Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Tampere”

Pekko Käppi & K.H.H.L. / ”Ajomies” @ Loud Silents Festival, Tampere 21.04.2017

Mykkäelokuvia säestettynä (ja vain säestettynä) tarjoava Loud Silents Festival on kertakaikkisen mainio tapahtuma, joka terävöittää tarjontaansa ja ohjelmistoansa kerta kerralta . Nyt viisi vuotta täyttävä Loud Silents ns. katkaisee kevään mukavasti, ja sen ohjelmistojulkistuksia voi helposti myöntää odottavansa ihan oikein odottamalla. Festarin konsepti on mainio, tarjotaan erittäin inhimillisin lippuhinnoin elokuvaklassikko ja livekeikka samassa paketissa. Esityspaikkoina toimivat Ylioppilastetteri Itsenäisyydenkadulla, ja isommissa konserteissa Pyynikki-sali.

Tämänkertaisen kolmipäiväisen sai kunnian avata yksi maailman edelleen visuaalisesti ja tunnelmallisesti komeimmista elokuvista, Victor Sjöströmin yli puolitoistatuntinen mestariteos Ruotsin mykältä kultakaudelta, ”Körkarlen” eli ”Ajomies” (1921). Selma Lagerlöfin tarinaan pohjautuen, se on synkkä saaga noin lievästi sanottuna viinaanmenevästä David Holmista, joka ryyppää itsensä hautausmaan kulmilla hengaavaan spurguporukkaan, menettää häppäharrastuksensa takia vaimonsa ja pienet lapsensa, tartuttelee huolella tuberkuloosia ympäriinsä, yskii naamalle, ja nauraa päälle. Sisimmässään David on kuitenkin hyvä ihminen, ja vaikka itse Kuolo käykin vankkureineen Davidin jo hakeamssa sinne, mistä ei tarinan mukaan ole paluuta, David saa kuin saakin toisen mahdollisuuden. Sitä ennen on nähty elämän koko kirjo, rujo kauneus ja viiltävä kauheus; työttömyys, viina, kirves ja perhe. Ja jos ei nyt ihan lumihankea, niin poliisi ja viimeinen erhe. Huomattavasti aikaansa edellä oleva, teatterikeekoilun pahimmista rasitteista hämmentävänkin vapaa näytteleminen on ensimmäinen asia, joka aina pistää silmään ”Ajomiestä” katsoessa. Toinen on sen  pitkälle viety käsityöläisyys, jopa elokuvan maskit ja kampaukset ovat omaa aikaansa edellä, samoin settien ja pukujen uskottava patinointi, mikään ei oikein onnistu pistämään häiritsevästi silmään.  Julius Jaenzonin mykistävän kaunis studiovalaisu kestää vielä tänäkin päivänä erittäin kriittistä tarkastelua, samoin upeasti hallitut yöeksteriöörit. Ja tupla-, tai jopa triplavalotuksineen Jaenzon oli erikoisefektien pioneeri, tällaista ei oltu nähty ennen ”Ajomiestä”, eikä nähty ihan vähään aikaan muuallakaan.

Muuan Charles Chaplin, joka itsekin jotain ymmärsi leffojen tekemisestä, nimitti Sjöströmin mestariteosta ”parhaaksi koskaan tehdyksi elokuvaksi”. Aika pian Sjöström laivattiinkin Hollywoodiin, jossa miehen koti-Ruotsissa vuonna 1912 alkanut ura jatkui aina vuoteen 1937 saakka, eli pitkälle äänielokuvan puolelle. Vanhoilla päivilläänhän Sjöström nähtiin  ikimuistettavasti näyttelemässä Ingmar Bergmanin ”Mansikkapaikassa” (1957). Ilman ”Ajomiestä” Bergman ei mahdollisesti koskaan olisi ohjaajaksi edes ryhtynyt.

loudsilent kuva2017

Aikalaisistakaan kovin moni tuskin on elokuvaa täysin mykkänä nähnyt, olihan ajan tapa, että esityksiä säesti vähintäinkin pianisti, joskus seuranaan viulisti. Loud Silents oli täydellisesti ymmärtänyt ”Ajomiehen” hengen varhaisena kauhuelokuvan klassikkona, ja antanut säestysvastuun yhdelle maan omaperäisimmistä muusikoista tällä hetkellä, jouhikon Jimi Hendrixille, eli Pekko Käpille, joka tänään esiintyi bändeineen. Ja bändin nimihän on K.H.H.L., eli Kuolleiden Hillittömäin Hevosten Luut, joka nimi ei juurikaan paremmin voisi kuvailla trion soundia ja tapaa soittaa. Käppi itse siis hoiti jouhikon, muinaissoittimen, jonka mies on minkä tahansa valtionpalkinnon arvoisesti päivittänyt avaruusaikaan. Tommi Laine soitti tänään pääasiassa mandoliinia, ja jonkin verran perkussioita. Nuutti Vapaavuori taikoi alakerrat sikarilaatikkobassostaan, jota myös kauhuklassikon ansiokkaaksi tummaksi pohjapörinäksi luuppasi.

On kova laji pitää intensiteettiä yllä 104 elokuvan minuuttia, siirtyä nopeasti kuvien mukana tunnelmasta toiseen, soittaa ja seurata lattiatason monitoria samalla. Monesti aiemmin bändi on Loud Silentsissa ollut keskellä lavaa, suoraan heijastettavan elokuvan alla, mutta nyt trio oli siirretty lavan sivuun. Tästä seurasi se, että bändin valot häiritsivät kangasta aiempia vuosia vähemmän, ja oikein hyvä niin. Täysin tästä valosaastehaasteesta ei kai mitenkään voi päästä. Nyt oli lähes mahdotonta seurata intensiivisesti sekä elokuvaa, että bändin työskentelyä. Joten elokuva vei voiton, kuinka ollakaan.

Mainiosti Käppi ja kumppanit tunnelmoivat ”Ajomiehen” synkkää kuvastoa, jossa päivänvaloa ja aurinkoa nähdään vain yhdessä kesäisessä takaumassa. Sen kohdalla Tommi Laine loihtikin mandoliinistaan upeita kansansävelmiä, jotka kuulostivat kontekstissaan hyvinkin ruotsalaisilta. Laineen mandoliini oli solistisessa roolissa ja johdatteli kerrontaa, toi vapautusta sinne, missä sitä hetkeksi oli tuotavissa. Vapaavuoren basso loi synkeää pohjaa uuden vuoden yön tapahtumille, kun David Holm menettää henkensä ryyppyporukan tappeluksen seurauksena, ja itse Kuoleman ajuri saapuu paikalle parhaat päivät nähneillä ruumiskieseillään. Käpin jouhikko sahasi kohtauksiin lisää piinaa, maestro itse hoiti ansiokkaasti myös perkussio-osastoa, ja loihtipa joukkoon myös oivallettuja foleyefektejä, kuten vaikkapa David Holmin hengästyminen portaissa.

Tykeimmillään K.H.H.L:n äänellinen oivallus elokuvasta oli kakkosnäytöksen alussa, missä esitellään Kuoleman vankkuriajurin tummanpuhuvaa toimenkuvaa. Tai siinä kuuluisassa kohtauksessa, jossa David Holm pikkupilsnereissään hermostuu vaimon lukittua isännän naapurihuoneen puolelle. Holm löytää pesualtaan aluskomootista kirveen ja päättää mennä ovesta läpi vaikka väkisin, kohtaus jonka Stanley Kubrick melko tarkkaan lainasi ”Hohtoon”.

Olin nähnyt Pekko Käpin vain soolokeikalla aiemmin, homman nimi tuolloin oli mies ja säröisesti murajava pääkallojouhikko. Loud Silentsin huikean ”Ajomies”-esityksen jälkeen on mentävä tilaisuuden tullen K.H.H.L:n klubikeikalle, kuulemaan niitä synkkiä murhaballadeja, joita bändi on albumeillaan esittänyt. KG

 

Albert Lee and Band (uk/us) @ Tampere-talo 18.10.2016

Kovin usein, tai kovin pitkään,  ei enää tarjoudu tilaisuutta nähdä lauteilla rock’n’rollin keksimisvuosikymmennellä, eli 50-luvulla ammattimaisesti aloittaneita artisteja. Joukot harvenevat. Mutta vuonna 1959 ensimmäiseen ammattibändiinsä liittynyt brittiläinen kitaristilegenda Albert Lee on yhä voimissaan ja kovassa tikissä. Tätä saatiin todistaa Tampere-talon kompaktissa konsertissa, kun Lee soitti tämänkertaisen Euroopan-turneensa ainoan Suomen vedon.

Tasan sovittuun aikaa asteli lavalle rockhistorian ehkä vaatimattomin ja ikinä itseäänkorostamattomin bändijohtaja. Sattuman kautta Lee saapasteli lavalle joitakin sekunteja muuta bändiä jäljessä, ja siltä varalta että entrance näytti suunnitellulta ja teatraaliselta, niin piti toki Leen kiiruhtaa pahoittelemaan asiaa ennenkuin soittohommiin päästiin. Tämänkaltainen vaatimattomuus ja nöyryys ovat ajan saatossa tehneet Albert Leesta yhden maailman arvostetuimmista rokkikitaristeista, minimissäänkin tähtikollegoiden mittaamana. Se on toki vaikuttanut myös miehen soolouraan, omat miljoonahitit ovat jääneet rahastamatta, kun Lee on keskittynyt olemaan maailmanluokan artistien uskollinen sideman. Niitäkin tarvitaan, ja siinä Albert Leen uran hienous.

Lontoon Blackheathin mustalaisperheen poika on jokatapauksessa päässyt lähtökohdistaan pitkälle. Lee sai vanhemmiltaan lahjaksi vuonna 1958 käytetyn Höfner Presidentin, mutta onnistui pian vaihtamaan kitararaadon naksua parempaan, tsekkoslovakialaiseen Graziosoon. Vuotta myöhemmin, 16-vuotiaana, Lee jätti koulut ja liittyi ensimmäiseen bändiinsä. Ja loppu on rock’n’rollin historiaa. Tähän päivään mennessä 14 sooloalbumia, vuosien rupeama Emmylou Harrisin oikena kätenä Hot Bandissa (jossa Lee korvasi idolinsa, Elviksen kelkkaan lähteneen James Burtonin), yli 20 vuotta Everly Brothersien matkassa, ja levytyssessioita Jerry Lee Lewisin, Bo Diddleyn, Jon Lordin, Rosanne Cashin, Jackson Brownen, Nanci Griffithin, Dolly Partonin ja pauttiarallaa puolen miljoonan muun kanssa, ei noin niinkuin CV-teknisesti jätä kylmähermoisempaakaan epäilijöiden joukkoon. Ja silti, Albert Lee esiintyi ujonoloisesti, jokaisen lausumansa kollegan nimen kohdalla kuin varmistaen, ettei halua missään nimessä pudotella nimiä pudottelun vuoksi. Ja illan 17 biisin settilista eteni sekin käytännöllisesti katsoen kokonaan lainatavaralla.

Homma lähti käyntiin kuten on jo pitkään lähtenyt, Fats Dominon rokettiklassikolla ”I’m Ready”. Leen bändi soitti toki tiukasti, mutta itse olisin odottanut raskaskätisempääkin poljentoa. Vain noin neljään illan biiseistä Lee soitti pitkän soolon, eikä moniin muihin kitaravelhoihin verrattuna niitäkään voinut kovin pitkinä pitää. Monen muun kohdalla keikka olisikin kellottanut puolitoista tuntia pidempään, kun jokaisessa biisissä olisi pitänyt keppi kattoa kohti irvistellä menemään ankarana kitarajumalana. Ei, Albert Lee on muusikko. Albert soitti kitaraa, mutta monin kohdin niin että instrumentti tuskin erottui bändin kokonaissoundista. Sitäpaitsi, Albert Lee hoiti koko illan yhdellä työkalulla, tavaramerkikseen muodostuneella punaisella Music Manilla. Jota sitäkin piti vain muutamasti välivirittää, ja huomattavaa oli, että pedaaleja ei Lee näkemäni mukaan polkenut lainkaan. Jos vaikka omistaakin yli 40 kitaran kokoelman (mm. Don Everlyn entisen Gibson J-200:n ja Eric Claptonille kuuluneen Les Paul Customin), niin ei niitä kaikkia tarvitse rapakon yli rahdata. Varsinkin jos pärjää yhdellä.

Kakkosena kuullussa Delbert McClintonin ”Two Step Toossa” päästiin jo puolikaihoisiin kantritunnelmiin, ja Carl Perkins-tulkinnassa ”Restless” varhaisrockabillyn makuun. Jälkimmäiseen Lee nykäisikin illan ensimmäisen pidemmän soolon. Ja toki hyvä niin, moni oli tullut sooloja paitsi kuulemaan, myös näkemään. Itse en oikein ole otelautamiehiä, joten arvostan kitaristienkin keikoilla kivenkovaa kokonaisuutta luukuttamisen sijaan. Sikäli tänään meni tosi hyvin. John Stewartin Rosanne Cashille kynäilemä ”Runaway Train” ja Emmylou Harrisin ”Luxuru Liner” osoittivat peräkkäin soitettuina, kuinka laatuseurassa Lee on uraansa viettänyt. Näistä kahdesta varsinkin pakojuna jyskytti vakuuttavan raskaasti perille asti. Vielä kun kuulisi kummankin mainitun biisin alkuperäisladyn esittämänä, voisi taas naksun rauhemmassa kuolla, kun aika on.

Paul Kennerleyn ”Spellbound” toimi näin järisyttävän laadukkaassa biisiseurassa hiukan välikkeenä, mutta Ray Charlesin ”Leave My Woman Alone” jyski taas stoppareihin asti, ja Lee tarjoili kitarasooloilun ystävillekin pitkää herkkua. Mainiona suvantona toimi kaksilla koskettimilla satuloitu klassikko ”Highwayman”, amerikan elänvieläkin, niin että Lee itse hoiti laulun lisäksi toiset kiipparit eli pianosoundin, varsinaisen kosketinsoittajan JT Thomasin loihtiessa Yamahoistaan haikeat zydecohaitarit. Rumpali Jason Smithin aavemaisen hiippaileva peltityöskentely nosti biisin sille kuuluviin maagisiin mittoihin. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Varsinaisen setin päätteeksi kuultiin Leen varhaisen bändin Heads,Hands and Feetin hittiraita ”Countryboy”. Nöyrät kiitokset, ja homma oli paketissa.

Bändi ehti olla verhojen takana ehkä 20 sekuntia, jona aikana kiertuemanageri ehti niinikään käydä kannustamassa yleisöä taputtamaan kovempaa. Siinä samassa bändi saatiinkin takaisin lavalle. Albert Lee on viime vuosina vetänyt tyypillisesti vain yhden encorebiisin tiukkaa linjaa, mutta Tamperetta siunattiin kahdella. Eikä millä tahansa. Lee istui koskettimien taakse jälleen ja kuultiin aivan järisyttävän kaunis kunnianosoitus Glen Campbellille, ”A Better Place”. Vakavasti muistisairas Campbell on jo joutunut jättämään kiertämisen. Leen tulkinta vanhan kantristaran jäähyväisbiisistä kostutti silmäkulman, jos kohta veikkaan että toisenkin. Huikea veto. Ilta päättyi, kuten se on jo pitkään Albert Lee Bandilla päättynyt, Johnny Burnette-menopalaan ”Tear It Up”. KG

Valoa Festival, Tampere pe 06.02.2015

Tampereen talveen ja festivaalikartalle toivottavasti jäädäkseen tullut Valoa Festivaali oli aiempina kertoina mennyt osaltani täysin ohi. Mutta syksyn mittaan tapahtuman artistikattaus lupaili niin monipuolista ja mielenkiintoista, että oli tullut aika itsekin olla paikalla. Valoa Festivaali tarjoaa ihan sananmukaisesti jokaiselle jotakin; on electron pörinää, suomiheavyn uutta aaltoa, DJ-settejä, trubaduureja, balkanpoljentoa, vanhoja partoja ja nousevia nimiä.

Oma festariperjantaini alkoi Kauppakadun soittoruokala Artturista, joka osoittautui varsin tunnelmalliseksi ja ennenkaikkea erittäin ystävällisesti palvelevaksi korttelikapakaksi. Jollain tapaa paikka muistuttaa lukemattomilta Puolan matkoilta tuttuja kansantavernoita, ja hyvä niin. Mikään varsinainen keikkapaikkahan Artturi ei kyllä ole, mutta sopu antoi nytkin sijaa, ja erinomaisen hyviltä keikat täällä onnistuivat kuulostamaan. Sitäpaitsi, kun liiteri tulee tupaten täyteen, voi Artturin keikan seurata myös isojen ikkunoiden läpi kadulta, samaan tapaan kuin vaikkapa Jyväskylän Vakiopaineessa. Kaupunkikulttuurius.

Sovitusti tasan klo 19.00 Artturin nurkkalavalle nousi mies ja kitara Kanadasta, laulaja-lauluntekijä Michael Feuerstack. Tätä vetoa olin ennalta odottanut ihan huolella, mutta aika vettynyt leiviskä valitettavasti lyötiin kanadanpojan kouraan. Artturi oli täyttymisvaiheessa, jengiä ramppasi sisään ja ulos. Monet olivat tulleet viikon päätteeksi tuttuun baariin vaihtamaan kuulumisia. Hälinä oli melkoinen.

Akustisen artistin haaste on siinä, ettei volyymia voi loputtomiin nostaa taustamelun kanssa kilvoittelemaan. Siksi Feuerstackin asearsenaaliin jäivätkin vain muutamat ironiset ehdotukset tarkemmasta kuuntelemisesta, setin pitäminen lyhyenä ja ankara keskittyminen omiin lauluihin. Mutta kukapa meistä haluaisi lähteä Kanadaan asti kokemaan, että vain kourallinen arvostaa työtään. En muista näin epäkunnioittavaa yleisöä nähneeni pitkään aikaan, tai siis kuulleeni. Kävi suorastaan ihan sääliksi Feuerstackia, toivottavasti seuraavan illan Turun veto oli otollisempi. Jaa-a, lauantai-ilta Turussa, olisipa tavallaan hauska tietää. Erikoiskiitos illan piskuisen miksaustiskin takana hommansa hyvin hoitaneelle kaverille, joka silminnähden toimi Feuerstackin tukena, ja ansiokkaasti myös hiljaisten laulujen loputtua esitaputtajana.

Feuerstack on julkaissut omiin nimiinsä kolme sooloalbumia, toimittuaan sitä ennenkin käytännössä soolona jo vuodesta 1994, mutta nimellä Snailhouse. Jos kaveri on umpituntematon, kannattaa aloittaa vaikka tuoreimmasta albumista ”Singer Songer”, jolla Feuerstack duetoi omia intiimejä, väliin jopa sisäänpäin kääntyviä laulujaan, useiden eri kanadalaiskollegoiden kanssa. Tuli tuossa kehuskeltua Mark Olsonia, mutta jos muukin nykyamericana kiinnostaa, tämä mies kannattaa ottaa tehokuunteluun. Keikalla parhaiten hälinän ja säpinän keskeltä jäi mieleen ”Flowers in the City”, vuoden 2013 ”Tambourine Death Bed”-albumilta.

Kotimaisesta ELE-yhtyeestä on puhuttu paljon, varsinkin nyt tuoreen albumin myötä. Bändi on saanut nimensä, ei Ele Aleniuksen mukaan, vaan erään hiukan runollisemman kynämiehen, siis Eino Leinon. Uutuusalbumi perustuu Leinon teksteihin, niin myös illan keikka. ELE-yhtyeen nokilla nähdään Eeva Louhivuori, tuttu myös Eva & Manu-duosta. Muu(kin) orkesteri koostuu erittäin osaavista janttereista, kitaristi Nicholas Rehn ja rumpali Ilkka Tolonen esimerkiksi soittavat Color Dolor-yhtyeessä myös.

ELE soitti uuden levyn materiaalia noin kolmisen varttia, ja sai yleisön lähestulkoon jakamattoman huomion. Toisin sanoen, suurin osa oli tullut paikalle Eevan takia, ja Kanadan mies hiljaisine lauluineen pantiin vain huonoon rakoon. Itse en ELE-keikasta onnistunut syttymään juuri hetkeksikään, vaikka Eino Leinon laitankin aina ykköseksi, silloin kun äänestellään suurimmasta suomalaisesta kautta aikain. On kai myös todettava, että Leino-kytköksestä huolimatta, en onnistu olemaan nk. kohderyhmää. Jos väitettäisiin, että Eevan tulkinnat tuovat uutta syvyyttä Leinon klassikkoteksteihin, joutuisin olemaan erittäin eri mieltä. Varsinaista tulkintaa tunnistin muutamin kohdin, upeimmin tällä keikalla kulkivat loppupään ”Metsään hukkunut” ja ”Mua pelottaa”, jotka ovatkin Top10-kamaa myös Leinon kataloogissa. Ehdottomasti setin hienoin veto oli kuitenkin päätösbiisi, tuore sinkku ”Kun kello seisoo”. Eevalla on kiistatta upea ääni, mutta itse en syty tämänkaltaiselle fraseeraukselle. Bändi kuitenkin soi ja soitti hyvin, Rehn nykäisi sinne päätösbiisiin vieläpä todella upean soolonkin.

Valon perjantai-ilta sisälsi paljon mielenkiintoista, mutta kun tiedossa oli, että Telakalla soittaa muutaman tovin päästä Suomen kovin livebändi Jaakko Laitinen & Väärä Raha, oli pakko mennä ajoissa varmistamaan näköesteettömät paikat. Oletettavaa kun oli, että Telakka tulee kuin nuijalla täyteen, ja tulihan se. Olin nähnyt bändin vain viikkoa aiemmin Helsingin Bar Dubrovnikissa, jossa orkesteri myllytti hirvittävät jortsut pienelle, mutta sitäkin valikoituneemmalle yleisölle. Ja vaikka Telakan veto olikin jo neljäs nähty Laitis-keikka suhteellisen lyhyen ajan sisään (jos nyt 7 kuukautta määrittyy suhteellisen lyhyeksi ajaksi), niin ei näihin vain kyllästy. Varsinkin kun setissä alkaa olla kiitettävää tahtia uusiakin biisejä. Ja varsinkin, kun muutamat niistä uusista ovat jopa bändin kautta aikain parhaimmistoa. Suunta on hyvä.

Kuten odotettua, Väärä Raha oli kovassa lyönnissä, ja järjesti jälleen kerran hillittömät bileet. Harvan bändin keikalla tulee todennettua sitä, että etulattialla joraava jengi ei enää tiedä mihin asentoon itsensä laittaisi. Jortsuamisesta tulee vain hillitöntä vispaamista ja propellia, kun bändi kiihdyttää Balkan-groovensa äärimmilleen. Suomalainen, sinulla on rytmi veressäsi. Jäykempääkin jäbää nimittäin ilahduttaa aina se hillitön tanhu, mikä Vääriksen keikoilla alalattialle syntyy.

Tutusti lähdettiin liikkeelle, eli öljyä koko koneelle ja lämmöt ylös ”Kasa tuhkaa”-avausklassikolla, ja sitten ”Onnentähti”. Väliin ”Malja elämälle” ja heti perään Lemmenjoen kullankaivajien maakuntalaulu ”Mustika”, joka aivan viimeistään alkoi vakavasti käydä pirkkahämäläisen tanssijalan alle. ”Pettymys” ja sitten setin alkupään tuttu pankinräjäyttäjä, venäläisperäinen kaihoilu ”Äiti kulta”, jonka Jarkko Niemelä tutusti avasi buzukilla ja turkkilaissävytteisellä kaipuulla. Telakan lattialankut oli jo kovilla. Malmin suurta ajattelijaa Henry Aaltosta siteeraten: ”Meininki on sitä luokkaa, että tumma poika Tuusulastakin ihmettelee että mihin mun pussihousut hävis”.

Sivutien kautta” on suomirockin nykyklassikko, joka edellisellä Stadin keikalla sai sellaisetkin ihmiset laulamaan, joiden en ikinä ole nähnyt, saati kuvitellut, laulavan. Mainitulla Dubrovnikin vedolla ensiesitettiin ”Kihniö”, samannimiseen tuoreeseen Saija Mäki-Nevalan dokumenttielokuvaan tehty biisi, joka oli viikossa hioutunut entistäkin tiukemmaksi. Ja vaikka ”Kihniö” ei monellekaan ollut vielä tuttu, se sai Telakallakin varsin lämpimän vastaanoton. Biisiin lienee synnytteillä video, kertoo pikkulintu.

Varsinaisen setin viimekolmanneksen käynnisti ”Ihmehyrrä”, ja jo keikan alusta asti toiveena huudeltu ”Yö Rovaniemellä”. Setin päätti tutusti ”Saippuakupla”, joka aivan viimeistään perspiroi Telakan lämpimäksi, ilo oli jakamaton takariveille asti. Encoreissa kuultiin sitten uutena biisinä ”Kultainen keskitie”, joka on syntyessään Laitisen teksteistä yksi samantien parhaista, ja upeana iskusävelenä tulevien vuosien taattu keikkahitti. Toivottavasti muukin hitti, tällaisia lauluja ei nimittäin enää kukaan muu tässä maassa tee. Komea suunta bändillä, pakko vielä sanoa.

Telakka on mainio keikkapaikka, paljon puuta ja katto matalalla takaavat pyöreänpehmeän soundin. Näin hyvältä ei Vääriskään ole korviini koskaan kuulostanut, hyvältä joskin joka kerta. Hyvät loppubileet perjantaille, ja ensimmäisen päivän perusteella Valoa on enemmän kuin festari paikallaan. KG  #valoa

Mark Olson & Ingunn Ringvold (us/no) @ METSOLive, pääkirjasto, Tampere 06.02.2015

Tampereen pääkirjaston musiikkiosaston MetsoLIVE-konsepti on kertakaikkiaan mahtava tapa tarjota vaihtoehtoista elävää musiikkia kaupunkilaisille. Ilmaiseksi, keskellä päivää ja mietitysti ylöspantuna. Muutaman kerran kuukaudessa musiikkiosasto muuttuu intiimiksi esiintymisalustaksi akustisille tai puoliakustisille artisteille. Joiden tuotantoa keikan ohessa esitellään ja tarjotaan lainattavaksi, ja josta myös artistin kanssa keskustellaan. Tampere on toki monen muusikon kotikaupunkina tällaiseen toimintaan ideaali paikka, mutta onpa musacorneriin saatu keikalle ulkomaanesiintyjiäkin, kuten nyt maailmanluokan lauluntekijä Mark Olson Yhdysvalloista.

Mark Olson kiertää ahkerasti ja äärettömän pienimuotoisesti, nykyisen vaimonsa, norjalaisen Ingunn Ringvoldin kanssa. Olin nähnyt pariskunnan edellisen (ja ensimmäisen) kerran Helsingin Korjaamolla viime kesänä. Silloin huomiota varasti, siis itseltäni, jotenkin aivan tavattomasti lämppärinä toiminut Ochre Room Trio, joten tänään oli aika ottaa takaisin, ja keskittyä ihan kunnolla Olsonin sanottavaan, ja kipeänkomeisiin lauluihin.

Tämänkertaisen Euroopan-kiertueen oli avannut edellisiltainen keikka Helsingissä, ja nyt Tampereen kirjastoveto sai kunnian olla numero kakkonen. Alkuun kirjastonhoitaja Juhani Koivisto haastatteli Olsonia muutamista tuoreen levyn teemoista, ja yleisölle jaettiin ”Mark Olson suosittelee”-lista. Kyseinen lista sisälsi paitsi levyjä, myös romaaneja luettavaksi ja elokuvia nähtäväksi. Tämäkin ele laajensi kirjastokeikan konseptia aivan hatunnoston arvoisella tavalla. Niinsanotusta Olsonin paperista löytyy mm. irlantilaiskirjailija Flann O’Brienin tekstejä, Terence Malickin ”Days of Heaven”-elokuvaklassikko, sekä Dylania, Beatlesia, Neil Youngia ja vaikkapa tuaregiryhmä Tamikrestin aavikkobluesia.

Haastatteluosuudessa, joka onneksi eteni pitkälti Olsonin itsensä johdattelemana, mies kertoi muun muassa, miksi tuoreen ”Good-Bye Lizelle”-albumin (2014) raita ”Long Distance Runner” kertoo juoksijalegenda Emil Zatopekista.

Musiikkiahan tänne kuitenkin oli tultu kuulemaan, ja onneksi itse asiaankin päästiin, noin vartin sinänsä hauskan jutustelun jälkeen. Mark kutsui lavalle, tai siis kirjastohyllyjen eteen, vaimonsa ja muusansa Ingunnin ja vauhtiin päästiin tuoreen albumin kakkosraidalla ”Running Circles”. Upea laulu, joka kertoo kahden ihmisen kohtaamisesta ja sen usein hyvinkin sattumanvaraisuudesta. Olson tietää mistä laulaa, rakkaus Ingunniin näkyy ja kuuluu biiseissä, lavaolemuksessa ja vaihdetuissa katseissa. Siinä hyvinkin täydellisennäköisessä harmoniassa, johon Olson spiikeissäänkin epäsuorasti viittasi, ja josta ainakin meitsikuulijalle tuli hyvä olo. Olson oli jakanut piskuisen kirjastokeikan soinnillisesti kolmeen osaan. Ensimmäiset pari biisiä soitettiin niin, että Mark itse hoiti djembe-rummun ja Ingunn upeannäköisen romanialaisen kanteleen.

Sitten muutamaksi seuraavaksi lauluksi Olson kaivoi esiin kermankeltaisen Stratocasterinsa, ja Ingunn hoiti perkussiot ja djemben. Sekä tietenkin, kuten levyilläkin, häkellyttävän kauniit stemmalaulut. Ingunn Ringvold on lauluntekijä myös omillaan, ja julkaissut taiteilijanimellä Sailorine kolme sooloalbumia. Joskus olisikin kiinnostavaa nähdä, vaikka näiden duokiertueiden oheisvetona, kokonainen Sailorine-setti. Jäämme odottelemaan.

Sähkökitaraosuudessa pariskunta soitti puistattavan komean ”Cherry Thieves”-kipaleen, tositarinan kirsikkavarkaista Olsonin kotipihassa. Toisena Fender-tulkintana kuultiin ”Pacific Coast Rambler”, johon Olson kiskaisi aika aavemaisen komean soolonkin. Kolmevarttisen viimeinen kolmannes esitteli sitten avioparin kolmannen soinnin, eli Mark dulcimerissa ja Ingunn edelleen perkussioissa. Olsonin sähköinen dulcimer on kustomoitu soimaan alempaa kuin Appalakien perinnesoitin yleensä, koska niin siinä on ”huomattavasti siedettävämpi” soundi. Ihan siedettävältä kuulostaneen dulcimerin avulla Olson säesti ensin ”Heaven’s Shelterin”. Sitten koko session kauneimman, eli ”Walking Through Nevada”, huikea rakkauslaulu sekin, ilman että R-sanaa tarvitsee edes sanoa, hokemisesta puhumattakaan. Lopuksi vielä tuoreen albumin videobiisi ”Poison Oleander”, ja näin intiimi musiikkihetki oli paketissa. Ja sekin vielä, ettei tunnin sisään tarvinnut kenenkään sanoa ”Jayhawks”. Olson ja Ringvold lähtivät valmistautumaan YO-Talon myöhävetoon Valoa Festivaalilla, joka toivottavasti toi sekin uusia ystäviä Olsonin erittäin laadukkaalle nykyamericanalle.

Tämä duo kannattaa nähdä elävänä, ja mitä intiimimmässä paikassa, sitä varmemmin. Mahdollisuuksia siunaantuu taatusti lisääkin, sikäli varmasti Olson ja Ringvold kiertueillaan Suomeen saadaan. Nytkin visiittien väliä oli vain kahdeksan kuukautta. Alkuun askarrutti, miten tämä kaikki saadaan toimimaan keskellä päivää kirjaston loisteputkivaloissa, mutta kun laulut ja ulosanti on kunnossa, voi esiintyä vaikka pikavuorobussissa. Keikka kuin keikka. Tämän duon kannattaisi ainakin harkita myös olohuonekeikkoja Euroopassa, en tosin ole varma josko ovat sellaisia salaa jo tehneetkin. Itsekin olisin valmis harkitsemaan sellaisen järjestämistä, tosin kovin montaa lippua ei sinne olisi kaupan. Yhtäkaikki, Tampereen pääkirjaston livekonsepti toimii, aion palata aiheen pariin myöhemminkin. KG

Cannibal Corpse (us), DevilDriver (us), The Black Dahlia Murder (us), Hour of Penance (ita) @ Pakkahuone, Tampere 10.02.2013

Tampereen Pakkahuoneella tarjoiltiin rautaisannos kuolonmetallia laskiaissunnuntain päätteeksi. Tuhdisti hilloa, paksusti vaahtoa, ja vain nimeksi karvasmantelia. Illan syy olla olemassa oli itse dödölegenda Cannibal Corpse ja sen 25-vuotisjuhlakiertue, mutta sitä ennen luotiin laaja katse nykydeathiin. Rundille oli valjastettu peräti kolme lämppäriä, että tulee sitten varmasti lauteet lämmitettyä. Ja tulihan ne.

Itselleni lämppäreistä kiinnostavin ennakkoon oli italialainen, Roomassa vuonna 1999 perustettu Hour of Penance. Keikalle valmistavan viikon aikana meikäläisen kotilaitteistoissa soi hyvinkin ahkeraan bändin varsinkin vuoden 2010 ”Paradogma”-albumi, yhteensähän bändiltä on ulkona viisi pitkää kiekkoa. Ja väkevästi Hour of Penance kyllä illan räjäytti käyntiin, yhtäjalkaa tekninen ja brutaali, perinnetietoinen kuolo vyöryi päälle kuin laava Pompeijiin tai legioonat Parisiumiin, eli tappavasti, tehokkaasti ja vastaanpanemattomasti. Näin pitää hoitaa puolen tunnin lämppärislotti! Hattu nousi myös tamperelaiselle metalliyleisölle, näin varhain sunnuntai-iltana Rooman miehet saivat jo varsin lämpimän vastaanoton, biisejä tunnistettiin ja pittiäkin viriteltiin heti ensimetreistä. Harvoin näkee näin tappavaa puolituntista, Hour of Penance on todella kova rykmentti ja kuinka vaivattomasti syntyy näinkin tekninen dödö. Varsinkin rumpali James Paynen työskentely oli ällistyttävän rentoa, kaveri veteli kovat groovet pienellä setillä. Aina ei tarvitse piiloutua hillittömän patteriston taakse. Myös nokkamies Paolo Pieri (kyllä) on mies paikallaan, hyvin lähti korinat ja murinat heti illan avaukseksi. Tsekatkaapa bändi, jos kiinnostaa, homma on erittäin hallussa.

The Black Dahlia Murder on jostain syystä ollut bändi, joka on pitänyt jo pidempään tarkistaa livenä, mutta ne muutamat tilaisuudet ovat menneet ohi. Nyt ei mennyt, ja onnekseni BDM:llekin oli suotu noin puolituntinen, kompakti setti. Juuri sopiva annos bändin varsin innovatiivista nykykuoloa, ohuin core-maustein, mutta ei liian tulisesti ryyditettynä kuitenkaan (meitsillä kun on tämä lievä metalcoreallergia). Eli ihan oikeasti omalaatuista metallia, ja näin pääsee kuitenkaan kohtuuharvasta bändistä nykyään sanomaan. Alkuperäiskitaristi Brian Eschbachin soolot nojasivat lähinnä vanhaan ja klassiseen heavyyn, laulaja Trevor Strnad on liian monipuolinen edes ollakseen varsinaisen metalcorepumpun nokilla ja siksikin on hyvä, että BDM ottaa tukea enemmänkin perinnekuolosta. Tällä bändillä on todella kovia biisejä, ja oikeastaan kaikki se, mitä illan seuraavalla bändillä ei ollut.

Kalifornialainen, vuonna 2002 aloittanut DevilDriver soittaa jonkinlaista raskasta groovemetallia, omiin korviini vieläpä etelänrockilla vahvasti maustuen. Mutta lajityypistä viis, jos biisimateriaali ei riitä. Muutamia todella mallikkaita melodiakulkuja kuulin DevilDriverin kolmevarttisessa setissä, mutta vain yhden hyvän biisin, ”Clouds over California”, tai ainakin se jonkinlaisen muistijäljen jätti. Täysin taas henkilökohtaisesti todeten, DevilDriver soitti liian pitkään, tylsästi ja toimittavasti, eikä solisti Dez Fafaran uho ainakaan tänään toiminut, niinkuin sen ilmeisesti oli tarkoitus. Jos jokaisesta pittiinkehotuksesta tai ”motherfuckinjotain”-huutelusta olisi saanut vastineeksi yhden hyvän biisin, niin bändin voisi nähdä toistamiseenkin, mutta ei nyt. Vastaanotto toki oli DevilDriverillakin hyvä, nuoremmista metallipäistä koostettu kirnu pyöri ja nyrkkiä oli ilmassa ihan kiitettävästi. Tähän väliin, asiasta asian viereen, illan erityispisteet sille pitkänhuiskealle jampalle, joka oli nykäissyt ylleen New Kids on the Block-paidan. Mahtavaa, tulee monesti metallikeikoilla ihmeteltyä sitä välillä naurettavankin geneeristä pukukoodia.

Cannibal Corpse siis juhlistaa jo 25-vuotista olemassaoloaan ja on ollut omallakin ”pakko nähdä”-listalla jo hirvittävän kauan, jos ei vaikka nyt ihan neljännesvuosisataa kuitenkaan, mutta todella pitkään. Ja nyt odotus sitten päättyi, aivan tuikitavallisena laskiaissunnuntaina. Palkittiinko näin pitkä odotus, luistiko pulkka, menikö pulla väärään kurkkuun, oliko tunnin jälkeen tunne, että soittakaa ihmeessä toinen mokoma? Ei, valitettavasti. Jonkinmuotoisen pettymyksen keikka aiheutti, mutta tiedämmehän tämän, että kovat on paineet silloin, kun jotain on odottanut nähtäväksi liian pitkään. En tosin usko, että Cannibalin omissakaan aikakirjoissa tämä Euroopan legin toinen veto jäi niihin varsinaisiin ikimuistoihin. Jos jäi DevilDriverista teknisen suorituksen maku, niin kyllä jäi valitettavasti tästäkin.

Cannibal Corpse julkaisi viime vuonna erittäin kovan ”Torture”-albumin ja sen avausraidalla ”Demented Agression” paiskattiin lapio multaan ja keikka käyntiin. Soundit alusta asti muuten kunnossa, paitsi että alkuperäisbasisti Alex Websterin huikeat linjat ja ällistyttävä taituruus ei juurikaan tullut läpi, kuin korkeintaan varsinaisen setin päättäneessä ”Hammer Smashed Facessa”, ja sitten alkoikin olla jo vähän myöhäistä. Mutta kitarat ja ennenkaikkea Corpsegrinder Fisherin aina yhtä murhaavat murinat tulivat läpi ehdottomasti ennakkopelkoja paremmin. Jotenkin tuntui, että setti oli suunniteltu alunperin hitusta pidemmäksi tai jotain, mutta aika yllättäen keikka päättyi. Ihan kiistatta toki kova katsaus bändin koko levytettyyn tuotantoon, ja viimeiseksi kuulutetun biisin jälkeen samoilta pohkeilta vielä yksi, eli se pakollinen keikanpäättäjä ”Stripped, Raped And Strangled”, eikä mitään typerää lavantaakse poistumista ja takaisinkerjäystä. Tämän lajityypin veteraanit ovat onneksi encorekliseiden yläpuolella. Kerrankin joku on, arvostan. Nyt Cannibal Corpse on nähty, saattaisin kyllä antaa bändille ensirundilla uudemmankin mahdollisuuden, jos vaikka sattuisi parempi ilta, nyt kun sain yhtyeen omaa terminologiaa käyttäen ns. pään auki. Silti, illan kalmanhajuisesta rautaisannoksesta se bändi, jonka olisin suonut soittavan samaan hintaan pidempäänkin, oli The Black Dahlia Murder. Iltaa kuvannee sekin, että matkalla kotiin mielessä soi biisi, jota ei koko iltana kuultu, eli Cannibalien ”As Deep as the Knife Will Go” tuoreelta levyltä. Aika kova ralli nimittäin. KG

W.A.S.P. (us) @ Tampere-talo, Tampere 18.10.2012

Kun minä olin (erittäin) nuori poika,  elettiin kuumimman rockabilly revivalin aikaa. Oli omien etujen mukaista kuunnella ja tunnustaa rockabillya, koska kovat jätkät  niin määräsivät. Niin minä opin kuuntelemaan rockabillya, niin että osaan sen taidon vieläkin. Juuri kun oli omaksuttu, miten revivalista selvitään saamatta pataan, tuli heavy metal-aalto ja pyyhkäisi rokkirokut marginaaliin. Muoti vaihtui, ja niin minä opin kuuntelemaan heavya, niin että osaan sen taidon vieläkin. Oli useampaa koulukuntaa (Dio, Twisted Sister, Ozzy), mutta oma ehdoton kärkitrioni oli Iron Maiden, Quiet Riot ja W.A.S.P. Arvuuteltavaa riitti, tarkoittiko W.A.S.P.:n nimi ampiaista vai ”We are Satan’s People”, vaiko miljoonaa muuta versiota. Ja takaisin Yhdysvalloissa PMRC:n tättähäärät päättivät, että bändin nokkamies Blackie Lawless on maan vaarallisin mies kirjoittaessaan epäsiveellisiä tekstejä. Jokatapauksessa, W.A.S.P.:n esikoispitkä kolahti kovaa 1984, ja minunkin vinttihuoneeni seinällä poseerasi Amerikan kovin pahis, siinä Hanoi Rocksien, Road Ratsien ja Van Halenin veljesten vieressä.

Vuodet vierivät ja kohua herättäneestä bändistä on jäljellä vain Blackie. Orkesteri täyttää tänä vuonna 30 eli tulee miehen ikään, ja niinpä Blackie nuorempine soittajineen jalkautuikin 30 Years of Thunder-kiertueelle. Joka toki ulottui meidänkin nurkille, Tampereen veto oli bändin peräti 34.nykäisy Suomessa. Ja kyllä, paikaksi oli tällä kertaa osoitettu Tampere-talo, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä W.A.S.P.:n kaltaisten bändien kanssa. Kieltämättä oli aika outoa astella ihan oikeaan konserttitaloon, mutta onhan Sorsapuistosali (voi luoja näitä nimiä) suunniteltu paitsi biletilaksi, myös rockin soittoon. Mutta vain periaatteessa. Ja Pakkahuone oli tänään tunnetusti varattu Lost in Music-festareille.

Kello 21.10 Itä-Euroopan aikaa bändi astelee lavalle ja mikäs muukaan kuin ”On your knees” lähtee kuin kenttähaupitsin suusta. Soundit vaikuttavat äkkiseltään luokattomilta, mutta aika pian ajatukseen tottuu, että näillä mennään tänään. Ja ihan hyvin mentiin, vaikkakin Mike Dudan basso jäi armotta päättömän lapsipuolen asemaan. Sitten ”The Torture Never Stops” myös setin alkupäähän, ”The Headless Children” ja ”I Wanna Be Somebody”  sekä omissa kirjoissani kaikkein kovin W.A.S.P.-ralli eli ”L.O.V.E. Machine”. Millä bändillä, käsi ylös, on varaa ladata ensimmäiseen puoleen tuntiin suurin osa hittibiiseistään? Tällä on. Eikä siinä kaikki, ”Wild Child” ja johan joutui toteamaan että 56 ikävuodestaan huolimatta Blackie on sittenkin iskussa. Edellisen kerran näin bändin Tallinnassa syksyllä 2010 ja silloin jäi fiilis että Blackie oli väsynyt ja varjoissa ja että bändi auttoi vaikeimpien paikkojen yli. Nyt oli näiltä osin kaikki kunnossa. Juhlakiertueen kunniaksi Blackie oli jakanut setin kolmeen osaan; ensimmäinen 45 minuuttia hittibiisejä neljältä ensimmäiseltä albumilta, ts. bändin kultakaudelta, keskiosassa puolen tunnin lyhennelmä vuoden 1992 ”The Crimson Idol”-teemalevystä ja lopuksi vielä vähän kaikkea. Aika keinotekoinen ja suotta hehkutettu jako, mutta tavallaan hyvä tapa soittaa Lawlessin sävellyshistorian kestävin osa, on syy sitten mikä tahansa. Ja soittamalla teemalevyä Blackie näytti pohdiskelevampaa puoltaan, onpa mies tehnyt poliittisia ja sodanvastaisiakin biisejä, siinä missä Los Angelesin kasariskenen useimmat tukkaurpot ovat kokeneet hyväksi julistaa pääosin nussimisesta ja bourbonista.

Itselleni keikan ensimmäinen kolmannes oli kyllä pelkkää juhlaa, ”Crimson Idol”-jakso mielenkiintoinen lisä ja lopun muutamat biisit loppujäähdyttelyä. Viimeinen jakso alkoi Mike Dupken turhaakin turhemmalla rumpusoololla, joiden pointtia muutenkin tulee aina kuullessaan järjestään mietittyä. Enkä voi sanoa nähneeni näkemisen arvoisia rumpusooloja kuin Whitesnaken Tommy Aldridgelta ja Rushin Neil Peartilta. Pakko on myöntää, mitä kritiikkiä kuulin myös kadulla keikan jälkeen, että kyllähän se ainakin hitusen vaikutti keikkaan myös tämä outo paikanvalinta. Hetken saattoi kuvitella olevansa rockluolassa, mutta lopultahan  tässä kuitenkin oltiin siinä konserttitalon täysin akustoimattomaksi jääneessä cocktailtilassa. Ja muutenkin, mainittuun rumpusooloon ja pitkälti jo vuonna 2010 nähtyihin videotaustoihin vedoten, kävi liian monesti mielessä että joitain asioita tehdään, jotta show’lle saadaan kansainväliset mitat täyttävä pituus. Että puoleentoista tuntiin on jotenkin päästävä.

Silti, pisteet himaan tamperelaisyleisölle, että meininki oli arki-iltanakin vähintäinkin vastaanottavaista (ja pisteet Pohjanmaalle, Seinäjoen veto on loppuunmyyty). Pisteet Blackie Lawlessille, että W.A.S.P.:n perintö yhä elää, onhan äijän kataloogissa useita heavyn historian tärkeimmistä biiseistä. Ja kyllä minä mieluusti käyn nykyvuosituhannellakin katsomassa näitä poikavuosien sankareita, nyt kun raskasmusiikista suuri osa on joko nuorten miesten teknistä streittailua ja hardcorepohjaista itsenuhjausta tai umpiturhaa hipstereiden retroilua kieli poskessa. W.A.S.P. on näillä kilometreillä aito asia. Ja ehkä, vaikka amerikantädit eivät enää Blackien harvenevaa skalppia jahtaakaan, ehkä Blackie on  sittenkin vielä, edes ihan pikkuisen paha ukko. Hyvää syntymäpäivää W.A.S.P! (Keep on) Running Wild in the Streets! Toivoo, KG.

Anathema (uk), von Hertzen Brothers @ Pakkahuone, Tampere 26.09.2012

Brittiläinen Anathema on ollut itselleni näitä ”pakko nähdä”-bändejä jo aivan alkuajoistaan lähtien, kun se vielä oli varsin perinteinen doom/deathmetalbändi. Silti, jostain itsellenikin täysin selittämättömästä syystä (tai pakkohan niitä on olla useampiakin), bändi oli tähän päivään asti jäänyt näkemättä. Tilaisuuksia on kyllä ollut, orkesteri on ahkera Suomen vieras. Oli siis tullut aika paikata tämä aukko keikkasivistyksessä, nyt kun ajanlaskumme alustakin oli kulunut jo peräti 2012 vuotta.

Oli ollut ajatuksissa skipata illan lämppäribändi, nimittäin von Hertzen Brothers. Pakkahuoneen ennaltailmoitetuilla ja pitävillä soittoajoilla tämä olisi ollut täysin mahdollista. Mutta jostain itsellenikin täysin selittämättömästä syystä (tai pakkohan niitä on olla useampiakin), en tehnyt niin. Bändi ei ole koskaan kolahtanut levytettynä, ja sen näkemistä livenä olen, jos en nyt vältellyt, niin ainakin jättänyt useamman ilmiselvän tilaisuuden käyttämättä. No, nyt tuli nähtyä ja kaikella kunnioituksella (niinkuin tässä blogissa aina), vHB on (minulle) kuin katselisi ja kuuntelisi TV-mainoksia, mikään ei liikahda mihinkään, ei ostamispäätös eikä se päinvastainen, vaikka kaikki periaatteessa toimii. Ymmärrän kuitenkin täysin, miksi bändi pystyy tekemään kiertueita Ruotsissa ja Britanniassa, ja miksi tytöt tykkää, mutta itse en.

Anatheman startti myöhästyi vain hiukan, ääniosastolla piti hetken kiirettä lavasäätöjen kanssa. Mutta kannatti säätää. Bändin Euroopan-kiertueen avaus oli huikea. Loistava. Te bändin miljoonasti nähneet voitte vain vertailla, mutta itselleni kokemus oli ensimmäisenä erittäin tärkeä, ja siksikin oli mahtavaa että bändi oli rundin avajaisiksi näin kovassa lyönnissä.

Vertailukeikkakokemuksena kumpusi mieleen Twilight Singersien veto Tavastialla viime vuoden huhtikuussa, kun pystyi vain aseettomana todistamaan, kuinka kaunista musiikkia voidaan biisi toisensa jälkeen lavalta toimittaa, ja ennenkaikkea miten taitavasti sovitettuna. Ja että, sekin vielä, mihin kaikkiin sovitussuuntiin tämä kama venyisi. Plus bändin rutiini ja taitotaso siihen kylkeen, niin hiljaiseksi veti. Anatheman kaksi ensimmäistä albumia ”Serenades” (-93) ja ”Silent Enigma” (-95) olivat ajankohdalleen tyypillistä, joskin järjettömän hyvin tehtyä tuomiometallia. Nopeimillaan kuoloa. Nyt kun noita levyjä kertaa, tulee mieleen vaikkapa ruotsalainen Tiamat ja muukin Göteborg-kalusto. Kolmoskiekollaan ”Eternity” (-96) Anathema sekoili jonkinlaisen vaihtoehtoisen rockin suuntaan, ja haki uusia uria, löytääkseen itsensä seuraavalla levyllä eli ”Alternative 4”:lla. Sen jälkeen olemme tunteneet nyky-Aniksen ja loppu on yhden koko 2000-luvun parhaista rockbändeistä ihan minimissäänkin henkilökohtaista historiaa. Ja kovaa kertomaa on sekin, että eräät keikan upeimmat vedot kuultiin tuoreimman levyn ”Weather Systems” biiseistä.

Eikä tässä kaikki, lavalla nähtiin nytkin peräti neljä alkuperäistä anathemaa eli veljekset Vincent (kitara ja laulu)  ja Daniel Cavanagh (kitara), sekä Jamie Cavanagh (basso) ja John Adams (rummut). Bändin täydentää Lee Douglas (laulu) ja kiertuejäsen Daniel Cardoso (koskettimet, perkussiot). Upeaa on se,  että Lee Douglas laulaa eturivissä, tasavertaisena Anathema-soundin luojana, kuin reggaebändissä ikään, eikä kätkettynä takalavan varjoihin. Kyse kun onkin, ei niinkään stemmalaulusta, vaan instrumentista. Erityisen komeasti soi tänään Daniel-veljeksen soolokitara ja Cardoson tiukat taustat (miehen CV kannattaa tsekata, jos nyt ketään kiinnostaa, on nimittäin iästään huolimatta melkoinen tekijä).

En ala nyt tässä väittämään mitään kuulluista biiseistä, bändin biisituotanto kun ei ole sinänsä umpituttua, mutta ne keskeisimmät ja tärkeimmät tietenkin kuultiin, paljon muun ohella. Keikka kellotti hiukan yli kaksi tuntia ja kävi varmasti kiertueen avajaisiksi bändille kelpo sisäänajosta. Ja kyllä, tulihan se ”Fragile Dreams” sitten viimeisenä encorena, johan tuota oli ehditty eturivin maastosta huudellakin. Vähän kuin toivoisi Dingon keikalla ”Levotonta Tuhkimoa”. Pakkahuoneen soundi oli tänään kuulas ja kirkas, kiitos kuulaan ja kirkkaan bändin. Ei täällä mitään soundiongelmaa ole, jos tiskin takana on homma hanskassa. Enkä puhu nytkään baaritiskistä.

Pari asiaa. Bändin kannattaa aina valita itseään keskinkertaisempi lämppäri. Anatheman tapauksessa bändin ei tarvitse todistaa osaamisestaan tai innovatiivisuudestaan, mutta ainahan se auttaa, jos ei lämmittelyakti ihan pärjää. Korostaa pääbändin taitoja ja näkemystä entisestään. Toinen juttu, josta on pitkään pitänyt mainita, on Tiketin toimitusmaksut, jotka jäytää sisältäpäin ahkeraa keikoillakävijää. Pyrin aina tilaisuuden ollen itse printtaamaan kotona lippuni. Jolloin joudun maksamaan verkkokauppamaksun (tämän ikäänkuin ymmärrän, tällä ylläpidetään verkkokauppajärjestelmää, ja sitä, ettei se kovissakaan ryntäyksissä kaadu, vai mitä Lippupalvelu? ). Lisäksi siitä, että omalle paperille, omalla musteella ja omilla sähköillä printtaan lipun, maksan 50 senttiä lisää toimitusmaksua. Puhumattakaan, jos jostain syystä joku haluaa tilata lipun kotiin postitse, postimaksu on 7 euroa(!), jolla saa jo melkoisen mällin mitä tahansa menemään toiselle puolelle maapalloa. Ahneus.

Vaan, tärkeääkin tärkeämpi bändi, Anathema ja tärkeä keikka. Enkä ollut ainoa, kuulin sivukorvalla jengin päivittelevän keikan laatua biisien välissä harvinaisenkin paljon. Kiitos Anathema, kannatti odottaa 2012 vuotta. Hyvää Euroopan-kiertuetta. Ensi vuonna aion olla paikalla. KG

Laibach (slo) @ Pakkahuone, Tampere 26.03.2012

Vastavalmistuneen scifielokuvan ”Iron Sky” tekijät olivat saaneet scoremusiikin tekijöiksi rainaansa itse Slovenian junttalegendan Laibachin, ja elokuvan ensi-iltajuhlistus toi bändin kahdelle keikalle Suomeen. Itse leffa nähtiin alkuillasta ja totesin sen olevan kaikesta ennakkohehkutuksesta huolimatta hyvinkin keskinkertainen amerikkalaismallinen B-elokuva, teknisesti komea toki. Laibachin score toimii kyllä ja tuo leffalle katsojia pelkällä olemassaolollaan, mutta itse odotin siltä enemmän raskautta ja laibachmaisuutta. Monin paikoin se on nyt kovinkin klassinen elokuvascore.

Edellisen (ja ensimmäisen) kerran olin nähnyt Laibachin elokuussa 2005 Tavastialla ja onnistunut tässä välissä olemaan näkemättä peräti neljä vetoa Suomessa. Bändi asteli lavalle parisenkymmentä minuuttia ilmoitettua aiemmin ja aloitti neljällä  biisillä aivan olemassaolonsa alkupäästä (bändihän perustettiin vuonna 1980 Ljubljanassa monitaiteelliseksi koelaboratorioksi). Nämä pitkät ja varsin ambientit tunnelmoinnit ottivat mahtisiivun keikan alusta ja ehdin jo pohtia, että käynnistyyköhän tämä koskaan. Yleisökin oli melko kylmää alussa ja keskittyi nesteyttämään salin takaosassa. Lavan edessä oli hyvin tilaa ja bändin pääsi näkemään läheltä. Yksi tosifani totesikin, että on uskomatonta nähdä tämä bändi lähes kosketusetäisyydeltä. Keikan keskimmäinen kolmannes vietettiin sitten ”Iron Sky”-tunnelmissa. Taustaprojisoinnissa pyöri kuvia leffasta ja bändi soitti tukun siihen tekemiään biisejä. Näistä parhaan muistijäljen jätti ”Under the Iron Sky”, joka myös lopullisesti sytytti yleisön, kuinka ollakaan. Kovin moni oli paikalla tietenkin elokuvaa juhlistamassa ja sai bändin kaupan päälle. Meininki ja tunnelma kohosi huomattavasti, mutta kun elokuvaluuppi lähti pyörimään kakkosrundia, kävi taas mielessä että milloin tämä keikka oikein alkaa.

Mutta lähtihän se Balkanin sotakone lopulta käyntiin, pitkän kiusaamisen jälkeen. Vuoden 2003 ”WAT”-albumilta poimittu ”Tanz Mit Laibach” käynnisti keikan parhaan ja viimeisen kolmanneksen. Ja loppu olikin sitten pelkkää juhlaa. ”Alle Gegen Alle” siihen perään ja koko alun kuivakkuus oli unohtunut. Tutuilla militaaritunnelmilla juntattiin loppuun asti ja ainakaan omiin korviini ei ole koskaan Pakkahuone kuulostanut näin hyvältä. Soundi oli kuulas ja selkeä. Encoreita kuultiin pari, niistä tärkeimpänä ”Leben heist Leben”, ja puolisentoistatuntinen veto oli paketissa. Ja loppuosansa takia hyvin olikin. Laibach malttoi myös jättää ne isoimmat coverhitit soittamatta, ja mainiota niin. Ja kun tämän rundin päätyttyä jättävät leffaan sävelletyt poplaulut ohjelmistosta pois, niin seuraavaa vierailua odotellessa. Kaiken kaikkiaan bändi on nyt soittanut Suomessa 10 keikkaa ja tulee varmasti vielä monesti.

Keikkaguru SUOSITTELEE kuunneltavaksi Laibachin mainion Beatles-coveralbumin ”Let it Be” (1988). Joskin, jos orkesteri ei ole lainkaan tuttu, kannattaa tähän tärkeään Rammsteinin ja monen muun bändin esikuvaan aloittaa tutustuminen klassikkokiekosta ”Opus Dei”. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: