Hector ”Herra Mirandos 50v.” @ Verkatehdas, Hämeenlinna 05.04.2024
Hectorin järjestyksessään toinen sooloalbumi ”Herra Mirandos” julkaistiin kesällä 1973. Älpee kipusi nopeasti Suomen levylistan ykköseksi, pysyi kärkipaikalla 18 viikkoa ja listalla ylipäätäänkin yli vuoden. Tuohon aikaan melkomoinen suoritus tsygedeelisempiäkin stygejä sisältäneeltä progressiiviselta folklevyltä, joka edeltäjänsä ”Nostalgian” (1972) tavoin ammensi sanoituksiinsa C.S.Lewisin Narnia-saduista. Ajan kuluessa suomirockin klassikoksi muodostunut kiekko myi timanttia, ja levyn asemasta kertoo myös toissavuonna puristettu uusinta-LP-painos. Tässä on viime vuodet jännitetty, että milloin Hector laittaa lopullisesti hatun naulaan, milloin on viimeisen konsertin aika, mutta yhtä hyvältä on myös samaiset lähivuodet näyttänyt sen suhteen, että ei välttämättä ihan vielä. Viime keväänä Hector teki keikkoja ”Vielä ehtii”-otsikon alla, ja itselläkin oli ilo todistaa Tampere-talon huikeaa vetoa: https://keikkaguru.com/2023/03/12/hector-his-power-band-tampere-talo-11-03-2023/ Vastaanotosta ja loppuunmyydyistä saleista (ehkäpä) innostuneena Hector ajatteli (kenties) itsekin, että vielähän tässä ehtii ja jos tosiaan aikoo ehtiä, niin kannattaa ainakin yrittää. Samoihin aikoihin tuli klassikko ”Herra Mirandosille” herrasmiesmäiset 50 vuotta mittariin, joten mikäpäs se siinä, Heikki jalkautti itsensä ja huiman Power Bandinsa jälleen tien päälle. ”Mirandos”-keikkojen konsepti koeponnistettiin viime joulukuussa kahdella loppuunmyydyllä Tavastian vedolla Helsingissä, sitten äskettäimmin Turun Logomossa, Tampereen Tavara-asemalla ja Järvenpään Aino Areenalla. Ja sitten olikin vuorossa Hämeenlinnan Verkatehtaan veto. Tämän jälkeen herraamme Mirandosta voi kuulla ja kunnioittaa vielä ainakin Tavastialla 22.4.
Verkatehtaan upeasti soiva sali oli onneksi tällä kertaa viritetty hyvinkin rokkiklubia muistuttavaksi establismentiksi, alalattia oli kokonaan seisomakatsomoa ja istuinpaikat oli myyty ainoastaan parville. Oli siis enemmän kuin mahdollista päästä tunnelmaan. Sali ei ollut loppuunmyyty, mutta silmämääräisesti ei siitä myöskään kovin kaukana. ”Herra Mirandosin” avaava prologi, ”Ekhnaton rakastui Aurinkoon” soi levyltä, kun Power Band asteli lavalle. Taustan valoseinällä kumoitti punainen aurinko, ja kun maestro itse saapui mikrofonille, lähti ilta liikkeelle nimibiisi ”Herra Mirandosilla”. Ainakin omalta kohdalta useampikin näistä juhlakalulevyn raidoista tuli livenä kuultua ensimmäistä kertaa, ne kun eivät Hectorin vakiosetin tavaraa ole olleet kuin muutamin poikkeuksin. Hector oli ajan, ja nyt puhutaan 70-luvun alusta, tavan ja hengen mukaisesti maalannut kasvoilleen maskin, vaalea naamaritaulu ja mustat silmänympärykset. Hetken kesti tottua ajatukseen, mutta muutaman laulun jälkeen hatun varjojen alta kuikkiva, tuttuääninen Starman oli jo kuin olisi lavalle aina kuulunut. Kaikkiaan 11-raitaiselta juhlakiekolta soitettiin peräti 9 biisiä ja settilista oli huolella toki kotona ennakkoon yytsimäni. Pakko sanoa, että Power Band, niin huippuunsa hiottu bändi kuin onkin, oli Hectorin normisetin äärellä enemmän kotonaan, enemmän oma itsensä. Ja ehkäpä, ja kyllä, itse mestari myöskin. Siksi alun Mirandos-setti jäi pikkutsaigedeelisine tekoälytaustaprojisointeineen ja 70-lukulaisine sanoituksineen ainakin omalta osalta hiukan anekdootin puolelle ja keikka tavallaan, ja ihan konkreettisestikin käynnistyi uudelleen, kun Hector otti märän pyyhkeen ja takahuoneeseen könyämättä pyyhki naamiomaalit kasvoiltaan. Hieno hetki. Basisti Masa Maijanen sai toimia peilinä ja arvioitsijana, riittääkö jo, onko ok. Ja kun hyväksyntä tuli, Heikki heitti lennonmaisen pyöreät lasit nokille ja ison vaalean lierihatun päähän; ja näytti taas vanhalta karismaattiselta rokkistaralta. ”Mirandos”-setin osalta parhaiten olivat toimineet ne biisit, joita Hectorin setissä on ennenkin kuultu, eli ”Asfalttiprinssi”, sekä, enkä edes yritä voida asialle mitään, yleisöä isosti myötälaulatuttanut ”Lumi teki enkelin eteiseen”. Joka muuten avaa ”Mirandosin” B-posken tai takapuolen, jos kelläkulla semmoinen painos levystä on, että se pitää itse käsin kääntää.
Hector ei ole, eikä nytkään ollut ollenkaan hakoteillä esitellessään bändinsä ”maailman parhaana livebändinä”. Power Band on Suomen The E Street Band, isosointinen stadionvalmiuksilla varusteltu maailmanluokan rokkikone, jonka aivan minimissäänkin kotimaista ylivoimaisuutta en ainakaan itse jaksa kertakaikkiaan lakata hehkuttamasta. Kuten todettua, kun nostalgiasetti oli soitettu ja päästiin Hectorin suoraviivaisemman ja vähemmän folkin hittimatskun pariin, bändi saapui kotiin. Ja biisi biisiltä tutusti ja turvallisesti kone kävi yhä kovemmilla kierroksilla, Hectorin keikkojen vähintäinkin viimeinen kolmannes on aina takuuvarmasti pelkkää juhlaa. Monttu auki pitää ihailla, että mitä täällä taas tapahtuu. Jarmo Nikun ja Jaakko Kiikerin käsittämättömän hieno kahden kitaran vuoropuhelu, Janne Toivosen ja Panu Syrjäsen helsinki horns sivaltaa tarkasti ja pohjalla möyrii Masa Maijasen basso ja Risto Niinikosken iso ja tanakka weinbergilainen komppi. Tutusti kiipparisti ja kippari Pekka Kuorikoski tunnelmoi välillä viululla, ja toimitti yhdessä rumpali Niinikosken kanssa stemmat. Yksi iso muutoskin viimekertaiseen oli, legenda avaruusasemansa takana eli Esa Kotilainen jätti meidät marraskuussa. Nyt ylälauteella Hammondia toimitti paras ja ainoa kuviteltavissa oleva mies Kotilaisen jakkaralle, Pekka Gröhn.
Lähes, mutta ei yhtään yllättäen loppupään settiä komeimpia vetoja oli omaltakin suosikkialbumilta Hectorin katalogista, eli vuoden 1988 ”Varjot ja lakanat”-levyltä löytyvä ”Jos sä tahdot niin”, jota ei ankarakaan radiosoitto tai nuorempien kollegoiden cover-versiot ole onnistuneet lannistamaan. Näkökenttä oli sakeana rouvasfanien matkapuhelimia nahkalärpyttimineen, mutta onneksi tämän ikäpolven diggareilla ei pääosin ole tarvetta videoida iltaa biisikaupalla, vaan muutama hallittu valokuva riittää muistoksi. Power Band soi kenties komeimmin ”Kissojen yössä”, jos nyt pakko olisi yksi valita. Toivottavasti taustan valoseinälle nyt ajettu matsku ei edusta taustan valoseinälle ajettavan matskun laajempaa ja merkittävämpää tulevaisuutta, ja yhtä toivottavasti tämä ensi-innostus tekoälyn kanssa leikkimisestä laantuu. Ei lauluntekijäkään laita ensimmäisiä demojaan ulos, eikä bändi lähde yksillä treeneillä tien päälle.
Hector on välispiikeissään rento huumorimies, ja nyt kun on nähnyt maestron bändeineen kahden vuoden sisään neljästi, alkaa homma olla juttujenkin tuttuudessaan osastoa kuin-kotiin-tulisi. ”Kuunnellaan vaan taivasta”-biisin Hector kertasi syntyneen niissä tunnelmissa, kun häntä kärtettiin takavuosina Kirkon tilaisuuksiin puhumaan. Silloin kun armo tuli muotiin. Eli vähän ennekuin armo meni taas muodista pois. Ja nyt kun muotia on viha, epätotuus, kateus ja väkivalta, olivat maisterin loppusetin loppuliukuman biisit taas, ja edelleen, enemmän kuin pelottavan ajankuvaisia. Että jos edes ”Yhtenä iltana” oltaisiin vaan. Ja että jos ”Palkkasoturia” ei enää tarvittaisikaan saamaan käskyjään sinulta ja minulta. Encoreissa soi sekä Kuorikosken viulu, että Gröhnin harmonikka, ja tunnelma oli aiemmilta keikoilta tutun harras, mutta myös haikea, todettava on. Sillä, vaikka vielä ehtiikin livenä näkemään ja kuulemaan Hectoria, niin kuinka kauan. Encoreosuuden lopuksi tosin Heikin nykypäivään tuoma ja Syyrian ja Ukrainan osalta uudistettuun muotoon sanoittama ”Eurooppa” soi niin äärettömän väkevästi, isosti ja väittävästi, että tuli vain yksi asia mieleen. Että kyllä, vielä ehtii. Ja sitten ensi kerralla, takataan roos. KG
