Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “film music”

Philip Glass: Works For Piano @ Musiikkitalo, Helsinki 16.11.2017

Philip Glassia pidetään täysin oikeutetusti yhtenä kaikkien(kin) aikojen suurimmista säveltäjistä, riippuen hiukan näkökannasta ja vaikkapa historiallisesta rajauksesta. Tämä vastikään 80 vuotta täyttänyt minimalismin mestari tunnetaan kenties parhaiten pianoteoksistaan, mutta valtavaan katalogiin jo vuodesta 1964 alkaen mahtuu myös teatterimusiikkia, oopperaa, ja pitkälle toiselle sadalle nouseva elokuvamusiikin cv. Jälkimmäisessä lajissa Glass muistetaan helpoimmin vaikkapa Godfrey Reggion ”Qatsi”-trilogiasta, ja kohtuudella voikin väittää Glassin viimeistään nousseen maailman tietoisuuteen sävellettyään ”Koyaanisqatsin” dystopiset visiot vuonna 1982. Elokuvasäveltäjänä kolminkertainen Oscar-ehdokas Glass on ollut paitsi haluttu, myös äärettömän avarakatseinen, teosluettelosta löytyy rainan historiaan kanonisoituja mestariteoksia kuten vaikkapa Paul Schraderin ”Mishima” (1985), Errol Morrisin multipalkittu dokkari ”The Thin Blue Line” ja Stephen Daldryn ”The Hours”, mutta myös aivan pokkana pari ”Candyman”-kauhupätkää.

Suurelle, elokuvaan sen syvemmin friikahtamattomalle yleisölle Glass taitaa olla tunnetuin pianoetydeistään. Niitä Glass on nytkin 80-vuotisjuhlakiertueellaan ahkerasti käynyt ympäri maailmaa esittämässä, mutta Helsingin Musiikkitalon illassa kuultiin modifioitu ohjelmisto otsikolla ”Works For Piano”. Varsinaisia etydeitä ei siis täällä kuultu. Edellisen kerran Philip Glass vieraili Helsingissä Juhlaviikkojen vieraana loppukesällä 2013, ja tuolloin kaikki kolme konserttia myytiin hetkessä loppuun. Suomalaiset musiikkifriikit siis ainakin tuntevat Glassinsa hyvin. Nytkin Musiikkitalon 1704 henkeä vetävä iso sali oli jokaista istuinta myöten täynnä. Ja noin päällisin puolin yytsittynä väkeä oli monistakin eri kansankerrostumista ja harrastuspiireistä, mikä koko Musiikkitalon kaikille avoimen tapaamispaikan filosofiaa ajatellen, oli suorastaan mahtavaa havaita.

Philip Glass

Jos saisin ottaa asumattomalle saarelle mukaan vain yhden kappaleen Glassin valtavasta tuotannosta, se olisi todennäköisesti  ”Pianoetude Nr. 1″, aivan järkeenkäymättömän kauniilla melodialla itseään kierrättävä klassikko. Musiikkitalon huiman laadukkaan konsertin jälkeen tuo valinta voisi olla myös illan avannut ”Mad Rush” (1980), jonka Glass tilauksesta alunperin sävelsi saksalaiselle Radio Bremenille. Tämäkin teos kierrättää melodiaansa kerta toisensa jälkeen, pienesti, lähes huomaamattomasti varioiden. Tuossa kierrättämisessä ja huomaamattomassa modifioinnissa on näin palikkaperiaatteella ilmaistuna koko Glassin nerokkuus ja merkitys.

Philip Glass soitti itse vain kaksi teosta ja nekin heti konsertin kahtena ensimmäisenä numerona, silti puolisuolaisen lipunhinnan maksaneena ei tullut sekuntiakaan huijattu olo. ”Mad Rush” ja sitä seurannut ”Metamorphosis”-sarja (tänään numerot 2, 3 ja 4) kulkivat niin hypnoottisesti ajatukset ja huomion mestarisäveltäjän henkilökohtaiseen briljanssiin keskittäen, että kaikki oli noin niinkuin illan ennakko-odotuksiin ja rahalliseen katteeseen nähden tosi hyvin. Varsinkin ”Metamorphosis 4:n” kohdalla olin jo aivan varma, että päätös kerran elämässä nähdä Philip Glass itse soittamassa omaa musiikkiaan, oli tärkeimpiä koko musiikkidiggarin uralla. Paikka permannon kakkosrivillä viiden metrin päässä maestrosta takasi senkin, että jokainen nyanssi ja kahahdus kuului, eikä tarvinnut Musiikkitalon sinänsä nerokkaassa amfiteatterissa katsella niin intensiivisesti vastapäisiä kuulijoita. Oli vain mies, Steinwayn flyygeli ja jumalainen musiikki. Se riitti.

Puheen ollen nyanssien kuulumisesta Musiikkitalon isossa salissa, jengi on kohtuullisen ahkeraa yskimään tätä nykyä. On toki flunssakausi ja kaikkea, eikä kukaan voi millekään mitään, eikä niin voi edes kohtuudella vaatia, enkä toki vaadikaan, mutta sanoa pitää saada. Salin huikeassa akustisessa ympäristössä jokainen nuppineulan pudottaminen kuuluu jokaiselle salin istuimelle. Vanhana konserttihäiriintyjänä koen asiat taatusti keskikansalaista isommin, mutta onneksi kaikkeen tottuu ja musiikki vie mukanaan.

Huikean nelosmetamorfoosin jälkeen oli aika vaihtaa miestä lavalla, uuden miehen nimi oli Anton Batagov. Itsekin ansioitunut nykysäveltäjä Batagov on levytyksillään tuonut Glassia, John Cagea, Steve Reichia ja vaikkapa Terry Rileya tutuksi kotimaansa Venäjän yleisöille, jos kohta muillekin, ja tehnyt tässä tärkeää pioneerityötä. Yli 40 levytyksellä kuultava Batagov on oman sävellystyönsä lisäksi tulkinnut nimenomaan Glassin musiikkia livenä jo 25 vuotta. Eikä ainoastaan etydejä, vaan vaikkapa pianosovitusta ”Koyaanisqatsin” legendaarisesta leffascoresta. Batagov siis tietää, mitä tulkitsee. Silti, jotain jäi puuttumaan. Tunnelma, ja puolisen miljardia kertaa näilläkin palstoilla peräänkuulutettu taiteilijan karisma. Ne puuttuivat Batagovin esityksestä, ero seuraavana soittaneeseen japanilaistaiteilija Maki Namekawaan oli tulkinnan tasolla kuin yöllä ja päivällä. Batagov soitti kaksi osiota Glassin nelinäytöksisestä minimalistisesta oopperasta ”Einstein On The Beach” (1976). Batagovin eleetön soitto ei onnistunut tänään, tässä ja nyt puhaltamaan teokseen riittävästi henkeä, jotta varsinaista innostusta olisi päässyt syntymään.

Batagov sai lyhyesti, mutta intensiivisesti soitettuun, alunperikin nelikätiseksi sävellettyyn ”Stokesiin” rinnalleen näyttävässä pinkinvalkoisessa kimonosovelluksessa esiintyneen Maki Namekawan. Vuoden 2013 ”Stoker”-elokuvasta alunalkaen löytyvä kappale rullasi erittäin ilmavasti.

Ilmavuudesta, tulkinnasta ja taiteilijan karismasta puheenollen, illan ykkösnyrkki ja itseoikeutettu huipentaja oli Namekawa. Harvoin on tarjolla näin sielukasta meininkiä, kaikki lajityypit, musiikkityylit ja instrumentaatiotkaan huomioiden. Namekawa soitti otteita Glassin säveltämästä scoresta Paul Schraderin ohjaamaan ”Mishima: A Life In Four Chapters”-elokuvaan (1984). Leffan musa on alunperin sovitettu isolle orkesterille viuluineen ja patarumpuineen, mutta kun Namekawa paahtoi menemään koko kehonsa peliin laittaen, ei mitään muita sovituksia tai soittimia jäänyt kaipaamaan. Vaikka Glassin lähtemätön ja monesti tunnustettu vaikutus rockpuolen suuruuksiin, kuten nyt vaikkapa Brian Eno ja David Bowie, ei millään tavalla konsertissa sinänsä ilmennyt, oli sekin henki kuitenkin läsnä Namekawan tulkinnassa, välillä kulki suorastaan boogie woogiesti ja rock’n’rollisti, niinkuin se nyt näissä lajityypeissä on mahdollista. Varsinkin ”November 25”-teema sai jo allekirjoittaneen haukkomaan henkilökohtaista henkeään, lisää tällaista omistautumista taiteelle, lisää tämän tason tulkintaa. Älä ole joukkue, ole koutsi. Mahtavaa. Tätä on taide. Eikä nyt tapahtuva hehkutus ole illan maestrolta piiruakaan pois, Glasshan nämä kaikki on säveltänyt. Mutta taide vaatii tulkitsijansa tullakseen koskaan taiteeksi. Kirja lukijansa, ja musiikki soittajansa.

Musiikkitalossa ehdittiin kuulla vain kapea otanta Philip Glassin laajasta tuotannosta, mutta silti illalle muodostui muikea draaman kaari mestarin itse avatessa pelin konsertin minimalistisimmalla osuudella, sitten Batagovin jatkaessa ehkä hiukan alaviritteisellä (vai olinko se vain minä?) suvannollaan, kaiken päättyessä Namekawan veret seisauttavaan tulkintamyräkkään. Ilta oli paketissa, täällä kannatti ja piti olla. Pitkää ikää Philip Glass. KG

 

 

Pekko Käppi & K.H.H.L. / ”Ajomies” @ Loud Silents Festival, Tampere 21.04.2017

Mykkäelokuvia säestettynä (ja vain säestettynä) tarjoava Loud Silents Festival on kertakaikkisen mainio tapahtuma, joka terävöittää tarjontaansa ja ohjelmistoansa kerta kerralta . Nyt viisi vuotta täyttävä Loud Silents ns. katkaisee kevään mukavasti, ja sen ohjelmistojulkistuksia voi helposti myöntää odottavansa ihan oikein odottamalla. Festarin konsepti on mainio, tarjotaan erittäin inhimillisin lippuhinnoin elokuvaklassikko ja livekeikka samassa paketissa. Esityspaikkoina toimivat Ylioppilastetteri Itsenäisyydenkadulla, ja isommissa konserteissa Pyynikki-sali.

Tämänkertaisen kolmipäiväisen sai kunnian avata yksi maailman edelleen visuaalisesti ja tunnelmallisesti komeimmista elokuvista, Victor Sjöströmin yli puolitoistatuntinen mestariteos Ruotsin mykältä kultakaudelta, ”Körkarlen” eli ”Ajomies” (1921). Selma Lagerlöfin tarinaan pohjautuen, se on synkkä saaga noin lievästi sanottuna viinaanmenevästä David Holmista, joka ryyppää itsensä hautausmaan kulmilla hengaavaan spurguporukkaan, menettää häppäharrastuksensa takia vaimonsa ja pienet lapsensa, tartuttelee huolella tuberkuloosia ympäriinsä, yskii naamalle, ja nauraa päälle. Sisimmässään David on kuitenkin hyvä ihminen, ja vaikka itse Kuolo käykin vankkureineen Davidin jo hakeamssa sinne, mistä ei tarinan mukaan ole paluuta, David saa kuin saakin toisen mahdollisuuden. Sitä ennen on nähty elämän koko kirjo, rujo kauneus ja viiltävä kauheus; työttömyys, viina, kirves ja perhe. Ja jos ei nyt ihan lumihankea, niin poliisi ja viimeinen erhe. Huomattavasti aikaansa edellä oleva, teatterikeekoilun pahimmista rasitteista hämmentävänkin vapaa näytteleminen on ensimmäinen asia, joka aina pistää silmään ”Ajomiestä” katsoessa. Toinen on sen  pitkälle viety käsityöläisyys, jopa elokuvan maskit ja kampaukset ovat omaa aikaansa edellä, samoin settien ja pukujen uskottava patinointi, mikään ei oikein onnistu pistämään häiritsevästi silmään.  Julius Jaenzonin mykistävän kaunis studiovalaisu kestää vielä tänäkin päivänä erittäin kriittistä tarkastelua, samoin upeasti hallitut yöeksteriöörit. Ja tupla-, tai jopa triplavalotuksineen Jaenzon oli erikoisefektien pioneeri, tällaista ei oltu nähty ennen ”Ajomiestä”, eikä nähty ihan vähään aikaan muuallakaan.

Muuan Charles Chaplin, joka itsekin jotain ymmärsi leffojen tekemisestä, nimitti Sjöströmin mestariteosta ”parhaaksi koskaan tehdyksi elokuvaksi”. Aika pian Sjöström laivattiinkin Hollywoodiin, jossa miehen koti-Ruotsissa vuonna 1912 alkanut ura jatkui aina vuoteen 1937 saakka, eli pitkälle äänielokuvan puolelle. Vanhoilla päivilläänhän Sjöström nähtiin  ikimuistettavasti näyttelemässä Ingmar Bergmanin ”Mansikkapaikassa” (1957). Ilman ”Ajomiestä” Bergman ei mahdollisesti koskaan olisi ohjaajaksi edes ryhtynyt.

loudsilent kuva2017

Aikalaisistakaan kovin moni tuskin on elokuvaa täysin mykkänä nähnyt, olihan ajan tapa, että esityksiä säesti vähintäinkin pianisti, joskus seuranaan viulisti. Loud Silents oli täydellisesti ymmärtänyt ”Ajomiehen” hengen varhaisena kauhuelokuvan klassikkona, ja antanut säestysvastuun yhdelle maan omaperäisimmistä muusikoista tällä hetkellä, jouhikon Jimi Hendrixille, eli Pekko Käpille, joka tänään esiintyi bändeineen. Ja bändin nimihän on K.H.H.L., eli Kuolleiden Hillittömäin Hevosten Luut, joka nimi ei juurikaan paremmin voisi kuvailla trion soundia ja tapaa soittaa. Käppi itse siis hoiti jouhikon, muinaissoittimen, jonka mies on minkä tahansa valtionpalkinnon arvoisesti päivittänyt avaruusaikaan. Tommi Laine soitti tänään pääasiassa mandoliinia, ja jonkin verran perkussioita. Nuutti Vapaavuori taikoi alakerrat sikarilaatikkobassostaan, jota myös kauhuklassikon ansiokkaaksi tummaksi pohjapörinäksi luuppasi.

On kova laji pitää intensiteettiä yllä 104 elokuvan minuuttia, siirtyä nopeasti kuvien mukana tunnelmasta toiseen, soittaa ja seurata lattiatason monitoria samalla. Monesti aiemmin bändi on Loud Silentsissa ollut keskellä lavaa, suoraan heijastettavan elokuvan alla, mutta nyt trio oli siirretty lavan sivuun. Tästä seurasi se, että bändin valot häiritsivät kangasta aiempia vuosia vähemmän, ja oikein hyvä niin. Täysin tästä valosaastehaasteesta ei kai mitenkään voi päästä. Nyt oli lähes mahdotonta seurata intensiivisesti sekä elokuvaa, että bändin työskentelyä. Joten elokuva vei voiton, kuinka ollakaan.

Mainiosti Käppi ja kumppanit tunnelmoivat ”Ajomiehen” synkkää kuvastoa, jossa päivänvaloa ja aurinkoa nähdään vain yhdessä kesäisessä takaumassa. Sen kohdalla Tommi Laine loihtikin mandoliinistaan upeita kansansävelmiä, jotka kuulostivat kontekstissaan hyvinkin ruotsalaisilta. Laineen mandoliini oli solistisessa roolissa ja johdatteli kerrontaa, toi vapautusta sinne, missä sitä hetkeksi oli tuotavissa. Vapaavuoren basso loi synkeää pohjaa uuden vuoden yön tapahtumille, kun David Holm menettää henkensä ryyppyporukan tappeluksen seurauksena, ja itse Kuoleman ajuri saapuu paikalle parhaat päivät nähneillä ruumiskieseillään. Käpin jouhikko sahasi kohtauksiin lisää piinaa, maestro itse hoiti ansiokkaasti myös perkussio-osastoa, ja loihtipa joukkoon myös oivallettuja foleyefektejä, kuten vaikkapa David Holmin hengästyminen portaissa.

Tykeimmillään K.H.H.L:n äänellinen oivallus elokuvasta oli kakkosnäytöksen alussa, missä esitellään Kuoleman vankkuriajurin tummanpuhuvaa toimenkuvaa. Tai siinä kuuluisassa kohtauksessa, jossa David Holm pikkupilsnereissään hermostuu vaimon lukittua isännän naapurihuoneen puolelle. Holm löytää pesualtaan aluskomootista kirveen ja päättää mennä ovesta läpi vaikka väkisin, kohtaus jonka Stanley Kubrick melko tarkkaan lainasi ”Hohtoon”.

Olin nähnyt Pekko Käpin vain soolokeikalla aiemmin, homman nimi tuolloin oli mies ja säröisesti murajava pääkallojouhikko. Loud Silentsin huikean ”Ajomies”-esityksen jälkeen on mentävä tilaisuuden tullen K.H.H.L:n klubikeikalle, kuulemaan niitä synkkiä murhaballadeja, joita bändi on albumeillaan esittänyt. KG

 

John Carpenter Live Retrospective (us) @ The Circus, Helsinki 21.08.2016

Ohjaaja John Carpenter laittoi kauhuelokuvan aika tavalla uusiksi 70-80-lukujen mestariteoksillaan. Samalla Carpenter tuli uudistaneeksi käsitystämme elokuvamusiikista. Carpenterin musamaailmoista monet, voisi ehkä ”Halloweenia” (1978) lukuunottamatta heittää vaikka romanttisen rakkauselokuvan scoreksi. Hiukan eri sovituksilla tosin, mutta ei edes välttämättä. Carpenterin musiikki ei ole leimallisesti mitään genreä, siinä sen hienous, vaikka miehen elokuvat ovatkin olleet erittäin omien lajiensa suunnannäyttäjiä. Elokuviensa paitsi ohjaajana, myös tuottajana, säveltäjänä, kirjoittajana ja osin leikkaajanakin nähty John Carpenter on modernin ajan renessanssimies. Ura sitäpaitsi jatkuu, seuraavaksi 68-vuotias mestari nähtäneen executive tuottajana (jälleen yhdessä) ”Halloween”-uudelleenfilmatisoinnissa.

Carpenterin elokuvatuotanto otti 70-luvulla pesäeroa lapselliseen ja ylihehkutettuun Hitchcockiin, joka oli aiempina vuosikymmeninä kanonisoitu kauhun kuninkaaksi. Kuvaajansa Dean Cundeyn kanssa Carpenter loi, etenkin ”Halloweenissa”, jatkuvan kauhuntunteen. Paha saattoi lymyillä missä tahansa; oven takana, lakanan alla, kaapissa, pimeydessä. Cundeyn hämärissä kelluva kamera ei enää armoa antanut, ennen Carpenteria kauhu oli pitkälti rakennettu leikkaamalla, ja sitä oli tukenut vanhan koulun nurkkia pitkin hiippaillut kauhumusiikki. Säveltäjä-Carpenter keksi ottaa käyttöön syntetisaattorit, koska niillä oli halpaa ja nopeaa tuottaa musiikkia, jonka ainakin saattoi kuvitella olevan ison orkesterin soittamaa.

carpenter

Pari vuotta sitten newyorkilainen levy-yhtiö Sacred Bone Records, jonka talliin kuuluvat mm. David Lynch, The Men ja Zola Jesus, tarjosi yllättäen Carpenterille levytyssopimusta. Syntyi albumi ”Lost Themes” (2015) ja sille tänä vuonna jatko-osa ”Lost Themes II”. Levyt sisältävät carpenterilaista musiikkia, mutta eivät liity elokuviin, vaan ovat originaalitavaraa. Albumit synnytettiin kokoonpanolla John itse, poikansa Cody ja kummipoikansa Daniel Davies, kaikki kolme on kreditoitu säveltäjiksi ja muusikoiksi. Yleisön pyynnöstä Carpenter myös jalkautui kiertämään maailmaa bändinsä kanssa, ja esittämään eläville yleisöille sekä raitoja albumeilta, että tietenkin tuttuja leffasävelmiään. Livebändin runko on sama, John itse koskettimissa, poika-Cody toisissa ja Daniel (The Kinks-mies Dave Daviesin poika) soolokitarassa. Muun bändin muodostavat Jack Blackin ja Kyle Gassin huumoribändi Tenacious Dssä vaikuttavat basisti John Spiker, rytmikitaristi John Konesky ja rumpali Scott Seiver. Spikerin soittoa on lisäksi kuultu ainakin Steve Earlen levyillä. Bändi on eleetön, kuten maestronsakin, vain Davies saa soolotilaa ja miehen rouhea särökitara nouseekin Helsingin Circuksen keikalla isoon rooliin. Muistikuva Carpenterin musiikista vuosien takaisten leffakatseluiden perusteella on ollut verrattain kevyt, mutta livenä ja Daviesin kitaralla varsinkin vankistettuna, tavara on kaikkea muuta kuin kevyttä.

Taustan kankaalle projisoidaan keikan kestäessä kuvia Carpenterin rainoista, aina kun kyseinen teema soi. Pätkät on valittu selvästikin väkivaltaa säästämättä ja hurmeisimmasta päästä. Näidenkin savun läpi nähtyjen otosten kautta muistuttuu, että Carpenter on ollut aina aikaansa edellä.  Miehen kulttisuosio on nytkin taannut lähes täyden Circuksen, joskin ovella on yhä joitain lippuja myynnissä.

Bändi aloittaa tasan ja täsmällisesti ilmoitettuun aikaan, mitä muuta voisi edellyttää joukkoja työkseen edestä johtavalta elokuvaohjaajalta. Tämähän se on tänä päivänä aina yhtä hienoa, että suurin osa keikkapaikoista ilmoittaa tarkat soittoajat viimeistään edellispäivänä, ja niistä pyritään vieläpä pitämään kiinni. Yleisön reagointi on tänään harvinaisen kollektiivista, harva ”oikea” rokkibändi saa näin lämmintä vastaanottoa tuikinormaalina sunnuntai-iltana. Vaikka ihan oikea kokoonpano Carpenterin eleetön ryhmä toki on. Mutta musiikin laadusta johtuen homma on melko staattista, rapian tunnin kesto on juuri oikea tälle tapahtumalle, lavalla kun ei kuitenkaan pitkän päälle ole ihan häkellyttävää määrää nähtävää.

Kahdella elokuvaklassikolla homma käynnistyy: ”Pako New Yorkista”-teemalla ja ”Hyökkäys poliisiasemalle”-tunnusmusiikilla. Jengiä putoilee taustan leffaklipeissä. Sitten pari raitaa ”Lost Themes”-albumilta, joista ”Vortex” on yksi illan jämäkimmistä vedoista. Daniel Davies saa soolotilaa varsinkin ”Lost”-raidoilla ja käyttää leiviskänsä hyvin. Isänsä poika. Olen kuulevinani jampparin kitarassa britti-invaasion parhaita kaikuja, onhan kaveri Daviesien huonetta ja sukua. Tänään suurin osa biiseistä on elokuvateemoja ja ”Lost”-albumeista preferoidaan ensimmäistä. Settilista on toki aiemmalta rundilta tuttu ja ulkoa opettelemani. Ei oikein jaksa odotella yllätyksiä, on mukavampi tietää mitä todennäköisesti on luvassa. Lähteeni näihin opinkysymyksiin on tutusti Setlist.fm, suosittelen.

The Fog”-elokuvan tunnari on yksi Carpenterin tyylikkäimpiä kokonaisuuksia, niin myös tänään. ”The Thing”-teemaa ei John itse säveltänyt, vaan tilasi scoren Ennio Morriconelta, jonka kunniaksi biisi tänään(kin) soi. Morricone onkin sitten marraskuisella ison orkesterin keikallaan seuraava merkittävä leffamusiikkivieras Helsingissä. Pyrin olemaan paikalla. Alan mestareita ei näillä nurkin tuhkatiheään ramppaa. Voisiko Juhlaviikot vaikkapa tuoda David Lynchin? Jordi Savall Musiikkitalolle, mutta milloin?

Illan parhaita vetoja on myös ”Pork Chop Express”-teema elokuvasta ”Big Trouble in Little China”. Ja kyllähän hetki on erittäin paikalla olemisen arvoinen, kun nuorempi Carpenter aloittaa kiippareillaan ”Halloweenin” legendaarisen teeman, yhden maailman tunnetuimmista leffasävelmistä. Työnjako on muutenkin se, että isä-Carpenter hoitaa enemmänkin synapohjia, ja poika soittaa teemoja. Varsinainen setti päättyy ”In The Mouth of Madnessiin”. Harvinaisen ponnekkaasti bändiä halutaan takaisin, kaikkihan tietävät, ettei tämä näin pääty. Itse en ole encoremiehiä, mutta muutama biisi maistuu vielä.

Encoreita vedetään neljä. Pari niistä ”Lost”-raitoja, ja sitten yksi illan odotetuimmista, eli ”Prince of Darkness”-elokuvan ”Darkness Begins”. Itse olen nähnyt rainan kankaalta varmaankin tyyliin viidesti, ja se onkin toiseksi tärkein elokuva koko Carpenter-katalogista. Loistava idea ottaa Alice Cooper näyttelemään eleetöntä lopunaikojen spurgua jäi suoraan kauhun historiaan. Ja nerokkainta oli, ettei Paha ollutkaan mikään vihreänkarvainen ja rikinkatkuinen huoripukki polvinivelet väärinpäin, vaan mustaa materiaa. Paha oli kaikkialla, kukaan ei ollut turvassa. Kylmän sodan parhaita taideilmentymiä, ”Pimeyden valtias”. 

John Carpenterin loppuspiikki on eeppinen: ”I have one thing left for you. Please, drive carefully back home. Christine is out there!” Ja sitten kuullaan tietenkin ”Christine Attacks”, vuoden 1983 ”Christine”-elokuvasta. Sehän tunnetusti oli Stephen Kingin, kauhun Kalle Päätalon tiiliskiviromaaniin perustunut tarina ’58 Plymouth Furysta, joka otti komennon omaan ohjauspyöräänsä, jo kauan ennen sähköhäiriöisten ajotietokoneiden keksimistä. Teemabiisin toinen nimi onkin ”Plymouth Fury”.

Carpenter kokoaa vielä bändin eturiviin tervehtimään yleisöä, ei kuitenkaan ala kaulailemaan ketään. Orkesteri kumartaa syvään, kun Pimeyden ruhtinas antaa merkin. Keikka on ohi. ”It was the Boogeyman..?  As a matter of fact, it was.”  KG

 

Verneri Pohjola & Jussi Lampela ork. @ Loud Silents Festival, Pyynikkisali, Tampere 26.04.2015

Jos mykkäelokuvia livesäestyksellä esittävä festivaali Loud Silents on tullut Tampereen ja Suomen festarikartalle jäädäkseen, onpa huikeaa. Forssalla on toki oma tapahtumansa, jo legendaariset Mykkikset joka vuosi elokuussa, mutta Loud Silents täydentää niitä, täällä kaikki elokuvat saavat livemusiikkituennan. Koko ajan nopeutuvana kuvallisen kulttuurin aikana, josta ei ole paluuta tai ulospääsyä, on hyvä istahtaa 20-luvun elokuvataiteen ääreen, ja ottaa hetkeksi itseensä mykkäelokuvien rauhaisa syke. Biitti ajalta, jolloin kuvaa ehti katsoa, ja itseensä imeä, ajalta jolloin kuvaa ei tuettu äänellä; eli ajalta jolloin kuvien oli oltava parempia.

Teuvo Puro ohjasi vuonna 1926 kauniin, kansainväliset mitat täyttävän helmen ”Meren kasvojen edessä”. Juhlava nimi on suora käännös Arvid Mörnen romaanista, johon teos perustui. Elokuva oli aikaansa edellä, huomattavasti sujuvampi ja nykyaikaisempi kuin vaikkapa Puron seuraava ohjaus, ”Noidan kirot” (1927). Päävastuun ”Meren kasvojen” notkeudesta kantoi Saksasta tuontitavarana Suomeen osaamistaan jakamaan saatu kuvaaja Kurt Jäger, jonka interiöörivalaisu kesti vertailun kauas tulevaisuuteen, ja jonka kuvien luonnontunne on edelleen käsinkosketeltavaa. Uni- ja takaumajaksot voisivat olla ajan saksalaisista tai ruotsalaisista mestariteoksista. Naispääroolissa Heidi Korhonen värjyy kuin Lilian Gish, ja miehetkin voisivat olla paria poikkeusta lukuunottamatta huomattavasti pökkelömpiä.

Tampereen Pyynikkisalin hämärässä ”Meren kasvojen edessä” heräsi uuteen eloon, paitsi KAVAn (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) pieteetillä restauroimana, myös Jussi Lampelan upean sävellystyön myötä.

Elokuva on rakkaustarina, niinhän ne käytännössä kaikki ovat. Kaukaiselle ulkosaarelle eksyvä nuori mies rakastuu kalastajan tyttäreen, mutta kaikki ei ole pienperheessä kohdallaan. Mukaan tunkeutuu kauhun elementtejä hukutetun ottotyttären ilmestyessä haamuna settiin, ja paljastuupa kalastaja itsekin miestapon tekijäksi. Lempi leiskuu, ahdistus saa alaa, ja ympärillä myrskyää meri. Näitä kaikkia elementtejä Lampela onnistui tukemaan juuri sopivalla kosketuksella, vain muutamin kohdin tuntui että musiikki on liian isoa. Lähinnä alussa, kun kupletin juoni ei vielä ollut selvillä. Mutta kun kauhun elementit ujuttuivat tarinaan, alkoi Lampelan score myötäelää niin, että sitä unohti kuuntelevansa. Ja sehän on hyvän elokuvamusiikin merkki.

Illan muusikot oli koottu Tampereen Musiikkiakatemian riveistä, ja harjoituksia oli ehditty pitää illan solistin kanssa vain kahdet. Eikä siinä mitään, mutta solisti oli maailmanluokkaa, Verneri Pohjola, Suomen Miles Davis, miten vaan. Eikä vertaus ole kaukaa haettu, musiikin kruununa viilsi Pohjolan trumpetti aina silloin, kun kankaalla tapahtui jotain peruuttamatonta, tai kun huomiotamme haluttiin kohdistaa. Ei tietenkään tapahtumiin, sen mykkäelokuvissa hoitaa hidas kerronta ja kohdistava näytteleminen, vaan tunteisiin. Kohtaus, jossa merellä nousee myrsky ja päähenkilömme lähtee sitä saaren valkealle kummelille ihastelemaan, oli Pohjolan trumpetin myötä jäätävää tavaraa. Loistava keksintö myös luupata ja kierrättää Pohjolan soittoa, ja luoda sillä tavalla ääniefektejä elokuvaan, vanhaa maailmaa kuitenkin kunnioittaen.

Orkesterista nousi esiin sovituksellisesti parhaiten Olli Palomäen pasuuna ja Pasi Raukolan haitari. Pohjolan ja Raukolan yhteispeli kohtausten sammuttamisessa, fade to black, oli saumatonta ja upeaa. Sini Ylösen tuuba ja Lampelan itsensä muutamat elektroniset matot loivat soitannalle tumman pohjavireen, onhan kyse kuitenkin varhaisesta suomalaisesta kauhuelokuvasta. Orkesterin täydensivät Heidi Eskelisen käyrätorvi ja Andreas Heinon bassoklarinetti.

Elokuva on hetken taidetta, mykkäelokuvan säestäminen aivan erityisesti. Mikä on suunniteltua, mikä improttua, minkä Pohjola keksi siinä hetkessä, emme saa koskaan tietää, ja hyvä niin. Esitys äänitettiin ja se tullaan liittämään elokuvan tulevaan DVD-julkaisuun scoremusiikkina. Mutta säestetyt mykät pitää kokea paikan päällä, hetken taiteena. Voin vain kuvitella kuinka kalpean kuvan antaa sinänsä arvokas julkaisu.

Ja vaikka hetkestä olikin kysymys, moni elokuvan upea tunnelma jäi muistiin, Pohjolan maailman toiseksi yksinäisimmän trumpetin maalailemana. Miles Davis teki aikoinaan elokuvan historiaan jääneitä scoreja, miksi nykyelokuvantekijät eivät ole hyödyntäneet Pohjolaa? Tai miksi suomalaisen elokuvan musiikkiajattelu on aivan tasan yhtä yksioikoista, kuin sen ympärillä kaikki muukin ajattelu? Varman päälle tekemistä. 1920-luvulla ei ollut elokuvakouluja, ei julkista rahoitusta, vain harvoja ja haluttuja oppimestareita opastamaan. Mentiin ja nähtiin meren kauneus, ja saatiin se talteen. Otettiin riskejä, synnytetiin taidetta joka elää 80 vuotta myöhemmin, häpeilemättä. Jussi Lampela orkestereineen otti riskin, kaksi harjoitusta ja homma julkaisua varten nauhalle. Verneri Pohjola trumpettiin, kosketus improvisaatiota peliin, ja niin meillä oli edessämme uusi kokonaistaideteos. Taide syntyy jännityksestä, poltteesta selvitä kunnialla perille.

Jos joku jaksaa lama-aikana uskoa säestettyjen mykkäelokuvien festivaaliin, ja järkätä sellaisen, menkää ihmiset paikalle. Siis ensi vuonna, tänä vuonna ei enää ehdi. Kohti seuraavaa kevättä, mykkien kasvojen eteen. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: