Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Ennio Morricone”

Metallica (us) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 16.07.2019

Metallica tuli ja löi Hämeenlinnan Kantolan Tapahtumapuiston yleisöennätyksen (55 000 myytyä lippua), ja oman kaikkien aikojen Suomen yleisöennätyksensä nyt jo peräti 15. täkäläiskeikallaan. Ja lisäksi, ja ennenkaikkea, Metallica tuli ja löi tiskiin ja tauluun Hämeenlinnan megakonserttien tähän astisen historian parhaan vedon. Ehdottomasti. Kesällä 2015 AC/DC oli vastavalmistuneen puiston koetinkivi ja lastentautien pois itkeskelyä. Iron Maiden seuraavana kesänä oli puolet pienempi tapahtumana, ja bändiltä kesäinen rutiiniveto, joskin laadukas. Gunnarit 2017 oli itse itselleen mainio tribuuttibändi, ja kesällä 2018 Kantolassa ei suurkonserttia järjestetty lainkaan. Tälle kesälle saatiin Metallica, ja konsertin jälkitunnelmia yleisemminkin kuulostelleena, jakamattoman kovana pidetty nykäisy.

Omalla kohdalla takana oli kaksi äärettömän epäonnistunutta yritystä nähdä ja kokea yksi maailman isoimmista bändeistä, katastrofaalinen Sonisphere 2012 Helsingissä, ja viimevuotinen Hartwall Areenan keikka, josta puolestaan jäi parempi, mutta tunkkainen maku siitäkin. Mutta kun sitten Metallica julkistettiin soittamaan kotikaupungissa, ei ollut vaihtoehtoja, oli yritettävä vielä kerran. Paikallisrockfriikille Kantolan jättitapahtumista on tullut yksi vuoden kohokohtia, livevuoden nyt ihan minimissäänkin, joka kerta isosti täpinöitävä ja odotettava jamboree, joka katkaisee kesän mukavasti.

Sen verran olin henkilökohtaista kantapääoppia ottanut Kantolan megasetteihin, ettei Gunsien eikä Rosesien jälkeen ollut enää mitään asiaa takalinjoille. Keikkaseurani kanssa myyntiintulotunnilla hoidetut Golden Circle-liput (lopultakin vain muutaman kympin tavallisia suolaisemmat) takasivat erinomaisen keikkakokemuksen niin, että catwalkille astelleista kitaristeista ei ollut matkaa omille sijoille enää kuin inhimilliset parikymmentä metriä. Ja kun Kantolan konserttitarjonta ensi kesänäkin toivottavasti jatkuu (vaikka Olympiastadionin remppa valmistuukin, mutta lähes 20 000 päätä pienemmällä kapasiteetilla, siinä Hämeenlinnan iskun paikka), ei Golden Circle-tyyppiselle eturivin ratkaisulle ole vaihtoehtoa.

Illan olivat omilla sloteillaan avanneet norjalainen, levyillä ja paperilla erittäin kova stoner/hardcore-pumppu Bokassa, ja Ruotsin paha paavi Ghost orkestereineen, mutta kumpikin jäi nyt näkemättä. Olla katsomatta lämppärit Kantolassa on jo traditio, ennemmin ottaa neuvoa-antavan keskikeikyän kaupungilla, kuin kuuntelee tuskaiselta kuulostavaa, ja liian isolla lavalla roiskivaa lämmittelyaktia, joka kuuluisi nähdä klubilla tai maksimissaan jäähallissa. Ghost pitää suorittaa omillaan, popheavyn Abballa on mainioita melodioita, ja taitavasti sovitettu lavapreesens, vaikkakaan se nyt ei mitään rockin historiaa tule koskaan uusiksi kirjoittamaan. Bokassa taas pitää nähdä klubiympyröissä.

Kantolassa oli otettu monin kohdin opiksi aiemmista vuosista. Portilla sisäänotto sujui paremmin kuin ikinä, samoin ulostautuminen. Jonoja ei ollut juuri missään, varsinkaan vanhalla kärsimättömällä ohittelijalla, ei bisselle, eikä pissalle. Näissä pitää toki aina myös muistaa, että yleisökin oppii, ei vain järjestäjä. Jos Hämeenlinnan ja Kantolan meininki paranee tätä tahtia, luvassa on hyvää.

Aika tavalla ilmoitettuun aikaan pärähti soimaan Ennio Morricone-taustanauha, Metallican kaikki ennätykset uusiksi lyöneeltä ”Worldwired Tourilta” aiemminkin tuttu avaus. Keikan käynnistänyt ”Hardwired-To Self Destruct”-albumin (2016) nimiraita on ärhäkkää thrashmetallia, laadukasta sellaista, ja muutenkin kertauskuuntelu kyseiseen plattaan todisti, että Metallica on edelleen ihan relevantti bändi omassa genressään, vielä kun James Hetfield ja Lars Ulrich saataisiin pysymään tuottajanpallilta poissa. Levy on niin toimiva, että settilistasta poispudotettua ”Atlas, rise!”-biisiä jäi suorastaan kaipaamaan. Mutta merkittävintä tänään oli a) valaistuminen siitä, että tämän kauempaa en ikinä enää tule täällä bändejä yyberöimään, b) aivan häkellyttävän laadukkaat maailmanluokan soundit, joita ei olisi tullut mieleenkään tänään leikata korvatulpilla, ja c) havaita heti ekasta biisistä, että Metallica oli tänään hillittömässä, rennossa ja positiivisessa lyönnissä, se aiemmin näkemäni insinöörihoukkio suorastaan loisti poissaolollaan. Oli tuloillaan kova keikka, jonka jälkeen voi vasta nyt vihdoin sanoa nähneensä Metallican. Ja tuli todella kova keikka. Kitarasoolot maltettiin pitää kompakteina, eturivissä oli tilaa koko bändille, videoscreenit keskittyivät näyttämään bändiä takariviläisillekin, videotaiteen sijaan, Larsin rumpalointi ei yhtään ärsyttänyt–kaikki oli hyvin.

Tänään, tässä ja nyt sellaiset Metallica-klassikot kuin ”The Unforgiven” ja ”Disposable Heroes” soivat sillä pöyhkeydellä kuin niiden kuuluukin, kuulostivat hyviltä ja nousivat takaisin klassikoiksi omien kyynisten Metallica-vaelteluvuosieni jälkeen. Sanotaan se nyt, täällä nähdyn bändin voi vielä kokea jatkossakin, olipa hyvä että tuli lähdettyä. Viimeisimmän albumin huolella valitut keikkaraidat eivät häpeilleet klassikkoseurassa yhtään, tiukimpana esimerkkinä raskaasti rouhinut ”Moth Into Flame”, kertakaikkiaan relevanttia thrashmetallia. Illan komeimpia vetoja oli sitä seurannut ”Sad But True”, ja sitten oltiinkin jo konsertin tutussa keskisuvannossa, jossa basisti Robert Trujillo ja kitaristi Kirk Hammett soittavat aina muutaman biisin potpurin, joka kullakin paikkakunnalla linkittyy alueen johonkin artistiin. Alue toki laajasti käsitettynä. Tällä kertaa arpa osui kaikista suomibändeistä Popedaan, ja taatusti vastoin kymmeniätuhansia ennakkoveikkauksia. Robert Trujillo tulkitsi täysin ymmärrettävällä suomella ansiokkaan pätkän ”Pitkää kuumaa kesää”, ja sai ansaitsemansa huutomyrskyn. Potpurin lopulla tehtiin tuttua videoscreentribuuttia edesmenneelle Cliff Burtonille. Väheksymättä yhtään bändin ikävää, eikö ole outoa että Trujillo, joka on yksi metallihistorian asiallisimmista ja grooveimmista basisteista pannaan joka ilta todentamaan, että sorry mutta en ole tosiaan ainoa Metallicassa soittanut bassotaiteilija. Kun Burtonin traagisesta lähdöstä on jo kuitenkin 33 vuotta.

”One”-klassikon taustalle marssitettiin kuolemaan matkalla olevia sotilaita, sykähdyttävä hetki. Muutenkin bändin aivan järjettömän korkea transparentti lediseinä takasi Hämptonin kesäillassa todella huikeat tunnelmat. Suomen suvessa soittamisessa on etunsa, vaikka valot puraisevat paljon myöhemmin kuin muuallla, valoisa yö takaa toisenlaista laatua. Varsinaisen setin loppuliukuun ”Master of Puppets”, kyseiseltä, omaakin maailmankuvaa radikaalisti muokanneelta kolmosalbumilta settilistassa oli siis yhä myös alkukeikan ”Disposable Heroes”. Ja sitten se varsinainen loppuliuku olikin parasta näillä hehtaareilla ikinä, ärhäkkä ”For Whom The Bell Tolls”, plasmat seisauttanut ”Creeping Death” ja esikoisalbumi ”Kill ’em Allin” väkevästi 55 000 ihmisen ennätysmassalle jynkännyt ”Seek and Destroy” (Metallica tietää vuoden 1983 esikoisalbuminsa arvon, eikä hyljeksi sitä vieläkään). Tässä vaiheessa koko bändi oli jo eturivissä, Kantolan mittakaavaan suhteutettuna lähes ison klubin etäisyyksillä, myös Ulrichin kompakti setti oli roudattu etulaitaan lavaa. Hiukan, edes hiukan lieveni ahdistus siitä, että en ollut Nivalan Tuiskulassa 15.12.1984. James Hetfield totesi jotain bändin yhtenäisyydestä sen siirtyessä kokonaisuudessaan elävään yleisökontaktiin eturiviin. Ja yhtenäiseltä bändi vaikuttikin Hämeenlinnan megakeikalla, yhtenäiseltä ja positiiviselta poikaporukalta, jolla edellisen albumin, ja tämänlaatuisten keikkojen perusteella on vielä annettavaa, sanottavaa, ja vuosia. Kerrostalon korkuisissa screenikuvissa James ei enää näyttänyt nuorelta, mutta ei nuoruus ole mikään juttu, tai itseisarvo. Kokemus voi olla, ja kuljettu tie. Niinpä Metallica aloittikin encoreosuuden ylpeästi tuoreella biisillä ”Spit Out The Bone”. ”Nothing Else Matters” tuli jo kuulluksi selin bändiin, ei siedä ihminen juuttua ulosmenovaiheessa yhtään liian pitkäksi aikaa porteille, joista pyrkii ulos myös viitisenköönttuhatta muuta. Keikka päättyi ”Enter Sandmaniin”, tuttuun tuutulauluun, jolla on hyvä lähettää massat yöhön. Kantolan traditioita noudattaen, show päättyi näyttävään ilotulitukseen.

Lähitulevaisuus, johon myös kesä 2020 elimellisesti kuuluu, näyttää meille onko Kantolan Tapahtumapuisto lopullisesti profiloitu vain raskaalle rockille, metallille. Pian AC/DC julkistaa jotain suurta. Keitä muita isoja on vielä käymättä, kun KISS ei kohta enää käy missään? Vai voisiko perinteet rikkoa muilla isoilla nimillä, Bruce Springsteen kiertänee ensi kesänä The E Street Bandin kanssa. Jäämme odottamaan. Ja se virittäminen ja täpinöintihän alkaa jo sitten varhain myöhäissyksyllä viimeistään. KG

John Carpenter Live Retrospective (us) @ The Circus, Helsinki 21.08.2016

Ohjaaja John Carpenter laittoi kauhuelokuvan aika tavalla uusiksi 70-80-lukujen mestariteoksillaan. Samalla Carpenter tuli uudistaneeksi käsitystämme elokuvamusiikista. Carpenterin musamaailmoista monet, voisi ehkä ”Halloweenia” (1978) lukuunottamatta heittää vaikka romanttisen rakkauselokuvan scoreksi. Hiukan eri sovituksilla tosin, mutta ei edes välttämättä. Carpenterin musiikki ei ole leimallisesti mitään genreä, siinä sen hienous, vaikka miehen elokuvat ovatkin olleet erittäin omien lajiensa suunnannäyttäjiä. Elokuviensa paitsi ohjaajana, myös tuottajana, säveltäjänä, kirjoittajana ja osin leikkaajanakin nähty John Carpenter on modernin ajan renessanssimies. Ura sitäpaitsi jatkuu, seuraavaksi 68-vuotias mestari nähtäneen executive tuottajana (jälleen yhdessä) ”Halloween”-uudelleenfilmatisoinnissa.

Carpenterin elokuvatuotanto otti 70-luvulla pesäeroa lapselliseen ja ylihehkutettuun Hitchcockiin, joka oli aiempina vuosikymmeninä kanonisoitu kauhun kuninkaaksi. Kuvaajansa Dean Cundeyn kanssa Carpenter loi, etenkin ”Halloweenissa”, jatkuvan kauhuntunteen. Paha saattoi lymyillä missä tahansa; oven takana, lakanan alla, kaapissa, pimeydessä. Cundeyn hämärissä kelluva kamera ei enää armoa antanut, ennen Carpenteria kauhu oli pitkälti rakennettu leikkaamalla, ja sitä oli tukenut vanhan koulun nurkkia pitkin hiippaillut kauhumusiikki. Säveltäjä-Carpenter keksi ottaa käyttöön syntetisaattorit, koska niillä oli halpaa ja nopeaa tuottaa musiikkia, jonka ainakin saattoi kuvitella olevan ison orkesterin soittamaa.

carpenter

Pari vuotta sitten newyorkilainen levy-yhtiö Sacred Bone Records, jonka talliin kuuluvat mm. David Lynch, The Men ja Zola Jesus, tarjosi yllättäen Carpenterille levytyssopimusta. Syntyi albumi ”Lost Themes” (2015) ja sille tänä vuonna jatko-osa ”Lost Themes II”. Levyt sisältävät carpenterilaista musiikkia, mutta eivät liity elokuviin, vaan ovat originaalitavaraa. Albumit synnytettiin kokoonpanolla John itse, poikansa Cody ja kummipoikansa Daniel Davies, kaikki kolme on kreditoitu säveltäjiksi ja muusikoiksi. Yleisön pyynnöstä Carpenter myös jalkautui kiertämään maailmaa bändinsä kanssa, ja esittämään eläville yleisöille sekä raitoja albumeilta, että tietenkin tuttuja leffasävelmiään. Livebändin runko on sama, John itse koskettimissa, poika-Cody toisissa ja Daniel (The Kinks-mies Dave Daviesin poika) soolokitarassa. Muun bändin muodostavat Jack Blackin ja Kyle Gassin huumoribändi Tenacious Dssä vaikuttavat basisti John Spiker, rytmikitaristi John Konesky ja rumpali Scott Seiver. Spikerin soittoa on lisäksi kuultu ainakin Steve Earlen levyillä. Bändi on eleetön, kuten maestronsakin, vain Davies saa soolotilaa ja miehen rouhea särökitara nouseekin Helsingin Circuksen keikalla isoon rooliin. Muistikuva Carpenterin musiikista vuosien takaisten leffakatseluiden perusteella on ollut verrattain kevyt, mutta livenä ja Daviesin kitaralla varsinkin vankistettuna, tavara on kaikkea muuta kuin kevyttä.

Taustan kankaalle projisoidaan keikan kestäessä kuvia Carpenterin rainoista, aina kun kyseinen teema soi. Pätkät on valittu selvästikin väkivaltaa säästämättä ja hurmeisimmasta päästä. Näidenkin savun läpi nähtyjen otosten kautta muistuttuu, että Carpenter on ollut aina aikaansa edellä.  Miehen kulttisuosio on nytkin taannut lähes täyden Circuksen, joskin ovella on yhä joitain lippuja myynnissä.

Bändi aloittaa tasan ja täsmällisesti ilmoitettuun aikaan, mitä muuta voisi edellyttää joukkoja työkseen edestä johtavalta elokuvaohjaajalta. Tämähän se on tänä päivänä aina yhtä hienoa, että suurin osa keikkapaikoista ilmoittaa tarkat soittoajat viimeistään edellispäivänä, ja niistä pyritään vieläpä pitämään kiinni. Yleisön reagointi on tänään harvinaisen kollektiivista, harva ”oikea” rokkibändi saa näin lämmintä vastaanottoa tuikinormaalina sunnuntai-iltana. Vaikka ihan oikea kokoonpano Carpenterin eleetön ryhmä toki on. Mutta musiikin laadusta johtuen homma on melko staattista, rapian tunnin kesto on juuri oikea tälle tapahtumalle, lavalla kun ei kuitenkaan pitkän päälle ole ihan häkellyttävää määrää nähtävää.

Kahdella elokuvaklassikolla homma käynnistyy: ”Pako New Yorkista”-teemalla ja ”Hyökkäys poliisiasemalle”-tunnusmusiikilla. Jengiä putoilee taustan leffaklipeissä. Sitten pari raitaa ”Lost Themes”-albumilta, joista ”Vortex” on yksi illan jämäkimmistä vedoista. Daniel Davies saa soolotilaa varsinkin ”Lost”-raidoilla ja käyttää leiviskänsä hyvin. Isänsä poika. Olen kuulevinani jampparin kitarassa britti-invaasion parhaita kaikuja, onhan kaveri Daviesien huonetta ja sukua. Tänään suurin osa biiseistä on elokuvateemoja ja ”Lost”-albumeista preferoidaan ensimmäistä. Settilista on toki aiemmalta rundilta tuttu ja ulkoa opettelemani. Ei oikein jaksa odotella yllätyksiä, on mukavampi tietää mitä todennäköisesti on luvassa. Lähteeni näihin opinkysymyksiin on tutusti Setlist.fm, suosittelen.

The Fog”-elokuvan tunnari on yksi Carpenterin tyylikkäimpiä kokonaisuuksia, niin myös tänään. ”The Thing”-teemaa ei John itse säveltänyt, vaan tilasi scoren Ennio Morriconelta, jonka kunniaksi biisi tänään(kin) soi. Morricone onkin sitten marraskuisella ison orkesterin keikallaan seuraava merkittävä leffamusiikkivieras Helsingissä. Pyrin olemaan paikalla. Alan mestareita ei näillä nurkin tuhkatiheään ramppaa. Voisiko Juhlaviikot vaikkapa tuoda David Lynchin? Jordi Savall Musiikkitalolle, mutta milloin?

Illan parhaita vetoja on myös ”Pork Chop Express”-teema elokuvasta ”Big Trouble in Little China”. Ja kyllähän hetki on erittäin paikalla olemisen arvoinen, kun nuorempi Carpenter aloittaa kiippareillaan ”Halloweenin” legendaarisen teeman, yhden maailman tunnetuimmista leffasävelmistä. Työnjako on muutenkin se, että isä-Carpenter hoitaa enemmänkin synapohjia, ja poika soittaa teemoja. Varsinainen setti päättyy ”In The Mouth of Madnessiin”. Harvinaisen ponnekkaasti bändiä halutaan takaisin, kaikkihan tietävät, ettei tämä näin pääty. Itse en ole encoremiehiä, mutta muutama biisi maistuu vielä.

Encoreita vedetään neljä. Pari niistä ”Lost”-raitoja, ja sitten yksi illan odotetuimmista, eli ”Prince of Darkness”-elokuvan ”Darkness Begins”. Itse olen nähnyt rainan kankaalta varmaankin tyyliin viidesti, ja se onkin toiseksi tärkein elokuva koko Carpenter-katalogista. Loistava idea ottaa Alice Cooper näyttelemään eleetöntä lopunaikojen spurgua jäi suoraan kauhun historiaan. Ja nerokkainta oli, ettei Paha ollutkaan mikään vihreänkarvainen ja rikinkatkuinen huoripukki polvinivelet väärinpäin, vaan mustaa materiaa. Paha oli kaikkialla, kukaan ei ollut turvassa. Kylmän sodan parhaita taideilmentymiä, ”Pimeyden valtias”. 

John Carpenterin loppuspiikki on eeppinen: ”I have one thing left for you. Please, drive carefully back home. Christine is out there!” Ja sitten kuullaan tietenkin ”Christine Attacks”, vuoden 1983 ”Christine”-elokuvasta. Sehän tunnetusti oli Stephen Kingin, kauhun Kalle Päätalon tiiliskiviromaaniin perustunut tarina ’58 Plymouth Furysta, joka otti komennon omaan ohjauspyöräänsä, jo kauan ennen sähköhäiriöisten ajotietokoneiden keksimistä. Teemabiisin toinen nimi onkin ”Plymouth Fury”.

Carpenter kokoaa vielä bändin eturiviin tervehtimään yleisöä, ei kuitenkaan ala kaulailemaan ketään. Orkesteri kumartaa syvään, kun Pimeyden ruhtinas antaa merkin. Keikka on ohi. ”It was the Boogeyman..?  As a matter of fact, it was.”  KG

 

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: