Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Vortex”

Bloodred Hourglass, Silentium @ Suisto-klubi, Hämeenlinna 11.03.2022

Ihan tulkintatavastakin riippumatta kansainväliset mitat täyttänyt koronaviruspanepidemia saavutti meidät kantahärmäläisetkin konkreettisesti viimeistään maaliskuun toisella viikolla 2020, siis tarkalleen kaksi vuotta sitten. Nopeassa tahdissa Suomi suljettiin, kulttuuritapahtumat kiellettiin muiden kokoontumisten tapaan. Rokkikeikoista saattoi seuraavaan vuoteen pääosin haaveilla. Itse näin ensimmäisen sulkuvuoden aikana 4 keikkaa, niistäkin kaksi juuri ennen sulkutoimia, ja kaksi työn merkeissä erittäin tiukkojen rajoitusten sisällä. Vuosi 2021 ja peräti 7 liveiltaa oli jo kuin olisi päässyt ehdonalaiseen, että kyllä tämä tästä. Viime vuodenvaihdekin käsitti vielä yhden sulkuperiodin, mutta kun maaliskuu tätä vuotta vihdoin koitti, saatiin kaikki loputkin rajoitukset purettua, anniskelu ja sitä kautta ihmiskunta vapautui. Ollaan uskomattoman äärellä, keikoille pääsee taas, salit ja klubit saavat ottaa täyden kapasiteetin sisään. Joten, heti kun työtilanteet sallivat, elävän rockmusiikin ääreen oli päästävä.

Hämeenlinnan ainoa oikea rockvenue Suisto-klubi selvisi, monen muun ohella, urheasti ja päättäväisesti koronasta, mitä ilmeisimmin pitkälti uskollisen kantajengin tuella. Yksi onnistunut joukkorahoituskampanjakin järkättiin, ja niissä tohinoissa piti itsekin hankkia koronaplösähdyksen takia saman tien liian piukaksi osoittautunut Suisto-paita. Maaliskuun jo vakavasti startattua olikin aivan sanoinkuvaamattoman mahtavaa nähdä käytännössä loppuunmyyty Suisto-klubi, ja tuttuja kasvoja sekä baari-että miksustiskin takana, liiteri aivan turvoksissa Hämptonia kauempaakin saapunutta jengiä spittari vinossa; ja millainen tunnelma ja meininki saavutettiinkaan kaiken tämän kärvistelyn ja kuivan kauden päätteeksi. Mieletön. Kunnian soittaa näissä Suiston todellisissa paluukekkereissä saivat kotimaisen raskasmelometallin ehkäpä kuumimpia nousuja tekevä Bloodred Hourglass ja jo vuonna 1995 perustettu, aina kotimaan metallitantereilla (pikku)rikollisen aliarvioitu ja aliarvostettu gootti/doom-yrittäjä Silentium.

Henkilökohtaisesti diggailin Silentiumia jo esikoisalbumin ”Infinita Plango Vulnera” (1999) aikoihin, mutta jämäkämmin bändi pääsi tutkakuvaan kakkosrieskalla ”Altum” (2001), edelleen relevantti levytys ja suomalaisen goottimetallin klassikko. Elettiin kotoperäisen metallin kultakautta, Spinefarm signasi bändejä liukuhihnalta, ja ne jotka eivät rosteriin mahtuneet, saivat eurolla tai kympillä sopparin ulkomailta. Markkinoinnin kanssa monen bändin kohdalla oli asiat niin ja näin, piti keskittää voimat HIMiin, Bodomiin ja Nightwishiin, joista mainituista vain yksi ylipäätään ikinä oli metallia. Eli yrittäjiä oli paljon ja jalkoihinjäämistä yhtä paljon. Silentiumin isompi läpilyönti jäi tekemättä, persoonallisuudesta tai biisimateriaalista homma ei kuitenkaan koskaan jäänyt kiinni. Pahimpaan koronakurimukseen, elokuussa 2020 bändi julkaisi kuudennen pitkäsoittonsa ”Motiva”, järjestyksessään kolmannen nykysolistinsa Riina Rinkisen kanssa. Ja on kuulkaas teinit ja piltit varsin kova pitkäsoitto, jos taidolla sävelletty ja ajatuksella sovitettu goottimetalli yhtään on ikinä uponnut. Kun albumia ei tuolloin 2020 päässyt keikoille promoamaan, niin saatiinpa Silentium edes nyt lauteille. Itselläkin oli ollut hankkeena nämä nähdä jo kohtuuttoman monta vuotta.

Silentiumin keikkasetti painotti tietenkin tuoreinta albumia, ja biisit oli harjaannutettu hyvään livekuosiin. Parhaiten uutuusmatskusta toimivat jo albumillakin suosikeiksi nousseet, kuten nyt vaikkapa törkeän kovalla kertsillä varustettu ”Unchained” ja ylipäätään vain upea ”Safer/Easier”, jossa Riina Rinkisen ääni pääsee ehkä uudella platalla parhaiten oikeuksiinsa. Jälkimmäinen on puhdasoppinen heavyballadi, jonka soittaminen pääbändiä kiihkeästi odottavalle ja takalinjoilla paikoin äänekkäästikin pulisevalle yleisölle on jo hattuanostattava teko sinänsä. Silentium on yhtä aikaa Suomen Anathema, Gathering ja Lacuna Coil, ja sen ilmaisussa ovat aina viehättäneet asiat kuten Sami Bomanin koskettimien käyttö isollaan, sovittamisen taito ja monimuotoiset biisit, suvantokohdista isosti ylös ja takaisin. Ei tarvitse juntata niin perseettömällä paahdolla koko aikaa, ei tarvitse tuntea jäävänsä sepelikuorman alle muovipussi päässä. Esimerkiksi tuoreen rieskan ”Vortex”-biisin salakavalasti hiipivistä, suorastaan itämaisista sävyistä nopeat nousut kiihkeästi tikkaaviin norjalaissinfonisiin sävyihin; diggaan.

Silentium päätti uutta tuotantoa painottaneen kompaktin settinsä esikoisalbumin raidan ”Forever Sleep” komeaan ajoon, ja vielä tutusti ja tietenkin ”Seducia”-levyn pitkänä ja hartaana kellottaneeseen ”Empress of The Darkiin”. Jälkimmäinen varsinkin alleviivaa sitä faktaa, että Silentium olisi toisessa maailmanajassa ja todellisuudessa voinut olla paljon paljon isompi ja kansainvälisempi kiertuekone. Upea veto, vaikka kai senkin voi sanoa ääneen, että Silentiumin keikka oli hienoinen pettymys, mutta nyt puhutaan hienoisesta. Näin pitkään odotetun ylipäätään minkään lunastaminen on vaikeaa, varsinkin kun diggailen bändin levytetystä tuotannosta varsin tavattomasti. Seuraavaa Silentium-keikkaa odotellessa. Tosin sen odotteluun ei kannata samaa aikaa laittaa kuin tämän tämänkertaisen.

Illan pääbändi Bloodred Hourglass saatiin lauteille kohtuullisen roudaustauon jälkeen, tässä välissä oli Suiston neliöistä hävinneet ne viimeisetkin vapaat jalansijat. Porukkaa oli yleisössä kuultujen kielten sekamelskan perusteella saapunut aina Tamperetta ja Helsinkiä myöten, ja ilmiselvää oli että eturivin jengistä moni katsoisi tämän rundin keikoista useammankin. BRHG nyki aivan jäätävän kovan keikan, bändin toimittamisessa ei kahden vuoden tauko näkynyt millään tavalla, korkeintaan vapautuneena soittamisen riemuna. Juuri niin, sinä kyllä, keikoille paluun puhtaana ilona. Näin suvereenin veret seisauttavaa settiä näkee harvoin ja niinpä bändi myllyttikin Suisto-klubillisen jengiä johonkin, jota näillä neliöillä näkee täyttä tupaakin harvemmin. Aika monta vetoa on tullut Suistolla nähdyksi, mutta ei yhtään sellaista että koko alalattiallinen pomppii, kun solisti käskyttää, enkä ollut täällä toisaalta pittiä eli kirnuakaan koskaan todistanut. Jollain takavuosien punkkikeikalla on kaksi hesseliä saattanut toisiaan läpällä töniä, mutta ei se ole pitti.

Ja aina sama juttu, kun puhutaan Suistosta. Soundi on joka kerta kunnossa. Vaikka Bloodredkin ajoi kolmen kitaran voimin, ei puuroutunut. En ole yhtään paskasoundista keikkaa todistanut tässä tanssihaalissa. Kannattaa tulla kokemaan kauempaakin. BRHG:n setin paino oli myöskin viimeisimmässä albumissa. Ja mainiota niin, ”Your Highness” on parhaita suomalaisia melodeath/raskasthrash-albumeita ikinä. Bloodred Hourglass on viidennellä pitkällään löytänyt aivan viimeistään oman, kansainvälisen äänensä ja maailman metallimarkkinoilla tällä kamitsulla vain horisontti on rajana. Bändin takakatalogia en riittävän hyvin tunne, joten pitkäksi venyneestä settilistasta on vaikeaa hirvittävän paljoa lausua. Mutta tuoreen rieskan biisit kuten ”Nightmares Are Dreams Too”, ”Kings & Queens”, ”My Prime Of Kneel” ja monet muut polkivat niin vastaanpanemattomalla tavalla, että tämäkin orkka on nähtävä uudestaan niin, että materiaali on ensi kerralla tutumpaa. Illan ylläri oli se, että BRHG:n vakirumpali oli tuntemattomasta syystä estynyt, ja paikkokannuttaja olikin hoidettu sitten ihan maailman huipulta, Paradise Lostin Waltteri Väyrysen hillitön groove syntyi rennosti ja vailla minkäänlaista etusivun jatkuvaa uusiksi panemista.

On paljon puhuttu ”uudesta normaalista”, siitä miten epidemian aikana asiat meni uusiksi ja miten nyt on sopeuduttava maailmaan jälkeen koronan. Suisto-klubin metallisessa paluuillassa piti vain ihmetellä mitä on ”uusi normaali”, kaikki oli niinkuin ennenkin, ennen mitään epidemioita ja sulkutiloja. Soitetaan suoraan vaan, niinkuin ennenkin. Ostetaan lippu, mennään mestoille ja nautitaan tunnelmasta. Ja se keväisessä liveillassa olikin miltei parasta, vanha normaali. KG

John Carpenter Live Retrospective (us) @ The Circus, Helsinki 21.08.2016

Ohjaaja John Carpenter laittoi kauhuelokuvan aika tavalla uusiksi 70-80-lukujen mestariteoksillaan. Samalla Carpenter tuli uudistaneeksi käsitystämme elokuvamusiikista. Carpenterin musamaailmoista monet, voisi ehkä ”Halloweenia” (1978) lukuunottamatta heittää vaikka romanttisen rakkauselokuvan scoreksi. Hiukan eri sovituksilla tosin, mutta ei edes välttämättä. Carpenterin musiikki ei ole leimallisesti mitään genreä, siinä sen hienous, vaikka miehen elokuvat ovatkin olleet erittäin omien lajiensa suunnannäyttäjiä. Elokuviensa paitsi ohjaajana, myös tuottajana, säveltäjänä, kirjoittajana ja osin leikkaajanakin nähty John Carpenter on modernin ajan renessanssimies. Ura sitäpaitsi jatkuu, seuraavaksi 68-vuotias mestari nähtäneen executive tuottajana (jälleen yhdessä) ”Halloween”-uudelleenfilmatisoinnissa.

Carpenterin elokuvatuotanto otti 70-luvulla pesäeroa lapselliseen ja ylihehkutettuun Hitchcockiin, joka oli aiempina vuosikymmeninä kanonisoitu kauhun kuninkaaksi. Kuvaajansa Dean Cundeyn kanssa Carpenter loi, etenkin ”Halloweenissa”, jatkuvan kauhuntunteen. Paha saattoi lymyillä missä tahansa; oven takana, lakanan alla, kaapissa, pimeydessä. Cundeyn hämärissä kelluva kamera ei enää armoa antanut, ennen Carpenteria kauhu oli pitkälti rakennettu leikkaamalla, ja sitä oli tukenut vanhan koulun nurkkia pitkin hiippaillut kauhumusiikki. Säveltäjä-Carpenter keksi ottaa käyttöön syntetisaattorit, koska niillä oli halpaa ja nopeaa tuottaa musiikkia, jonka ainakin saattoi kuvitella olevan ison orkesterin soittamaa.

carpenter

Pari vuotta sitten newyorkilainen levy-yhtiö Sacred Bone Records, jonka talliin kuuluvat mm. David Lynch, The Men ja Zola Jesus, tarjosi yllättäen Carpenterille levytyssopimusta. Syntyi albumi ”Lost Themes” (2015) ja sille tänä vuonna jatko-osa ”Lost Themes II”. Levyt sisältävät carpenterilaista musiikkia, mutta eivät liity elokuviin, vaan ovat originaalitavaraa. Albumit synnytettiin kokoonpanolla John itse, poikansa Cody ja kummipoikansa Daniel Davies, kaikki kolme on kreditoitu säveltäjiksi ja muusikoiksi. Yleisön pyynnöstä Carpenter myös jalkautui kiertämään maailmaa bändinsä kanssa, ja esittämään eläville yleisöille sekä raitoja albumeilta, että tietenkin tuttuja leffasävelmiään. Livebändin runko on sama, John itse koskettimissa, poika-Cody toisissa ja Daniel (The Kinks-mies Dave Daviesin poika) soolokitarassa. Muun bändin muodostavat Jack Blackin ja Kyle Gassin huumoribändi Tenacious Dssä vaikuttavat basisti John Spiker, rytmikitaristi John Konesky ja rumpali Scott Seiver. Spikerin soittoa on lisäksi kuultu ainakin Steve Earlen levyillä. Bändi on eleetön, kuten maestronsakin, vain Davies saa soolotilaa ja miehen rouhea särökitara nouseekin Helsingin Circuksen keikalla isoon rooliin. Muistikuva Carpenterin musiikista vuosien takaisten leffakatseluiden perusteella on ollut verrattain kevyt, mutta livenä ja Daviesin kitaralla varsinkin vankistettuna, tavara on kaikkea muuta kuin kevyttä.

Taustan kankaalle projisoidaan keikan kestäessä kuvia Carpenterin rainoista, aina kun kyseinen teema soi. Pätkät on valittu selvästikin väkivaltaa säästämättä ja hurmeisimmasta päästä. Näidenkin savun läpi nähtyjen otosten kautta muistuttuu, että Carpenter on ollut aina aikaansa edellä.  Miehen kulttisuosio on nytkin taannut lähes täyden Circuksen, joskin ovella on yhä joitain lippuja myynnissä.

Bändi aloittaa tasan ja täsmällisesti ilmoitettuun aikaan, mitä muuta voisi edellyttää joukkoja työkseen edestä johtavalta elokuvaohjaajalta. Tämähän se on tänä päivänä aina yhtä hienoa, että suurin osa keikkapaikoista ilmoittaa tarkat soittoajat viimeistään edellispäivänä, ja niistä pyritään vieläpä pitämään kiinni. Yleisön reagointi on tänään harvinaisen kollektiivista, harva ”oikea” rokkibändi saa näin lämmintä vastaanottoa tuikinormaalina sunnuntai-iltana. Vaikka ihan oikea kokoonpano Carpenterin eleetön ryhmä toki on. Mutta musiikin laadusta johtuen homma on melko staattista, rapian tunnin kesto on juuri oikea tälle tapahtumalle, lavalla kun ei kuitenkaan pitkän päälle ole ihan häkellyttävää määrää nähtävää.

Kahdella elokuvaklassikolla homma käynnistyy: ”Pako New Yorkista”-teemalla ja ”Hyökkäys poliisiasemalle”-tunnusmusiikilla. Jengiä putoilee taustan leffaklipeissä. Sitten pari raitaa ”Lost Themes”-albumilta, joista ”Vortex” on yksi illan jämäkimmistä vedoista. Daniel Davies saa soolotilaa varsinkin ”Lost”-raidoilla ja käyttää leiviskänsä hyvin. Isänsä poika. Olen kuulevinani jampparin kitarassa britti-invaasion parhaita kaikuja, onhan kaveri Daviesien huonetta ja sukua. Tänään suurin osa biiseistä on elokuvateemoja ja ”Lost”-albumeista preferoidaan ensimmäistä. Settilista on toki aiemmalta rundilta tuttu ja ulkoa opettelemani. Ei oikein jaksa odotella yllätyksiä, on mukavampi tietää mitä todennäköisesti on luvassa. Lähteeni näihin opinkysymyksiin on tutusti Setlist.fm, suosittelen.

The Fog”-elokuvan tunnari on yksi Carpenterin tyylikkäimpiä kokonaisuuksia, niin myös tänään. ”The Thing”-teemaa ei John itse säveltänyt, vaan tilasi scoren Ennio Morriconelta, jonka kunniaksi biisi tänään(kin) soi. Morricone onkin sitten marraskuisella ison orkesterin keikallaan seuraava merkittävä leffamusiikkivieras Helsingissä. Pyrin olemaan paikalla. Alan mestareita ei näillä nurkin tuhkatiheään ramppaa. Voisiko Juhlaviikot vaikkapa tuoda David Lynchin? Jordi Savall Musiikkitalolle, mutta milloin?

Illan parhaita vetoja on myös ”Pork Chop Express”-teema elokuvasta ”Big Trouble in Little China”. Ja kyllähän hetki on erittäin paikalla olemisen arvoinen, kun nuorempi Carpenter aloittaa kiippareillaan ”Halloweenin” legendaarisen teeman, yhden maailman tunnetuimmista leffasävelmistä. Työnjako on muutenkin se, että isä-Carpenter hoitaa enemmänkin synapohjia, ja poika soittaa teemoja. Varsinainen setti päättyy ”In The Mouth of Madnessiin”. Harvinaisen ponnekkaasti bändiä halutaan takaisin, kaikkihan tietävät, ettei tämä näin pääty. Itse en ole encoremiehiä, mutta muutama biisi maistuu vielä.

Encoreita vedetään neljä. Pari niistä ”Lost”-raitoja, ja sitten yksi illan odotetuimmista, eli ”Prince of Darkness”-elokuvan ”Darkness Begins”. Itse olen nähnyt rainan kankaalta varmaankin tyyliin viidesti, ja se onkin toiseksi tärkein elokuva koko Carpenter-katalogista. Loistava idea ottaa Alice Cooper näyttelemään eleetöntä lopunaikojen spurgua jäi suoraan kauhun historiaan. Ja nerokkainta oli, ettei Paha ollutkaan mikään vihreänkarvainen ja rikinkatkuinen huoripukki polvinivelet väärinpäin, vaan mustaa materiaa. Paha oli kaikkialla, kukaan ei ollut turvassa. Kylmän sodan parhaita taideilmentymiä, ”Pimeyden valtias”. 

John Carpenterin loppuspiikki on eeppinen: ”I have one thing left for you. Please, drive carefully back home. Christine is out there!” Ja sitten kuullaan tietenkin ”Christine Attacks”, vuoden 1983 ”Christine”-elokuvasta. Sehän tunnetusti oli Stephen Kingin, kauhun Kalle Päätalon tiiliskiviromaaniin perustunut tarina ’58 Plymouth Furysta, joka otti komennon omaan ohjauspyöräänsä, jo kauan ennen sähköhäiriöisten ajotietokoneiden keksimistä. Teemabiisin toinen nimi onkin ”Plymouth Fury”.

Carpenter kokoaa vielä bändin eturiviin tervehtimään yleisöä, ei kuitenkaan ala kaulailemaan ketään. Orkesteri kumartaa syvään, kun Pimeyden ruhtinas antaa merkin. Keikka on ohi. ”It was the Boogeyman..?  As a matter of fact, it was.”  KG

 

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: