Thromdarr, Cerebrum @ Old School Metal Massacre II, Bar Bulldog, Riihimäki 20.01.2024
Vuoden 1989 paikkeilla death metal vyöryi toden teolla Suomeen, ja näissä bändien perustamistsunameissa sai alkunsa myös riihimäkeläinen raskastrio Necrobiosis. Kahta vuotta ja yhtä demoa myöhemmin nimi oli vaihtunut muotoon Thromdarr, ja tyylikin astetta mustemmaksi. Yhdessä niinikään 1989 aloittaneiden Archgoatin ja Beheritin kanssa, Thromdarr on yksi kaikkien aikojen ensimmäisistä black metal-bändeistä Suomessa. Jo Necrobiosisin ajoilta on säilynyt bändikuva, jossa poseerataan corpsepaintit naamalla. Ja eipä vissiin ollut juuri tuo mainittu vuosikymmenten vaihde, kun deathin ja blackin raja oli häilyvä, sitä suomi(kin)metallin erittäin kulta-aikaa. Norja ja Suomi olivat maailman tärkeimmät metallimaat, eikä toisin ole juuri nytkään.
Thromdarr on ollut olemassa keskeytyksettä siis vuodesta 1991, ja mukana on edelleen kunniakkaasti Necrobiosis-veteraaneista Ari Auvinen vokaaleissa ja Mika Kyöstilä kitarassa. Rumpali Lasse Pelkonen oli hänkin mukana jo ihan ekalla demolla ”As a Wind Cries” (1992), basisti Sakari Mustakallio on niinikään 90-luvun saapumiserää, kiipparisti Markus Murola sitten hiukan myöhempää. Thromdarr pysyi aina marginaalissa ja undergroundissa siinä missä edellämainitut aikalaisbändit saivat maailmallakin kulttimainetta ja ovat keikkailleet Etelä-Amerikkaa ja Japania myöten. Vuoteen 1997 mennessä Thromdarr oli julkaissut neljä demoa, joista vuonna 2000 koostettiin esikois-LP ”NorthStorm Arrives”. Vuonna 2011 ilmestyi uutta matskua esitellyt sinänsä mainio, mutta ehkä hiukan pituudestaan kärsinyt albumi ”Electric Hellfire”. Ja mikä merkittävintä, kaksi vuotta takaperin Svart Records teki kulttuuriteon (osaakohan ne muita tehdäkään), julkaisemalla kaikki Thromdarrin demot tuplaälppärinä, oikein vinyylille puristettuna. Väitänpä, että ”Midwinter Frost- Complete Demo Tapes 1990-1997” on alan maailmanluokassakin merkittävä julkaisu, hiomaton musta timantti, joka kestää kuuntelua ja aikaa.
Aktiivisempaan keikkakantaan riihimäkeläiset palasivat muutama vuosi sitten Vantaan Rock Bearin järkkäämässä Finnish Death Metal Maniacs-tapahtumassa, joka on useana vuonna tehnyt todella arvokasta työtä esitellessään suomikuolon ja härmäblackin veteraaneja myös nuoremmille jonneille ja jonnettarille. Joten kun syyspuolella tipahti tieto, että todellinen uugeehelmi Thromdarr on mahdollista nähdä kotikaupungissaan otsikolla Death Metal Massacre pt.2, oli kalenteriin raivattava samantien massacren mentävä menoaukko. Tapahtumien paikkana sai toimia Rixun Matkakeskuksen alakerran Bar Bulldog, jossa tapahtumaketjun part 1 käsittääkseni myös järkättiin. Bar Bulldog on yllättävänkin aktiivinen keikkamesta, usein lauteilla (tai eihän täällä lauteita ole, vaan lattia) nähdään rootshenkisiä, tai jopa iskelmällisempiä artisteja, ja suomirockin tärkeyshahmoja soolona. Mutta esimerkiksi edellinen live-ehtoo oli ollut vahvasti punk. Sijaintihan baarilla on huikea, narikasta kävelee keikan jälkeen junaan alle minuutissa, ja live-vetojen jälkeen ehtii vielä kaikkiin suuntaan, Tampereen, Lahden ja Helsingin. Illan metallikekkereihinkin vaikutti korvakuulolta tulleen possea vähintäinkin Stadin mitalla. Olihan lavalla, tai siis lattialla, legendaosastoa.
Illan yleisön lämmitteli kuitenkin turkulaiskvartetti Cerebrum, kuoloa jo vuodesta 1992. Mutta ei mitä tahansa kuoloa. Bändin vuoden 1994 demo ”Grief” on tätä suomimetallin kätkettyä kultaa, jonka olemassaolosta edelleen turhan harva tietää. Upea pikkulevy, joka sisältää hyvinkin progressiivista otetta, suorastaan jazzin elementtejä ja vertautuu ainakin oman kotoisen musacornerini mytologiassa helposti vaikkapa (toki naksun kevyemmällä otteella soittaneen) Dethronen parhaisiin hetkiin, ja nyt on paljon sanottu. Erittäin asiallinen combo tämäkin, ja tärkeä nähdä, remmissä edelleen mukana kaksi pelimannia jo vuoden 1993 esikoisdemolta, niin, ”Demo #1”.
Kello löi jo, ei viisi, vaan 21.14, kun Cerebrumin taustanauha pyörähti käyntiin vielä täyttymistään odottavalle Bulldogille. Eikä mikä tahansa taustanauha, vaan Dallasin tunnari. Vanhan Dallasin, oliko niitä muita? Tyy tyy tyydytty tyy tyy tyy, tyy tyy tyyttydyy. Ja sitten, lapikas lattiaan ja hiukan vielä tässä alkumetreillä puuroutumaan tupanneella myllytyksellä homma käyntiin, ”Oath of Sinful” ihan ekalta demolta. Arvostan. Tämähän se on aina niin hienoa raskaamman musiikin friikille, kun bändit ajelee näitä ihan varhaisimpia hengentuotteita, ovi on suoraan auki heavyn historiaan ja viileä puhuri käy. Väliin uutta matskua, ”Epitaph”, biisi biisiltä kohenevilla soundeilla, ja sitten ”Grief”-EP:ltä tuttua progejazzdödöä, ”Black Mind Like a Hero”. Tanssilattiallakin alkoi jo tässä vaiheessa ilmetä yksisoluista alkuelämää, joskin meno kiihtyi näin termein vasta kakkosbändin loppusettiä kohden. Crimson Midwinterissakin vaikuttanut solisti/basisti Mikko Suomi johti tyylikkäästi edestä, ei ole niin helppoa kun porukka on vähän kylmää vielä, talon yleisluontoiset valot sammuu vasta kakkosbiisiin ja kun myötäinen par-kannu pojottaa suoraan öögastoon. Kitaristi Vesa-Matti Rauhu laittautui stemma-avuksi uudesta biisistä ”Another Step Closer” lähtien, ja pyyhki muuten ”Darkness In Dream”-raitaan komealla tavalla perinteikkään kuolosoolon, ja jälleen oltiin vuoden 1993 marraskuussa ja ekan demon äärellä. Muutenkin ”Darkness In Dream” oli Cerebrumin setin ehdoton kohokohta. Tuoreempi Cerebrum-tavara osoittautui vanhaa suoraviivaisemmaksi, joskin toki perinteikkäästi jyskääväksi deathiksi, mutta itselle upposivat ne vanhat demostyget ehdottomasti paremmin. Kuinka ollakaan. Tarkalleen 40 minuuttia kellottanut tamppoo päättyi ”Sweet Melodies From The Surging Sea”-eepokseen vuodelta 1994. Olimme nähneet suomideathin alkupään hämyyn. Mutta sen lisäksi Cerebrum on yhä täällä ja elämänsä iskussa, uutta matskua syntyy tiettävästi koko ajan, joten ehkäpä bändi saataisiin vielä tälläkin vuosituhannella levytyskantaan.
Seurasi rontin puolen tunnin rouduutauko, jonka aikana liiteri alkoi ihan tosissaan täyttyä, ja hyvä niin. Sana oli kiirinyt. Tiuku repi täsmälleen 22.37 kun Thromdarr-kiipparisti Murola lähetti tuulen ulvomaan kioskistaan, hyytävää puhurisoundia kuultiin jatkossakin viritystauoilla ja biisien väleissä, blosista rytmittivät kumeat räjähdykset. Tuuli ulvoi, rumpali Pelkonen tunnelmoi pelleillä, ja niin saatiin loppukin bändi piskuiselle lavaa edustavalle lattianosalle. Nelisenkymmentä minuuttia tummaa, mutta ei kitkerää paahtoa, melodista raskasmetallia laadukkaasti lanattuna. Puolimahdotonta lausua hirvittävän paljoa soitettujen biisien nimistä, sen verran huonosti oli ehtinyt niitä varsinaisesti ulkoa opettelemaan ennen tärkeää keikkailtaa, vaikkakin Thromdarrin demokokoelma oli kotoisassa musacornerissa soinut suoratoistona pari viikkoa aivan ns. tuelta. Tämä bändi vain piti nähdä, ja tiedämme toki, että illan settilista oli kattava sekoitus uusvanhaa ja vanhaa. Niin paljon kuin olenkin Thromdarrin demovaiheen diggailija, kuinka ollakaan, niin tehokkaimmin kuitenkin kulkivat ”Electric Hellfire”-albumin pari alkupään raitaa, eli nimibiisi, sekä kertakaikkiaan komeasti äestetty ”Burn For The Eternity”. Bändin livetoimittamisessa on keskiössä tietenkin Auvisen anteeksipyytelemätön tulkinta ja olemus, sanaakaan ei sanottu, yhtään biisiä ei esitelty, yhtään kiitosta ei lausuttu. Mutta Thromdarria kannattelee isosti myös alkuperäiskepittäjä Kyöstilän norjalaishenkinen, upealla tavalla perinnetietoisesti itkevä kitara ja Lasse Pelkosen jyhmimät kannut. Tässähän yksi tämän bändin nerokkuuksista piilee, Pelkonen on myös riihimäkeläisen funeral doom-legendabändin eli Skepticism’in alkuperäinen ja edelleen mukana oleva rumpali. Kun on ollut keksimässä kokonaista genreä, tietää mistä on kyse, Pelkosen raskaskätinen soitto sopii Thromdarriin kuin nyrkki silmään. Nopealla bläkkismiehistöllä on funeral-rumpali, asiallinen heavyn meining. Sitäpaitsi kumpikin illan rumpali teki miehen työn soittaessaan kannujen ja takaseinän väliin ahtautuneena, väliin johon ei ihmissilmä uskonut aikuisen mahtuvan.
Ei voi sanoa, että lavan edessä olisi tänään varsinaisesti kirnu pyörinyt, mutta mukavasti jengi jalkautui Thromdarrin soittaessa lähemmäs. Ja kenties hetkittäin ainakin, bändin näkövinkkelistä, tapahtumat saattoivat muistuttaa oikeaa keikkaa. Tanssilattian iltaa väritti osaltaan yksi niin truesti riivattu eturivin touhufani, että ovimies joutui oikein ottamaan niskaotteen ja muistuttamaan, että solistiin on ihan kohtuullista pitää muutaman sentin etäisyys.
Kun Thromdarrin aika oli täysi, Auvinen poistui takahuoneeseen, sikäli mikäli Bulldogissa sellainen olisi. Muu bändi seurasi pian sanaakaan sanomatta perässä, tyylikäs tapa lopettaa intensiivinen veto, jossa ei muutenkaan turhia länkytelty. Tai siis yhtään mitään. Oli pakko vielä itsekin poiketa merkkaripisteen kautta, onhan se oltava ”Midwinter Frost” omassakin vinyylihyllyssä. Nyt on. Rixun Bulldogiin uskaltaa tarvittaessa jatkossakin jalkautua keikalle, siksi lupaava tunnelma ja jopa soundi oli tänä iltana. Lisää matkakeskusmassacrea, ensi talvena jatkuu, toivottavasti, miksei jo aiemminkin. KG