Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Ramones”

Vauvakuume, Hullut Päivät, Mopot @ Ramoviisut, Semifinal, Helsinki 16.09.2016

Järjestyksessään 10. Ramoviisut pantiin pystyyn tapahtuman perinteiden mukaisesti syyskuussa, Helsingin pikkuisessa Semifinalissa. Happening on vakiinnuttanut paikkansa Ramonesien perintöä vaalivana Converse-kansan omana juhlana, jossa yhdelle nousevalle bändille kerrallaan on luvassa, jos ei nyt isoa mainetta, eikä ainakaan isoa mammonaa, mutta sentään kokonainen keikka seuraavan vuoden tapahtumaan.

rviisu

Niinpä illan aloittikin viime syksyn Ramoviisujen voittaja Vauvakuume. Energiseltä aikuisten miesten punkpoptriolta on ulkona viiden biisin EP, mainioita kokonaan omia kaahauksia. EP:ltä tuttujen biisien lisäksi kuultiin uusiakin ralleja, levyttämättömistä tehokkaimmin tamppautti tennaria lattiaan kitaristi Jukka Salmijärven laulama komea ”Jos oot punk (oo sitä loppuun asti)”, uusi ja eittämätön kotimainen ramopunksuosikkini, joka soi päässä vielä seuraavinakin päivinä. Vauvakuumeen kohdalle osuneista hiukan puuroisista laulusoundeista saan syyttää itseäni, eli sijoittumistani Semifinalin ahtauteen. Olin alunperin saanut mitä mainioimmat tennistossunsijat suoraan baaritiskin linjalta, joka on mestan ainoa hyvältä kuulostava linja. Mutta kun kaikki eivät tuolle linjalle tunkuiltoina mahdu, ja kun tulin paenneeksi parin ramopoliisin huutoa, ajauduin vasemman sivustan lipan alle, jossa soundi ei ikinä ole häävi.

Vauvakuume soitti isolla energialla ja hyvällä fiiliksellä puolituntisen settinsä. Keikan avannut ”Kaikki löytyy vessanpöntöstä” ja EP:ltä tuttu ”Jatkuvaa laskua” edustivat isojen miesten ironiaa, jota Vauviksen biiseistä kosolti löytyy. Suurimman osan biiseistä lauloi basisti Olli Havu, jonka Pelle Miljoona-manerismi, varsinkin levyllä, on erittäin hauska ja persoonallinen piirre. Keikka oli siis osa viimevuotisen voiton palkintoa, ja vaikka tässä välissä olikin vedetty vain muutama veto, nekin osaksi paikkorumpalilla, aivan mahtavasti pysyi homma kasassa. Tanakan kompin takasi Henkka Wacklin, joka lähdetti Vauvakuumeen settinsä päätteeksi  viimevuotiseen voittokappaleeseen, Olli Havun kynäilemään ”Mä haluun yöksi putkaan”. Sen verran kovia tuoreitakin ralleja on siis Vauvakuumeella plakkarissaan, että mielellään näkisi sen levyttävän uudemman kerran. Vauvakuumeen miehet ovat taustaltaan äänekoskelaisia; siksi, ja illan pääesiintyjästäkin toki johtuen yksi Suomen aikoinaan punkeimmista kaupungeista oli paikkakunta kaikkien huulilla. Tai ainakin kovin monen T-paidassa.

Oli aika siirtyä itse viisuhuumaan. Juontajana toiminut Heko Luumäki osoittautui melkoiseksi supliikiksi ja Hekon stand-up-show olikin mitä olennaisin osa kisatunnelmaa. Avausyrittäjä, mikkeliläis-mäntyharjulainen Wahlroos kaahasi lopulta itsensä voittoon asti, omaan makuuni finaalin ehkä mitäänsanomattomimmalla biisillä ”Ei mulla vielä niin huonosti mee, että alkaisin J.Karjalaista kuunteleen”. Toki biisin nimi oli parhaiden ramoperinteiden henkinen, ja bändin veto hyvä, mutta omat kolme käytettävissä ollutta ääntäni sujahtivat muihin boxeihin tällä kertaa. Homman nimi oli siis tutusti se, että jokaisella on kolme ääntä. Bändit soittavat yhden biisin, ihan niinkuin oikeissakin viisuissa. Omat äänensä saa joko laittaa yhdelle orkesterille, tai hajauttaa makunsa mukaan. Eniten ääniä saanut, kuinka ollakaan, voittaa. Kansanvalta puhuu, ja oman äänensä vaikutus on aika paljon helpompaa nähdä kuin eduskuntavaaleissa.

Oma ehdoton suosikkini oli jo viime vuodenkin finaalissa nähty tamperelainen Hullut Päivät, mainiolla rallillaan ”Kovikset”. En nyt tässä siltikään paljasta ketä, tai keitä kahta bändiä äänestin. Olkoonkin, että toiseksi korkeimmalle arvostin kuopiolaisen, jonkinlaisella ruotsin kielellä laulaneen Skitmonesin, joka toi mieleen myllytyksellään Asta Kaskin ja Tysta Marin, ja sehän on aina hyvä se. Finaalin muut bändit olivat Mantelikala, sekä kaksi englanniksi laulanutta, Burning Pigs ja Rat Popes. Puolueettoman ja täysin vilpittömän takahuoneessa tapahtuneen ääntenlaskennan jälkeen oli aika julistaa voittaja, jakaa plakaatit ja Wahlroosin vetää parhaiden viisuperinteiden mukaisesti pitkänniminen voittohymninsä vielä toistamiseen.

Hopealle sijoitettu Hullut Päivät soitti voittajan ratkettua ja Semifinalin tungun hiukan helpotuttua mainion oman keikkansa. Nelihenkiseltä bändiltä on ulkona pitkäsoitto ”Halvat huvit”, omiin korviini jopa jonkinlainen teemalevy, niin, halvoista huveista. Ensin oli vaikea päättää onko Jane Hertellin lauluääni ärsyttävä vai söpö, muutaman biisin jälkeen oli erittäin helppoa pudottaa kuvitteellinen ääni söpö-uurnaan. Bändi soitti itsensä uusien kotimaisten ”seuraa näitä”-ryhmien joukkoon ja sai seuraavina päivinä luukuttamaan esikoisälpeetäänkin peräti monta kertaa putkeen. Kannattaa rynniä Hulluille Päiville, jos naivistinen ja iloluontoinen punkpop on juttusi, kertakaikkiaan viehättävä nuori orkesteri. Kompaktissa Semifinalin setissä parhaiten kulkivat ”Pussaillaan” ja ”Reiska”, joista jälkimmäisen kertosäe tulee tributoineeksi puolikuvitteellisia kotkalaispelimanneja Rampe ja Naukkis, ja sehän on aina arvostettavaa se.

Sitten oltiinkin legendaarisen äärellä. Mopot perustettiin Suolahdessa 1978, samana vuonna kuin vaikkapa Rattus ja Vaavi, eli suomipunkin kuumimpia vuosia elettiin. Alkuperäisiä mopoja nähtiin tänään lavalla edelleenkin kolme: kitaristi Jouni, basisti Timo Korhonen ja laulaja Teijo Hintikka. Mopot ehti levyttämään jo kesäkuussa -80, silloin pukkasi ulos eponyymin EP:n, julkaisijana Suklaa-Levyt. Vielä ennen toiminnan hiipumista 1982, ehti edellisvuonna tulla ulos seiskatuumaisena bändin isoin hitti, jos nyt hitistä tohtii puhua, ”Rakastan sua”, johon luonnollisesti myös bändin setti tänäänkin päättyi. Mopot soitti kuluvan vuoden toukokuussa kotikentällään Äänekoskella reunion-keikan, jonka oli tarkoitus jäädä ainoaksi. Mutta kun soittokuntoa kuitenkin oli hiottu, onnistuttiin bändi houkuttelemaan lavalle vielä kerran. Tiettävästi ja ainakin todennäköisesti, Ramoviisu-veto oli hyvinkin bändin viimeinen ikinä. Tai kun minimissäänkin sellainen mahdollisuus on, niin olipahan tärkeätä rokkifriikin olla paikalla. Ensimmäisistä ja viimeisistä vedoista on tullut jotenkin keikkaharrastuksen mainio sivupolku keräillä, jotenkin tällaisilla keikoilla on aina spesiaali tunnelma.

Vuoden 2016 vedoilla Mopoja tuki Neuroosiliitto-yhtyeen nuori kitaristikaksikko, sekä itse  Kaide Luumäki rummuissa. Mopot soitti todella kovan keikan, mainiolla sykkeellä. Laulaja Teijo, joka liittyi pian Mopojen hajottua lyhytikäiseksi jääneeseen ja yhden sinkun julkaisseeseen Cartoon Rockersiin, on edelleen hahmona erittäin paljon punkimpi, kuin moni nuorempansa. Aktiivisemmin Hintikka touhuilee Usher Boys-yhtyeensä kanssa, homman nimi on siinäkin ramolta maistuva punk.

Parhaiten Mopojen laadukkaasta ajosta jäivät mieleen ”Kansikuvatyttö”, kotiseutulaulu ”Keiteleen rannalla”, sekä vuoden 2008 Ramoviisu-voittaja Nixonixin voittostyge ”Takaisin Havannaan” (Teijo lauloi tuolloin bändissä). Peräti kolmella kitaralla operoinut Mopot kuulosti hyvältä, Semifinalissa sekin on oikealla sijoittumisella siis täysin mahdollista. Kiitos Mopot 1978-82, 2016.

Noinkohan joutuu tekemään Ramoviisuista perinteen itsekin, mainio ilta hyvän punkpopin parissa. Mutta että mitä jos nämä järkkäisi jossain toisessa, vaikka ihan pikkuisen toimivammassa ja väljemmässä paikassa?  KG

Annie Mall, Miau @ Lepakkomies, Helsinki 05.06.2012

Edellisiltainen painajainen Kalasatamassa piti jollain yrittää huuhtoa pois ja hyväksi keinoksi valikoitui kokeilla kokonaan toista lähestymistä elävään musiikkiin. Eli helketin pienimuotoisesti ja tyttövetoisesti.

Lepakkomies Helsingin Kalliossa tarjosi tiistai-iltana rajuun neljän (4) euron lippuhintaan kaksi uutta kotimaista popyrittäjää, helsinkiläiset Miau ja Annie Mall. Illan sai ilon avata ensinmainittu, kolmen nuoren naisen trio. Poppoota tai porukkaa oli kertynyt Lepiksen alakertaan niukalti, ja myöhemmin selvisikin että Miaun aloittessa noin kahdeksasta katsojasta suurin osa oli seuraavasta bändistä. Mutta mahtavaa kyllä, se ei haitannut Miaun kissojen energistä ulosantia. Homma meni toki välillä klassiseksi kohkaamiseksi, ja umpiturhien välispiikkiujoilujen päällekkäinhuutamiseksi, mutta jotain tämmöistä nuorilta tyttöbändeiltä aina tuleekin olettaneeksi ja saaneeksi. Eli ei yllätyksiä.

Miau on vasta viime vuoden tienoilla taipaleensa aloittanut, eka keikka oli vuosi sitten ja ulkona on yksi EP. Joka ei siis ole lainkaan huono, esim. ”Nightwalkers” tassuttelee suorastaan straycatsisti kaikkine kissamaisuuksineen. ”Never Gonna Happen” samaiselta kiekolta puolestaan kulkee garagemmin, eli kyllä näillä naisilla perinneasiat hallussa on ja kun kitaristi-Hennan habituksesta tulee mieleen nuori Suzi Quatro, niin toki ollaan ihan aitojen asiain äärellä. Mutta se livesoittopuoli onkin sitten tapaus sinänsä. Eli ei ole kyllä vielä homma lähelläkään hanskaa. Haparoi, yrittää, sekoilee, vaan ei kuitenkaan kokonaan hylkää. Varmuutta live-esiintymiseen on yksinkertaisesti saatava lisää, ja ihan silkkaa taitoa, en ainakaan itse innostu olemaan kenenkään treenikämpillä, niinkuin sivuston lähihistoriassa on selväksi kenties tullutkin. Miaun keikkakalenteri on kohtuukiireinen, joten rutiinia on luvassa. Parasta tässä nuoressa bändissä on stemmalaulu, jota koko trio varsin vahvoilla äänillään toimittaa. Encorena kuultiinkin a’capellaversio Ramones-hitistä ”Pet Sematary” koko pituudessaan. Hieno veto ja antoi kummasti anteeksi haparoivaa soittoa.

Illan kakkosbändi Annie Mall kutsuu voimarockiaan ”stoner popiksi” ja joo, miksei. En minä mitään stoneria kuullut, mutta erittäin mainiota powerpopia ja 60-lukulaisia melodioita. Annie Mall nosti illan samantien monta pykälää ylemmäs, ja samalla pelasti sen. Bändin solisti Sini Peltokorpi on parasta naispuolista, mitä olen suomalaisessa rockissa kuullut pitkään aikaan. Rohkea esiintyminen ja uskomattoman kaunis ääni kompensoivat bändin miesosaston tiettyä syrjäänvetytyvää jurotusta. Ehkäpä näiden kundien pitäisikin, kävi mielessä, soittaa jumittavaa sludgea tai jopa sitä stoneria. Mutta pliis älkää, olkaa bändinä Sinin kanssa jatkossakin, teillä on ainutlaatuisen upea solisti. Toinen mieleenjäänyt muusikko oli rumpali Matias Myllymäki, erittäin tanakka kannuttaja kaikessa garage-eleettömyydessään.

Bändillä on tässä vaiheessa takanaan pari EP:tä. Jollain tapaa Annie Mallin rentous ja energia muistutti monista omaehtoisista bändeistä joita syntyi suomirockin kultaisina vuosina 1983-87 kuin sieniä sateella. Nämä olisivat voineet olla jo silloin olemassa, mutta hyvä että ovat nyt. Tsekatkaa ihmeessä bändin tuore sinkku ”Friday” sieltä niin, Spotifysta, näin upeaa Ääntä ei ole ainakaan omiin korviini kotomaastamme kantautunut sitten The Blue Yodlen ja Anna Paatelaisen (joo joo Keikkis toistaa itseään, mutta ei se mitään kun sen oikein oivaltaa).

Ensimmäistä kertaa myös pidin Lepakkomiestä ihan mainiona keikkapaikkana. Salin käytävämäisyys ei tietenkään tunkuiltoina toimi, tai jos matalassa putkessa soitetaan liian lujaa, mutta nyt kaikki oli kunnossa. Paikan lippuhinnoittelua, ystävällistä palvelua ja erittäin mielenkiintoista esiintyjäpolitiikkaa joutuu yksinkertaisesti arvostamaan. Mainiota Lepis. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: