Blue Öyster Cult (us), Death Hawks @ The Circus, Helsinki 07.08.2016
Olin jo varma, että Blue Öyster Cult on niitä bändejä, joita en koskaan tule näkemään lavalla. Tai jonka perässä pitäisi jokatapauksessa matkustaa aika kauas. Sitten Fullsteam Agency, yksi alan tärkeimmistä toimijoista, jota ilman Suomi olisi oikein huomattavasti takapajuisempi maa, ilmoitti yhtäkkiä että BÖC tuleekin ihan nurkille. Lippu ostoon myyntitulominuutilla, tietenkin, ja kova odotus päälle, kertaava korva kohti BÖC:in laajaa tuotantoa. Ei ollut Öyster-keikka oveltakaan loppuunmyyty, kun paikalle saavuin, mutta ennakkolippu oli hyvä varmuusväline, olihan kyseessä tuikitärkeä keikka.
Illan avasi kotimainen Death Hawks, joka on pitänyt livenä tsekata oikeastaan koko olemassaolonsa ajan. Mutta jäi nytkin pääosin tsekkaamatta, ehdin vallinneiden liikenneolosuhteiden takia paikalle vasta viimeiseen biisiin, ”Black Acid”. Joka pelkästään todisti, että näiden näkemistä tulee edelleen aktiivisesti pitää agendan kulmassa. Johonkin tulevaisuuden kertaan siis.
Yllättävän vähän jännitti alkamassa oleva Blue Öyster Cult-keikka, vaikka bändi on aivan vääjäämättä 20 tärkeimmän joukossa, jos joutuisin pakotettuna, uhattuna ja/tai ahdistettuna listaamaan itselleni keskeisimmät bändit maailmassa. Nykyiset tai menneet. Tämän ikäisiin orkestereihin on syntynyt luotto, että eivät nämä lennä Atlantin yli pilaamaan mainettaan kovana keikkabändinä, eivät nämä tule tänne soittamaan väärin tai heittelemään avaamattomia vesipulloja yleisöön.
Keikka avattiin mitä mahtavimmalla tavalla, bändi asteli lavalle ”Game Of Thrones”-sarjan tunnarin soidessa. Kyllä, ”Game Of Thrones”, tv-draamasarja jossa hiljattaisina vuosina ja varsinkin viimeisimmällä kaudella keksittiin käytännössä elokuva uudestaan. Bändi sai tästä uurnallisen laskemattomia lisä-ääniä, eikä sointuakaan oltu vielä soitettu. Hyvin alkoi. Ja hyvin jatkui, jos tätä vuotta katsoo taaksepäin niin ihan tärkeimpiä asioita, joissa olen ollut läsnä. Homma käynnistettiin ”Dominance and Submissionilla”, vuoden 1974 ”Secret Treaties”-albumilta (kyllä juuri siltä, jonka kannessa on saksalainen suihkuhävittäjä Messerschmmit Me262). Ensimmäinen biisi menee aina, ainakin itsellä, tilannetta haltuunottaessa ja kokonaiskuvaa palluroidessa, joten oli hyvä ettei se ollut mikään maailman tärkein. Ja harva bändihän nyt heittää kovinta hittiään ekaksi, sellaiseen olisi varaa korkeintaan Bon Jovilla. Eka biisi menee useimmiten myös soundia hakiessa, joten sen on syytä olla edes jonkinmoinen voimaralli, että tiski pääsee heti kyytiin. Myös tänään avausbiisin ekat kymmenet sekunnit karmaisivat, mutta aivan järjettömän nopeasti soundi saatiin siihen todella hyvään paineeseen, jolla voitiin mennä loppuun asti.
Tämän kesän rundilla BÖC on keskimäärin aloittanut ”This Ain’t the Summer of Lovella”, mutta ihan niin pessimistejä ei Suomessa haluttu olla. Setin vakioavaajaa ei kuultu tänään lainkaan. Kolmantena soitettu ”Burnin’ for You” rullasi jo niin upeana Kansasin makuisena heartlandrockina, että pelkästään tämän yhden stygen takia kannatti olla paikalla. Järjettömän hieno veto! Biisihän oli alunperin suunniteltu kitaristi-biisintekijä Buck Dharman (omalle äidilleen, ehkä, Donald Roeser) soololevylle, mutta hyvä ettei päätynyt, koska nyt sitä ei kenties olisi kuultu, jos niin.
Tässä vaiheessa koskettimien takana show’n aloittanut Richie Castellano on tullut eturiviin ja ottanut kitaran käteensä. Neliäänistä laulua ja neljä keppiä eturivissä. Tuntui että laulaja Eric Bloom soitti komppia lähinnä siksi, että olisi jotain mitä hypistellä, mutta vuodesta 2004 bändissä ollut Castellano osoittautui sensijaan ankaraksi luukuttajaksi. Pääkitaroinnin ja enimmän sooloilun toki hoitaa edelleen Dharma, mutta Castellano sai paljon tilaa. Blue Öyster Cult on aina ollut ainakin jonkinmoinen demokratia, biisejä on kirjoitettu ja saatu levyille läpi laajalla rintamalla, ja päävokaalejakin on jaettu, joskin Bloom on aina ollut se virallinen pääsolisti. Keikan puolenvälin jälkeen Bloom myös soitti koskettimia useammassakin biisissä, Castellanon kepitellessä menemään.
Roeser ja Bloom ovat olleet mukana hamasta alusta asti, bändihän perustettiin New Yorkin Long Islandilla 1967. Se toimi ensin nimellä Soft White Underbelly, kitaristinaan Donald Roeser. Bloom liittyi remmiin 1969, pian tuli ajankohtaiseksi myös nimenvaihdos. Legendaariseksi muodostuneen anagrammin sanoista Cully Stout Beer, keksi tuolloin bändin managerina ja tuottajana toiminut, kesäkuun lopulla kuollut Sandy Pearlman.Tuolloinen rytmikitaristi Allen Lanier (rauha myös hänelle) keksi lisäksi heittää umlautit O:n päälle, joskin rockjournalisti Richard Meltzer on myöhemmin ottanut tästä kunnian itselleen. Sellaisia ne rockjornalistit on. Umlautien käyttö tuli sittemmin raskasrockissa suorastaan muotiin, tyyliin Motörhead ja Mörbid Vomit.
Keikan ehdottomasti komeimpia vetoja oli ”ME262” setin alkukolmanneksen päätteeksi. Vai oliko se sittenkin Dharman laulama ”Harvest Moon”? Ei, kyllä se taisi olla niinikään Buck Dharman tulkitsema ”The Vigil”. Mahdotonta päättää. Itselle upposivat kuitenkin verrattomasti paremmin Roeserin aka Dharman laulamat biisit. ”Buck’s Boogie” kulki iloisena ja pitkänä revittelynä, jota on taatusti kiva soittaa. Tässä vaiheessa oli sekin selvää, että rumpali Jules Radino on yksi parhaista näkemistäni pitkään aikaan. Tanakka maxweinbergmainen lyönti ja äärettömän viileä tapa heitellä kapuloita ilmaan. Vaivattoman oloisesti lähti todella luja lyönti. Mies muistetaan takavuosilta mm. Popa Chubbyn bändistä, siellähän sitä on oppinut, mitä tarkoittaa tanakka. Kohti keikan finaalia Radinolla näytti olevan jotain setin paikallaanpysymättömyysongelmia, tai vastaavia, mutta komppi jytisi kuitenkin loppuun saakka.
Tässä biisiseurassa ”Tattoo Vampire” tuntui vähän läpilanaukselta, ehkä jopa ”Godzilla”. Vaikka onhan viimemainittu pakollinen kuultava, kun puhutaan BÖC-keikasta, ei sillä. Aiemmin olinkin kuullut biisin livenä vain Fu Manchun soittamana. Varsinainen setti päättyi siihen, mihin se vain ja ainoastaan voi päättyä, eli bändin suurimpaan hittiin, Billboard Hot 100-listalla 20 viikkoa viihtyneeseen ”(Don’t Fear) The Reaperiin”. Tätäkin on pumpattu aika monen coverpumpun toimesta maailman soittoruokaloiden nurkissa, mutta kun alkuperäinen bändi sen neliäänisesti veti, niin olihan se nyt maaginen hetki.
Encoreita kuultiin kolme ja niistä ensimmäinen, vuoden -85 ”Club Ninja”-albumin raita ”Perfect Water” saa meikäläisen kaivamaan hihastaan Big Country-kortin. Ainoa vakilukijani tietääkin, että nurkista nuhjuiset Big Country-ja Springsteen-kortit voidaan läväyttää pöytään periaatteessa hyvinkin löyhällä asiayhteydellä. Maailman parhaan bändin, Big Countryn, vuonna 2001 edesmennyt nokkamies Stuart Adamson oli näetsen armoitettu BÖC-fani. Bändin ”Under Cover”-albumilta löytyykin upea ”(Dont Fear) The Reaper”. Mutta myös niin, että ”Perfect Water” olisi hyvin voinut olla Stuartin biisi, ja löytyä vaikkapa ”Driving To Damascus”-levyltä. Ai että mihin kaikki edellämainittu liittyy? Ei oikeastaan mihinkään.
Joka tapauksessa, jälleen Roeserin laulamana, ”Perfect Water” oli yksi illan parhaita vetoja. Biisin soittaminen tänään oli Blue Öyster Cultin lahja tosifaneille, raitaa on livenä kuultu erittäin harvoin. Toisena encorena kuultiin ”Joan Crawford”, ja keikka päättyi, kuten BÖC-keikoilla on tapana, ”Cities on Flame with Rock’n’Rolliin”. Neliäänisesti laulettu, mukana myös basisti Kasim Sulton, polki isollaan ja massiivisesti. Näillä mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/blue-oyster-cult/2016/the-circus-helsinki-finland-3bfc9c28.html
Bloom ja Roeser ovat seitsemänkympin huitteilla kumpikin. Kun jompikumpi lopettaa, pitää toivoa ja uskoa, että bändin tarina oli siinä. Ettei kumpikaan jatka BÖC:ia yksinään, tai siis nuorempiensa kanssa. Nyt Suomi oli onnekas, toisin sanoen homma oli kohdilleen neuvoteltu–bändi ei soittanut lainkaan Ruotsissa ja Tanskan vedostakin oli jo kaksi iltaa. Euroopan osuus myös päättyi Helsinkiin, joten kysessä oli erittäin arvokas pistokeikka. KG