Nick Mason’s Saucerful of Secrets (uk) @ Kulttuuritalo, Helsinki 19.05.2022
Vuosi 1965. ”Yesterday” sinkoaa The Beatlesin amerikanlistan ykköseksi, Bob Dylan soittaa Newportissa ensimmäisen sähköisen keikkansa, ja muuan birminghamilainen pikkupsykedeelinen popbändi vakiinnuttaa muutaman muun ehdotuksen jälkeen nimekseen Pink Floyd. Bändiä ovat perustamassa kitaristi-laulaja Syd Barrett, basisti Roger Waters, kiipparisti Richard Wright ja rumpali Nick Mason. Pari vuotta myöhemmin Barrettin menttaalikasetti alkaa vouvaamaan, mies siirtyy vaihtelevan menestyksen soolouralleen, bändi julkaisee esikoisalbuminsa ”Piper At The Gates of Dawn”, Waters alkaa ottaa biisinkirjoitusvastuuta ja kitaristi David Gilmour astuu remmiin. Loppu on tunnettua ja kivenkovinta rockhistoriaa, alkaa Pink Floydin nousu aikansa maailman suurimmaksi stadionbändiksi, progressiivisen rockin tiennäyttäjäksi ja mastodontiksi. Monien riitaisten erojen jälkeen Pink Floydia ei vieläkään ole virallisesti haudattu, mutta livenä sitä tuskin enää koskaan voi nähdä, missään olomuodossaan. Siksi, myöhäsyntyisen ja pahasti vaiheessa olevan rokkidiggarin on yritettävä vielä nähdä Pink Floydin elossaolevat ja ikääntyvät jäsenet vaikka yksi kerrallaan ja omillaan. Hyvän alun projektille tarjosi nyt jo 78-vuotiaan rumpalin Nick Masonin nykykokoonpano, vuodesta 2018 lähtien operoinut Saucerful of Secrets, jonka ideana on soittaa Pink Floydin seitsemän ensimmäisen albumin materiaalia, siis Syd Barrettin kaudelta, mutta myös sen jälkeiseltä ajalta ennen megatähteyttä ja suuria stadioneita, ennen vuoden 1973 superklassikkoa ”Dark Side of The Moon”, albumia jonka jälkeen maailma ei ainakaan enää ollut ennallaan. Mason kreditoi bändin kasaajaksi ja alullepanijaksi kokoonpanonsa kitaristin Lee Harrisin (The Blockheads), mutta koko alkuajatus oli soittaa harvinaisempaakin alkupään tuotantoa maailmalle, joka kuulee kaksi kertaa päivässä radioiden soittolistoilta ”The Wallin” tai ”Comfortably Numbin”. Jos sanavarastoon kuuluisi ”superbändi”, niin kai nyt tämä Pink Floydin vuoden 1968 kakkosalbumista nimensä ottanut bändi voisi sitä olla; Saucerful of Secretsissa soittaa Masonin ja Harrisin lisäksi bassoa Guy Pratt, Pink Floydin pitkäaikainen basisti (joskin Rolling Stones-hengessä promokuvien ja parrasvalojen ulkopuolisena jäsenenä), kosketinsoittaja Dom Beken (Transit Kings), sekä kitarassa ja laulussa Spandau Ballet’sta tuttu Gary Kemp. Henkilökohtaisesti onkin sanottava, että päätöstä ostaa lippu Kulttuuritalon iltaan vuotta ennen keikkaa ja pitkälti ensimmäisen myyntiintulotunnin aikana, tuki, kannusti ja bonaroi kovastikin fakta, että lavalla nähdään myös Pratt, eli toinenkin aito pinkfloyd Masonin lisäksi, sekä tietenkin Kemp.
Saucerful of Secrets ei ole tribuuttibändi, se on entisen ja vähän nykyisenkin Pink Floyd-rumpalin ja säveltäjän tämänhetkinen yhtye, ja sillä on jo katalogissaan aivan järisyttävän kova livealbumi, ”Live At The Roundhouse”, jonka avulla itseni tapaan varmasti moni fani jälkielää Kultsan keikkaa vielä monesti uudestaan. Settilista ei Helsingissä ollut täsmälleen sama kuin vuoden 2020 albumilla, mutta levyä kuuntelemalla pääsee fiiliksiin ja muutamaa lukuunottamatta tämänvuotisen rundin 22:sta soitettavasta kipaleesta melkein kaikki siltä löytyvät, ja levyn kokoonpano on tietenkin sama.
Nick Masonin bassorumpujen kalvoihin oli painettu osia Hokusain kuuluisasta puupiirroksesta ”Kanagawan suuri aalto”, taustalakana toisti Mount Fuji-printteineen samaa teemaa. Aika tarkkaan kaksi tuntia (20 minuutin väliajan kanssa) kellottanut keikka tuntuikin Ison aallon alle jäämiseltä, hyvin miellyttävältä sellaiselta. Jo toinen veto Kultsalla muutaman viikon sisään, jonka olisi suonut kestää pidempäänkin.
Keikka ei juuri väkevämmin olisi voinut alkaa, vuoden 1971 ”Meddle”-albumin instrumentaalilla ” One of These Days”, ensitahdeista oli selvää että paikalla kannatti olla, että tästä tulisi jotain äärimahtavaa ja että kannatti olla aikoinaan tikkana myös lippujonossa. Paikka eturivin keskeltä, ihan Gary Kempin työpisteen alta, ei olisi voinut olla parempi. Tämän lähemmäs lavaa ei tänään ollut pääsyä muuta kuin soittajilla. Guy Prattin jynkkybasso saatteli bändin lavalle, tanakkaa avausbiisiä ryyditti Lee Harrisin upeasti ulvottama lap steel.
”Arnold Layne” oli Pink Floydin kaikkien aikojen ensimmäinen sinkku, Syd Barrettin yksin kirjoittama, julkaistu maaliskuussa 1967. BBC:n soittokiellonkin aikoinaan kohdannut biisi todisti myös Kultsan illassa, että Pink Floyd oli alussa melko tavallinen britti-invaasion sivupolun popbändi, joskin alusta lähtien pikkupsykedeelisellä otteella.
Folktunnelmointi ”Fearlessissa” Gary Kemp tarttui akustiseen kitaraan, hoitaen koko muun keikan sähköiset osuudet pääosin kermanvärisellä Stratocasterillaan. Lavan toisessa laidassa Lee Harris käskytti kullanväristä Stratoa. Ja kun koitti yksi ennakkoon eniten odottamistani, eli ”Obscured By Clouds”, oltiin jo aika poikkeuksellisen äärellä. Kumpikin kitaristi luukutti slideputkella ”Obscuredin” klassista melodiaa kuin ei huomista olisi. Nyt nimittäin lähti. Jos joku kaipasi David Gilmouria tähän hetkeen, reilua sinänsä. Itse en. Ei tarvinnut ummistaa silmiään ja kuvitella olevansa Pink Floydin keikalla, tavallaan kun oli Pink Floydin keikalla, melkein niin mahdollisimmillaan kuin tänä päivänä voi. Melkein. Erityisesti ja viimeistään ”Obscured By Cloudsissa”, joka itselle oli yksi show’n kohokohdista, oli jo pakko kiinnittää huomio Nick Masonin aivan ihanan kireään snaresoundiin. Toistan, ihanan kireään snaresoundiin. Ja nämä tämän aikakauden herrasmiesrumpalit, niinkuin nyt vaikkapa kollega Ian Paice, kuinka järjettömän takakenoisen rennosti ja vaivatta syntyy hillitön groove.
”When You’re In” ja ”Candy and a Currant Bun” menivät jotenkin hiukan ohi ”Obscuredia” jälkimakustellessa ja keikan teknisempää puolta fiilistellessä, mutta Barrett-raita ”Vegetable Man” polki taas komeana garage rockina, Guy Prattin stemmoilla tuettuna. Ja käsi ylös kenen mielestä Gary Kempin laulusoundi muistuttaa välillä enemmän kuin vähän David Bowien vastaavaa? Ok, ymmärrän, kiitos. Kädet voi laskea. ”Vegetable Man” vaipui aikoinaan unohduksiin ja sai virallisen julkaisunsa vasta kokoelmalevyllä 2018, mutta Nick Mason on keikoillaan nostanut sen arvoonsa. Muutamissa väleissä Nick Mason nousi rumpupalliltaan jutustelemaan lyhyesti mutta hauskasti biisien taustoista. Mason myös muisteli, että ei ole koskaan aiemmin soittanut Helsingissä, se iso Pink Floydin Suomen keikkahan tapahtui nimittäin Lahdessa 1989.
Seuraavaksi uppouduttiin lokakuussa 1970 julkaistuun ”Atom Heart Mother”-albumiin, niin että B-posken avausraidalla ”If” lähdettiin liikkeelle, välissä tempaistiin mahtipontinen A-posken avaava nimibiisi, ja lopuksi taas palattiin ”If”:n rauhallisempiin tunnelmiin. Illan pisimmissä proge-eepoksissa myös kiipparisti Dom Beken pääsi sooloilemaan, ja lähes täysi kultsallinen intoutui niissä myös jazzkeikoilta tutumpiin väliablodeihin. Lee Harris paiskoi ”Atom Heart Motheriin” yhden illan kovimmista sooloista. Gary Kemp vuorotteli akustisen ja sähköisen kitaran välillä. Illan keskiössä soi, kahdesta huippukitaristista huolimatta, jotenkin tunnusomaisemmin kuitenkin Guy Prattin alakertaisen munakas Rickenbacker-basso ja Nick Masonin jo kehaistukin tiukkasoundinen groovaus. Eikä mikään ihme, herrat lukevat toisiaan kuin piru avointa kirjaa, yhdessä on soitettu vähintäinkin vuodesta 1987, Guy Pratt kreditoitiin jo seuraavan vuoden livealbumille ”Delicate Sound of Thunder”.
”Remember A Day”-biisin Nick Mason omisti välispiikissään vuonna 2008 edesmenneelle Pink Floyd-kosketinsoittaja Richard Wrightille. Biisi on Wrightin yksin kirjoittama kakkosalbumi ”A Saucerful of Secretsille”. Ennenkuin päästiin väliajalle, soi vielä aivan järisyttävän komea, toistakymmentä minuuttia kellottanut progejärkäle ”Set The Controls for the Heart of the Sun”. Biisi, joka innoitti Douglas Adamsin luomaan kuvitteellisen Disaster Area-rockbändin romaaniinsa ”The Restaurant at the End of the Universe”, alkoi Guy Prattin voimakkaasti efektoidun basson avaruusäänillä, Nick Mason tunnelmoi tribaalisti malletteilla, sitten Lee Harris otti ja tarttui melodialinjaan ja sitten mentiin. Gary Kemp pääsi käyttämään pitkään työpisteellään toimettomana odottanutta E-Bow:taan. Biisijärkäleen alussa kuultiin Masonin lyhyt kongi-intro, ja lopun kongifinaalin hoiti Pratt, kun Nickilla oli kädet täynnä.
Yleensä konserttitalojen parikymmenminuuttinen konjakinjuontitauko tuntuu hirveältä turhakkeelta, mutta tämän kaltaisina iltoina pieni nähdyn ja kuullun sulattelutauko on ihan itseasiassa paikallaan. Tauolla juttelin vanhan ystävän kanssa, joka meikädiggarin aikoinaan opetti Pink Floydia kuuntelemaan, ja siinähän sitä taas kerrattiin, miten frendi oli nähnyt Pink Floydin aikoinaan kahdesti ja Roger Watersin soolobändeineen kerran. Ja kylläpä Kultsan aulatiloissa pyöri myös poikkeuksellisen paljon suomalaisen rockin tunnettuja henkilöitä, tärkeä ilta kun kyseessä oli.
Kakkospuoliaika käynnistyi jälleen instrumentaalilla, ”Interstellar Overdrive” (Piper At The Gates of Dawn, 1967) ja muuntui saumattomasti ”Astronomy Domineksi” samalta albumilta. Muutenkin instrumentaalibiisit oli sijoitettu dramaturgisesti aivan oikein settilistaan, alkuihin ja välipaloiksi niin että homma ei mennyt liian pitkiksi ajoiksi silkaksi progebattleksi. ”The Nile Song”, ehdottomasti raskain Pink Floyd-levytys ikinä, soi Kultsallakin erittäin heavysti, ellei peräti punkisti. Ja oli ainoa, missä illan erinomaisen soundin voi sanoa ihan rehellisesti kärsineen. Guy Pratt totesi ”The Nile Songin” olleen eka PF-biisi, minkä ikinä kuuli, ja luuli pitkään että Pink Floyd on heavybändi. Sellainenkin siitä olisi voinut tulla jonkun Hawkwindin tapaan, mutta ei onneksi tullut.
”Burning Bridges”, ”Childhood’s End” ja ”Lucifer Sam”, ja sitten olikin aika illan todellisen eepoksen, myöhempien aikojen peruspinkfloydismin yhden kivijalan, ”Echoes”, joka alkuperäisenä levytyksenäkin kellottaa yli 23 minuuttia. Teos on koko silloisen bändin säveltämä, mukana on siis myös Nick Masonin kontribuutio. Illan settilista sisälsi ilahduttavan monta sellaista vetoa muutenkin, joita Mason oli mukana luomassa. Varsinaisen setin päättäneen ”Echoesin” lauluosuudet Kemp ja Pratt hoitivat yhdessä, miesten äänet soivat upeassa harmoniassa. Kemp ulvotti jälleen myös E-Bow’ta, yhdelläkään huonolla keikalla en ole ollut missä kyseinen härpäke on esiin kaivettu. Liian harvoin vain sattuu kohdalle.
Kolmesta encoresta ensimmäinen oli ehkä popeinta Pink Floydia, Syd Barrettin biisi ”See Emily Play”, sitten illan orkesterin nimitsibale ”A Saucerful of Secrets” ja vielä lyhyt ja ytimekäs esikoisalbumin popralli ”Bike”. Huikean muusikkouden ja osaamisen ilta oli paketissa. Useampaan kertaan Nick Masonia seisaallaan kunnioittanut, lähestulkoon täysi kulttuuritalollinen poistui premisseistä silminnähden ja korvinkuullen erittäin tyytyväisenä. Tämän kokoonpanon ja konseptin voisi milloin tahansa katsastaakin uudestaan. Toivotaan, että siihen aukeaa vielä tilaisuus. Roger Waters kiertää edelleen. Gilmour elää vielä. Pakko yrittää. KG