Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Pepe Reckless”

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Kun Mercyful Fate loppukesällä 2019 uutisoi tekevänsä paluun, ei suomalaisen rockfriikin tai metallipään tarvinnut varsinaisesti huolta tuntea, vaikka bändi ilmoittikin soittavansa vain nipun keikkoja tarkoin valikoiduilla festivaaleilla. Luotto siihen, että Tuska hoitaa bändin Helsinkiin yhdelle tarkoin valikoidulle festarivedolle oli kova, ja se luotto lunastettiin Suvilahden helteisessä illassa aivan niposesta naposeen. Mercyful Fate tuli, näki, ja voitti. Samoin teki uuden yleisöennätyksensä, 49 000 ja risat kävijää, lunastanut Tuska. Laajennettu festivaalialue nieli ennätysyleisön mainiosti, ruuhkia ei juuri ollut, lavojen sijoittelu oli aiempaa paremmin mietitty ja kun sääkin enemmän kuin suosi, kaikki oli siis todella hyvin. Eikä siinä kaikki, Tuskan ohjelmisto oli muutamaa liiankin tuttua ja turvallista valintaa (lue: yleisön suosikkia) lukuunottamatta paras moneen vuoteen.

Oma henkilökohtainen Tuska 2022 alkoi jo hetikohta porttien auettua lauantaina. Possea oli jo avauksessa jonoksi asti, aiempia vuosia selvästi enemmän. Rannekkeenvaihtopiste kauppakeskus Redissa palveli nopeasti ja ilon kautta, oli taas epidemiatauon jälkeen aivan mahtavaa astua uudistetun sijainnin pääportista sisään. Keskikeitto tilaukseen ja tukevat conversensijat Telttalavan hämystä. Jossa lauantaipäivän aloitti suomalaisen funeral doomin pioneeri ja legendaspoppoo Shape of Despair. Oli tarkoitus yyteröidä bändin hidasta lanausta jonkin aikaa ja siirtyä sitten tsekkaamaan pikkulavan avaustarjontaa. Mutta kun Shape of Despairin saattoväki astui lavalle ja alkoi raahustaa jykevää doomiaan erinomaisilla soundeilla ja kun siinä äppästellessä tajusin, että näillähän on tosiaan aina ollut, ja yhä on murinalaulussa yhdellä Suomen metallihistorian (itselleni) tärkeimmistä albumeista (Throes of Dawnin ”Pakkasherra”, 1997) laulava Henri ”Kaamos” Koivula, sekä kitarassa pitkän pätkän Impaled Nazarenessa soittanut Tomi Ullgren, niin ei poistuminen takavasempaan enää ollut vaihtoehto. Shape of Despairin kohdalla oli siis jäänyt itseltä kotiläksyt tekemättä, mutta eipä tarvinnut kolmevarttisen vetonsa jälkeen enää ihmetellä, miksi bändi on kiertänyt laajalti maailmallakin. Jo vuonna 1995 Raven-nimellä startannut bändi ajoi niin upeaa hautajaisdoomia, että erittäin harvoin kuulee. Keikan aikana teki vain mieli unohtaa kulkupeli sakkopaikalle ja alkaa nykiä mytologisia perseitä, mutta siihen ei nyt ollut käytännön mahdollisuuksia. Shape of Despairiin pitääkin tässä suvipäivien lyhetessä ja tummuessa oikein levyltä tutustua paremmin, sen verran vahvakätiset kantajat oli nyt arkunkahvoihin saatu.

Eka nälkä yllätti tässä vaiheessa ja Tuskan ruoka-alueelta kun ei nykyään plaatuvaihtoehtoja puutu, oli homma nopeasti hanskassa. Siirtymä Inferno-lavalle, jonne onneksi lähes kolmenkympin hellettä helpottamaan puhalsi aika ajoin edes hiukan armollinen merituuli. Oli aika nähdä Rainbow’n toiseksi merkittävin solisti ikinä, kaikki kunnia toki niille muillekin, Joe Lynn Turner. Jo 70 vuotta täyttänyt luikautusmaestro on edelleen ihan vireässä tikissä ja äänikin on tunnistettava. Kelpo festarikeikan Turner laatikin bändinään tällä kertaa ruotsalainen Dynazty, jonka kanssa Turner oli ehtinyt vetää yhdet 15 minuutin pikatreenit. Tuli samalla seisomisella nähtyä siis tavallaan Dynazty ja Joe Lynn. Jälkimmäinen oli jo pitkään pitänyt nähdä livenä ja etenkin Rainbow’n katastrofaalisen huonon viime Suomen keikan jälkeen, että joku puhaltaisi elämän niihin tärkeisiin biiseihin, joita on skloddivuosista asti diggailtu. Ja kyllä Turner puhalsikin, melkein. Hiukan jäi läpiajon maku, ehkä se treenien puute oli syynä tai päiväinen, aurinkoinen festariveto, mene tiedä. Asiallisimmin potki Rainbow-kataloogista ”Stone Cold”, mutta heti perään vedetty ”Street of Dreams” ei ihan odotettuja säväreitä tuottanut. Kesken tuntisen setin Turner piti hengähdystauon ja sillä aikaa Ruotsin poijjaat luukuttivat beethovenisti ”Difficult To Cure”, ja aika paljon paremmin kuin Blackmore taannottain. Oli toki tärkeää kuulla ”I Surrender” Turnerin vetämänä, mutta omalle palalle asfalttia se kohokohta oli kuitenkin ”Can’t Let You Go” itselle keskeiseltä, mutta hiukan aliarvostetulta Rainbow-albumilta ”Bent Out of Shape”.

Ihan pokerilla piti jättää muutamaa biisiä vajaaksi Turnerin setti, oli saatava hyvät jalansijat nähdä Reckless Love, yksi ihan harvoista suomalaisista bändeistä, jonka voisi tsekata iltana kuin iltana. Ja mainiosti hoiti tutun tuntisen tonttinsa nytkin Reckless Love, ja vaikka tuore albumi ”Turborider” ei ole ihmeemmin sytyttänyt ainakaan vielä, yllättäen sen raidat potkivat setin parhaiten. Reckless Love on maanläheistä ja positiivista sleazea, tulipahan tuokin sanottua, bändi ei kukkoile ärsyttävästi eikä kehu katteettomasti koko ajan itseään, mikä automaationa genreen kuuluisi. Piristävä lisuke tuttuun settilistaan oli Ozzy-cover ”Bark at The Moon”, mutta koko keikan tykimmin donkkasi uuden levyn ”Like a Cobra”. Hetken Sörnäisten rantatie oli Suomen Sunset Strip ja hetken aurinko paistoi vieläkin kirkkaammin. Yleisöä sytytti toki vanhempi matsku, aina yhtä komeasti vedetty ”On The Radio” edellä. Päälavan uusi sijoittelu osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi, pääosan päivää sulander tai sohlberg pojotti lavaan nähden suht sivuttain, bändien ei tarvitse esiintyä kaoottisessa myötävalossa, eikä sulo koko ajan tillaa yleisöä silmään. Ja kun ei soiteta asutusta kohti, kaikki ovat tyytyväisempiä, melu karkaa merelle päin ja korkeintaan saattaa apinalla Korkeasaaressa käydä laadukas hard rock jalan alle. ”Night On Fire” kruunasi Recklessien keikan ja kun ”Hot” soi, oli hyvä aikaikkuna sluibia kohti telttalavaa, jolla pian tapahtuisi merkittäviä.

Rune Eriksen tunnetaan aika paljon paremmin taiteilijanimellä Blasphemer, ja miehen meriitit black metallin legendaarisimmalla saralla ovat kiistattomat. Aura Noirissa 24 vuotta, ja ennenkaikkea Mayhemissa vietetyt 14 vuotta (ja kolme tärkeää albumia 2000-luvulla) ovat ne, tai ainakin ovat olleet, ne Eriksenin CV:n kirkkaimmat hetket. Vuonna 2015 mies laittoi pystyyn mustaa dödöä soittavan Vltimas-yhtyeen ja sai rumpalikseen Cryptopsy-kannuttaja Flo Mounierin Kanadasta ja lauluvastuuseen ei enempää eikä vähempää kuin Morbid Angelissa meritoidun David Vincentin. Jauhavat superbändeistä kun joku on soittanut Amorphiksessa ja joku Dingossa, mutta tässä voisi olla oikeasti sellainen. Superin keikan se soitti ainakin. Bändi aloitti raskaan bläkkisjyskeensä ja kun David Vincent, metallin Abraham Van Helsing asteli lavalle valtavan lierihatun ja pitkän takin alle kätkeytyneenä, oltiin saman tien parhauden äärellä. Tuskan lauantain toiseksi odotetuin akti lunasti paikallaolon ennenkuin ensimmäinen biisi, ”Something Wicked Marches In” oli loppuun soitettu. Bändin ainoa albumi (2019) kantaa avausbiisin nimeä, ja on soinut kotoisassa musacornerissani viime viikot aivan tuelta. Levy soitettiin käytännössä läpi, ja reilumpaa olisikin ollut antaa vain yhden albumin julkaisseelle bändille 45 minuuttia soittoaikaa, tunnin sijaan. Bändi joutui täyttämään tunnin slottiaan mm. aika tavattoman umpiturhalla rumpusoololla, ja kaikki kyllä tiesivät täsmälleen miksi se soitettiin. Mutta kun koko Vltimas oli lavalla, kaikki oli mahtavaa. ”Total Destroy!” ja ”Monolith” soivat levyraidoista jykevimmin, ja kyllähän Vincent osoitti olevansa yksi raskasmetallin kovimmista solisteista. Ja jos Eriksenilla on komppikitarassa tukenaan Corpus Christiin Joao Duarte, niin kyllähän tältä bändiltä on odotettavissa kaikin puolin vielä vaikka mitä. Uutta levyä odotellessa ja oikeaa headline-vetoa näillä nurkin. Ellei Mercyful Fate olisi iltaa päättänyt, olisin tässä kohtaa todennut itseäni toistaen, ”kovin metalliveto miesmuistiin”.

Piskuiselle sisälavalle oli koko päivän omille hermoilleni aivan liian pitkä jono, ja vaikka siellä soittikin monta kiinnostavaa nimeä, ja vaikka takatuskina olenkin viettänyt sisälavan edustalla todella hyviä hetkiä, nyt ei kyennyt. Siksi mm. omaan alustavaan aikatauluun isketty One Morning Left jäi näkemättä. Ja erittäin kiinnostavalta kuulostanut deathpartio Denominate. Ensi vuonna uusin hermoin. Päälavalla aloitti Stam1na, ja kun bändi ei voisi yhtään vähempää kiinnostaa, eikä sen suursuosio olla itselle yhtään enempää mysteeri, oli hyvä pitää hitaan keskikeijon mittainen tauko. Katse mittaili tuttuja eestaas vaeltelevan yleisön joukosta, ja muutama pihabongaus osuikin silmään. Ilo oli kohdata yhteisen asian äärellä palttiarallaa 12 vuoden tauon jälkeen oman siviilialan ex-työtoveri, jonka kanssa menneitä kerratessa sai lusittua Amorphiksen setin yli ja ohi. Kysymys: pitääkö Amorphiksen soittaa jokaisessa Tuskassa, ja jos, niin miksi? Ja ihan ok, että soittaa, mutta miksi se tapahtuu, kiinnostaa kovin. Nyky-Amorphiksen keikalle ei jaksa ex-fani, jonka mielestä bändi oli maailman paras vuonna 1994, enää vääntäytyä odottamaan että insinöörit soittavat kaksi biisiä parhauden kaudelta. Varmaan pitäisi astua epämukavuusalueelle ja yllättyä, toisaalta olen kyllä yrittänyt.

Sensijaan, progressiivisen rockin tai ainakin sen yhtään raskaamman laidan piireissä on suorastaan kohistu (kyllä, progepiireissäkin kohistaan) viime vuosina tanskalaisesta VOLA-yhtyeestä. Ja aina kun jostain kohistaan tai rocklehti julistaa totuuttaan, iskee oma suojaus päälle. Nyt tuli todistettua sekä a) että kannattaa suhtautua suojauksiin varauksella, ja b) että kohistu tanskalainen VOLA on aivan perseettömän kova bändi. Tuntinen meni kuin siivillä, vaikka asfaltti alla kantapään alkoi jo tuntua tuskaisalta ja kiertueväsymys, lähinnä kotopuolessa hankittu, painaa. VOLA yllätti takaapäin ja edestäpäin keikkakyynikon, jonka mielestä Dream Theaterin kunnian päivien jälkeen suurin osa raskasprogesta on ollut karrikoiden sanottuna hillitöntä ja yliarvostettua kiveksiin puhaltelua. Mutta VOLAn salaisuus onkin siinä, ettei se ole progemetallia, vaan aivan saastamoisen tyylikästä, ilmavaa ja groovaavaa, jalan alle käyvää progea, tai paremminkin yleishyvää rockmusiikkia. Tittelit nurkkaan ja lajiluonnehdinnat sinne minne harvoin aurinko paistaa. Köpiksen lentokenttäsähellysten jälkeen lainakamoilla soittamaan joutunut VOLA sai suomiposselta äärilämpimän vastaanoton, josta sympaattinen nokkamies Asger Mygind v(u)olaasti meitä kiittelikin. Energisesti esiintyneellä VOLAlla on aivan kunkkubiisejä, joista monien sanat suomifanit tuntuivat pitkinä pätkinä osaavan ulkoa. Arvostan. Silmiin ihan konkreettisestikin pistävää oli lukuisa naispuolisten fanien läsnäolo (excuse my kahden perinnesukupuolen ajattelu, mutta ymmärrämme). Tunnin setissä VOLA ei soittanut yhtään huonoa biisiä tai täyteraitaa, mutta parhaiten groovasivat ”Alien Shivers” ja setin päättänyt, selvästikin hittiraita ”Straight Lines”. Nämä on pakko nähdä omalla vedolla sisäilmassa pikapuoliin.

Ruotsalaisen melodeathpioneeri Soilworkin olin nähnyt kerran aiemmin. Keikasta ei jäänyt mitään käteen. Nyt oli yritettävä uudestaan, edelliskerralla alkoholilla saattoi olla osansa tapahtumien kulkemattomuuteen. Uusi yritys selvin päin, eikä Soilworkin poikamaisesta perkeleen kouhaamisesta jäänyt nytkään mitään kerrottavaa jälkipolville. Oli kuin olisi seurannut yläasteella kovien jätkien keskinäistä penkkipallo-ottelua, kun ei itse ollut tullut joukkueeseen valituksi. Terveisiä sielulle, jos liikahditkin, niin minä en huomannut. Tuskallisen vakiokävijöitä nämäkin Tuskassa, ja tavallaan upeista meloraidoista huolimatta aivan jäätävän kädenlämpöinen bändi. Yritin, näin, hävisin.

Vaan, ei se mitn. Ainoa todellinen syy tulla Tuskan lauantaihin oli vielä edessä. Sanottava on, että jos siviilikiireet olisivat antaneet myötensä, olisin tullut perjantaina tietenkin tsekkaamaan myös Kornin ja Carcassin. Mutta tällä kertaa näin. Ja kun Tanskan legenda, Mercyful Fate oli tunti ja kaksikymmentä minuuttia kellottaneen, uskomattoman upean show’nsa lopussa, tasan at the midnight hour, oli selvää että paikallaolo oli enemmän kuin lunastunut.

Vuonna 1981 perustettu Mercyful Fate ei juuri esittelyjä kaipaa. Progressiivisen heavyn pioneeri, black metallin kanonian kovimpien bändien vääjäämätön esikuva ja monen asian keksijä, sinä nimeät ne. Solisti ja nokkamies King Diamond esiintyi pitkään pitkään soolona, bändin ollessa telakoituna, mutta totesi ehkä viisi vuotta sitten kryptisesti, ettei MF:n tarina ole kokonaan kerrottu. Silti, oli erittäin vaikea uskoa koskaan bändiä enää näkevänsä.

Vuonna tyyliin 1984 Mercyful Fate oli maailman ”pahin” bändi, pahempi kuin W.A.S.P. ja pahempi kuin sittemmin ehkä vähän klovneriaakin ympärilleen kerännyt Venom. King Diamond maalasi kasvoilleen maailman ensimmäisen vakavasti otettavan corpse paintin ja piteli ”ihmisen” sääriluista ristin muotoon laadittua mikkitelinettä. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Norjassa kirkot paloi ja jengi pääsi hengestään, pahuus sai uudet kasvottomat kasvot. Silti Suvilahden viilenevässä illassa King Diamond bändeineen osoitti, että moni asia meni jo 1984 oikein. Ilmassa oli aidon metallisapatin fiilistä ja jotain hillittömän hienoa tiivistyi bändin ja yleisön yhteyteen.

Yhdentoista biisin settilista oli tuttu tarkoin valikoidun festarirundin aiemmilta keikoilta, 5 biisiä ”Melissa”-albumilta (1983), kolme vetoa klassikolta ”Don’t Break The Oath” (1984), yksi elämän jatkumista symboloiva ja konkretisoiva uusi biisi ”The Jackal of Salzburg” ja vielä pari biisiä vuoden 1982 ”Mercyful Fate”-EP:ltä. Aivan sama millä soundeilla bändi soitti (kohtuullisen hyvillä, ja kovaa), aivan sama ketä Kingin ja kitaristi Hank Shermannin ohella nykykokoonpanossa on (vaikka ketä), ja aivan sama mitkä biisit soitettiin missäkin järkässä (kaikki alkuaikojen tärkeimmät, erinomaisella dramaturgialla), niin lavalla oli Mercyful Fate ja se veti mielettömän intensiivisen show’n. Olin paikalla, kun Diamond asteli alas marmoriportaita musta pukinkallo päässään, kun King palasi lavalle pahana paavina, ilkeänä nunnannussijana, ja lopulta setin jäähyväisissä tutusti silinteripäisenä Saatanan kätyrinä. Ei ainoatakaan tirskautusta, ei hetkeä jolloin ei olisi uskonut tai allekirjoittanut näkemäänsä, vain laadukasta messissäoloa muutaman kymmenentuhannen muun kanssa. Mercyful Faten tapa sammuttaa kaikki biisit kerran tai kahdesti, ja jatkaa taas, biisien pitkä progeisuus, Armored Saint-basisti Joey Veran helvetillinen tumma jynkky ja Shermannin pitkät, mutta lyhyiltä tuntuneet soolot, oli kuin olisi kotiin tullut.

Keikan aikana tuli myös päätettyä, että tästä mytologiasta lähes kaiken suoraan pöllinyttä, yliarvostettua ja hehkutettua Ghostia ei tarvitse tässä elämässä nähdä. Aidon asian tunnistaa, on eri miehet jotka ruumiita tekee, ja jotka niitä pesee (vanha lietolais-tamperelainen sananlasku). Mercyful Fate soitti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/mercyful-fate/2022/suvilahti-helsinki-finland-7bb5da0c.html, King Diamond lupasi tulla uudestaan, jos kutsutaan ja bändin uusi biisi ei hävinnyt klassikoille. Mitä täällä tapahtuu? Pelkkää hyvää. Tuskan organisaatiota ja staminaa aivan helketin hyvin järkättynä festarina saamme kiittää siitä, että koimme edes kerran Mercyful Faten. Uusintaa salaa odotellen, KG.

Def Leppard (uk), Helloween (ger), Eclipse (swe), Reckless Love, Amorphis, Santa Cruz, Viikate, Free Spirit, Ranger @ Radio City South Park, Tampere 06.06.2015

Tampereen South Park-festivaalin lauantai, alkuiltapäivä. Väkeä valuu hiljalleen juhla-alueelle, sää sallii. Helsinkiläinen Ranger aloittaa päälavalla, olen jättänyt telttalavan avaajan, Loudgunsin, näkemättä. Ranger takoo kolmevarttisen settinsä läpi perinnetietoista speed metalliaan. En edes muista nähneeni näitä vuotta aiemmin Pentagramin lämppärinä, vaikka yleensä olen kova muistamaan asioita. Niin vähän jäi viime kerrasta muistettavaa. Nyt jää yhtä vähän. Puoli tuntia riittäisi näille alkupään bändeille aivan mainiosti. Ranger on ehkä hauska juttu Stadin kaveriporukoissa viiksineen ja varsilenkkareineen, mutta minua puhuttelee enemmän musiikki, onnistuessaan.

Telttalavalla ikuisuudelta tuntuneet 45 minuuttia myöhemmin Seinäjoen isännät näyttävät, mistä festariesiintymisessä voi olla kyse. En ole koskaan kuullutkaan Free Spirit-nimisestä hardrockpumpusta, mutta niin se vain onnistuu saamaan herkeämättömän mielenkiintoni koko settinsä ajaksi. Aika paljon tulee seurailtua erilaisia skenejä, mutta Free Spirit on päässyt ohi kaikki nämä vuodet; se joko pitää kynttiläänsä huolella vakan alla, tai on jostain muusta syystä erittäin tarkoin pidetty salaisuus. Yhtäkaikki, se ottaa tässä vaiheessa vielä melko pienen yleisönsä, lavan edustalla nyökytellään hyväksyvästi. Kiippareiden ja liidikitaran yhteispeli on hyvin sovitettua, stemmat lähtevät useampiäänisesti, ja biisimateriaalikin on kohtuukunnossa. Ja sitten on tietenkin viimevuotinen videobiisi ”Fever”, näin kovia hard rock-ralleja ei ole tässä maassa kirjoittanut kukaan sitten Tanna Tikkasen, ja tämä on erittäin paljon sanottu. Puolen tunnin vetoon tosin tältäkin bändiltä terävin sanottava mahtuisi. Sami Alho osaa laulaa ja esiintyä, ei tule kiusallista tunnetta tämän bändin kohdalla oikeastaan mistään. Se on näinä päivinä paljon. Alhon laulu ja spiikit kärsivät tosin teltan soundihaasteista, mutta silti koko ryhmältä tyypillisen eteläpohjalaisittain anteeksipyytelemätön, laadukas veto.

Päälavalla Viikate virittyy soittamaan Motörhead-käännöksiään tuoreelta ”Panosvyö”-tribuuttilevyltään. Samalla alkaa sade, ensin tihutellen, mutta sitten Viikatteen setin edetessä ihan isän kädestä. Sade ei kuitenkaan lannista lavanedustan yleisöä, eikä se oikeastaan onnistu sitä koko päivänäkään tekemään.

Moni tribuutti on ideana nerokkaampi, kuin toteutuksena. Niin myös Viikatteen tapauksessa. Toki ”Ainoa” (One Track Mind) soi komeasti, mutta sehän on komea biisi alkujaankin. Levyllä raskaskätinen rautalanka tulee paljon paremmin läpi, kuin lavalla. Toimii taatusti faneille, itse en nyt syty. Sitäpaitsi, Viikate kuuluisi nähdä pikku jalluissa jollain hämyisällä, täyteenahdetulla klubilla, Kouvolassa. Viimeisenä soiva komea ”Kuu kaakon yllä” todistaa bändin oman materiaalin puolesta. Aina ei tietenkään aikatauluasiat natsaa, enkä tiedä miten mikäkin bändi on paikalle ehtinyt, mutta Viikatteen oikeampi paikka olisi ollut teltta ja hiukan myöhemmin soittavan Reckless Loven taas päälava.

Santa Cruz kouhkaa teltassa seuraavaksi Sunset Strip-glamiaan kovalla sykkeellä, mutta syke ei onnistu korvaamaan hyvien biisien puutetta. On niitä bändillä toki muutamia, ne kuullaan aivan setin lopulla, kuten radiohitti ”We are the Ones to Fall”. Olen siinä kohtaa jo matkalla hankkimaan hyviä jalansijoja Amorphista varten päälavan edestä.

Olipa kerran aika, jolloin Amorphis oli minulle käytännöllisesti katsoen maailman kovin bändi. Sen klassikkoalbumi ”Tales from the Thousand Lakes” (1994) oli, ja yhä on, eräs tärkeimmistä levyistä mitä tiedän. Sitä faktaa ei mikään poista. Muutin aikoinaan Lontooseen, ja ainoa CD minkä otin Suomesta mukaan oli ”Tales”. Muita ei tarvittu, muut sai paikan päältä. Sitten orkesterille tapahtui jotain, se lakkasi kiinnostamasta, sen uutukaislevyt eivät väräyttäneet juuri mitään mittareita. Näin muutama vuosi sitten bändin Tallinnassa, ja olin täysin häkeltynyt siitä virkamiesmäisestä toimittamisesta, tultiin duuniin ja lähdettiin duunista. Nyt se on auki, nyt se on kiinni.

South Parkin vedollakaan en voi välttyä virkamiesfiiliksiltä. Tuntuu, että vain solisti Tomi Joutsen ja basisti Niklas Etelävuori esiintyvät elävälle yleisölle. Muut ovat kuin treenikämpällä. Ikäänkuin ei yhtään kiinnostaisi. Kitaristi Koivusaari viihtyy minun makuuni liikaa basistin linjan takana. Esa Holopainen ei esiinny yhtään sen enempää toisessa kitarassa. Joutsen laulaa komeasti, mutta miehen harteilla on tässä bändissä yksinkertaisesti ihan liikaa. Kyse ei edes ole siitä, että innostuisin, jos kuulisin vanhoja biisejä. Ihan sama, jos tämä on toimittamisen tapa. Kolmen viikon päästä Tuskassa bändi soittaa ”Tales”-albumin läpi kannesta kanteen. Aion toki olla paikalla, koska kyse on jostain erittäin tärkestä, mutta jos tunne duunaribändistä pysyy senkin show’n jälkeen, nostan kädet ylös.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Teltan puolella Kuopion Reckless Love vetää tuvan täyteen. Näillä on komeita biisejä. Jos nyt vaikka jokainen sointukulku ei olekaan maailman omaperäisin, niin sellaista sattuu. Reckless Love kärsii myös kaikista telttabändeistä vähiten, mitä tulee laulusoundihaasteisiin. Komeasti soi ”Edge of Our Dreams” ja aivan viimeiseksi säästetty ”Hot”. Olli Hermanin välispiikit lipsuvat välillä jopa äitelän puolelle, mutta sekin kuuluu juttuun. Herman ottaa paidan pois, ja huudosta päätellen täällä kastuu muukin kuin Converse. Sitäpaitsi Pepe on tyylitajuinen kitaristi, ei tarvitse esittää jumalaa, kun on jotain mitä soittaa, eli hyviä biisejä.

Päälavalla tunnelma tihentyy, monelle festarivieraalle on juuri nyt odotetuimman orkesterin aika. Saksalainen Helloween laittoi metallin aikakirjat uusiksi vuonna 1985 esikoisalbumillaan ”Walls of Jericho”. Vuonna 2015 useiden miehistönvaihdosten ja 15 studioalbuminkaan jälkeen bändi ei osoita väsymisen merkkejä, vaan kantaa ylpeänä power metallin suoranaisen keksijäbändin manttelia. Omalla kohdalla kolmas nähty Helloween-veto on jälleen kerran huippulaadukas katsaus takakatalogin parhaimmistoon, ja tuoreimpaan albumiin, joka ilmestyi aivan vastikään, nimellä ”My God Given Right”. Sen nimibiisi toimii tänään yleisönlaulatustarpeisiin. Uudelta levyltä kuullaan myös ”Lost In America”. Aivan häkellyttävän kovan powerrallin ”Waiting For The Thunder” aikana solisti ja showmies Andi Deris katselee Tampereen taivaalle, että tuleeko se, vai ei. Ei tule, sadekin kunnioittaa Helloweenia.

Kaikki kovimmat hitit kuullaan, järjestys vain jää jännitettäväksi. Helloween jopa tekee sen, mitä ei festarisetissä yleensä tehdä, se suo itselleen encoret poistumalla lavalta yksi mies kerrallaan, viiden biisin medleyn päätteeksi. Sacsha Gerstnerin kitara saattaa kollegat lavalta ”Keeper of the Seven Keys’n” soidessa. Pian Gerstner kuitenkin palaa ja aloittaa ”Future Worldin” intron. Porukka on niinsanotusti pähkinöinä. Loppuun vielä yliajalle menevää yleisönlaulatusta sisältävä ”I Want Out”, jota ilman Helloween ei poistu miltään festivaalialueelta. Biisin kuulin itse ensimmäisen kerran livenä Timo Kotipellon vetämänä vuoden 2000 Tuskassa, silloin Gamma Rayn vieraana.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Telttalavalla ruotsalainen, vuonna 1999 perustettu Eclipse osoittaa relevantiksi vanhan lausumani, että en ole onnistunut kautta aikain näkemään livenä kuin yhden sysikuran svedubändin. Eclipse soittaa peräti tuntisen äärilaadukkaita hard rock-ralleja. Solisti Erik Mårtensson kouhkaa mikkitelineensä kanssa kuin villivatussi, yleisössä ihan selvästi tunnetaan biisejä, lauletaan mukana. Itseltä orkesteri on aina mennyt ohi, mutta ei välttämättä mene enää. Takana bändillä on viisi varsinaista täyspitkää, joten laadukasta soitettavaa riittää. Energiatasotkin pysyvät korkealla loppuun asti, Eclipse on yksi koko festivaalin selkeistä voittajista.

On aika ottaa tanakat jalansijat läheltä päälavaa, nyt alkaa jo olla tunkua, tätä on odotettu. Lavalla pitkän, jopa liian pitkän alkunauhan jälkeen itse hard rock-legenda Def Leppard. Bändi laittaa riman korkealle soittamalla taustanauhabiisinä The Who’n ”Won’t Get Fooled Again”, alusta loppuun, kokonaan. Lavalle viritetyt massiiviset ledseinät syttyvät, ja bändi avaa ”Rock Rock (Till You Drop)’lla”. Kuinka muuten. Def Leppard, jota sitäkin todistan nyt ensimmäistä kertaa, takoo läpi hittiputkeaan. Sade roikkuu yhä alempana, ja jossain seitsemäntenä kuultavan ”Rocket’n” aikana alkaa vodaa tulla kuin Esterin perseestä. Osa väestä alkaa valua taaksepäin, anniskeluteltan suojiin, osa peräti pois. Bändi ei häkelly, ja mikäs on ollessa häkeltymättä, eihän lavalle sada. Paljoa ainakaan. Se lataa sydämensä kyllyydestä ja hyvillä fiiliksillä, on tämänkertaisen Euroopan-rundin viimeinen veto. Sheffieldin Van Halen kuulostaa isolta ja komealta, sen visuaalinen paketti on kunnossa. Phil Collenin ja Vivian Campbellin kitarat ulvovat komeasti yhteen, sooloja soitellaan vuorotellen. Joe Elliott on pannut painoa sitten kasarivuosien, mutta kukapa ei. Ääni sitävastoin kähisee edelleen asianmukaisesti.

Joku kuitenkin häiritsee omaa Def-kokemusta, eikä se edes ole yltyvä sade. Keksin vihdoin, yksikätisesti soittava Rick Allen on se juttu. Onnettomuudessa vuonna 1985 vasemman käsivartensa menettänyt rumpali takoo ymmärrettävästi apuvälineineen varsin yksinkertaista biittiä. Mutta kun perinteiset rumpufillit eivät oikein onnistu, eivät ne myöskään johdata säkeistöistä kertseihin tai soolokohtiin. Yhtäkkiä vain ollaan jo soolossa, tai ai jaa tää onkin jo kertosäe. Soitosta tulee jotenkin vaikeasti seurattavaa, varsinkin kun bändi paahtaa aika kovilla volyymeilla. Ja vielä kun on tottumaton olemaan Leppard-show’ssa ja kuuntelemaan Allenin kannutusta, onnistuu soitosta tulemaan outo tunnelma.

Kuva. Jukka Vahter

Kuva. Jukka Vahter

Kaatosade saa otteen, siirryn kaljateltan suojiin, ja väijyn loput varsinaisesta setistä sieltä käsin, vajaalla näkyvyydellä. Phil Collen on ottanut paidan pois, ja ”Let’s Get Rocked”-hitin taustavideossa bändi soittaa nuorina ruuhkatukkina isoilla amerikanareenoilla, kolmekymmentä vuotta takaperin. Setti päättyy, tietenkin, megaluokan menestykseen, ”Pour Some Sugar on Me”, Yhdysvalloissa kultaa myyneeseen sinkkuhittiin vuodelta 1987. Alan hilata itseäni alueelta pois, vaikka tiedän että encoreita tulee vielä kaksi: ”Rock of Ages” ja ”Photograph”. Kuulen ne selvästi festarialueen ulkopuolellekin. Def Leppard nähtynä ja koettuna.

Kaiken kaikkiaan, kesän 2015 festariavaus saa korkeat pisteet. South Park toimii, ja saa nyt siis jatkoakin, kiitos paikalle itsensä hoitaneiden 11 000 kuulijan. Erityispisteet alueen toimivuudesta, oheistoiminta ei ruuhkauta aluetta tai häiritse itse asiaa, eli musiikkia. Ja tietenkin, Leppardin ja Extremen kaltaisten bändien tuontitoiminta kun saa jatkoa ensi kesänäkin, niin hyvä tulee. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: