono on nähnyt elämässään paljon. Ja ehkä on juuri siksi niin lahjomaton. Lentää mannerten yli 80-vuotiaana tekemään juuri niinkuin tahtoo. Kuinka monen mummo laulaa ja ynisee joka ilta uudessa kaupungissa omien avantgarderainojensa valossa? Hiljaista on…Ei minunkaan.

Äkkiä vierähtää tuntinen, ja kun ei oikeasta tai perinteisestä rokkikeikasta ollut kyse, ei ollut sitä encorecaan. Onon kaulaan viritettiin Stratocaster, joka kannossa hän sitten lähestyi Moorea. Thurstonin kitara kiersi ja ulvoi. Ja kun taiteilijat syleilivät viimein toisiaan, ulvoivat kitarat omaa syleilyulvontaansa kielet vastakkain. Hetki oli lyhyt ja ennaltaluetuista keikkaraporteista odotettavissa, mutta silti armottoman rockhistoriafriikin silmin maaginen.

Illan muusikkouspisteet menevät koto-Suomeen, ei voi mitään. Käytännössä lähes harjoittelematta rumpali Leppänen näytti että improvisaatio ja heittäytyminen ei tuota ongelmaa. Harvoin saa olla maanmiehestä aidosti ylpeä, mutta nyt. Pakko päästä Circlen keikalle pian.

Olisiko Yoko Ono voinut vetää 67 euron edestä pidemmänkin show’n? Kyllä. Mutta toisaalta, kyse ei ollut keikasta vaan performanssista, ja niiden luonteelle kompaktius sopii, jos nyt jokin. Juhlaviikkojen motto oli jossain vaiheessa: ”Taide kuuluu kaikille”. Ei ole onneksi enää. Ei nimittäin kuulu näillä hinnoilla. Eikä tänään rahalle täyttä vastinetta mielestäni saatu, mutta niinkin joskus käy. Ja pian sekin jo naurattaa. Merry Christmas, war is over.

Vuosien päästä, kun joku rokkifriikki ystävä kysyy: ”Niin, ehditsä ikinä nähdä Yoko Onoo?”, voin ylpeänä vastata, ”joo kyy mä ehdin”. Uskokaa tai älkää sitäpaitsi, mutta Sonic Youth tekee vielä jotain yhdessä ja tulee jossain muodossa takaisin. Yoko Ono ei koskaan poistunut näyttämöltä, laimeita comebackeja ei ole varsinaisesti tarvinnut Onon tehdä. Silkkaa tinkimättömyyttään. KG

Laibach (slo) @ Pakkahuone, Tampere 26.03.2012

Vastavalmistuneen scifielokuvan ”Iron Sky” tekijät olivat saaneet scoremusiikin tekijöiksi rainaansa itse Slovenian junttalegendan Laibachin, ja elokuvan ensi-iltajuhlistus toi bändin kahdelle keikalle Suomeen. Itse leffa nähtiin alkuillasta ja totesin sen olevan kaikesta ennakkohehkutuksesta huolimatta hyvinkin keskinkertainen amerikkalaismallinen B-elokuva, teknisesti komea toki. Laibachin score toimii kyllä ja tuo leffalle katsojia pelkällä olemassaolollaan, mutta itse odotin siltä enemmän raskautta ja laibachmaisuutta. Monin paikoin se on nyt kovinkin klassinen elokuvascore.

Edellisen (ja ensimmäisen) kerran olin nähnyt Laibachin elokuussa 2005 Tavastialla ja onnistunut tässä välissä olemaan näkemättä peräti neljä vetoa Suomessa. Bändi asteli lavalle parisenkymmentä minuuttia ilmoitettua aiemmin ja aloitti neljällä  biisillä aivan olemassaolonsa alkupäästä (bändihän perustettiin vuonna 1980 Ljubljanassa monitaiteelliseksi koelaboratorioksi). Nämä pitkät ja varsin ambientit tunnelmoinnit ottivat mahtisiivun keikan alusta ja ehdin jo pohtia, että käynnistyyköhän tämä koskaan. Yleisökin oli melko kylmää alussa ja keskittyi nesteyttämään salin takaosassa. Lavan edessä oli hyvin tilaa ja bändin pääsi näkemään läheltä. Yksi tosifani totesikin, että on uskomatonta nähdä tämä bändi lähes kosketusetäisyydeltä. Keikan keskimmäinen kolmannes vietettiin sitten ”Iron Sky”-tunnelmissa. Taustaprojisoinnissa pyöri kuvia leffasta ja bändi soitti tukun siihen tekemiään biisejä. Näistä parhaan muistijäljen jätti ”Under the Iron Sky”, joka myös lopullisesti sytytti yleisön, kuinka ollakaan. Kovin moni oli paikalla tietenkin elokuvaa juhlistamassa ja sai bändin kaupan päälle. Meininki ja tunnelma kohosi huomattavasti, mutta kun elokuvaluuppi lähti pyörimään kakkosrundia, kävi taas mielessä että milloin tämä keikka oikein alkaa.

Mutta lähtihän se Balkanin sotakone lopulta käyntiin, pitkän kiusaamisen jälkeen. Vuoden 2003 ”WAT”-albumilta poimittu ”Tanz Mit Laibach” käynnisti keikan parhaan ja viimeisen kolmanneksen. Ja loppu olikin sitten pelkkää juhlaa. ”Alle Gegen Alle” siihen perään ja koko alun kuivakkuus oli unohtunut. Tutuilla militaaritunnelmilla juntattiin loppuun asti ja ainakaan omiin korviini ei ole koskaan Pakkahuone kuulostanut näin hyvältä. Soundi oli kuulas ja selkeä. Encoreita kuultiin pari, niistä tärkeimpänä ”Leben heist Leben”, ja puolisentoistatuntinen veto oli paketissa. Ja loppuosansa takia hyvin olikin. Laibach malttoi myös jättää ne isoimmat coverhitit soittamatta, ja mainiota niin. Ja kun tämän rundin päätyttyä jättävät leffaan sävelletyt poplaulut ohjelmistosta pois, niin seuraavaa vierailua odotellessa. Kaiken kaikkiaan bändi on nyt soittanut Suomessa 10 keikkaa ja tulee varmasti vielä monesti.

Keikkaguru SUOSITTELEE kuunneltavaksi Laibachin mainion Beatles-coveralbumin ”Let it Be” (1988). Joskin, jos orkesteri ei ole lainkaan tuttu, kannattaa tähän tärkeään Rammsteinin ja monen muun bändin esikuvaan aloittaa tutustuminen klassikkokiekosta ”Opus Dei”. KG

Arcturus (no), Clockwork Spirit @ Nosturi, Helsinki 17.03.2012

Keikkagurun raportointihistorian ensimmäisen liveillan aloitti mainion, eponyymin esikoisalbuminsa viime syksynä julkaissut helsinkiläisorkesteri Clockwork Spirit Nosturin Alakerran ahtaalla lavalla.  CS:n tasan puolen tunnin setti oli tiukka rutistus levyltä tuttua progressiivista tummaa metallia, ilman turhaa välispiikittelyä ja lässytystä. Näin juuri. Valitettavasti, ja tämä on mielipide, Nosturin Alakerta ei  keikkojen soittamiseen kovinkaan hyvin sovellu. Ei ainakaan, jos liiteri on loppuunmyyty, niinkuin nyt jo ennakkoon oli. Vaikka bändi yritti positiivisen kautta ja ehdottomasti parhaansa, näköesteisyys lavalle ja soundin ruotoisuus oli heitä vastaan. Äänimies pääsi mukaan loppua kohden, mutta sitten olikin jo aika panna pillit pussiin. Bändin levyltä tuttu, rikas sovitusajattelu ja toisaalta raskaat louhintaosuudet eivät tulleet läpi. Ehkä Alakerta soveltuisi paremmin akustisiin iltoihin, lauluntekijäklubeihin, mutta pelkästään äänentoisto ja näkyvyys lavalle tulevat tällaisina tunkuiltoina vastaan. Ja ymmärrän kyllä, että ne kaksi paksua pylvästä kannattelevat rakennusta, mutta yhtä paljon ne ovat myös näköesteenä, elleivät enemmän. Soisin näkeväni Clockworkin isommilla lauteilla jatkossa, mutta nytkin veto oli ansiokas kovassa paikassa, legendasbändin lämppärinä nimittäin. Setin päättänyt Dawn of Deliverance on niin hyytävänkomea tuutulaulu, että tämän kuullessaan kannattaa tuplatsekata kenen käsi sitä kehtoa oikein keinuttaa.

Sitten siirtymä yläkertaan ja tanakka haara-asento limupuolen takalattialta. Helsingin kevään norjalaisvierailuista se itselleni odotetuin oli Arcturus, vaikka bändin neljä albumia käsittävä tuotanto ei itselleni aivan läpituttu ollutkaan. Vuonna 1987, eli hyvissä ajoin ennen Norjan blackmetallin kakkosaaltoa, kasattu avantgardistinen (mutta ei koskaan erityisen black) Arcturus teki viime syksynä paluun 4 vuoden sapatin jälkeen ja olihan sitä todistettava. Itselleni syyksi raahautua paikalle olisi pelkästään riittänyt, että toisena alkuperäisjäsenenä Arcturuksen rumpupesäkkeessä istuu itse Hellhammer, alias Jan Axel Blomberg, Mayhemistakin tuttu ihmiskonekivääri. Joka tällä kertaa oli maalannut kasvonsa hopealla ja näytti hämärässä joltakulta jolla on todella pahat mielessä. Se toinen perustajajäsen on kosketinsoittaja ja pääasiallinen säveltäjä Steinar Johnsen. Palanneen bändin solistiksi on otettu monissa tummissa liemissä keitetty, ja lyhyesti jo ennen hajoamista bändissä vaikuttanut ICS Vortex (Borknagar, ex-Dimmu Borgir), jolta ääntä ja raamia löytyy kyllä, mutta jonka hämmentävä lavakeekoilu häiritsi isosti muutamien biisien ajan alussa. Hissukseen siihenkin tottui, kun ymmärsi että mies ei vain pitkissä instrumentaaliosuuksissa keksi mitään tekemistä. Tuskin keksisin itsekään. Mutta kukaan ei voi väittää etteikö Vortex olisi laulumiehiä. Eniten 14 soitetusta biisistä tuli odotetusti bändiä yhä pitkälti määrittelevältä ja sen tyylillisen nahan luoneelta kakkoskiekolta La Masquerade Infernale (1997), sekä 2005 julkaistulta Sideshow Symphonies-albumiltaVarsinkin itämaisia sävyjä sisältävät kierot keitokset The Chaos Path keikan puolimaissa ja Shipwrecked Frontier Pioneer toimivat itselleni kovastikin. Hämmentävää on, miten Hellhammer onnistui nopeissa osuuksissa kuulostamaan toiselta maailmansodalta ja äkisti vaihtamaan suorastaan  jazzahtaviin progeosuuksiin. Sanokaa, mitä sanotte, mutta minusta Jan Axel on yksi rockhistorian ehdottomasti tärkeimmistä rumpaleista. Niistä muista joskus myöhemmin tällä palstalla. Reunionkokoonpanoon liittyneet basisti Skoll ja kitaristi Knut Valle hoitivat osuutensa etulinjassa tyylillä ja taidolla, aivan kuten kiipparisti Steinarkin. Peräti 90-minuuttinen keikka suljettiin, aivan oikein, esikoisalbumin Aspera Hiems Symphonia parilla komealla tykityksellä eli To Thou Dwellest in the Nightilla ja Raudt Og Svartilla, joista ensinmainittu oli ainakin meikäbloggarille se keikan paras veto. Kaiken kaikkiaan tai yhtäkaikki, hyvä ilta. Kannatti lähteä. Ja seuraava tilaisuus nähdä Arcturus Suomessa onkin jo kesällä, Tuska Open Airin perjantaissa 29.6.

Loppuun on syytä todeta, että muutamien johtavien keikkapaikkojen, kuten Tavastian ja Nosturin nykyinen tapa ilmoittaa tarkat soittoajat ja pitää niistä yhteistyössä bändien kanssa kiinni, on aivan mahtava asia. Elämä on, myös Keikkagurulla, liian lyhyt lusia mielenkiinnottomia lämmittelybändejä. Tieto on tätä päivää. Enkä usko, että keikkapaikkojen anniskeluliiketoimesta juurikaan on pois, jos osa porukasta osaa tulla juuri ennen bändivetoja sisään. Hyvästä tiedonjakamisesta ja täsmällisyydestä jää parempi mieli, ja samaan paikkaan palaa mieluusti kohtapuoliin uudestaan.

Keikkaguru SUOSITTELEE kuunneltavaksi; Clockwork Spiritin esikoisalbumi ”Clockwork Spirit” (2011).

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: