Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “film music”

Hector ”Herra Mirandos 50v.” @ Verkatehdas, Hämeenlinna 05.04.2024

Hectorin järjestyksessään toinen sooloalbumi ”Herra Mirandos” julkaistiin kesällä 1973. Älpee kipusi nopeasti Suomen levylistan ykköseksi, pysyi kärkipaikalla 18 viikkoa ja listalla ylipäätäänkin yli vuoden. Tuohon aikaan melkomoinen suoritus tsygedeelisempiäkin stygejä sisältäneeltä progressiiviselta folklevyltä, joka edeltäjänsä ”Nostalgian” (1972) tavoin ammensi sanoituksiinsa C.S.Lewisin Narnia-saduista. Ajan kuluessa suomirockin klassikoksi muodostunut kiekko myi timanttia, ja levyn asemasta kertoo myös toissavuonna puristettu uusinta-LP-painos. Tässä on viime vuodet jännitetty, että milloin Hector laittaa lopullisesti hatun naulaan, milloin on viimeisen konsertin aika, mutta yhtä hyvältä on myös samaiset lähivuodet näyttänyt sen suhteen, että ei välttämättä ihan vielä. Viime keväänä Hector teki keikkoja ”Vielä ehtii”-otsikon alla, ja itselläkin oli ilo todistaa Tampere-talon huikeaa vetoa: https://keikkaguru.com/2023/03/12/hector-his-power-band-tampere-talo-11-03-2023/ Vastaanotosta ja loppuunmyydyistä saleista (ehkäpä) innostuneena Hector ajatteli (kenties) itsekin, että vielähän tässä ehtii ja jos tosiaan aikoo ehtiä, niin kannattaa ainakin yrittää. Samoihin aikoihin tuli klassikko ”Herra Mirandosille” herrasmiesmäiset 50 vuotta mittariin, joten mikäpäs se siinä, Heikki jalkautti itsensä ja huiman Power Bandinsa jälleen tien päälle. ”Mirandos”-keikkojen konsepti koeponnistettiin viime joulukuussa kahdella loppuunmyydyllä Tavastian vedolla Helsingissä, sitten äskettäimmin Turun Logomossa, Tampereen Tavara-asemalla ja Järvenpään Aino Areenalla. Ja sitten olikin vuorossa Hämeenlinnan Verkatehtaan veto. Tämän jälkeen herraamme Mirandosta voi kuulla ja kunnioittaa vielä ainakin Tavastialla 22.4.

Verkatehtaan upeasti soiva sali oli onneksi tällä kertaa viritetty hyvinkin rokkiklubia muistuttavaksi establismentiksi, alalattia oli kokonaan seisomakatsomoa ja istuinpaikat oli myyty ainoastaan parville. Oli siis enemmän kuin mahdollista päästä tunnelmaan. Sali ei ollut loppuunmyyty, mutta silmämääräisesti ei siitä myöskään kovin kaukana. ”Herra Mirandosin” avaava prologi, ”Ekhnaton rakastui Aurinkoon” soi levyltä, kun Power Band asteli lavalle. Taustan valoseinällä kumoitti punainen aurinko, ja kun maestro itse saapui mikrofonille, lähti ilta liikkeelle nimibiisi ”Herra Mirandosilla”. Ainakin omalta kohdalta useampikin näistä juhlakalulevyn raidoista tuli livenä kuultua ensimmäistä kertaa, ne kun eivät Hectorin vakiosetin tavaraa ole olleet kuin muutamin poikkeuksin. Hector oli ajan, ja nyt puhutaan 70-luvun alusta, tavan ja hengen mukaisesti maalannut kasvoilleen maskin, vaalea naamaritaulu ja mustat silmänympärykset. Hetken kesti tottua ajatukseen, mutta muutaman laulun jälkeen hatun varjojen alta kuikkiva, tuttuääninen Starman oli jo kuin olisi lavalle aina kuulunut. Kaikkiaan 11-raitaiselta juhlakiekolta soitettiin peräti 9 biisiä ja settilista oli huolella toki kotona ennakkoon yytsimäni. Pakko sanoa, että Power Band, niin huippuunsa hiottu bändi kuin onkin, oli Hectorin normisetin äärellä enemmän kotonaan, enemmän oma itsensä. Ja ehkäpä, ja kyllä, itse mestari myöskin. Siksi alun Mirandos-setti jäi pikkutsaigedeelisine tekoälytaustaprojisointeineen ja 70-lukulaisine sanoituksineen ainakin omalta osalta hiukan anekdootin puolelle ja keikka tavallaan, ja ihan konkreettisestikin käynnistyi uudelleen, kun Hector otti märän pyyhkeen ja takahuoneeseen könyämättä pyyhki naamiomaalit kasvoiltaan. Hieno hetki. Basisti Masa Maijanen sai toimia peilinä ja arvioitsijana, riittääkö jo, onko ok. Ja kun hyväksyntä tuli, Heikki heitti lennonmaisen pyöreät lasit nokille ja ison vaalean lierihatun päähän; ja näytti taas vanhalta karismaattiselta rokkistaralta. ”Mirandos”-setin osalta parhaiten olivat toimineet ne biisit, joita Hectorin setissä on ennenkin kuultu, eli ”Asfalttiprinssi”, sekä, enkä edes yritä voida asialle mitään, yleisöä isosti myötälaulatuttanut ”Lumi teki enkelin eteiseen”. Joka muuten avaa ”Mirandosin” B-posken tai takapuolen, jos kelläkulla semmoinen painos levystä on, että se pitää itse käsin kääntää.

Hector ei ole, eikä nytkään ollut ollenkaan hakoteillä esitellessään bändinsä ”maailman parhaana livebändinä”. Power Band on Suomen The E Street Band, isosointinen stadionvalmiuksilla varusteltu maailmanluokan rokkikone, jonka aivan minimissäänkin kotimaista ylivoimaisuutta en ainakaan itse jaksa kertakaikkiaan lakata hehkuttamasta. Kuten todettua, kun nostalgiasetti oli soitettu ja päästiin Hectorin suoraviivaisemman ja vähemmän folkin hittimatskun pariin, bändi saapui kotiin. Ja biisi biisiltä tutusti ja turvallisesti kone kävi yhä kovemmilla kierroksilla, Hectorin keikkojen vähintäinkin viimeinen kolmannes on aina takuuvarmasti pelkkää juhlaa. Monttu auki pitää ihailla, että mitä täällä taas tapahtuu. Jarmo Nikun ja Jaakko Kiikerin käsittämättömän hieno kahden kitaran vuoropuhelu, Janne Toivosen ja Panu Syrjäsen helsinki horns sivaltaa tarkasti ja pohjalla möyrii Masa Maijasen basso ja Risto Niinikosken iso ja tanakka weinbergilainen komppi. Tutusti kiipparisti ja kippari Pekka Kuorikoski tunnelmoi välillä viululla, ja toimitti yhdessä rumpali Niinikosken kanssa stemmat. Yksi iso muutoskin viimekertaiseen oli, legenda avaruusasemansa takana eli Esa Kotilainen jätti meidät marraskuussa. Nyt ylälauteella Hammondia toimitti paras ja ainoa kuviteltavissa oleva mies Kotilaisen jakkaralle, Pekka Gröhn.

Lähes, mutta ei yhtään yllättäen loppupään settiä komeimpia vetoja oli omaltakin suosikkialbumilta Hectorin katalogista, eli vuoden 1988 ”Varjot ja lakanat”-levyltä löytyvä ”Jos sä tahdot niin”, jota ei ankarakaan radiosoitto tai nuorempien kollegoiden cover-versiot ole onnistuneet lannistamaan. Näkökenttä oli sakeana rouvasfanien matkapuhelimia nahkalärpyttimineen, mutta onneksi tämän ikäpolven diggareilla ei pääosin ole tarvetta videoida iltaa biisikaupalla, vaan muutama hallittu valokuva riittää muistoksi. Power Band soi kenties komeimmin ”Kissojen yössä”, jos nyt pakko olisi yksi valita. Toivottavasti taustan valoseinälle nyt ajettu matsku ei edusta taustan valoseinälle ajettavan matskun laajempaa ja merkittävämpää tulevaisuutta, ja yhtä toivottavasti tämä ensi-innostus tekoälyn kanssa leikkimisestä laantuu. Ei lauluntekijäkään laita ensimmäisiä demojaan ulos, eikä bändi lähde yksillä treeneillä tien päälle.

Hector on välispiikeissään rento huumorimies, ja nyt kun on nähnyt maestron bändeineen kahden vuoden sisään neljästi, alkaa homma olla juttujenkin tuttuudessaan osastoa kuin-kotiin-tulisi. ”Kuunnellaan vaan taivasta”-biisin Hector kertasi syntyneen niissä tunnelmissa, kun häntä kärtettiin takavuosina Kirkon tilaisuuksiin puhumaan. Silloin kun armo tuli muotiin. Eli vähän ennekuin armo meni taas muodista pois. Ja nyt kun muotia on viha, epätotuus, kateus ja väkivalta, olivat maisterin loppusetin loppuliukuman biisit taas, ja edelleen, enemmän kuin pelottavan ajankuvaisia. Että jos edes ”Yhtenä iltana” oltaisiin vaan. Ja että jos ”Palkkasoturia” ei enää tarvittaisikaan saamaan käskyjään sinulta ja minulta. Encoreissa soi sekä Kuorikosken viulu, että Gröhnin harmonikka, ja tunnelma oli aiemmilta keikoilta tutun harras, mutta myös haikea, todettava on. Sillä, vaikka vielä ehtiikin livenä näkemään ja kuulemaan Hectoria, niin kuinka kauan. Encoreosuuden lopuksi tosin Heikin nykypäivään tuoma ja Syyrian ja Ukrainan osalta uudistettuun muotoon sanoittama ”Eurooppa” soi niin äärettömän väkevästi, isosti ja väittävästi, että tuli vain yksi asia mieleen. Että kyllä, vielä ehtii. Ja sitten ensi kerralla, takataan roos. KG

Deep Purple (uk), Accept (de), Uriah Heep (uk), Nestor (swe) @ Hakametsä, Tampere 28.07.2022

Deep Purplen hyvin mahdollisesti viimeisen Suomen rundin ympärille koottu klassisen rockin suvipäivä piti alunpitäen järjestää Tampereen Eteläpuistossa, mutta hyvät kokemukset heinäkuun alun Sauna Open Airista Hakametsän hokipyhätön parkkialueella, saivat järjestäjät toisiin ajatuksiin ja siirtämään tapahtuman viimemainittuun lokaatioon. Eikä siinä, valinta oli varmastikin ihan oikea. Hakametsään taisi mahtua hitunen enemmän jengiä ja mikäpäs se siinä, kunhan järjestelyt toimivat ja soitto kulkee. Tapahtumapäivänä kumpikin toteutui.

Iltapäivän avasi Andy McCoy bändeineen, mutta kun lähtö himasta myöhästyi ratkaisevan puoli tuntia, oli keikka käytännössä loppuliukua vailla, kun astelin mestoille, parkkipaikalta tai rannekkeenvaihdosta tunnistettuja biisejä ei koskaan lasketa. Sen verran voi lausua, että bändi kuulosti tiukalta, ja Andyn keppi lauloi mallikkaasti, joten nyt kun McCoy on taas jalkautunut tielle, mm. tuoreen coveralbumin myötä, niin kyllähän herramme keikka on pikkupakollinen nähdä, harmi että meni nyt näin täpärästi ohi.

Tapahtuman oikeastaan ainoaksi miinukseksi voisin henkilökohtaisesti laskea liian pitkät roudaustauot. Kolme varttia on nimittäin ilman seuraa liikkuvalle ja selvinpäin pysyttelevälle lyhythermoiselle, niinkuin tervaa joisi. Toki asiaa seuranneena, koko ajan lavalla tapahtui ja hiki hatussa tehtiin töitä, mutta asiakkaan kannalta, mitä ihmettä voi tehdä sen 45 minuuttia. Dokata? Ei se ole toimintaa, se on oheistoimintaa. Kuinka monta hatsapuria tai makkaraperunaa ihmisen pitää jonottaa ja syödä että illasta saa kulutettua 180 minuuttia pois? En valita, ymmärrykseni roudaamisesta ja lavavaihdoista on liian heikko siihen, mutta säännönmukainen 45 minuuttia bändien välillä tuntuu pitkältä, siinä pointti. Muuten on sanottava, että Tampereen illan henkilökunta oli erittäin ystävällistä, yleisö hyvällä jalalla liikkeellä ja aluekin toimi ihan mainiosti tapahtuman siirron lyhyestä varoajasta huolimatta.

Andyn jälkeen vuoron sai ruotsalainen, vuonna 1989 perustettu hard rock-orkesteri Nestor. Kyllä, Nestor. Bändillä on nimittäin eh eh hjumour nimi, se pukeutuu omituisesti, ja esiintyy muutenkin häiritsevän paljon huumoribändin omaisesti, mutta ei selvästikään ole sellainen. Sillä on maailmanluokan hard rock-ralleja tukku, ja ihan itse tehtyjä, mutta bändin omilla nettisivuillaankin ihan myöntämä kieli poskessa-asenne takaa, ettei bändi enää koskaan lyö isommin läpi. Puuttuu visio ja konsepti, sellaiseksi ei riitä promokuvien flanelliset hikinauhat ja rakastaja Nylkysen kosteat viikset. Nämä biisit ansaitsisivat tulla otetuksi enemmän tosissaan. Mutta eipä siinä, Nestor soitti toki mainion ja energisen kolmevarttisen, jo toisen Tampereella kolmen viikon sisään, ja vieläpä samalla parkkiksella. Setin avasi tuoreehkon albumin kunkkuraita ”On The Run”, näin komeaa hard rockia tai pimppiheviä ei tehdä tänäpänä kuin korkeintaan Suomessa. Ja, no joo, tietenkin Ruotsissa. Josta tulevat bändit eivät yksinkertaisesti lähde heikolla biisimateriaalilla tien päälle. ABBAn, Europen ja Roxetten jälkeen eivät kehtaa, ja hyvä niin. Voimaballadi ”Tommorrow’iin” solisti Tobias sai partnerikseen upeaäänisen maannaisensa Lollo Gardtmanin, levyllähän kyseisellä raidalla duetoi Samantha Fox. Jota valitettavasti nyt ei Tampereelle saatu, olispa ollut ihanaa, Andy ja Samantha samalla lavalla melkein samaan aikaan, mutta haaveissa vainko oot mun. Kyllä. Nestor perustettiin siis vuonna 1989, ja se jaksoi puskea pari EP:tä ja kuusi vuotta, sitten muut intressit nielivät rockunelman, kunnes monta muutakin hyvää asiaa maailmaan tuonut panepidemia saattoi jannut taas yhteen ja nuoruuden palo löytyi uudestaan. Bändistähän löytyy mm. yksi poliisimies ja yksi rehtori, joten vuosien maailmankiertueille tuskin löytyy aikaa tai rahjetta, mutta toivoa sopii, että Nestorista kuullaan vielä. Ajakaa viikset pois, ja tulkaa taas Suomeen soittamaan, ja kyllähän bändi tuleekin. ”These Days” on hirvittävän lähellä Van Halen-hittiä ”Right Now”, mutta lähellä oloa ei vielä ole kielletty ja siihen lankeaa moni isompikin kirjoittaja. ”Perfect 10” on upea biisi sekin, samoin setin päättänyt ”1989”. Ruotsista löytyy harva se hetki näitä naftaliinista kaivettavia, laadukkaita hard rock-bändejä tuotavaksi Sweden Rockin tai Muskel Rockin ylläriesiintyjiksi, paluun tehnyt Nestor on tuskin viimeinen. Mitä svedujen rintamaitoon sekoitetaan? Kaakaota, keskiolutta, kryptoniittia?

Huolellisen rouduutauon jälkeen saatiin lavalle aivan ujon monta keikkaa keskimäärin Suomessa vuodessa soittava Uriah Heep. Lyhyellä matikalla bändi soittaa 2022 Suomessa 16 vetoa. Suomi rakastaa Heepia, ja Heep Suomea. Niin hyvällä fiiliksellä nyt kuudetta kertaa näkemäni veteraanibändi lanasi nytkin hittikatalogiaan, että Suomella on oltava jotenkin erityinen paikka bändin kollektiivisessa sydämessä, ja onhan sillä. Moni pitää näitä ukkeleita rockin kovimpina dinosauruksina, mutta samaan aikaan kukaan ei puhu Deep Purplen keski-iästä, Ian Gillanin äänestä, Axl Rosen paikkopestistä AC/DC:ssä, tai siitä periaatteessa aika naurettavasta faktasta, etteivät Rollarit tiettävästi edelleenkään ole jäähyväisrundillaan. Sitäpaitsi, kovin moni ihanan nuori ihminen diggaili hymyssä suin Tampereellakin, kun Uriah Heep toimitti maailmanluokan 45-minuuttisen. Käsityskykyni mukaan bändi ei edes osaa soittaa huonoja keikkoja. Laulaja Bernie Shaw on pannut koronapainoa, mutta jaksaa show’ata edelleen, tänään ääni ei ehkä ollut ihan vireimmillään, mutta aina ei voi olla. Kitaristi ja perustajajäsentaikuri itse, Mick Box ei tunnu vanhenevan kirveelläkään, ja viimeisin rekry, basisti Dave Rimmer on tuonut mukanaan ison tukun lisää lavaenergiaa. Ei liene edes umpikerettiläistä väittää, että Uriah Heep soittaa koko uransa ehkäpä kovimmalla kokoonpanolla, kaikki bändihistorian reunaehdot huomioiden. Setti avautui yllätyksellisesti viimeisimmän albumin raidalla ”Grazed By Heaven”, joka on mielenkiintoisesti basisti Rimmerin ja Jeff Scott Soton (W.E.T./ Yngwie Malmsteen/Journey) yhdessä kirjoittama. Hittipitoiseen festarisettiin toi iloista vaihtelua myös bändin ehkäpä raskaimmalta albumilta ”Abominog” (1982) poimittu ”Too Scared To Run”, ajalta jolloin Heep oli heavya tai heviä, siinä missä ajan muukin heavy tai hevi. Pitkäksi jamitteluksi yltynyt ”Look at Yourself” ja ekana encorena kuultu ”Sunrise” olivat kuitenkin tämänkertaisen keikan huippukohdat. Ihania positiivisia dinosauruksia, jotka pukkaavat parin vuoden välein ulos erittäin relevantin hard rock-levyn, ja josta Bernie Shaw’n pitenevien takahuonetaukojen myötä on tulossa ja tullut taas se Heep, josta kaikki alkoi. Yksi maailman kovimmista progebändeistä koskaan. Aion suhtautua Heepin syksyiseen juhlarundiin Suomessa, älkää kertoko kenellekkään.

Tähän väliin huolellista rouduuta ja sitten lavalle niinikään kohtuuahkera Suomessa soittaja, Accept. Olin nähnyt bändin edellisen kerran neljä vuotta sitten Tampereella (olen nähnyt Acceptin kolmesti, ja vain ja ainoastaan Tampereella) ja tuolloin mukana oli vielä alkuperäisbasisti ja biisikinnikkari Peter Baltes. Se oli vielä Accept, ja tuntui vielä Acceptilta (jonka nimi muuten kasarilla lausuttiin ihan pokkana assept, ja jos jotain muuta seiskan englannilla väitit, saattoi tulla välkällä veistoluokan takana varttitunti turpaan. Golden days.). Nyt Tampereen viilenevässä kesäehtoossa aivan laadukkaan setin runnonut bändi ei tuntunut Acceptilta, ainoan alkuperäisjäsenen Wolf Hoffmannin hartiat eivät siihen riitä. Hoffmann soitti ylipäätään liidikitaraa vasta kolmannessa biisissä, lavalla oli keppiä kuin Junttilan hernepellossa, mutta kuka oli kuka ja kuka mitä häh? Wolf Hoffmann, puristeisesti laulava Mark Tornillo ja liuta tuntemattomia saksalaisia jannuja (ok, Uwe Lulis on toki ex-Grave Digger) ei riitä olemaan Accept. Tuoreimpien levyjenkin biisimateriaali on timangia, kuunnellaanpa vaikka viimeisimmän ”Too Mean To Die”-kiekon (2021) powerballadi ”The Best Is Yet To Come”. Upeaa, komeaa, eeppistä heavybiisinkirjoittamista. Ja Tampereenkin keikka oli kova veto, mutta jotain puuttui. Puuttui Accept, lavalla oli (ja tämä vain henkilökohtaisena tuntemuksena) Wolf Hoffmann’s Renowned Accept Tribute Band tai jotain. Viiltäväähän tässä on se, että meikämannerheimolla on lippu nähdä Accept taas helmikuussa Kultsalla, mutta vain koska lämppäriksi ilmoitettiin Flotsam and Jetsam, joka on pakko nähdä. Ehkä Wolf ja jäbäleissönit saavat vielä yhden mahkun todistaa, että niin monen ikätoverinsa tapaan, myös Accept voi jatkaa elämäänsä vain yhdellä perustajajäsenellä. Ja että bändi on too mean to die, ja että the best is yet to come. Ehkä tekee hyvää nähdä Accept myös jossain muualla kuin Tampereella.

Oli tullut aika todistaa Deep Purplen yhtä viimeisistä Suomen keikoista. Mustaa valkoisella tästä ei ole, mutta kummoinenkaan koticornerin Nostradamus ei tarvitse olla, kun osuu faktan ytimeen. Keväällä, 28 vuotta bändissä soittanut ja selkärankajäseneksi muovautunut kitaristi Steve Morse jätti bändin (ja viikko sitten ihan lopullisen virallisestikin), ja muun kantajengin keski-ikä alkaa olla luokkaa korkea. Ian Gillan suoriutui illasta ihan mainiosti, mutta ääni ei ole entisensä, eikä kestä montaa vuotta. Ja kun Ian Paice ripustaa kapulat naulaan, niin mitä sitten, miten Purple muka voisi vaihtaa ainoan teknisen alkuperäisjäsenensä nuorempaan kannuttajaan. Ei se voi.

Kitaristi Simon McBride hyppäsi toukokuussa aivan saatanattoman isoihin bootseihin, Deep Purplen eturiviin, kitaraosastosta perinteisesti yksin vastaamaan ja luukutti Hakametsänkin illassa niin, että meinasi tulla tippa linssiin, kun samaan aikaan puolikkaalla kurkiaisella muisteli Steve Morsen syitä jäädä pois, ja faktaa, ettei oluen kyllästämä Ritchie Blackmore enää muista ilman henkilöauton kokoista lunttilappua, miten ”Smoke On The Waterin” soinnut menee. Jeesus, miten upeasti kepitti Simon McBride, hattu päästä ja pitkää ikää. Teki mieli nousta yöjunaan, vetää perseet ja mennä katsomaan Purplen seuraavan illan veto Pietarsaaressa, mutta nousematta jäi, (ja tunnetusti bändiltäkin jäi vetämättä, kun Suomen tapahtuma-ala kärsii henkilökunnan joukkkopaosta ja ammatti-ihmisten puutteesta). Pelkällä olemuksellaan bändiä 20 vuotta nuorentavan McBriden osuus sai toivomaan, että olisin ennustuksessani tuiki väärässä. Vielä yksi originaalialbumi ja vielä yksi maailmanrundi, jookos.

Deep Purple lämmitteli itse itseään keikan ekan kolmanneksen, ja tuntui, lähinnä suhteessa Ian Gillanin voimavaroihin ja ääneen, että tänään ei lähde. Mutta lähti kuitenkin. Klassiselta ”Machine Head”-albumilta (1972) kuultu ”Pictures of Home” ennakoi jo, mutta tuoreimman orggisalbumin ”Whoosh!”-raita ”Nothing At All” kulki jotenkin aivan jäätävän kovana rytmibluesina. Tottakai on niinkin, että tuore matsku on Gillanin voimille ja rekisterille kirjoitettua, ja vaatii vähemmän takavuosien matskun tapaan revittelyä. ”Uncommon Man” omistettiin tutusti edesmenneelle Jon Lordille. Kun hituri ”When The Blind Man Cries”, joka niinikään äänitettiin aikoinaan ”Machine Head”-sessioissa, lähti, illan kulku oli taas toivoa täynnä ja loppukeikka olikin pelkkää juhlaa. Ian Gillan löysi äänensä ja bändi polki hirvittävällä groovella, niinkuin huomista ei olisi ja niinkuin se soittaisi viimeistä keikkaansa koskaan. Ihan viimeistään lunastui olla paikalla, kun tärkeän mutta valitettavasti aliarvostetun ”The Battle Rages on..”-albumin itämaisiakin sävyjä hamuileva ”Anya”-kaunokki jyrättiin pimenevään iltaan. Se ei totta olla saa, Deep Purple ei saa lopettaa..

”Anya” oli vasta lopun alkua, seurasi Don Aireyn hillitön kiipparisoolomedley, joka sisälsi myös tutusti kunnon pätkät SibeliuksenFinlandiaa”. Tässäpä hillitön kosketinvelho, joka jokaisen rockfriikin tulisi edes kerran todistaa livenä. ”Perfect Strangers” lähti saumattomasti liikkeelle Aireyn kosketinmyrskystä, vielä ”Speed Truckin'” ja aivan käsittämättömän tuore, rento ja innovatiivinen ”Smoke On The Water”, ammattigeezerit asialla, oli kuin biisi olisi soitettu ensimmäistä kertaa ikinä. Tämän jos jonkun luulisi olevan helppo coveroitava siellä viialalaisen pizzerian nurkassa LVI-insinöörien kesäpäivillä, mutta kun Deep Purple lanasi klassikkoaan järkkymättömällä groovella, oli asia niin aito kuin kuvitella saattaa. Oli(mme)n paikalla. Bonuspisteet muuten sille yhdelle jampalle, jolla yhä pysyi tunnistettavasti päällä ”The Battle Rages On..”-kiertueen paita. Arvostan.

Pari coveria ei enää pystynyt sytyttämään magiaa uudelleen, varsinkaan alkaneessa tihkusateessa. Toki Simon McBriden ”Black Night”-ulvotuksen muistaa pitkään ja tutun ja turvallisen Roger Gloverin bassosoolottelunkin, mutta jos ilta olisi päättynyt hyytävän komeaan ”Smoke On The Wateriin”, olisin ollut äärettömän tyytyväinen. Jos tämä oli tässä, kiitos ihan kaikesta Deep Purple. Jos ei, kiitos siitä. KG

Philip Glass: Works For Piano @ Musiikkitalo, Helsinki 16.11.2017

Philip Glassia pidetään täysin oikeutetusti yhtenä kaikkien(kin) aikojen suurimmista säveltäjistä, riippuen hiukan näkökannasta ja vaikkapa historiallisesta rajauksesta. Tämä vastikään 80 vuotta täyttänyt minimalismin mestari tunnetaan kenties parhaiten pianoteoksistaan, mutta valtavaan katalogiin jo vuodesta 1964 alkaen mahtuu myös teatterimusiikkia, oopperaa, ja pitkälle toiselle sadalle nouseva elokuvamusiikin cv. Jälkimmäisessä lajissa Glass muistetaan helpoimmin vaikkapa Godfrey Reggion ”Qatsi”-trilogiasta, ja kohtuudella voikin väittää Glassin viimeistään nousseen maailman tietoisuuteen sävellettyään ”Koyaanisqatsin” dystopiset visiot vuonna 1982. Elokuvasäveltäjänä kolminkertainen Oscar-ehdokas Glass on ollut paitsi haluttu, myös äärettömän avarakatseinen, teosluettelosta löytyy rainan historiaan kanonisoituja mestariteoksia kuten vaikkapa Paul Schraderin ”Mishima” (1985), Errol Morrisin multipalkittu dokkari ”The Thin Blue Line” ja Stephen Daldryn ”The Hours”, mutta myös aivan pokkana pari ”Candyman”-kauhupätkää.

Suurelle, elokuvaan sen syvemmin friikahtamattomalle yleisölle Glass taitaa olla tunnetuin pianoetydeistään. Niitä Glass on nytkin 80-vuotisjuhlakiertueellaan ahkerasti käynyt ympäri maailmaa esittämässä, mutta Helsingin Musiikkitalon illassa kuultiin modifioitu ohjelmisto otsikolla ”Works For Piano”. Varsinaisia etydeitä ei siis täällä kuultu. Edellisen kerran Philip Glass vieraili Helsingissä Juhlaviikkojen vieraana loppukesällä 2013, ja tuolloin kaikki kolme konserttia myytiin hetkessä loppuun. Suomalaiset musiikkifriikit siis ainakin tuntevat Glassinsa hyvin. Nytkin Musiikkitalon 1704 henkeä vetävä iso sali oli jokaista istuinta myöten täynnä. Ja noin päällisin puolin yytsittynä väkeä oli monistakin eri kansankerrostumista ja harrastuspiireistä, mikä koko Musiikkitalon kaikille avoimen tapaamispaikan filosofiaa ajatellen, oli suorastaan mahtavaa havaita.

Philip Glass

Jos saisin ottaa asumattomalle saarelle mukaan vain yhden kappaleen Glassin valtavasta tuotannosta, se olisi todennäköisesti  ”Pianoetude Nr. 1″, aivan järkeenkäymättömän kauniilla melodialla itseään kierrättävä klassikko. Musiikkitalon huiman laadukkaan konsertin jälkeen tuo valinta voisi olla myös illan avannut ”Mad Rush” (1980), jonka Glass tilauksesta alunperin sävelsi saksalaiselle Radio Bremenille. Tämäkin teos kierrättää melodiaansa kerta toisensa jälkeen, pienesti, lähes huomaamattomasti varioiden. Tuossa kierrättämisessä ja huomaamattomassa modifioinnissa on näin palikkaperiaatteella ilmaistuna koko Glassin nerokkuus ja merkitys.

Philip Glass soitti itse vain kaksi teosta ja nekin heti konsertin kahtena ensimmäisenä numerona, silti puolisuolaisen lipunhinnan maksaneena ei tullut sekuntiakaan huijattu olo. ”Mad Rush” ja sitä seurannut ”Metamorphosis”-sarja (tänään numerot 2, 3 ja 4) kulkivat niin hypnoottisesti ajatukset ja huomion mestarisäveltäjän henkilökohtaiseen briljanssiin keskittäen, että kaikki oli noin niinkuin illan ennakko-odotuksiin ja rahalliseen katteeseen nähden tosi hyvin. Varsinkin ”Metamorphosis 4:n” kohdalla olin jo aivan varma, että päätös kerran elämässä nähdä Philip Glass itse soittamassa omaa musiikkiaan, oli tärkeimpiä koko musiikkidiggarin uralla. Paikka permannon kakkosrivillä viiden metrin päässä maestrosta takasi senkin, että jokainen nyanssi ja kahahdus kuului, eikä tarvinnut Musiikkitalon sinänsä nerokkaassa amfiteatterissa katsella niin intensiivisesti vastapäisiä kuulijoita. Oli vain mies, Steinwayn flyygeli ja jumalainen musiikki. Se riitti.

Puheen ollen nyanssien kuulumisesta Musiikkitalon isossa salissa, jengi on kohtuullisen ahkeraa yskimään tätä nykyä. On toki flunssakausi ja kaikkea, eikä kukaan voi millekään mitään, eikä niin voi edes kohtuudella vaatia, enkä toki vaadikaan, mutta sanoa pitää saada. Salin huikeassa akustisessa ympäristössä jokainen nuppineulan pudottaminen kuuluu jokaiselle salin istuimelle. Vanhana konserttihäiriintyjänä koen asiat taatusti keskikansalaista isommin, mutta onneksi kaikkeen tottuu ja musiikki vie mukanaan.

Huikean nelosmetamorfoosin jälkeen oli aika vaihtaa miestä lavalla, uuden miehen nimi oli Anton Batagov. Itsekin ansioitunut nykysäveltäjä Batagov on levytyksillään tuonut Glassia, John Cagea, Steve Reichia ja vaikkapa Terry Rileya tutuksi kotimaansa Venäjän yleisöille, jos kohta muillekin, ja tehnyt tässä tärkeää pioneerityötä. Yli 40 levytyksellä kuultava Batagov on oman sävellystyönsä lisäksi tulkinnut nimenomaan Glassin musiikkia livenä jo 25 vuotta. Eikä ainoastaan etydejä, vaan vaikkapa pianosovitusta ”Koyaanisqatsin” legendaarisesta leffascoresta. Batagov siis tietää, mitä tulkitsee. Silti, jotain jäi puuttumaan. Tunnelma, ja puolisen miljardia kertaa näilläkin palstoilla peräänkuulutettu taiteilijan karisma. Ne puuttuivat Batagovin esityksestä, ero seuraavana soittaneeseen japanilaistaiteilija Maki Namekawaan oli tulkinnan tasolla kuin yöllä ja päivällä. Batagov soitti kaksi osiota Glassin nelinäytöksisestä minimalistisesta oopperasta ”Einstein On The Beach” (1976). Batagovin eleetön soitto ei onnistunut tänään, tässä ja nyt puhaltamaan teokseen riittävästi henkeä, jotta varsinaista innostusta olisi päässyt syntymään.

Batagov sai lyhyesti, mutta intensiivisesti soitettuun, alunperikin nelikätiseksi sävellettyyn ”Stokesiin” rinnalleen näyttävässä pinkinvalkoisessa kimonosovelluksessa esiintyneen Maki Namekawan. Vuoden 2013 ”Stoker”-elokuvasta alunalkaen löytyvä kappale rullasi erittäin ilmavasti.

Ilmavuudesta, tulkinnasta ja taiteilijan karismasta puheenollen, illan ykkösnyrkki ja itseoikeutettu huipentaja oli Namekawa. Harvoin on tarjolla näin sielukasta meininkiä, kaikki lajityypit, musiikkityylit ja instrumentaatiotkaan huomioiden. Namekawa soitti otteita Glassin säveltämästä scoresta Paul Schraderin ohjaamaan ”Mishima: A Life In Four Chapters”-elokuvaan (1984). Leffan musa on alunperin sovitettu isolle orkesterille viuluineen ja patarumpuineen, mutta kun Namekawa paahtoi menemään koko kehonsa peliin laittaen, ei mitään muita sovituksia tai soittimia jäänyt kaipaamaan. Vaikka Glassin lähtemätön ja monesti tunnustettu vaikutus rockpuolen suuruuksiin, kuten nyt vaikkapa Brian Eno ja David Bowie, ei millään tavalla konsertissa sinänsä ilmennyt, oli sekin henki kuitenkin läsnä Namekawan tulkinnassa, välillä kulki suorastaan boogie woogiesti ja rock’n’rollisti, niinkuin se nyt näissä lajityypeissä on mahdollista. Varsinkin ”November 25”-teema sai jo allekirjoittaneen haukkomaan henkilökohtaista henkeään, lisää tällaista omistautumista taiteelle, lisää tämän tason tulkintaa. Älä ole joukkue, ole koutsi. Mahtavaa. Tätä on taide. Eikä nyt tapahtuva hehkutus ole illan maestrolta piiruakaan pois, Glasshan nämä kaikki on säveltänyt. Mutta taide vaatii tulkitsijansa tullakseen koskaan taiteeksi. Kirja lukijansa, ja musiikki soittajansa.

Musiikkitalossa ehdittiin kuulla vain kapea otanta Philip Glassin laajasta tuotannosta, mutta silti illalle muodostui muikea draaman kaari mestarin itse avatessa pelin konsertin minimalistisimmalla osuudella, sitten Batagovin jatkaessa ehkä hiukan alaviritteisellä (vai olinko se vain minä?) suvannollaan, kaiken päättyessä Namekawan veret seisauttavaan tulkintamyräkkään. Ilta oli paketissa, täällä kannatti ja piti olla. Pitkää ikää Philip Glass. KG

 

 

Pekko Käppi & K.H.H.L. / ”Ajomies” @ Loud Silents Festival, Tampere 21.04.2017

Mykkäelokuvia säestettynä (ja vain säestettynä) tarjoava Loud Silents Festival on kertakaikkisen mainio tapahtuma, joka terävöittää tarjontaansa ja ohjelmistoansa kerta kerralta . Nyt viisi vuotta täyttävä Loud Silents ns. katkaisee kevään mukavasti, ja sen ohjelmistojulkistuksia voi helposti myöntää odottavansa ihan oikein odottamalla. Festarin konsepti on mainio, tarjotaan erittäin inhimillisin lippuhinnoin elokuvaklassikko ja livekeikka samassa paketissa. Esityspaikkoina toimivat Ylioppilastetteri Itsenäisyydenkadulla, ja isommissa konserteissa Pyynikki-sali.

Tämänkertaisen kolmipäiväisen sai kunnian avata yksi maailman edelleen visuaalisesti ja tunnelmallisesti komeimmista elokuvista, Victor Sjöströmin yli puolitoistatuntinen mestariteos Ruotsin mykältä kultakaudelta, ”Körkarlen” eli ”Ajomies” (1921). Selma Lagerlöfin tarinaan pohjautuen, se on synkkä saaga noin lievästi sanottuna viinaanmenevästä David Holmista, joka ryyppää itsensä hautausmaan kulmilla hengaavaan spurguporukkaan, menettää häppäharrastuksensa takia vaimonsa ja pienet lapsensa, tartuttelee huolella tuberkuloosia ympäriinsä, yskii naamalle, ja nauraa päälle. Sisimmässään David on kuitenkin hyvä ihminen, ja vaikka itse Kuolo käykin vankkureineen Davidin jo hakeamssa sinne, mistä ei tarinan mukaan ole paluuta, David saa kuin saakin toisen mahdollisuuden. Sitä ennen on nähty elämän koko kirjo, rujo kauneus ja viiltävä kauheus; työttömyys, viina, kirves ja perhe. Ja jos ei nyt ihan lumihankea, niin poliisi ja viimeinen erhe. Huomattavasti aikaansa edellä oleva, teatterikeekoilun pahimmista rasitteista hämmentävänkin vapaa näytteleminen on ensimmäinen asia, joka aina pistää silmään ”Ajomiestä” katsoessa. Toinen on sen  pitkälle viety käsityöläisyys, jopa elokuvan maskit ja kampaukset ovat omaa aikaansa edellä, samoin settien ja pukujen uskottava patinointi, mikään ei oikein onnistu pistämään häiritsevästi silmään.  Julius Jaenzonin mykistävän kaunis studiovalaisu kestää vielä tänäkin päivänä erittäin kriittistä tarkastelua, samoin upeasti hallitut yöeksteriöörit. Ja tupla-, tai jopa triplavalotuksineen Jaenzon oli erikoisefektien pioneeri, tällaista ei oltu nähty ennen ”Ajomiestä”, eikä nähty ihan vähään aikaan muuallakaan.

Muuan Charles Chaplin, joka itsekin jotain ymmärsi leffojen tekemisestä, nimitti Sjöströmin mestariteosta ”parhaaksi koskaan tehdyksi elokuvaksi”. Aika pian Sjöström laivattiinkin Hollywoodiin, jossa miehen koti-Ruotsissa vuonna 1912 alkanut ura jatkui aina vuoteen 1937 saakka, eli pitkälle äänielokuvan puolelle. Vanhoilla päivilläänhän Sjöström nähtiin  ikimuistettavasti näyttelemässä Ingmar Bergmanin ”Mansikkapaikassa” (1957). Ilman ”Ajomiestä” Bergman ei mahdollisesti koskaan olisi ohjaajaksi edes ryhtynyt.

loudsilent kuva2017

Aikalaisistakaan kovin moni tuskin on elokuvaa täysin mykkänä nähnyt, olihan ajan tapa, että esityksiä säesti vähintäinkin pianisti, joskus seuranaan viulisti. Loud Silents oli täydellisesti ymmärtänyt ”Ajomiehen” hengen varhaisena kauhuelokuvan klassikkona, ja antanut säestysvastuun yhdelle maan omaperäisimmistä muusikoista tällä hetkellä, jouhikon Jimi Hendrixille, eli Pekko Käpille, joka tänään esiintyi bändeineen. Ja bändin nimihän on K.H.H.L., eli Kuolleiden Hillittömäin Hevosten Luut, joka nimi ei juurikaan paremmin voisi kuvailla trion soundia ja tapaa soittaa. Käppi itse siis hoiti jouhikon, muinaissoittimen, jonka mies on minkä tahansa valtionpalkinnon arvoisesti päivittänyt avaruusaikaan. Tommi Laine soitti tänään pääasiassa mandoliinia, ja jonkin verran perkussioita. Nuutti Vapaavuori taikoi alakerrat sikarilaatikkobassostaan, jota myös kauhuklassikon ansiokkaaksi tummaksi pohjapörinäksi luuppasi.

On kova laji pitää intensiteettiä yllä 104 elokuvan minuuttia, siirtyä nopeasti kuvien mukana tunnelmasta toiseen, soittaa ja seurata lattiatason monitoria samalla. Monesti aiemmin bändi on Loud Silentsissa ollut keskellä lavaa, suoraan heijastettavan elokuvan alla, mutta nyt trio oli siirretty lavan sivuun. Tästä seurasi se, että bändin valot häiritsivät kangasta aiempia vuosia vähemmän, ja oikein hyvä niin. Täysin tästä valosaastehaasteesta ei kai mitenkään voi päästä. Nyt oli lähes mahdotonta seurata intensiivisesti sekä elokuvaa, että bändin työskentelyä. Joten elokuva vei voiton, kuinka ollakaan.

Mainiosti Käppi ja kumppanit tunnelmoivat ”Ajomiehen” synkkää kuvastoa, jossa päivänvaloa ja aurinkoa nähdään vain yhdessä kesäisessä takaumassa. Sen kohdalla Tommi Laine loihtikin mandoliinistaan upeita kansansävelmiä, jotka kuulostivat kontekstissaan hyvinkin ruotsalaisilta. Laineen mandoliini oli solistisessa roolissa ja johdatteli kerrontaa, toi vapautusta sinne, missä sitä hetkeksi oli tuotavissa. Vapaavuoren basso loi synkeää pohjaa uuden vuoden yön tapahtumille, kun David Holm menettää henkensä ryyppyporukan tappeluksen seurauksena, ja itse Kuoleman ajuri saapuu paikalle parhaat päivät nähneillä ruumiskieseillään. Käpin jouhikko sahasi kohtauksiin lisää piinaa, maestro itse hoiti ansiokkaasti myös perkussio-osastoa, ja loihtipa joukkoon myös oivallettuja foleyefektejä, kuten vaikkapa David Holmin hengästyminen portaissa.

Tykeimmillään K.H.H.L:n äänellinen oivallus elokuvasta oli kakkosnäytöksen alussa, missä esitellään Kuoleman vankkuriajurin tummanpuhuvaa toimenkuvaa. Tai siinä kuuluisassa kohtauksessa, jossa David Holm pikkupilsnereissään hermostuu vaimon lukittua isännän naapurihuoneen puolelle. Holm löytää pesualtaan aluskomootista kirveen ja päättää mennä ovesta läpi vaikka väkisin, kohtaus jonka Stanley Kubrick melko tarkkaan lainasi ”Hohtoon”.

Olin nähnyt Pekko Käpin vain soolokeikalla aiemmin, homman nimi tuolloin oli mies ja säröisesti murajava pääkallojouhikko. Loud Silentsin huikean ”Ajomies”-esityksen jälkeen on mentävä tilaisuuden tullen K.H.H.L:n klubikeikalle, kuulemaan niitä synkkiä murhaballadeja, joita bändi on albumeillaan esittänyt. KG

 

John Carpenter Live Retrospective (us) @ The Circus, Helsinki 21.08.2016

Ohjaaja John Carpenter laittoi kauhuelokuvan aika tavalla uusiksi 70-80-lukujen mestariteoksillaan. Samalla Carpenter tuli uudistaneeksi käsitystämme elokuvamusiikista. Carpenterin musamaailmoista monet, voisi ehkä ”Halloweenia” (1978) lukuunottamatta heittää vaikka romanttisen rakkauselokuvan scoreksi. Hiukan eri sovituksilla tosin, mutta ei edes välttämättä. Carpenterin musiikki ei ole leimallisesti mitään genreä, siinä sen hienous, vaikka miehen elokuvat ovatkin olleet erittäin omien lajiensa suunnannäyttäjiä. Elokuviensa paitsi ohjaajana, myös tuottajana, säveltäjänä, kirjoittajana ja osin leikkaajanakin nähty John Carpenter on modernin ajan renessanssimies. Ura sitäpaitsi jatkuu, seuraavaksi 68-vuotias mestari nähtäneen executive tuottajana (jälleen yhdessä) ”Halloween”-uudelleenfilmatisoinnissa.

Carpenterin elokuvatuotanto otti 70-luvulla pesäeroa lapselliseen ja ylihehkutettuun Hitchcockiin, joka oli aiempina vuosikymmeninä kanonisoitu kauhun kuninkaaksi. Kuvaajansa Dean Cundeyn kanssa Carpenter loi, etenkin ”Halloweenissa”, jatkuvan kauhuntunteen. Paha saattoi lymyillä missä tahansa; oven takana, lakanan alla, kaapissa, pimeydessä. Cundeyn hämärissä kelluva kamera ei enää armoa antanut, ennen Carpenteria kauhu oli pitkälti rakennettu leikkaamalla, ja sitä oli tukenut vanhan koulun nurkkia pitkin hiippaillut kauhumusiikki. Säveltäjä-Carpenter keksi ottaa käyttöön syntetisaattorit, koska niillä oli halpaa ja nopeaa tuottaa musiikkia, jonka ainakin saattoi kuvitella olevan ison orkesterin soittamaa.

carpenter

Pari vuotta sitten newyorkilainen levy-yhtiö Sacred Bone Records, jonka talliin kuuluvat mm. David Lynch, The Men ja Zola Jesus, tarjosi yllättäen Carpenterille levytyssopimusta. Syntyi albumi ”Lost Themes” (2015) ja sille tänä vuonna jatko-osa ”Lost Themes II”. Levyt sisältävät carpenterilaista musiikkia, mutta eivät liity elokuviin, vaan ovat originaalitavaraa. Albumit synnytettiin kokoonpanolla John itse, poikansa Cody ja kummipoikansa Daniel Davies, kaikki kolme on kreditoitu säveltäjiksi ja muusikoiksi. Yleisön pyynnöstä Carpenter myös jalkautui kiertämään maailmaa bändinsä kanssa, ja esittämään eläville yleisöille sekä raitoja albumeilta, että tietenkin tuttuja leffasävelmiään. Livebändin runko on sama, John itse koskettimissa, poika-Cody toisissa ja Daniel (The Kinks-mies Dave Daviesin poika) soolokitarassa. Muun bändin muodostavat Jack Blackin ja Kyle Gassin huumoribändi Tenacious Dssä vaikuttavat basisti John Spiker, rytmikitaristi John Konesky ja rumpali Scott Seiver. Spikerin soittoa on lisäksi kuultu ainakin Steve Earlen levyillä. Bändi on eleetön, kuten maestronsakin, vain Davies saa soolotilaa ja miehen rouhea särökitara nouseekin Helsingin Circuksen keikalla isoon rooliin. Muistikuva Carpenterin musiikista vuosien takaisten leffakatseluiden perusteella on ollut verrattain kevyt, mutta livenä ja Daviesin kitaralla varsinkin vankistettuna, tavara on kaikkea muuta kuin kevyttä.

Taustan kankaalle projisoidaan keikan kestäessä kuvia Carpenterin rainoista, aina kun kyseinen teema soi. Pätkät on valittu selvästikin väkivaltaa säästämättä ja hurmeisimmasta päästä. Näidenkin savun läpi nähtyjen otosten kautta muistuttuu, että Carpenter on ollut aina aikaansa edellä.  Miehen kulttisuosio on nytkin taannut lähes täyden Circuksen, joskin ovella on yhä joitain lippuja myynnissä.

Bändi aloittaa tasan ja täsmällisesti ilmoitettuun aikaan, mitä muuta voisi edellyttää joukkoja työkseen edestä johtavalta elokuvaohjaajalta. Tämähän se on tänä päivänä aina yhtä hienoa, että suurin osa keikkapaikoista ilmoittaa tarkat soittoajat viimeistään edellispäivänä, ja niistä pyritään vieläpä pitämään kiinni. Yleisön reagointi on tänään harvinaisen kollektiivista, harva ”oikea” rokkibändi saa näin lämmintä vastaanottoa tuikinormaalina sunnuntai-iltana. Vaikka ihan oikea kokoonpano Carpenterin eleetön ryhmä toki on. Mutta musiikin laadusta johtuen homma on melko staattista, rapian tunnin kesto on juuri oikea tälle tapahtumalle, lavalla kun ei kuitenkaan pitkän päälle ole ihan häkellyttävää määrää nähtävää.

Kahdella elokuvaklassikolla homma käynnistyy: ”Pako New Yorkista”-teemalla ja ”Hyökkäys poliisiasemalle”-tunnusmusiikilla. Jengiä putoilee taustan leffaklipeissä. Sitten pari raitaa ”Lost Themes”-albumilta, joista ”Vortex” on yksi illan jämäkimmistä vedoista. Daniel Davies saa soolotilaa varsinkin ”Lost”-raidoilla ja käyttää leiviskänsä hyvin. Isänsä poika. Olen kuulevinani jampparin kitarassa britti-invaasion parhaita kaikuja, onhan kaveri Daviesien huonetta ja sukua. Tänään suurin osa biiseistä on elokuvateemoja ja ”Lost”-albumeista preferoidaan ensimmäistä. Settilista on toki aiemmalta rundilta tuttu ja ulkoa opettelemani. Ei oikein jaksa odotella yllätyksiä, on mukavampi tietää mitä todennäköisesti on luvassa. Lähteeni näihin opinkysymyksiin on tutusti Setlist.fm, suosittelen.

The Fog”-elokuvan tunnari on yksi Carpenterin tyylikkäimpiä kokonaisuuksia, niin myös tänään. ”The Thing”-teemaa ei John itse säveltänyt, vaan tilasi scoren Ennio Morriconelta, jonka kunniaksi biisi tänään(kin) soi. Morricone onkin sitten marraskuisella ison orkesterin keikallaan seuraava merkittävä leffamusiikkivieras Helsingissä. Pyrin olemaan paikalla. Alan mestareita ei näillä nurkin tuhkatiheään ramppaa. Voisiko Juhlaviikot vaikkapa tuoda David Lynchin? Jordi Savall Musiikkitalolle, mutta milloin?

Illan parhaita vetoja on myös ”Pork Chop Express”-teema elokuvasta ”Big Trouble in Little China”. Ja kyllähän hetki on erittäin paikalla olemisen arvoinen, kun nuorempi Carpenter aloittaa kiippareillaan ”Halloweenin” legendaarisen teeman, yhden maailman tunnetuimmista leffasävelmistä. Työnjako on muutenkin se, että isä-Carpenter hoitaa enemmänkin synapohjia, ja poika soittaa teemoja. Varsinainen setti päättyy ”In The Mouth of Madnessiin”. Harvinaisen ponnekkaasti bändiä halutaan takaisin, kaikkihan tietävät, ettei tämä näin pääty. Itse en ole encoremiehiä, mutta muutama biisi maistuu vielä.

Encoreita vedetään neljä. Pari niistä ”Lost”-raitoja, ja sitten yksi illan odotetuimmista, eli ”Prince of Darkness”-elokuvan ”Darkness Begins”. Itse olen nähnyt rainan kankaalta varmaankin tyyliin viidesti, ja se onkin toiseksi tärkein elokuva koko Carpenter-katalogista. Loistava idea ottaa Alice Cooper näyttelemään eleetöntä lopunaikojen spurgua jäi suoraan kauhun historiaan. Ja nerokkainta oli, ettei Paha ollutkaan mikään vihreänkarvainen ja rikinkatkuinen huoripukki polvinivelet väärinpäin, vaan mustaa materiaa. Paha oli kaikkialla, kukaan ei ollut turvassa. Kylmän sodan parhaita taideilmentymiä, ”Pimeyden valtias”. 

John Carpenterin loppuspiikki on eeppinen: ”I have one thing left for you. Please, drive carefully back home. Christine is out there!” Ja sitten kuullaan tietenkin ”Christine Attacks”, vuoden 1983 ”Christine”-elokuvasta. Sehän tunnetusti oli Stephen Kingin, kauhun Kalle Päätalon tiiliskiviromaaniin perustunut tarina ’58 Plymouth Furysta, joka otti komennon omaan ohjauspyöräänsä, jo kauan ennen sähköhäiriöisten ajotietokoneiden keksimistä. Teemabiisin toinen nimi onkin ”Plymouth Fury”.

Carpenter kokoaa vielä bändin eturiviin tervehtimään yleisöä, ei kuitenkaan ala kaulailemaan ketään. Orkesteri kumartaa syvään, kun Pimeyden ruhtinas antaa merkin. Keikka on ohi. ”It was the Boogeyman..?  As a matter of fact, it was.”  KG

 

Verneri Pohjola & Jussi Lampela ork. @ Loud Silents Festival, Pyynikkisali, Tampere 26.04.2015

Jos mykkäelokuvia livesäestyksellä esittävä festivaali Loud Silents on tullut Tampereen ja Suomen festarikartalle jäädäkseen, onpa huikeaa. Forssalla on toki oma tapahtumansa, jo legendaariset Mykkikset joka vuosi elokuussa, mutta Loud Silents täydentää niitä, täällä kaikki elokuvat saavat livemusiikkituennan. Koko ajan nopeutuvana kuvallisen kulttuurin aikana, josta ei ole paluuta tai ulospääsyä, on hyvä istahtaa 20-luvun elokuvataiteen ääreen, ja ottaa hetkeksi itseensä mykkäelokuvien rauhaisa syke. Biitti ajalta, jolloin kuvaa ehti katsoa, ja itseensä imeä, ajalta jolloin kuvaa ei tuettu äänellä; eli ajalta jolloin kuvien oli oltava parempia.

Teuvo Puro ohjasi vuonna 1926 kauniin, kansainväliset mitat täyttävän helmen ”Meren kasvojen edessä”. Juhlava nimi on suora käännös Arvid Mörnen romaanista, johon teos perustui. Elokuva oli aikaansa edellä, huomattavasti sujuvampi ja nykyaikaisempi kuin vaikkapa Puron seuraava ohjaus, ”Noidan kirot” (1927). Päävastuun ”Meren kasvojen” notkeudesta kantoi Saksasta tuontitavarana Suomeen osaamistaan jakamaan saatu kuvaaja Kurt Jäger, jonka interiöörivalaisu kesti vertailun kauas tulevaisuuteen, ja jonka kuvien luonnontunne on edelleen käsinkosketeltavaa. Uni- ja takaumajaksot voisivat olla ajan saksalaisista tai ruotsalaisista mestariteoksista. Naispääroolissa Heidi Korhonen värjyy kuin Lilian Gish, ja miehetkin voisivat olla paria poikkeusta lukuunottamatta huomattavasti pökkelömpiä.

Tampereen Pyynikkisalin hämärässä ”Meren kasvojen edessä” heräsi uuteen eloon, paitsi KAVAn (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) pieteetillä restauroimana, myös Jussi Lampelan upean sävellystyön myötä.

Elokuva on rakkaustarina, niinhän ne käytännössä kaikki ovat. Kaukaiselle ulkosaarelle eksyvä nuori mies rakastuu kalastajan tyttäreen, mutta kaikki ei ole pienperheessä kohdallaan. Mukaan tunkeutuu kauhun elementtejä hukutetun ottotyttären ilmestyessä haamuna settiin, ja paljastuupa kalastaja itsekin miestapon tekijäksi. Lempi leiskuu, ahdistus saa alaa, ja ympärillä myrskyää meri. Näitä kaikkia elementtejä Lampela onnistui tukemaan juuri sopivalla kosketuksella, vain muutamin kohdin tuntui että musiikki on liian isoa. Lähinnä alussa, kun kupletin juoni ei vielä ollut selvillä. Mutta kun kauhun elementit ujuttuivat tarinaan, alkoi Lampelan score myötäelää niin, että sitä unohti kuuntelevansa. Ja sehän on hyvän elokuvamusiikin merkki.

Illan muusikot oli koottu Tampereen Musiikkiakatemian riveistä, ja harjoituksia oli ehditty pitää illan solistin kanssa vain kahdet. Eikä siinä mitään, mutta solisti oli maailmanluokkaa, Verneri Pohjola, Suomen Miles Davis, miten vaan. Eikä vertaus ole kaukaa haettu, musiikin kruununa viilsi Pohjolan trumpetti aina silloin, kun kankaalla tapahtui jotain peruuttamatonta, tai kun huomiotamme haluttiin kohdistaa. Ei tietenkään tapahtumiin, sen mykkäelokuvissa hoitaa hidas kerronta ja kohdistava näytteleminen, vaan tunteisiin. Kohtaus, jossa merellä nousee myrsky ja päähenkilömme lähtee sitä saaren valkealle kummelille ihastelemaan, oli Pohjolan trumpetin myötä jäätävää tavaraa. Loistava keksintö myös luupata ja kierrättää Pohjolan soittoa, ja luoda sillä tavalla ääniefektejä elokuvaan, vanhaa maailmaa kuitenkin kunnioittaen.

Orkesterista nousi esiin sovituksellisesti parhaiten Olli Palomäen pasuuna ja Pasi Raukolan haitari. Pohjolan ja Raukolan yhteispeli kohtausten sammuttamisessa, fade to black, oli saumatonta ja upeaa. Sini Ylösen tuuba ja Lampelan itsensä muutamat elektroniset matot loivat soitannalle tumman pohjavireen, onhan kyse kuitenkin varhaisesta suomalaisesta kauhuelokuvasta. Orkesterin täydensivät Heidi Eskelisen käyrätorvi ja Andreas Heinon bassoklarinetti.

Elokuva on hetken taidetta, mykkäelokuvan säestäminen aivan erityisesti. Mikä on suunniteltua, mikä improttua, minkä Pohjola keksi siinä hetkessä, emme saa koskaan tietää, ja hyvä niin. Esitys äänitettiin ja se tullaan liittämään elokuvan tulevaan DVD-julkaisuun scoremusiikkina. Mutta säestetyt mykät pitää kokea paikan päällä, hetken taiteena. Voin vain kuvitella kuinka kalpean kuvan antaa sinänsä arvokas julkaisu.

Ja vaikka hetkestä olikin kysymys, moni elokuvan upea tunnelma jäi muistiin, Pohjolan maailman toiseksi yksinäisimmän trumpetin maalailemana. Miles Davis teki aikoinaan elokuvan historiaan jääneitä scoreja, miksi nykyelokuvantekijät eivät ole hyödyntäneet Pohjolaa? Tai miksi suomalaisen elokuvan musiikkiajattelu on aivan tasan yhtä yksioikoista, kuin sen ympärillä kaikki muukin ajattelu? Varman päälle tekemistä. 1920-luvulla ei ollut elokuvakouluja, ei julkista rahoitusta, vain harvoja ja haluttuja oppimestareita opastamaan. Mentiin ja nähtiin meren kauneus, ja saatiin se talteen. Otettiin riskejä, synnytetiin taidetta joka elää 80 vuotta myöhemmin, häpeilemättä. Jussi Lampela orkestereineen otti riskin, kaksi harjoitusta ja homma julkaisua varten nauhalle. Verneri Pohjola trumpettiin, kosketus improvisaatiota peliin, ja niin meillä oli edessämme uusi kokonaistaideteos. Taide syntyy jännityksestä, poltteesta selvitä kunnialla perille.

Jos joku jaksaa lama-aikana uskoa säestettyjen mykkäelokuvien festivaaliin, ja järkätä sellaisen, menkää ihmiset paikalle. Siis ensi vuonna, tänä vuonna ei enää ehdi. Kohti seuraavaa kevättä, mykkien kasvojen eteen. KG

Post Navigation