Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “hard rock”

Supersuckers (us), Rokets @ Bar Loose, Helsinki 12.11.2023

Supersuckers on levittänyt Arizonan Tucsonista käsin etelänmakuisen hard rockin, lehmipunkin ja kantrahtavan rock’n’rollin vapauttavaa sanomaa ympäri maailmaa jo vuodesta 1988 lähtien. Muutamien miehistönvaihdosten jälkeen vuonna 2012 betonoitu kokoonpano vaikuttaa hyvinkin pysyvältä, ja on; ainoa alkuperäissucker Eddie Spaghetti (laulu ja basso), Marty ”Metal” Chandler (kitara ja laulu) ja Christopher von Streicher (rummut). Suomessakin Supersuckers on kiitettävän uskollisesti rampannut, kerta vuoteen ei mahdottomasti poikkea totuudesta, edellinenkin Stadin keikkamerkintä oli viime vuoden toukokuulta ja On The Rocksista. Tämänkertaisessa soittolassa, Helsingin alakaupungin Bar Loosen ahtaassa rokkiklitsussakaan bändi ei ollut ensimmäistä kertaa. Menneiden kunnian päivien muistoihin on nojannut myös tämän rundin settilista. Vuoden 2003 albumilta ”Motherfuckers Be Trippin'” esimerkiksi kuultiin 4 vetoa, kun taas viimeisimmältä kiekolta ”Play That Rock’n’ Roll” (2020) vain yksi, ja sekin lainaraita, toki maammemainiosti Michael Monroelta, keikan loppumetreillä väkevästi ryskitty ”Dead, Jail or Rock’n’ Roll”.

Loosen hikisen ja vähähappisen rockillan avasi kuitenkin, sanotaan se nyt, yksi kovimmista ehkä koskaan kokemistani kotimaisista, lämppärin ominaisuudessa nähdyistä rokkikoneista, helsinkiläinen Rokets. Elä ja anna toisten kuolla, eläkä anna bändin hieman erikoisen nimen häiritä, nyt on niin kovaa rykmenttiä liikkeellä, että vastaavaa ei tapahdu suomirockin nimissä ihan joka päivä. Vuonna 2017 perustetulta Roketsilta on ulkona kaksi pitkäsoittoa, bändi on signattu ruotsalaiselle lafkalle ja näin perspisillä keikkameinigeillä ovi voi avautua enemmänkin kuin rakoselleen. Bändi on jo ehtinyt soittaa Baltiassa ja Sweduissa, ja jos maailma on enää yhtään oikeamielinen paikka, reviiri laajenee pian. Rokets yllätti asiaan liiemmälti ennalta perehtymättömän oikein kunnolla edestäpäin, vetäisemällä aivan jäätävän kovan kolmevarttisen, highlighteinaan esikoisplatan ”Destroyer” ja vaikkapa tuoreen levyn nimiraita ”Break Free”. Bändin toimittamisessa dunkkaa nitroglyseriini, solisti Sami osaa ihan oikeasti laulaa ja tulkita ja eturivin kitarapartio on asianmukaisinta pitkään aikaan. Ainahan bändien voi väittää kuulostavan joltain aiemmaltaan, mutta Rokets on keittänyt varsin omaperäisellä tavalla kristallisoituvaa metaa, lähinnä Loosenkin vedosta kumpusi mieleen ruotsalaisperäinen action rock, ja sekin parhaimmilta osiltaan. Toistan itseäni kyllästymiseen asti, mutta nämä on nähtävä uudestaan.

Sen sijaan, jo pitkään pakko nähdä-listoilla keikkunut Supersuckers osoittautui hienoiseksi pettymykseksi, vaikka toki äijien veto voimakkaasti plusmerkkiseksi kokemukseksi jäikin. Ensinnäkin, Loosen ahtaassa ja matalassa tilassa, joka ei sitten millään onnistu edustamaan henkilökohtaisella tasolla suosikkikeikkamestaani, lämppäribändi onnistui kuulostamaan paremmalta ja erotellummalta. Toisekseen, häkellyttävät 35 vetoa myöhemmin, nyt kun Supersuckers soitti rundin viimeistä keikkaa ennen kotiinpaluuta, oli kieltämättä aistittavissa kiertueväsymystä. Veto jäi jopa vanhoissa faneissa ihmetystä herättäneen lyhykäiseksi ja oli jollain tapaa ehkä kuitenkin läpiajo. Oli helppo havaita, että kiertueen avauskeikka tämä ei ollut. Kolmaalta, Loose hoiti loput, omalla tutusti pikkuankealla tunnelmallaan.

Yhtäkaikki, keikka avautui ihan hyvillä energioilla, ”Rock’n’ Roll Records (Ain’t Selling This Year)”. Parhaiten läpi keikan jaksoi puskea rumpali von Streicher, tanakasti napsahteli ja kihisi, ja siinä sivussa kaveri toimitteli laadukkaat stemmatkin. Ihan parhaita asioita SS:n tominnassa olivatkin kertsien vetäminen kolmiäänisesti, R.E.M.:n managerilta näyttävän von Streicherin täpäkkä snaresoundi ja kyllä, keikan kompakti kesto ja nojaaminen golden days-tyyppisesti hieman vanhempaan osaan kataloogia. Noin 20 vuotta vanhat ”Sleepy Vampire” ja tietenkin keikkavakio ”Pretty Fucked Up” kuulostivat edelleen helskatin hyviltä. Eddie Spaghetti oli parhaimmillaan aina, mitä enemmän laulun fraseeraus ja bourboninmakuinen karheus, sekä itse styge muistutti mestarien mestaria, Steve Earlea. Jonka kanssa yhteislevytetty ja yhteiseltä splittisinkulta löytyvä ”Creepy Jackalope Eye” soi keikan keskisuvannon jälkeen yhtenä illan parhaista vedoista. Itsekin löysin Suckersit aikoinaan niin, että bändi vieraili Earlen huikealla ”El Corazon”-albumilla, eikä millä tahansa biisillä edes, vaan ”N.Y.C.”:lla. Check that shit out.

Edellä mainitun keikan keskisuvannon muodosti biisitrio, joka osoittautui kitaristi Metal Chandlerin soolomatskuksi. Kolmikon keskimmäinen ”Goddam Divorce” raikasi kolmiäänisesti asiaankuuluvalla paatoksella, tuli fiilis että Chandler on tiennyt mistä kirjoittaa. Kuulla Chandlerin biisejä ja liidilaulua keskellä keikkaa tuntui ainakin omalla kohdalla hyvinkin raikkaalta ratkaisulta ja pelasti heittämällä oman Supersuckers-neitsytkeikan voimakkaasti mainitulle plussan puolelle. ”Suck It”-albumin (2018) upea ja upeasti steve-earlemäinen, maailman kolmanneksi kovimmalla kertsillä kruunattu ”Dead Inside” oli kuitenkin illan upein veto, ja tulee kertaussoimaan kotoisassa musacornerissa vielä pitkään. Loosessa ei kannata encoreita oikein varsinaisesta setistä erotella, ja tulla semifinaalisti verhon taakse 15 sekunniksi hengaamaan, siksi Supersuckerskin aivan oikein veti keikan pakettiin ja poistui lavalta. Sitä ennen Spaghetti, syöpäselviytyjä, otti tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan lavalta kuvan yleisöstä, kehottaen mahdollisimman montaa näyttämään keskisormea, paitsi kameralle, myös syövälle joka ei onneksi pystynyt Supersuckersien countrypunkia hiljentämään. Keikan loppuliukumana siis Michael Monroeta, joka toki suomiyleisöä erityisellä tavalla sytytti, sekä keikkojen lopetusvakio ”Born With The Tail”. Supersuckers tulee vielä, ensi vuonna, ennustaisin. Ja osoittaa silloin taas olevansa the best rock’n’ roll band in the world. Aivan hyvin voisi kuvitella olevansa paikalla, nyt kun homma on korkattu. KG

The 69 Eyes @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 28.01.2023

Hämeenlinnan ainoa oikea rock-klubi Suisto pullistelee possea jälleen ilahduttavasti loppuunmyytynä, kun lavalle kymmenisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin saapastelee lauma Helsingin vampyyreitä, jo vuodesta 1989 lähtien operoinut The 69 Eyes. Bändi soittaa monessakin mielessä Suiston yhden tärkeimmistä keikoista pitkään aikaan, onhan tavatonta että Hämchesterissä myydään sama mesta kahtena iltana putkeen loppuun. Hommelia selittää toki sekin, että Sixareita tullaan katsomaan kauempaakin, ja on jengiä joka yyteröi bändin kaikki vähintäinkin eteläisen Suomen keikat. Merkittävää on myös bändin tai minimissäänkin sen solisti 69-Jyrkin kotiinpaluu, mieshän syntyi ja kasvoi Hämptonissa. Ja kolmaalta, on kuitenkin aika harvinaista jerkkua nähdä tämä combo näin pienellä stagella, näin pienessä klubissa, maailmaa kiertänyt ja suhteellisen isoillaan oleva bändi, joka on kuitenkin käynyt L.A.:n Whiskey A Go-Go’ssa äänittämässä livelevyn.

Tänään Suiston miksaustiskin takana on bändin omat miehet, mutta soundi on silti ja taatusti myös juuri siksi aivan maailmanluokkaa. Suiston legendaarista sointia ei näemmä, ellei peräti kuulemma, saa millään pilalle. Toistan itseäni, mutta kannattaa tulle kauempaakin kuulostelemaan ja itse toteamaan. Bändi soittaa hyvin samantyyppisellä settilistalla kuin millä se jo viime vuonna kiersi, biisit ja suurinpiirteinen järkkä tai järjestys on ollut mahdollista opetella puoliulkoa jo kotona.

Henkilökohtaisesti, ja vain henkilökohtaisesti näillä palstoilla aina, tässä on bändi jonka voisi minä tahansa iltana, missä tahansa mielentilassa ja missä tahansa maailman asutuskeskittymässä käydä kokemassa, siis tosiaankin vaikka joka ilta. Kyllä, niiden neljän tai korkeintaan viiden biisin takia, niiden kourallisen maailmanluokan kunkkubiisejä. Kurkobiisien odotteluvälit täyttyvät faniston puolisuosikeilla ja ehkäpä uutuusbiiseillä, mutta kyllä Suistonkin illassa (siis kahdesta perättäisestä ensimmäisessä) todellista sytytystä yleisön konehuoneissa aiheuttavat styget on juuri niitä samoja, joita itsekin tarkoitan. ”The Chair” kuullaan tänään neljäntenä, ”Wasting The Dawn” varsinaisen setin loppuliukumassa, ”Brandon Lee” (vilpittömästi yksi maailman viidestä parhaasta rockbiisistä ikinä, ja se tulee Suomesta) setin itseoikeutettuna päättäjänä, ja vielä ”Dance d’amour” kolmesta encoresta keskimmäisenä. Toivoa on, että vaikka en bändin minkäänoloinen ultrafani ole, niin kuvailtu biisiluku voisi jatkossa hyvinkin kasvaa, tuoreehkon EP:n nimitsibale ”Drive” jyskii varsin komeana amerikanraitana setin loppupäässä.

The 69 Eyes on livenä aivan järjettömän tiukka rokkikone, ei kahta sanaa, kolmannesta puhumattakaan. Ja kuinka moni kotimainen alan yrittäjä voi sanoa operoineensa samalla kokoonpanolla vuodesta 1992? Ei moni. Joten, on ollut aikaa ja tuhansia keikkoja mahdollista harjoitella homma viimeisen päälle viilattuun kuosiin. Ja toinen asia joka hämmentää on se, kuinka freesisti lähtevät ne nimenomaan tuhannesti lanatut biisit, kuten vaikkapa juurikin ”Brandon Lee”, johon suomigootin veteraani Bazie laatii niin tuoreelta kuulostavalla tavalla soolon ja kuinka upean vieläpä, että ihailla pitää. Yksi illan kohokohdista on erittäin alakertainen, suorastaan kellarista jynkätty Boycott-cover ”Gotta Rock”, yhdeltä suomirockin parhaista esikoisalbumeista ikinä, vuodelta 1987. Boycottin puhallinsektiosovitus ulkoistettuna pois, kahdella kitaralla kurmootettuna ja Archien mourubassolla tuettuna versio on aivan järisyttävän kova. Syy soittaa se ei niinkään, Jyrki69 pääsi taannottain Hesan telkkariin, fakta joka mainitaan välispiikeissä omaan makuun pari kertaa liikaa, mutta moneen muuhun makuun tuskin kertaakaan. Mitä ihmeen tekemistä The 69 Eyesilla voisi ikinä olla Vain itk..elämää-konseptin kanssa? En keksi. En tosin katsonut kyseistä kautta, hädin tuskin aikoinaan ensimmäisen. Ohjelman antamaa nostetta bändi ei enää tarvitsisi. Mutta toisaalta, jos se soittaa näin komean tommiläntisjointin tämän vuoden keikoilla, niin mikäpäs se siinä.

Siitä ”muusta” settilistasta komeimmin kulkevat tänä iltana ”Betty Blue”, Hämpesterin motoristeille omistettu ”Cheyenna” ja räyhäkäs ”Two Horns Up”. Onnekkaitahan tässä ollaan sitäpaitsi, ”Brandon Leen” säveltäneen bändin kuuluisi olla täynnä multimiljonäärejä, jotka vaivautuisivat soittamaan vanhassa köyhässä ja ahdasmielisessä kotimaassaan vain kerran joka viides vuosi. Rock’n’rollinkaan historiassa, jos missä, ei asioita ole koskaan jaettu ansaintaperiaatteella, joten siksi meillä on mahtava mahdollisuus nähdä The 69 Eyes kahtena iltana putkeen pienellä hämeenlinnalaisella klubilla. Hittipitoinen 18-biisinen setti kellottaa noin tunti ja parikymmentä, jäämme odottamaan lähdemateriaalia sunnuntain vedolta, onko biisilista täsmälleen sama vai kuullaanko yllätyksiä. Koko launtai-illan laatuveto päättyy ”Lost Boys”-hittiin, niinkuin on jo pitkään päättynyt. Jyrki kehottaa yleisössä mahdollisesti hengaavia vanhoja koulukamuja tapaamisiin baaristiskillä.

Mieli loppuunmyytyjä iltoja nykyisellään takovan Suisto-klubin puolesta on todella hyvä, ja The Helsinki Vampiresit voin minä tahansa iltana, missä tahansa päin maailmaa, jälleen tsekata uudestaan. Kunhan soittavat ”Brandon Lee”. KG

Guns N’ Roses (us) @ Suncorp Stadium, Brisbane, AUS 22.11.2022

Australian kolmanneksi suurimmassa kaupungissa Brisbanessa sijaitseva Suncorp Stadium vetää äärimmilleen pakattuna 52 000 henkeä. Musiikkia ja urheilua. Guns N’ Rosesin vuonna 2020 alkaneen maailmankiertueen seitsemmänneksi viimeiselle vedolle kapasiteetista on rajattu käyttöön silmämääräisesti puolet. Naksun alle sadalla paikallisdollarilla, keikkapäivän iltapäivänä hankittuna, on lohjennut itsellekin yläkatsomon istumapaikka korkealta ja kaukaa. Jos on koronaepidemian jälkeen noin yleisestikin lippuhinnat nousseet, niin täällä ei ainakaan käy mielessäkään mikään muu kuin piippuhyllypaikka, sikäli suolaisiksi hinnoiteltuja on flabat yhtään alempana, kenttäpaikoista puhumattakaan.

Edellisen kerran olin nähnyt, tai edes jollain tapaa kokenut Guns N’ Rosesin kotikaupungin jättinurmella, kesällä 2017 Hämeenlinnan Kantolassa. Aika kapoisen ja sattumanvaraisen havainnon bändistä siellä sai, kun videoscreenienkin näkeminen vaati melkomoista akrobatiaa, joten istumayytsimö Australian leppeässä kesäillassa, erittäin vastaanottavaisen yleisön joukossa ja vielä kohtuuhintaan, tuntui jotenkin pariin aiempaan Gunnari-kokemukseen suhteutettuna erittäinkin luksukselta. Ja jos, ja kun Hämeenlinnassa tuntui, että lavalla on väsynyt ja ylipainoinen tribuuttibändi itse itselleen, niin Brisbanen biisi biisiltä leppeämmäksi käyvässä kesäillassa kaikki on toisin. Lavalla on äärettömän ammattitaitoinen, iloinen ja rento Guns N’ Roses, jonka keikka huippuunsa viritettyine dramaturgioineen alleviivaa sitä, että taiteilijoiden Axl Rose ja Slash Hudson sotakirveet lienee toivottavan lopullisesti haudatut.

Gunnareiden ison kerrostalon kokoinen lavahässäkkä on siis viritetty enemmän tai vähemmän sisätiloihin tällä erää. Näky on kohtuullisen uskomaton, kun saapuu omalle sektiolleen 700jotain-sektorille hornankattilan ylälauteelle. Samalla tajuaa, että kahden australialaislämppärin skippaaminen on ollut täysin oikea ratkaisu. Yksikään, vaikka kuinka legendaarinen alan ja mantereen paras punkbändi ei voi tuolta käsin kuulostaa hyvältä, kun tiski on yhden edelleen, ja ansaitusti niin, maailman suurimman rock-orkesterin asennossa. Ei edes aikoinaan jo Räkärodeon ja Miettisen suomiposselle esittelemä Cosmic Psychos, tai kakkosena soittava tuoreempi The Chats. Kumpikin jää nähtäväksi intiimimmällä vedolla joskus jossain, jos livejumalat suo. Ja ihan kivasti ovat suoneet, kiitos vaan.

Yksi illan mahtavimmista asioista on se, ettei Guns N’ Roses-keikan alkua tarvitse odottaa tuntia tai kahta ilmoitetusta ajasta myöhässä, mikä ennen on ollut normi. Menee muutama minuutti, kun alkutunnari apokalyptisine kuvineen alkaa pyöriä. Tuttua Looney Tunes-introa ei kuulla, ja oikeastaan se alleviivaa saman tien symbolisesti koko illan. Lavalla on uudestisyntynyt Guns N’ Roses.

Näillä mennään: https://www.setlist.fm/setlist/guns-n-roses/2022/suncorp-stadium-brisbane-australia-4bbfff92.html. Perinteinen avaaja ”Nightrain” on siirretty varsinaisen setin päättäjäksi, kaksi ”uutta” sinkkujulkaisua soivat show’n puolessa välissä peräjälkeen (”uusi” lainausmerkeissä, koska ”Absurd” ja ”Hard Skool” ovat ”Chinese Democracy”-albumin sessioiden ylijääneitä biisejä, jotka on nyt äänitetty nykykokoonpanolla uudestaan, ehkä pelaten lisäaikaa uuden materiaalin säveltämiseen, mene ja vieläpä tiedä). Covereiden määrä settilistassa ei ainakaan vähenemään päin ole, ja uutta sovinnollista aikakautta alleviivaa, paitsi ”Chinese Democracy”-kauden biisien runsas määrä, myös neljäntenä kuultava Velvet Revolver-raita ”Slither”. Eli, Axl allekirjoittaa sen, mitä Slash teki välirikon vuosina, ja toisinpäin.

Keikka kellottaa yli kolme tuntia, kolme tuntia ja kuusi minuuttia. Guns N’ Roses-keikkoihin on suhtauduttava niin, että ne eivät ole läpikävelyjä, tänäänkin ainakin ylälauteella koko lipun hinta lunastuu. Ja jos lavalla on yksi maailman parhaista elossa olevista kitaristeista, niin annetaan sen näkyä ja kuulua, annetaan Slashin luukuttaa, ja Slashan luukuttaa kyllä. Perinteinen Slashin oma soolonumero sujuu tänään bluesisti ja hyvinkin raskaalla kädellä. Painoa pudottanut Axl Rose on kovassa vedossa, eikä enää väkisin yritä niitä tuttuja ja ikonisia 90-luvun lavamaneereja ja lantioliikkeitä, hyvä niin. Keskiössä on muusikkous ja laatushow. Illan ehdottomia kohokohtia ovat jo bändin esiaste Hollywood Roselta periytyvä kakkosalbumi ”Liesin” raita ”Reckless Life”, aivan mielettömän kova ”Estranged”, jossa keikan alun kohtuukarmivat soundit alkavat asettua periaatteessa ihan hyvällekin tolalle, raskaana rokettirollina jynkkäävä hiljattainen sinkkujulkaisu ”Absurd”, Ukrainan värein lavan ja ledseinät värjäävä ”Civil War”, jonka loppuoutrona kuullaan pätkä Jimi Hendrixin ”Machine Gunia”, sekä tietenkin loppunostatuksineen huikea ”November Rain”, jonka päättyesssä Axl’n ja Slashin veljelliset ”täähän meni hyvin”-katseidenvaihdot tuntuvat todella, todella hyviltä yläparvelle asti. Ja mikä merkittävintä, hirvittävän jetlagin herkistämänä, Brisbanen keikka jättää ison nälän nähdä bändi yhä uudestaan, mikäli vain mahdollista.

Encoreita kuullaan neljä, niistä ehkäpä ylipitkä ”Coma” on kaikkein turhin, ja muutenkin on todettava että tasan kaksi biisiä lyhyempi setti toimisi paremmin. ”Patience” starttaa pätkällä Beatlesien ”Blackbirdia”, niin että koko kitarapartio Slash, Duff ja Richard Fortus istuvat takaraiserin reunalla tunnelmoimassa. Ai että mistäkö tiedän? Videoscreenit auttavat Suncorpilla paljon lavatapahtumien seuraamisessa, mutta tällä kertaa ei olla onnekkaasti mitenkään niiden varassa, yllättävän pieniäkin nyansseja näkee ihan paljaalla silmällä. Tällä keikalla todella monta asiaa on kohdallaan. Jopa itselleni ennenkuulumattomasti joudun toteamaan, että edes illan edetessä kehittyvät, mutta välillä karmaiseviakin takapakkeja ottavat soundit eivät juuri yhtään häiritse, niin tärkeästä tapahtumasta on kuitenkin kyse. Don’t you cryaiaiaiai tonight, joo ei tulisi mieleenkään. Keikka päättyy jykevästi lanattavaan ”Paradise Cityyn”, jonka päätteeksi bändi saapuu vielä pari kertaa lavan eteen kumartamaan. Aito soittamisen ilo, mutta myös kiitollisuus lämpimästä vastaanotosta välittyvät tänään ihan yläorrelle asti. Slash heittelee plektroja eturiviin, näillä etäisyyksillä saa viskata ihan voimalla, ja yllättää vielä jo poistumassa olevan yleisön heittämällä pari kärrynpyörää lavalla. Arvostan, 57-vuotias ukkeli.

Australian leppeässä kesäillassa riittää vielä hetki virtaa jonottaa merchandise-teltalla stadikan pihalla, on hankittava kiertuepaita. Se tunne nimittäin, kun jollain marraskuisen sadepäivän rokkiklitsukeikalla tuntee takana seisovan rockfriikkikollegan tavaavan keikkapaikkojen nimiä omasta selkämyksestään. KG

Sonata Arctica @ Verkatehdas, Hämeenlinna 07.10.2022

Suomen Kemi on tuottanut muutaman laadukkaan asiainlaidan iloksemme, ja luettelematta niitä muita nyt tässä, niin maailmanluokan power metal-lippua jo vuodesta 1996 liehuttanut Sonata Arctica, on eittämättä yksi niistä laadukkaimmista. Suomalaisen vientimetallin etujoukoissa planeettaa kiertänyt bändi on julkaissut 13 studioalbumia ja myynyt satojatuhansia yksiköitä, ja onnistunut säilyttämään oman tunnistettavan äänensä vuosista ja miehistönvaihdoksista huolimatta. Syksyllä 2022 bändi jalkautui kotimaan akustiselle rundille, juhlistamaan ”Acoustic Adventures”-albumiduon jälkimmäistä osaa, ja mitä luonnollisimmin myös turnee kantoi ja kantaa samaa otsikkoa. Akustinen platta saatiin ulos 30.syyskuuta ja samana iltana polkaistiin kiertue käyntiin Kuhmossa. Hämeenlinnan kulttuurikeskus Verkatehtaan keikka oli rundin viides veto, ja takasi hämptonilaisyleisölle toimivan, hiotun oloisen ja rennon katsauksen bändin tuttuihin isomushitteihin ja vähän muuhunkin. Akustinen albumiparihan äänitettiin samoissa sessioissa, mutta ykkösosa julkistettiin jo tammikuussa, eli 8 kuukautta aiemmin. Levyjen ideana nimenomaan on versioida tuttuja biisejä uran varrelta akkariversioina, ja ihan on sanottava että aika moni styge saakin kokolailla uuden elämän. Moni raita jalostuu ytimeensä riisumisesta, kun power metal-kone ei käy korkeilla oktaaneilla, ja kun temmot laskevat, niin sävellykset nousevat entistäkin enemmän arvoonsa.

Ilta alkoi omissa kirjoissani yhdellä maailman kovimmista power-ralleista ikinä, ”The Rest Of The Sun Belongs To Me”, ja tässä tsibaleessa nimenomaan temmonlasku ja rauhoittaminen on tehnyt pelkkää hyvää. Lavan ylöspano oli tänään levyjen maailmaa myötäilevän yksinkertainen, tunnelmointi tapahtui maltillisilla valovaihdoilla, bändi soitti koko keikan istualtaan. Yleisö oli hyvällä jalalla liikekannalle pantu, vai pitäisi vissiin sanoa näin istumakeikalla että hyvällä persiillä, suuri osa selvästikin bändin ihka oikeata fanikuntaa. T-paitojen ja huppareiden selkämyksissä illan yleisin artisti oli Sonata itse, ei Motörhead, niinkuin heavykeikoilla yleisimmin. Aikaan saatiin siis asiaansa vihkiytyneiden kanssa kunnon rock-keikka. Kolme ensimmäistä biisiä rumpali Tommy Portimo soitti Cajonin laatikkorummun päällä istuen ja suditellen, mutta siirtyi neljänteen stygeen ihan oikean, joskin maailman stadionkeikoilta vähän alasriisutumman rumpusetin taakse. Bändin esikoisalbumi ”Ecliptica” vuodelta 1999 oli itselle aikoinaan oikein kovakin juttu, ja ehkä vielä enemmän sitä seurannut ”Successor”-EP, joka soi tuolloin kotoisassa musacornerissa ns. aivan tuelta. Vuoden 2003 ”Winterheart’s Guildin” jälkeen alkoi oman innostuksen terä tylsyä, ei mistään erityisestä syystä sinänsä, mutta maailmassa on niin paljon seurattavaa ja kuunneltavaa. Siksi tänäänkin, omalle parven istuinsijalle ne ekojen levyjen biisit tuntuivat tärkeimmiltä, ei voi mitn. Niinkuin nyt vaikkapa heti kakkosena kuultu upea ”My Land”. Alkuaikoinaan Sonata oli myöskin suoraviivaisempaa pauvver- tai pauvömetallia, joka omaa lepperistöä paremmin miellytti, myöhemmin mukaan tuli enemmän proge-elementtejä ja jonniinkinverran kimurantimpia kipaleita.

Radio Rock on tehnyt viime kevään ja kesän ajan enemmän kuin voitavansa yrittäessään soittaa puhki ja sierettyneelle nilelle illan kolmantena kuullun ”I Have a Right”, mutta livenä toimi, ei voinut tässäkään kohdin mitään. Toki modernin aikakauden Sonata-hitti sytytti myös hämäläisyleisön, ja Verkatehtaan salissa oli jo tunnelma lähellä kattoa. Akustista keigeä kun vedettiin, niin ihanuus oli siinäkin, että soolot (sekä kiipari-että kitarasellaiset) pysyivät hyvinkin maltillisina, Elias Viljasen kitaroinnin osalta jopa himpun turhankin lyhyinä. Muistettavimmin Viljanen nykäisi mustalla teräskielisellään oikeastaan heti avajaisiksi ”The Restiin” upean, flamencosävyjä tavoittaneen soolon. ”A Little Less Understanding”-biisiin puolestaan sai kiipparisti Henrik Klingenberg taikoa ohuesti, tai miksei paksumminkin purplemaisen soolon. Kyseisen biisin solisti ja nokkamies Tony Kakko alusti pitkähköllä spiikillä siitä, miten lasten syntymä muuttaa miestä. Eipä. Kakko alkoi spiikin edetessä sotkeutua sanoissaan ja takaa kuuluikin ”lopeta jo” naurun säestämänä, Viljanen käynnisti biisin banjollaan, ja hommaa päästiin jatkamaan.

Yksi eniten lisäbotnea akustisuudesta saaneista biiseistä oli alkuperäisversionakin toki rauhallinen ”Letter To Dana”, joka tänään omistettiin salissa jossain istuneelle, bändiä uskollisesti seuranneelle Pirrelle. Upea valssi. ”Käsi ylös, kuka ei tunnista biisiä”, kysyi Kakko kun ”Tallulahin” kaunis pianointro käynnistyi. Eipä näkynyt käsiä ilmassa.

Tony Kakko kertoi harrastavansa juoksua, maltilla, ja juosseensa kerran Kemistä Tornioon. Vai oliko se toisinpäin, mutta lyhyelläkin matikalla matka on aikalailla sama, sen sijaan kiipparisti Klingenberg rentoutuu rundien väleissä tikkaamalla maratoneja. Näistä tunnelmista olikin syntynyt ”Half a Marathon Man”, joka ei akustolevyillä ollut niinkään kovasti sytyttänyt, mutta soi Hämeenlinnan illassa yhtenä tiukimmista vedoista.

”On The Faultline” käynnistyi ilman spiikkejä, kitaraintrolla ja kosketinpohjilla, ja soi pitkänä ja hartaana versiona, jonkinlaisena keikan myöhäisenä keskisuvantona, jos nyt jokaisella keikalla sellaista varsinaisesti edes tarvitaan. Keikka kellotti aika tasan minuutilleen puolitoista tuntia, ja tuntui tänään juuri sopivalta annokselta. ”Faultlinen” jälkeen muu bändi poistui lavan taakse, Viljanen ja Kakko jäivät kaksin tunnelmoimaan hiturin ”Victoria’s Secret”. Bändin palatessa lavalle se tuli myös esitellyksi, jo mainittujenkin lisäksi siis myös basisti Pasi Kauppinen. Ja sitten vedettiin meitsin, meiden tai meikäläisen kuvaannollinen pahvikylttitoive, ”FullMoon”, sieltä alkuajoilta. Ja hyvin vedettiinkin, kiitän. Nopeana tikkauksena ”Wolf and Raven” ei hillittömästi eronnut alkuperäisestä, mutta todisti aivan viimeisellekin kuvitteelliselle epäilijälle, että kyllä se laukkaheavykin taittuu hillitympään muotoon erittäin mainiosti, kun taiten tekee.

Bändi poistui varsinaisen setin jälkeen ihan oikeasti backstagelle, ja vietti siellä ihailtavan pitkän ajan. Yleisö vaati saada lisää ja encoreita vedettiinkin kolmet. Ensin Tony Kakko ja Klingenberg kaksin ja herkkä ”Shamandalie”, sitten jotensakin erittäin piraattipoljentoinen, irkkuviritteinen ”Flag In The Ground” koko orkan voimin, Viljasen banjolla maustettuna. Ja vielä Kakon meille kaikille elävän musiikin hengissä pitämisestä kiitoksin omistama ”Don’t Say a Word”. Näinhän se menee, että ellei me käydä keikoilla, niin ei siellä käy myöskään bändit soittamassa takaseinälle ja toisilleen. Syksyn mittaan joka päivä saapuvat rundien peruutusuutiset kertovat karua kieltään tapahtuma-alan covidin jälkeisestä (ja eurooppalaisen sodan ja povatun energiakriisin aikaisesta) todellisuudesta. Lähtöpäätökset keikoille tehdään liian myöhään, ennakkoliput eivät myy tarpeeksi, kiertämisen kustannukset ovat kasvaneet kohti pilviä ja soittajankin pitäisi saada häppää ja pullaa. Ainoa tapa auttaa, on ostaa ajoissa ennakkolippu, tukilippu suosikkiklubille vaikkei olisi välttämättä aina edes menossa kyseiselle keikalle, ja ylipäätään käydä keikoilla. Kiitoksia Sonata Arctica jo vuodesta 1996 ja erinomaista Euroopan-kiertuetta. Toivottavasti tälläkin kertaa on liiterit täynnä. KG

Michael Monroe, Hanoi Rocks, Demolition 23. @ Michael Monroe’s 60th Birthday Bash, Jäähalli, Helsinki 23.09.2022

Muutama asia, joiden piti tapahtua not in this lifetime. Eli ei ollenkaan. Numero yksi, Michael Monroen New York-vuosinaan 1993-95 pyörittämä, ja vain yhden albumin jälkeen kuopattu Demolition 23. soittamassa livenä yleisölle noin puolen tunnin setin. Numero kaksi, Michael Monroe ja Andy McCoy samalla lavalla vuonna 2022, ensimmäistä kertaa sitten Hanoi Rocksin toisen tulemisen päätyttyä vuonna 2009. Kolmosena, nähdä Hanoi-rumpali vuosilta 1980-82 jälleen kannujen takana ja vieläpä verrattain erinomaisessa soittokunnossa, ja numero 4, ylipäätään nähdä Hanoi Rocks vuoden 1982 kokoonpanossaan, ensimmäisessä levyttäneessä ryhmittymässään. Kaiken edellämainitun piti olla rockfriikille ja Hanoi-mytologiansa huolella tutkineelle unta vain. Mutta, Michael Monroen 60-vuotisjuhlakeikalla kaikki tuo, ja paljon muuta, oli yhtäkkiä totta.

Paikalla piti olla ajoissa, huhut Helsingin Jäähallin eli Nordiksen painajaismaisen hitaasta nykysisäänotosta olivat kantautuneet itsensä edelle. Nyt kaikki kuitenkin sujui kuin leikki, lähes pysähtymättä sisään. Pukukoodista päätellen kovimmat fanit saapuivatkin ensin ja suuri massa vasta hyvin lähellä ilmoitettua showaikaa, kuinka ollakaan. Silmiin pisti yleisön moni-ilmeisyys, ikiä, ulkomuotoja ja sukupuolia oli enemmän kuin keskivertokeikalla kuunaan, oltiin yhteisellä asialla kaikki, teenangels and outsiders.

Nordiksen yläbaarissa muovituoppi (toki sisältöineen) maksoi 9,80 euroa, ei markkaa, jos nyt muistan pennilleen oikein. Karu muistutus siitä, ettei nyt eletä vuotta 1982. Toisaalta, oluen sai ilman kolme päivää vanhaa sillileipää. Että on tässä eteenpäinkin tultu. Keikkaseuran kanssa totesimme, että tuskin mikään livetapahtuma on jännittänyt näin tavattomasti miesmuistiin. Ei ehkä mikään ikinä, no jaa, Bruce Springsteen ekaa kertaa Suomessa 16.6.2003. Se meni aikoinaan hyvin. Mutta niin meni tämäkin.

Illan avasi Demolition 23. (pisteellä numeron perässä typottuna, rokkipoliisit). Sen aika jäi lyhyeksi grungen ja möyrymetallin noususuhdanteissa, eikä se saanut väännettyä kasaan kuin yhden albumin, sitäkin paremman ja aikaa kestäneemmän toki. Albumi on juuri tullut ulos vihdoin vinyylinäkin, ja kuuluu joka kodin yleissivistykselliseen kulttuuricorneriin. Albumin tuotti Little Steven van Zandt, ja innokkaimmat veikkailivat Stevea (ja myönnän itsekin, myös tyyliin Slashia) ulkomaan yllärivieraaksi Miken juhlailtaan. Ei tullut Steve, ja tavallaan hyvä niin, ei makiaa mahan täydeltä. Demolitionin eponyymi platta on edelleen 28 vuotta myöhemmin yksi parhaista albumeista, joilla Michael Monroe on ollut mukana. Faktahan tämä ei ole, näitä kutsutaan meillä päin mielipiteiksi.

Jimmy Clark, Demolitionin kannuttaja, toimii nykyään Metallican rumputeknikkona, eikä miestä ollut noin vain mahdollista lennättää treeneihin ja juhlakeikalle, eli nyt mentiin viiden biisin setti ydintriolla Monroe, Sami Yaffa ja Nasty Suicide, rummuissa Monroen oman bändin rumpali Karl Rockfist. Joka jälkimmäinen oli ansiokkaasti otttanut haltuun Demolitionin biisit, niistä toki Michaelin keikkojen vakiokalustoa on vaikkapa ”Hammersmith Palais”. On aina yhtä elähdyttävää nähdä tämä Hanoi-trio yhtäaikaa lavalla, ainoa asia mikä Demolition-puolituntisessa ehti häiritä, oli sama kiireen maku, joka leimasi koko iltaa. Ymmärrämme, lavalla käynyttä possea oli paljon, soitettavaa tavaraa yllinkyllin ja kalustovaihdot väleihin, aikaa noin kolme tuntia miinus väliaika, saa suorittaa. Kiireen maun selitys ei kuitenkaan poista kiireen makua.

Demolition 23. oli raaempi, punkimpi ja katutasompi bändi kuin Hanoi Rocks konsanaan, vaikka sekin oli parhaimmillaan kaikkea lueteltua. Illan raskas kokonaissointi sopikin juuri Demolition-settiin ehkä parhaiten. Mutta kun iltaa oli jännitetty ja odotettu ihan liikaa, meni eka puoli tuntia oikeastaan ihmetellessä, että siellä ne nyt on nuo kolme ja taustalakanassa lukee Demolition 23., ja totta tosiaan, siltä tärkeältä levyltähän nää biisit on. Kun oli saanut verenpaineensa jälkipolville kerrottaviin lukemiin, show’n eka osuus oli jo ohi.

Seurasi kuvakavalkadi Michaelin elämästä ja urasta, lapsuudesta viime päiviin, ja sen taustalla soi Michaelin yksin laulama akustinen ”Hammersmith Palais”, jonka biisin tavaton kaiho nousi aivan uusille leveleille. Sitten lavalle otettiin Michael Monroe, miehemme nykyinen bändi, yksi taatusti jopa kovimmista maailmaa kiertävistä. Bändi soitti kuuden biisin otannan Michaelin soolovuosien alkupäästä, ja sanonpahan vaan, että peräkkäin vedetyt ”All Night With The Lights On” ja ”Man With No Eyes” saivat jo miettimään, että millä ihmeen logiikalla ilta tästä enää paranee. Tunnelma lavalla alkoi rentoutua, Makkea ja Samiakin Demolition-setti silminnähden jännitti, mutta omemman matskun parissa koko remmi oli kuin kotonaan. Illan aito syntymäpäiväpoika Steve Conte kävi välillä catwalkilla ulvauttamassa soolon, mutta muuten tämänkin setin tahti oli lähinnä hengästyttävä. Koskettimissa nähtiin ja kuultiin Lenni-Kalle Taipale, ja sanotaan nyt tähän väliin, että ainakin itse olen sen verran puritaani rockfriikki, mitä tulee mytologiaan (tiedättehän), että ei minusta Lennis tai myöhemmin lavalla vieraillut Jenni Vartiainen kuuluneet joukkoon, tai tähän iltaan, maailma on pelkästään hyviä kiipparisteja täynnä. Esiintymisen laadukkuuksiin tämä ei liity, ja on ilmeisen pitkälti vain henkilökohtainen ongelma. Seuraavana päivänä nimittäin useammankin rockjournalistin parta paukahti ja löytyi jos jotakin nillitettävää; Andy väsyi, Gyp löi harhaiskuja, Andyn kitara kirskui metallisesti, mutta yhtään zuurnalistia ei häirinnyt Jenni-Kalle tai ihan vikana biisinä vedetty ”Up Around The Bend”, joka oli aivan jäätävä kaaos, mutta kaiken nähneen toimituskunnan mukaan illan kruunu. Onneksi eri mieltä oleminen on yhä sallittua. Arvostan.

Oli siis ennakkoon jokaisella lipun haltijalla tiedossa, että illan päättää Hanoi Rocks vuosimallia 1982, joka viimeksi oli nähty yhdessä tässä kokoonpanossa Tavastialla 27.7.1982. Tunnelmat eivät olleet tuolloin parhaat mahdolliset, Gyp oli vastikään ladannut Andya nekkuun ja uutta rumpalia Razzlea oli Gypin selän takana ja tietämättä jo koetreenattu bändiin sisään. Mutta onneksi veden tehtävänä on virrata ja ajan kullata muistoja. Parasta antia koko illassa oikeastaan olikin äärimmäisen lohdullinen fiilis elämän jatkumisesta ja anteeksiannon voimasta. Illan suhteessa isoimmat yllätykset itselle, olivat niitä monelle varmaankin suhteellisesti aika pieniä, mutta, ensin lavalle otettiin Costello Hautamäki ja Timpa Laine, ja pienen rumpukalustosäädön jälkeen Lacu Lahtinen. Lavalle asteli myös Dave Lindholm, ja vedettiin Michaelin Dave-cover ”Telephone Bill’s All Mine” eli tokikin ”Puhelinlasku on mun”. Dave soitti yhden biisin ajan kitaraa omassa biisissän ja poistui eleettömästi lavalta, ja kun hänen kohdalleen stagea saapui the one and only Andy McCoy, yhtäkkiä asialla olikin Hanoi Rocks vuosimallia 2001. Itselle illan kanoniassa erittäin merkittävä hetki, oli nimittäin se Hanoi-paluu 2001 henkilönähkääskohtaisesti aika tavattoman kova juttu, vaikka golden days-kokiksesta mukana olivatkin vain Andy ja Makke. Kaivakaapas sivistyskodeissa joskus YouTubesta esiin pikkusuttuinen video, missä juuri tämä remmi vetää Tokyon Budokanin lavalla ”Tragedy”. Itse en pysty sitä katsomaan ilman tippaa öögassa. Mieletön meininki.

Eikä ollut huono nytkään. Costello on koko ajan keikalla, samoin Lacu (Popeda ja nyt myös sleazekunkut Crashdiet), mutta eniten ilahdutti, miten Timpa Laine oli pitänyt itsensä tiukassa keikkakunnossa. Vedettiin ”Obscured”, mutta ennenkaikkea vedettiin yksi Andyn taivasosuuksista, ”A Day Late, A Dollar Short”. Tämä oli kova, kiitos Michael, että kutsuit juhlabileisiin Lacun, Costin ja Timpan. Arvostan, isolla A:lla.

Miehet jälleen vaihtoon, ja nyt Michaelin oli aika rauhoittaa meininkiä lyhyellä (puoli)akustisella setillä. Ensin yksin ”Deadtime Stories”, yksi koko miehemme tuotannon kovimmista biiseistä, sitten Andyn huiman kaunis pianobiisi ”Fallen Star” Taipaleen kanssa, ja vielä monessakin mielessä joukkoon kuulumaton duetto Jenni Vartiaisen kanssa.

Sitten tulta päin, illan pisin slotti, Michaelin oma nykybändi ja katsaus koko sen levytettyyn historiaan. Lavalle saatiin vieraiksi alkuperäinen kitaristi Ginger Wildheart ja myöhemmin hänet korvannut Ruotsin mies Dregen. Jälleennäkemisen ilo ja soiton rentous oli illan kovinta luokkaa, kun nyittiin Gingerin kanssa ”Trick of The Wrist” ja Dregenin kanssa ”Horns and Halos”. Ja kaiken pohjana koko ajan Sami Yaffan takuuvarma jynkky ja Karl Rockfistin tanakka pauke. Väliin synttärilaulu Contelle, ja Makkelle toki myös, vaikka mies täyttikin vuotensa jo kesällä. ”Last Train To Tokyo” oli illan parhaita vetoja ja muistutti siitä, että heti ekalle mahdolliselle Michaelin keikalle on mentävä, ihan ensiksikin periaatteella elämä jatkuu. Ja koska se on yksi laadukkaimpia asioita ulkona tuolla kiertämässä.Kymmenen biisin slotti päättyi Monroe-standardiin ”Dead, Jail or Rock’n Roll”.

Oli tullut aika. Not in this lifetime. Ja sitten kuitenkin. Gyp Casino soittamassa rumpuja, kun Hanoi Rocks ’82 palaa lavalle. Olin jotenkin valmistautunut siihen, että neljä biisiä ja pois. Mutta Hanoi soittikin kokonaisen, ehjän 45-minuuttisen setin, aivan kuten Michael oli pressitilaisuudessa jokunen viikko sitten luvannut. Olin permannolla, lavalta noin 15 metriä, eikä minun korviini osunut Andyn metallisesti kirskunut kitara, enkä minä tullut tänne kuuntelemaan kenties Gypin muutamaa harhalyöntiä. Ensinnäkin, Andyn sitoutuminen muiden rinnalla tähän 45-minuuttiseen illan päätteeksi löi ällikällä, vai onko jotain mitä en vaan tajua? Toiseksi, Jesper Sporre alias Gyp tekee päivätyönsä urheilutoimessa, ja soittaa sivutoimibändeissään pääosin kitaraa, joten kahden (käytännössä yhden) päivän treenillä miehen tanakka ja ainakin 20 metrin päähän yllättävänkin rento philruddmainen kannutus oli ihan vakuuttavaa kamaa, vai onko jotain, mitä en ole ymmärtänyt?

Ilta oli sikäli, treeniaikaan ennenkaikkea suhteutettuna, onnistunut, että eipä vissiin käy faximilet, pagerit ja taskulaskimet sekä pöytäpuhelimet kuumana ympäri maailmaa, että oliko tää oikeasti tässä? Vain Michael on suoraan kieltänyt jatkon, muut ovat olleet lausunnoissaan ympäripyöreämpiä, eikä kyseinen asetelma yllätä yhtään.

Hanoin 9-biisinen setti alkoi ”Tragedylla”, oli ilo todistaa tyylikkäästi fledansa valkaisseen Casinon tanakkaa komppia, mies on tästä joukosta vähiten vuosien mittaan soittanut. Nasse Stenfors pyörittää perhebändiään ja on näitä biisejä muistellut monilla Monroen keikoilla viime vuosina. Rockpoliisisilmälasien läpi katsottuna homma alkoi rakoilla ”Boulevard of Broken Dreamsissa”, mutta ei tänne tultu pilkkua viilaamaan. Jos Andyn summittainen ja sinnepäin-tyyppinen kitaransoitto tulee uutuutena, niin kotiläksyt on huonosti luettu. Jos Andyn sekava spiikkaaminen tulee yllätyksenä, sama homma. Jos kahden päivän treenillä 40 vuoden tauon jälkeen sattuvat pienet virheet käy korvaan, niin kannattaa ehkä opetella soittamaan jotain. ”Malibu Beach Nightmare” ja ”Million Miles Away”, Razzle-kauden ikihitit ja koko bändiä symboloivat klassikot kun oli otettu haltuun, ja niillä setti päätettiin, niin ei ainakaan kotoisessa musacornerissa ole kyennyt ajattelemaan kaiken olevan taas kerran tässä. Lavalla oli kuitenkin aistittavissa hyvä meininki ja kun The Muddy Twins on jälleen kyennyt yhteistyöhön, kannattaako sitä jättää yhteen iltaan?

Hanoin setin päätti ”Up Around The Bend”, jonka ajaksi kaikki lavalla olleet muusikot kutsuttiin takaisin, eli aikamoinen poppoo siis. Biisi soi tunnistettavasti, mutta näytti kaaokselta, yyberöin klassikon jo muutaman kymmenen metriä kauempaa, ei ollut pienintäkään halua liudentaa illan mytologia-arvoa, ymmärrättehän. Vaikka 1979-1985 Hanoi jäikin (suomen kielen sana valitettavasti on alunperin keksitty tätä tapahtumaketjua varten) näkemättä, kertyi vyön alle sentään 4 otantaa 2001-2009, ja nyt tämä, sekä jatkossakin kaikki asiaa sipaisunomaisestikin sivuavat vedot, mille vain ikinä pääsee. Mitäs sitten, kun tämä on nyt nähty? Tämä, jota ei koskaan enää pitänyt nähdä. Sepi Kumpulaisen uusintaa Harvialan Teboilin varaosamyymälän puolella odottelen kovasti, viime keikan missasin työpäivän takia. Ja on tässä vielä paljon nähtävää muutenkin, pakko nähdä-lista on edelleen pitkä kuin million miles. KG

George Thorogood & The Destroyers (us) @ Tampere-talo 08.08.2022

Henkilökohtaisesti ja omalla kohalla taaksepäin katsottuna huikea Rock Summer 2022 sai erittäin laadukasta jatkoa viime hetken päätöksellä nähdä Tampere-talon isommalla lauteella George Thorogood ja bändinsä The Destroyers. Napakat tunti ja kakskytviis kellottanut keikka tarjosikin monen opintopisteen edestä boogieteoriaa edistyneemmille, mutta kävi myös alkeista, ellei Delawaren rocktornado ollut aiemmin tuttu. Vuonna 1973 yhdessä (tuolloin vielä kotikulmiin viittaavalla Delaware-etuliitteellä varustetun) The Destroyers-yhtyeen kanssa tien päälle lähtenyt Thorogood on sittemmin levyttänyt parikymmentä albumia, myynyt yhteensä noin 15 miljoonaa yksikköä (kuusi kultaista ja kaksi platinaista plattaa), keikkoja on takana pitkälti yli 8000(!) ja ensi vuonna tulee relatiivisen kunnioitettavat 50 vuotta luukutusta täyteen. Maileja Thorogoodilla on allaan henkilökohtaisesti jo 72 vuoden verran, mutta ainakaan Tampere-talon parven eturivistä yyteröitynä ei olisi uskonut.

Mikään keikka, jota odotellessa tiski soittaa Jimmy Cliffia, ei voi olla huono. Ei ole nytkään. Lavalletulobiisinä sensijaan soi Flip Sloanin 60-luvun hitti ”Eve of Destruction”, joka ei kai ajankohtaisempi voisi olla, vaikkakin toki tittelillään viittaa oletettavasti myös bändin nimeen ja tuloillaan olevaan totaaliseen rock show’n. Thorogood ja nelihenkinen The Destroyers astelevat lavalle ja ”Rock Party” aloittaa rytkeen. Illan, ja tämän rundin, 13 biisin settilistassa vain kuusi biisiä eli alle puolet on Thorogood-orggiksia, sellaisella kuitenkin avataan. Thorogoodhan on tunnettu covertäytteisistä seteistään, plus ne muutamat omat isot hitit tietenkin soivat joka ilta. ”Rock Party” soi pitkänä ja hartaana, kakkoskitaristi Jim Shuler saa soolotilaa heti kärkeen, Gibson Les Paul ulvoo tarkasti ja napakasti. Thorogoodin itsensä soittostaili on varsin omintakeinen ja tunnistettava, otelautakäsi viihtyy pitkiä pätkiä paljon muuallakin kuin otetöissä. Ja toki miehen White Fangin murinasoundinkin tunnistaa mailien päästä, signatuurivalkoiseensa Thorogood tarttuu keikan jälkipuoliskolla.

Kakkosena kuullaan Bo Diddley-standardi ”Who Do You Love?”, jossa illan soundit alkavat asettua sille tolalle, jolla ne loppuun asti ovat. Parvelta kuultuna eivät huippuluokkaa, mutta ihan ok. Jälleen sama kuin niin monena ehtoona muutenkin, kun ajo on kovaa, että välispiikeistä on puolimahdotonta saada selvää, vaikka laulu sinänsä tulisikin ihan kohtuullisesti erottuen. No, siinä vaiheessa kun itse päätin lipun ostaa, kun nokka alkoi muidenkin syiden takia osoittaa Tampereelle, oli permannolta ostamisen arvoiset paikat jo menneet. Oletusarvona siis ollen se, että Tampere-talossa permannolla kuulostaa järkiään paremmalta kuin parvella.

The Destroyers soittaa tanakasti ja tarkasti. Rennon takakenoisesti mätkivä rumpali Jeff Simon on täysin alkuperäinen tuhoaja, ja basisti Billy Blough liittyi mukaan hänkin jo vuonna 1976, eli soittaa kokoonpanon kaikilla levytyksillä, myös siis vuosien mittaan platinaa hillonneella eponyymillä esikoisalbumilla. Eli aika asianmukaisella kokoonpanolla Thorogood yhä kiertää, ei ole ovi jatkuvasti käynyt. Texasin mies Shotgun Shuler on kitaroinut bändissä hänkin 90-luvun lopulta asti, ja viikon rocktriviana mainittakoot että tässä on jamppa joka soitti AC/DC:n riveissä parilla keikkalla Stiff Upper Lip Tourin jälkipuoliskolla, myös siis Helsingin olympialaisella Stadikalla kesällä 2001, sikäli nähkääs että emobändin lämppärinä oli muuankin Destroyers. Jonka nykykokoonpanon täydentää saksofonisti Buddy Leach, jonka solistinen rooli boogiekoneessa on itseasiassa varsin iso, vain muutamassa biisissä Leach on poissa lavalta tai taka-alalla.

The Destroyers laittaa garageksi, The Sonics-cover ”Shot Down” soi yhtenä koko illan tiukimmista vedoista. George Thorogood osoittautuu erittäin viihdyttäväksi showhesseliksi, miehellä on stand-up-koomikon tilannetaju ja yli 8000 keikan koulima itseironinen ote tekemiseen. Milloin lavalta singahtaa eturivin rouvien iloksi tai hämmästykseksi, sekä kotiinviemisiksi muovinen tequilamuki, milloin Thorogoodin käytetty kampa tai pyyhe.

Keikkavakio ”I Drink Alone” vuodelta 1985 edustaa Thorogoodin omaa tuotantoa. Sitä seuraa saman aihealueen lainabiisi, 50-luvun jumpblues standardi ”One Bourbon, One Scotch, One Beer”, jonka kynäili aikoinaan Rudy Toombs. Suosittelen muuten lämmöllä kokeilemaan joku perjantai-ilta vaikkapa, rankan työttömyysviikon päätteeksi, että ottaa makunystyröitä herättelemään sormimitan savuisaa skottiviskiä, huuhtoo sen puolella litralla tsekkiläistä pilsneriä ja virittää yömyssyksi kaksi sormellista makoisaa (ja aitoa) bourbonia, tässä järkässä. Toimii. Ja mitä paksummat sormet, sen parempi.

Memphis Slimin ”Steppin’ Out” bändi vetää kompaktina versiona, mutta keskenään, Buddy Leach siirtyy eturiviin töräyttelemään. George saa lyhyen hengähdystauon, ja mietinkin, minkä edellämainituista virvokkeista mies valitsee. Veikkaan kuitenkin, listan ulkopuolelta, laadukkaan tequilan. Thorogood palaa ”Gear Jammeriin, ja saa aseekseen signaturekitaransa Epiphone White Fangin. Nokkamiehen soitto murakoituu entisestään kun liu’utaan kohti isoja kasarihittejä, joita moni yleisössä odottaa selvästikin bourb….vesi kielellä. Ja niitähän hittejä ladotaan peräjälkeen, ”Get a Haircut” ja ”Bad To The Bone”, eikä ilahduttavasti minään puolen tunnin mehusteluina, vaan biiseinä muiden joukossa, George Thorogoodin Skootteri soittaa erittäin tiukasti, ja pysyy myös sovitusten suhteen pelkässä asiassa. Varsinaisen setin loppuliukumana soi ”Tequila”, kyllä juuri se The Champs-instrumentaali jonka lukija on saattanut kuulla ruotsinlaivalla tai tätidiskossa, bändi soittaa senkin kuitenkin tanakasti, Thorogood tanssahtelee ympäri lavaa humoristisen jäykkään tyyliinsä, eikä soita tässä numerossa lainkaan kitaraa, huutaa vain välillä mikkiin ”tequila”.

Setin päättää Hank Williamsin ”Move It On Over”, jonka mukaan Thorogood nimesi kakkosalbuminsakin vuonna 1978. The (Delaware) Destroyers louhii kuluneen stygen komeasti maaliin, George Thorogood kiittää ja kumartaa, keikka on tässä. Paitsi, että ei ole, ilman ”Born To Be Badia George ei pääse yhdestäkään liiteristä pois. Kitara jää jo takahuoneeseen, ison hittinsä Thorogood keskittyy laulamaan. Mainio keikka, josta yhtenä isona plussana jää mieleen parhaat lavavalot pitkään aikaan. Suolaisen hintaiselle konserttitalolipulle ei ihan kerry kuitenkaan täyttä vastinetta. Silmämääräisesti illan jengi mahtuisi Pakkahuoneelle, ja lipun hinta alkaisi nelosella, eiks niin, kun ei tarvitsisi maksaa arkkitehtuurista ja lentoterminaalin kokoisista aulatiloista ja eduskuntatalon kokoisista kiinteistä kuluista. Mutta tätä tää on, kun Suomen tärkeimmistä rock-kaupungeista kummastakin puuttuu keskikokoinen, areenaluokkaa pienempi kansainvälinen rock-venue. KG

Deep Purple (uk), Accept (de), Uriah Heep (uk), Nestor (swe) @ Hakametsä, Tampere 28.07.2022

Deep Purplen hyvin mahdollisesti viimeisen Suomen rundin ympärille koottu klassisen rockin suvipäivä piti alunpitäen järjestää Tampereen Eteläpuistossa, mutta hyvät kokemukset heinäkuun alun Sauna Open Airista Hakametsän hokipyhätön parkkialueella, saivat järjestäjät toisiin ajatuksiin ja siirtämään tapahtuman viimemainittuun lokaatioon. Eikä siinä, valinta oli varmastikin ihan oikea. Hakametsään taisi mahtua hitunen enemmän jengiä ja mikäpäs se siinä, kunhan järjestelyt toimivat ja soitto kulkee. Tapahtumapäivänä kumpikin toteutui.

Iltapäivän avasi Andy McCoy bändeineen, mutta kun lähtö himasta myöhästyi ratkaisevan puoli tuntia, oli keikka käytännössä loppuliukua vailla, kun astelin mestoille, parkkipaikalta tai rannekkeenvaihdosta tunnistettuja biisejä ei koskaan lasketa. Sen verran voi lausua, että bändi kuulosti tiukalta, ja Andyn keppi lauloi mallikkaasti, joten nyt kun McCoy on taas jalkautunut tielle, mm. tuoreen coveralbumin myötä, niin kyllähän herramme keikka on pikkupakollinen nähdä, harmi että meni nyt näin täpärästi ohi.

Tapahtuman oikeastaan ainoaksi miinukseksi voisin henkilökohtaisesti laskea liian pitkät roudaustauot. Kolme varttia on nimittäin ilman seuraa liikkuvalle ja selvinpäin pysyttelevälle lyhythermoiselle, niinkuin tervaa joisi. Toki asiaa seuranneena, koko ajan lavalla tapahtui ja hiki hatussa tehtiin töitä, mutta asiakkaan kannalta, mitä ihmettä voi tehdä sen 45 minuuttia. Dokata? Ei se ole toimintaa, se on oheistoimintaa. Kuinka monta hatsapuria tai makkaraperunaa ihmisen pitää jonottaa ja syödä että illasta saa kulutettua 180 minuuttia pois? En valita, ymmärrykseni roudaamisesta ja lavavaihdoista on liian heikko siihen, mutta säännönmukainen 45 minuuttia bändien välillä tuntuu pitkältä, siinä pointti. Muuten on sanottava, että Tampereen illan henkilökunta oli erittäin ystävällistä, yleisö hyvällä jalalla liikkeellä ja aluekin toimi ihan mainiosti tapahtuman siirron lyhyestä varoajasta huolimatta.

Andyn jälkeen vuoron sai ruotsalainen, vuonna 1989 perustettu hard rock-orkesteri Nestor. Kyllä, Nestor. Bändillä on nimittäin eh eh hjumour nimi, se pukeutuu omituisesti, ja esiintyy muutenkin häiritsevän paljon huumoribändin omaisesti, mutta ei selvästikään ole sellainen. Sillä on maailmanluokan hard rock-ralleja tukku, ja ihan itse tehtyjä, mutta bändin omilla nettisivuillaankin ihan myöntämä kieli poskessa-asenne takaa, ettei bändi enää koskaan lyö isommin läpi. Puuttuu visio ja konsepti, sellaiseksi ei riitä promokuvien flanelliset hikinauhat ja rakastaja Nylkysen kosteat viikset. Nämä biisit ansaitsisivat tulla otetuksi enemmän tosissaan. Mutta eipä siinä, Nestor soitti toki mainion ja energisen kolmevarttisen, jo toisen Tampereella kolmen viikon sisään, ja vieläpä samalla parkkiksella. Setin avasi tuoreehkon albumin kunkkuraita ”On The Run”, näin komeaa hard rockia tai pimppiheviä ei tehdä tänäpänä kuin korkeintaan Suomessa. Ja, no joo, tietenkin Ruotsissa. Josta tulevat bändit eivät yksinkertaisesti lähde heikolla biisimateriaalilla tien päälle. ABBAn, Europen ja Roxetten jälkeen eivät kehtaa, ja hyvä niin. Voimaballadi ”Tommorrow’iin” solisti Tobias sai partnerikseen upeaäänisen maannaisensa Lollo Gardtmanin, levyllähän kyseisellä raidalla duetoi Samantha Fox. Jota valitettavasti nyt ei Tampereelle saatu, olispa ollut ihanaa, Andy ja Samantha samalla lavalla melkein samaan aikaan, mutta haaveissa vainko oot mun. Kyllä. Nestor perustettiin siis vuonna 1989, ja se jaksoi puskea pari EP:tä ja kuusi vuotta, sitten muut intressit nielivät rockunelman, kunnes monta muutakin hyvää asiaa maailmaan tuonut panepidemia saattoi jannut taas yhteen ja nuoruuden palo löytyi uudestaan. Bändistähän löytyy mm. yksi poliisimies ja yksi rehtori, joten vuosien maailmankiertueille tuskin löytyy aikaa tai rahjetta, mutta toivoa sopii, että Nestorista kuullaan vielä. Ajakaa viikset pois, ja tulkaa taas Suomeen soittamaan, ja kyllähän bändi tuleekin. ”These Days” on hirvittävän lähellä Van Halen-hittiä ”Right Now”, mutta lähellä oloa ei vielä ole kielletty ja siihen lankeaa moni isompikin kirjoittaja. ”Perfect 10” on upea biisi sekin, samoin setin päättänyt ”1989”. Ruotsista löytyy harva se hetki näitä naftaliinista kaivettavia, laadukkaita hard rock-bändejä tuotavaksi Sweden Rockin tai Muskel Rockin ylläriesiintyjiksi, paluun tehnyt Nestor on tuskin viimeinen. Mitä svedujen rintamaitoon sekoitetaan? Kaakaota, keskiolutta, kryptoniittia?

Huolellisen rouduutauon jälkeen saatiin lavalle aivan ujon monta keikkaa keskimäärin Suomessa vuodessa soittava Uriah Heep. Lyhyellä matikalla bändi soittaa 2022 Suomessa 16 vetoa. Suomi rakastaa Heepia, ja Heep Suomea. Niin hyvällä fiiliksellä nyt kuudetta kertaa näkemäni veteraanibändi lanasi nytkin hittikatalogiaan, että Suomella on oltava jotenkin erityinen paikka bändin kollektiivisessa sydämessä, ja onhan sillä. Moni pitää näitä ukkeleita rockin kovimpina dinosauruksina, mutta samaan aikaan kukaan ei puhu Deep Purplen keski-iästä, Ian Gillanin äänestä, Axl Rosen paikkopestistä AC/DC:ssä, tai siitä periaatteessa aika naurettavasta faktasta, etteivät Rollarit tiettävästi edelleenkään ole jäähyväisrundillaan. Sitäpaitsi, kovin moni ihanan nuori ihminen diggaili hymyssä suin Tampereellakin, kun Uriah Heep toimitti maailmanluokan 45-minuuttisen. Käsityskykyni mukaan bändi ei edes osaa soittaa huonoja keikkoja. Laulaja Bernie Shaw on pannut koronapainoa, mutta jaksaa show’ata edelleen, tänään ääni ei ehkä ollut ihan vireimmillään, mutta aina ei voi olla. Kitaristi ja perustajajäsentaikuri itse, Mick Box ei tunnu vanhenevan kirveelläkään, ja viimeisin rekry, basisti Dave Rimmer on tuonut mukanaan ison tukun lisää lavaenergiaa. Ei liene edes umpikerettiläistä väittää, että Uriah Heep soittaa koko uransa ehkäpä kovimmalla kokoonpanolla, kaikki bändihistorian reunaehdot huomioiden. Setti avautui yllätyksellisesti viimeisimmän albumin raidalla ”Grazed By Heaven”, joka on mielenkiintoisesti basisti Rimmerin ja Jeff Scott Soton (W.E.T./ Yngwie Malmsteen/Journey) yhdessä kirjoittama. Hittipitoiseen festarisettiin toi iloista vaihtelua myös bändin ehkäpä raskaimmalta albumilta ”Abominog” (1982) poimittu ”Too Scared To Run”, ajalta jolloin Heep oli heavya tai heviä, siinä missä ajan muukin heavy tai hevi. Pitkäksi jamitteluksi yltynyt ”Look at Yourself” ja ekana encorena kuultu ”Sunrise” olivat kuitenkin tämänkertaisen keikan huippukohdat. Ihania positiivisia dinosauruksia, jotka pukkaavat parin vuoden välein ulos erittäin relevantin hard rock-levyn, ja josta Bernie Shaw’n pitenevien takahuonetaukojen myötä on tulossa ja tullut taas se Heep, josta kaikki alkoi. Yksi maailman kovimmista progebändeistä koskaan. Aion suhtautua Heepin syksyiseen juhlarundiin Suomessa, älkää kertoko kenellekkään.

Tähän väliin huolellista rouduuta ja sitten lavalle niinikään kohtuuahkera Suomessa soittaja, Accept. Olin nähnyt bändin edellisen kerran neljä vuotta sitten Tampereella (olen nähnyt Acceptin kolmesti, ja vain ja ainoastaan Tampereella) ja tuolloin mukana oli vielä alkuperäisbasisti ja biisikinnikkari Peter Baltes. Se oli vielä Accept, ja tuntui vielä Acceptilta (jonka nimi muuten kasarilla lausuttiin ihan pokkana assept, ja jos jotain muuta seiskan englannilla väitit, saattoi tulla välkällä veistoluokan takana varttitunti turpaan. Golden days.). Nyt Tampereen viilenevässä kesäehtoossa aivan laadukkaan setin runnonut bändi ei tuntunut Acceptilta, ainoan alkuperäisjäsenen Wolf Hoffmannin hartiat eivät siihen riitä. Hoffmann soitti ylipäätään liidikitaraa vasta kolmannessa biisissä, lavalla oli keppiä kuin Junttilan hernepellossa, mutta kuka oli kuka ja kuka mitä häh? Wolf Hoffmann, puristeisesti laulava Mark Tornillo ja liuta tuntemattomia saksalaisia jannuja (ok, Uwe Lulis on toki ex-Grave Digger) ei riitä olemaan Accept. Tuoreimpien levyjenkin biisimateriaali on timangia, kuunnellaanpa vaikka viimeisimmän ”Too Mean To Die”-kiekon (2021) powerballadi ”The Best Is Yet To Come”. Upeaa, komeaa, eeppistä heavybiisinkirjoittamista. Ja Tampereenkin keikka oli kova veto, mutta jotain puuttui. Puuttui Accept, lavalla oli (ja tämä vain henkilökohtaisena tuntemuksena) Wolf Hoffmann’s Renowned Accept Tribute Band tai jotain. Viiltäväähän tässä on se, että meikämannerheimolla on lippu nähdä Accept taas helmikuussa Kultsalla, mutta vain koska lämppäriksi ilmoitettiin Flotsam and Jetsam, joka on pakko nähdä. Ehkä Wolf ja jäbäleissönit saavat vielä yhden mahkun todistaa, että niin monen ikätoverinsa tapaan, myös Accept voi jatkaa elämäänsä vain yhdellä perustajajäsenellä. Ja että bändi on too mean to die, ja että the best is yet to come. Ehkä tekee hyvää nähdä Accept myös jossain muualla kuin Tampereella.

Oli tullut aika todistaa Deep Purplen yhtä viimeisistä Suomen keikoista. Mustaa valkoisella tästä ei ole, mutta kummoinenkaan koticornerin Nostradamus ei tarvitse olla, kun osuu faktan ytimeen. Keväällä, 28 vuotta bändissä soittanut ja selkärankajäseneksi muovautunut kitaristi Steve Morse jätti bändin (ja viikko sitten ihan lopullisen virallisestikin), ja muun kantajengin keski-ikä alkaa olla luokkaa korkea. Ian Gillan suoriutui illasta ihan mainiosti, mutta ääni ei ole entisensä, eikä kestä montaa vuotta. Ja kun Ian Paice ripustaa kapulat naulaan, niin mitä sitten, miten Purple muka voisi vaihtaa ainoan teknisen alkuperäisjäsenensä nuorempaan kannuttajaan. Ei se voi.

Kitaristi Simon McBride hyppäsi toukokuussa aivan saatanattoman isoihin bootseihin, Deep Purplen eturiviin, kitaraosastosta perinteisesti yksin vastaamaan ja luukutti Hakametsänkin illassa niin, että meinasi tulla tippa linssiin, kun samaan aikaan puolikkaalla kurkiaisella muisteli Steve Morsen syitä jäädä pois, ja faktaa, ettei oluen kyllästämä Ritchie Blackmore enää muista ilman henkilöauton kokoista lunttilappua, miten ”Smoke On The Waterin” soinnut menee. Jeesus, miten upeasti kepitti Simon McBride, hattu päästä ja pitkää ikää. Teki mieli nousta yöjunaan, vetää perseet ja mennä katsomaan Purplen seuraavan illan veto Pietarsaaressa, mutta nousematta jäi, (ja tunnetusti bändiltäkin jäi vetämättä, kun Suomen tapahtuma-ala kärsii henkilökunnan joukkkopaosta ja ammatti-ihmisten puutteesta). Pelkällä olemuksellaan bändiä 20 vuotta nuorentavan McBriden osuus sai toivomaan, että olisin ennustuksessani tuiki väärässä. Vielä yksi originaalialbumi ja vielä yksi maailmanrundi, jookos.

Deep Purple lämmitteli itse itseään keikan ekan kolmanneksen, ja tuntui, lähinnä suhteessa Ian Gillanin voimavaroihin ja ääneen, että tänään ei lähde. Mutta lähti kuitenkin. Klassiselta ”Machine Head”-albumilta (1972) kuultu ”Pictures of Home” ennakoi jo, mutta tuoreimman orggisalbumin ”Whoosh!”-raita ”Nothing At All” kulki jotenkin aivan jäätävän kovana rytmibluesina. Tottakai on niinkin, että tuore matsku on Gillanin voimille ja rekisterille kirjoitettua, ja vaatii vähemmän takavuosien matskun tapaan revittelyä. ”Uncommon Man” omistettiin tutusti edesmenneelle Jon Lordille. Kun hituri ”When The Blind Man Cries”, joka niinikään äänitettiin aikoinaan ”Machine Head”-sessioissa, lähti, illan kulku oli taas toivoa täynnä ja loppukeikka olikin pelkkää juhlaa. Ian Gillan löysi äänensä ja bändi polki hirvittävällä groovella, niinkuin huomista ei olisi ja niinkuin se soittaisi viimeistä keikkaansa koskaan. Ihan viimeistään lunastui olla paikalla, kun tärkeän mutta valitettavasti aliarvostetun ”The Battle Rages on..”-albumin itämaisiakin sävyjä hamuileva ”Anya”-kaunokki jyrättiin pimenevään iltaan. Se ei totta olla saa, Deep Purple ei saa lopettaa..

”Anya” oli vasta lopun alkua, seurasi Don Aireyn hillitön kiipparisoolomedley, joka sisälsi myös tutusti kunnon pätkät SibeliuksenFinlandiaa”. Tässäpä hillitön kosketinvelho, joka jokaisen rockfriikin tulisi edes kerran todistaa livenä. ”Perfect Strangers” lähti saumattomasti liikkeelle Aireyn kosketinmyrskystä, vielä ”Speed Truckin'” ja aivan käsittämättömän tuore, rento ja innovatiivinen ”Smoke On The Water”, ammattigeezerit asialla, oli kuin biisi olisi soitettu ensimmäistä kertaa ikinä. Tämän jos jonkun luulisi olevan helppo coveroitava siellä viialalaisen pizzerian nurkassa LVI-insinöörien kesäpäivillä, mutta kun Deep Purple lanasi klassikkoaan järkkymättömällä groovella, oli asia niin aito kuin kuvitella saattaa. Oli(mme)n paikalla. Bonuspisteet muuten sille yhdelle jampalle, jolla yhä pysyi tunnistettavasti päällä ”The Battle Rages On..”-kiertueen paita. Arvostan.

Pari coveria ei enää pystynyt sytyttämään magiaa uudelleen, varsinkaan alkaneessa tihkusateessa. Toki Simon McBriden ”Black Night”-ulvotuksen muistaa pitkään ja tutun ja turvallisen Roger Gloverin bassosoolottelunkin, mutta jos ilta olisi päättynyt hyytävän komeaan ”Smoke On The Wateriin”, olisin ollut äärettömän tyytyväinen. Jos tämä oli tässä, kiitos ihan kaikesta Deep Purple. Jos ei, kiitos siitä. KG

Michael Monroe Trio @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 14.07.2022

Michael Monroe kiertää tänäkin kesänä ahkerasti bändeineen Suomea, ja maailmalla Eurooppaa nyt vähintäinkin, ihan just äsken porukka oli Alice Cooperin supportina sivistyseuroopassa ja Guns’n Rosesien lämppärinä valtavan lontoolaisyleisön edessä. Taannottaisilta kesiltä on tuttu se systeemi, että kun bändin kitarapartio asuu a) Torontossa (Rich Jones) ja B) New York Cityssa (Steve Conte), niin kun Euroopan vedoilla on vain muutama välipäivä, on selvää ettei herrojen kannata lentää kotiin, eivätkä sitä ehtisi tekemäänkään. Soittaja on soittaja vain soittaessaan, siksi nerokasta onkin ollut virittää tien päälle välipäivinä tekemistä ja virikettä tarjoamaan Michael Monroe (acoustic) Trio. Kuluneen viikon arkipäiville jäi juuri sopiva väli soittaa pari vetoa Jyväskylässä sisävesilaivalla, ja saapua myymään liiteri täyteen torstaiehtoona Hämeenlinnan ainoalla oikealla rokkiklubilla, Suistolla.

Tulin edellisviikolla muuttaneeksi, ei, ei New Yorkiin, vaan Hämeenlinnan alakaupunkiin, ja näinmuodoin Suistosta tuli entistäkin enemmän kotiklubi. Nyt kaupungissa aivan korvaamatonta kulttuurityötä tekevä rokkikivijalka on kävelymatkan päässä, ei tarvitse siepoa keskibischoshofenia atomikello vasemmassa ja alkometri oikeassa kädessä, ja ennenkaikkea, voi nähdä laadukkaasta tarjonnasta mitä vain mieleen tulee, mukavuusalueidenkin rajamailla, ja mihin vain ikinä aikataulut venyy. On sanottava, että Suisto elää uuden promoottorinsa (Olli Vartiainen, ex-Retkibanaani) myötä erittäin kovaa uutta tulemista (taloushaasteiden ja panepidemian jälkeen), ja siksi jokainen loppuunmyyty ilta täällä ilahduttaa erityisesti. Nytkin loppukesän ja syksyn ohjelmisto on jo sellaista, että ei tulisi mieleenkään perihämeenlinnalaiseen tapaan valittaa ja märistä. Epidemian jäljiltä Suistolle on etabloituneet myös huomattavasti entistä sivistyneemmät soittoajat, toivottavasti jäädäkseen.

Michael Monroe Trio asteli lauteille hieman jälkeen iltayhdeksän ja aloitti noin euro ja neljäkymmentä kellottaneen settinsä komeasti Demolition 23.-hitillä ”Hammersmith Palais”. Iltaa leimasi soittamisen ilo ja hillitön trion (todennäköisesti myös koko Monroen sähköisen bändin) sisäinen huumori, josta sai kiinni juuri, kun tuntui että nyt ei saa yhtään kiinni. Hauskaa oli, sekä triolla että Suiston loppuunmyyneellä yleisöllä. Ja voin kertoa, että lomakaudella ja torstai-iltana ei ole itsestäänselvää näillä hoodeilla, että klitsu on innostunutta jengiä täynnä. Toki Michaelia tullaan katsomaan kauempaakin, se selittää osan.

Monroelta bändeineen on ulkona tuore albumi, ”I Live Too Fast to Die Young”, ja siltä toki muutama styge on sähköiseen settiin otettu. Mutta kiekko on sen verran rajumpi rockpaketti, että jotenkin vanhempi katalogi soveltuu paremmin akustisiin versiointeihin. Ja kun näitä keikkoja ei käsittääkseni hirveästi ehditä treenaamaan, on vanhassa ja jo tutussa vara parempi. Ja äärihuolella valituissa covereissa tietenkin, ja yllättäen olikin niin, että tällä kertaa trion iltapuhde oli silkkaa covereiden juhlaa.

Erittäin puiden takaa alkanut Ramones-biisi ”Poison Heart”, yksi maailman hienoimmista popralleista, oli jotenkin Michaelin tunteikkaasti tulkitsemana ja sanomaltaan kovin ajankohtaisena, yksi illan kohokohdista. Tai Ramonesista puheen ollen, Dee Dee Ramonen Michaelille vähän ennen kuolemaansa lahjoittama, huikea ”Under The Northern Lights”. Ja kun käytännössä kaikkiin biiseihin toimitettiin kolmiääniset stemmat ja kun kolmen kitaran voimin mentiin ns. kasettisoundeilla, oltiin laadun äärellä. Moni biisi lähti hulvattoman skeidanjauhuun jatkeena, vitsinä, niinkuin vaikkapa Ramones-hitti ”Rockaway Beach” tai Hurriganesienkin tunnetuksi tekemä ”Do You Wanna Dance”. Tällaisia keikkoja lisää, missä ei tarvitse vetää otsa sellaisilla kurtuilla, että mahtuu pajavasaran varsi väliin, vaan soittamisen ilon ja työntekemisen riemun kautta. Hurriganeseista puheen ollen, ”I Will Stay” oli tänään toiseksi paras koskaan kuulemani veto kyseisestä klassikosta, lähti jotenkin todella hereästi, vaikka Monroe Band on toki harva se keikka vetänyt stygeä sähköisestikin. Se paras versio? Kauan sitten Ganes-elokuvan kuvauksissa puolentoista metrin päästä nähtynä, kun Olavi Uusivirta eläytyi hausjärveläisellä tanssilavalla Cisse Häkkisen rooliin.

Yksi Hanoi-raitakin oli toki pakollinen soittaa, ja se oli tänään akustiselle triolle mainiosti soveltunut ”Don’t You Ever Leave Me”, ja olihan se Hanoi-raita tavallaan myös ”Lightning Bar Blues”. Eli ei epäilystäkään, Monroen soolotuotannon ulkopuoliset vedot olivat tämän trion toimituksessa ylivoimaisia, ja ymmärtäähän tuon, tuttua ja itsekirjoitettua viime vuosien matskua on ehditty veivaamaan jo aika tavalla. Joskin on heti sanottava, että toki ”Ballad of The Lower East Side” ja ennenkaikkea yksi Monroen soolovuosien kaikkein (itselleni) merkittävimmistä biiseistä, ellei merkittävin eli ”All You Need”, soivat nekin todella raikkaasti.

Intiimeissä meinigeissä kun oltiin, yleisökin sai vapaasti huudella toiveitaan, you name it, we play it. Joku jantteri toivoi kovasti biisejä Michaelin ”Life Gets You Dirty”-albumilta, Makkonen arvosti kovasti ja kertoikin projektina olevan kyseisen platan uudelleenmiksauksen. Tokikaan albumin raitoja ei oltu tälle triolle harjoitettu, mutta niinikään yleisön toiveista lähti esimerkiksi pikku epäröinnin ja emminnän jälkeen Demolition 23.-raita ”You Crusified Me” aivan mallikkaasti. Oma toiveeni olisi ollut, mikäli huutelijasmiehiä olisin, ”Deadtime Stories”, mutta ei se olisi sopinut illan iloluonteiseen henkeen. Muutama encorekin vaadittiin ja saatiin, Steve Conte aloitti ”Bad Moon Risingin” ensin liian hitaalla temmolla ja sai hetulanheitto-osuudessa syytteen papparaisuudesta, mutta sitten se oikea tempokin löytyi, ja siihen kylkeen vielä ja tietenkin Eddie and The Hot Rodsien ”Do Anything You Wanna Do”, joka muuten soi myös ”levylautaselta” viimeisenä biisinä juuri ennenkuin bändi astui lavalle, sekä tietenkin ”Up Around The Bend”, joka kirvoitti jo hämptonilaisyleisöstä ihan yhteislauluakin.

Lisää tämmöistä, maailmanluokan pop-peijoonia ja peijoonittaria kotiklubi Suistolle ja lisää keikkoja, joilla kaikki on mahdollista, mikä tahansa voi olla seuraava biisi ja missä yleisö on osa show’ta ilman kiusallisuuden pienintäkään häivää. KG

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Kun Mercyful Fate loppukesällä 2019 uutisoi tekevänsä paluun, ei suomalaisen rockfriikin tai metallipään tarvinnut varsinaisesti huolta tuntea, vaikka bändi ilmoittikin soittavansa vain nipun keikkoja tarkoin valikoiduilla festivaaleilla. Luotto siihen, että Tuska hoitaa bändin Helsinkiin yhdelle tarkoin valikoidulle festarivedolle oli kova, ja se luotto lunastettiin Suvilahden helteisessä illassa aivan niposesta naposeen. Mercyful Fate tuli, näki, ja voitti. Samoin teki uuden yleisöennätyksensä, 49 000 ja risat kävijää, lunastanut Tuska. Laajennettu festivaalialue nieli ennätysyleisön mainiosti, ruuhkia ei juuri ollut, lavojen sijoittelu oli aiempaa paremmin mietitty ja kun sääkin enemmän kuin suosi, kaikki oli siis todella hyvin. Eikä siinä kaikki, Tuskan ohjelmisto oli muutamaa liiankin tuttua ja turvallista valintaa (lue: yleisön suosikkia) lukuunottamatta paras moneen vuoteen.

Oma henkilökohtainen Tuska 2022 alkoi jo hetikohta porttien auettua lauantaina. Possea oli jo avauksessa jonoksi asti, aiempia vuosia selvästi enemmän. Rannekkeenvaihtopiste kauppakeskus Redissa palveli nopeasti ja ilon kautta, oli taas epidemiatauon jälkeen aivan mahtavaa astua uudistetun sijainnin pääportista sisään. Keskikeitto tilaukseen ja tukevat conversensijat Telttalavan hämystä. Jossa lauantaipäivän aloitti suomalaisen funeral doomin pioneeri ja legendaspoppoo Shape of Despair. Oli tarkoitus yyteröidä bändin hidasta lanausta jonkin aikaa ja siirtyä sitten tsekkaamaan pikkulavan avaustarjontaa. Mutta kun Shape of Despairin saattoväki astui lavalle ja alkoi raahustaa jykevää doomiaan erinomaisilla soundeilla ja kun siinä äppästellessä tajusin, että näillähän on tosiaan aina ollut, ja yhä on murinalaulussa yhdellä Suomen metallihistorian (itselleni) tärkeimmistä albumeista (Throes of Dawnin ”Pakkasherra”, 1997) laulava Henri ”Kaamos” Koivula, sekä kitarassa pitkän pätkän Impaled Nazarenessa soittanut Tomi Ullgren, niin ei poistuminen takavasempaan enää ollut vaihtoehto. Shape of Despairin kohdalla oli siis jäänyt itseltä kotiläksyt tekemättä, mutta eipä tarvinnut kolmevarttisen vetonsa jälkeen enää ihmetellä, miksi bändi on kiertänyt laajalti maailmallakin. Jo vuonna 1995 Raven-nimellä startannut bändi ajoi niin upeaa hautajaisdoomia, että erittäin harvoin kuulee. Keikan aikana teki vain mieli unohtaa kulkupeli sakkopaikalle ja alkaa nykiä mytologisia perseitä, mutta siihen ei nyt ollut käytännön mahdollisuuksia. Shape of Despairiin pitääkin tässä suvipäivien lyhetessä ja tummuessa oikein levyltä tutustua paremmin, sen verran vahvakätiset kantajat oli nyt arkunkahvoihin saatu.

Eka nälkä yllätti tässä vaiheessa ja Tuskan ruoka-alueelta kun ei nykyään plaatuvaihtoehtoja puutu, oli homma nopeasti hanskassa. Siirtymä Inferno-lavalle, jonne onneksi lähes kolmenkympin hellettä helpottamaan puhalsi aika ajoin edes hiukan armollinen merituuli. Oli aika nähdä Rainbow’n toiseksi merkittävin solisti ikinä, kaikki kunnia toki niille muillekin, Joe Lynn Turner. Jo 70 vuotta täyttänyt luikautusmaestro on edelleen ihan vireässä tikissä ja äänikin on tunnistettava. Kelpo festarikeikan Turner laatikin bändinään tällä kertaa ruotsalainen Dynazty, jonka kanssa Turner oli ehtinyt vetää yhdet 15 minuutin pikatreenit. Tuli samalla seisomisella nähtyä siis tavallaan Dynazty ja Joe Lynn. Jälkimmäinen oli jo pitkään pitänyt nähdä livenä ja etenkin Rainbow’n katastrofaalisen huonon viime Suomen keikan jälkeen, että joku puhaltaisi elämän niihin tärkeisiin biiseihin, joita on skloddivuosista asti diggailtu. Ja kyllä Turner puhalsikin, melkein. Hiukan jäi läpiajon maku, ehkä se treenien puute oli syynä tai päiväinen, aurinkoinen festariveto, mene tiedä. Asiallisimmin potki Rainbow-kataloogista ”Stone Cold”, mutta heti perään vedetty ”Street of Dreams” ei ihan odotettuja säväreitä tuottanut. Kesken tuntisen setin Turner piti hengähdystauon ja sillä aikaa Ruotsin poijjaat luukuttivat beethovenisti ”Difficult To Cure”, ja aika paljon paremmin kuin Blackmore taannottain. Oli toki tärkeää kuulla ”I Surrender” Turnerin vetämänä, mutta omalle palalle asfalttia se kohokohta oli kuitenkin ”Can’t Let You Go” itselle keskeiseltä, mutta hiukan aliarvostetulta Rainbow-albumilta ”Bent Out of Shape”.

Ihan pokerilla piti jättää muutamaa biisiä vajaaksi Turnerin setti, oli saatava hyvät jalansijat nähdä Reckless Love, yksi ihan harvoista suomalaisista bändeistä, jonka voisi tsekata iltana kuin iltana. Ja mainiosti hoiti tutun tuntisen tonttinsa nytkin Reckless Love, ja vaikka tuore albumi ”Turborider” ei ole ihmeemmin sytyttänyt ainakaan vielä, yllättäen sen raidat potkivat setin parhaiten. Reckless Love on maanläheistä ja positiivista sleazea, tulipahan tuokin sanottua, bändi ei kukkoile ärsyttävästi eikä kehu katteettomasti koko ajan itseään, mikä automaationa genreen kuuluisi. Piristävä lisuke tuttuun settilistaan oli Ozzy-cover ”Bark at The Moon”, mutta koko keikan tykimmin donkkasi uuden levyn ”Like a Cobra”. Hetken Sörnäisten rantatie oli Suomen Sunset Strip ja hetken aurinko paistoi vieläkin kirkkaammin. Yleisöä sytytti toki vanhempi matsku, aina yhtä komeasti vedetty ”On The Radio” edellä. Päälavan uusi sijoittelu osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi, pääosan päivää sulander tai sohlberg pojotti lavaan nähden suht sivuttain, bändien ei tarvitse esiintyä kaoottisessa myötävalossa, eikä sulo koko ajan tillaa yleisöä silmään. Ja kun ei soiteta asutusta kohti, kaikki ovat tyytyväisempiä, melu karkaa merelle päin ja korkeintaan saattaa apinalla Korkeasaaressa käydä laadukas hard rock jalan alle. ”Night On Fire” kruunasi Recklessien keikan ja kun ”Hot” soi, oli hyvä aikaikkuna sluibia kohti telttalavaa, jolla pian tapahtuisi merkittäviä.

Rune Eriksen tunnetaan aika paljon paremmin taiteilijanimellä Blasphemer, ja miehen meriitit black metallin legendaarisimmalla saralla ovat kiistattomat. Aura Noirissa 24 vuotta, ja ennenkaikkea Mayhemissa vietetyt 14 vuotta (ja kolme tärkeää albumia 2000-luvulla) ovat ne, tai ainakin ovat olleet, ne Eriksenin CV:n kirkkaimmat hetket. Vuonna 2015 mies laittoi pystyyn mustaa dödöä soittavan Vltimas-yhtyeen ja sai rumpalikseen Cryptopsy-kannuttaja Flo Mounierin Kanadasta ja lauluvastuuseen ei enempää eikä vähempää kuin Morbid Angelissa meritoidun David Vincentin. Jauhavat superbändeistä kun joku on soittanut Amorphiksessa ja joku Dingossa, mutta tässä voisi olla oikeasti sellainen. Superin keikan se soitti ainakin. Bändi aloitti raskaan bläkkisjyskeensä ja kun David Vincent, metallin Abraham Van Helsing asteli lavalle valtavan lierihatun ja pitkän takin alle kätkeytyneenä, oltiin saman tien parhauden äärellä. Tuskan lauantain toiseksi odotetuin akti lunasti paikallaolon ennenkuin ensimmäinen biisi, ”Something Wicked Marches In” oli loppuun soitettu. Bändin ainoa albumi (2019) kantaa avausbiisin nimeä, ja on soinut kotoisassa musacornerissani viime viikot aivan tuelta. Levy soitettiin käytännössä läpi, ja reilumpaa olisikin ollut antaa vain yhden albumin julkaisseelle bändille 45 minuuttia soittoaikaa, tunnin sijaan. Bändi joutui täyttämään tunnin slottiaan mm. aika tavattoman umpiturhalla rumpusoololla, ja kaikki kyllä tiesivät täsmälleen miksi se soitettiin. Mutta kun koko Vltimas oli lavalla, kaikki oli mahtavaa. ”Total Destroy!” ja ”Monolith” soivat levyraidoista jykevimmin, ja kyllähän Vincent osoitti olevansa yksi raskasmetallin kovimmista solisteista. Ja jos Eriksenilla on komppikitarassa tukenaan Corpus Christiin Joao Duarte, niin kyllähän tältä bändiltä on odotettavissa kaikin puolin vielä vaikka mitä. Uutta levyä odotellessa ja oikeaa headline-vetoa näillä nurkin. Ellei Mercyful Fate olisi iltaa päättänyt, olisin tässä kohtaa todennut itseäni toistaen, ”kovin metalliveto miesmuistiin”.

Piskuiselle sisälavalle oli koko päivän omille hermoilleni aivan liian pitkä jono, ja vaikka siellä soittikin monta kiinnostavaa nimeä, ja vaikka takatuskina olenkin viettänyt sisälavan edustalla todella hyviä hetkiä, nyt ei kyennyt. Siksi mm. omaan alustavaan aikatauluun isketty One Morning Left jäi näkemättä. Ja erittäin kiinnostavalta kuulostanut deathpartio Denominate. Ensi vuonna uusin hermoin. Päälavalla aloitti Stam1na, ja kun bändi ei voisi yhtään vähempää kiinnostaa, eikä sen suursuosio olla itselle yhtään enempää mysteeri, oli hyvä pitää hitaan keskikeijon mittainen tauko. Katse mittaili tuttuja eestaas vaeltelevan yleisön joukosta, ja muutama pihabongaus osuikin silmään. Ilo oli kohdata yhteisen asian äärellä palttiarallaa 12 vuoden tauon jälkeen oman siviilialan ex-työtoveri, jonka kanssa menneitä kerratessa sai lusittua Amorphiksen setin yli ja ohi. Kysymys: pitääkö Amorphiksen soittaa jokaisessa Tuskassa, ja jos, niin miksi? Ja ihan ok, että soittaa, mutta miksi se tapahtuu, kiinnostaa kovin. Nyky-Amorphiksen keikalle ei jaksa ex-fani, jonka mielestä bändi oli maailman paras vuonna 1994, enää vääntäytyä odottamaan että insinöörit soittavat kaksi biisiä parhauden kaudelta. Varmaan pitäisi astua epämukavuusalueelle ja yllättyä, toisaalta olen kyllä yrittänyt.

Sensijaan, progressiivisen rockin tai ainakin sen yhtään raskaamman laidan piireissä on suorastaan kohistu (kyllä, progepiireissäkin kohistaan) viime vuosina tanskalaisesta VOLA-yhtyeestä. Ja aina kun jostain kohistaan tai rocklehti julistaa totuuttaan, iskee oma suojaus päälle. Nyt tuli todistettua sekä a) että kannattaa suhtautua suojauksiin varauksella, ja b) että kohistu tanskalainen VOLA on aivan perseettömän kova bändi. Tuntinen meni kuin siivillä, vaikka asfaltti alla kantapään alkoi jo tuntua tuskaisalta ja kiertueväsymys, lähinnä kotopuolessa hankittu, painaa. VOLA yllätti takaapäin ja edestäpäin keikkakyynikon, jonka mielestä Dream Theaterin kunnian päivien jälkeen suurin osa raskasprogesta on ollut karrikoiden sanottuna hillitöntä ja yliarvostettua kiveksiin puhaltelua. Mutta VOLAn salaisuus onkin siinä, ettei se ole progemetallia, vaan aivan saastamoisen tyylikästä, ilmavaa ja groovaavaa, jalan alle käyvää progea, tai paremminkin yleishyvää rockmusiikkia. Tittelit nurkkaan ja lajiluonnehdinnat sinne minne harvoin aurinko paistaa. Köpiksen lentokenttäsähellysten jälkeen lainakamoilla soittamaan joutunut VOLA sai suomiposselta äärilämpimän vastaanoton, josta sympaattinen nokkamies Asger Mygind v(u)olaasti meitä kiittelikin. Energisesti esiintyneellä VOLAlla on aivan kunkkubiisejä, joista monien sanat suomifanit tuntuivat pitkinä pätkinä osaavan ulkoa. Arvostan. Silmiin ihan konkreettisestikin pistävää oli lukuisa naispuolisten fanien läsnäolo (excuse my kahden perinnesukupuolen ajattelu, mutta ymmärrämme). Tunnin setissä VOLA ei soittanut yhtään huonoa biisiä tai täyteraitaa, mutta parhaiten groovasivat ”Alien Shivers” ja setin päättänyt, selvästikin hittiraita ”Straight Lines”. Nämä on pakko nähdä omalla vedolla sisäilmassa pikapuoliin.

Ruotsalaisen melodeathpioneeri Soilworkin olin nähnyt kerran aiemmin. Keikasta ei jäänyt mitään käteen. Nyt oli yritettävä uudestaan, edelliskerralla alkoholilla saattoi olla osansa tapahtumien kulkemattomuuteen. Uusi yritys selvin päin, eikä Soilworkin poikamaisesta perkeleen kouhaamisesta jäänyt nytkään mitään kerrottavaa jälkipolville. Oli kuin olisi seurannut yläasteella kovien jätkien keskinäistä penkkipallo-ottelua, kun ei itse ollut tullut joukkueeseen valituksi. Terveisiä sielulle, jos liikahditkin, niin minä en huomannut. Tuskallisen vakiokävijöitä nämäkin Tuskassa, ja tavallaan upeista meloraidoista huolimatta aivan jäätävän kädenlämpöinen bändi. Yritin, näin, hävisin.

Vaan, ei se mitn. Ainoa todellinen syy tulla Tuskan lauantaihin oli vielä edessä. Sanottava on, että jos siviilikiireet olisivat antaneet myötensä, olisin tullut perjantaina tietenkin tsekkaamaan myös Kornin ja Carcassin. Mutta tällä kertaa näin. Ja kun Tanskan legenda, Mercyful Fate oli tunti ja kaksikymmentä minuuttia kellottaneen, uskomattoman upean show’nsa lopussa, tasan at the midnight hour, oli selvää että paikallaolo oli enemmän kuin lunastunut.

Vuonna 1981 perustettu Mercyful Fate ei juuri esittelyjä kaipaa. Progressiivisen heavyn pioneeri, black metallin kanonian kovimpien bändien vääjäämätön esikuva ja monen asian keksijä, sinä nimeät ne. Solisti ja nokkamies King Diamond esiintyi pitkään pitkään soolona, bändin ollessa telakoituna, mutta totesi ehkä viisi vuotta sitten kryptisesti, ettei MF:n tarina ole kokonaan kerrottu. Silti, oli erittäin vaikea uskoa koskaan bändiä enää näkevänsä.

Vuonna tyyliin 1984 Mercyful Fate oli maailman ”pahin” bändi, pahempi kuin W.A.S.P. ja pahempi kuin sittemmin ehkä vähän klovneriaakin ympärilleen kerännyt Venom. King Diamond maalasi kasvoilleen maailman ensimmäisen vakavasti otettavan corpse paintin ja piteli ”ihmisen” sääriluista ristin muotoon laadittua mikkitelinettä. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Norjassa kirkot paloi ja jengi pääsi hengestään, pahuus sai uudet kasvottomat kasvot. Silti Suvilahden viilenevässä illassa King Diamond bändeineen osoitti, että moni asia meni jo 1984 oikein. Ilmassa oli aidon metallisapatin fiilistä ja jotain hillittömän hienoa tiivistyi bändin ja yleisön yhteyteen.

Yhdentoista biisin settilista oli tuttu tarkoin valikoidun festarirundin aiemmilta keikoilta, 5 biisiä ”Melissa”-albumilta (1983), kolme vetoa klassikolta ”Don’t Break The Oath” (1984), yksi elämän jatkumista symboloiva ja konkretisoiva uusi biisi ”The Jackal of Salzburg” ja vielä pari biisiä vuoden 1982 ”Mercyful Fate”-EP:ltä. Aivan sama millä soundeilla bändi soitti (kohtuullisen hyvillä, ja kovaa), aivan sama ketä Kingin ja kitaristi Hank Shermannin ohella nykykokoonpanossa on (vaikka ketä), ja aivan sama mitkä biisit soitettiin missäkin järkässä (kaikki alkuaikojen tärkeimmät, erinomaisella dramaturgialla), niin lavalla oli Mercyful Fate ja se veti mielettömän intensiivisen show’n. Olin paikalla, kun Diamond asteli alas marmoriportaita musta pukinkallo päässään, kun King palasi lavalle pahana paavina, ilkeänä nunnannussijana, ja lopulta setin jäähyväisissä tutusti silinteripäisenä Saatanan kätyrinä. Ei ainoatakaan tirskautusta, ei hetkeä jolloin ei olisi uskonut tai allekirjoittanut näkemäänsä, vain laadukasta messissäoloa muutaman kymmenentuhannen muun kanssa. Mercyful Faten tapa sammuttaa kaikki biisit kerran tai kahdesti, ja jatkaa taas, biisien pitkä progeisuus, Armored Saint-basisti Joey Veran helvetillinen tumma jynkky ja Shermannin pitkät, mutta lyhyiltä tuntuneet soolot, oli kuin olisi kotiin tullut.

Keikan aikana tuli myös päätettyä, että tästä mytologiasta lähes kaiken suoraan pöllinyttä, yliarvostettua ja hehkutettua Ghostia ei tarvitse tässä elämässä nähdä. Aidon asian tunnistaa, on eri miehet jotka ruumiita tekee, ja jotka niitä pesee (vanha lietolais-tamperelainen sananlasku). Mercyful Fate soitti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/mercyful-fate/2022/suvilahti-helsinki-finland-7bb5da0c.html, King Diamond lupasi tulla uudestaan, jos kutsutaan ja bändin uusi biisi ei hävinnyt klassikoille. Mitä täällä tapahtuu? Pelkkää hyvää. Tuskan organisaatiota ja staminaa aivan helketin hyvin järkättynä festarina saamme kiittää siitä, että koimme edes kerran Mercyful Faten. Uusintaa salaa odotellen, KG.

Iggy Pop (us) @ Kulttuuritalo, Helsinki 12.06.2022

Olen kerran ollut äärettömän lähellä törmätä Iggy Popiin, ja päästä jutustelemaan niitänäitä punkin kummisedän kanssa. Nimittäin 9.syyskuuta 2007 Helsingin Hotel Kämpin spa-osaston turkkilaisessa saunassa. Iggy valmistautui eukalyptushöyryissä rentoutuen The Stoogesien viimeiseen Suomen-keikkaan, ja itse rentouduin samaisissa höyryissä miettien, miksi ihmeessä en itse ole menossa kyseiselle keikalle. Muutama kymmenen sekuntia erotti kohtaamisesta, kertoi sattumoisin paikalla ollut, Iggyn ääritimmin hahmon kylpylän pukuhuoneessa bongannut tuttu. Syyskuun 9.päivästä 2007 lähtien olen etsinyt tiilaisuutta nähdä Iggy Popin, mieluiten siinä roolissa mistä mies parhaiten tunnetaan. Rocktähtenä, livenä, keikalla.

Kesäkuun 12.päivänä 2022 koitti tilaisuus, Helsingin Kulttuuritalon permannon kakkosrivillä (kyllä, aikainen ja valveutunut lipunostaja löytyy harva se veto ihan sieltä edestä). Tuskin olin ainoa arvuuttelija, olisiko tämä puolestaan Iggyn soolouran viimeinen keikka Suomessa? Moni merkki Kultsan illassa viittasi jopa siihen, että ei välttämättä. Ensinnäkin, Iggy Pop on virein, energisin, ja tekee mitä tahtoovin 75-vuotias, jonka olen lähes millään elämänalueella bongannut, rocktähdistä puhumattakaan. Lisäksi Iggyn 7-henkinen, ja toki maestroa puolet tai enemmän nuorempi bändi symboloi jotenkin vielä viimeisen uuden alkua, kaikkea ei ole nähty. Semminkin, kun Popin viimeisin studioalbumi ”Free” (2019) edustaa jazz-ja ambientsävyineen kokeilevampaa osastoa, vielä uuden etsintää. Iggyn erittäin kovaan kiertuekokoonpanoon on ”Free”-sessioista saatu mukaan kitaristi Sarah Lipstate, alias Noveller, sekä trumpetisti Leron Thomas.

Kulttuuritalolle, tai kävijöiden kesken Kultsalle, on aina astuttava pikku varauksella. Viime aikoina mestoilla on tullut nähdyksi pelkkää laatua, mutta kuten miljoonasti olen todennut, ei Kultsaa ole rockin soittoon aikoinaan suunniteltu. Iggy Popin keikka-iltana fakta jälleen muistutti itsestään. Paikkahan on legendaarinen, täällähän Iggykin ensimmäisen Suomen vetonsa soitti vuonna 1978. Muutama vuosikymmen on ollut kuitenkin aikaa kehittää Kultsan soundia äänekkäämpääkin soittamista palvelevampaan suuntaan, mutta vähän on tapahtunut. Ymmärrämme historia-arvot jne., mutta yli 60 vuotta sirinää ja kihinää on pitkä aika, monta hukattua mahdollisuutta. Kyllä Iggyn keikalla biisit tunnisti, mutta laulusta ja spiikeistä sai jo huonosti selvää, eikä sokeampi ihminen ehkä edes olisi tiennyt kosketinsoittimien läsnäolosta lavalla. Ja kun 1400 ihmistä ei vaan mahdu jonoon sille kahden metrin levyiselle permannon kaistalle, jolla sali kuulostaa asiallisimmalta, niin noin 1380:n on oltava siltä sivussa. Ja tänäänkin koko permanto olisi mainiosti voinut olla seisomakatsomoa, ei Iggyn fanikunta nyt niin osteoporoottista ole. Päinvastoin, Iggy järkkäsi sellaiset ceccerit, että iso osa jengistä tanssi ja jorasi, jonka toiminnan tiellä ei nyt olleet kuin ne tuolirivit. On myös mainittava, että paitsi soundi, myös turvahenkilöstön toiminta oli beatlemanian ajoilta. Iggy suhtautui muutamaan lavalle nousseeseen amatööristemmalaulajaan erittäin rennosti, henkilökunta ei.

Itse keikka? Pelkkää juhlaa. Valot sammuvat täsmälleen klo 21.00 ja kitaristi Sarah Lipstate aloittaa homman soundscapella, guitarscapella, ”Free”-albumin hengessä, jolla kiekolla toimi Iggyn tärkeänä kumppanina, myös sävellyshommissa. Ensimmäinen koko bändin voimalla höyryttävä biisi on ”New Values”-albumin (1979) ”Five Foot One”. Tänään soitetaan niin isolla volyymilla ja isolla orkalla, että pian on selvää, että näillä soundeilla tullaan pitkälti menemään. Ja toki, jos laittaa kotoisassa musacornerissa soimaan vaikkapa Iggyn ”Live In LA ’73”-platan, niin tämähän kuulostaa hififirman kuunteluhuoneelta, mutta eipä tässä kai kukaan vertailua sinänsä kaipaa. Tuoreimman levyn ”Loves Missing”-tulkinta osoittaa, että Iggy on edelleen erinomaisessa laulukunnossa. Ja kyllähän pomppuisa askel kantaa muutenkin mukavasti lavan laidalta toiselle, Iggy hyppii, nyrkkeilee, poseeraa tutusti ja turvallisesti, välillä mikrofoni jöpöttäen tutusti ja turvallisesti housunkauluksessa. Siinä etumuksella, olikohan se Iggy joka tämän keksi, kun laulumikeistä tuli langattomia? Ainakaan Gene Simmons ei ole tätä temppua yrittänyt omia, vai onko ollut liian kiireinen omimaan niitä muita, mene tiedä? Iggy poseerauksineen on, kuten keikkaseurani kanssa toteammekin yhteen ääneen, yksi karismaattisimmista julkisista henkilöistä, jonka kanssa on samassa tilassa oltu. Ja hei isi, mitä se on se kehopositiivisuus? Käydäänpä Iggy Popin keikalla, helpompi selittää.

Ensimmäinen The Stooges-hitti ”T.V. Eye” räjäyttää pankin. Ikäänkuin Iggy Pop ei olisi tehnyt yhtä rockhistorian uljaimmista ja monipuolisimmista soolourista, mutta ymmärrän toki. Setti jakaantuu tänään(kin) springsteenmäisesti kahteen osaan, tulkintatavasta riippuen Iggy soittaa seitsemän encorea. Ensimmäisen setin melkeinpä komein hetki on (levylläkin) pitkä ja harras ”Mass Production”, Iggyn ekalta omalta albumilta, David Bowien tuottamalta ”The Idiotilta”. Mutta ei voi mitään, oman pankin räjäyttää kuitenkin biisikaksikko ”Lust For Life” ja ”The Passenger”, huomaan itsekin diggailevani iänikuisesti vanhoista biiseistä. Tänään Iggyn kaikki klassikot saavat kuitenkin uutta eloa ison bändin isolla soundilla toimittamana. Jos The Stooges olikin, Iggya lainaten, ”dirty poor band”, tämä ei ole. Illan dramaturgiassa oikeastaan Stooges-hiteistä ”Death Trip” löytää heikoimmin paikkansa, muuten settilista on erittäinkin mietitty, asiaa tukee se, että ”Free”-albumilta soi peräti neljä raitaa. Aika moni tämänikäinen artisti tekee euron jäähdyttelyalbumin viimeisimpänään, ja soittaa siltä pakollista yhtä raitaa puolihäpeillen. Mutta Iggy on ylpeä tuoreimmasta tavarastaan, eihän sitä muuten kannattaisi enää tehdä.

Ensimmäinen setin puolikas päättyy 13 biisin jälkeen Stooges-raitaan ”I Wanna Be Your Dog”, jossa Iggy saa täydeltä kultsalliselta lauluapua oikein olan takaa. Tässä vaiheessa keikkaa on kulunut 57 minuuttia, joten on selvää, että takaisin ne tulee. Tauko on lyhyt, ja se katkaistaan ”Sister Midnightilla”, huomaan diggailevani Iggyn vanhaa tuotantoa. Viimeisimmän levyn ”James Bond” ei voisi enempää olla kuin Sparks-kynästä ja olisi voitu kuulla täällä jo reilu kuukausi sitten. Silkkaa sparkamaisuuttaan ja tavatonta yksinkertaisuuttaan se on hieno paluu Iggyn varhaisuuteen, vaikka tuoreehko biisi onkin, sinne proto punkin aikoihin, kun koko punk-asiaa ei oltu edes keksitty. Ja jos ajat ennen punkia ja Iggyn iso osuus siellä, kiinnostelee enemmänkin, niin eipä vissiin kannata tutustua ”Please, Kill Me”-opukseen. Joka on toki jo ysärillä koottu, mutta kirjasta on asiallisia uuspainoksia ja päivättyjä versioita suomeksikin.

Iggy esittelee bändin, mutta kiitos illan soundin, ei siitä oikein selvää saa. Mutta kahdella kitaralla, kiippareilla ja puhallinsektiolla ryyditettynä bändi käy tänään kuin iso kone, loppua kohden yhä isompi kone. Stooges-hiteistä kuullaan vielä ”I’m Sick Of You” ja jälkimmäisen setin huippuhetki on hieman yllättäen saksalaisen Neu!:n katalogista poimittu krautcover ”Hero”. Ja tottakai, tunti ja 36 minuuttia kellottava huikea myllytys päättyy kuten niin usein, ellei aina: ”Search and Destroy”. Bändi jauhaa ilon kautta isollaan, trumpetti ja vetopasuuna sivaltavat terävästi, tunnelma on enemmän kuin katossa, soundipuolikin haittaa juuri tässä biisissä enää minimaalisen vähän, tämän kuuluukin kuulostaa rujolta, tämä on ”Search and Destroy”. Encoreita ei soiteta, tai tavallaan niitä tuli jo seitsemän. Iggy elää vielä, Iggy palaa vielä. Olipa hyvä Iggy törmäillä näin keikan merkeissä. Niinkauan kuin asiaa hoidetaan tällä tasolla ja tavalla, ei paljon jauhetusta rock’n rollin kuolemasta kannata olla juurikaan huolissaan. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: