progressive rock | Keikkaguru

Archive for the category “progressive rock”

29 heinä 2022

Deep Purple (uk), Accept (de), Uriah Heep (uk), Nestor (swe) @ Hakametsä, Tampere 28.07.2022

Deep Purplen hyvin mahdollisesti viimeisen Suomen rundin ympärille koottu klassisen rockin suvipäivä piti alunpitäen järjestää Tampereen Eteläpuistossa, mutta hyvät kokemukset heinäkuun alun Sauna Open Airista Hakametsän hokipyhätön parkkialueella, saivat järjestäjät toisiin ajatuksiin ja siirtämään tapahtuman viimemainittuun lokaatioon. Eikä siinä, valinta oli varmastikin ihan oikea. Hakametsään taisi mahtua hitunen enemmän jengiä ja mikäpäs se siinä, kunhan järjestelyt toimivat ja soitto kulkee. Tapahtumapäivänä kumpikin toteutui.

Iltapäivän avasi Andy McCoy bändeineen, mutta kun lähtö himasta myöhästyi ratkaisevan puoli tuntia, oli keikka käytännössä loppuliukua vailla, kun astelin mestoille, parkkipaikalta tai rannekkeenvaihdosta tunnistettuja biisejä ei koskaan lasketa. Sen verran voi lausua, että bändi kuulosti tiukalta, ja Andyn keppi lauloi mallikkaasti, joten nyt kun McCoy on taas jalkautunut tielle, mm. tuoreen coveralbumin myötä, niin kyllähän herramme keikka on pikkupakollinen nähdä, harmi että meni nyt näin täpärästi ohi.

Tapahtuman oikeastaan ainoaksi miinukseksi voisin henkilökohtaisesti laskea liian pitkät roudaustauot. Kolme varttia on nimittäin ilman seuraa liikkuvalle ja selvinpäin pysyttelevälle lyhythermoiselle, niinkuin tervaa joisi. Toki asiaa seuranneena, koko ajan lavalla tapahtui ja hiki hatussa tehtiin töitä, mutta asiakkaan kannalta, mitä ihmettä voi tehdä sen 45 minuuttia. Dokata? Ei se ole toimintaa, se on oheistoimintaa. Kuinka monta hatsapuria tai makkaraperunaa ihmisen pitää jonottaa ja syödä että illasta saa kulutettua 180 minuuttia pois? En valita, ymmärrykseni roudaamisesta ja lavavaihdoista on liian heikko siihen, mutta säännönmukainen 45 minuuttia bändien välillä tuntuu pitkältä, siinä pointti. Muuten on sanottava, että Tampereen illan henkilökunta oli erittäin ystävällistä, yleisö hyvällä jalalla liikkeellä ja aluekin toimi ihan mainiosti tapahtuman siirron lyhyestä varoajasta huolimatta.

Andyn jälkeen vuoron sai ruotsalainen, vuonna 1989 perustettu hard rock-orkesteri Nestor. Kyllä, Nestor. Bändillä on nimittäin eh eh hjumour nimi, se pukeutuu omituisesti, ja esiintyy muutenkin häiritsevän paljon huumoribändin omaisesti, mutta ei selvästikään ole sellainen. Sillä on maailmanluokan hard rock-ralleja tukku, ja ihan itse tehtyjä, mutta bändin omilla nettisivuillaankin ihan myöntämä kieli poskessa-asenne takaa, ettei bändi enää koskaan lyö isommin läpi. Puuttuu visio ja konsepti, sellaiseksi ei riitä promokuvien flanelliset hikinauhat ja rakastaja Nylkysen kosteat viikset. Nämä biisit ansaitsisivat tulla otetuksi enemmän tosissaan. Mutta eipä siinä, Nestor soitti toki mainion ja energisen kolmevarttisen, jo toisen Tampereella kolmen viikon sisään, ja vieläpä samalla parkkiksella. Setin avasi tuoreehkon albumin kunkkuraita ”On The Run”, näin komeaa hard rockia tai pimppiheviä ei tehdä tänäpänä kuin korkeintaan Suomessa. Ja, no joo, tietenkin Ruotsissa. Josta tulevat bändit eivät yksinkertaisesti lähde heikolla biisimateriaalilla tien päälle. ABBAn, Europen ja Roxetten jälkeen eivät kehtaa, ja hyvä niin. Voimaballadi ”Tommorrow’iin” solisti Tobias sai partnerikseen upeaäänisen maannaisensa Lollo Gardtmanin, levyllähän kyseisellä raidalla duetoi Samantha Fox. Jota valitettavasti nyt ei Tampereelle saatu, olispa ollut ihanaa, Andy ja Samantha samalla lavalla melkein samaan aikaan, mutta haaveissa vainko oot mun. Kyllä. Nestor perustettiin siis vuonna 1989, ja se jaksoi puskea pari EP:tä ja kuusi vuotta, sitten muut intressit nielivät rockunelman, kunnes monta muutakin hyvää asiaa maailmaan tuonut panepidemia saattoi jannut taas yhteen ja nuoruuden palo löytyi uudestaan. Bändistähän löytyy mm. yksi poliisimies ja yksi rehtori, joten vuosien maailmankiertueille tuskin löytyy aikaa tai rahjetta, mutta toivoa sopii, että Nestorista kuullaan vielä. Ajakaa viikset pois, ja tulkaa taas Suomeen soittamaan, ja kyllähän bändi tuleekin. ”These Days” on hirvittävän lähellä Van Halen-hittiä ”Right Now”, mutta lähellä oloa ei vielä ole kielletty ja siihen lankeaa moni isompikin kirjoittaja. ”Perfect 10” on upea biisi sekin, samoin setin päättänyt ”1989”. Ruotsista löytyy harva se hetki näitä naftaliinista kaivettavia, laadukkaita hard rock-bändejä tuotavaksi Sweden Rockin tai Muskel Rockin ylläriesiintyjiksi, paluun tehnyt Nestor on tuskin viimeinen. Mitä svedujen rintamaitoon sekoitetaan? Kaakaota, keskiolutta, kryptoniittia?

Huolellisen rouduutauon jälkeen saatiin lavalle aivan ujon monta keikkaa keskimäärin Suomessa vuodessa soittava Uriah Heep. Lyhyellä matikalla bändi soittaa 2022 Suomessa 16 vetoa. Suomi rakastaa Heepia, ja Heep Suomea. Niin hyvällä fiiliksellä nyt kuudetta kertaa näkemäni veteraanibändi lanasi nytkin hittikatalogiaan, että Suomella on oltava jotenkin erityinen paikka bändin kollektiivisessa sydämessä, ja onhan sillä. Moni pitää näitä ukkeleita rockin kovimpina dinosauruksina, mutta samaan aikaan kukaan ei puhu Deep Purplen keski-iästä, Ian Gillanin äänestä, Axl Rosen paikkopestistä AC/DC:ssä, tai siitä periaatteessa aika naurettavasta faktasta, etteivät Rollarit tiettävästi edelleenkään ole jäähyväisrundillaan. Sitäpaitsi, kovin moni ihanan nuori ihminen diggaili hymyssä suin Tampereellakin, kun Uriah Heep toimitti maailmanluokan 45-minuuttisen. Käsityskykyni mukaan bändi ei edes osaa soittaa huonoja keikkoja. Laulaja Bernie Shaw on pannut koronapainoa, mutta jaksaa show’ata edelleen, tänään ääni ei ehkä ollut ihan vireimmillään, mutta aina ei voi olla. Kitaristi ja perustajajäsentaikuri itse, Mick Box ei tunnu vanhenevan kirveelläkään, ja viimeisin rekry, basisti Dave Rimmer on tuonut mukanaan ison tukun lisää lavaenergiaa. Ei liene edes umpikerettiläistä väittää, että Uriah Heep soittaa koko uransa ehkäpä kovimmalla kokoonpanolla, kaikki bändihistorian reunaehdot huomioiden. Setti avautui yllätyksellisesti viimeisimmän albumin raidalla ”Grazed By Heaven”, joka on mielenkiintoisesti basisti Rimmerin ja Jeff Scott Soton (W.E.T./ Yngwie Malmsteen/Journey) yhdessä kirjoittama. Hittipitoiseen festarisettiin toi iloista vaihtelua myös bändin ehkäpä raskaimmalta albumilta ”Abominog” (1982) poimittu ”Too Scared To Run”, ajalta jolloin Heep oli heavya tai heviä, siinä missä ajan muukin heavy tai hevi. Pitkäksi jamitteluksi yltynyt ”Look at Yourself” ja ekana encorena kuultu ”Sunrise” olivat kuitenkin tämänkertaisen keikan huippukohdat. Ihania positiivisia dinosauruksia, jotka pukkaavat parin vuoden välein ulos erittäin relevantin hard rock-levyn, ja josta Bernie Shaw’n pitenevien takahuonetaukojen myötä on tulossa ja tullut taas se Heep, josta kaikki alkoi. Yksi maailman kovimmista progebändeistä koskaan. Aion suhtautua Heepin syksyiseen juhlarundiin Suomessa, älkää kertoko kenellekkään.

Tähän väliin huolellista rouduuta ja sitten lavalle niinikään kohtuuahkera Suomessa soittaja, Accept. Olin nähnyt bändin edellisen kerran neljä vuotta sitten Tampereella (olen nähnyt Acceptin kolmesti, ja vain ja ainoastaan Tampereella) ja tuolloin mukana oli vielä alkuperäisbasisti ja biisikinnikkari Peter Baltes. Se oli vielä Accept, ja tuntui vielä Acceptilta (jonka nimi muuten kasarilla lausuttiin ihan pokkana assept, ja jos jotain muuta seiskan englannilla väitit, saattoi tulla välkällä veistoluokan takana varttitunti turpaan. Golden days.). Nyt Tampereen viilenevässä kesäehtoossa aivan laadukkaan setin runnonut bändi ei tuntunut Acceptilta, ainoan alkuperäisjäsenen Wolf Hoffmannin hartiat eivät siihen riitä. Hoffmann soitti ylipäätään liidikitaraa vasta kolmannessa biisissä, lavalla oli keppiä kuin Junttilan hernepellossa, mutta kuka oli kuka ja kuka mitä häh? Wolf Hoffmann, puristeisesti laulava Mark Tornillo ja liuta tuntemattomia saksalaisia jannuja (ok, Uwe Lulis on toki ex-Grave Digger) ei riitä olemaan Accept. Tuoreimpien levyjenkin biisimateriaali on timangia, kuunnellaanpa vaikka viimeisimmän ”Too Mean To Die”-kiekon (2021) powerballadi ”The Best Is Yet To Come”. Upeaa, komeaa, eeppistä heavybiisinkirjoittamista. Ja Tampereenkin keikka oli kova veto, mutta jotain puuttui. Puuttui Accept, lavalla oli (ja tämä vain henkilökohtaisena tuntemuksena) Wolf Hoffmann’s Renowned Accept Tribute Band tai jotain. Viiltäväähän tässä on se, että meikämannerheimolla on lippu nähdä Accept taas helmikuussa Kultsalla, mutta vain koska lämppäriksi ilmoitettiin Flotsam and Jetsam, joka on pakko nähdä. Ehkä Wolf ja jäbäleissönit saavat vielä yhden mahkun todistaa, että niin monen ikätoverinsa tapaan, myös Accept voi jatkaa elämäänsä vain yhdellä perustajajäsenellä. Ja että bändi on too mean to die, ja että the best is yet to come. Ehkä tekee hyvää nähdä Accept myös jossain muualla kuin Tampereella.

Oli tullut aika todistaa Deep Purplen yhtä viimeisistä Suomen keikoista. Mustaa valkoisella tästä ei ole, mutta kummoinenkaan koticornerin Nostradamus ei tarvitse olla, kun osuu faktan ytimeen. Keväällä, 28 vuotta bändissä soittanut ja selkärankajäseneksi muovautunut kitaristi Steve Morse jätti bändin (ja viikko sitten ihan lopullisen virallisestikin), ja muun kantajengin keski-ikä alkaa olla luokkaa korkea. Ian Gillan suoriutui illasta ihan mainiosti, mutta ääni ei ole entisensä, eikä kestä montaa vuotta. Ja kun Ian Paice ripustaa kapulat naulaan, niin mitä sitten, miten Purple muka voisi vaihtaa ainoan teknisen alkuperäisjäsenensä nuorempaan kannuttajaan. Ei se voi.

Kitaristi Simon McBride hyppäsi toukokuussa aivan saatanattoman isoihin bootseihin, Deep Purplen eturiviin, kitaraosastosta perinteisesti yksin vastaamaan ja luukutti Hakametsänkin illassa niin, että meinasi tulla tippa linssiin, kun samaan aikaan puolikkaalla kurkiaisella muisteli Steve Morsen syitä jäädä pois, ja faktaa, ettei oluen kyllästämä Ritchie Blackmore enää muista ilman henkilöauton kokoista lunttilappua, miten ”Smoke On The Waterin” soinnut menee. Jeesus, miten upeasti kepitti Simon McBride, hattu päästä ja pitkää ikää. Teki mieli nousta yöjunaan, vetää perseet ja mennä katsomaan Purplen seuraavan illan veto Pietarsaaressa, mutta nousematta jäi, (ja tunnetusti bändiltäkin jäi vetämättä, kun Suomen tapahtuma-ala kärsii henkilökunnan joukkkopaosta ja ammatti-ihmisten puutteesta). Pelkällä olemuksellaan bändiä 20 vuotta nuorentavan McBriden osuus sai toivomaan, että olisin ennustuksessani tuiki väärässä. Vielä yksi originaalialbumi ja vielä yksi maailmanrundi, jookos.

Deep Purple lämmitteli itse itseään keikan ekan kolmanneksen, ja tuntui, lähinnä suhteessa Ian Gillanin voimavaroihin ja ääneen, että tänään ei lähde. Mutta lähti kuitenkin. Klassiselta ”Machine Head”-albumilta (1972) kuultu ”Pictures of Home” ennakoi jo, mutta tuoreimman orggisalbumin ”Whoosh!”-raita ”Nothing At All” kulki jotenkin aivan jäätävän kovana rytmibluesina. Tottakai on niinkin, että tuore matsku on Gillanin voimille ja rekisterille kirjoitettua, ja vaatii vähemmän takavuosien matskun tapaan revittelyä. ”Uncommon Man” omistettiin tutusti edesmenneelle Jon Lordille. Kun hituri ”When The Blind Man Cries”, joka niinikään äänitettiin aikoinaan ”Machine Head”-sessioissa, lähti, illan kulku oli taas toivoa täynnä ja loppukeikka olikin pelkkää juhlaa. Ian Gillan löysi äänensä ja bändi polki hirvittävällä groovella, niinkuin huomista ei olisi ja niinkuin se soittaisi viimeistä keikkaansa koskaan. Ihan viimeistään lunastui olla paikalla, kun tärkeän mutta valitettavasti aliarvostetun ”The Battle Rages on..”-albumin itämaisiakin sävyjä hamuileva ”Anya”-kaunokki jyrättiin pimenevään iltaan. Se ei totta olla saa, Deep Purple ei saa lopettaa..

”Anya” oli vasta lopun alkua, seurasi Don Aireyn hillitön kiipparisoolomedley, joka sisälsi myös tutusti kunnon pätkät Sibeliuksen ”Finlandiaa”. Tässäpä hillitön kosketinvelho, joka jokaisen rockfriikin tulisi edes kerran todistaa livenä. ”Perfect Strangers” lähti saumattomasti liikkeelle Aireyn kosketinmyrskystä, vielä ”Speed Truckin'” ja aivan käsittämättömän tuore, rento ja innovatiivinen ”Smoke On The Water”, ammattigeezerit asialla, oli kuin biisi olisi soitettu ensimmäistä kertaa ikinä. Tämän jos jonkun luulisi olevan helppo coveroitava siellä viialalaisen pizzerian nurkassa LVI-insinöörien kesäpäivillä, mutta kun Deep Purple lanasi klassikkoaan järkkymättömällä groovella, oli asia niin aito kuin kuvitella saattaa. Oli(mme)n paikalla. Bonuspisteet muuten sille yhdelle jampalle, jolla yhä pysyi tunnistettavasti päällä ”The Battle Rages On..”-kiertueen paita. Arvostan.

Pari coveria ei enää pystynyt sytyttämään magiaa uudelleen, varsinkaan alkaneessa tihkusateessa. Toki Simon McBriden ”Black Night”-ulvotuksen muistaa pitkään ja tutun ja turvallisen Roger Gloverin bassosoolottelunkin, mutta jos ilta olisi päättynyt hyytävän komeaan ”Smoke On The Wateriin”, olisin ollut äärettömän tyytyväinen. Jos tämä oli tässä, kiitos ihan kaikesta Deep Purple. Jos ei, kiitos siitä. KG

Posted in AOR, glam metal, glam punk, hard rock, heavy metal, heavy rock, progressive rock, progressive rock, rock and tagged 1989, Accept, Andy McCoy, Anya, Balls to the Wall, Battle Rages On, Bernie Shaw, Black Night, Davey Rimmer, Deep Purple, Deep Purple In Concert, Don Airey, Easy Livin', Fast as a Shark, Firesign, Grave Digger, Grazed By Heaven, Gypsy, Hanoi Rocks, Highway Star, Hush, Ian Gillan, Ian Paice, In Rock, Joe South, Jon Lord, July Morning, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kids in a Ghost Town, konserttiarvio, Lady In Black, Lazy, Look at Yourself, Machine Head, Mark Tornillo, Metal Heart, Mick Box, Midnight Mover, Nestor, No Need To Shout, Nothing At All, Now What?!, On The Run, Overnight Sensation, Pandemic, Perfect 10 (Eyes Like Demi Moore), Perfect Strangers, Peter Baltes, Phil Lanzon, Pictures of Home, Pietarsaari Open Air, Pipeline, Princess of the Dawn, Restless and Wild, Roger Glover, Russell Gilbrook, Shadow Soldiers, Signed In Blood, Simon McBride, Smoke on the Water, Space Truckin, Stone Cold Eyes, Sunrise, Tampere, Teutonic Terror, The Best Is Yet to Come, These Days, Tomorrow, Too Scared To Run, Uncommon Man, Uwe Lulis, When a Blind Man Cries, Wolf Hoffmann, Zombie Apocalypse | Leave a comment

04 heinä 2022

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Kun Mercyful Fate loppukesällä 2019 uutisoi tekevänsä paluun, ei suomalaisen rockfriikin tai metallipään tarvinnut varsinaisesti huolta tuntea, vaikka bändi ilmoittikin soittavansa vain nipun keikkoja tarkoin valikoiduilla festivaaleilla. Luotto siihen, että Tuska hoitaa bändin Helsinkiin yhdelle tarkoin valikoidulle festarivedolle oli kova, ja se luotto lunastettiin Suvilahden helteisessä illassa aivan niposesta naposeen. Mercyful Fate tuli, näki, ja voitti. Samoin teki uuden yleisöennätyksensä, 49 000 ja risat kävijää, lunastanut Tuska. Laajennettu festivaalialue nieli ennätysyleisön mainiosti, ruuhkia ei juuri ollut, lavojen sijoittelu oli aiempaa paremmin mietitty ja kun sääkin enemmän kuin suosi, kaikki oli siis todella hyvin. Eikä siinä kaikki, Tuskan ohjelmisto oli muutamaa liiankin tuttua ja turvallista valintaa (lue: yleisön suosikkia) lukuunottamatta paras moneen vuoteen.

Oma henkilökohtainen Tuska 2022 alkoi jo hetikohta porttien auettua lauantaina. Possea oli jo avauksessa jonoksi asti, aiempia vuosia selvästi enemmän. Rannekkeenvaihtopiste kauppakeskus Redissa palveli nopeasti ja ilon kautta, oli taas epidemiatauon jälkeen aivan mahtavaa astua uudistetun sijainnin pääportista sisään. Keskikeitto tilaukseen ja tukevat conversensijat Telttalavan hämystä. Jossa lauantaipäivän aloitti suomalaisen funeral doomin pioneeri ja legendaspoppoo Shape of Despair. Oli tarkoitus yyteröidä bändin hidasta lanausta jonkin aikaa ja siirtyä sitten tsekkaamaan pikkulavan avaustarjontaa. Mutta kun Shape of Despairin saattoväki astui lavalle ja alkoi raahustaa jykevää doomiaan erinomaisilla soundeilla ja kun siinä äppästellessä tajusin, että näillähän on tosiaan aina ollut, ja yhä on murinalaulussa yhdellä Suomen metallihistorian (itselleni) tärkeimmistä albumeista (Throes of Dawnin ”Pakkasherra”, 1997) laulava Henri ”Kaamos” Koivula, sekä kitarassa pitkän pätkän Impaled Nazarenessa soittanut Tomi Ullgren, niin ei poistuminen takavasempaan enää ollut vaihtoehto. Shape of Despairin kohdalla oli siis jäänyt itseltä kotiläksyt tekemättä, mutta eipä tarvinnut kolmevarttisen vetonsa jälkeen enää ihmetellä, miksi bändi on kiertänyt laajalti maailmallakin. Jo vuonna 1995 Raven-nimellä startannut bändi ajoi niin upeaa hautajaisdoomia, että erittäin harvoin kuulee. Keikan aikana teki vain mieli unohtaa kulkupeli sakkopaikalle ja alkaa nykiä mytologisia perseitä, mutta siihen ei nyt ollut käytännön mahdollisuuksia. Shape of Despairiin pitääkin tässä suvipäivien lyhetessä ja tummuessa oikein levyltä tutustua paremmin, sen verran vahvakätiset kantajat oli nyt arkunkahvoihin saatu.

Eka nälkä yllätti tässä vaiheessa ja Tuskan ruoka-alueelta kun ei nykyään plaatuvaihtoehtoja puutu, oli homma nopeasti hanskassa. Siirtymä Inferno-lavalle, jonne onneksi lähes kolmenkympin hellettä helpottamaan puhalsi aika ajoin edes hiukan armollinen merituuli. Oli aika nähdä Rainbow’n toiseksi merkittävin solisti ikinä, kaikki kunnia toki niille muillekin, Joe Lynn Turner. Jo 70 vuotta täyttänyt luikautusmaestro on edelleen ihan vireässä tikissä ja äänikin on tunnistettava. Kelpo festarikeikan Turner laatikin bändinään tällä kertaa ruotsalainen Dynazty, jonka kanssa Turner oli ehtinyt vetää yhdet 15 minuutin pikatreenit. Tuli samalla seisomisella nähtyä siis tavallaan Dynazty ja Joe Lynn. Jälkimmäinen oli jo pitkään pitänyt nähdä livenä ja etenkin Rainbow’n katastrofaalisen huonon viime Suomen keikan jälkeen, että joku puhaltaisi elämän niihin tärkeisiin biiseihin, joita on skloddivuosista asti diggailtu. Ja kyllä Turner puhalsikin, melkein. Hiukan jäi läpiajon maku, ehkä se treenien puute oli syynä tai päiväinen, aurinkoinen festariveto, mene tiedä. Asiallisimmin potki Rainbow-kataloogista ”Stone Cold”, mutta heti perään vedetty ”Street of Dreams” ei ihan odotettuja säväreitä tuottanut. Kesken tuntisen setin Turner piti hengähdystauon ja sillä aikaa Ruotsin poijjaat luukuttivat beethovenisti ”Difficult To Cure”, ja aika paljon paremmin kuin Blackmore taannottain. Oli toki tärkeää kuulla ”I Surrender” Turnerin vetämänä, mutta omalle palalle asfalttia se kohokohta oli kuitenkin ”Can’t Let You Go” itselle keskeiseltä, mutta hiukan aliarvostetulta Rainbow-albumilta ”Bent Out of Shape”.

Ihan pokerilla piti jättää muutamaa biisiä vajaaksi Turnerin setti, oli saatava hyvät jalansijat nähdä Reckless Love, yksi ihan harvoista suomalaisista bändeistä, jonka voisi tsekata iltana kuin iltana. Ja mainiosti hoiti tutun tuntisen tonttinsa nytkin Reckless Love, ja vaikka tuore albumi ”Turborider” ei ole ihmeemmin sytyttänyt ainakaan vielä, yllättäen sen raidat potkivat setin parhaiten. Reckless Love on maanläheistä ja positiivista sleazea, tulipahan tuokin sanottua, bändi ei kukkoile ärsyttävästi eikä kehu katteettomasti koko ajan itseään, mikä automaationa genreen kuuluisi. Piristävä lisuke tuttuun settilistaan oli Ozzy-cover ”Bark at The Moon”, mutta koko keikan tykimmin donkkasi uuden levyn ”Like a Cobra”. Hetken Sörnäisten rantatie oli Suomen Sunset Strip ja hetken aurinko paistoi vieläkin kirkkaammin. Yleisöä sytytti toki vanhempi matsku, aina yhtä komeasti vedetty ”On The Radio” edellä. Päälavan uusi sijoittelu osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi, pääosan päivää sulander tai sohlberg pojotti lavaan nähden suht sivuttain, bändien ei tarvitse esiintyä kaoottisessa myötävalossa, eikä sulo koko ajan tillaa yleisöä silmään. Ja kun ei soiteta asutusta kohti, kaikki ovat tyytyväisempiä, melu karkaa merelle päin ja korkeintaan saattaa apinalla Korkeasaaressa käydä laadukas hard rock jalan alle. ”Night On Fire” kruunasi Recklessien keikan ja kun ”Hot” soi, oli hyvä aikaikkuna sluibia kohti telttalavaa, jolla pian tapahtuisi merkittäviä.

Rune Eriksen tunnetaan aika paljon paremmin taiteilijanimellä Blasphemer, ja miehen meriitit black metallin legendaarisimmalla saralla ovat kiistattomat. Aura Noirissa 24 vuotta, ja ennenkaikkea Mayhemissa vietetyt 14 vuotta (ja kolme tärkeää albumia 2000-luvulla) ovat ne, tai ainakin ovat olleet, ne Eriksenin CV:n kirkkaimmat hetket. Vuonna 2015 mies laittoi pystyyn mustaa dödöä soittavan Vltimas-yhtyeen ja sai rumpalikseen Cryptopsy-kannuttaja Flo Mounierin Kanadasta ja lauluvastuuseen ei enempää eikä vähempää kuin Morbid Angelissa meritoidun David Vincentin. Jauhavat superbändeistä kun joku on soittanut Amorphiksessa ja joku Dingossa, mutta tässä voisi olla oikeasti sellainen. Superin keikan se soitti ainakin. Bändi aloitti raskaan bläkkisjyskeensä ja kun David Vincent, metallin Abraham Van Helsing asteli lavalle valtavan lierihatun ja pitkän takin alle kätkeytyneenä, oltiin saman tien parhauden äärellä. Tuskan lauantain toiseksi odotetuin akti lunasti paikallaolon ennenkuin ensimmäinen biisi, ”Something Wicked Marches In” oli loppuun soitettu. Bändin ainoa albumi (2019) kantaa avausbiisin nimeä, ja on soinut kotoisassa musacornerissani viime viikot aivan tuelta. Levy soitettiin käytännössä läpi, ja reilumpaa olisikin ollut antaa vain yhden albumin julkaisseelle bändille 45 minuuttia soittoaikaa, tunnin sijaan. Bändi joutui täyttämään tunnin slottiaan mm. aika tavattoman umpiturhalla rumpusoololla, ja kaikki kyllä tiesivät täsmälleen miksi se soitettiin. Mutta kun koko Vltimas oli lavalla, kaikki oli mahtavaa. ”Total Destroy!” ja ”Monolith” soivat levyraidoista jykevimmin, ja kyllähän Vincent osoitti olevansa yksi raskasmetallin kovimmista solisteista. Ja jos Eriksenilla on komppikitarassa tukenaan Corpus Christiin Joao Duarte, niin kyllähän tältä bändiltä on odotettavissa kaikin puolin vielä vaikka mitä. Uutta levyä odotellessa ja oikeaa headline-vetoa näillä nurkin. Ellei Mercyful Fate olisi iltaa päättänyt, olisin tässä kohtaa todennut itseäni toistaen, ”kovin metalliveto miesmuistiin”.

Piskuiselle sisälavalle oli koko päivän omille hermoilleni aivan liian pitkä jono, ja vaikka siellä soittikin monta kiinnostavaa nimeä, ja vaikka takatuskina olenkin viettänyt sisälavan edustalla todella hyviä hetkiä, nyt ei kyennyt. Siksi mm. omaan alustavaan aikatauluun isketty One Morning Left jäi näkemättä. Ja erittäin kiinnostavalta kuulostanut deathpartio Denominate. Ensi vuonna uusin hermoin. Päälavalla aloitti Stam1na, ja kun bändi ei voisi yhtään vähempää kiinnostaa, eikä sen suursuosio olla itselle yhtään enempää mysteeri, oli hyvä pitää hitaan keskikeijon mittainen tauko. Katse mittaili tuttuja eestaas vaeltelevan yleisön joukosta, ja muutama pihabongaus osuikin silmään. Ilo oli kohdata yhteisen asian äärellä palttiarallaa 12 vuoden tauon jälkeen oman siviilialan ex-työtoveri, jonka kanssa menneitä kerratessa sai lusittua Amorphiksen setin yli ja ohi. Kysymys: pitääkö Amorphiksen soittaa jokaisessa Tuskassa, ja jos, niin miksi? Ja ihan ok, että soittaa, mutta miksi se tapahtuu, kiinnostaa kovin. Nyky-Amorphiksen keikalle ei jaksa ex-fani, jonka mielestä bändi oli maailman paras vuonna 1994, enää vääntäytyä odottamaan että insinöörit soittavat kaksi biisiä parhauden kaudelta. Varmaan pitäisi astua epämukavuusalueelle ja yllättyä, toisaalta olen kyllä yrittänyt.

Sensijaan, progressiivisen rockin tai ainakin sen yhtään raskaamman laidan piireissä on suorastaan kohistu (kyllä, progepiireissäkin kohistaan) viime vuosina tanskalaisesta VOLA-yhtyeestä. Ja aina kun jostain kohistaan tai rocklehti julistaa totuuttaan, iskee oma suojaus päälle. Nyt tuli todistettua sekä a) että kannattaa suhtautua suojauksiin varauksella, ja b) että kohistu tanskalainen VOLA on aivan perseettömän kova bändi. Tuntinen meni kuin siivillä, vaikka asfaltti alla kantapään alkoi jo tuntua tuskaisalta ja kiertueväsymys, lähinnä kotopuolessa hankittu, painaa. VOLA yllätti takaapäin ja edestäpäin keikkakyynikon, jonka mielestä Dream Theaterin kunnian päivien jälkeen suurin osa raskasprogesta on ollut karrikoiden sanottuna hillitöntä ja yliarvostettua kiveksiin puhaltelua. Mutta VOLAn salaisuus onkin siinä, ettei se ole progemetallia, vaan aivan saastamoisen tyylikästä, ilmavaa ja groovaavaa, jalan alle käyvää progea, tai paremminkin yleishyvää rockmusiikkia. Tittelit nurkkaan ja lajiluonnehdinnat sinne minne harvoin aurinko paistaa. Köpiksen lentokenttäsähellysten jälkeen lainakamoilla soittamaan joutunut VOLA sai suomiposselta äärilämpimän vastaanoton, josta sympaattinen nokkamies Asger Mygind v(u)olaasti meitä kiittelikin. Energisesti esiintyneellä VOLAlla on aivan kunkkubiisejä, joista monien sanat suomifanit tuntuivat pitkinä pätkinä osaavan ulkoa. Arvostan. Silmiin ihan konkreettisestikin pistävää oli lukuisa naispuolisten fanien läsnäolo (excuse my kahden perinnesukupuolen ajattelu, mutta ymmärrämme). Tunnin setissä VOLA ei soittanut yhtään huonoa biisiä tai täyteraitaa, mutta parhaiten groovasivat ”Alien Shivers” ja setin päättänyt, selvästikin hittiraita ”Straight Lines”. Nämä on pakko nähdä omalla vedolla sisäilmassa pikapuoliin.

Ruotsalaisen melodeathpioneeri Soilworkin olin nähnyt kerran aiemmin. Keikasta ei jäänyt mitään käteen. Nyt oli yritettävä uudestaan, edelliskerralla alkoholilla saattoi olla osansa tapahtumien kulkemattomuuteen. Uusi yritys selvin päin, eikä Soilworkin poikamaisesta perkeleen kouhaamisesta jäänyt nytkään mitään kerrottavaa jälkipolville. Oli kuin olisi seurannut yläasteella kovien jätkien keskinäistä penkkipallo-ottelua, kun ei itse ollut tullut joukkueeseen valituksi. Terveisiä sielulle, jos liikahditkin, niin minä en huomannut. Tuskallisen vakiokävijöitä nämäkin Tuskassa, ja tavallaan upeista meloraidoista huolimatta aivan jäätävän kädenlämpöinen bändi. Yritin, näin, hävisin.

Vaan, ei se mitn. Ainoa todellinen syy tulla Tuskan lauantaihin oli vielä edessä. Sanottava on, että jos siviilikiireet olisivat antaneet myötensä, olisin tullut perjantaina tietenkin tsekkaamaan myös Kornin ja Carcassin. Mutta tällä kertaa näin. Ja kun Tanskan legenda, Mercyful Fate oli tunti ja kaksikymmentä minuuttia kellottaneen, uskomattoman upean show’nsa lopussa, tasan at the midnight hour, oli selvää että paikallaolo oli enemmän kuin lunastunut.

Vuonna 1981 perustettu Mercyful Fate ei juuri esittelyjä kaipaa. Progressiivisen heavyn pioneeri, black metallin kanonian kovimpien bändien vääjäämätön esikuva ja monen asian keksijä, sinä nimeät ne. Solisti ja nokkamies King Diamond esiintyi pitkään pitkään soolona, bändin ollessa telakoituna, mutta totesi ehkä viisi vuotta sitten kryptisesti, ettei MF:n tarina ole kokonaan kerrottu. Silti, oli erittäin vaikea uskoa koskaan bändiä enää näkevänsä.

Vuonna tyyliin 1984 Mercyful Fate oli maailman ”pahin” bändi, pahempi kuin W.A.S.P. ja pahempi kuin sittemmin ehkä vähän klovneriaakin ympärilleen kerännyt Venom. King Diamond maalasi kasvoilleen maailman ensimmäisen vakavasti otettavan corpse paintin ja piteli ”ihmisen” sääriluista ristin muotoon laadittua mikkitelinettä. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Norjassa kirkot paloi ja jengi pääsi hengestään, pahuus sai uudet kasvottomat kasvot. Silti Suvilahden viilenevässä illassa King Diamond bändeineen osoitti, että moni asia meni jo 1984 oikein. Ilmassa oli aidon metallisapatin fiilistä ja jotain hillittömän hienoa tiivistyi bändin ja yleisön yhteyteen.

Yhdentoista biisin settilista oli tuttu tarkoin valikoidun festarirundin aiemmilta keikoilta, 5 biisiä ”Melissa”-albumilta (1983), kolme vetoa klassikolta ”Don’t Break The Oath” (1984), yksi elämän jatkumista symboloiva ja konkretisoiva uusi biisi ”The Jackal of Salzburg” ja vielä pari biisiä vuoden 1982 ”Mercyful Fate”-EP:ltä. Aivan sama millä soundeilla bändi soitti (kohtuullisen hyvillä, ja kovaa), aivan sama ketä Kingin ja kitaristi Hank Shermannin ohella nykykokoonpanossa on (vaikka ketä), ja aivan sama mitkä biisit soitettiin missäkin järkässä (kaikki alkuaikojen tärkeimmät, erinomaisella dramaturgialla), niin lavalla oli Mercyful Fate ja se veti mielettömän intensiivisen show’n. Olin paikalla, kun Diamond asteli alas marmoriportaita musta pukinkallo päässään, kun King palasi lavalle pahana paavina, ilkeänä nunnannussijana, ja lopulta setin jäähyväisissä tutusti silinteripäisenä Saatanan kätyrinä. Ei ainoatakaan tirskautusta, ei hetkeä jolloin ei olisi uskonut tai allekirjoittanut näkemäänsä, vain laadukasta messissäoloa muutaman kymmenentuhannen muun kanssa. Mercyful Faten tapa sammuttaa kaikki biisit kerran tai kahdesti, ja jatkaa taas, biisien pitkä progeisuus, Armored Saint-basisti Joey Veran helvetillinen tumma jynkky ja Shermannin pitkät, mutta lyhyiltä tuntuneet soolot, oli kuin olisi kotiin tullut.

Keikan aikana tuli myös päätettyä, että tästä mytologiasta lähes kaiken suoraan pöllinyttä, yliarvostettua ja hehkutettua Ghostia ei tarvitse tässä elämässä nähdä. Aidon asian tunnistaa, on eri miehet jotka ruumiita tekee, ja jotka niitä pesee (vanha lietolais-tamperelainen sananlasku). Mercyful Fate soitti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/mercyful-fate/2022/suvilahti-helsinki-finland-7bb5da0c.html, King Diamond lupasi tulla uudestaan, jos kutsutaan ja bändin uusi biisi ei hävinnyt klassikoille. Mitä täällä tapahtuu? Pelkkää hyvää. Tuskan organisaatiota ja staminaa aivan helketin hyvin järkättynä festarina saamme kiittää siitä, että koimme edes kerran Mercyful Faten. Uusintaa salaa odotellen, KG.

Posted in alternative metal, alternative rock, black metal, blackened death metal, death metal, doom metal, extreme metal, funeral doom, glam metal, glam rock, groove metal, hard rock, heavy metal, melodic death metal, open air, progressive metal, progressive rock and tagged Alien Shivers, Amorphis, Armored Saint, Asger Mygind, Aura Noir, Bark At The Moon, Bent Out of Shape, Blasphemer, Can't Let You Go, Corpus Christii, Cryptopsy, David Vincent, Denominate, Difficult To Cure, Don't Break The Oath, Dream Theater, Dynazty, Evil, Flo Mounier, Hank Shermann, Henri Koivula, Hot, I Surrender, Impaled Nazarene, Inferno Stage, Inferno-lava, Joao Duarte, Joe Lynn Turner, Joey Vera, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, King Diamond, konserttiarvio, Like a Cobra, Mayhem, Melissa, Mercyful Fate, Monolith, Morbid Angel, Night On Fire, Olli Herman, On The Radio, One Morning Left, Pakkasherra, Pepe Reckless, Rainbow, Raven, Reckless Love, Ritchie Blackmore, Rune Eriksen, Shape of Despair, Soilwork, Something Wicked Marches In, Stam1na, Stone Cold, Straight Lines, Street of Dreams, Suvilahti Helsinki, Tent Stage, The Jackal of Salzburg, The Oath, Throes of Dawn, Tomi Ullgren, Total Destroy!, Turborider, Tuska Festival, Tuska Open Air, Vltimas, VOLA | Leave a comment

20 touko 2022

4 Comments

Nick Mason’s Saucerful of Secrets (uk) @ Kulttuuritalo, Helsinki 19.05.2022

Vuosi 1965. ”Yesterday” sinkoaa The Beatlesin amerikanlistan ykköseksi, Bob Dylan soittaa Newportissa ensimmäisen sähköisen keikkansa, ja muuan birminghamilainen pikkupsykedeelinen popbändi vakiinnuttaa muutaman muun ehdotuksen jälkeen nimekseen Pink Floyd. Bändiä ovat perustamassa kitaristi-laulaja Syd Barrett, basisti Roger Waters, kiipparisti Richard Wright ja rumpali Nick Mason. Pari vuotta myöhemmin Barrettin menttaalikasetti alkaa vouvaamaan, mies siirtyy vaihtelevan menestyksen soolouralleen, bändi julkaisee esikoisalbuminsa ”Piper At The Gates of Dawn”, Waters alkaa ottaa biisinkirjoitusvastuuta ja kitaristi David Gilmour astuu remmiin. Loppu on tunnettua ja kivenkovinta rockhistoriaa, alkaa Pink Floydin nousu aikansa maailman suurimmaksi stadionbändiksi, progressiivisen rockin tiennäyttäjäksi ja mastodontiksi. Monien riitaisten erojen jälkeen Pink Floydia ei vieläkään ole virallisesti haudattu, mutta livenä sitä tuskin enää koskaan voi nähdä, missään olomuodossaan. Siksi, myöhäsyntyisen ja pahasti vaiheessa olevan rokkidiggarin on yritettävä vielä nähdä Pink Floydin elossaolevat ja ikääntyvät jäsenet vaikka yksi kerrallaan ja omillaan. Hyvän alun projektille tarjosi nyt jo 78-vuotiaan rumpalin Nick Masonin nykykokoonpano, vuodesta 2018 lähtien operoinut Saucerful of Secrets, jonka ideana on soittaa Pink Floydin seitsemän ensimmäisen albumin materiaalia, siis Syd Barrettin kaudelta, mutta myös sen jälkeiseltä ajalta ennen megatähteyttä ja suuria stadioneita, ennen vuoden 1973 superklassikkoa ”Dark Side of The Moon”, albumia jonka jälkeen maailma ei ainakaan enää ollut ennallaan. Mason kreditoi bändin kasaajaksi ja alullepanijaksi kokoonpanonsa kitaristin Lee Harrisin (The Blockheads), mutta koko alkuajatus oli soittaa harvinaisempaakin alkupään tuotantoa maailmalle, joka kuulee kaksi kertaa päivässä radioiden soittolistoilta ”The Wallin” tai ”Comfortably Numbin”. Jos sanavarastoon kuuluisi ”superbändi”, niin kai nyt tämä Pink Floydin vuoden 1968 kakkosalbumista nimensä ottanut bändi voisi sitä olla; Saucerful of Secretsissa soittaa Masonin ja Harrisin lisäksi bassoa Guy Pratt, Pink Floydin pitkäaikainen basisti (joskin Rolling Stones-hengessä promokuvien ja parrasvalojen ulkopuolisena jäsenenä), kosketinsoittaja Dom Beken (Transit Kings), sekä kitarassa ja laulussa Spandau Ballet’sta tuttu Gary Kemp. Henkilökohtaisesti onkin sanottava, että päätöstä ostaa lippu Kulttuuritalon iltaan vuotta ennen keikkaa ja pitkälti ensimmäisen myyntiintulotunnin aikana, tuki, kannusti ja bonaroi kovastikin fakta, että lavalla nähdään myös Pratt, eli toinenkin aito pinkfloyd Masonin lisäksi, sekä tietenkin Kemp.

Saucerful of Secrets ei ole tribuuttibändi, se on entisen ja vähän nykyisenkin Pink Floyd-rumpalin ja säveltäjän tämänhetkinen yhtye, ja sillä on jo katalogissaan aivan järisyttävän kova livealbumi, ”Live At The Roundhouse”, jonka avulla itseni tapaan varmasti moni fani jälkielää Kultsan keikkaa vielä monesti uudestaan. Settilista ei Helsingissä ollut täsmälleen sama kuin vuoden 2020 albumilla, mutta levyä kuuntelemalla pääsee fiiliksiin ja muutamaa lukuunottamatta tämänvuotisen rundin 22:sta soitettavasta kipaleesta melkein kaikki siltä löytyvät, ja levyn kokoonpano on tietenkin sama.

Nick Masonin bassorumpujen kalvoihin oli painettu osia Hokusain kuuluisasta puupiirroksesta ”Kanagawan suuri aalto”, taustalakana toisti Mount Fuji-printteineen samaa teemaa. Aika tarkkaan kaksi tuntia (20 minuutin väliajan kanssa) kellottanut keikka tuntuikin Ison aallon alle jäämiseltä, hyvin miellyttävältä sellaiselta. Jo toinen veto Kultsalla muutaman viikon sisään, jonka olisi suonut kestää pidempäänkin.

Keikka ei juuri väkevämmin olisi voinut alkaa, vuoden 1971 ”Meddle”-albumin instrumentaalilla ” One of These Days”, ensitahdeista oli selvää että paikalla kannatti olla, että tästä tulisi jotain äärimahtavaa ja että kannatti olla aikoinaan tikkana myös lippujonossa. Paikka eturivin keskeltä, ihan Gary Kempin työpisteen alta, ei olisi voinut olla parempi. Tämän lähemmäs lavaa ei tänään ollut pääsyä muuta kuin soittajilla. Guy Prattin jynkkybasso saatteli bändin lavalle, tanakkaa avausbiisiä ryyditti Lee Harrisin upeasti ulvottama lap steel.

”Arnold Layne” oli Pink Floydin kaikkien aikojen ensimmäinen sinkku, Syd Barrettin yksin kirjoittama, julkaistu maaliskuussa 1967. BBC:n soittokiellonkin aikoinaan kohdannut biisi todisti myös Kultsan illassa, että Pink Floyd oli alussa melko tavallinen britti-invaasion sivupolun popbändi, joskin alusta lähtien pikkupsykedeelisellä otteella.

Folktunnelmointi ”Fearlessissa” Gary Kemp tarttui akustiseen kitaraan, hoitaen koko muun keikan sähköiset osuudet pääosin kermanvärisellä Stratocasterillaan. Lavan toisessa laidassa Lee Harris käskytti kullanväristä Stratoa. Ja kun koitti yksi ennakkoon eniten odottamistani, eli ”Obscured By Clouds”, oltiin jo aika poikkeuksellisen äärellä. Kumpikin kitaristi luukutti slideputkella ”Obscuredin” klassista melodiaa kuin ei huomista olisi. Nyt nimittäin lähti. Jos joku kaipasi David Gilmouria tähän hetkeen, reilua sinänsä. Itse en. Ei tarvinnut ummistaa silmiään ja kuvitella olevansa Pink Floydin keikalla, tavallaan kun oli Pink Floydin keikalla, melkein niin mahdollisimmillaan kuin tänä päivänä voi. Melkein. Erityisesti ja viimeistään ”Obscured By Cloudsissa”, joka itselle oli yksi show’n kohokohdista, oli jo pakko kiinnittää huomio Nick Masonin aivan ihanan kireään snaresoundiin. Toistan, ihanan kireään snaresoundiin. Ja nämä tämän aikakauden herrasmiesrumpalit, niinkuin nyt vaikkapa kollega Ian Paice, kuinka järjettömän takakenoisen rennosti ja vaivatta syntyy hillitön groove.

”When You’re In” ja ”Candy and a Currant Bun” menivät jotenkin hiukan ohi ”Obscuredia” jälkimakustellessa ja keikan teknisempää puolta fiilistellessä, mutta Barrett-raita ”Vegetable Man” polki taas komeana garage rockina, Guy Prattin stemmoilla tuettuna. Ja käsi ylös kenen mielestä Gary Kempin laulusoundi muistuttaa välillä enemmän kuin vähän David Bowien vastaavaa? Ok, ymmärrän, kiitos. Kädet voi laskea. ”Vegetable Man” vaipui aikoinaan unohduksiin ja sai virallisen julkaisunsa vasta kokoelmalevyllä 2018, mutta Nick Mason on keikoillaan nostanut sen arvoonsa. Muutamissa väleissä Nick Mason nousi rumpupalliltaan jutustelemaan lyhyesti mutta hauskasti biisien taustoista. Mason myös muisteli, että ei ole koskaan aiemmin soittanut Helsingissä, se iso Pink Floydin Suomen keikkahan tapahtui nimittäin Lahdessa 1989.

Seuraavaksi uppouduttiin lokakuussa 1970 julkaistuun ”Atom Heart Mother”-albumiin, niin että B-posken avausraidalla ”If” lähdettiin liikkeelle, välissä tempaistiin mahtipontinen A-posken avaava nimibiisi, ja lopuksi taas palattiin ”If”:n rauhallisempiin tunnelmiin. Illan pisimmissä proge-eepoksissa myös kiipparisti Dom Beken pääsi sooloilemaan, ja lähes täysi kultsallinen intoutui niissä myös jazzkeikoilta tutumpiin väliablodeihin. Lee Harris paiskoi ”Atom Heart Motheriin” yhden illan kovimmista sooloista. Gary Kemp vuorotteli akustisen ja sähköisen kitaran välillä. Illan keskiössä soi, kahdesta huippukitaristista huolimatta, jotenkin tunnusomaisemmin kuitenkin Guy Prattin alakertaisen munakas Rickenbacker-basso ja Nick Masonin jo kehaistukin tiukkasoundinen groovaus. Eikä mikään ihme, herrat lukevat toisiaan kuin piru avointa kirjaa, yhdessä on soitettu vähintäinkin vuodesta 1987, Guy Pratt kreditoitiin jo seuraavan vuoden livealbumille ”Delicate Sound of Thunder”.

”Remember A Day”-biisin Nick Mason omisti välispiikissään vuonna 2008 edesmenneelle Pink Floyd-kosketinsoittaja Richard Wrightille. Biisi on Wrightin yksin kirjoittama kakkosalbumi ”A Saucerful of Secretsille”. Ennenkuin päästiin väliajalle, soi vielä aivan järisyttävän komea, toistakymmentä minuuttia kellottanut progejärkäle ”Set The Controls for the Heart of the Sun”. Biisi, joka innoitti Douglas Adamsin luomaan kuvitteellisen Disaster Area-rockbändin romaaniinsa ”The Restaurant at the End of the Universe”, alkoi Guy Prattin voimakkaasti efektoidun basson avaruusäänillä, Nick Mason tunnelmoi tribaalisti malletteilla, sitten Lee Harris otti ja tarttui melodialinjaan ja sitten mentiin. Gary Kemp pääsi käyttämään pitkään työpisteellään toimettomana odottanutta E-Bow:taan. Biisijärkäleen alussa kuultiin Masonin lyhyt kongi-intro, ja lopun kongifinaalin hoiti Pratt, kun Nickilla oli kädet täynnä.

Yleensä konserttitalojen parikymmenminuuttinen konjakinjuontitauko tuntuu hirveältä turhakkeelta, mutta tämän kaltaisina iltoina pieni nähdyn ja kuullun sulattelutauko on ihan itseasiassa paikallaan. Tauolla juttelin vanhan ystävän kanssa, joka meikädiggarin aikoinaan opetti Pink Floydia kuuntelemaan, ja siinähän sitä taas kerrattiin, miten frendi oli nähnyt Pink Floydin aikoinaan kahdesti ja Roger Watersin soolobändeineen kerran. Ja kylläpä Kultsan aulatiloissa pyöri myös poikkeuksellisen paljon suomalaisen rockin tunnettuja henkilöitä, tärkeä ilta kun kyseessä oli.

Kakkospuoliaika käynnistyi jälleen instrumentaalilla, ”Interstellar Overdrive” (Piper At The Gates of Dawn, 1967) ja muuntui saumattomasti ”Astronomy Domineksi” samalta albumilta. Muutenkin instrumentaalibiisit oli sijoitettu dramaturgisesti aivan oikein settilistaan, alkuihin ja välipaloiksi niin että homma ei mennyt liian pitkiksi ajoiksi silkaksi progebattleksi. ”The Nile Song”, ehdottomasti raskain Pink Floyd-levytys ikinä, soi Kultsallakin erittäin heavysti, ellei peräti punkisti. Ja oli ainoa, missä illan erinomaisen soundin voi sanoa ihan rehellisesti kärsineen. Guy Pratt totesi ”The Nile Songin” olleen eka PF-biisi, minkä ikinä kuuli, ja luuli pitkään että Pink Floyd on heavybändi. Sellainenkin siitä olisi voinut tulla jonkun Hawkwindin tapaan, mutta ei onneksi tullut.

”Burning Bridges”, ”Childhood’s End” ja ”Lucifer Sam”, ja sitten olikin aika illan todellisen eepoksen, myöhempien aikojen peruspinkfloydismin yhden kivijalan, ”Echoes”, joka alkuperäisenä levytyksenäkin kellottaa yli 23 minuuttia. Teos on koko silloisen bändin säveltämä, mukana on siis myös Nick Masonin kontribuutio. Illan settilista sisälsi ilahduttavan monta sellaista vetoa muutenkin, joita Mason oli mukana luomassa. Varsinaisen setin päättäneen ”Echoesin” lauluosuudet Kemp ja Pratt hoitivat yhdessä, miesten äänet soivat upeassa harmoniassa. Kemp ulvotti jälleen myös E-Bow’ta, yhdelläkään huonolla keikalla en ole ollut missä kyseinen härpäke on esiin kaivettu. Liian harvoin vain sattuu kohdalle.

Kolmesta encoresta ensimmäinen oli ehkä popeinta Pink Floydia, Syd Barrettin biisi ”See Emily Play”, sitten illan orkesterin nimitsibale ”A Saucerful of Secrets” ja vielä lyhyt ja ytimekäs esikoisalbumin popralli ”Bike”. Huikean muusikkouden ja osaamisen ilta oli paketissa. Useampaan kertaan Nick Masonia seisaallaan kunnioittanut, lähestulkoon täysi kulttuuritalollinen poistui premisseistä silminnähden ja korvinkuullen erittäin tyytyväisenä. Tämän kokoonpanon ja konseptin voisi milloin tahansa katsastaakin uudestaan. Toivotaan, että siihen aukeaa vielä tilaisuus. Roger Waters kiertää edelleen. Gilmour elää vielä. Pakko yrittää. KG

Posted in art rock, experimental rock, garage rock, progressive rock, psychedelic rock, space rock and tagged A Saucerful of Secrets, Arnold Layne, Astronomy Domine, Atom heart Mother, Bike, Bob Dylan, Burning Bridges, Candy and a Currant Bun, Childhood's End, Comfortably Numb, Dark Side of The Moon, Delicate Sound of Thunder, Disaster Area, Dom Beken, Douglas Adams, E-Bow, Echoes, Fearless, Gary Kemp, Guy Pratt, Hokusai, If, Interstellar Overdrive, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Kulttuuritalo, Lee Harris, Live at the Roundhouse, Lucifer Sam, Meddle, Nick Mason, Nick Mason's Saucerful of Secrets, Obscured By Clouds, One of These Days, Pink Floyd, Piper at the Gates of Dawn, Remember a Day, Richard Wright, Roger Waters, See Emily Play, Set The Controls for the Heart of The Sun, Spandau Ballet, Syd Barrett, The Beatles, The Blockheads, The Great wave of kanagawa, The Nile Song, The Restaurant at the End of The Universe, The Wall, Transit Kings, When You're In, Yesterday

02 syys 2018

The Wigwam Experience @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 01.09.2018

Wigwam täyttää kuluvana vuonna kunnioitettavat 50 vuotta. Tarkalleen ottaenhan suomalaisen rockmytologian yksi ehdottomasti suurimmista perustettiin vuodenvaihteessa 1968-69. Ja vaikka bändi ei ole ollut vuoden 2006 jälkeen aktiivinen levytysrintamalla, eikä keikkaillut Wigwam-nimellä samaisen vuoden jälkeen (perustajajäsen/biisintekijä Jim Pembroken muutettua Yhdysvaltain Kansasiin), on orkesterista nähty kuitenkin satunnaisesti keikkalavoilla muutamakin eri inkarnaatio. Ensin mentiin nimellä Wigwam Revisited, ja nyt tulevan syksyn 50-vuotisjuhlacomebackin alla, harjoituskeikkojen nimissä, otsikolla The Wigwam Experience. Kunnioituksesta Pembrokea kohtaan, varsinaista Wigwam-nimeä ei ole tähän asti käytetty, mutta loppuvuoden ajoissa ja lyhyessä ajassa loppuunmyydyillä paluukeikoilla bändi on ihan aito Wigwam, kun itse maestrokin on mukana.

Itsellä oli tilaisuus nähdä Wigwam Revisited Hämeenlinnan Suisto-klubin lavalla Vappuna 2017, reilu vuosi sitten siis (https://keikkaguru.com/2017/05/02/wigwam-revisited-superfjord-suisto-klubi-hameenlinna-30-04-2017/). Tuolloin soitettiin napakka keikka pääosin klassisinta katalogia kokoonpanolla, jossa Jukka Gustavson, Jan Noponen ja Mikko Rintanen edustivat niitä oikeita wiguja, siis jossain vaiheessa bändin kanssa aktiivisesti kiertäneitä tai levyttäneitä muusikoita.

Tällä kertaa, ja on syytä korostaa, että Suistonkin veto oli ilmiselvä harjoituskeikka myöhemmän syksyn comebackia tai juhlakonsertteja varten, mentiin jo hyvinkin legendaarisella kokoonpanolla bändin historian varrelta poimittuna. Koskettimissa ja laulussa tutusti toki Jukka Gustavson (bändissä 1969-74, ja neljällä ensimmäisellä albumilla), bassossa klassikkoalbumin ”Nuclear Nightclub” (1975) tuottanut Pave Maijanen, syntetisaattoreissa Esa Kotilainen (bändissä 1974-75, sekä 2001-2006, ja kummallakin 2000-luvun albumilla), rummuissa Jan Noponen (mukana 1991-93, ja ”Light Ages”-albumilla), sekä kitarassa itse Pekka Rechardt, peruskalliowigu 1974-2006, ja ennenkaikkea monien klassisten biisien säveltäjä. Sanaa harjoituskeikka ei pidä ymmärtää väärin, tämän tason ja kaaren muusikot eivät harjoittele maksavan yleisön edessä, mutta elävän faniston edessähän yhteissoitto on jossain vaiheessa pakko koeponnistaa. Suiston keikka, joka lyhyine taukoineen venähti yli kaksituntiseksi, lupaa juhlakonserteilta todella hyvää. Mukaan saadaan siis mister Wigwam itse, Jim Pembroke, sekä bändissä yhteensä neljä vuotta soittanut Pedro Hietanen, ja ”Light Ages”-kauden kiipparisti Mikko Rintanen. Ainakin siis. Ja mahdollisesti muitakin. Jollain keinolla on itsensä sisään hoidettava jollekin keikoista, vaikka ennakkolippu jäikin ostamatta.

Suisto-klubi oli lähestulkoon, tai varmaankin käytännössä loppuunmyyty. Ja erinomaista niin, useampaankin kertaan olemassaolostaan taistelleelle kaupungin ainoalle oikealle rokkiklubille, jokainen tunkuilta on elintärkeä. Toki sokkeloinen Suisto on loppuunmyytynä vähän piinallisenkin sokkeloinen, mutta sopu sijaa nytkin antoi. Enemmän kuin tunku, häiritsi kuitenkin se takarivin huutelijahumoristi. Aina on joku, jonka pitää pystyttää pikkukaljoissaan oma show.

Ilta oli sikälikin ainutlaatuinen, paitsi keikan pitkän keston suhteen, että sillä soitettiin bändin 2000-luvun kummaltakin albumilta melkoisen mainio tukku biisejä, joita ymmärrettävästi harvemmin on livenä kuultu. Varsinkin amerikanmakuinen ”Heaven In a Modern World” vuoden 2002 ”Titan Wheel”-albumilta, ja toistaiseksi viimeisimmän Wigwam-pitkäsoiton ”Some Several Moons” raita ”Bow Lane” kulkivat todella jyhkeästi. Varsinkin muutamiin juuri näihin 2000-luvun biiseihin Rekku Rechardt nyki muutaman niin käsittämättömän hienon, hemoglobiinit seisauttavan kitarasoolon, että harvoin kuulee, vaikka kaikenmaailman ylisanoja ja hehkutteluja on näilläkin palstoilla kuultu. Illan erityisiä hienouksia jos luettelee menemään, niin nähdä Rechardtin luukutus puolentoista metrin päästä, ja kuulla Esa Kotilaisen monipuolinen syntsataikuus oman, retroisen komentokeskuksensa uumenista.

2000-luvun biisien soittaminen sitäpaitsi todisti sen, mikä tiedettiinkin, että Pekka Rechardt on ollut ja on, yksi koko Suomen rockhistorian tärkeimmistä säveltäjistä. Pitkä kaari 70-luvun Genesis-vaikutteisesta brittiprogesta 2000-luvun ”deep popiin” ja suorastaan laveaa amerikanrockia lähestyvään maalailuun, on ainutlaatuinen kaari, jota syksyn keikoilla on aivan yhtä iso syy juhlistaa, kuin itse bändinkin historiaa. Sitäpaitsi, Rechardt on erinomaisessa soittokunnossa, ja arvostaa pitää myös miehen avarakatseisuutta viime vuosina, kun kitarointiaan on kuultu Black Crucifixionin kahdella viimeisimmällä pitkäsoitolla.

Toki Suiston illassa klassikotkin kuultiin, käytännössä kaikki, mutta ehdottomasti mielenkiintoisempi osio oli keikan ensimmäinen puoliaika, jossa soitettiin uudempaa Wigwamia. Klasareista tietenkin ohittamaton ”Nuclear Nightclub” sykähdyttää aina. Ja varsinkin nyt, kun sen bassolinjat soitti samannimisellä albumilla vuonna 1975, vain 25-vuotiaana, ensimmäisen tuottajakrediittinsä ansainnut Pave Maijanen, joka rennon varmaan tyylinsä soitti pystyasentoon nostettua vuoden 1961 Gibsoniaan. Tunnetuimman osan Wigwam-tuotantoa komeimmat vedot olivat kuitenkin vuoden 1971 ”Fairyport”-albumin avaava, Gustavsonin ja Pekka Pohjolan sävellys ”Losing Hold”, sekä aina yhtä sykähdyttävän kaunis ”Lost Without a Trace”.

Pakollinen encore oli Pave Maijasen laulama ”Nuclear Nightclub”-levyn B-posken avaava ”Do or Die”, mutta jotenkin tässä vaiheessa alkoi pötsi olla jo makeaa pullollaan, eikä pakollisista pakollisimman encoren soittamatta jättäminen olisi millään tavalla keikan jälkimakua latistanut. Tämä kokoonpano, nimellä The Wigwam Experience, soittaa vielä yhden valmistelevan keikan Porvoon Taidetehtaalla 21.9. Sitten alkaa seitsemän vetoa sisältävä juhlakiertue, jolle on pyrittävä mukaan, tulevaisuudesta kun ei kukaan tiedä. Wigwamin 50-vuotisesta menneisyydestä ja perinnöstä jos on kiinnostunut, keikka-ja kokoonpanohistorioista ynnä muista, kannattaa tutustua ihan mainiosti päivittyvään Nuclear Netclub-sivustoon: http://www.wigwam.fi. KG

Posted in art rock, Baroque pop, deep pop, progressive rock and tagged Black Crucifixion, Bow Lane, Do Or Die, Eddy and the Boys, Esa Kotilainen, Fairyport, Freddy Are You Ready, Heaven In a Modern World, Jan Noponen, Jim Pembroke, Jukka Gustavson, Light Ages, Losing Hold, Lost without a Trace, Mikko Rintanen, Nuclear Netclub, Nuclear Nightclub, Pave Maijanen, Pedro Hietanen, Pekka Pohjola, Pekka Rechardt, Some Several Moons, Suisto-klubi, The Wigwam Experience, Titan Wheel, Wigwam | Leave a comment

09 huhti 2018

Tallinn Music Week 05.-07.04.2018 @ Tallinn, EST

TORSTAI 05.04.2018

Tallinn Music Week on pitkin ja poikin Tallinnaa levittäytyvä keväinen kaupunkifestivaali, joka järjestettiin nyt jo kymmenettä kertaa. Juhlavuoden kunniaksi festivaali todellakin levittäytyi kauppakeskuksista hotellien sviitteihin, ravintoloista teattereihin. Liikennevaloissakin taidettiin soittaa, jos kohta ei ihan autiotaloissa kuitenkaan. Tallinn Music Weekia (jatkossa vain TMW) voi äärettömän lämpimästi suositella festarikesän avaukseksi, ja vaihtoehtoiseksi tavaksi tutustua kaupunkiin pitkän viikonlopun merkeissä. Kaupunki muuttuu nimittäin niin hurjaa vauhtia, että ensi vuonna voi taas puitteet olla melkomoisen erinäköiset. Esimerkiksi festarilla isossa roolissa ollut Telliskiven alue on, muutamana kaupungista poissaolon vuotenani, kasvanut erittäin laadukkaaksi kulttuurikeskittymäksi, pieneksi kaupungiksi kaupungin sisällä. On kuin Berliinissä olisi.

Periaate on se, että jo pitkin viikkoa TMW:lla kokoonnutaan alan seminaareihin ja happeningeihin, alussa festivaalin historiaa pääosin musiikkibusineksen sellaisiin, mutta homma on sittemmin laajentunut hyvinkin globaaleihin tulevaisuusteemoihin. Pelkän musiikkitarjonnan, joka kestää kolme päivää, näkee 70 eurolla, ja jos minuuttiaikataululla tikkaa, voi suorittaa vaikka 30 artistia aika helposti, joten keskihintaa ei paljoa jää. Keikat on showcase-sellaisia, pituudeltaan ja ytimekkyydeltään 20-40 minuuttia keskimäärin, musiikin lajista ja venuesta hiukan riippuen. Ambientia konemusaa ja technoa jyskitään yöllä pidempään, kaukaakin ulkomailta tuleva bändi voi saada alkuillasta 20 minuuttia, ja siinä pitää ehtiä osoittamaan, mitä osaa ja millä materiaalilla liikutaan. Tulla monen maan rajan yli 20 minuutin takia ei silti tunnu bändien puolesta lainkaan turhalta, paikat ovat mustanaan musamaailman vaikuttajia, mediaa ja levy-yhtiöiden hesseleitä. Miksi Helsingissä ei ole tällaista? Suomessa lähin yritys on Tampereen Musiikki ja Media, mutta ei sekään tähän laajuuteen pääse.

Oma TMW käynnistyi von Krahlin alasalissa Vanhan kaupungin Rataskaevu-kadulla. Varsinkin remontin läpikäytyään von Krahl on todella hieno keikkamesta, käykää tsekkaamassa, kun kaupungissa. Hyvät soundit, baarit ei tukkeudu, kaikki näkee jotain. Alakerran lava on käännetty sitten viime näkemän 90 astetta ja tilaa on tullut sekä soittajille, että yleisölle lisää. Ennen vanhaan tiiliseinälle roiskiminen ei aina kauhean hyvältä kuulostanut, nyt sijoittelu on soundinkin kannalta parempi. Parveke on puolet entistä pienempi, joka on sekin äänelle hyvä, resonoivia elementtejä on vähemmän. Von Krahl onkin suosikkikeikkamestojani Tallinnassa. Ja pitelee äänekkäimmän koskaan kokemani keikan ennätystä yläsalillaan (amerikanlegenda Swans toukokuussa 2011), ikimuistettavasti tutisi puntti.

TMW:n lavat vaihtelevat teemoiltaan ja kuraattoreiltaan, mutta myös ohjelman tarjoavilta sponsoreiltaan. Von Krahlin torstai-illan tarjosi Live Nation Baltics. Ja aivan hillittömän kovan festariavauksen hoitikin tallinnalainen action rock-trio, kaksi pitkäsoittoa julkaissut Dead Furies. Vastikään ilmestynyt kakkosalbumi ”Rock City A Go Go” alkaa jo olla lajityypissään todella rätväkkää kamaa. Ruotsalaistyyppistä kaahausta, ei ehkä se mahdollisin lajityyppi olla omaperäinen, mutta tämä lajityyppi ei omaperäisyyteen perustu. Komeaa ajoa, just sen ihanan 25-minuuttia, ja pois. Parhaat biisit, ja paras mahdollinen show. ”Feast of The Vampire”, ”Take a Chance With Me”, ja muut klassisen makuiset rokkistyget lähtivät kuin Tuusulan pojan ori voltista. Kova avaus festarille.

Siirtymä yläkertaan ja ei edes minuutilleen, vaan sekunnilleen sovittuun aikaan aloitti New York Cityn kakkosaallon skalegenda The Toasters, joka kävi muuten muutamalla vedolla Suomessakin samalla, toivottavasti joku näki. The Toasters oli hillittömässä tikissä. Kaikki bändin hitit jo vuodelta 1981 alkaen ehdittiin kuulla. Tämäkin vielä, uusi bändi voi esitellä itseään, ja ikääntyneempi vetää greatest hits, ja löytää uusia faneja. Mahdollisesti löysi nytkin, sikäli hyvin kävi ska tallinnalaisten jalan alle, tanssilattia alkoi kuumeta, eikä kello ollut iltakahdeksaa. The Toastersissa on tyypillinen skatilanne, että vain bändin perustanut nokkamies Bucket Hingley on enää jäljellä alkuperäisistä. Skabändeissä tarvitaan henkilökuntaa, suhdanteetkin tulevat ja menevät, ovet käyvät. Hingleyllä on yhä ääni omassa lakonisen nasaalissa kunnossaan. Energinen pomppubasisti Tim Karns toi eloa lavalle. Ja jos matsku käy bändin jalan alle, käy se silloin yleisönkin. Gilbert Covarrubiaksen pasuuna viilsi komeasti ja asiat oli just niin hienosti, kuin niiden pitää vanhoilla ska-asiain ministereillä ollakin. Hingley lupasi tuoda bändin takaisin, nythän kyse oli The Toastersien ekasta ikinä Eestin keikasta. Harvoja vetoja koko festarilla, jonka olisi suonut venyttävän lyhyen soittoslotin rajoja. Elämänohjeeksi kaikille meille, The Toasters päätti kompaktin hittipakettinsa tietenkin niinkuin aina, ”Don’t Let The Bastards Grind You Down”. New Yorkin katujen ääni.

Sitten jalan suoritettu siirtymä Telliskiven vanhalle veturi-talli-ja teollisuusalueelle, joka on kokenut melkoisen kasvojenkohotuksen aivan viime vuosina. Löytyy huikeita ravintoloita ja mielenkiintoisia, hyvin varusteltuja soittopaikkoja. Ei jää keikkamestojen määrästä ainakaan enää kiinni Tallinnassa. F-Hoone-ravintolan takayhteyden soittosali Must Saal tuli korkatuksi seuraavaksi. Lavan täytti yksin ja intensiivisesti 25 minuutin ajan monesti Suomessakin nähty kansanmuusikko Mari Kalkun. Punaisessa koltussaan Kalkun vangitsi hetken, ei ole ihan helppo laji löytää tunnetta tällaiseen minikeikkaan, mutta hienosti tuli läpi. Eestin parhaat asiat tulevat alunperin maan eteläosista, niin tämäkin. Kalkunin instrumentti on kannel, mutta soitin ei kuulosta käsissään sietämättömältä, niinkuin liian usein. Eteläisen Eestin kansanmusiikkiin soljuu mukaan appalakkialaisen americanan sävyjä. Tänäkin vuonna Kalkun on jo kahdesti soittanut Suomessa, lisää ei ole juuri nyt sovittuna, mutta kyllä niitä tulee vielä. Kalkunin oli täällä tarkoitus esiintyä saamelaisen räppäri-joikaaja Ailu Vallen kanssa, mutta poroilla lähti vasominen käyntiin ja Valle jäi ns. oikeisiin töihin.

Oli tarkoitus nähdä erittäin kiinnostava, isoa brittirockia soittava tallinnalainen Colors of Today, mutta Erinevate Tubade Klubilla pyydettiin ottamaan kengät pois, ja laittamaan semmoiset tyhmät kiinteistönvälityspussukat tilalle. Ei oikein iskenyt, joten pyörsin ovelta pois. Syytä stiflattoman tilan olemukseen en koskaan saanut tietää, ei tuommoisia sitten kuitenkaan aleta kyselemään ovella päivystävältä tytöltä, tuskin se hänen henkilökohtaiseen mieltymykseensä perustuu. Ensi kertaan Colors of Today, tulkaa Suomeen. Tai kai Härmäänkin tulisi vaikka kuka, jos joku kutsuisi. Juttelin eräänä iltana ehkä kovimman eestiläisen bändin, Sibyl Vanen basistin Heiko Leesmentin kanssa, että miksi te(kään) ette käy Suomessa soittamassa? No, on oltu kai kerran, mutta kun kukaan ei kutsu. Suomalaisten rockpromoottereiden kannattaa siis jatkossakin ahkerasti käydä TMW:lla ja kaupungin keikoilla, ja poimia mielenkiintoisia artisteja vaikkapa nyt minimissäänkin Flow’hon ja Sidewaysiin, Valoa Festivalille, klubeillekin. Bändien pyynti on varmasti maltillinen, lentää ei tarvitse ja pikku rundin voi järkätä kohtuu kuluilla. Onko kyse vain siitä, että Eestiä katsotaan yhä rockmaana vähän kuitenkin yläkulmasta? Colors of Today voisi soittaa isonkin vedon vaikkapa Flow’ssa, ja jos est-pääte mistään syystä bändin nimen perässä häiritsee, niin close your eyes and think about England. Kenkäepisodin takia jäi näkemättä myös paperilla kiinnostava venäläinen The Karovas Milkshake. Ja tästä nyt puhumatta, että miksi venäläisbändejä nähdäkseen pitää pääosin matkustaa Tallinnaan. Tuli nähtyä kaupungissa asutun neljän vuoden aikana todella kovia vetoja sieltä puolen esirippua, eikö Helsingin venäläisasujaimisto jo riittäisi pohjaksi tuoda artisteja myös Stadiin. Juna tulee keskustasta keskustaan Pietarista, ei voi olla vaikeaa. Sitäpaitsi, ne venäläisbändit, jotka ulkomaille lähtee, siitä valtavasta massasta yrittäjiä, on aina järjettömän ammattimaisia ja kovia.

Ilta jatkui jälleen von Krahlissa, jossa eestiläinen I Wear* Experiment ei oikein onnistunut vakuuttamaan yläparveltä väijytyllä keikallaan. Jotenkin ohi valui myös kanadalainen Cari Cari, mutta sen sijaan belgialainen The Intergalactic Lovers vakuutti kyllä. Nämäki saisi joku hoitaa Suomeen, MOT, tsekkaa vaikka vuonna 2008 perustetun bändin käsittääkseni viimeisin singlejulkaisu ”Between The Lines”.

PERJANTAI 06.04.2018

Tallinn Music Weekilla on myös City Stage-ohjelmisto, jossa musiikki levittäytyy ilmaiseksi kaiken kansan kuultavaksi. Tässä skenaariossa tulikin nähdyksi mielenkiintoinen ruotsalainen poptrio Pajalan Vittulanjänkältä. Ei ehkä maailman helpoin mesta olla poptähti, erilaisuuden sietäminen ei ehkä ihan Pajalan peruskivessä taida olla hakattuna. Tai mistä minä tiedän, mutta ponnistaa sieltä tänne, vaatii kovaa naisenergiaa ja asennetta. Siitä The Magnettesissa onkin kyse. Bändi veti neljän biisin puoliakustisen keikan Nordic Hotel Forumin sviitissä. Kyllä, ensimmäinen kokemani hotellihuonekeikka oli totta. Oli meitä siellä ehkä kymmenen, lisääkin olisi mahtunut. Tomas Bäcklund Thuneström soitti sähkökitaraa pikku vahvistimen kautta, ja Sanna Kalla ja Rebecka Digervall lauloivat kauniisti yhteen sointuvilla äänillään. Bändin jäsenet ovat meänkieliseen maailmaan syntyneitä, mutta eivät koskaan saaneet oppia itselleen kuuluvan äidinkielen puhumista. Siksi paljon asiaa rajaseudulla hävettiin, nyt kai asiat ovat taas piirun paremmin. Tosin, ensin pitää määritellä piiru. Hieno poppisbändi, jonka toivoisi pääsevän lähtökohdistaan pitkälle. Nämä pitää nähdä oikealla sähköiselläkin keikalla. Toimivinta lyhykäistäkin lyhykäisemmässä sviittisetissä oli äärettömän kaunis, viime vuonna sinkkuna julkaistu ”Young and Wild”. Tämän kuuluisi ollut olla Brittien sinkkulistan kakkosena, mutta ei ollut.

Illan oli tarkoitus jatkua Sadaman alueella Loomelootsik-ravintolan yläkerrassa, jossa FatCat Records esitteli kokeellisemman pään signauksiaan. Mutta jotenkin brittiläisen pianistin Simon Vincentin kokeellistakin kokeellisempiin suhinoihin meni aivan samantien hermo. Sointu antoi odottaa toistaan, sävel seuraajaansa. Vielä kun pikkuiseen saliin oli varsin vaikea nähdä yleisön läpi, kymmenen minuutin otantakin tuntui pitkältä. Anteeksi nyt vaan, mutta tämäkin kaveri on tullut lentokoneella tänne esittämään nämä muutamat suhinat. Joskus ei vaan tajua. Kiitos Vincentin, jäi näkemättä myös levyiltä erittäin kiinnostava japanilainen Hatis Noit, samassa tilassa hetkeä myöhemmin.

Raitiovaunusiirtymä Telliskiven alueelle jälleen, ja parempaa yritystä pystyyn. Jotain piti yrittää Suomestakin nähdä, joten mahdollisuus piti antaa The Gentlemen Losers-duolle, jonka muodostavat Kuukan veljekset Helsingistä. Eikä ainostaan kaksi veljestä, vaan myös kaksi Applen tietokonetta. Ja valitettavasti meikäläinenkin, joka on kuunnellut ns. edellisessä elämässään todella paljon ambientia ja kaiken maailman kokeellista sätkettä, ei vaan saa mitään irti silloin, kun pimeydessä loistaa pari valkoista, haukun verran vajaata omenaa. Toinen Kuukka soitti sentään jotain kitarascapeja siihen oheen, mutta en ollut kohderyhmää, joten ei vaan lähtenyt. Yhtään ansiokkaammin ei sujunut toinenkaan illan suomalaisotanta, paria tuntia myöhemmin samassa Must Saalissa soittanut duo Pohjonen/Alanko. Kaksi aika kovaa nimimiestä pantu yhteen ja todella pitkään jo pitänyt tämä combo tarkistaa, mutta ei pidä enää. Arvostan kumpaakin suuresti omillaan, ja Kimmo Pohjosenkin olen nähnyt tosi monesti ja myös ihan soolona, mutta tämä ei nyt toiminut. Ismo Alanko on Suomen kovimpia lauluntekijöitä, mutta siellä ne istuivat Galactica-valokypärät päässä ja musiikki oli ihmeellistä öninää ja älinää. Jälkikäteen kuulin, että havaintoni koski reiluuden nimissä ehkä enemmänkin keikan alkua, loppua kohti meininki muuttui.

Tässä välissä oli ollut kuitenkin laatua kulman takana. Ensin Vaballa Lavalla eestiläinen kansanmusiikkipoljentoinen Curly Strings, joka on maansa suosituimpia bändejä, ja kiertää paljon, minne ikinä pyydetään — sekä paljon ennakkoon odottamani mainio maanmiesbändinsä, progressiivisen rockin kulta-aikaan kumartava Pöhja Konn. Curly Strings on perustettu 2012, ja sen nopean nousun keskiössä on ollut kaunisäänisen Eeva Talsin laulu ja viulu. Bändi sekoittaa eestiläiseen kansanmusiikkiin bluegrassmeininkiä ja skotlantilaisia tunnelmia. Sillä on takanaan kaksi albumia, jotka molemmat valittiin Eestin parhaaksi ilmestymisvuonnaan. Muutama kesä takaperin radiohitiltä ”Kauges kulas” ei voinut Tallinnassa mitenkään välttyä. Curly Strings aloitti keikkansa parhaalla mahdollisella tavalla, surumielisen kauniilla ”Miks sa murrad mind”-laulullaan. Ja toki se kesähittikin kuultiin, tupa oli täynnä, ellei peräti loppuunmyyty. Pitää arvostaa porukoita, jotka ostavat lipun alle puolen tunnin keikalle, jos vaikka mikään muu ei saman salin ohjelmistossa nappaakaan. Curly Strings on nähtävissä Tampereella 15.kesäkuuta, sinne siis.

Pöhja Konn soitti napakan ja hyväsoundisen keikan Rohelisessa Saalissa nurkan takana. Bändi antaa kunniaa Genesikselle, Gentle Giantille ja muille brittiprogen suurille, mutta itselle siitä tulee kyllä eniten mieleen kotimainen legenda 70-luvulta, Tabula Rasa. Johtui osittain toki laulukielestäkin, eesti kun on hiukan semmoista progressiivista suomea. Festarin bändeistä ainakin Pöhja Konn on yksi niistä, joka tulee soimaan kotikoneissa vielä jonkin aikaa. Se oli myös yksi niistä bändeistä, joka sai soittaa festareilla useammin kuin kerran. Tallin Music Weekillehan saa myös avoimen haun kautta tarjoutua soittamaan, ja tarjota bändejä levy-yhtiönsä katalogista showcasekeikoille.

Elephants From Neptune oli pitänyt nähdä jo vuosia, nyt vasta onnisti. Bändi ponnahti alunperin pikkuisesta Vösusta, Tallinnasta Narvaan päin puolimatkaan. Sittemmin silläkin on ollut aika isot nousut, bändi on tehnyt keikkoja Britanniassakin, mikä on aina meriitti. Se soittaa periaatteessa erittäin tehokasta aavikkorockia tanssittavalla biitillä ja mukaan sekoittuu hiukan brittipsykedeliaa, kitarat pörisevät ja rumpusoundi on iso. Jotenkin oma viritystila ei juuri nyt ollut Elephantseille otollinen, uuden otannan on siis joskus syytä tulla. Mutta jos annatte alle kymmenelle eestiläiselle bändille ikinä mahdollisuuden, antakaa näiden olla yksi. Kiitos levystä, rumpali Jon, lupaan kuunnella sen pikapuoliin.

Oman iltani päättänyt Trad.Attack! iskikin sitten jo kovemmin, ja oli hyvä lopetus kakkospäivälle. Jengiä oli Rohelisessa Saalissa paikalla erittäin paljon, hyviä näkösijoja oli vaikea saada, mutta eipä paljoa haitannut. Porukat pähkinöinä, eikä bändillä ollut nytkään aikaa kuin puoli tuntia. Trad.Attack! (kirjoitusasu siis täsmälleen tuo) soittaa (sekin) kansanmusiikkipohjaista puoliraskasta, jalan alle käypää rockia. Melodisesti ei olla kaukana jostain Metsatöllista, mutta toki se thrashmetal-kitaraseinä uupuu. Puhutaan samasta traditiosta kuitenkin, Trad.Attackin soundia leimaa Sandra Vabarnan säkkipilli. Välillä pillit soivat myös hyvin irlantilaisesti. Ei siis ihme, että bändi kiertää ahkerasti maailmalla, ja onkin ilmoittanut haluavansa soittaa kaikissa maailman maissa. Projekti alkoi ekojen keikkojen välispiikkivitsistä, ja on jo hyvässä vauhdissa. ”Söit”-hittibiisi polki todella tehokkaasti, tanssilattia möyri kuumana, ja muutenkin Trad.Attack! soitti yhden koko festarin kovimmista nykäisyistä.

LAUANTAI 07.04.2018

Päätöspäivä lauantai oli omalta osalta festivaalin tehokkain päivä. Latvialainen Polifauna aloitti homman Viru Keskuksen lavalla kello 14.30. Ja osoitti, että hyvän keikan voi soittaa vaikka päällään, tai vaikka ostosmaailman läpi flaneeraaville ohikulkijoille. Ja osoitti, että Latviasta tulee paitsi äärikovia metallibändejä, myös popimpaa laatua. Polifaunalla on karismaattinen laulaja-kitaristi Andris Strazds. Bändi soitti levyiltä tuttua unelmapoppiaan livenä pari naksua raskaammin, ja oikein hyvä niin. Levyiltä tähän on anti-shoegazemiehen hiukan vaikea suhtautua, mutta livenä toimisi uudemmankin kerran. Mahtava puolituntinen. Polifauna on kiertänyt pääosin Latviaa, joten toivottavasti sille oli iloa jatkon kannalta myös illan klubikeikasta. Bändin puolesta todistakoon vaikka tanssittavan tehokas ”Hurt Me”. Polifaunan toisen biisin aikana kauppakeskuksen uumenista horjui lavan eteen joraamaan jo todennäköisimmin neuvostoaikoina itsensä työttömäksi ryypännyt osapäiväspurgu, jolla oli bändin soittaessa ihan aidosti hauskaa. Tämmöistä jortsuamista näkee todella harvoin. Ja noihan sitä jorataan huikan päivägänätsyissä. Mies sentään pysyi pystyssä, eikä häirinnyt ketään. Mutta piankos kaksi vakavailmeistä vartijaa saattoi jo herramme häpässä pois bändin näkökentästä. CityStage-konsepti, että taide kuuluu kaikille, ei nyt toteutunut. Muuten oli mahtavaa nähdä näillä ilmaiskeikoilla paljon ohikulkevia eläkeläisiä, äitejä lapsineen ja ilmiselvästi paikalle sattumalta eksyneitä suomalaisia ostelijoita.

Joku paikallinen hiphop-ryhmä tuli samalta Viru Keskuksen lavalta sivukorvailtua, mutta sitten lavan otti yksi kovimmista nykyajan eestiläisistä bändeistä, vuonna 2010 Pärnussa perustettu Sibyl Vane. Nyt on kova, jos yhtään kiinnostaa bluespohjainen voimarock, niin nyt on NIIN kova trio, että loppui jo päivän kauppakeskusvedolla ylisanat kesken. Illan klubikeikasta puhumattakaan. Olin nähnyt Sibyl Vanen jo 2012 Tallinnan Rockstar’sissa ja siitä lähtien joutunut seuraamaan bändin uraa. Kokoonpano on edelleen sama, käsittämättömän upealla äänellä varustettu Helena Randlaht kitara ja laulu, Heiko Leesment bassossa ja Hendrik Liivik rummuissa. Soitto on kuudessa vuodessa entisestään tiivistynyt ja bändi on aivan huiman tiukassa kunnossa. Anteeksipyytelemätön puolituntinen kauppakeskuksessa keskellä päivää, vetäkää perässä. Ja tuokaa nämä nyt Suomeen. Toisena soineen ”Thousand Wordsin” aikana ilmestyi tuttu juoppo joraamaan, kuin ei olisi huomista. Eikä välttämättä ollutkaan. Rumpali Liivikilla meni pokka samantien, mutta komppi pysyi. Helena yritti ja yritti pitää pokeria, mutta hankalaa oli. Jostain ilmestyivät jälleen tutut vartijat, ja uudet lähdöt tuli. Meininki kuin kotimaisessa komediassa. Kun keikka oli ohi, tuiki tuntematon jäbä ojensi Helenalle kukkakimpun, ja poistui sitten. Aivan mahtavaa reagointia.

Seuraavaksi soitti intialainen laulaja-lauluntekijä Shriram Alluri bändeineen. Alluri laulaa eteläintialaisella tegulun kielellä, mutta mitä biisejä! Aivan huimaa tavaraa, välillä kuulosti post-punkilta, välillä Jersey Shoren isoilta miehiltä, ja kuusimiehinen bändi oli viritetty kovaan lyöntiin. Loistoesimerkki siitä, miten aina kannattaa mennä kuulemaan uutta ja itselleen ennenkokematonta. Aina voi yllättyä, harvoin pettyä.

Lauantain iltaohjelma alkoi, ja ihan suunnitellusti, yhteistyössä Tuska Festivaalin kanssa toteutetulla metallilavakonseptilla Von Krahlissa. Sekunnilleen sovitusti illan päräytti käyntiin nuorehko tallinnalainen death metal-rykmentti Deceitome. Bändillä on takanaan vasta yksi albumi, mutta herran pieksut miten paiskoi komeaa kuoloa, kovaa, mutta hyvillä soundeilla. Ja biisitkin kestivät vertailun lajityypissä, jossa jo paljon on kuultu. Eniten tuli mieleen Obituary, mutta ei sekään nyt oikeutta tee, kummallekkaan. Paperilla mielenkiintoisinta bändissä oli sen solistirekrytointi, eli Forgotten Sunrisen jo golden days 1992 perustanut, ja tuota maailmanluokan industrialbändiä edelleenkin johtava Anders Melts. Parimetrisen hongankolistajan kiusattu ääni sopi tummaan kuoloraastoon livenä erittäin hyvin. Ja hei tiedoksi, näin kannattaa valaista dödöbändi. Himmeästi ja takaapäin, valojen loputon liike on sivuseikka. Ja hei, kuinka monessa kuolonmetallibändissä olette nähneet nuoren naisen bassossa, ja siis sormilla, ei plektralla. Diggasin. Parhaita etukäteisvalintoja tulla nähdyksi koko tapahtumassa.

Seuraavaksi alakerrassa raastoi paikallinen Socialysum grindcoreaan ihan osaavasti, jo kasvamaan päin olleen yleisön edessä, mutta ei tämmöinen oikein iskenyt tähän väliin. Grindissä pitää olla sitä ihan oikeaa maailmanluokkaa, että se noin lajityyppinä toimii livenä.

Liettualainen, Vilnassa seitsemän vuotta sitten perustettu Delvsy kiiruhtaa hitaasti sekä toiminnassaan, että musiikissaan. Se eteni viime vuonna kakkosalbumiinsa ”Private Suite”, ja kyseessä on kyllä ihan laatukokonaisuus. Tämmöistä post-black metallia oli puolisen tuntia juuri sopiva annos, vaikka kotioloissa huomasikin kykenevänsä kuuntelemaan tuoreen albumin kokonaan läpi. Ja hei, kuka keksi termin, post-black metal, ja miksi? Kaikki Darkthronen ”Transylvanian Hungerin”, Mayhemin ”De Mysteriis Dom Satanasin” ja Burzumin ”Hvis Lyset Tar Ossin jälkeen on ollut post, black metal. Miksi musiikkia(kin) pitää aina niin tavattomasti lokeroida ja kategorisoida?

Venäläinen Show Me A Dinosaur ja latvialainen Omerta jatkoivat peräjälkeen, ensinmainittu soitti umpitylsää, mutta muodikasta shoegazebläkkiä (en ole itse näistä yhtään keksinyt!) ja jälkimmäinen lähes yhtä tylsää instrumentaaliraskasrockia, ihan kelpo groovella kyllä. Mutta sen verran meni tunti geneeriseksi, että pakko oli vaihtaa maisemaa. Uusi maisema oli Kivi Paber Käärid-niminen ravintola Telliskivessä.

Pekko Käpin olin nähnyt useamminkin, viimeksi syksyllä privaatimmassa tilaisuudessa Amsterdamissa, jossa miehen ugrit murhaballadit saivat kansainvälisen jengin ihan oikeasti hetkeksi hiljentymään, mutta vain hetkeksi. Kerrattain aiemmin olin nähnyt myös Käpin K.H.H.L.-trion. Tutkittua laatua oli siis luvassa, ja vaikka Käppi itse piti puolen tunnin otantaa selvästikin liian hätäiseksi puskettuna, niin hyvinhän se meni. Tutut hirttosilmukkalaulut pääkallojouhikon säestämänä, K.H.H.L:n äärettömän eleettömästi komppaamana. Kyllä ”Piika Kaarin” on näissä lajityypeissä upea biisi. Taatusti kohtuu huonosti sanoja ymmärtänyt yleisökin jaksoi ihan malttaa menemään, hetken tuntui ok:lta olla suomalainen.

Heti Käpin lopeteltua piti rynniä pihan yli Sveta Bariin varaamaan hyviä paikkoja näkemään yksi ehkä kaikkienkin aikojen tärkeimmistä eestibändeistä, eli Allan Vainolan johtama, todella komeaa isojen stadioneiden rockia soittava Söpruse Puiestee. Ei tokikaan niin, että orkesteri olisi rockiaan päässyt stadionluokkaan soittamaan. Olin nähnyt bändin Tarton Rock’N’Roll-klubilla vuosia sitten, ja halunnut uusinnan siitä lähtien. Vainolan ura alkoi Vennaskondissa 90-luvun alussa, oma bändi syntyi omien biisien ympärille 2003. Neljä studioalbumia julkaisseella orkesterilla tuntuu olevan kotimaassaan vankka kannattajakunta, siksi pieteetillä keikkaa kuvattiin ja lauluja laulettiin mukana. Sveta Bar kuulosti ehkä koko festivaalin heikoimmalta venuelta, mutta Puiestee selvisi soundihommista silti ihan ok. Ultrakauniiseen 2011 julkaistuun biisiin ”Rahu, ainult rahu” saatiin mukaan sen levyversiossakin laulanut Merili Varik, joka viihtyikin sittemmin stemmalauluissa koko keikan ajan. Alkupuolella kuultu triphopraita ”Ma olen onnelik et inimesed on nii iluset ja head” kulki komeasti, ja toi esiin Allan Vainolan uskonnolissävytteistä tekstittämistä. Koko setti päättyi upeaan radiohittiin ”1905”, ja kenties koko TMW:in eniten odottamani keikka oli paketissa.

Sitten vielä yksi lokaationvaihto, ja illan päätteeksi tsekkaamaan Sibyl Vane toista kertaa samana päivänä, nyt hikisemmällä sisäilmakeikalla Kino Söpruksessa. Joka on Tallinnan vanhin toimiva elokuvateatteri, mutta myös keikkapaikka. Sibyl Vane ei pettänyt nytkään, ja koska kyse oli illan viimeisestä vedosta, suotiin sille myös hiukan vapaampi aika. Bändi on raskautunut aika paljon vuoden 2012 esikoisalbumin tietämiltä, mutta se raskautuminen ei ole kyllä ollenkaan pahaa tehnyt. MOT, kakkosalbumin raita ”Rocket Song” on maailmanluokan rockia, Helena Randlahtin häkellyttävä ääni ja äärettömän viehättävä tapaa laulaa englantia, ja herrain tiukka komppi riittäisivät vaikkapa pelkästään viemään nämä pidemmällekin. Uskotaan, että vielä lunastuu, olisi todella sääli hukata tällainen bändi soittamaan vain kotimaan luolissa vuosi toisensa jälkeen. Todella kova päätös vuoden 2018 Tallinn Music Weekille. Jota voi vain tapahtumana erittäin lämpimästi suositella, sanoinko jo? KG

Posted in acoustic, alternative rock, ambient, art rock, blues, blues rock, britpop, contemporary classical, death metal, dream pop, electric blues, electronica, electropop, festival, folk, folk rock, garage rock, heavy metal, hip hop, improvisational music, indie pop, indie rock, indoor festival, instrumental rock, jazz, melodic death metal, minimalistic music, murder ballads, noise, pop, poprock, post metal, post punk, progressive rock, rock'n'roll, rocksteady, shoegazing, singer-songwriter, ska, world music and tagged #tallinnmusicweek, 1905, Ailu Valle, Allan Vainola, Alluri, Anders Melts, Andris Strazds, Anton Sevidov, Bucket Hingley, City Stage, concert report, Dead Furies, Deceitome, Devlsy, Don't Let The Bastrads Grind You Down, Eeva Talsi, Elephants From Neptune, Erinevade Tubade Klubi, Ewert and The Two Dragons, F-hoone Must Saal, FatCat Records, Feast of The Vampire, Forgotten Sunrise, Gilbert Covarrubias, Heiko Leesment, Helena Randlaht, Hendrik Liivik, Hurt Me, I Wear Experiment, Intergalactic Lovers, Kauges kulas, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kimmo Pohjonen, Kivi Paber Käärid, konserttiarvio, Live Nation Baltics, live report, livearvio, Loomelootsik, Ma olen onnelik et inimesed on nii iluset ja head, Mari Kalkun, Merili Varik, Miks sa murrad mind, Musiikki ja Media, Nordic Hotel Forum, Omerta, Pekko Käppi, Pekko Käppi & K.H.H.L., Piika Kaarin, Pohja Konn, Pohjonen/Alanko, Polifauna, Rahu Ainult Rahu, Rebecka Digervall, Rock City a Go Go, Rocket Song, Roheline Saal, Sami Kuukka, Sandra Vabarna, sanna Kalla, Söit, Söpruse Puiestee, Show Me a Dinosaur, Shriram Alluri, Sibyl Vane, Simon Vincent, Sociasylum, Swans, Take a Chance with Me, Tallinn Music Week, Telliskivi, The Gentlemen Losers, The Grand Astoria, The Magnettes, The Toasters, Thousand Words, Tim Karns, Tomas Bäcklund Thuneström, Tommi Laine, Trad.Attack!, Tuska Open Air, Vaba Lava, Ville Kuukka, Viru Keskus, von Krahl | Leave a comment

08 joulu 2017

Mew (dk), Lydmor (dk) @ The Circus, Helsinki 07.12.2017

Vakilukija tai kestotilaaja tietää, kuinka kohtuullisen moni tämän median keikkaraportti on päättynyt toteamukseen, että nämä ja nuo ja nämäkin, on joskus tilaisuuden tullen nähtävä ja katsastettava uudestaan. Pitkästä aikaa tuli nähtyä bändi, jolle kertakatsastus riittää aivan mainiosti, varsinkin kun katsastuksen laatu osoittautui siksi, miksi osoittautui. Tanskan indie/dreampop/proge/post-suosikki Mew’n maine kovana livebändinä ja ahkerana kiertäjänä on toki kiirinyt orkesterin edelle. Suomessakin bändi on rampannut hyvää tahtia, viimeksi Mew nähtiin menneen kesän Ilosaarirockissa. Tänä vuonna bändin toi Suomeen peräti siis kahdesti ”Visuals”-albumin maailmankiertue, kiekkohan ilmestyi huhtikuussa. Ei ollut myöskään Helsingin The Circuksen loppuunmyydyn keikan tinnitus ehtinyt laantua, kun jo seuraavana aamuna uutisoitiin Mew’n tulevan ensi kesän Tammerfestiin.

Tanska-illan avasi Mew’n maannainen Lydmor. Nainen, kannettava tietokone ja sekvensseri. Täsmälleen ilmoitettuun aikaan eli klo 20 settinsä aloittanut Lydmor vaikutti alun osuuttaan hyvinkin kiireiseltä, koneen ja laulun vuorottainen hallinta ei kaikin kohdin tahtonut sujua. Syykin selvisi ensimmäisissä pidemmissä välispiikeissä, Jenny Rossander, niinkuin Verovirasto ja postinkantaja häntä ilmeisimmin kutsuvat, kertoi olleensa ennen keikkaa suunnattoman jännittynyt, ellei peräti peloissaan. Syitä emme koskaan saaneet täsmälleen tietää, mutta Jennyn vuosia jatkuneella Mew-diggailulla ja bändin paineita aiheuttaneella, tärkeällä rundin päätöskeikalla lienee osuutta asiaan. Lydmor sai juonesta kuitenkin kiinni yleisön ystävällisellä kannustuksella ja suoriutui 35-minuuttisestaan vallan mainiosti. Tiski ajoi Lydmorin konebiittiä tässä vaiheessa jo niin kovaa, Circuksen trussit helisten ja kilisten, että kokenut keikkakävijä vääjäämättä arvasikin, mitä tuleman pitää. Eli paskaa soundia suurimmaksi osaksi iltaa, ja sitähän saatiin.

Alun settiä, kun Lydmorin esityksessä oli joku hiljaisempi hetki, erotin lähimmältä baaritiskiltä yhden sanan: ”Björk”. Totta, kolmisen ensimmäistä biisiä ei olisi voinut olla enempää björkiä, rajuina ja yhtäkkisinä purkautuvine tanssiliikkeineen, skandiaksentteineen ja fraseerauksineen. Björk on tehnyt hienoja asioita popmusiikissa, mutta koska Björk on ne jo tehnyt, ei niitä tarvitsisi muiden enää tehdä. Lydmor kertoi asuneensa viimeisimmät muutamat vuodet Kiinan Shanghaissa ja laatineensa siellä uutta musaa uudella innolla. Kaksi Kiina-kauden biisiä onneksi veikin björkmielikuvat mennessään ja antoi tilan Lydmorin omemmalle ilmaisulle. Upea ”Claudia” ja vielä hienompi ”Money Towers” jyskivät mainiosti ja mieleen nousi jopa niinkin kova nimi kuin Zola Jesus, ja tämä on toki paljon sanottu. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että Lydmorin lopulta ihan mainioksi kääntynyt lyhykäinen setti oli ehdottomasti illan parempi, dynaamisempi, musiikillisesti haastavampi ja mielenkiintoisempi. Nyt tiedän.

mew-424x600

Jo toinen keikka lyhyen ajan sisään, jonka tiski pilaa. Enkä nytkään puhu baaristiskistä. Niiden toiminnassa ei Circuksessa ole suurempaa moittimista ja paikka muutenkin periaatteessa edelleen täyttää kansainväliset kriteerit rockluolana. Olen ollut omiaan myös puolustamaan Circuksen soundia, enkä vieläkään oikein muuhun suostu, nyt vain miksaustiskillä valahti homma sikäli sisäreisille, että (onneksi) harvoin kuulee. Takaportaan tietotoimistosta sain ymmärtää, että bändi oli soundcheckissä vetänyt kaksi biisiä, joista jälkimmäinen oli tänään varsinaisen setin toiseksi viimeinen lanaus, eli ”Apocalypso / Saviours of Jazz Ballet” (saatan hyvinkin palata näihin tekotaiteellisiin otsikoihin tuonnempana). Ja kuinka olla, juuri tämä soundcheckissä tyhjälle salille vedetty biisi kulminoi illan karmeuden. Se soitatettiin jo niin kovaa, ja niin puuroisesti, että en muista pitkään aikaan kuulleeni. Muistanpa, Eestissä joulukuussa 2008 Rakveren koripallohallissa, kun Norjan raskasprogeilijat Enslaved kuulosti särkijän läpi ajetulta Kurskin panssaritaistelulta 1943, kylkeen lyötynä vielä hallikaikua viiveellä. Sitä ei kestänyt selvinpäin, ja oli myös mentävä tiskille huutamaan enkuksi, että tee jotain. Mutta kaveri ei tietenkään kuullut. Muistelen jonkun vaakasuuntaisen käsimerkin tulleen paremmin ymmärretyksi.

Yhtäkaikki, tarkkailin nuoria kauniita Mew-faneja ympärilläni. Kellään ei tuntunut olevan hätää. Monilla toki asialliset korvatulpat, mutta ei suinkaan kaikilla. Olinko se vain minä? EN ollut. Mew’n keikan sössi miksaaja, bändin oma, ja lopussa basisti Johan Wohlertin oikein nimeltä varta vasten esittelemä ja kiittelemä. Järkyttävää touhua. Tätä kaveria bändi on roudannut mukanaan noin 30 maahan tälläkin kiertueella. Kyllä, käyn relatiivisen paljon edelleen keikoilla. Kyllä, kuulen niitä suht paljon, hyvinkin erilaisissa paikoissa. Kyllä, olen ollut keikalla siis ennenkin. Kyllä, olen avarakatseinen rockmusiikin lajityyppien suhteen. Kyllä, tiedän miltä linjalta bändi parhaimmalta todennäköisimmin kuulostaa. Miksaajan linjalta kohti lavaa, silloin kun hanikoissa on hereillä oleva ammattimies, jonka Levikset ei kastu siitä, että on kiertueen päätöskeikka ja kohta saa kaljaa. Että nyt luukutetaan, kun tää päättyy tähän. Olen myös tottunut kovaäänisiin keikkoihin, mutta jos Motörhead soitti ”kuulaammin” Kaapelitehtaalla aikoinaan, niin jotain meni tänään mönkään.

Kolme ensimmäistä encorea kuuntelin parven alta, pääbaaritiskin tuntumasta. Ja heti kuulosti paljon paljon paremmalta, suorastaan hyvältä. Mutta se ei ollut se kuulokuva, josta miksaaja itse tänään nautti, plus että noille sijoille mahtuu koko klubillisesta viitisen prosenttia. Eikä se ole se kuulokuva, baaritiskiltä parven alta, josta suostun juuri minkään artistin kohdalla maksamaan 40 euroa, tai pahimmillaan täälläkin puolet enemmän.

Kaikkihan alkoi ihan lupaavasti, vartin verran ilmoitettua myöhemmin. ”In A Better Place” tuoreelta ”Visuals”-albumilta on ihan tehokas keikan avaaja. Eikä äänenpaineesta kannata lausua ekan stygen aikana juuri minään iltana mitään. Kakkosena kuultu ”Special” meni jo puuroksi, ja loppu on äänentoiston lähihistoriaa. Muutakin mieltä saa olla, mutta tämä blogi ei käsittele muita mieliä, ainoastaan henkilökohtaista. Parhaiten alulla settiä erottui ja kulki ”Satellites”. Myönnän, omat korvatulpat olivat jääneet himaan, olen niiden ahkera ja tottunut käyttäjä. Mutta riittävän monta empiiristä pikkusormen korvakäytävään työntämistä myöhemmin totesin, että ei jäänyt tulpattomuudesta kiinni tänään.

Mew tykkää soittaa isosti, se on stadionbändi. Mutta stadionbändinkin pitäisi osata soittaa klubeilla, mikäli soittaa klubeilla. Jännityksellä odotin räjähtääkö ensin ainoa ja viimeinen daijuni, Circuksen PA, vai Mew’n keppimiesten piukea into, kova oli silminnähden halu soittaa vielä isommin, massiivisemmin, kovempaa. Väliin kosketinsoittaja Nick Watts tarttui toiseen kitaraan, eikä onnistunut tuomaan musiikillisesti mitään lisää lavalle, ainoastaan yhä pahemmin puuroutuvaa äänivallia. Väliin Wattsin kiipparit saatiin kuulostamaan ihan asiallisilta, mutta liian kovaa niitä ajettiin kitaraseinää vasten. Volyymin nostaminenhan on loputon kierre, kun siihen lähtee, aina jokin soitin tahtoo hukkua. Wattsin sekvensseripörinät kuulostivat kautta linjan kammottavilta, vain pianosoundit tulivat asiallisesti läpi.

Merkittävää on myös, että soundi paheni kohti setin loppua, eikä niin saisi koskaan käydä. Loppupäässä kuultiin myös rauhallisempia biisejä, peräti suvantojakin muuten Mew’n hyvinkin puuduttavassa biisimassassa, kuten uutuusplatan ”Carry Me To Safetyssa”, jonka aikana ensimmäistä kertaa kuulin itseni sanovan sanan dynamiikka. Biisin erittäin Pink Floyd-mallinen kertosäe on yksinkertaisesti hienoa kertsinkirjoitusta ja olisi ansainnut kuulostaa paremmalta. Niinkuin koko keikkakin toki, ja bändi, joka sinänsä hoiti leiviskänsä kunnolla. Iltaa pelasti paljon taustakankaalla pyörineet ja varsin kunnossa olleet visuaalit, joiden toki tämännimisellä rundilla pitääkin olla kunnossa. Pitänee palata antamaan Mew’lle mahdollisuus nimenomaan levyiltä, niiltä olen löytänyt hatarammallakin tutustumisella paljon nyansseja ja mainittuakin dynamiikkaa. Livenä jokainen biisi tuntui alkavan hätäisen lyhyellä kitaraintrolla, sitten täysi hööki päälle ja lopetus kuin seinään. Kaksi kolmasosaa keikan alusta kaikki biisit näin. Näillä mentiin: https://www.setlist.fm/setlist/mew/2017/the-circus-helsinki-finland-63e05a67.html

Circuksen ilta ei kuluvaa ja loppua kohti hiipuvaa rockvuotta onnistunut pelastamaan tai parantamaan, onpahan ollut heikko, kuiva ja ankea livevuosi. Vaikka toki merkittävää ja hyvääkin on tullut nähdyksi. Uutta ja parempaa kohti siis. Jos puolellekaan vuoden 2018 merkittävistä keikoista ihminen venähtää, niin kaikki hyvin. KG

Posted in alternative rock, art rock, dream pop, experimental rock, indie pop, indie rock, noise pop, pop, progressive rock, shoegazing, Uncategorized and tagged Apocalypso/Saviours of Jazz Ballet, Björk, Carry Me To Safety, Claudia, In A Better Place, Jenny Rossander, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Lydmor, Mew, Money Towers, Nick Watts, Pink Floyd, Satellites, Setlist.fm, Special, The Circus, Visuals, Zola Jesus | Leave a comment

02 touko 2017

1 Comment

Wigwam Revisited, Superfjord @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 30.04.2017

Vappua juhlittiin Hämeenlinnan Suisto-klubilla progen merkeissä, sekä veteraanivoimin, että tuoreemminkin. Onneksi kaikki kevätjuhlaan liittyvä äpyily oli jäänyt kaduille, ja Suistolla voitiin keskittyä pelkästään laadukkaaseen musiikkiin. Illan avasi mainiolla ja tiukalla kolmevarttisellaan helsinkiläinen Superfjord, joka kutsuu musiikkiaan ”cosmic jazzrockiksi”. Eikä siinä mitään, mutta täyttä kokonaiskuvaa termi ei anna. Superfjord on kuin olisi lyöty yhteen Pekka Pohjola ja Kingston Wall, välillä edetään hapokkaammin, välillä seitsekeetlukulaisittain perinneprogemmin. Kahdella kitaralla ja alhaalta jynkkäävällä bassolla saadaan väliin aika raskaskin sointi aikaan, mutta se ei ole itsetarkoitus. Rumpujen rinnalla lisäperkussiot tuovat sen tärkeän mausteen, joka erottaa Superfjordin muista psykedelia-alan yrittäjistä. Bändiä johtaa Jussi Ristikaarto, joka takavuosina pyöritti kertakaikkiaan mainiota Kevin-yhtyettä, ja perkussio-osastolta löytyy Ilari Kivelä, tuttu myös Pariisin Keväästä. Lisäksi miehistön taustalta löytyvät mm. Major Label, Kytäjä ja Rubik. Osaamisesta ja näkemyksestä ei siis jää Superfjordilla kiinni. Neljänkymmenenviiden minuutin setissään bändi ehti soittaa peräti 7 biisiä, ellen nyt ihan väärin laskenut, joten biisien pituudetkin pysyvät genressään kompakteina, eikä kukaan luukuta luukuttamisen takia, vaan musiikin. Erittäin kova ryhmä, itselle tuore tuttavuus, jota pitää suorastaan alkaa seuraamaan. Menkää, suosittelen.

superfjord kuva

Sitten illan pääteemaan. Tässä vaiheessa on todettava ensinnäkin, että kerrankin Suistolla aloitettiin soitto hyvinkin inhimilliseen aikaan, lämppäri jo klo 21. Ehkä sillä haluttiin kunnioittaa pääbändin fanien ikärakennetta, aivan sama, mutta arvostan. Ja toinen mainittava seikka on Suiston jo legendaarinen soundi. Jos se ei ole tuttu, niin sitä kannattaa tulla kuulemaan matkojenkin takaa. Yhtään huonolta kuulostavaa vetoa en ole täällä yytsinyt. Ja hyvä tänäänkin niin, sen verran asiallinen ja ammattimainen rykmentti ladattiin myös illan ylälauteille.

Homman nimi oli, ja on Wigwam Revisited, mutta ei ole todellakaan kaukana, etteikö sen nimi voisi aivan pokkana olla myös ihan vain Wigwam. Legendaarisesta suomiprogen lähettiläästä ja yhdestä koko maan kaikkien aikojen tärkeimmästä bändistä, joka pääsi aikoinaan pioneerina kolkuttelemaan myös kansainvälisiä ovia, on tässä kokoonpanossa jäljellä lähestulkoon alkuperäinen Wigu-mies, urkuri ja laulaja Jukka Gustavson. Bändihän perustettiin loppuvuodesta 1968, ja Gustavson oli mukana jo alkukeväästä 1969, tosin vasta ensimmäisen singlen julkaisun jälkeen. Myöhemmin Gustavson nousi myös merkittäväksi biisintekijäksi Jim Pembroken rinnalle, vaikka Wigwam pääosin jälkimmäisen materiaalista muistetaankin. Revisited-kokoonpanossa rumpuja soittaa Jan Noponen, joka vaikutti Wigwamissa muutaman vuoden 90-luvulla, ja soitti myös ”Light Ages”-albumilla (1993). Mainio levy, joka jatkoi siitä mihin Wigwam edellisen kerran jäi, pitkälle levytystauolle heittäytyessään vuonna 1977. ”Light Ages”-levyllä ja samaisella periodilla bändissä vaikutti myös Mikko Rintanen (koskettimet ja laulu), joka on nyt Gustavsonin rinnalla Revisited-kokoonpanon eturivissä erittäin keskeinen osa perinteen ylläpitämistä. Sillä siitähän tässä on kyse, näiden upeiden biisien tuomisesta myös nyky-yleisön ulottuville livenä, alkuperäisille uskolliseen tyylin soitettuna. Ja koska Jim Pembroke ei ole, takaisin Britanniaan eläköidyttyään, enää käytettävissä, siksi bändi kutsuu itseään häveliäästi Revisited-nimilisäkkeellä. Kokoonpanoon kuuluu olennaisesti myös todellinen ydinwigu eli basisti Måns Groundstroem, mutta hän oli tällä kertaa soittohommista sairauslomalla, ja asiallisen paikkopestin hoiti pitkän linjan ammattimies Petri Asiala. Kitaraa Revisitedissä soittaa Pekka Nylund.

Yhtäkaikki, kyse oli Suistonkin illassa Jim Pembroken (ja vähän toki Rekku Rechardtinkin) maailmanluokan sävellyksistä, ja niiden soittamisesta uskollisin soundein, mutta tuorein sovituksin. Näillä biiseillä Wigwam olisi voinut olla se uusi Beatles, jota brittiläinen Virgin Records havitteli signatessaan bändin vuonna 1975. Tosin, Virgin havitteli samaa monen muunkin bändin osalta. Eikä aina käy niinkuin haaveillaan. Wigwamin maailmanvalloituksen jumittaminen ja lopulta kaatuminen on pitkä ja monipolvinen tarina, mutta monia ovia ehti silti aueta.

Ilta avattiin, kuten tälle kokoonpanolle on tavaksi tullut, ”Just My Situationilla”. Biisi edustaa popimpaa Wigwamia, tavallaan beatleseimmillään. Lauluvastuu oli tänäänkin pääosin Mikko Rintasella, Gustavsonin toimittaessa stemmoja toki. Myös napakat spiikit sujuivat Rintaselta, ja yleisön huuteluihin lähtikin samantien sivaltava vastakommentti, mies paljastui erittäin hauskaksi supliikiksi. Vanhan liiton progeen usein mielikuvissa liitetty haudanvakavuus loisti poissaolollaan. Jo kolmantena kuultiin ”Nuclear Nightclub”. Ehkä bändin peräti tunnetuin biisi soitettiin suorastaan lyhyeltä tuntuneena, kompaktina versiona. Tottakai, mainio ratkaisu heittää hittibiisi tänne heti kärkisijoille, mytologiaa heikomminkin tuntevan on mahdollista pysyä kärryillä paremmin.

Olin oikein ennakkoon valmistautunut faktaan, että bändi tulee soittamaan yhden koko suomirockin komeimmista biiseistä, ”Lost Without a Trace” (Pembroken sävel ja sanat kolmosalbumilta ”Fairyport”, 1971) . Se kuuluu Revisitedin harjoiteltuun vakiosettiin, mutta jäi tänään pois. Syynä pääosin varmaankin, että keikka kaikenkaikkiaan oli muutaman biisin tältä porukalta totuttua lyhyempi. Keskeistä kamaa kuitenkin ehdittiin kuulla, tietenkin yleisönkin edustajan huutelema ”Freddy Are You Ready”, joka päätti varsinaisen setin. Tai erittäin pitkänä, sooloiluja sisältäneenä versiona vedetty ”Do The Pigworm”, joka varsinaisesti on Jim Pembroken soolomateriaalia. Pembrokehan kehitti biisiin peräti pigworm-tanssiaskeleet, jotka tänään jäivät näkemättä, ehkä onneksi. ”Losing Hold” kirvoitti isoa hyväksyntää yleisöstä ilmeisten hittiraitojen lisäksi, mutta illan komein veto oli ehdottomasti isolla tunteella ja voimalla vedetty ”Do or Die” albumilta ”Nuclear Nightclub” (1975). Siinä kaksien koskettimien vuoropuhelu, Gustavsonin ”hammond” ja Noposen kireääkin kireämmät rumpusoundit ja tanakka lyönti olivat illan tehokkaimmassa käytössä. Sitäpaitsi, miten on mahdollista, että en ole aiemmin osunut paikalle kun Pekka Nylund soittaa kitaraa. Erittäin vähäeleisen tyylikästä touhua.

Muutaman encoren jälkeen ilta oli paketissa ja Wigwam Revisited matkalla kotiin. Varsinaista Wigwamia en, kuinka ollakaan, koskaan ehtinyt nähdä. Se tuskin keikkalavoille enää palaa, ellei sitten jonkin erittäin erityisen juhlakonsertin nimissä. Ensi vuonnahan olisi bändin 50-vuotisjuhlien paikka, jäämme siis toivorikkaina odottamaan. Tai ehkäpä tämä kokoonpano muutamalla avainvieraalla ryyditettynä? Mene ja tiedä. Mutta Revisitedin keikoilla pääsee erittäin hyvin tunnelmaan, ajassa taaksepäin paluu on enemmän kuin helppoa. Nämä(kin) on siis nähtävä uudestaan. KG

Posted in cosmic jazzrock, fusion jazz, jazzrock, progressive rock, Uncategorized and tagged Being, Do Or Die, Do The Pigworm, Fairyport, Freddy Are You Ready, Hämeenlinna, Ilari Kivelä, Jan Noponen, Jukka Gustavson, Jussi Ristikaarto, Just My Situation, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kevin, Kytäjä, Let It Be, Losing Hold, Major Label, Måns Groundstroem, Mikko Rintanen, Nuclear Nightclub, Pariisin Kevät, Pekka Nylund, Pekka Pohjola, Pekka Rekku Rechardt, Petri Asiala, Rubik, Suisto-klubi, Superfjord, Wgwam Revisited, Wigwam

10 maalis 2017

Ida Nielsen (dk), Strandberg Funk Unit @ Olympia, Tampere 09.03.2017

Tanskalainen Ida Nielsen on sähköbasistien kansainvälistä eturiviä, ja päässyt harjoittamaan ammattiaan erittäin hyvässä seurassa. Nielsen soitti kahdessakin Princen taustalla ja rinnalla vaikuttaneessa bändissä, nimittäin legendaarisessa The New Power Generationissa, sekä 3rdeyegirl-triossa. Ensinmainittuhan oli aktiivinen vuosina 1990-2013, ja erittäin keskeinen osa vajaa vuosi sitten liian varhain päättynyttä Prince-saagaa. The New Power Generation uudelleenaktivoitui hetkeksi vuonna 2015, ja soitti Taiteilijan viimeiseksi jääneellä albumilla ”Hit’n’Run Phase Two” (järjestyksessään peräti 39. studiolevy). Albumi julkaistiin neljä kuukautta ennen Princen kuolemaa. Tuolla jäähyväislevyllä (ja NPG:n toistaiseksi viimeisessä kokoonpanossa) Ida Nielsen siis soitti bassoa, samoin kuin Princen yhdessä 3rdeyegirlin kanssa vuonna 2014 julkaisemalla ”Plectrumelectrum”-albumilla. Jälkimmäinen on sitäpaitsi varsin pätevä ja monipuolinen levy, jolla Nielsenin funkbasso on erittäin keskeisessä roolissa. Livenä Ida Nielsen nähtiin Suomessa myös heinäkuussa 2011, jolloin Prince vihdoin saatiin Suomeen, loppuunmyydylle Hartwall Areenalle. Itse en ollut paikalla, tälläkin hetkellä edelleen täysin käsittämättömästä syystä. Kai ajatus oli jotenkin, että Princehän tulee vielä, ensi kerralla ehtii.

Tällä kertaa Nielsenin toi kahdelle Suomen-keikalle yhteistyö suomalaisen sähköbasismin mestarin, Jan-Olof ”Puppe” Strandbergin kanssa. Nielsen nousi lavalle Strandbergin johtaman Funk Unitin kanssa Espoon Sellosalissa, ja Tampereen tuoreimmassa keikkapaikassa, viime lokakuussa avatussa Olympiassa, jonka näin ollen itsekin pääsin vihdoin korkkaamaan, ja erinomaiseksi toteamaan.

Olympian keikalla kuultiin tukku biisejä mustaan nahkaan ja valtavaan lierihattuun sonnustautuneen Ida Nielsenin sooloalbumeilta, joita on tähän mennessä ilmestynyt kolme. Niistä mainittavimmin kulki pikkuhitti ”Showmewhatyougot”, viimeisimmältä albumilta ”TurnItUp” (2016). Pakko on todeta, että Nielsenin oma tuotanto ei levyltä innosta yhtään, vaan on suorastaan laiskaa hissifunkia ja aulatilojen diskanttista kertakäyttökamaa, joka tulee yhtä nopeasti toisesta korvasta ulos. Livenä biiseihin saatiin sentään kunnon takapotku ja lisäkierre, mutta kyllä illan ehdottomasti tärkeämpi anti, ulkomaan vieraasta huolimatta, oli itse Funk Unit ja sen osaaminen. On toki kunnioitettavaa, ettei Nielsen kierrä maailmalla soittamassa ”Purple Rainia”, ”When The Doves Cryta” tai ”Red Corvettea”, niinkuin liian moni Princen bändeissä soittanut voisi ahneuksissaan tehdä. Mutta Nielsenin nytkyttävä perusfunk ei ole kovin innovatiivista, biisit ovat turhan samankaltaisia. Silti, peukkubassottelijana lady on yksi parhaista, mitä olen livenä päässyt lähietäisyydeltä todistamaan.

idanielsen

Onneksi Puppe Strandberg joukkoineen pelasti puolitoistatuntisen. Komesti kulki ”Dominique”, ranskalaiselle sähköbassotaiturille Dominique Di Piazzalle omistettu biisi, joka löytyy Strandbergin ”At The Seasound”-albumilta. Strandberg on aiemmin tuonut Di Piazzan kanssaan Suomeen yhteiskeikoille. Muutenkin Strandberg on laajasti kontaktoinut itsensä progen ja fuusion elittiin maailmalla, soitettuaan mm. muutaman vuoden stintin Simple Minds-rumpali Mel Gaynorin The Fusion Project-kokoonpanossa. Vuonna 1975 Rauli Baddingin bändissä uransa aloittanut Puppe Strandberg on soittanut vaikka missä, ja vaikka kenen kanssa. Ja pitää aina tilaisuuden tullen nähdä livenä, viimeksi itse todistin miehen taituruutta taannoin kotimaisen Paidarion-progebändin ja brittiläisen England-yhtyeen legendaarisen Robert Webbin kanssa Hämeenlinnan Suisto-klubin fuusioillassa.

Kova on myös Strandbergin kasaama Funk Unit; koskettimissa Jukka Gustavson (Wigwam), rummuissa yli 5000:lla levyraidalla musisoinut Jartsa Karvonen, nuorempaa sukupolvea edustava saksofonisti William Suvanne, ja kitarassa Sami Virtanen. Strandberg on syystäkin ylpeä bändistään, mutta toki muutaman kerran vähemmän bändin olisi voinut esitellä ja muutamat ylisanat leikata pois. Toisaalta, ei tällä tavalla hengittävää pumppua näe ihan joka kuukausi edes. Gustavson, suomiprogen yksi iskähahmoista, on aivan huikea kiipparisti, mutta myös taidokas solisti, varsinkin mitä bluesimmaksi tavara menee. Bändi soitti ilman Nielseniä todella upean sovituksen Beatles-klassikosta ”Eleanor Rigby”, sovituksen takana oli nimenomaan Gustavson, joka biisin lauluosuudet myös tunteella tulkitsi. Suvanne saksofoneineen on otettava seurantaan, ja Sami Virtanen kitarassa hoiti osuutensa viileällä tyylillä, ja muutaman kerran lähti aivan huikea soolo. Muutenkin, Karvosta lukuunottamatta, kaikki saivat soolotilaa, mutta käyttivät sen maltilla, mitään iisakinkirkkoja ei tänään rakenneltu.

Keikka vain parani loppua kohti, ja varsinaisen setin päättänyt ”Yes, This Is It!” nousi jo todella komeaksi yhteisprogeiluksi (korjatkaa, jos olen väärässä, mutta tuosta Strandbergin ”Made In Finland”-albumin raidasta uskon olleen kyse). Strandberg on omissa projekteissaan, ja soololevyillään, jollain tapaa jatkanut siitä mihin Pekka Pohjola aikoinaan jäi. Eikä näin sanottu ole kummaltakaan bassomestarilta pois, vaan päinvastoin.

Ida Nielsen oli toki mukana setin päätösnumerossa, jossa myös kahden sähköbasson yhteistyö oli Nielsenin soolobiisejä paremmin ja tehokkaammin hyötykäytössä. Ainoaksi jääneessä encorebiisissä Nielsen ei ollut lavalla, kun Funk Unit louhi aivan häkellyttävän komean ja alakertaisen version Stevie Ray Vaughanin hitistä ”Crossfire”. Mahtavaa, parasta vähään aikaan. Hetken Karvonen ja Strandberg olivat The Double Trouble, Gustavson hoiti laulut sielukkaasti ja ennenkaikkea Virtanen nykäisi alkuperäistä kunnioittavan upean soolon, huonoahan ei tähän biisiin ikinä kannattaisi vetäistäkään. Tiedättehän, pelkästään tämän yhden encorebiisin takia piti olla paikalla. Vaikka Ida Nielsenin osuus jollain tapaa tuottikin pikku pettymyksen, niin Funk Unit ei. Suosittelen näkemään nämä muusikot yhdessä ja/tai erikseen, kun tilaisuus koittaa.

Omalta kohdalta yksi keskeinen syy jalkautua Tampereen torstai-iltaan oli tokikin päästä korkkaamaan kaupungin keikkamestojen tuore ja erittäin tärkeä lisä, Olympia-korttelin perinteikäs ja komeasti restauroitu sali. Vuonna 1908 työväen kokoontumistarkoituksiin rakennettu sali toimi vuoteen 1986 asti vuosikymmenien ajan leffateatterina. Todettava on, että yhdessäkään rokkivenueksi muutetussa entisessä elokuvateatterissa, joka olisi toiminut huonosti, en ole onnistunut olemaan. Nämä on alunperin tehty viihtymiseen ja jonkinlaista äänentoistoakin ajatellen, ja ennenkaikkea sitä, että jokaisen lipun maksaneen on nähtävä jotain. Lava tämänkaltaisessa salissa on yleensä riittävän korkealla, koska se myötäilee entisen kankaan korkeutta, eikä keskellä parasta yleisöaluetta ikinä ole kantavaa tolppaa. Olympia on ensikeikan valossa todella onnistunut, kansainvälisen tason paikka. Täällähän pitää alkaa käymään. Jos soittomestasta tulee mieleen Lontoo tai Berliini, ollaan hyvällä asialla. Sali tuntuu soivan hyvin, ja palvelukin pelasi. Lavan ja miksaustiskin välissä on riittävästi tilaa, baaristakin näkee artistin, yläaulassa on mukava loungemeininki ja salin puolella pystypöytiä laskea juoma ja ottaa vähän tukea, monta asiaa on mietitty oikein. Vielä kun suurimman osan illoista soittoajat saadaan aikaistettua sivistys-Euroopan tasolle, puhutaan todella laadukkaasta keikkapaikasta. Torstainen funkilta ei ollut loppuunmyyty, mutta silti väkeä oli mukavasti liikkeellä. Nyt onkin tärkeää, että tamperelaiset ottavat Olympian omakseen, ei millään jaksaisi lukea syksyllä mitään konkurssiuutisia. Yo-Talon konkurssiuhastakin kun selvittiin säikähdyksellä, Tampereella on edelleen monta erinomaista soittopaikkaa, jotka ovat sitäpaitsi varsin linjakkaasti profiloituneet. Tampereen asema maan toiseksi kovimpana keikkakaupunkina vahvistui Olympian myötä entisestään. KG

Posted in funk, fusion jazz, instrumental rock, progressive rock, Uncategorized and tagged 3rdeyegirl, Crossfire, Dominique Di Piazza, Eleanor Rigby, England, Hit'n'Run Phase Two, Ida Nielsen, Jan-Olof Strandberg, Jartsa Karvonen, Jukka Gustavson, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Made In Finland, Mel Gaynor, Olympia Tampere, Paidarion, Plectrumeletrum, Prince, Purple Rain, Rauli Badding Somerjoki, Red Corvette, Robert Webb, Showmewhatyougot, Simple Minds, Stevie Ray Vaughan, Strandberg Funk Unit, Suisto-klubi, The Beatles, The Double Trouble, The Fusion Project, The New Power Generation, TurnItUp, When The Doves Cry, Wigwam, William Suvanne, Yes This Is It! | Leave a comment

22 elo 2016

John Carpenter Live Retrospective (us) @ The Circus, Helsinki 21.08.2016

Ohjaaja John Carpenter laittoi kauhuelokuvan aika tavalla uusiksi 70-80-lukujen mestariteoksillaan. Samalla Carpenter tuli uudistaneeksi käsitystämme elokuvamusiikista. Carpenterin musamaailmoista monet, voisi ehkä ”Halloweenia” (1978) lukuunottamatta heittää vaikka romanttisen rakkauselokuvan scoreksi. Hiukan eri sovituksilla tosin, mutta ei edes välttämättä. Carpenterin musiikki ei ole leimallisesti mitään genreä, siinä sen hienous, vaikka miehen elokuvat ovatkin olleet erittäin omien lajiensa suunnannäyttäjiä. Elokuviensa paitsi ohjaajana, myös tuottajana, säveltäjänä, kirjoittajana ja osin leikkaajanakin nähty John Carpenter on modernin ajan renessanssimies. Ura sitäpaitsi jatkuu, seuraavaksi 68-vuotias mestari nähtäneen executive tuottajana (jälleen yhdessä) ”Halloween”-uudelleenfilmatisoinnissa.

Carpenterin elokuvatuotanto otti 70-luvulla pesäeroa lapselliseen ja ylihehkutettuun Hitchcockiin, joka oli aiempina vuosikymmeninä kanonisoitu kauhun kuninkaaksi. Kuvaajansa Dean Cundeyn kanssa Carpenter loi, etenkin ”Halloweenissa”, jatkuvan kauhuntunteen. Paha saattoi lymyillä missä tahansa; oven takana, lakanan alla, kaapissa, pimeydessä. Cundeyn hämärissä kelluva kamera ei enää armoa antanut, ennen Carpenteria kauhu oli pitkälti rakennettu leikkaamalla, ja sitä oli tukenut vanhan koulun nurkkia pitkin hiippaillut kauhumusiikki. Säveltäjä-Carpenter keksi ottaa käyttöön syntetisaattorit, koska niillä oli halpaa ja nopeaa tuottaa musiikkia, jonka ainakin saattoi kuvitella olevan ison orkesterin soittamaa.

carpenter

Pari vuotta sitten newyorkilainen levy-yhtiö Sacred Bone Records, jonka talliin kuuluvat mm. David Lynch, The Men ja Zola Jesus, tarjosi yllättäen Carpenterille levytyssopimusta. Syntyi albumi ”Lost Themes” (2015) ja sille tänä vuonna jatko-osa ”Lost Themes II”. Levyt sisältävät carpenterilaista musiikkia, mutta eivät liity elokuviin, vaan ovat originaalitavaraa. Albumit synnytettiin kokoonpanolla John itse, poikansa Cody ja kummipoikansa Daniel Davies, kaikki kolme on kreditoitu säveltäjiksi ja muusikoiksi. Yleisön pyynnöstä Carpenter myös jalkautui kiertämään maailmaa bändinsä kanssa, ja esittämään eläville yleisöille sekä raitoja albumeilta, että tietenkin tuttuja leffasävelmiään. Livebändin runko on sama, John itse koskettimissa, poika-Cody toisissa ja Daniel (The Kinks-mies Dave Daviesin poika) soolokitarassa. Muun bändin muodostavat Jack Blackin ja Kyle Gassin huumoribändi Tenacious Dssä vaikuttavat basisti John Spiker, rytmikitaristi John Konesky ja rumpali Scott Seiver. Spikerin soittoa on lisäksi kuultu ainakin Steve Earlen levyillä. Bändi on eleetön, kuten maestronsakin, vain Davies saa soolotilaa ja miehen rouhea särökitara nouseekin Helsingin Circuksen keikalla isoon rooliin. Muistikuva Carpenterin musiikista vuosien takaisten leffakatseluiden perusteella on ollut verrattain kevyt, mutta livenä ja Daviesin kitaralla varsinkin vankistettuna, tavara on kaikkea muuta kuin kevyttä.

Taustan kankaalle projisoidaan keikan kestäessä kuvia Carpenterin rainoista, aina kun kyseinen teema soi. Pätkät on valittu selvästikin väkivaltaa säästämättä ja hurmeisimmasta päästä. Näidenkin savun läpi nähtyjen otosten kautta muistuttuu, että Carpenter on ollut aina aikaansa edellä. Miehen kulttisuosio on nytkin taannut lähes täyden Circuksen, joskin ovella on yhä joitain lippuja myynnissä.

Bändi aloittaa tasan ja täsmällisesti ilmoitettuun aikaan, mitä muuta voisi edellyttää joukkoja työkseen edestä johtavalta elokuvaohjaajalta. Tämähän se on tänä päivänä aina yhtä hienoa, että suurin osa keikkapaikoista ilmoittaa tarkat soittoajat viimeistään edellispäivänä, ja niistä pyritään vieläpä pitämään kiinni. Yleisön reagointi on tänään harvinaisen kollektiivista, harva ”oikea” rokkibändi saa näin lämmintä vastaanottoa tuikinormaalina sunnuntai-iltana. Vaikka ihan oikea kokoonpano Carpenterin eleetön ryhmä toki on. Mutta musiikin laadusta johtuen homma on melko staattista, rapian tunnin kesto on juuri oikea tälle tapahtumalle, lavalla kun ei kuitenkaan pitkän päälle ole ihan häkellyttävää määrää nähtävää.

Kahdella elokuvaklassikolla homma käynnistyy: ”Pako New Yorkista”-teemalla ja ”Hyökkäys poliisiasemalle”-tunnusmusiikilla. Jengiä putoilee taustan leffaklipeissä. Sitten pari raitaa ”Lost Themes”-albumilta, joista ”Vortex” on yksi illan jämäkimmistä vedoista. Daniel Davies saa soolotilaa varsinkin ”Lost”-raidoilla ja käyttää leiviskänsä hyvin. Isänsä poika. Olen kuulevinani jampparin kitarassa britti-invaasion parhaita kaikuja, onhan kaveri Daviesien huonetta ja sukua. Tänään suurin osa biiseistä on elokuvateemoja ja ”Lost”-albumeista preferoidaan ensimmäistä. Settilista on toki aiemmalta rundilta tuttu ja ulkoa opettelemani. Ei oikein jaksa odotella yllätyksiä, on mukavampi tietää mitä todennäköisesti on luvassa. Lähteeni näihin opinkysymyksiin on tutusti Setlist.fm, suosittelen.

”The Fog”-elokuvan tunnari on yksi Carpenterin tyylikkäimpiä kokonaisuuksia, niin myös tänään. ”The Thing”-teemaa ei John itse säveltänyt, vaan tilasi scoren Ennio Morriconelta, jonka kunniaksi biisi tänään(kin) soi. Morricone onkin sitten marraskuisella ison orkesterin keikallaan seuraava merkittävä leffamusiikkivieras Helsingissä. Pyrin olemaan paikalla. Alan mestareita ei näillä nurkin tuhkatiheään ramppaa. Voisiko Juhlaviikot vaikkapa tuoda David Lynchin? Jordi Savall Musiikkitalolle, mutta milloin?

Illan parhaita vetoja on myös ”Pork Chop Express”-teema elokuvasta ”Big Trouble in Little China”. Ja kyllähän hetki on erittäin paikalla olemisen arvoinen, kun nuorempi Carpenter aloittaa kiippareillaan ”Halloweenin” legendaarisen teeman, yhden maailman tunnetuimmista leffasävelmistä. Työnjako on muutenkin se, että isä-Carpenter hoitaa enemmänkin synapohjia, ja poika soittaa teemoja. Varsinainen setti päättyy ”In The Mouth of Madnessiin”. Harvinaisen ponnekkaasti bändiä halutaan takaisin, kaikkihan tietävät, ettei tämä näin pääty. Itse en ole encoremiehiä, mutta muutama biisi maistuu vielä.

Encoreita vedetään neljä. Pari niistä ”Lost”-raitoja, ja sitten yksi illan odotetuimmista, eli ”Prince of Darkness”-elokuvan ”Darkness Begins”. Itse olen nähnyt rainan kankaalta varmaankin tyyliin viidesti, ja se onkin toiseksi tärkein elokuva koko Carpenter-katalogista. Loistava idea ottaa Alice Cooper näyttelemään eleetöntä lopunaikojen spurgua jäi suoraan kauhun historiaan. Ja nerokkainta oli, ettei Paha ollutkaan mikään vihreänkarvainen ja rikinkatkuinen huoripukki polvinivelet väärinpäin, vaan mustaa materiaa. Paha oli kaikkialla, kukaan ei ollut turvassa. Kylmän sodan parhaita taideilmentymiä, ”Pimeyden valtias”.

John Carpenterin loppuspiikki on eeppinen: ”I have one thing left for you. Please, drive carefully back home. Christine is out there!” Ja sitten kuullaan tietenkin ”Christine Attacks”, vuoden 1983 ”Christine”-elokuvasta. Sehän tunnetusti oli Stephen Kingin, kauhun Kalle Päätalon tiiliskiviromaaniin perustunut tarina ’58 Plymouth Furysta, joka otti komennon omaan ohjauspyöräänsä, jo kauan ennen sähköhäiriöisten ajotietokoneiden keksimistä. Teemabiisin toinen nimi onkin ”Plymouth Fury”.

Carpenter kokoaa vielä bändin eturiviin tervehtimään yleisöä, ei kuitenkaan ala kaulailemaan ketään. Orkesteri kumartaa syvään, kun Pimeyden ruhtinas antaa merkin. Keikka on ohi. ”It was the Boogeyman..? As a matter of fact, it was.” KG

Posted in film music, progressive rock, Uncategorized and tagged Alfred Hitchcock, Alice Cooper, Assault on Precinct 13, Bernard Hermann, Big Trouble In Little China, Christine, Christine Attacks, Cody Carpenter, Daniel Davies, Darkness Begins, Dave Davies, Dean Cundey, Ennio Morricone, Escape From New York, Halloween, Hyökkäys poliisiasemalle, Jack Black, John Carpenter, John Carpenter Live Retrospective, John Konesky, John Spiker, keikka-arvio, keikkaraportti, Kyle Gass, Lost Themes, Lost Themes II, Mystery, Pako New Yorkista, Pimeyden valtias, Plymouth Fury, Pork Chop Express, Prince of Darkness, Sacred Bone Records, Scott Seiver, Stephen KIng, Steve Earle, Tenacious D., The Circus Helsinki, The Fog, The Kinks, The Thing, They Live!, Vortex | Leave a comment

08 elo 2016

Blue Öyster Cult (us), Death Hawks @ The Circus, Helsinki 07.08.2016

Olin jo varma, että Blue Öyster Cult on niitä bändejä, joita en koskaan tule näkemään lavalla. Tai jonka perässä pitäisi jokatapauksessa matkustaa aika kauas. Sitten Fullsteam Agency, yksi alan tärkeimmistä toimijoista, jota ilman Suomi olisi oikein huomattavasti takapajuisempi maa, ilmoitti yhtäkkiä että BÖC tuleekin ihan nurkille. Lippu ostoon myyntitulominuutilla, tietenkin, ja kova odotus päälle, kertaava korva kohti BÖC:in laajaa tuotantoa. Ei ollut Öyster-keikka oveltakaan loppuunmyyty, kun paikalle saavuin, mutta ennakkolippu oli hyvä varmuusväline, olihan kyseessä tuikitärkeä keikka.

Illan avasi kotimainen Death Hawks, joka on pitänyt livenä tsekata oikeastaan koko olemassaolonsa ajan. Mutta jäi nytkin pääosin tsekkaamatta, ehdin vallinneiden liikenneolosuhteiden takia paikalle vasta viimeiseen biisiin, ”Black Acid”. Joka pelkästään todisti, että näiden näkemistä tulee edelleen aktiivisesti pitää agendan kulmassa. Johonkin tulevaisuuden kertaan siis.

Yllättävän vähän jännitti alkamassa oleva Blue Öyster Cult-keikka, vaikka bändi on aivan vääjäämättä 20 tärkeimmän joukossa, jos joutuisin pakotettuna, uhattuna ja/tai ahdistettuna listaamaan itselleni keskeisimmät bändit maailmassa. Nykyiset tai menneet. Tämän ikäisiin orkestereihin on syntynyt luotto, että eivät nämä lennä Atlantin yli pilaamaan mainettaan kovana keikkabändinä, eivät nämä tule tänne soittamaan väärin tai heittelemään avaamattomia vesipulloja yleisöön.

boc_424x600

Keikka avattiin mitä mahtavimmalla tavalla, bändi asteli lavalle ”Game Of Thrones”-sarjan tunnarin soidessa. Kyllä, ”Game Of Thrones”, tv-draamasarja jossa hiljattaisina vuosina ja varsinkin viimeisimmällä kaudella keksittiin käytännössä elokuva uudestaan. Bändi sai tästä uurnallisen laskemattomia lisä-ääniä, eikä sointuakaan oltu vielä soitettu. Hyvin alkoi. Ja hyvin jatkui, jos tätä vuotta katsoo taaksepäin niin ihan tärkeimpiä asioita, joissa olen ollut läsnä. Homma käynnistettiin ”Dominance and Submissionilla”, vuoden 1974 ”Secret Treaties”-albumilta (kyllä juuri siltä, jonka kannessa on saksalainen suihkuhävittäjä Messerschmmit Me262). Ensimmäinen biisi menee aina, ainakin itsellä, tilannetta haltuunottaessa ja kokonaiskuvaa palluroidessa, joten oli hyvä ettei se ollut mikään maailman tärkein. Ja harva bändihän nyt heittää kovinta hittiään ekaksi, sellaiseen olisi varaa korkeintaan Bon Jovilla. Eka biisi menee useimmiten myös soundia hakiessa, joten sen on syytä olla edes jonkinmoinen voimaralli, että tiski pääsee heti kyytiin. Myös tänään avausbiisin ekat kymmenet sekunnit karmaisivat, mutta aivan järjettömän nopeasti soundi saatiin siihen todella hyvään paineeseen, jolla voitiin mennä loppuun asti.

Tämän kesän rundilla BÖC on keskimäärin aloittanut ”This Ain’t the Summer of Lovella”, mutta ihan niin pessimistejä ei Suomessa haluttu olla. Setin vakioavaajaa ei kuultu tänään lainkaan. Kolmantena soitettu ”Burnin’ for You” rullasi jo niin upeana Kansasin makuisena heartlandrockina, että pelkästään tämän yhden stygen takia kannatti olla paikalla. Järjettömän hieno veto! Biisihän oli alunperin suunniteltu kitaristi-biisintekijä Buck Dharman (omalle äidilleen, ehkä, Donald Roeser) soololevylle, mutta hyvä ettei päätynyt, koska nyt sitä ei kenties olisi kuultu, jos niin.

Tässä vaiheessa koskettimien takana show’n aloittanut Richie Castellano on tullut eturiviin ja ottanut kitaran käteensä. Neliäänistä laulua ja neljä keppiä eturivissä. Tuntui että laulaja Eric Bloom soitti komppia lähinnä siksi, että olisi jotain mitä hypistellä, mutta vuodesta 2004 bändissä ollut Castellano osoittautui sensijaan ankaraksi luukuttajaksi. Pääkitaroinnin ja enimmän sooloilun toki hoitaa edelleen Dharma, mutta Castellano sai paljon tilaa. Blue Öyster Cult on aina ollut ainakin jonkinmoinen demokratia, biisejä on kirjoitettu ja saatu levyille läpi laajalla rintamalla, ja päävokaalejakin on jaettu, joskin Bloom on aina ollut se virallinen pääsolisti. Keikan puolenvälin jälkeen Bloom myös soitti koskettimia useammassakin biisissä, Castellanon kepitellessä menemään.

Roeser ja Bloom ovat olleet mukana hamasta alusta asti, bändihän perustettiin New Yorkin Long Islandilla 1967. Se toimi ensin nimellä Soft White Underbelly, kitaristinaan Donald Roeser. Bloom liittyi remmiin 1969, pian tuli ajankohtaiseksi myös nimenvaihdos. Legendaariseksi muodostuneen anagrammin sanoista Cully Stout Beer, keksi tuolloin bändin managerina ja tuottajana toiminut, kesäkuun lopulla kuollut Sandy Pearlman.Tuolloinen rytmikitaristi Allen Lanier (rauha myös hänelle) keksi lisäksi heittää umlautit O:n päälle, joskin rockjournalisti Richard Meltzer on myöhemmin ottanut tästä kunnian itselleen. Sellaisia ne rockjornalistit on. Umlautien käyttö tuli sittemmin raskasrockissa suorastaan muotiin, tyyliin Motörhead ja Mörbid Vomit.

Keikan ehdottomasti komeimpia vetoja oli ”ME262” setin alkukolmanneksen päätteeksi. Vai oliko se sittenkin Dharman laulama ”Harvest Moon”? Ei, kyllä se taisi olla niinikään Buck Dharman tulkitsema ”The Vigil”. Mahdotonta päättää. Itselle upposivat kuitenkin verrattomasti paremmin Roeserin aka Dharman laulamat biisit. ”Buck’s Boogie” kulki iloisena ja pitkänä revittelynä, jota on taatusti kiva soittaa. Tässä vaiheessa oli sekin selvää, että rumpali Jules Radino on yksi parhaista näkemistäni pitkään aikaan. Tanakka maxweinbergmainen lyönti ja äärettömän viileä tapa heitellä kapuloita ilmaan. Vaivattoman oloisesti lähti todella luja lyönti. Mies muistetaan takavuosilta mm. Popa Chubbyn bändistä, siellähän sitä on oppinut, mitä tarkoittaa tanakka. Kohti keikan finaalia Radinolla näytti olevan jotain setin paikallaanpysymättömyysongelmia, tai vastaavia, mutta komppi jytisi kuitenkin loppuun saakka.

Tässä biisiseurassa ”Tattoo Vampire” tuntui vähän läpilanaukselta, ehkä jopa ”Godzilla”. Vaikka onhan viimemainittu pakollinen kuultava, kun puhutaan BÖC-keikasta, ei sillä. Aiemmin olinkin kuullut biisin livenä vain Fu Manchun soittamana. Varsinainen setti päättyi siihen, mihin se vain ja ainoastaan voi päättyä, eli bändin suurimpaan hittiin, Billboard Hot 100-listalla 20 viikkoa viihtyneeseen ”(Don’t Fear) The Reaperiin”. Tätäkin on pumpattu aika monen coverpumpun toimesta maailman soittoruokaloiden nurkissa, mutta kun alkuperäinen bändi sen neliäänisesti veti, niin olihan se nyt maaginen hetki.

Encoreita kuultiin kolme ja niistä ensimmäinen, vuoden -85 ”Club Ninja”-albumin raita ”Perfect Water” saa meikäläisen kaivamaan hihastaan Big Country-kortin. Ainoa vakilukijani tietääkin, että nurkista nuhjuiset Big Country-ja Springsteen-kortit voidaan läväyttää pöytään periaatteessa hyvinkin löyhällä asiayhteydellä. Maailman parhaan bändin, Big Countryn, vuonna 2001 edesmennyt nokkamies Stuart Adamson oli näetsen armoitettu BÖC-fani. Bändin ”Under Cover”-albumilta löytyykin upea ”(Dont Fear) The Reaper”. Mutta myös niin, että ”Perfect Water” olisi hyvin voinut olla Stuartin biisi, ja löytyä vaikkapa ”Driving To Damascus”-levyltä. Ai että mihin kaikki edellämainittu liittyy? Ei oikeastaan mihinkään.

Joka tapauksessa, jälleen Roeserin laulamana, ”Perfect Water” oli yksi illan parhaita vetoja. Biisin soittaminen tänään oli Blue Öyster Cultin lahja tosifaneille, raitaa on livenä kuultu erittäin harvoin. Toisena encorena kuultiin ”Joan Crawford”, ja keikka päättyi, kuten BÖC-keikoilla on tapana, ”Cities on Flame with Rock’n’Rolliin”. Neliäänisesti laulettu, mukana myös basisti Kasim Sulton, polki isollaan ja massiivisesti. Näillä mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/blue-oyster-cult/2016/the-circus-helsinki-finland-3bfc9c28.html

Bloom ja Roeser ovat seitsemänkympin huitteilla kumpikin. Kun jompikumpi lopettaa, pitää toivoa ja uskoa, että bändin tarina oli siinä. Ettei kumpikaan jatka BÖC:ia yksinään, tai siis nuorempiensa kanssa. Nyt Suomi oli onnekas, toisin sanoen homma oli kohdilleen neuvoteltu–bändi ei soittanut lainkaan Ruotsissa ja Tanskan vedostakin oli jo kaksi iltaa. Euroopan osuus myös päättyi Helsinkiin, joten kysessä oli erittäin arvokas pistokeikka. KG

Posted in AOR, hard rock, heartland rock, heavy rock, progressive rock, psychedelic rock, rock, Uncategorized and tagged (Don't Fear) The Reaper, Allen Lanier, Big Country, Billboard Hot 100, Black Acid, Blue Öyster Cult, Buck Dharma, Buck's Boogie, Burnin' For You, Cities on Flame with Rock'n'Roll, Club Ninja, Cully Stout Beer, Death Hawks, Dominance and Submission, Donald Roeser, Eric Bloom, Fu Manchu, Fullsteam Agency, Game of Thrones, Godzilla, Joan Crawford, Jules Radino, Kasim Sulton, Me262, Perfect Water, Popa Chubby, Richard Meltzer, Richie Castellano, Sandy Pearlman, Secret Treaties, Soft White Underbelly, Stuart Adamson, Tattoo Vampire, The Circus Helsinki, The Vigil, This Ain't the Summer of Love, Under Cover | Leave a comment

Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “progressive rock”

Deep Purple (uk), Accept (de), Uriah Heep (uk), Nestor (swe) @ Hakametsä, Tampere 28.07.2022

Tykkää tästä:

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Tykkää tästä:

Nick Mason’s Saucerful of Secrets (uk) @ Kulttuuritalo, Helsinki 19.05.2022

Tykkää tästä:

The Wigwam Experience @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 01.09.2018

Tykkää tästä:

Tallinn Music Week 05.-07.04.2018 @ Tallinn, EST

Tykkää tästä:

Mew (dk), Lydmor (dk) @ The Circus, Helsinki 07.12.2017

Tykkää tästä:

Wigwam Revisited, Superfjord @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 30.04.2017

Tykkää tästä:

Ida Nielsen (dk), Strandberg Funk Unit @ Olympia, Tampere 09.03.2017

Tykkää tästä:

John Carpenter Live Retrospective (us) @ The Circus, Helsinki 21.08.2016

Tykkää tästä:

Blue Öyster Cult (us), Death Hawks @ The Circus, Helsinki 07.08.2016

Tykkää tästä:

Follow Blog via Email

Arkistot

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “progressive rock”

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Post Navigation

Follow Blog via Email

Arkistot