Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Amorphis”

Black Sabbath (uk) @ Monsters of Rock, Kaisaniemi, Helsinki 07.07.2016

Kun kaikki menee pieleen, tai kun ihan kaikki ei mene putkeen, miten vain. Siinä illan teema kun kokoonnun 20 000 muun kanssa todistamaan Black Sabbathin viimeistä (todennäköisimmin ja mitä toivottavimmin) Suomen keikkaa Kaisaniemen soralle. Ja voi jopa olla, että todistan viimeistä pistekonserttiani Kaisaniemessä, vähintäinkin koskien tapahtumia joissa LiveNation on järjestelyvastuussa.  Isot konsertit eivät kuulu Kaisaniemeen, Tuskan muutto täältä pois olisi voinut olla selkeä viesti muillekin. Taannoisesta Queenin konsertista oli otettu opiksi harvinaisen vähän, ja jos opiksi ottamista rajoittikin aika, ei ketään kiinnosta.

Saavun alueelle liian myöhään. Myönnän, oma vika. Mutta muutaman neuvoa-antavan ottaminen lämpimissä keskustan baariolosuhteissa tuntui hyvältä ajatukselta kestää Kaisaniemen tunku, töniminen ja agressiivisuus. Ja hyvä idea se olikin, ei siinä. Toverit houkuttelevat vielä alueelle saavuttaessa heittäytymään baarijonoon, vaikka Opeth jo lopettelee pitkäksi venyvää settiään. Jonossa menee aikaa, odotan innolla nähdä, onko itse myynti hidasta, vai ovatko asiakkaat sitä. Kaikesta päätellen asiakkaat, ja meitä vain on liikaa. Osa on jo ennen pääbändiä niin liiskat, naamat tai turvat että ostotapahtuma hidastuu jo senkin takia. Lisäksi aina joku harvinaisempi konserttivieras keksii pystyttää torikokouksen keskelle jonoa, niin että kukaan ei enää tiedä mistä jonouma ylipäätään alkaa, ja mihin se päättyy. Arvontalaulu raikaa tänään erityisesti anniskelukarsinassa, jollaisista käsittääkseni ollaan uuden alkoholilakipaketin myötä pääsemässä eroon. Ja arvatkaas mitä? Sitten näihin Sabbatheihin ja vastaaviin Kaisaniemiin ei ainakaan kannata enää mennä, örvellys ja omille jaloille kuseminen siirtyy nimittäin sinne kentälle, missä nyt on epätoivoisesti yritetty katsastaa bändejä.

Ok, oma vika mennä kietaisemaan liian myöhään keskikeijo aivan järjenvastaisiin jonoihin. Juontaja Jone Nikula käy lavalla huutelemassa maalaisjärjen perään, että älkaa kaikki jonottako yhteen bajamajaan, sinne mahtuu vain yksi kerrallaan, menkää tuonne taakse,siellä on niitä kymmenittäin lisää. Hyvä huomio käydä ohjeistamassa kansaa, jonka ajatus alkaa selvästikin sumentua, mutta sinne takalinjoille ei tässä tungussa ole ihan hirveästi asiaa, eikä ainakaan kovin nopeasti. Kaisaniemen kapasiteetti on jotain 10 000:n luokkaa, nyt täällä tönii toisiaan yli 20 000 ihmistä.

Black-Sabbath-e1443602694904

Olisi kiva saada semmoinen rätinki joskus eteen, että mitä esimerkiksi Black Sabbath-liput maksaisivat, jos kyseessä olisi ihan oikea pistekonsertti, eli maksettaisiin vain yhdestä bändistä, siitä joka ihan oikeasti halutaan nähdä? Ei hukattaisi rahaa lämppäreihin, rahanahneisiin insinööriheavybändeihin, jotka soittavat aina, kun kissaa ristitään, joka paikassa. Paljonko jengi olisi valmis maksamaan vain yhdestä bändistä, asiallisissa puitteissa, joihin ehdottomasti kuuluisi jonkinmoinen tila ympärillä ja jonkinmoinen näkyvyys? Palaan tähän..

Tilaisuuden nimi on Monsters of Rock. Kuka näistä on monsteri, tai koskaan ollut?  Amorphis, jonka saa suostuteltua mihin tahansa rippijuhliin soittamaan, vai Ruotsin vastaava jokapaikanhöylä Opeth? Ainoa järkevältä kuulostava lämppärivalinta tänään on Rival Sons, joka toki sekin käy aika usein Suomessa, mutta sillä on sentään loistava levy vastikään julkaistuna, eikä se esiinny tänä kesänä joka notkossa. Tilaisuuden nimi siis pelkästään lupaa liikoja.

Myönnän, kun Black Sabbath aloittaa, olen liian kaukana takalinjoilla. Saan huonot jalansijat. Heti Opethin lopettaessa olisi vielä ollut pientä toivoa, nyt ei enää. Rynniminen eteenpäin tuottaa parinkymmenen metrin edun, tänään lasketaan kaikki. Tuolla matkalla kohdattu kuusikymppisten äijien agressio on jo sitä luokkaa, että fiilistä nakerretaan pala kerrallaan.

Black Sabbath” soi hapuillen, mutta sille sen voi suoda, hapuillenhan se on aikanaan levytettykin. Jos biisin nimi ei olisi juuri se mikä on, bändi ei olisi tätä koskaan soittanut livenä. Omilta conversensijoiltani näen koko keikan aikana vaivatta vain basisti Geezer Butlerin, ja hänkin on noin puolen tulitikkuaskin kokoinen. Tunnistettava tosin.

Kakkosbiisi ”Fairies Wear Boots” lähtee jo napakammin. Illan soundit ovat hyvät, jotain sentään oikein. Toisaalta, jos näin yksinkertaista kamaa ei saa kuulostamaan hyvältä, niin sitten vaan Postiin töihin. Ozzy Osbournen ääni on varsin hyvässä kunnossa, ja ukko itsekin ihan vetreänä. Ozzylle on suotu joku etuoikeus maailmassa ja rockin historiassa olla ”kohtuullisen hyvässä kuosissa”, tai ”ihan virkeä”. Aika harva saa puolihalvaantuneena vedettyä uraa sillä tavalla anteeksi kuin Ozzy. Itse en ole ikinä jaksanut Ozzyssa arvostaa muuta kuin osallistumista näiden heavyn klassikkobiisien kirjoittamiseen, ja tietenkin legendaarista ääntä.

Pari seuraavaa biisiä menee muita miettiessä, tänään siihen on aikaa. Yksi asia joka pistää silmään niin, ettei tahdo pysyä nahka päällä, on videoscreenit. Yli 70 % kaikesta kansasta tänään täällä on näiden varassa, mitään muuta näkyvyyttä lavalle ei ole. Ja mitä tapahtuu screeneillä? Maailman huonointa bändin kuvaamista, videohesselöintiä ankeimmasta päästä. Jos ohjaaja onkin kehottanut näyttämään otelautoja, niin onko pakko katsella bassottelevia sormia ja otelautoja puolitoista tuntia? Hädin tuskin selviää, mikä bändi on lavalla. Mitä itse tulen muistamaan, noin visuaalisesti, tästä keikasta? Geezer Butlerin sormet screenillä, ”Children of The Graven” pääkallovideon ja sen, että edessäni olevan kaverin hupussa lukee Helly Hansen. Ja tää oli tosiaan sen 88,50, kassan kautta ulos, kiitos. Menkää LiveNation vaikka vain Tuskaan katsomaan, miten asiat kannattaa järkätä ja miten bändejä kuvataan screenille.

Kun yhdeksäntenä kuultava ”Hand of Doom” alkaa, ollaan voiton puolella. Kaikki biisit toki soitetaan hartaan pitkinä versioina. Toivoisi suorastaan että jonkun biisin, tai pari, voisi soittaa lyhyempänäkin luentana. Lisäisi keikan dramaturgiaa kummasti. ”Rat Saladin” yhteydessä kuullaan Tommy Clufetosin rumpusoolo. Aivan, kuka on Tommy Clufetos? Jamppari on tuttu Ozzyn bändistä, mutta soitellut myös Ted Nugentin, Rob Zombien ja Alice Cooperin kanssa. Asiallinen kannuttaja, mutta soittotyyliltään paljon Bill Wardia agressiivisempi, ja erittäin paljon vähemmän jazz, vähemmän groovea. Luettelen asiat, joita nyt on ikävä— Bill Ward, hyvä fiilis ja sijainti lähempänä lavaa. Huomatkaa, etteivät Butler ja Tony Iommi koskaan väittäneet (tämän kiertueen tai edellisen studiolevyn synnytyspuuhissa) Bill Wardin olevan liian huonossa kunnossa soittamaan maailmankiertuetta. Ozzy väitti niin, toisin sanoen Ozzyn manageri, ja nyt näköjään kohta entinen rouva. Bill Wardia ei haluttu mukaan, koska kaikille olisi kenties selvinnyt, että Ozzy onkin huonoimmassa hapessa.

Tommy Clufetos soittaa eri bändissä, ja ”Rat Saladin” rumpusoolo kilahtaa oman Top 20 Turhimmat Rumpusoolot-listani kärkikahinoihin. On epäkunnioittavaa antaa Clufetosille soolotilaa, on epäkunnioittavaa esitellä kosketinsoittaja Adam Wakeman ilman, että Wakemanin yllä syttyy spottivalo. Clufetosin kohdalla syttyy kyllä, vaikka Wakeman on ollut mukana paljon pidempään. Tämä on bändi, jossa nihilismi muuttuu lihaksi. Kaikki ovat aina olleet jollain tapaa sekaisin. Geezer väitti haastattelussa, että joo Bill Wardia kysyttiin mukaan, mutta ei se halunnut lähteä. Viikon päästä kaveri muistaakin oikein toisessa haastattelussa, eikun joo, ei sitä koskaan kysyttykään. Samoilla logiikoilla Tony Iommi pyöritti vuosikausia bändiä yksin, nimellä Black Sabbath. Ei tarvinnut kysellä keneltäkään, vaikka kaikki bändin rakentaneet levyt, ja koko maine, oli nelistään luotua.

Hittejähän tänään periaatteessa vain soitetaan, niinkuin hautajaiskiertueella kannattaakin, silti ”Iron Man” aloittaa sen todellisen kimaran. Iommin kitara rouhii komeasti, mikään muu ei toki kävisikään päinsä. ”Dirty Women” on miehen parhaita sävellyksiä, aikoinaan hämmennystä herättäneeltä ja aliarvostetulta ”Technical Ecstasy”-albumilta (1976). Biisi on ehdottomasti illan kovin louhinta, Iommin ja Butlerin yhteinen tumma groove on hienoimmillaan.

Varsinainen setti päättyy ”Children of The Graveen”, joka monelle tuntuu olevan illan kohokohta. Mutta ilman ”Paranoidia” täältä ei lähdetä, ei Black Sabbath ole ikinä mistään lähtenyt. Ozzy tietää sen, ja Ozzylla on kiire pois. Encorea ei edes ehditä vaatia, kun mies jo katkokävelee lavalle takaisin, että kai me nyt yks vielä vedetään. Ja vetäähän ne. Olen etukäteen olettanut, että viimeinen ”Paranoid” tuntuu isolta, tai isommalta. Nyt se ei tunnu miltään. Kun bändin taakse putoaa taustakangas, jossa lukee ”The End”, olo on helpottunut. Nyt ei enää, nyt se on loppu. Olen ollut paikalla.

Luettelen hyvät asiat: olin paikalla kun Black Sabbath soitti viimeisen keikkansa Suomessa. Olin paikalla, kun bändi veti alkuperäisnelikollaan aivan mahtavan vedon Hartwall Areenalla 2005. Vettä ei satanut, ei nyt eikä silloin. Itse keikassa tai bändin vedossa ei ollut varsinaista ongelmaa. Soundit olivat hyvät. Keksin myös, että aika spesiaalia saa tapahtua, ennenkuin tunkeudun Kaisaniemeen takaisin, silloin kun lippuja myydään näitä määriä, ja kun järkkäävän tahon kohdalla lukee LiveNation. Ja vielä, ettei kukaan ainakaan omassa kuulopiirissäni huutanut ”soittakaa Paranoid”. Siitä iso kiitos ympärilläni olleille.

Kiitos myös Black Sabbath, RIP.   KG

Abbath (no), Loudness (jap), Einherjer (no), Ne Obliviscaris (aus), Bombus (swe), Bloodbath (swe), Amorphis @ Tuska Festival, Helsinki 27.06.2015

Tuska-festivaalin lauantai korkkautui osaltani jälleen päälavalla. Sää näytti tänään sallivan edellispäivääkin paremmin, ja paperillakin Tuskan kakkospäivä oli lähentelevä erinomaista, ellei huikeaa. Ruotsalainen Bloodbath olikin jo ajan säästämiseksi virittänyt festarin komeimman taustalakanan päälavalle, kun saavuin. Näissä suurtapahtumien avaushetkissä on jotain pikkumaagista, kaikki on vielä edessä, tilaa on, henkilökunta virittäytyy hommiinsa; hienoja tunnelmia silloin, kun yksikään bändi ei ole vielä aloittanut.

Jos maailmassa onkin miljuuna superbändiksi väitettyä kokoonpanoa, niin kyllähän Bloodbath on sitä ihan oikeasti. Rummuissa Opethin Martin Axenrot, bassossa Katatonian Jonas Renske ja Katatonia-toverinsa Anders Nyström toisessa kitarassa. Murinassa ja korinassa Paradise Lostin solisti Nick Holmes, ja vielä toisessa kitarassa Sodomizer Eriksson, joka aiemmin toimi sekä tämän bändin, että Katatonian kitarateknikkona. Ja jos nyt joku käsi nousee sen merkiksi, ettei Bloodbath ole kuolon, dödön tai kalmon superkokoonpano, niin kai se nyt sitä edes alkuaikoinaan oli. Bändin riveissä on nimittäin nähty myös Dan Swänö, Mikael Åkerfelt ja Peter Tägtgren. Aikamoista pokaa.

Levytetty Bloodbath ei ole koskaan oikein iskenyt, jollain tapaa se on hukkunut kuitenkin tuohon niin äärisyvään kuolovellomaan, jossa yrittäjää riittää. Mutta kylläpä nykäisivät jampparit kovan avauksen päivälle. On nimittäin kova laji maalata naamansa ”verellä” ja taputella olkapäilleen ”katakombien pölyä”, ja olla keskellä Suomen suvea kello 13.45 uskottava, ja saada yleisö messiin, vaikkakin kuinka bändiä odottanut ja kuinka vastaanottavainen. Tähän kaikkeen kykeni kokeneiden metalliosaajien herrasmiesryhmä. Bändin 50-minuuttinen sujui, jos ei nyt kuin siivillä, niin vaivatta. Vakuuttavimmin junttasivat ”Unite In Pain” ja alkupään ”So You Die”. Nick Holmes on taas alkanut murisemaan, laulettuaan Paradise Lostissa pitkään, ehkä liiankin pitkään, puhtaita vokaaleja. Ja ihan hyvin lähtee. Kahden kitaran seinämä jynssää komeasti, ja nähtiinpä lauteilla kuinka ollakaan, koko festarin helposti paras rumpali. Aika nimittäin keskinkertaista kannuttajaa oli ollut lavalla ennen Axenrotia. Miehen peltityöskentely on häkellyttävää luokkaa, perinnetietoisesti sihisee ja kähisee, mutta silti modernilla otteella. Toisin sanoin, Axenrot on tajunnut että rummutkin on soitin, jonka voi, ja joka pitääkin kyetä sovittamaan. Vielä silloinkin, kun Bloodbathin ajoon alkoi ehkä hiukan puutua, Axenrotin kannuttelua saattoi seurata herkeämättä.

Näin vuosia sitten Paradise Lostin ulkoilmafestareilla keskellä päivää. Nick Holmes käytti koko keikan tyttömäiseen itkemiseen, että aurinko tillaa suoraan öögoniin, ja että yhtään bändiä ei pitäisi ikinä soitattaa päivällä myötävalossa. Päätin sinä päivänä, että tämän prinsessan pääbändi PL on nähty osaltani. Nytkin Holmes jaksoi muistuttaa auringosta, päivänvalosta ja aikaisesta slotista, mutta onneksi sävy oli selkeän ironinen. Ja miehen mainio suoritus Bloodbathin nokilla sai ehkä sittenkin antamaan Paradise Lostille vielä yhden mahdollisuuden tulevana syksynä.

Inferno-lavalla seuraavaksi niinikään ruotsalainen Bombus. En ollut ennättänyt oikein tutustua bändiin ennakolta, enkä tiennyt siitä näin muodoin tuon helvetillistä. Yllätys olikin positiivinen, kun Göteborgin (kuinka ollakaan) nelikko alkoi mätkiä tummaa rock’n’rolliaan kotikaupunkinsa parhaassa hengessä. Välillä tuli mieleen Entombed, silloin kun se vielä sitä oli, välillä Motörhead. Silti Bombus kuulosti tuoreelta ja omalta itseltään. Parhaat rallinsa bändi säästi lopulle kolmevarttistaan, ja niistä ennenkaikkea ”Into the Fire” puski komeasti linjoista läpi. Bändin rento ja itsevarma esiintyminen sai ainakin meitsin nopeasti puolelleen, ja mitä hitaammilla temmoilla ryhmä rouhi, sen parempi. Nämä voi huoletta nähdä uudestaankin. Onko Göteborgista ikinä tullut mitään kuraa?

Takaisin päälavalla virittäytyi peräti tuntiseen settiinsä vieras kaukaa, Australian Melbournessa vuonna 2003 perustettu Ne Oblivicaris. Homman nimi on folkmausteilla ryyditetty melodinen extremeproge, varsin ainutlaatuisen kuuloista kamaa paikoin. Instrumenttirepertuaariin kuuluu olennaisesti Tim Charlesin viulu, mutta leimallisempana kaksi solistia, Charles puhtaissa ja herra Xenoyr korinoissa. Basson ja kitaran saumaton yhteislanaus ja solistien vuorottelu teki keikasta paikoin erittäin mielenkiintoisen. Väliin soi viulu klezmeristi, väliin irlantilaisesti. Mutta jokin puuttui. Tiski ei ihan ehkä pysynyt perässä bändin maalailevassa soundissa, ja oliko niinkin että nousussa ollut tuuli tarttui Charlesin viuluun. Aurinko oli kääntynyt täysin myötäiseksi, eikä tämänkaltainen rouhinta oikein ehkä just nyt tänne sopinut. Nämä pitää nähdä iltavedolla, tai klubikeikalla uudestaan, sikäli komeasti bändi venytti anathemamaisia tunnelmia yli äärimetallirajojen.

 

Okrapokra. Takaisin Inferno-lavan eteen ja tukevat jalansijat Suvilahden santaan. Nimittäin, vuorossa norjalaisen tumman ilmaisun kuuman ja sytytysnesteenkatkuisen vuoden 1993 yksi kauneimmista lapsista, aina hiukan enemmän folkiin ja viikinkiteemoihin kuin suoraan blackiin, kallellaan ollut Einherjer. On nimittäin bändin vuoden 2003 albumi ”Blot” yksi koko laajahkon levyhyllyni ehdottamasti tärkeimmistä julkaisuista. Tuolta äärikovalta kokonaisuudelta kuultiin valitettavasti vain yksi veto, Haugesundin sotureiden setin päättänyt ”Ironbound”. Vaan eipä siinä, yhtään puolivillaista nykäisyä ei soitettu, vaan komea katsaus trion tuotantoon. Seurasin keikan lähes mellakka-aidalta, ja näin läheltä kuultuna bändin sointiin tuli outo ohuus, joka vain tuki kolmen miehen ekonomista ajoa. Einherjer eteni kuin käärmelaiva kesäisellä Volgalla, ja soittikin oman Tuskani kovimman vedon. Frode Glesnes laulussa ja kitarassa on tyylikkäänviileä nokkamies, toinen perustajajäsen on rumpali Storesund. Näissä lajityypeissä on   aika harvinaista, että 2/3 bändistä on yhä vuodelta 1993. Einherjer onkin kulkenut persoonallista polkuaan, on jättänyt kirkot polttamatta ja miestapot lusimatta, homot puukottamatta. On keskitytty soittamaan, säveltämään ja kehittymään yhdeksi tummempien alagenrejen tärkeimmäksi metallibändiksi. Kun trio (siis kaksi kitaraa ja rummut, ei muuta) lanasi aivan käsittämättömän komeasti marssipoljentoisen viikinkilaulatuksen ”Far Far North”, oli mielessä vain yksi asia. Miksi näidenkin näkemiseen meni näin prklee monta vuotta?

Tasan samaa saatoin ihmetellä seuraavan bändin kohdalla. Nimittäin, jos vetikin Einherjer kovimman vedon, oli kuitenkin itselleni Tuskan 2015 ylivoimaisesti odotetuin orkesteri Japanin hard rock-legenda Loudness. Oli nimittäin aika, jolloin olin nykyistä nuorempi, ja olin ajatellut poikapäissäni tulla rokkitähdeksi. Monista valittavissa olevista luukuttajaesikuvista olin silkkaa erikoisuuttani valinnut Loudness-kitaristi Akira Takasakin siksi, jota ihailla ja katsoa ylöspäin. Ei tullut meitsistä starbaa, sen se olisi vaatinut että olisin oppinut soittamaan kitaraa. Eikä sekään vielä, mutta paremmin kuin Akira. Oppimatta jäi.

Loudness perustettiin Osakassa vuonna 1981. Meikäläisellä oli taannoin anoppila suur-Osakassa, ja siellä muutaman pariviikkoisen stintin vietinkin. Aina haaveilin nähdä Loudnessin kotikentällä, mutta sitä ei suotu. Nyt suotiin vihdoin nähdä orkesteri, ja olipahan tunteikas puhde, pakko sanoa. Niin lähelle eturiviä kuin ikinä pääsi, ja Takasakin puolelle lavaa. Kovalla klassikolla homma käyntiin, ”(Rock’nRoll) Crazy Nights”. Soundi ei aidan tuntumassa ollut juhlittavin mahdollinen, mutta nämä jannut oli pakko nähdä läheltä.

Bändi oli laskeutunut Japanin lennolta aiemmin päivällä, ja joutui Tuskan yleisömassan eteen kunnon länsisuunnan jetlagissa. Mutta kuten solisti Minoru Niihara totesi, kyllä tässä jetlagit lähtee, kun teitä katselee. Minoru on liittynyt Loudnessiin perustamisvuonna 1981, samoin basisti Masayoshi Yamashita. Tämäkin vielä, että yksi kaikkein kovimmista hard rock-bändeistä ikinä, soittaa vuonna 2015 tällaisella kokoonpanolla. Vain yksi on joukosta poissa, haimasyöpään marraskuussa 2008 menehtynyt alkuperäisrumpali Munetaka Higuchi. Nykyinen kannuttaja Masayki Suzuki takaa tanakat tahdit, ei siinä, kaikki on taas hyvin. Bändi soitti kahdeksan biisin tiukan festarisetin, mutta ei onneksi kaikkein ilmeisimpiä ilmeisimmässä järjestyksessä. Takakataloogissa on mistä valita ja varioida. Minorun ääni oli kunnossa, miehen lonkkavika pelkästään, vain ja ainoastaan sympaattinen. Sankarini Akira Takasaki soitti soolot suhteellisen lyhyinä, mutta taiturimaisesti. Akiralle pituus, monipolvisuus ja taito eivät ole synonyymeja. Tämä on rokkibändi, eikä mikään showcase, työmoraali on japanilainen. Akira ei keräile kultaisia Rolexeja, eikä Ferrareita, Akira ei pukeudu hopeiseen rotsiin, eikä pöhötä itseään kaljaa lanttaamalla valaaksi, Akira soittaa kitaraa ja johtaa maailman kovinta hard rock-ryhmää. Soolojen päätteeksi Takasaki rouhaisi vibralla tavaramerkkinsä, idän ukkosen mureat, herkät jylyt. ”In The Mirror”, ”Crazy Doctor”, ”The Sun Will Rise Again” ja kauniiksi lopuksi klassikkoalbumi ”Hurricane Eyesin” avaava ”S.D.I.”  Loudness kävi täällä, olin paikalla. Bändi poistui lavalta, vastaanotto oli hulppea. Akira ja Minoru palasivat vielä pikku hetkeksi kahdestaan lavalle, kaulakkain. Me tehtiin tämä veli, me saatiin porukat pähkinöiksi hillittömissä jetlageissä. Keskellä Loudnessin uraa Akiralla ja Minorulla oli 12 vuoden välirikko, mutta siinä ne toverillisesti nyt kaulailivat, herrat Loudness. Meitsille tuli iso tippa öögaan, tämä oli ehdottomasti liikaa.

Pala kurkussa murkinalle, ei pystynyt mitenkään suhtautumaan kakkoslavan Atomirottaan. Mitä Atomirotta teki täällä, onko ne jonkun, vai kaikkien kavereita? Tämä on metallifestivaali. Suoritan Atomirottani joskus toiste.

Seuraavaksi hetki, jota olisin teoriassa voinut odottaa vuosikausia. Amorphis soittamassa alusta loppuun läpi ”Tales From The Thousand Lakesin”, eli yhden kaikkien aikojen kovimmista albumeista koko raskaan rockin historiassa. Nyky-Amorphis on kuitenkin tunnistamaton varjo klassikon levyttäneestä bändistä. Siksi tämä teoriassa huikea tilaisuus kuihtui Amorphiksen tapaan virkamiesmäiseen läpisuorittamiseen, jonka solisti Tomi Joutsen kuittasikin sanomalla: ”No niin, Tales on nyt lusittu läpi.” Nimenomaan Amorphis, kassan kautta pihalle. Olen kova ymmärtämään huumoria, ei ole siitä kyse, Joutsen olletikin vitsaili, mutta tunnistan mielestäni myös, jos ei yhtään kiinnosta. Minun ja Amorphiksen yhteinen taival päättyi tähän albumiklassikkokeikkaan. Onneksi on edelleen se järjettömän laadukas albumi, jota voi kotona soitella. Kassan kautta-keikkoja ei jaksa nähdä, elämä on niille liian lyhyt.

Loudnessin luomilla pohjilla ei Amorphis onnistunut edes masentamaan, uudella innolla siis kohti Inferno-lavaa, jossa oli tarkoitus tehdä rockhistoriaa. Ja tehtiinkin sikäli, että Immortalin tämän vuoden alussa ikijäähän laittanut Abbath soitti kautta aikain ensimmäisen soolokeikkansa. Hyvässä, joskaan ei supertuoreessa muistissa, oli Immortalin huikeaakin huikeampi veto Wacken Open Airissa elokuussa 2009, yksi kovimmista keikoistani ikinä. Ja tämä on paljon sanottu, matkaa lavalle oli kuitenkin muutama sata metriä. Immortal lanasi kuin viimeistä keikkaansa, ilkeästi, mustasti, pelottavasti. Oli nimittäin tunnelmat kohdillaan. Vanha Saastainen Huoripukki jossain kaukana allamme taputti karvaisia sorkkiaan.

Wackenin Immortal-pohjilta ei tänään vimmatusti ajanut Abbath miehistöineen aivan samaan yltänyt. Bändi on Eikemon akan pojalla huippuluokkaa, norjalaisen blackin tuiminta ydintä, itse King ov Hell bassossa ja Creatures rummuissa. Jotain silti puuttui; Immortalin mestarillinen ja huippuunsa tikistetty, mutta luomuinen ote black-kaahaukseen. Silti, kun Abbath rouhaisi peräkkäin Immortal-klassikot ”One By One” ja ”Tyrants” (tuttuine biisinpysäyttämisineen, mitä nyt tapahtuu, Abbath kädet puuskassa, ja taas jatkuu lanaus..), oltiin alan ytimessä. Jotenkin on kuitenkin selvää, ettei tämmöinen sovi päivänvaloon, ja sitähän Suomen kesässä riittää, vaikka kuinka myöhään soittaisi, ”still fuck the sun”, kuten Abbath asiaintilan ilmaisi. Immortalin tuotannosta kuultiin myös ”In My Kingdom Cold”, ”Hordes To War” ja kaiken ilkeäksi lopuksi ”Whitstand the Fall of Time”, jonka aikana nähtiin Abbathin syöksevän tulta, ja kuultiin pyrojen paukkuvan. Tottakai oli tärkeää todistaa Abbathin soolokauden maailmanensi-iltaa, mutta sille että jotain olennaista puuttui, ei edes niin päällikkö hahmo kuin Abbath itse, voi mitään. Puuttuva elementti oli nimeltään Immortal. Kun Abbath yrittää uudestaan Suomessa, aion kuitenkin olla paikalla.

Tunnustaa myös pitää, että osa Abbathin vedosta meni ohi, koska oli ääritärkeää jonottaa Loudnessin nimmareita. Minulle, joka ei juuri nimmareita ole jonotellut, eikä jonota. Oli kuitenkin keskeistä päästä puristamaan Akira Takasakin kättä, ja vaihtaa sananen Minoru-sanin kanssa. Tämän tapaamisen jälkeen, ja kun oli kuullut Abbathin ”One By Onen”, tuntui että Tuskan lauantain pääesiintyjä In Flames ei pysty itselle tarjoamaan enää mitään isompaa. Bändin merkitys omalla kohdalla on nollasta niukasti ylöspäin, ei ole tullut tutustuttua, on liian monia tutustua. Ja kun illan muutkin velvoitteet kutsuivat, sai In Flames nyt jäädä.

Niin oli Tuska 2015 osaltani paketoitu. Toimii Tuska, ei voi muuta todeta. Ensi vuonna uudestaan, muodossa tai toisessa. Nousujohteisella 2010-luvun tuskailullani olisi vihdoin aika kolmen päivän täysfestaroinnin. Nyt jäi Alice Cooper sunnuntailta näkemättä, ja sekös rassaa. Ehkä marraskuussa sitten, kun jätämme jäähyväisiä Mötley Cruelle. Mutta siis, kiitos Tuska. KG

Def Leppard (uk), Helloween (ger), Eclipse (swe), Reckless Love, Amorphis, Santa Cruz, Viikate, Free Spirit, Ranger @ Radio City South Park, Tampere 06.06.2015

Tampereen South Park-festivaalin lauantai, alkuiltapäivä. Väkeä valuu hiljalleen juhla-alueelle, sää sallii. Helsinkiläinen Ranger aloittaa päälavalla, olen jättänyt telttalavan avaajan, Loudgunsin, näkemättä. Ranger takoo kolmevarttisen settinsä läpi perinnetietoista speed metalliaan. En edes muista nähneeni näitä vuotta aiemmin Pentagramin lämppärinä, vaikka yleensä olen kova muistamaan asioita. Niin vähän jäi viime kerrasta muistettavaa. Nyt jää yhtä vähän. Puoli tuntia riittäisi näille alkupään bändeille aivan mainiosti. Ranger on ehkä hauska juttu Stadin kaveriporukoissa viiksineen ja varsilenkkareineen, mutta minua puhuttelee enemmän musiikki, onnistuessaan.

Telttalavalla ikuisuudelta tuntuneet 45 minuuttia myöhemmin Seinäjoen isännät näyttävät, mistä festariesiintymisessä voi olla kyse. En ole koskaan kuullutkaan Free Spirit-nimisestä hardrockpumpusta, mutta niin se vain onnistuu saamaan herkeämättömän mielenkiintoni koko settinsä ajaksi. Aika paljon tulee seurailtua erilaisia skenejä, mutta Free Spirit on päässyt ohi kaikki nämä vuodet; se joko pitää kynttiläänsä huolella vakan alla, tai on jostain muusta syystä erittäin tarkoin pidetty salaisuus. Yhtäkaikki, se ottaa tässä vaiheessa vielä melko pienen yleisönsä, lavan edustalla nyökytellään hyväksyvästi. Kiippareiden ja liidikitaran yhteispeli on hyvin sovitettua, stemmat lähtevät useampiäänisesti, ja biisimateriaalikin on kohtuukunnossa. Ja sitten on tietenkin viimevuotinen videobiisi ”Fever”, näin kovia hard rock-ralleja ei ole tässä maassa kirjoittanut kukaan sitten Tanna Tikkasen, ja tämä on erittäin paljon sanottu. Puolen tunnin vetoon tosin tältäkin bändiltä terävin sanottava mahtuisi. Sami Alho osaa laulaa ja esiintyä, ei tule kiusallista tunnetta tämän bändin kohdalla oikeastaan mistään. Se on näinä päivinä paljon. Alhon laulu ja spiikit kärsivät tosin teltan soundihaasteista, mutta silti koko ryhmältä tyypillisen eteläpohjalaisittain anteeksipyytelemätön, laadukas veto.

Päälavalla Viikate virittyy soittamaan Motörhead-käännöksiään tuoreelta ”Panosvyö”-tribuuttilevyltään. Samalla alkaa sade, ensin tihutellen, mutta sitten Viikatteen setin edetessä ihan isän kädestä. Sade ei kuitenkaan lannista lavanedustan yleisöä, eikä se oikeastaan onnistu sitä koko päivänäkään tekemään.

Moni tribuutti on ideana nerokkaampi, kuin toteutuksena. Niin myös Viikatteen tapauksessa. Toki ”Ainoa” (One Track Mind) soi komeasti, mutta sehän on komea biisi alkujaankin. Levyllä raskaskätinen rautalanka tulee paljon paremmin läpi, kuin lavalla. Toimii taatusti faneille, itse en nyt syty. Sitäpaitsi, Viikate kuuluisi nähdä pikku jalluissa jollain hämyisällä, täyteenahdetulla klubilla, Kouvolassa. Viimeisenä soiva komea ”Kuu kaakon yllä” todistaa bändin oman materiaalin puolesta. Aina ei tietenkään aikatauluasiat natsaa, enkä tiedä miten mikäkin bändi on paikalle ehtinyt, mutta Viikatteen oikeampi paikka olisi ollut teltta ja hiukan myöhemmin soittavan Reckless Loven taas päälava.

Santa Cruz kouhkaa teltassa seuraavaksi Sunset Strip-glamiaan kovalla sykkeellä, mutta syke ei onnistu korvaamaan hyvien biisien puutetta. On niitä bändillä toki muutamia, ne kuullaan aivan setin lopulla, kuten radiohitti ”We are the Ones to Fall”. Olen siinä kohtaa jo matkalla hankkimaan hyviä jalansijoja Amorphista varten päälavan edestä.

Olipa kerran aika, jolloin Amorphis oli minulle käytännöllisesti katsoen maailman kovin bändi. Sen klassikkoalbumi ”Tales from the Thousand Lakes” (1994) oli, ja yhä on, eräs tärkeimmistä levyistä mitä tiedän. Sitä faktaa ei mikään poista. Muutin aikoinaan Lontooseen, ja ainoa CD minkä otin Suomesta mukaan oli ”Tales”. Muita ei tarvittu, muut sai paikan päältä. Sitten orkesterille tapahtui jotain, se lakkasi kiinnostamasta, sen uutukaislevyt eivät väräyttäneet juuri mitään mittareita. Näin muutama vuosi sitten bändin Tallinnassa, ja olin täysin häkeltynyt siitä virkamiesmäisestä toimittamisesta, tultiin duuniin ja lähdettiin duunista. Nyt se on auki, nyt se on kiinni.

South Parkin vedollakaan en voi välttyä virkamiesfiiliksiltä. Tuntuu, että vain solisti Tomi Joutsen ja basisti Niklas Etelävuori esiintyvät elävälle yleisölle. Muut ovat kuin treenikämpällä. Ikäänkuin ei yhtään kiinnostaisi. Kitaristi Koivusaari viihtyy minun makuuni liikaa basistin linjan takana. Esa Holopainen ei esiinny yhtään sen enempää toisessa kitarassa. Joutsen laulaa komeasti, mutta miehen harteilla on tässä bändissä yksinkertaisesti ihan liikaa. Kyse ei edes ole siitä, että innostuisin, jos kuulisin vanhoja biisejä. Ihan sama, jos tämä on toimittamisen tapa. Kolmen viikon päästä Tuskassa bändi soittaa ”Tales”-albumin läpi kannesta kanteen. Aion toki olla paikalla, koska kyse on jostain erittäin tärkestä, mutta jos tunne duunaribändistä pysyy senkin show’n jälkeen, nostan kädet ylös.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Teltan puolella Kuopion Reckless Love vetää tuvan täyteen. Näillä on komeita biisejä. Jos nyt vaikka jokainen sointukulku ei olekaan maailman omaperäisin, niin sellaista sattuu. Reckless Love kärsii myös kaikista telttabändeistä vähiten, mitä tulee laulusoundihaasteisiin. Komeasti soi ”Edge of Our Dreams” ja aivan viimeiseksi säästetty ”Hot”. Olli Hermanin välispiikit lipsuvat välillä jopa äitelän puolelle, mutta sekin kuuluu juttuun. Herman ottaa paidan pois, ja huudosta päätellen täällä kastuu muukin kuin Converse. Sitäpaitsi Pepe on tyylitajuinen kitaristi, ei tarvitse esittää jumalaa, kun on jotain mitä soittaa, eli hyviä biisejä.

Päälavalla tunnelma tihentyy, monelle festarivieraalle on juuri nyt odotetuimman orkesterin aika. Saksalainen Helloween laittoi metallin aikakirjat uusiksi vuonna 1985 esikoisalbumillaan ”Walls of Jericho”. Vuonna 2015 useiden miehistönvaihdosten ja 15 studioalbuminkaan jälkeen bändi ei osoita väsymisen merkkejä, vaan kantaa ylpeänä power metallin suoranaisen keksijäbändin manttelia. Omalla kohdalla kolmas nähty Helloween-veto on jälleen kerran huippulaadukas katsaus takakatalogin parhaimmistoon, ja tuoreimpaan albumiin, joka ilmestyi aivan vastikään, nimellä ”My God Given Right”. Sen nimibiisi toimii tänään yleisönlaulatustarpeisiin. Uudelta levyltä kuullaan myös ”Lost In America”. Aivan häkellyttävän kovan powerrallin ”Waiting For The Thunder” aikana solisti ja showmies Andi Deris katselee Tampereen taivaalle, että tuleeko se, vai ei. Ei tule, sadekin kunnioittaa Helloweenia.

Kaikki kovimmat hitit kuullaan, järjestys vain jää jännitettäväksi. Helloween jopa tekee sen, mitä ei festarisetissä yleensä tehdä, se suo itselleen encoret poistumalla lavalta yksi mies kerrallaan, viiden biisin medleyn päätteeksi. Sacsha Gerstnerin kitara saattaa kollegat lavalta ”Keeper of the Seven Keys’n” soidessa. Pian Gerstner kuitenkin palaa ja aloittaa ”Future Worldin” intron. Porukka on niinsanotusti pähkinöinä. Loppuun vielä yliajalle menevää yleisönlaulatusta sisältävä ”I Want Out”, jota ilman Helloween ei poistu miltään festivaalialueelta. Biisin kuulin itse ensimmäisen kerran livenä Timo Kotipellon vetämänä vuoden 2000 Tuskassa, silloin Gamma Rayn vieraana.

Kuva: Jukka Vahter

Kuva: Jukka Vahter

Telttalavalla ruotsalainen, vuonna 1999 perustettu Eclipse osoittaa relevantiksi vanhan lausumani, että en ole onnistunut kautta aikain näkemään livenä kuin yhden sysikuran svedubändin. Eclipse soittaa peräti tuntisen äärilaadukkaita hard rock-ralleja. Solisti Erik Mårtensson kouhkaa mikkitelineensä kanssa kuin villivatussi, yleisössä ihan selvästi tunnetaan biisejä, lauletaan mukana. Itseltä orkesteri on aina mennyt ohi, mutta ei välttämättä mene enää. Takana bändillä on viisi varsinaista täyspitkää, joten laadukasta soitettavaa riittää. Energiatasotkin pysyvät korkealla loppuun asti, Eclipse on yksi koko festivaalin selkeistä voittajista.

On aika ottaa tanakat jalansijat läheltä päälavaa, nyt alkaa jo olla tunkua, tätä on odotettu. Lavalla pitkän, jopa liian pitkän alkunauhan jälkeen itse hard rock-legenda Def Leppard. Bändi laittaa riman korkealle soittamalla taustanauhabiisinä The Who’n ”Won’t Get Fooled Again”, alusta loppuun, kokonaan. Lavalle viritetyt massiiviset ledseinät syttyvät, ja bändi avaa ”Rock Rock (Till You Drop)’lla”. Kuinka muuten. Def Leppard, jota sitäkin todistan nyt ensimmäistä kertaa, takoo läpi hittiputkeaan. Sade roikkuu yhä alempana, ja jossain seitsemäntenä kuultavan ”Rocket’n” aikana alkaa vodaa tulla kuin Esterin perseestä. Osa väestä alkaa valua taaksepäin, anniskeluteltan suojiin, osa peräti pois. Bändi ei häkelly, ja mikäs on ollessa häkeltymättä, eihän lavalle sada. Paljoa ainakaan. Se lataa sydämensä kyllyydestä ja hyvillä fiiliksillä, on tämänkertaisen Euroopan-rundin viimeinen veto. Sheffieldin Van Halen kuulostaa isolta ja komealta, sen visuaalinen paketti on kunnossa. Phil Collenin ja Vivian Campbellin kitarat ulvovat komeasti yhteen, sooloja soitellaan vuorotellen. Joe Elliott on pannut painoa sitten kasarivuosien, mutta kukapa ei. Ääni sitävastoin kähisee edelleen asianmukaisesti.

Joku kuitenkin häiritsee omaa Def-kokemusta, eikä se edes ole yltyvä sade. Keksin vihdoin, yksikätisesti soittava Rick Allen on se juttu. Onnettomuudessa vuonna 1985 vasemman käsivartensa menettänyt rumpali takoo ymmärrettävästi apuvälineineen varsin yksinkertaista biittiä. Mutta kun perinteiset rumpufillit eivät oikein onnistu, eivät ne myöskään johdata säkeistöistä kertseihin tai soolokohtiin. Yhtäkkiä vain ollaan jo soolossa, tai ai jaa tää onkin jo kertosäe. Soitosta tulee jotenkin vaikeasti seurattavaa, varsinkin kun bändi paahtaa aika kovilla volyymeilla. Ja vielä kun on tottumaton olemaan Leppard-show’ssa ja kuuntelemaan Allenin kannutusta, onnistuu soitosta tulemaan outo tunnelma.

Kuva. Jukka Vahter

Kuva. Jukka Vahter

Kaatosade saa otteen, siirryn kaljateltan suojiin, ja väijyn loput varsinaisesta setistä sieltä käsin, vajaalla näkyvyydellä. Phil Collen on ottanut paidan pois, ja ”Let’s Get Rocked”-hitin taustavideossa bändi soittaa nuorina ruuhkatukkina isoilla amerikanareenoilla, kolmekymmentä vuotta takaperin. Setti päättyy, tietenkin, megaluokan menestykseen, ”Pour Some Sugar on Me”, Yhdysvalloissa kultaa myyneeseen sinkkuhittiin vuodelta 1987. Alan hilata itseäni alueelta pois, vaikka tiedän että encoreita tulee vielä kaksi: ”Rock of Ages” ja ”Photograph”. Kuulen ne selvästi festarialueen ulkopuolellekin. Def Leppard nähtynä ja koettuna.

Kaiken kaikkiaan, kesän 2015 festariavaus saa korkeat pisteet. South Park toimii, ja saa nyt siis jatkoakin, kiitos paikalle itsensä hoitaneiden 11 000 kuulijan. Erityispisteet alueen toimivuudesta, oheistoiminta ei ruuhkauta aluetta tai häiritse itse asiaa, eli musiikkia. Ja tietenkin, Leppardin ja Extremen kaltaisten bändien tuontitoiminta kun saa jatkoa ensi kesänäkin, niin hyvä tulee. KG

Stone, Santa Lucia @ Klubi/Pakkahuone, Tampere 01.03.2013

Pitkin 80-lukua oli muutama sellainen hetki, että kun kuuli tietyn biisin ensimmäistä kertaa radiosta (tai televisiosta), niin maailma ei varttuvalla rokkidiggarilla ollut enää entisensä; muutamia mainitakseni, Smackin ”Criminal”, Peer Guntin ”I don’t wanna be a rock’n’roll star”, sekä marraskuussa 1987, kun Rockradio jyräytti eetteriin Stonen ”Real Delusion”. Onko Suomessakin tällaisia bändejä, voiko suomalainen metallibändi kuulostaa näin hyvältä? Kyllä se voi, ja voi edelleenkin. Stone näytti tietä 80-luvun lopulla, kun suomimetallin kivikaudesta siirryttiin rautakauteen ja opittiin toden teolla käyttämään työkaluja.

Bändiltä julkaistiin helmikuussa boxi, josta kattava on lievä sana. Se sisältää koko tuotannon ja bonukset päälle. Julkaisun kunniaksi pitkin telakka-aikaansa salakeikkoja ja festaripistoja tehnyt thrashlegenda halusi palata vielä kerran, viisi kaupunkia käsittävälle kiertueelle. Ja kuka tietää, vaikka Stone tämän jälkeen saisi levätä rauhassa lopullisesti? Tampereen Pakkahuoneen veto tosin todisti, että sille ei välttämätöntä tarvetta edes ole.

Stonen kiertueen toisen illan (bändi oli ehtinyt jo vetää keikan Tallinnan RockCafessa) avasi nuori joensuulainen Nerve End, joka itseltäni jäi tällä kertaa käytännön tasolla näkemättä. Jonkinlaista progressiivista metallia Nerve End paiskoo, mutta jää tosiaan todistettavaksi joskus toiste. (Todettakoon, että myös Klubilla illan päättänyt A.R.G. jäi tällä erää näkemättä, valitettavasti.) Seuraavaksi Klubin puolella soitti kenties (kuka näistä ikinä tietää, bändit ainakaan ei itse, ja vannomattakin paras) viimeistä keikkaansa koskaan, omalla tavallaan legendaarinen Santa Lucia. Kemin mimmien suomirockin kultaisena vuotena 1984 perustama bändi soitti aikoinaan periaatteessa mielenkiintoista sekoitusta kasarihardrockia, piiskaavaa hardcorea ja thrashia. Esikoisalbumi ”Arktista hysteriaa” ilmestyi Pokon kautta 1990, ja jäi ainokaiseksi. Ja nimenomaan Pokon kautta, bändin talentti olisi vaatinut muutakin kuin pelkän nimen paperiin;  asiallisen tuottajan, sovittajan ja koko homma olisi voitu jollain tapaa konseptoidakin. Mutta, kyllähän Klubin sinänsä energinen vetokin todisti, että Santa Lucialta puuttuivat nimenomaan hyvät biisit. Illan keikalla en kuullut yhtään oikeasti hyvää stygeä, ja keikkaan valmistava kertauskin koskien mainittua ainokaisalbumia, jäi kahden biisin jälkeen pahasti kesken.

Mutta nähtynä on nyt Santa Lucia, ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Saattoi tosiaan olla jopa viimeinen mahdollisuus. Klubin äijäpainotteinen yleisö otti bändin todella hyvin vastaan, jonkinlaista kulttisuosiotakin olin eturivin suunnalla aistivinani. Ja kaikki kunnia luciarouville, siitä pioneerityöstä jota ovat tehneet. Nimittäin,kuinka monta täysin mimmiä kotimaista metalliryhmää tuolla nytkään pyörii? Eipä tule mieleen. Naiset ovat itse antautuneet metallissa sen nätin keulakuvan, tai nätin ja flegmaattisen kiipparistin rooliin, ja sen aina saa mitä haluaa.  Santa Lucia soitti viimeisenä Stone-lainan ”No Commands”, ja osoitti viimeistään, että oma materiaali ei ihan välttämättä vertailua kestä.

Ennakkoon hiukan hirvitti tai jännitti nähdä vuoden 2013 Stone, ihan tarkkaan kykenemättä edes selittämään miksi. Ehkä siksi, että samoilla lauteilla olin juuri nähnyt erittäin jäähdyttelevän ehtoopuolen Cannibal Corpsen, ja muutamakin muu jäähdyttelypaluu on tullut vuosien saatossa todistettua. Itselläni jäi, erittäin valitettavasti, Stone nimittäin silloin kultakaudella näkemättä. Mutta, kaikki huoli oli turhaa, kun klo 21.38 Suomen aikaa Stone jysäytti setin käyntiin nimikkobiisillään ”Get Stoned”. Ja painoi seuraavan reilun tuntisen päälle kuin telatykki. Suvantoja ei ollut, eikä niitä ehtinyt kaipaamaan. Ennen keikkaa julkaistulta Tallinnan settilistalta tutut biisit kuultiin, mutta hiukan oli järjestystä modifioitu Tampereen keikalle. Niin omistautunutta on Stonen fanikanta, uusi ja vanha, että bändi oli uskaltanut (ja aivan oikein niin) harjoitella soittokuntoon paljon paljon muutakin kuin ne kaikkein ilmeisimmät. Kuultiin tukku biisejä, joita bändi ei ole vuosiin, tai jopa vuosikymmeniin soittanut livenä, kuten vaikkapa ”Concrete Malformation” ja ”Light Entertainment”. Josta jälkimmäisestä bändi selvisi hienosti, vaikka nokkamies Janne Joutsenniemi muusta ennakkovaroittelikin spiikissään. Ja toisaalta, sellaiset klassikot kuin ”Real Delusion”, voi pokkana soittaa jo setin varhaisvaiheessa.

Aivan ennenkaikkea oli huikeaa todeta, kuinka soolokitaristi Markku Niiranen on säilyttänyt soittovireensä. Taidot on tallella. Myös Airdashissa aikoinaan vaikuttanut Niiranen on skenen kovimpia Suomessa, ja monessa mielessä on sääli, että miestä on nähty Stonen aktiivikauden jälkeen niin harvoin missään. Joutsenniemen ja kitaristi Roope Latvalan keikkarutiinihan on ihan toista luokkaa, mutta hyvin oli otteensa säilyttänyt myös Pekka Kasari rummuissa (mieshän soitti sittemmin mm. Ajattarassa ja Amorphisin riveissä).

Kaiken kaikkiaan tai yhtäkaikki, keikka ei jättänyt juurikaan ns. sanan sijaa. Tuli jopa mieleen, kun encoret päättyivät, että muutamankin olisi vielä voinut samoilla pohkeilla kuunnella. Mutta hyvä näin, tunteroinen turpaan ja pois. Kaikki oli tänään kunnossa, soundit, bändillä hyvä fiilis, ja jos jonkinlaista jännitystä olikin, se ei merkittävästi näkynyt. Joutsenniemellä ääni kuosissa, ”Reached Outssa” kuultiin jopa hetki dödömpää tulkintaa. Ja kun sitten varsinaisen setin päätteeksi Stone latasi tulemaan jokaisen 80-luvun lopulla näihin asioihin varttuneen kansallishymnin, tänään jo kertaalleen kuullun ”No Commands”, niin tuli taas muistutetuksi siitä, että on ihan eri asia, jos sallitte, tehdä ruumiita kuin pestä niitä. No commands, no more!

Maailmanluokan thrashia ja speedia, bändiltä jolla olisi ollut kaikki edellytykset aikoinaan isoonkin luokkaan. Mutta entäpä jos Stone olisi lyönyt läpi maailmalla, ja soittaisi nyt ulkona tuolla yhtä väljähtäneenä rahasampona kuin joku Metallica, niin kuka jaksaisi enää välittää? Siksi miljoonasti parempi näin. Stone on hurjassa tikissä, biisit yhä thrashin huippuosaamista, jopa mainitussa maailmanmitassa. Ja ennenkaikkea, Pakkahuoneen veto ei millään muotoa ollut pois siitä innosta millä Stonea diggailin armon vuosina 1985-91. Päinjopavastoin. Lepää rauhassa Stone, jos tämä tulevan kesän jälkeen on tässä. Ja jos ei ole, niin mahtavaa myös niin. Kiitti jäbät. KG

Metallica (us), Machine Head (us) @ Sonisphere Festival, Kalasatama, Helsinki 04.06.2012

Jos Helvetti on olemassa, luulen tietäväni millaista siellä on. Siellä on kylmää ja ahdasta. Siellä syödään sioillekin kelpaamatonta jätettä, väkeä on enemmän kuin K-Marketin tuulikaapissa, kaikki on jurrissa ja Metallica soittaa kilometrin päässä keikkaa, joka ei lopu koskaan. Ja väki tuntuu tykkäävän.

Olin tahallani jättänyt ostamatta lipun kesän 2012 Sonisphereen, jonka pääesiintyjänä oli Metallica. Päälimmäisenä syynä se, että vihaan massatapahtumista massatapahtumimpia ja että Metallican parhaat päivät on jo nähty. Lukion hyppytunneilla jouduin ylittämään häpeän kynnyksen, kun joka päivä kävin kirjaston tädeiltä pyytämässä ”Master of Puppets”-vinyyliä soimaan. Levy alkoi lopulta naksua ja paukkua kuluneisuuttaan, ja toki oletin, että olin onnistunut yksinteoin soittamaan sen liki puhki. Mutta sen jälkeen, ja viimeistään ”and Justice for All”-rieskan, Metallicasta alkoi tulla heavyrockin U2 tai R.E.M. Ja minua lakkasi kiinnostamasta.

Mutta kun sitten päivän työkuviot alkoivat selkeytyä, niin kiusaus käydä iltapäivällä Kalasatamassa kärkkymässä peruutuspaikkaa  muodostui liian kovaksi. Sain kuin sainkin lipun ja pilkkahintaan vieläpä. Oma pilettini kustansi tasan puolet siitä mitä kuukausia sitten muutamassa minuutissa loppuunmyydyt. Ja oikein hyvä niin.

Tuli aika valua kymmenientuhansien muiden lailla Kalasatamaan. Auto parkkiin ja alueelle. Olin siis skipannut kaikki iltapäivän ja alkuillan Sonis-bändit eli Hardcore Superstar, Gojira, Amorphis ja Ghost. Tavoitteena koko päivän olikin olla paikalla ajoissa Machine Headin aloittaessa.

Machine Head täräytti oman osuutensa käyntiin kestoraidalla ”I am Hell”. Ja varmasti kaikki ihan ok bändillä itsellään, mutta entäpä me muut? Matkaa omalta kohdalta lavalle lähes 200 metriä, alle kymmenasteinen takatuuli tarttuu soundiin ja vie sen mennessään kohti koillista, niin onpa kohtuullisen sama kuinka tärkeästä alan bändistä puhutaan. Olisin toki voinut yrittää luovia lähemmäs, mutta nytkin oli jo niin monta tennarilleastujaa, että eipä ole minun lajini. Tajusin sitten nousta kaapelikynnyksen päälle tönittäväksi, ja sain joltisenkin näköyhteyden lavalle ollessani kuitenkin 3,5 cm muita ylempänä. Mutta vähänpä auttoi. Tuuli vei Mäsärin soundit ja loput hoiti Metallican asetuksilla ollut miksaustiski. Ainoa muistijälki jäi ”The Blackening” albumin raidasta ”Halo”.

Toki olisin voinut maksaa lisähintaa päästäkseni VIP-alueelle ja lähemmäs lavaa, mutta en kannata loputonta rahanahneutta, enkä tullut maksaneeksi. Tunti piti lusia Machine Headia ja sitten se oli ohi, illan eka etappi.  Tapahtui kuitenkin kauhein, eli suomalaisella rokkifestarilla yllätti nälkä ja pakko oli antautua jonomuodostelmaan. Tiedoksi tointa hoitaneelle Fastgourmet-yhtiölle, että konseptinne on nerokas. Syötetään alhaisinta paskaa sianruokaa pikkujurriselle väelle armottomalla katteella ja kutsutaan palvelua fastiksi ja sitä ylitsevuotavaa mäskiä gourmet’ksi. Paperilautasellinen märkää ”kebabia” maksaa 8 euroa, ja maku vertautuu elämänsä loppukaarella sinnittelevään hajunsyöjään. Olette alan taiteilijoita, olette neroja.

Mäskit roskikseen ja trikiinipaniikissa kohti anniskelualuetta; josko Jallu tahi Jägermeister veisi pötsin huomion muualle?  Jonot täällä jo inhimilliset, mutta mahdollisuus käyttää pankkikorttia ja muistella flänätsyssä PIN-koodia, sekä naurettava tölkkipanttisysteemi ruuhkauttavat Alamaailman kaljateltat silti. Anna anteeksi oletettu lukija, että toistan itseäni pahasti, mutta palaan yhä muistoissani maailman parhaiten järkättyyn massatapahtumien massatapahtumaan eli Wacken Open Airiin, jossa itselläni oli kunnia olla kesällä 2009. Ei ollut jonoja, ei ollut tölkkipanttia, ei ollut itkua ja hammastenkiristelyä (ja pokaa kuitenkin huippupäivinä jopa 75 000!). Oli raskaan metallin juhlaa, jossa musiikki oli pääasiassa. Eikä haitannut yhtään, että Immortal toimitti maailmanluokan settiä 300 metrin päässä. Poissa oli Sonisphere-brändin nihilismi ja tarve tuottaa maksimi summa rahaa rutinoituneimmilla mahdollisilla keikkakoneilla maailmassa.

Ja entäpä Metallica itse? Bändi oli täällä, ja tällä Euroopan-kiertuellaan soittamassa klassikkoalbumiaan ”Black” alusta loppuun. Tai oikeammin lopusta alkuun, kun ei tällaista albumiklassikkokeikkaa edes voi hoitaa keskimääräisesti, vaan kerran maailman toiseksi tärkein thrashmetallibändi (tarvitseeko oikeasti kirjoittaa tähän Slayer?), joutui tässäkin kohtaa olemaan ”erikoinen” ja peittelemään kaikella tällä nololla show’aamisella mm. sitä faktaa, että Lars Ulrich ei enää osaa soittaa rumpuja.

Voiko sanoa nähneensä Metallican, jos bändi soittaa 400 metrin päässä, ja näköhavainto perustuu käytännössä isoihin videoscreeneihin? Joita niitäkään ei saatana sentään maltettu pitää kunnon Sonisphere-hengessä itse asiassa, vaan päälle alettiin ajaa videoefektiä, mykkäelokuvavinjettiä ja muuta aivotonta paskaa. Olisitte edes antaneet kauas joutuneitten fanien katsoa bändiä kankaalta, kun muuten orkesterin mittakaava lavalla on osastoa avannon pienentämä pili. Jos sitäkään.

Metallican insinöörit tikkasivat hengettömän setin läpi ja marssivat kassan kautta ulos Suomen jäätävään kesäyöhön. Kuinka vähän voi jäädä isosta keikasta jälkipolville kerrottavaa? Todella vähän. Marssin itse ulos alueelta ”Unforgivenin” soidessa eli kun  Se klasarialbumi oli vahvimmin kesken, käännyin katsomaan vielä kerran taakseni kohti Sodomaa (silläkin uhalla että muutun suolapatsaaksi Kalasataman soraan) ja katso, näky oli puhuttelevuudessaan lähinnä mieletön! Satoja, tai tuhansia ihmisiä marssimassa alueelta ulos ripeään tahtiin, ja Metallican ”Black” on pahasti kesken. Eli se miksi tänne tultiin. Pääsen kadulle, kohdalleni pysähtyy auto, ikkuna laskeutuu ja nuorehko mies asenteellisissa Police-laseissaan kysyy: ”Tuleeks tää levyltä? Vieläkö ne veivaa?”

Onni oli olla maksaa vain 40 euroa lipusta koko lähihistoriani läämäisimpään, rahanahneimpaan ja hätäisimmin ylöspantuun rockjuhlaan. Onni oli päästä omin jaloin etuajassa pois. Onni oli jättää samantien jäähyväiset Sonisphere-konseptille. Voitte tahkota kyhnynne jatkossa ilman minua. Laskeskelin Nokia-matolaatikkoni laskimella, että illan liikevaihto oli vähintäin 4 miljoonaa euroa, ja sen kyllä huomasi kaikesta. Kuka keksi soitattaa Metallicaa betoniaseman pihassa? Kuka ideoi, että myös pyörätuolilla liikkuvat metalliveljet- ja siskot yrittävät ajaa invalavalle lapsenpään kokoisten kivensmurguloiden seassa? Tämä on jättömaa, soramonttu, mustalaisleiri, ei tämä liity millään tavalla rockin perintöön ja historiaan. Asian tärkeyteen. Ja kuinka olla, Metallica suostuu vetämään täällä, ja missä vain. Onneksi olkoon Pori, että pääsit tästä nihilismistä eroon. Vain yksi ihminen kuoli.

Jos luette tämän, älkää kertoko kenellekään, että olin kesän 2012 Sonispheressa, 47 000:n muun joukossa. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: