Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Bob Dylan”

Guns N’ Roses (us) @ Suncorp Stadium, Brisbane, AUS 22.11.2022

Australian kolmanneksi suurimmassa kaupungissa Brisbanessa sijaitseva Suncorp Stadium vetää äärimmilleen pakattuna 52 000 henkeä. Musiikkia ja urheilua. Guns N’ Rosesin vuonna 2020 alkaneen maailmankiertueen seitsemmänneksi viimeiselle vedolle kapasiteetista on rajattu käyttöön silmämääräisesti puolet. Naksun alle sadalla paikallisdollarilla, keikkapäivän iltapäivänä hankittuna, on lohjennut itsellekin yläkatsomon istumapaikka korkealta ja kaukaa. Jos on koronaepidemian jälkeen noin yleisestikin lippuhinnat nousseet, niin täällä ei ainakaan käy mielessäkään mikään muu kuin piippuhyllypaikka, sikäli suolaisiksi hinnoiteltuja on flabat yhtään alempana, kenttäpaikoista puhumattakaan.

Edellisen kerran olin nähnyt, tai edes jollain tapaa kokenut Guns N’ Rosesin kotikaupungin jättinurmella, kesällä 2017 Hämeenlinnan Kantolassa. Aika kapoisen ja sattumanvaraisen havainnon bändistä siellä sai, kun videoscreenienkin näkeminen vaati melkomoista akrobatiaa, joten istumayytsimö Australian leppeässä kesäillassa, erittäin vastaanottavaisen yleisön joukossa ja vielä kohtuuhintaan, tuntui jotenkin pariin aiempaan Gunnari-kokemukseen suhteutettuna erittäinkin luksukselta. Ja jos, ja kun Hämeenlinnassa tuntui, että lavalla on väsynyt ja ylipainoinen tribuuttibändi itse itselleen, niin Brisbanen biisi biisiltä leppeämmäksi käyvässä kesäillassa kaikki on toisin. Lavalla on äärettömän ammattitaitoinen, iloinen ja rento Guns N’ Roses, jonka keikka huippuunsa viritettyine dramaturgioineen alleviivaa sitä, että taiteilijoiden Axl Rose ja Slash Hudson sotakirveet lienee toivottavan lopullisesti haudatut.

Gunnareiden ison kerrostalon kokoinen lavahässäkkä on siis viritetty enemmän tai vähemmän sisätiloihin tällä erää. Näky on kohtuullisen uskomaton, kun saapuu omalle sektiolleen 700jotain-sektorille hornankattilan ylälauteelle. Samalla tajuaa, että kahden australialaislämppärin skippaaminen on ollut täysin oikea ratkaisu. Yksikään, vaikka kuinka legendaarinen alan ja mantereen paras punkbändi ei voi tuolta käsin kuulostaa hyvältä, kun tiski on yhden edelleen, ja ansaitusti niin, maailman suurimman rock-orkesterin asennossa. Ei edes aikoinaan jo Räkärodeon ja Miettisen suomiposselle esittelemä Cosmic Psychos, tai kakkosena soittava tuoreempi The Chats. Kumpikin jää nähtäväksi intiimimmällä vedolla joskus jossain, jos livejumalat suo. Ja ihan kivasti ovat suoneet, kiitos vaan.

Yksi illan mahtavimmista asioista on se, ettei Guns N’ Roses-keikan alkua tarvitse odottaa tuntia tai kahta ilmoitetusta ajasta myöhässä, mikä ennen on ollut normi. Menee muutama minuutti, kun alkutunnari apokalyptisine kuvineen alkaa pyöriä. Tuttua Looney Tunes-introa ei kuulla, ja oikeastaan se alleviivaa saman tien symbolisesti koko illan. Lavalla on uudestisyntynyt Guns N’ Roses.

Näillä mennään: https://www.setlist.fm/setlist/guns-n-roses/2022/suncorp-stadium-brisbane-australia-4bbfff92.html. Perinteinen avaaja ”Nightrain” on siirretty varsinaisen setin päättäjäksi, kaksi ”uutta” sinkkujulkaisua soivat show’n puolessa välissä peräjälkeen (”uusi” lainausmerkeissä, koska ”Absurd” ja ”Hard Skool” ovat ”Chinese Democracy”-albumin sessioiden ylijääneitä biisejä, jotka on nyt äänitetty nykykokoonpanolla uudestaan, ehkä pelaten lisäaikaa uuden materiaalin säveltämiseen, mene ja vieläpä tiedä). Covereiden määrä settilistassa ei ainakaan vähenemään päin ole, ja uutta sovinnollista aikakautta alleviivaa, paitsi ”Chinese Democracy”-kauden biisien runsas määrä, myös neljäntenä kuultava Velvet Revolver-raita ”Slither”. Eli, Axl allekirjoittaa sen, mitä Slash teki välirikon vuosina, ja toisinpäin.

Keikka kellottaa yli kolme tuntia, kolme tuntia ja kuusi minuuttia. Guns N’ Roses-keikkoihin on suhtauduttava niin, että ne eivät ole läpikävelyjä, tänäänkin ainakin ylälauteella koko lipun hinta lunastuu. Ja jos lavalla on yksi maailman parhaista elossa olevista kitaristeista, niin annetaan sen näkyä ja kuulua, annetaan Slashin luukuttaa, ja Slashan luukuttaa kyllä. Perinteinen Slashin oma soolonumero sujuu tänään bluesisti ja hyvinkin raskaalla kädellä. Painoa pudottanut Axl Rose on kovassa vedossa, eikä enää väkisin yritä niitä tuttuja ja ikonisia 90-luvun lavamaneereja ja lantioliikkeitä, hyvä niin. Keskiössä on muusikkous ja laatushow. Illan ehdottomia kohokohtia ovat jo bändin esiaste Hollywood Roselta periytyvä kakkosalbumi ”Liesin” raita ”Reckless Life”, aivan mielettömän kova ”Estranged”, jossa keikan alun kohtuukarmivat soundit alkavat asettua periaatteessa ihan hyvällekin tolalle, raskaana rokettirollina jynkkäävä hiljattainen sinkkujulkaisu ”Absurd”, Ukrainan värein lavan ja ledseinät värjäävä ”Civil War”, jonka loppuoutrona kuullaan pätkä Jimi Hendrixin ”Machine Gunia”, sekä tietenkin loppunostatuksineen huikea ”November Rain”, jonka päättyesssä Axl’n ja Slashin veljelliset ”täähän meni hyvin”-katseidenvaihdot tuntuvat todella, todella hyviltä yläparvelle asti. Ja mikä merkittävintä, hirvittävän jetlagin herkistämänä, Brisbanen keikka jättää ison nälän nähdä bändi yhä uudestaan, mikäli vain mahdollista.

Encoreita kuullaan neljä, niistä ehkäpä ylipitkä ”Coma” on kaikkein turhin, ja muutenkin on todettava että tasan kaksi biisiä lyhyempi setti toimisi paremmin. ”Patience” starttaa pätkällä Beatlesien ”Blackbirdia”, niin että koko kitarapartio Slash, Duff ja Richard Fortus istuvat takaraiserin reunalla tunnelmoimassa. Ai että mistäkö tiedän? Videoscreenit auttavat Suncorpilla paljon lavatapahtumien seuraamisessa, mutta tällä kertaa ei olla onnekkaasti mitenkään niiden varassa, yllättävän pieniäkin nyansseja näkee ihan paljaalla silmällä. Tällä keikalla todella monta asiaa on kohdallaan. Jopa itselleni ennenkuulumattomasti joudun toteamaan, että edes illan edetessä kehittyvät, mutta välillä karmaiseviakin takapakkeja ottavat soundit eivät juuri yhtään häiritse, niin tärkeästä tapahtumasta on kuitenkin kyse. Don’t you cryaiaiaiai tonight, joo ei tulisi mieleenkään. Keikka päättyy jykevästi lanattavaan ”Paradise Cityyn”, jonka päätteeksi bändi saapuu vielä pari kertaa lavan eteen kumartamaan. Aito soittamisen ilo, mutta myös kiitollisuus lämpimästä vastaanotosta välittyvät tänään ihan yläorrelle asti. Slash heittelee plektroja eturiviin, näillä etäisyyksillä saa viskata ihan voimalla, ja yllättää vielä jo poistumassa olevan yleisön heittämällä pari kärrynpyörää lavalla. Arvostan, 57-vuotias ukkeli.

Australian leppeässä kesäillassa riittää vielä hetki virtaa jonottaa merchandise-teltalla stadikan pihalla, on hankittava kiertuepaita. Se tunne nimittäin, kun jollain marraskuisen sadepäivän rokkiklitsukeikalla tuntee takana seisovan rockfriikkikollegan tavaavan keikkapaikkojen nimiä omasta selkämyksestään. KG

Nick Mason’s Saucerful of Secrets (uk) @ Kulttuuritalo, Helsinki 19.05.2022

Vuosi 1965. ”Yesterday” sinkoaa The Beatlesin amerikanlistan ykköseksi, Bob Dylan soittaa Newportissa ensimmäisen sähköisen keikkansa, ja muuan birminghamilainen pikkupsykedeelinen popbändi vakiinnuttaa muutaman muun ehdotuksen jälkeen nimekseen Pink Floyd. Bändiä ovat perustamassa kitaristi-laulaja Syd Barrett, basisti Roger Waters, kiipparisti Richard Wright ja rumpali Nick Mason. Pari vuotta myöhemmin Barrettin menttaalikasetti alkaa vouvaamaan, mies siirtyy vaihtelevan menestyksen soolouralleen, bändi julkaisee esikoisalbuminsa ”Piper At The Gates of Dawn”, Waters alkaa ottaa biisinkirjoitusvastuuta ja kitaristi David Gilmour astuu remmiin. Loppu on tunnettua ja kivenkovinta rockhistoriaa, alkaa Pink Floydin nousu aikansa maailman suurimmaksi stadionbändiksi, progressiivisen rockin tiennäyttäjäksi ja mastodontiksi. Monien riitaisten erojen jälkeen Pink Floydia ei vieläkään ole virallisesti haudattu, mutta livenä sitä tuskin enää koskaan voi nähdä, missään olomuodossaan. Siksi, myöhäsyntyisen ja pahasti vaiheessa olevan rokkidiggarin on yritettävä vielä nähdä Pink Floydin elossaolevat ja ikääntyvät jäsenet vaikka yksi kerrallaan ja omillaan. Hyvän alun projektille tarjosi nyt jo 78-vuotiaan rumpalin Nick Masonin nykykokoonpano, vuodesta 2018 lähtien operoinut Saucerful of Secrets, jonka ideana on soittaa Pink Floydin seitsemän ensimmäisen albumin materiaalia, siis Syd Barrettin kaudelta, mutta myös sen jälkeiseltä ajalta ennen megatähteyttä ja suuria stadioneita, ennen vuoden 1973 superklassikkoa ”Dark Side of The Moon”, albumia jonka jälkeen maailma ei ainakaan enää ollut ennallaan. Mason kreditoi bändin kasaajaksi ja alullepanijaksi kokoonpanonsa kitaristin Lee Harrisin (The Blockheads), mutta koko alkuajatus oli soittaa harvinaisempaakin alkupään tuotantoa maailmalle, joka kuulee kaksi kertaa päivässä radioiden soittolistoilta ”The Wallin” tai ”Comfortably Numbin”. Jos sanavarastoon kuuluisi ”superbändi”, niin kai nyt tämä Pink Floydin vuoden 1968 kakkosalbumista nimensä ottanut bändi voisi sitä olla; Saucerful of Secretsissa soittaa Masonin ja Harrisin lisäksi bassoa Guy Pratt, Pink Floydin pitkäaikainen basisti (joskin Rolling Stones-hengessä promokuvien ja parrasvalojen ulkopuolisena jäsenenä), kosketinsoittaja Dom Beken (Transit Kings), sekä kitarassa ja laulussa Spandau Ballet’sta tuttu Gary Kemp. Henkilökohtaisesti onkin sanottava, että päätöstä ostaa lippu Kulttuuritalon iltaan vuotta ennen keikkaa ja pitkälti ensimmäisen myyntiintulotunnin aikana, tuki, kannusti ja bonaroi kovastikin fakta, että lavalla nähdään myös Pratt, eli toinenkin aito pinkfloyd Masonin lisäksi, sekä tietenkin Kemp.

Saucerful of Secrets ei ole tribuuttibändi, se on entisen ja vähän nykyisenkin Pink Floyd-rumpalin ja säveltäjän tämänhetkinen yhtye, ja sillä on jo katalogissaan aivan järisyttävän kova livealbumi, ”Live At The Roundhouse”, jonka avulla itseni tapaan varmasti moni fani jälkielää Kultsan keikkaa vielä monesti uudestaan. Settilista ei Helsingissä ollut täsmälleen sama kuin vuoden 2020 albumilla, mutta levyä kuuntelemalla pääsee fiiliksiin ja muutamaa lukuunottamatta tämänvuotisen rundin 22:sta soitettavasta kipaleesta melkein kaikki siltä löytyvät, ja levyn kokoonpano on tietenkin sama.

Nick Masonin bassorumpujen kalvoihin oli painettu osia Hokusain kuuluisasta puupiirroksesta ”Kanagawan suuri aalto”, taustalakana toisti Mount Fuji-printteineen samaa teemaa. Aika tarkkaan kaksi tuntia (20 minuutin väliajan kanssa) kellottanut keikka tuntuikin Ison aallon alle jäämiseltä, hyvin miellyttävältä sellaiselta. Jo toinen veto Kultsalla muutaman viikon sisään, jonka olisi suonut kestää pidempäänkin.

Keikka ei juuri väkevämmin olisi voinut alkaa, vuoden 1971 ”Meddle”-albumin instrumentaalilla ” One of These Days”, ensitahdeista oli selvää että paikalla kannatti olla, että tästä tulisi jotain äärimahtavaa ja että kannatti olla aikoinaan tikkana myös lippujonossa. Paikka eturivin keskeltä, ihan Gary Kempin työpisteen alta, ei olisi voinut olla parempi. Tämän lähemmäs lavaa ei tänään ollut pääsyä muuta kuin soittajilla. Guy Prattin jynkkybasso saatteli bändin lavalle, tanakkaa avausbiisiä ryyditti Lee Harrisin upeasti ulvottama lap steel.

”Arnold Layne” oli Pink Floydin kaikkien aikojen ensimmäinen sinkku, Syd Barrettin yksin kirjoittama, julkaistu maaliskuussa 1967. BBC:n soittokiellonkin aikoinaan kohdannut biisi todisti myös Kultsan illassa, että Pink Floyd oli alussa melko tavallinen britti-invaasion sivupolun popbändi, joskin alusta lähtien pikkupsykedeelisellä otteella.

Folktunnelmointi ”Fearlessissa” Gary Kemp tarttui akustiseen kitaraan, hoitaen koko muun keikan sähköiset osuudet pääosin kermanvärisellä Stratocasterillaan. Lavan toisessa laidassa Lee Harris käskytti kullanväristä Stratoa. Ja kun koitti yksi ennakkoon eniten odottamistani, eli ”Obscured By Clouds”, oltiin jo aika poikkeuksellisen äärellä. Kumpikin kitaristi luukutti slideputkella ”Obscuredin” klassista melodiaa kuin ei huomista olisi. Nyt nimittäin lähti. Jos joku kaipasi David Gilmouria tähän hetkeen, reilua sinänsä. Itse en. Ei tarvinnut ummistaa silmiään ja kuvitella olevansa Pink Floydin keikalla, tavallaan kun oli Pink Floydin keikalla, melkein niin mahdollisimmillaan kuin tänä päivänä voi. Melkein. Erityisesti ja viimeistään ”Obscured By Cloudsissa”, joka itselle oli yksi show’n kohokohdista, oli jo pakko kiinnittää huomio Nick Masonin aivan ihanan kireään snaresoundiin. Toistan, ihanan kireään snaresoundiin. Ja nämä tämän aikakauden herrasmiesrumpalit, niinkuin nyt vaikkapa kollega Ian Paice, kuinka järjettömän takakenoisen rennosti ja vaivatta syntyy hillitön groove.

”When You’re In” ja ”Candy and a Currant Bun” menivät jotenkin hiukan ohi ”Obscuredia” jälkimakustellessa ja keikan teknisempää puolta fiilistellessä, mutta Barrett-raita ”Vegetable Man” polki taas komeana garage rockina, Guy Prattin stemmoilla tuettuna. Ja käsi ylös kenen mielestä Gary Kempin laulusoundi muistuttaa välillä enemmän kuin vähän David Bowien vastaavaa? Ok, ymmärrän, kiitos. Kädet voi laskea. ”Vegetable Man” vaipui aikoinaan unohduksiin ja sai virallisen julkaisunsa vasta kokoelmalevyllä 2018, mutta Nick Mason on keikoillaan nostanut sen arvoonsa. Muutamissa väleissä Nick Mason nousi rumpupalliltaan jutustelemaan lyhyesti mutta hauskasti biisien taustoista. Mason myös muisteli, että ei ole koskaan aiemmin soittanut Helsingissä, se iso Pink Floydin Suomen keikkahan tapahtui nimittäin Lahdessa 1989.

Seuraavaksi uppouduttiin lokakuussa 1970 julkaistuun ”Atom Heart Mother”-albumiin, niin että B-posken avausraidalla ”If” lähdettiin liikkeelle, välissä tempaistiin mahtipontinen A-posken avaava nimibiisi, ja lopuksi taas palattiin ”If”:n rauhallisempiin tunnelmiin. Illan pisimmissä proge-eepoksissa myös kiipparisti Dom Beken pääsi sooloilemaan, ja lähes täysi kultsallinen intoutui niissä myös jazzkeikoilta tutumpiin väliablodeihin. Lee Harris paiskoi ”Atom Heart Motheriin” yhden illan kovimmista sooloista. Gary Kemp vuorotteli akustisen ja sähköisen kitaran välillä. Illan keskiössä soi, kahdesta huippukitaristista huolimatta, jotenkin tunnusomaisemmin kuitenkin Guy Prattin alakertaisen munakas Rickenbacker-basso ja Nick Masonin jo kehaistukin tiukkasoundinen groovaus. Eikä mikään ihme, herrat lukevat toisiaan kuin piru avointa kirjaa, yhdessä on soitettu vähintäinkin vuodesta 1987, Guy Pratt kreditoitiin jo seuraavan vuoden livealbumille ”Delicate Sound of Thunder”.

”Remember A Day”-biisin Nick Mason omisti välispiikissään vuonna 2008 edesmenneelle Pink Floyd-kosketinsoittaja Richard Wrightille. Biisi on Wrightin yksin kirjoittama kakkosalbumi ”A Saucerful of Secretsille”. Ennenkuin päästiin väliajalle, soi vielä aivan järisyttävän komea, toistakymmentä minuuttia kellottanut progejärkäle ”Set The Controls for the Heart of the Sun”. Biisi, joka innoitti Douglas Adamsin luomaan kuvitteellisen Disaster Area-rockbändin romaaniinsa ”The Restaurant at the End of the Universe”, alkoi Guy Prattin voimakkaasti efektoidun basson avaruusäänillä, Nick Mason tunnelmoi tribaalisti malletteilla, sitten Lee Harris otti ja tarttui melodialinjaan ja sitten mentiin. Gary Kemp pääsi käyttämään pitkään työpisteellään toimettomana odottanutta E-Bow:taan. Biisijärkäleen alussa kuultiin Masonin lyhyt kongi-intro, ja lopun kongifinaalin hoiti Pratt, kun Nickilla oli kädet täynnä.

Yleensä konserttitalojen parikymmenminuuttinen konjakinjuontitauko tuntuu hirveältä turhakkeelta, mutta tämän kaltaisina iltoina pieni nähdyn ja kuullun sulattelutauko on ihan itseasiassa paikallaan. Tauolla juttelin vanhan ystävän kanssa, joka meikädiggarin aikoinaan opetti Pink Floydia kuuntelemaan, ja siinähän sitä taas kerrattiin, miten frendi oli nähnyt Pink Floydin aikoinaan kahdesti ja Roger Watersin soolobändeineen kerran. Ja kylläpä Kultsan aulatiloissa pyöri myös poikkeuksellisen paljon suomalaisen rockin tunnettuja henkilöitä, tärkeä ilta kun kyseessä oli.

Kakkospuoliaika käynnistyi jälleen instrumentaalilla, ”Interstellar Overdrive” (Piper At The Gates of Dawn, 1967) ja muuntui saumattomasti ”Astronomy Domineksi” samalta albumilta. Muutenkin instrumentaalibiisit oli sijoitettu dramaturgisesti aivan oikein settilistaan, alkuihin ja välipaloiksi niin että homma ei mennyt liian pitkiksi ajoiksi silkaksi progebattleksi. ”The Nile Song”, ehdottomasti raskain Pink Floyd-levytys ikinä, soi Kultsallakin erittäin heavysti, ellei peräti punkisti. Ja oli ainoa, missä illan erinomaisen soundin voi sanoa ihan rehellisesti kärsineen. Guy Pratt totesi ”The Nile Songin” olleen eka PF-biisi, minkä ikinä kuuli, ja luuli pitkään että Pink Floyd on heavybändi. Sellainenkin siitä olisi voinut tulla jonkun Hawkwindin tapaan, mutta ei onneksi tullut.

Burning Bridges”, ”Childhood’s End” ja ”Lucifer Sam”, ja sitten olikin aika illan todellisen eepoksen, myöhempien aikojen peruspinkfloydismin yhden kivijalan, ”Echoes”, joka alkuperäisenä levytyksenäkin kellottaa yli 23 minuuttia. Teos on koko silloisen bändin säveltämä, mukana on siis myös Nick Masonin kontribuutio. Illan settilista sisälsi ilahduttavan monta sellaista vetoa muutenkin, joita Mason oli mukana luomassa. Varsinaisen setin päättäneen ”Echoesin” lauluosuudet Kemp ja Pratt hoitivat yhdessä, miesten äänet soivat upeassa harmoniassa. Kemp ulvotti jälleen myös E-Bow’ta, yhdelläkään huonolla keikalla en ole ollut missä kyseinen härpäke on esiin kaivettu. Liian harvoin vain sattuu kohdalle.

Kolmesta encoresta ensimmäinen oli ehkä popeinta Pink Floydia, Syd Barrettin biisi ”See Emily Play”, sitten illan orkesterin nimitsibale ”A Saucerful of Secrets” ja vielä lyhyt ja ytimekäs esikoisalbumin popralli ”Bike”. Huikean muusikkouden ja osaamisen ilta oli paketissa. Useampaan kertaan Nick Masonia seisaallaan kunnioittanut, lähestulkoon täysi kulttuuritalollinen poistui premisseistä silminnähden ja korvinkuullen erittäin tyytyväisenä. Tämän kokoonpanon ja konseptin voisi milloin tahansa katsastaakin uudestaan. Toivotaan, että siihen aukeaa vielä tilaisuus. Roger Waters kiertää edelleen. Gilmour elää vielä. Pakko yrittää. KG

Chris Cornell (us) @ Finlandia-talo, Helsinki 28.03.2016

Finlandia-talo on ennakolta loppuunmyyty, päivällä on vapautunut muutamia hajapaikkoja, kaikki ovat menneet saman tien. Tunnelma on vähintäinkin jännittynyt, maailman parhaaksi rocklaulajaksi tituleerattu Chris Cornell, joka ei juuri esittelyjä kaipaa, antaa odotuttaa itseään parikymmentä minuuttia oletetusta aloitusajasta. Viimein pitkänhonkkeli Cornell astelee lavalle maailmanmiehen elein, ja yleisö puhkeaa huutoon. Carraran marmori rapisee ulkoseinistä. Ei epäilystäkään, etteikö nopeasti myyneitä lippuja olisi saaneet juuri ne, jotka eniten halusivatkin. Ei epäilystäkään, ettenkö olisi ultrafanien ympäröimänä. Tulee melkein saman tien huono omatunto, vaikka Cornell ei ole edes kitaraa kaulaansa ripustanut, että pitäisiköhän minunkin paikallani istua ennemmin jonkun ilman lippua jääneen superfanin? Jonkun joka osaa huudella vaikka kaikki Temple of The Dog-biisit ikäänkuin toiveena ulkoa, tai jonkun jolla on kaikki Audioslave-levyt hyllyssään? Illan edetessä tunne ehtii häipyä, ja tulla takaisin.

Kuuntelin Soundgardenin ”Superunknown”-albumin kokonaisuudessaan, siis kerralla kannesta kanteen, vasta niin myöhällä aikajanalla, etten kehtaa tässä edes sanoa. En omista yhtään Cornellin Soundgardenin jälkeistä levyä. En osta kiertuepaitaa. Jännitin ennakkoon, että viihdynköhän. Silti, miehen tekemisten suhteen minulla ei ole epäilystäkään, ne ovat tärkeitä ja välitön osa keskeisintä rockhistoriaa. Siksi olen paikalla. Ja Äänen takia.

 

Cornell on liikkeellä akustisesti, ilman bändiä, joissain biiseissä seuranaan multi-instrumentalisti Bryan Gibson. Työn alla on promota Cornellin viidettä sooloalbumia ”Higher Truth”, mutta paljon muutakin kuullaan. Keikka kuitenkin avautuu ja sulkeutuu tuoreella levyllä, ”Before We Disappear” avaa odotettuakin väkevämmin, nimikappale ”Higher Truth” päättää kaiken aika tarkalleen kaksi tuntia myöhemmin. Väliin mahtuu kolme biisiä miehen vuosina 2001-2007 eksisteeranneelta Audioslave-yhtyeeltä, ajalta jolloin grungen iskäbändi Soundgarden oli telakalla. Ja jälkimmäiseltä settilistaan mahtuu tänään peräti neljä stygeä, samansuuntaisia lukuja Cornell on ylläpitänyt koko rundin ajan. Lyhyesti 90-luvun alussa vaikuttanutta Temple of The Dogia edustaa kolme vetoa. Loput illan 25 numerosta ovat Cornellin soolotuotantoa, ja tälle rundille tunnusomaisia covereita. Iltana muutamana on kuultu todellisia ylläreitäkin, Finlandia-talon biisilista mukailee jo hyväksi havaittua kaavaa.

Keikka kellottaa siis aika tarkkaan kaksi tuntia, superfanille taatusti aivan liian vähän, itselle noin puoli tuntia liikaa. Aina kun Bryan Gibson saadaan Chrisin seuraksi lavalle, jännite nousee, puudutus häviää. Gibson soittaa vuoroin selloa, mandoliinia ja koskettimia. Gibson-avusteiset biisit on upeasti sovitettu, esim. ”Black Hole Sun” nousee uuteen kukoistukseen, vaikka läpiluvun maku väijyy nurkan takana koko ajan. Gibsonin ”sellhissoultothedevilatthecrossroads”-sellosoolo innostaa Cornelliakin tulkitsemaan sieluaan pihalle puhkisoitetussa Soundgarden-hitissä. Muista miesten yhteisvedoista komeimmin soivat häkellyttävän kaunis ”Nearly Forgot My Broken Heart” (sekin uutukaiskiekolta), ja Soungarden-hitti ”Fell On Black Days”, joka uhkaa olla koko illan tymäköin nykäisy. Tämä tuntuu, ei voi kiistää.

Välillä Chris ja kitara alkavat puuduttaa, pienikin lisäfjonga raikastaa settiä tosin saman tien. Kuten nyt vaikkapa Bob Dylan-cover ”The Times They Are A-Changin’”, jossa Cornell kässehtii lavaa edestakaisin ja puhaltaa välillä huuliharpustaan komeat Dylan-tribuutit. Vain kaikkein kovimmat biisintekijät ymmärtävät arvostaa vielä itseäänkin kovempia, niinhän se jotakuinkin menee. Covervedoista myös Led Zeppelinin ”Thank You” rullaa komeasti, varsinainen setti päättyy John Lennonin, kyllä vaan, ”Imagineen”. Cornellin omaehtoinen sovitus ja tulkinta eivät tuo biisiin mitään varsinaista lisäarvoa, mutta nyt ei olekaan siitä kyse. Vaan siitä, että välispiikkinsä alustamana Cornell haluaa lausua juuri nämä sanat lavalta meille tänä iltana. Covereista oudoin on ”Nothing Compares 2 U”. Biisi kieltämättä toimii upeasti tänään, vaikka onkin johtavia ysäri-inhokkejani, josta Sinead O’Connor jollotti kaiken hengen pois aikoinaan, ja käsistä lähtenyt radiopakkosoitto hoiti loput. Pelkästään tämän biisin ansiokas vetäisy todistaa Cornellin vangitsevan karisman puolesta. Mies ottaa myös yleisön huutelun hauskasti hanskaansa ja tekee siitä lempeää pilaa, eikä suostu toimimaan jukeboxina. Oikein.

Illan erikoisuutena, ja hyvänä vaihteluna, Cornell soittaa pari biisiä levysoittimessa pyörivän (instrumentaali)vinyylinsä päälle. Mainio tapa lisätä illan intimiteettiä ja olohuonemaista tunnelmaa, mikä ei Finlandian isossa salissa ehkä terminä tule heti ensimmäisenä mieleen.

Muutenkin on sanottava, että jamppari pitää koko kaksi tuntia aikamoisen taitavalla tavalla lankoja käsissään. Olen onnellinen ympärilläni olevien superfanien puolesta, nuo saavat tästä todennäköisesti todella paljon. Itsekin. Varsin, siis paljon, tai odotettua enemmän. Se, onko Cornell maailman paras rocklaulaja jää keskusteluna täysin omaan arvoonsa. Mitä väliä? Komea on ääni, mutta on noita ollut muitakin. Cornell on äänekkään 90-luvun sukupolven laulaja, ja ääntä riittää, mutta on noita ollut muitakin. Sanoinko jo?

Jos saa yhden valita, ”Seasons” soi koko illan uljaimmin. Ja jos edelleen saa yhden valita, Soungarden-ikivihreä ”Rusty Cage” tuntuu turhalta. Encoreita kuullaan kolme, ensin ”Scream”-sooloplatan nimiraita, sitten ”Higher Truth”-levyn käsittämättömän kaunis rakkauslaulu ”Josephine” ja vielä kerta päälle, vaikkei kukaan kielläkkään, kiekon nimiraita. Sitten homma on paketissa, yleisö nousee seisomaan. Ele ei tunnu tosin erityisen spontaanilta, niitäkin on nähty. Cornellin jenkkirundilla seisomaan nousemisesta on tullut tapa, ja suomifanit tietenkin tietävät.

Nämä kuultiin, ja vieläpä tässä järjestyksessä: http://www.setlist.fm/setlist/chris-cornell/2016/finlandia-talo-helsinki-finland-53f07fb5.html

Mainio ilta upeiden biisien parissa. Chris Cornell on nyt nähtynä, Soundgarden edelleen näkemättä. Ehkä siihenkin vielä tulee tilaisuus, aika monta olen toki jo hassannut. Pienestä ennakkojännästä huolimatta, pelkästään ”Fell On Black Daysin” takia kannatti olla paikalla. Ja toki kiistatta myös Äänen. KG

 

Neil Young & Crazy Horse (us), J.Karjalainen @ Kaisaniemi, Helsinki 05.08.2013

Muistikuvat Neil Youngin ja Crazy Horsen keikasta 12 vuoden takaa Helsingin Hartwall Areenalta ovat, ehkä osin hatariakin, mutta muistikuvia puuroisesta, huonosoundisesta ja ylipitkästä show’sta. Elokuussa 2013 Kaisaniemen puistossa kaikki on toisin. Young ja uskolliset crazyhorset vetävät yhden vuoden kovimmista nykäisyistä, eikä pikkupelokkain ennakko-odotuksin liikkeellelähteneellä keikkakoluajalla ole vastaanpanemista. Show ei ennakkoon ole loppuunmyyty, mutta illan mittaan paikalle valuu pyöreästi 15 000 ihmistä, ja sääkin sallii.

Tapahtuma kulki Live Nationin järjestämän Helsinki Classic Festival-nimen alla. Paikaksi oli valittu Tuska Festivalin entinen sijaintipaikka, ja muutamien aiempienkin irtokonserttien näyttämö, eli Kaisaniemen puisto. Ja kyllähän todettava on, että paikka soveltuu paremmin pesäpallon peluuseen, mihin se alunperin onkin tarkoitettu. Haaste Helsingissä on juuri tässä, Olympiastadion on liian iso ja aika usein varattu, Hartwall Areena on mitä on varsinkin soundiltaan,  ja kesällä haluttaisiin soitattaa ulkoilmassa. Siksi kaikki vaihtoehdot Kaisaniemestä Hietsun rannan kautta Kalasatamaan ovat väistämättä hiukan pakotettuja.

Iltapäivän oli avannut The Latebirds-yhtyeen ympärille koottu juhlakokoonpano, jonka itse jätin näkemättä, ajatellen että 4 tuntia hiekkakenttää tennarin alla riittää ihan mainiosti. Sensijaan keskimmäinen esiintyjä, eli J.Karjalainen olikin jo tarkistettava. Olin nähnyt Jukalta ja bändiltään huiman hikisen hiihtokeskusvedon keväällä Lapissa (ei, en ollut hiihtämässä), ja sen jälkeen porukka ja sen yhteensoitto on hioutunut, jos mahdollista, entistä kivenkovemmaksi. Voisi sanoa, että Karjalaisella on rinnallaan nyt kaikkien aikojen kokoonpano, mutta eihän se pidä paikkaansa, Jii on siitä(kin) ainoalaatuinen suomirockari, että miehellä on aina ollut rinnallaan se kaikkien aikojen kokoonpano.

Kuinka monella pitkän linjan kotimaisella rockartistilla on varaa täräyttää homma käyntiin kaikkein kovimmilla hiteillä? Aivan oikein. Karjalaisella on, iskusävelmiä riittää, katalogi on pitkä. Keikan avaukseksi ”Kolme cowboyta”, helketillisen hieno starttivalinta, biisi kun olisi ilmeinen poiminta sinne keikan keskisuvantoon. Ja sitten kuluvan vuoden kova radiohitti sekin heti kärkeen, eli ”Mennyt mies”. Ja siitä sitten minuutilleen ja tarkasti tunti hittejä vuosien varrelta, sekä tuoreen ”Et ole yksin”-albumin raitoja. Sanat ei riitä kertomaan, millaisessa tikissä tai lyönnissä Karjalaisen bändi juuri nyt on. Surfmestari Mikko Lankisen kitarointi vaikkapa stygeissä ”Sydänlupaus” tai ”Avaruuden ikkuna” on lähinnä häkellyttävää. Ja Tom Nymanin murea basso on tärkeä elementti nyky-Jiin soundissa. Kosketinsoittaja Pekka Gröhnin ja rumpali Janne Haaviston lisäksi kokoonpanoa oli tänään ryyditetty Olli Haaviston pedal steelilla, sekä torvisektiolla. Mainiosti bändi väisti lavantaaksepoukkoilun ja turhan encoren ansan, Karjalainen päätti tulla vetämään yhden vielä, kun aikaakin oli muutama minuutti jäljellä, ennekuin yleisö edes ehti tai tajusi pyytää. Ja niin kuultiin hittipitoisen setin päätteksi vielä mainio (Varokaa miehiä, joilla on) ” Mustat lasit”.

Minulta jos kysytään, niin Neil Young ei lämppäribändejä tarvitse. Mutta jos nyt tämänkaltainen festivaalitapahtuma halutaan järjestää, niin kukapa muu kuin Karjalainen sopisi tehtävään paremmin. Yleisö oli Jukan meiningissä mukana vallan mukavasti, ja lauteet tuli kerrankin asianmukaisesti lämmitellyiksi. Tiedoksi vielä iltapäivää juontaneelle Arttu Harkille (kuka on Arttu Harkki?), että Karjalainen olisi saattanut tehdä ”suomirockin kaikkien aikojen comebackin”, mikäli olisi ollut poissa, telakalla, tauolla, tekemättä mitään. Onko hiljaiselo sitä, että tekee kolme huikeaa albumia, joita ei näy Radio Novan soittolistoilla?

Moni käytti Neil Youngin keikasta sanaa ”jumalanpalvelus”. Se kuvaa hyvin usko(nno)llisimman fanikannan suhdetta Kanadan suureen mieheen, ja yhteen maailman neljästä parhaasta rocklaulujentekijästä. Kaisaniemen ihmismassassa vilisi 90-luvun alun iskukuntoisia kiertuepaitoja, jopa 80-luvun lopun. Kertoo asian tärkeydestä säilyttää vanhoja rundipaitoja kaapin perällä turvassa, vain jumalanpalveluksissa käytettäviksi.

Kuten alussa totesin, hiukan piti jännityksellä odottaa toista (vasta, kyllä valitettavasti) Young-keikkaani, se ensimmäinen kun ei tajuntaa räjäyttänyt. Lähinnä pelko koski jumittavaa keskenäänsoittamista ylikovaa ja huonoilla soundeilla. Mutta, tänään pelot olivat turhia. Bändi soitti kovaa, ja keikan kestäessä yhä kovempaa, mutta soundi pysyi kuulaana ja äänenpainemiesten hanskassa. Kun juuri ennen soiton alkua mustavalkoinen taustalakana nousi ylös, legendaarinen Oglala Sioux-soturi Tasunka Witko alias Crazy Horse ratsastamassa tuulispäänä, tiesi että kyllä tänään tunnelmaan päästään.

Kiertueen aikana tutuksi tulleella avausbiisillä ”Love and Only Love” lähdettiin käyntiin. Bändi hioi itsensä illan iskuun, biisi jyystettiin nimittäin peräti yli varttisena versiona. Tulipahan kunnolla soitetuksi. Sitten klassinen ”Powderfinger” kompaktina läpivetona, todistamaan että kaikissa biiseissä ei tarvitse soittaa 7 kitarasooloa. Keikka olikin mainio ja tasapainoinen sekoitus tehokkaasti soitettuja klassikoita ja tavaramerkiksi muodostunutta pitkää ja harrasta kitaramurjomista.

Hyväntuulinen Neil Young hymyili yleisölle, poimi käsielein eturivien faneja ja naureskeli, mutta oli toki legendaarisen vähäsanainen. Tänään ei kuultu edes kiitosta, vain kaksi kertaa bändin esittelyksi lausuttu nopea ”Crazy Horse”.

Viime lokakuussa ilmestyneeltä,  Crazy Horsen kanssa tehdyltä  ”Psychedelic Pill”-albumilta kuultiin tänään kolme raitaa, nimibiisin lisäksi komea, ja jälleen pitkä, ”Ramada Inn”, sekä ”Walk Like a Giant”. Hillittömän komean ja bändin stemmalauluosaamista esitelleen ”Hole in the Sky”n jälkeen koitti keikan suvantovaihe, jossa bändin pitäessä taukoa, Young tarttui akustiseen kitaraan ja huuliharppuun ja veti kolme upeaa vetoa. Ensin ”Comes a Time”-albumin ”Human Highway” modernin ihmiskunnan onnellisimmalta vuodelta 1978. Ja sitten katsaus siihen maailman parhaaseen laulunkirjoittamiseen, eli Youngin oma klassikko ”Heart of Gold”, sekä Bob Dylanin ”Blowin’ in the Wind”, jonka Young on tällä rundilla soittanut varsin monena iltana. Itselleni tämä akustinen suvanto oli tänään koko keikan kohokohta. Tässä vaiheessa viimeistään tajusi, kuinka keskeistä oli olla paikalla. Ja maksaa kauas kipurajan tuolle puolelle kivunnut lipunhinta (toimituskuluineen 85 euroa).

Rauhaisa meininki jatkui vielä bändin palattua tauolta. Neil Young istahti pianon ääreen ja vedettiin järjettömän kaunis ”Singer without a Song”. Fanikannan ikisuosikki ja ikisytyttäjä ”Cinammon Girl” ei itselle tunnu erityiseltä, vaikka klassikosta toki ymmärrän puhuvani. Se aloitti kuitenkin keikan loppusuoran, jonka keskeisin osa oli ”Fuckin’ Up”, varsin epäoletettu yleisönlaulatusbiisi, mutta Youngin maailmassa asiat ovat Youngin tavalla, ja mahtavaa niin. Tämäkin ”Ragged Gloryn” klassikkoraita todisti, että bändillä näyttää olevan erittäin hauskaa keskenään, kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen. Uskollisesti Youngin rinnalla (aika ajoin siis) ovat soittaneet nimittäin jo vuodesta 1968 lähtien basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina, sekä 1975 lähtien myös komppikitaristi Poncho Sampedro.

Varsinaisen setin päättivät Buffalo Springfieldin (jossa Young vaikutti 1966-68) ”Mr.Soul” ja asianmukaisen huutomyrskyn ja yhteislaulun nostattanut umpiklassikko ”Hey Hey, My My (Into the Black)”. Oli tullut aika nähdä ja kokea Youngin suhde encoreihin. Ja kyllä, omalla tutulla ehdottomuudellaan mies viipyi lavan takana pitkään, ja saapuikin vetämään vain yhden biisin. Tällä kertaa myös yleisö tiesi, miten toimia, eli että taiteilijaa kannattaa oikeasti haluta takaisin. Ainoana ylimääräisenä vedettiin ”Sedan Delivery”, garagesävyinen räkenroll, jota on varmasti mukava soittaa, mutta itse ehkä odotin jotain muuta. En kuitenkaan välttämättä ”Rockin in the Free Worldia”, ei sillä. Tässä vielä biisit järjestyksessään: http://www.setlist.fm/setlist/neil-young/2013/kaisaniemi-park-helsinki-finland-3bc6d824.html

Keikka kellotti kaksi tuntia ja 23 minuuttia, kelpo puhde siis seistä pesiskentällä. Mutta myös bändiltä koko rahalle vastinetta, ja sanalla sanoen huima veto. Tällä menolla nimittäin, vaikka Neil Youngista joskus aika väistämättä jättääkin, on täysin mahdollista että rock’n’roll ei kuole koskaan. Niinkuin kirjoitettu on. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: