Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “hard rock”

Poristriimi III (Merkattu Maa, Serpico, Mama Longhorn, Two of Us) @ kotisohva, 30.05.2020

Koronaepidemia helpottaa, mutta oikeita livekeikkoja ei täysimittaisesti tulla ennen loppukesää näkemään, haaveista huolimatta, joten striimeillä mennään edelleen. Striimissä vainko oot mun? Kyllä. Porin pyhältä rockin suistomaalta kajahti eetteriin järjestyksessään kolmas Poristriimi, ja olihan siihen vanhana porirockfriikkinä, diggarina ja tietäjänä suhtauduttava. Oli nimittäin luvassa pari muuta paikallista bändiä, ja sitten oli Merkattu Maa-yhtyeen comeback/reunion. Se oli odotettu ja tärkeä, ja siinä kävi hyvin.

Juonnettuun iltaan sai ostaa tukilippuja ken toimintaa halusi tukea, vaikkakin stream muuten oli ilmainen. Itsekin kävin toki tukiksen ostamassa, tämä on tärkeää toimintaa nyt, kun bändit ja keikkapaikat ovat eksistenssinsä reunamilla, kuka jatkaa ja kuka ei. Poristriimien äänentoistosta ja tuotannosta vastaava paikallinen Äänirasia antoi tuotantotilansa keikkojen käyttöön, ja lisää lienee vielä luvassakin. Mustilla kankailla rajattu, ja siten pimeäksi saatu varastotila muistutti ihan yllättäen oikeaa klubia, pöhäys savua ja kunnon valot, neljä kameraa asiallisesti asemoituina, mutta ennenkaikkea hulppean hyvä soundi auttoi asiaa. Kolmas Poristriimi oli yksi parhaita tämän lockdownin toimituksia vähintäinkin noin soundillisesti.

Illan avasi 2017 perustettu Two of Us, ironia on siinä, että bändissä on neljä jamppaa. Joilta on ulkona tuore EP ”Love Is A Religion”, ja ihan mainio kiekko onkin, skandinaavisella melankolialla ja ripauksella rautajopalankaa ryyditettyä brittipoppia, eli Britanniaa ja Ruotsia päällekkäin hyvällä tavalla. Two of Usilla on hämmentävän hyviä biisejä, kuten nyt vaikkapa setin päättänyt, tuoreen EP:n ”Always Attracted to Wrong Kind of Girls”, mutta ne parhaat styget oli silti tuorekiekkoakin vanhempia. Tällä biisimatskulla, pienen enkun lausumisen hionnan jälkeen, Two of Usilla olisi, ja toivottavasti tulee olemaankin, asiaa isompienkin levy-yhtiöiden dirikoille. Porirock elää ja voi hyvin.

Roudaustauoilla yleisöä kotisohvilla, striimiklitsuissa, maailman kioskeilla ja autiotaloissa viihdytti akustisen kitaransa kanssa harjavaltalaisen Six Minutes After-yhtyeen nokkamies Risto Ojalammi, joka soitti chatyleisön toivebiisejä, niistä ehdottomasti tyylitajuisimpana valintana Goo Goo Dollsien ”Iris”. Toki kuultiin muutama Satakunnan suistomaan kasariklassikko myös.

Ehtoota jatkoi neljän biisin setillään, 7-henkisellä kokoonpanolla esiintynyt Mama Longhorn, jonka olin ihan oikeasti nähnyt livenä Porisperessä elokuussa 2015. Bändin jäsenten taustoilta löytyy krediittejä kuten Ektroverde, Kuusumun Profeetta, Teemu Elon Puhuvat Eläimet ja Lowlife Philosophers, näillä on Eeva Poijärvessä mainio solisti ja musa on mielenkiintoinen sekoitus afrobeatia, krautrockin jumitusta, vanhaa suomiprogea ja tsaikedeliaa. Ja vaikka Porisperen veto aikoinaan ei ulkolavalla, eli ei niin osuvassa paikassa, sytyttänytkään, nyt oli hyvä meininki. Bändin asetteleminen käytännössä ympyrän muotoon tuki neljän kameran kuvakulmia hyvin, ja illan toimivimmat valotkin Longhorn sai. Ehkäpä, mitä nyt valoista mitään tiedän, ihan samasta ympyräsyystä. Mama Longhorn ryyditti tänäänkin ilmaisuaan rikkaasti puhaltimilla, perkussioilla ja kiippareilla, parhaiten groovasivat avausbiisi, tuorein sinkku ”Island After Island” ja se pitkä, meditatiivinen hituribiisi, jossa laulettiin trakkaudesta, mistäpä sitä muustakaan, biisin nimeä en nyt edes lähdemateriaalin ääreen antautumalla keksinyt.

Tuoreeltaan levydiilin italialaisen Rockshots Recordsin kanssa solminutta, vuonna 2005 perustettua ja kaksi pitkää kiekkoa jo päätyyn nakannutta Serpicoa vaivasivat ainakin osan vetoa jonkinmoiset ääniongelmat. Tai siltä ainakin vaikutti. Ihan täyttä kuvaa, näin vilpittömästi uskon, ei keikka onnistunut Serpicon osaamisesta ja asenteesta muodostamaan. Jotain jäi puuttumaan, ja kärsipä Serpico myös illan huonoimmista valoista. Tässä lajityypissä, klassista rockia purppuranvärisesti junttaavassa hard rockissa ei oikeastaan millään muulla ole niin väliä kuin biiseillä. Ja sillä etukenoisella asenteella, jolla ne kulloinkin esitetään, tai vähintäinkin pitäisi esittää. Ehkä Serpico saa uuden mahdollisuuden joskus, ja ihan oikeasti livenä, itselläkin oli ajatus jo pitkälti illan päättäneessä bändissä, ja siinä henkilökohtaisesti tärkeimmässä syyssä avata ATK.

Merkattu Maa perustettiin Porissa 1986, ja kaikki entusiaistiset porirockjonnet ja suomirocksimot tietää kyllä tarkkaan, mitä kaikkea muuta noina vuosina tapahtui, tai oli hiljattain Satakunnan suistomaalla tapahtunut. Pori oli 1986 ollut jo muutaman vuoden Suomen eittämätön rockpääkaupunki, bändejä syntyi kuin sieniä sateella, levy-yhtiöiden ei tarvinnut kuin valita parhaat päältä. Kaikki Porista lähetetyt demonauhat ja kellarikassut kannatti kuunnella pinon päältä ekana pois, ja tarkalla korvalla. Jokainen lafka halusi oman porilaisen poppibändinsä. Merkattu Maa edusti porirockin kakkosaaltoa ihan parhaimmillaan, mertentakaista kaukokaipuuta ja romantiikkaa, mutta myös tuulenpieksemiä paikallisrantoja ja satamia kuvittavat sanat, ja tuttu porilainen melankolia biisejä kannattelemassa, duurimusiikkia mollissa. Bändin suurin menestys ajoittui vasta 90-luvun alkuun ja puolimaihin, kun kaupungin bändijättiläiset oli jo joko kuopattu, tai muuttumaisillaan puolihengettömiksi iskelmäbändeiksi. Merkatun Maan suosio oli alueellisesti kovaa, sen esikoisalbumi nousi Suosikin listan sijalle 7, pelkästään kahden porilaisen kivijalkamyymälän myynneillä. Kyseinen esikoisalbumi ”Karuselli pyörii” saatiin ulos vasta 1995, kun Suomi oli jo syöksynyt syvään lamaan, ja Porin rockvaltikkakin oli jouduttu luovuttamaan munattomalle eurodancelle, movetroneille ja mörkömetallille. Kyseiseltä esikoisalbumilta Merkattu Maa oli myös huolella valikoinut Poristriimi III:n kompaktin, viiden biisin settilistansa.

Ja mites sitten kävikään? Oli tullut tämän eristyksen / lockdownin aikana katsottua monta kymmentä livestreamia, ja sitten kävi niin, että porilainen Merkattu Maa, kymmenen vuoden keikkatauon katkaisten, ja jonkinmoisen, hyvinkin ainutkertaisen ja harvinaisen comeback/reunion-keikan soittaen, veti koko tämän oudon kolmekuukautisen periodin parhaan nettikeikan. Ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida. Merkattu Maa on pitkään, tosi pitkään, ollut niitä porilaisen ja suomenkielisen rockin kulmakivibändejä, joka olisi pitänyt nähdä oikeasti livenä jo moneen kertaan. Odotukset tätä streamcomebackia kohtaan oli siis kovat, mutta hienosti bändi, ja vieläpä pitkälti ”klassisella” kokoonpanollaan ne lunasti.

Kärkeen kuultiin ”Päiväkirja”, huikea biisi, jossa tyylikäs alkuperäissolisti Jyri Juhola kuulosti heti kärkeen jossain määrin Olli Lindholmilta, mutta hyvällä tavalla, ilman huumorittoman huutavaa patetiaa. Mielleyhtymä palasi myöhemminkin, mutta paino on sanoilla ei häiritsevästi. ”Päiväkirjan” melodiakulusta kumpusi mieleen myös Skädäm, eli ytimessä oltiin, vuosi -86, kauan on aikaa siis. Kakkosena ”Kaiken jälkeen”, Sami Välimäen koskettimet ujelsivat dingosti, tukien Sami Virtasen upeasti murjonutta kitaraa. Porirockin syvimmässä olemuksessa oli aikoinaan myös kyse monien raskaskätisestikin soittaneiden brittibändien diggailusta, mutta en nyt Merkkareiden suhteen ala väittämään muuta, kuin että brittivaikutteet kuuluvat yhä. ”Kaiken jälkeen”-biisissä Juha Jokisen rummut nakuttivat peräti manchesteristi, tämäkin vielä, (toivottavasti tätä vetoa pidemmälle kantavan) paluun tehnyt Merkattu Maa on Satakunnan James!

Edellisen keikkansa bändi oli soittanut 2009, ja sen oli tarkoitus kai olla kaikkien aikojen viimeinen, tänään siis me päätelaitteemme avanneet olimme onnekkaita. Jäähyväiskeikkaa edeltävä veto oli 2006 Yyterissä, n lämppärinä, kun Merkattu Maa täytti 20 vuotta. Eli ei tätä keikkaherkkua nyt ähkyksi asti ole päästy näkemään. Siksikin häkellytti, miten terävässä kunnossa bändi oli, tietämättä yhtään kuinka paljon tämän illan vetoa oli treenattu. Solisti Juholalle ”Laitakaupungin satama” on selvästikin omaelämäkerrallinen biisi, ja esitettiin sillä hartaudella. Virtasen kitaraintrolla lähettämä nimikkobiisi ”Merkattu Maa” on tämän bändin ”Pyhä Klaani”, siinä soi kaukokaipuu ja lännenromantiikka, mutta myös menettämisen melankolia. Bändi päätti settinsä viime hetkillä esikoisalbumille mukaan päässellä, kiipparisti Välimäen sävellyksellä ”Kevät Saa”, ja niin vain viidellä biisillä itsensä parhaaksi streamkokemukseksi kiilannut keikka oli paketissa. Ei encoreita, kenelle, kenen vaatimana, tämä on yksi striimauksen parhaita puolia. Poristriimejä pitää alkaa seurata, luvassa voi olla muitakin aarteita kaupungin kunniakkaasta pophistoriasta. Merkattu Maa, tehkää vielä oikeatakin keikkaa. Meininki hyvä, ja noi poispäi. KG

tAKIDA (swe), Normandie (swe) @ On The Rocks, Helsinki 11.02.2020

Ruotsalaista hard rockia kun tuodaan maahan, alagenre kuin alagenre, niin aina siihen pitäisi yrittää reunaehtojen salliessa, jollain tavalla suhtautua. Alkuvuoden tuonneista Mustasch ja Eclipse olivat jo päässeet livahtamaan tutkasta läpi, mutta kun yllättävä peli-ilta Snadiin siunaantui, oli otettava haltuun Takida (tai tAKIDA, kuten bändi itse itsensä typografioi). Useampaan kertaan Suomessa nähdyllä tAKIDAlla on täällä jo vankka kannattajakuntansa, sitä todisti myös käytännön tasolla ennakkoon loppuunmyyty On The Rocks. Tietyllä tapaa pikku tavatonta, tiistai-iltana. TAKIDAn syntysanat lausuttiin Ruotsin hevonpersiissä, pienessä Ången taajamassa, joka on sikäli erikoinen taajama, että sieltä tulee myös samansuuntaisissa genreissä operoiva Corroded, isoillaan oleva bändi sekin. Ja ne genrethän ovat tAKIDAN tapauksessa raskaskätinen pop, jonkinmoinen alternative hard rock, ja mainittavimmin jälkigrunge, johon lajityyppiin bändin mielenkiintoisin materiaali holahtaa. Ja onpa toki Corrodedilla ja tAKIDAlla ollut pientä miehistövaihtoakin vuosien mittaan, syrjäkyliltä kun ollaan.

Illan avasi kuitenkin tukholmalaisnelikko jo vuodesta 2013, Normandie. On The Rocksin 35-minuutisen lämppärislotin, ja lyhyehkön levytetutustumisen perusteella, hienointa bändissä on sen nimi. Normandie on näitä bändejä, jotka eivät ole kyenneet päättämään, ollako poikabändi vai soittaako metalcorea. Niin otetaan komea nimi, ja haarukoidaan kumpaakin lajia siihen puolimatkaan, ja kutsutaan sitä moderniksi rockiksi. Normandie ei ole, tai ollut, huono bändi, vain äärimmäisen mitäänsanomaton. Meni ekasta korvasta sisään, ja tokasta ulos. Toistan itseäni, olen nähnyt vain yhden umpihuonon ruotsalaisbändin, eikä se ollut Normandie. Bändillä on Philip Strandissa ihan puolienerginen laulaja, ja Rocksin keikalla iloinen ilmekin, mutta jotain aika merkittävää puuttui. Biisit. Ja kun miksaustiskikin tuntui olevan pääbändin asennossa, meni setti jäitä poltellessa.

Mikonkadun musaklitsu On The Rocks koki pari vuotta sitten ison vesivahingon ja joutui perusteelliseen remppaan. Vanhassa Rocksissa tuli aika ahkerastikin rampattua, mutta ikinä se ei tuntunut keikkatoimintaan soveliaalta, tuli käytyä kun lavalla oli mielenkiintoisia bändejä. Nyt on rempan jälkeen toinen ääni kellossa. Tilankäyttö on huomattavan toimivaa, bändin näkee useammastakin kulmasta, soundipuoli tuntuu olevan kunnossa, ja muutenkin kasvot ovat kaikin osin kohonneet. Niin pitikin. Ja nythän lepää paljon Rocksin harteilla, toukokuun jälkeen kun ei keskustassa ole enää muita todellisia rokkiklubeja kuin Tavastian kompleksi, Loose ja On The Rocks. Helsingin rokkiklubiskene on mennyt lyhyessä ajassa taantuman tuolle puolen, miten ihmeessä näin pääsi edes käymään? Virgin Oil lopetti, Nosturi pantiin pölyksi ja The Circus lopettaa kesäksi. Nyt onkin Rocksin todellinen sauma kisailla Tavastian kanssa, tuomalla kuten tähänkin asti, sellaisia vaihtoehtoisempia artisteja, joihin Tavastian tuloutustavoitteet eivät veny. Hyvä Rocks, pitkää ikää. Nimittäin, nyt onnistuneen rempan jälkeen, täällä voi taas alkaa käymään.

tAKIDA avasi settinsä, piinaavan pitkältä tuntuneen roudaustauon jälkeen, kuten se avasi vuoden 2006 esikoisalbuminsa, eli ”Losing” ja ”Evil Eye”. Varsinkin jälkimmäinen kuulosti ihan aidolta grungelta, ilman mitään etuliitteitä, silkalta siltä itseltään. Soundgardenilta. Muutenkin tAKIDAn toimittaminen livenä on luonnollisesti levytyksiä hieman raskaskätisempää, joten ne muutamilla albumeilla hiukan itseäni häiritsevät poikapopelementit loistivat livenä käytännössä poissaolollaan. Popimman matskun bändi säästi muutenkin keikan viimeiseen kolmannekseen. Ja niin se oli, niin sen täytyi olla, että jos ei oikein ollut lämppäribändillä esittää biisejä isolla Bii:llä, niin pääjehuilla oli senkin edestä. Ruotsalaiset, maailman toiseksi melodiaherkistyneimpänä kansakuntana, kyllä niiltä biisinteko onnistuu. Abba ja Europe niittasivat 70-ja 80-luvuilla niin kovat pohjat tauluun, johon sitten Roxette ja muut kirjoittivat nimensä, että huonosti kehtaa liikkua ulkona tuolla ruotsalainen artisti, jos ei ole biisiasiat kunnossa. Vielä kerran sivuihmetys, miten ihmeessä Normandie ikinä on ollut Suomessa jo useammallakin headline-vedolla.

tAKIDAn kolmosbiisi ”Run To The Water” kuulosti hiukan raskaammalla kädellä soitetulta R.E.M.:ltä, joka nimi olkoon myös referenssinä bändin biisinkirjoitustaidoista. Ja jos oikein olen antanut itseni ymmärtää, bändi kirjoittaa kollektiivisesti, mikä lisää biisien laadukkuusarvoa aivan huimasti, ne eivät ole yhdestä kynästä, vaan yhdessä muotoiltuja. Korjatkaa hc-fanit, jos olen väärässä.

Jos oikeastaan vain yhtä asiaa olisi voinut toivoa, niin solisti Robert Pettersson olisi jopa hieman vähemmän voinut välibamlata mikkiin, ja antaa soiton soida. Mutta pienessäpä on valituksen aiheet, jos ne nyt tuossa oli. Ja oli ne. ”Don’t Wait Up” alulla settiä edusti tanssibiitimpää tAKIDAa. Itselle upposi enempi se grungempi osasto, mutta myös bändin äärikauniit puolihiturit. Keikan rauhaisampana keskisuvantona saivatkin toimia melkein akustisesti vedetyt ”The Meaning” (kasarilla, Extremen kataloogissa, tällä olisi vuoltu kryptoniittia), ”Give Into Me” ja aivan tautisen kova biisi ”Jaded”. Sitten taas täysi hööki päälle, kiipparistikin tarttui kitaraan ja niinpä niitä murahtelikin lavalla jo peräti kolme kappaletta. Soundi oli täyteläinen, bändiä ajatettiin kovaa, mutta hienosti pysyi tiski perässä. Kolmella kitaralla murjottu ”Deadlock” oli jo silkkaa groove metallia, joka voisi yhtä hyvin olla Soundgardenin tai Alice In Chainsin ohjelmistossa, tuomassa rahaa ovista ja ikkunoista, tai ainakin toisesta niistä. Tämä bändi kuuluisikin sinne areenaluokkaan, stadionluokkaan, minne joku tyyliin Ghost tai Volbeat ei välttämättä edes kuulu. Ja jos kuuluvatkin, niin ainakin ihan eri iltana kuin nämä. Pakko tunnustaa, On The Rocksin keikalla, meitsistä tuli ihan hiukan jopa tAKIDA-fani, enkä viikkoa aiemmin ollut juuri bändistä kuullutkaan. Näinkin voi käydä.

Stemmalaulut tAKIDAlta lähtivät peräti neliäänisesti, ja toimivat erityisen komeasti vaikkapa ”Skid Row’ssa”, joka ei kerro samannimisestä bändistä. Tämän jälkeen loppusetti olikin sitten hittiä hitin perään, varsinaisen setin päättyessä ”Flowerchildiin”. Tähän biisiin liittyy omalla kohdalla, levytettynä, se ohut poika-etuliite. Mutta ei liittynyt livenä. Ei myöskään ”What About Me?:n” kohdalla. Samantyyppinen ällistys kuin aikoinaan 30 Seconds To Marsin keikalla, että ei uskoisi että diggaan, mutta diggaan silti. ”You Learn” encoreissa, säveltäkää perässä. Puolitoista tuntia aikalailla minuutilleen kellottanut energinen veto päättyi erittäin U2-maisella kitaralla introttuun ja outrottuun ”Evaan”, niinkuin kaikki tAKIDA-keikat päättyvät. Upea, suorastaan heartlandisti rullaava biisikaunokki tuntui olleen monelle se kaikkein odotetuin styge. Komea lopetus, rumpali Kristoffer Söderström saattoi vielä tiukalla marssikompilla bändin lavan eteen kumarruksiin, liittyi itsekin mukaan, ja umpilaadukas hard rock-setti oli paketissa. KG

Alice In Chains (us) @ Kaisaniemi, Helsinki 16.06.2019

Helsingin Kaisaniemen puistossa vallitsi silmiinpistävän monenkirjava uusien ja vanhojen ruutupaitojen konsensus, kun grungekansa sai melkein kahden tunnin ajan täytettä nostalgianälkäänsä Suomen suvessa. Liikkeellä oli kuudennen varsinaisen studioalbuminsa ”Rainier Fog” (2018) tiimoilta kiertävä Alice In Chains. Yksi Seattle-ilmiön aallonharjalla 90-luvun alussa surfanneesta Big Fourista, yksi neljästä grungen kurkobändistä, ja toinen niistä onnekkaista, jotka yhä ovat elossa, kiertävät asiallisella kokoonpanolla ja tekevät kultaisten päivien saavutusten rinnalla relatiivisen vähän, tai ei ollenkaan, häpeileviä uusia levyjä. Alice In Chains on yhä relevantti rokkibändi, se on omien lajityyppiensä ajassa kiinni ja sillä on yhä annettavaa.


Henkilökohtaisesti ei koskaan tarvinnut grungen takia kulkea ruutupaidassa, muuten kyllä, eikä Seattlen kitaratsunami muutenkaan täpöillä pyyhkinyt yli henkilökohtaisen musacornerin, mutta toki lajityypin merkitys ja suunnannäyttö on aina ollut itsestäänselviö ja grungetosiasiain tunnustaminen kuuluu toki rockmusiikilliseen yleissivistykseen. Alice In Chainsin ensinäkemiseen vasta vuonna 2019 tuli siihenkin suhtauduttua riittävällä nöyryydellä, kun illan keikkaseurana oli kuitenkin Nirvanan livenä todistanut ystäväsmies, ja kun itsellä alan huippukeikat rajoittuvat tyyliin kerran soolona todistettuun Chris Cornelliin ja kertalaakiin Foo Fightersista. Että tuota, on tässä vielä sarkaa.

Henkilökohtaisesti Helsingin kesäillassa mielenkiintoisinta olikin se, kuinka Alice In Chains oli ehdottomasti terävimmillään ja omimmillaan 2000-luvun, toisin sanoen uuden tulemisensa aikaisen materiaalin parissa. Omilta conversensijoilta yytsittynä illan melkein kaikki napakimmat vedot jyhmittiin kolmelta tämän vuosituhannen albumilta; ”Black Gives Way To Blue” (2009), ”The Devil Put Dinosaurs Here” (2013) ja ”Rainier Fog” (2018). Yhteensä tältä legendaarisen, vuonna 2002 itsensä toisiin hiippakuntiin yliannostelleen alkuperäissolisti Layne Staleyn jälkeiseltä levytyskaudelta kuultiin peräti kahdeksan biisiä. Ehkä tässä onkin yksi johtolanka sylttytehtaalle, nykyinen (jotkut sanovat edelleenkin ”uusi”) solisti-komppikitaristi William DuVall kokee sen materiaalin tokikin omemmakseen, jota on ollut levyttämässä, ja paikoin kirjoittamassakin. Tietenkin. Ja onhan bändi saanut soittaa 90-luvun alkupuolen grungeanthemeita varmasti osin kyllästymiseenkin asti. Muutama niistä sujui aikalailla tallustellen ja soitetaan pois-periaatteella, jos sallitte, ja vaikka ette sallisikaan. Alice In Chainsin kaksi akustista EP:tä, ”Jar of Flies” (1994) ja ”Sap” (1992) olivat kumpikin käänteentekeviä koko rockin historiassa, ja todellisia grungemytologian merkkilevytyksiä, mutta jotenkin niiden biisien rouhean sähköiset sovitukset eivät juuri nyt onnistuneet sytyttämään. Parhaiten näistä toimi ”Jar of Flies”-raita ”Nutshell” kohti varsinaisen setin loppupäätä. Oli tietysti iso hetki olla paikalla, kun Alice In Chains luukutti grungekansallishymnin ”Man in the Box” pääsetin lopetukseksi, ja kuulla bändin pääbiisintekijän ja sielun, kitaristi-laulaja Jerry Cantrellin siihen ulvottama soolo, mutta silti, tuoreempi materiaali vain jynkkäsi synkimmin. Ehkä siitä juuri onkin kyse, kaikista Seattlen alan yrittäjistä Alice on aina ollut heavyin, metallisin. Sen albumit ”Black Gives Way To Blue” ja ”The Devil Put Dinosaurs Here” ovat erittäin laadullista sludgea, paikoin innovatiivista doom metallia, ja kyllähän Alice oli alustakin asti se Big Fourista ja vähän pienemmistäkin, joka eniten kumarsi Black Sabbathin suuntaan. Ei ollut yksi eikä kaksi biisiä, joiden aikana sen toisen alkuperäisen Alicen, eli rumpali Sean Kinneyn eleettömästä toimittamisesta tuli mieleen tiedätte kyllä kuka. Bill Ward.

Neljäntenä setissä kuultu ”Never Fade” tuoreimmalta albumilta lopultakin käynnisti keikan, tai sen kumulatiivisesti loppua kohti kohonneen laadukkuuden nyt vähintäinkin. Alice In Chainsin tuore albumi ei ole ihan hirveästi sytyttänyt plattaa puhkikuuntelemaan, mutta kylläpä toimi livenä hienosti, rieskan nimibiisi oli yksi keikan suoranaisia kohokohtia.

Ja vanha kitarasooloskeptikkokin pääsee sanomaan, että ihan älyttömän harvoin on sellaisia keikkoja okulaareilla, että toivoisi jo kitarasoolon alkavan, soita jo Jerry se soolo. Jotain upeaa on siinä, miten Cantrell soittaa takakenoisia soolojaan ikäänkuin eri biisiin koko ajan ja tuskin niin, mutta tunnelma on että kaveri on kokoajan jäämäisillään jälkeen, jalkoihin, eksyksiin, tahteja taakse, mutta niin vain kiertyy maailmanluokan soolo kasaan. Eikä sooloilla sooloilun vuoksi, vaan Cantrellilla kyse on teoksen osasta. Varsinkin grungen merkkipaalulätty ”Dirtin” hitissä ”Down In The Hole” kuultu soolo oli jo harvinaisen upeaa kuultavaa. Solisti DuVall oli kyllä karismanjakopäivänä ihan hyvin jonossa, joskaan ei välttämättä paalupaikalla. Vuodesta 2006 lähtien DuVall on kuitenkin saanut todistaa että, a) isotkin saappaat voi täyttää ja että, b) sota ei yhtä miestä kaipaa. Hädin tuskin kahta, yliannostelihan myös alkuperäisbasisti Mike Starr (ei sukua Ringolle) jo hänkin 2011 itsensä toisiin todellisuuksiin.

Illan 21 biisin settilista oli todellinen jokaiselle jotakin-ratkaisu, mutta maulla (https://www.setlist.fm/setlist/alice-in-chains/2019/kaisaniemen-puisto-helsinki-finland-1b91d534.html). Kaikilta pitkäsoitoilta ja puolipitkiltäkin soitoilta, kuultiin jotain. Ja kuinka moni bändi ulkona tuolla, soittaa edelleen esikoisalbumiltaan illasta toiseen kolmea tai neljää biisiä? Ja kuinka moni bändi päräyttää koko illan käyntiin esikoisalbumin raidalla (”Bleed The Freak”)? Encoreosuuden aloittanut uuden levyn ”The One You Know” oli aivan käsittämättömän kova nykäisy, ja tämänlaatuinen biisikynäily taannee sen, että bändin voi nähdä täällä vielä uudestaankin. Vuonna 1987 aloittanut, ja yli 30 miljoonaa albumia myynyt Alice In Chains soitti Kaisiksessa nyt kuudennen vetonsa Suomessa. Ensimmäisensä se soitti Tavastialla helmikuussa 1993, alkuperäiskokoonpanossaan. Joku sielläkin on ollut.

Encoreissa niinikään kuultu ”Got Me Wrong” EP:ltä ”Sap” oli välipala, mutta sitten koko illan sulkeneet ”Would?” ja ”Rooster” soivat massiivisesti niinä lajinsa megabiiseinä, joita varten grungen olisi vaikka pelkästään voinut keksiä.

Kaisaniemen pesiskentällä oli nyt paljon paljon kivempaa kuin monella takavuosien megakeikalla. Osasyynsä oli toki sillä, että tapahtuma ei ollut loppuunmyyty, kansaa oli vain noin 6000 päätä. Kaisaniemen kapasiteetti onkin se maksimi 10 000, tästähän on ennenkin puhuttu. Nyt oli ihanan väljää, tämän paikan termein siis. Toinen syy lienee se, että typerät juottokarsinat loistivat vihdoin poissaolollaan, eivätkä tukkineet alueen kulkureittejä. Hauskaa oli kyllä havaita miten pavlovilaisittain jengi edelleen karsinoi itseään sinne yhteen tuttuun nurkkaan, vanhasta muistista, vaikka aitoja ei enää ollut. KG

Mustasch (swe), Shiraz Lane @ The Circus, Helsinki 20.12.2018

Göteborgilainen Mustasch on uskollinen ja säännöllinen Suomen kävija, kesäfestareiden vakiovieraita. Päättymäisillään olevalle vuodelle Härmän keikkoja on siunaantunut ”vain” kuusi, mutta esimerkiksi viime vuonna Mustasch soitti Suomessa yhdeksän vetoa. Helsingin The Circuksen joulukuinen torstai-iltakin toki todisti, että bändillä on Suomessa vankka kannattajakunta, ja siksi tänne kannattaa aina uudestaan tulla. Tällä kertaa Live Nation järkkäili orkesterin näille nurkin otsikon ”Jul med Mustasch” alla, ja ohjelmassa oli kolme nykäisyä (Helsinki, Tampereen Pakkahuone ja Oulun Radisson).

Circuksen illan, kuten muutkin kaksi iltaa, lämmitteli juuri yli 20 kiskaisun Euroopan rundilta kotiutunut Shiraz Lane. Pääbändina tuolla kiertueella toimi ruotsalainen H.E.A.T., ja toisena lämppärinä erinomainen vaasalainen One Desire. Shiraz Lane on yksi näistä suomalaisen hard rockin, glamin ja mitä näitä nyt on, kirkaimmin tuikkivista toivoista. Kaukaisimmillaan Barcelonaan asti ulottunut rundi oli entisestäänkin tiukentanut Shiraz Lanen soittoa ja lavameininkiä, joita viime kesänä jo kovasti kehua retostelin näillä palstoin, nähtyäni bändin ensimmäistä kertaa tositoimissa Vantaalla. Toistankin itseäni, mutta jos alan meininki kansainvälisimmällä tasollaan kiinnostaa, niin tämä bändi on niiden kotimaisten joukossa, joita ei kannata näkemättä jättää.

Kuluvan vuoden helmikuussa ilmestyi kakkosalbumi ”Carnival Days”, ja sen nimiraidalla jampparit tutusti, ja tutun energisesti, minuutilleen puoli tuntia kellottaneen lämmittelyslottinsa täräyttivät käyntiin. Tarina ei kerro, miksi Shiraz Lane soitti näin lyhyen setin, olisikohan tuohon lyhyellä matikalla ja lähimuistilla mahtunut kuusi biisiä. Mutta toisaalta, parempi tehoisa puoli tuntia, kuin puoliheijjaava kolme varttia. Rundiväsymys ei Vantaan sälleistä millään tapaa huokunut, ja varsinkin tuoreemman albumin raidat soivat syntyessään klassisina hard rock-raitoina kompaktisti, hengittäen, mutta tiukasti. Ja suomiglamin uuden tulemisen eturintamaa edustaessaan Shiraz Lane osaa myös esiintyä, ja mitä sitten vaikka kasariesikuvien lavaliikkeet onkin opiskeltuna, on siitä muutenkin jo aikaa, kun rock’n rollissa joku viimeksi ihan oikeasti oman pyöränsä tai polttomoottorinsa keksi. Jopa turhankin lyhyeksi jääneen lämppäyssetin tiukimmin laukkasi tänään alumpana soinut ”Tidal Wave”. Ja vielä, mikä illan pääbändin sinänsä mainiossa vedossa oikeastaan ainoana asiana häiritsi, eli epävireiset ja miettimättömät kitarasoolot (jos sallitte, ja vaikka ette sallisikaan), oli asiain laita Shirazin kohdalla toinen. Kuin salaa, ja ilman isoa numeroa, Jani Laine on tämän, ja näiden genrejen, asiallisimpia soolokitaristeja.

Illan kummankin bändin olin nähnyt relatiivisen tuoreeltaan, viime kesänä. Ja kummankin festareiden ulkoilmavedolla. Mustaschin kohdalla Tampereen South Parkin aurinkoinen iltapäiväkeikka monellakin tapaa laiskalepposteli kuulokojeesta sisään ja toisesta ulos, eikä varsinkaan ensitutustumisena bändiin onnistunut oikein orkesterin pointtia tai olemassaolon tärkeyttä todistamaan. Joten uusintaotanta oli hoidettava, ja katso, kyllähän Mustaschin merkityksen ja suosion ihan toisella tapaa Circuksen mainion keikan jälkeen tajusi.

The Circus on suosikkikeikkamestojani Helsingissä, ja mikseipä pitkälti myös koko hela kokemuspiirissäni. Paikka täyttää monellakin tapaa kansainvälisen rock-klubin mitat. Loppuunmyytynä mesta on aika piinallinen, mutta niin ne on kaikki muutkin. Mustaschin keikalla oli onneksi mukavan väljää, silti bändin näkökulmasta mainiosti possea paikalla. Viimeistään lämppäribändin lopetettua, alkoivat henkilökohtaiset ja viikkoa aiemmin selvin päin kyrväytetyt nivelsiteet huutaa daavidin poikaa, joten tänään väljyyttään mahtavasti toimineen Circuksen yksinäinen ja hylätty baarijakkara ilmestyi kuin Taivaan lahjana. Niinpä Mustaschin veto sujuikin istualtaan, ja tällä kertaa hiukan enemmän takalinjoilta, mutta hyvällä näkyvyydellä. Sanottava on, että Circuksen soundi toimi tänään, ja se mikä täällä aina jotenkin on erityisen laadukasta, eli valot.

Reilun tunnin settiinsä Mustasch onnistui nakuttamaan lähestulkoon tai abouttiarallaa parikymmentä voimabiisiä, syksyn rundilta tutulla biisiilistalla, joka on koottu kohtuutasaisesti bändin lähes kaikilta albumeilta, kahta lukuunottamatta. Eniten, eli neljä biisiä, nyittiin tuoreimmalta albumilta, kuluvanvuotiselta ”Silent Killer”-platalta. Levy on popeinta Mustaschia pitkään aikaan, kenties koskaan, eikä sanaa pop pidä tietenkään ymmärtää kuin pelkästään oikein. ”Silent Killer” on todella kova melodiapaketti, jolla Mustasch alkaa ihan tosissaan erottaa jyvää akanasta. Huonoja melodioitahan bändi nyt ei sinänsä ole urakoimalla koskaan kirjoittanut, mutta homma on tuoreella albumilla erittäin jalostunutta, ja Helsinginkin keikalla tuoreet biisit varsin ylivoimaisina nousivat esiin. Kitaristi-laulaja-nokkamies-supliikki Ralf Gyllenhammar kuulostaa enemmän kuin koskaan The Cultin Ian Astburylta, eikä kultakauden Cult nyt niin valovuosien päässä ole Mustaschin puristeisesta hard rockista muutenkaan. Siksikin oli mainio, joskin ehkä sattumanvarainen valinta levytiskiltä, soittaa rouduutauolla Cultin ”Sweet Soul Sister”. 

Vuoden 2009 eponyymin nimikkoalbumin hittiraidalla ”Heresy Blasphemy” lapikas lattiaan, joskin kakkosena kuultu ”Down In Black” oikeammin vasta rusautti sen ison koneen päälle, jonka ei annettu seuraavaan tuntiin hetkeksikään sammahtaa. Mieli palasi suorastaan 2000-luvun alun perspisille Danko Jones-keikoille, jengi pitää ottaa alkutahdeista messiin, ne myöhemmät tahdit voivat joskus olla vähän liian myöhäisiä. Gyllenbergissä Mustaschilla on ainoa oikea nokkamies, ote yleisöön pysyy ja paranee keikan kestäessä. Mies onnistuu muutamalla suomen kielen sanalla olemaan aivan hillittömän paljon hauskempi kuin kaksituntinen kotimainen komedia. Bändin kollektiivinen hyvä meininki kulminoituikin varsinaisen setin päättäneeseen Robban Bäckin rumpusooloon, joka omaa lajiaan oli ikinä näkemistäni hauskin, parhaiten valaistu ja dramaturgisesti täsmällisin. Hauska rumpusoolo, nyt on sekin nähtynä.

Ennen hauskaa rumpusooloa ehti Mustasch ottaa ei-faninkin puolelleen, nyt näiden keikalle uskaltaa mennä jopa joskus tulevaisuudessakin, menneen kesän en-nyt-tiiät loisti poissaolollaan. Ainoa asia, jota en ns. saanut, oli David Johannessonin kitarasoolot. Mies on planeetanluokan kompin soittaja, mutta joku ihmeellinen miettimättömyys, soolo soolon paikalla soolon vuoksi ja epävireisyyden kaltaisuus onnistui häiritsemään henkilökohtaisesti ihan mainitsemisen arvoisesti. Saatoin olla vain minä.

Valotiskillä meni tänään todella hyvin, Circuksessa tosin käytännössä aina. Varsinkin ”Parasite”-biisin vihreänkeltainen tunnelma kaikessa yksinkertaisuudessaan oli jotain, mitä näkee tai tulee huomanneeksi liian harvoin. ”Parasitessa bändi laittoi suorastaan skeittipunkin vaihteen silmään, ”Bring Me EveryonessaMustasch on stonereimmillaan, arizonanmakuinen ja takakenoinen tulkinta oli hetkittäin kuin lavalla olisi ollut itse Fu Manchu. Mutta ei ollut. Nyt oli Mustasch, ja hyvä niin. ”Thank You For The Demon” setin puolimaissa sytytti yleisöä erityisesti, mutta heti perään paahdettu ”Feared and Hated” oli ja on paljon parempi biisi, aivan siis todella kova styge. Ja osoitti, että ei se radiohitti aina edes edusta bändin kivenkovinta kirjoitustaitoa, sattuupahan vain olemaan sinkkuvalinta ja sitä kautta radioiden voimasoiton synnyttämä väkisinhitti. Illan kovin vetäisy oli erittäin lähellä olla uuden levyn raita ”Barrage”, jonka Gyllenhammar kertoi olleen yleisön suursuosikki taannottaisella Yhdysvaltain rundilla. ”I Hunt Alone” puolestaan todisti, ettei esimerkiksi eräskin Helsingin radioasema ole onnistunut äärimmäiselläkään voimasoitolla jyystämään laatubiisiä puhki, niin vain toimi tuoreesti edelleen. Mainio ja energinen jouluisen miniminirundin avaus päättyi isoon hittiin ”Double Nature”. Olen nähnyt pitkän matkaa toistatuhatta keikkaa, ja mukaan mahtuu toki luonnollisesti paljon bändejä Ruotsista. Silti olen onnistunut näkemään vain yhden huonon ruotsalaisbändin. Se ei ollut Mustasch. KG

Michael Monroe @ Kulttuuritalo, Helsinki 03.11.2018

Reipas vuosi sitten vannotin Michael Monroen pitkää soolouraa juhlistaneen keikan jälkeen jotain Helsingin Kulttuuritalosta, ja siellä jatkossa keikoilla käymisestä, jotain mikä ei kuitenkaan tulisi pitämään paikkaansa. Ja kuinka olla, ei tullut, eikä pitänyt. Ja vieläpä niin että Kultsalle piti peräti palata tsekkaamaan nimenomaan Michael Monroen tämän(kin) syksyn keikkakunto. Se kunto oli suorastaan erinomainen, jotenkin jopa sana erinomainen tuntuu nyt lattealta. Omalla kohdalla on nähtynä viisi Michaelin keikkaa eri kokoonpanoin, kyllä vaan, otantahan on varsinaisiin alan asiantuntijoihin verrattuna todellakin vaatimaton, mutta silti voin nyt todeta että Kultsan keikka 2018 syksyllä on kaikista näkemistäni paras, energisin, settilistaltaan kiinnostavin ja ylöspanoltaan toimivin. Ja se, mikä häiritsi viime syksynä Kultsan juhlakeikalla, eli huono soundi, loisti nyt poissaolollaan. Tunti ja viitisenkymmentä minuuttia kellottaneen setin aikana ehti käydä muutamatkin eri jalansijat läpi, jopa sillä viimeksi kovin kuumottuneella miksaustiskin linjalla, ja nyt kuulosti todella hyvältä. Todella hyvältä, kun vielä muistaa saman kuin aina ennenkin, eli että bändi soittaa raskaalla kädellä ja kohtuullisen kovaa, eikä Kultsaa ole ikinä siihen tarkoitukseen suunniteltu. Hyvä miksaustiski! Nyt Kultsalle uskaltaa taas mennä, ja erityisen mahtavaa niin, vajaan kahden viikon päästä samalla lauteella soittaa Big Country.

 

Ilta alkaa akateemiset kymmenen minuuttia vaiheessa, mikä nyt näin moneen mieheen ei montaa sekuntia ole. Permannolla on mukavan väljää, istumakatsomoissa tilaa, mutta silti ilta on myynyt mukavan näköisesti. Kyseessä on Monroen neljän keikan konserttisaliminikiertueen viimeinen veto, edelliset on nähty Lahdessa, Turussa ja Tampereella. Michael aloittaa avausbiisin ”Ballad of the Lower East Side” lauluosuuden jo lavan takana, lava verhoutuu sivustan LED-tolppien ja savun myötä kokopunaiseen. Ekasta biisistä on selvää, että tänään tiski on hyvässä asennossa, sen todistaa viimeistään kakkosena kuultava, lavasoundin perinteinen koetinkivi ”Trick of The Wrist”. Näiltä osin tänään kaikki kunnossa, ja itsasiassa kaikilta muiltakin osin. Tämä bändi ei petä, soitto on tiukkaa ja treenattua, porukka on ollut kasassa jo kahdeksan vuotta tällä combolla, ja isot keikkamäärät alkavat näkyä. Bändi käy kuin kone, ja ainakin yleisön näkökulmasta orkesteri näyttää vieläpä aika kivalta työpaikalta, ainakin tänään. Tai tänäänkin.

Michaelin päähän ilmestyy se härski aikuisten lelukaupan musta nahkakotsa, ja sitten ajellaan illan ensimmäistä Hanoi-raitaa pitkin, permannon yleisö on viimeistään täysillä messissä, ”Malibu Beach Nightmare” sytyttää legendaarisen Kulttuuritalon. Jolla samaisella lavalla on nähty traagistakin Hanoi Rocks-historiaa, mutta myös 12-vuotiaan Matti Fagerholmin toinen ikinä näkemänsä rokkibändin keikka, kun huippusuosiotaan elellyt Sweet fiilasi ja höyläsi kunnian päiviensä mahtishow’n 3. lokakuuta 1974. Välispiikissään Michael kertoo sen ekan keikan olleen Sladen. Rocktrivian laatu ja määrä.

Keikan ensimmäinen kolmannes jatkuu rennosti vyöryvällä ”Old King’s Roadilla ja mainiolla covervalinnalla kertakaikkiaan, Alice Cooperin ”Long Way To Go’lla”, siltä samalta vuoden 1971 klassikkoalbumilta ”Love It To Death”, jolla soi myös ”I’m Eighteen”. Aiemmilla keikoilla aina vähän turhanaikaiselta lanaukselta tuntunut ”78” ei tänään tunnu siltä, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. Illan ensimmäinen kolmasosa päättyy Michaelin kakkossooloalbumin ”Not Fakin’ It” (1989) raitaan, Monroen yhdessä Nasse Suiciden ja Little Steven van Zandtin kanssa kynäilemään mestariteokseen ”Smoke Screen”. Järjettömän komea biisi, ja hieno nosto settilistaan, biisi soi yhtenä illan upeimmista vedoista. Vaikka mainitulta ”Not Fakin’ It”-albumilta onkin nykysetistä pudotettu pois mieletön ”Man With No Eyes”, ei se juurikaan haittaa, kun ”Smoke Screen” on nostettu tilalle. Biisin pitkään jamiloppuun Steve Conte nakkaa todella, todella upean soolon. Vanha kitarasoolojen vieroksujakin kiittää.

Alkaa setin peräti kuuden biisin mittainen akustinen kakkosnäytös. Tällä keikalla on mietitty ja toimiva dramaturgia, mitä näkee aivan liian harvoin. Turhan usein mennään hitit ja pois-konseptilla, rahat ja pois-konseptilla, tai sitten ei konseptilla ensinkään. Michael aloittaa yksin punaisella akustisella kitaralla itseään säestäen, välillä kaulatelineen huuliharppuun puhaltaen, suomalaisille yleisöille kovin rakkaan ”I Will Stay’n, jota moni äänestysikäinenkin rivihärmäläinen pitää Hurriganes-biisinä, vaan kun se ei ole sitä ikinä ollut. Vaan tanskalaisen popihmeen The Lollipopsien iso hitti 60-luvulta. Pikku hiljaa biisin edetessä lavan hämäryyteen hiipivät kitaroineen Rich Jones ja Steve Conte, hetkeä myöhemmin Sami Yaffa akustisen bassokitaran kanssa ja lopulta myös rumpali Karl Rockfist. Sen verran kolisee hongat edessä, että ei ihan näy, sutiiko Rockfist laatikkoperkussioita, mutta villi on veikkaus. Pääosin Michael saa vetää yksin ”I Will Stay”, muut lähtevät mukaan ”Gone Baby Goneen”. Kuullaan erittäin ansiokkaasti akkareille (niinkuin popnuoriso muodikkaasti toteaa) sovitettu ”All You Need”, sekä kaksi peräkkäistä nostoa Makkosen esikoissooloalbumilta, vuoden 1987 ”Nights Are So Long”-levyltä, ”Can’t Go Home Again” ja ”It’s a Lie”. Stemmalaulut taittuvat neliäänisesti, aivan mahtava tuoreutus Michael Monroe-keikkasettiin tämä akustinen välinäytös. Tunnelma ei laske, päinvastoin, jokainen tietää sitäpaitsi, että kohta taas mennään.

Ja Hanoi-mytologian kanssa flirttailevan Hoyt Axton-klassikon ”Lightnin’ Bar Bluesin jälkeen mennäänkin, kone päälle viimeiseen näytökseen. Sitä ennen Makke vääntää Axtonin kertosäkeiden ripple winet ihan hauskasti Koskenkorvaksi ja keskikaljaksi. Arvostan, eihän juuri kukaan enää käytä niinkin kaunista suomen sanaa kuin keskikalja. Monesti tai monasti, miten vaan, ”Nothing’s Alright” Demolition 23-kaudelta, on tuntunut vähän puolipakolliselta runttaukselta vakiosettilistassa, mutta ei tunnu tänään, mikä kertoo illan äärimmäisestä laadukkuudesta. ”Going Down With the Ship” sytyttää yleisön uudelleen, yhteislaulu raikaa, Steve Conte nakkaa Makkelle kapteeninlakin päähän. ”Don’t You Ever Leave Me”, eikä tunnelma ainakaan laskusuhdanteinen ole. Biisin klassisen puheosuuden Michael heittää suosiolla läskiksi, aika aikaa kutakin, ja puheosuushan oli muutenkin edesmenneen Razzlen heiniä. Ainoa hitusen lanaukselta maistuva styge on tuttu Nazareth-cover ”Not Fakin’ It”, mutta tätäkin on taatusti kiva soittaa, muutenhan biisi ei ohjelmistossa viihtyisi.

Kuinka olla, ”Up Around The Bend” räjäyttää jälleen potin. Kolmanneksi paras ikinä kuulemani liveluenta tästä lähes puhkisoitetusta klassikosta, ja siitä kakkospaikkaa pitelevästäkin vedosta vastasi aikoinaan tämä sama remmi. Ykköspaikkaa pitää, Luojan kiitos sentään, John Fogerty itse. Tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan, varsinaisen setin lopuksi rymistellään ”Dead, Jail or Rock’n Roll”. Sen päätteeksi galaksin sympaattisin basisti Sami Yaffa heittää mustan plektran yleisöön, joku hujopimpi yrittää saada sen näppärällä ranneliikkeellä kiinni, mutta epäonnistuu kohtalokkaasti, ja plektra liukuu kuin liukuukin henkilökohtaisiin jalkoihini. Se on siinä! Poimin plektran mainioksi lisäksi pikku hiljaa kasvavaan rock-memorabiliaan. Kiitos vaan Sami.

Encoreosuus alkaa tuttuun, ja tiedätte kyllä mihin tapaan, Michaelin rumpusoololla joka hetken remu-ja pellemäisen takomisen jälkeen muotoutuu ihan oikeaksi biisiksi, Ramones-coveriksi ”Blitzkrieg Bop”. Loppuliukuma on silkkaa Hanoita, vähän puuroiseksi menevä ”Lost In The City”, upeasti autereeseen ajeleva ”Boulevard of Broken Dreams” ja vielä kauniiksi lopuksi vakioveto ”Oriental Beat”. Homma on paketissa. Bändi valmistelee uutta albumia ja lisää keikkoja julkistetaan todennäköisesti hyvinkin pian. Niihin on helppo suhtautua, Michael Monroe on bändinä hillittömässä tikissä, nämä voi huoletta nähdä milloin vain, missä vain. Bangkok Shocks, Saigon Shakes, KG Thanks.

STUD, Angus Black @ Semifinal, Helsinki 07.09.2018

Helsinkiläiskvartetti STUD on suomalaisen heavyn, tai niinkuin ennenvanhaan suomeksi sanottiin hevin, todellisia pioneeribändejä. Se perustettiin jo keskellä suomirockin kultakautta, vuonna 1986. Tuolloin toki Zero Ninella oli allaan jo useampi albumi ja Tarot oli julkaissut juuri esikoisensa. Heavy-tai hard rock-bändit ylipäätään olivat vielä ihmetyksen aihe, mutta jos Kimmo Kuusniemen tekemisiä ei nyt lasketa, niin suomenkielinen hevi se vasta lapsenkengissään olikin. STUDin syntyhetkillä O.S.S.Y. oli julkaissut kaksi sinkkua, mutta muuten oli vielä erittäin hiljaista. Levy-yhtiöt haistoivat raskaamman markkinaraon olevan kuitenkin aukeamassa, ja STUD pääsikin kohtuullisen nopeasti levytyskantaan, ja sen ainoaksi jäänyt suomenkielinen single tuli ulos Finnlevyn KRÄK!-merkillä jo perustamisvuonna 1986. Kyseinen sinkku ”Mä haluun elää / ”Viimeinen yö” on tänä päivänä keräilyharvinaisuus. Voin ostaa.

Keikkarintamakin aukesi varsin hyvin etenkin pääkaupunkiseudulla, ja STUD pääsi lämmittelemään mm. varhaisvaiheen Stratovariusta. Vuonna 1987 bändi soitti itsensä Rockin SM-kisoissa finaaleihin asti, ja vaikka voittajaksi julistettiinkin mainio pop-orkesteri Kultakuume, oli hevibändin finaalipaikka hyvin harvinaista herkkua. Aiemmin suoritukseen olivat toki yltäneet ainakin rovaniemeläinen Peyton Place, sekä Tarot aiemmalla nimellään Purgatory. Aikakauden erittäin lineaarisessa tv-tarjonnassa ei liiemmin heviä nähty, joten bändin esiintyminen Hesan telkkarin Levyraadissa olikin pikku tapaus. STUD heitti myös kolmen keikan minirundin Neuvosto-Eestissä, ja kohti 80-luvun loppua valmisteli albumiakin, mutta kun sille ei tahtonut löytyä julkaisijaa, motivaatiot kuivahtivat. Huomattavasti mörömmän heavyn rantautuminen Suomeen oli tosiasia, ja aito ja klassinen miesten hard rock pantiin monen muunkin orkesterin kohdalla tylysti tauolle. Viimeisen keikkansa ensimmäisessä elämässään STUD soitti 1989, ja hajosi sitten.

Vaan ei hätää. Suomalaisen hard rockin, glamin ja melodisen heavyn eli hevin uusi tuleminen nähtiin viimeistään uudehkolle vuosituhannelle siirryttyämme ja laadukkaita bändejä alkoi ilmestyä vähän joka suunnalta, ja vähän joka aihetta sivuavaan genreen. Aika oli otollinen myös aikuistuneen STUDin paluulle, ja alkuvuodesta 2012 alkuperäisjäsenet Ari Toivanen (laulu), Mika Kansikas (kitara) ja Stenda Kukkonen (rummut) kokoontuivatkin juonimaan pidempiaikaista ja vakavamielistä paluuta. Tuo juoni on synnyttänyt nyt jo kolme albumia, laulukieleksi on vaihtunut englanti (jota se tosin oli jo kasarilla, ekan sinkun jälkeen) ja basistiksi vakiintunut Jari Behm. STUD heittää keikkaa suhteellisen ahkerasti ja on ollut omallakin tsekkauslistalla jo tovin. Nyt onnistui.

Semifinal on STUDin aloittaessa vielä häpeällisen väljä, ja sitä se on toki loppuun astikin. Tavastian alakerran pikkuinen rockluola on ohjelmistoltaan yksi koko kaupungin kiinnostavimpia mestoja, mutta harvoinpa täällä voi puhua tungusta tai väen paljoudesta. Mikähän siinä on, että vaikka on perjantai ja mökäöljyilta, ja kadut koreanaan possea, niin juuri kukaan ei tahdo eksyä rokkiklitsuun, vaikka tietoa keikasta on kiinnostuneelle ollut kyllä relatiivisen hyvin tarjolla. Semifinalin lippuhinnoista homma ei voi olla kiinni, ja soittoajatkin ovat keskimäärin varsin aikuismaisia.

Vaan mikäpäs se siinä, tänään näkee hyvin, kun on väljää ja muutama kourallinen yleisöä tuntuu vastaanoton perusteella olevan bändille jo ennestäänkin uskollista. Keikka pärähtää käyntiin tutusti ”Out of The Darkness”-paluualbumin ja samalla siis bändin täyspitkän debyytin komealla nimiraidalla. Yksi koko tämän genren kotimaisista Top10-biiseistä on mainio keikka-avaaja, se tunnettiin 80-luvulla nimellä ”Viimeinen yö”, toisin sanoen se on siis esikoissinkun B-poski vuodelta 1986. Mainiosti on ralli kestänyt aikaa. Hiukan avaus kärsii haeskelevasta soundista, mutta ihan mainioilla äänenpaineilla pääbändi tänään skulaa, asia joka nyt ei Semifinalissa mikään itsestäänselvyys ole. Toivasen laulusoundi on kunnossa, ja bändi vaikuttaa olevan muutenkin hyvässä tikissä ja lyönnissä, ja miksipä tämänikäiset herrat enää pienemmillekään lauteille harjoittelemaan lähtisivät. STUDin klassinen hard rock on tänä päivänä maailmallakin sikäli hyvässä huudossa, että ihan realistista on toivoa, että bändi löydettäisiin keikkailemaan peräti ulkomaillekin. Mikään sen esiintymisessä ei ainakaan estä, soitto kulkee, ja Toivasessa bändillä on jotenkin aivan umpisympaattinen laulumies. Ei näistä voi vanhan liittouman hard rockin ystävä kuin tykätä.

STUD Semifinal photo

STUD.

Ekan, ja tokan albumin ”Rust on The Rose” (2014) biisimateriaali on ymmärtääkseni pitkälti jo 80-luvulla kirjoitettua, sikälikin uusi pitkäsoitto ”Circle of Lies” (2017) eroaa kahdesta edeltäjästään. Viimeisin on myös hiukan raskaammalla kädellä soitettu, mutta keikalla kaikkien rieskojen biisit soljuvat mainiosti toinen toistensa lomaan. STUD soittaa myös ilahduttavan pitkän vedon. Illan ehdottomia kohokohtia ovat avausbiisin ohella esikoisalbumin hituri ”Traveller”, joka muistuttaa alan ehdottomasti kovimmasta kotimaisesta, Stargazerysta, mutta niin että mainittu mielleyhtymä tekee kunniaa kummallekin bändille. Toivanen puristaa myös balladin komeasti, homma hoituu yhtä asiallisesti kuin menostygeissäkin. Mika Kansikas kitarassa on näitä varjeltuja salaisuuksia, eli ei nimi kaikkien huulilla, mutta tiukkaa ja terävää on luukutuksensa.

Uudesta materiaalista soi komeimmin raskaskätinen ”Hey You”, varsinainen setti päättyy esikoisalbuminkin päättävään ”Reach Outiin”. Hetken jo luulen, että STUDilla on varaa olla soittamatta huikein rallinsa, täydet kansainväliset mitat täyttävä, miehekkään takakenoinen hard rock-klassikko jo syntyessään, ”Out of The Darkness”-debyyttialbumin  varhaisbonjovisti rullaava ”Lovers In The Night”. Mutta ei tietenkään, huikean hieno biisi kuullaan ekana encorena, ja koko mainion hevi-illan paketoi se 80-luvun singlejulkaisun A-puoli, nyt englanniksi käännetty ”Rock’n’Roll World”. Raskaan tehokkaasta juntasta kumpuaa jotenkin mieleen vastikään näkemäni toinen ultrasympaattinen hard rock-bändi, eli Loudness, ja tämäkin niin että kunnia kuuluu molemmille. Kansainväliseen tapaan STUD-miehistö kokoontuu kumartamaan piskuiselle yleisölle. Hyvin meni. Pakkohan nämä on nähdä joskus uudestaan.

Illan avaaja, pääkaupunkilainen heavy fuzz/stoner-trio Angus Black olisi helppo heittää samaan arvontakoriin puolen miljoonan muun nykyraskastelijan ja hidastelijan kanssa. Paitsi että ei ole, Angus Black ei ensinnäkään ole raskas raskauden takia, eikä häiritsevän hidas häiritsevän hitauden itsensä takia. Sillä on sikäli monimuotoisia biisejä, että lämppärisetin jaksaa läpi vaivatta, tai suhteellisen. Näitä 70-luvun suuntaan kumartavia, aavikolle haisevia voimabändejä nyt vain sattuu olemaan niin järjellä käsittämättömän paljon tänä päivänä, että tahtoi tai ei, niin äkkiä se hyväkin fuzz alkaa valua sieltä vastaposken korvasta ulos. Silti, Angus Blackilla saattaa hyvinkin olla genreissään ihan mainio tulevaisuus, juurikin siksi että sillä on riittävän persoonallinen ote. KG

Hollywood Vampires (us) @ Kaisaniemi, Helsinki 10.06.2018

The Hollywood Vampires oli Alice Cooperin 70-luvun Los Angelesissa perustama rokkistarojen juopottelukerho, jonka toimintaidea yksinkertaisuudessaan oli, että muut kerholaiset pitää voittajan pystyä juomaan pöydän alle. Useimmiten viimeinen mies tuolilla oli klubin presidentti itse, Alice Cooper. Pöydän alta löytyi illasta riippuen vaikkapa Keith Moon, Harry Nilsson, Joe Walsh, John Belushi, Marc Bolan, John Lennon tai Ringo Starr. Juonnin tukikohtana toimi legendaarinen LA:n rocktähtien hengailumesta Rainbow Bar and Grill. Vuonna 2015 Alice Cooper perusti bändin, superbändin (kerrankin ihan oikeasti) jos haluatte, kunnioittamaan klubin nimeä ja monin osin jo viimeiset ryyppynsä nielleitä jäseniä. Cooper kutsui mukaan Aerosmith-kitaristi Joe Perryn, ja näyttelijänuransa ohella salaa kovaksi kitaransoittajaksi hioutuneen Johnny Deppin. Samainen ydinkolmikko nähtiin nyt myös Helsingin Kaisaniemessä.

Transylvanian hyytävä tuuli ulvoo, pimeyden prinssi Christopher Lee lausuu haudan takaa Bram Stokerin kirjoittamista lauseista myyttisimmän: ”Listen to Them, the Children of the Night. What music they make!” Alkunauha sammuu ja lavalle harppoo kieltämättä aikamoisen melkoinen joukko kovia muusikoita. Mikään keikka, joka alkaa Christopher Leen äänellä tai Stokerin sanoin yön lapsista, ei voi olla huono. Sanotaan se nyt, tuo hetki oli merkittävä, harvoin bändin tulo lavalle tuntuu yhtä isosti, ja väitän olevani paitsi kaikkea muuta kuin teinityttö, ja kaikkea muuta kuin kerran vuodessa Hesaan matkustava satunnaiskeikkailija, jolle keskeisintä on nähdä kuka tahansa filmitähti kuinka monen tahansa sadan metrin päästä. Silti. Nähdä ensimmäistä kertaa Alice Cooper elävänä (kyllä, Alicehan tiettävästi elää vielä), todistaa Joe Perryn kitaransoittoa, kun Aerosmith on aina ja toistaiseksi jäänyt näkemättä. Ja myös olla paikalla, kun mainstreammaailman yksi monipuolisimmista miesnäyttelijöistä osoittautuu kovaksi kitaristiksi ja oman toimen ohella ihan oikeaksi rockmuusikoksi.

Tästä keikasta on paukutettu partaa sittemmin. Moni oikea rocktoimittaja meni siihen lankaan, että suhtautui Hollywood Vampiresien konseptiin, ja nähtyyn keikkaan, erittäin nihkeästi. Tajuamatta toki, että kymmenet muut rocktoimittajatkin suhtautuvat nihkeästi. Jäi hiukan tuo persoonallinen ote puuttumaan. Ruotsissa Aftonbladetin jantteri julisti rockin tyyliin kuolleen Tukholman Gröna Lundin keikan jälkeen. Ok, ole hyvä, tunne itsesi vapaaksi herättämään se henkiin. Ei se vaadi muuta kuin opetella soittamaan ja tekemään omia biisejä, tai taitavia tulkintoja muiden tekemistä. Olemalla Aftonbladetin tai Soundin tai Kodin Kuvalehden soittotaidoton rocktoimittaja, rock’n’roll ei kyllä pysy hengissä. Ensinnäkin, tehkää kotiläksynne. Missään ei luvattu, että Johnny Depp olisi bändin liideri, se on alusta lähtien ollut idean isä, Cooper. Toisaalta, jos jonkun huoli Johnny Deppin kunnosta Twitterissä jaettuna häiritsee, pysykää pois Twitteristä. Suunnatkaa huolenne muualle, vaikkapa laadukkaaseen rockjournalismiin nyt ihan alkajaisiksi.

Mikä keskeisintä, Hollywood Vampires soitti erittäin tyylikkään, kompaktin ja laadukkaan keikan. Harvoin on niin, että kun keikka päättyy, tulee tunne, nytkö jo? Todella harvoin. Kaikki iltapäivän ja alkuillan lämppärit piti tänään skipata, tai tänäänkin, ei Kaisaniemen sora nyt niin hyvältä tunnu tennarin alla että täällä ihan oikeasti jaksaisi bostailla jopa kahdeksaa tuntia. Priority-lippu takasi hyvän näkyvyyden pääbändiin, vaikkakin erikoislipun muut lisähyvikkeet jäivät tänään pitkälti käyttämättä. Mutta se on sanottava, että niin huonosti Kaisaniemen pesiskenttä rockhommiin taipuu, että jos tänne ikinä enää tarvitsee tulla, niin priority-tai VIP-lipulla. Suosittelen. Lavalla olevat hahmot tunnistaa paljaalla silmällä, ja kun jengi on jo maksanut itsensä toipilaaksi VIP-lipusta, se ei enää välttämättä automaattisesti dokaa milleniaalista seivästä läpi pään.

Hollywood Vampiresilta on ulkona yksi pitkäsoitto, ja toinen tulee ulos näillä näppäimistöillä, ellei ole juuri tullut. Ensimmäinen levy sisältää paljon lainabiisejä, mutta kyse on esimerkiksi siitä, että Keith Moon oli Cooperin juomakerhon miehiä, ja siksi bändi kunnioittaa soittamalla The Who’ta. Minulle coverbändi on sitä, että Rautaruukin insinöörit soittaa sisävesilaivan nurkassa nopeet lasit nokilla, maripaita farkkuihin tungettuna Creedencea katse koko ajan otelaudassa, kieli mölkyten suussa. Välispiikeissä puhutaan grillaamisesta ja muksuista. Tämä on Hollywood Vampires, joka soittaa monia lainabiisejä, mutta myös useita omia, monet niistä Johnny Deppin kynästä lähtöisin, ei Aftonbladetin toimittajan. Hollywood Vampires on montaa muuta ulkona tuolla pyörivää rokkibändiä väkevämpi rokkibändi, ok?

Omalla tuotannolla keikka myös pärähti käyntiin, ”I Want My Now” ja ”Raise The Dead”. Ensimmäinen cover tämänhetkisessä settilistassa on ollut illasta toiseen Spirit-yhtyeen ”I Got a Line on You”. Tässä kohdin kokonaissointi oli asettunut viimeistään kohdilleen, kosketinsoittimet saivat omaa tilaa, kolmen kitaran yhteissoitto toimi ja kaikki oli muutenkin hyvin. Kolmatta kitaraa soittaa tällä hetkellä Tommy Henriksen, tuttu mies Alice Cooperin bändistä, mutta onpa jampalla taustallaan myös vaikkapa saksalainen Warlock, tämä hemmo luukuttaa vuoden 1987 klassikkoalbumilla ”Triumph and Agony”. Myös tämän rundin rumpali Glen Sobel soittaa Cooperin bändissä, aiemminhan Vampires-kannujen takana on nähty mm. Guns’n Rosesin Matt Sorum, ja onpa Duff McKagankin ollut taannottain osa kokoonpanoa.

Neljäntenä kuullussa Love-yhtyeen isossa hitissä ”7 and 7 Is” Chris Wysen botneinen jynkkybasso pääsi oikeuksiinsa. Muutenkin tämä Ozzy Osbournen bändissäkin soittanut muusikko oli lavan näkyvimpiä hahmoja, ja yksi koko illan huippuhetkistä olikin, kun Wyse lauloi karhealla äänellään Motörhead-klassikon ”Ace of Spades”. Ja hei, kuunnelkaa tarkkaan, Hollywood Vampires soitti parhaan koskaan livenä kuulemani ”Ace of Spadesin”. Lemmy ei omilla otannoillani tähän koskaan pystynyt, ja maakuntien rantakasinoiden cowboyt eivät myöskään ole yltäneet ihan samaan. Kolmen kitaran seinä, Wysen rouhea tulkinta ja Sobelin rumputuli takasivat upean ajon klassikkobiisistä. Kitaristikolmikon itseoikeutettu liideri oli toki Joe Perry, joka soitti useimmat ja pisimmät soolot, mutta sanoa pitää, että Les Pauliaan tyylikkään alhaalla roikottanut Depp osoittautui varsin päteväksi kitaristiksi hänkin, ja nykäisi mm. itse kirjoittamaansa ”As Bad As I Am”-biisiin mallikkaan soolon, jota Perry saumattomasti jatkoi.

Yleisön reaktioista päätellen yksi illan odotetuimmista vedoista oli Cooperin itseoikeutetusti tulkitsema varhaishittinsä ”I’m Eighteen”. Vaikkakin Alice Cooper onkin Hollywood Vampiresien pääsolisti ja showmies, ”vampire who never died”, kuten kauhurockveteraani itsensä esitteli, saivat myös Perry ja Depp laulutilaa. Perry tulkitsi kahdesta kuullusta Aerosmith-biisistä ehkä sen hiukan heikommin toimineen, eli ”Combinationin”. Kahdesta parempi, ja hyvinkin komea veto, oli Cooperin laulama ”Sweet Emotion”. Koko keikan huippuhetki oli vääjäämättä Johnny Deppin tummalla puhelaulullaan, elokuvista kovin tutulla äänellään tulkitsema Jim Carrollin turhankin unohdettu upea punk-klassikko ”People Who Died”, johon Deppin tueksi stemmalaulut lähtivät minimissäänkin neliäänisesti. Vuoden kovimpia vetoja tähän mennessä. Pelkästään tämän yhden biisin takia, ymmärrättehän…

Johnny Deppin kynäilemässä ”Bushwackersissa Chris Wyse tarttui sähköiseen pystybassoon, Alice Cooper kertoi biisin tulevan bändin kolmosalbumille, joten pikapuoliin pillit pussiin pistävästä miljonäärien harrasteryhmästä ei siinäkään mielessä ole kyse. Ja mikäpäs se siinä, Cooperilla on jossain määrin kuitenkin viimeiset vuodet takoa kuumia rautoja (kunnes selviää, ettei mies kuole koskaan), Deppillä halu tehdä muutakin kuin näytellä Hollywoodin happanevassa ilmapiirissä ja Perryllekin hommat natsaa, kun Aerosmithin jäähyväiskiertueelle jalkautumisestakaan nyt ei ole tullut toistaiseksi länkytystä kummempaa.

Johnny Depp astui jälleen laulumikin taakse ja lähti komea, jäätävän hieno tulkinta David Bowien ”Heroes”-klassikosta. Samalla hetkellä lavan vasemmalla puolella iltapilviin muodostui laskevan auringon alakulmainen taivasten valtakunta, komea valoilmiö, joka liukeni pois samalla kun biisi sammui. Ehkä Bowie oli hetken läsnä, jos nyt kukaan ikinä pystyy olemaan. Bluesstandardi ”Train Kept A-Rollin” on settilistassa ehkä ainoa pieni myönnytys sinne kuolevaisten coverbändien tanhuville, eikä sinänsä liity käsittääkseni alkuperäiseen vampyyrimytologiaan, jossa juotiin fiunaa ja sammuttiin, osa jengistä ihan lopullisestikin. Bluesklasari kuitenkin toimi mainiona bändin esittelybiisinä, ja kuinka ihanan lakonisesti sekin tehtiin, vaikka lavalla nyt kuitenkin oli Aftonbla…maailman edelleenkin yksi kuumimmista filmistarboista. Encoreita tällä kokoonpanolla on ollut tapana soittaa vain yksi, ja ilmiselvän itseoikeutetusti se on ollut, ja oli, Alice Cooperin suurin hitti, jonka osaa ulkoa koko maapallo, ”School’s Out”. Illassa oli todella paljon hyvää, mutta mainiota kerrassaan oli myös se, että se pakollinen Michael Monroen lavalleottaminen tapahtui vasta tässä klassikkoencoressa, jota Makkonen on itsekin soittanut keikoillaan. Muutamaan kertosäehuutoon Michael osallistui ja onneksi huuliharppu pysyi takahuoneessa, mahtavinta oli kuitenkin nähdä Monroe lopun kaulailuissa Johnny Deppin, Joe Perryn ja Alice Cooperin kanssa. Siinä kiteytyi jollain tapaa rockhistoriaa ja hyvää fiilistä taas aika tuhti annos kotiinviemisiksi.

Hollywood Vampires oli hyvä, se soitti hyvän keikan, sanoinko jo. Hollywood Vampires on, kliseeseen sortuen, enemmän kuin osiensa summa, se on tihentynyttä rockhistoriaa, se on kaukana sille joidenkin tahojen lyömän miljonäärien harrastecoverpumppu-leiman yläpuolella. KG

Helloween (ger), Accept (ger), Mustasch (swe), Lost Society, Mokoma, Amorphis, Beast In Black, S-Tool, Night Nurse @ South Park, Tampere 09.06.2018

Yhden välivuoden pitänyt ja uusin voimin palannut Tampereen South Park jatkoi festarikesää, ja teki sen tuttuun ja totuttuun tapaansa rennosti, mutta täsmällisesti, ja erinomaisella ohjelmistolla. Sitäpaitsi, rohkeasti Hyvinkään nyt toista kertaa järjestetyn massiivisen festivaalimolookki Rockfestin kanssa samalla viikolla tapahtuneena, ja muutenkin kesän ensimmäiseen superviikonloppuun sijoitettuna, on huikeaa että South Park ylsi myös yleisöennätykseensä. Kahden päivän aikana Ratinan rantamaastoon flaneerasi peräti 13 000 heavyn ja hard rockin ystävää. Vaikkakin, lauantain pääesiintyjät olivat samat kuin kaksi vuotta sitten. Mutta lipunmyyntilentoon South Parkin lienee tänä kesänä eniten siivittänytkin perjantain päättänyt Ruotsin paha paavi Ghost, joka on ihan hilkulla olla luokkaa stadion, joten lienikin viimeinen hetki saada bändi Eteläpuistoon.

Itselle tarjoutui valitettavasti siviiliasiain takia tänä vuonna mahdollisuus olla South Parkissa vain jälkimmäisenä päivänä eli lauantaina. Mikä tarkoitti, paitsi Ghostin missaamista (no, ne nyt soittaa koko ajan vaikka melkein missä), mutta ennenkaikkea näkemättä jäi Kanadan ukkosjumala, Vancouverin teutoni, jo vuodesta 1976 kolikärryillään ympäri heavya palvovaa maailmaa rymistellyt muskelimies Jon Mikl Thor yhtyeineen. Thor saapui Tampereelle Ruotsin aina yhtä upeaohjelmaisen Muskelrockin kautta, ja samanhenkistä reittiä pitkin bändi saataneen tänne vastakin, kunnes Mikl ripustaa ukkosvasaransa naulaan. Mutta suht harvinaisesta herkusta, ja bändistä joka on pitänyt nähdä niin pitkään etten kehtaa lausua, oli kuitenkin kyse.

Lauantain festaripäivä valkeni seesteisen puoliviileänä, mutta iltapäivän tunteina Thor loihtikin heavykansaa oikeinkin suosivan, lähes helteisen sään, vaikka ei ollut enää edes paikalla. Lauantain päälavan sai korkata Beast In Black, näitä kotimaisia, jotka on pitänyt jo tovi tsekata. Bändihän syntyi vuonna 2015, kun kitaristi Anton Kabanen jätti Battle Beastin. Ympärilleen Kabanen rekrysi kovaa tulosta tekevää väkeä, ja bändi onkin kovissa metallinousuissa, listasijoituksia on viimevuotiselle esikoisalbumille ”Berserker” herunut ympäri sivistys-Eurooppaa. Ja kovan festarikolmevarttisen Beast In Black pystyykin nykimään enemmän tai vähemmän yhden albumin materiaalilla. Bändin nimibiisi täräytti homman käyntiin todella röyhkeästi, ja samalla saatiin osviittaa myös siitä, että päälavan soundit olisivat tänäkin vuonna asianmukaisessa kunnossa. Vielä suhteellisen rajatulle jengille mätkinyt Beast In Black hoiti alkupään settiään perinteisemmällä power metallilla, jossa sen vaikuttimet, kuten nyt vaikkapa Judas Priest, tulevat selkeämmin esiin. Kolmen kepin priestmäistä synkronissa heilutteluakin nähtiin. KISSin Gene Simmonshan muuten ilmoitti hiljattain, että synkronoidut lavaliikkeet ovat hänen keksintöään. Seuraavaksi Simmons patentoinee ruuan kypsentämisen tulella, kahdella raajalla etenemisen ja maailman luomisen kuudessa päivässä.

Jotain kuitenkin tuntui omilta korvien sijoilta, että sinänsä mainiosti ryskineen Beastin toimittamisesta jäi vajaaksi, vaikka upeat melodiat seurasivat toisiaan. Alulla settiä ehdottomasti niistä toimivimpana ”Blood of a Lion”. Sitten selvisi, mitä uupui, kun setin loppupäässä Beast In Black tarttui popimpaan (ei saa ymmärtää väärin), entistä melodisempaan ja suoranaisella tanssibiitillä ryyditettyyn materiaaliinsa. Tällä bändi erottuu joukoista, vaikka ei se tämäntyyppisellä materiaalillakaan tietenkään ainoa yrittäjä maailmassa ole. Mutta on se niin, että kyllä upeasti tamppaavat ”Crazy, Mad, Insane” ja ”Blind and Frozen” ovat olleet mainittuja listasijoja takaamassa. Beast In Black pitää nähdä uudestaan (lupauksia, lupauksia) omalla, pidemmällä sisäilmavedollaan, onhan bändillä kitarassa Gamma Rayn livekeikoilla paikkomiehenä kansainvälisen läpilyöntinsä tehnyt, ja useamman vuoden U.D.O:ssa soittanut umpisympaattinen ex-Amberian Dawn-mies Kasperi Heikkinen. Epäkristillisesti Kabasen kanssa jaetut soolot tuovat lyhykäisyyksissäänkin hienon lisäkierteen Beastin power metallin, ja onhan selvää että Thessalonikin mies Yannis Papadopoulos (kovia paiskomaan itseään nimillä nuo kreikkalaiset) on aivan maailmanluokan solisti. Viimeistään Thunderstone-rumpali Atte Palokankaan liityttyä remmiin, on myös bändin tulilinja kunnossa (bassossa nähdään Unkarin mies Mate Molnar). Beast In Blackin kompakti setti päättyi komeaan ”End of The Worldiin”.

Sitten korkkaamaan radikaalisti uudelleen sijoitettu kakkoslava. Ennenhän South Parkin pikkulava oli aivan pääsellaisen läheisyydessä, telttalavana, ja ikäänkuin baarin jatkeena. Toki sen kapasiteetti oli rajattu, ja soundikin usein todella karmaiseva. Nyt asiat on paremmin, kakkoslavan soundi on jo pelkästään maastonmuodoista johtuen lähtökohtaisesti loistava, ääni ei karkaile minnekään. Ja lavan on uudessa paikassa mahdollista olla myös isompi. Toki matkaa päälavalle on monta minuuttia, nimmarijonojen ja lihamäiskejonojen ja teepaitajonojen läpi, mutta yllättävän ripeästi kaikki sujui. Toki, jos suosikkinsa keikan haluaa nähdä alusta asti, on jätettävä edellinen veto viimeistä biisiä vaille vajaaksi. Alueen uusi sijoittelu lienee tullut jäädäkseen, mutta baarin ja VIP-alueen väliin jäävää solaa kannattaa vielä miettiä, siihen pakkautuu kansaa, joka mahtuisi päälavan eteen, mutta ei välttämättä tajua mennä. Nyt alueesta muodostuu, vähän turhaan, pitkä putki. Moni lippunsa lunastanut jää kauas takalinjoille.

Kakkoslavan lauantain avasi kotimainen psychobilly/horror punk-bändi Night Nurse. Se on kiertänyt alan väen parissa jo pitkin Keski-Eurooppaa, ikää sillä on kuutisen vuotta ja vyöllään pari albumia. Ihan ensin tuntui, että nyt ei lähde kyllä niin millään, mutta meininki vetreytyi kummasti, eteläpuistolaisten tanssijalkakin alkoi vipattamaan ja kaiken kaikkiaan bändi sai aivan mahtavan vastaanoton, olkoonkin että päivä oli vasta aivan aluillaan. Night Nurse on ihan okej bändi omassa genressään, jota siis psychobilly eniten määrittää. Mutta se operoi lajityypissä, jossa on kertakaikkiaan lähes mahdoton olla persoonallinen, eikä solisti Camilla Rauhalan ääni tai olemus riitä sitä persoonaa luomaan. Night Nursen konseptointi on isosti kesken, sen kannattaisi ottaa nimestään ja uhoisista loglineistaan kaikki irti ja lunastaa se kaikki erikoisuus, mikä nettipresentaatiosta välittyy. Silloin voisin itsekin nähdä bändin uudestaan, nykyisen perusteella tuskinpa. Kieltämättä vaikkapa ”Let Me Out” niputettiin ihan tehoilla, samoin yleisön kovasti odottama ja toivoma Donna Summer-cover ”Hot Stuff”, bändin keikkavakio. Ja kieltämättä Mike Bayend, bändin Kikkeliksikin (kihihihi) kutsuma läskibasisti, on kova länkyttäjä, ei voi kieltää.

Seuraavaksi oli räntättynä ohjelmalehtiseen kotimaisten heavybändien ehkä ahkerin jokapaikanhöylä Amorphis. Kerran maailman parhaita bändejä, jonka suhteen olin kolmen keikkaotannan jälkeen nostanut kädet täysin pystyasentoon, kun en vain jaksanut laiskanpulskeaa esiintymättömyyttä ja ympäripyöreyttä. Pohjakosketuksien synnyttäjäpohjakosketus oli yhden rockhistorian kovimmista albumeista (”Tales From The Thousand Lakes”, 1994) sieluton ja bändiään itseäänkään lainkaan sytyttämätön läpilanaus taannoin Tuskassa. Mutta festarikansalle kelpaa, Amorphis oli nytkin koko päivän suosituimpia artisteja, jo pelkästään alueella liikkuneista paidoista päätellen. Eikä bändi soittaisi joka niemennotkelmassa joka ikinen kesä, ellei kansa niin haluaisi. Ongelma on siis omani. Mutta mutta, silti oli annettava klassikkobändille vielä yksi tilaisuus, olihan orkesteri nähtävillä nyt peräti neljällä alkuperäisjäsenellä, kun Niklas Etelävuoren tilalle bassoon otettiin ainoa oikea mahdollinen, eli Olli-Pekka Laine. Kokoonpanoasiat on nyt siis todella kunnossa, ja tiedän että tuore ”Queen of Time”-albumi on bändiltä loistava, vaikka minä en siitä yrityksistä huolimatta saa otetta. Siitäkään. Olinko se vain minä, vai onko Oppu Laineen kierteisesti groovaava basso tuonut bändiä lähemmäs juuriaan, lähemmäs sen rokkibändimenneisyyttä? Jokatapauksessa joku raikas purske lavalla oli, ja väitänpä että se jäljittyi pitkälti Laineen bassotteluun, ja vanhan taistelutoverin kenties synnyttämään innostuksenpoikaseen. Parhaiten uuden levyn biiseistä toimi ”Golden Elk”, ei vähiten siksi, että se muistuttaa kultaisten päivien bändistä ehkä eniten. Mutta ”Tales”-albumin ainoa settilistaan jäljellejäänyt raita ”Castaway”, on tässä joukossa täysin ylivoimainen sävellys. Ei voi mitään, tai en voi mitään. Pelkästään ”Castawayn” ja Olli-Pekka Laineen basson takia, tiedättehän…

Kaiken sanotun jälkeen olikin mahtavaa nähdä kakkoslavalla aivan äärettömän kova ja todistusvoimainen veto Lost Societylta, on bändejä, ja sitten on bändejä. Jyväskylässä vuonna 2010 perustetulla Lost Societylla on myös valtavasti vientiä tällä hetkellä, ulkomaita myöden. Eikä mikään ihme, crossover thrash lähti niin että takarivi tärisi. Nuorten miesten itsevarmuus lavalla, kitaristi-laulaja Samy Elbannan suvereeni tilanteen hallinta ja yleisön huikea mukanaolo takasivat aivan hillittömän iltapäivän rässihetken, ja päälavan mielipaha oli hetkessä poissa. Bändin veto muistutti talvella nähdystä teksasilaisen Power Tripin myllytyksestä, jota sitäkin kehua retostin, mutta kyllä Lost Society silti ajoi vuoden thrashajon, jos kohta aika monen muunkin viime vuoden. ”Hollow Eyes”, ”Terror Hungry” ja monet muut menoraidat piiskasivat South Park-yleisön senmaailmaiseen kirnuun, että asfaltti-ihottumalta tuskin täysin vältyttiin. Keikan kovin nyintä oli kuitenkin bändin ihka ensimmäinen julkaistu biisi aikoinaan, ”Kill (those who oppose me)”. Porasi kuin rakastaja Nylkynen. Ei vankeja, hädintuskin eloonjääneitä. Iskä, mitä se oli se thrash metal? En oikein enää muista, mutta nyt se on Lost Society. Onko Jyväskylästä tullut yhtään huonoa bändiä? Kuka muistaa, kädet ylös? Oliko Rajuilma jonkun mielestä huono?

180609_southparkla-36

South Park-yleisöä, lauteella Helloween. Kuva: Mikko Pylkkö.

Illan ensimmäisestä ulkomaan bändistä, ruotsalaisesta radioasemiemme lemmikistä Mustaschista jäi jollain tapaa aika valju maku. Bändi oli kyllä ollut tarkoitus nähdä jo kesällä 2007 Göteborgissa, mutta paikallisliiteri oli tuolloin loppuunmyyty, ja hyvä niin, lähistöllä soitti samana iltana The Mission aivan huiman keikan. Sitten Mustasch jotenkin jäi, varmaan siksikin että eräskin stadialais-metropolialainen radioasema on soittanut sen muutamaa hittibiisiä suut ja silmät täyteen. Kaikki ne hitit nytkin kuultiin, mutta jotenkin ne livenä muistuttivat liikaa toisiaan, ja keikan paksuimmaksi plussaksi jäikin solisti-kitaristi Ralf Gyllenhammarin stand-up-henkinen lavavenkoilu ja välispiikkailu. Ahkerana Suomen kävijänä Mustasch-nokkamiehelle oli tarttunut myös kunnioitettava määrä mutkikasta kieltämme. Jos yhden joutuisi nostamaan tasapaksuhkosta Mustasch-setistä, niin kakkosena soineen ”Thank You For The Demon”. Onneksi ei tarvitse.

Entisen Sentenced- ja Poisonblack-solisti Ville Laihialan nykyiselle kvartetille, S-Toolille oli käydä South Parkin iltapäivässä ns. ohrakyrsä. Bändin basisti Kimmo Hiltunen oli joutunut aiemmin päivällä sairaalaan ja festarin porteista sisään oli saatu vain triomuotoinen S-Tool. Rohkeasti bändi otti haasteen vastaan, ja varmistettuaan yleisöltä, että ilman basistiakin voidaan vetää, piiskasi Laihiala yhdessä rumpali Aksu Hantun ja kitaristi Sami Leppikankaan kanssa vajavaisen S-Toolin sellaiseen lentoon, että lopulta kyseessä oli koko päivän yksi parhaita keikkoja. Bändi ei kuulostanut Laihialan ennakoimalta ”nuhapumpulta”, vaan bassottomuus takasi tietyllä tapaa likaisen ja saastaisen kuuloisen lisäkierteen S-Toolin heavyyn, joka ei oikein esikoisalbumiltaan ole itseäni sytyttänyt, mutta nyt sytytti. Puolessa välissä ankaraa työvoittoa ei enää edes muistanut, että näillä piti olla basisti. Erityisen vähän kärsi komea ”Shovel Man” ja sitä seurannut keikkavakio, Metallica-cover ”Hit The Lights”, joka soi kolmimiehiseltä S-Toolilta valovuoden paremmin kuin se todennäköisesti soisi tämän päivän Metallicalta itseltään. Hyvä jätkät, hattu nousee ja hattu nousee näin. Palaamme asiaan jollain hikisemmällä klubivedolla. Sitäpaitsi, Laihiala välispiikkasi ja kikkaili päivän kaikki muut spiikkaajat aivan suohon.  Sitäpaitsi, osa II, keikka viimeistään alleviivasi sitä faktaa, että kakkoslavalla oli aivan järkyttävän hyvä soundi. Nurmikkoinen rinne ja puusto ei päästä soundia karkailemaan, eikä altista tuulelle, ja ammattimiehet hoitaa loput.

Jos jäikin, vaikkakaan en enää muista miksi, hiukan väljähtänyt maku teutoniheavyn legendan Acceptin toissavuotisesta South Parkin päälavavedosta, niin ei jäänyt tästä tämänkertaisesta. Huhhuijjaa kuinka ankara veto ikämiehiltä. Lava oli setattu jonkinlaiseksi hylätyksi teollisuushalliksi viimeisimmän albumin, viimevuotisen ”The Rise of Chaosin” teemoja mukaillen. Lavan takalakanassa luki isoillaan Accept ja tunnelma oli katossa, kun edelleenkin kahdella alkuperäisjäsenellä operoiva, ja näköjään elämänsä lyönnissä oleva orkesteri marssi lavalle. Uuden levyn raidalla ”Die By The Sword” lähdettiin väkevästi liikkeelle, ja hei, säveltäkää perässä, yli 40 vuoden uran jälkeen settiin avausbiisi, joka ei yhtään häpeile klassikkohittien rinnalla. Alusta asti Peter Baltesin basso näytteli merkittävää roolia kokonaissoinnissa ja jynkytti koko keikan ajan selvästi esillä, pinnassa ja allekirjoittamassa sitä, että kun Baltes lopettaa, tai kun kitaristi Wolf Hoffmann lopettaa, Accept on siinä. Niin kauan kuin tamppoo on tätä luokkaa, ja keikat näin kovia, ei tarvitse lopettamista edes harkita. Vuoden 2012 (aika rientää) albumin ”Stalingrad” nimiraita soi pitkänä ja hartaana ja toisti itäisen diktatuurimme kansallishymnia mausteeksi sekaan. Bändillä on varaa ripotella isoja hittejä pitkin settilistaa, ”Restless and Wild” kuultiin jo kolmantena. Niinikään ”Stalingrad”-albumilta soinut ”Shadow Soldiers” kuljetti solisti Mark Tornilloa robottina ympäri lavaa, ja kaikesta loppusetin jumalmateriaalista huolimatta tämä marssin rytmissä jynkkäävä lanaus oli ehkä sittenkin koko Accept-keikan kovin veto. Järjenvastaisen hieno biisi. Sitten soi yksi niistä pakollisista, ”Princess of The Dawn” jota soittamatta ei Accept, eikä U.D.O. omillaan, poistu miltään juhla-alueelta. South Parkin yleisö oli täysillä messissä. Mitä sitten, jos nämä olivat täällä edelliskerrallakin? Jos on hyvä, voi tulla vaikka joka kerta.

180609_southparkla-15

Acceptin Mark Tornillo ja Wolf Hoffmann. Kuva: Mikko Pylkkö.

Mark Tornillon ääni ei ollut tänään ehkä ihan 100%:n suorituskunnossa, mutta ei sekään menoa haitannut. Ja toisaalta, hitostako tiedän, en kuuntele Tornillon laulua livenä joka päivä. Mutta settilista, jonka heikoin lenkki uhkasi olla ”Midnight Mover”, on kuulkaas kova settilista. Stemmalaulut lähtivät Acceptilta koko rykmentin voimalla, ja ainakin nyt Accept näytti myös olevan kadehdittavan kiva työpaikka. Isot hitit oli toki säästetty loppuun, ne kuultiin vakiokohdassa listaa ja vakiojärkässä, kaikki päättyy aina ”Balls To The Wallsiin”. Ja ainakin omalle hermostolle tällainen festarislotti, tunti tai hiukka rapia, on aivan mahtava. Juuri kun ollaan parhaimmillaan, aika loppuu, ja nälkää jää. ”See you soon again”, huusi Mark Tornillo. Aion olla paikalla.

Mokoma jyysti kovasti suosittua suomimetalliaan kakkoslavalla seuraavaksi, ja itsekin olin kulmilla ihan silkasta velvollisuudesta. Ikinä en ole ymmärtänyt tätä bändiä, ja sen suosiota oikeastaan vielä vähemmän. Toistan itseäni, mutta ainoa oikeasti onnistunut yrittäjä suomenkielisen raskauden saralla on Maj Karma. Mutta ei kaiken tarvitse upota, ei kaikki voi tykätä. Makuasioista ei voi kiistellä niinkuin kiert…peruskoulussa aina jauhettiin, ja samalla kiisteltiin niin maan perseettömästi. Mokomalta on tuore levy ulkona, ja ehkä sen raidan, missä linnut eivät enää laula, voi nyt joskus kaivaa kuunteluun. Ehkä. Kerran. Katotaan.

180609_southparkla-29

Helloween. Kuva:Mikko Pylkkö.

Helloween teki viime vuonna sen, mistä fanit olivat salaa nähneet unia varmaan pitkäänkin. Se hautasi sota-ja muut kirveet kahden entisen, ja erittäin merkittävän, jäsenensä kanssa. Homman nimeksi laitettiin ”Pumpkins United”, ja kyllä, Helloweenissa soittaa jälleen kolme alkuperäisjäsentä, yhden niistä ollessa itse kitarajumala Kai Hansen. Ja se toinen merkittävä exä, oli ja on, vuodet 1986-1994 bändissä laulanut Michael Kiske. Esikoisalbumilla laulut hoiti Hansen, mutta kakkoslevyllä ”Keeper of the Seven Keys” hyppäsi Kiske remmiin ja siitä seuraavat neljä albumia ovatkin heavyn historiaa. Nykyinen solisti Andi Deris tuli mukaan Kisken lähdettyä 1994. Silti, vieläkin kuulee puhuttavan Helloweenin ”uudesta laulajasta”. Festarislottina tämä United-veto oli tuomittu kestämään vain puolitoista tuntia, mitä Deriskin pahoitteli. Varsinaiset Pumpkins-show’t ovat olleet lähes kolmetuntisia. Hyvät biisit ei nimittäin lopu tällä bändillä kesken, ja kolmen kitaran voimin kun mennään (toisessa alkuperäisjäsen Michael Weikath, ja siinä kolmannessa bändin juniori Sascha Gerstner), niin niihin luukutuksiinkin uppoaa aikaa.

En tiedä, johtuiko se Kai Hansenin läsnäolosta, mutta temmot oli Tampereen keikalla Helloweenilla aivan hillittömät. Kaikki pysyivät hyvin kyydissä, paitsi että ”Eagle Fly Freen” kohdalla kävi jo mielessä, että vaihtakaa nyt pykälää hitaammalle, että Kiskekin ehtii mukaan. Mutta se oli ainoa kerta, muuten hillitön tikkaaminen sopi illan dramaturgiaan, varsinkin setin alkupään medleyosuudessa, ja varsinkin sen ”Ride The Sky”-kohdassa, aivan käsittämättömän hienoa ajoa. Muuten on sanottava, että vaikka täällä tänään oli oltava todistamassa Kisken ja Hansenin edes (ja todennäköisesti) ohimenevää paluuta Helloweeniin, niin neljäs näkemäni veto bändiltä ei ollut kuitenkaan se paras, legendaarisuuspisteistä huolimatta. Kaksi jäsentä pienempi nyky-Helloween on vetänyt huomattavasti rennompia keikkoja.

Vuoden 2010 (aika rientää) ”7 Sinners”-albumin avausraita ”Are You Metal” tuntui tässä biisiseurassa turhalta, mutta yleisön sillä saa aina laulatettua. Illan komein veto, vaikka muitakin mieliä taatusti on, oli ”Power”, Derisin kauden kakkoslevyltä ”The Time of The Oath”. ”How Many Tears” jakaantui ihan turhaan kahteen osaan, ja soi hyvin pitkänä versiona. Päävastuun illan lauluista kantoi edelleenkin Helloweenin vakiosolisti ja merkittävä biisinkirjoittaja Andi Deris, Kiske lauloi vain muutaman biisin täysin yksin. Jäämme jännittyneinä odottamaan, mikä on projektin jatko, tuskin Kai Hansen haluaa haudata Gamma Rayta, tai edes Unisonic-yhtyettään, joka on myös Kisken pääasiallinen työpaikka tällä hetkellä. Eli Helloween-mytologia elää nyt tahoillaan neljän hienon bändin voimin (samaan sarjaan paiskaamme vielä ex-kitaristi Roland Grapowin johtaman Masterplanin), joten faneilla riittää nähtävää ja kuultavaa, vaikka Pumpkins United-konsepti jäisikin vain väliaikaiseksi herkuksi.

I Want Outin” kuuntelin jo matkalla kiesille, en oikein ole ruuhkassaulostautuja, en edes festareilla. South Park on tullut takaisin, hengähdysvuosi teki hyvää, moni asia oli nyt entistäkin paremmin. Keskisuurista festivaaleista tämä on järjestelyiltään ja ennenkaikkea tunnelmaltaan aivan ykkösiä. Siksi yleisöennätys, ja heti seuraavana päivänä julkistettu fakta myös jatkuvuudesta ensi vuonna, otettakoon suurella ilolla vastaan. KG

 

Shiraz Lane, Ursus Factory, Mara Balls, Vicky Rosti, Pietarin Spektaakkeli, Locus, AvAciA, Ruanda, Geenivirhe, Defenent @ Louhela Jam, Vantaa 03.06.2018

Vantaan vanhin yhtäjaksoisesti järjestetty rockfestari Louhela Jam, valikoitui tänä vuonna festivaalikesäni avaajaksi. Nyt se on auki, jonain päivänä se on kiinni, mutta sinne on vielä matkaa. Vielä on nimittäin, tiedättehän… Päivän avaus oli suoritettu jo ilman läsnäoloani muutamalla paikallisartistilla. Saavuin Louhelan Jokiuomanpuistoon juuri ajoissa nähdäkseni paljon puhutun ja kohutun Ursus Factoryn, joka soitti puolenpäivän kiristyvässä helteessä ensimmäisen ikinä Vantaan keikkansa.

Ursus Factory on ollut kotimaisen rockmedian viimeisin ja kuumin lempilapsi. Siksi itsekin olisin maininnut bändin yhdeksi syyksi inkarnoitua sunnuntaiksi Vantaalle, jos joku olisi ikinä kysynyt. Ursus sai hiukan epäkiitollisen tehtävän korkata päälava. Porukkaa oli nurmikkorinteelle ilmaantunut kuitenkin jo kiitettävästi, joskin kohtuuttoman kaukanahan yleisö vielä tässä vaiheessa loikoili. Itseään säästelemättä nykäisi Jussi Pelkosen (kitara ja laulu) ja Aleksi Ripatin (rummut) garageduo odotetunmukaisen kolmevarttisen, joskin on sanottava että puoli tuntia olisi ollut tässä helteessä, tällä yleisöllä ja tässä myötäisessä arskan paahteessa ehkäpä osuvampi slotti. Eikä siinä, oli kyllä hyvä nähdä Ursus Factory nyt, ja ymmärtää, mistä kehut kumpuaa. Vai voinko sanoa täysin ymmärtäneeni? No en. Pyöräähän tämä noiseen nojaavaa garagea louhiva kaksikko ei ole keksinyt uudestaan, toisaalta ei kukaan niin ole väittänytkään. Pelkonen ja Ripatti matkasoittivat aikoinaan reilun kolmen viikon ajan pitkin Eurooppaa kaduilla ja toreilla, josta reissusta kristallisoitui Ursus Factory. Järjetön määrä hetkessä kiinni olevaa yhteissoittoa alkaa näkyä toki, ja muutama hieno iskuraitakin bändillä on, Vantaan vedolla toimivimmin roiski ”Kaikki on niin vitun ihan jees” ja bändin jäsenten esittelyn hoitanut ”Ursus Factory Party”. Mutta että jos nyt joku bändi kuuluu mahdollisimman pieneen ja perspiseen kellariloukkoiseen rokkiklubiin, niin tämä. Näille voisi kyllä antaa toisenkin mahdollisuuden mainitunkaltaisessa musaklitsussa, miksipä ei.

Louhela Jam aloitti äärimmäisen pienimuotoisena, paikallisten muusikoiden talkoilla järkkäämänä tapahtumana kesällä 1992, ja noita alkuaikoja, sekä festarin perinnettä kunnioittaen pikkuisen sivulavan bändit valitaankin kilpailun perusteella. Tänä keväänä stagelle halukkaita oli 16, ja tilaisuuden näyttää osaamisensa vaiheen sai tällä kertaa kuusi bändiä. Ääniä annettiin peräti yli 1700, on mahtavaa että paikallisväestö on tällä tavalla messissä meiningeissä. Itse havainnoin sivulavan bändeistä ensimmäisenä vantaalaisen Geenivirheen, jolla on allaan kolmen biisin EP. Varsinkin puolituntisensa avannut bändin nimikkobiisi kulki todella rätväkästi. Esiintyminen on jäbillä jo ihan hyvin hallussa, ja mikä tahansa nuoriso-orkesteri, josta millään tasolla tulee mieleen Ratsia tai alkutaipaleensa Smack, ei ole huono. Geenivirhe asettuu ihan mukavasti suomalaisen melodisen punkin uusimpaan aaltoon, ja vaikka bändejä onkin syntynyt kuin sieniä sateen jälkeen, näillä voisi isomman levy-yhtiön kautta olla enemmänkin annettavaa.

Seuraavaksi päälavalla letkeili oman kolmevarttisensa Pietarin Spektaakkeli, ja omalla kohdalla haasteeksi kohosikin juuri se raukea letkeily, laiska leppoisuus, jolla Pietari Kiviharjun toisiaan lopulta hyvinkin paljon muistuttavat biisit soljuivat puistopiknikin ylle. Muutamat ensimmäiset biisit Spektaakkeli-trio kuulosti hämmentävän paljon Brian Setzerilta, ellei peräti Stray Catsilta. Mikä kertoo Kiviharjun erittäin monipuolisesta vaikutteisuudesta, mutta jotenkin tänään, tässä ja nyt, ei vain ihan kympillä uponnut. Kieltämättä Tykopaatti rummuissa ja yksi maan groovaavimmista basisteista ikinä, Mitja Tuurala, loivat upean kierteisen swengin. Ja ylipäätään, kun Tuurala on bassossa ja paikalla, kannattaa itsekin olla. Olin.

Tikkurilalainen Ruanda sivulavalla kuulosti kovasti alkuaikojen Hanoi Rocksilta, eikä siinä mitään, kaikki vuoden 1985 jälkeen perustetut bändit ovat kuulostaneet joltain aiemmin tai samaan aikaan vaikuttaneelta, jos sallitte karkean yleistyksen. Mahtavan kasaristi nimetyllä Ruandalla on julkaistuna tuoreeltaan EP ”Kolmen markan neidit”, jonka biiseistä varsinkin ”Turisti” polkee todella komeasti, ja EP:llä on ihan erityisen ihanat basso-ja komppikitarasoundit. Hyvä pojat.

Ruandan janttereiden tiukan puolituntisen jälkeen oli päälavalla vuorossa Tampereen voimatrio Mara Balls, joka oli pääsyyni, tunnustan, vääntäytyä ensimmäiseen ikinä Louhela Jamiini. Voin vain lämmöllä suositella ottamaan tämän bändin haltuun, itse olin nyt toista kertaa eturivissä, ja aion olla jatkossakin. Aivan ihana Maria Mattila tekee mitä tahtoo, ja se on aina kiehtovaa, missä tahansa lajissa. Jos Ursus Factory nyt ei ihan hehkutuksista huolimatta olekaan tuonut vaaran tunnetta takaisin suomalaiseen rockmusiikkiin, niin Mara Mattila on tuonut yhden keskeisen rockelementin, seksikkyyden, kaikissa sen rock’n’rollmuodoissa, ja ehkä sitäkautta myös hiukan sitä vaikeasti määriteltävää vaaran tunnetta, ennakoimattomuutta. Tänään lähti ”Ajan takana”, ”Älä mee siihen taloon joka palaa” ja ennenkaikkea ”Tuulee” niin sielukkaasti, että ei auttanut kuin ottaa kiitollisena vastaan. Maran lavapreesens riittää pitkälle, eikä tämmöistä tässä maassa tee kukaan muu, tai ei ainakaan ole 70-luvun jälkeen tehnyt. Voimabluesia, jytää kevein progevaikuttein on Mara Ballsien homman nimi.

Käsittämättömän kökösti nimensä typoava AvAciA tulee Turusta ja on tärkeää työtä tekevän Turku Rock Academyn hedelmiä, näin olen antanut itseni ymmärtää. Sivulavan bändeistä AvAciA tuli itselle ehkä huonoiten läpi, mutta ei se nyt kenenkään vika sinänsä ollut. Suomenkielisen metallin soittaminen on yhtälailla muodikasta kuin mainitun melopunkinkin, yrittäjiä riittää. AvAciAlla on julkaistuna sinkku ”Pirunhyrrä”, joka ei ollenkaan ole hullumpi biisi. Alulla keikkaa bändi muistutti jollain tapaa Maj Karmasta, mutta ehkä Mokoma kuitenkin on se, josta nimenä saa enemmän osviittaa. Sinänsä nousee hattu, että nuoret jantterit ovat valinneet metallinsa kieleksi suomen.

Louhela Jamin ohjelmisto kootaan selvästikin periaatteella jokaiselle jotain. Se selittää päälavan seuraavan artistin, Martinlaakson Tina Turnerin, hyvät naiset ja herrat, Vicky Rosti. Eikä siinä, yhdessä Muskan kanssa Vicky oli Suomen ihan ensimmäisiä oikeita rokkimimmejä, ja molempien ura sitäpaitsi jatkuu väellä ja voimalla edelleen. Mutta nyt oli laitettu Vickyn kanssa samalle lavalle jotenkin niin tallinnanlaivainen bändi, paikallismuusikoista koottu, että se tällä kertaa siitä rockmimmiydestä. Bändin nimi oli Liivit Boys (tirsk), ja se on säestänyt aiemmin mm. Neumannin Perttiä, ja muitakin. Peräti kuusimiehinen Liivit Boys ei vain saanut henkeä Vickyn klassikkotulkintoihin, vaikka arsenaalia oli stemmalauluineen, kaksine kitaroineen, kiippareineen. Kiusallisin oli Tehosekoitin-cover ”Kaikki nuoret tyypit”, joka ei siis tunnetusti ole Vicky-klassikko, mutta jossa jotenkin viiltävästi Vickyn ääni toimi tänään parhaiten. Mutta vantaalaisyleisö diggasi, nurmelta noustiin joraamaan ja tunnelman nostattamisesta Vicky sai kyllä illan parhaat pisteet. Ja pääasiahan on, että jengi viihtyy menemään.

Seuraavaksi sivulavalla hämmensi jokelalainen Locus, joka voisi pidemmälle halutessaan vaihtaa nimen ihan ekaksi, maailmassa on vissiin tuhansia tämännimisiä bändejä. Pidemmällekin edenneitä on jo aika liuta. Useimmissa biiseissä näiden solistin riittävyydestäkään ei voinut olla ihan täysin varma, mutta sitten taas yhtäkkiä kaveri handlasi homman tosi hyvin. Mielenkiintoista jo sinänsä on se, että bassoa kierrätetään kolmen kaverin kesken. Jos minä olisin joku moguli missä tahansa itseään kunnioittavassa levy-yhtiössä, Locusin ja sivulavan illan päättäneen Defenentin tsekkaisin uudestaan. Valitettavasti en ole. Mutta joku jossain on, joten Locusille kaikkea hyvää.

Mitä sitten, jos päälavan seuraava bändi Shiraz Lane muistuttaa monellakin tapaa Skid Row’ta tai Guns’n Rosesia? Kaikki muistuttaa jotain. Mitä sitten, jos solisti Hannes Kett liikku kuin Axl, joka ei muuten enää liiku tällä tavalla. Nyt kun kumpikin esikuvabändi on kalpea varjo itsestään ja itse itsensä tribuuttibändi, on upeaa että jässikät pitävät perintöä hengissä. Ja tekevät sen persoonallisilla biiseillä ja sovituksilla, äärimmäisen positiivisen meiningin kautta. Keikka pärähti käyntiin todella komella ”Carnival Daysilla”, tuoreen kakkosalbumin nimiraidalla. Säveltäkää perässä. Ja siitä kolme neljännestuntia eteenpäin ilman, että yksikään biisi tuntui keikan kestoa täyttävältä raidalta, enkä edes voi sanoa olevani bändin materiaalin kanssa läpituttu. Loppupäähän säästetty ”Harder to Breathe” yksinään olisi lunastanut Vantaalle raahautumisen. Ei oleskella, vaan esiinnytään, jos ammattina on esiintyminen. Viihdytetään, ja viihdytään samalla itsekin. Tässä on bändi, joka kuuluu tästä suomalaisesta maailmanluokan hard rock/glam-skenestä ottaa haltuun, jos Sunset Stripin ja gasoliinin tuoksuinen amerikanrock maistuu. Nyt on kova. Ei jää viimeiseksi otannaksi Shiraz Lanesta. Eturivistä bongasin pari japanialaisen oloista miisua, ja mietin, ovatkohan nuokin tulleet ihan varta vasten. Harrastuneisuus. Arvostan.

Ja sitten, sivulavan illan päättänyt vantaalainen Defenant, joka yllätti täysin takaapäin ja oli tietyssä mielessä koko päivän kovin bändi. Alle vuoden ikäinen nelikko, josta kukaan ei ollut kuullutkaan, tuli ja murjoi vanhan liittouman speed metallia 80-luvun lopun suomiskenen hengessä, mutta myös varhaisen Megadethin ja Venomin mieleen tuoden. Jos olisin mikä tahansa missä tahansa levylafkassa, tämä bändi levyttäisi pian. Ainutlaatuisen kova meininki, jota ei ainakaan latistanut se lavan eteen tanssimaan asettunut, silinterihattuun sonnustautunut nuori nainen (oli sillä nyt muutakin kuin se hattu). Jos mikäli Defenent soitti omia biisejään, niinkuin ymmärsin, sillä voisi olla metallimaailmassa kiitotien päässä taivaassa reikä, se pitäisi vain saada showcasekeikoille oikeiden ihmisten nähtäville. Oman matskun vahvuudesta todistaa, että viimeisenä vedetty Iron Maiden-cover ”Powerslave” lähestulkoon kalpeni aiemmin kuullun rinnalla. Ja millä ilolla ja ystävällisyydellä yleisö otti jampat vastaan, lisää tämmöistä. Koko päivän päätti päälavalla Martti Servo & Napander, mutta Defenentin kunniaksi on sanottava sekin, ettei laadukkaasti toimitetun kasarispeedin jälkeen voi suhtautua huumoribändiin. Oli poistuttava.

Festarikesä on avattu, kotimaisin voimin, sympaattisesti, lämminhenkisesti, pienimuotoisesti, kuivin suin ja helteisesti. Ja vieläpä ihan ilmaiseksi, Louhela Jam on nimittäin maan pitkäikäisimpiä ilmaisfestareita. Homma jatkuu Tampereen South Parkilla pian. Pysy virittäytyneenä! KG

Metallica (us) @ Hartwall Areena, Helsinki 09.05.2018

Metallica myi kaksi iltaa Helsingin Hartwall Areenassa loppuun yli vuotta ennen konsertteja, paiskoi kymmenennen studioalbuminsa kuudentena perättäisenään Yhdysvaltain Billboard 200-albumilistan ykköstilalle ja on muutenkin yhä, 37 vuoden olemassaolon jälkeen, yksi maailman suurimmista ja seuratuimmista bändeistä. Kaikki tämä herättää valtavaa kunnioitusta, ja kun on itsekin elänyt ajan, jolloin Metallica oli yksi maailman tyyliin kolmesta kovimmasta bändistä, myös musiikillisesti, oli ihan luontevaa suoda katsastus orkesterin kiertuekuntoon keväällä 2018.

Metallica-2018-1500x245_1Olin nähnyt bändin viimeksi, ja ensimmäistä kertaani, alkukesän 2012 ultrasurullisella Sonisphere”Black Album”-konseptikeikalla Kalasataman sepelimurskaamon pihalla. Toinen jalka kaapelisillan päällä, toinen kivenmurikan, yrittäen kuikkia tuhansien päiden yli jäätävässä kesäehtoossa, että miten tämä epäsynkronissa vellova metakka, johon tuuli tarttui, liittyy millään tavalla maailman yhteen tärkeimmistä heavybändeistä. Orkesteri soitti vieläpä klassikkoalbuminsa poikamaisen kujeillen lopusta alkuun, ymmärrättehän, heavy metal ja ”väärinpäin”, ymmärrättehän. Henkisesti ja kehollisesti jäätävästä illasta jäi niin paska maku, että kesän 2014 Hietaniemen uimarannan keikka oli lapsellisen helppo jättää muiden lusittavaksi. Mutta ajatus bändistä lämpimissä sisätiloissa, vielä yhden mahdollisuuden suoden, ja allaan peräti laadukas vuoden 2016 albumi ”Hardwired…To Self-Destruct”, päätin suhtautua, ettei ala sitten hyvinvointikeskuksen vuodeosaston keinutuolissa yhtäkkiä aivan vimmatusti vaivaamaan. Semminkin, kun Areenan lava oli aseteltu näillä keikoilla Metallicalle tuttuun ja totuttuun tapaan keskelle hornankattilaa, niin että hyvällä tahdolla voisi ajatella olevansa niin lähellä ”klubikeikkaa” kuin se tämänkokoisen metallosauruksen kohdalla enää mahdollista on. No? Kannattiko? Lunastuiko? Kyllä, ja ei. Ei, ja kyllä.

Keskiviikko 9.5.2018, Hartwall Areena oli kuin nuijalla lyöty, tänään paneskeltiin liiterin yleisöennätys uusiksi, paikalla peräti 14 607 päätä, jos kohta muutakin ruumiinosaa. Edellinen yhden artistin ennätys oli samassa hockeypyhätössä ollut sekin Metallican nimissä. Sijoittamalla lava keskelle saadaan saliin ennennäkemätön määrä jengiä ja kaikki sitäpaitsi näkevät bändin relatiivisen tasapuolisesti. Kaikki keikat täällä pitäisi periaatteessa hoitaa näin. Vaan, josko sittenkään. Mikään ei nimittäin ole kuulostanut Hartwallissa näin hirvittävältä pitkään aikaan. Ei ainakaan niille sijoille, missä minä istuin, ja olen aiemmin istunut, ellen peräti seissyt. On taatusti niitäkin, joille Metallica kuulosti (nytkin) aivan älyttömän hyvältä, enkä minäkään ehtinyt käydä kuulostelemassa kaikkia 14 607:ää paikkaa läpi, mutta omalleni kuulosti ruokottomalta, mitkä ikinä syyt siihen olivatkaan.

Keikka alkoi 16 minuuttia ilmoitettua myöhemmin, kello 20.56. Illan oli avannut norjalainen Kvelertak, jonka keikalla meinasin nukahtaa kuoliaaksi taannoin Tuskassa, joten annoin suosiolla olla, semminkin kun tietää, miltä lämmittelyaktit Areenassa keskimäärin kuulostavat. Alkuun vedettiin kaksi tsibaletta tuoreimmalta albumilta, jota bändi tällä rundilla on kunniottanut peräti seitsemällä vedolla keskimäärin per ilta. Ja hienoa niin, albumi ei ole lainkaan hassumpi. Tämän allekirjoittanee hardcorempikin fani. Nimistyge ”Hardwired” ja komea perinnejuntta ”Atlas, Rise!” meni ihmetellessä, että tältäkö tämä tulee kuulostamaan. Kyllä tuli. Neljäntenä kuultava ”Harvester of Sorrow” tunnistui tutuksi itsekseen niin myöhään, ja ihan soundeista johtuen, että ei hirveästi enää tässä kohtaa naurattanut. Joissain kohdin kuulokuva muodostui hiukan paremmaksi, ja niin hetkin keikasta pääsi ihan nauttimaankin, kuten nyt vaikkapa ”Onen alku, joka silkkaa balladiuttaan ei mennyt iltaa leimanneeksi erottelemattomaksi puuroksi. Korostan käyväni aika paljon keikoilla, ja aika erikuuloisissa paikoissa, joten korvan kokemattomuudesta ei nyt ollut kyse.

Myös lopummalla settiä kuultu biisikaksikko ”The Memory Remains” maltillisine pyroineen ja ”Moth Into Flame” tulikärpäsiä esittäneine led-minidroneineen kulkivat todella mainiosti, myös soundillisesti, illan tason huomioiden. Ensinmainittu olikin omalle kohdalle illan tymäkin nykäisy. Itse bändissä ei sinänsä ollut merkittävää moitteen sijaa. Ehkä pieni kiertueväsy näkyi, näihin kahteen Hartwallin vetoon päättyi, tai päättyy, Worldwired-maailmankiertueen Euroopan legi. Ehkä tietty insinööriys ja virkamiehisyys häiritsi bändin toimittamisessa myös, mutta hei, tämä on Metallica. Korostankin, että hyvillä soundeilla ilta olisi edustanut todennäköisesti hyvinkin laadukasta konserttikokemusta hyvässä seurassa, pienin odotuksin, mutta ne varmaankin lunastuen, jos siis materiaalista olisi saanut huomattavasti paremmin selvää. Paino sanalla huomattavasti. Puolikas paino sanalla varmaankin. Kaikki hitit kuultiin, tai ainakin melkein, vain muutamana edellisiltana vedettyä ”Fight Fire With Firea” voisi sanoa jääneensä kaipaamaan. Tosin, ei sitäkään näillä soundeilla. Illan pakollinen cover oli The Misfitsien ”Die Die, My Darling”, joka kääntyi turhanaikaiseksi rymistelyksi. Illan jännitysmomenttia edusti se, mikä suomirelaatioinen cover kuullaan, oltiinhan Oslossa vedetty lyhyehkö otanta A-Ha:ta ja Globenissa ABBAa. On maamme pieni, ja siksi jää. Illan vieras oli, kuinka ollakaan, Michael Monroe kammottavasti viiltävine huuliharppuineen. Ja kaikki kaikella kunnioituksella Michaelia, ja bändin tätä kohtaan osoittamaa kunnioitusta kohtaan. Mutta on tämä jotenkin todella, todella nähtyä. Vedettiin ”Death, Jail or Rock’n’Roll”, ja toki kitaristi Kirk Hammet ja basisti Robert Trujillo soittivat sen nuottien tukemana, yhteistä harjoitusaikaa kun ei luonnollisestikaan ollut ollut. Aiemminkin kiertueen kestäessä nämä maaspeciaalit on vedetty mainittujen keppimiesten toimesta kaksin, bändin rumpalia näihin ei esimerkiksi, kuinka siis ollakaan, ole otettu mukaan. Koko bändin olo ja soitto lavalla olisi kunnioittanut illan vierasta aika tavalla enemmän, mutta näillä mentiin nyt. Tämän keskisuvannon päätteeksi bassotteli Trujillo vielä hetken keskenään ja lavan yläpuolisissa monitoreissa pyöri hetken tribuutti vuonna 1986 edesmenneelle kollegalleen, Cliff Burtonille.

Illan parasta antia oli, paitsi ylipäätään päästä sanomaan nähneensä Metallican, siis kunnolla, myös lavan yläpuolisen trussiston ja härpäkkeistön visuaalit. Harvemmin näkee. Katosta nousi ja laski kymmenittäin valokuutioita, johon projisoitui milloin kuvia bändin historian varrelta, milloin otteita lavakameroista, ja väliin myös kuvastoa aikakauden musiikkivideoista ja kansitaiteista. Ja jo mainitut valoa kantaneet minidronet piristivät lavan tapahtumia kummasti, kuten myös kaikkien neljän paukuttamat electroperkussiot ”Now That We’re Dead”-biisin finaalissa. Lavarakennelma mahdollisti bändin siis esiintyä neljään suuntaan, laulumikit oli viritetty lavan joka sivulle ja niiden ääreen James Hetfield vuorotellen asettui. Lars Ulrichin rumpusettikin ehti pyöriä keikan aikana kerrattain täyden ympyrän.

Kieltämättä ”Master of Puppets” päätti varsinaisen setin ihan tämäkästi. Encoreita kuultiin ja saatiin kolme, tälle rundille tyypillisesti. Itse olin niistä paikalla vain ensimmäisen ajan, joukkoliikennepoliittisista syistä, tuoreimman levyn ”Spit Out The Bone” ryskittiin läpi, niinkuin keikka olisi alkanut taas alusta uudelleen. Näillä mentiin: www.setlist.fm/setlist/metallica/2018/hartwall-areena-helsinki-finland-63edae77.html

Harva meistä oli niin rautaa, että oli tilaisuudessa nähdä Metallica Nivalan Tuiskulassa joulukuussa 1984, tai Pihtiputaalla heinäkuussa -86. Vilpitön onnitteluni niille, jotka paikalla tuolloin olivat, todistamassa heavy metalin Suomeen tulon historiaa, innovatiivista nuorta bändiä täynnä intoa. Olen kuitenkin nähnyt Metallican, periaatteessa kahdesti. Maailman kovimman rocklevyn vuonna 1986 julkaisseen bändin. Jos jossain ulkomailla liikkuessani sattuu Metallica samaan kaupunkiin ja sattuu olemaan lippuja yhä kaupan, saatan vääntäytyä paikalle fiilistelemään ennenkokematonta areenaa tai maan keikkameininkiä. Mutta muuten, tämä taisi olla tässä. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: