Yhdysvaltain kuudenneksi suurimman kaupungin Philadelphian keikkaskene on ihan tavallisena torstainakin erittäin eläväinen, kuinka ollakaan. Täkäläissikäläistyypilliseen ison kaupungin tapaan, rock-klubeja ja soittoruokaloita on valtava määrä ja jokaiselle löytyy jotain. Eteläisen alakaupungin Chestnut Streetiltä löytyvä MilkBoy on pieni ja aktiivinen klubi, jossa soi lähes joka ilta. MilkBoyn alakerta aukeaa jo aamuseiskalta läheisten sairaalakompleksien henkilökuntien aamiaispaikaksi, ja yläkerran rockvintti sitten illemmalla. MilkBoyn katuterdellä voi illan pimetessäkin nähdä sydänkirurgin ottavan vapinanpoistomoukun ennen paluuta leikkaussaliin. Loppukesän kuumankostean illan vietteeksi oli MilkBoyn pikkuiselle lavalle hoidettu kolmen bändin line-up suoraan Nashvillesta. Illan pääbändi ja seurueen etabloitunein, Parrotfish, ainoa jonka itse tiesin etukäteen nimeltä, oli saanut 25:n keikan kotimaan rundille seurakseen jokivarren jytäorkesteri Campanulan ja aivan ihastuttavan illan avaajan, Snorkelerin.
Kanadalaissyntyinen, Nashvilleen asettunut Curtis Heimburger elvytti sooloprojektinaan vuonna 2020 alkaneen Snorkelerin viime vuoden alkupuoliskolla. Miehemme edellinen bändi, Berklee College of Musicin luokkakavereista koostunut ja jo varsin suosittu Mom Rock meni telakalle fanikunnan isoksi pettymykseksi. Berkleehän ei ole mikään musaopintojen hollitupa, johon kävellään lesoilu keskiössä sisään, vaan maailmanluokan tekijöiden kouluttamo. Heimburgerilla on hommeli hallussa, ja jo muinoin edesmenneeltä Albert Järviseltä tukkastailinsa pöllineestä bändiliideristä kuullaan todennäköisesti vielä isomminkin.
Snorkeler avasi illan minuutilleen sovitulla hetkellä ja toimitti aivan järjettömän energisen 35-minuuttisen, jota kumpikaan myöhempi bändi ei kyennyt peittoamaan. Rupeaman soittojärkän olisi ihan pokkana voinut kääntää päinvastaiseksi, ja Snorkeler olisi ollut eittämätön pääbändi. Erittäin harvoin näkee näin perspistä lämppärislottia, jossa ei soiteta yhtään turhaa tai huonoa biisiä, ja jonka energioihin ei illan muut bändit yllä. Itselleen tuttuun tapaan, Snorkeler avasi oman rupeamansa tehokkaasti tampanneella ”Someone Like You”lla, ja alusta asti MilkBoyn pitkänomainen, vain noin 130 henkeä vetävä sali, kuulosti aivan häkellyttävän hyvältä. Jopa eturivissä aivan tavattoman viehättävästi Heimburgerin rinnalla laulua ja perkussioita toimittaneen KelseyBlackstonen tamburiini ja shaker saatiin kuulumaan. Illan kaikki bändit soittivat varsin kovilla volyymeilla, mutta hyvin otti vastaan Helsingin Semifinalin ja Kuudennen Linjan yhdistelmää muistuttava Milkboy. Muutenkin tihentyvä meininki säilyi hyvänä, amerikkalainen keikkayleisö on kohteliasta, ei töni eikä etuile. Laadukkaat hanatuotteet 8 dollaria tsibale, ja tiskillä mahdollisuus avata illaksi piikki. MilkBoyn julistekokoelma kertoi sen pikkuruisella lavalla aiemmin vierailleen mm. Fishbonen, Jesse Malinin ja TheToastersien.
Snorkelerin mielenkiintoisesta sekoituksesta 90-luvun Britpopia, college rockia ja amerikanalternativea erottuivat erityisen edukseen peräti kolmiäänisellä puhelaululla tai lausunnalla edennyt ”Never Going Back to L.A.”, sekä pulpmainen brittianthem ”BrokenPeople”. Yhden esikuvan tai vaikuttimen jonka ehkä eniten Snorkelerilta livenä tunnisti, oli ja on Weezer, jonka vaikutusta nuorison innoittajana ei pidä muutenkaan väheksyä.
Pienen mutta tehokkaan rouduutauon jälkeen oli vuorossa niinikään Nashvillesta karavaanin liittynyt, nokkamies-laulaja Tyler Kuchwaran vuonna 2017 kellarinsa sooloprojektina starttaama Campanula. Sen kohtaloksi tuli, illan hippasen muille suotuja epämääräisemmät soundit, mutta tässäkin kohtaa puoliturhasta nillittäjää tikulla silmämunaan. Itseään huonosti päähän jäävällä nimellä paiskonut viisihenkinen Campanula pyyhki tehokkaan 45-minuuttisen psykedeelisviritteistä folk rockiaan, joka livenä kääntyi jopa melko raskaskätisen 70-lukuisen vintagen puolelle. Eikä bändin ulkoasu ainakaan v-sanaa liudentanut, bändi olisi voinut tulla suoraan seiskitsin rockleffan koekuvauksista, kitaristi Grady Germain etunenässä. Eli nykytyypilliseen tapaan pikkuhassulta pitää näyttää, kielen pitää olla posken puolella ja uskon kova siihen, ettei ylöspano ole häiritsevästi musiikilta pois. Suomessakin tämänkaltaisia bändejä on jäätävä liuta, vähemmän on joutunut itse tutustumaan. Mutta Campanulalla oli hyvä classic rockin meining.
Parhaiten Campanulan setistä jäi mieleen raamikkaan basisti Jerry Coinen tymäkän jynkky alakerta, näin tyylikästä basismia näkee näin läheltä harvoin, kauempaa toki silloin tällöin vieläkin tyylikkäämpää, mm. viikkoa aiemmin Hampurissa. Coinella hiki lensi ja groove oli ankara. Pääsipä miehemme laulamaankin yhden stygen, jonka aikana oli jo mennä gaiffan silmälasitkin niin huurteeseen, että ne piti antaa eturivin tutulle fanille säilöön. Komeaa toimitusta koko remmiltä, tehokkaimmin Campanulan biisilistalta nykivät ”YouDon’t Dance with Me” ja ”I Don’t Care at All”.
Illan pääbändinä nähtiin 25-keikan headliner-rundilla halki Yhdysvaltain matkaava Parrotfish, illan bändeistä kaiken kaikkiaan jo etukäteenkin tunnetuin, sen kohdalla puhutaan jo striimitermein kymmenistä miljoonista. Philadelphian, tai tuttavallisesti Phillyn, keikka oli lokakuun puolimaissa Texasiin päättyvän kiertueen viides rupeama. Seuraavaksi illaksi bändi jatkoi New Yorkiin, ja näin poispäin.
Parrotfish perustettiin Floridan Tampassa high schoolin bändikisoihin, ja nimi ehdittiin nappaamaan juuri ennen ilmoittautumista Florida Aquariumin tankissa nähdyltä papukaijakalalta. Luokkakaverit ovat säilyneet bänditovereina läpi suosion kasvun, ja lopulta tuli myös aika siirtää operatiivinen toiminta Nashvilleen, amerikanrockin toiveiden kultaiseen kaupunkiin. Philadelphiassa bändi soitti vokalisti ConorLynchin (ei sukua George Lynchille) synnyinseutujen lähellä ja yleisöä väritti isohko joukko sukulaistyyppisiä hieman varttuneempia keikkakävijöitä. Ja muutenkin ovelta lähes loppuunmyydyssä MilkBoyssa alkoi tunnelma tiivistyä ja +31-asteisen hellepäivän pohjilta ööga huurustua.
Parrotfish julkaisee uutta musaa ahkerasti ja nytkin setissä kuultiin ainakin yksi vielä julkaisematon raita. Bändin kama on jähmeämmänkin jalan alle käyvää groovaavaa vaihtoehtoista tanssimusaa, voimakkailla funkelementeillä. Yksittäiseen bändiin vertaaminen ei tee oikeutta Parrotfishille, mutta minkäs teet, että moneen kertaan mieleen kumpusi Red Hot Chili Peppers. Eikä vähiten siksi, että basisti Matty Rodrigo ja kitaristi Joe Cedrecha kokivat esiintyä ilman paitaa. Toki, mikä on esiintyessä kun paidan alla on jotain näytettävää, moni rouvaspainotteisessa yleisössä tuntui tykkäävän. Veikkaanpa lisäksi että John Fruscianten tapa kitaroida ei ole Cedrechalle täysin tuntematonta, mutta vertailuista sinänsä viis, Parrotfishilla on oma ja persoonallinen ote, josta eniten pitää huolta solisti Lynch. Rumpali Trace Chiappen tanakka pannutus ja bändin kolmiääniset harmoniat kuljettivat toistakymmenbiisistä settilistaa jouhevasti eteenpäin. Tylsää ei tullut, vaikka mannertenvälinen lento ja itärannikon kostea helle painoivatkin kintereissä. Kaijojen settilistan valopilkut on helppo mainita: koko homman käynnistänyt keikkavakio ”4K Friends”, tehokkaasti groovannut ”Mid Monday” jota laulettiin jo antaumuksella mukanakin, sekä toinen settivakio ”Hitchhiking”. Näissä bändin yhteissoitto, taituruus ja energiat kohtasivat parhaiten, vaikka kaikenkaikkiaan Parrotfish nyki laadukkaan puhteen. Jos oli kohta alalattiallakin, niin ylälauteella on ollut pakko olla järjettömän kuuma.
Aina kun matka, lomailijana tai työläisenä, suuntautuu ulkomaille ja uuteen kaupunkiin, on yritettävä ottaa edes löysä ja lipsuva niskalenkki lähimaaston liveskenestä, varsinkin miljoonakaupungeissa joissa valinnanvaraa on usein majoituksesta katsoen hyvinkin helpon matkan, ja pienen vaivan päässä. Näin tuli myös korkatuksi Philadelphian iso ja monipuolinen tarjonta kolmella mainiolla amerikanbändillä, joista en ollut ennakkoon onnistunut kuulemaan kuin yhdestä. Varsinkin jazzin ja soulin saralla Philadelphia, tuttujen kesken Philly, on todellinen musadiggarin kultamaa, mutta kaikkea muutakin löytyy joka ilta. Eli, kunnes jälleen tapaamme. KG
Rockin pidemmän linjan, ja ihan oikeasti pidemmän linjan valtionpäämiesten all stars-bändiä Hollywood Vampiresia oli odotettu Eurooppaan kieli ns. vyön alla vähintäin kolme vuotta. Kauhurockpäällikkö Alice Cooperin, Aerosmithin kitarakunkku Joe Perryn ja paremmin monelle näyttelijänä tutun tuhatkasvo Johnny Deppin vuonna 2012 perustama bändi oli käynyt näillä nurkin edellisen kerran kesällä 2023. Bändillä on ollut tien päälle jalkautuessaan tapana tehdä pitkähkö Eurooppa-rundi, aina kun siihen on ollut mainittujen herrojen muilta liike-ja taidetapahtumilta suinkin aikaa. Kesän 2018 kiertue toi bändin ikumuistettavasti myös Helsingin ei-niin-ikimuistettavaan Kaisaniemeen, jossa toki piti olla paikalla. Mutta Kaisiksen olosuhteet tai niiden puutteet huomioonottaen, oli jäänyt iso tarve nähdä bändi uudestaan, ja oikeammin ilmaistuna, kunnolla. Semminkin kun omasta lähipiiristä ja taloudesta löytyy bändiin ja sen tekijöiden myös sivupolkumytologiaan liittyvää ultrafaniutta, jota on tullut erittäin mieluusti myötäelettyä ja sivusta seurailtua kaikki nämä odotuksen vuodet. Joten, meidän taloudessa Vampiresien tämän kesän rundi oli supertärkeä, samoin koko matkapaketti Saksaan (itselle yksi nähty Hampurin keikka, ja paremmalle puoliskolle yhteensä kolme vetoa).
Hollywood Vampires oli juuri rundin alla julkaissut livealbumin ”Live at The Montreaux Jazz Festival”, joka olikin jo bändin toinen mokoma (orkesterin alkuaikojen laatua peilannut ”Live In Rio” ilmestyi viime rundin kunniaksi 2023). Studioalbumeitahan vampyyreillä on julkaistuna kaksi, pääosin coverbiisejä sisältänyt eponyymisellainen 2015 ja pääosin omalla matskulla laadittu ”Rise” 2019. Ja koska bändi aloitti pitkälti covermatskulla ja on tehnyt kunniaa edesmenneille kollegoille ja rocksuuruuksille, on moni asiaan riittämättömästi perehtynyt tullut leimanneeksi bändin ikuiseksi coverpumpuksi, pitkälle nykypäiviinkin. Antakaas jonnet kuitenkin, kun selitän. Nytkin Saksan keikoilla Vampires soitti 20-biisistä fiksattua settilistaa, stygeistä kuusi oli täysin omia. Mikään ei olisi estänyt soittamasta lisää omaa matskua, jota kyllä on, mutta nyt valittiin näin. Lisäksi pari raitaa Alice Cooperin tuotannosta, joka ei sekään nyt niin hirveän vierasta matskua ole, ainakaan Alicelle. Ja jokaisen levytetyn ja lavalla soitetun coverin takana on tarina, jokainen niistä on jollain tapaa tärkeä bändin eturivin herroille. Jokainen cover on kunnianosoitus edesmenneille, joista moni meni edeltä liian nuorena ja stimulanttien uhrina, ja jotka biisivalinnat kaiuttavat bändin nimeä ja alkuajatusta. Hollywood Vampireshan sai nimensä nykyään umpiraittiin Alice Cooperin perustamasta rocktähtien ryyppykerhosta 70-luvulla, jossa Alicella oli tapana siepoa sitä tahtia viinaa, että kaikki muut löytyivät illemmalla pöydän alta, ja noille pöydän alustan rocklegendoille bändi siis kasattiin tuottamaan kunniaa ja pitämään heidän maailmalle lahjoittamiaan biisejä elossa tulevillekin sukupolville-ja puolille. Esimerkiksi niin, että monina märkinä iltoina se toiseksi viimeinen pöydässä Alicen kanssa oli Wembleyn mehulinko, The Who-rumpali Keith Moon, ja siksi Vampiresien settilistassa on kunniapaikalla ”Baba O’Riley”. Ja myös siksi, että se on yksi galaksin sivistyneen historian upeimmista rocklauluista.
Vähän alakaupungista laidemmalla Hampurin luoteispuolella sijaitseva Barclays Arena vetää konsertti-iltoina noin 16 000 vierasta, ja silmämääräisesti illan veto, Hollywood Vampiresien 12. keikka tällä rundilla, oli melkolailla piukkaan myyty, joskaan ei teknisesti loppuun asti. Kiertue oli saavuttanut puolivälinsä jo muutama ehtoo aiemmin Pariisissa. Omalle istuinsijalle alakatsomon mainiossa sektiossa U7, kuin myös keikkaseuran Golden Circlestä todistamana, ilmassa oli aiempiin vetoihin nähden ehkä hienoista väsymystä. Mutta, hienoisesti kiertueväsyneenäkin, Hollywood Vampiresien Hampurin nykäisy kesän 2026 päätteeksi, oli yksi tärkeimmistä keikoista millä olen koskaan ollut. Eikä siinä kaikki, yli 1500 keikkaa tai erilaista artistivetoa nähneenä, bändin iltatoiminta kilautti itsensä myös omaan, kaikkien aikojen Top10:een. Ja nyt on luonnollisestikin paljon sanottu. Antakaas, kun selitän.
Ennen kuin päästiin asiaan, kierreltiin puoli tuntia sen laitamia. Saksan keikoilla HV:n lämppäriksi oli laadittu nuorehko lady(oletettu) Lontoosta, Cassyette, jolla on allaan yksi pitkäsoitto ja yksi EP. Kaikesta ei tarvitse tykätä, eikä kaikkea allekirjoittaa, mutta olipahan Cassyette laitettu outoon paikkaan. Britannian legillä lämppäreinä toimivat nimittäin itse The Jesus and Mary Chain ja The Damned, ei enempää eikä vähempää. Cassyetten electropop-trio piti settinsä kunniakkaasti tasan 30-minuutissa, niinkuin kansainvälinen tapa on, tai pitäisikin olla. Tuossa ajassa kuultiin kahdeksan biisiä, joista jonkintasoisen muistijäljen jätti ”Do You Think Of Me”. Viiltävä kysymys. Cassyette voisi oikeastaan enneminkin laulaa modernia metallia takovassa junttabändissä, mieleen tulikin, että leipooko tässä levy-yhtiö nyt jotain naispuolista Bring Me The Horizonia? Lorna Shorea? Se popimpi puoli Cassyettea ei toiminut niin hyvin, laulusta jäätiin kiinni. Ja biisien puutteesta, mutta siitä nyt ei enää jaksa valittaa. Ne kun ei valittamalla synny, eikä kokoamalla 27:n ihmisen tiimiä ympäri maapalloa. Ne syntyy, hieman vanhakantaista termiä käyttääkseni, säveltämällä. Eniten ärsytti kuitenkin sinänsä paikoin ihan viehättävän ja kovasti kuitenkin yritteliään Cassyetten rumpali. Perkeleetön touhu ja liikekieli, mutta peruskompin tuottaminen oli hakusessa. Ja kun jantteri keikan lopuksi heitti, ja vieläpä rumpupleksin takaa, kapulat korkella ilmaan hirvittävällä voimalla, niin ainakin minulta jäi tälle triolle ikinä antamatta toista mahdollisuutta. Sitä kun ihminen saa kirkkaiden lavavalojen sokaisemana puisen rumpukapulan silmäänsä golden circlen takalaidalla, niin kohtuuvähän naurattelee. Toivon vaan, että stage management tai turvaväki näki tempun, ja antoi älypäälle huutia. Soita paremmassa bändissä, jos meininki kyrpii, ja taidot riittää.
Toisin sanoen, illan bändien soittojärjestys oli tänäänkin arvottu ihan oikeaksi. Tuttuun ja totuttuun tapaan, tasan kello 21.00 pärähti Hollywood Vampiresien tuttu ja tärkeä alkunauha pyörimään. Sisääntuloraitana Bauhausin ”Bela Lugosi’s Dead” ja siihen kylkeen hiipien näyttelijälegenda Christopher Leen ääni lausumassa Bram Stokeria: ”Listen to them, the children of the night. What music they make!” Ei kait siinä, bändi lauteille ja siitä tunti ja 45 minuuttia eteenpäin sellainen 20-biisinen myllystys käyntiin, että harvoin on tullut koettua. Ja harvemmin saattaa tulevaisuudessakaan kokea. Koko rundin oli ollut settilista sama, ja relatiivisen helppo oppia ulkoa. Joten tuttuun ja totuttuun tapaan kahdella täysin omalla biisillä homma liikkeelle. Ja jos joskus onkin niin, että eka biisi menee soundeja tunnustellessa ja tiskiä herätellessä, nyt ei mennyt. Hillitön ajo päälle saman tien. Koko bändin eturivi, neljä keppiä tanassa, todisti sirkustirehtööri Alice Cooperin rinnalla, että ”I Want My Now”. Ja varsinkin kakkosena kuultu bändin niinikään yhdessä kirjoittama teemalaulunsa ”Raise The Dead” lähti aivan tajuttomalla vimmalla, puhutaan kuitenkin biisistä joka ei levyltä ole omakohtaisesti onnistunut hirveästi sytyttämään. Alice Cooper valkoisessa frakissaan ja silinterissään piiskasi joukkoa edestä, hetken olin varma että kyllä ne kuolleet sieltä oikeasti nousee. Väkevä startti, sanoinko jo?
Johnny Deppin, jonka puolella lavaa stage right itse keikkaa yyteröin, Joe Perryn ja bändin neljännen virallisen vampyyrin eli Tommy Henriksenin kolmen kitara pyyhintä kuulosti alusta asti vakuuttavalta ja erotellulta, jokaisella oli hetkensä ja jokaisen keppi löytyi välillä todella isonkin soundin seasta. Hollywood Vampires soittaa aina massiivisilla volyymeillä, niin nytkin. Eniten soolotilaa sai nytkin Joe Perry, luonnollisesti valtiomiesstatuksensa ansiosta, mutta myös koska settilistassa oli peräti kolme Aerosmith-raitaa. Toki myös eläväinen ja hetkeäkään paikallaan malttamaton showmies Henriksen sai paljon soolotilaa, vedeltiinhän täällä sooloja kolmeakin kappaletta per styge. Keikan aikana laskeskelin Joe Perryn käyttäneen 13 eri kitaraa. Eikä silti homma mennyt kaluston tai taitojen esittelyksi, vaan keskiössä oli nyt, ja näillä aina on, pitää rock’n’roll juna puksuttamassa, ja aika vauhdilla mielellään. Jos Joella oli pieni kepakkokokoelma mukana, niin Tommy Henriksen pärjäsi kahdella, Johnny ”Jay Day” Depp muutamalla, joista ainakin yksi taisi olla edesmenneen ystävänsä Jeff Beckin luottokitara.
Alice Cooperin umpiklassikkoon ”I’m Eighteen” shokkirokin kummisetämme vaihtoi itseironisesti tirehtöörinkepin nuhjuiseen kainalosauvaan, onhan viriili veteraani jo aika paljon lähempänä eightya kuin eighteenia. Gaiffari täyttää nimittäin talvella 79, mutta jalka nousee yhä, ja ennenkaikkea lauluääni on häkellyttävän hienossa kunnossa. Alice Cooperin laulu on edelleen melodista ja vivahteikasta, vaikka moni samanikäinen kiertää tuolla jo raakkumassa itseään hautaa kohti. Alice elää vielä, eikä kenties koskaan kuole. Sitä se raittius ja maaninen golfin pelaaminen teettää. Vanhana jaksaa.
Ja kyllä, seuraavaksi kuultiinkin ”My Dead Drunk Friends”, palaten teemallisesti alkuperäisten Hollywood Vampiresien hoolinhuuruisiin hetkiin. Seuraavaksi jälleen yllätys, biisi joka on levyllä mennyt sivukorvaillessa, mutta potki nyt todella tanakasti Hampurin iltaan–”The Boogieman Surprise”. Hauskaa sinänsä, että yhdenteentoista biisiin mennessä bändi oli jo soittanut kaikki settilistansa omat raidat. Ei missään nimessä mitenkään alta pois, ne vain sattuvat olemaan räyhäkkäämpää keikanavauskamaa, ja tekstiensä teemoilta sopivat illan dramaturgiassa alkupäähän. ”Boogieman Surprisessa” Alice leikillään tekolonkkavikaili catwalkilla edestakaisin, kerran yksi maailman parhaista showmiehistä, aina sitä.
Lou Reedin Velvet Undergroundille kirjoittama ”Venus In Furs” oli yksi illan ehdottomista kohokohdista. Biisihän löytyy Johnny Deppin ja Jeff Beckin yhteisalbumilta ”18”, ja siksi oli Johnnyn vuoro hypätä lauluvastuuseen. Fleet Streetin paholaisparturi Sweeney Toddin lauluääni on vuosien varrella sanalla sanoen tummentunut, tulkinta lähti nytkin aika tutun deepisti Depp-alakerrasta. Taustan kankaalla pyöri illan tyylikkäin projisio ja basisti Chris Wyse (ex-The Cult, ex-Ace Frehley) tarttui sähköiseen kontrabassoon, joka on kieltämättä oudon näköinen härpäke. ”Venus In Furs” rauhoitti myös illan tempoja, jotka tällä bändillä tunnetusti ovat melkoisia. Siitä pitkälti kiitos puolisen tahtia etukenoon soittavalle rumpali Glen Sobelille, joka on tuttu myös Alice Cooperin soolobändistä. Sobel on yksi maailman parhaista kannuttajista, niinkuin Alicekin spiikissään totesi. Maailmassa on neljä rumpalia, joilta olen nähnyt ehdottomasti paikalla olemisen arvoisen rumpusoolon: Tommy Aldridge, Mark Brzezicki, Neil Peart ja Glen Sobel. Seuraava odotusjonossa on myös Johnny Deppin ja Jeff Beckin bändissä soittanut Anika Nilles.
Britannian keikkojen jälkeen The Telegraphin Rob Fitzpatrick koki kirjoittaa, että Hollywood Vampires ”pilaa rock-klassikot” ja että ”Johnny Deppillä on nollakarisma, eikä hän ole rocktähti”. Kun on hankkinut palkallisella rockjournalismilla itselleen talot ja autot Lontoosta, niin voisi olettaa jo kuusikymppisenä pääsevän hiukka syvempäänkin analyysiin. Varsinkaan, kun Fitzpatrickin omista vuosista karismaattisena bändijohtajana ei tahdo kirveelläkään löytyä mainintoja netistä. Koska niitä ei ole. Jos suomalainen rockjournalismi oli puistattavankin lapsellista vaikkapa 80-luvulla, niin asian keksineessä maassa se on sitä yhä. Tykkää, ei tykkää. Brittien iänikuisesta mankumisesta huolimatta Johnny Depp tulkitsi lakonisella, melkein puhelaulullaan Jim Carroll-klassikon ”People Who Died”, niin että ainakin U7-sektiolla tuntui, ja näköjään alalattiallakin. Usko tai älä Rob, 16 000:ta ihmistä ei saa maksullisesti saksalaiselle areenalle katsomaan pelkästään Johnny Deppia, tarjolla on oltava muutakin. Usko tai älä tätäkään Rob, kun sinä olet mennyt, sinun tekemisiäsi ei muista kukaan. Jim Carroll on kuollut kauan sitten, mutta miehen ainoa tunnettu biisi elää, kun Hollywood Vampires huippulaadukkaasti ”pilaa” sitäkin menemään, tänäänkin jossain.
Ikääntyvän Joe Perryn tulkitsema Johnny Thunders-laina ”You Can’t Put Your Arms Around a Memory” rullasi surumielisen upeana heartland-rockina. Perry sai tuekseen peräti viisiääniset stemmat kun myös pitkäaikainen Aerosmith-kiipparisti Buck Johnson liittyi mukaan. Biisin aikana Chris Wyse alensi vaivihkaa ja soiton kärsimättä bassonsa viritystä. Pian syykin selvisi, Wise toimitti catwalkilla erittäin alakertaisesti groovaavan bassosoolon, ja muut saivat hetken vetää happea. Soolon aikana katosta laskeutuivat tutut ja totutut, massiiviset vampyyrinhampaat. Aerosmithin kryptoniittihittiä ”Livin’ on The Edge”, jonka Vampires debytoi tälle kiertueelle, en ollut oikein koskaan ymmärtänyt, mutta nyt lähti. Vieläpä Alice Cooperin tulkitsemana, ehkä aiemmin esteenä ovatkin olleet Steven Tyleriin liittyneet sietämistyyppiset kysymykset, mene ja tiedä. Kosketinsoittaja Buck Johnson sai oman hetkensä vampyyriveljestön eturivissä, ja soitti akustisella kitaralla The Who-hitin ”Baba O’Reilly” intron ja siirtyi sitten ripeästi kiskalleen. Kuultiin yksi kaikkien aikojen upeimmista rockbiiseistä, sanoinko jo? Biisi sisälsi myös Glen Sobelin lähinnä ällistyttävän rumpusoolon.
Edesmenneelle Jeff Beckille tehtiin kunniaa instrumentaalisen ”Beck’s Boleron” muodossa, Alice sai hengähtää hetken. Jeffin kuvat pyörivät taustakankaalla ja Joe Perry ulvotti kuin Beck itse aikoinaan. Biisihän oli Beckin kaikkien aikojen ekalla soolosinkulla B-puolena, kun mies vielä samoihin aikoihin luukutti Yardbirdseissä. Myös singeln A-poski oli osa tätä rundia, kun kaikilla brittikeikoilla bändi soitti loppuencorena ”Hi Ho Silver Lining”, mutta manner-Eurooppaan biisi pudotettiin pois. Kyseisen sinkun levytyssessioissa muuten oli Jeffin tukena joukko nuoria soittajia, joista muutamaa hetkeä myöhemmin tuli Led Zeppelin.
Alice palasi lavalle The Doors-lainaan ”Roadhouse Blues”. Jossain näillä nurkin tuntui, ettei HV saanut oktaaneja palamaan ihan kuumimmalla liekillä, mutta toisaalta ”Roadhouse Blues” saattaisi paremmin toimia puolituntisena happoisena jamitteluna, johon nyt ei ollut kenelläkään aikaa, halua, eikä tarvetta. Johnny Deppin matalalta tulkitsema Killing Joken ”The Death and Resurrection Show” on aina tuntunut raskaskätisesti soitettuna livenä paremmalta kuin levyltä, niin nytkin. Alice Cooper toimitti pääkallon muotoisilla maracasseilla ja ehtipä soittaa välillä komppikitaraakin. Johnnyn johdolla mentiin myös David Bowien ”Heroesiin”, joka vääjäämättä täällä tänäänkin oli yksi Vampires-setin kohokohtia. Taustakangas pyöritti kuvia oman elämänsä sankareista Gazasta Ukrainaan, lavalla heitä oli seitsemän, ja salissakin noin 16 000. Vaikka Helsingin Kaisaniemen keikasta on aikaa 8 vuotta, ”Heroes” on sieltäkin jäänyt Johnny Deppin tulkitsemana isosti muistin perukoille. Bändin levytulkinta löytyy Joe Perryn mielettömän E-Bow-ulvotuksen siivittämänä kakkosalbumilta ”Rise”.
Viimeistään tässä vaiheessa alkoi iskeä tajuntaan, niin katsomossa kuin alalattiallakin, että keikan loppuliukuma on alkanut. Mikään ei kestä ikuisesti. Loppuliukuma sisälsi äärettömän väkevän ”Highway To Hell”, jonka tulkitsi AC/DC:stä isosti myös ihka omalle bändilleen Crossbone Skullylle vaikutteita ottanut rockviipperä Tommy Henriksen. Vampyyreista Tommy on ihan sikälikin oikea mies tämän vetämään, että gaiffari kuulostaa varsinkin Crossbonen ekalla albumilla välillä yksi yhteen Brian Johnsonilta, paikoin Bon Scottilta.
Aerosmithin ”Walk This Wayhin” Cooper palasi lavalle valkoisissaan, silinterissä ja hännystakissa. Tirehtööri tuli takaisin. Tirehtöörin nähtiin vetelevän catwalkilla myös pikku moon walkit korottomissa spittareissaan. Tämäkin tuli nähtyä, walk that way. Joe Perry luukutti selvästikin settinsä vanhimmalla tai pitkään palvelleimmalla kitarallaan, vanhalla kolhuisella Stratocasterilla. Jokainen settilistansa opiskellut ja bändin kanssa maailmaansa jakanut tiesi, että kohta Alice kysyy sen, ja sitten se alkaa, viimeinen biisi. ”Do you know what time it is?” Jep, ”School’s Out”, joka puolessavälissään tuttuun ja totuttuun tapaan muuntui Pink Floydin ”Another Brick In The Walliksi”.
Näin legendaariset herrasmiehet ei ainakaan Barclays Arenalla poistuneet joksikin keksityksi mukahetkeksi takahuoneeseen, jotka näissä liitereissä muutenkin on aika kaukana lavasta. Muutama hetki savuverhon takana uudelleen järjestäytymistä, ja illan ainoa encore tulille. Klassikoiden synnyttäjäklassikkoa ”Train Kept A-Rollin” on moni yrittänyt pizzerioiden nurkissa ja insinöörien saunailloissa, mutta kun Hollywood Vampires lanasi rytmibluesin a-sarjaa, oli kyseessä enemmän kuin tärkeä hetki. Itse en oikein ole loppukumarrusmiehiä, mutta tämä bändi pitää seurata loppuun saakka, siihen saakka kun näköhavaintoa ei enää ole. Muutamilla bändin jäsenistä on jo ikää ja muutamat sikaritkin polteltuna, ikinä ei voi tietää mikä rundi on viimeinen. Hollywood Vampires valmistelee kuitenkin uutta studioalbumia, talvella tulee bändin uraa luotaava dokumenttielokuva ja muutenkin, toivoa on, ja siihen jäimme elämään.
Keikan päätyttyä ulostautuminen Barclays Arenalta sujui omalta istuimelta pihalle arviolta kymmenessä minuutissa. Kukaan ei töninyt, kukaan ei astunut mokkakengille. Shuttlebussit kuljettivat fanikannan lähimmälle S-Bahnille nonstoppina käden käänteessä. Saksa on hieno keikkamaa, pitääkin oikein alkaa käymään. KG
Sirkus-yhtye perustettiin Hämeenlinnassa 1992, ja jo seuraavana vuonna Mipu Music julkaisi sen esikoisalbumin ”Ikävää”. Levyltä lohkaistu samanniminen sinkku nousi nopeasti vuoden 1993 isoon radiosoittoon ja pysytteli soitetuimpien joukossa monta kuukautta. Sirkuksen nuorilla janttereilla oli nopeat nousut, keikkaa riitti ympäri Suomen. Kakkospitkäsoiton julkaisi paikallispienimuotoishämeenlinnalainen Humble House Records vuonna 1996, ja jotenkin realistis-enteellisesti levyn nimikin oli ”Mennyt loisto”. Bändin jäsenille tuli muita kiireitä ja niitä traditionaalisia sitoutumisvaikeuksia, ja homma hiipui. Alun alkaen nelimiehinen, ja raikasta ja omintakeista suomirockia soittanut Sirkus palasi 2000-luvun kuluessa triona, ja väsäsi vuodeksi 2009 paluualbumin ”Hiluhilu”. Sillä tyyli oli muuttunut aivan huomattavasti kansanmusiikin suuntaan, albumin peräti neljä raitaa oli säveltänyt trad., ja monella tapaa meininki oli aika eri.
Mutta, mutta. Viime, ellei peräti tämän vuoden kuluessa, Sirkus on aloittanut hissukseen-tyyppisen paluun julkaisemalla kaksi sinkkua, ”Varas” ja ”Silmät auki”. Ne löytyvät suoratoistopalveluista riittävän lähellä sinua. Ja vieläpä niin, että Sirkus tekee paluuta täydessä bändimuodossaan. Orkesterin ytimen ovat aina muodostaneet gospeltaustaiset Keinosen veljekset Petri (laulu ja kitara) ja Keijo (basso), jotka kumpainenkin aloittivat levytysuransa jo 80-luvulla. Rummuissa on ollut alusta asti Topi Kurki, ja puhaltimissa ja harmonikassa Esa Fagerholm. Levyttävän Sirkuksen tuorein jäsen on yksi ja ainoa Pekka Gröhn koskettimissa. Gröhn ei aivan tajuttomasti esittelyä kaipaa, miehen tämän hetken työpaikkoina ovat mm. Wentus Blues Band, J.Karjalainen ja Juliet Jonesin Sydän, kiirettä pitää.
Hämeenlinnalaisen rockhistorian siipi, ellei jopa suomirockhistoriankin siipi, havisi aurinkoisen ja ultrasympaattisen 45-minuutin ajan, kun Sirkus soitti comeback-keikkansa herratietää kuinka pitkän tauon jälkeen. Lähdekirjallisuus ei edellistä live-esiintymistä tiennyt, eikä bändi itsekään sitä välttämättä muista. Petri Keinonen on välissä tehnyt trubaduurikeikkaa, mutta (melkein) koko bändille elokuisen puolipäivän veto jo jokakesäiseksi muodostuneessa kaupunginosatapahtumassa Myllymäki Soi, oli merkittävä ja tärkeä hiljaiselon katkaisu. Rumpali Topi Kurki ei tällä comeback-vedolla ollut mukana, mutta bändiä sen sijaan ryyditti viuluineen ihastuttava Tilda Kylväjä. Sirkuksen paluuvedon oli hetkeä aiemmin lämmitellyt sen oma jäsen, kun Esa Fagerholm soitti lyhyen setin Johann Sebastian Bachin sellolle säveltämiä tansseja, mutta nyt Fagerholmin itse käyrätorvelle sovittamina. Sinänsä musiikillisesti mielenkiintoinen setti meni osin harmillisesti harakoille. Fagerholm oli sijoitettu soittamaan aivan liian kauas, aivan liian ilman äänentoistoa, ja aivan liian paljon ja äänekkäästi kuulumisia vaihtaneen yleisön pulinan alle. Fagerholmin tarinat ja taustat Bachista olivat vilpittömästi mielenkiintoisia, mutta toki niitä kuulumisiakin pitää vaihtaa, jos ei ole moneen päivään tai tuntiin nähty.
Sirkuksen setti sujui mainituin termein paremmin ja rauhallisemmin, toki bändi olisi silti voinut soittaa hieman kovemmallakin volyymilla. Myllymäen kaupunginosan historiallisen Tykkikallion telttalavan ääreen kokoontunut väki ei ehkä ihan läpikotaisin tunnistanut keikan merkitystä paikallisrockhistorian kaanonissa, tai sen merkitystä bändille itselleen. Sirkus aloitti esikoisalbumin avausraidalla vuodelta 1993, golden days. ”Tarinan kertojat” soi kuulaasti kesän mahdollisesti viimeiseen hellepäivään, ja tavallaan kertoi bändistä itsestään. Me ollaan ne. Petri Keinosen lauluääni osoittautui olevan edelleen erinomaisessa kunnossa, eikä miehen muistelut ja välisupliikitkaan olleet hetkeksikään musiikilta pois. Esikoisalbumilta ”Ikävää” kuultiin myös ”Haikea haitari”, nyt ehkä enemmänkin edellispäivän treeneissä bändiin liittyneen Tilda Kylväjän haikealla viululla tuettuna. Tildan viulu olisi saanut olla enemmänkin kuuluvilla, samoin Fagerholmin käyrätorvi ja harmonikka. Äänikuvaa hallitsi Petri Keinosen akustinen kitara ja laulu, muu kuului juuri ja juuri riittävästi.
Vuonna 2009 Humble Housen kautta julkaistulla ”Hiluhilu”-albumilla Sirkus sukelsi suomalaisen guns’n’musiikin syvempään päätyyn, kauemmas P.Keinosen esikuvista Led Zeppelin ja vaikkapa Tom Waits. Tältä albumilta, Sirkuksen hiljaiselon elonmerkiltä, kuultiin ”Pelimannipoika”, ”Illan syliin” ja tietenkin julkaisuvuotensa radiohitti ”Hiluhilu”. Kansa’n’musaa eli ei, mutta nyky-Sirkuksen comebacksetissä kaikki kuulosti kuitenkin samalta bändiltä, viis sinänsä vuosista tai tyylisuunnista. Hämeenlinnan Myllymäen helteiseen alkuiltapäivään soi aivan järjettömän hienosti myös Van Morrison-cover ”Into The Mystic”-biisistä (klassikkoalbumilta ”Moondance”), paikallakin olleen Liisa Kuivalahden suomenkielisin sanoin. Biisi odottaa julkaisuoikeuksiensa selkeytymistä, prosessit ovat hitaita, mutta löytyy toivottavasti Sirkuksen hissukseen synnytteillä olevalta paluualbumilta.
Petri Keinonen ilmaisi syvän kiitollisuutensa koko bändin puolesta kaikille paikalle saapuneille, ja (melkein) lupailikin, että keikkoja olisi tulossa lisää, ja että viulisti Tilda voisi olla peräti vakiojäsen. Ja että kyllä se uusi albumikin sieltä valmistuu. Sirkus saapui kaupunkiin. Olimme paikalla. Persoonallisia suomenkielisiä lauluntekijöitä ei pyöri liikaa ulkona tuolla, toivomme Sirkukselle kaikkea hyvää ja yhä pitenevää ikää. KG
Jos on Ruotsi aina ollut, ja yhä on, maailman johtavia pop-maita, niin oli se sitä vahvasti myös 90-luvun alussa. Yksi tärkeimmistä aihealueen ja aikakauden bändeistä oli Tukholmassa 1992 perustettu Atomic Swing. Eggstone oli jo ehtinyt näyttää kanssasveduille tietä Atomicin perutamisvuoden albumillaan ”In San Diego”, mutta jo nopeasti 1993 levytyskantaan päässyt Atomic Swing jatkoi siitä eteenpäin vieläkin omenpaa polkuaan. Homman tai hommelin nimi oli ilmava ja kitaroita helkyttävä henkevä pop, johon Atomic Swing alkoi keittää mukaan pikkupsykedeelisiä mausteita, loungemusan rentoutta, niin, ja swingia. Samankaltaisella lähestymistavalla The Cardigans löi hetkeä myöhemmin isosti läpi, ihan niin isosti Atomic ei koskaan päässyt vyöryttämään, mutta tuli jättäneeksi ison jäljen ja merkityksen pohjoismaapoppiin, ja laajemminkin. Pitää myös muistaa, että pelkästään ennen vuotta 1997 tapahtunutta, kolmen albumin jälkeistä välitelakoitumistaan, Atomic Swing oli ehtinyt nykäisemään kolme kiertuetta Japanissa, skandinaviapopin tuolloisessa eldoradossa, jonne pääseminen tarkoitti, että hommat oli isoillaan. Itse olin joskus 1997 Tokiossa ja vierailin mukavan, Bloody Dolphins -levy-yhtiötä pyörittäneen pariskunnan kotona. Heidän agendansa oli promota Skandinavian popbändejä Japanissa, elettiin kuuminta Britpopin aallonharjaa, ja sen mainingeissa popnälkäisten japanilaisten katse osui isosti myös Ruotsiin, toki muutamiin suomibändeihinkin. Keskusteluissa Tokion iltapäivässä vilisivät nimet Cardigans, Wannadies, bob hund, Eggstone, Popsicle, ja toki myös Atomic Swing.
Kuivatelakalta Atomic Swing palasi takaisin 2006, teki paluualbumin, ja on aina silloin tällöin väläytellyt olemassaoloaan, ja saavuttanut aikain saatossa suoranaisen kulttimaineen. Mikä ei syksyn kolmen keikan Suomen rundin lipunmyynnissä varsinaisesti näkynyt. Mutta jos keikkoja ei järjestäjienkään puolelta hehkuteta tai markkinoida, niin vain onnekkaimmat tai sitoutuneimmat niille ehtivät. Helsingin Korjaamon Vaunusalissa, bändin järjestyksessään toisella tämänkertaisella Härmän keikalla näytti silminnähden siltä, että mestoille olisi mahtunut puolet enemmän jengiä. Toisaalta, nyt oli mahkut itsekin valua sinne ihan etummaiseen eturiviin, mellakka-aidalle asti, kun ei ollut niin jumalatonta tunkua. Eikä Vaunusalinkaan soundi siinä etuaidalla bändiä välttämättä kaikin hetkin mairittele, mutta sillä ei nyt niin ollut väliä, Atomic Swing piti nähdä edes kerran kunnolla ja läheltä.
Bändissä on edelleen mukana kolme alkuperäisjäsentä, kitarassa ja laulussa Mr. Atomic Swing eli pääasiallinen biisinkirjoittaja Niclas Frisk, kiippareissa ja laulussa honkia kolisteleva hippi Micke Lohse ja rummuissa tanakat takalinjat jo vuodesta 1992 taannut Henrik Berglund. Muutaman basistivaihdoksen jälkeen nykyiset alakerrat jynkyttää japanilainen, tukholmalaistunut Tomoko Sukenobu, ja aivan ihastuttavasti jynkyttääkin. Tomoko oli jo 90-luvun koti-Japanissa kovakin Atomic-fani, mutta vähänpä tuolloin vielä tiesi. Tomoko soitti Macaroni-nimisessä bändissä ennen muuttoaan Ruotsiin, jossa on sittemmin vaikuttanut mm. folk punk-orkka Crash Nomadassa ja garagemmassa ”Demons”-yhtyeessä, sekä koska maailma on ihmeellinen ja ennustamaton mesta, lopulta päätynyt Atomic Swingiin.
Nirkoset puolisentoista tuntia kellottanut Helsingin keikka koostui vain 13:sta biisistä, mutta pitkine jamitteluineen ja fiilistelyineen styget kuitenkin livenä kellottivat monasti paljonkin enemmän kuin levyillä. Paluualbumi ”The Broken Habanasilta” (2006) ei kuultu ensimmäistäkään raitaa, joten ihan Niclaksen itsensäkin spiikeissään tunnustamasti oltiin nostalgiahousut jalassa ja nostalgiahattu päässä tällä kertaa liikenteessä. Ellei peräti tälläkin kertaa. Uskollinen ja bändin kulttimaineeseen nostanut posse haluaa kuulla enimmäkseen kahden ensimmäisen albumin hittiraitoja, ja niitä saatiin. Homma tutusti ja (to)tutusti käyntiin esikoisalbumi ”A Car Crash In The Bluen” (1993) radiohitin ”Mosquitos on Mars?” urkuintrolla, ja sitä myötä Micken säestämänä loppubändikin lavalle. Vielä kakkosbiisi ”Walking My Devilissa”, joka edusti juuri ennen kuivatelakoitumista ilmestynyttä kolmosalbumi ”Fluffia” (1997), oli bändin soundit aikamoista peruskaurapuuroa, mutta asettuivat siitä sitten oikeinkin kohtuulliselle tolalle. Jopa Micke Lohsen retroiset ja Atomicin soundille tunnusomaisen korvaamattomat kiipparitkin saatiin tulemaan kohtuullisen hyvin läpi.
Jo kolmosstygessä ”Smile” Niclas koki esitellä bändin, ja jokainen sai sitä kautta piskuisen soolotilankin. Niclas muisti myös vuolaasti kiitellä suomalaisyleisöä, ja sitä miten tänne on aina yhtä kivaa palata, eikä Korjaamon väkimäärä bändiä näyttänyt varsinaisesti harmittavan, edellisiltana Turussa kun oli näyttänyt varmaan vieläkin tyhjemmältä. Varsinaisessa setissä kuultiin hittiä hitin perään, isoimman innon yleisössä herättivät ehkä ikonisin AS-biisi ”Bossanova Swap Meet”, sekä heti perään soitettu ja ainakin omille conversensijoille illan komein styge, ”In The Dust”. Oli jotenkin todella mahtavaa pitkästä aikaa, kun harvoin ihan sinne mellakka-aidalle asti tulee raahauduttua, kun sinne harvemmin tunkematta edes mahtuu, seurata kokeneen ja pitkää uraan tehneen bändin työskentelyä näin läheltä. Miten biisit lähetettiin käyntiin, miten bändi kommunikoi, ja miten silminnähden mukavalta työpaikalta Atomic Swing vaikutti. ”Too Late To Exitin” alkuspiikissä Niclas muisteli nuoruuttaan 80-luvun Tukholmassa, ja että miten se discoiltojen viimeinen hidas nousi niinä aikoina aina kolossaalisiin merkityksiin, ja sellaisen mahtavan illanpäättäjäisnojailu-ja snoukkailu power balladin bändi itsekin halusi laatia. Ja niin syntyi esikoisalbumin kolmosraidaksi kieltämättä kertakaikkiaan upea ”Too Late To Exit”. Illan viimeinen hituri se ei tokikaan ollut, bändi lanasi pitkään ja huolella jamitellen vielä ”Stone Me Into The Grooven” ja poistui sitten lavan taakse, vain naksun päälle tunnin soiton jälkeen. Puolikas korjaamollinen toki tiesi, ja settilistansa opetelleet fanit, että ei tämä tähän jää.
Peräti neljän biisin encoreosuus avattiin ”Carnival Stallilla”, äärityypillisesti loungehtavalla, swingahtavalla Atomic Swing-biisillä, joskaan nyt ei bändin parhaalla välttämättä. Kuultiin ”Like a John Needs a Yoko”, jossa basisti Tomoko Sukenobun stemmahuudotkin vihdoin tulivat läpi. Tomoko toki toimitti niitä keskimäärin sen verran kaukaa, että ei ihme etteivät juurikaan tulleet. Omilla kuulo-ja yyberöintisijoilla stage right taas puolestaan Micke Lohsen stemmat kuulostivat paikoitellen aika riipiviltä, mutta keikan kesto ei ihan riittänyt sen keksimiseen, että miksi. Mutta sitä pitkällä ja haisevalla tikulla silmään, joka näin kovalaatuisen keikan jälkeen valittaa oikeastaan juuri mistään. Enkä valitakaan. Ihmettelen vain henkilökohtaisesti, että miksi tätäkään bändiä, paino sanalla tätäkään, ei ole voinut nähdä ja suorittaa jo kauan aiemmin. Atomic Swing kun on kuitenkin vieraillut aina parin vuoden välein Härmägidionissa, vaikka uusia levyjä ei olekaan ilmestynyt, mutta nostalgiahousut jalassa. Koko tämänkertaisen Atomic Swing-illan kruunasi yleisöön kuin voiveitsi vanhaan ihmiseen uponnut, tuttu ja (to)tuttu keikkojen päättäjä, ”From Venus To Everyday”. Ja kun koko encoreosuudessa Atomic Swing laittoi vielä kaksi pykälää psykedeelisemmän vaihteen silmään, ja itse eturivissä öögat sirrilleen, niin ihan saattoi kuvitella olevansa Hollywood Bowlin eturivistössä The Doorsien keikalla heinäkuussa 1968. Mikä vertaus ei ole kummaltakaan pois ja oikeastaan vain alleviivaa Atomic Swingin merkitystä kokonaiselle sukupolvelle (minimissäänkin) ruotsalaisia bändejä. Tulkaa taas pian takaisin Atomic Swing, nyt tajuan olla paikalla. KG
Kesällä 2024 ilmaantui Hämeenlinnan tapahtumakarttaa piristämään ja runsastuttamaan ensimmäinen Härkärock. Rootsmusiikkiin, bluesiin, southerniin, countryyn, rockabillyyn ja muuhun rehtiin meininkiin, oikeilla soittimilla soitettuun musiikkiin keskittyvä tapahtuma oli ekana kesänä yksipäiväinen, esiintyjinään mm. Black Devilsien Hurriganes Show, harvoin keikkaileva Ronski Gang, ja brittilegendan muistoa ylläpitävä, nykymuotoinen Dr.Feelgood. Kesälle 2025 sisäfestarin paikka säilyi samana, eli Verkatehtaan maailmanluokan konserttisali täytettiin juurimusiikilla, ja ajankohdaksikin näytti ankkuroituvan haastava ja tapahtumarikas elokuun ja kesän viimeinen superviikonloppu. Ja rohkeasti tapahtumaa järkkäävä Hämpton Roots Music and Culture-yhdistys päätti kokeilla tällä kertaa kaksipäiväisen happeningin kantavuutta. Festarin täkyksi ei kuitenkaan tänä vuonna saatu ulkomaan artisteja, tarina ei tosin kerro yritettiinkö edes. Mutta pari kotimaista isoa nimeä paikalle saatiin, ja pelkästään niiden perusteella olisi paikalla pitänyt olla enemmänkin väkeä, kuin mitä Verkatehtaan väljissä tiloissa nyt nähtiin. Mutta pidothan ei aina välttämättä väkimäärällä parane, Härkärockin kakkosvuosi oli järjestelyiltään, tunnelmaltaan, meiningiltään ja kattaukseltaankin lopulta erittäin onnistunut tapahtuma, vaikkakin itsellä oli mahdollisuus tällä kertaa suhtautua vain jälkimmäiseen juhlapäivään eli lauantaihin.
Perjantaina Verkatehtaan salin lavalla oli nähty rockabillypartio Shoebox Revue, Rackdoll, Tampereen Springsteen-tribuutti The Ghost of Bruce and The E Street Band, sekä Stadin pitkän linjan blueshybridi The Balls. Lauantai-ilta sensijaan oli ohjelmistoltaan kaksi tuntia ja yhden bändin verran pidempi, sekä ehkäpä muutenkin useamman naksun kiinnostavampi, selkeä pääilta kuitenkin. Lauteille kun oli hankittu keikkaelämään muutaman vuoden tauon jälkeen paluuta tekevä ja väkevistä, perspisistä keikoistaan tunnettu The Milestones ja Suomen paras AOR-bändi (ja tämä on omissa sanakirjoissani ainakin hyvinkin positiivinen ilmaus) koskaan, jo 1990-luvun alussa perustettu Guitar Slingers, joka tänä vuonna juhlii esikoisalbuminsa 30-vuotista taivalta, ja joka sekin keikkailee sen verran harvoin, että aina kun tien päälle jalkautuu, paikalla kannattaisi olla. Illan täydensivät paikallisjamppojen pikahälytyksellä lauteille saatu taitava ja näkemyksellinen coverbändi Scarlet Letter, Led Zeppelin-tribuutti Aged and Confused, ja iltapäivän avaaja, sekä ehdottomasti päivän kovin yllättäjä, helsinkiläinen Southern Fruits.
Lavalle peräti 12 muusikkoa jalkauttanut Southern Fruits oli ainakin itselle ennen Härkärockin iltaa tuikituntematon, southern rockin (kuinka ollakaan) nimiin liputtava porukka. Vain ohuesti olin ehtinyt ennakkoon tutustua bändin levytettyyn tuotantoon. Mutta herra mun vereni, kuinka kovan kolmevarttisen bändi toimitti aitoa, aidosti etelänmakuista southernia. Missä näitä on piiloteltu? Milloin nämä näkee uudestaan? Hillitön meininki, jo siitä lähtien, että eihän tämänkokoista bändiä ikinä näe missään, ellei lajityypin nimi ole big band. Ja nyt ei ollut. Kaksi solistia, kolme kitaraa, basso, banjo, kiipparit, kahdet rummut (kyllä!), perkussiot ja lap-steel. Ja vielä kysyn, miten on mahdollista, että en ole ikinä nähnyt yhtään huonoa, kahdella rumpusetillä operoivaa bändiä?
Vuonna 2013 perustettu ”Stadin isoin rokkibändi” julkaisi esikoissinkkunsa ”Polar Blues Night” 2019, tänä vuonna pari lisää, ja aivan näillä näppäimistöillä pitäisi uunituoreen esikoisalbumin olla kuultavissa. Ja jos bändin reipas meininki ja iso soundi ei välttämättä ihan ole tullut levyiltä täysin läpi, niin vaikeassa klo 16.30 Härkärockin avausslotissa tuli. Mieletön veto, vaikka salissa oli vain parikymmentä kuulijaa tässä vaiheessa. Pekka Kastarin ja Oona Kavaston upea laulu, yhdessä ja erikseen, riittävästi kitaroita ja sovituksellisia koukkuja, mutta myös lajityypissään täysin etelänklassikoiden rinnalla häpeilemättömiä biisejä. Ja mahtavaa, että vaikka bändi on harjoituttanut oman matskun ohella Skynyrdia ja Allmanin veljeksiä keikkasettiin, Hämeenlinnaan tultiin paahtamaan omia biisejä. Joista esimerkiksi lap-steel-kitaristi ja huuliharpisti Jussi Linkolan veretseisauttava ”Hard and Heavy Rain” on osastoa säveltäkää perässä. Mainittu biisi, Linkolan itsensä toimittamalla lap-soololla ja Kastarin upealla tulkinnalla, lunasti pelkästään olla paikalla. Southers Fruitsien tuomisesta Hämschesteriin jo yksistään Härkärockille iso sulka hattuun, tai kalloon. Fruitsien turhankin lyhyeltä tuntuneen setin muita huippuhetkiä olivat Pekka Kastarin kirjoittama ja banjolla ryyditetty ”My Part of Town”, Oona Kavaston väkevästi laulama (jösses mikä ääni) ”Over By Now” ja setin päättänyt, jotenkin havanablackisti polkenut tämänkesäinen sinkkubiisi ”Noble Liquor”. Ja kun lavalla on riittävä määrä kitaroita, voi soolonkin soittaa tuplana, tätäkään ei kuule ihan joka ehtoo. Southern Fruits on nähtävissä seuraavaksi ainakin Vantaan Skenesalissa lokakuun 25.pvä, seuranaan niinikään todella kova Petrolbreath, suositus on erittäin lämmin.
Seuraavaksi piti esiintyä paikallishämeenlinnalaisen Tshernobyl Cafen, mutta jonkinmoinen nimeämätön tapaturma oli kohdannut bändiläistä, eikä soitto onnistunut. Paikkaamaan hälytettiin paikallishämeenlinnalainen cover-bändi, nelimiehinen Scarlet Letter. Mutta ei mikä tahansa coverbändi, nimittäin vaikka ainakaan itse en cover-tai edes tribuuttibändejä juurikaan harrasta, niin jos jonkun kotimaisen coverbändin jopa ihan haluamalla haluaisin nähdä uudestaan, se voisi aivan hyvin olla Scarlet Letter. Tai todennäköisesti jopa on. Janttereiden tyylikkäät ja mietityt valinnat suosikkibändiensä kataloogeista ja niiden hyvin tyylitajuiset, raskaskätiset sovitukset tuottivat yllättäen erinomaisen laadukkaan vetäisyn, jota olisi voinut pidempäänkin yytsiä. Hommaa ei häirinnyt edes solisti-kitaristin hyvinkin kesken oleva flunssa ja ilmeisesti esiintyminen kuumeessa. Ja kuinka onnekas paikallinen coverbändi oli päästessään soittamaan Verkatehtaan maailmanluokan soundilla, orkesteri kuulosti aivan jäätävän hyvältä soittaessaan mm. hyvin raskaan ja ZZ Topin psykedeelisemmältä hetkeltä kuulostaneen Beatles-coverin ”Come Together”, ja vieläpä jo mainitun, itsensä ZZ Topin ohjelmistosta yhden taatusti haastavimmista biiseistä versioida, upeasti murjoneen ”Rough Boyn”, johon bändi tyylikkään 45-minuuttisensa päätti. Hienoa toimintaa Härkärockin taustayhdistykseltä, antaa mahdollisuus myös paikallisille soittajille. Vaikkakin tässä kohtaa, tai ehkäpä missä tahansa kohtaa iltaa, kaksi perättäistä coverbändiä meni ainakin omille kuulosijoille hieman jöötiksi, mutta kumpikin toki toimitti osuutensa korkeimmalla mahdollisella laadulla.
Mainiosti ja itseironisesti itsensä nimennyt Aged and Confused ei ole mikä tahansa tribuuttibändi. Ensinnäkin, se on valinnut nimensäkin velvoittamana soittaa pelkkää Led Zeppeliniä, joka sinänsä on aika uskalias apaja lähteä kalastelemaan. Toisekseen, bändillä on solistivastuussa itse Tipe Johnson (ex-Gringos Locos, ex-Leningrad Cowboys, Megasnake, Apocalyptica), eikä näitä eepoksia ihan kuka tahansa kykenisikään luikauttamaan. Mutta bändillä on myös soittohommat kunnossa, vaikka miehistö ei mitään erityisen tunnettua alalla olekaan. Vaikutuksen teki erityisesti Caius Treuthardtin sävykäs bassottelu. Scarlet Letterin kunniaksi on sekin sanottava, että Hämeenlinnan jamppojen mainion vedon jälkeen, alkoi toinen coverorkka peräjälkeen tuntua kuin hiukankaan kivettyneempi aamupuuro, syötävä on että jaksaa, mutta heikommin kykenee. Aged and Confused soitti upean keikan, ja sitä upeammin, mitä klassisempaa Zepukkaa käsiteltiin, mutta omilta conversensijoilta meni vähän ohi. Ikinä kun en ole mikään zeppeliinifani ollut, enkä oikein bändin yliarvostusta koskaan sisäistänyt. Komeimmin lähtivät ”Immigrant Song” (kuinka ollakaan), ja yllättäen myös biisinä vuosikymmenien puhkinylkyttämä ”Stairway To Heaven”. Jos ette ikinä ole nähneet Led Zeppelinia livenä, ja harva varmaan on, nämä kannattaa ottaa tutkaimen alle. Ja hei, puheen ollen Johnsonista, Gringos Locos saisi tulla takaisin, kaikki keskeiset soittajat on edelleen aktiivisia ja hyvässä tämmingissä. Härkärock 2026?
Seuraavaksi, pienen rouduutauon jälkeen, lavan otti haltuun, niinkuin nykyään muodikkaasti sanotaan, Suomen kaikkien aikojen paras AOR-bändi Guitar Slingers. Bändihän perustettiin jo aivan 1990-luvun alussa, aktiivisin kausi oli 94-99, jona aikana Slingers julkaisi hengästyttävästi viisi albumia. Sittemmin bändi on keikkaillut harvakseltaan, on ollut muita kiireitä, solisti Jore Marjarannalla on ollut oma soolouransa, samoin kitaraässä Ben Granfeltilla, jota pitivät kiireisenä myös vuodet maailmalla Wishbone Ashin kanssa. Orkesteri aloitti väkevästi ”Here We Are Againilla”, kuin kuitatakseen, että tässä sitä edelleen ollaan. Slingers oli kaksi iltaa aiemmin soittanut esikoisalbuminsa virallisen 30-vuotisjuhlakeikan Helsingin On The Rocksissa, ja Marjaranta kertoi bändin soittaneen siellä tunti ja 50 minuuttia, nyt Verkatehtaalla puristettiin tuotannon paras osa tasan tuntiin. Kakkosena kuullun ”Dreamsin” kohdalla tuli mieleen, että nyt soitatetaan bändiä liian kovaa, soundin kustannuksella. Pikku hiljaa soundi parani Slingersien setin edetessä. Yksi bändin tunnetuimmista covereista, tyylillä ja maulla tehdyt lainat kun ovat aina olleet iso osa Guitar Slingersien matkaa, eli Moon Martinin ”Bad Case of Loving You” soi tanakasti, ja sen lopussa Seinäjoen Mark Brzezicki, joka paikkaan ehtivä ja venyvä Kai Jokiaho sai muistettavan ja hienon soolotilan. Olin itsekin odottanut Slingersien keikkaa aika tavattoman monta vuotta, ja mahtavasti lunastui, mutta yksi keikan mielenkiintoisimmista asioista oli ehdottomasti puolessa miljoonassa liemessä keitetyn Jokiahon työskentelyn seuraaminen.
Slingersien setin upeimpia hetkiä oli kuulla heartlandisti rullaava ”Break Away”, jossa Marjaranta tarttui akustiseen kitaraan, ja Granfelt ulvotti illan komeimman soolon. Funkahtava, hieman jopa Extreme-henkinen jynkky ”I Can’t Dance”, jossa varsinkin Vesa Kääpän alakertainen basso pääsi oikeuksiinsa mouruamaan, ja Jokiahon peltiherkistelyillä alkanut varhainen Marjaranta/Granfelt-raita ”This is Forever” lunastivat aivan viimeistään tähän harvinaislaautuiseen vetoon kohdostuneet ennakko-odotukset. Soitettiin toki ”Baby It’s Alright”, jonka levyversion muuten äänitti muuan Timo Nikki aikoinaan Kouvolassa. Marjarantakin muisteli tätä spiikissään ja totesi samalla, että nyt on tässä talossa tällä hetkellä kaksi Peer Guntin entistä roudaria yhtä aikaa paikalla, hän ja talon tekniikassa työskentelevä äänimies Hukkanen. Guitar Slingers hoiti tunteroisen keikan komeasti himaan, ja jätti nälkää nähdä itsensä uudelleen. Setin päätteeksi kuultiin todella komea ”Freedom Day”.
Henkilökohatisesti voin todeta, että Härkärockin 2025 pääesiintyjä itselle oli Guitar Slingers, ja lopuksi oman tuntisensa sinänsä laadukkaasti ja äärimmäisen energisesti jyskinyt The Milestones ei ihan täpöillä onnistunut jostain syystä sytyttämään. Kahden coverbändin kokeminen alkuillasta peräkkäin oli syönyt keikkakävijän mielenkiintoa ja jaksua, ja muutenkin bändien järjestys olisi saanut olla kuten tapahtuman ennakkomainonnassa, että Slingersit olisivat päättäneet illan. Tarina ei kertonut, miksi järkkää vaihdettiin. Ottamatta mitään pois paluuta keikkalavoille tekevältä Milestonesilta, en ollut juuri tänään, tässä ja nyt tuiminta kohderyhmää. Nimittäin keikka oli todella hyvä, bändin veto oli suorastaan huikea, sen tunnistaa aina, vaikka oma jalka ei välttämättä kontrolloimattomasti vipattaisikaan. Olavi Tikassa bändillä on karismaattinen, kovan luokan solisti, keppipartio on erittäin kunnossa ja takalinjoilla Tommi Manninen mäiskii niin, niin että harvoin näkee. KItaristi Tomi Julkusen sanoin ”tompettymainen” ”The Lonely Road” rullasi ehkä setin parhaiten, sen kun oli hiukka keveämpi ja ilmavampi veto muutoin aika tiukassa tuntisessa. Milestones on näitä tärkeitä 90-luvun suomibändejä sekin, joka on jo pitkään ollut nähtävien pitkillä listoilla. Nyt ensikosketus bändiin on saatu, ja ihan reiluudenkin nimissä pitää joskus yrittää uudestaan, kun oma viritystila paremmin kohtaa bändin viritystilan. Sitä kohti.
Toivottavasti Härkärock saa jatkoa myös ensi vuonna, muodossa tai toisessa. Tapahtuma oli erinomaisen pieteetillä järkätty, kaikki toimi ja tunnelma oli paras pitkään aikaan. Verkatehtaan laatupuitteet ja salin soundi olivat tietysti avainasemassa, mutta ilman järjestävän tahon isoja ponnistuksia näin leppoisan hyväntuulista happeningia ei olisi ollut mahdollista kokea. Jäämme jännittämään, ankkuroituuko Härkärock jatkossakin elokuun viimeiseen viikonloppuun, jatkaako se kaksipäiväisenä ja nähdäänkö ensi kesänä ulkomaan eläviä lavalla myös. Tapahtuma ja sen ajatus on tärkeä, kunnon rcokmusiikkia laadukkaissa puitteissa niin, että lavalla ei loista yksikään Applen omppulogo. Kiitos Härkärock, ja pitkää ikää. KG
Olin nähnyt Guns N’ Rosesin edellisen kerran syksyllä 2022 Australian Brisbanessa, valtavan Suncorp Stadiumin piippuhyllyltä. Sieltäkin kaukaisuudesta yyteröitynä lavalla oli takavuosien sotakirveet ja ongelmat haudannut positiivinen ja energinen, ultra-ammattitaitoinen ja koko rahalla viihdyttänyt legendasbändi. Mutta vasta Tampereen Ratinan stadionin Golden Circle-lipun suolaisen hinnan pulittaneena ja samaisen bändin keikkaa mellakka-aidasta neljän metrin päästä todistaneena, voin sanoa todella nähneeni, tai oikeammin kokonaiskokeneeni Gunnarit, yhden maailman rockhistorian merkittävimmistä bändeistä koskaan. Ja samaiselta lähietäisyydeltä todennettuna, kaikki juuri luetellut laatumääreet pitivät niinikään paikkansa, vaikka orkesteri ja sitä myötä sen paljon ja matalalla kynnyksellä parjattu solistinsa Axl Rose, olivat jälleen kolmisen vuotta ikääntyneempiä. Erittäin paljon on taas parta, ellei peräti parrattomuuskin, paukahtanut tämänkertaisen ainoan Suomen keikan jälkiperspiraatioissa. Että Axl laulaa huonosti, että bändi oli huonosti miksattu, että Slash soitti kuin jumala, että bändin elinikä alkaa olla rajattu, että nyt isosti settilistaan nostettu ”Chinese Democracy”-albumi (2008) on sysipaska, eikä sillä ole yhtään hyvää raitaa ja mitä kaikkea muuta häränpaskaa nytkin on jauhamalla jauhettu keikan mentyä. Ja jauhantoja selanneena on todettava, että mitä enemmän on kirjoittajalle maksettu, sen synkempää, ja mitä kauempaa keikkaa on yritetty tsiigailla, sitä synkempää. Ensinnäkin, Axl lauloi vähintäinkin kohtuullisesti (sitä turhaa Black Sabbath-coveria ei edes olisi kannattanut esittää, siinä Rose oli huono), etukentälle bändi kuulosti hyvältä, Slashilta on nähty parempiakin iltoja, ”Democracy” on aliarvostettu, mutta erittäin laadukas rocklevy, jolla on monia maailmanluokan raitoja, joista parhaat peräti pokkana jätettiin soittamatta jne. Jne.
Muutama asia. Olen nyt henkilökohtaisesti nähnyt bändin neljästi (kyllä, vasta, mutta kuitenkin). Tampere ja kesä 2025 oli keikoista paras. Toiseksi paras on ollut toiseksi edellinen, eli syksy 2022. Omissa exel-taulukoissa bändin kokoonpano ja laadukkuus on siis vain vuosien myötä kehittnyt. Auliisti myönnän, että kultaisella pyöräilyshortsikaudella en bändiä nähnyt. ”Chinese Democracy”-levyn ottaminen laajemmin ohjelmistoon oli toki alunperin rauhanpiipun polttelua Slashin ja Duff McKaganin palattua eturiviin, mutta nyt albumin biiseistä on tullut olennainen osa settilistaa, ja sitäpaitsi kasvava sellainen. Eikä edes puritaanijengille rakkaiden kasarihittien kustannuksella, vaan pidentämällä keikkoja. Saattaisi niinikään kriittisempi parta nimittäin paukahtaa, jos bändi jättäisi jonain päivänä vaikkapa täysin turhan ”Double Talkin’ Jive”-rymistelyn pois. Mutta eihän se käy, kun kaikilla ennen Suurta Välirikkoa julkaistuilla pyhillä albumeilla oli vain hyviä biisejä.
Muutama asia lisää. Jos jengille tulee yllätyksenä, että 63-vuotiaalta laulajalta ei lähde kasarin lantioliike enää samaan malliin kuin 27-vuotiaalta, tai että kaveri ei edes kuulosta samalta, kannattaa pikku hiljaa alkaa palailemaan a) tälle planeetalle, ja b) todellisuuteen. Axl Rosen äänessä ei Ratinassa ollut fundamentaalia ongelmaa, mitään pitkien lentomatkojen ja rundien rasittaman tuolla puolen. Siis mitään, mistä pitäisi erityisesti leukaa louskuttaa. Muutamissa biiseissä Axl yritti vanhaan malliin, siinä enää onnistumatta, siksi biisejä voisikin alkaa peräti sovittamaan hieman uuteen uskoon. Sijoittaa hiturit ja balladit keskelle settiä, jotta ääni saisi levätä ennen loppurevitystä, ja pitää keikkojen kesto edes puoli tuntia lyhyempänä. Jättämällä vaikka muutama näennäishitti pois, ja uskomalla juurikin niihin helpommin laulettaviksi sävellettyihin 2000-luvun biiseihin. Ymmärrämme, että bändi haluaa antaa kaikkensa, ja lunastuttaa koko maksetun rahan, mutta jos vastaanotto olisi kaksituntisilla vedoilla suopeampi, bändikin voittaisi, ja jaksaisi pidempään. Jos seuraava rundi nimetään jäähyväisrundiksi, ja se pysähtyy lähimaillakaan, aion olla takaisin golden showerissa, niin eksponentiaalisesti ei nimittäin näin laadukkaan bändin laatu voi laskea. Toisaalta, jos seuraava rundi olisi jäähyväiset, en ihmettelisi. Axl on jo 63, ja jos vaikka Angus Young voi olla papparainen tai Rob Halford on voinut olla sitä jo viimeiset 20 vuotta, nyt 59 täyttänyt Slash ei voi ryhtyä noin vain muiniksina papparaiseksi. Ja jos joku väittää Axl’n edes yrittäneen lantioliikettä nyt 63-vuotiaana, ei ole ollut paikalla. Silti, kaveri meuhkasi todella kiitettävästi kolme tuntia ympäri lavaa, eikä muutakaan bändiä pönötyksestä voi syyttää.
Illan settilista löytyy netistä monestakin eri lähteestä, eikä siitä sen enempää. Omille conversensijoille, toki muutamien megahittien lisäksi, parhaiten toimivat ne 2000-luvulla nauhoitetut, umpipaskoiksi ammattitoimittajien suulla tuomitut biisit, tai klassisen kauden vähemmän tunnetut. Esimerkiksi ”Coma” hoitui yhtenä koko kolmituntisen parhaista vedoista, ja yksinkertaisen punkahtava ”Absurd” kulki komeammin ja tärkeämpänä, kuin ne kaksi monelle puritaanikuulijalle tärkeää punk-coveria, joista varsinkin Duffin tulkitsema ”I Wanna Be Your Dog” tuntui (nytkin) tosi turhalta, toki Axl’lle tärkeältä hengähdystauolta. Punkversioista UK Subsien ”Down On The Farm” setin loppuliu’uissa puolusti tosin jo ihan paikkaansa. Yksi Axl’n hengenvetotauoista, joka on tietysti jengille rakas, on ”Rocket Queen” setin loppukolmanneksella sekin. Mutta juuri hengenvetosyistä biisi saa aivan järisyttävän ison, itseään isomman merkityksen ja se venyi nytkin aivan hermojaraastavaksi jamitteluksi ja sooloiluksi.
Bändi oli soittanut pari päivää aiemmin Birminghamissa Ozzyn ja Black Sabbathin jäähyväisissä ”Sabbath Bloody Sabbath”, ja nykäisi sen nyt härmäläistenkin iloksi. Veto vain sattui olemaan illan huonoin, biisi ei Axl’n laulurekisterille ja siinä kohtaa jo kiusatulle äänelle sopinut yhtään. Ja jos Sabbathia tulkitsee epäsabbathmaisesti, niin syiden pitää olla hyviä. Vain tuoreehkon rumpalin Isaac Carpenterin billwardmaisen yksinkertainen pannutus tuki biisiä oikealla tavalla. Carpenter osoittautui muutenkin mahtirekryksi, kun bändissä parikymmentä vuotta uskollisesti kannuttanut Frank Ferrer äkisti sai kenkää, eikä kukaan oikein tiedä miksi. Paristakymmenestä vuodesta puheen ollen, jos kitaristi Richard Fortus, valkoinen intiaani, ei syystä tai toisesta seuraavalla rundilla olisi mukana, toivottavasti on, en välttämättä edes menisi paikalle. Niin olennainen osa hesseli nyt jo bändiä on. Ja nimenomaan Fortusin tanakka komppi, eloisa lavaolemus ja erottuvat laatusoolot vaihteluna Slashin luukuttamiselle, ovat poislaittamaton ainesosa nyky-Gunseja.
Yksi kiertuedebyyttikin kuultiin, ”Chinese Democracy”-sessioiden (yes!) aikana nauhoitettu ”Prostitute”, joka toi aivan mahtavaa eloa ja vaihtelua keikan viimeiseen kolmannekseen. ”Civil War” kulki nytkin komeasti ja tunteella, yhdessä pitkän ja hartaan ”Estranged”-ajon kanssa se oli nytkin keikan ehdotonta eliittiä, kuten viimeksikin. Myönnän vihdoin jo itsekin, ei tämän tärkeysluokan bändejä enää tsiigailla piippuhyllyiltä, juodaan sitten vaikka vähän halvempia punaviinejä, että päästään sinne mellakka-aidan maastoon. Esimerkiksi, Slashin kitarasankaruus ja Duffin terävä ja monipuolinen muusikkous nousivat nyt klubietäisyyksiltä aivan uuteen ulottuvuuteen ja arvoon. Sama ilmiö kävi Metallican kanssa Hämeenlinnan Kantolan goldenilla kesällä 2019. Ja viiltävästi lähes samassa seurassa, Gunnareiden Tampereen veto kun oli ilo jakaa kahden tärkeän ystävän kanssa.
Monille tärkeä hetki koettiin, kun Michael Monroe vieraili lauteilla huuliharppuineen. Makkosen vierailu ei tuonut keikkaan mitään erityisyyttä lisää, mutta huomionarvoista oli se, että fiittaus tapahtui jo heti alussa, viidennessä biisissä. Michaelia ei sen jälkeen uudelleen enää näkynyt. Ja toisaalta, että valittu biisi oli (tietenkin) ”Bad Obsession”, jonka levyversiossa Michael aikoinaan soitti harppua ja fonia. Lyhyt ja hieno rockhistorian tihentymä toki sinänsä, kun Monroe poistuessaan ”Bad Obsessionista” halasi koko alalavan miehistön läpi. Ilman Hanoi Rocksia ei olisi ollut megaluokan Guns N’ Rosesia, todennäköisesti, eikä tätäkään keikkaa. Joskus sitä vielä toivoi, että Gunnarit treenaisivat Suomen keikoille ”Right Next Door To Hell”, jota aivan liian nuorena täältä lähtenyt Rovaniemen mies Timo Kaltio oli kirjoittamassa, mutta ehkä se toivominen kannattaa nyt jo lopettaa. Bändi on soittanut stygeä vain kevään 1991 aikana, ja vain Yhdysvalloissa.
Tuttuun, ja (to)tuttuun tapaan kolmen miehen kitarapartio tarttui akkareihin ja istui rumpuraiserille, kun koitti aika soittaa bändin vakioksi näköjään jäänyt keikkacover ”Wichita Lineman”. Kantriklassikon olemassaoloa settilistassa vuodesta toiseen on hiukan vaikea ymmärtää, varsinkin kun juuri tänään, tässä ja nyt Axl’n ääni oli pettävimmillään ja ohuimmillaan. Biisin hävettävä taustaprojisio alleviivasi asiaa. Ja muutenkin, jos jonkun Gunnari-leiristä vaihtaisin, niin visuaalisen suunnittelijan. Akustisesti niinikään alustettu ”Patience” sujui ”Linemania” paljon paremmin. Bändillä oli tapana aloittaa keikat pitkään rymistelemällä ”Nightrain” ihan keikkojen aluksi ja tiskin tarkastella soundi vielä kerran läpi, mutta nyt vankka ja ikuinen yleisönsytyttäjä oli siirretty nerokkaasti toiseksi viimeiseksi. Voihan sen yöjunan ottaa kotiinpäinkin. Keikan kaunis päätös oli, nyt ja aina, ”Paradise City”. Guns N’ Roses ei soita encoreita, ei sorru siihen lapselliseen lavan taakse 27 sekunniksi menemiseen. Soitetaan rock’n’rollia, ja sitten lopetetaan. Mutta toivottavasti Guns N’ Roses ei lopettanut ihan vielä. Tulkaa pojat takaisin, ja olkaa niinkuin ennenkin.
Eikä tässä edes kaikki. Tampereen rockillan avasi hip hopin todellinen legenda ja synnyttäjäiskäbändi Public Enemy, kahdella vuoden 1985 alkuperäisjäsenellä. Flavor Flavin ja Chuckin toimittanista olisi voinut fiilistellä puolet pidempäänkin, nyt joukkio nykäisi superlaadukkaan ja rennon 45-minuuttisen lämppäslotin pelkkiä hittejä. Tai melkein, mutta tuoreelta ja tämänvuotiselta albumilta kuultu ”The Hits Just Keep on Comin” alleviivasi nimeään myöten koko meiningin, eikä häpeillyt takavuosien listahittien seurassa piirun vertaa. Henkilökohtainen kertani todistaa Public Enemy oli ensimmäinen, ja vaikka pääbändin isossa odotuksessa alkuillasta elettiinkin, oli tärkeää todistaa livenä vihdoin ”Bring The Noise” ja lopun ”Fight The Power”, jonka aikana Flavor ehätti surffaamaan eturivin käsien kannattelemana minuuttikaupalla. Muun possen jo mentyä takatiloihin, oli vielä tärkeä ”turpa kiinni, Flavor Flav puhuu”-hetki, jossa hip hopin legenda konkreettisesti pisti jengin näyttämään mitä käsimerkkejä elämässä ja keikoilla kannattaa tunnustaa. ”There is only one race, and that’s the human race”. KG
Lontoon edesmenneellä Splash Clubilla maaliskuussa 1994 ensimmäisen keikkansa soittanut brittirockmerkittävyys Skunk Anansie julkistettiin helmikuun loppupuolella Helsingin Allas Liveen eli Allas Sea Poolille soittamaan. Asiaan piti reagoida heti julkistuspäivänä, ja hyvä niin, keikka myi loppuun erittäin lyhyessä ajassa. Eikä ihme, kyseessä kun oli bändin ensimmäinen keikka Suomessa käytännöllisesti katsoen ainakin 20 vuoteen, hieman rapiaan peräti. Skunk Anansie olisi saattanut myydä loppuun isommankin menomestan, kuin 2500 henkeä vetävän Altaan livealueen, mutta meneppä ja nimeä se paikka Helsingistä, joka vetää 3000-3500 henkeä ja kelpaa rockin soittoon. Kyllä, tai siis ei, sellaista ei oikein ole. Siksi Allas Livellä on erinomainen paikkansa kantakaupungin sykkeessä soitattaa kotomaamme suosikkeja, mutta myös laadukkaasti käsinpoimittuja ulkomaan esiintyjiä. Tälläkin kesäkaudella tulossa ovat mm. Bob Hund ja Hellacopters Ruotsista ja toinen brittitärkeys, sekin loppuunmyyty hyvissä ajoin, eli Manic Street Preachers.
Skunk Anansie, yksi tärkeimmistä brittibändeistä 1990-luvun puolimaista lähtien, on myynyt näihin päiviin mennessä viitisen miljoonaa levyä, ja bändin sinkku tai albumi on vuosien varrella ollut Brittien virallisilla myyntilistoilla yhteensä 142 viikkoa, kovia lukuja. Eikä siinä kaikki, bändi on säilyttänyt vimmansa, kantaaottavuutensa, värillisen feminisminsä ja ”clit-rock”-asenteensa (laulaja Skinin oma määritelmä) kaikki nämä vuosikymmenet. Orkesterin tasan kuukausi sitten julkaistu seitsemäs virallinen studioalbumi ”The Painful Truth” on erittäin laadukas ja ärhäkkä rieska, ei yhtään turhaa täyteraitaa tai turhanpäiväistä tissiposkeilua. Anansie on syystäkin ylpeä uutuuslevystään, ja on soittanut siltä meneillään olevalla rundilla peräti viittä biisiä.
Koko keikkapäivän piti väijyä ja jännittää Ilmatieteen laitoksen ennustetta Helsingin rantaviivaa koskien, sataako kohtuullisesti, sataako aivan tuelta, vai sataako sietämättömän paljon. Tärkeä bändi piti toki yytsiä, vaikka olisi pudotellut vanhoja ämmiä ja rollaattoreita. Ja tulihan sitä vettä, ei sillä, mutta pahemmissakin kosteuksissa on laatuvetoja yyberöity, ei muuta kuin vedenpitävää jalkinetta alle ja puoli-iloinen retkimieli messiin. Vodaa tuli koko keikan ajan, mutta kun bändi asteli lavalle kello 20.15, DJ-setin ja teknisen ryhmän hirvittävän leppoisanpulskeasti hoitaman roudailu-ja teippailusession jälkeen, neliasteinen vaakasade hellitti edes muutaman biisin ajaksi, kuin kohteliaana eleenä briteille. Säätyyppi oli toki tuttu sekä suomiyleisölle, että englantilaisbändille, mutta kyllähän olosuhteet ainakin omaa keikkakeskittymistä-ja kestävyyttä nakersivat, ihan voin tunnustaa.
”This Means War”, vuoden 2020 sinkkujulkaisu, sai luvan jynkätä puolitoista tuntisen setin käyntiin, niinkuin se on tällä rundilla tavannut tehdä. Upea killingjokemaisesti juntannut post-punk-raita, jonka aikana jo oli selvää, että nyt tulee laatua tauluun ja millä soundeilla. Ensitahdeista lähtien aivan käsittämättömän komea ja kuulas soundi, oltiin kuitenkin tuulessa, sateessa ja ulkoilmassa yhtäkaikki. Ehkäpä paras kuulemani ulkoilmasoundi ikinä, vähintäinkin suhteessa volyymiin, ja vähintäinkin pitkään miesmuistiin. Skunk Anansiella on varaa, a) soittaa jo kakkosena iso hitti, b) soittaa viisi raitaa tuoreelta albumilta, joka ei voi mitenkään olla läpituttu kuin kouralliselle jengiä, c) soittaa ainoana coverina Led Zeppelinia, ja d) lopettaa koko ilta uutuuslevyn raitaan, jonkin 90-luvun kryptoniittihitin sijaan. Eikä kovin moni orkka ulkona tuolla soita esikoisalbumiltaan edelleen kolmea stygeä, jos kohta yhtään. Mutta Anansielle eka platta ”Paranoid & Sunburnt” oli samalla iso läpilyönti, ja brittirockin instantklassikko. Siltä kymmenentenä kuultu ”Weak”, ja heti perään vedetty ”I Can Dream” sytyttivät yleisöäkin jollain spessulla tavalla. Vaikka loppuunmyyty Allas oli toki muutenkin, kolmeasteisesta vihmonnasta huolimatta, erittäin hyvällä maanantaijalalla liikkeellä.
Kaikki oli, säätä lukuunottamatta , tänään erittäin kohdillaan. Pitihän se tietää, ettei tämänikäinen maailmaakiertävä orkesteri tule Stadiin asti vetämään huonosti, mutta keikan äärilaadukkuus yllätti silti. Acen kitaranulvotus, piti oikein tsiigailla välillä, että loimottaako kämmenen alta E-Bow’n sininen valo, mutta ei, Ace ulvootti muilla konstein. Mies piti soolot napakoina, Anansien keikalle ei tulla kuulemaan kitarasooloja. Mark Richardsonin jykevä kannutus ja Kauniaisiin asti kuulunut tanakka ja tiukka snare, alhaalla soitintaan roikottaneen Cassin erittäin kellarista lähtenyt bassomurina. Kunnon keitos laatua ja legendaarisuutta, lokakuun 1996 kakkosalbumin ”Stoosh” kokoonpanolla yhä soittavalta bändiltä. Ja sitten on tietenkin tapaus Skin, alias Deborah Dyer. Lady ei ihan suotta ole listauksissa mukana, kun tilastoidaan nykymuotoisen rockmusiikin kovimpia naiseksi oletettuja solisteja. Ääniala on mieletön, samoin kunto ja karisma, eikä Skunk Anansie ole mikään Garbage, se vaikuttaa edelleen ihan vähintäinkin kivalta työpaikalta. Todella moni solisti ei Helsingissä(kin) nähdyn kaltaista puolimaratonia suorittaisi ilman taustanauhoja tai apua, mutta Skinilta suoritus tuntui lähtevän edelleen tavattoman vaivattoman oloisesti, vaikka synttärikakussa on ollut jo 57 kynttilää.
Vuoden 2010 paluualbumilta (bändi piti sitä ennen 8 vuoden tauon ja veti henkeä) ”Wonderlustre” kuultiin ”God Loves Only You”, sen Skin pohjusti pitkällä puheella siitä, miten uskontojen asia maailmassa olisi levittää rakkautta ja rauhaa, ei sotia ja väkivaltaa. Käsi ylös kenen muun mieleen tuli puheen aikana Israelin sairas siionismi, tai Venäjän ortodoksikirkon suitsukkeilla siunaama päiväkotien pommittaminen? Kiitos, kädet voi laskea. Skunkkis on aina ollut yleishumaanisti kantaaottava bändi, sen ei ole tarvinnut dissata kutakin brittihallitusta, hallitukset ovat sen hoitaneet ihan itse. Mutta queer-ikonina Skinilla on ollut, ja on, paljonkin sanottavaa suvaitsevaisuudesta ja sen puutteesta. Lopulla settiä väkevästi jyskytetty ”Yes, it’s Fucking Political” vahvisti enemmänkin säännön sinä kuuluisana poikkeuksena. Kaiken kantaaottavuuden keskellä soi sadetakki-ja kumppariyleisölle kuitenkin se kaikkien aikojen isoin Anansie-suosikki silkkana rakkauslauluna, vuoden 1996 järjettömän iso hitti ”Hedonism” eli (”Just because you feel good”). Voin ihan henkilökohtaisestikin todistaa paikalla olleena, että syksyn ja talven 96-97 aikana ”Hedonism” soi Lontoossa ja muuallakin Cool Britanniassa kokoajan ja kaikkialla; liikennevaloissa, slummitaloissa ja aamukasteissa. Silti, Skunk Anansie kohtasi kaikki megahittinsä Altaan lavalla tuoreesti, kuin ensimmäistä kertaa yleisölle soitettuna. Arvostamme.
Varsinaisen setin, kaksiasteisen vihmonnan kiristäessä kylmää kouraansa Tsadin hämärtyvässä kesäehtoossa, Skunk Anansie päätti ekan albuminsa isoon hittiin ”Little Baby Swastikkka” (kyllä, kolmella koolla, tiedättehän). Vihainen ja ankara nykäisy, joka soi pitkänä ja hartaana julistuksena. Ace ulvotti kuin ei huomista kiertuevapaapäivää olisi. Puolessa välissä 4-biisistä encoresettiä saapui henkilökohtainen noutaja, meni märkänä, märässä ihmismassassa seisomisen mittari punaiselle, en oikein ole kosteusihmisiä, enkä encoretyyppiä. Encoreista ”Secretly” ja ”Cheers” tutuilta jalansijoilta, loput jo takalinjoilta ja ulosmenoportilta. Ensikosketus Skunk Anansiehen livenä (kyllä kyllä, vasta nyt) oli erittäin positiivinen, illan säästä huolimatta. Muistinko jo mainita, että satoi vaakaan koko illan muutama-asteista vettä? Hyvä. Toivottavasti bändi jaksaa jatkaa ja se nähdään Härmägidionissa ennenpitkää uudestaan. Ensimmäinen keikkakokemus (joo joo, tiedetään) Allas Livessä edusti pelkkää laatua, illan säästä huolimatta, mainitsinhan jo sateen? Paikka on erinomainen keikkakeidas keskellä yhä sivistyneemmäksi ja eurooppalaisemmaksi käyvää Helsinkiä. On kuin ulkomailla olisi, satama ja maailmanpyörä siinä vieressä. Tilava istumakatsomo, nouseva nurmi jolta siltäkin näkee erinomaisesti jos on yhtään pituutta, ystävällinen henkilökunta ja maailmanluokan soundi. Täällähän pitää alkaa käymään. Muutenkin voisi taas alkaa ramppaamaan keikoilla. Aika asiallinen harrastus. KG
Vuoden 1973 aikana laskettiin suomeksi lauletulle rockmusiikille varsin jykevät peruskivet, kun samana vuonna Hector julkaisi ”Herra Mirandosin”, Dave Lindholmilta imestyi albumi ”Sirkus”, ja ehkäpä ihan ennenkaikkea alettiin liukuvalaa suomirockia betoniin, kun Tampereelta kajahti epäyhtenäis-Suomen levylautasille ja sillivoileipähuoltamoiden jukeboxeihin Coitus Int-yhtyeen esikoisalbumi ”Juice Leskinen & Coitus Int”. Leskisen omin, ja takuuvarman itsetyytyväisin sanoin, mahdottomasti kuitenkaan liioittelematta, ”sillä levyllä oli kaikki suomen kielellä siihen mennessä tehty rock-musiikki”. Eikä siinä kaikki, Coitus Intin alkuperäisjäsenen Mikko Alatalon sanoin, ”Coitus Int toi seksuaalisuuden suomirockiin”. Johan siihen velvoitti nimikin.
Viime vuonna tuli Ojalankin laskuopilla 50 vuotta täyteen Coitus Intin merkkipaalualbumin julkaisusta, ja iloksemme kolme alkuperäistä coitusta päätti juhlistaa asiaa revivalrundin, mutta myös juhla-albumin muodossa. Juhlavuoden puolella heitettiin 14 vetoa, pikkuklubeilta festarilavoille, kysynnän osoittauduttua kovaksi. Tämän vuoden puolella homma jatkui muutamin keikoin, kunnes nyt, missäpä muuallakaan kuin Helsingin alakaupungin Tavastialla oli tullut aika laittaa revivalit pakettiin. Ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan, itselläkin avautui mahdollisuus nähdä bändi vielä aivan viime hetkillä. Tavastialle mukaan meininkiin oli saatu alkuperäisjäsenistä paitsi tietenkin Alatalo ja Pena Penninkilampi, mutta myös niinikään perustajajäsen Harri Rinne, joka nykyään budjaa Eestin Hiidenmaalla, eikä osallistunut kaikille juhlaturneen keikoille logistisista syistä. Ja vielä, kun kakkosalbumin ”Per Vers, runoilija” (1974) biiseihin saatiin bassoon itsensä Juuso Nordlund, niin lavalla olikin jäähyväisillan ikimuistettavimpina hetkinä peräti neljä elossa ja hyvässä tikissä olevaa coituslaista. Juice jätti meidät jo 18 vuotta sitten (aika rientää) ja muutama muukin coitus kasvaa jo maitohorsmaa, ja niitä muutamaa muuta elossa olevaa ei enää saatu lavalle. Siksipä apu löytyikin Alatalon lähimaastosta, Coitusta täydennettiin käytännössä koko Hauli Bros.-orkesterilla, jossa Mikon poika Kalle Alatalo soittaa kitaraa. Niinpä Tavastiankin ylälauteella löylyä löi hetkittäin jopa 8-miehinen poppoo.
Ennen osattiin asiat sanoa ytimekkäästi ja suoraan, Coitus Int onnistui paketoimaan peräti 24-biisisen settinsä alle puolentoista tunnin. Silti ilmassa ei ollut kiireen tai rynnimisen tuntua, ja Alatalolla oli jokaisen biisin välissä aikaa muistella Juicea ja muita menneitä, biisien syntyhistoriaa ja taustojen tositarinoita. Laulu lähti bändillä välillä jopa seitsemän äänisesti, ja kun lauteilla oli kahdet kiipparit, perkussioita, akustista kitaraa ja vähän väliä vaihtuvaa basistia, niin homma pysyi mielenkiintoisena koko keikan ajan. Ja vaikka taas oli tullut tuttuun ja to(tuttuun) tapaan opeteltua settilista ulkoa, niin koskaan ei ihan täsmälleen tiennyt, että mitähän ne seuraavaksi keksii. Solistivastuu oli pääosin vanhemman Alatalon, mutta väliin nuoremmankin, ja päälaulajan virkaa toimittivat niinikään myös kakkoskitaristi ja Alatalon ohella bändin nokkamies Juri Lindeman, sekä jotenkin erityislaatuisen ilahduttavasti lauluhommistaan suoriutunut Selkä Pulkkinen, joka toki soitti myös bassoa, milloin Rinne ja Nordlund eivät sitä tehneet. Juicen nuorena opiskelijahintelikkönä intopäissään kirjoittamat seksuaalisten siekailujen kuvaukset kuten ”Tulppaani” tai edes klassinen ”Hengitä sisko” eivät nyt omalle kohdalle kovin hedelmällisesti siementäneet, mutta ilmensivät kyllä todellakin sitä, että eihän näistä tsukupuoliasioista ollut kukaan siihen mennessä näin ronskisti tai rohkeasti kirjoittanut. Että kyllä Juice sitä valtakunnan virallisen häirikön asemaa otti harteilleen ihan alkunallien napsauttelusta asti. Myös aivan mahtavana Coitus-luentana jyrännyt, Juri Lindemanin laulama ”Jeesus pelastaa” jäisi vielä tänäkin päivänä aika monelta kirjoittamatta. Itselle, ja kenties jollekulle muullekin lähestulkoon täydellä Tavastialla upposivat Coitus Intin jäähyväiskeikalla Juicen ja kumppaneiden humoristisimmat styget jotenkin parhaiten. Humoristina Juice oli alusta lähtien nero, vakavampi nerokkuus alkoi kukkia tosissaan jossain Grand Slam-kauden alkupuolella. Muitakin mieliä sopii toki olla.
Tunnustaa pitää, että Juice jäi aina livenä näkemättä. Kuinka ollakaan. Onnittelut tässä yhteydessä niille, jotka näkivät voimiensa päivien Grand Slamin, Suomen E Street Bandin. Kun tsiigaili Tavastialla yhtään ympärilleen, tuli mieleen, että joku näistä on nähnyt alkuperäiskauden Coituksen. Juicen ja Harri Rinteen tekemiset ovat aina olleet kuitenkin omalla kohdalla suomirockin syvää mytologiaa, ja siksi olikin aivan mahtavaa nähdä itsensä, 18 vuotta suuren boheemin poismenon jälkeen, Tavastialla kuulemassa ”Juankoski, Here I Come”, ”Suihke kainaloon”, ”Hän hymyilee kuin lapsi” ja Mikko Alatalon tunteella tulkitsema umpiklassikko ”Per Vers, runoilija”. Olin paikalla, vielä ehti. Letkeästi kulkenut ”Oo! Raili” oli yksi setin kohokohdista niine 7-äänisine stemmoineen, ja hienon dramaturgisen nosteen toi settiin myös orkesterin autokuskin Juha Hildenin upeasti vetämä ”Tango Iloharjulla soi”. Hilden on kyllä tangolaulaja ihan omillaankin, että ei ihme että lähti ihan tyylillä.
Coituksen herkemmästä puolesta, sekin nimittäin oli, parhaiten kulki iäkkäämmän Alatalon tulkitsema, miehen itsensä nuoruuden rakkaudesta kertonut ”Nonamen laulu”. Kun bändin koko iso remmi asteli lavan taakse, kaikki tiesivät että eihän tämä nyt tässä ollut. Oli pari aika keskeistä vielä soittamatta. Encoreissa, jotka kerrankin kannatti soittaa ja odottaa soitettavan, kuultiin ensin rätväkkä ”Elämässä pitää olla runkkua” ja tietenkin kaiken kruunuksi yksi suomirockin vääjäämättömimmistä klassikoista, ”Heinolassa jyrää”. Ensimmäisen olin kuullut Popedan vetona aikoinaan, ja jälkimmäisen kuulemisen suhteen olin luovuttanut jo vuosia sitten. Mutta sieltä se vain tuli, ”Heinolaa” jyräämässä lavalla Alatalo-Penninkilampi-Rinne. Viime vuonna ilmestynyt ”50 Revival”-albumi, jolle nyt nähty remmi lämmitteli käytännössä kaikki kuullut biisit nykysoundeilla uusiksi, ei saanut kaikilta rockmedioilta ylistäviä arvioita. Joku puhui jopa karaokemaisuudesta, ja kyllähän kokenut rocktoimittaja toki karaoken tuntee. Silti, albumi on hieno kunnianosoitus bändiltä itse itselleen, ajan mittaan ehkä vieläkin isommin paikkansa lunastava päivitys, jonka nimenomaan avaa aivan perseettömän kova uusintaveto ”Heinolassa jyrää”. Edelleen. Ja kiitos juhlalevynkin, jää jyrämään, vaikka Coitus Int nyt ilmeisimmin lopullisesti hiljenee. Tavastian ilta oli myös upea muistutus siitä, että me olemme olemassa niin kauan, kuin meidät muistetaan, ja meitä muistellaan. Ja että välillä on hyvä muistaa kallistaa kunnioittava korva heitä kohti, jotka olivat keksimässä suomirockia. Nyt heikäläisiä oli Tavastian mainion iltapuhteen lavalla neljä. Kiitos Coitus Int 1974-2024. Ilman leipää ja punkkua voi selviytyä, mutta kyllä elämässä pitää olla runkkua. KG
Berliinin Friedrichshainin kaupunginosaan rakennettiin vuonna 2008 monitoimiareena, rikastuttamaan kaupungin isomman skaalan viihde-elämää. Usealla nimellä toiminut, 17 000 henkeä vetävä halli on nykyään uuden omistajansa myötä Uber Arena. Sen välittömään vierustaan pykättiin vielä 10 vuotta myöhemmin pienempien tapahtumien vaihtoehtoinen venue, noin 4500-4700 päätä imevä Uber Eats Music Hall, jossa itsellä oli nyt heinäkuisena iltana mahdollisuus ensikatsastaa yksi 1990-luvun menestyksekkäimmistä ja suurimmista rockbändeistä, yhä vuonna 2024 yllättävän relevantti ja eteenpäin porskuttava Garbage. Kun lomamatkan kohde muutamaa viikkoa aiemmin varmistui Berliiniksi, piti tietenkin aloittaa niin maan perseetön arpominen siitä, mitkä tai käytännön tasolla enemmänkin minkä artistin tai bändin voisi nähdä yhdessä maailman eittämättömimmistä livepääkaupungeista. Hirvittävän vatuloinnin jälkeen arpa oli heitetty Garbagelle, se kun bändinä oli toki muutenkin tärkeä nähdä, mutta liittyy myös saumattomasti muistoihin ajalta, jolloin olin onnekas asumaan Lontoossa useamman vuoden. Garbage ei ollut lähellekään tärkein bändi, joka niinä vuosina Londoniumissa jäi näkemättä, mutta yksi satojen muiden merkittävien joukossa. Noiden vuosien virheliikkeitä ja näkemättä jättämisiä paikataan nyt sitten ikääntyvä bändi kerrallaan, sikäli kuin vielä mahdollista.
Uber Eats Music Hallilla piti olla ajoissa, sen kerran kun oikein ulkomaankeikalle pääsi. Sisäänmeno sujui henkeäsalpaavan joustavasti, kukaan ei töninyt, kukaan ei ollut jurrissa eikä edes matkalla sinne, kukaan ei pakottanut jättämään mitään 3 euron narikkaan. Jo tunti ennen ensimmäistäkään soitettua sointia, olin tullut muistuttuneeksi siitä, kuinka sujuva ja upea keikkamaa Saksa on. Kaikki toimii täsmällisesti ja ystävällisellä otteella, ja infoa on saatavissa ajoissa ja riittävästi. Ja mitäpä muutakaan voi todeta, kuin että Uber Eats Music Hallin kaltaista venueta ei Suomessa ole, eikä tule näillä näkymin koskaan olemaan. Paljon henkilökuntaa, väljät tilat, siistit saniteetit, huipputekniikka ja hyvä näkyvyys. Kuulostaako kovinkaan tutulta? Ja paikka oli niin siisti, että lattialta olisi voinut vedellä currywurstit naamioon. Tässähän pitää alkaa ramppaamaan Berliinissä, hyvä ihmiskunnan meining kun ei todellakaan täällä/siellä rajoitu vain keikkaelämään.
Rockillan avasi nuorehko glasgow’lainen indieyrittäjä Lucia & The Best Boys. Käsi ylös, onko Skotlannista ikinä tullut rockmusiikkitermein mitään ylitsepääsemättömän huonoa kuonaa? Aivan oikein, kädet voi laskea, kiitos. Ja oikea vastaus oli toki ”ei”. Bändi on aloittanut joskus 2016 paikkeilla, ensimmäinen sinkku ilmestyi seuraavana vuonna, ja viime vuoden syyskuussa pukkasi ulos aivan mainion esikoispitkän, ”Burning Castles”. Lucia & The Best Boys on hyvin tyypillinen ajan brittibändi, sen ilmaisussa kuuluu vaikutteet ja brittirockin historia koko laajuudessaan, mutta onko orkesteri kuinka omaperäinen, kysymys jää leijumaan ilmaan. Bändi kuulosti nytkin livenä, paitsi toki levyversiotaan hieman raskaammalta, mutta väliin Killing Jokelta, Simple Mindsilta, Jamesilta, The Bansheesilta ja mitä satoja muita niitä nyt olikaan. Eli perinne on hanskassa ja avainalbumit diggailtuna, mutta biisimateriaali lopultakin on se, joka aina erottaa jyvän akanasta. Lucia & The Best Boys soitti erittäin napakan 25-minuuttisen, 7-biisisen setin. Kattauksesta löytyi kaksi erinomaista popraitaa, joten hyvän prosenttiosuus oli jo varsin korkea. Upean jälkipunkisti jynkännyt kakkosbiisi, albumiraita ”Haunt You Back” ja setin päättänyt, seuraavalle pitkäsoitolle päätyvä ”Perfectly Untrue” soivat erottuvimmin. Mallinakin työskentelevä Lucia Fairfull on bändilleen ihan asiallinen ja laatuisa solisti, bändi soi tänään ensimmäisellä ikinä Berliinin keikallaan hyvin, itseasiassa paljon paremmalta kuulostaen kuin Garbage, ja tosi moni muukin asia oli aivan kohdallaan. Lavan valot olivat siinä asennossa, että ainakin meikämannerheimon hieman rapautuneella kaukonäöllä meni kunnon tovi tajuta, että näillähän on ihan oikea liverumpali siellä takarivin pimeydessä.
Monia nousuissa olevia brittibändejä on tullut nähtyä, mutta jos tässä nyt saa pylvään nokkaan tooga päällä istahtaa ja alkaa oraakkelin lailla besserwissaamaan, niin näistä saattaa kakkosalbumin myötä joku vielä joskus kuullakin. Taannoin tuli esimerkiksi nähtyä Sundara Karma, josta oikein kohisemalla brittimedia kohisi menemään muutaman vuoden, mutta onpahan ollut hiljaista sen maailmanvalloituksen suhteen. Ja vika ei tietenkään ole laadukkaan ja yritteliään bändin, vika on siinä ennenaikaisessa ja väärin kohdistuvassa, pohjattomassa kohinassa.
Lippu nähdä Garbage lämppäreineen Berliinissä kustansi permantopaikalta 51 euroa, ja tapahtumapaikka oli silkkaa maailmanluokkaa. Suomessa Garbage olisi ehkä ilmoitettu Nordiksen Black Boxiin, siirretty ”tuotantoteknisistä syistä” Kulttuuritalolle, ja liput olisi maksaneet alkaen 99 euroa. Berliinissä keikka ei ollut edes loppuunmyyty, vaikka bändin edellisestä vedosta täällä oli peräti viisi vuotta. Edellä kuvailtu ei kerro Garbagen elähtäneestä suosiosta, se on edelleen iso bändi, vaan parista muusta seikasta. Berliinissä on niin paljon tarjontaa, että jos joskus jää joku bändi näkemättä, joka ilta on viidestä kymmeneen merkittävää vaihtoehtoa, ja jos nyt missaa suosikkinsa keikan, voi olla varma, että se tulee loppuvuodesta, ensi kesänä tai seuraavalla rundilla taatusti takaisin. Suomi on keikkamaana paitsi vähän jäykkä ja nihkeä, mutta myös ihan ennenkaikkea tavattoman syrjäinen. Nyt itäisen diktatuurimme täysin sulkeuduttua, ja hyvä toki niin, Suomi on yhä syrjäisempi keikkamaa. Kohoavat kiertuekustannukset ja Härmän kulttuurivihamielinen ilmasto hoitavat loput. Niinkuin Juice lauloi meille, ”Suomi on liian pieni maa”.
Kom sii, kom saa. Olin paikalla ja onnekas, kun monia turbulenttejakin vaiheita urallaan kokenut tärkeä ja merkittävä Garbage, brittiläisin amerikanbändi ehkä ikinä, nykäisi laadukkaan Berliinin nykäisynsä, joka venyi peräti naksua vaille kaksituntiseksi. Sen verran perspiseksi meni saksalaisyleisön keskellä tunnelmointi ja yhteensä semmoinen kolmituntinen samoilla conversensijoilla bostailu, että Garbage-vedossa väistämättä oli ne alavireisemmältäkin tuntuneet hetkensä, mutta pääosin ilta oli popmusiikin juhlaa.
Garbagen kaksituntisen aikana lavalla oli kaksi pääosan saanutta, ja kolme statistia. Illan valodramaturgiakin tuki sitä väittämää, että merkittävin osa bändiä oli ja on, anteeksi nyt vaan, karismaattisen itsetietoinen solisti, The Queen of Scotland, Shirley Manson–sekä tanakasti kannuttanut ja tehokkaasti kihistellyt legendasmies, rumpali Butch Vig. Näin rockhistoriansa tarkkaan tavanneen, ja siihen tavattoman syvälle uponneen friikin näkökulmasta toki yksi paikalle raahautumisen merkittävimpiä syitä olikin, tunnustan, että illan pannuja paukutti Nirvanan ”Nevermindin” ja Smashing Pumpkinsien ”Siamese Dreamin” tuottanut mies. Unohtamatta tietenkään Sonic Youthin ”Dirtia” ja Soul Asylumin ”Let Your Dim Light Shinea”. Että tuota, itselle tärkeämpää oli nähdä ja kuulla Vig kannuttamassa, kuin Manson laulamassa, mutta molemmilla meni ihan hyvin ja kumpikin tuli koettua.
Illan 22-stygeinen settilista noudatti samaa kaavaa, kuin aiemmatkin Euroopan rundin vastaavat, vain yksi pieni muutos biisien järjestyksessä poikkesi aiemmin soitetuista illoista, joista Berliiniä edelsivät Saksan Wiesbaden ja Luxemburgin Luxemburg. Ensimmäinen biisi (”#1 Crush”) meni vielä soundia tunnustellessa, ja kuten aiemmin totesin, jollain tapaa viiltävää olikin, että tänään lämppäri kuulosti paremmalta. Volyymin määrästä ei tänään ollut kyse, paikoin saksalaisyleisö huusi kunnolla innostuessaan bändin yli, eli hieman kovempaakin sali olisi kestänyt luukuttaa. Mansonin laulu ja ennenkaikkea Butch Vigin patteristo oli sikäli myös soundillisesti illan pääosassa, että kun vain yhdessä biisissä ylipäätään kuultiin muistettava ja huomionarvoinen kitarasoolo, niin ihmetellä pitää näin ei-ultra-fanina, että mihin Garbage tarvitsee kahta kitaraa (perustajajäsen Steve Marker, sekä Duke Erikson).
Kakkosbiisin ”Godhead” moneen kertaan kiitollisuuttaan korostanut Shirley Manson omisti illan yleisölle, meille jotka valitsimme miljoonakaupungin illan livetarjonnasta juuri Garbagen, vaikka ajat ovat kovat ja ainakin osalla meistä aiempaa harkitummin laittaa massia tai kalkkania viihteeseen ja keikkoihin. Rohkeasti Garbage soitti isomushittejään pitkin matkaa pois kuljeksimasta, ei ole tarvetta säästää hittikimaraa encoreihin, sen verran alkaa jo olla bändillä peninkulmia takana. Ja maailmanlaajuisesti yli 17 miljoonaa myytyä albumia. Niinpä jo kolmantena kuultiinkin ”I Think I’m Paranoid”, joka viimeistään räjäytti nopeasti syttyneen ja keikkaa kovasti odottaneen eurooppalaisyleisön pankin. ”Special”-biisiä spiikatessaan Manson muisteli maanneensa korona-aikaan kuukausikaupalla kotisohvalla pyjama päällä ja todenneensa tuskissaan aviomiehelleen, että haluaa epätoivoisesti Berliiniin! Nyt se odotettu ilta oli vihdoin käsillä, ja kaikki me paikalla olleet olimme special. Biisi kulkikin illan dramaturgiassa erityisellä intensiteetillä ja lämmöllä.
”The Men Who Rule The World” omistettiin kaikille sota-ja kriisialueiden lapsille, ja muutenkin Mansonin rauhaa, yhteisöllisyyttä ja syrjimättömyyttä useammassakin kohdassa julistanut illan sana oli ajankohtaisempi ja tärkeämpi kuin koskaan. Seuraavana kuullun ”Metal Heartin” aikana bändin sointi hieman muuttui ja biisin loputtua Mansonin korvaan kuului kuisketta takalinjoilta. Butch Vigin snarerumpu oli jollain tapaa hajonnut, mutta mies huikkasi kuitenkin, että jatketaan vaan. Pieni korvinkuultava lisäsuhina snaresoundiin ei edes kuulostanut huonolta, mutta ”Metal Heartin” jälkeen, kun supina ja säpinä takaa ei lakannut, Shirley Manson korvinkuullen menetti hermonsa ja kehotti tekniikkaa ja Vigia kertomaan what a fuck is going on there? Että ei hänellä ole tässä mitään kitaraa, jonka mukavirittämisen taakse piiloutua, jos te vaihdatte snarea, vaan hänen pitää tappaa aikaa ja tarinoida yleisölle. Snare päätettiin vaihtaa, Manson tarinoi. Ja kun rumpu oli vaihdettu, sisuuntunut bändi soitti aivan järjettömän kauniin ja voimallisen ”Run Baby Run”, illan kovin veto, jos yksi olisi pakko valita. Butch Vig ei säästellyt uuttakaan snareaan, vaan polki ”Bleed Like Me”-albumin (2005) raidan vimmatun upealla manchester beatilla. Pelkästään tämän takia, tiedättehän, kannatti olla paikalla.
Seuraava highlight oli platinaa myyneen ”Version 2.0”-albumin (1998) raita, skottikirjailija Janice Gallowayn samannimisestä romaanista nimensä napannut ”The Trick Is To Keep Breathing”. Biisi aloitti keikan hieman rauhallisemman keskisuvannon, jonka samaisen suvannon aikana saksalaisyleisön ote, into ja huomio hieman herpaantui. Merkittävää säpinää ei syntynyt edes kryptoniittihitin ”Stupid Girl” aikana. Omissakin aikakirjoissa tämä biisi tuli aikoinaan kaikista päänaukoista ulos, ja soi kertakaikkiaan aivan liikaa joka paikassa. Mutta nyt, ajan kullitettua muistoja, biisi kuuosti ihan raikkaalta ja jopa tuoreelta. Pieni tunnelman notkahdus päättyi illan ainoaan coveriin, ja keikka ikäänkuin käynnistyi uudestaan, kun Garbage veti Siouxie & The Banshees-klassikon ”Cities In Dust”. Jo toinen kerta alle vuoden sisään kuulla tämä livenä, edellisen kerran Lissabonissa viime syyskuussa itsensä Siouxie Sioux’n tulkitsemana. Shirley Manson alusti biisin kertomalla, miten Siouxie pelasti hänet elämälle, koulukiusatun tytön, jonka ainoa lohtu koulun jälkeen oli kotona odottava Banshees-albumi ”Tinderbox”. Louise-nimistä koulukiusaajaa saamme toki kiittää siitä, että Mansonista tuli tiensä miehisen alan huipulle taistellut rocklaulaja. ”Cities In Dustin” lopulla Duke Erikson soitti oikeastaan illan ainoan järkeenkäyneen kitarasoolon, ja sai taas miettimään, mihin tämä bändi tarvitsee kahta vaivalloisesti kuuluvaa kitaraa. Kolmen vuoden stintin Smashing Pumpkinseissakin soittaneen Ginger Pooleyn basso on asia erikseen, sen alakertaisuus tukee Butch Vigin jymäkkää pannutusta tärkeällä tavalla.
Keikan laadukkaassa loppuliukumassa kuultiin platinahiteistä ”Vow”, ja tietenkin ennenkaikkea maailman neljänneksi upein poplaulu, ”When I Grow Up”. Kirjoitellaas perässä, jos tuntuu että lähtee. Vig kihisytti niin, että veikkasin mieheltä seuraavaksi kyrvähtävän pellit. Varsinaisen setin päättäneeseen isomushittiin ”Push It” Manson ennakkohehkutti saavansa merkittävän vieraan, naisrockin esitaistelijan ja kanssasiskon. Vieras osoittautui olevan kanadalainen Peaches, josta nyt ainakaan itse en ollut koskaan kuullutkaan, vaikka kohtuu paljon tulee settejä seurailtua. Shirleyn ja Peachesin laulubattle oli hetken viihdyttävää, mutta ei nostanut biisin julistusarvoa tai kohottanut keikkaa varsinaisesti millään tavalla, vaikka styge muuttuikin matkalla Peaches-biisiksi ”Fuck The Pain Awayksi” ja taas takaisin. Bändin esittelyn Manson hoiti lakonisista lakonisimmalla tavalla, ja fiilis jäi, että ei Garbage maailman helpoin duunipaikka välttämättä ole.
Encoreissa kuultiin vielä ”Milk” ja ”Only Happy When It Rains”, jonka jälkimmäisen kiippareiden ääreen siirtynyt Erikson jotenkin epäonnekkaasti joutui aloittamaan kolme kertaa uudestaan, oikeat alkusoinnut ja tempo ei vain tahtonut löytyä. Shirley Manson tulkitsi biisin rumpuraiserilla istuen, ja pian kaikki olikin ohi. Muun bändin jo mentyä viimeisen kerran takahuoneeseen, Butch Vig nousi rumpujen takaa osoittamaan henkilökohtaista kiitollisuuttaan, snare-episodi ja kuningattaren gonahdus tuoreessa muistissa. Mies joka perusti bändin 1993, mies joka kutsui Mansonin kotoa mukaan kun haluttiin naispuolinen vokalisti, mies joka kirjoitti rockin historiaa tuottajana, mies johon grunge yhtenä keskeisimmistä kulminoitui. Yksi hajonnut rumpu ja kolmen minuutin viivästys ei ollut mistään pois. Hieno hetki, Butch Vig kumartelemassa rumpupatterin takana, kun muut olivat jo menneet. KG
Sami Yaffa julkaisi pitkään uumoillun, odotetun ja myös kypsytellyn esikoissooloalbuminsa syyskesällä 2021. ”The Innermost Journey To Your Outermost Mind” oli paketointia myöten mietitty kokonaisuus, miehen ihkaomilla biiseillä etenevä musiikillinen katsaus Sami Yaffan henkilökohtaiseen rock’n’roll-historiaan. Levyllä rymisteltiin punkisti ja lepposteltiin reggaesti. Jo esikoissooloilun aikaan oli selvää, että jatkoa mitä ilmeisimmin seuraa. Välissä Sami jalkautui tietenkin paitsi ahkerasti keikkailevan päätyönantajansa Michael Monroen kanssa tien päälle, mutta myös rohkeasti ja ansiokkaasti mies-ja kitara-kiertueelle yksin, soittamaan ja turinoimaan tarinoita uransa monipolviselta matkalta. Sooloalbumi numero kaksi, hengästyttävältä nimeltään ”Satan’s Helpers War Lazer Eyes and The Money Pig Circus”, julkaistiin kuluvan maaliskuun ekalla viikolla, eli ihan äskettäin. Oli siis aika jalkautua levyä promoavalle lyhytrundille, ennenkuin kevään ja kesän muut keikkakiireet koittavat. Nyt koettava pikkukiertue mahtuu maaliskuun sisään ja sisälsi/sisältää viisi vetoa ympäri eteläistä Härmää, Helsingistä Kouvolaan. Syksymmällä Samin remmi saattaa lähteä myös ulkomaan keikoille, ja tuo remmihän on, kummallakin nyt julkaistulla albumillakin soittava ydintrio Janne Haavisto (rummut), Linde Lindström (kitara) ja Burton Puurtinen (koskettimet).
Ennen rundin avannutta Tavastian nykäisyä olin ehtinyt kahlata uutuuskiekon tasan kahdesti läpi. Ja todeta, että levy aukeaa, ystävällisesti ja umpirehellisesti ilmaistuna, huomattavasti hitaammin kuin Samin esikoinen. Biisimateriaali ei kautta linjan ole esikoisplatan vahvuuksissa, mutta huippuhetkiäkin löytyy isommin etsimättä toki muutama. Levy on tuotettu Samin itsensä ja Erno Laitisen yhteistyöllä, mietitytti vain albumia kuunnellessa, että olisiko sille osastolle joku ulkopuolinen katse tai peräti korva tehnyt hyvää. Levyn ulkoinen paketointi eroaa esikoisrieskan vastaavasta hyvinkin raikkaalla tavalla, B-elokuvahenkisine kansitaiteineen, mutta sisäisen paketoinnin eli musan ylöspanon olisi suonut eroavan huomattavasti enemmänkin. Ja miten tämä kaikki sitten siirtyikään livetilanteeseen?
Tavastian napakan, tunti ja parikymmentä kellottaneen keikan jälkeen toivoin, että en olisi ryhtynyt rundin avauskeikalle, vaan nähnyt tiukaksi ja ääriammattimaiseksi toki tälläkin vedolla osoittautuneen rykmentin hieman myöhemmin, kun kiertuelämmöt on jo ylhäällä. Jokin nimittäin vaivasi, sekä lavalla, että katsomossa. Näitä näkökohtia jouduimme, asioita keskimäärin hyvin tuntevan keikkaseurueemme kanssa jälkikäteen analysoimaan, että miksi ei ihan välittynyt? Niinkuin juuri tämän remmin keikan kuuluisi välittyä. Oliko kyseessä rundin avaavaa keikkaa vaivannut jännitys? Ja jos, niin miksi, kun miehistö on maapallonsa jo moneen kertaan eri yhteyksissä kiertänyt? Levy on saanut hyvän vastaanoton ja lähtenyt nykytermein asiallisesti myymäänkin, yleisö oli hyvällä jalalla liikkeellä ja Tavastiakin ihan hyvin kansoitettu, joskaan ei loppuunmyyty. Paikoin tuntui kuin Samin bändi vetäisi viimeisiä viimeistelytreenejä, ja yleisö saisi sattumalta olla seuraamassa. Muitakin mielipiteitä-ja aloja saliin ihan taatusti mahtui, ja mahtavaa niin.
Keikka polkaistiin käyntiin ihan tehokkaalla tamppoolla uutuuslevyn nimiraidalla. Ja sanottava on, kun kerrankin pääsee sanomaan, että en muista Tavastian pitkään pitkään aikaan kuulostaneen näin hyvältä ja erottelevalta, illan volyymit oli kuitenkin aika isot. Ja vaikka Tavastia kuulostikin niin hyvältä, että ilahtumaan joutui, niin perinteisellä suomihetteiköllä silti tarvottiin. Toisin sanoen, Burton Puurtisen kiippareiden osalta mentiin kyllä luvattoman monta biisiä, ennenkuin ne saatiin kuulumaan edes auttavasti. Mutta, ei elämässä eikä keikoilla, kaikkea voi saada. Kakkosena ”Silver Or Lead”, aivan kuten albumillakin, ja keskittymiskyvyttömämpi alkoi jo olettaa että no nyt ne soittaa koko kakkoslevyn läpi ja sitten muutaman muun. Mutta ei onneksi, keikka koostui ihan mukiinmenevästi kummankin albumin täsmäraidoista. Uutuuskiekolta kuultiin lyhyellä matikallani rapiat puolet, mutta kuvaavaa jotenkin on, että ”Outermost”-kokonaisuudelta niinikään aika tarkkaan puolet. Eli luotto ykköslevyyn on iso edelleen, toki emme voi tietää kuinka rajattua yhteisen treeniajan löytyminen uusien biisien äärelle on ollut.
Uusista biiseistä komeimmin ja raikkaimmin kulki myös yleisiä tempoja hetken hengähdykseksi alas laskenut ”Down Home”, jota pohjusti Samin ylipitkäksi venähtänyt, mutta ihan hauska stoori biisin synnystä koronasähläilyjen jälkeisissä lentomatkustelumainigeissä, 36 kosteaa tuntia Köpiksen lentokentälle saapumisen ja kotiinpaluun välissä. ”Down Home” rullasi komeana amerikkalaisena heartland rockina, ja määritti suuntaa keikan laadullisesti nousujohteiselle loppupäälle. Pettymys sen sijaan oli ”Crashing Downin” yleisluontoinen rymistely, biisi joka kertoo melko suorasti Hanoi Rocksin romahduksesta vuodenvaihteessa 1984/85. Biisin levyversioon Samilla olisi ollut mahdollisuus koota elossa olevien klassikko-Hanoiden vinyylireunion, raidalla vierailevat nyt jo Michael ja Nasse Suicide, vain Andy jäi puuttumaan. Mutta, vai olinko se vain minä, luukuttiko Lindström ”Crashing Downiin” kovinkin andymäisen soolon?
Korostan, että bändin iltapuhde jäi plussan puolelle, paikoin hyvin, paikoin hiukan heikommin, mutta plussan puolelle. Illan kohokohtia oli esikoisalbuminkin huippuhetkiin lukeutuva ”Rotten Roots”, joka keskisuvannollaan äityi pitkäksi dub-lepposteluksi, lavan taustalakanaan printatun sound systemin hengessä. Oli myös ilo muistuttaa itseään siitä, kuinka tanakka rock’n’roll-rumpali Janne Haavisto edelleen on. Toki mies kannuttaa J.Karjalaisen bändissä hyvinkin erilaista tavaraa, mutta nyt ainakin lähti niin että takarivi tärisi. Encoreina kuultiin kolme lisänumeroa, ja encoreihin lavalle saapuikin se bändi jonka olisi suonut saapuvan alunperinkin. Encoret Sami Yaffa Sound System veti rennon takakenoisesti, niistä ”Down at St.Joe’s” rullasi erityisen upeasti. Ilta päättyi kuten taannoin mies-ja kitara-keikat, Samin ensimmäiseen ikinä levytykseen, Pelle Miljoona Oy-klassikkoon ”Olen kaunis”. Ollaan kaikki. KG
