Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “jazzrock”

Simply Red (uk), Charles Lloyd feat. Bill Frisell (us), Cory Wong feat. Dave Koz (us), Kokoroko (uk), Alogte Oho & His Sounds of Joy (gh), Hector Reimagined, Jesse Markin @ Pori Jazz, Kirjurinluoto, Pori 16.07.2022

Pori Jazzia on järjestetty vuodesta 1966 lähtien, itse ehdin vasta nyt mukaan. Oikein hävettäisikin tunnustaa, mikäli olisin taipuvainen häpeilemään. Onneksi en ole. Olin toki haahuillut takavuosina Jazzkadulla Porin alakaupungissa ja nähnyt jonkun ilmaisesiintyjän setin, mutta sekä vuosi että seura että artisti että setti on jo painunut unhoon. Vasta vuonna 2022 onnistui ottaa haltuun itse Kirjurinluodon festivaalialue. Ei niin, etteikö olisi monena vuonna ollut halu käydä jo aiemmin, päinvastoin, mutta monena kesänä työnteko on rajoittanut vapaa-aikaa, tai sitten sen yhden ison pääesiintyjän ohessa muu ohjelmisto ei ole riittävästi napannut raahautuakseni paikalle. Mutta nyt kun tuli saatua pää (kuvainnollisesti) auki, Pori Jazzista voisi ihan hyvin muodostaa jokakesäisen tradition, mikäli vain se pääesiintyjäpuoli on riittävän kunnossa. Tämän vuoden päätöslauantaina se oli.

Eka kerta on aina eka kerta, nyt ei onneksi sattunut yhtään ja muutenkin jäi Jazzeista todella hyvä klangi, festarihan on suomalaisittain varmaankin parhaiten järkätty, hommaa kun on harjoiteltu ja hallitusti ja hyvissä ohjaksissa vuosi vuodelta järki päässä kasvatettu. Tapahtumassa ymmärretään Kirjurinluodon kapasiteetti, joka toki on iso, mutta rajansa silti kaikella. Omaa eka kertaani auttoi huomattavasti VIP-ranneke (kiitos paljon Keikkaseura lipusta, kiitos), jolla kiesin sai ilmaiseen parkkiin, ja jolla iltasella tarjottiin asialliset hammit lämpimissä paviljonkiolosuhteissa, ja jolla saattoi muutaman päälavan artistin yyberöidä kaukaa, mutta kuivana. Oli nimittäin sateenjumala Estherin ryppynaru hiukan löysällä, votkulia tuli käytännössä koko festivaalipäivän, aivan viimeistä esiintyjää lukuunottamatta. Kuuroina, mutta pääosin kokoajan satoi sitä semmoista suistomaan jokakoloon tunkeutuvaa tihkua. Festivaalin yleisin kaarderobi koostuikin haisaappaista ja sadeviitoista, Pori Jazzissa jos jossain tyyli on erittäin vapaa, ketään ei kiinnosta vaikka pukeutuisit säkkiin ja tuhkaan.

Oman festaripäiväni aloitti OP-lavalla (tunnetaan myös nimellä Jokilava) ghanalainen Alogte Oho & His Sounds of Joy, ja oho miten hyvin aloittikin. Kahdeksanhenkinen bändi latasi tauluun kovat avausjakson vertailuluvut, jotka vain muutama päivän artisteista ylipäätään koki ylittää. Alogten paikallisghanalainen frafra-gospel yhdistettynä biisikohtaisesti funk/ska/reggae-ja muihinkin mustiin rytmeihin, kävi tehokkaasti jalan alle, eikä päivän eka kunnon sadekuuro tuntunut vitsiä kummemmalta. Olin jo pitkin päivää väittää, että Alogten kahden jannun puhallinsektio olisi päivän ehdottomasti kovin, mutta toki Simply Red oli vielä tässä vaiheessa kaukana tulossa, ja onnistui todentamaan huikealla vedollaan jopa jotain vielä kovempaa. Silti, jos sinä ja minä suomalainen, jos onkin meillä rytmi veressä, niin on se sitä ihan hitusen afrikankinpojalla, kun yhdellä kädellä soitetaan sivaltavan terävästi trumpettia, ja toisella kädellä lyödään perkussioita. Arvostan. Muutaman biisin jälkeen syvästi uskonnollinen Alogte Oho kutsui jengiä lähemmäksi joraamaan, tuntemaan Jumalan rakkauden lähempää. Kuultiin ”Mam Inne Wa”, Alogten iso hitti kotopuolessa, missä kuulijat ei heti lopu kesken. Alogte sävelsi biisin sairaalavuoteessa, moottoripyöräonnettomuudesta toipuessaan. Jotka lipat ei ulkoisia merkkejä ollut mieheen jättänyt, jalka nousi ja show oli kaikessa ilossa ja energiassaan erittäin paikallaolon arvoinen. Oman levykokoelmani Afrikka-osasto on itseltänikin lähes salaa paisunut aivan mukavasti viime parina vuonna, ja on ollut iso polte afrorock-keikoille, nyt lunastui. Enemmän näitä, alan taitajia tuodaan ihan liian nihkeästi Suomeen, keikat perustuvat pääosin Suomessa asuviin muusikoihin. Ghana on maailman hienoimpia ja tärkeimpiä musamaita, toivotaan että sieltä saadaan Alogten kaltaisia laatuartisteja kuulolle lisääkin. Pluspisteet Sounds of Joyn Henry Andohille rumpusoolosta, muutenkin ihanan kolinaiset ja kireät afrikkasoundit kaverin kannuissa.

Pikku breikki, Brooklyn Brewerin Defender IPA ei ole oluista huonoin, ja takaisin Jokilavalle, jossa aloitteli Viljakkalan toistaiseksi suurin lahja maailmalle, Jesse Markin bändeineen. Ei jättänyt 55-minuuttinen settinsä omalle kohalle juuri muistijälkiä, mutta olinkin paikalla silkasta sympatiasta ja kiinnostuksesta, tietoisena siitä, että en oikein taida olla kohderyhmää Markinin nykysoulin ja hip hopin seokselle. Niin tai näin, sydämestäni toivon, että tämä jäbä pääsee pitkälle.

Sitten päälavan eteen, Porissahan miksaustiskin edustan jazzpenkkien ja lavan väliin jää mainio tila niille, jotka haluavat nähdä läheltä. Vuorossa oli funkin Danko Jones, Vulfpeckin kitaristi ja omillaan bändijohtaja Cory Wong, erikoisvieraanaan maailmanluokan töräyttäjä, alttosaksofonisti Dave Koz. Tätä keikkaa oli todella moni näillä luodoin odottanut kieli pitkällä, itse en ollut osannut, mutta kun Wongin veto lähti käyntiin, mietin että kyllähän tämmöistä olisi pitänyt tajuta odottaa kieli periaatteessa hyvinkin pitkällä. Cory Wong budjaa ja pyörittää bändiään Minneapolisista käsin, ja koko funkia kuunteleva maailmahan muistaa, kuka muu pyöritti toimintaansa Minneapolisista käsin. Kyllä, Prince. Eikä siinä kaikki, paitsi että Cory Wong pitää yllä kaupungin funkmainetta, soittaa miehen bändissä bassoa itse Sonny ”T” Thompson, joka peukutti menemään Princen New Power Generationissa 1991-96. Porinkin lavalla nähtiin siis palanen Prince-mytologiaa, mutta ennenkaikkea hillittömän kiihkeä instrumentaalishow, Wongin 9-henkinen bändi kävi kuin Tissotin kello, mutta hengessä, groovessa, sielulla. Prince voi levätä rauhassa, Minneapolisin funkperintö on huippukäsissä. Wong soitti periaatteessa komppikitaraa suurimman osan tunnin settiä ja antoi soolotilaa välillä toki itselleenkin, mutta myös jokaiselle muulle. Oktaanit eikun nousivat, kun lavalle kutsuttiin mediapersoona ja muusikko Dave Koz. Mieshän aloitti kasarilla ihan rokkibändeissä, siirtyi sitten Richard Marxin bändiin, Arsenio Hallin tv-show-orkkaan ja enemmänkin smooth jazz-osastolle. Porissa ei menty smoothisti, vaan vasenta kaistaa katto auki ja poljin pohjassa, meno oli hillitöntä. Missä tämmöistä kaveria on piiloteltu? Vastaus, ei missään, mennyt vain omasta tutkasta ohi, sekä Kaz että Wong. Ei mene enää. Ja jos joku on kova laji, niin pitää kiinnostus yllä tunninkin tai pidempään, instrumentaalifunkilla. Keikan parasta antia olivat Kozin ja Wongin leikkimieliset soittobattlet. Ja vaikka Princea ei enää voi nähdä, olen bongannut jo Taiteilijan kaksi basistia erikseen. Ihan hauska harrastus.

Dallaus Lokkilavalle, joka itselleni on tutumpi Porisperesta. Pori Jazzin päätöspäivän tai aika monen muunkaan päivän ääriharvinaista oikeaa jazzosastoa edusti yksi viimeisistä elossaolevista raskaan sarjan jazzlegendoista, Charles Lloyd. Joka ehkäpä on jazzkanonioissa vieläpä arvostetumpi huilistina, mutta kuultiin täällä nyt saksofonin tulkitsijana. Vierelleen Lloyd oli saanut nuoremman legendan, kitaristi Bill Frisellin. Lloyd aloitti ammattimaisesti jo 50-luvulla, soitti mm. B.B.Kingin ja Howlin’ Wolfin bändeissä, ja siirtyi 22-vuotiaana Chico Hamiltonin bändijohtajaksi. Ja siitä eteenpäin, miten sitä nyt legendaksi tullaankaan. Lokkilavan jazzhetken pointtina oli omalla kohdalla nähdä ja kuulla Lloyd ja Frisell soittamassa, ja ihan meditatiivisen hetken herrat tarjosivatkin. Merkittävämmän mukaantempautumisen esti vain oma levottomuus, ja henkilökohtainen ongelma ärsyyntyä jaskakeikkojen väliablodeista. Tiedän niiden kuuluvan lajiin jo kaukaa historiasta, mutta ärsyyntymistähän tieto ei välttämättä poista. Olin paikalla, kun Charles Lloyd, 84, töräytteli Pori Jazzissa kenties viimeistä kertaa.

Päälavalla tapahtui omituisia. Pori Jazzin taiteellinen johtaja oli tilannut Valtteri Pöyhöseltä setin Hectorin sävelmiä uuteen uskoon laitettavaksi, reimagined. Konseptin nimi olikin siis Hector Reimagined. Vajaa tunti jazzhiippailua ja instrumentaalibriljeerausta Hectorin nimellä, minä en saanut kiinni. Ei aina saa. Hector oli alunperin folklaulaja, lauluilla taistelija, sittemmin jykevä rockmuusikko. Ajatus Hectorin biiseistä jazzhiihtelynä oli todella outo. Muutama hienokin hetki toki koettiin, ei sillä, Jesse Markin vetäisi setin päätteeksi upeasti ”Ei mittään”. Mutta ihanan Aili Ikosen tulkittavaksi langennut ”Lumi teki enkelin eteiseen” esimerkiksi oli sitä niin tuttua väkisinsovittamista, että jotain on tehtävä, jotta erottuu alkuperäisestä. ”Lumen” voima on alunperin siinä, että se esitetään reippaasti ja tavallaan toteavasti, ilman ylitulkintaa, vaikka laulun tarina onkin ääritraaginen, ja juuri siksihän se toteavasti esitetäänkin. Ilman Hectorin ja aivan jäätävän kovan Power Bandinsa omaa kolmevarttista, koko konseptista olisi jäänyt tosi hapan maku. Heikki tuli itse lavalle ja pelasti koko iltapuhteen esittämällä Hector-biisejä sillä voimalla ja vimmalla, julistuksella, mikä niille kuuluu. Aivan perseettömän upeasti rullasi Power Bandin komealla heartland-soundilla ajama ”Vapaa maailma kun bailaa”, eli ”Keep on Rockin’ In The Free World”. Power Band on Suomen E Street, otetaan tai jätetään. Hectorin mietteet Euroopan tämän(kin)hetkisestä tilasta eivät jääneet epäselviksi, rauhan ja rakkauden biisejä takavuosikymmeniltä oli päivitetty tähän päivään, ”Eurooppa” soi entistäkin ajankohtaisempana, surullisen sellaisena. Aili Ikonen palasi lavalle vetämään Hectorin kanssa duettona ”Jos sä tahdot niin”, ja menihän siinä kohtaa roska silmään. Liikennevaloissa ja slummitaloissa osin vuosien mittaan puhkikin soitettu ”Yhtenä iltana” heräsi päätösbiisinä uudelleen eloon, Esa Kotilainen tarttui Lasse Pihlajamaa- harmonikkaan ja sai sen kuulostamaan upeasti jotenkin Hammondin B3:lta. Heikki on jo 75, mutta yksi rundi vielä Power Bandin kanssa, jooko pliis?

Lontoosta saapunut afrofuusioryhmä Kokoroko esitti Jokilavalla aivan mitäänsanomattoman tylsää jalkoväliin puhalteluaan, ikäänkuin koko bändiä, tai ainakaan se ladypuolista puhallintrioa eturivissä ei olisi edes kiinnostanut olla keikalla. Brittiläinen aroganssi yhtyi kylmässä tihkusateessa motivaation puutteeseen, siltä ainakin parinkymmenen metrin päähän lavasta vaikutti. Olin oikein kuuntelemalla tutustunut bändiin himassa, ja ajatellut mainoslauseita lukeneena, että bändi ikäänkuin jatkaisi siitä, mihin Fela Kuti ja Tony Allen jäivät, mutta tällä asenteella jää jatkamatta. Jos ei välispiikeissä edes muista, milloin oma levy on ilmestynyt, ei se ole tärkeä levy. Jos ei kiinnosta, kannattaa pysyä himassa.

Päivän kohokohta oli vielä edessä, ja onneksi puolijäätävä tihkusadekin lakkasi, oli tullut aika nähdä bucketlistalta pois yksi 80-ja 90-lukujen (ihan vähintäinkin niiden) kovimmista brittiläisistä popbändeistä, pitkälti laulajaansa Mick Hucknalliin henkilöityvä Simply Red. Ja kuinka bändi näyttikin juuri lopettaneille maannaisilleen, mitä on ammattitaito, motivaatio ja yleisön palveleminen. Kaikki hitit kuultiin mahtisoundeilla, ja tuntui että eihän näillä olekaan kuin radiohittejä puolentoista tunnin verran. Ja siis olisihan se pitänyt tietää, että totta hitokseen Simply Red nykii maailmanluokan kovan keikan, tietenkin. Mutta Pori Jazzin 2022 päätös oli vielä kovempi kuin oli uskaltanut odottaa. Mick Hucknallin, tuon merten kiharapään äänestä voi olla kahta mieltä, mutta hei, valkoisen sinisilmäsoulin kovin tulkitsija ja ikonisin ääni, eiks yeah? En omista Simply Redin levyjä, mutta livenä oli nähtävä ja entisenä Lontoon asukkina monet näistä biiseistä muodostuivat kuin salaa kotisoundtrackiksi aikoinaan. Hucknallin ääni, Kenji Suzukin funk-kitara ja napakat soolot, Hucknallin rinnalla uskollisesti jo vuodesta 1986 pysytelleen Ian Kirkhamin ikoniset saksofonisoolot, toistan itseäni, mutta oli kuin olisi kotiinsa tullut. Ja lähellä mellakka-aitaa, aivan edestä yytsittynä, niin tuntui asiainlaita olevan monelle muullekin.

19 biisiä, ei yhtään keikkaa venyttänyttä täyteraitaa, silkkaa asiaa soulin ja laadukkaan popin äärellä. Nekin biisit, mitkä radioasemat ympäri maailmaa ovat melkein pilanneet, soivat hämmentävän tuoreesti. Gregory Isaacs-cover ”Night Nurse” jynkkäsi ihan oikeana ja rehellisenä, spliffinhajuisena voimareggaena. Poissa muniinpuhaltelu, Simply Red oli herkimmilläänkin yllättävän raskaskätinen. Varsinaisen setin ”Holding Back The Years” ja Hucknallin erityisherkästi tulkitsema ”Mirror” olivat selkeät kohokohdat, jos pakko olisi valita. Ja kun bändi poistui lavalta, koko suistomaa tiesi, ettei tämä ollut tässä. Kolme encorea, joista kiihkeästi groovannut ”Money’s Too Tight To Mention” ja tietenkin ”If You Don’t Know Me By Now” edustivat aikoinaan sitä Simply Redia, jonka opimme tuntemaan, eli huolella valituista covereista muokattiin omat, titaniumia myyneet versiot, mutta niin että Hucknallin omat sävellykset eivät hitinsyntyvaiheessa millään tavalla hävinneet tai häpeilleet. Simply Red lopetti jo kerran, mutta palasi vain viiden vuoden tauon jälkeen, enkä Pori Jazzin illassa ihmetellyt yhtään että miksi. Muutaman vuosikymmenen yksi tärkeimmistä popbändeistä, sanoinko jo? KG

Wigwam Revisited, Superfjord @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 30.04.2017

Vappua juhlittiin Hämeenlinnan Suisto-klubilla progen merkeissä, sekä veteraanivoimin, että tuoreemminkin. Onneksi kaikki kevätjuhlaan liittyvä äpyily oli jäänyt kaduille, ja Suistolla voitiin keskittyä pelkästään laadukkaaseen musiikkiin. Illan avasi mainiolla ja tiukalla kolmevarttisellaan helsinkiläinen Superfjord, joka kutsuu musiikkiaan ”cosmic jazzrockiksi”. Eikä siinä mitään, mutta täyttä kokonaiskuvaa termi ei anna. Superfjord on kuin olisi lyöty yhteen Pekka Pohjola ja Kingston Wall, välillä edetään hapokkaammin, välillä seitsekeetlukulaisittain perinneprogemmin. Kahdella kitaralla ja alhaalta jynkkäävällä bassolla saadaan väliin aika raskaskin sointi aikaan, mutta se ei ole itsetarkoitus. Rumpujen rinnalla lisäperkussiot tuovat sen tärkeän mausteen, joka erottaa Superfjordin muista psykedelia-alan yrittäjistä. Bändiä johtaa Jussi Ristikaarto, joka takavuosina pyöritti kertakaikkiaan mainiota Kevin-yhtyettä, ja perkussio-osastolta löytyy Ilari Kivelä, tuttu myös Pariisin Keväästä. Lisäksi miehistön taustalta löytyvät mm. Major Label, Kytäjä ja Rubik. Osaamisesta ja näkemyksestä ei siis jää Superfjordilla kiinni. Neljänkymmenenviiden minuutin setissään bändi ehti soittaa peräti 7 biisiä, ellen nyt ihan väärin laskenut, joten biisien pituudetkin pysyvät genressään kompakteina, eikä kukaan luukuta luukuttamisen takia, vaan musiikin. Erittäin kova ryhmä, itselle tuore tuttavuus, jota pitää suorastaan alkaa seuraamaan. Menkää, suosittelen.

superfjord kuva

Sitten illan pääteemaan. Tässä vaiheessa on todettava ensinnäkin, että kerrankin Suistolla aloitettiin soitto hyvinkin inhimilliseen aikaan, lämppäri jo klo 21. Ehkä sillä haluttiin kunnioittaa pääbändin fanien ikärakennetta, aivan sama, mutta arvostan. Ja toinen mainittava seikka on Suiston jo legendaarinen soundi. Jos se ei ole tuttu, niin sitä kannattaa tulla kuulemaan matkojenkin takaa. Yhtään huonolta kuulostavaa vetoa en ole täällä yytsinyt. Ja hyvä tänäänkin niin, sen verran asiallinen ja ammattimainen rykmentti ladattiin myös illan ylälauteille.

Homman nimi oli, ja on Wigwam Revisited, mutta ei ole todellakaan kaukana, etteikö sen nimi voisi aivan pokkana olla myös ihan vain Wigwam. Legendaarisesta suomiprogen lähettiläästä ja yhdestä koko maan kaikkien aikojen tärkeimmästä bändistä, joka pääsi aikoinaan pioneerina kolkuttelemaan myös kansainvälisiä ovia, on tässä kokoonpanossa jäljellä lähestulkoon alkuperäinen Wigu-mies, urkuri ja laulaja Jukka Gustavson. Bändihän perustettiin loppuvuodesta 1968, ja Gustavson oli mukana jo alkukeväästä 1969, tosin vasta ensimmäisen singlen julkaisun jälkeen. Myöhemmin Gustavson nousi myös merkittäväksi biisintekijäksi Jim Pembroken rinnalle, vaikka Wigwam pääosin jälkimmäisen materiaalista muistetaankin. Revisited-kokoonpanossa rumpuja soittaa Jan Noponen, joka vaikutti Wigwamissa muutaman vuoden 90-luvulla, ja soitti myös  ”Light Ages”-albumilla (1993). Mainio levy, joka jatkoi siitä mihin Wigwam edellisen kerran jäi, pitkälle levytystauolle heittäytyessään vuonna 1977. ”Light Ages”-levyllä ja samaisella periodilla bändissä vaikutti myös Mikko Rintanen (koskettimet ja laulu), joka on nyt Gustavsonin rinnalla Revisited-kokoonpanon eturivissä erittäin keskeinen osa perinteen ylläpitämistä. Sillä siitähän tässä on kyse, näiden upeiden biisien tuomisesta myös nyky-yleisön ulottuville livenä, alkuperäisille uskolliseen tyylin soitettuna. Ja koska Jim Pembroke ei ole, takaisin Britanniaan eläköidyttyään, enää käytettävissä, siksi bändi kutsuu itseään häveliäästi Revisited-nimilisäkkeellä. Kokoonpanoon kuuluu olennaisesti myös todellinen ydinwigu eli basisti Måns Groundstroem, mutta hän oli tällä kertaa soittohommista sairauslomalla, ja asiallisen paikkopestin hoiti pitkän linjan ammattimies Petri Asiala. Kitaraa Revisitedissä soittaa Pekka Nylund.

Yhtäkaikki, kyse oli Suistonkin illassa Jim Pembroken (ja vähän toki Rekku Rechardtinkin) maailmanluokan sävellyksistä, ja niiden soittamisesta uskollisin soundein, mutta tuorein sovituksin. Näillä biiseillä Wigwam olisi voinut olla se uusi Beatles, jota brittiläinen Virgin Records havitteli signatessaan bändin vuonna 1975. Tosin, Virgin havitteli samaa monen muunkin bändin osalta. Eikä aina käy niinkuin haaveillaan. Wigwamin maailmanvalloituksen jumittaminen ja lopulta kaatuminen on pitkä ja monipolvinen tarina, mutta monia ovia ehti silti aueta.

Ilta avattiin, kuten tälle kokoonpanolle on tavaksi tullut, ”Just My Situationilla”. Biisi edustaa popimpaa Wigwamia, tavallaan beatleseimmillään. Lauluvastuu oli tänäänkin pääosin Mikko Rintasella, Gustavsonin toimittaessa stemmoja toki. Myös napakat spiikit sujuivat Rintaselta, ja yleisön huuteluihin lähtikin samantien sivaltava vastakommentti, mies paljastui erittäin hauskaksi supliikiksi. Vanhan liiton progeen usein mielikuvissa liitetty haudanvakavuus loisti poissaolollaan. Jo kolmantena kuultiin ”Nuclear Nightclub”. Ehkä bändin peräti tunnetuin biisi soitettiin suorastaan lyhyeltä tuntuneena, kompaktina versiona. Tottakai, mainio ratkaisu heittää hittibiisi tänne heti kärkisijoille, mytologiaa heikomminkin tuntevan on mahdollista pysyä kärryillä paremmin.

Olin oikein ennakkoon valmistautunut faktaan, että bändi tulee soittamaan yhden koko suomirockin komeimmista biiseistä, ”Lost Without a Trace” (Pembroken sävel ja sanat kolmosalbumilta ”Fairyport”, 1971) . Se kuuluu Revisitedin harjoiteltuun vakiosettiin, mutta jäi tänään pois. Syynä pääosin varmaankin, että keikka kaikenkaikkiaan oli muutaman biisin tältä porukalta totuttua lyhyempi. Keskeistä kamaa kuitenkin ehdittiin kuulla, tietenkin yleisönkin edustajan huutelema ”Freddy Are You Ready”, joka päätti varsinaisen setin. Tai erittäin pitkänä, sooloiluja sisältäneenä versiona vedetty ”Do The Pigworm”, joka varsinaisesti on Jim Pembroken soolomateriaalia. Pembrokehan kehitti biisiin peräti pigworm-tanssiaskeleet, jotka tänään jäivät näkemättä, ehkä onneksi. ”Losing Hold” kirvoitti isoa hyväksyntää yleisöstä ilmeisten hittiraitojen lisäksi, mutta illan komein veto oli ehdottomasti isolla tunteella ja voimalla vedetty ”Do or Die” albumilta ”Nuclear Nightclub” (1975). Siinä kaksien koskettimien vuoropuhelu, Gustavsonin ”hammond” ja Noposen kireääkin kireämmät rumpusoundit ja tanakka lyönti olivat illan tehokkaimmassa käytössä. Sitäpaitsi, miten on mahdollista, että en ole aiemmin osunut paikalle kun Pekka Nylund soittaa kitaraa. Erittäin vähäeleisen tyylikästä touhua.

Muutaman encoren jälkeen ilta oli paketissa ja Wigwam Revisited matkalla kotiin. Varsinaista Wigwamia en, kuinka ollakaan, koskaan ehtinyt nähdä. Se tuskin keikkalavoille enää palaa, ellei sitten jonkin erittäin erityisen juhlakonsertin nimissä. Ensi vuonnahan olisi bändin 50-vuotisjuhlien paikka, jäämme siis toivorikkaina odottamaan. Tai ehkäpä tämä kokoonpano muutamalla avainvieraalla ryyditettynä? Mene ja tiedä. Mutta Revisitedin keikoilla pääsee erittäin hyvin tunnelmaan, ajassa taaksepäin paluu on enemmän kuin helppoa. Nämä(kin) on siis nähtävä uudestaan. KG

Vesa Aaltonen Proge Band @ Koko Jazz Club, Helsinki 28.04.2016

Muutaman korttelin päässä Viron presidentti valmistautui omaan, historiallisista historiallisimpaan DJ-settiinsä. Sinne, Sörnäisten Kaiku-klubille olisi toki musafriikin pitänyt itsekin ängetä, mutta tapahtuma myytiin niin varhain ja nopeasti loppuun, että vain nopeat elivät. Vaihtoehdoksi tarjoutui tutustua ensimmäistä kertaani Hakaniemen Koko Jazz Clubiin, ja nähdä siellä suomiprogen grand old man Vesa Aaltonen uudehkoine kokoonpanoineen. Valinta osoittautui erinomaiseksi.

Koko Jazz Club on parisen vuotta toiminut laadukas vaihtoehto Helsingin liveskeneen. Pääosin kotimaisia jazzcomboja, mutta väliin myös progea, fuusiota ja muuta; silloin tällöin myös ulkomaan artisteja. Soittoajat ihmimilliset, arkisin jopa jo klo 19 aloittaen, viimeistään klo 21 kuitenkin. Pöydissä istutaan, ja nautitaan siitä ihan itse pääasiasta, eli hyvästä musiikista. Täällähän täytyy poiketa useamminkin. Toivoa sopii, että kansa löytää paikan, ehkäpä myös kaupungissa satunnaisesti vierailevat, ettei tämäkin rohkea yritys karahda. Sijainnista, ohjelmistosta, soundista tai henkilökunnasta tuo yritys ei ainakaan ensikosketuksen perusteella jäänyt kiinni. Ilta sai kriittiseltä keikoilla heilujalta täydet pojot.

Vesa Aaltonen ei juuri esittelyjä kaipaa, mutta esitellään silti. Tasavallan Presidentin yksi perustajajäsenistä vuodelta 1969 ja koko bändin uran ajan, vuoteen 2007, mukana ollut vankkumaton suomiprogressiivisuuden selkäranka. Lyhyeksi jäänyt Eero Raittisen Help-yhtye, Albert Järvinen Band, suomalais-ruotsalainen superkokoonpano Made In Sweden, Kirkan ja Hectorin bändit kummankin kultakaudella, siinä vain muutama maininta Aaltosen bändihistoriasta. Ja ehkä ennenkaikkea, tai ainakin itselleni merkittävimmin, pitkä ja ansiokas yhteistyö edesmenneen Pekka Pohjolan kanssa, levyillä ja lavalla.

Koko Jazz Clubin ilahduttavan runsaslukuinen yleisö, noin torstai-illaksi Vapun alla nyt vähintäinkin, oli käsinkosketeltavan täynnä kunnioitusta ja jollain tapaa hartaalla mielelllä liikkeellä, mutta bändin huikea veto ja Aaltosen hauska ja rento välispiikkailu vapautti tunnelman. Tai kuten illan alkujuontanut klubin edustaja mainiosti totesikin, tänään progeinta täällä lienee itse yleisö. Kaikella kunnioituksella toki lausuttuna. Yleisön keski-ikä ylitti tänään bändin keski-iän.

Kuultiin noin puolitoista tuntia kellottanut kumarrus 60-ja 70-lukujen parhaaseen progeen, Suomihan oli alan aivan johtavia maita maailmassa. Eikä biisivalintojen kriteereinä todellakaan ollut hampaita kiristellen se, että Aaltonen olisi edes ollut kaikilla niillä alunperin mukana. Kuten nyt vaikkapa Jukka Tolosen esikoisalbumilta ”Tolonen!” (1971) poimittu jamittelutyyppinen ”Last Night”, joka toimi yleisesti vain mainiona kunnianosoituksena ajan hengelle.

Bändin eturivissä oli nyt aivan ensimmäistä keikkaansa mukana nuori saksofonisti Max Zenger, ja pakko on todeta kuten maestro Aaltonen itsekin, että mahtavasti meni. Muuna Proge Bandinä nähtiin ja kuultiin Tuomo Dahlblom kitarassa, Seppo Kantonen koskettimissa ja Jari Heino bassossa. Huikea tihentymä osaamista, mutta tänään kävi erityisesti niin, että Dahlblom nousi samantien listalleni ”10 kotimaista kitaristia seurattavaksi”.

Puoleentoista tuntiin mahtui monta hienoa biisiä, vaikka stygejen keskipituudet nyt toki olivatkin perusrockin pidemmällä puolella. En tiedä olinko se vain minä, mutta ehdottomasti upeimmin tänään kulkivat Pekka Pohjolan soolotuotannosta poimitut helmet; vuoden 1979 ”Visitations”-albumin raita ”Vapour Trails” aivan setin loppupäässä, sekä ennenkaikkea aivan jumalattoman kaunis ”Kädet suoristavat veden”, maailmanluokan kiekolta ”Keesojen lehto” (1977). Jälkimmäisen tulkitsivat Kantonen ja Dahlblom kahdestaan, muun bändin ja yleisön hiljentyessä kuuntelemaan. Enpä muista mitään näin pysäyttävää kuulleeni peräti pitkään aikaan. Näillä kahdella mainitulla Aaltonen toki rummutti jo levyilläkin, ehkä ne siksikin tulivat isoimmalla fiiliksellä läpi. Ja jos muutama muu nosto illan setistä, niin Tasavallan Presidentin ainoa ”radiohitti” kolmosalbumiltaan, eli ”I Love You Teddy Bear” kulki todella kuulaasti Dahlblomin kitaran komeasti korvatessa Frank Robsonin alkuperäiset lauluosuudet. Ja vielä, noin teknisesti ottaen encorena kuultu (vaikka ei bändi, aivan oikein, tokikaan jaksanut vaivautua typerästi minnekään verhon taakse) Frank Zappan ”Peaches en Regalia”, albumilta ”Hot Rats” (1969). Ilman Zappaa ei olisi ollut Pressaa, eikä Aaltosta ammattimuusikkona.

Kärkivetoihin kuuluivat myös Made In Sweden-yhtyeen ”Where Do We Begin”-albumin nimiraita, sekä Pressan ”Lambertland”-albumin avaava ”Lounge”, josta Aaltonen miehistöineen nykäisi nyt aivan inhimillisen pituisen luennan. Levyllä rapiat kahdeksan minuuttia kellottava biisi venyi Aaltosen mukaan joillain aikakauden Britannian keikoilla helposti yli puolen tunnin. Aaltonen myös kutsui ”Loungea” illan ainoaksi oikeaksi progebiisiksi. Maestron itsensä rumpusooloa saatiin odottaa aivan keikan loppumetreille, muiden jannujen saadessa isostikin soolotilaa. Ja oikeastaan aivan mahtavaa niin, että Aaltonen antoi oman kannuttelunsa jäädä biisien palvelukseen.

Hieno ilta laadukkaimman kotimaisen takavuosien progen ja fuusion parissa. Koko Jazz Clubin koeponnistus meni myös paremmin kuin hyvin. KG

Röyhkä/Inginmaa/Hypnomen @ 45 Special, Oulu 27.02.2016

Kauko Röyhkä on lyönyt uransa varrella hynttyitä yhteen monen mielenkiintoisen ja laadukkaan tekijän kanssa. On ollut yhteistyötä Rättö/Lehtisalo-parivaljakosta aina sinfoniaorkesteriin saakka. Laajasta kirjosta huolimatta Röyhkä on poikkeuksetta onnistunut säilyttämään korkean tason tekemisissään, laadun käsite ei ole päässyt hämärtymään. Viimeksi Kauko viritti yhteistyön intrumentaaliorkesteri Hypnomenin ja laulaja-lauluntekijä Anna Inginmaan kanssa. Vastikään ilmestyi albumi ”Huominen on uni”, ja nyt ollaan sitä promoavilla keikoilla.

Vaikka on lauantai-ilta, Oulun 45 Specialin soittoajaksi on ilmoitettu 20.30. Kannattaisi monen muunkin suomalaisen rokkiluolan ottaa mallia eurooppalaisista aikatauluista. Onneksi yhä useammat paikat siirtyvät ajattelussaan sivistyneempiin soittoslotteihin ja sitäkautta paremmin palvelemaan myös arki-iltojen keikoilla kävijöitä, ja seuraavana aamuna töihin raahautujia.

Kahdeksan aikaan tonteilla on vielä aika hiljaista, ennakkolipun ostaminen on ollut tokikin vain tapojeni mukainen varotoimi. Väkeä valuu kuitenkin paikalle hissukseen ja kun keikka varttia ilmoitettua myöhemmin polkaistaan käyntiin, on Nelivitosen yläsalissa jo mukavasti jengiä. Yläsali on ihan mainio paikka rockinsoitolle, toki täälläkin on tolppa aika keskeisellä paikalla, mutta sitä sattuu, rakennusten on mieluusti pysyttävä myös pystyssä. Keikkaa voi katsella hyvällä näkyvyydellä myös pöydistä, 45:n keittiö on taas vuosien tauon jälkeen toiminnassa, henkilökunta vetää hyvin, ja ainakin yläkerran baari palvelee ripeästi. Kaikki siis kunnossa. Ainoa aiempi kokemukseni 45:sta oli vuosia sitten joku kaoottinen Radiopuhelimien veto, mutta paikka oli silloin aika eri muotoinen ja näköinen.

Instrumentaalirockin tyylikäs taitaja jo vuodesta 1994, Hypnomen, avaa illan odotetusti ja tuttuun tyyliinsä, instrumentaalilla. Pekka Laineen kitara ja Sami Niemisen urut ovat tämän bändin ydinaluetta, toki myös Juha Litmasen groovet rummut. Yhden tämäkän loungepalan jälkeen päästään itse asiaan, Kauko Röyhkä ja Anna Inginmaa astelevat lavalle. Vastaanotto on lämmin. Projektin nimi voisi aivan hyvin olla muotoa Inginmaa/Hypnomen/Röyhkä, tässä tärkeysjärjestyksessä tänään ehdottomasti edetään. Anna Inginmaa on täysin suvereeni esiintyjä, ottaa lavan haltuunsa, ottaa yleisönsä. En ole uskoa, että lähdin viimeksi Inginmaan soolokeikalta kesken pois, nyt ei tulisi mieleenkään. Anna Inginmaa on illan tähti, supersensuelli esiintyjä, joka ilmiselvästi nauttii joka hetkestä. Se välittyy. Anna ottaa jopa keskellä näkökenttää tönöttävän tolpan haltuunsa, osaksi tanssinsa ja laulunsa dramaturgiaa.

Kauko Röyhkä on kieltämättä asia, jonka takia itsekin Ouluun tänään satuttuani paikalle alunperin hankkiuduin. Miehen osuus on kuitenkin melko toissijainen, Kauko laulaa muutamissa biiseissä soolo-osuuksia, mutta ilta ja kiertue on Inginmaan. Usean biisin ajan Röyhkä istuskelee takahuoneessa. Edellisellä viikolla Seinäjoen keikan soundcheckissä synnytetty ”Rakkauden lähettiläs” on tavallaan illan kulminaatio, viestikapula vaihtuu, suomirockin sukupolvenvaihdos on konkretiaa. Kauko laulaa sinänsä sympatiaa herättävästi paperista tuoreehkon biisin sanat, lukulasit nokilla. Anna osaa ulkoa, biisi on hallussa siinä missä kaikki muukin.

Muuten tuore levy soitetaan käytännössä melkein kokonaan kannesta kanteen. Sen, ja tämän illan parhaita hetkiä ovat ”Juhannusyö” ja ”Mies Marsista”, joista jälkimmäinen jäisi kieltämättä vajaaksi ilman Kaukon tuttua ja tunnusomaisen hiippailevaa tulkintaa. ”Mies Marsista” on upea tunnelmapala Röyhkän taannottaisilla ulkomaanmatkoilla visioituna, yksittäinen biisi jonka takia jo pelkästään kannatti olla paikalla. Röyhkän omasta tuotannosta kuullaan komea ”Pastoraali”, mutta ei muuta, ei ainuttakaan tuttua radiohittiä. Ja koska keikka on vain hieman albumin mittaa pidempi, se tuntuu niinmuodoin varsin lyhyeltä. Harvoin tulee tunne, että olisi tämä voinut pidempäänkin jatkua.

Setti päättyy kuten alkoikin, Hypnomenien kierteiseen hissigrooveen, ja aivan turhan pian kaikki on ohi. En voi todellakaan sanoa syttyneeni ”Huominen on uni”-albumiin, eikä näiden kolmen kombinaatio paperillakaan kuulostanut välttämättä kovin toimivalta, mutta keikkakokemus futaa ja jytää. Uusi tähti on syttynyt suomirockin taivaalle, Anna Inginmaa. Nyt myös yhdellä koko suomiskenen tärkeimmistä hahmoista tuettuna, sekä maailman parhaan loungebändin groovella varustettuna. Menkää ja tsekatkaa nämä livenä. Tulevat keikat täältä: http://www.stupido.fi/recs/artist.php?lang=&id=140

KG

 

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: