Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “open air”

Puntala Rock 2025: Rat Cage (uk), Sanctus Iuda (pl), Nao (de), Ruidosa Immundicia (at), Diskelmä, Ien, Putkipommi, Flags of Unity, Hero Dishonest, Kismet, Disappoint @ Puntala, Lempäälä 25.07.2025

Tässähän ei enää ihan mikään rippikouluskloddi ole itse kukaan, mutta niin vaan piti aika kauan maapallon lisälitistyä napojen kohdilta, ennenkuin meikämannerheim pääsi korkkaamaan Lempäälän legendaarisen DIY-punk-festivaalin, elikkäs Puntala Rockin. Monasti ihmiselämässä oli ollut mielessä mennä, mutta aina oli ns. jäänyt. Tänä vuonna Puntalan line-up ei sisältänyt mitään pakko-nähdä bändejä (vaikka sellainen ihan hyvin olisi voinut olla lauantain päättänyt Newtown Neurotics), mutta onneksi Puntalan perjantain keikkaseurana toiminut Keikkaseura sai houkuteltua messiin ja meininkiin, ja niinpä neitsyyden (jos sallitte) vieneestä Puntalasta muodostuikin varsin positiivinen ja henkevä kokemus. Niin positiivinen ja henkevä, että taas piti ihmetellä, miksi kesti näin kauan, ja että miksipä ei laatisi tästä jokakesäistä traditiota itselleen, niin kauan kuin viimeiset polvet elikkäs lonkat festarinurmia-ja mutia kestää. Eli, Del Monte-mies sanoo ”kyllä”.

Ensimmäinen asia, mikä a) hämmästytti, ja b) kummastutti pientä kulkijaa oli se, että Puntala ei myy perjantaille päivälippua, eli jos omalle kohdalle onnistuu vain perjantai, pitää silti ostaa kahden päivän lippu. Silti, lauantaille myydään päivälippua, jolloin näkee puolet enemmän bändejä 20 euroa halvemmalla. Ihan ei omat lyhyen logiikan opintopisteet tämän ymmärtämiseen riittäneet, mutta näin on ollut aina, ja kun omalle kohdalle vain perjantai oli mahdollinen, niin turvat kiinni ja kukkaro auki. Toinen hämmentävä asia oli, ja on, se että Puntalaan saa viedä omat janojuomat, kunhan ei vie lasipulloissa. Kukaan ei portilla pullojen valmistusmateriaalia tosin tsekkaa, joten DIY ja vastuu on jokaisella itsellään. Kolmas hämmennyksen aihe oli kaiken pienuus ja plutuisuus, kannentiiviste-ja vaihdelaatikkovikainen Subaru maaseututien varteen parkkiin, ja alle 10 minuutissa olet jo yyteröimässä ekaa bändiä. Oma, tärkeä Lempäälän S-Marketin muovipussi kainalossa, keskikilj..kaljaa puolillaan messiin, ja portista heittämällä sisään. Ja pakkohan Puntalaan on ottaa omat evulit, niin kauan kuin tässä sääntöyhteiskunnassa se on mahdollista. Ja vielä kun sattui olemaan oma ja syvästi henkilökohtainen syntymäpäivä, eipä sitä ihminen olisi hellepäivälle paljonkaan parempaa päätöstä voinut kuvitella.

Puntalassa on kaksi lavaa, Mökkilava, ja alle minuutin katkokävelyn päässä Nurmilava. Siinä välissä noin 15 asiakaspaikan terassi ja yksi safkateltta, josta kokolihaa, kebabia ja siankylkeä on turha kysellä. Ja hyvä niin. Bändit soittavat minuuttiaikataululla vuorotellen kummallakin lavalla, ja vaikka tapahtuman henki on punk, minuuttiaikataulu pitää. Tänä vuonna, ja miksei mahdollisesti muinakin vuosina, kaikki ehdottomasti tärkeämpi tapahtui pienemmällä Mökkilavalla.

Illan avanneen, ja Möksälavan korkanneen jyväskyläläisen Disappoint-yhtyeen vedosta tuli nähtyä noin 12 minuutin otanta, mutta oleellinen ehti mainiosti välittyä. Onko Jyväskylästä koskaan tullut yhtään huonoa bändiä? Oliko Rajuilma jonkun mielestä huono? Jos ei, vastaus on ”ei”. Disappoint jyysti illan ankarassa ja helteisessä myötävalossa erittäin tummanpuhuvaa raakapunkiaan ja d-beatiaan vimmalla, joka jäi kättelyssä mieleen. Viimevuotinen EP ”Peace..Achieved By War” välittää oleellisimman niille, jotka eivät nytkään päässeet paikalle. Nämä pitää nähdä uudestaan Lepakkomiehessä, jos missään.

Alkuillasta Puntalassa ajellaan puolen tunnin slotteja, ja monelle alkuillan bändille siinäkin on 10 minuuttia liikaa. Loppuehtoosta toimitetaan jo 40-minuuttisia settejä, joissa on mahku vähän välispiikata pidempään, ja luoda katsetta koko uran varrelle. Ja tässä on Puntalan yksi hienouksista, jos joku bändi ei ihan iske, kaikki on ohi parissakymmenessä minuutissa, eikä encoreja soitella. Ei tarvitse nukahtaa tuhatvuotiseen ikiuneen, kun joku von Amorphis Brothers laatii musiikillista hiukkaskiihdytintä tai suhteellisuusteoriaa kaksi tuntia kasaan. Soitetaan, ja pois.

Päälavan korkkaamiskunnian sai tänä suvena kvartetti nimeltään Kismet. Jos joku keksii miksi, ottakaa yhteyttä apinaan, kiinnostelee kovasti. Puoli tuntia sinänsä sympaattista, mutta niin huojuvaa oletettuihin muniin puhaltelua, että oli pakko kuluttaa aikaa jollain muulla metodilla ja käydä tsekkaamassa merkkaritelttaa, joka Puntalassa toki on tuplasti isompi kuin ruokatarjonta. Merchandisepisteen tyylikkäin t-paita oli se, jossa Muumipeikko hakkaa vasaralla hakaristiä paskaksi. Maailmojen sota.

Mökkilavalla nuori oululainen Putkipommi yllätti edestäpäin. ”Sattuneesta” syystä nuoren orkesterin solisti Atte oli estynyt, mutta kitaristi Osku paikkasi oman toimen ohella niin mainiosti, että kukaan ei jäänyt ketään kaipaamaan. Ja Putkipommi soittikin Puntala-perjantain ehdottoman työvoiton. Bändin Bandcamp-sivulta löytyy digi-LP ”Tuhottu tulevaisuus”, ja siihen kannattaa ihan oikeastikin tutustua. Putkipommi todistaa, yhtenä muista, mutta myös yhtenä etevimmistä, että miksi Kaaos (1980-2005) oli niin järjettömän merkittävä bändi, maailmankinlaajuisesti. Oulun jannut jatkaa siitä, mihin Kaaos jäi. Laittakaapa soimaan vaikkapa ”Miksi” tai mainiosti keikalla polkenut ”Politiikka”. Putkiksen vedolla viritettiin ensimmäistä maltillista lavanedustan kirnuakin.

Jo vuonna 1999 aloittaneen Hero Dishonestin olin nähnyt kerrattain aiemmin, Oulun Tukikohdassa mainiolla ja energisellä vedolla joskus kauan sitten. Nyt vain ei päälavan mitalta oikein lähtenyt. Kaikesta ei aina tarvitse digata, ja bändi itsekin tuntui olevan vähän läpikävelykeikalla, joten maailmaakin ahkerasti kiertävä ja mainetta nauttiva Hero Dishonest, ensi kertaan. Puntalaa 2025 kuvaa hyvin se, että Hero Dishonest oli avausillan toiseksi iäkkäin bändi. Ihan ei oltu nykykustannustasoilla saatu punkin legendaosastoa paikalle, tai sitä mitä siitä nyt on jäljellä. Tiedän, että Sex Pistols tulee Poriin, ja tiedän, että meidellä oli lippu sinne, mutta ei nyt puhuta siitä miksi en pääse paikalle.

Mökkilavalla seuraavaksi, erikoisella tavalla itsensä nimennyt helsinkiläinen Ien-yhtye toimitti mainion, mutta biisimatskultaan valitettavasti monotoniseksi kääntyneen puolituntisensa Killing Joken ja Siouxie Siouxin hengessä, eli vahvasti post-punk oli homman nimi. Kertakaikkiaan ihastuttavasti esiintyneen solistinsa Alisan kanssa bändi voi yltää jälkipunkskeneissä pidemmällekin, minkä näyttää vain aika. Nämä voisi illan kotimaisista nähdä uudelleenkin.

Tamperelainen, vasemmistosti julistava Flags of Unity voisi olla genreissään kova bändi, sillä on kuitenkin historiaa takanaan jo aika pitkälti. Mustaksi maalattu banjo, joka saatiin jopa päälavan relatiivisen keskeneräisillä soundeilla kuulumaan, oli ilahduttava lisä, mutta jos yhteissoitto (syystä tai ketään kiinnostamattomasta syystä) ei toimi, puolisen tuntia ei riitä todistamaan mitään. Flags Of Unity on antifasistinen ska/punk-bändi, ja hyvä niin, harvahan tässä nyt varsinaisesti fasistinen haluaa olla, ja jos haluaa, niin Puntalasta ei soittoslotti irronne. Tahtoo sanoa, ja sanonkin, illan bändeistä ne, jotka julistivat yhtään mitään, olivat ylivoimaisesti mielenkiintoisimpia. Ottamatta julistamiselta mitään pois. Tiedän, että Puntalassa on tapana julistaa, mutta jokainen sivistynyt ihminen tietää jo, että Palestiinassa on menossa kansanmurha, ja Ukrainassa hieman eri tavalla etenevä vastaava. Pakko antaa Flags of Unitylle jossain toinenkin mahku tai mahdollisuus, olette kuitenkin erittäin hyvällä asialla.

Maukas hamppuburgeri safkateltalta äänihuulien läpi, ja lyhyt siirtymä takaisin Mökkilavalle, jossa itävaltalainen Ruidosa Immundicia päätti 24-minuuttisessaan, että vankeja ei oteta, eikä vaihdeta (jos sallitte). Ankaraa hardcorepyyhintää multikansainvälisellä miehistöllä. Solisti Carolina ei ollut yhtään punk (mitä ikinä sekään on koskaan ollut, ja ainakaan tänä päivänä enää on), tämän ladyn voisi yhyttää ennemmin jostain Wienin lähiöstä hiekkalaatikon reunalta, mutta niin vain lähti rouvalta väkevästi julistava hoocee Lempäälän iltaan. Sanaakaan en saanut selvää tai ymmärtänyt, mutta tajusin että asiaa oli, ja siksi Ruidosa Immundician jäätävän vakuuttava veto oli yksi illan kovimmista, mutta myös poliittisimmista. Ei se, mitä sanotaan, vaan miten sanotaan.

Oman esikois-Puntalan illassa yksi havainto oli ylitse muiden, ulkomaan bändit soittivat ja asennoituivat kotimaamme yrittäjät ainakin jossain määrin suohon. Anteeksi nyt vaan. Niin ei tarvitsisi automaattisesti olla, ulkomaalaisuus ei ole itseisarvo tietenkään, mutta jos bändi tulee Euroopan toiselta puolelta, niin todennäköisemmin se ei lässytä helteen rankkuudesta mikrofoniin, ja todennäköisemmin se käyttää joka fucking arvokkaan sekunnin soittaakseen punk-musiikkia niin kovalla raivolla, kuin kunakin iltana suinkin lähtee. Vaikka päälavalla soittanut, ja kovastikin arvostettu Diskelmä veti aivan sinänsä raivokkaan setin, itävaltalaisten ajon jälkeen se ei tuntunut juuri miltään. Diskelmä on kova bändi, ja sen veto oli laadukas, mutta itävaltalaisten kaahaus oli vastikään ollut vieläkin laadukkaampi.

Saksalainen Nao todisti juuri sitä samaa seuraavaksi Mökkilavalla, että ei kandee Härmägeddoniin asti tulla jäähdyttelemään. Naolla on solistinokillaan kovasti nuoren (onneksi ei vanhan) Nina Hagenin mieleen tuova Morgana, ainakin nyt noin 7,5 metrin päästä yytsittynä. Naon hardcoreajo oli yksi ehdottomasti illan kovimmista seteistä. Bremen on Saksan punkeimpia kaupunkeja, ja sieltä tulee myös Nao.

Nurmilavalla, jota ei ole nimetty Paavo Nurmen, vaan nurmen mukaan, jatkoi puolalainen Sanctus Iuda. Bialystokissa herran vuonna 1995 perustettuna sillä oli kunnia olla illan veteraanein bändi, joka viettää pitkähköjä hiljaiselon aikoja, ja taas kokontuu yhteen soittamaan. Puolapunkin harvinaisempaa herkkua siis. Sanctus Iudalla oli välispiikeissään paljon asiaa, mm. Palestiinasta, mutta sillä oli myös aivan jäätävän kovia biisejä. Bialystokin vennaskond toimittikin yhden illan parhaista vedoista, ja päälavan parassoundisen. Bändi julkaisi splitin vuonna 1997 hämeenlinnalaisen, jo edesmenneen Sharpeville-yhtyeen kanssa, ja tuolta splitiltä kuultiin ymmärtääkseni ”Wolny Wybor, Wolne Zycie”, joka polkikin todella mainiosti setin loppuliu’ussa. Jäi mieleen, kun bändi koki dissata vasiten spiikissään toki sinänsä raskaspompöösiä Katolisen kirkon paavi-instituutiota. Ja miksipä ettei, onhan siinä dissattavaa siinäkin paljon, mutta esimerkiksi edellinen ja edesmennyt paavi teki rauhan ja solidaarisuuden eteen enemmän näkyvää työtä kuin yksikään puolalainen never-heard punkbändi nyt, tai tyyliin ikinä.

Oli melkein odotettavissa, kun ilta pimeni ja Lempäälän marketin harmaa muovipussi tyhjeni, että illan henkilökohtaisesti odotetuin bändi, Britannian Sheffieldistä paikalle hoidettu Rat Cage saisi jäädä illan päättäjäisbändiksi. Ja niin sitten kävikin. Rat Cage oli myös se illan bändeistä, jonka tuotantoa olin kahlannut suurimmalla mielenkiinnolla ennakkoon läpi. Ja kannatti. Ja aina kannattaa, Iso-Britannia on aina ollut, ja tulee aina olemaan maailman tärkein rockmaa, josta ei tänne asti lähetetä keikalle juurikaan muuta kuin pelkkää laatua. Lempäälän pimenevässä ehtoossa Rat Cage nakutti kaikki ennakko-odotukset täyttäneen 40-minuuttisen. Tuokaa nämä jonnekin, Vastavirralle, Looseen, Torveen, Lepikseen, olen paikalla. Dischargen perintö elää, brittiläinen punk voi hyvin. Epäilevämpi tuomas voi laittaa soimaan vaikka toissavuotisen ”Live in Sundeland”-liven, kuule ja ihmettele.

Rat Cagen jälkeen kotimaisen Puhelinseksin slotti Nurmilavalla tuntui lähinnä epäreilulta, ja silkasta kunnioituksesta kaikkia kohtaan, oli seurattava vierestä laatikko-ja kannentiivistevikaisen Subarun käynnistyminen, ja poistuttava kohti Kanta-Hämettä. Ensi kesään, Suomen suvaitsevaisin ja rennoin festivaali, Puntala Rock. KG

Guns N’ Roses (us), Public Enemy (us) @ Ratinan stadion, Tampere 07.07.2025

Olin nähnyt Guns N’ Rosesin edellisen kerran syksyllä 2022 Australian Brisbanessa, valtavan Suncorp Stadiumin piippuhyllyltä. Sieltäkin kaukaisuudesta yyteröitynä lavalla oli takavuosien sotakirveet ja ongelmat haudannut positiivinen ja energinen, ultra-ammattitaitoinen ja koko rahalla viihdyttänyt legendasbändi. Mutta vasta Tampereen Ratinan stadionin Golden Circle-lipun suolaisen hinnan pulittaneena ja samaisen bändin keikkaa mellakka-aidasta neljän metrin päästä todistaneena, voin sanoa todella nähneeni, tai oikeammin kokonaiskokeneeni Gunnarit, yhden maailman rockhistorian merkittävimmistä bändeistä koskaan. Ja samaiselta lähietäisyydeltä todennettuna, kaikki juuri luetellut laatumääreet pitivät niinikään paikkansa, vaikka orkesteri ja sitä myötä sen paljon ja matalalla kynnyksellä parjattu solistinsa Axl Rose, olivat jälleen kolmisen vuotta ikääntyneempiä. Erittäin paljon on taas parta, ellei peräti parrattomuuskin, paukahtanut tämänkertaisen ainoan Suomen keikan jälkiperspiraatioissa. Että Axl laulaa huonosti, että bändi oli huonosti miksattu, että Slash soitti kuin jumala, että bändin elinikä alkaa olla rajattu, että nyt isosti settilistaan nostettu ”Chinese Democracy”-albumi (2008) on sysipaska, eikä sillä ole yhtään hyvää raitaa ja mitä kaikkea muuta häränpaskaa nytkin on jauhamalla jauhettu keikan mentyä. Ja jauhantoja selanneena on todettava, että mitä enemmän on kirjoittajalle maksettu, sen synkempää, ja mitä kauempaa keikkaa on yritetty tsiigailla, sitä synkempää. Ensinnäkin, Axl lauloi vähintäinkin kohtuullisesti (sitä turhaa Black Sabbath-coveria ei edes olisi kannattanut esittää, siinä Rose oli huono), etukentälle bändi kuulosti hyvältä, Slashilta on nähty parempiakin iltoja, ”Democracy” on aliarvostettu, mutta erittäin laadukas rocklevy, jolla on monia maailmanluokan raitoja, joista parhaat peräti pokkana jätettiin soittamatta jne. Jne.

Muutama asia. Olen nyt henkilökohtaisesti nähnyt bändin neljästi (kyllä, vasta, mutta kuitenkin). Tampere ja kesä 2025 oli keikoista paras. Toiseksi paras on ollut toiseksi edellinen, eli syksy 2022. Omissa exel-taulukoissa bändin kokoonpano ja laadukkuus on siis vain vuosien myötä kehittnyt. Auliisti myönnän, että kultaisella pyöräilyshortsikaudella en bändiä nähnyt. ”Chinese Democracy”-levyn ottaminen laajemmin ohjelmistoon oli toki alunperin rauhanpiipun polttelua Slashin ja Duff McKaganin palattua eturiviin, mutta nyt albumin biiseistä on tullut olennainen osa settilistaa, ja sitäpaitsi kasvava sellainen. Eikä edes puritaanijengille rakkaiden kasarihittien kustannuksella, vaan pidentämällä keikkoja. Saattaisi niinikään kriittisempi parta nimittäin paukahtaa, jos bändi jättäisi jonain päivänä vaikkapa täysin turhan ”Double Talkin’ Jive”-rymistelyn pois. Mutta eihän se käy, kun kaikilla ennen Suurta Välirikkoa julkaistuilla pyhillä albumeilla oli vain hyviä biisejä.

Muutama asia lisää. Jos jengille tulee yllätyksenä, että 63-vuotiaalta laulajalta ei lähde kasarin lantioliike enää samaan malliin kuin 27-vuotiaalta, tai että kaveri ei edes kuulosta samalta, kannattaa pikku hiljaa alkaa palailemaan a) tälle planeetalle, ja b) todellisuuteen. Axl Rosen äänessä ei Ratinassa ollut fundamentaalia ongelmaa, mitään pitkien lentomatkojen ja rundien rasittaman tuolla puolen. Siis mitään, mistä pitäisi erityisesti leukaa louskuttaa. Muutamissa biiseissä Axl yritti vanhaan malliin, siinä enää onnistumatta, siksi biisejä voisikin alkaa peräti sovittamaan hieman uuteen uskoon. Sijoittaa hiturit ja balladit keskelle settiä, jotta ääni saisi levätä ennen loppurevitystä, ja pitää keikkojen kesto edes puoli tuntia lyhyempänä. Jättämällä vaikka muutama näennäishitti pois, ja uskomalla juurikin niihin helpommin laulettaviksi sävellettyihin 2000-luvun biiseihin. Ymmärrämme, että bändi haluaa antaa kaikkensa, ja lunastuttaa koko maksetun rahan, mutta jos vastaanotto olisi kaksituntisilla vedoilla suopeampi, bändikin voittaisi, ja jaksaisi pidempään. Jos seuraava rundi nimetään jäähyväisrundiksi, ja se pysähtyy lähimaillakaan, aion olla takaisin golden showerissa, niin eksponentiaalisesti ei nimittäin näin laadukkaan bändin laatu voi laskea. Toisaalta, jos seuraava rundi olisi jäähyväiset, en ihmettelisi. Axl on jo 63, ja jos vaikka Angus Young voi olla papparainen tai Rob Halford on voinut olla sitä jo viimeiset 20 vuotta, nyt 59 täyttänyt Slash ei voi ryhtyä noin vain muiniksina papparaiseksi. Ja jos joku väittää Axl’n edes yrittäneen lantioliikettä nyt 63-vuotiaana, ei ole ollut paikalla. Silti, kaveri meuhkasi todella kiitettävästi kolme tuntia ympäri lavaa, eikä muutakaan bändiä pönötyksestä voi syyttää.

Illan settilista löytyy netistä monestakin eri lähteestä, eikä siitä sen enempää. Omille conversensijoille, toki muutamien megahittien lisäksi, parhaiten toimivat ne 2000-luvulla nauhoitetut, umpipaskoiksi ammattitoimittajien suulla tuomitut biisit, tai klassisen kauden vähemmän tunnetut. Esimerkiksi ”Coma” hoitui yhtenä koko kolmituntisen parhaista vedoista, ja yksinkertaisen punkahtava ”Absurd” kulki komeammin ja tärkeämpänä, kuin ne kaksi monelle puritaanikuulijalle tärkeää punk-coveria, joista varsinkin Duffin tulkitsema ”I Wanna Be Your Dog” tuntui (nytkin) tosi turhalta, toki Axl’lle tärkeältä hengähdystauolta. Punkversioista UK Subsien ”Down On The Farm” setin loppuliu’uissa puolusti tosin jo ihan paikkaansa. Yksi Axl’n hengenvetotauoista, joka on tietysti jengille rakas, on ”Rocket Queen” setin loppukolmanneksella sekin. Mutta juuri hengenvetosyistä biisi saa aivan järisyttävän ison, itseään isomman merkityksen ja se venyi nytkin aivan hermojaraastavaksi jamitteluksi ja sooloiluksi.

Bändi oli soittanut pari päivää aiemmin Birminghamissa Ozzyn ja Black Sabbathin jäähyväisissä ”Sabbath Bloody Sabbath”, ja nykäisi sen nyt härmäläistenkin iloksi. Veto vain sattui olemaan illan huonoin, biisi ei Axl’n laulurekisterille ja siinä kohtaa jo kiusatulle äänelle sopinut yhtään. Ja jos Sabbathia tulkitsee epäsabbathmaisesti, niin syiden pitää olla hyviä. Vain tuoreehkon rumpalin Isaac Carpenterin billwardmaisen yksinkertainen pannutus tuki biisiä oikealla tavalla. Carpenter osoittautui muutenkin mahtirekryksi, kun bändissä parikymmentä vuotta uskollisesti kannuttanut Frank Ferrer äkisti sai kenkää, eikä kukaan oikein tiedä miksi. Paristakymmenestä vuodesta puheen ollen, jos kitaristi Richard Fortus, valkoinen intiaani, ei syystä tai toisesta seuraavalla rundilla olisi mukana, toivottavasti on, en välttämättä edes menisi paikalle. Niin olennainen osa hesseli nyt jo bändiä on. Ja nimenomaan Fortusin tanakka komppi, eloisa lavaolemus ja erottuvat laatusoolot vaihteluna Slashin luukuttamiselle, ovat poislaittamaton ainesosa nyky-Gunseja.

Yksi kiertuedebyyttikin kuultiin, ”Chinese Democracy”-sessioiden (yes!) aikana nauhoitettu ”Prostitute”, joka toi aivan mahtavaa eloa ja vaihtelua keikan viimeiseen kolmannekseen. ”Civil War” kulki nytkin komeasti ja tunteella, yhdessä pitkän ja hartaan ”Estranged”-ajon kanssa se oli nytkin keikan ehdotonta eliittiä, kuten viimeksikin. Myönnän vihdoin jo itsekin, ei tämän tärkeysluokan bändejä enää tsiigailla piippuhyllyiltä, juodaan sitten vaikka vähän halvempia punaviinejä, että päästään sinne mellakka-aidan maastoon. Esimerkiksi, Slashin kitarasankaruus ja Duffin terävä ja monipuolinen muusikkous nousivat nyt klubietäisyyksiltä aivan uuteen ulottuvuuteen ja arvoon. Sama ilmiö kävi Metallican kanssa Hämeenlinnan Kantolan goldenilla kesällä 2019. Ja viiltävästi lähes samassa seurassa, Gunnareiden Tampereen veto kun oli ilo jakaa kahden tärkeän ystävän kanssa.

Monille tärkeä hetki koettiin, kun Michael Monroe vieraili lauteilla huuliharppuineen. Makkosen vierailu ei tuonut keikkaan mitään erityisyyttä lisää, mutta huomionarvoista oli se, että fiittaus tapahtui jo heti alussa, viidennessä biisissä. Michaelia ei sen jälkeen uudelleen enää näkynyt. Ja toisaalta, että valittu biisi oli (tietenkin) ”Bad Obsession”, jonka levyversiossa Michael aikoinaan soitti harppua ja fonia. Lyhyt ja hieno rockhistorian tihentymä toki sinänsä, kun Monroe poistuessaan ”Bad Obsessionista” halasi koko alalavan miehistön läpi. Ilman Hanoi Rocksia ei olisi ollut megaluokan Guns N’ Rosesia, todennäköisesti, eikä tätäkään keikkaa. Joskus sitä vielä toivoi, että Gunnarit treenaisivat Suomen keikoille ”Right Next Door To Hell”, jota aivan liian nuorena täältä lähtenyt Rovaniemen mies Timo Kaltio oli kirjoittamassa, mutta ehkä se toivominen kannattaa nyt jo lopettaa. Bändi on soittanut stygeä vain kevään 1991 aikana, ja vain Yhdysvalloissa.

Tuttuun, ja (to)tuttuun tapaan kolmen miehen kitarapartio tarttui akkareihin ja istui rumpuraiserille, kun koitti aika soittaa bändin vakioksi näköjään jäänyt keikkacover ”Wichita Lineman”. Kantriklassikon olemassaoloa settilistassa vuodesta toiseen on hiukan vaikea ymmärtää, varsinkin kun juuri tänään, tässä ja nyt Axl’n ääni oli pettävimmillään ja ohuimmillaan. Biisin hävettävä taustaprojisio alleviivasi asiaa. Ja muutenkin, jos jonkun Gunnari-leiristä vaihtaisin, niin visuaalisen suunnittelijan. Akustisesti niinikään alustettu ”Patience” sujui ”Linemania” paljon paremmin. Bändillä oli tapana aloittaa keikat pitkään rymistelemällä ”Nightrain” ihan keikkojen aluksi ja tiskin tarkastella soundi vielä kerran läpi, mutta nyt vankka ja ikuinen yleisönsytyttäjä oli siirretty nerokkaasti toiseksi viimeiseksi. Voihan sen yöjunan ottaa kotiinpäinkin. Keikan kaunis päätös oli, nyt ja aina, ”Paradise City”. Guns N’ Roses ei soita encoreita, ei sorru siihen lapselliseen lavan taakse 27 sekunniksi menemiseen. Soitetaan rock’n’rollia, ja sitten lopetetaan. Mutta toivottavasti Guns N’ Roses ei lopettanut ihan vielä. Tulkaa pojat takaisin, ja olkaa niinkuin ennenkin.

Eikä tässä edes kaikki. Tampereen rockillan avasi hip hopin todellinen legenda ja synnyttäjäiskäbändi Public Enemy, kahdella vuoden 1985 alkuperäisjäsenellä. Flavor Flavin ja Chuckin toimittanista olisi voinut fiilistellä puolet pidempäänkin, nyt joukkio nykäisi superlaadukkaan ja rennon 45-minuuttisen lämppäslotin pelkkiä hittejä. Tai melkein, mutta tuoreelta ja tämänvuotiselta albumilta kuultu ”The Hits Just Keep on Comin” alleviivasi nimeään myöten koko meiningin, eikä häpeillyt takavuosien listahittien seurassa piirun vertaa. Henkilökohtainen kertani todistaa Public Enemy oli ensimmäinen, ja vaikka pääbändin isossa odotuksessa alkuillasta elettiinkin, oli tärkeää todistaa livenä vihdoin ”Bring The Noise” ja lopun ”Fight The Power”, jonka aikana Flavor ehätti surffaamaan eturivin käsien kannattelemana minuuttikaupalla. Muun possen jo mentyä takatiloihin, oli vielä tärkeä ”turpa kiinni, Flavor Flav puhuu”-hetki, jossa hip hopin legenda konkreettisesti pisti jengin näyttämään mitä käsimerkkejä elämässä ja keikoilla kannattaa tunnustaa. ”There is only one race, and that’s the human race”. KG

Skunk Anansie (uk) @ Allas Live, Helsinki 23.06.2025

Lontoon edesmenneellä Splash Clubilla maaliskuussa 1994 ensimmäisen keikkansa soittanut brittirockmerkittävyys Skunk Anansie julkistettiin helmikuun loppupuolella Helsingin Allas Liveen eli Allas Sea Poolille soittamaan. Asiaan piti reagoida heti julkistuspäivänä, ja hyvä niin, keikka myi loppuun erittäin lyhyessä ajassa. Eikä ihme, kyseessä kun oli bändin ensimmäinen keikka Suomessa käytännöllisesti katsoen ainakin 20 vuoteen, hieman rapiaan peräti. Skunk Anansie olisi saattanut myydä loppuun isommankin menomestan, kuin 2500 henkeä vetävän Altaan livealueen, mutta meneppä ja nimeä se paikka Helsingistä, joka vetää 3000-3500 henkeä ja kelpaa rockin soittoon. Kyllä, tai siis ei, sellaista ei oikein ole. Siksi Allas Livellä on erinomainen paikkansa kantakaupungin sykkeessä soitattaa kotomaamme suosikkeja, mutta myös laadukkaasti käsinpoimittuja ulkomaan esiintyjiä. Tälläkin kesäkaudella tulossa ovat mm. Bob Hund ja Hellacopters Ruotsista ja toinen brittitärkeys, sekin loppuunmyyty hyvissä ajoin, eli Manic Street Preachers.

Skunk Anansie, yksi tärkeimmistä brittibändeistä 1990-luvun puolimaista lähtien, on myynyt näihin päiviin mennessä viitisen miljoonaa levyä, ja bändin sinkku tai albumi on vuosien varrella ollut Brittien virallisilla myyntilistoilla yhteensä 142 viikkoa, kovia lukuja. Eikä siinä kaikki, bändi on säilyttänyt vimmansa, kantaaottavuutensa, värillisen feminisminsä ja ”clit-rock”-asenteensa (laulaja Skinin oma määritelmä) kaikki nämä vuosikymmenet. Orkesterin tasan kuukausi sitten julkaistu seitsemäs virallinen studioalbumi ”The Painful Truth” on erittäin laadukas ja ärhäkkä rieska, ei yhtään turhaa täyteraitaa tai turhanpäiväistä tissiposkeilua. Anansie on syystäkin ylpeä uutuuslevystään, ja on soittanut siltä meneillään olevalla rundilla peräti viittä biisiä.

Koko keikkapäivän piti väijyä ja jännittää Ilmatieteen laitoksen ennustetta Helsingin rantaviivaa koskien, sataako kohtuullisesti, sataako aivan tuelta, vai sataako sietämättömän paljon. Tärkeä bändi piti toki yytsiä, vaikka olisi pudotellut vanhoja ämmiä ja rollaattoreita. Ja tulihan sitä vettä, ei sillä, mutta pahemmissakin kosteuksissa on laatuvetoja yyberöity, ei muuta kuin vedenpitävää jalkinetta alle ja puoli-iloinen retkimieli messiin. Vodaa tuli koko keikan ajan, mutta kun bändi asteli lavalle kello 20.15, DJ-setin ja teknisen ryhmän hirvittävän leppoisanpulskeasti hoitaman roudailu-ja teippailusession jälkeen, neliasteinen vaakasade hellitti edes muutaman biisin ajaksi, kuin kohteliaana eleenä briteille. Säätyyppi oli toki tuttu sekä suomiyleisölle, että englantilaisbändille, mutta kyllähän olosuhteet ainakin omaa keikkakeskittymistä-ja kestävyyttä nakersivat, ihan voin tunnustaa.

This Means War”, vuoden 2020 sinkkujulkaisu, sai luvan jynkätä puolitoista tuntisen setin käyntiin, niinkuin se on tällä rundilla tavannut tehdä. Upea killingjokemaisesti juntannut post-punk-raita, jonka aikana jo oli selvää, että nyt tulee laatua tauluun ja millä soundeilla. Ensitahdeista lähtien aivan käsittämättömän komea ja kuulas soundi, oltiin kuitenkin tuulessa, sateessa ja ulkoilmassa yhtäkaikki. Ehkäpä paras kuulemani ulkoilmasoundi ikinä, vähintäinkin suhteessa volyymiin, ja vähintäinkin pitkään miesmuistiin. Skunk Anansiella on varaa, a) soittaa jo kakkosena iso hitti, b) soittaa viisi raitaa tuoreelta albumilta, joka ei voi mitenkään olla läpituttu kuin kouralliselle jengiä, c) soittaa ainoana coverina Led Zeppelinia, ja d) lopettaa koko ilta uutuuslevyn raitaan, jonkin 90-luvun kryptoniittihitin sijaan. Eikä kovin moni orkka ulkona tuolla soita esikoisalbumiltaan edelleen kolmea stygeä, jos kohta yhtään. Mutta Anansielle eka platta ”Paranoid & Sunburnt” oli samalla iso läpilyönti, ja brittirockin instantklassikko. Siltä kymmenentenä kuultu ”Weak”, ja heti perään vedetty ”I Can Dream” sytyttivät yleisöäkin jollain spessulla tavalla. Vaikka loppuunmyyty Allas oli toki muutenkin, kolmeasteisesta vihmonnasta huolimatta, erittäin hyvällä maanantaijalalla liikkeellä.

Kaikki oli, säätä lukuunottamatta , tänään erittäin kohdillaan. Pitihän se tietää, ettei tämänikäinen maailmaakiertävä orkesteri tule Stadiin asti vetämään huonosti, mutta keikan äärilaadukkuus yllätti silti. Acen kitaranulvotus, piti oikein tsiigailla välillä, että loimottaako kämmenen alta E-Bow’n sininen valo, mutta ei, Ace ulvootti muilla konstein. Mies piti soolot napakoina, Anansien keikalle ei tulla kuulemaan kitarasooloja. Mark Richardsonin jykevä kannutus ja Kauniaisiin asti kuulunut tanakka ja tiukka snare, alhaalla soitintaan roikottaneen Cassin erittäin kellarista lähtenyt bassomurina. Kunnon keitos laatua ja legendaarisuutta, lokakuun 1996 kakkosalbumin ”Stoosh” kokoonpanolla yhä soittavalta bändiltä. Ja sitten on tietenkin tapaus Skin, alias Deborah Dyer. Lady ei ihan suotta ole listauksissa mukana, kun tilastoidaan nykymuotoisen rockmusiikin kovimpia naiseksi oletettuja solisteja. Ääniala on mieletön, samoin kunto ja karisma, eikä Skunk Anansie ole mikään Garbage, se vaikuttaa edelleen ihan vähintäinkin kivalta työpaikalta. Todella moni solisti ei Helsingissä(kin) nähdyn kaltaista puolimaratonia suorittaisi ilman taustanauhoja tai apua, mutta Skinilta suoritus tuntui lähtevän edelleen tavattoman vaivattoman oloisesti, vaikka synttärikakussa on ollut jo 57 kynttilää.

Vuoden 2010 paluualbumilta (bändi piti sitä ennen 8 vuoden tauon ja veti henkeä) ”Wonderlustre” kuultiin ”God Loves Only You”, sen Skin pohjusti pitkällä puheella siitä, miten uskontojen asia maailmassa olisi levittää rakkautta ja rauhaa, ei sotia ja väkivaltaa. Käsi ylös kenen muun mieleen tuli puheen aikana Israelin sairas siionismi, tai Venäjän ortodoksikirkon suitsukkeilla siunaama päiväkotien pommittaminen? Kiitos, kädet voi laskea. Skunkkis on aina ollut yleishumaanisti kantaaottava bändi, sen ei ole tarvinnut dissata kutakin brittihallitusta, hallitukset ovat sen hoitaneet ihan itse. Mutta queer-ikonina Skinilla on ollut, ja on, paljonkin sanottavaa suvaitsevaisuudesta ja sen puutteesta. Lopulla settiä väkevästi jyskytetty ”Yes, it’s Fucking Political” vahvisti enemmänkin säännön sinä kuuluisana poikkeuksena. Kaiken kantaaottavuuden keskellä soi sadetakki-ja kumppariyleisölle kuitenkin se kaikkien aikojen isoin Anansie-suosikki silkkana rakkauslauluna, vuoden 1996 järjettömän iso hitti ”Hedonism” eli (”Just because you feel good”). Voin ihan henkilökohtaisestikin todistaa paikalla olleena, että syksyn ja talven 96-97 aikana ”Hedonism” soi Lontoossa ja muuallakin Cool Britanniassa kokoajan ja kaikkialla; liikennevaloissa, slummitaloissa ja aamukasteissa. Silti, Skunk Anansie kohtasi kaikki megahittinsä Altaan lavalla tuoreesti, kuin ensimmäistä kertaa yleisölle soitettuna. Arvostamme.

Varsinaisen setin, kaksiasteisen vihmonnan kiristäessä kylmää kouraansa Tsadin hämärtyvässä kesäehtoossa, Skunk Anansie päätti ekan albuminsa isoon hittiin ”Little Baby Swastikkka” (kyllä, kolmella koolla, tiedättehän). Vihainen ja ankara nykäisy, joka soi pitkänä ja hartaana julistuksena. Ace ulvotti kuin ei huomista kiertuevapaapäivää olisi. Puolessa välissä 4-biisistä encoresettiä saapui henkilökohtainen noutaja, meni märkänä, märässä ihmismassassa seisomisen mittari punaiselle, en oikein ole kosteusihmisiä, enkä encoretyyppiä. Encoreista ”Secretly” ja ”Cheers” tutuilta jalansijoilta, loput jo takalinjoilta ja ulosmenoportilta. Ensikosketus Skunk Anansiehen livenä (kyllä kyllä, vasta nyt) oli erittäin positiivinen, illan säästä huolimatta. Muistinko jo mainita, että satoi vaakaan koko illan muutama-asteista vettä? Hyvä. Toivottavasti bändi jaksaa jatkaa ja se nähdään Härmägidionissa ennenpitkää uudestaan. Ensimmäinen keikkakokemus (joo joo, tiedetään) Allas Livessä edusti pelkkää laatua, illan säästä huolimatta, mainitsinhan jo sateen? Paikka on erinomainen keikkakeidas keskellä yhä sivistyneemmäksi ja eurooppalaisemmaksi käyvää Helsinkiä. On kuin ulkomailla olisi, satama ja maailmanpyörä siinä vieressä. Tilava istumakatsomo, nouseva nurmi jolta siltäkin näkee erinomaisesti jos on yhtään pituutta, ystävällinen henkilökunta ja maailmanluokan soundi. Täällähän pitää alkaa käymään. Muutenkin voisi taas alkaa ramppaamaan keikoilla. Aika asiallinen harrastus. KG

Ämyrock 50v. @ Kaupunginpuisto, Hämeenlinna 08.06.2024

Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa muutamin pikku katkoksin jo vuodesta 1974 järjestetty Ämyrock on Suomen vanhin yhä toiminnassa oleva ilmainen rockfestivaali. Hurjaa vuotta 1979 lukuunottamatta, ystävällisesti tuttavallisesti vain Ämy, on ollut aina yksipäiväinen, alkukesän sopivaksi katsotun lauantain rockjuhla. Muutamana vuonna järkättiin myös kaksi Ämy-päivää erillään pitkin kesää; kaikesta tästä menneisyydestä kiinnostuneelle rockfriikille löytyy kattava historiikki täältä: https://amyrock.fi/menneet-rockit/ Ämy ei ole siis koskaan veloittanut sisäänpääsystä mitään, ja kaikki tuotanto on hoidettu aina talkoovoimin. Yhdistyspohjilta kun mennään, välillä festari on kyykähtänyt vapaaehtoisvoimien väsähtämiseen, ja vuoden 2019 jälkeen tapahtumaa kyrväytti toki myös panepidemia. Mutta niin vain löytyi uusi purske innokkaita vapaaehtoisia Ämyä sen 50-vuotisjuhlien kunniaksi järkkäämään, ja siitä tässä kohtaa valtavan korkea kuvitteellisen hatun nosto. Hämeenlinna ja maailma tarvitsevat Ämyä, wanhanajan yhteisöllisyyttä, rauhaa ja trakkautta. Tarkkoja tosin jos ollaan, ja onhan tässä tullut pääosin tavaksi olla, niin eka Ämy järkättiin kesällä 1974 vasta elokuussa, joten hiukka etuajassa mentiin juhlavastaanoton suhteen. Mutta ei se mitään, Ämy ja kesäkuun maksimissaan puolimaat on se perinteisin combo. Ekassa Ämyssä nähtiin muuten Harmaa Aavistus, Henrik, Stone Free, Leo Freemanin ja kumppaneiden Waterloo, sekä Muumipeikko, joka sekin lienee nimestään huolimatta tässä tapauksessa ollut bändi.

Juhlavuodeksi 2024 saatiin jalkeille kahdeksan bändin kokooma, sitä suuruusluokkaahan line-up on takavuosinakin ollut, joskus on toki menty toisellekin kymmenelle. Ja olipa takavuosien Ämyissä muutamia eestiläisiäkin bändejä mukana (Kosmikud, Röövel Ööbik, JMKE etc.), kyse oli suorastaan pikku perinteestä antaa keikkamahku veljeskansa’n’bändeille, ja suoda tilaisuus päästä vähän Suomeen tuulettumaan. Odottaa sopi, että tänä kesänä olisi nähty jonkinlaista katsausta Ämyn historiaan, ja mukana olisi ollut joku takavuosien veteraani, mutta ei. Nykyhommilla mentiin, nyt oli keskittyminen saada festari takaisin jaloilleen, ehkä monipuolisemman kattauksen aika on myöhemmin. Mainittuinakin takavuosina oli tapa, että tasan kello 12.00 Kari Peitsamo kulloisinekin kokoonpanoineen, tai yksin, korkkaa Ämyn. Olihan kovasti Karia muistuttava hahmo aikoinaan päätynyt Ämyn logoksikin asti. Vain logo on Peitsamosta jäljellä, Ämy kuten niin moni muukin kieltäytyi ottamasta pahasti radikalisoitunutta Karia enää esiintymään, ja hyvä niin. Aika aikaa kutakin.

Pari ensimmäistä nuoriso-orkesteria jouduin henkilökohtaisesti skippaamaan, kun alkukesän superlauantai sisälsi paljon muutakin ohjelmaa. Tunnustan, piti tyttären kanssa käydä Kikattavan Kakkiaisen keikalla. Siellä se veti Kakkelberg taustanauhojen päälle Hämeenlinnan torin lavalla kaikki hitit ja muutaman tarkoin valikoidun ja kohdeyleisöönsä uponneen coverin.

Eka nähty ämybändi oli helsinkiläinen nuorten naisten The Dedes, josta on pääkaupungissa kuulemma kohistu. Muutama hyvä biisi, joista parhaat rohkeasti setin alkuun, mutta ei kaikista maailman bändeistä jää niin hirveästi (ainakaan joka otannalla) jälkipolville kerrottavaa. Ja se oli nyt, myöntääkseni hiukan puolella korvalla ja silmällä aistittuna, The Dedesin kohtalo. Bändi on levyillä itseasiassa ihan kovassa lyönnissä, mahdollisesti livenäkin lähitulevaisuudessa yhä kovemmassa.

Paikallisväriä kuultiin jo kakkosena, kun nelikymmenminuuttisensa kouhasi läpi hämeenlinnalainen, vuonna 2003 perustettu Hevikorolla. Ruotsalaistyyppisen melodisen punkin, NoFX:n ja huumorhöysteisen perinneramoilun riemukas sekoitus, bändi jossa alunperin kaikki olivat entisiä rumpaleita, ja yksi luonnollisesti nykyisinkin. Erittäin hyvillä energioilla ajettu setti, ja häkellyttävän hyvillä soundeilla. Kutsun sitä ämysoundiksi, kun soittopaikkana on historiallinen, vuonna 1911 valmistunut laululava, ja rummut on täten tungettu ison puisen ikäänkuin laatikon perille. Kaikki muu rakentuu tanakan, mutta pehmeän rumpusoundin ympärille. Ja Hämeenlinnassa valmistetuilla maineikkailla KUMUn pannuilla kun mentiin, ei se ainakaan pehmeästä miellyttävyydestä pois ollut. Ärhäkimmin ja muistettavimmin Hevikorolla kaasutteli paikallishuumoriraitansa ”Tää on Hämpton”, sekä tietenkin kauniiksi lopuksi suoratoistohittinsä ”19 ilmaista kaljaa”. Jos kuulkaa joku genre voi suomirockissa oikeinkin hyvin aina ja vaan, niin se on Ramopunk. Hevikorolla taisi sitäpaisti kerätä lavan maastoon koko päivän isoimman kuulijakertymän.

Seuraavana laululavan hopeoi omalla kohdalla eniten ennakkoon odottamani 20 000 Hz, ryhmä joka on pitänyt nähdä siitä lähtien, kun heitä ja heistä, ekaa kertaa kuulin. Kahdella kosketinkioskilla, äärijynkyllä bassolla ja viehättävän sukupuolen laululla operoiva kvartetti on niitä harvoja tapauksia viimeaikain härmärockissa, jota olisi suonut hehkutettavan enemmänkin. Sen toisen avaruussointisen kiippariaseman takana on itse Risto (Ylihärsilä), mutta bändin primus motor lienee kuitenkin Carl Blood. Alias Kalle Hurme, Toijalan miehiä alunperin, jonka soittohistoria ulottuu jo 80-luvun puolimaihin Aki Sirkesalon järjettömän kovaan ja omaääniseen Naamiot-yhtyeeseen, joka selvisi finaaleihin asti Rock-SM-kisoissa superkovana kilpailuvuonna 1984. Naamiot ei koskaan päässyt levyttämään, mitä henkilökohtaisesti pidän edelleen yhtenä suomirockin historian epäreiluimmista tapahtumasarjoista. Sirkesalo päätyi sittemmin erittäin menestyksekkäälle soolouralle, mutta parhaat ja näkemyksellisimmät biisit oli siihen mennessä jo tehty.

20 000 Hz pukeutuu lavalla täyshopeaan ja soittaa jonkinlaista avaruuskaikuista syntsapoppia, tällainen bändi olisi saattanut voida eksisteerata tarujen Neuvostoliitossa. Sen parhaimpina aikoina, nythän tunnetusti ei ole ne ajat. Ämyn iltapäivässä Carl Blood jynkkäsi niin, että basso värjäytyi hurmeesta punaiseksi, Ristolta kuultiin muutama kiero kiipparisoolo, Tiina Vanhapellon koskettimet soivat ihastuttavan retrosti ja kakun kirsikoi Sanna Silverin kuulas laulu. Bändillä on allaan kaksi pitkäsoittoa, joiden kummankin matskua kuultiin tasaisesti. Kuulluista ”Antisosiaalinen persoonallisuushäiriö” ja vaikkapa ”Särkyneen sydämen oireyhtymä” kuvastavat mainiosti bändin tuotantoa. Joukkio ei ota itseään liian vakavasti, mutta huumori ei myöskään ole tyrkysti päälleliimattua. Lopulla settiä Blood lasketti bändin vielä Naamiot-aikaiseen biisilöytöön, bändin esikoisalbumiltakin löytyvään, vanhaan ja kirjoittajansa aikakaudelle tyypilliseen Sirkesalo-raitaan ”Kaupungin kireimmät housut”. 20 000 Hz oli silminnähden onnellinen bändi saatuaan tilaisuuden soittaa legendaarisessa Ämyssa. Ja vastaanottokin oli kesäehtoossa todella hyvä. Win win.

Nopea siirtymä Kaupunginpuiston lehvästön kätköistä löytyville saksalaisromanttisen mallin mukaisille 1800-luvun feikkilinnoituksen raunioille, joiden suojaan oli kätketty Ämyn sivulava. Tai siis muutama matto nurmelle ja katos sateen varalle. Täällä koko päivän oli viihdyttänyt dj, mutta raunioilla sai myös kaksi puolen tunnin soittoslottia paikallinen Purple Universe-duo. Tatuointiartistien Säde Sonck ja Janne Lahti rakkaustarinasta-ja huumasta syntynyt Purple Universe saa koko ajan lisää varmuutta otteisiinsa, edellisen kerran olin nähnyt pariskunnan viime vuonna Atomirotan lämppärinä. Nyt napakka puolituntinen täyttyi toinen toistaan laadukkaammista omista biiseistä, Sonck tutusti laulussa ja saksofonissa, Lahti kiippareissa, koneissa ja kitarassa. Vielä kun välispiikit hieman entisestään lyhenevät, keikkastaminaa kertyy lisää ja tunnettuvuutta tulee Kanta-Härmän ulkopuolellakin, käsissämme on kansainvälisen tason timanki. Kuunnelkaapa vaikka bändin keikkojen vakisulkija ”Shine”, maailmanluokan kamaa. Olinpa aistivinani raunioiden kätköissä suorastaan kulttisuosiota nauttivan, tai pian sellaisen saavuttavan duon ympärille kehittynyttä pöhinää tai pössistä. Eikä joka päivä näe kuitenkaan jääkiekon maailmanmestaria soittolavoilla, joten tilaisuudet kannattaa käyttää.

Purple Universen vielä lopetellessa, laululavalla meuhkasi jo snadilainen rock-sensaatio, jos minulta kysytään, Rokets. Nähtyäni nämä Bar Loosen klitsussa lämmittelemässä alavireistä Supersuckersia tässä taannoin, julistin bändin Suomen kovimmaksi viime vuosien tulokkaaksi ja yhdeksi kovimmista Härmägeddonia kiertävistä livebändeistä. Ämyn tehokkaasti tampanneen 35-minuuttisen jälkeen en väitä edelleenkään mitään muuta. Rokets on niin ärhäkkä viisikko, että näillä selkosilla harvoin törmää. Rokets tuuttaa jonkinlaista äärimelodista action rockia, soittaen monet alan ylikanonisoidut ruotsalaiset oman genrensä suohon, mutta maustaa tamppootaan southern rockilla ja hyppysellisellä 70-lukulaista perinneheavya. Bändin ilme on retro, mutta pelkällä retroilulla ei pötkitä kovin pitkälle, eikä se kanna näin tiukkoihin keikkoihin asti. Rokets hallitsee instrumenttinsa kovassakin kaahauksessa. Muutamat uudet biisit myös todistivat, että kakkosalbumista saattaa tulla vielä esikoistakin (”Free Ride”, 2022) kovempi. Mainitun platan ”Night Time” erottui tänään joukosta. Hiukan oli laskettu Roketsien soittoslotti yläkanttiin, tämä bändi kun on kuumimillaan sen todella perspiraatioisen puoli tuntia ja hiukka rapiat. Nyt aikaa oli varattu peräti tunti ja siitä noin 40 minuuttia sai asiain tilaa itsekin ihmetellyt bändi täytettyä. Jälkimmäisenä encorena kuultiin ehkä tanakin ikinä todistamani ”Tallahassee Lassie”. Täällä hässi Lassie, mutta Roketsit voi sen sijaan todistaa jatkossa esmees Helsingin Jytäkesä Go-Go:ssa 26.7. Suvilahdessa. Ole siellä, tai ole neliö.

Kun rouduutauko kahden viimeisen bändin välillä oli olletinkin venyvä peräti 50-minuuttiseksi ja kun suomalaisen kesäillan jäätävä kalmankoura alkoi kylmiä kylkiä, oli päätös skipata päätösbändi Roctum ja laittaa Conversea toisen eteen, melko tai erittäin helppo. Paikallishämeenlinnalainen huumoripunkmetallihybridi Roctum saa tilaisuuden myöhemmin. Lupaan. Varttitunti on hyvä vaihtoaika kahden bändin välillä, ellei seuraavaksi soittavalla ole lavalla kymmenmetristä pumpattavaa barbaraa tai kahtasataa kannua napalmia. Ämyssä ei ole. Vaan eipä siinä, näin tällä kertaa, ja mieli täynnä iloa ja huojentumista piti raahautua himaan. Ämy on takaisin, Ämy on yhä täällä. Ämyn paluu onnistui. Toivottavasti ensi kesänä jälleen. KG

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Kun Mercyful Fate loppukesällä 2019 uutisoi tekevänsä paluun, ei suomalaisen rockfriikin tai metallipään tarvinnut varsinaisesti huolta tuntea, vaikka bändi ilmoittikin soittavansa vain nipun keikkoja tarkoin valikoiduilla festivaaleilla. Luotto siihen, että Tuska hoitaa bändin Helsinkiin yhdelle tarkoin valikoidulle festarivedolle oli kova, ja se luotto lunastettiin Suvilahden helteisessä illassa aivan niposesta naposeen. Mercyful Fate tuli, näki, ja voitti. Samoin teki uuden yleisöennätyksensä, 49 000 ja risat kävijää, lunastanut Tuska. Laajennettu festivaalialue nieli ennätysyleisön mainiosti, ruuhkia ei juuri ollut, lavojen sijoittelu oli aiempaa paremmin mietitty ja kun sääkin enemmän kuin suosi, kaikki oli siis todella hyvin. Eikä siinä kaikki, Tuskan ohjelmisto oli muutamaa liiankin tuttua ja turvallista valintaa (lue: yleisön suosikkia) lukuunottamatta paras moneen vuoteen.

Oma henkilökohtainen Tuska 2022 alkoi jo hetikohta porttien auettua lauantaina. Possea oli jo avauksessa jonoksi asti, aiempia vuosia selvästi enemmän. Rannekkeenvaihtopiste kauppakeskus Redissa palveli nopeasti ja ilon kautta, oli taas epidemiatauon jälkeen aivan mahtavaa astua uudistetun sijainnin pääportista sisään. Keskikeitto tilaukseen ja tukevat conversensijat Telttalavan hämystä. Jossa lauantaipäivän aloitti suomalaisen funeral doomin pioneeri ja legendaspoppoo Shape of Despair. Oli tarkoitus yyteröidä bändin hidasta lanausta jonkin aikaa ja siirtyä sitten tsekkaamaan pikkulavan avaustarjontaa. Mutta kun Shape of Despairin saattoväki astui lavalle ja alkoi raahustaa jykevää doomiaan erinomaisilla soundeilla ja kun siinä äppästellessä tajusin, että näillähän on tosiaan aina ollut, ja yhä on murinalaulussa yhdellä Suomen metallihistorian (itselleni) tärkeimmistä albumeista (Throes of Dawnin ”Pakkasherra”, 1997) laulava Henri ”Kaamos” Koivula, sekä kitarassa pitkän pätkän Impaled Nazarenessa soittanut Tomi Ullgren, niin ei poistuminen takavasempaan enää ollut vaihtoehto. Shape of Despairin kohdalla oli siis jäänyt itseltä kotiläksyt tekemättä, mutta eipä tarvinnut kolmevarttisen vetonsa jälkeen enää ihmetellä, miksi bändi on kiertänyt laajalti maailmallakin. Jo vuonna 1995 Raven-nimellä startannut bändi ajoi niin upeaa hautajaisdoomia, että erittäin harvoin kuulee. Keikan aikana teki vain mieli unohtaa kulkupeli sakkopaikalle ja alkaa nykiä mytologisia perseitä, mutta siihen ei nyt ollut käytännön mahdollisuuksia. Shape of Despairiin pitääkin tässä suvipäivien lyhetessä ja tummuessa oikein levyltä tutustua paremmin, sen verran vahvakätiset kantajat oli nyt arkunkahvoihin saatu.

Eka nälkä yllätti tässä vaiheessa ja Tuskan ruoka-alueelta kun ei nykyään plaatuvaihtoehtoja puutu, oli homma nopeasti hanskassa. Siirtymä Inferno-lavalle, jonne onneksi lähes kolmenkympin hellettä helpottamaan puhalsi aika ajoin edes hiukan armollinen merituuli. Oli aika nähdä Rainbow’n toiseksi merkittävin solisti ikinä, kaikki kunnia toki niille muillekin, Joe Lynn Turner. Jo 70 vuotta täyttänyt luikautusmaestro on edelleen ihan vireässä tikissä ja äänikin on tunnistettava. Kelpo festarikeikan Turner laatikin bändinään tällä kertaa ruotsalainen Dynazty, jonka kanssa Turner oli ehtinyt vetää yhdet 15 minuutin pikatreenit. Tuli samalla seisomisella nähtyä siis tavallaan Dynazty ja Joe Lynn. Jälkimmäinen oli jo pitkään pitänyt nähdä livenä ja etenkin Rainbow’n katastrofaalisen huonon viime Suomen keikan jälkeen, että joku puhaltaisi elämän niihin tärkeisiin biiseihin, joita on skloddivuosista asti diggailtu. Ja kyllä Turner puhalsikin, melkein. Hiukan jäi läpiajon maku, ehkä se treenien puute oli syynä tai päiväinen, aurinkoinen festariveto, mene tiedä. Asiallisimmin potki Rainbow-kataloogista ”Stone Cold”, mutta heti perään vedetty ”Street of Dreams” ei ihan odotettuja säväreitä tuottanut. Kesken tuntisen setin Turner piti hengähdystauon ja sillä aikaa Ruotsin poijjaat luukuttivat beethovenisti ”Difficult To Cure”, ja aika paljon paremmin kuin Blackmore taannottain. Oli toki tärkeää kuulla ”I Surrender” Turnerin vetämänä, mutta omalle palalle asfalttia se kohokohta oli kuitenkin ”Can’t Let You Go” itselle keskeiseltä, mutta hiukan aliarvostetulta Rainbow-albumilta ”Bent Out of Shape”.

Ihan pokerilla piti jättää muutamaa biisiä vajaaksi Turnerin setti, oli saatava hyvät jalansijat nähdä Reckless Love, yksi ihan harvoista suomalaisista bändeistä, jonka voisi tsekata iltana kuin iltana. Ja mainiosti hoiti tutun tuntisen tonttinsa nytkin Reckless Love, ja vaikka tuore albumi ”Turborider” ei ole ihmeemmin sytyttänyt ainakaan vielä, yllättäen sen raidat potkivat setin parhaiten. Reckless Love on maanläheistä ja positiivista sleazea, tulipahan tuokin sanottua, bändi ei kukkoile ärsyttävästi eikä kehu katteettomasti koko ajan itseään, mikä automaationa genreen kuuluisi. Piristävä lisuke tuttuun settilistaan oli Ozzy-cover ”Bark at The Moon”, mutta koko keikan tykimmin donkkasi uuden levyn ”Like a Cobra”. Hetken Sörnäisten rantatie oli Suomen Sunset Strip ja hetken aurinko paistoi vieläkin kirkkaammin. Yleisöä sytytti toki vanhempi matsku, aina yhtä komeasti vedetty ”On The Radio” edellä. Päälavan uusi sijoittelu osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi, pääosan päivää sulander tai sohlberg pojotti lavaan nähden suht sivuttain, bändien ei tarvitse esiintyä kaoottisessa myötävalossa, eikä sulo koko ajan tillaa yleisöä silmään. Ja kun ei soiteta asutusta kohti, kaikki ovat tyytyväisempiä, melu karkaa merelle päin ja korkeintaan saattaa apinalla Korkeasaaressa käydä laadukas hard rock jalan alle. ”Night On Fire” kruunasi Recklessien keikan ja kun ”Hot” soi, oli hyvä aikaikkuna sluibia kohti telttalavaa, jolla pian tapahtuisi merkittäviä.

Rune Eriksen tunnetaan aika paljon paremmin taiteilijanimellä Blasphemer, ja miehen meriitit black metallin legendaarisimmalla saralla ovat kiistattomat. Aura Noirissa 24 vuotta, ja ennenkaikkea Mayhemissa vietetyt 14 vuotta (ja kolme tärkeää albumia 2000-luvulla) ovat ne, tai ainakin ovat olleet, ne Eriksenin CV:n kirkkaimmat hetket. Vuonna 2015 mies laittoi pystyyn mustaa dödöä soittavan Vltimas-yhtyeen ja sai rumpalikseen Cryptopsy-kannuttaja Flo Mounierin Kanadasta ja lauluvastuuseen ei enempää eikä vähempää kuin Morbid Angelissa meritoidun David Vincentin. Jauhavat superbändeistä kun joku on soittanut Amorphiksessa ja joku Dingossa, mutta tässä voisi olla oikeasti sellainen. Superin keikan se soitti ainakin. Bändi aloitti raskaan bläkkisjyskeensä ja kun David Vincent, metallin Abraham Van Helsing asteli lavalle valtavan lierihatun ja pitkän takin alle kätkeytyneenä, oltiin saman tien parhauden äärellä. Tuskan lauantain toiseksi odotetuin akti lunasti paikallaolon ennenkuin ensimmäinen biisi, ”Something Wicked Marches In” oli loppuun soitettu. Bändin ainoa albumi (2019) kantaa avausbiisin nimeä, ja on soinut kotoisassa musacornerissani viime viikot aivan tuelta. Levy soitettiin käytännössä läpi, ja reilumpaa olisikin ollut antaa vain yhden albumin julkaisseelle bändille 45 minuuttia soittoaikaa, tunnin sijaan. Bändi joutui täyttämään tunnin slottiaan mm. aika tavattoman umpiturhalla rumpusoololla, ja kaikki kyllä tiesivät täsmälleen miksi se soitettiin. Mutta kun koko Vltimas oli lavalla, kaikki oli mahtavaa. ”Total Destroy!” ja ”Monolith” soivat levyraidoista jykevimmin, ja kyllähän Vincent osoitti olevansa yksi raskasmetallin kovimmista solisteista. Ja jos Eriksenilla on komppikitarassa tukenaan Corpus Christiin Joao Duarte, niin kyllähän tältä bändiltä on odotettavissa kaikin puolin vielä vaikka mitä. Uutta levyä odotellessa ja oikeaa headline-vetoa näillä nurkin. Ellei Mercyful Fate olisi iltaa päättänyt, olisin tässä kohtaa todennut itseäni toistaen, ”kovin metalliveto miesmuistiin”.

Piskuiselle sisälavalle oli koko päivän omille hermoilleni aivan liian pitkä jono, ja vaikka siellä soittikin monta kiinnostavaa nimeä, ja vaikka takatuskina olenkin viettänyt sisälavan edustalla todella hyviä hetkiä, nyt ei kyennyt. Siksi mm. omaan alustavaan aikatauluun isketty One Morning Left jäi näkemättä. Ja erittäin kiinnostavalta kuulostanut deathpartio Denominate. Ensi vuonna uusin hermoin. Päälavalla aloitti Stam1na, ja kun bändi ei voisi yhtään vähempää kiinnostaa, eikä sen suursuosio olla itselle yhtään enempää mysteeri, oli hyvä pitää hitaan keskikeijon mittainen tauko. Katse mittaili tuttuja eestaas vaeltelevan yleisön joukosta, ja muutama pihabongaus osuikin silmään. Ilo oli kohdata yhteisen asian äärellä palttiarallaa 12 vuoden tauon jälkeen oman siviilialan ex-työtoveri, jonka kanssa menneitä kerratessa sai lusittua Amorphiksen setin yli ja ohi. Kysymys: pitääkö Amorphiksen soittaa jokaisessa Tuskassa, ja jos, niin miksi? Ja ihan ok, että soittaa, mutta miksi se tapahtuu, kiinnostaa kovin. Nyky-Amorphiksen keikalle ei jaksa ex-fani, jonka mielestä bändi oli maailman paras vuonna 1994, enää vääntäytyä odottamaan että insinöörit soittavat kaksi biisiä parhauden kaudelta. Varmaan pitäisi astua epämukavuusalueelle ja yllättyä, toisaalta olen kyllä yrittänyt.

Sensijaan, progressiivisen rockin tai ainakin sen yhtään raskaamman laidan piireissä on suorastaan kohistu (kyllä, progepiireissäkin kohistaan) viime vuosina tanskalaisesta VOLA-yhtyeestä. Ja aina kun jostain kohistaan tai rocklehti julistaa totuuttaan, iskee oma suojaus päälle. Nyt tuli todistettua sekä a) että kannattaa suhtautua suojauksiin varauksella, ja b) että kohistu tanskalainen VOLA on aivan perseettömän kova bändi. Tuntinen meni kuin siivillä, vaikka asfaltti alla kantapään alkoi jo tuntua tuskaisalta ja kiertueväsymys, lähinnä kotopuolessa hankittu, painaa. VOLA yllätti takaapäin ja edestäpäin keikkakyynikon, jonka mielestä Dream Theaterin kunnian päivien jälkeen suurin osa raskasprogesta on ollut karrikoiden sanottuna hillitöntä ja yliarvostettua kiveksiin puhaltelua. Mutta VOLAn salaisuus onkin siinä, ettei se ole progemetallia, vaan aivan saastamoisen tyylikästä, ilmavaa ja groovaavaa, jalan alle käyvää progea, tai paremminkin yleishyvää rockmusiikkia. Tittelit nurkkaan ja lajiluonnehdinnat sinne minne harvoin aurinko paistaa. Köpiksen lentokenttäsähellysten jälkeen lainakamoilla soittamaan joutunut VOLA sai suomiposselta äärilämpimän vastaanoton, josta sympaattinen nokkamies Asger Mygind v(u)olaasti meitä kiittelikin. Energisesti esiintyneellä VOLAlla on aivan kunkkubiisejä, joista monien sanat suomifanit tuntuivat pitkinä pätkinä osaavan ulkoa. Arvostan. Silmiin ihan konkreettisestikin pistävää oli lukuisa naispuolisten fanien läsnäolo (excuse my kahden perinnesukupuolen ajattelu, mutta ymmärrämme). Tunnin setissä VOLA ei soittanut yhtään huonoa biisiä tai täyteraitaa, mutta parhaiten groovasivat ”Alien Shivers” ja setin päättänyt, selvästikin hittiraita ”Straight Lines”. Nämä on pakko nähdä omalla vedolla sisäilmassa pikapuoliin.

Ruotsalaisen melodeathpioneeri Soilworkin olin nähnyt kerran aiemmin. Keikasta ei jäänyt mitään käteen. Nyt oli yritettävä uudestaan, edelliskerralla alkoholilla saattoi olla osansa tapahtumien kulkemattomuuteen. Uusi yritys selvin päin, eikä Soilworkin poikamaisesta perkeleen kouhaamisesta jäänyt nytkään mitään kerrottavaa jälkipolville. Oli kuin olisi seurannut yläasteella kovien jätkien keskinäistä penkkipallo-ottelua, kun ei itse ollut tullut joukkueeseen valituksi. Terveisiä sielulle, jos liikahditkin, niin minä en huomannut. Tuskallisen vakiokävijöitä nämäkin Tuskassa, ja tavallaan upeista meloraidoista huolimatta aivan jäätävän kädenlämpöinen bändi. Yritin, näin, hävisin.

Vaan, ei se mitn. Ainoa todellinen syy tulla Tuskan lauantaihin oli vielä edessä. Sanottava on, että jos siviilikiireet olisivat antaneet myötensä, olisin tullut perjantaina tietenkin tsekkaamaan myös Kornin ja Carcassin. Mutta tällä kertaa näin. Ja kun Tanskan legenda, Mercyful Fate oli tunti ja kaksikymmentä minuuttia kellottaneen, uskomattoman upean show’nsa lopussa, tasan at the midnight hour, oli selvää että paikallaolo oli enemmän kuin lunastunut.

Vuonna 1981 perustettu Mercyful Fate ei juuri esittelyjä kaipaa. Progressiivisen heavyn pioneeri, black metallin kanonian kovimpien bändien vääjäämätön esikuva ja monen asian keksijä, sinä nimeät ne. Solisti ja nokkamies King Diamond esiintyi pitkään pitkään soolona, bändin ollessa telakoituna, mutta totesi ehkä viisi vuotta sitten kryptisesti, ettei MF:n tarina ole kokonaan kerrottu. Silti, oli erittäin vaikea uskoa koskaan bändiä enää näkevänsä.

Vuonna tyyliin 1984 Mercyful Fate oli maailman ”pahin” bändi, pahempi kuin W.A.S.P. ja pahempi kuin sittemmin ehkä vähän klovneriaakin ympärilleen kerännyt Venom. King Diamond maalasi kasvoilleen maailman ensimmäisen vakavasti otettavan corpse paintin ja piteli ”ihmisen” sääriluista ristin muotoon laadittua mikkitelinettä. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Norjassa kirkot paloi ja jengi pääsi hengestään, pahuus sai uudet kasvottomat kasvot. Silti Suvilahden viilenevässä illassa King Diamond bändeineen osoitti, että moni asia meni jo 1984 oikein. Ilmassa oli aidon metallisapatin fiilistä ja jotain hillittömän hienoa tiivistyi bändin ja yleisön yhteyteen.

Yhdentoista biisin settilista oli tuttu tarkoin valikoidun festarirundin aiemmilta keikoilta, 5 biisiä ”Melissa”-albumilta (1983), kolme vetoa klassikolta ”Don’t Break The Oath” (1984), yksi elämän jatkumista symboloiva ja konkretisoiva uusi biisi ”The Jackal of Salzburg” ja vielä pari biisiä vuoden 1982 ”Mercyful Fate”-EP:ltä. Aivan sama millä soundeilla bändi soitti (kohtuullisen hyvillä, ja kovaa), aivan sama ketä Kingin ja kitaristi Hank Shermannin ohella nykykokoonpanossa on (vaikka ketä), ja aivan sama mitkä biisit soitettiin missäkin järkässä (kaikki alkuaikojen tärkeimmät, erinomaisella dramaturgialla), niin lavalla oli Mercyful Fate ja se veti mielettömän intensiivisen show’n. Olin paikalla, kun Diamond asteli alas marmoriportaita musta pukinkallo päässään, kun King palasi lavalle pahana paavina, ilkeänä nunnannussijana, ja lopulta setin jäähyväisissä tutusti silinteripäisenä Saatanan kätyrinä. Ei ainoatakaan tirskautusta, ei hetkeä jolloin ei olisi uskonut tai allekirjoittanut näkemäänsä, vain laadukasta messissäoloa muutaman kymmenentuhannen muun kanssa. Mercyful Faten tapa sammuttaa kaikki biisit kerran tai kahdesti, ja jatkaa taas, biisien pitkä progeisuus, Armored Saint-basisti Joey Veran helvetillinen tumma jynkky ja Shermannin pitkät, mutta lyhyiltä tuntuneet soolot, oli kuin olisi kotiin tullut.

Keikan aikana tuli myös päätettyä, että tästä mytologiasta lähes kaiken suoraan pöllinyttä, yliarvostettua ja hehkutettua Ghostia ei tarvitse tässä elämässä nähdä. Aidon asian tunnistaa, on eri miehet jotka ruumiita tekee, ja jotka niitä pesee (vanha lietolais-tamperelainen sananlasku). Mercyful Fate soitti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/mercyful-fate/2022/suvilahti-helsinki-finland-7bb5da0c.html, King Diamond lupasi tulla uudestaan, jos kutsutaan ja bändin uusi biisi ei hävinnyt klassikoille. Mitä täällä tapahtuu? Pelkkää hyvää. Tuskan organisaatiota ja staminaa aivan helketin hyvin järkättynä festarina saamme kiittää siitä, että koimme edes kerran Mercyful Faten. Uusintaa salaa odotellen, KG.

Metallica (us) @ Kantolan Tapahtumapuisto, Hämeenlinna 16.07.2019

Metallica tuli ja löi Hämeenlinnan Kantolan Tapahtumapuiston yleisöennätyksen (55 000 myytyä lippua), ja oman kaikkien aikojen Suomen yleisöennätyksensä nyt jo peräti 15. täkäläiskeikallaan. Ja lisäksi, ja ennenkaikkea, Metallica tuli ja löi tiskiin ja tauluun Hämeenlinnan megakonserttien tähän astisen historian parhaan vedon. Ehdottomasti. Kesällä 2015 AC/DC oli vastavalmistuneen puiston koetinkivi ja lastentautien pois itkeskelyä. Iron Maiden seuraavana kesänä oli puolet pienempi tapahtumana, ja bändiltä kesäinen rutiiniveto, joskin laadukas. Gunnarit 2017 oli itse itselleen mainio tribuuttibändi, ja kesällä 2018 Kantolassa ei suurkonserttia järjestetty lainkaan. Tälle kesälle saatiin Metallica, ja konsertin jälkitunnelmia yleisemminkin kuulostelleena, jakamattoman kovana pidetty nykäisy.

Omalla kohdalla takana oli kaksi äärettömän epäonnistunutta yritystä nähdä ja kokea yksi maailman isoimmista bändeistä, katastrofaalinen Sonisphere 2012 Helsingissä, ja viimevuotinen Hartwall Areenan keikka, josta puolestaan jäi parempi, mutta tunkkainen maku siitäkin. Mutta kun sitten Metallica julkistettiin soittamaan kotikaupungissa, ei ollut vaihtoehtoja, oli yritettävä vielä kerran. Paikallisrockfriikille Kantolan jättitapahtumista on tullut yksi vuoden kohokohtia, livevuoden nyt ihan minimissäänkin, joka kerta isosti täpinöitävä ja odotettava jamboree, joka katkaisee kesän mukavasti.

Sen verran olin henkilökohtaista kantapääoppia ottanut Kantolan megasetteihin, ettei Gunsien eikä Rosesien jälkeen ollut enää mitään asiaa takalinjoille. Keikkaseurani kanssa myyntiintulotunnilla hoidetut Golden Circle-liput (lopultakin vain muutaman kympin tavallisia suolaisemmat) takasivat erinomaisen keikkakokemuksen niin, että catwalkille astelleista kitaristeista ei ollut matkaa omille sijoille enää kuin inhimilliset parikymmentä metriä. Ja kun Kantolan konserttitarjonta ensi kesänäkin toivottavasti jatkuu (vaikka Olympiastadionin remppa valmistuukin, mutta lähes 20 000 päätä pienemmällä kapasiteetilla, siinä Hämeenlinnan iskun paikka), ei Golden Circle-tyyppiselle eturivin ratkaisulle ole vaihtoehtoa.

Illan olivat omilla sloteillaan avanneet norjalainen, levyillä ja paperilla erittäin kova stoner/hardcore-pumppu Bokassa, ja Ruotsin paha paavi Ghost orkestereineen, mutta kumpikin jäi nyt näkemättä. Olla katsomatta lämppärit Kantolassa on jo traditio, ennemmin ottaa neuvoa-antavan keskikeikyän kaupungilla, kuin kuuntelee tuskaiselta kuulostavaa, ja liian isolla lavalla roiskivaa lämmittelyaktia, joka kuuluisi nähdä klubilla tai maksimissaan jäähallissa. Ghost pitää suorittaa omillaan, popheavyn Abballa on mainioita melodioita, ja taitavasti sovitettu lavapreesens, vaikkakaan se nyt ei mitään rockin historiaa tule koskaan uusiksi kirjoittamaan. Bokassa taas pitää nähdä klubiympyröissä.

Kantolassa oli otettu monin kohdin opiksi aiemmista vuosista. Portilla sisäänotto sujui paremmin kuin ikinä, samoin ulostautuminen. Jonoja ei ollut juuri missään, varsinkaan vanhalla kärsimättömällä ohittelijalla, ei bisselle, eikä pissalle. Näissä pitää toki aina myös muistaa, että yleisökin oppii, ei vain järjestäjä. Jos Hämeenlinnan ja Kantolan meininki paranee tätä tahtia, luvassa on hyvää.

Aika tavalla ilmoitettuun aikaan pärähti soimaan Ennio Morricone-taustanauha, Metallican kaikki ennätykset uusiksi lyöneeltä ”Worldwired Tourilta” aiemminkin tuttu avaus. Keikan käynnistänyt ”Hardwired-To Self Destruct”-albumin (2016) nimiraita on ärhäkkää thrashmetallia, laadukasta sellaista, ja muutenkin kertauskuuntelu kyseiseen plattaan todisti, että Metallica on edelleen ihan relevantti bändi omassa genressään, vielä kun James Hetfield ja Lars Ulrich saataisiin pysymään tuottajanpallilta poissa. Levy on niin toimiva, että settilistasta poispudotettua ”Atlas, rise!”-biisiä jäi suorastaan kaipaamaan. Mutta merkittävintä tänään oli a) valaistuminen siitä, että tämän kauempaa en ikinä enää tule täällä bändejä yyberöimään, b) aivan häkellyttävän laadukkaat maailmanluokan soundit, joita ei olisi tullut mieleenkään tänään leikata korvatulpilla, ja c) havaita heti ekasta biisistä, että Metallica oli tänään hillittömässä, rennossa ja positiivisessa lyönnissä, se aiemmin näkemäni insinöörihoukkio suorastaan loisti poissaolollaan. Oli tuloillaan kova keikka, jonka jälkeen voi vasta nyt vihdoin sanoa nähneensä Metallican. Ja tuli todella kova keikka. Kitarasoolot maltettiin pitää kompakteina, eturivissä oli tilaa koko bändille, videoscreenit keskittyivät näyttämään bändiä takariviläisillekin, videotaiteen sijaan, Larsin rumpalointi ei yhtään ärsyttänyt–kaikki oli hyvin.

Tänään, tässä ja nyt sellaiset Metallica-klassikot kuin ”The Unforgiven” ja ”Disposable Heroes” soivat sillä pöyhkeydellä kuin niiden kuuluukin, kuulostivat hyviltä ja nousivat takaisin klassikoiksi omien kyynisten Metallica-vaelteluvuosieni jälkeen. Sanotaan se nyt, täällä nähdyn bändin voi vielä kokea jatkossakin, olipa hyvä että tuli lähdettyä. Viimeisimmän albumin huolella valitut keikkaraidat eivät häpeilleet klassikkoseurassa yhtään, tiukimpana esimerkkinä raskaasti rouhinut ”Moth Into Flame”, kertakaikkiaan relevanttia thrashmetallia. Illan komeimpia vetoja oli sitä seurannut ”Sad But True”, ja sitten oltiinkin jo konsertin tutussa keskisuvannossa, jossa basisti Robert Trujillo ja kitaristi Kirk Hammett soittavat aina muutaman biisin potpurin, joka kullakin paikkakunnalla linkittyy alueen johonkin artistiin. Alue toki laajasti käsitettynä. Tällä kertaa arpa osui kaikista suomibändeistä Popedaan, ja taatusti vastoin kymmeniätuhansia ennakkoveikkauksia. Robert Trujillo tulkitsi täysin ymmärrettävällä suomella ansiokkaan pätkän ”Pitkää kuumaa kesää”, ja sai ansaitsemansa huutomyrskyn. Potpurin lopulla tehtiin tuttua videoscreentribuuttia edesmenneelle Cliff Burtonille. Väheksymättä yhtään bändin ikävää, eikö ole outoa että Trujillo, joka on yksi metallihistorian asiallisimmista ja grooveimmista basisteista pannaan joka ilta todentamaan, että sorry mutta en ole tosiaan ainoa Metallicassa soittanut bassotaiteilija. Kun Burtonin traagisesta lähdöstä on jo kuitenkin 33 vuotta.

”One”-klassikon taustalle marssitettiin kuolemaan matkalla olevia sotilaita, sykähdyttävä hetki. Muutenkin bändin aivan järjettömän korkea transparentti lediseinä takasi Hämptonin kesäillassa todella huikeat tunnelmat. Suomen suvessa soittamisessa on etunsa, vaikka valot puraisevat paljon myöhemmin kuin muuallla, valoisa yö takaa toisenlaista laatua. Varsinaisen setin loppuliukuun ”Master of Puppets”, kyseiseltä, omaakin maailmankuvaa radikaalisti muokanneelta kolmosalbumilta settilistassa oli siis yhä myös alkukeikan ”Disposable Heroes”. Ja sitten se varsinainen loppuliuku olikin parasta näillä hehtaareilla ikinä, ärhäkkä ”For Whom The Bell Tolls”, plasmat seisauttanut ”Creeping Death” ja esikoisalbumi ”Kill ’em Allin” väkevästi 55 000 ihmisen ennätysmassalle jynkännyt ”Seek and Destroy” (Metallica tietää vuoden 1983 esikoisalbuminsa arvon, eikä hyljeksi sitä vieläkään). Tässä vaiheessa koko bändi oli jo eturivissä, Kantolan mittakaavaan suhteutettuna lähes ison klubin etäisyyksillä, myös Ulrichin kompakti setti oli roudattu etulaitaan lavaa. Hiukan, edes hiukan lieveni ahdistus siitä, että en ollut Nivalan Tuiskulassa 15.12.1984. James Hetfield totesi jotain bändin yhtenäisyydestä sen siirtyessä kokonaisuudessaan elävään yleisökontaktiin eturiviin. Ja yhtenäiseltä bändi vaikuttikin Hämeenlinnan megakeikalla, yhtenäiseltä ja positiiviselta poikaporukalta, jolla edellisen albumin, ja tämänlaatuisten keikkojen perusteella on vielä annettavaa, sanottavaa, ja vuosia. Kerrostalon korkuisissa screenikuvissa James ei enää näyttänyt nuorelta, mutta ei nuoruus ole mikään juttu, tai itseisarvo. Kokemus voi olla, ja kuljettu tie. Niinpä Metallica aloittikin encoreosuuden ylpeästi tuoreella biisillä ”Spit Out The Bone”. ”Nothing Else Matters” tuli jo kuulluksi selin bändiin, ei siedä ihminen juuttua ulosmenovaiheessa yhtään liian pitkäksi aikaa porteille, joista pyrkii ulos myös viitisenköönttuhatta muuta. Keikka päättyi ”Enter Sandmaniin”, tuttuun tuutulauluun, jolla on hyvä lähettää massat yöhön. Kantolan traditioita noudattaen, show päättyi näyttävään ilotulitukseen.

Lähitulevaisuus, johon myös kesä 2020 elimellisesti kuuluu, näyttää meille onko Kantolan Tapahtumapuisto lopullisesti profiloitu vain raskaalle rockille, metallille. Pian AC/DC julkistaa jotain suurta. Keitä muita isoja on vielä käymättä, kun KISS ei kohta enää käy missään? Vai voisiko perinteet rikkoa muilla isoilla nimillä, Bruce Springsteen kiertänee ensi kesänä The E Street Bandin kanssa. Jäämme odottamaan. Ja se virittäminen ja täpinöintihän alkaa jo sitten varhain myöhäissyksyllä viimeistään. KG

Metsatöll (est), Idisi (rus), 7 Stout Clan @ Hämeen Keskiaikafestivaali, Linnanpuisto, Hämeenlinna 17.08.2018

Edellisestä otannasta eestiläisen Metsatöllin keikkakuntoon oli kulunut jo peräti kuusi vuotta, mutta kun Hämeen Keskiaikafestivaali (joka täksi vuodeksi oli muuttanut nimensä siis markkinoista festivaaliksi) tarjoaa mahdollisuutta nähdä bändin peräti kotikaupungissa, on tietenkin oltava paikalla. Ja toki luvassa on festivaalin musiikkitarjonnassa muutakin mielenkiintoista, ainakin paperilla.

Metsatöll on yksi parhaista eestiläisistä bändeistä ikinä, ja käsityskykyni rajoissa myös kaikkien aikojen eniten myynyt edelleen, tai ainakin kärkikahinoissa. Se ammentaa melodiansa ja lyriikkansa maansa muinaisuudesta ja mytologiasta. Bändi soittaa pitkälti alkuaikojensa kokoonpanossa, Markus Teeäär (kitara ja laulu) ja Lauri Öunapuu (perinneinstrumentit) täysin alkuperäisinä jäseninään vuodelta 1999. Basisti Kuriraivo Piirsalu liittyi mukaan jo seuraavana vuonna. Miehet kannujen takana ovat vaihtuneet, pitkäaikaisin rumpali Marko Atso jätti bändin viime vuonna, uusi mies Tonis Noevere on lunastanut paikkansa mainiosti, ainakin Hämeenlinnan keikan perusteella. Ja hei, olenko se vain minä, mutta onko bändissä nyt kaikin puolin parempi fiilis? Ainakin tunnelma yleisön suuntaan näytti erittäin hyvältä,  joskus takavuosien useammallakin keikalla aistittavissa ollut nihkeys loistaa poissaolollaan. Tiedän sikäli mistä puhun, että olin ennen Keskiaikafestivaalien vetoa nähnyt virallisesti kahdeksan Metsatöll-keikkaa ja muutaman vielä lavan takaa siihen päälle. Oli todella hieno fiilis nähdä näin hyväntuulinen ja veljellinen Metsatöll kotinurkkien lauteilla. Sitäpaitsi, keikka oli samantien yksi parhaista bändiltä näkemistäni. Rentous, vapautuneisuus, rutiini, taituruus; siinä Metsatöllia tänä päivänä leimaavia avainsanoja. Eikä siinä kaikki, yhdeksän nähtyä keikkaa takaavat orkesterille edelleen jatkuvan ykkössijan useimmin näkemänäni ulkomaan bändinä.

Metsatöll aloittaa todella tymäkasti muutamalla lyhennetyllä biisiversiolla, ikäänkuin esitelläkseen itseään ja soundiaan myös ensikertalaisille, joita taatusti tämäntapaisen festarin yleisö paljonkin sisältää. Alueella on illan aikana liikkunut hämmentävän vähän väkeä, paljon takavuosia niukemmin, mutta Töllin aloittaessa lavanedusta tiivistyy, ja aikaiseksi saadaan kuin saadaankin kunnon kinkerit. Bändi soittaa Linnanpuiston ulkolavalla ja soundi onkin kertakaikkisen mainio. Metsatöll soittaa aina todella kovaa, ja aika monta otantaa bändistä onkin itsellä Tallinnan RockCafen betonipylväiköstä, missä lujaa luukutettu folk metalli ei välttämättä aina ole kuulostanut täydellisen timantilta. Mutta nyt kuulostaa. Laurin ja Markuksen vuorolaulu tulee komeasti läpi, kummankin ominainen soundi myös. Ja ennenkaikkea, Laurin säkkipilli, kantele, jouhikko ja muut perinnesoittimet saadaan esille arvoisellaan tavalla, sillä ilman niitä ja eestinkielistä runouttaan Metsatöll ei olisi edes olemassa, tai se olisi yksi kymmenestätuhannesta tylsästä alan louhijasta.

Metsatöll.

Alulla keikkaa tehokkaimmin tamppaavat ”Metslase Veri” ja ”Must Hunt”, kumpikin bändin viimeisimmältä studioalbumilta ”Karjajuht” (2014). Tämäkin on ilahduttavaa, tuoreehkot biisit ovat välittömiä keikkaklassikoita jo pian synnyttyään, biisikynä ei ole tylsymään päin. ”Karjajuhtin jälkeen ilmestyi kokoelma vuonna 2016, ja nehän ovat aina välitilinpäätöksiä, sitten vaihtui rumpali. Ja nyt näyttää bändillä olevan uusi smurgula katapultissa, tuoreet tervat airoissa. Seuraavalta studiolevyltä on helppo odottaa aikamoisen hyvää.

Markus ja Lauri spiikkaavat kumpikin erinomaisella suomen kielellä, ja lauluvastuukin jakaantuu nyt takavuosia enemmän herrojen kesken. Moniin biiseihin stemmalaulu lähtee peräti koko bändin voimin. Suomelle omistettu ”Kivine Maa” herättää yleisönkin jo viimeistään, vastaanotto pimenevässä elokuun illassa on mainio. Keskiaikaleirin savut, kärtsättävän sian, nuotioiden ja taottavan raudan dunkkikset risteilevät ilmatilassa, lavan taustalla kohoaa iltavalaistu keskiaikainen linna; kyllä täällä halutessaan tunnelmaan pääsee.

Perinnesoittimia hallinnoivan Laurin tulkitsema ”Saaremaa Vägimees” on nykysetin vanhin biisi, vuoden 2004 esikoisalbumilta ”Hiiekoda”. Eestin kieltä jonkin verran, jos ei nyt tohdi sanoa osaavana, mutta relatiivisen paljon ymmärtävänä, Metsatöllin tekstien seuraaminen on keskimäärin helpompaa kuin keskivertokeskiaikakansalaiselle. Silti, jokin bändin tavassa toimittaa on sellaista, että sanoma tulee läpi, väitän, vaikka ei tajuaisi sanaakaan. Välispiikit auttavat toki. Metsatöllia on vuosien mittaan taatusti painostettu ryhtymään geneeriseksi thrash metal-juntaksi ja vaihtamaan kielensä enkuksi, mutta muun muassa siksi, ettei se ole suostunut, arvostan bändiä todella paljon. Ja voin nähdä bändin keikan milloin tahansa, missä tahansa, semminkään kun se ei vaikuta soittavan huonoja vetoja.

Vastikään kymmenen vuotta täyttäneeltä ”Iivakivi”-albumilta soi hiljattain ohjelmistoon kaivettu ”Veelind”, ja hyvä niin, se tuo asiallista vaihtelua nykysettiin. ”Ulg”-albumin (2011) jälkeinen ärhäkkä thrash metal-vaihe tuntuu olevan bändin tyylihistoriassa ohimennyt, itse näin sillä kaudella toki muutaman todella raivokkaan keikan, mutta kyllä juurilleen uskollinen, folkimpi Metsatöll on kuitenkin se oikeampi. Eestin susi ulvoo edelleen, ja jos joku väittäisi, että elämänsä kunnossa, allekirjoittaisin.

Tuoreimman albumin täsmäiskuisin raita on tänään ”Torrede Kohtudes”, mutta koko mainion, rennon ja energisen Tölli-illan kruunaa kuitenkin oma ehdoton suosikkini, ensimmäisenä encorena kuultava, viiltävän kauniisti kansanmusiikkipoljentoinen ”Minu Kodu”. Suorastaan yllättävän pitkään bändi saa luvan soittaa, vaikka lava ja soitto suuntaa itsensä kaupunkiin päin, ja lähikortteleiden asujaimistossa taatusti joku asukasyhdistysaktiivi jo a) narskuttaa proteesejaan, ja b) laatii vielä bändin soittaessa tekstaria Kaupunkiuutisiin, miten kaikki yhteisöllisyys, viihtyminen ja laadukkuus pitää siirtää Linnanpuistosta pois. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Keskiaikafestivaali ei siis enää ole markkinat, vaan vähemmän rahvaanomainen festivaali. Mutta mitäpä, jos nimenvaihdoksen myötä mietittäisiin myös uudistuksia konseptiin. Tai muistettaisiin vaikka ensi vuonna myös markkinoida tapahtumaa, ennenkuin se kuihtuu keskiaikaharrastajien keskinäiseksi pikku piirien larppailuksi. Jos väki katoaa, tai ei ymmärrä tulla, myyjät ja esiintyjät kaikkoavat ja tapahtuma kuihtuu. Ja vaikkapa vain, koska kaikella nykytietämyksellä Metsatöllin keikka on ainoa Suomessa koko kuluvana vuonna, olisi tapahtuman tiedottamiseen kannattanut käyttää muutakin metodia, kuin ihmisten luontaista uteliaisuutta.

Venäläinen, neljän nuorehkon naisen kollektiivi, moskovalainen Idisi soittaa instrumentaalista muinaisfolkiaan kahden sylirummun, säkkipillin ja nimeämättömäksi jäävän…niin, pillin säestyksellä. Rapia puoli tuntia on toisiaan muistuttavia biisejä aivan riittävästi, vaikka sanottava on, että Idisin setti on varsin viihdyttävä. Hyvää vaihtelua esitykseen tuo Finntroll-cover, joka sekin vedetään instrumentaalina. Kansa vaatii Idisiltä pari encoreakin, siksi hyvin Venäjän eteeristen valkyrioiden keski-ja myöhempienkin aikojen folkmelodiat käyvät kantahämäläisen jalaston alle. Sitäpaitsi, korkealle nousee hattu aina, kun joku on opetellut laadukkaasti soittamaan säkkipilliä. Itse kerran vempeleen äänentuottoa kokeilleena voin todeta, että jos pihinä kuuluu äänentuottajan klyyvarista, tai alempaa ja taaempaa, joku ei ole oikein.

Idisi.

Kotimainen kelttipunkbändi 7 Stout Clan soittaa, no jalkain alle niinikään mahdollisesti kovastikin käyvää…no, kelttipunkkia. Mutta olepa näissä lajityypeissä persoonallinen, niin ei olekaan enää ihan helppoa. Bändillä on omiakin biisejä, joista ”Bastards Clap Your Hands” nostattaa kiltin helmat korkeimmalle, mutta silti Hämeenlinnan keskiaikaan painuvassa illassa coverit soivat parhaiten, niinkuin nyt se pakollinen Pogues-veto, tosi komea tulkinta. Myös 1800-luvun irlantilaisen folk-klassikon ”Mrs.McGrath” ottaminen ohjelmistoon on erittäin arvostettavaa, mutta kun kerran on kuullut tämän livenä Bruce Springsteenin ja Seger Sessions Bandin toimittamana, ei voi olla takaraivonsa mustassa laatikossa haluamattaankin vertailematta, mikä ei tokikaan tee oikeutta kenellekkään. KG

Kreator (ger), Emperor (no), Red Death (us), Galactic Empire (us), Hexhammer, Foreseen, The 69 Eyes, Crimfall, Tyrantti @ Tuska Festival, Helsinki 30.06.2018

Tuska Festivalin kakkospäivä, ja samalla itselle siviiliasiain osaston velvoitteiden takia viimeinen, alkaa muutaman minuutin jonotuksella porttien ulkopuolella. Pitää olla ajoissa paikalla, että saa nykäistyä kotona nykimättä jääneet kahvit ja että ehtii ottaa asianmukaiset jalansijat ennen ensimmäistäkään bändiä. Joka on tänään päälavan korkkaava helsinkiläinen nuorten miesten viiksiheavytrio Tyrantti. Tästä on Stadin hevipiireissä kuiskuteltu, vasta naksun päälle vuoden ikäinen bändi, ja nyt jo Tuskan päälavalla. Mutta kuuluuko Tyrantti sinne oikeasti ja mitä annettavaa sillä on kenellekkään? Aivan napakan puolituntisen toki Tyrantti louhii, semminkin kun tietää että sillä on takanaan vasta yksi virallinen julkaisu, C-kasetilla ulospantu ”Toteemi”-sinkku. Bändin tekstit ovat kuin suoraan sanakirjan kanssa käännettyä Dioa tai Dokkenia, mutta enpä nyt itse osaa pitää tätä kovin hauskana, tosikkosmiehiä kun olen. ”Konesydän” on ihan hieno melodia, mutta viiksekkään huumoribändin kun perustaa, ymmärtäneekin jo valmiiksi, ettei kaikki voi tykätä.

Kiitti ja moi. Helsinki Stagelle katsastamaan paperilla aivan erinomaisen kiehtova bändikonsepti Yhdysvalloista, eli John Williamsin Star Wars-teemoja metallisovituksin soittava, ja alan kledjuihin pukeutuva Galactic Empire. Nyt alkaa lupaavasti, Tuskan kakkospäivä uhkaa lähteä todella hyvin liikkeelle, bändi aloittaa ”Main Themen”, juuri Sen Star Wars-teeman. Komeasti soi. Orkesteri on ymmärrettävästi, tekijänoikeusuniversumin aivan sallituille rajoille matkanneissa sotisovissaan hiukan jäykkä, eikä kypärienkään alta näe välttämättä kovin hyvin. Basisti Bass Commander pystyy sentään jonkin verran liikehtimään, mutta hänelläkin on haasteita kypärän kanssa. Sitäpaitsi sovitukset ovat hirvittävän monimutkaista luokkaa, samaan aikaan ei kovasti voi viitta selässä viilettää ympäri lavaa. Monimutkaisuus onkin bändin haaste, se alkaa heti kakkosena kuultavassa ”The Imperial Marchissa kuulostaa erittäin tylsältä djentbändiltä, ylitekniseltä ja erikoiselta vain erikoisuuden vuoksi. Valitettavasti, nimittäin näistä olisi kiva ihan aidosti pitää. Nokkamies Dark Vader spiikkaa meille ”maan ihmisille” asiaankuuluvilla kähinöillä kuolemaa hönkivine loppuhenkosineen. Konsepti on kunnossa, mutta livenä toimiminen vaatii niin paljon muutakin. Bändiltä on tullut juuri kakkosalbumi ulos, ja sen nimi on ”Episode II”.

Galactic Empire.

Päälavalla seuraavaksi soittava Beast in Black tuli juuri nähdyksi Tampereella, joten suunta kohti Tuskan sisälavaa eli Inferno-sellaista, vuorossa vain kerran aiemmin näkemäni folk metal-rykmentti Crimfall. Bändin kehys on Mikko Häkkisen ja Helena Haaparannan uskomattoman kaunis ja sävykäs yhteis-ja vuorolaulu, beauty and the beast, jos sallitte. Toki Crimfallilla on myös upeaa biisimateriaalia, aivan heittämällä ainakin kolmen vartin festarislottiin. Se aavikonmakuinen itämäinen biisi, johon Haaparanta aivan veretseisauttavan upeasti tulkitsee tuhatta ja yhtä yötä (biisin nimeä en juuri nyt keksinyt mistään), ”Far From Any Fate” ja ”Silver and Bones” pelkästään takaavat yhden parhaista Tuska-vedoista tänä vuonna. Crimfall soittaa myös todella kovaa, mutta yllättävän hyvin erottuu. Näiden kuuluisi kiertää ahkerammin ja entistä kauempana.

Telttalavalla soittaa seuraavaksi koko festarin positiivisin yllättäjä, The 69 Eyes. Muutama viikko sitten tuli nähdyksi Hollywood Vampires Helsingissä ja nyt Helsinki Vampires kotihoodeillaan. Homma käyntiin tehokkaasti ”Framed In Bloodilla”. Ahkera kiertäminen näkyy, bändi on kovassa lyönnissä. Se olisi pitkällä urallaan voinut, maailmalta tulleen menestyksen myötä, taantua umpiluokattomaksi pikkumimmien poppibändiksi. Mutta jo vuonna 1989 startannut The 69 Eyes on edelleen relevantti, ihan oikeasti synkkä ja gootti, jäätävän miehekkäästi ikääntyvä bändi. Viimeisimmältä albumilta soi kaksi biisiä, ”Feel Berlin” ja koko setin päättävä ”Lost Boys”, jotka kummatkin osoittavat biisikynän olevan edelleen terässä. Keskellä keikkaa soi ”Never Say Die” pitkänä ja hartaana ja kun katselee yleisössä ympärilleen, voi todeta tämän olevan useammallekin lauantain pääesiintyjä. Toiseksi viimeisenä soitettava ”Brandon Lee” on edelleen aivan huikea biisi lajityypissään ja vaikka ihan ilman mitään lajityyppejä. Tiedättehän, näiden klubikeikalle on mentävä, kun seuraava albumi joskus ilmestyy.

Inferno Stagella kiertuekumppanit, helsinkiläinen Foreseen ja washingtonilainen  Red Death soittavat peräkkäisissä sloteissaan kovinkin samanmuotoiselta kuulostavaa hardcorea ja crossoveria, nämä kaksi olisi voinut sijoittaa aikataulussa hiukan kauemmas toisistaan. Jotenkin kuitenkin Foreseen vie voiton, ehkä siksi että olen nähnyt sen aiemminkin ja jopa kuunnellut levyiltä. Red Deathin keikan aikana tulee mieleen, onko bändillä jotain teknistä ongelmaa, kun se puolen tunnin slotissa heittäytyy rumpusooloilemaan. Tiukka setti kummaltakin bändiltä, Foreseenin myllytys varsinkin päätösbiisissä ”Power Intoxication” on ankaraa luokkaa.

Pieni tauko, jonka aikana voi aivan hyvin skipata tämän vuotisen Tuskan oudokkeen, synthwave-artisti Carpenter Brutin. En edes käy katsomassa onko siellä MacBook tai parikin lavalla kansi auki, vähän huonosti sopii MacBook omaan musiikkimakuuni. Omissa lajityypeissään Carpenter Brut on tärkeä artisti, mutta ei ennen Emperorin keikkaa voi katsella kannettavia tietokoneita.

Lavan taustakankaassa lukee Emperor. Vierelleni lipuu herrasmies, joka kysyy että onko nää semmoisia entisiä kirkonpolttajia. Vastaan, että ei, tai ei nyt ainakaan pahimmasta päästä, ikäänkuin kirkkojen polttelussa olisi jotenkin isotkin astevaihtelut. Ja toki kitaristi Samoth istui aihepiiristä ihan kivenkin sisällä, mutta tarina olisi ollut liian pitkä satunnaislähimmäiselle referoitavaksi. Sitäpaitsi, Emperor on täällä musiikkinsa takia, juhlistamassa albumiklassikkokeikallaan vuoden 1997 mestariteosta ”Anthems To The Welkin At Dusk” ja sen vaikutusta avantgarde-ja black metalliin. Vuonna 2014 Emperor juhli samalla lavalla ”In The Nightside Eclipse”-albumiaan ja tänään, heti parin biisin jälkeen tuntuu, että tuo edellinen kerta oli merkittävämpi. Vaikkakin itselle(kin) ”Welkin” on tärkeämpi albumi. Jotain puuttuu, ehkä bändi on jo tottunut tähän klassikkolevykiertämiseen, ainutlaatuisuus on poissa. Laulaja-kitaristi Ihsahn tuntuu lavalla myös edelliskertaa yksinäisemmältä. Mutta pitäähän täällä olla ja pitäähän tämä nähdä. Tuleeko Emperor myös ensi vuonna, kun ”IV Equilibrium” täyttää vuosia? Viimeisen biisin jälkeen Ihsahn ei sano ”see you next time”, Emperor päättää vuoden kerrallaan missä mennään. Klassikkolevy soi asianmukaisesti ja tutuksi tulleesti päälavan erinomaisilla soundeilla. Sen päätteeksi kuullaan vielä kolme vakkariklassikkoa, joista komeimmin lanataan tänään koko homman paketoiva ”Inno A Satana”, siltä edeltävältä kiekolta. Vähän suorittava maku jää Emperorin vedosta. En ehkä edes sanonut tätä, kyseessä on kuitenkin Emperor.

Ihsahn ulkoilee, kuva ei liity raportoituihin tapahtumiin.

Helsinkiläinen Hexhammer soittaa sisälavalla napakan setin black’n’rolliaan, ja paikkaa samalla viime hetkellä peruuntunutta kanadalaista ONIa. Ansiokkaasti paikkaa, mutta kärsii lavan soundihaasteista ehkä tänä vuonna eniten. Olenko se vain minä, mutta onko Inferno-lava aiempina kesinä tosiaankin kuulostanut paremmalta?

Kreator.

Transportaatiosyistä illan viimeinen bändi osaltani on Kreator. Ensinnäkään, illan päättävä Gojira ei vain kiinnosta ja usko siihen, että sinänsä tärkeä At The Gates pystyisi telttalavan soundeilla lähellekkään Kreatoria, on heikko. Mille Petrozza käskee, ja keskelle Tuskan yleisömerta avautuu musta aukko, Mille avaa jengin kahtia kuin Mooses Punaisen meren. Käskystä porukka syöksyy maailmanlopun kirnuun, valtava pitti pyörii. Ei epäilystäkään etteikö lavalla ole vanha kunnon Kreator. Ja onhan se pakko päästä sanomaan, että kyllä amerikkalaisen thrashmetallin Big Four alkaa olla aika papparaista verrattuna Saksan Big Fouriin. Samaan aikaan, kun Millen mylly pyörii, joku Metallica keskittyy täysin toisseikkaisiin asioihin. Kreatorin lavarakennelmat ovat upeat, soiton alkaessa katedraalin gootti-ikkunat osoittautuvat led-seiniksi, ja rumpukorokkeen ylle projisoituu tyylikkäin esitys Saatanasta tai siis Vanhan Kehnon daijusta, sitten 1600-luvun. ”Enemy of God” ja ”Satan Is Real”, vanha isäntä katselee meitä ylhäältä ja sen silmät kiiluvat punaisina. Tämä ei ole kovin näkemäni Kreator-keikka, se tapahtui sisäilmassa Tallinnan Rock Cafessa taannoin. Mutta Mille on lyönnissä, bändillä hyvä fiilis ja yleisö täysillä messissä. Miksaustiskin edessä alkaa jalansijat loppua, siksi iso törmäilygalaksi pyörii lavan edessä. Järkkäreillä ja innokkaimmilla pittaajilla on tulla sanomista, mutta keikka loppuu juuri ajoissa. ”Fallen Brotherin” Mille omistaa Pantera-veljeksille Dimebag Darrell ja Vinnie Paul, joista jälkimmäinenkin kannuttaa nyt hiippakunnallisemmassa hevibändissä. Sami Yli-Sirniö soittaa kauniin soolon äijille sinne jonnekin, ja ledtauluissa pyörii kuvia muistakin kaatuneista veljistä, Bowiesta Ronnie Jamesiin. Sitten vielä pari encorea, joista koko keikan päättävä ”Pleasure To Kill” lähtee kuin paavi pahanteosta. Ankarasti myllyttää. Kreator on siitä hieno bändi, että sen voi nähdä milloin tahansa, ja minkä tahansa albumin jälkeen. Usko siihen, että se ei osaa soittaa laiskoja keikkoja, elää edelleen. Kiitos Tuska. Ensi vuonna toivottavasti hiukan lisää variaatiota bändien alalajistoon, eksoottiset ulkomaan ensivieraat takaisin sisälavalle ja pääesiintyjiksi harvemmin käyviä vieraita, ala Body Count, niin todella hyvä tulee. Siihen asti, KG.

Hollywood Vampires (us) @ Kaisaniemi, Helsinki 10.06.2018

The Hollywood Vampires oli Alice Cooperin 70-luvun Los Angelesissa perustama rokkistarojen juopottelukerho, jonka toimintaidea yksinkertaisuudessaan oli, että muut kerholaiset pitää voittajan pystyä juomaan pöydän alle. Useimmiten viimeinen mies tuolilla oli klubin presidentti itse, Alice Cooper. Pöydän alta löytyi illasta riippuen vaikkapa Keith Moon, Harry Nilsson, Joe Walsh, John Belushi, Marc Bolan, John Lennon tai Ringo Starr. Juonnin tukikohtana toimi legendaarinen LA:n rocktähtien hengailumesta Rainbow Bar and Grill. Vuonna 2015 Alice Cooper perusti bändin, superbändin (kerrankin ihan oikeasti) jos haluatte, kunnioittamaan klubin nimeä ja monin osin jo viimeiset ryyppynsä nielleitä jäseniä. Cooper kutsui mukaan Aerosmith-kitaristi Joe Perryn, ja näyttelijänuransa ohella salaa kovaksi kitaransoittajaksi hioutuneen Johnny Deppin. Samainen ydinkolmikko nähtiin nyt myös Helsingin Kaisaniemessä.

Transylvanian hyytävä tuuli ulvoo, pimeyden prinssi Christopher Lee lausuu haudan takaa Bram Stokerin kirjoittamista lauseista myyttisimmän: ”Listen to Them, the Children of the Night. What music they make!” Alkunauha sammuu ja lavalle harppoo kieltämättä aikamoisen melkoinen joukko kovia muusikoita. Mikään keikka, joka alkaa Christopher Leen äänellä tai Stokerin sanoin yön lapsista, ei voi olla huono. Sanotaan se nyt, tuo hetki oli merkittävä, harvoin bändin tulo lavalle tuntuu yhtä isosti, ja väitän olevani paitsi kaikkea muuta kuin teinityttö, ja kaikkea muuta kuin kerran vuodessa Hesaan matkustava satunnaiskeikkailija, jolle keskeisintä on nähdä kuka tahansa filmitähti kuinka monen tahansa sadan metrin päästä. Silti. Nähdä ensimmäistä kertaa Alice Cooper elävänä (kyllä, Alicehan tiettävästi elää vielä), todistaa Joe Perryn kitaransoittoa, kun Aerosmith on aina ja toistaiseksi jäänyt näkemättä. Ja myös olla paikalla, kun mainstreammaailman yksi monipuolisimmista miesnäyttelijöistä osoittautuu kovaksi kitaristiksi ja oman toimen ohella ihan oikeaksi rockmuusikoksi.

Tästä keikasta on paukutettu partaa sittemmin. Moni oikea rocktoimittaja meni siihen lankaan, että suhtautui Hollywood Vampiresien konseptiin, ja nähtyyn keikkaan, erittäin nihkeästi. Tajuamatta toki, että kymmenet muut rocktoimittajatkin suhtautuvat nihkeästi. Jäi hiukan tuo persoonallinen ote puuttumaan. Ruotsissa Aftonbladetin jantteri julisti rockin tyyliin kuolleen Tukholman Gröna Lundin keikan jälkeen. Ok, ole hyvä, tunne itsesi vapaaksi herättämään se henkiin. Ei se vaadi muuta kuin opetella soittamaan ja tekemään omia biisejä, tai taitavia tulkintoja muiden tekemistä. Olemalla Aftonbladetin tai Soundin tai Kodin Kuvalehden soittotaidoton rocktoimittaja, rock’n’roll ei kyllä pysy hengissä. Ensinnäkin, tehkää kotiläksynne. Missään ei luvattu, että Johnny Depp olisi bändin liideri, se on alusta lähtien ollut idean isä, Cooper. Toisaalta, jos jonkun huoli Johnny Deppin kunnosta Twitterissä jaettuna häiritsee, pysykää pois Twitteristä. Suunnatkaa huolenne muualle, vaikkapa laadukkaaseen rockjournalismiin nyt ihan alkajaisiksi.

Mikä keskeisintä, Hollywood Vampires soitti erittäin tyylikkään, kompaktin ja laadukkaan keikan. Harvoin on niin, että kun keikka päättyy, tulee tunne, nytkö jo? Todella harvoin. Kaikki iltapäivän ja alkuillan lämppärit piti tänään skipata, tai tänäänkin, ei Kaisaniemen sora nyt niin hyvältä tunnu tennarin alla että täällä ihan oikeasti jaksaisi bostailla jopa kahdeksaa tuntia. Priority-lippu takasi hyvän näkyvyyden pääbändiin, vaikkakin erikoislipun muut lisähyvikkeet jäivät tänään pitkälti käyttämättä. Mutta se on sanottava, että niin huonosti Kaisaniemen pesiskenttä rockhommiin taipuu, että jos tänne ikinä enää tarvitsee tulla, niin priority-tai VIP-lipulla. Suosittelen. Lavalla olevat hahmot tunnistaa paljaalla silmällä, ja kun jengi on jo maksanut itsensä toipilaaksi VIP-lipusta, se ei enää välttämättä automaattisesti dokaa milleniaalista seivästä läpi pään.

Hollywood Vampiresilta on ulkona yksi pitkäsoitto, ja toinen tulee ulos näillä näppäimistöillä, ellei ole juuri tullut. Ensimmäinen levy sisältää paljon lainabiisejä, mutta kyse on esimerkiksi siitä, että Keith Moon oli Cooperin juomakerhon miehiä, ja siksi bändi kunnioittaa soittamalla The Who’ta. Minulle coverbändi on sitä, että Rautaruukin insinöörit soittaa sisävesilaivan nurkassa nopeet lasit nokilla, maripaita farkkuihin tungettuna Creedencea katse koko ajan otelaudassa, kieli mölkyten suussa. Välispiikeissä puhutaan grillaamisesta ja muksuista. Tämä on Hollywood Vampires, joka soittaa monia lainabiisejä, mutta myös useita omia, monet niistä Johnny Deppin kynästä lähtöisin, ei Aftonbladetin toimittajan. Hollywood Vampires on montaa muuta ulkona tuolla pyörivää rokkibändiä väkevämpi rokkibändi, ok?

Omalla tuotannolla keikka myös pärähti käyntiin, ”I Want My Now” ja ”Raise The Dead”. Ensimmäinen cover tämänhetkisessä settilistassa on ollut illasta toiseen Spirit-yhtyeen ”I Got a Line on You”. Tässä kohdin kokonaissointi oli asettunut viimeistään kohdilleen, kosketinsoittimet saivat omaa tilaa, kolmen kitaran yhteissoitto toimi ja kaikki oli muutenkin hyvin. Kolmatta kitaraa soittaa tällä hetkellä Tommy Henriksen, tuttu mies Alice Cooperin bändistä, mutta onpa jampalla taustallaan myös vaikkapa saksalainen Warlock, tämä hemmo luukuttaa vuoden 1987 klassikkoalbumilla ”Triumph and Agony”. Myös tämän rundin rumpali Glen Sobel soittaa Cooperin bändissä, aiemminhan Vampires-kannujen takana on nähty mm. Guns’n Rosesin Matt Sorum, ja onpa Duff McKagankin ollut taannottain osa kokoonpanoa.

Neljäntenä kuullussa Love-yhtyeen isossa hitissä ”7 and 7 Is” Chris Wysen botneinen jynkkybasso pääsi oikeuksiinsa. Muutenkin tämä Ozzy Osbournen bändissäkin soittanut muusikko oli lavan näkyvimpiä hahmoja, ja yksi koko illan huippuhetkistä olikin, kun Wyse lauloi karhealla äänellään Motörhead-klassikon ”Ace of Spades”. Ja hei, kuunnelkaa tarkkaan, Hollywood Vampires soitti parhaan koskaan livenä kuulemani ”Ace of Spadesin”. Lemmy ei omilla otannoillani tähän koskaan pystynyt, ja maakuntien rantakasinoiden cowboyt eivät myöskään ole yltäneet ihan samaan. Kolmen kitaran seinä, Wysen rouhea tulkinta ja Sobelin rumputuli takasivat upean ajon klassikkobiisistä. Kitaristikolmikon itseoikeutettu liideri oli toki Joe Perry, joka soitti useimmat ja pisimmät soolot, mutta sanoa pitää, että Les Pauliaan tyylikkään alhaalla roikottanut Depp osoittautui varsin päteväksi kitaristiksi hänkin, ja nykäisi mm. itse kirjoittamaansa ”As Bad As I Am”-biisiin mallikkaan soolon, jota Perry saumattomasti jatkoi.

Yleisön reaktioista päätellen yksi illan odotetuimmista vedoista oli Cooperin itseoikeutetusti tulkitsema varhaishittinsä ”I’m Eighteen”. Vaikkakin Alice Cooper onkin Hollywood Vampiresien pääsolisti ja showmies, ”vampire who never died”, kuten kauhurockveteraani itsensä esitteli, saivat myös Perry ja Depp laulutilaa. Perry tulkitsi kahdesta kuullusta Aerosmith-biisistä ehkä sen hiukan heikommin toimineen, eli ”Combinationin”. Kahdesta parempi, ja hyvinkin komea veto, oli Cooperin laulama ”Sweet Emotion”. Koko keikan huippuhetki oli vääjäämättä Johnny Deppin tummalla puhelaulullaan, elokuvista kovin tutulla äänellään tulkitsema Jim Carrollin turhankin unohdettu upea punk-klassikko ”People Who Died”, johon Deppin tueksi stemmalaulut lähtivät minimissäänkin neliäänisesti. Vuoden kovimpia vetoja tähän mennessä. Pelkästään tämän yhden biisin takia, ymmärrättehän…

Johnny Deppin kynäilemässä ”Bushwackersissa Chris Wyse tarttui sähköiseen pystybassoon, Alice Cooper kertoi biisin tulevan bändin kolmosalbumille, joten pikapuoliin pillit pussiin pistävästä miljonäärien harrasteryhmästä ei siinäkään mielessä ole kyse. Ja mikäpäs se siinä, Cooperilla on jossain määrin kuitenkin viimeiset vuodet takoa kuumia rautoja (kunnes selviää, ettei mies kuole koskaan), Deppillä halu tehdä muutakin kuin näytellä Hollywoodin happanevassa ilmapiirissä ja Perryllekin hommat natsaa, kun Aerosmithin jäähyväiskiertueelle jalkautumisestakaan nyt ei ole tullut toistaiseksi länkytystä kummempaa.

Johnny Depp astui jälleen laulumikin taakse ja lähti komea, jäätävän hieno tulkinta David Bowien ”Heroes”-klassikosta. Samalla hetkellä lavan vasemmalla puolella iltapilviin muodostui laskevan auringon alakulmainen taivasten valtakunta, komea valoilmiö, joka liukeni pois samalla kun biisi sammui. Ehkä Bowie oli hetken läsnä, jos nyt kukaan ikinä pystyy olemaan. Bluesstandardi ”Train Kept A-Rollin” on settilistassa ehkä ainoa pieni myönnytys sinne kuolevaisten coverbändien tanhuville, eikä sinänsä liity käsittääkseni alkuperäiseen vampyyrimytologiaan, jossa juotiin fiunaa ja sammuttiin, osa jengistä ihan lopullisestikin. Bluesklasari kuitenkin toimi mainiona bändin esittelybiisinä, ja kuinka ihanan lakonisesti sekin tehtiin, vaikka lavalla nyt kuitenkin oli Aftonbla…maailman edelleenkin yksi kuumimmista filmistarboista. Encoreita tällä kokoonpanolla on ollut tapana soittaa vain yksi, ja ilmiselvän itseoikeutetusti se on ollut, ja oli, Alice Cooperin suurin hitti, jonka osaa ulkoa koko maapallo, ”School’s Out”. Illassa oli todella paljon hyvää, mutta mainiota kerrassaan oli myös se, että se pakollinen Michael Monroen lavalleottaminen tapahtui vasta tässä klassikkoencoressa, jota Makkonen on itsekin soittanut keikoillaan. Muutamaan kertosäehuutoon Michael osallistui ja onneksi huuliharppu pysyi takahuoneessa, mahtavinta oli kuitenkin nähdä Monroe lopun kaulailuissa Johnny Deppin, Joe Perryn ja Alice Cooperin kanssa. Siinä kiteytyi jollain tapaa rockhistoriaa ja hyvää fiilistä taas aika tuhti annos kotiinviemisiksi.

Hollywood Vampires oli hyvä, se soitti hyvän keikan, sanoinko jo. Hollywood Vampires on, kliseeseen sortuen, enemmän kuin osiensa summa, se on tihentynyttä rockhistoriaa, se on kaukana sille joidenkin tahojen lyömän miljonäärien harrastecoverpumppu-leiman yläpuolella. KG

Post Navigation