Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “progressive metal”

Loudness (jp), My Own Ghost (lu) @ Rock Club Nova Chmelnice, Praha, Tsekki 29.07.2018

Japanin heviveteraanit Loudness, yksi koko rockfriikkiyshistoriani tärkeimmistä bändeistä, minimissäänkin mainitun heavyn saralla, soittaa Prahan Chmelnicen kaupunginosan rokkiklubilla. Asiaan on suhtauduttava. Lipun ostaminen tapahtuu naurettavan helposti Tsekin Ticketmasterin kautta ja Prahan ääritoimiva joukkoliikenne hoitaa loput, Chmelnice sijaitsee keskustasta itään noin puolen tunnin raitiotiematkan päässä. Ja tietenkin, sivistys-Euroopassa kun ollaan, soittoajat on suunniteltu niin että perustsekki menee seuraavana aamuna töihin, ja että piskuinen klubiyleisö ehtii soiton päätyttyä viimeiseen sporaan kohti keskustaa.

Luxemburgilainen lämppäri, useammankin keikan ajan Loudnessia pitkin Keski-Eurooppaa seurannut ja seuraava My Own Ghost, soittaa jo omaa settiään, kun saavun paikalle (illan on avannut paikallisbändi Metalcraft). Rock Club Nova Chmelnice on betonirakennuksen toisessa kerroksessa, ja on ehtinyt lämmetä näillä helteillä melkoiseksi tandooriksi, ilta sujuu heavykansalta niinsanotusti perse vaahdossa. Onneksi takabaarin ystävällisten rouvien laskema Urquell-tuoppi maksaa vain kokonaiset euro yhdeksänkymmentä. Kyllä, Suomessahan ei sillä hinnalla saa kuin pahan mielen. Baarin bissetynnyritkin tosin kärsivät kuumuudesta, ja Tsekin juotavasta kullasta puolet on lämmintä vaahtoa, mutta eipä ole hinnalla todellakaan pilattu tätä hommaa. Hieno maa, hieno kaupunki, hieno kulttuuri.

Klubi vetää ehkä nelisensataa päätä, tänään liput ovat liikkuneet hitaanlaisesti, paikalla on kapasiteetista kenties puolet. Mutta se ei meininkiä haittaa, luxemburgilaiset saavat jo lämpimän vastaanoton, muutenkin kuin helletermein. My Own Ghost kiertää erittäin ahkerasti Eurooppaa ja varsinkin female fronted rock-tapahtumissa. Se female on solisti Julie Rodesch, jolla kieltämättä on viehättävästi nasaali laulusoundi, mutta joka tänään uhkaa monin paikoin hukkua keppimiesten vallin taakse, kun tiskillä potikat on Loudnessin asennossa. Ja varsinkin illan pääbändin rummut on niissä kireyksissä, että vaikka myös sekvensserin hoitava Michael Stein yrittää kuinka helläkätisesti takoa, jää Rodeschin kaunis laulu silti vääjämättä alle. Mutta bändillä on ihan mainioita biisejä ja se soittaa anteeksipyytelemättömän kolmevarttisen kokonaan omaa materiaalia. Suomi mainittu, bändin ekan albumin (2015) julkaisi härmäläinen Secret Entertainment ja kakkoslevyn vuonna 2016 tuotti Hiili Hiilesmaa. Silti bändin keikkahistoria ei ainakaan äkkiseltään näytä sisältäneen vetoja Suomessa. Kiertuekumppaneina My Own Ghostilla ovat olleet mm. Alter Bridge sekä Turus-Tarja. Ja jo kerran aiemmin myös Loudness.

Aivan gathering-tai anathemamaisiin isouksiin ei My Own Ghostin musiikki samantyyppisistä yrityksistä huolimatta nouse. Bändin soitto on paikoin voimapoppia, paikoin progressiivista tunnelmaraskastelua. Persoonallisen muistijäljen bändi kaikesta huolimatta jättää, eikä vähiten rennon esiintymisensä ansiosta.

Tauolla on aikaa imeä Urquell-vaahtoa ja seurata Loudnessin lavarakentelua, millä pieteetillä rundin paikkorumpali Ryuichi Nishida säätää kaiken kuntoon ja juuri oikein käden ulottuville. Kitarateknikollakin pukkaa ihan aikuisten hikeä, vaikka kyllä nyt japaninmies kuumaan on saanut tottua. Mainittu teknikko roudaa lavalle vain yhden kitaran. Kyllä, tämä on Loudness, tämä keskittyy perusasioihin. Loudnessin vuonna 1981 perustanut kitarajumala Akira Takasaki soittaa koko keikan yhdellä kitaralla läpi, ja polkee laskujeni mukaan vain kolmea pedaalia. Kaikki lähtee näillä, mitään lapsellista määrää customkeppejä ja lattia-arsenaalia ei tarvita. Ja kun Akira Takasaki soittaa soolon, se on jokaisessa biisissä, joka kerta, Tapaus. Tänään Tapaus tapahtuu 16 kertaa. En ole kitarasoolomiehiä, vihaan tiluttelua ja otelautarunkkua, mutta ehkä vain Eddie Van Halenin ohella ja rinnalla yhtäläisesti diggailemani Takasaki kun soittaa soolon, sanoinkin jo, se on tapaus. Salamannopeat käynnit vibrakammella, jokaisen soolon lyhyt mutta ytimekäs dramaturgia ja ennenkaikkea Akiran selittämättömän komea, tunnusomainen ”ukkossoundi” ovat kaikki sekä kuulemisen, että näkemisen arvoisia asioita. Ja varsinkin tänään, kun stadionbändi soittaa pienellä ja perspisellä Prahan laitakaupungin klubilla, kaikki tapahtuu puolentoista metrin päässä. Niin myös Takasakin taituruus. Tätä olen odottanut. Kesän 2015 Tuskassa edellisen kerran näkemäni Loudness on elämänsä vedossa, uusi ”Rise To Glory” on nimeään myöten paluualbumi, vaikka bändi ei koskaan minnekään poistunutkaan. Se on paluu bändin kunnian päiviin, biisimateriaaliltaan ja asenteeltaan, tämän ikäiset rockherrat tekevät jo mitä tahtovat.

Tuskan 2015 nimmarisessioissa, kun solisti Minoru Niiharan kanssa heitin pikkupuheet, mies lupasi tuoda Loudnessin pian takaisin, mutta lienee tarkoittanut enemmänkin Eurooppaa yleensä, kuin sen raukempia rockrajoja. Siksi olikin huikeaa, että Loudnessin ja omat askelmerkit sattuivat samaan päivään Tsekkeihin. Edellisen kerran pelkästään tässä samaisessa klubissa bändi oli soittanut aika päivälleen vuotta aiemmin, kannatus on vahvaa manner-Euroopassa edelleen. Nyt eurorundi käsitti 10 vetoa, joihin sisältyi mm. Slovenian Tolminin Metaldays-festari, ja yksi veto myös Ruotsissa, kuinka ollakkaan.

Uuden albumin taustanauha ”8118” pärähtää soimaan ja bändi astelee Club Novan pikkuiselle lavalle. Eturivissä on, kuinka olla, pari naispuolista ultrafania Japanista saakka, eikä ole syytä epäillä, etteivätkö seuraisi koko euroturneeta alusta loppuun, sillä tuttuudella bändi kuittaa kasvot eturivistä. Toiselle naisista basisti Masayoshi Yamashita käy varhain heittämässä plektran, eikä ole syytä epäillä, etteikö näin olisi joka keikalla. Japanilaisten pärähtelyä asioihin ja asioiden vierustoihin ei voi kuin ihailla, pääosin. Basisti Yamashita ja solisti Niihara ovat hekin olleet mukana perustamisvuodesta 1981 lähtien, eli tämäkin vielä, että Loudness kiertää näin kunniakkaalla kokoonpanolla. Oli myös 12 vuoden välirikko, jolloin Niihara ei bändissä laulanut, mutta menneet on menneitä ja nyt kaikki elekieli Niiharan ja bändijohtaja Takasakin välillä vaikuttaa erittäin veljelliseltä. Jopa niin, että kun Minoru vahingossa hellepäissään spiikkaa väärän biisin, asia kuitataan Takasakin kautta, kaikki hyvin.

Uuden albumin parilla raidalla lähdetään napakasti liikkeelle, ”Soul On Fire” ja aivan mahtavasti laukkaava ”I’m Still Alive”, joka jälkimmäinen biisi alleviivaa tuoreen platan jo mainittuakin asennemaailmaa. Kakkosbiisin jälkeen Yamashita heittää plektran myös kohti eturivin tsekkiläisiä, keski-ikään jo syvemmälle ehtineitä rock-karpaaseja. Plektra lentää tummalle ja valottomalle lattialle, eikä rokujen ikänäkö ihan riitä nyt tähän hommaan. Yamashitalta pettää pokka ja basisti hakeekin Marshallin nupinpäällyskiposta aimo kasan plektroja ja antaa ne herrashesseleille suoraan kunkin käteen. Mahtavaa meininkiä.

Minoru Niiharassa Loudnessilla on ihan helposti koko heavyn historian sympaattisin laulusolisti. Kaverin (ilmeisimmin) synnynnäinen lonkkavika pelkästään nostaa pisteitä, samoin itselle tuttu, mutta varmasti monelle käsittämätön englannin aksentti. Alun keikkaa pahasti helteestä huurtuvat nopeat esiintymislasit eivät sympatiasta ole nekään pois, päinvastoin. Ensin tuntuu, että Niihara ei näe ilman laseja, että nyt mennään huurupiiloa pakon edestä, mutta sitten mies luovuttaa, on liian kuuma, ja selviää että lasit olivatkin ihan vaan rekvisiittaosastoa.

Loudnessilla on pokkaa soittaa jo kolmantena yksi kaikkein isoimmista hiteistään, vuoden 1985 ”Thunder In The East”-albumin avausraita ”Crazy Nights”, albumin jolla iso läpilyönti lännessä viimeistään tapahtui. Kaikkiaan bändillä on takanaan jo lähes 30 albumia, joten valinnanvaraa on, tai olisi. Tosin katalogissa on myös parikymmentä albumia, joilta ei nykykeikoilla kuulla mitään. On myös ne seitsemän pitkäsoittoa, joilla Niihara ei laulanut, ja nekin on vaivutettu settilistatermein unholaan.

Akira Takasaki aloittaa ”Heavy Chainsin”, iso kasarihitti sekin, häkellyttävän komealla ulvotuksella, samanhenkiseen kitaraoutroon biisi myös päättyy. Koko keikan upein veto uhkaa olla ”The Sun Will Rise Again” samannimiseltä albumilta (2014). Mutta hetikohta tuleekin uuden levyn ”Until I See The Light”, ja päätöksenteko on vaikeaa. Ennen ”This Lonely Heart”-vetoa Minoru Niihara selittää tunteikkaasti, miksi tällä eurorundilla soittaa paikkokannuttaja Ryuichi Nishida. Bändissä vuodesta 2009 vaikuttanut Masayki Suzuki sai tammikuussa sydänkohtauksen ja toipuu siitä kotonaan Tokiossa. Mutta Nishida hoitaa homman erinomaisesti, varsinkin jantterin kihinäistä peltityöskentelyä on ilo seurata. Eikä kyse olekaan mistään hanttipaukuttajasta, Nishida on soittanut esimerkiksi jo joitain vuosia Japanissa asuneen ex-Megadeth-kitaristi Marty Friedmanin bändissä, ja jos nyt jossain niin siellä pitää polkea nopeasti, ja nopeammin.

”Massive Tornado” on tuoreen levyn thrashrymistelyosastoa, ja sen aikana pitääkin hakea illan viimeinen pilsneri. Instrumentaali ”Kama Sutra” (kyllä vaan) suo Niiharalle pikku hengähdystauon, nimittäin jos perspiroi alalattia, niin pakko on lavallakin olla aivan dystooppisen kuuma. Bändin ensimmäisen ison albumin ”Disillusion” (1984) hittiraita ”Crazy Doctor” aloittaa loppuli’un. Loudness ei soita tunnetusti encoreita. Tälläkin Euroopan rundilla vain Belgian Westerlon Het Debuut-klubilla kahdeksan iltaa aiemmin oli niin kova meininki, että bändi heltyi yhteen encoreen. Eikä se todellakaan tarkoita, etteikö Prahan vedolla olisi kova meno ja meininki, Loudness on vain tiukka periaatteen bändi. Soitetaan mieluummin hyviä keikkoja kuin encoreita. Hikinen, intensiivinen keikka päättyy varhaisalbumi ”The Law of Devil’s Landin” (1983) raitaan ”In The Mirror” ja perinteisistä perinteisin show’n päättäjä on ”Hurricane Eyes”-albumilta löytyvä napakka ”S.D.I.”  Näin siis: https://www.setlist.fm/setlist/loudness/2018/klub-nova-chmelnice-prague-czech-republic-53eb17fd.html

Uusi levy on uuden alku, Loudnessilla on vielä paljon soittovuosia jäljellä. Se ei ole koskaan sekoillut rock’n’rollin lieveilmiöiden kanssa, ainakaan liikaa. Takasakin biisikynä on edelleen terävä, ja sama leimaa tuorettakin ”Rise To Glory”-albumia, mikä aina on leimannut Takasakin kirjoitustyötä, tehdään mitä tahdotaan, genreistä ja jopa ankaristakin kritiikeistä viis. Sillä samuraiasenteella heavy metallin yojimbo on johdattanut miehistönsä läpi suosion alamaiden ja lajityyppien epämuodikkuuksien, ja nyt Loudness on uransa ehkä kovimmassa iskussa. Se ei ole enää nuori, mutta ei nuoruus ole mikään itseisarvo. Sattuminen Tsekkeihin samalle illalle Loudnessin kanssa, nähdä Akira Takasakin soittavan veret seisauttavan suvereenilla tavallaan sähkökitaraa puolentoista metrin päässä ja koko vedon napakka laatu sinänsä, takasivat, sanonko….sanon, vuoden tähän asti tärkeimmän keikan. Domo arigato gozaimasu Akira-san. Loudness, thunder from the East. KG

Kreator (ger), Emperor (nor), Red Death (us), Galactic Empire (us), Hexhammer, Foreseen, The 69 Eyes, Crimfall, Tyrantti @ Tuska Festival, Helsinki 30.06.2018

Tuska Festivalin kakkospäivä, ja samalla itselle siviiliasiain osaston velvoitteiden takia viimeinen, alkaa muutaman minuutin jonotuksella porttien ulkopuolella. Pitää olla ajoissa paikalla, että saa nykäistyä kotona nykimättä jääneet kahvit ja että ehtii ottaa asianmukaiset jalansijat ennen ensimmäistäkään bändiä. Joka on tänään päälavan korkkaava helsinkiläinen nuorten miesten viiksiheavytrio Tyrantti. Tästä on Stadin hevipiireissä kuiskuteltu, vasta naksun päälle vuoden ikäinen bändi, ja nyt jo Tuskan päälavalla. Mutta kuuluuko Tyrantti sinne oikeasti ja mitä annettavaa sillä on kenellekkään? Aivan napakan puolituntisen toki Tyrantti louhii, semminkin kun tietää että sillä on takanaan vasta yksi virallinen julkaisu, C-kasetilla ulospantu ”Toteemi”-sinkku. Bändin tekstit ovat kuin suoraan sanakirjan kanssa käännettyä Dioa tai Dokkenia, mutta enpä nyt itse osaa pitää tätä kovin hauskana, tosikkosmiehiä kun olen. ”Konesydän” on ihan hieno melodia, mutta viiksekkään huumoribändin kun perustaa, ymmärtäneekin jo valmiiksi, ettei kaikki voi tykätä.

Kiitti ja moi. Helsinki Stagelle katsastamaan paperilla aivan erinomaisen kiehtova bändikonsepti Yhdysvalloista, eli John Williamsin Star Wars-teemoja metallisovituksin soittava, ja alan kledjuihin pukeutuva Galactic Empire. Nyt alkaa lupaavasti, Tuskan kakkospäivä uhkaa lähteä todella hyvin liikkeelle, bändi aloittaa ”Main Themen”, juuri Sen Star Wars-teeman. Komeasti soi. Orkesteri on ymmärrettävästi, tekijänoikeusuniversumin aivan sallituille rajoille matkanneissa sotisovissaan hiukan jäykkä, eikä kypärienkään alta näe välttämättä kovin hyvin. Basisti Bass Commander pystyy sentään jonkin verran liikehtimään, mutta hänelläkin on haasteita kypärän kanssa. Sitäpaitsi sovitukset ovat hirvittävän monimutkaista luokkaa, samaan aikaan ei kovasti voi viitta selässä viilettää ympäri lavaa. Monimutkaisuus onkin bändin haaste, se alkaa heti kakkosena kuultavassa ”The Imperial Marchissa kuulostaa erittäin tylsältä djentbändiltä, ylitekniseltä ja erikoiselta vain erikoisuuden vuoksi. Valitettavasti, nimittäin näistä olisi kiva ihan aidosti pitää. Nokkamies Dark Vader spiikkaa meille ”maan ihmisille” asiaankuuluvilla kähinöillä kuolemaa hönkivine loppuhenkosineen. Konsepti on kunnossa, mutta livenä toimiminen vaatii niin paljon muutakin. Bändiltä on tullut juuri kakkosalbumi ulos, ja sen nimi on ”Episode II”.

Galactic Empire.

Päälavalla seuraavaksi soittava Beast in Black tuli juuri nähdyksi Tampereella, joten suunta kohti Tuskan sisälavaa eli Inferno-sellaista, vuorossa vain kerran aiemmin näkemäni folk metal-rykmentti Crimfall. Bändin kehys on Mikko Häkkisen ja Helena Haaparannan uskomattoman kaunis ja sävykäs yhteis-ja vuorolaulu, beauty and the beast, jos sallitte. Toki Crimfallilla on myös upeaa biisimateriaalia, aivan heittämällä ainakin kolmen vartin festarislottiin. Se aavikonmakuinen itämäinen biisi, johon Haaparanta aivan veretseisauttavan upeasti tulkitsee tuhatta ja yhtä yötä (biisin nimeä en juuri nyt keksinyt mistään), ”Far From Any Fate” ja ”Silver and Bones” pelkästään takaavat yhden parhaista Tuska-vedoista tänä vuonna. Crimfall soittaa myös todella kovaa, mutta yllättävän hyvin erottuu. Näiden kuuluisi kiertää ahkerammin ja entistä kauempana.

Telttalavalla soittaa seuraavaksi koko festarin positiivisin yllättäjä, The 69 Eyes. Muutama viikko sitten tuli nähdyksi Hollywood Vampires Helsingissä ja nyt Helsinki Vampires kotihoodeillaan. Homma käyntiin tehokkaasti ”Framed In Bloodilla”. Ahkera kiertäminen näkyy, bändi on kovassa lyönnissä. Se olisi pitkällä urallaan voinut, maailmalta tulleen menestyksen myötä, taantua umpiluokattomaksi pikkumimmien poppibändiksi. Mutta jo vuonna 1989 startannut The 69 Eyes on edelleen relevantti, ihan oikeasti synkkä ja gootti, jäätävän miehekkäästi ikääntyvä bändi. Viimeisimmältä albumilta soi kaksi biisiä, ”Feel Berlin” ja koko setin päättävä ”Lost Boys”, jotka kummatkin osoittavat biisikynän olevan edelleen terässä. Keskellä keikkaa soi ”Never Say Die” pitkänä ja hartaana ja kun katselee yleisössä ympärilleen, voi todeta tämän olevan useammallekin lauantain pääesiintyjä. Toiseksi viimeisenä soitettava ”Brandon Lee” on edelleen aivan huikea biisi lajityypissään ja vaikka ihan ilman mitään lajityyppejä. Tiedättehän, näiden klubikeikalle on mentävä, kun seuraava albumi joskus ilmestyy.

Inferno Stagella kiertuekumppanit, helsinkiläinen Foreseen ja washingtonilainen  Red Death soittavat peräkkäisissä sloteissaan kovinkin samanmuotoiselta kuulostavaa hardcorea ja crossoveria, nämä kaksi olisi voinut sijoittaa aikataulussa hiukan kauemmas toisistaan. Jotenkin kuitenkin Foreseen vie voiton, ehkä siksi että olen nähnyt sen aiemminkin ja jopa kuunnellut levyiltä. Red Deathin keikan aikana tulee mieleen, onko bändillä jotain teknistä ongelmaa, kun se puolen tunnin slotissa heittäytyy rumpusooloilemaan. Tiukka setti kummaltakin bändiltä, Foreseenin myllytys varsinkin päätösbiisissä ”Power Intoxication” on ankaraa luokkaa.

Pieni tauko, jonka aikana voi aivan hyvin skipata tämän vuotisen Tuskan oudokkeen, synthwave-artisti Carpenter Brutin. En edes käy katsomassa onko siellä MacBook tai parikin lavalla kansi auki, vähän huonosti sopii MacBook omaan musiikkimakuuni. Omissa lajityypeissään Carpenter Brut on tärkeä artisti, mutta ei ennen Emperorin keikkaa voi katsella kannettavia tietokoneita.

Lavan taustakankaassa lukee Emperor. Vierelleni lipuu herrasmies, joka kysyy että onko nää semmoisia entisiä kirkonpolttajia. Vastaan, että ei, tai ei nyt ainakaan pahimmasta päästä, ikäänkuin kirkkojen polttelussa olisi jotenkin isotkin astevaihtelut. Ja toki kitaristi Samoth istui aihepiiristä ihan kivenkin sisällä, mutta tarina olisi ollut liian pitkä satunnaislähimmäiselle referoitavaksi. Sitäpaitsi, Emperor on täällä musiikkinsa takia, juhlistamassa albumiklassikkokeikallaan vuoden 1997 mestariteosta ”Anthems To The Welkin At Dusk” ja sen vaikutusta avantgarde-ja black metalliin. Vuonna 2014 Emperor juhli samalla lavalla ”In The Nightside Eclipse”-albumiaan ja tänään, heti parin biisin jälkeen tuntuu, että tuo edellinen kerta oli merkittävämpi. Vaikkakin itselle(kin) ”Welkin” on tärkeämpi albumi. Jotain puuttuu, ehkä bändi on jo tottunut tähän klassikkolevykiertämiseen, ainutlaatuisuus on poissa. Laulaja-kitaristi Ihsahn tuntuu lavalla myös edelliskertaa yksinäisemmältä. Mutta pitäähän täällä olla ja pitäähän tämä nähdä. Tuleeko Emperor myös ensi vuonna, kun ”IV Equilibrium” täyttää vuosia? Viimeisen biisin jälkeen Ihsahn ei sano ”see you next time”, Emperor päättää vuoden kerrallaan missä mennään. Klassikkolevy soi asianmukaisesti ja tutuksi tulleesti päälavan erinomaisilla soundeilla. Sen päätteeksi kuullaan vielä kolme vakkariklassikkoa, joista komeimmin lanataan tänään koko homman paketoiva ”Inno A Satana”, siltä edeltävältä kiekolta. Vähän suorittava maku jää Emperorin vedosta. En ehkä edes sanonut tätä, kyseessä on kuitenkin Emperor.

Ihsahn ulkoilee, kuva ei liity raportoituihin tapahtumiin.

Helsinkiläinen Hexhammer soittaa sisälavalla napakan setin black’n’rolliaan, ja paikkaa samalla viime hetkellä peruuntunutta kanadalaista ONIa. Ansiokkaasti paikkaa, mutta kärsii lavan soundihaasteista ehkä tänä vuonna eniten. Olenko se vain minä, mutta onko Inferno-lava aiempina kesinä tosiaankin kuulostanut paremmalta?

Kreator.

Transportaatiosyistä illan viimeinen bändi osaltani on Kreator. Ensinnäkään, illan päättävä Gojira ei vain kiinnosta ja usko siihen, että sinänsä tärkeä At The Gates pystyisi telttalavan soundeilla lähellekkään Kreatoria, on heikko. Mille Petrozza käskee, ja keskelle Tuskan yleisömerta avautuu musta aukko, Mille avaa jengin kahtia kuin Mooses Punaisen meren. Käskystä porukka syöksyy maailmanlopun kirnuun, valtava pitti pyörii. Ei epäilystäkään etteikö lavalla ole vanha kunnon Kreator. Ja onhan se pakko päästä sanomaan, että kyllä amerikkalaisen thrashmetallin Big Four alkaa olla aika papparaista verrattuna Saksan Big Fouriin. Samaan aikaan, kun Millen mylly pyörii, joku Metallica keskittyy täysin toisseikkaisiin asioihin. Kreatorin lavarakennelmat ovat upeat, soiton alkaessa katedraalin gootti-ikkunat osoittautuvat led-seiniksi, ja rumpukorokkeen ylle projisoituu tyylikkäin esitys Saatanasta tai siis Vanhan Kehnon daijusta, sitten 1600-luvun. ”Enemy of God” ja ”Satan Is Real”, vanha isäntä katselee meitä ylhäältä ja sen silmät kiiluvat punaisina. Tämä ei ole kovin näkemäni Kreator-keikka, se tapahtui sisäilmassa Tallinnan Rock Cafessa taannoin. Mutta Mille on lyönnissä, bändillä hyvä fiilis ja yleisö täysillä messissä. Miksaustiskin edessä alkaa jalansijat loppua, siksi iso törmäilygalaksi pyörii lavan edessä. Järkkäreillä ja innokkaimmilla pittaajilla on tulla sanomista, mutta keikka loppuu juuri ajoissa. ”Fallen Brotherin” Mille omistaa Pantera-veljeksille Dimebag Darrell ja Vinnie Paul, joista jälkimmäinenkin kannuttaa nyt hiippakunnallisemmassa hevibändissä. Sami Yli-Sirniö soittaa kauniin soolon äijille sinne jonnekin, ja ledtauluissa pyörii kuvia muistakin kaatuneista veljistä, Bowiesta Ronnie Jamesiin. Sitten vielä pari encorea, joista koko keikan päättävä ”Pleasure To Kill” lähtee kuin paavi pahanteosta. Ankarasti myllyttää. Kreator on siitä hieno bändi, että sen voi nähdä milloin tahansa, ja minkä tahansa albumin jälkeen. Usko siihen, että se ei osaa soittaa laiskoja keikkoja, elää edelleen. Kiitos Tuska. Ensi vuonna toivottavasti hiukan lisää variaatiota bändien alalajistoon, eksoottiset ulkomaan ensivieraat takaisin sisälavalle ja pääesiintyjiksi harvemmin käyviä vieraita, ala Body Count, niin todella hyvä tulee. Siihen asti, KG.

Helloween (ger), Accept (ger), Mustasch (swe), Lost Society, Mokoma, Amorphis, Beast In Black, S-Tool, Night Nurse @ South Park, Tampere 09.06.2018

Yhden välivuoden pitänyt ja uusin voimin palannut Tampereen South Park jatkoi festarikesää, ja teki sen tuttuun ja totuttuun tapaansa rennosti, mutta täsmällisesti, ja erinomaisella ohjelmistolla. Sitäpaitsi, rohkeasti Hyvinkään nyt toista kertaa järjestetyn massiivisen festivaalimolookki Rockfestin kanssa samalla viikolla tapahtuneena, ja muutenkin kesän ensimmäiseen superviikonloppuun sijoitettuna, on huikeaa että South Park ylsi myös yleisöennätykseensä. Kahden päivän aikana Ratinan rantamaastoon flaneerasi peräti 13 000 heavyn ja hard rockin ystävää. Vaikkakin, lauantain pääesiintyjät olivat samat kuin kaksi vuotta sitten. Mutta lipunmyyntilentoon South Parkin lienee tänä kesänä eniten siivittänytkin perjantain päättänyt Ruotsin paha paavi Ghost, joka on ihan hilkulla olla luokkaa stadion, joten lienikin viimeinen hetki saada bändi Eteläpuistoon.

Itselle tarjoutui valitettavasti siviiliasiain takia tänä vuonna mahdollisuus olla South Parkissa vain jälkimmäisenä päivänä eli lauantaina. Mikä tarkoitti, paitsi Ghostin missaamista (no, ne nyt soittaa koko ajan vaikka melkein missä), mutta ennenkaikkea näkemättä jäi Kanadan ukkosjumala, Vancouverin teutoni, jo vuodesta 1976 kolikärryillään ympäri heavya palvovaa maailmaa rymistellyt muskelimies Jon Mikl Thor yhtyeineen. Thor saapui Tampereelle Ruotsin aina yhtä upeaohjelmaisen Muskelrockin kautta, ja samanhenkistä reittiä pitkin bändi saataneen tänne vastakin, kunnes Mikl ripustaa ukkosvasaransa naulaan. Mutta suht harvinaisesta herkusta, ja bändistä joka on pitänyt nähdä niin pitkään etten kehtaa lausua, oli kuitenkin kyse.

Lauantain festaripäivä valkeni seesteisen puoliviileänä, mutta iltapäivän tunteina Thor loihtikin heavykansaa oikeinkin suosivan, lähes helteisen sään, vaikka ei ollut enää edes paikalla. Lauantain päälavan sai korkata Beast In Black, näitä kotimaisia, jotka on pitänyt jo tovi tsekata. Bändihän syntyi vuonna 2015, kun kitaristi Anton Kabanen jätti Battle Beastin. Ympärilleen Kabanen rekrysi kovaa tulosta tekevää väkeä, ja bändi onkin kovissa metallinousuissa, listasijoituksia on viimevuotiselle esikoisalbumille ”Berserker” herunut ympäri sivistys-Eurooppaa. Ja kovan festarikolmevarttisen Beast In Black pystyykin nykimään enemmän tai vähemmän yhden albumin materiaalilla. Bändin nimibiisi täräytti homman käyntiin todella röyhkeästi, ja samalla saatiin osviittaa myös siitä, että päälavan soundit olisivat tänäkin vuonna asianmukaisessa kunnossa. Vielä suhteellisen rajatulle jengille mätkinyt Beast In Black hoiti alkupään settiään perinteisemmällä power metallilla, jossa sen vaikuttimet, kuten nyt vaikkapa Judas Priest, tulevat selkeämmin esiin. Kolmen kepin priestmäistä synkronissa heilutteluakin nähtiin. KISSin Gene Simmonshan muuten ilmoitti hiljattain, että synkronoidut lavaliikkeet ovat hänen keksintöään. Seuraavaksi Simmons patentoinee ruuan kypsentämisen tulella, kahdella raajalla etenemisen ja maailman luomisen kuudessa päivässä.

Jotain kuitenkin tuntui omilta korvien sijoilta, että sinänsä mainiosti ryskineen Beastin toimittamisesta jäi vajaaksi, vaikka upeat melodiat seurasivat toisiaan. Alulla settiä ehdottomasti niistä toimivimpana ”Blood of a Lion”. Sitten selvisi, mitä uupui, kun setin loppupäässä Beast In Black tarttui popimpaan (ei saa ymmärtää väärin), entistä melodisempaan ja suoranaisella tanssibiitillä ryyditettyyn materiaaliinsa. Tällä bändi erottuu joukoista, vaikka ei se tämäntyyppisellä materiaalillakaan tietenkään ainoa yrittäjä maailmassa ole. Mutta on se niin, että kyllä upeasti tamppaavat ”Crazy, Mad, Insane” ja ”Blind and Frozen” ovat olleet mainittuja listasijoja takaamassa. Beast In Black pitää nähdä uudestaan (lupauksia, lupauksia) omalla, pidemmällä sisäilmavedollaan, onhan bändillä kitarassa Gamma Rayn livekeikoilla paikkomiehenä kansainvälisen läpilyöntinsä tehnyt, ja useamman vuoden U.D.O:ssa soittanut umpisympaattinen ex-Amberian Dawn-mies Kasperi Heikkinen. Epäkristillisesti Kabasen kanssa jaetut soolot tuovat lyhykäisyyksissäänkin hienon lisäkierteen Beastin power metallin, ja onhan selvää että Thessalonikin mies Yannis Papadopoulos (kovia paiskomaan itseään nimillä nuo kreikkalaiset) on aivan maailmanluokan solisti. Viimeistään Thunderstone-rumpali Atte Palokankaan liityttyä remmiin, on myös bändin tulilinja kunnossa (bassossa nähdään Unkarin mies Mate Molnar). Beast In Blackin kompakti setti päättyi komeaan ”End of The Worldiin”.

Sitten korkkaamaan radikaalisti uudelleen sijoitettu kakkoslava. Ennenhän South Parkin pikkulava oli aivan pääsellaisen läheisyydessä, telttalavana, ja ikäänkuin baarin jatkeena. Toki sen kapasiteetti oli rajattu, ja soundikin usein todella karmaiseva. Nyt asiat on paremmin, kakkoslavan soundi on jo pelkästään maastonmuodoista johtuen lähtökohtaisesti loistava, ääni ei karkaile minnekään. Ja lavan on uudessa paikassa mahdollista olla myös isompi. Toki matkaa päälavalle on monta minuuttia, nimmarijonojen ja lihamäiskejonojen ja teepaitajonojen läpi, mutta yllättävän ripeästi kaikki sujui. Toki, jos suosikkinsa keikan haluaa nähdä alusta asti, on jätettävä edellinen veto viimeistä biisiä vaille vajaaksi. Alueen uusi sijoittelu lienee tullut jäädäkseen, mutta baarin ja VIP-alueen väliin jäävää solaa kannattaa vielä miettiä, siihen pakkautuu kansaa, joka mahtuisi päälavan eteen, mutta ei välttämättä tajua mennä. Nyt alueesta muodostuu, vähän turhaan, pitkä putki. Moni lippunsa lunastanut jää kauas takalinjoille.

Kakkoslavan lauantain avasi kotimainen psychobilly/horror punk-bändi Night Nurse. Se on kiertänyt alan väen parissa jo pitkin Keski-Eurooppaa, ikää sillä on kuutisen vuotta ja vyöllään pari albumia. Ihan ensin tuntui, että nyt ei lähde kyllä niin millään, mutta meininki vetreytyi kummasti, eteläpuistolaisten tanssijalkakin alkoi vipattamaan ja kaiken kaikkiaan bändi sai aivan mahtavan vastaanoton, olkoonkin että päivä oli vasta aivan aluillaan. Night Nurse on ihan okej bändi omassa genressään, jota siis psychobilly eniten määrittää. Mutta se operoi lajityypissä, jossa on kertakaikkiaan lähes mahdoton olla persoonallinen, eikä solisti Camilla Rauhalan ääni tai olemus riitä sitä persoonaa luomaan. Night Nursen konseptointi on isosti kesken, sen kannattaisi ottaa nimestään ja uhoisista loglineistaan kaikki irti ja lunastaa se kaikki erikoisuus, mikä nettipresentaatiosta välittyy. Silloin voisin itsekin nähdä bändin uudestaan, nykyisen perusteella tuskinpa. Kieltämättä vaikkapa ”Let Me Out” niputettiin ihan tehoilla, samoin yleisön kovasti odottama ja toivoma Donna Summer-cover ”Hot Stuff”, bändin keikkavakio. Ja kieltämättä Mike Bayend, bändin Kikkeliksikin (kihihihi) kutsuma läskibasisti, on kova länkyttäjä, ei voi kieltää.

Seuraavaksi oli räntättynä ohjelmalehtiseen kotimaisten heavybändien ehkä ahkerin jokapaikanhöylä Amorphis. Kerran maailman parhaita bändejä, jonka suhteen olin kolmen keikkaotannan jälkeen nostanut kädet täysin pystyasentoon, kun en vain jaksanut laiskanpulskeaa esiintymättömyyttä ja ympäripyöreyttä. Pohjakosketuksien synnyttäjäpohjakosketus oli yhden rockhistorian kovimmista albumeista (”Tales From The Thousand Lakes”, 1994) sieluton ja bändiään itseäänkään lainkaan sytyttämätön läpilanaus taannoin Tuskassa. Mutta festarikansalle kelpaa, Amorphis oli nytkin koko päivän suosituimpia artisteja, jo pelkästään alueella liikkuneista paidoista päätellen. Eikä bändi soittaisi joka niemennotkelmassa joka ikinen kesä, ellei kansa niin haluaisi. Ongelma on siis omani. Mutta mutta, silti oli annettava klassikkobändille vielä yksi tilaisuus, olihan orkesteri nähtävillä nyt peräti neljällä alkuperäisjäsenellä, kun Niklas Etelävuoren tilalle bassoon otettiin ainoa oikea mahdollinen, eli Olli-Pekka Laine. Kokoonpanoasiat on nyt siis todella kunnossa, ja tiedän että tuore ”Queen of Time”-albumi on bändiltä loistava, vaikka minä en siitä yrityksistä huolimatta saa otetta. Siitäkään. Olinko se vain minä, vai onko Oppu Laineen kierteisesti groovaava basso tuonut bändiä lähemmäs juuriaan, lähemmäs sen rokkibändimenneisyyttä? Jokatapauksessa joku raikas purske lavalla oli, ja väitänpä että se jäljittyi pitkälti Laineen bassotteluun, ja vanhan taistelutoverin kenties synnyttämään innostuksenpoikaseen. Parhaiten uuden levyn biiseistä toimi ”Golden Elk”, ei vähiten siksi, että se muistuttaa kultaisten päivien bändistä ehkä eniten. Mutta ”Tales”-albumin ainoa settilistaan jäljellejäänyt raita ”Castaway”, on tässä joukossa täysin ylivoimainen sävellys. Ei voi mitään, tai en voi mitään. Pelkästään ”Castawayn” ja Olli-Pekka Laineen basson takia, tiedättehän…

Kaiken sanotun jälkeen olikin mahtavaa nähdä kakkoslavalla aivan äärettömän kova ja todistusvoimainen veto Lost Societylta, on bändejä, ja sitten on bändejä. Jyväskylässä vuonna 2010 perustetulla Lost Societylla on myös valtavasti vientiä tällä hetkellä, ulkomaita myöden. Eikä mikään ihme, crossover thrash lähti niin että takarivi tärisi. Nuorten miesten itsevarmuus lavalla, kitaristi-laulaja Samy Elbannan suvereeni tilanteen hallinta ja yleisön huikea mukanaolo takasivat aivan hillittömän iltapäivän rässihetken, ja päälavan mielipaha oli hetkessä poissa. Bändin veto muistutti talvella nähdystä teksasilaisen Power Tripin myllytyksestä, jota sitäkin kehua retostin, mutta kyllä Lost Society silti ajoi vuoden thrashajon, jos kohta aika monen muunkin viime vuoden. ”Hollow Eyes”, ”Terror Hungry” ja monet muut menoraidat piiskasivat South Park-yleisön senmaailmaiseen kirnuun, että asfaltti-ihottumalta tuskin täysin vältyttiin. Keikan kovin nyintä oli kuitenkin bändin ihka ensimmäinen julkaistu biisi aikoinaan, ”Kill (those who oppose me)”. Porasi kuin rakastaja Nylkynen. Ei vankeja, hädintuskin eloonjääneitä. Iskä, mitä se oli se thrash metal? En oikein enää muista, mutta nyt se on Lost Society. Onko Jyväskylästä tullut yhtään huonoa bändiä? Kuka muistaa, kädet ylös? Oliko Rajuilma jonkun mielestä huono?

180609_southparkla-36

South Park-yleisöä, lauteella Helloween. Kuva: Mikko Pylkkö.

Illan ensimmäisestä ulkomaan bändistä, ruotsalaisesta radioasemiemme lemmikistä Mustaschista jäi jollain tapaa aika valju maku. Bändi oli kyllä ollut tarkoitus nähdä jo kesällä 2007 Göteborgissa, mutta paikallisliiteri oli tuolloin loppuunmyyty, ja hyvä niin, lähistöllä soitti samana iltana The Mission aivan huiman keikan. Sitten Mustasch jotenkin jäi, varmaan siksikin että eräskin stadialais-metropolialainen radioasema on soittanut sen muutamaa hittibiisiä suut ja silmät täyteen. Kaikki ne hitit nytkin kuultiin, mutta jotenkin ne livenä muistuttivat liikaa toisiaan, ja keikan paksuimmaksi plussaksi jäikin solisti-kitaristi Ralf Gyllenhammarin stand-up-henkinen lavavenkoilu ja välispiikkailu. Ahkerana Suomen kävijänä Mustasch-nokkamiehelle oli tarttunut myös kunnioitettava määrä mutkikasta kieltämme. Jos yhden joutuisi nostamaan tasapaksuhkosta Mustasch-setistä, niin kakkosena soineen ”Thank You For The Demon”. Onneksi ei tarvitse.

Entisen Sentenced- ja Poisonblack-solisti Ville Laihialan nykyiselle kvartetille, S-Toolille oli käydä South Parkin iltapäivässä ns. ohrakyrsä. Bändin basisti Kimmo Hiltunen oli joutunut aiemmin päivällä sairaalaan ja festarin porteista sisään oli saatu vain triomuotoinen S-Tool. Rohkeasti bändi otti haasteen vastaan, ja varmistettuaan yleisöltä, että ilman basistiakin voidaan vetää, piiskasi Laihiala yhdessä rumpali Aksu Hantun ja kitaristi Sami Leppikankaan kanssa vajavaisen S-Toolin sellaiseen lentoon, että lopulta kyseessä oli koko päivän yksi parhaita keikkoja. Bändi ei kuulostanut Laihialan ennakoimalta ”nuhapumpulta”, vaan bassottomuus takasi tietyllä tapaa likaisen ja saastaisen kuuloisen lisäkierteen S-Toolin heavyyn, joka ei oikein esikoisalbumiltaan ole itseäni sytyttänyt, mutta nyt sytytti. Puolessa välissä ankaraa työvoittoa ei enää edes muistanut, että näillä piti olla basisti. Erityisen vähän kärsi komea ”Shovel Man” ja sitä seurannut keikkavakio, Metallica-cover ”Hit The Lights”, joka soi kolmimiehiseltä S-Toolilta valovuoden paremmin kuin se todennäköisesti soisi tämän päivän Metallicalta itseltään. Hyvä jätkät, hattu nousee ja hattu nousee näin. Palaamme asiaan jollain hikisemmällä klubivedolla. Sitäpaitsi, Laihiala välispiikkasi ja kikkaili päivän kaikki muut spiikkaajat aivan suohon.  Sitäpaitsi, osa II, keikka viimeistään alleviivasi sitä faktaa, että kakkoslavalla oli aivan järkyttävän hyvä soundi. Nurmikkoinen rinne ja puusto ei päästä soundia karkailemaan, eikä altista tuulelle, ja ammattimiehet hoitaa loput.

Jos jäikin, vaikkakaan en enää muista miksi, hiukan väljähtänyt maku teutoniheavyn legendan Acceptin toissavuotisesta South Parkin päälavavedosta, niin ei jäänyt tästä tämänkertaisesta. Huhhuijjaa kuinka ankara veto ikämiehiltä. Lava oli setattu jonkinlaiseksi hylätyksi teollisuushalliksi viimeisimmän albumin, viimevuotisen ”The Rise of Chaosin” teemoja mukaillen. Lavan takalakanassa luki isoillaan Accept ja tunnelma oli katossa, kun edelleenkin kahdella alkuperäisjäsenellä operoiva, ja näköjään elämänsä lyönnissä oleva orkesteri marssi lavalle. Uuden levyn raidalla ”Die By The Sword” lähdettiin väkevästi liikkeelle, ja hei, säveltäkää perässä, yli 40 vuoden uran jälkeen settiin avausbiisi, joka ei yhtään häpeile klassikkohittien rinnalla. Alusta asti Peter Baltesin basso näytteli merkittävää roolia kokonaissoinnissa ja jynkytti koko keikan ajan selvästi esillä, pinnassa ja allekirjoittamassa sitä, että kun Baltes lopettaa, tai kun kitaristi Wolf Hoffmann lopettaa, Accept on siinä. Niin kauan kuin tamppoo on tätä luokkaa, ja keikat näin kovia, ei tarvitse lopettamista edes harkita. Vuoden 2012 (aika rientää) albumin ”Stalingrad” nimiraita soi pitkänä ja hartaana ja toisti itäisen diktatuurimme kansallishymnia mausteeksi sekaan. Bändillä on varaa ripotella isoja hittejä pitkin settilistaa, ”Restless and Wild” kuultiin jo kolmantena. Niinikään ”Stalingrad”-albumilta soinut ”Shadow Soldiers” kuljetti solisti Mark Tornilloa robottina ympäri lavaa, ja kaikesta loppusetin jumalmateriaalista huolimatta tämä marssin rytmissä jynkkäävä lanaus oli ehkä sittenkin koko Accept-keikan kovin veto. Järjenvastaisen hieno biisi. Sitten soi yksi niistä pakollisista, ”Princess of The Dawn” jota soittamatta ei Accept, eikä U.D.O. omillaan, poistu miltään juhla-alueelta. South Parkin yleisö oli täysillä messissä. Mitä sitten, jos nämä olivat täällä edelliskerrallakin? Jos on hyvä, voi tulla vaikka joka kerta.

180609_southparkla-15

Acceptin Mark Tornillo ja Wolf Hoffmann. Kuva: Mikko Pylkkö.

Mark Tornillon ääni ei ollut tänään ehkä ihan 100%:n suorituskunnossa, mutta ei sekään menoa haitannut. Ja toisaalta, hitostako tiedän, en kuuntele Tornillon laulua livenä joka päivä. Mutta settilista, jonka heikoin lenkki uhkasi olla ”Midnight Mover”, on kuulkaas kova settilista. Stemmalaulut lähtivät Acceptilta koko rykmentin voimalla, ja ainakin nyt Accept näytti myös olevan kadehdittavan kiva työpaikka. Isot hitit oli toki säästetty loppuun, ne kuultiin vakiokohdassa listaa ja vakiojärkässä, kaikki päättyy aina ”Balls To The Wallsiin”. Ja ainakin omalle hermostolle tällainen festarislotti, tunti tai hiukka rapia, on aivan mahtava. Juuri kun ollaan parhaimmillaan, aika loppuu, ja nälkää jää. ”See you soon again”, huusi Mark Tornillo. Aion olla paikalla.

Mokoma jyysti kovasti suosittua suomimetalliaan kakkoslavalla seuraavaksi, ja itsekin olin kulmilla ihan silkasta velvollisuudesta. Ikinä en ole ymmärtänyt tätä bändiä, ja sen suosiota oikeastaan vielä vähemmän. Toistan itseäni, mutta ainoa oikeasti onnistunut yrittäjä suomenkielisen raskauden saralla on Maj Karma. Mutta ei kaiken tarvitse upota, ei kaikki voi tykätä. Makuasioista ei voi kiistellä niinkuin kiert…peruskoulussa aina jauhettiin, ja samalla kiisteltiin niin maan perseettömästi. Mokomalta on tuore levy ulkona, ja ehkä sen raidan, missä linnut eivät enää laula, voi nyt joskus kaivaa kuunteluun. Ehkä. Kerran. Katotaan.

180609_southparkla-29

Helloween. Kuva:Mikko Pylkkö.

Helloween teki viime vuonna sen, mistä fanit olivat salaa nähneet unia varmaan pitkäänkin. Se hautasi sota-ja muut kirveet kahden entisen, ja erittäin merkittävän, jäsenensä kanssa. Homman nimeksi laitettiin ”Pumpkins United”, ja kyllä, Helloweenissa soittaa jälleen kolme alkuperäisjäsentä, yhden niistä ollessa itse kitarajumala Kai Hansen. Ja se toinen merkittävä exä, oli ja on, vuodet 1986-1994 bändissä laulanut Michael Kiske. Esikoisalbumilla laulut hoiti Hansen, mutta kakkoslevyllä ”Keeper of the Seven Keys” hyppäsi Kiske remmiin ja siitä seuraavat neljä albumia ovatkin heavyn historiaa. Nykyinen solisti Andi Deris tuli mukaan Kisken lähdettyä 1994. Silti, vieläkin kuulee puhuttavan Helloweenin ”uudesta laulajasta”. Festarislottina tämä United-veto oli tuomittu kestämään vain puolitoista tuntia, mitä Deriskin pahoitteli. Varsinaiset Pumpkins-show’t ovat olleet lähes kolmetuntisia. Hyvät biisit ei nimittäin lopu tällä bändillä kesken, ja kolmen kitaran voimin kun mennään (toisessa alkuperäisjäsen Michael Weikath, ja siinä kolmannessa bändin juniori Sascha Gerstner), niin niihin luukutuksiinkin uppoaa aikaa.

En tiedä, johtuiko se Kai Hansenin läsnäolosta, mutta temmot oli Tampereen keikalla Helloweenilla aivan hillittömät. Kaikki pysyivät hyvin kyydissä, paitsi että ”Eagle Fly Freen” kohdalla kävi jo mielessä, että vaihtakaa nyt pykälää hitaammalle, että Kiskekin ehtii mukaan. Mutta se oli ainoa kerta, muuten hillitön tikkaaminen sopi illan dramaturgiaan, varsinkin setin alkupään medleyosuudessa, ja varsinkin sen ”Ride The Sky”-kohdassa, aivan käsittämättömän hienoa ajoa. Muuten on sanottava, että vaikka täällä tänään oli oltava todistamassa Kisken ja Hansenin edes (ja todennäköisesti) ohimenevää paluuta Helloweeniin, niin neljäs näkemäni veto bändiltä ei ollut kuitenkaan se paras, legendaarisuuspisteistä huolimatta. Kaksi jäsentä pienempi nyky-Helloween on vetänyt huomattavasti rennompia keikkoja.

Vuoden 2010 (aika rientää) ”7 Sinners”-albumin avausraita ”Are You Metal” tuntui tässä biisiseurassa turhalta, mutta yleisön sillä saa aina laulatettua. Illan komein veto, vaikka muitakin mieliä taatusti on, oli ”Power”, Derisin kauden kakkoslevyltä ”The Time of The Oath”. ”How Many Tears” jakaantui ihan turhaan kahteen osaan, ja soi hyvin pitkänä versiona. Päävastuun illan lauluista kantoi edelleenkin Helloweenin vakiosolisti ja merkittävä biisinkirjoittaja Andi Deris, Kiske lauloi vain muutaman biisin täysin yksin. Jäämme jännittyneinä odottamaan, mikä on projektin jatko, tuskin Kai Hansen haluaa haudata Gamma Rayta, tai edes Unisonic-yhtyettään, joka on myös Kisken pääasiallinen työpaikka tällä hetkellä. Eli Helloween-mytologia elää nyt tahoillaan neljän hienon bändin voimin (samaan sarjaan paiskaamme vielä ex-kitaristi Roland Grapowin johtaman Masterplanin), joten faneilla riittää nähtävää ja kuultavaa, vaikka Pumpkins United-konsepti jäisikin vain väliaikaiseksi herkuksi.

I Want Outin” kuuntelin jo matkalla kiesille, en oikein ole ruuhkassaulostautuja, en edes festareilla. South Park on tullut takaisin, hengähdysvuosi teki hyvää, moni asia oli nyt entistäkin paremmin. Keskisuurista festivaaleista tämä on järjestelyiltään ja ennenkaikkea tunnelmaltaan aivan ykkösiä. Siksi yleisöennätys, ja heti seuraavana päivänä julkistettu fakta myös jatkuvuudesta ensi vuonna, otettakoon suurella ilolla vastaan. KG

 

Shiraz Lane, Ursus Factory, Mara Balls, Vicky Rosti, Pietarin Spektaakkeli, Locus, AvAciA, Ruanda, Geenivirhe, Defenent @ Louhela Jam, Vantaa 03.06.2018

Vantaan vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty rockfestari Louhela Jam, valikoitui tänä vuonna festivaalikesäni avaajaksi. Nyt se on auki, jonain päivänä se on kiinni, mutta sinne on vielä matkaa. Vielä on nimittäin, tiedättehän… Päivän avaus oli suoritettu jo ilman läsnäoloani muutamalla paikallisartistilla. Saavuin Louhelan Jokiuomanpuistoon juuri ajoissa nähdäkseni paljon puhutun ja kohutun Ursus Factoryn, joka soitti puolenpäivän kiristyvässä helteessä ensimmäisen ikinä Vantaan keikkansa.

Ursus Factory on ollut kotimaisen rockmedian viimeisin ja kuumin lempilapsi. Siksi itsekin olisin maininnut bändin yhdeksi syyksi inkarnoitua sunnuntaiksi Vantaalle, jos joku olisi ikinä kysynyt. Ursus sai hiukan epäkiitollisen tehtävän korkata päälava. Porukkaa oli nurmikkorinteelle ilmaantunut kuitenkin jo kiitettävästi, joskin kohtuuttoman kaukanahan yleisö vielä tässä vaiheessa loikoili. Itseään säästelemättä nykäisi Jussi Pelkosen (kitara ja laulu) ja Aleksi Ripatin (rummut) garageduo odotetunmukaisen kolmevarttisen, joskin on sanottava että puoli tuntia olisi ollut tässä helteessä, tällä yleisöllä ja tässä myötäisessä arskan paahteessa ehkäpä osuvampi slotti. Eikä siinä, oli kyllä hyvä nähdä Ursus Factory nyt, ja ymmärtää, mistä kehut kumpuaa. Vai voinko sanoa täysin ymmärtäneeni? No en. Pyöräähän tämä noiseen nojaavaa garagea louhiva kaksikko ei ole keksinyt uudestaan, toisaalta ei kukaan niin ole väittänytkään. Pelkonen ja Ripatti matkasoittivat aikoinaan reilun kolmen viikon ajan pitkin Eurooppaa kaduilla ja toreilla, josta reissusta kristallisoitui Ursus Factory. Järjetön määrä hetkessä kiinni olevaa yhteissoittoa alkaa näkyä toki, ja muutama hieno iskuraitakin bändillä on, Vantaan vedolla toimivimmin roiski ”Kaikki on niin vitun ihan jees” ja bändin jäsenten esittelyn hoitanut ”Ursus Factory Party”. Mutta että jos nyt joku bändi kuuluu mahdollisimman pieneen ja perspiseen kellariloukkoiseen rokkiklubiin, niin tämä. Näille voisi kyllä antaa toisenkin mahdollisuuden mainitunkaltaisessa musaklitsussa, miksipä ei.

Louhela Jam aloitti äärimmäisen pienimuotoisena, paikallisten muusikoiden talkoilla järkkäämänä tapahtumana kesällä 1992, ja noita alkuaikoja, sekä festarin perinnettä kunnioittaen pikkuisen sivulavan bändit valitaankin kilpailun perusteella. Tänä keväänä stagelle halukkaita oli 16, ja tilaisuuden näyttää osaamisensa vaiheen sai tällä kertaa kuusi bändiä. Ääniä annettiin peräti yli 1700, on mahtavaa että paikallisväestö on tällä tavalla messissä meiningeissä. Itse havainnoin sivulavan bändeistä ensimmäisenä vantaalaisen Geenivirheen, jolla on allaan kolmen biisin EP. Varsinkin puolituntisensa avannut bändin nimikkobiisi kulki todella rätväkästi. Esiintyminen on jäbillä jo ihan hyvin hallussa, ja mikä tahansa nuoriso-orkesteri, josta millään tasolla tulee mieleen Ratsia tai alkutaipaleensa Smack, ei ole huono. Geenivirhe asettuu ihan mukavasti suomalaisen melodisen punkin uusimpaan aaltoon, ja vaikka bändejä onkin syntynyt kuin sieniä sateen jälkeen, näillä voisi isomman levy-yhtiön kautta olla enemmänkin annettavaa.

Seuraavaksi päälavalla letkeili oman kolmevarttisensa Pietarin Spektaakkeli, ja omalla kohdalla haasteeksi kohosikin juuri se raukea letkeily, laiska leppoisuus, jolla Pietari Kiviharjun toisiaan lopulta hyvinkin paljon muistuttavat biisit soljuivat puistopiknikin ylle. Muutamat ensimmäiset biisit Spektaakkeli-trio kuulosti hämmentävän paljon Brian Setzerilta, ellei peräti Stray Catsilta. Mikä kertoo Kiviharjun erittäin monipuolisesta vaikutteisuudesta, mutta jotenkin tänään, tässä ja nyt, ei vain ihan kympillä uponnut. Kieltämättä Tykopaatti rummuissa ja yksi maan groovaavimmista basisteista ikinä, Mitja Tuurala, loivat upean kierteisen swengin. Ja ylipäätään, kun Tuurala on bassossa ja paikalla, kannattaa itsekin olla. Olin.

Tikkurilalainen Ruanda sivulavalla kuulosti kovasti alkuaikojen Hanoi Rocksilta, eikä siinä mitään, kaikki vuoden 1985 jälkeen perustetut bändit ovat kuulostaneet joltain aiemmin tai samaan aikaan vaikuttaneelta, jos sallitte karkean yleistyksen. Mahtavan kasaristi nimetyllä Ruandalla on julkaistuna tuoreeltaan EP ”Kolmen markan neidit”, jonka biiseistä varsinkin ”Turisti” polkee todella komeasti, ja EP:llä on ihan erityisen ihanat basso-ja komppikitarasoundit. Hyvä pojat.

Ruandan janttereiden tiukan puolituntisen jälkeen oli päälavalla vuorossa Tampereen voimatrio Mara Balls, joka oli pääsyyni, tunnustan, vääntäytyä ensimmäiseen ikinä Louhela Jamiini. Voin vain lämmöllä suositella ottamaan tämän bändin haltuun, itse olin nyt toista kertaa eturivissä, ja aion olla jatkossakin. Aivan ihana Maria Mattila tekee mitä tahtoo, ja se on aina kiehtovaa, missä tahansa lajissa. Jos Ursus Factory nyt ei ihan hehkutuksista huolimatta olekaan tuonut vaaran tunnetta takaisin suomalaiseen rockmusiikkiin, niin Mara Mattila on tuonut yhden keskeisen rockelementin, seksikkyyden, kaikissa sen rock’n’rollmuodoissa, ja ehkä sitäkautta myös hiukan sitä vaikeasti määriteltävää vaaran tunnetta, ennakoimattomuutta. Tänään lähti ”Ajan takana”, ”Älä mee siihen taloon joka palaa” ja ennenkaikkea ”Tuulee” niin sielukkaasti, että ei auttanut kuin ottaa kiitollisena vastaan. Maran lavapreesens riittää pitkälle, eikä tämmöistä tässä maassa tee kukaan muu, tai ei ainakaan ole 70-luvun jälkeen tehnyt. Voimabluesia, jytää kevein progevaikuttein on Mara Ballsien homman nimi.

Käsittämättömän kökösti nimensä typoava AvAciA tulee Turusta ja on tärkeää työtä tekevän Turku Rock Academyn hedelmiä, näin olen antanut itseni ymmärtää. Sivulavan bändeistä AvAciA tuli itselle ehkä huonoiten läpi, mutta ei se nyt kenenkään vika sinänsä ollut. Suomenkielisen metallin soittaminen on yhtälailla muodikasta kuin mainitun melopunkinkin, yrittäjiä riittää. AvAciAlla on julkaistuna sinkku ”Pirunhyrrä”, joka ei ollenkaan ole hullumpi biisi. Alulla keikkaa bändi muistutti jollain tapaa Maj Karmasta, mutta ehkä Mokoma kuitenkin on se, josta nimenä saa enemmän osviittaa. Sinänsä nousee hattu, että nuoret jantterit ovat valinneet metallinsa kieleksi suomen.

Louhela Jamin ohjelmisto kootaan selvästikin periaatteella jokaiselle jotain. Se selittää päälavan seuraavan artistin, Martinlaakson Tina Turnerin, hyvät naiset ja herrat, Vicky Rosti. Eikä siinä, yhdessä Muskan kanssa Vicky oli Suomen ihan ensimmäisiä oikeita rokkimimmejä, ja molempien ura sitäpaitsi jatkuu väellä ja voimalla edelleen. Mutta nyt oli laitettu Vickyn kanssa samalle lavalle jotenkin niin tallinnanlaivainen bändi, paikallismuusikoista koottu, että se tällä kertaa siitä rockmimmiydestä. Bändin nimi oli Liivit Boys (tirsk), ja se on säestänyt aiemmin mm. Neumannin Perttiä, ja muitakin. Peräti kuusimiehinen Liivit Boys ei vain saanut henkeä Vickyn klassikkotulkintoihin, vaikka arsenaalia oli stemmalauluineen, kaksine kitaroineen, kiippareineen. Kiusallisin oli Tehosekoitin-cover ”Kaikki nuoret tyypit”, joka ei siis tunnetusti ole Vicky-klassikko, mutta jossa jotenkin viiltävästi Vickyn ääni toimi tänään parhaiten. Mutta vantaalaisyleisö diggasi, nurmelta noustiin joraamaan ja tunnelman nostattamisesta Vicky sai kyllä illan parhaat pisteet. Ja pääasiahan on, että jengi viihtyy menemään.

Seuraavaksi sivulavalla hämmensi jokelalainen Locus, joka voisi pidemmälle halutessaan vaihtaa nimen ihan ekaksi, maailmassa on vissiin tuhansia tämännimisiä bändejä. Pidemmällekin edenneitä on jo aika liuta. Useimmissa biiseissä näiden solistin riittävyydestäkään ei voinut olla ihan täysin varma, mutta sitten taas yhtäkkiä kaveri handlasi homman tosi hyvin. Mielenkiintoista jo sinänsä on se, että bassoa kierrätetään kolmen kaverin kesken. Jos minä olisin joku moguli missä tahansa itseään kunnioittavassa levy-yhtiössä, Locusin ja sivulavan illan päättäneen Defenentin tsekkaisin uudestaan. Valitettavasti en ole. Mutta joku jossain on, joten Locusille kaikkea hyvää.

Mitä sitten, jos päälavan seuraava bändi Shiraz Lane muistuttaa monellakin tapaa Skid Row’ta tai Guns’n Rosesia? Kaikki muistuttaa jotain. Mitä sitten, jos solisti Hannes Kett liikku kuin Axl, joka ei muuten enää liiku tällä tavalla. Nyt kun kumpikin esikuvabändi on kalpea varjo itsestään ja itse itsensä tribuuttibändi, on upeaa että jässikät pitävät perintöä hengissä. Ja tekevät sen persoonallisilla biiseillä ja sovituksilla, äärimmäisen positiivisen meiningin kautta. Keikka pärähti käyntiin todella komella ”Carnival Daysilla”, tuoreen kakkosalbumin nimiraidalla. Säveltäkää perässä. Ja siitä kolme neljännestuntia eteenpäin ilman, että yksikään biisi tuntui keikan kestoa täyttävältä raidalta, enkä edes voi sanoa olevani bändin materiaalin kanssa läpituttu. Loppupäähän säästetty ”Harder to Breathe” yksinään olisi lunastanut Vantaalle raahautumisen. Ei oleskella, vaan esiinnytään, jos ammattina on esiintyminen. Viihdytetään, ja viihdytään samalla itsekin. Tässä on bändi, joka kuuluu tästä suomalaisesta maailmanluokan hard rock/glam-skenestä ottaa haltuun, jos Sunset Stripin ja gasoliinin tuoksuinen amerikanrock maistuu. Nyt on kova. Ei jää viimeiseksi otannaksi Shiraz Lanesta. Eturivistä bongasin pari japanialaisen oloista miisua, ja mietin, ovatkohan nuokin tulleet ihan varta vasten. Harrastuneisuus. Arvostan.

Ja sitten, sivulavan illan päättänyt vantaalainen Defenant, joka yllätti täysin takaapäin ja oli tietyssä mielessä koko päivän kovin bändi. Alle vuoden ikäinen nelikko, josta kukaan ei ollut kuullutkaan, tuli ja murjoi vanhan liittouman speed metallia 80-luvun lopun suomiskenen hengessä, mutta myös varhaisen Megadethin ja Venomin mieleen tuoden. Jos olisin mikä tahansa missä tahansa levylafkassa, tämä bändi levyttäisi pian. Ainutlaatuisen kova meininki, jota ei ainakaan latistanut se lavan eteen tanssimaan asettunut, silinterihattuun sonnustautunut nuori nainen (oli sillä nyt muutakin kuin se hattu). Jos mikäli Defenent soitti omia biisejään, niinkuin ymmärsin, sillä voisi olla metallimaailmassa kiitotien päässä taivaassa reikä, se pitäisi vain saada showcasekeikoille oikeiden ihmisten nähtäville. Oman matskun vahvuudesta todistaa, että viimeisenä vedetty Iron Maiden-cover ”Powerslave” lähestulkoon kalpeni aiemmin kuullun rinnalla. Ja millä ilolla ja ystävällisyydellä yleisö otti jampat vastaan, lisää tämmöistä. Koko päivän päätti päälavalla Martti Servo & Napander, mutta Defenentin kunniaksi on sanottava sekin, ettei laadukkaasti toimitetun kasarispeedin jälkeen voi suhtautua huumoribändiin. Oli poistuttava.

Festarikesä on avattu, kotimaisin voimin, sympaattisesti, lämminhenkisesti, pienimuotoisesti, kuivin suin ja helteisesti. Ja vieläpä ihan ilmaiseksi, Louhela Jam on nimittäin maan pitkäikäisimpiä ilmaisfestareita. Homma jatkuu Tampereen South Parkilla pian. Pysy virittäytyneenä! KG

Trivium (us), Power Trip (us), Venom Prison (uk) @ Nosturi, Helsinki 19.03.2018

Floridan Orlandossa vuonna 1999 perustettu Trivium on aina kärkikahinoissa, kun listataan melodista metalcorea tikkaavia orkestereita, joskin on heti sanottava ettei lokerointi tästäkään bändistä riittävästi kerro. Trivium on progressiivista nykymetallia, thrashilla maustettua groove metallia, jollaista tekee toki kovin moni muukin. Mutta nämä tekevät sen yhtenä parhaista. Trivium on ahkera bändi, kiertueet ovat pitkiä ja intensiivisiä, ja satunnaisesti hämmentävän pieniinkin kaupunkeihin ulottuvia. Ja uusi albumi puskee itsensä ulos maksimissaan kahden vuoden välein. Toisin sanoen, Trivium oli esimerkiksi Helsingissä viimeksi viime vuoden helmikuun lopulla Circuksessa, ja nyt taas kaupungissa uudestaan. Tämänkertainen veto oli sijoitettu Nosturiin, ja oli laskujeni mukaan jo bändin 14. keikka Suomessa.

 

Ennakolta loppuunmyydyn Nosturin kolmen bändin illan aloitti tasan ja sekunnilleen ilmoitettuun aikaan, klo 20, walesilainen Venom Prison. Bändillä on outo nimi, tyylikäs logo ja yksi toissavuotinen albumi vyönsä alla. Sillä on myös hienoja perinnetietoisia biisien otsikoita, ja lauluvastuussa, tai oikeastaan huuto-ja murinavastuussa venäläinen nuori nainen, Larissa Stupar. Mutta mitä sitten? Jos mikään ei tunnu miltään, tällaista äärigeneeristä death metal-jöötiä kuunnellessa, niin mitä väliä jollain hienoilla nimillä? Ei mitään. Bändi louhi puolen tunnin avaussettinsä toki ihan tarkalla taidolla, harjoituskämpällä nämä ovat viihtyneet.

Kaksi ensimmäistä biisiä meni ihan osoittaessa, että kyllä walesilaisetkin kaahata osaa. Ja kun, kuinka olla, avausbändinä Venom Prison kärsi myös illan keskentekoisimmista soundeista, niin oli aika pian selvää, että ei tämä tästä. Parhaiten tykitti ”Womb Forced Animus”, mutta siitäkään ei mitään kerrottavaa jäänyt. Biisimateriaali ei yksinkertaisesti riittänyt mihinkään. Sateisena lauantai-iltana Cardiffissa, kävelymatkan päässä hotellilta, muutaman real alen jälkeen, jos kaupungissa ei olisi mitään muuta bändiä nähtävillä, tämmöisestä voisi ihan hetkeksi fiilispäissään innostua. Mutta ei tänään, tässä ja nyt.

Omalla kohdalla illan odotetuin bändi soitti kakkosena, itse kun en tunnustaudu miksikään kovan siiven Trivium-faniksi. Se kun on kuitenkin vain tärkeä alan nykymeiningin bändi, jonka mielellään katsoo kerran pari pois, mutta ei sen enempää. Illan keskimmäisen slotin hoiti Power Trip Dallasista, Teksasista. Bändiä ei pidä sekoittaa Powertripiin, yhden demon pihalle saaneeseen jenkkiläiseen thrashryhmään, eikä se edes ole kovin mahdollista, Powertrip kun yhteenkirjoitettuna hajosikin jo varhain 90-luvun lopulla. Tämä Dallasin Power Trip on julkaissut kaksi albumia, joista varsinkin viimevuotinen ”Nightmare Logic” on erittäin kovaa junttanpoota. Bändi soittaa hyvinkin kierteisellä groovella ladattua crossover thrashia, maustettuna bourbonilla kostutetulla southern rockilla. Erittäin esiinkaivamisen arvoinen lätty, jos kuvailtu meininki yhtään iskee. Jos nämä eivät olisi liittyneet Triviumin kiertuekumppaniksi, olisin saattanut skipata koko illan. Power Trip aloitti todella tämäkästi ”Soul Sacrifice”-runttauksella, ja millä soundeilla! Nosturi ei ollut pitkään aikaan kuulostanut näin hyvältä. Rumpali Chris Ulshin soundit pelkästään takasivat tahdon nähdä nämä joskus seuraavan levyn myötä uudestaan, mätke kuin elävää alligaattoria tamppaisi Rio Granden penkereeseen. Chris Ulsh kannuttaa myös varsin tunnetussa austinilaisessa Mammoth Grinderissa. Power Trip julkaisee levynsä Southern Lord Recordsin suojissa, mikä sekin on pelkästään krediitti, Southern Lordilla on tallissaan käytännössä kaikki näiden alagenrejen parhaat.

Todella harvoin on niin, että odottaa monta päivää kuulevansa lämppäribändin yksittäistä biisiä. Kakkosena kuultu uutuuslevyn raita ”Executioner’s Tax (Swing of The Axe)” oli sellainen. Blake Ibanezin upeasti itkevä liidikitara ja Chris Whetzelin miehekkään eteläinen bassolinja nostivat biisin levyversiostaan vielä muutaman kyynärän korkeammalle. Pelkästään tämän takia, tiedättehän…  Kolmevarttisen puhteen puolimaissa oli yhden kipaleen ajan (tuoreen platan nimibiisi) käydä ajatus päässä, että näilläkin loppuu biisit kesken, mutta setin loppuliuku taas todisti toista; ”Executionerin kanssa samanhenkistä southernjunttausta edustava ”Murderer’s Row”, kipakka ajo ”Firing Squad” ja viimeinen lapiollinen arkulle vainaan, ”Manifest Decimation”. Kyllä, hän se on, kannen voi sulkea. Hoitakaapa nämä nyt joku vaikka Tuskaan, jos ei tälle kesää ehdi, niin sille kesää, mille ehtii.

Loppuilta ei sitten ollutkaan mitään elävän musiikin juhlaa. Ehkä siksi, että en ole pääbändin varsinainen fani, tulin menettäneeksi todella hyvät jalansijat Power Tripin nykäisystä innostuneena, että kyllä tämä sittenkin tästä. No siihen alkoi pukkaamaan pitkää poikaa eteen ja miksaustiskin takuinen mellakka-aidan maastokin oli ahtautumaan päin. Okej, olkoot. Käynti yläkerrassa muistuttumassa, että eihän sieltä näe hevon huttua, ellei pääse parvekkeen kaiteelle. Ja loppuunmyyty Nosturi kun on erittäin piinallinen paikka, happi loppuu, ahdistaa, niin oli sitten tyytyminen aika läämäisiin sijoihin takabaarin maastossa, parvekkeen alla. Kun Nosturin kapasiteetti on noin 900 päätä, puhutaan sijoista 879-890. Ei asiaa pisteille tällä kertaa. Näkyvyys oli todella huono Triviumin aloittaessa. Ihan nätti niska edessäolevalla tytöllä, mutta bändejä tänne oli tultu katsomaan. Välillä homma menee näin, kun en oikein ole tungosihmisiä.

Trivium on tällä rundilla soittanut joka ilta käytännössä saman 16 biisin setin, joka kellottaa noin markka neljäkymmentäviisi. Kuusi biisiä lokakuussa ilmestyneeltä uutukaiselta ”The Sin and The Sentence”, ja sen tappavan tehokas nimistyge heti keikan avaukseksi, kun ensin oli lavalletulobiisinä kuunneltu kokonaan(!) Iron Maidenin ”Run To The Hills”. Heti kolmantena palattiin uutuuslevyyn, ”Betrayer”. Ilma oli sakeana perspiraateista, hiilidioksidista ja älypuhelimista, mikä nyt ei näkyvyyttä ainakaan parantanut. Omassa saippuarasiassa on sen verran löyhkäinen äänen-ja kuvantoisto, ettei tulisi mieleenkään elää keikkaa puhelimen kautta. Mutta meitä, ja puhelimia, on moneksi. Varmaan 75 % illan yleisöstä osasi jo uutuuslevynkin sanat ulkoa, eikä puhuta ainoastaan kertseistä. Hämmentävää ja ihailtavaa harrastuneisuutta. Arvostan. Solisti-kitaristi Matt Heafy muisti mainita monesti, että Oslossa (kolme iltaa aiemmin) oli ollut rundin paras yleisö. Mutta että tendenssi oli Helsinkiin kallellaan, ja harvoinpa tämmöistä meininkiä arkena näkeekään.

Triviumin jäsenten keski-ikä on 30.75 ja myytyjä albumeita on maailmanlaajuisesti toista miljoonaa yksikköä, eli paljon on tehty oikein lyhyessä ajassa ja nuorella iällä. Onneksi olkoon. Tuore albumi on sitä myöten asiallinen kokonaisuus myöskin, ettei bändillä ole tulevaisuuden suhteen hädän päivää. Loppuunmyyty Nosturi minä tahansa annettuna maanantaina on kova juttu, ja keikka olisikin aivan hyvin voinut olla Jäähallin Black Boxissa.

Keikan alkupuoliskon ehdottomasti tehokkain veto oli ”The Sin and The Sentence”-albumin raita ”Sever The Hand”. Ankara groove, vaikka omille korviensijoilleni parhaiten kantautuivatkin vain pellit, ja kitaraliidit. Kaikki alapää oli oikeastaan poissa, ja puhun nyt siis soundista. Myös biisikaksikko ”Until The World Goes Cold” ja sitä seurannut ”Becoming The Dragon” polkivat ankarasti. Voi kun olisi saanut vähän paremman selon. Jopa täältä takabaarin varikkoalueelta kuunnellen, illan kovin nyintä Triviumin osalta taisi olla kuitenkin ”In Waves”-albumin (2011) ”Caustic Are The Ties That Bind”. Viimeisimmän levyn ”The Heart From Your Hate” ja ”Beyond Oblivion” sulkivat varsinaisen setin. Tänään(kään) en kyennyt encoreihin venymään, niitä tiedettiin tulevan kolme, ja niin tulikin. Nämä kuultiin ja nähtiin, mikäli jotain näki ja paremmin kuuli: https://www.setlist.fm/setlist/trivium/2018/nosturi-helsinki-finland-7bef2a10.html  KG

 

Katatonia (swe), Gojira (fra), Nervosa (bra), Myrkur (den), Children of Bodom, Block Buster @ Tuska Open Air, Helsinki 03.07.2016

Tuskan 2016 lauantai jäi väliin muiden velvoitteiden takia, mutta  heti sunnuntaina oli palattava asiaan. Päälavan korkkausvastuu lankesi pyhäpäivän ratoksi nuorille kuopiolaisharteille. Hyvin kestivät. Kovissa nousuissa oleva Block Buster nähtiin Tuska On Wheels-maakuntaklubikiertueellakin taannoin, ja Bon Jovin lämppärinä olympialaisella stadionilla. Block Buster on hyvä, joskaan ei paras esimerkki siitä, miten Suomi on aivan aallonharjalla mitä tulee maailmanluokan hard rockiin ja perinneheavyyn. Bändejä syntyy kuin sieniä sadekaudella, ja biisinkirjoitustalenttia löytyy. On Temple Balls, Free Spirit, Reckless Love, Stargazery, Shiraz Lane, ja tusinoittain muita, kaikki hiukan eri näkökulmilla liikenteessä. Block Buster ammentaa myös 70-luvun puolelta. Välillä kama kuulostaa suorastaan southernilta, välillä Extremelta, välillä Van Halenilta. Ja jos nuorisolla on makua ja ymmärrystä nimetä biisejä tyyliin ”Caught in the Crossfire”, ja esiintyä näin vapautuneesti, mutta ilman pahimpia Sunset Stripin rokkikliseitä, niin tie voi periaatteessa olla auki taivasta myöten. Ei välttämättä vielä näillä biiseillä, mutta en oletakaan että takki olisi niiltä osin jo täysin tyhjä. Maapallon kallistuma ei muuttunut Block Busterin puolituntisen aikana, mutta näistä heeboista kuultaneen vielä.

Helsinki Stagen eli telttalavan korkkasi sunnuntaina Amalie Bruun Tanskasta, taiteilijaminältään Myrkur. Yhden naisen black metal-projekti laajenee livenä kolmella varsin persoonattomasti esiintyvällä ja soittavalla jäbällä. Myrkur aiheutti ensilevynsä aikoihin pientä sensaationtynkääkin. Vanhan liiton bläkkispuritanistien, varsinkin Norjassa, oli vaikeaa niellä eteerisen Amalien nurkanvaltausta. Itselleni muodostui Tuskan iltapäivässä vaikeaksi niellä, että tämä on ylipäätään ollut jollekulle vaikeaa niellä. Myrkur oli muutaman vuoden itsellekin tärkeiden katsastettavien listalla, nyt ihmettelin vain miksi. Ja mikä ihmeen sensaatio? Ai että kun nainen (tässä blogissa ei tytötellä) pyörittää black metal-projektia, ja saa Ulverin Garmin tuottamaan levynsä? Vai se, että Amalie osaa karjaista mikrofoniin muutaman ihan sinänsä aidon kuuloisen bläkkisrääkäisyn tyyliin varhainen Varg Vikernes tai Fenriz? Onpa erikoista.

Ei toki Myrkur ollut läpihuono. Kolmen vartin shown jaksoi periaatteessa mainiosti tsiigata läpi. Setti alkoi Amalien kaunistakin kauniimmalla pianointrolla ja kehtolaulumaisella ”Den Lille Piges Dödilla”. Mutta kun bändi aloitti darkthronemaisen pitkän pöllin sahaamisen, homma menetettiin saman tien. Tätä on kuultu niin paljon. Ei se, että pannaan hyvännäköinen nainen nokille, tee lanauksesta yhtään kiinnostavampaa. Setti myös päättyi todella kauniisti, Amalien lauluun ja pianoon. Biisi oli Bathoryn ”Song To Hall Up High”, jos nyt mistään mitään tiedän. Vaikka saankin hakkaamalla hakatusta ja pintaan miksatusta sähköpianosta henkistä atopiaa, oli tämä kaunis päätös. Tämmöistä lisää. Silloin Myrkur ei välttämättä enää kuulu Tuskaan, mutta ei kuulu välttämättä Ulverkaan. Mutta vaikkapa Flow voisi olla hyvä areena.

stam1na 5 credit jesse kämäräinen

Tuskan tunnelmaa, kuva: Jesse Kämäräinen.

Sitten alkoi sade. En oikein ole sademiehiä, en halunnut pilata nahkarotsiani, enkä liioin pukeutua kertakäyttösadetakkiin hikoillakseni itseäni tärviölle, joten jätin suosiolla Hatebreedin päälavalla näkemättä. Vaikka tiedänkin toki bändin merkityksen metallisen hardcoren nykymytologiassa. Mutta joku toinen kerta. Sen sijaan murkina-alueella sukeutui mainio juttuhetki kollegan kanssa, joten saamapuolella oltiin sateesta huolimatta. Sitäpaitsi Myrkur-pettymystä ei tohtinut sulatella jotakuta toista kuuntelemalla.

Mutta sitten, Inferno-lava iski jälleen. Kolme nuorta naista (tässä blogissa ei tytötellä) ja ankara kolmevarttinen tiukkaakin tiukempaa thrashmetallia. Nervosa oli homman nimi. Miten on mahdollista että brasilialaiset on aina järjestään todella kovia sivaltamaan dödöä ja rässiä? Mitä niiden äidinmaitoon sekoitetaan? Sao Paulon kuuma tiikeri Fernanda Lira piiskasi trionsa hirvittävään myllytykseen, eikä vankeja otettu. Ei myöskään tarvinnut jaella mitään nahkapöksy- tai tissikanjonipisteitä, homma oli musiikillisesti enemmän kuin hallussa. Ok, ei kitaristi Prika Amaral mikään Yngwie ole, mutta ei tässä lajissa ole pakko olla. Asenteella pötkii pitkälle. Vain jokunen viikko aiemmin ilmestyneeltä Nervosan kakkospitkäkiekolta ”Agony” kuultiin useampikin täsmäisku, mutta tykeimmin donkkasivat ”Arrogance”, ”Intolerance Means War” ja ”Hypocrisy”. Setin ainoa portugaliksi laulettu raita ”Guerra Santa” (Sotaisa joulupukki) eteni sekin kuin zikavirus viidakossa. Ihanaa, että naiset soittaa välillä muutakin kuin sitä iänikuista läyhägaragea ja osaamisen reuna-alueilla valuvaa räkärokkia. Fernandan loppuspiikki kuului: ”Thank you so much once again, and most importantly, see you soon.”  Näin menetellään. Yhtään en yllättynyt, että päivän kovin bändi löytyi jälleen kerran Inferno-lavan hämäristä. Ja tuli kaukaa maailmalta, näki ja voitti.

Ranskalaisesta Gojirasta en ole keneltäkään kuullut pahaa sanaa. Tsiigasin Duplantierin veljesten ja toveriensa vedon kuitenkin anniskelualueen puolelta. En niinkään anniskellakseni, mutta juuri nyt ei hotsittanut tunkeutua mihinkään. Jotenkin hirvittävän vaivattoman tuntuisesti vaikutti lähtevän Bayonnen miehiltä tekninen dödö tai progemetalli, miten vain. Ilman irvistelyä ja hillitöntä nykytanssia. Soitetaan, suoraan vaan. Enkä ihmettele yhtään, että Joe Duplantier on aina kärkirähinöissä, kun maailman kovimpia metallikitaristeja listataan. Bändi ehti tunkea slottiinsa peräti 12 biisiä.

Gojira heitti sanalla sanoen mahtavan keikan, kauempaakin katsottuna tuli asia läpi. Kovimmin kulkivat ”The Heaviest Matter of the Universe”, ”Backbone” ja ”Oroborus”. Kesän festarihuumassa on tapana julkistaa, mikä juuri nähdyistä bändeistä tulee syksyllä klubirundille. Tuskaa seuraavana päivänä uutisoitiinkin Kvelertak ja Katatonia tuolta mielenkiinnottomimmasta päästä. Mutta tuokaa nyt joku hyvä ihminen Gojira pian sisäilmakeikalle, joohan.

anthrax credit jesse kämäräinen

Lisää Tuskan tunnelmaa, kuva: Jesse Kämäräinen.

Telttalavan puolella tuotti ruotsalainen Katatonia niin ankaran pettymyksen, että sanat ja palstatila ei riitä. Tylsyys muuttui lihaksi ja vereksi. Oli kuin olisi yrittänyt seurata sivistysvaliokunnan saunailtaa tai ihastellut vastavihittyä korkeushyppypatjaa. Ei näin. Tehkää levyjä, mutta älkää keikkailko, jos keikkailu ei maistu tai ole yhtään hallussa. Muutakin mieltä sai olla, ja saa edelleen, mutta minä häivyin kuuden biisin jälkeen kauas takavasemmalle.

Fiilis oli mennyttä, ja kun siviilipuolen työtehtävät kutsuivat aivan liian varhain seuraavana aamuna, jäi otanta Tuskan päätösesiintyjä Children of Bodomista pikku ahdistuksissa suoritetuksi sivusilmäilyksi. Sitäpaitsi, minun Bodomini eli kultakauttaan ”Follow The Reaper”-levyn aikoihin, olen tämän orkesterin suhteen hiukan jumissa takakataloogissa, eikä tuoreita tekemisiä ole juurikaan tullut seurattua. Sen verran kuitenkin piti vielä notkua mestoilla, että kuuli ”Angels Don’t Kill” ja ”Silent Night, Bodom Night”. 

Kiitos Tuska. Juhlavuotta kohti. KG

Iron Maiden (uk) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 29.06.2016

Viime kesänä Hämeenlinnassa odotettiin, täpinöitiin ja jännitettiin Kantolan uunituoreen tapahtumapuiston avajaismegakonserttia, jonka vieraaksi saatiin itse AC/DC. Neitsyys meni varsin kivuttomasti, ottaen huomioon, että puisto oli koeponnistettu erittäin pienimuotoisilla lämmittelytapahtumilla, ja että lipun lunasti peräti 55 000 ihmistä. Viime kesään verrattuna Iron Maidenin vähintäinkin yhtä odotetusta rockjuhlasta muodostui suorastaan intiimi pikku kesäjuhla, olihan pilettejä myytynä keikkapäivän koittaessa ”vain” 23 000. Edelliseen kesään suhteutettuna Kantolan kentällä oli suorastaan väljää, ja käsinkosketeltavan rento meininki. Kaikki järjestäneet osapuolet selvisivät sanalla sanoen erinomaisesti, kokenut keikkakettu antaa lähes täydet pojot.

Toisin sanoen, tuli todistettua, että Kantolan lentokentän kokoisen nurmen oikea kapasiteetti on maksimissaan 25 000 päätä. Sen jälkeen alkaa ruuhkautua ja käydä epämiellyttäväksi. Nyt näkyvyys lavalle oli hyvä, ja puhun nyt vain itsestäni. Kukaan ei tallonut varpaille, myyntipisteet eivät jonoutuneet, turvatarkastus sujui huumorin siivittämänä ja purkautuminen ulos alueelta tapahtui aivan häkellyttävän nopeasti. Juuri näin, oltiin otettu opiksi ja parannettu. Muu ei tokikaan olisi edes käynyt päinsä. Aina löytyy joku urpo, joka ei erota koivunrunkoon nojaavaa fillaria bajamajan pisoaarista; aina jää siivottomuutta taakse, kun isosti tapahtuu. Mutta näistä ei voi järjestäjiä syyttää, itse tapahtuma sujui tämänkokoiseksi käytännössä täydellisesti, sanoinko jo?

Koko kaupunki oli naksauttanut itsensä Maiden-asentoon yhdeksi päiväksi. Torilla myytiin isoin otsikoin alkomahoolia, Raatihuoneen seinässä roikkui lakana, jossa Maiden-maskotti Eddie yritti lonkeroida luihuja sormiaan kaupungin päättäjiin kiinni. Toivottavasti onnistui. Verkatehtaan takapihalla soi heavycoverit livenä, paikalliset kauppiaat olivat ottaneet paikkakunnalle saapuvan ihmispurskeen tosissaan, ja muutenkin kotikaupungissa oli äärettömän hyvä meininki. Sellainen, jonka soisi olevan aina.

IMG_1083

IMG_1081

IMG_1082

Ai niin, itse keikka. Iron Maiden aloittaa seitsemisen minuuttia yli odotetun, päräyttämällä soimaan jo tutuksi muodostuneen  UFOn ”Doctor, Doctor”, taustanauhalta siis. Sitten syöksyvät roudarit lavalle poistamaan mustat kangashuputukset. Niiden alta paljastuu Maya-intiaanien muinaistemppelin portaikko. Taustan kankaalle on maalattu temppelin yläosa, kätköissä viidakon. Maya-teemaisen ”The Book of Souls”-turneen Suomen veto pärähtää käyntiin. Settilista on aiemmalta kiertueelta tuttu, ja ulkoa opeteltu. Näin tekninen bändi ei soita yleisön toiveita, se suunnittelee dramaturgiansa ja biisilistansa kuukausia etukäteen. Kaikki keikat kellottavat saman, aika tarkalleen kaksi tuntia. Tänään 15 biisiä ja lopetus tasan silloin, kun lama-Suomessa loppuu huvilupa, eli 23.00.

Viime syyskuussa julkaistulta tuoreelta albumilta ”The Book of Souls” kuullaan nimistygen lisäksi neljä muutakin biisiä. Ja hyvä niin, jos promotaan uutta levyä, niin promotaan sitten. Kummoistakaan promoa Maiden ei sinänsä tarvitse, solisti Bruce Dickinson kertoilee bändin juuri vastaanottaneen lavan takana kultalevyt, ja platina on ajan kysymys. Bruce myös muistelee, kuinka Suomi oli aikoinaan aivan ensimmäisiä ulkomaita, joissa Iron Maidenin merkitys hiffattiin. Siksi bändi käykin täällä aina uskollisesti uudestaan, illan keikka on peräti 25:s näillä nurkin. Ja jossain tässä ihmismeressä on jamppareita, jotka ovat nähneet ne kaikki. Arvostan.

Alkuun kuullaan kaksi uutta raitaa. ”If Eternity Should Fail” menee soundiin tottuessa ja edestakaisin lavalla sinkoilevia herrasmiehiä kaukokatseella bongaillessa ja nimetessä. Kakkosena kuultava ”Speed of Light” ei ole Maiden-katalogissa kummoinenkaan raita, se menee muuten vain ohi. Sitten päästään itse asiaan. Dickinson pitää puheen siitä, miten vanhoja ihmisiä on epäkunnioittavaa kutsua vanhoiksi, heitä pitäisikin kutsua ”legacy”-väeksi. Aasinsilta kestää kuin kestääkin, ja kaikille ikääntyneille Maiden-faneille soi komea ”Children of The Damned”. Yksi ehdottomista suosikeistani bändin koko tuotannossa käynnistää keikan varsinaisesti, lämmittelyt on lämmitelty. Janick Gers hippaloi ympäri lavaa kitaroineen kuin ensimmäistä kertaa isolle kirkolle päästetty villiwatussi, jolla on ilmaisutaidon karsikset päällä. Välillä keppi on pään takana, välillä kainalossa. Välillä mennään navajosti, välillä apassisti. Mutta soitto ei kärsi, taitoahan se vaatii tuokin toki. Ja samapa se, millä mies pitää motivaationsa yllä. Muu bändi lienee jo tottunut miehen temppuihin, onpa Gersin juoksentelu otettu osaksi Eddienkin showta, Janick saa purkaa energiaansa juoksentelemalla Eddien jalkojen välistä eestaas.

Bändi soittaa isolla energialla, meininki tuntuu olevan hyvä. Vain Dickinsonin laulusoundin ongelmat kyrsivät koko illan. Aina kun mies yrittää ylös, ja ylemmäs, ääni katoaa. Voi olla, että Brucellakaan ei ole paras ilta, mutta jotain on nyt vialla. Vituttaa suorastaan odottaa, että kohta tulee se hyvä kohta kun Bruce yrittää korkeuksiin, ja mitään ei tule kuulumaan. Aika nimittäin iso miinus kaikenkaikkiaan muuten mahtavaksi osoittautuvalle keikalle.

Uuden levyn biiseistä komeimmin kulkee koomikko Robin Williamsille omistettu ”Tears of a Clown”. Sen kun Niko McBrain lähettää liikkeelle, vedän takaisin aatokseni siitä, kuinka mies on alun biisit mätkinyt jotenkin papparaisesti ja laiskanpulskeasti. Ei mätki enää, ehkä se olin vain minä.

Ennakkoon pelkäämäni ”The Red and The Black” uhkaa olla yksi illan kovimpia vetoja, vaikka levyllä se tuntuu 13 minuutin mitassaan jotenkin puoliturhalta lanaukselta, jolla levylle saadaan lisää pituutta heti. Mutta täällähän tämä toimii, ja varsinkin instrumentaaliosiossaan, missä Maidenin kolmen kitaran seinä näyttää todellisen merkityksensä. Komeaa ajoa, kertakaikkiaan. Kaikki kolme kitaristia saavat soolotilaa illan mittaan, itselle eniten kolisevat bändissä jo vuodesta 1976 luukuttaneen Dave Murrayn vetämät.

Illan ehdottomin ykkösveto, omalta kohdaltani Kantolan nurmea katsottuna ja kuultuna, on väkevä ja synkkä ”The Trooper”. Biisi ei ole koskaan ollut Maiden-soittolistani terävimmässä kärjessä, mutta nyt lähtee niin että takarivi tärisee. Tämän jälkeen ”Powerslave” tuntuu todella turhalta välikkeeltä, liian pitkältä ja aivan liian huonosoundiselta. Pari raitaa lisää uudelta albumilta, jota en itse rankkaa bändin parhaimmistoon. Se on orkesterin uran ensimmäinen tuplastudiolevy, ja siinäpä vissiin yksi sen keskeisimmistä haasteista.

Sitten tulee ”Hallowed Be Thy Name”, yksi koko rockin historian komeimmista biiseistä, ja nerokkaimmista kitarariffeistä. Sen esittelee meille Dave Murray. Tämä on heavy metallin ”Born To Run”, tämän takia pelkästään pitää olla paikalla. Vietän joskus koti-iltoja kuuntelemalla kaikki tämän biisin versiot peräkkäin, jotka Spotifysta voi löytää. Älkää kertoko kenellekkään. Vielä huolella ja pitkään runnottu ”Fear of The Dark”, jota ilman ei ole Maidenin showta. Mieleen nousee parin kuukauden takaa Blaze Bayley (Maiden-solisti 1994-99) vetämässä metrin päässä samaa biisiä tamperelaisessa pubissa. Työnsankaruus. Ja tietenkin ”Iron Maiden”, ja sitten varsinainen setti on paketoitu. Kuusimetrinen Eddie on käynyt keekoilemassa lavalla, Bruce on repinyt siltä pumpun rinnasta paljain käsin, ja muutenkin ollaan oltu kodikkaan, eeppisen Iron Maiden-shown äärellä. Illan kovat lisäpisteet taustakankaan maalauksista, jotka vaihdettiin esirippuina sivuun vetämällä, kuin jossain vanhassa varieteenäytöksessä. Tyylikästä.

On aika encoreiden. Niistä ensimmäisenä kuullaan, kuinka olla, ”Number of The Beast”. Tätä ei soittamalla saa pilalle. Pitkällä  Brucen puheella vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta pohjustuu komea ”Blood Brothers”, nykysetin vakiobiisi Dickinsonin paluulevyltä ”Brave New World” (2000). Koko homman paketoi ”Wasted Years”. Sanooko Bruce ”see you next time”? Ei, Bruce sanoo ”see you again”. Merkitysero on merkittävä. Mutta todennäköistä on kuitenkin, että Iron Maiden tekee vielä yhden studioalbumin ja pari rundia. Kun rumpali Niko jää eläkkeelle, homma on paketissa, jos ennustaa, ja jopa toivoa saa.

Tänä vuonna Kantolan suurtapahtuman lämmittelybändeinä nähtiin Maiden-basisti Steve Harrisin pojan bändi The Raven Age, kotoinen Stratovarius ja ruotsalaiset Sabaton ja Amon Amarth. Näistä vain Sabatonin kuittasin nyt toista kertaa nähdyksi. Saako ehdottaa? Kantolaan kannattaisi jokakesäisen pistekonsertin sijaan kehittää päiväfestaria. Kolme lavaa, tilaa on kyllä, aloitus klo 14, ja illan päätteeksi joku tosi iso nimi. Pikkubändejä ja mammutteja sekaisin. Elvyttäen Hämeenlinnan edesmenneen Giants of Rockin henkeä. Saa käyttää, ei oo pakko.
Ja jos isojen pistekonserttien sarja jatkuu, niin mitä seuraavaksi? Olympiastadion on ensikin kesänä remontissa, etsikkoaika on nyt. Guns’n’Roses? Bruce Springsteen? Metallica? Viimeksi mainitusta liikkuu jo huhuja. Mitä tahansa, mutta lipunmyynnin jonnekin 30 000:n kohdille viimeistään lopettaen. Ensi kesään. KG

Abbath (no), Loudness (jap), Einherjer (no), Ne Obliviscaris (aus), Bombus (swe), Bloodbath (swe), Amorphis @ Tuska Festival, Helsinki 27.06.2015

Tuska-festivaalin lauantai korkkautui osaltani jälleen päälavalla. Sää näytti tänään sallivan edellispäivääkin paremmin, ja paperillakin Tuskan kakkospäivä oli lähentelevä erinomaista, ellei huikeaa. Ruotsalainen Bloodbath olikin jo ajan säästämiseksi virittänyt festarin komeimman taustalakanan päälavalle, kun saavuin. Näissä suurtapahtumien avaushetkissä on jotain pikkumaagista, kaikki on vielä edessä, tilaa on, henkilökunta virittäytyy hommiinsa; hienoja tunnelmia silloin, kun yksikään bändi ei ole vielä aloittanut.

Jos maailmassa onkin miljuuna superbändiksi väitettyä kokoonpanoa, niin kyllähän Bloodbath on sitä ihan oikeasti. Rummuissa Opethin Martin Axenrot, bassossa Katatonian Jonas Renske ja Katatonia-toverinsa Anders Nyström toisessa kitarassa. Murinassa ja korinassa Paradise Lostin solisti Nick Holmes, ja vielä toisessa kitarassa Sodomizer Eriksson, joka aiemmin toimi sekä tämän bändin, että Katatonian kitarateknikkona. Ja jos nyt joku käsi nousee sen merkiksi, ettei Bloodbath ole kuolon, dödön tai kalmon superkokoonpano, niin kai se nyt sitä edes alkuaikoinaan oli. Bändin riveissä on nimittäin nähty myös Dan Swänö, Mikael Åkerfelt ja Peter Tägtgren. Aikamoista pokaa.

Levytetty Bloodbath ei ole koskaan oikein iskenyt, jollain tapaa se on hukkunut kuitenkin tuohon niin äärisyvään kuolovellomaan, jossa yrittäjää riittää. Mutta kylläpä nykäisivät jampparit kovan avauksen päivälle. On nimittäin kova laji maalata naamansa ”verellä” ja taputella olkapäilleen ”katakombien pölyä”, ja olla keskellä Suomen suvea kello 13.45 uskottava, ja saada yleisö messiin, vaikkakin kuinka bändiä odottanut ja kuinka vastaanottavainen. Tähän kaikkeen kykeni kokeneiden metalliosaajien herrasmiesryhmä. Bändin 50-minuuttinen sujui, jos ei nyt kuin siivillä, niin vaivatta. Vakuuttavimmin junttasivat ”Unite In Pain” ja alkupään ”So You Die”. Nick Holmes on taas alkanut murisemaan, laulettuaan Paradise Lostissa pitkään, ehkä liiankin pitkään, puhtaita vokaaleja. Ja ihan hyvin lähtee. Kahden kitaran seinämä jynssää komeasti, ja nähtiinpä lauteilla kuinka ollakaan, koko festarin helposti paras rumpali. Aika nimittäin keskinkertaista kannuttajaa oli ollut lavalla ennen Axenrotia. Miehen peltityöskentely on häkellyttävää luokkaa, perinnetietoisesti sihisee ja kähisee, mutta silti modernilla otteella. Toisin sanoin, Axenrot on tajunnut että rummutkin on soitin, jonka voi, ja joka pitääkin kyetä sovittamaan. Vielä silloinkin, kun Bloodbathin ajoon alkoi ehkä hiukan puutua, Axenrotin kannuttelua saattoi seurata herkeämättä.

Näin vuosia sitten Paradise Lostin ulkoilmafestareilla keskellä päivää. Nick Holmes käytti koko keikan tyttömäiseen itkemiseen, että aurinko tillaa suoraan öögoniin, ja että yhtään bändiä ei pitäisi ikinä soitattaa päivällä myötävalossa. Päätin sinä päivänä, että tämän prinsessan pääbändi PL on nähty osaltani. Nytkin Holmes jaksoi muistuttaa auringosta, päivänvalosta ja aikaisesta slotista, mutta onneksi sävy oli selkeän ironinen. Ja miehen mainio suoritus Bloodbathin nokilla sai ehkä sittenkin antamaan Paradise Lostille vielä yhden mahdollisuuden tulevana syksynä.

Inferno-lavalla seuraavaksi niinikään ruotsalainen Bombus. En ollut ennättänyt oikein tutustua bändiin ennakolta, enkä tiennyt siitä näin muodoin tuon helvetillistä. Yllätys olikin positiivinen, kun Göteborgin (kuinka ollakaan) nelikko alkoi mätkiä tummaa rock’n’rolliaan kotikaupunkinsa parhaassa hengessä. Välillä tuli mieleen Entombed, silloin kun se vielä sitä oli, välillä Motörhead. Silti Bombus kuulosti tuoreelta ja omalta itseltään. Parhaat rallinsa bändi säästi lopulle kolmevarttistaan, ja niistä ennenkaikkea ”Into the Fire” puski komeasti linjoista läpi. Bändin rento ja itsevarma esiintyminen sai ainakin meitsin nopeasti puolelleen, ja mitä hitaammilla temmoilla ryhmä rouhi, sen parempi. Nämä voi huoletta nähdä uudestaankin. Onko Göteborgista ikinä tullut mitään kuraa?

Takaisin päälavalla virittäytyi peräti tuntiseen settiinsä vieras kaukaa, Australian Melbournessa vuonna 2003 perustettu Ne Oblivicaris. Homman nimi on folkmausteilla ryyditetty melodinen extremeproge, varsin ainutlaatuisen kuuloista kamaa paikoin. Instrumenttirepertuaariin kuuluu olennaisesti Tim Charlesin viulu, mutta leimallisempana kaksi solistia, Charles puhtaissa ja herra Xenoyr korinoissa. Basson ja kitaran saumaton yhteislanaus ja solistien vuorottelu teki keikasta paikoin erittäin mielenkiintoisen. Väliin soi viulu klezmeristi, väliin irlantilaisesti. Mutta jokin puuttui. Tiski ei ihan ehkä pysynyt perässä bändin maalailevassa soundissa, ja oliko niinkin että nousussa ollut tuuli tarttui Charlesin viuluun. Aurinko oli kääntynyt täysin myötäiseksi, eikä tämänkaltainen rouhinta oikein ehkä just nyt tänne sopinut. Nämä pitää nähdä iltavedolla, tai klubikeikalla uudestaan, sikäli komeasti bändi venytti anathemamaisia tunnelmia yli äärimetallirajojen.

 

Okrapokra. Takaisin Inferno-lavan eteen ja tukevat jalansijat Suvilahden santaan. Nimittäin, vuorossa norjalaisen tumman ilmaisun kuuman ja sytytysnesteenkatkuisen vuoden 1993 yksi kauneimmista lapsista, aina hiukan enemmän folkiin ja viikinkiteemoihin kuin suoraan blackiin, kallellaan ollut Einherjer. On nimittäin bändin vuoden 2003 albumi ”Blot” yksi koko laajahkon levyhyllyni ehdottamasti tärkeimmistä julkaisuista. Tuolta äärikovalta kokonaisuudelta kuultiin valitettavasti vain yksi veto, Haugesundin sotureiden setin päättänyt ”Ironbound”. Vaan eipä siinä, yhtään puolivillaista nykäisyä ei soitettu, vaan komea katsaus trion tuotantoon. Seurasin keikan lähes mellakka-aidalta, ja näin läheltä kuultuna bändin sointiin tuli outo ohuus, joka vain tuki kolmen miehen ekonomista ajoa. Einherjer eteni kuin käärmelaiva kesäisellä Volgalla, ja soittikin oman Tuskani kovimman vedon. Frode Glesnes laulussa ja kitarassa on tyylikkäänviileä nokkamies, toinen perustajajäsen on rumpali Storesund. Näissä lajityypeissä on   aika harvinaista, että 2/3 bändistä on yhä vuodelta 1993. Einherjer onkin kulkenut persoonallista polkuaan, on jättänyt kirkot polttamatta ja miestapot lusimatta, homot puukottamatta. On keskitytty soittamaan, säveltämään ja kehittymään yhdeksi tummempien alagenrejen tärkeimmäksi metallibändiksi. Kun trio (siis kaksi kitaraa ja rummut, ei muuta) lanasi aivan käsittämättömän komeasti marssipoljentoisen viikinkilaulatuksen ”Far Far North”, oli mielessä vain yksi asia. Miksi näidenkin näkemiseen meni näin prklee monta vuotta?

Tasan samaa saatoin ihmetellä seuraavan bändin kohdalla. Nimittäin, jos vetikin Einherjer kovimman vedon, oli kuitenkin itselleni Tuskan 2015 ylivoimaisesti odotetuin orkesteri Japanin hard rock-legenda Loudness. Oli nimittäin aika, jolloin olin nykyistä nuorempi, ja olin ajatellut poikapäissäni tulla rokkitähdeksi. Monista valittavissa olevista luukuttajaesikuvista olin silkkaa erikoisuuttani valinnut Loudness-kitaristi Akira Takasakin siksi, jota ihailla ja katsoa ylöspäin. Ei tullut meitsistä starbaa, sen se olisi vaatinut että olisin oppinut soittamaan kitaraa. Eikä sekään vielä, mutta paremmin kuin Akira. Oppimatta jäi.

Loudness perustettiin Osakassa vuonna 1981. Meikäläisellä oli taannoin anoppila suur-Osakassa, ja siellä muutaman pariviikkoisen stintin vietinkin. Aina haaveilin nähdä Loudnessin kotikentällä, mutta sitä ei suotu. Nyt suotiin vihdoin nähdä orkesteri, ja olipahan tunteikas puhde, pakko sanoa. Niin lähelle eturiviä kuin ikinä pääsi, ja Takasakin puolelle lavaa. Kovalla klassikolla homma käyntiin, ”(Rock’nRoll) Crazy Nights”. Soundi ei aidan tuntumassa ollut juhlittavin mahdollinen, mutta nämä jannut oli pakko nähdä läheltä.

Bändi oli laskeutunut Japanin lennolta aiemmin päivällä, ja joutui Tuskan yleisömassan eteen kunnon länsisuunnan jetlagissa. Mutta kuten solisti Minoru Niihara totesi, kyllä tässä jetlagit lähtee, kun teitä katselee. Minoru on liittynyt Loudnessiin perustamisvuonna 1981, samoin basisti Masayoshi Yamashita. Tämäkin vielä, että yksi kaikkein kovimmista hard rock-bändeistä ikinä, soittaa vuonna 2015 tällaisella kokoonpanolla. Vain yksi on joukosta poissa, haimasyöpään marraskuussa 2008 menehtynyt alkuperäisrumpali Munetaka Higuchi. Nykyinen kannuttaja Masayki Suzuki takaa tanakat tahdit, ei siinä, kaikki on taas hyvin. Bändi soitti kahdeksan biisin tiukan festarisetin, mutta ei onneksi kaikkein ilmeisimpiä ilmeisimmässä järjestyksessä. Takakataloogissa on mistä valita ja varioida. Minorun ääni oli kunnossa, miehen lonkkavika pelkästään, vain ja ainoastaan sympaattinen. Sankarini Akira Takasaki soitti soolot suhteellisen lyhyinä, mutta taiturimaisesti. Akiralle pituus, monipolvisuus ja taito eivät ole synonyymeja. Tämä on rokkibändi, eikä mikään showcase, työmoraali on japanilainen. Akira ei keräile kultaisia Rolexeja, eikä Ferrareita, Akira ei pukeudu hopeiseen rotsiin, eikä pöhötä itseään kaljaa lanttaamalla valaaksi, Akira soittaa kitaraa ja johtaa maailman kovinta hard rock-ryhmää. Soolojen päätteeksi Takasaki rouhaisi vibralla tavaramerkkinsä, idän ukkosen mureat, herkät jylyt. ”In The Mirror”, ”Crazy Doctor”, ”The Sun Will Rise Again” ja kauniiksi lopuksi klassikkoalbumi ”Hurricane Eyesin” avaava ”S.D.I.”  Loudness kävi täällä, olin paikalla. Bändi poistui lavalta, vastaanotto oli hulppea. Akira ja Minoru palasivat vielä pikku hetkeksi kahdestaan lavalle, kaulakkain. Me tehtiin tämä veli, me saatiin porukat pähkinöiksi hillittömissä jetlageissä. Keskellä Loudnessin uraa Akiralla ja Minorulla oli 12 vuoden välirikko, mutta siinä ne toverillisesti nyt kaulailivat, herrat Loudness. Meitsille tuli iso tippa öögaan, tämä oli ehdottomasti liikaa.

Pala kurkussa murkinalle, ei pystynyt mitenkään suhtautumaan kakkoslavan Atomirottaan. Mitä Atomirotta teki täällä, onko ne jonkun, vai kaikkien kavereita? Tämä on metallifestivaali. Suoritan Atomirottani joskus toiste.

Seuraavaksi hetki, jota olisin teoriassa voinut odottaa vuosikausia. Amorphis soittamassa alusta loppuun läpi ”Tales From The Thousand Lakesin”, eli yhden kaikkien aikojen kovimmista albumeista koko raskaan rockin historiassa. Nyky-Amorphis on kuitenkin tunnistamaton varjo klassikon levyttäneestä bändistä. Siksi tämä teoriassa huikea tilaisuus kuihtui Amorphiksen tapaan virkamiesmäiseen läpisuorittamiseen, jonka solisti Tomi Joutsen kuittasikin sanomalla: ”No niin, Tales on nyt lusittu läpi.” Nimenomaan Amorphis, kassan kautta pihalle. Olen kova ymmärtämään huumoria, ei ole siitä kyse, Joutsen olletikin vitsaili, mutta tunnistan mielestäni myös, jos ei yhtään kiinnosta. Minun ja Amorphiksen yhteinen taival päättyi tähän albumiklassikkokeikkaan. Onneksi on edelleen se järjettömän laadukas albumi, jota voi kotona soitella. Kassan kautta-keikkoja ei jaksa nähdä, elämä on niille liian lyhyt.

Loudnessin luomilla pohjilla ei Amorphis onnistunut edes masentamaan, uudella innolla siis kohti Inferno-lavaa, jossa oli tarkoitus tehdä rockhistoriaa. Ja tehtiinkin sikäli, että Immortalin tämän vuoden alussa ikijäähän laittanut Abbath soitti kautta aikain ensimmäisen soolokeikkansa. Hyvässä, joskaan ei supertuoreessa muistissa, oli Immortalin huikeaakin huikeampi veto Wacken Open Airissa elokuussa 2009, yksi kovimmista keikoistani ikinä. Ja tämä on paljon sanottu, matkaa lavalle oli kuitenkin muutama sata metriä. Immortal lanasi kuin viimeistä keikkaansa, ilkeästi, mustasti, pelottavasti. Oli nimittäin tunnelmat kohdillaan. Vanha Saastainen Huoripukki jossain kaukana allamme taputti karvaisia sorkkiaan.

Wackenin Immortal-pohjilta ei tänään vimmatusti ajanut Abbath miehistöineen aivan samaan yltänyt. Bändi on Eikemon akan pojalla huippuluokkaa, norjalaisen blackin tuiminta ydintä, itse King ov Hell bassossa ja Creatures rummuissa. Jotain silti puuttui; Immortalin mestarillinen ja huippuunsa tikistetty, mutta luomuinen ote black-kaahaukseen. Silti, kun Abbath rouhaisi peräkkäin Immortal-klassikot ”One By One” ja ”Tyrants” (tuttuine biisinpysäyttämisineen, mitä nyt tapahtuu, Abbath kädet puuskassa, ja taas jatkuu lanaus..), oltiin alan ytimessä. Jotenkin on kuitenkin selvää, ettei tämmöinen sovi päivänvaloon, ja sitähän Suomen kesässä riittää, vaikka kuinka myöhään soittaisi, ”still fuck the sun”, kuten Abbath asiaintilan ilmaisi. Immortalin tuotannosta kuultiin myös ”In My Kingdom Cold”, ”Hordes To War” ja kaiken ilkeäksi lopuksi ”Whitstand the Fall of Time”, jonka aikana nähtiin Abbathin syöksevän tulta, ja kuultiin pyrojen paukkuvan. Tottakai oli tärkeää todistaa Abbathin soolokauden maailmanensi-iltaa, mutta sille että jotain olennaista puuttui, ei edes niin päällikkö hahmo kuin Abbath itse, voi mitään. Puuttuva elementti oli nimeltään Immortal. Kun Abbath yrittää uudestaan Suomessa, aion kuitenkin olla paikalla.

Tunnustaa myös pitää, että osa Abbathin vedosta meni ohi, koska oli ääritärkeää jonottaa Loudnessin nimmareita. Minulle, joka ei juuri nimmareita ole jonotellut, eikä jonota. Oli kuitenkin keskeistä päästä puristamaan Akira Takasakin kättä, ja vaihtaa sananen Minoru-sanin kanssa. Tämän tapaamisen jälkeen, ja kun oli kuullut Abbathin ”One By Onen”, tuntui että Tuskan lauantain pääesiintyjä In Flames ei pysty itselle tarjoamaan enää mitään isompaa. Bändin merkitys omalla kohdalla on nollasta niukasti ylöspäin, ei ole tullut tutustuttua, on liian monia tutustua. Ja kun illan muutkin velvoitteet kutsuivat, sai In Flames nyt jäädä.

Niin oli Tuska 2015 osaltani paketoitu. Toimii Tuska, ei voi muuta todeta. Ensi vuonna uudestaan, muodossa tai toisessa. Nousujohteisella 2010-luvun tuskailullani olisi vihdoin aika kolmen päivän täysfestaroinnin. Nyt jäi Alice Cooper sunnuntailta näkemättä, ja sekös rassaa. Ehkä marraskuussa sitten, kun jätämme jäähyväisiä Mötley Cruelle. Mutta siis, kiitos Tuska. KG

Krokodil (uk), Architects (uk), Aeons Confer (ger), Lamb of God (us), Exodus (us), Sabaton (swe), Foreseen @ Tuska Festival, Helsinki 26.06.2015

Vuoden 2015 Tuska-festivaalin kokonaiskattaus ei ehkä paperilla ollut aivan niin kova, kuin useampanakin aiempana vuonna, mutta Tuskan kyseessä ollessa jokatapauksessa aina niin tymäkkä, että jonkinlainen suhtautuminen Suvilahden heavykarkeloihin on joka kesä pakko muodostaa. Positiivinen pakko. Omalta kohdalta festari jäi tänä vuonna kaksipäiväiseksi, viime vuonna vain yksisellaiseksi, suunta on siis kohoava.

Perjantain sisäänheittobändeiksi oli hankittu groovemman metallin ystäville Lamb of God, sekä sotahistoriaa ja melodista poweria yhdistelevä Sabaton, mutta itselleni suurin syy olla paikalla avauspäivän osalta, oli thrashmetallin elävä legenda Exodus.

Henkilökohtaisen tuskailuni aloitti brittiläinen Krokodil, jolla oli kunnia korkata päälava, englantilaisemmin Radio Rock Stage. Jonkin verran olin ennalta ehtinyt Krokodilin ryskeeseen levyiltä tutustua. Riittävästi varmistaakseni, että sen musiikissa metalcore ei ainakaan ole määräävä elementti, mauste vain. Meitsi kun saa puhdasoppisesta metalcoresta niinsanotusti näppylöitä. Mutta Krokodilin mainiosti groovaava sludge/doom/kuolojyräys pääsi suorastaan yllättämään edestäpäin, ja siis hyvinkin positiivisesti. Bändihän mainitaan jonkinmoisena (hohfuckinghoijjaa) superbändinä, soittaahan siinä jäseniä peräti niinkin merkittävistä jyystäjistä kuin vaikkapa Hexes, Gallows, Evisorax tai Canaya. Täh? Voiko kukaan käsi sydämentahdistimella vakuuttaa kuulleensa yhdestäkään noista? Se, että peräti kolmesta kitaristista Alessandro Venturella soittaa Slipknotissa, ei tee tästä minkäänlaista superkokoonpanoa.

Krokodilin setistä parhaiten mieleen jäi upeasti maalaileva ”The Collapse”, bändin toistaiseksi ainoalta albumilta ”Nachash” (2014). Ystäväsihminen oli bändin kehaissut, nähtyään nämä Mastodonin lämppärinä viime vuonna, ja pakkohan bändi oli tsekata. Hyvä maku jäi. Kolmesta kitarasta olisi toivonut saatavan enemmänkin irti, mutta kieltää ei voi, näillä on upeita biisejä. Ja paljonkin omaa ideaa tekemisissään, mitä ei voi kyllä ihan hirveän monesta tuoreehkosta orkesterista sanoa tänä päivänä, valitettavasti. Siksi on hyvä, että Krokodil veljeilee doomin ja sludgen kanssa, harvemmissa raidoissa coren.

Päälava korkattu. Sitten Club Stagelle eli Pannuhallin pikkulavalle. Ei ole Tuska enää kokonaan open air, ja hyvä niin, tämä on mainio paikka soitattaa nousevia kykyjä, ja nähdä uusia mielenkiintoisia nimiä; hengähtää hetki nakkisuojassa valintansa mukaan paahteelta tai sateelta. Kotimainen Foreseen oli jo pitkään pitänyt nähdä, sikäli ahkerasti on oman kotikoneen soittolistalla viihtynyt bändin vuoden 2010 pikkulevy. Foreseen piiskaa menemään vihaista ja kiihkeää crossoveria, ehkä naksun kallellaan kuitenkin enemmän edelleen hardcoreen kuin thrashiin. Ja hyvä niin. Bändiltä on varsin hiljattain tullut esikoisalbumikin ulos, ”Helsinki Savagery”. Kertakaikkiaan mainiota kaahausta, ja mieltäkin sanoituksissa ollaan. Turhan monesti tämän lajin porukoissa onnistuu solisti ärsyttämään aivan ruvelle, asia joka estää pidemmälle tutustua bändiin, tai todistaa useampi keikka. Mirko Nummelin ei kuitenkaan tee niin. Foreseenilla on edustamiensa genrejen historiat hallussa, mutta se piiskaa ihan omalla piiskalla, ja tulee ehdottomasti tarkistaa livenä, jos hooceehommelit yhtään uppoaa. Ja hei, kuinka ihanan kompakti setti tällaista on bändin nyt saama 25 minuuttia. Aika moni orkka soitti Tuskassa tänä vuonna liian pitkään, mutta ei Foreseen.

Takaisin päälavan maastoon, jossa näin iltapäivän nimissä pääsi vielä ilman kyynärpäitä aivan mahtavan lähelle bändiä. Kun vain muisti, että pitissä pyöriminen on taas enemmän kuin muodikasta, ja että sille on annettava oma tilansa. Toki nuorten miesten kirnu ottaa tilansa antamattakin. Eikä siinä, hyvä että on harrastuksia, mutta oma musadiggailuni on aina onnistunut ilman pittauksia, käsimerkkejä  ja daivailuja, ja siksi henkilökohtaisen kuuntelupaikan etsiminen ottaa vähän aikaa ja vaivaa. Eikäs siinä siis tosiaankaan yhtään mitään. Päälavalla seuraavaksi brittiläinen Architects, jo soittaneen Krokodilin sukulainen, mutta paperilla corempi, postcorempi. Onneksi vain pääosin paperilla, löysin nimittäin itseni yli puolen tunnin kohdalla yhä samoilta sijoilta kuuntelemasta Architectsia, ja vieläpä ihan relatiivisella mielenkiinnolla. Bändi siis yllätti samasta suunnasta, kuin ystäväsorkesterinsa Krokodilkin. Onhan tämä hiukan tämmöistä kahvakuulaheavya, mutta ei voi mitään, laji kuin laji, jos biisit toimii, niin se on siinä. Hyvä humppabiisi on hyvä biisi, hyvä (mitänäitänyton)corebiisi on hyvä biisi.

Olinko se vain minä, vai jättikö päälavan laulusoundi toivomisen varaa sekä perjantaina, että lauantaina? Jälkimmäisenä virinnyt tuuli otti ehkä äänestä osansa, mutta ei senkään ihan oikeasti olisi pitänyt vaikuttaa, pieni leppeä kesätuuli. Perjantai oli nimittäin täysin tuuleton, ja asia pisti jo silloin korvaan.

Takaisin sisälavalle, joka on monella tapaa mainio paikka, mutta jos haluaa viettää hetken anniskelualueen puolella, on näkyvyys lavalle kohtuu heikko. Toki bändi näkyy screeniltä, mutta eipä vissiin tyhmä fiilis, kun bändi soittaa puolittain näkyvissä tolppien takana, ja toisaalta screenillä. Lähellä, mutta kaukana. Onneksi saksalaisen, kertakaikkiaan turhan vaikeasti nimetyn Aeons Conferin setti lähti muutamia minuutteja myöhässä käyntiin, joten päivän ainoaksi jääneen mökäöljyn ehti ihan rauhassa siepoa naamariin. Bändin aloituksesta ei oikein tahtonut tulla lasta eikä kakkaa, mutta lopulta kaikki saatiin kuntoon, ja keikka päästiin starttaamaan. Tai no, kaikki ja kaikki. Instrumentit saatiin kyllä kuulumaan, mutta hiukan mikä mitenkin. Laulusoundi kärsi eniten, ja koskettimiakin mieluusti kuulisi, silloin kun lajityyppinä on jonkinlainen sinfoninen black metal, kuten Aeons Conferin tapauksessa. Toki voimallisilla dödöelementeillä ryyditettynä. Komeaa lanausta, loppua kohti yhä komeammaksi käyvillä biiseillä. Bändi oli ansainnut soittoslottinsa PlayTuska-yleisöäänestyksen kautta, ja tänään se myös ansaitsi slottinsa, soittamalla ja yrittämällä vimmatusti. Se ei tänään taatusti kuulostanut parhaalta mahdolliselta itseltään, mutta otti todellisen työvoittoniskalenkin piskuisesta, mutta ymmärtäväisestä yleisöstään. Bändi on perustettu Hampurissa jo peräti vuonna 1997, mutta matkannut hitaasti omia polkujaan, takana on edelleen vasta yksi albumi.

Sympaattinen solisti Bernhard on kova murinamies, mutta ainakaan tänään ei puhdas laulu oikein tahtonut lähteä. Liekö jossain määrin epäonnistuneella kokonaissoundilla ollut luisevat näppinsä pelissä? Työvoittokeikkoja on aina kiva nähdä, aina kiva antaa mahdollisuus täysin tuntemattomalle bändille suhteellisen kaukana kotoa. Kun Aeons Confer päätti settinsä, ja tuli kumartamaan Club Stagen yleisölle, ryntäsi eturivin porukka kättelemään koko bändin läpi. Hieno ele, joka taatusti tuntui hyvältä, ja joka samalla lavalla toistui viime kesänä sympaattisten kiinanbändien kohdalla. Rock on ennakkoluuloton, ja rajaton riemu. Arvostan.

Oukkidoukki. Oli tullut aika katsastaa Lamb of God, joka ei itselle ole oikein mitään koskaan edustanut, mutta jota olen kovasti kuullut ylistettävän. Ja löytyyhän bändi nykyään myös käytännössä kaikilta listauksilta, kun jopa kaikkien aikojen parhaita metalliorkkia pannaan järjestykseen. Homman nimi on, ja oli, groove metal, mitä ikinä sekään on koskaan tarkoittanut. Niinkuin monet lajityyppikollegat, sekoittaa Lamb of Godkin murjontaansa etelänmausteita, southernia, tummaa boogieta. Ja toimihan se, ei siinä mitään. Jäin hulluna velloneen pitin ja yhä paisuvan yleisömassan takia suhteellisen kauas, mutta hyvin välittyi Lambin groove hiukan taaemmaskin. Olisikohan Lamb of God myös nauttinut päälavan päivän parhaista soundeista, vai olinko se vain minä? John Campbellin rouheat alakerran bassolinjaukset, kitaristien Morton ja Adler kireännariseva yhteisgroove ja solisti Randy Blythen miljoonasti mikkiin lausuma ”fuck/fucking/fuck” jäivät päällimmäisenä mieleen. Haluamatta kuulostaa nimittäin yhtään miltään muulta kuin itseltäni, niin onhan se noloa kun aikainen mies huutaa joka vitun lauseeseen vittu jokaväliin. Kyse on kuitenkin vain vittu keikasta jollain vitun festivaalilla, ja vaikka jokainen meistä vitun mutsianussivista pahamoottorisormista onkin bändille aika vitun arvokas metallipää, niin anteeksi nyt vaan. Kiusaannuin. Erittäin. Aika moni tosin ei. Bändi soitti hyvin, mutta kyllä tälläkin materiaalilla tuli puolen tunnin jälkeen kyllästyminen, kun itse en ole mutsianussiva bändin hullupää kovaydinfani.

Itselleni illan pääesiintyjä oli, kuten jo ennätinkin toteamaan, Exodusjo peräti vuonna 1980 perustettu Bay Area-thrashin pioneeri. Bändi ei tunnetusti kuulu thrashmetallin Big Fouriin, mutta ehdottomasti NextBigFouriin (Exodus, Kreator, Forbidden ja Testament, eiks yeah?). Esikoisalbuminsa se onnistui julkaisemaan vuotta liian myöhään sopimusteknisten hässäköiden takia, ja tuo vuosi taisi olla Exoduksen marginaaliin jäämisessä kohtuullisen ratkaiseva. Mutta bändi on silti porskuttanut kaikki nämä vuosikymmenet, ja takonut ilkeää, nopeaa ja likaista rässiään 10 studioalbumillista. Mutta mutta, vaikka nyt eturivissä huutaakin jo kakkosalbumilla 1987 laulanut Steve Souza, voiko Exodus tosissaan olla olemassa ilman kitaralegenda Gary Holtia? Joka siis tunnetusti otti paikkopestin vastaan Slayerissa, kun hämyheikki puri Jeff Hannemanin hengiltä jokunen aika sitten. Tuoreen uutisen mukaan Holtille ollaan tarjoamassa Slayerista nyt vakkarisopimusta, miten lie käy Exoduksen siinä vaiheessa.

Kyllä Tuskan kakkoslavalla eli tuttavallisemmin Inferno-lavalla nähty Exodus voi olla olemassa ilman Gary Holtiakin, suoraselkäinen ja vaarallinen thrashbändi edelleen. Aika monta sotaa on käynnissä, jotka eivät yhtä miestä kaipaa, lieneekö tämä siis yksi niistä. Steve ”Zetro” Souza on olennainen osa bändin historiaa, ja kannuissa on edelleen perustajajäsen Tom Hunting. Olisi ollut mahtavaa nähdä Holtilla varustettu Exodus, mutta miehelle sattui samalle illalle Slayer-veto San Diegossa. Nykyinen kitaristikaksikko Lee Altus ja Kragen Lum klaaraavat homman kyllä himaan, mutta viimeistään radiohitin ”Bonded by Blood” kohdalla kaipasin Holtia.

Ärhäkimmin Exoduksen ohjelmistossa nyki Tuskan perjantaiehtooseen yllättäen kuitenkin ”The Toxic Waltz”, ja koko homman paketoinut ”Strike of the Beast”. Tiukka 50-minuuttinen, ja kyllä Souzan päällikköote lavalla viittaa myös siihen, että homma tulee jatkumaan, vaikka Gary Holt pian allekirjoittaneekin Slayerin kanssa TES:n eli thrashehtosopimuksen.

Oli aika illan viimeisen nopean, illan viimeisen bändin. Puitteet oli komeat. Exoduksen soittaessa oli päälavalle roudattu puolikas Tiger-tyyppinen taistelupanssarivaunu ja tonnikaupalla pyrotekniikkaa. Sotahistoriallisia teemoja jo vuodesta 1999 power metalliinsa naittanut Sabaton sai kunnian päättää Tuskan avauspäivän. Väkevästi käynnistyi faluninmiesten salamasota ”The Ghost Divisionilla”, heti siis kun tutusti oli kuultu lavalletulomusiikkina ”The Final Countdown”. Tuskan piukkaan pakkautunut väki oli täysillä mukana heti alusta alkaen, ja äänekkäästi. Lämmin vastaanotto hämmensi bändin, ja sen solistin Joakim Brodenin, joka  mainitsikin asiasta monta kertaa. Bändi taisi tajuta varhain, että normisuoritus riittää tänään, näin vastaanottavaisella väellä.

Sabatonilla ei jää biisimateriaalista kiinni, ja kun Euroopan maiden sotahistoriasta lauletaan, aina on joku kiinnekohta illan yleisön omiin sotasankareihin, mitä nyt kukin sellaisilla sitten tarkoittaakin. Suomelle soivat tänään erityisesti tarkka-ampuja Simo Häyhästä kertova ”White Death” ja ”Soldier of 3 Armies”, jonka lyriikka kietoutuu Lauri Törnin ympärille. Ja onkin kertakaikkiaan huikea power metal-ralli. Komesti jytisi Sabatonin pyrotekniikka, ei loppunut napalmi kesken. Sen turhan jokelluksen joka biisin väliin, huonon vitsailun ja miinanraivauskesäteatterin olisi omaan makuuni voinut jättää pois, mutta taatusti paikalla oli niitäkin, joita nauratti. Ja sehän vain lasketaan. Sabaton palaa Espoon Barona Areenalle syksyllä täysin omalle vedolleen, itse tuskin näen itseäni yleisössä, siksi vähän noin niinkuin musiikillisesti jäi hampaankoloon. Asiallinen bändi, jonka huolella valitsema militiakonsepti toimii kuin pikakivääri kesällä.

Tuskan avauspäivä sujui siis hyvissä festaritunnelmissa, vettä ei satanut, ja aikataulutus ynnä tekniikka olivat pääosin kaikki kunnossa. Tuskan ja Suvilahden kaasukelloalueen liitto toimii. Kaisaniemessä en koskaan tuskitellut, mutta nyt tapahtuma on juuri oikeassa paikassa. Lavat eivät häiritse toisiaan, jonoumia minnekään ei juurikaan synny, portit vetävät, ruoka ja juoma virtaavat riittävällä volyymilla. Metallifestivaali kaupungin sydämessä, näitähän ei montaa voi maailmallakaan olla, ainakaan tässä mittakaavassa. Pikkubändien sisälava pelkästään takaa festarille persoonallista otetta. Vielä kun samaa otetta käytettäisiin vaikkapa juontajien valinnassa. Mutta eipä noitakaan tarvitse vasiten kuunnella, menee lavan lähelle, kun huudot on huudeltu. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: