Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “jazzrock”

Wigwam Revisited, Superfjord @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 30.04.2017

Vappua juhlittiin Hämeenlinnan Suisto-klubilla progen merkeissä, sekä veteraanivoimin, että tuoreemminkin. Onneksi kaikki kevätjuhlaan liittyvä äpyily oli jäänyt kaduille, ja Suistolla voitiin keskittyä pelkästään laadukkaaseen musiikkiin. Illan avasi mainiolla ja tiukalla kolmevarttisellaan helsinkiläinen Superfjord, joka kutsuu musiikkiaan ”cosmic jazzrockiksi”. Eikä siinä mitään, mutta täyttä kokonaiskuvaa termi ei anna. Superfjord on kuin olisi lyöty yhteen Pekka Pohjola ja Kingston Wall, välillä edetään hapokkaammin, välillä seitsekeetlukulaisittain perinneprogemmin. Kahdella kitaralla ja alhaalta jynkkäävällä bassolla saadaan väliin aika raskaskin sointi aikaan, mutta se ei ole itsetarkoitus. Rumpujen rinnalla lisäperkussiot tuovat sen tärkeän mausteen, joka erottaa Superfjordin muista psykedelia-alan yrittäjistä. Bändiä johtaa Jussi Ristikaarto, joka takavuosina pyöritti kertakaikkiaan mainiota Kevin-yhtyettä, ja perkussio-osastolta löytyy Ilari Kivelä, tuttu myös Pariisin Keväästä. Lisäksi miehistön taustalta löytyvät mm. Major Label, Kytäjä ja Rubik. Osaamisesta ja näkemyksestä ei siis jää Superfjordilla kiinni. Neljänkymmenenviiden minuutin setissään bändi ehti soittaa peräti 7 biisiä, ellen nyt ihan väärin laskenut, joten biisien pituudetkin pysyvät genressään kompakteina, eikä kukaan luukuta luukuttamisen takia, vaan musiikin. Erittäin kova ryhmä, itselle tuore tuttavuus, jota pitää suorastaan alkaa seuraamaan. Menkää, suosittelen.

superfjord kuva

Sitten illan pääteemaan. Tässä vaiheessa on todettava ensinnäkin, että kerrankin Suistolla aloitettiin soitto hyvinkin inhimilliseen aikaan, lämppäri jo klo 21. Ehkä sillä haluttiin kunnioittaa pääbändin fanien ikärakennetta, aivan sama, mutta arvostan. Ja toinen mainittava seikka on Suiston jo legendaarinen soundi. Jos se ei ole tuttu, niin sitä kannattaa tulla kuulemaan matkojenkin takaa. Yhtään huonolta kuulostavaa vetoa en ole täällä yytsinyt. Ja hyvä tänäänkin niin, sen verran asiallinen ja ammattimainen rykmentti ladattiin myös illan ylälauteille.

Homman nimi oli, ja on Wigwam Revisited, mutta ei ole todellakaan kaukana, etteikö sen nimi voisi aivan pokkana olla myös ihan vain Wigwam. Legendaarisesta suomiprogen lähettiläästä ja yhdestä koko maan kaikkien aikojen tärkeimmästä bändistä, joka pääsi aikoinaan pioneerina kolkuttelemaan myös kansainvälisiä ovia, on tässä kokoonpanossa jäljellä lähestulkoon alkuperäinen Wigu-mies, urkuri ja laulaja Jukka Gustavson. Bändihän perustettiin loppuvuodesta 1968, ja Gustavson oli mukana jo alkukeväästä 1969, tosin vasta ensimmäisen singlen julkaisun jälkeen. Myöhemmin Gustavson nousi myös merkittäväksi biisintekijäksi Jim Pembroken rinnalle, vaikka Wigwam pääosin jälkimmäisen materiaalista muistetaankin. Revisited-kokoonpanossa rumpuja soittaa Jan Noponen, joka vaikutti Wigwamissa muutaman vuoden 90-luvulla, ja soitti myös  ”Light Ages”-albumilla (1993). Mainio levy, joka jatkoi siitä mihin Wigwam edellisen kerran jäi, pitkälle levytystauolle heittäytyessään vuonna 1977. ”Light Ages”-levyllä ja samaisella periodilla bändissä vaikutti myös Mikko Rintanen (koskettimet ja laulu), joka on nyt Gustavsonin rinnalla Revisited-kokoonpanon eturivissä erittäin keskeinen osa perinteen ylläpitämistä. Sillä siitähän tässä on kyse, näiden upeiden biisien tuomisesta myös nyky-yleisön ulottuville livenä, alkuperäisille uskolliseen tyylin soitettuna. Ja koska Jim Pembroke ei ole, takaisin Britanniaan eläköidyttyään, enää käytettävissä, siksi bändi kutsuu itseään häveliäästi Revisited-nimilisäkkeellä. Kokoonpanoon kuuluu olennaisesti myös todellinen ydinwigu eli basisti Måns Groundstroem, mutta hän oli tällä kertaa soittohommista sairauslomalla, ja asiallisen paikkopestin hoiti pitkän linjan ammattimies Petri Asiala. Kitaraa Revisitedissä soittaa Pekka Nylund.

Yhtäkaikki, kyse oli Suistonkin illassa Jim Pembroken (ja vähän toki Rekku Rechardtinkin) maailmanluokan sävellyksistä, ja niiden soittamisesta uskollisin soundein, mutta tuorein sovituksin. Näillä biiseillä Wigwam olisi voinut olla se uusi Beatles, jota brittiläinen Virgin Records havitteli signatessaan bändin vuonna 1975. Tosin, Virgin havitteli samaa monen muunkin bändin osalta. Eikä aina käy niinkuin haaveillaan. Wigwamin maailmanvalloituksen jumittaminen ja lopulta kaatuminen on pitkä ja monipolvinen tarina, mutta monia ovia ehti silti aueta.

Ilta avattiin, kuten tälle kokoonpanolle on tavaksi tullut, ”Just My Situationilla”. Biisi edustaa popimpaa Wigwamia, tavallaan beatleseimmillään. Lauluvastuu oli tänäänkin pääosin Mikko Rintasella, Gustavsonin toimittaessa stemmoja toki. Myös napakat spiikit sujuivat Rintaselta, ja yleisön huuteluihin lähtikin samantien sivaltava vastakommentti, mies paljastui erittäin hauskaksi supliikiksi. Vanhan liiton progeen usein mielikuvissa liitetty haudanvakavuus loisti poissaolollaan. Jo kolmantena kuultiin ”Nuclear Nightclub”. Ehkä bändin peräti tunnetuin biisi soitettiin suorastaan lyhyeltä tuntuneena, kompaktina versiona. Tottakai, mainio ratkaisu heittää hittibiisi tänne heti kärkisijoille, mytologiaa heikomminkin tuntevan on mahdollista pysyä kärryillä paremmin.

Olin oikein ennakkoon valmistautunut faktaan, että bändi tulee soittamaan yhden koko suomirockin komeimmista biiseistä, ”Lost Without a Trace” (Pembroken sävel ja sanat kolmosalbumilta ”Fairyport”, 1971) . Se kuuluu Revisitedin harjoiteltuun vakiosettiin, mutta jäi tänään pois. Syynä pääosin varmaankin, että keikka kaikenkaikkiaan oli muutaman biisin tältä porukalta totuttua lyhyempi. Keskeistä kamaa kuitenkin ehdittiin kuulla, tietenkin yleisönkin edustajan huutelema ”Freddy Are You Ready”, joka päätti varsinaisen setin. Tai erittäin pitkänä, sooloiluja sisältäneenä versiona vedetty ”Do The Pigworm”, joka varsinaisesti on Jim Pembroken soolomateriaalia. Pembrokehan kehitti biisiin peräti pigworm-tanssiaskeleet, jotka tänään jäivät näkemättä, ehkä onneksi. ”Losing Hold” kirvoitti isoa hyväksyntää yleisöstä ilmeisten hittiraitojen lisäksi, mutta illan komein veto oli ehdottomasti isolla tunteella ja voimalla vedetty ”Do or Die” albumilta ”Nuclear Nightclub” (1975). Siinä kaksien koskettimien vuoropuhelu, Gustavsonin ”hammond” ja Noposen kireääkin kireämmät rumpusoundit ja tanakka lyönti olivat illan tehokkaimmassa käytössä. Sitäpaitsi, miten on mahdollista, että en ole aiemmin osunut paikalle kun Pekka Nylund soittaa kitaraa. Erittäin vähäeleisen tyylikästä touhua.

Muutaman encoren jälkeen ilta oli paketissa ja Wigwam Revisited matkalla kotiin. Varsinaista Wigwamia en, kuinka ollakaan, koskaan ehtinyt nähdä. Se tuskin keikkalavoille enää palaa, ellei sitten jonkin erittäin erityisen juhlakonsertin nimissä. Ensi vuonnahan olisi bändin 50-vuotisjuhlien paikka, jäämme siis toivorikkaina odottamaan. Tai ehkäpä tämä kokoonpano muutamalla avainvieraalla ryyditettynä? Mene ja tiedä. Mutta Revisitedin keikoilla pääsee erittäin hyvin tunnelmaan, ajassa taaksepäin paluu on enemmän kuin helppoa. Nämä(kin) on siis nähtävä uudestaan. KG

Vesa Aaltonen Proge Band @ Koko Jazz Club, Helsinki 28.04.2016

Muutaman korttelin päässä Viron presidentti valmistautui omaan, historiallisista historiallisimpaan DJ-settiinsä. Sinne, Sörnäisten Kaiku-klubille olisi toki musafriikin pitänyt itsekin ängetä, mutta tapahtuma myytiin niin varhain ja nopeasti loppuun, että vain nopeat elivät. Vaihtoehdoksi tarjoutui tutustua ensimmäistä kertaani Hakaniemen Koko Jazz Clubiin, ja nähdä siellä suomiprogen grand old man Vesa Aaltonen uudehkoine kokoonpanoineen. Valinta osoittautui erinomaiseksi.

Koko Jazz Club on parisen vuotta toiminut laadukas vaihtoehto Helsingin liveskeneen. Pääosin kotimaisia jazzcomboja, mutta väliin myös progea, fuusiota ja muuta; silloin tällöin myös ulkomaan artisteja. Soittoajat ihmimilliset, arkisin jopa jo klo 19 aloittaen, viimeistään klo 21 kuitenkin. Pöydissä istutaan, ja nautitaan siitä ihan itse pääasiasta, eli hyvästä musiikista. Täällähän täytyy poiketa useamminkin. Toivoa sopii, että kansa löytää paikan, ehkäpä myös kaupungissa satunnaisesti vierailevat, ettei tämäkin rohkea yritys karahda. Sijainnista, ohjelmistosta, soundista tai henkilökunnasta tuo yritys ei ainakaan ensikosketuksen perusteella jäänyt kiinni. Ilta sai kriittiseltä keikoilla heilujalta täydet pojot.

Vesa Aaltonen ei juuri esittelyjä kaipaa, mutta esitellään silti. Tasavallan Presidentin yksi perustajajäsenistä vuodelta 1969 ja koko bändin uran ajan, vuoteen 2007, mukana ollut vankkumaton suomiprogressiivisuuden selkäranka. Lyhyeksi jäänyt Eero Raittisen Help-yhtye, Albert Järvinen Band, suomalais-ruotsalainen superkokoonpano Made In Sweden, Kirkan ja Hectorin bändit kummankin kultakaudella, siinä vain muutama maininta Aaltosen bändihistoriasta. Ja ehkä ennenkaikkea, tai ainakin itselleni merkittävimmin, pitkä ja ansiokas yhteistyö edesmenneen Pekka Pohjolan kanssa, levyillä ja lavalla.

Koko Jazz Clubin ilahduttavan runsaslukuinen yleisö, noin torstai-illaksi Vapun alla nyt vähintäinkin, oli käsinkosketeltavan täynnä kunnioitusta ja jollain tapaa hartaalla mielelllä liikkeellä, mutta bändin huikea veto ja Aaltosen hauska ja rento välispiikkailu vapautti tunnelman. Tai kuten illan alkujuontanut klubin edustaja mainiosti totesikin, tänään progeinta täällä lienee itse yleisö. Kaikella kunnioituksella toki lausuttuna. Yleisön keski-ikä ylitti tänään bändin keski-iän.

Kuultiin noin puolitoista tuntia kellottanut kumarrus 60-ja 70-lukujen parhaaseen progeen, Suomihan oli alan aivan johtavia maita maailmassa. Eikä biisivalintojen kriteereinä todellakaan ollut hampaita kiristellen se, että Aaltonen olisi edes ollut kaikilla niillä alunperin mukana. Kuten nyt vaikkapa Jukka Tolosen esikoisalbumilta ”Tolonen!” (1971) poimittu jamittelutyyppinen ”Last Night”, joka toimi yleisesti vain mainiona kunnianosoituksena ajan hengelle.

Bändin eturivissä oli nyt aivan ensimmäistä keikkaansa mukana nuori saksofonisti Max Zenger, ja pakko on todeta kuten maestro Aaltonen itsekin, että mahtavasti meni. Muuna Proge Bandinä nähtiin ja kuultiin Tuomo Dahlblom kitarassa, Seppo Kantonen koskettimissa ja Jari Heino bassossa. Huikea tihentymä osaamista, mutta tänään kävi erityisesti niin, että Dahlblom nousi samantien listalleni ”10 kotimaista kitaristia seurattavaksi”.

Puoleentoista tuntiin mahtui monta hienoa biisiä, vaikka stygejen keskipituudet nyt toki olivatkin perusrockin pidemmällä puolella. En tiedä olinko se vain minä, mutta ehdottomasti upeimmin tänään kulkivat Pekka Pohjolan soolotuotannosta poimitut helmet; vuoden 1979 ”Visitations”-albumin raita ”Vapour Trails” aivan setin loppupäässä, sekä ennenkaikkea aivan jumalattoman kaunis ”Kädet suoristavat veden”, maailmanluokan kiekolta ”Keesojen lehto” (1977). Jälkimmäisen tulkitsivat Kantonen ja Dahlblom kahdestaan, muun bändin ja yleisön hiljentyessä kuuntelemaan. Enpä muista mitään näin pysäyttävää kuulleeni peräti pitkään aikaan. Näillä kahdella mainitulla Aaltonen toki rummutti jo levyilläkin, ehkä ne siksikin tulivat isoimmalla fiiliksellä läpi. Ja jos muutama muu nosto illan setistä, niin Tasavallan Presidentin ainoa ”radiohitti” kolmosalbumiltaan, eli ”I Love You Teddy Bear” kulki todella kuulaasti Dahlblomin kitaran komeasti korvatessa Frank Robsonin alkuperäiset lauluosuudet. Ja vielä, noin teknisesti ottaen encorena kuultu (vaikka ei bändi, aivan oikein, tokikaan jaksanut vaivautua typerästi minnekään verhon taakse) Frank Zappan ”Peaches en Regalia”, albumilta ”Hot Rats” (1969). Ilman Zappaa ei olisi ollut Pressaa, eikä Aaltosta ammattimuusikkona.

Kärkivetoihin kuuluivat myös Made In Sweden-yhtyeen ”Where Do We Begin”-albumin nimiraita, sekä Pressan ”Lambertland”-albumin avaava ”Lounge”, josta Aaltonen miehistöineen nykäisi nyt aivan inhimillisen pituisen luennan. Levyllä rapiat kahdeksan minuuttia kellottava biisi venyi Aaltosen mukaan joillain aikakauden Britannian keikoilla helposti yli puolen tunnin. Aaltonen myös kutsui ”Loungea” illan ainoaksi oikeaksi progebiisiksi. Maestron itsensä rumpusooloa saatiin odottaa aivan keikan loppumetreille, muiden jannujen saadessa isostikin soolotilaa. Ja oikeastaan aivan mahtavaa niin, että Aaltonen antoi oman kannuttelunsa jäädä biisien palvelukseen.

Hieno ilta laadukkaimman kotimaisen takavuosien progen ja fuusion parissa. Koko Jazz Clubin koeponnistus meni myös paremmin kuin hyvin. KG

Röyhkä/Inginmaa/Hypnomen @ 45 Special, Oulu 27.02.2016

Kauko Röyhkä on lyönyt uransa varrella hynttyitä yhteen monen mielenkiintoisen ja laadukkaan tekijän kanssa. On ollut yhteistyötä Rättö/Lehtisalo-parivaljakosta aina sinfoniaorkesteriin saakka. Laajasta kirjosta huolimatta Röyhkä on poikkeuksetta onnistunut säilyttämään korkean tason tekemisissään, laadun käsite ei ole päässyt hämärtymään. Viimeksi Kauko viritti yhteistyön intrumentaaliorkesteri Hypnomenin ja laulaja-lauluntekijä Anna Inginmaan kanssa. Vastikään ilmestyi albumi ”Huominen on uni”, ja nyt ollaan sitä promoavilla keikoilla.

Vaikka on lauantai-ilta, Oulun 45 Specialin soittoajaksi on ilmoitettu 20.30. Kannattaisi monen muunkin suomalaisen rokkiluolan ottaa mallia eurooppalaisista aikatauluista. Onneksi yhä useammat paikat siirtyvät ajattelussaan sivistyneempiin soittoslotteihin ja sitäkautta paremmin palvelemaan myös arki-iltojen keikoilla kävijöitä, ja seuraavana aamuna töihin raahautujia.

Kahdeksan aikaan tonteilla on vielä aika hiljaista, ennakkolipun ostaminen on ollut tokikin vain tapojeni mukainen varotoimi. Väkeä valuu kuitenkin paikalle hissukseen ja kun keikka varttia ilmoitettua myöhemmin polkaistaan käyntiin, on Nelivitosen yläsalissa jo mukavasti jengiä. Yläsali on ihan mainio paikka rockinsoitolle, toki täälläkin on tolppa aika keskeisellä paikalla, mutta sitä sattuu, rakennusten on mieluusti pysyttävä myös pystyssä. Keikkaa voi katsella hyvällä näkyvyydellä myös pöydistä, 45:n keittiö on taas vuosien tauon jälkeen toiminnassa, henkilökunta vetää hyvin, ja ainakin yläkerran baari palvelee ripeästi. Kaikki siis kunnossa. Ainoa aiempi kokemukseni 45:sta oli vuosia sitten joku kaoottinen Radiopuhelimien veto, mutta paikka oli silloin aika eri muotoinen ja näköinen.

Instrumentaalirockin tyylikäs taitaja jo vuodesta 1994, Hypnomen, avaa illan odotetusti ja tuttuun tyyliinsä, instrumentaalilla. Pekka Laineen kitara ja Sami Niemisen urut ovat tämän bändin ydinaluetta, toki myös Juha Litmasen groovet rummut. Yhden tämäkän loungepalan jälkeen päästään itse asiaan, Kauko Röyhkä ja Anna Inginmaa astelevat lavalle. Vastaanotto on lämmin. Projektin nimi voisi aivan hyvin olla muotoa Inginmaa/Hypnomen/Röyhkä, tässä tärkeysjärjestyksessä tänään ehdottomasti edetään. Anna Inginmaa on täysin suvereeni esiintyjä, ottaa lavan haltuunsa, ottaa yleisönsä. En ole uskoa, että lähdin viimeksi Inginmaan soolokeikalta kesken pois, nyt ei tulisi mieleenkään. Anna Inginmaa on illan tähti, supersensuelli esiintyjä, joka ilmiselvästi nauttii joka hetkestä. Se välittyy. Anna ottaa jopa keskellä näkökenttää tönöttävän tolpan haltuunsa, osaksi tanssinsa ja laulunsa dramaturgiaa.

Kauko Röyhkä on kieltämättä asia, jonka takia itsekin Ouluun tänään satuttuani paikalle alunperin hankkiuduin. Miehen osuus on kuitenkin melko toissijainen, Kauko laulaa muutamissa biiseissä soolo-osuuksia, mutta ilta ja kiertue on Inginmaan. Usean biisin ajan Röyhkä istuskelee takahuoneessa. Edellisellä viikolla Seinäjoen keikan soundcheckissä synnytetty ”Rakkauden lähettiläs” on tavallaan illan kulminaatio, viestikapula vaihtuu, suomirockin sukupolvenvaihdos on konkretiaa. Kauko laulaa sinänsä sympatiaa herättävästi paperista tuoreehkon biisin sanat, lukulasit nokilla. Anna osaa ulkoa, biisi on hallussa siinä missä kaikki muukin.

Muuten tuore levy soitetaan käytännössä melkein kokonaan kannesta kanteen. Sen, ja tämän illan parhaita hetkiä ovat ”Juhannusyö” ja ”Mies Marsista”, joista jälkimmäinen jäisi kieltämättä vajaaksi ilman Kaukon tuttua ja tunnusomaisen hiippailevaa tulkintaa. ”Mies Marsista” on upea tunnelmapala Röyhkän taannottaisilla ulkomaanmatkoilla visioituna, yksittäinen biisi jonka takia jo pelkästään kannatti olla paikalla. Röyhkän omasta tuotannosta kuullaan komea ”Pastoraali”, mutta ei muuta, ei ainuttakaan tuttua radiohittiä. Ja koska keikka on vain hieman albumin mittaa pidempi, se tuntuu niinmuodoin varsin lyhyeltä. Harvoin tulee tunne, että olisi tämä voinut pidempäänkin jatkua.

Setti päättyy kuten alkoikin, Hypnomenien kierteiseen hissigrooveen, ja aivan turhan pian kaikki on ohi. En voi todellakaan sanoa syttyneeni ”Huominen on uni”-albumiin, eikä näiden kolmen kombinaatio paperillakaan kuulostanut välttämättä kovin toimivalta, mutta keikkakokemus futaa ja jytää. Uusi tähti on syttynyt suomirockin taivaalle, Anna Inginmaa. Nyt myös yhdellä koko suomiskenen tärkeimmistä hahmoista tuettuna, sekä maailman parhaan loungebändin groovella varustettuna. Menkää ja tsekatkaa nämä livenä. Tulevat keikat täältä: http://www.stupido.fi/recs/artist.php?lang=&id=140

KG

 

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: