Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “rock”

Samuli Putro @ Tampere-talo 15.04.2023

Samuli Putro julkaisi kahdeksannen sooloalbuminsa ”Ikävä mummoa” maaliskuun alussa ja jalkautui sen ekasta sinkkulohkaisusta ”Kakarat” otsikkonsa ottaneelle ”Automatka Ruotsiin”-kiertueelle. Kuusi päivää julkaisun jälkeen startannut kevätrundi sisältää 23 vetoa, ja matka päättyy kuin päättyykin Ruotsiin, joskaan ei välttämättä autolla. Toukokuun 5.päivä on tarjolla elämän, melankolian ja lauluntekemisen juhlaa myös Tukholman Finlandsinstitutetissa. Putron uusi albumi on aina nykyisellään odotettu tapaus, ja salit tuppaavat olemaan ympäri Suomea relatiivisen täynnä innostunutta kuulijaa. Niin nytkin, Tampere-talon ison salin parvella oli toki tilaa, mutta alakerta oli myyty piukkaan. Oma istuinsija lohkesi tällä haavaa mainitulta parvelta, päätös lähteä kun syntyi vasta keikkapäivän puolella. Ensimmäisen käden raportit edellisillan keikalta Hämeenlinnan Verkatehtaan permannon eturiviltä olivat sen verran vakuuttavia ja laadun puolesta puhuvia, että olihan Putro (nytkin) nähtävä. Ja kun puhutaan todennäköisesti tämän maan laadukkaimmasta ja puhuttelevimmasta elävästä lauluntekijästä, niin toki Samuli Putron tekemisiin pitäisi aina tilaisuuden tullen suhtautua. Olin nähnyt Putrolta ”Pienet rukoukset”-rundin soolokeikan Hämeenlinnan Suisto-klubilla huhtikuussa 2019, ja mainiot muistothan siitä vedosta toki oli.

Pitkälti yli kaksituntiseksi venynyt puhde oli, ja on tällä rundilla, jaettu kahteen väliajan katkomaan puoliskoon, joista ensimmäisessä soitettiin käytännössä koko ”Ikävä mummoa”-uutuusplatta läpi, joskaan ei onneksi täsmälleen levyn järjestyksessä. Sen voi nimittäin tehdä kotona ja levyltä. Väliajan jälkeen Putro tunnelmoi yksin akustisen ja maailmaanähneen teräskielisensä kanssa, kunnes kakkossetin loppua kohden bändi jälleen liittyi mukaan. Tällä rundilla piskuinen bändi muodostuu koskettimia ja koneita operoivasta Tuukka Tuunasesta, ja mm. Death Hawksin riveistä tutusta, viileääkin viileämmästä rytmit ja liverummut toimittavasta Miikka Heikkisestä.

Ykkössetin aloittanut ”Ajattelen kotia” meni tunnustellessa, soundia nyt vähintäinkin. Hetkittäin oli vaikeaa, ainakin parvella, saada sanoista selvää. Mutta eipä hätiä, kun tiesi että tiskin takana homma osataan, eikä tämä tähän jää, niin mikäpäs se tässä. Heti toisesta stygestä lähtien illan soundi olikin kuulas ja kirkas, ja Putron tapauksessa pikkunyansseineen ääritärkeät sanoitukset tulivat upeasti läpi. Uuden albumin kakkossinkkuna julkaistusta ”Tanssilattialla on tungosta”-biisistä tulee kesähitti, sanokaa minun ja varmaan monen muunkin sanoneen. Johan tuo oli käydä jalan alle ihan istualtaankin, viiltävä tanssibiitillä eteenpäin nykivä laulu yksinäisestä ihmisestä jolla kuitenkin yhä on unelmista rippeet jäljellä. Biisi, joka jälleen todistaa ja todentaa miksi Putro on elävistä suomalaisista rockrunoilijoista kenties se kaikkein suurin, muun muassa siksi, että katse ihmiseen ei koskaan ole alentava tai pilkkaava, se on aina ymmärtävä, syvimmänkin ironian hetkellä. Katse, jollaisen alla itse haluaisi elämäänsä rahjustaa.

Putron sanoitukset puhuvat puolestaan, laulut puhuvat puolestaan. Siksi maestromme olisikin voinut ihan huolella jättää puheet vähemmälle, puheiden pituus ja tietynlainen epärelevanttiuskin uhkasi syödä voimaa upeilta lauluilta pois. Varsinkin mitä tulee uuden levyn stygeihin, ne kun eivät ainakaan meikäkuulijalle vielä olleet oikein millään tasolla tuttuja. Ja muutamiin lauluihin laadittu Sparksin Mael-veljeksistä jollain kummalla tavalla muistuttava tanssahtelu ja nykyliikehdintä vasta uhkasikin olla teksteiltä pois. Varsinkin käsittääkseni ihan vakavaksi, eikä missään määrin ironiseksi tarkoitetussa ”Muuttolaatikot”-biisissä, joka viiltävyydessään edustaa tuoreen levyn ehdotonta parhautta. Monin paikoin teki mieli laittaa silmät kiinni ja vain kuunnella, mutta kun olin maksanut silmät auki olemisesta, niin en sitten tohtinut.

Tuoreen julkaisun biiseistä parhaiten toimivat sinkkubiisi ”Kakarat”, erittäin perinneputrosti otsikoitu ”Iltaisin, aamulla, päivittäin” ja upea ”Rakkaus on päätös”. Taannottaisessa haastattelussa Putro totesi biisien nykyään syntyvän jopa niinkin häkellyttävissä aikaikkunoissa aamupäivän vireinä tunteina, kuin peräti vain vaikkapa 25 minuutissa. Käytetyn ajan lyhyys ei tokikaan ole itseisarvo, mutta hämmentää kuulla mitä laatua voi syntyä aivan käsittämättömän spontaanisti.

Kakkospuoliaika siis käynnistyi mies-ja maailmaanähnyt kitara-tyyppisesti yhdellä kaikkein satuttavimmista Putro-biiseistä, ”Elämä on juhla”. ”Jokainen tarvitsee” lähti peräti ilman kitaraa, pelkän laulun varassa. Putro kertoili pitkään yrittäneensä luoda toimivaa suhdetta ”Älä sammu Aurinko”-levyn nimibiisiin, jonka kirjoitti henkilökohtaisen elämänsä aallonpohjilla toistakymmentä vuotta sitten. Hyvinhän tuo kuitenkin meni täydelle Tampere-talolliselle läpi, ja oli itseasiassa yksi kakkospuoliajan parhaita vetoja. ”Se täydellinen” omistettiin Tampereen naispuoliseksi oletetuille sinkuille, kannustuslauluna siihen, että kyllä se otsikonmukainen vielä joku päivä löytyy. Putro kutsui pikkuruisen bändinsä takaisin lavalle, ja soittajakaksikon vanavedessä saapui myös illan yllätys, joka oli lipsua jo keikan keskeyttäjänä melkein komediankin puolelle. Miehelle ojennettiin pitkien puheiden saattelemana Majaoja-kulttuurisäätiön palkinto, ja toistatuhatta silmäparia seurasi, kun Putron tilille kilahti palkintorahaa viisitoista tonnia. Mies oli syystäkin häkeltynyt, ja keikan jatkuminen totutulla intensiteetillä otti oman aikansa.

”Milloin jätkät tulee” kirvoitti illan puhuttelevimman spiikin, kun Putro muisteli kantaneensa pitkään syyllisyyttä siitä, ettei silloin joskus kauan sitten ollut rohkeutta puuttua sivustakatsojana rajun luokan koulukiusaamiseen. ”Anna nyt” meni hiukan rymistelyn puolelle, mutta yksi miehemme tärkeimmistä biiseistä ikinä, ”Ilmasta tehtyjä”, soi sille kuuluvalla arvolla ja arvokkuudella. Tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan varsinainen setti päättyi kuten niin monesti aiemmin, ”Olet puolisoni nyt”. Kiertueen ainoaa aiempaa julkaistua settilistaa tutkinut tiesi, että encoreita tulee yksi, olihan ilta jo pitkällä ja pitkälti yli kaksikymmentä biisiä soitettuna. Encoren esitystapa ehkä kuitenkin yllätti. Ilman mikrofonia, lavan etureunasta mies ja kitara, taustallaan Heikkinen shakereissa ja Tuunanen melodikassa. Pieni ja intiimi lopetus laadukkaalle keikalle, kiertueen 14. veto oli ohi, ja triolla edessään automatka Jyväskylään. KG

The 69 Eyes @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 28.01.2023

Hämeenlinnan ainoa oikea rock-klubi Suisto pullistelee possea jälleen ilahduttavasti loppuunmyytynä, kun lavalle kymmenisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin saapastelee lauma Helsingin vampyyreitä, jo vuodesta 1989 lähtien operoinut The 69 Eyes. Bändi soittaa monessakin mielessä Suiston yhden tärkeimmistä keikoista pitkään aikaan, onhan tavatonta että Hämchesterissä myydään sama mesta kahtena iltana putkeen loppuun. Hommelia selittää toki sekin, että Sixareita tullaan katsomaan kauempaakin, ja on jengiä joka yyteröi bändin kaikki vähintäinkin eteläisen Suomen keikat. Merkittävää on myös bändin tai minimissäänkin sen solisti 69-Jyrkin kotiinpaluu, mieshän syntyi ja kasvoi Hämptonissa. Ja kolmaalta, on kuitenkin aika harvinaista jerkkua nähdä tämä combo näin pienellä stagella, näin pienessä klubissa, maailmaa kiertänyt ja suhteellisen isoillaan oleva bändi, joka on kuitenkin käynyt L.A.:n Whiskey A Go-Go’ssa äänittämässä livelevyn.

Tänään Suiston miksaustiskin takana on bändin omat miehet, mutta soundi on silti ja taatusti myös juuri siksi aivan maailmanluokkaa. Suiston legendaarista sointia ei näemmä, ellei peräti kuulemma, saa millään pilalle. Toistan itseäni, mutta kannattaa tulle kauempaakin kuulostelemaan ja itse toteamaan. Bändi soittaa hyvin samantyyppisellä settilistalla kuin millä se jo viime vuonna kiersi, biisit ja suurinpiirteinen järkkä tai järjestys on ollut mahdollista opetella puoliulkoa jo kotona.

Henkilökohtaisesti, ja vain henkilökohtaisesti näillä palstoilla aina, tässä on bändi jonka voisi minä tahansa iltana, missä tahansa mielentilassa ja missä tahansa maailman asutuskeskittymässä käydä kokemassa, siis tosiaankin vaikka joka ilta. Kyllä, niiden neljän tai korkeintaan viiden biisin takia, niiden kourallisen maailmanluokan kunkkubiisejä. Kurkobiisien odotteluvälit täyttyvät faniston puolisuosikeilla ja ehkäpä uutuusbiiseillä, mutta kyllä Suistonkin illassa (siis kahdesta perättäisestä ensimmäisessä) todellista sytytystä yleisön konehuoneissa aiheuttavat styget on juuri niitä samoja, joita itsekin tarkoitan. ”The Chair” kuullaan tänään neljäntenä, ”Wasting The Dawn” varsinaisen setin loppuliukumassa, ”Brandon Lee” (vilpittömästi yksi maailman viidestä parhaasta rockbiisistä ikinä, ja se tulee Suomesta) setin itseoikeutettuna päättäjänä, ja vielä ”Dance d’amour” kolmesta encoresta keskimmäisenä. Toivoa on, että vaikka en bändin minkäänoloinen ultrafani ole, niin kuvailtu biisiluku voisi jatkossa hyvinkin kasvaa, tuoreehkon EP:n nimitsibale ”Drive” jyskii varsin komeana amerikanraitana setin loppupäässä.

The 69 Eyes on livenä aivan järjettömän tiukka rokkikone, ei kahta sanaa, kolmannesta puhumattakaan. Ja kuinka moni kotimainen alan yrittäjä voi sanoa operoineensa samalla kokoonpanolla vuodesta 1992? Ei moni. Joten, on ollut aikaa ja tuhansia keikkoja mahdollista harjoitella homma viimeisen päälle viilattuun kuosiin. Ja toinen asia joka hämmentää on se, kuinka freesisti lähtevät ne nimenomaan tuhannesti lanatut biisit, kuten vaikkapa juurikin ”Brandon Lee”, johon suomigootin veteraani Bazie laatii niin tuoreelta kuulostavalla tavalla soolon ja kuinka upean vieläpä, että ihailla pitää. Yksi illan kohokohdista on erittäin alakertainen, suorastaan kellarista jynkätty Boycott-cover ”Gotta Rock”, yhdeltä suomirockin parhaista esikoisalbumeista ikinä, vuodelta 1987. Boycottin puhallinsektiosovitus ulkoistettuna pois, kahdella kitaralla kurmootettuna ja Archien mourubassolla tuettuna versio on aivan järisyttävän kova. Syy soittaa se ei niinkään, Jyrki69 pääsi taannottain Hesan telkkariin, fakta joka mainitaan välispiikeissä omaan makuun pari kertaa liikaa, mutta moneen muuhun makuun tuskin kertaakaan. Mitä ihmeen tekemistä The 69 Eyesilla voisi ikinä olla Vain itk..elämää-konseptin kanssa? En keksi. En tosin katsonut kyseistä kautta, hädin tuskin aikoinaan ensimmäisen. Ohjelman antamaa nostetta bändi ei enää tarvitsisi. Mutta toisaalta, jos se soittaa näin komean tommiläntisjointin tämän vuoden keikoilla, niin mikäpäs se siinä.

Siitä ”muusta” settilistasta komeimmin kulkevat tänä iltana ”Betty Blue”, Hämpesterin motoristeille omistettu ”Cheyenna” ja räyhäkäs ”Two Horns Up”. Onnekkaitahan tässä ollaan sitäpaitsi, ”Brandon Leen” säveltäneen bändin kuuluisi olla täynnä multimiljonäärejä, jotka vaivautuisivat soittamaan vanhassa köyhässä ja ahdasmielisessä kotimaassaan vain kerran joka viides vuosi. Rock’n’rollinkaan historiassa, jos missä, ei asioita ole koskaan jaettu ansaintaperiaatteella, joten siksi meillä on mahtava mahdollisuus nähdä The 69 Eyes kahtena iltana putkeen pienellä hämeenlinnalaisella klubilla. Hittipitoinen 18-biisinen setti kellottaa noin tunti ja parikymmentä, jäämme odottamaan lähdemateriaalia sunnuntain vedolta, onko biisilista täsmälleen sama vai kuullaanko yllätyksiä. Koko launtai-illan laatuveto päättyy ”Lost Boys”-hittiin, niinkuin on jo pitkään päättynyt. Jyrki kehottaa yleisössä mahdollisesti hengaavia vanhoja koulukamuja tapaamisiin baaristiskillä.

Mieli loppuunmyytyjä iltoja nykyisellään takovan Suisto-klubin puolesta on todella hyvä, ja The Helsinki Vampiresit voin minä tahansa iltana, missä tahansa päin maailmaa, jälleen tsekata uudestaan. Kunhan soittavat ”Brandon Lee”. KG

Stenfors @ Tavastia, Helsinki 26.01.2023

Veljes-ja sisaruspareja ja serkkupoikia on bändien eturiveissä, jos kohta takakin, nähty pitkin rockin historiaa, mutta ei kovin montaa tapausta niin, että kaikilla lavallaolijoilla olisi sama sukunimi. Moni bändi mainostaa myös olevansa jäsenilleen kuin perhe, mutta viime vuonna levytyskantaan uinut Stenfors on sitä ihan oikeasti. Seitsemänhenkinen combo rakentuu ja perustuu tietenkin tunnetuimman Stenforsin eli Janin, alias Nasse Suiciden ympärille, mutta on todella paljon enemmän kuin ”Nassen perhebändi”, jollaiseksi tämänkaltainen projekti olisi tietämättömämmän popjonnen helppo leimata. Bändissä ovat mukana Nassen kaksi broidia, vaimo, oma tytär, veljen poika ja käsittääkseni veljen tytär. Rolling Recordsin julkaisema tuoreehko ”Family Album” on mainio kokoelma tyylejä ja biisejä, ja itse maestro Nassen osuus on jopa yllättävän paljon olla muusikko rivissä muiden mukana. Solistipuolta esimerkiksi hoitaa albumilla useammassakin biisissä basistibroidi Nisse (kyllä vaan, nisse ja nasse), joka on myös kirjoittanut platalle muutaman vetävän raidan.

”Family Album” katkaisi Nastyn peräti 26 vuoteen venyneen levytystauon, vuonna 1996 julkaistiin ihka oma soololevy ”Vinegar Blood”. Jo sillä kannutteli velipoika Frej, tuttu nimi myös -80/90-lukujen taitteen mainiosta vaihtoehtopopbändistä Innerspacemen, ja kuultiinpa levyllä myös isäpappa Harry Stenforsia, kuten tällä uutuuskiekollakin. Ja iskäsmiehen äänellä Tavastian keikka, bändille selvästikin iso ja tärkeä esiintyminen, myös alkaa. Perhealbumilta löytyvä Victor Young/Will Harris-klassikko ”Sweet Sue” soi lavalletulomusiikkina levyltä. Harry Stenfors on tehnyt elämäntyönsä opetushommissa, mutta toiminut siinä sivussa poikiensa muusikkousesikuvana, ja onpa ihan omillaan aikoinaan levyttänytkin.

Keikka käynnistyy Nisse Stenforsin laulamalla ja kirjoittamallakin ”Friends”-biisillä ja heti on selvää, että tästä tulee kiva ilta, hyvällä fiiliksellä. Bändi on treenannut itsensä erinomaiseen tikkiin, soi napakasti yhteen, ja vieläpä Tavastian mittakaavassa hyvillä soundeilla. Nils Stenfors osoittautuu karheanasialliseksi bluessolistiksi, ja soittaa hyvät alakerrat ainoalla oikealla sähköbassolla eli Rickenbackerilla. Poikansa Jonatan toimittaa rennosti erittäin napakat kitarakompit, sooloilu jää Nasse-sedälle, eikä voi mitään vanha fani sille, että kaikesta kokonaishyvästä huolimatta, kaikki ne hetket kun Hanoi-legenda ottaa etuaskeleen ja luukuttaa soolon, ovat illan eittämättömiä kohokohtia. Ei voi mitään, sanoinko jo? ”Family Albumista” kuullaan odotetusti suurin osa, huippuhetkinä Frej’n säveltämä ja tanakasti kannuttama ”Golden Ball” ja pitkästi soitettu raskaskätinen bändin yhteissävellys ”Chemo Brain”, jonka tekstissä Nasty peilaa nykyelämäänsä leimaavaa rinnakkaiseloa syövän kanssa. Huikein veto perhealbumin sivuilta tai raidoilta, on kuitenkin laveaa amerikkalaista heartland highwayta pitkin letkeästi rullaava ”Then It’s Gone”, aivan häkellyttävän hieno veto, ja biisin yksinään kynäillyt maisteri itse nykäiseen kermaksi kakun päälle illan komeimman kitarasoolon. ”Then It’s Gone” on ainakin etulattian keskimailla kuulosteltuna myös ainoa biisi, missä Minna Stenforsin kiipparit saadaan ansiokkaalla tavalla kuulumaan. Stemmalaulu lähtee bändiltä väliin peräti kuusiäänisesti, takarivissä suvun viehättävä kolmas polvi takaa asialliset taustalaulut. Rumpaliveli-Frej myös tulkitsee muutaman biisin kokonaan, mm. kirjoittamansa ”Golden Ballin”.

Jonatan, Nils ja Jan Stenfors.

Keikkarupeamaa (Tavastian lisäksi Tampereen Klubi ja Turun Apollo) edeltäneessä haastattelussa Jan lupasi keikoilla kuultavan matskua myös vuoden 1996 ”Vinegar Blood”-albumilta, sekä lisäksi ja ehkä ennenkaikkea miehen vuosina 1990-94 pyörittämältä Cheap and Nasty-yhtyeeltä. Näiden kahden aikakauden tavaraa piti itsekin oikein odottamalla odottaa, ensinmainittu platta löytyy tuoreena vinyylijulkaisuna tottakai omastakin musacornerista, ja Cheap and Nastyn aliarvostettu esikoisalbumi ”Beautiful Disaster” ajan henkeen tietenkin C-kasettina, jota harvoin malttaa soittaa, ettei vaan teknisen ikänsä loppukaarella operoiva dekki tee mitään peruuttamatonta. Ja Tavastian torstaiehtoo onkin sitten toivoa täynnä, kun bändi lähettää itsensä Cheap and Nastyn kakkossinkkujulkaisuun vuodelta 1991, albumin nimibiisiin ”Beautiful Disaster”. Tärkeä hetki, ja melkein vielä tärkeämpi on encoresetissä kuultava ”Silent Scream”, vain Japanissa julkaistulta bändin kakkosalbumilta ”Cool Talk Injection” (1994). Cheap and Nasty hajosi vain muutama viikko kakkoskiekon julkaisun jälkeen. Levy puuttuu omistakin kokoelmista, ja siihen ylipäätään törmää erittäin harvoin. Omassa kuvitteellisessa toivepahviplakaatissani lukee ”Mind Across The Ocean”, ehkäpä paras Cheap and Nasty-kauden styge, sitä ei tänään kuulla. Ehkä joskus toiste.

The Stenfors.

”Vinegar Blood” oli aikoinaan aika seesteinen ja rauhallinen levy, paikoin mietiskelevä tilinpäätös hurjien, huuruisten ja kaoottisten rockvuosien jälkeen. Nyt perhebändi puhaltaa biiseihin raskaammalla kädellä uusia tuulia. Komeimmin rullaavat ”Bullet Train” ja kaihoisa ”Lonesome Town”. Kerta näiden biisien äärellä livenä on itsellekin eka, Nassen harvalukuisille ja satunnaisille duokeikoille kun en ole päässyt ja viime yrityksenkin pilasi Covid. Oma ykkössuosikki jää tältäkin albumilta kuulematta, ”Too Hard A Night”, mutta ei se mitn. Yksi koko keikan railakkaimmista vedoista on rennosti ja ilon kautta vetäistävä covertribuutti Wilko Johnsonille, ”She Got It Right”. Tämä tuli kertaalleen kuultua livenä Wilkonkin vetämänä, ja sanottava on, ettei Stenforsien versio häviä tuumaakaan.

Stenfors (bändi siis) työstää materiaalia kohti uutta albumia, ja tämän miniminirundin jälkeen aletaan varmaankin katsella kesää keikkakalenteri kädessä. Tavastian ilta on niin hyväntuulinen ja elävän musiikin välttämättömyyden puolesta todistava rupeama, että toivoa sopii nähdä Stenforsien kokosukucombo piakkoin uudemmankin kerran. KG

Supperheads, Aknestik @ Yo-Talo, Tampere 05.11.2022

1990-luvun viimeistään puolimaissa maailmanlaajuinen brittipopinnostus- ja invaasio oli levinnyt Suomeenkin ja ilmavia kitaroita soittavia bändejä syntyi kuin sieniä sateella. Englanninkielisissä yksi oli ylitse muiden, ja se oli rovaniemeläinen Supperheads. Suomeksi operoivia brittityylisiä bändejä ei liiaksi edes ollut, mutta yksi oli silti ylitse muiden, koko lajityypistöä jo vuodesta 1984 Suomeen rantauttamassa ollut haukiputaalainen Aknestik. Omissa kirjoissa, kun listataan koko kotomaamme rockhistorian tärkeimpiä bändejä, on kumpainenkin Top5:ssa, eikä siinäkään erityisen alhaalla. Niin että kun marraskuinen herkun harvinaisuus konkretisoitui näiden kahden peräti yhteisesiintymiseen, ei vaihtoehtoja paikalla ololle juurikaan ollut. Aknestikin aktiivielämä päättyi vuonna 2002, seitsemän laadukkaan albumin ja satojen keikkojen jälkeen, mutta koskaan bändiä ei ole varsinaisesti kuopattu. Julkisemmin jäsenistöstä on esillä ollut vain laadukasta soolouraa tehnyt solisti Jukka Takalo.

Aknestikin miehistö on pitänyt itsensä mainiossa soittokunnossa, vaikkakin esiintynyt vain hyvin harvakseltaan irtokeikoilla silloin tällöin. Kuluvan vuoden tekemiset ovat saaneet meidät faniston jopa uskomaan ehkä johonkin peräti nousukäyräiseen aktiviteettiiin, mutta katsotaan nyt ja antaa ajan kulua ja mitä näitä peruskliseitä nyt on. Viimeisin julkaisu on harvinaisuuskokoelma vuodelta 2012, eli uutta materiaalia tuskin kannattaa henkeään pidätellen odottaa muuta kuin Takalolta, mutta laatukeikkaa silloin, ja ehkä jopa tällöin, niin mikäpäs se siinä. Tampereen legendaarisen Yo-Talon veto ainakin osoitti, ettei kynttilää ole mitään syytä tai järkeä pitää vakan alla, kun homma edelleen näin komeasti taittuu, ja kun erittäin omistautunut kuulijakunta on yhä ulkona tuolla.

Supperheads pisti kitarat pussiin vuonna 2001, jäsenten hajaantuminen ympäri Suomea ja päivätöitään oli tehnyt tehtävänsä, viiden albumin ja useampienkin listasijoitusten jälkeen. Bändi pääsi peräti Britanniaankin keikoille, ainakin 1998 NME-klubille Lontoon Camdeniin. Tänäkin päivänä kysyn toistuvasti itseltäni öisin, kun en unta saa, miksi en ollut paikalla? Useita edellytyksiä oli. Jos on yksi suomalainen bändi ylitse muiden, jonka kohdalla on vain ja ainoastaan rikollista, ettei kansainvälistä läpimurtoa tullut, se on Supperheads. Jo esikoisalbumillaan ”Breakfast” (1995) jäbät olivat täysin valmiita maailman stadioneille, mitä tulee biisimateriaaliin nyt vähintäinkin. Supperheads olisi voinut olla se, mikä samaan aikaan Britanniassa leipoi itseään megasuosioon, eli James, yksi maailman parhaista bändeistä ikinä. Tai isosti maailmaa kiertänyt Suomen James. Mutta Supparit tulivat Suomesta, eikä viennin osaaminen ja tahtotila olleet kertakaikkiaan kohdillaan ennenkuin vasta muutamaa vuotta myöhemmin metallin alalajeissa. Ja kun Supperheads ehkä olisi ollut valmis lähtemään, maailmankinlaajuinen brittipopinnostus veteli viimeisiään. Niinpä bändi suuntasikin tarmonsa dj-yhteistöihin-ja keikkoihin, sekä dancepoppiin, viimeinen albumi ”Northernplayrealistic” (2001) oli jo jotain niin muuta, ettei vanha fani ole sitä kyennyt edes kokonaan läpi kahlaamaan. Tunnustan.

Tampereen Yo-Talon illassa Supperheads soitti kompaktin 45-minuuttisen setin, biisejä parhaasta päästä, neljältä ensimmäiseltä albumilta. Ensimmäisen puoliskon settiä, erittäin harvoin keikkaileva bändi oli, ja aivan ymmärrettävästi toki, hiukan jäässä. Tai ainakin kovin varovainen. Eihän muutamaa keikkaa varten kuitenkaan voi loputtomiin treenatakaan, kun käsittääkseni kyseinen toiminta tapahtuu edelleenkin Rovaniemellä ja kaikki asuvat ympäriinsä. Paino on kuitenkin erittäin paljon sanalla ”ymmärrän”. Olisin ollut paikalla, vaikka keikan laatu olisi ollut täsmälleen mikä tahansa, tai vaikka jannut olisivat lukeneet tunnin runoja. Puhutaan kuitenkin Supperheadsista.

Veto alkoi tunnustellen, mutta vetreytyi ehdottomasti ja paljonkin loppua kohden. ”Swoonilla” oli helppo aloittaa, ”Easy”, ”Twentysomething”, bändi soi livenä raskaammin kuin näiden biisien osalta levyillä aikoinaan, ja keikattomuuden myötä temmotkin olivat hivenen laskeneet, mutta kaikki se tuntui hyvältä, biisejä oli ikäänkuin puolivahingossa sovitettu hiukan uusiksi. Solisti Juha-Pekka Koivurannan nuoren jäbän herkkä lauluääni oli aina suuri ja olennainen osa Suppareiden erinomaisuutta. Mutta kenenkään ääni ei pysy samana vuosikymmeniä, varsinkaan jos ei harjoita laulua ammattimaisesti joka päivä. Seitsemäntenä biisinä kuullussa ”Little Dreamerissa” Koivurannan ääni alkoi paremmin aueta, ja mies kuulostaa enemmän entiseltä itseltään. Sitten bändi veti omassa kuvitteellisessa toivepahviplakaatissanikin lukevan kunkkubiisin ”Pillow In My Bed”, kakkosalbumilta ”Lunch” (1996). Styge kulki niin hyvin, että koko bändin rentoutumista ja ilmeen muuttumista iloisemmaksi ei voinut olla huomaamatta. Koko loppukeikka sujuikin rennosti ja irtonaisesti. Olisi myös toivonut bändiä soitettavan hiukan kovempaa, siksi tanakasti tuli takalinjojen pop-poliisien huuto toistensa korvaan läpi. Paikkaa vaihtamalla siitä toki selvisi, mutta alapa harrastaa sitä koko ajan, niin jää äkkiä keikat yyberöimättä. Tampereen Yo-Talo ei todellakaan ole Suomen huonoiten soiva mesta, mutta volyymit täällä lienee syytä pitää kohtuullisina, muuten käy huonosti. Montaa muutakin mieltä saa olla, mutta kyllähän kaikki reunaehdot huomioiden Yo-Talo maan parhaita rokkiklubeja on, ja muutenkin laadukas pop-ilta taas alleviivasi sitä, että Tampere on tällä hetkellä, ja on jo jonniin aikaa ollut, Suomen livepääkaupunki. Tampereella tapahtuu hyvällä sykkeellä, ja rock-ja liveasioiden edistämiseksi, pelastamiseksi ja tulevaisuuden takaamiseksi tehdään ahkerasti töitä. Uusia keikkamestoja avautuu, vaikka ajat ovat epävarmat. Samaa ei voi Helsingin perspektiivistä just nyt sanoa.

Supperheadsin nokilla Koivuranta ja basisti Kimmo Valtanen jakoivat spiikkivuorot, kaikki biisit kuulutettiin sisään, ikäänkuin kertauksena, että muistattehan. Muutama kuulutus saikin innostuneita huudahduksia aikaan, en ollut siis ainut vanha fani mestoilla, vaikka odotusten viisarit illan yleisössä kovasti osoittivatkin Aknestikin suuntaan. Ilahduttavasti Supparit soittivat ”Thiefin” aivan järjettömän kovalta ja tavallaan koko uran summanneelta ”Supperheads”-albumilta (1999), ajalta juuri ennen isoa tyylillistä siirtymää ja sittemmin bändin telakoitumista, mutta myös loppuun muutaman ”Lunch”-vauhtiraidan, ”Candidate” ja koko lyhyen setin kruunanneen ”Umbrella Songin”. Viimeiseen biisiin bändi oli jo niin vertynyt, että homma olisi voinut jatkua toisen mokoman, moni maailmanluokan Valtanen/Aarnio-tsibale jäi soittamatta. Ehkä lähiaikoina lisää, hiukan tuunatulla setillä?

Vartti roudaustauoksi rumpuvaihtoineen osoittautui kuinka ollakaan liian optimistiseksi, ja Aknestik pääsi aloittamaan oman settinsä varttitunteroisen myöhässä. Tunnelmasta se ei ollut pois, Yo-Talo pakkautui täyteen ja ilmassa oli suuremmankin urheilujuhlan tuntua, eiväthän Aknestikinkaan keikat mitään turhan jokapäiväisiä tapahtumia ole. Ensitahdeista lähtien jengi lauloi ja tanssi mukana, eikä kyse ollut vähiten Jukka Takalon, tuon Martinniemen Mick Hucknallin karismaattisesta tavasta saada porukat messiin. Kaikki biisit tunnuttiin osaavan ulkoa. Jopa lopummalla settiä, kun rumpali Mikko Rautalin astui eturiviin johdattamaan yhteislaulua ”Unohtumattomat takapuolet”-harvinaisuuskokoelmalta poimittuun ”Oravan joulu”-biisiin, niin miettiä piti, että missä välissä tamperelaiset on tämänkin sanat opetelleet ulkoa. Arvostan. Yhteislaulu lähti jo viimeistään kolmannessa kuullussa ”Maailma on naisia puolillaan”, ja muutenkin meininki oli alusta lähtien kuin klubiolosuhteisiin tungetulla stadionkeikalla. Aknestikilla on vankka, iso ja tanakka kannatus maakunnissa ulkona tuolla. Alun keikkaa yritin stiigailla enempi keskilinjalta paremman kuulokuvan toivossa, mutta sitten tuli joku hössöttävä insinööri tönimään ja tuntui niin paljon paremmalta vain siirtyä pois, kuin alkaa haastattelemaan, että millä oikeudella täällä ketään tönitään. Loppukeikka sujui sivummalta, osin rajoitetulla näkyvydellä, mutta hyväntuulinen ja taidokas popin meining korvasi tänään keskilinjan ja näkyvyyden.

Varhaisbiisit ”Toukokuussa” (1991) ja ”Sata vuotta kaivossa” (1993) soljuivat vaivatta isoimpien myöhemmän uran hittien joukkoon. Maako Härösen alakertainen basso, ja ennenkaikkea Suomen kaikkien aikojen ehkä tyylitajuisimman kitaristin Kai Latvalehdon ilmava ulvotus biisiin kuin biisiin takasivat tuttua ja taattua Aknestik-soundia, Vesa Kupilan komppikitaran ja Rautalinin tanakan rumpaloinnin tukemana. Toistan itseäni, mutta teen sen mielelläni; oli kuin olisi kotiin tullut. Settilistan ehdottomina kohokohtina omille conversensijoille lunastuivat tänään ne, jotka sinne ovat syvimmin myös vuosien mittaan levyiltä lunastuneet: ”Kaksi kaupunkia”, ”Avaruuden aikataulut” ja ”Poutaa”.

Vain kaksi marraskuiseen iltaan ehkäpä turhan kesäistä omaa toivebiisiä jäi soittamatta tänään, toiveplakaatissani luki tietenkin ”Hellemaa” ja ”Kesällä ei mennä nukkumaan”, mutta paino on sanalla ”ymmärrän”. Muuten illan encoreineen 19-biisinen katsaus Aknestikin tuotantoon oli aikatavalla täydellinen entisten ja vähän nykyistenkin nuorten sävellahja. Bändi soi rennosti, mutta isosti ja homma oli edelleen enemmän kuin hallussa. Välillä tulee miettineeksi mm. että kuinkahan tämä maailma osaa arvostaa tämäntyyppisiä biisintekijäkaksikoita kuten Valtanen/Aarnio, tai Takalo/Latvalehto, ja paino on sanalla ”riittävästi”. Nyt kun ajan popmusiikissa biisin, laulun, tsibaleen tai stygen arvostus ei ole rockhistorian aikajanalla todellakaan korkeimmillaan, on mahtavaa nähdä tämmöisiä keikkoja, missä ei soiteta yhtään huonoa välikausiraitaa, ollaan asian kovimmassa ytimessä ja jengi osaa tavaran ulkoa. Yhdekskäätluku oli kuulkaas hienoa aikaa, kun Suomi ja koko maailman soi brittipopisti.

Tulevaisuus on myöhemmin. KG

Michael Monroe, Hanoi Rocks, Demolition 23. @ Michael Monroe’s 60th Birthday Bash, Jäähalli, Helsinki 23.09.2022

Muutama asia, joiden piti tapahtua not in this lifetime. Eli ei ollenkaan. Numero yksi, Michael Monroen New York-vuosinaan 1993-95 pyörittämä, ja vain yhden albumin jälkeen kuopattu Demolition 23. soittamassa livenä yleisölle noin puolen tunnin setin. Numero kaksi, Michael Monroe ja Andy McCoy samalla lavalla vuonna 2022, ensimmäistä kertaa sitten Hanoi Rocksin toisen tulemisen päätyttyä vuonna 2009. Kolmosena, nähdä Hanoi-rumpali vuosilta 1980-82 jälleen kannujen takana ja vieläpä verrattain erinomaisessa soittokunnossa, ja numero 4, ylipäätään nähdä Hanoi Rocks vuoden 1982 kokoonpanossaan, ensimmäisessä levyttäneessä ryhmittymässään. Kaiken edellämainitun piti olla rockfriikille ja Hanoi-mytologiansa huolella tutkineelle unta vain. Mutta, Michael Monroen 60-vuotisjuhlakeikalla kaikki tuo, ja paljon muuta, oli yhtäkkiä totta.

Paikalla piti olla ajoissa, huhut Helsingin Jäähallin eli Nordiksen painajaismaisen hitaasta nykysisäänotosta olivat kantautuneet itsensä edelle. Nyt kaikki kuitenkin sujui kuin leikki, lähes pysähtymättä sisään. Pukukoodista päätellen kovimmat fanit saapuivatkin ensin ja suuri massa vasta hyvin lähellä ilmoitettua showaikaa, kuinka ollakaan. Silmiin pisti yleisön moni-ilmeisyys, ikiä, ulkomuotoja ja sukupuolia oli enemmän kuin keskivertokeikalla kuunaan, oltiin yhteisellä asialla kaikki, teenangels and outsiders.

Nordiksen yläbaarissa muovituoppi (toki sisältöineen) maksoi 9,80 euroa, ei markkaa, jos nyt muistan pennilleen oikein. Karu muistutus siitä, ettei nyt eletä vuotta 1982. Toisaalta, oluen sai ilman kolme päivää vanhaa sillileipää. Että on tässä eteenpäinkin tultu. Keikkaseuran kanssa totesimme, että tuskin mikään livetapahtuma on jännittänyt näin tavattomasti miesmuistiin. Ei ehkä mikään ikinä, no jaa, Bruce Springsteen ekaa kertaa Suomessa 16.6.2003. Se meni aikoinaan hyvin. Mutta niin meni tämäkin.

Illan avasi Demolition 23. (pisteellä numeron perässä typottuna, rokkipoliisit). Sen aika jäi lyhyeksi grungen ja möyrymetallin noususuhdanteissa, eikä se saanut väännettyä kasaan kuin yhden albumin, sitäkin paremman ja aikaa kestäneemmän toki. Albumi on juuri tullut ulos vihdoin vinyylinäkin, ja kuuluu joka kodin yleissivistykselliseen kulttuuricorneriin. Albumin tuotti Little Steven van Zandt, ja innokkaimmat veikkailivat Stevea (ja myönnän itsekin, myös tyyliin Slashia) ulkomaan yllärivieraaksi Miken juhlailtaan. Ei tullut Steve, ja tavallaan hyvä niin, ei makiaa mahan täydeltä. Demolitionin eponyymi platta on edelleen 28 vuotta myöhemmin yksi parhaista albumeista, joilla Michael Monroe on ollut mukana. Faktahan tämä ei ole, näitä kutsutaan meillä päin mielipiteiksi.

Jimmy Clark, Demolitionin kannuttaja, toimii nykyään Metallican rumputeknikkona, eikä miestä ollut noin vain mahdollista lennättää treeneihin ja juhlakeikalle, eli nyt mentiin viiden biisin setti ydintriolla Monroe, Sami Yaffa ja Nasty Suicide, rummuissa Monroen oman bändin rumpali Karl Rockfist. Joka jälkimmäinen oli ansiokkaasti otttanut haltuun Demolitionin biisit, niistä toki Michaelin keikkojen vakiokalustoa on vaikkapa ”Hammersmith Palais”. On aina yhtä elähdyttävää nähdä tämä Hanoi-trio yhtäaikaa lavalla, ainoa asia mikä Demolition-puolituntisessa ehti häiritä, oli sama kiireen maku, joka leimasi koko iltaa. Ymmärrämme, lavalla käynyttä possea oli paljon, soitettavaa tavaraa yllinkyllin ja kalustovaihdot väleihin, aikaa noin kolme tuntia miinus väliaika, saa suorittaa. Kiireen maun selitys ei kuitenkaan poista kiireen makua.

Demolition 23. oli raaempi, punkimpi ja katutasompi bändi kuin Hanoi Rocks konsanaan, vaikka sekin oli parhaimmillaan kaikkea lueteltua. Illan raskas kokonaissointi sopikin juuri Demolition-settiin ehkä parhaiten. Mutta kun iltaa oli jännitetty ja odotettu ihan liikaa, meni eka puoli tuntia oikeastaan ihmetellessä, että siellä ne nyt on nuo kolme ja taustalakanassa lukee Demolition 23., ja totta tosiaan, siltä tärkeältä levyltähän nää biisit on. Kun oli saanut verenpaineensa jälkipolville kerrottaviin lukemiin, show’n eka osuus oli jo ohi.

Seurasi kuvakavalkadi Michaelin elämästä ja urasta, lapsuudesta viime päiviin, ja sen taustalla soi Michaelin yksin laulama akustinen ”Hammersmith Palais”, jonka biisin tavaton kaiho nousi aivan uusille leveleille. Sitten lavalle otettiin Michael Monroe, miehemme nykyinen bändi, yksi taatusti jopa kovimmista maailmaa kiertävistä. Bändi soitti kuuden biisin otannan Michaelin soolovuosien alkupäästä, ja sanonpahan vaan, että peräkkäin vedetyt ”All Night With The Lights On” ja ”Man With No Eyes” saivat jo miettimään, että millä ihmeen logiikalla ilta tästä enää paranee. Tunnelma lavalla alkoi rentoutua, Makkea ja Samiakin Demolition-setti silminnähden jännitti, mutta omemman matskun parissa koko remmi oli kuin kotonaan. Illan aito syntymäpäiväpoika Steve Conte kävi välillä catwalkilla ulvauttamassa soolon, mutta muuten tämänkin setin tahti oli lähinnä hengästyttävä. Koskettimissa nähtiin ja kuultiin Lenni-Kalle Taipale, ja sanotaan nyt tähän väliin, että ainakin itse olen sen verran puritaani rockfriikki, mitä tulee mytologiaan (tiedättehän), että ei minusta Lennis tai myöhemmin lavalla vieraillut Jenni Vartiainen kuuluneet joukkoon, tai tähän iltaan, maailma on pelkästään hyviä kiipparisteja täynnä. Esiintymisen laadukkuuksiin tämä ei liity, ja on ilmeisen pitkälti vain henkilökohtainen ongelma. Seuraavana päivänä nimittäin useammankin rockjournalistin parta paukahti ja löytyi jos jotakin nillitettävää; Andy väsyi, Gyp löi harhaiskuja, Andyn kitara kirskui metallisesti, mutta yhtään zuurnalistia ei häirinnyt Jenni-Kalle tai ihan vikana biisinä vedetty ”Up Around The Bend”, joka oli aivan jäätävä kaaos, mutta kaiken nähneen toimituskunnan mukaan illan kruunu. Onneksi eri mieltä oleminen on yhä sallittua. Arvostan.

Oli siis ennakkoon jokaisella lipun haltijalla tiedossa, että illan päättää Hanoi Rocks vuosimallia 1982, joka viimeksi oli nähty yhdessä tässä kokoonpanossa Tavastialla 27.7.1982. Tunnelmat eivät olleet tuolloin parhaat mahdolliset, Gyp oli vastikään ladannut Andya nekkuun ja uutta rumpalia Razzlea oli Gypin selän takana ja tietämättä jo koetreenattu bändiin sisään. Mutta onneksi veden tehtävänä on virrata ja ajan kullata muistoja. Parasta antia koko illassa oikeastaan olikin äärimmäisen lohdullinen fiilis elämän jatkumisesta ja anteeksiannon voimasta. Illan suhteessa isoimmat yllätykset itselle, olivat niitä monelle varmaankin suhteellisesti aika pieniä, mutta, ensin lavalle otettiin Costello Hautamäki ja Timpa Laine, ja pienen rumpukalustosäädön jälkeen Lacu Lahtinen. Lavalle asteli myös Dave Lindholm, ja vedettiin Michaelin Dave-cover ”Telephone Bill’s All Mine” eli tokikin ”Puhelinlasku on mun”. Dave soitti yhden biisin ajan kitaraa omassa biisissän ja poistui eleettömästi lavalta, ja kun hänen kohdalleen stagea saapui the one and only Andy McCoy, yhtäkkiä asialla olikin Hanoi Rocks vuosimallia 2001. Itselle illan kanoniassa erittäin merkittävä hetki, oli nimittäin se Hanoi-paluu 2001 henkilönähkääskohtaisesti aika tavattoman kova juttu, vaikka golden days-kokiksesta mukana olivatkin vain Andy ja Makke. Kaivakaapas sivistyskodeissa joskus YouTubesta esiin pikkusuttuinen video, missä juuri tämä remmi vetää Tokyon Budokanin lavalla ”Tragedy”. Itse en pysty sitä katsomaan ilman tippaa öögassa. Mieletön meininki.

Eikä ollut huono nytkään. Costello on koko ajan keikalla, samoin Lacu (Popeda ja nyt myös sleazekunkut Crashdiet), mutta eniten ilahdutti, miten Timpa Laine oli pitänyt itsensä tiukassa keikkakunnossa. Vedettiin ”Obscured”, mutta ennenkaikkea vedettiin yksi Andyn taivasosuuksista, ”A Day Late, A Dollar Short”. Tämä oli kova, kiitos Michael, että kutsuit juhlabileisiin Lacun, Costin ja Timpan. Arvostan, isolla A:lla.

Miehet jälleen vaihtoon, ja nyt Michaelin oli aika rauhoittaa meininkiä lyhyellä (puoli)akustisella setillä. Ensin yksin ”Deadtime Stories”, yksi koko miehemme tuotannon kovimmista biiseistä, sitten Andyn huiman kaunis pianobiisi ”Fallen Star” Taipaleen kanssa, ja vielä monessakin mielessä joukkoon kuulumaton duetto Jenni Vartiaisen kanssa.

Sitten tulta päin, illan pisin slotti, Michaelin oma nykybändi ja katsaus koko sen levytettyyn historiaan. Lavalle saatiin vieraiksi alkuperäinen kitaristi Ginger Wildheart ja myöhemmin hänet korvannut Ruotsin mies Dregen. Jälleennäkemisen ilo ja soiton rentous oli illan kovinta luokkaa, kun nyittiin Gingerin kanssa ”Trick of The Wrist” ja Dregenin kanssa ”Horns and Halos”. Ja kaiken pohjana koko ajan Sami Yaffan takuuvarma jynkky ja Karl Rockfistin tanakka pauke. Väliin synttärilaulu Contelle, ja Makkelle toki myös, vaikka mies täyttikin vuotensa jo kesällä. ”Last Train To Tokyo” oli illan parhaita vetoja ja muistutti siitä, että heti ekalle mahdolliselle Michaelin keikalle on mentävä, ihan ensiksikin periaatteella elämä jatkuu. Ja koska se on yksi laadukkaimpia asioita ulkona tuolla kiertämässä.Kymmenen biisin slotti päättyi Monroe-standardiin ”Dead, Jail or Rock’n Roll”.

Oli tullut aika. Not in this lifetime. Ja sitten kuitenkin. Gyp Casino soittamassa rumpuja, kun Hanoi Rocks ’82 palaa lavalle. Olin jotenkin valmistautunut siihen, että neljä biisiä ja pois. Mutta Hanoi soittikin kokonaisen, ehjän 45-minuuttisen setin, aivan kuten Michael oli pressitilaisuudessa jokunen viikko sitten luvannut. Olin permannolla, lavalta noin 15 metriä, eikä minun korviini osunut Andyn metallisesti kirskunut kitara, enkä minä tullut tänne kuuntelemaan kenties Gypin muutamaa harhalyöntiä. Ensinnäkin, Andyn sitoutuminen muiden rinnalla tähän 45-minuuttiseen illan päätteeksi löi ällikällä, vai onko jotain mitä en vaan tajua? Toiseksi, Jesper Sporre alias Gyp tekee päivätyönsä urheilutoimessa, ja soittaa sivutoimibändeissään pääosin kitaraa, joten kahden (käytännössä yhden) päivän treenillä miehen tanakka ja ainakin 20 metrin päähän yllättävänkin rento philruddmainen kannutus oli ihan vakuuttavaa kamaa, vai onko jotain, mitä en ole ymmärtänyt?

Ilta oli sikäli, treeniaikaan ennenkaikkea suhteutettuna, onnistunut, että eipä vissiin käy faximilet, pagerit ja taskulaskimet sekä pöytäpuhelimet kuumana ympäri maailmaa, että oliko tää oikeasti tässä? Vain Michael on suoraan kieltänyt jatkon, muut ovat olleet lausunnoissaan ympäripyöreämpiä, eikä kyseinen asetelma yllätä yhtään.

Hanoin 9-biisinen setti alkoi ”Tragedylla”, oli ilo todistaa tyylikkäästi fledansa valkaisseen Casinon tanakkaa komppia, mies on tästä joukosta vähiten vuosien mittaan soittanut. Nasse Stenfors pyörittää perhebändiään ja on näitä biisejä muistellut monilla Monroen keikoilla viime vuosina. Rockpoliisisilmälasien läpi katsottuna homma alkoi rakoilla ”Boulevard of Broken Dreamsissa”, mutta ei tänne tultu pilkkua viilaamaan. Jos Andyn summittainen ja sinnepäin-tyyppinen kitaransoitto tulee uutuutena, niin kotiläksyt on huonosti luettu. Jos Andyn sekava spiikkaaminen tulee yllätyksenä, sama homma. Jos kahden päivän treenillä 40 vuoden tauon jälkeen sattuvat pienet virheet käy korvaan, niin kannattaa ehkä opetella soittamaan jotain. ”Malibu Beach Nightmare” ja ”Million Miles Away”, Razzle-kauden ikihitit ja koko bändiä symboloivat klassikot kun oli otettu haltuun, ja niillä setti päätettiin, niin ei ainakaan kotoisessa musacornerissa ole kyennyt ajattelemaan kaiken olevan taas kerran tässä. Lavalla oli kuitenkin aistittavissa hyvä meininki ja kun The Muddy Twins on jälleen kyennyt yhteistyöhön, kannattaako sitä jättää yhteen iltaan?

Hanoin setin päätti ”Up Around The Bend”, jonka ajaksi kaikki lavalla olleet muusikot kutsuttiin takaisin, eli aikamoinen poppoo siis. Biisi soi tunnistettavasti, mutta näytti kaaokselta, yyberöin klassikon jo muutaman kymmenen metriä kauempaa, ei ollut pienintäkään halua liudentaa illan mytologia-arvoa, ymmärrättehän. Vaikka 1979-1985 Hanoi jäikin (suomen kielen sana valitettavasti on alunperin keksitty tätä tapahtumaketjua varten) näkemättä, kertyi vyön alle sentään 4 otantaa 2001-2009, ja nyt tämä, sekä jatkossakin kaikki asiaa sipaisunomaisestikin sivuavat vedot, mille vain ikinä pääsee. Mitäs sitten, kun tämä on nyt nähty? Tämä, jota ei koskaan enää pitänyt nähdä. Sepi Kumpulaisen uusintaa Harvialan Teboilin varaosamyymälän puolella odottelen kovasti, viime keikan missasin työpäivän takia. Ja on tässä vielä paljon nähtävää muutenkin, pakko nähdä-lista on edelleen pitkä kuin million miles. KG

Sting (uk), Joe Sumner (uk) @ Nokia Arena, Tampere 20.09.2022

Brittiläinen The Police takoi itsensä lähtemättömästi rockin historiaan vuosien 1977-1984 välillä. Bändin eittämätön nokkamies ja hittinikkari Sting on varmistellut kyseisessä historiassa pysymistä soolourallaan jo kunniakkaiden 37 vuoden ajan. Nyt 70-vuotias popveteraani saatiin Suomeen kahdelle keikalle, tuoreinta ”The Bridge”-albumia (2021) promoamaan. Tampereen Nokia Arenan veto, joka avasi koko Euroopan-kiertueen, oli Stingin järjestyksessään 15. Suomen (soolo)keikka. Tällä kertaa Sting nähtiin ja nähdään myös Helsingin Jäähallissa.

Nokia Arena tuli henkilökohtaisesti koeponnistettua kesäkuussa Eric Claptonin bändillä, kokemus oli puolittain karmiva piippuhyllyltä yytsittynä, mutta Sting-illassa oikeastaan kaikki oli toisin. Nokia Arena osoitti toimivuutensa koko potentiaalillaan; arkkitehtuuri, sijainti, väljyys, henkilökunnan rentous, jonoutumattomuus, ja mikä yllättävintä, permannon lavaa lähimmän kolmanneksen otannalla myös aivan jäätävän hyvä soundi. En tiedä oliko äänenpaineasiat vieläkään yhtään paremmin VIP-aitioissa tai piippuhyllyillä, mutta alalattialla, Tavastia-etäisyyksiltä yyberöitynä keikka oli pelkkää juhlaa. Kolme minuuttia ennen lämppärin aloitusta sai kävellä vielä ihan vapaasti lopullisille laatujalansijoille, matkaa lavalle jäi vain alle 20 metriä. Eli ihan kuin olisi hiukan isommalla klubilla ollut, eikä yhtään jäänyt nälkää enää uudelleen kokeilla niitä Nokia Arenan ylähyllypaikkoja.

Illan aloitti sekunnilleen sovitusti klo 20 Stingin laulaja-lauluntekijäpoika Joe Sumner. Joe-poika on hankkinut muusikkokannuksiaan brittibändi Fiction Planessa, jonka isoimpia hetkiä oli varmaankin toimia lämmittelyaktina The Policen reunion-rundilla 2007, mutta myös soolona kaveri on jo pitkään esiintynyt. Eikä ole kuulkaa hullumpi lauluntekijä lainkaan. Tampereen 8-biisisessä mies ja teräskielinen-setissä vain keskivaiheen stygeissä tuli muutamassa jazzahtavammassa osuudessa mieleen muuankin Sting, mutta muuten Sumner Jr:lla on persoonallisia biisejä iso tukku, ja ennenkaikkea huikea lauluääni. Madoton omena on pudonnut puusta riittävän kauas, mutta turvallisen lähelle, jos syksyinen metafora sallitaan. Varsinkin kakkosena kuultu ”You You You” on maailmanluokan biisi, ja voisi soida vaikka isänsäkin katalogissa. Myöhemmin Sting-setissä, kun lavakameroiden kuvassa iskä ja poika olivat rinnakkain, yhdennäköisyys pelkästään oli ilmeinen, ei ollut poika alakerran Ramin tekemä, niin miksipä ei voisi luonnostaan myös kuulostaa hyvin samankaltaiselta. Ja jos kuulee pikkujäbänä koko ajan Policea ja Stingiä, niin jotain sieltä vääjäämättä tarttuu. Pitää muistaa, ettei ole ihan pelkästään helppo paikka lähteä maailman lavoille jos sukunimi sattuu olemaan Sumner (tai Earle, Presley, Starr, Guthrie, Lennon, Dickinson, Zappa tai moni muu). Suomalaiset saavat jatkuvasti kehuja maailmanartisteilta hyvinä yleisöinä, ja nytkin oli aivan ihanaa nähdä ja kokea, miten suopeasti Joe Sumnerin puolituntinen otettiin vastaan. Poika-Sumnerilla oli myös tietämättään ilo ja kunnia olla meikäläisen kirjanpidossa varmistetusti 1000:s nähty artisti ja isä-Stingillä oli ilo ja kunnia saattaa seuraava 1000-luku matkaan. Muutamia nähtyjä tilastoinnissa on taatusti jäänyt unohduksen hämyyn, mutta uskoakseni vain tyyliin alle 10, joten kohtuutarkoista luvuista puhutaan. Stingin veto huipputaitavine bändeineen Tampereen illassa oli niin kova keikka, että ilo lähteä tavoittelemaan seuraavaa tuhatta artistia on pelkästään puolellani.

Joe Sumner.

Mikään keikka, jolla tiski soittaa lämppärin ja pääbändin välissä Frank Sinatraa dubversioina, ei voi olla huono. Eikä ollutkaan. Tai toisaalta, missä enää tällä planeetalla voi kuulla Einin ”Olen neitsyt”? Tampereen Nokia Arenan yläbaarissa Karjalaa siepoessa ja paikalla olemattomia tuttuja bongaillessa. Arvostan.

Lämppäri-Joen jälkeen oli pidettävä saavutetuista conversensijoista (joo, alkaa ne olla jo kohta vähän kylmät) kiinni, ei näin hyviä mestoja täälläkään permannolta saa, jos lähtee pääartistin ekan biisin aikana könyämään sormet kanan siipirasvassa vessan kautta permannolle. Vanha keikkanäätä koki nimittäin karmivia heinäkuussa Ruotsin Solnan Friends Arenan lentokentän kokoisella lattialla, kun Rollarit soitti arviolta 100 metrin päässä, ja edes nanosekuntien näköhavaintoja saadakseen piti koko ajan keksiä omat päkiänsä ja pohkeensa uudestaan.

Sting seitsenhenkisine bändeineen asteli lavalle tasan sovitusti klo 20.45, ja nimenomaan koko bändi yhtäaikaa. Koko keikan ajan oli fiilis, että Sting on bändin basisti ja laulaja, ei rocktähti, ja että nyt vaikuttaa kivalta työpaikalta myös noille muille. Ja langattomana, mikkitelineestä riippumattomana Stingin ei myöskään tarvinnut palata aina lavan keskelle pönöttämään, vaan saattoi laulaessaankin kierrellä ympäri stagea. Illan 19 biisin settilista lähti heti ja pokkana etenemään bonjovimaisella dramaturgialla, eli isoja hittejä kärkeen ja kaikkiin mahdollisiin väleihin, koska ne ei tunnetusti lopu ihan heti kesken. ”Message In a Bottle” avasi, ja vanhimmatkin rokkipolicet oli heti vedetty meininkiin mukaan, toki Stingillä on ollut aikaa ja perspektiiviä kasvattaa useampikin fanisukupolvi, niinkuin Tampereenkin alalattialla nähtiin. Kakkosena vedetty ”Englishman In New York” korkkasi soolotuotannon. Sting soitti lopulta materiaalia vain 4 sooloalbumiltaan, vaikka julkaistunahan niitä on peräti viisitoista. Muuta illan aikana merkillepantavaa oli paitsi upeat lavavalot, myös taustaprojisioiden niukka graafisuus ja pelkistetty väripintojen ilmaisu, aina ei tarvitse ajaa sitä Vietnamin sota ja Etiopian nälkäiset-tsunamia taustalakanaan, todistaakseen että nyt on kuulkaa kantaaottava taiteilija lavalla ja laulut mietittyjä. Hyvä Sting! Vaikka mies onkin luonnonsuojelija ja hyväntekijä, ihmisoikeusaktivisti, niille asioille on oma hetkensä ja paikkansa.

Mielenkiintoinen valinta oli myös soittaa tuoreimman albumin kolme raitaa heti alulle settiä ja kaikki peräjälkeen. Kyynisempi sanoisi, että ”pois kuleksimasta”, mutta mitäpä jos niin ei ollutkaan. Kaksi biiseistä oli silkaa modernia Policea ja yksi silkkaa, taattua soolo-Stingiä. Miehemme istualtaan akustisella kitaralla säestämä ”If It’s Love” ja ennenkaikkea rouheampi ”Rushing Water” eivät missään nimessä hävenneet itseään klassispainotteisessa settilistassa, päinvastoin. Jo kolmannen biisin jälkeen Sting myös esitteli bändinsä, pikku tavatonta sekin. Lavan keskushahmoja olivat tänään(kin) Millerin rouvan lahjakkaat kitaristipojat Dominic ja Rufus, joista ensinmainittu on ollut Stingin oikea käsi koko soolouran ajan, ja jolla on bändissä myös sävellysvastuuta. Illan aikana myös Shane Sager huuliharppuineen sai soolotilaa, mainittavimmin ehkä hiukan laiskasti alkaneessa, mutta isoihin soulsvääreihin kohonneessa ”Brand New Dayssa”, jonka alkuperäisen huulisintron vetää itse Stevie Wonder, kuten Sting spiikissään muistutti meitä, mutta huumorilla myös nuorempaa soittajaansa. Lavan muusikoista kiipparisti Kevon Webster jäi ehkä soundillisesti eniten pimentoon, mutta jo kehuttukin illan häkellyttävän hieno kokonaissointi takasi jopa perkussioita hoitaneen taustalaulajatar Melissa Musiquen tamburiinin ja shakerin läpitulon, joka on tämänkokoisessa liiterissä ehkä pikku juttu, mutta oikeasti iso ansio illan tiskille. Ennen koronaa Stingin bändin rummuissa nähtiin itse Josh Freese (ex-Guns’n Roses, ex-Nine Inch Nails), mutta nyt tanakat tahdit takasi nuori pastorinpoika New Jerseysta, Zach Jones. Eleetöntä, isokätistä groovaamista, joka raskautti monia tuttuja Sting-hittejä juuri sopivalla tavalla. Josta puheen ollen, illan raskaimmassa vedossa ”Heavy Cloud, No Rain” Sting sai upean lauluavun lavan eteen duetoimaan nousseelta Melissa Musiquelta. Oman hetkensä sai myös taustalaulajista toinen, Gene Noble, joka nousi varsinaisen setin päättäneessä ”Every Breath You Take”-ikihitissä Stingin rinnalle tulkitsemaan R&B:sti, ja onnistui osaltaan nostamaan liki puhkisoitetun stygen uudelleen tuoreeksi ja terveeksi, itse asiassa koko kuluvan, huikean keikkavuoden yhdeksi tärkeimmistä yksittäisistä vedoista. Meni viimeiset kaksi viikkoa pari tai kolme tuntia yössä maksimissaan nukkuneellla keikkaketulla tennispallon muotoinen, kokoinen ja värinen pala kurkkuun, kun viimein kuuli slummitaloissa ja liikennevälineissä nilelle soitetun ”Every Breath You Take”, vieläpä niin että myötäiset lavavalot syttyivät ja koko bändi nostettiin varjoista esiin. Täällä me ollaan oltu teitä varten, mutta ilman teitä, ei olisi meitä. Upea ele Stingiltä, joka tietenkin bändijohtajana tällaiset hetket a) suunnittelee ja b) siunaa.

Sting.

Ennen lopun superhittiä komeimmin kulkivat niinikään The Police-hitti ”So Lonely”, jonka sekaan bändi uitti säkeistön verran Bob Marleyta (”No Woman, No Cry”), sekä käsittämättömällä voimalla eteenpäin tampannut ”Desert Rose”, jonka julkaisun myötä aikoinaan Sting pystyi esittelemään algerialaista rai-musiikkia hyvinkin laajalle yleisölle maailmassa. Liiaksi kokolattiamaton alle on lakaistu sekin fakta, kuinka paljon Police aikoinaan auttoi popularisoimaan reggaeta, rocksteadya, skata ja dubia. Niinikään Police-biisiin ”King of Pain” Sting sai lauluavukseen poikansa Joen, ja ilman mitään hössötystä, että tässä on mun poika, laulettiin vaan rinnakkain, kuulostettiin samalta ja näytettiinkin melko samalta. Pojasta polvi ei saa missään nimessä pahentua, elämä jatkuu, rock’n roll ei kuole koskaan ja mitä näitä nyt on. Ja hei, ”Shape of My Heart”, teboilinbaareissa Juvalta Juankoskelle läpirynkytetty softrock-klassikko, joka voisi helposti tulla toisesta korvasta vaikkuna ulos, vaan ei, yksi illan upeimpia vetoja ja koko keikan aika tarkalleen puolivälin kaunis keskisuvanto. Diggasin, olin olemassa.

Monesti tai monasti käy niin, että kun se tunnetuin ja isoin biisi vedetään varsinaisen setin päätöksenä isolla tunteella sekä yleisön että bändin puolelta, niin kovin harvoin pakolliset encoret enää mitään lisäarvoa tarjoavat. Nytkin täydellinen keikka olisi päättynyt ”Every Breath You Takeen”. Encoreita kuultiin kaksi, niistä täysin sinänsä tietenkin pakollinen ”Roxanne” oli täysturha yleisönlaulatus, mutta lyhyt ”Fragile”-veto, jonka Sting tulkitsi istualtaan puoliakustisesti, oli kyllä mainio matkaeväs ulostautua Pirkanmaan yöhön. Lopulla keikkaa Sting esitteli bändinkin vielä toistamiseen, se kertoo ammattitovereiden isosta arvostuksesta, ja lupasipa pop-päällikkömme tulla vielä takaisinkin. Mikäs on tullessa, biisikynä on yhä terävä ja miehen kunto vähintäinkin silmämääräisesti mainio. Ja kun jopa Nokia Arenalta kadulle pääsy sujui (ainakin tällä kertaa) muutamassa minuutissa, niin täällähän pitää alkaa käymään. KG

Deep Purple (uk), Accept (de), Uriah Heep (uk), Nestor (swe) @ Hakametsä, Tampere 28.07.2022

Deep Purplen hyvin mahdollisesti viimeisen Suomen rundin ympärille koottu klassisen rockin suvipäivä piti alunpitäen järjestää Tampereen Eteläpuistossa, mutta hyvät kokemukset heinäkuun alun Sauna Open Airista Hakametsän hokipyhätön parkkialueella, saivat järjestäjät toisiin ajatuksiin ja siirtämään tapahtuman viimemainittuun lokaatioon. Eikä siinä, valinta oli varmastikin ihan oikea. Hakametsään taisi mahtua hitunen enemmän jengiä ja mikäpäs se siinä, kunhan järjestelyt toimivat ja soitto kulkee. Tapahtumapäivänä kumpikin toteutui.

Iltapäivän avasi Andy McCoy bändeineen, mutta kun lähtö himasta myöhästyi ratkaisevan puoli tuntia, oli keikka käytännössä loppuliukua vailla, kun astelin mestoille, parkkipaikalta tai rannekkeenvaihdosta tunnistettuja biisejä ei koskaan lasketa. Sen verran voi lausua, että bändi kuulosti tiukalta, ja Andyn keppi lauloi mallikkaasti, joten nyt kun McCoy on taas jalkautunut tielle, mm. tuoreen coveralbumin myötä, niin kyllähän herramme keikka on pikkupakollinen nähdä, harmi että meni nyt näin täpärästi ohi.

Tapahtuman oikeastaan ainoaksi miinukseksi voisin henkilökohtaisesti laskea liian pitkät roudaustauot. Kolme varttia on nimittäin ilman seuraa liikkuvalle ja selvinpäin pysyttelevälle lyhythermoiselle, niinkuin tervaa joisi. Toki asiaa seuranneena, koko ajan lavalla tapahtui ja hiki hatussa tehtiin töitä, mutta asiakkaan kannalta, mitä ihmettä voi tehdä sen 45 minuuttia. Dokata? Ei se ole toimintaa, se on oheistoimintaa. Kuinka monta hatsapuria tai makkaraperunaa ihmisen pitää jonottaa ja syödä että illasta saa kulutettua 180 minuuttia pois? En valita, ymmärrykseni roudaamisesta ja lavavaihdoista on liian heikko siihen, mutta säännönmukainen 45 minuuttia bändien välillä tuntuu pitkältä, siinä pointti. Muuten on sanottava, että Tampereen illan henkilökunta oli erittäin ystävällistä, yleisö hyvällä jalalla liikkeellä ja aluekin toimi ihan mainiosti tapahtuman siirron lyhyestä varoajasta huolimatta.

Andyn jälkeen vuoron sai ruotsalainen, vuonna 1989 perustettu hard rock-orkesteri Nestor. Kyllä, Nestor. Bändillä on nimittäin eh eh hjumour nimi, se pukeutuu omituisesti, ja esiintyy muutenkin häiritsevän paljon huumoribändin omaisesti, mutta ei selvästikään ole sellainen. Sillä on maailmanluokan hard rock-ralleja tukku, ja ihan itse tehtyjä, mutta bändin omilla nettisivuillaankin ihan myöntämä kieli poskessa-asenne takaa, ettei bändi enää koskaan lyö isommin läpi. Puuttuu visio ja konsepti, sellaiseksi ei riitä promokuvien flanelliset hikinauhat ja rakastaja Nylkysen kosteat viikset. Nämä biisit ansaitsisivat tulla otetuksi enemmän tosissaan. Mutta eipä siinä, Nestor soitti toki mainion ja energisen kolmevarttisen, jo toisen Tampereella kolmen viikon sisään, ja vieläpä samalla parkkiksella. Setin avasi tuoreehkon albumin kunkkuraita ”On The Run”, näin komeaa hard rockia tai pimppiheviä ei tehdä tänäpänä kuin korkeintaan Suomessa. Ja, no joo, tietenkin Ruotsissa. Josta tulevat bändit eivät yksinkertaisesti lähde heikolla biisimateriaalilla tien päälle. ABBAn, Europen ja Roxetten jälkeen eivät kehtaa, ja hyvä niin. Voimaballadi ”Tommorrow’iin” solisti Tobias sai partnerikseen upeaäänisen maannaisensa Lollo Gardtmanin, levyllähän kyseisellä raidalla duetoi Samantha Fox. Jota valitettavasti nyt ei Tampereelle saatu, olispa ollut ihanaa, Andy ja Samantha samalla lavalla melkein samaan aikaan, mutta haaveissa vainko oot mun. Kyllä. Nestor perustettiin siis vuonna 1989, ja se jaksoi puskea pari EP:tä ja kuusi vuotta, sitten muut intressit nielivät rockunelman, kunnes monta muutakin hyvää asiaa maailmaan tuonut panepidemia saattoi jannut taas yhteen ja nuoruuden palo löytyi uudestaan. Bändistähän löytyy mm. yksi poliisimies ja yksi rehtori, joten vuosien maailmankiertueille tuskin löytyy aikaa tai rahjetta, mutta toivoa sopii, että Nestorista kuullaan vielä. Ajakaa viikset pois, ja tulkaa taas Suomeen soittamaan, ja kyllähän bändi tuleekin. ”These Days” on hirvittävän lähellä Van Halen-hittiä ”Right Now”, mutta lähellä oloa ei vielä ole kielletty ja siihen lankeaa moni isompikin kirjoittaja. ”Perfect 10” on upea biisi sekin, samoin setin päättänyt ”1989”. Ruotsista löytyy harva se hetki näitä naftaliinista kaivettavia, laadukkaita hard rock-bändejä tuotavaksi Sweden Rockin tai Muskel Rockin ylläriesiintyjiksi, paluun tehnyt Nestor on tuskin viimeinen. Mitä svedujen rintamaitoon sekoitetaan? Kaakaota, keskiolutta, kryptoniittia?

Huolellisen rouduutauon jälkeen saatiin lavalle aivan ujon monta keikkaa keskimäärin Suomessa vuodessa soittava Uriah Heep. Lyhyellä matikalla bändi soittaa 2022 Suomessa 16 vetoa. Suomi rakastaa Heepia, ja Heep Suomea. Niin hyvällä fiiliksellä nyt kuudetta kertaa näkemäni veteraanibändi lanasi nytkin hittikatalogiaan, että Suomella on oltava jotenkin erityinen paikka bändin kollektiivisessa sydämessä, ja onhan sillä. Moni pitää näitä ukkeleita rockin kovimpina dinosauruksina, mutta samaan aikaan kukaan ei puhu Deep Purplen keski-iästä, Ian Gillanin äänestä, Axl Rosen paikkopestistä AC/DC:ssä, tai siitä periaatteessa aika naurettavasta faktasta, etteivät Rollarit tiettävästi edelleenkään ole jäähyväisrundillaan. Sitäpaitsi, kovin moni ihanan nuori ihminen diggaili hymyssä suin Tampereellakin, kun Uriah Heep toimitti maailmanluokan 45-minuuttisen. Käsityskykyni mukaan bändi ei edes osaa soittaa huonoja keikkoja. Laulaja Bernie Shaw on pannut koronapainoa, mutta jaksaa show’ata edelleen, tänään ääni ei ehkä ollut ihan vireimmillään, mutta aina ei voi olla. Kitaristi ja perustajajäsentaikuri itse, Mick Box ei tunnu vanhenevan kirveelläkään, ja viimeisin rekry, basisti Dave Rimmer on tuonut mukanaan ison tukun lisää lavaenergiaa. Ei liene edes umpikerettiläistä väittää, että Uriah Heep soittaa koko uransa ehkäpä kovimmalla kokoonpanolla, kaikki bändihistorian reunaehdot huomioiden. Setti avautui yllätyksellisesti viimeisimmän albumin raidalla ”Grazed By Heaven”, joka on mielenkiintoisesti basisti Rimmerin ja Jeff Scott Soton (W.E.T./ Yngwie Malmsteen/Journey) yhdessä kirjoittama. Hittipitoiseen festarisettiin toi iloista vaihtelua myös bändin ehkäpä raskaimmalta albumilta ”Abominog” (1982) poimittu ”Too Scared To Run”, ajalta jolloin Heep oli heavya tai heviä, siinä missä ajan muukin heavy tai hevi. Pitkäksi jamitteluksi yltynyt ”Look at Yourself” ja ekana encorena kuultu ”Sunrise” olivat kuitenkin tämänkertaisen keikan huippukohdat. Ihania positiivisia dinosauruksia, jotka pukkaavat parin vuoden välein ulos erittäin relevantin hard rock-levyn, ja josta Bernie Shaw’n pitenevien takahuonetaukojen myötä on tulossa ja tullut taas se Heep, josta kaikki alkoi. Yksi maailman kovimmista progebändeistä koskaan. Aion suhtautua Heepin syksyiseen juhlarundiin Suomessa, älkää kertoko kenellekkään.

Tähän väliin huolellista rouduuta ja sitten lavalle niinikään kohtuuahkera Suomessa soittaja, Accept. Olin nähnyt bändin edellisen kerran neljä vuotta sitten Tampereella (olen nähnyt Acceptin kolmesti, ja vain ja ainoastaan Tampereella) ja tuolloin mukana oli vielä alkuperäisbasisti ja biisikinnikkari Peter Baltes. Se oli vielä Accept, ja tuntui vielä Acceptilta (jonka nimi muuten kasarilla lausuttiin ihan pokkana assept, ja jos jotain muuta seiskan englannilla väitit, saattoi tulla välkällä veistoluokan takana varttitunti turpaan. Golden days.). Nyt Tampereen viilenevässä kesäehtoossa aivan laadukkaan setin runnonut bändi ei tuntunut Acceptilta, ainoan alkuperäisjäsenen Wolf Hoffmannin hartiat eivät siihen riitä. Hoffmann soitti ylipäätään liidikitaraa vasta kolmannessa biisissä, lavalla oli keppiä kuin Junttilan hernepellossa, mutta kuka oli kuka ja kuka mitä häh? Wolf Hoffmann, puristeisesti laulava Mark Tornillo ja liuta tuntemattomia saksalaisia jannuja (ok, Uwe Lulis on toki ex-Grave Digger) ei riitä olemaan Accept. Tuoreimpien levyjenkin biisimateriaali on timangia, kuunnellaanpa vaikka viimeisimmän ”Too Mean To Die”-kiekon (2021) powerballadi ”The Best Is Yet To Come”. Upeaa, komeaa, eeppistä heavybiisinkirjoittamista. Ja Tampereenkin keikka oli kova veto, mutta jotain puuttui. Puuttui Accept, lavalla oli (ja tämä vain henkilökohtaisena tuntemuksena) Wolf Hoffmann’s Renowned Accept Tribute Band tai jotain. Viiltäväähän tässä on se, että meikämannerheimolla on lippu nähdä Accept taas helmikuussa Kultsalla, mutta vain koska lämppäriksi ilmoitettiin Flotsam and Jetsam, joka on pakko nähdä. Ehkä Wolf ja jäbäleissönit saavat vielä yhden mahkun todistaa, että niin monen ikätoverinsa tapaan, myös Accept voi jatkaa elämäänsä vain yhdellä perustajajäsenellä. Ja että bändi on too mean to die, ja että the best is yet to come. Ehkä tekee hyvää nähdä Accept myös jossain muualla kuin Tampereella.

Oli tullut aika todistaa Deep Purplen yhtä viimeisistä Suomen keikoista. Mustaa valkoisella tästä ei ole, mutta kummoinenkaan koticornerin Nostradamus ei tarvitse olla, kun osuu faktan ytimeen. Keväällä, 28 vuotta bändissä soittanut ja selkärankajäseneksi muovautunut kitaristi Steve Morse jätti bändin (ja viikko sitten ihan lopullisen virallisestikin), ja muun kantajengin keski-ikä alkaa olla luokkaa korkea. Ian Gillan suoriutui illasta ihan mainiosti, mutta ääni ei ole entisensä, eikä kestä montaa vuotta. Ja kun Ian Paice ripustaa kapulat naulaan, niin mitä sitten, miten Purple muka voisi vaihtaa ainoan teknisen alkuperäisjäsenensä nuorempaan kannuttajaan. Ei se voi.

Kitaristi Simon McBride hyppäsi toukokuussa aivan saatanattoman isoihin bootseihin, Deep Purplen eturiviin, kitaraosastosta perinteisesti yksin vastaamaan ja luukutti Hakametsänkin illassa niin, että meinasi tulla tippa linssiin, kun samaan aikaan puolikkaalla kurkiaisella muisteli Steve Morsen syitä jäädä pois, ja faktaa, ettei oluen kyllästämä Ritchie Blackmore enää muista ilman henkilöauton kokoista lunttilappua, miten ”Smoke On The Waterin” soinnut menee. Jeesus, miten upeasti kepitti Simon McBride, hattu päästä ja pitkää ikää. Teki mieli nousta yöjunaan, vetää perseet ja mennä katsomaan Purplen seuraavan illan veto Pietarsaaressa, mutta nousematta jäi, (ja tunnetusti bändiltäkin jäi vetämättä, kun Suomen tapahtuma-ala kärsii henkilökunnan joukkkopaosta ja ammatti-ihmisten puutteesta). Pelkällä olemuksellaan bändiä 20 vuotta nuorentavan McBriden osuus sai toivomaan, että olisin ennustuksessani tuiki väärässä. Vielä yksi originaalialbumi ja vielä yksi maailmanrundi, jookos.

Deep Purple lämmitteli itse itseään keikan ekan kolmanneksen, ja tuntui, lähinnä suhteessa Ian Gillanin voimavaroihin ja ääneen, että tänään ei lähde. Mutta lähti kuitenkin. Klassiselta ”Machine Head”-albumilta (1972) kuultu ”Pictures of Home” ennakoi jo, mutta tuoreimman orggisalbumin ”Whoosh!”-raita ”Nothing At All” kulki jotenkin aivan jäätävän kovana rytmibluesina. Tottakai on niinkin, että tuore matsku on Gillanin voimille ja rekisterille kirjoitettua, ja vaatii vähemmän takavuosien matskun tapaan revittelyä. ”Uncommon Man” omistettiin tutusti edesmenneelle Jon Lordille. Kun hituri ”When The Blind Man Cries”, joka niinikään äänitettiin aikoinaan ”Machine Head”-sessioissa, lähti, illan kulku oli taas toivoa täynnä ja loppukeikka olikin pelkkää juhlaa. Ian Gillan löysi äänensä ja bändi polki hirvittävällä groovella, niinkuin huomista ei olisi ja niinkuin se soittaisi viimeistä keikkaansa koskaan. Ihan viimeistään lunastui olla paikalla, kun tärkeän mutta valitettavasti aliarvostetun ”The Battle Rages on..”-albumin itämaisiakin sävyjä hamuileva ”Anya”-kaunokki jyrättiin pimenevään iltaan. Se ei totta olla saa, Deep Purple ei saa lopettaa..

”Anya” oli vasta lopun alkua, seurasi Don Aireyn hillitön kiipparisoolomedley, joka sisälsi myös tutusti kunnon pätkät SibeliuksenFinlandiaa”. Tässäpä hillitön kosketinvelho, joka jokaisen rockfriikin tulisi edes kerran todistaa livenä. ”Perfect Strangers” lähti saumattomasti liikkeelle Aireyn kosketinmyrskystä, vielä ”Speed Truckin'” ja aivan käsittämättömän tuore, rento ja innovatiivinen ”Smoke On The Water”, ammattigeezerit asialla, oli kuin biisi olisi soitettu ensimmäistä kertaa ikinä. Tämän jos jonkun luulisi olevan helppo coveroitava siellä viialalaisen pizzerian nurkassa LVI-insinöörien kesäpäivillä, mutta kun Deep Purple lanasi klassikkoaan järkkymättömällä groovella, oli asia niin aito kuin kuvitella saattaa. Oli(mme)n paikalla. Bonuspisteet muuten sille yhdelle jampalle, jolla yhä pysyi tunnistettavasti päällä ”The Battle Rages On..”-kiertueen paita. Arvostan.

Pari coveria ei enää pystynyt sytyttämään magiaa uudelleen, varsinkaan alkaneessa tihkusateessa. Toki Simon McBriden ”Black Night”-ulvotuksen muistaa pitkään ja tutun ja turvallisen Roger Gloverin bassosoolottelunkin, mutta jos ilta olisi päättynyt hyytävän komeaan ”Smoke On The Wateriin”, olisin ollut äärettömän tyytyväinen. Jos tämä oli tässä, kiitos ihan kaikesta Deep Purple. Jos ei, kiitos siitä. KG

Simply Red (uk), Charles Lloyd feat. Bill Frisell (us), Cory Wong feat. Dave Koz (us), Kokoroko (uk), Alogte Oho & His Sounds of Joy (gh), Hector Reimagined, Jesse Markin @ Pori Jazz, Kirjurinluoto, Pori 16.07.2022

Pori Jazzia on järjestetty vuodesta 1966 lähtien, itse ehdin vasta nyt mukaan. Oikein hävettäisikin tunnustaa, mikäli olisin taipuvainen häpeilemään. Onneksi en ole. Olin toki haahuillut takavuosina Jazzkadulla Porin alakaupungissa ja nähnyt jonkun ilmaisesiintyjän setin, mutta sekä vuosi että seura että artisti että setti on jo painunut unhoon. Vasta vuonna 2022 onnistui ottaa haltuun itse Kirjurinluodon festivaalialue. Ei niin, etteikö olisi monena vuonna ollut halu käydä jo aiemmin, päinvastoin, mutta monena kesänä työnteko on rajoittanut vapaa-aikaa, tai sitten sen yhden ison pääesiintyjän ohessa muu ohjelmisto ei ole riittävästi napannut raahautuakseni paikalle. Mutta nyt kun tuli saatua pää (kuvainnollisesti) auki, Pori Jazzista voisi ihan hyvin muodostaa jokakesäisen tradition, mikäli vain se pääesiintyjäpuoli on riittävän kunnossa. Tämän vuoden päätöslauantaina se oli.

Eka kerta on aina eka kerta, nyt ei onneksi sattunut yhtään ja muutenkin jäi Jazzeista todella hyvä klangi, festarihan on suomalaisittain varmaankin parhaiten järkätty, hommaa kun on harjoiteltu ja hallitusti ja hyvissä ohjaksissa vuosi vuodelta järki päässä kasvatettu. Tapahtumassa ymmärretään Kirjurinluodon kapasiteetti, joka toki on iso, mutta rajansa silti kaikella. Omaa eka kertaani auttoi huomattavasti VIP-ranneke (kiitos paljon Keikkaseura lipusta, kiitos), jolla kiesin sai ilmaiseen parkkiin, ja jolla iltasella tarjottiin asialliset hammit lämpimissä paviljonkiolosuhteissa, ja jolla saattoi muutaman päälavan artistin yyberöidä kaukaa, mutta kuivana. Oli nimittäin sateenjumala Estherin ryppynaru hiukan löysällä, votkulia tuli käytännössä koko festivaalipäivän, aivan viimeistä esiintyjää lukuunottamatta. Kuuroina, mutta pääosin kokoajan satoi sitä semmoista suistomaan jokakoloon tunkeutuvaa tihkua. Festivaalin yleisin kaarderobi koostuikin haisaappaista ja sadeviitoista, Pori Jazzissa jos jossain tyyli on erittäin vapaa, ketään ei kiinnosta vaikka pukeutuisit säkkiin ja tuhkaan.

Oman festaripäiväni aloitti OP-lavalla (tunnetaan myös nimellä Jokilava) ghanalainen Alogte Oho & His Sounds of Joy, ja oho miten hyvin aloittikin. Kahdeksanhenkinen bändi latasi tauluun kovat avausjakson vertailuluvut, jotka vain muutama päivän artisteista ylipäätään koki ylittää. Alogten paikallisghanalainen frafra-gospel yhdistettynä biisikohtaisesti funk/ska/reggae-ja muihinkin mustiin rytmeihin, kävi tehokkaasti jalan alle, eikä päivän eka kunnon sadekuuro tuntunut vitsiä kummemmalta. Olin jo pitkin päivää väittää, että Alogten kahden jannun puhallinsektio olisi päivän ehdottomasti kovin, mutta toki Simply Red oli vielä tässä vaiheessa kaukana tulossa, ja onnistui todentamaan huikealla vedollaan jopa jotain vielä kovempaa. Silti, jos sinä ja minä suomalainen, jos onkin meillä rytmi veressä, niin on se sitä ihan hitusen afrikankinpojalla, kun yhdellä kädellä soitetaan sivaltavan terävästi trumpettia, ja toisella kädellä lyödään perkussioita. Arvostan. Muutaman biisin jälkeen syvästi uskonnollinen Alogte Oho kutsui jengiä lähemmäksi joraamaan, tuntemaan Jumalan rakkauden lähempää. Kuultiin ”Mam Inne Wa”, Alogten iso hitti kotopuolessa, missä kuulijat ei heti lopu kesken. Alogte sävelsi biisin sairaalavuoteessa, moottoripyöräonnettomuudesta toipuessaan. Jotka lipat ei ulkoisia merkkejä ollut mieheen jättänyt, jalka nousi ja show oli kaikessa ilossa ja energiassaan erittäin paikallaolon arvoinen. Oman levykokoelmani Afrikka-osasto on itseltänikin lähes salaa paisunut aivan mukavasti viime parina vuonna, ja on ollut iso polte afrorock-keikoille, nyt lunastui. Enemmän näitä, alan taitajia tuodaan ihan liian nihkeästi Suomeen, keikat perustuvat pääosin Suomessa asuviin muusikoihin. Ghana on maailman hienoimpia ja tärkeimpiä musamaita, toivotaan että sieltä saadaan Alogten kaltaisia laatuartisteja kuulolle lisääkin. Pluspisteet Sounds of Joyn Henry Andohille rumpusoolosta, muutenkin ihanan kolinaiset ja kireät afrikkasoundit kaverin kannuissa.

Pikku breikki, Brooklyn Brewerin Defender IPA ei ole oluista huonoin, ja takaisin Jokilavalle, jossa aloitteli Viljakkalan toistaiseksi suurin lahja maailmalle, Jesse Markin bändeineen. Ei jättänyt 55-minuuttinen settinsä omalle kohalle juuri muistijälkiä, mutta olinkin paikalla silkasta sympatiasta ja kiinnostuksesta, tietoisena siitä, että en oikein taida olla kohderyhmää Markinin nykysoulin ja hip hopin seokselle. Niin tai näin, sydämestäni toivon, että tämä jäbä pääsee pitkälle.

Sitten päälavan eteen, Porissahan miksaustiskin edustan jazzpenkkien ja lavan väliin jää mainio tila niille, jotka haluavat nähdä läheltä. Vuorossa oli funkin Danko Jones, Vulfpeckin kitaristi ja omillaan bändijohtaja Cory Wong, erikoisvieraanaan maailmanluokan töräyttäjä, alttosaksofonisti Dave Koz. Tätä keikkaa oli todella moni näillä luodoin odottanut kieli pitkällä, itse en ollut osannut, mutta kun Wongin veto lähti käyntiin, mietin että kyllähän tämmöistä olisi pitänyt tajuta odottaa kieli periaatteessa hyvinkin pitkällä. Cory Wong budjaa ja pyörittää bändiään Minneapolisista käsin, ja koko funkia kuunteleva maailmahan muistaa, kuka muu pyöritti toimintaansa Minneapolisista käsin. Kyllä, Prince. Eikä siinä kaikki, paitsi että Cory Wong pitää yllä kaupungin funkmainetta, soittaa miehen bändissä bassoa itse Sonny ”T” Thompson, joka peukutti menemään Princen New Power Generationissa 1991-96. Porinkin lavalla nähtiin siis palanen Prince-mytologiaa, mutta ennenkaikkea hillittömän kiihkeä instrumentaalishow, Wongin 9-henkinen bändi kävi kuin Tissotin kello, mutta hengessä, groovessa, sielulla. Prince voi levätä rauhassa, Minneapolisin funkperintö on huippukäsissä. Wong soitti periaatteessa komppikitaraa suurimman osan tunnin settiä ja antoi soolotilaa välillä toki itselleenkin, mutta myös jokaiselle muulle. Oktaanit eikun nousivat, kun lavalle kutsuttiin mediapersoona ja muusikko Dave Koz. Mieshän aloitti kasarilla ihan rokkibändeissä, siirtyi sitten Richard Marxin bändiin, Arsenio Hallin tv-show-orkkaan ja enemmänkin smooth jazz-osastolle. Porissa ei menty smoothisti, vaan vasenta kaistaa katto auki ja poljin pohjassa, meno oli hillitöntä. Missä tämmöistä kaveria on piiloteltu? Vastaus, ei missään, mennyt vain omasta tutkasta ohi, sekä Kaz että Wong. Ei mene enää. Ja jos joku on kova laji, niin pitää kiinnostus yllä tunninkin tai pidempään, instrumentaalifunkilla. Keikan parasta antia olivat Kozin ja Wongin leikkimieliset soittobattlet. Ja vaikka Princea ei enää voi nähdä, olen bongannut jo Taiteilijan kaksi basistia erikseen. Ihan hauska harrastus.

Dallaus Lokkilavalle, joka itselleni on tutumpi Porisperesta. Pori Jazzin päätöspäivän tai aika monen muunkaan päivän ääriharvinaista oikeaa jazzosastoa edusti yksi viimeisistä elossaolevista raskaan sarjan jazzlegendoista, Charles Lloyd. Joka ehkäpä on jazzkanonioissa vieläpä arvostetumpi huilistina, mutta kuultiin täällä nyt saksofonin tulkitsijana. Vierelleen Lloyd oli saanut nuoremman legendan, kitaristi Bill Frisellin. Lloyd aloitti ammattimaisesti jo 50-luvulla, soitti mm. B.B.Kingin ja Howlin’ Wolfin bändeissä, ja siirtyi 22-vuotiaana Chico Hamiltonin bändijohtajaksi. Ja siitä eteenpäin, miten sitä nyt legendaksi tullaankaan. Lokkilavan jazzhetken pointtina oli omalla kohdalla nähdä ja kuulla Lloyd ja Frisell soittamassa, ja ihan meditatiivisen hetken herrat tarjosivatkin. Merkittävämmän mukaantempautumisen esti vain oma levottomuus, ja henkilökohtainen ongelma ärsyyntyä jaskakeikkojen väliablodeista. Tiedän niiden kuuluvan lajiin jo kaukaa historiasta, mutta ärsyyntymistähän tieto ei välttämättä poista. Olin paikalla, kun Charles Lloyd, 84, töräytteli Pori Jazzissa kenties viimeistä kertaa.

Päälavalla tapahtui omituisia. Pori Jazzin taiteellinen johtaja oli tilannut Valtteri Pöyhöseltä setin Hectorin sävelmiä uuteen uskoon laitettavaksi, reimagined. Konseptin nimi olikin siis Hector Reimagined. Vajaa tunti jazzhiippailua ja instrumentaalibriljeerausta Hectorin nimellä, minä en saanut kiinni. Ei aina saa. Hector oli alunperin folklaulaja, lauluilla taistelija, sittemmin jykevä rockmuusikko. Ajatus Hectorin biiseistä jazzhiihtelynä oli todella outo. Muutama hienokin hetki toki koettiin, ei sillä, Jesse Markin vetäisi setin päätteeksi upeasti ”Ei mittään”. Mutta ihanan Aili Ikosen tulkittavaksi langennut ”Lumi teki enkelin eteiseen” esimerkiksi oli sitä niin tuttua väkisinsovittamista, että jotain on tehtävä, jotta erottuu alkuperäisestä. ”Lumen” voima on alunperin siinä, että se esitetään reippaasti ja tavallaan toteavasti, ilman ylitulkintaa, vaikka laulun tarina onkin ääritraaginen, ja juuri siksihän se toteavasti esitetäänkin. Ilman Hectorin ja aivan jäätävän kovan Power Bandinsa omaa kolmevarttista, koko konseptista olisi jäänyt tosi hapan maku. Heikki tuli itse lavalle ja pelasti koko iltapuhteen esittämällä Hector-biisejä sillä voimalla ja vimmalla, julistuksella, mikä niille kuuluu. Aivan perseettömän upeasti rullasi Power Bandin komealla heartland-soundilla ajama ”Vapaa maailma kun bailaa”, eli ”Keep on Rockin’ In The Free World”. Power Band on Suomen E Street, otetaan tai jätetään. Hectorin mietteet Euroopan tämän(kin)hetkisestä tilasta eivät jääneet epäselviksi, rauhan ja rakkauden biisejä takavuosikymmeniltä oli päivitetty tähän päivään, ”Eurooppa” soi entistäkin ajankohtaisempana, surullisen sellaisena. Aili Ikonen palasi lavalle vetämään Hectorin kanssa duettona ”Jos sä tahdot niin”, ja menihän siinä kohtaa roska silmään. Liikennevaloissa ja slummitaloissa osin vuosien mittaan puhkikin soitettu ”Yhtenä iltana” heräsi päätösbiisinä uudelleen eloon, Esa Kotilainen tarttui Lasse Pihlajamaa- harmonikkaan ja sai sen kuulostamaan upeasti jotenkin Hammondin B3:lta. Heikki on jo 75, mutta yksi rundi vielä Power Bandin kanssa, jooko pliis?

Lontoosta saapunut afrofuusioryhmä Kokoroko esitti Jokilavalla aivan mitäänsanomattoman tylsää jalkoväliin puhalteluaan, ikäänkuin koko bändiä, tai ainakaan se ladypuolista puhallintrioa eturivissä ei olisi edes kiinnostanut olla keikalla. Brittiläinen aroganssi yhtyi kylmässä tihkusateessa motivaation puutteeseen, siltä ainakin parinkymmenen metrin päähän lavasta vaikutti. Olin oikein kuuntelemalla tutustunut bändiin himassa, ja ajatellut mainoslauseita lukeneena, että bändi ikäänkuin jatkaisi siitä, mihin Fela Kuti ja Tony Allen jäivät, mutta tällä asenteella jää jatkamatta. Jos ei välispiikeissä edes muista, milloin oma levy on ilmestynyt, ei se ole tärkeä levy. Jos ei kiinnosta, kannattaa pysyä himassa.

Päivän kohokohta oli vielä edessä, ja onneksi puolijäätävä tihkusadekin lakkasi, oli tullut aika nähdä bucketlistalta pois yksi 80-ja 90-lukujen (ihan vähintäinkin niiden) kovimmista brittiläisistä popbändeistä, pitkälti laulajaansa Mick Hucknalliin henkilöityvä Simply Red. Ja kuinka bändi näyttikin juuri lopettaneille maannaisilleen, mitä on ammattitaito, motivaatio ja yleisön palveleminen. Kaikki hitit kuultiin mahtisoundeilla, ja tuntui että eihän näillä olekaan kuin radiohittejä puolentoista tunnin verran. Ja siis olisihan se pitänyt tietää, että totta hitokseen Simply Red nykii maailmanluokan kovan keikan, tietenkin. Mutta Pori Jazzin 2022 päätös oli vielä kovempi kuin oli uskaltanut odottaa. Mick Hucknallin, tuon merten kiharapään äänestä voi olla kahta mieltä, mutta hei, valkoisen sinisilmäsoulin kovin tulkitsija ja ikonisin ääni, eiks yeah? En omista Simply Redin levyjä, mutta livenä oli nähtävä ja entisenä Lontoon asukkina monet näistä biiseistä muodostuivat kuin salaa kotisoundtrackiksi aikoinaan. Hucknallin ääni, Kenji Suzukin funk-kitara ja napakat soolot, Hucknallin rinnalla uskollisesti jo vuodesta 1986 pysytelleen Ian Kirkhamin ikoniset saksofonisoolot, toistan itseäni, mutta oli kuin olisi kotiinsa tullut. Ja lähellä mellakka-aitaa, aivan edestä yytsittynä, niin tuntui asiainlaita olevan monelle muullekin.

19 biisiä, ei yhtään keikkaa venyttänyttä täyteraitaa, silkkaa asiaa soulin ja laadukkaan popin äärellä. Nekin biisit, mitkä radioasemat ympäri maailmaa ovat melkein pilanneet, soivat hämmentävän tuoreesti. Gregory Isaacs-cover ”Night Nurse” jynkkäsi ihan oikeana ja rehellisenä, spliffinhajuisena voimareggaena. Poissa muniinpuhaltelu, Simply Red oli herkimmilläänkin yllättävän raskaskätinen. Varsinaisen setin ”Holding Back The Years” ja Hucknallin erityisherkästi tulkitsema ”Mirror” olivat selkeät kohokohdat, jos pakko olisi valita. Ja kun bändi poistui lavalta, koko suistomaa tiesi, ettei tämä ollut tässä. Kolme encorea, joista kiihkeästi groovannut ”Money’s Too Tight To Mention” ja tietenkin ”If You Don’t Know Me By Now” edustivat aikoinaan sitä Simply Redia, jonka opimme tuntemaan, eli huolella valituista covereista muokattiin omat, titaniumia myyneet versiot, mutta niin että Hucknallin omat sävellykset eivät hitinsyntyvaiheessa millään tavalla hävinneet tai häpeilleet. Simply Red lopetti jo kerran, mutta palasi vain viiden vuoden tauon jälkeen, enkä Pori Jazzin illassa ihmetellyt yhtään että miksi. Muutaman vuosikymmenen yksi tärkeimmistä popbändeistä, sanoinko jo? KG

Michael Monroe Trio @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 14.07.2022

Michael Monroe kiertää tänäkin kesänä ahkerasti bändeineen Suomea, ja maailmalla Eurooppaa nyt vähintäinkin, ihan just äsken porukka oli Alice Cooperin supportina sivistyseuroopassa ja Guns’n Rosesien lämppärinä valtavan lontoolaisyleisön edessä. Taannottaisilta kesiltä on tuttu se systeemi, että kun bändin kitarapartio asuu a) Torontossa (Rich Jones) ja B) New York Cityssa (Steve Conte), niin kun Euroopan vedoilla on vain muutama välipäivä, on selvää ettei herrojen kannata lentää kotiin, eivätkä sitä ehtisi tekemäänkään. Soittaja on soittaja vain soittaessaan, siksi nerokasta onkin ollut virittää tien päälle välipäivinä tekemistä ja virikettä tarjoamaan Michael Monroe (acoustic) Trio. Kuluneen viikon arkipäiville jäi juuri sopiva väli soittaa pari vetoa Jyväskylässä sisävesilaivalla, ja saapua myymään liiteri täyteen torstaiehtoona Hämeenlinnan ainoalla oikealla rokkiklubilla, Suistolla.

Tulin edellisviikolla muuttaneeksi, ei, ei New Yorkiin, vaan Hämeenlinnan alakaupunkiin, ja näinmuodoin Suistosta tuli entistäkin enemmän kotiklubi. Nyt kaupungissa aivan korvaamatonta kulttuurityötä tekevä rokkikivijalka on kävelymatkan päässä, ei tarvitse siepoa keskibischoshofenia atomikello vasemmassa ja alkometri oikeassa kädessä, ja ennenkaikkea, voi nähdä laadukkaasta tarjonnasta mitä vain mieleen tulee, mukavuusalueidenkin rajamailla, ja mihin vain ikinä aikataulut venyy. On sanottava, että Suisto elää uuden promoottorinsa (Olli Vartiainen, ex-Retkibanaani) myötä erittäin kovaa uutta tulemista (taloushaasteiden ja panepidemian jälkeen), ja siksi jokainen loppuunmyyty ilta täällä ilahduttaa erityisesti. Nytkin loppukesän ja syksyn ohjelmisto on jo sellaista, että ei tulisi mieleenkään perihämeenlinnalaiseen tapaan valittaa ja märistä. Epidemian jäljiltä Suistolle on etabloituneet myös huomattavasti entistä sivistyneemmät soittoajat, toivottavasti jäädäkseen.

Michael Monroe Trio asteli lauteille hieman jälkeen iltayhdeksän ja aloitti noin euro ja neljäkymmentä kellottaneen settinsä komeasti Demolition 23.-hitillä ”Hammersmith Palais”. Iltaa leimasi soittamisen ilo ja hillitön trion (todennäköisesti myös koko Monroen sähköisen bändin) sisäinen huumori, josta sai kiinni juuri, kun tuntui että nyt ei saa yhtään kiinni. Hauskaa oli, sekä triolla että Suiston loppuunmyyneellä yleisöllä. Ja voin kertoa, että lomakaudella ja torstai-iltana ei ole itsestäänselvää näillä hoodeilla, että klitsu on innostunutta jengiä täynnä. Toki Michaelia tullaan katsomaan kauempaakin, se selittää osan.

Monroelta bändeineen on ulkona tuore albumi, ”I Live Too Fast to Die Young”, ja siltä toki muutama styge on sähköiseen settiin otettu. Mutta kiekko on sen verran rajumpi rockpaketti, että jotenkin vanhempi katalogi soveltuu paremmin akustisiin versiointeihin. Ja kun näitä keikkoja ei käsittääkseni hirveästi ehditä treenaamaan, on vanhassa ja jo tutussa vara parempi. Ja äärihuolella valituissa covereissa tietenkin, ja yllättäen olikin niin, että tällä kertaa trion iltapuhde oli silkkaa covereiden juhlaa.

Erittäin puiden takaa alkanut Ramones-biisi ”Poison Heart”, yksi maailman hienoimmista popralleista, oli jotenkin Michaelin tunteikkaasti tulkitsemana ja sanomaltaan kovin ajankohtaisena, yksi illan kohokohdista. Tai Ramonesista puheen ollen, Dee Dee Ramonen Michaelille vähän ennen kuolemaansa lahjoittama, huikea ”Under The Northern Lights”. Ja kun käytännössä kaikkiin biiseihin toimitettiin kolmiääniset stemmat ja kun kolmen kitaran voimin mentiin ns. kasettisoundeilla, oltiin laadun äärellä. Moni biisi lähti hulvattoman skeidanjauhuun jatkeena, vitsinä, niinkuin vaikkapa Ramones-hitti ”Rockaway Beach” tai Hurriganesienkin tunnetuksi tekemä ”Do You Wanna Dance”. Tällaisia keikkoja lisää, missä ei tarvitse vetää otsa sellaisilla kurtuilla, että mahtuu pajavasaran varsi väliin, vaan soittamisen ilon ja työntekemisen riemun kautta. Hurriganeseista puheen ollen, ”I Will Stay” oli tänään toiseksi paras koskaan kuulemani veto kyseisestä klassikosta, lähti jotenkin todella hereästi, vaikka Monroe Band on toki harva se keikka vetänyt stygeä sähköisestikin. Se paras versio? Kauan sitten Ganes-elokuvan kuvauksissa puolentoista metrin päästä nähtynä, kun Olavi Uusivirta eläytyi hausjärveläisellä tanssilavalla Cisse Häkkisen rooliin.

Yksi Hanoi-raitakin oli toki pakollinen soittaa, ja se oli tänään akustiselle triolle mainiosti soveltunut ”Don’t You Ever Leave Me”, ja olihan se Hanoi-raita tavallaan myös ”Lightning Bar Blues”. Eli ei epäilystäkään, Monroen soolotuotannon ulkopuoliset vedot olivat tämän trion toimituksessa ylivoimaisia, ja ymmärtäähän tuon, tuttua ja itsekirjoitettua viime vuosien matskua on ehditty veivaamaan jo aika tavalla. Joskin on heti sanottava, että toki ”Ballad of The Lower East Side” ja ennenkaikkea yksi Monroen soolovuosien kaikkein (itselleni) merkittävimmistä biiseistä, ellei merkittävin eli ”All You Need”, soivat nekin todella raikkaasti.

Intiimeissä meinigeissä kun oltiin, yleisökin sai vapaasti huudella toiveitaan, you name it, we play it. Joku jantteri toivoi kovasti biisejä Michaelin ”Life Gets You Dirty”-albumilta, Makkonen arvosti kovasti ja kertoikin projektina olevan kyseisen platan uudelleenmiksauksen. Tokikaan albumin raitoja ei oltu tälle triolle harjoitettu, mutta niinikään yleisön toiveista lähti esimerkiksi pikku epäröinnin ja emminnän jälkeen Demolition 23.-raita ”You Crusified Me” aivan mallikkaasti. Oma toiveeni olisi ollut, mikäli huutelijasmiehiä olisin, ”Deadtime Stories”, mutta ei se olisi sopinut illan iloluonteiseen henkeen. Muutama encorekin vaadittiin ja saatiin, Steve Conte aloitti ”Bad Moon Risingin” ensin liian hitaalla temmolla ja sai hetulanheitto-osuudessa syytteen papparaisuudesta, mutta sitten se oikea tempokin löytyi, ja siihen kylkeen vielä ja tietenkin Eddie and The Hot Rodsien ”Do Anything You Wanna Do”, joka muuten soi myös ”levylautaselta” viimeisenä biisinä juuri ennenkuin bändi astui lavalle, sekä tietenkin ”Up Around The Bend”, joka kirvoitti jo hämptonilaisyleisöstä ihan yhteislauluakin.

Lisää tämmöistä, maailmanluokan pop-peijoonia ja peijoonittaria kotiklubi Suistolle ja lisää keikkoja, joilla kaikki on mahdollista, mikä tahansa voi olla seuraava biisi ja missä yleisö on osa show’ta ilman kiusallisuuden pienintäkään häivää. KG

Eric Clapton (uk) @ Nokia Arena, Tampere 17.06.2022

Eric Claptonin keikka Suomessa 11 vuoden tauon jälkeen haki paikkaansa ja aikaansa oikein huolella. Alunpitäen kitaravirtuoosi, bluesmies Clapton piti nähdä Suomessa 2020 kesällä, lippuja myytiin jo edellissyksynä. Sitten tuli, tiedämme kyllä mikä. Lopulta konsertti ankkuroitui kesällä 2022, mutta niin että paikka vaihtui Helsingin Hartwall Areenasta Tampereen upouuteen, viime joulukuussa avattuun Nokia Arenaan. Aika näyttää onko Venäjän toimien johdosta tällä hetkellä täysin (ja hyvä niin) hylätty Hartwall Areena enää koskaan musiikkikäytössä, kuka sen tulevaisuudessa omistaa ja kaikki tämä. Mutta eipä midis, ei kaiken ison tarvitse tapahtua Helsingissä. Nokia Arenassa (modernisti enkuksi yhdellä a:lla) meillä on nyt upea ja erittäin toimiva uusi jättivenue, jolle kelpaa ulkomaan artisteja roudata. Helsingin versio ei koskaan ollut mikään miellyttävä paikka vierailla, Tampere veti pitkän korren, tilattiin maailmanluokan arkkitehdilta halli nerokkaasti keskelle kaupunkia, eikä minnekään ratapihan jättömaalle. Tampereesta alkaa sukeutua kaupunki.

Eric Clapton on sen sijaan ollut jo pitkään, tai ainakin vuodesta 1962, valkoisen bluesin kunkku, Englannin kitarajumalista yksi suurimmista. Ja vaikka kyrpikin lukea korona-aikaan Slowhandin kommentteja rokotteista ja niiden vaarallisuudesta ja kaikkea sitä covidmärinää, minkä seitsemänkymppiset rokkistarat kokivat niin arvokkaaksi ja levittämisen arvoiseksi, niin olihan Claptonin Suomeen tuloon vihdoin ja viimein suhtauduttava. Oli miehen luukuttelu jäänyt nimittäin aina aiemmin livenä todistamatta. Ja jos paukkui Ericin parta korona-aikaan, niin ei paukkunut Tampereen kesäillassa. Muutamaa kiitosta ja kommenttia lukuunottamatta, pitkälti täyteen myydyssä Nokia Arenassa pääosassa oli Claptonin diggailema tai levyttämä musiikki miehen koko pitkän uran varrelta. Ja valitettavasti toisessa pääosassa kuultiin, ei nähty, Nokia Arenan karmaisevan heikko soundi, joka toivottavasti vielä kehittyy kun kokemusta hornankattilan kuulokuvista saadaan kerrytettyä lisää.

Ilta oli kuin paluu niihin aikoihin kun Clapton uraansa aloitteli. Kaivettiin Yhdysvaltain mustan bluesmiehistön repertuaarista biisejä ja soitettiin niitä keikoilla pitkinä, raskaina ja sähköisinä versioina, niin että keikalla saatettiin kuulla yksi oma biisi. Tai pari. Claptoninkin monilla klassisilla albumeilla on tyyliin kaksi tai kolme itsetehtyä biisiä. Joten ei ihme, ettei niitä viljalti ollut Tampereen keikankaan settilistassa. Toisin sanoen, Claptonilta on ulkona toistaiseksi 21 studioalbumia omalla nimellä, ja illan 15 biisistä vain kolme oli taiteilijan omaa käsialaa. Jossa käsialassa ei ikinä ole ollut mitään vikaa, biisinkirjoituskynä on ollut terävimmillään kryptoniittia myyneen terävä.

Merkittävää Nokia Arenan illassa, ensimmäisellä Clapton-keikallani, oli paitsi erittäin lakoninen ylöspano; ei alkeellisintakaan lavashow’ta (en nyt tosin hirveästi odottanutkaan trusseissa kiipeilyä, spagaateja tai mikkipiuhaan kuristautumisia), eikä alkeellisintakaan valoshow’ta, ei edes valojen vaihtumista. Niin myöskin se fakta, että keikka oli mitä enimmin bändikeikka, Clapton oli yksi muusikko muiden joukossa ja kaikki oli jotenkin kovin toteavaa, sanoinko jo lakonista, ja anteeksi nyt vaan henkeen ja vereen claptonistit, myös hiukan tylsähköä. Don’t you know, I’m riding with the king? Jees ai nou, mutta silti. Kaikella kunnioituksella sinänsä laadukasta keikkaa kohtaan, Eric Clapton solahti nähtyjen joukkoon, pois bucket-listoilta, mutta ainakin B4-katsomossa jäi niin sanotusti immelmannit heittelemättä.

Keikka jakaantui neljään osaan, puuroisista sukellusvenesoundeista kärsineeseen sähköiseen avaukseen, akustiseen settiin joka oli ehdottomasti illan kohokohta, paluuseen sähköiseen luukutukseen hiukan paremmilla soundeilla, ja vielä yhteen encoreen. Sen verran karmealta kuulosti setin alku, että kun tiesi akustisen osuuden olevan tulossa, sitä odotti kieli pitkällä. Sähköisen avausjakson paras hetki oli ehdottomasti sen päättänyt The Wailers-cover ”I Shot The Sheriff”. Siinä myös Claptonin laulusta alkoi saada jotain selkoa, semminkin kun tiesi että miten se kertosäe oikein menikään. Muita muistikuvia ei ekoista biiseistä oikein henkilökohtaisesti jäänyt.

Claptonin seitsemänhenkistä kokoonpanoa ei voi mistään moittia, näille rundeille kun haalitaan maailmanluokan pelimannit. Paljon soolotilaa, lopussa ehkä omaan makuun hiukan liikaakin, saaneella kosketinsoittaja Chris Staintonilla on esimerkiksi aivan veret seisauttava CV. Aktiivista soittoa vuodesta 1959(!), Claptonin luottomiehenä yli 40 vuotta, työantajina mm. B.B.King, David Gilmour, Joe Cocker, Ringo Starr, Ian Hunter, The Who ja monet muut. Mestari areenalla, mestarin bändissä. Komppi-ja häkellyttävän usein myös soolokitarassa Doyle Bramhall II, jonka ansioluettelo ei juuri häviä Staintonille, Sonny Emory (ex-Earth, Wind & Fire) rummuissa, sekä Nathan East bassossa ja Paul Carrack uruissa ovat kaikki niin ikään alojensa kuuminta huippua, mutta etenkin kosketinsoittajia kun ajettiin aivan liian pintaan miksattuna, aivan liian kovaa, puuroksi meni. Sääli. Eikä sokeampi olisi edes tiennyt kahden taustalaulajattaren olemassaolosta.

Kaikki oli tosi paljon paremmin, kun jo mainittu akustinen setti alkoi. Istuttiin alas, Nathan East tarttui läskibassoon ja biiseistä sai selvää. Jimmy Cox-laina ”Nobody Knows You When You Are Down and Out” lunastui hienosti, jukebokseissa ja soittoruokaloiden nurkissa kuivaksi ja nilelle jyystetty ”Layla”, todellinen Clapton-klassikko, heräsi uuteen eloon ja tämän takia kannatti olla vaikka periaatteessa pelkästään paikalla. Huikea luenta. Akustinen sessio päättyi Claptonin äärimmäisestä henkilökohtaisesta tragediasta eli oman pienen pojan kuolemasta syntyneeseen ”Tears In Heaven”-biisiin, jota voi tiettyä iskelmällisyyttään toki dissata Claptonin katalogissa, mutta hei. Saa sanoittaa ja säveltää perässä. Clapton on muutenkin ollut välillä aivan jäätävän henkilökohtainen kirjoittamissaan biiseissä, niistä ehkä ylivoimaisin, ”My Father’s Eyes” jäi nyt kuulematta, sen sijaan viiltävä edesmenneen ja traagisesti päättyneen avioliiton rakkauslaulu ”Wonderful Tonight” soi jälkimmäisessä sähkösetissä. Joka kuulosti sitä ensimmäistä paremmalta, mutta jotenkin silti erityisesti täällä kohdin keikkaa tuli se, ainakin omalle istuimelle asti, hiukkasen suorittava fiilis. Kakkossähkösetin ehdoton kohokohta oli kuulla yksi Cream-biisi, oltiinhan Claptonin keikalla, tänään se oli ”Bagde”, albumilta ”Goodbye” (1969). Kuultiin toinenkin Cream-veto ”Crossroads”, mutta yhtä sykähdyttävä se ei enää ollut kuin edellinen. Robert Johnson-lainassa ”Little Queen of Spades” otettiin ihan huolella aikaa, kummatkin kiipparistit saivat soolotilaa. Varsinainen setti päättyi J.J.Calen ”Cocaine”-vetoon, jota ilman Claptonin on hankala poistua yhdeltäkään areenalta. Pienen pyytelyn jälkeen Clapton bändeineen palasi vielä tutusti yhteen encoreen, Joe Cocker-lainaan ”High Time We Went”. Biisi löytyy Cockerin eponyymiltä albumilta vuodelta 1972. Biisin sävelsi yhdessä Cockerin kanssa muuan Chris Stainton, joka soitti tsibaleeseen levyllä myös Hammondit ja pianot. Nyt Stainton luukutti biisin Eric Claptonin bändissä. Ok, pelkästään tamän takia, teidättehän. Kovan linjan claptonistien ei kannata ottaa itseensä, mutta henkilökohtaisesti Nokia Arenan illassa noin suhteellisesti ottaen oikeastaan itse maestroa kiinnostavampi olikin huippuluokan bändi muusikoiden historioineen.

Entäpä se Claptonin kitaransoitto? Lavakameroiden ja screenien ohjaus piti huolen siitä, että kitaramiehet-ja naiset saivat nähdä lähikuvissa, miten ja mistä kohtaa otelautaa ne soolot lähtee. Itsekin huomasin tuijottelevani Claptonin yhä edelleen 77-vuotiaana ihan liukkaita otteita. Ilahduttavaa oli kuitenkin se, että tänään lavalla oli demokraattisen oloinen bändi, Eric on saanut jo elämässään luukuttaa sydämensä kyllyydestä, ja hienoa oli että myös Doyle Bramhall pääsi nykimään montakin todella tehokasta sooloa, ja että tilaa annettiin koko bändille. Eric Clapton on nähtynä viimein livenä, ja nyt niihin soittoruokaloiden nurkkien coverpumppujen ”Layla”-vetoihin voi suhtautua paljon rennommin. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: