Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Tampere”

John Cleese – ”Last Time to See Me Before I Die” @ Tampere-talo 22.09.2022

Miten suhtautua odotettavissa olevaan kaksituntiseen, kun lavalla on brittiläisen komiikan elävä legenda, Monty Python-ryhmän kantava voima, ideamylly ja yllytyshullu, Yhdistyneiden Kuningaskuntien hassukävelyministeri John Cleese? Joka kuitenkin täyttää lokakuussa 83, ja tulee erittäin itseironisesti nimetyssä ”Last Time To See Me Before I Die”-show’ssaan hassukävelemään lavalla erittäin epätodennäköisesti ensimmäistäkään askelta. Päätin lähestyä asiaa ainoalla oikella keksimälläni tavalla, avoimin mielin ja ilman minkäänlaisia odotuksia. Ja niinpä Cleesen stand-up….ei, sit-down show’sta tulikin päräyttävän hauska, paikoin huikea karvan alle kaksituntinen hassukävely läpi Cleesen jo 60-luvun alussa alkaneen uran, ja oikeastaan myös komiikan modernin historian. Toki kun vanha mies istuu ja muistelee menemään, niin tulee nekin hetket, että nyt ei lähde kyllä yhtään, mutta Cleesen taituruus on siinä, että heti seuraavassa hetkessä lähtee. Ja näillä maileilla tietysti myös mestarin kyky lukea yleisöä ja sen mahdollisesti hetkeksi lerpahtavia tunnelmia on huikea.

Show alkoi räväkästi, välittömällä sukelluksella Cleesen henkilökohtaisen elämän karikoihin. Mitä tämän ikäinen ukko tekee jossain ”Venäjän keisarikunnan rajaseudulla kertomassa vitsejä”? Sitten Cleese näytti syyn taustakankaalle heijastettuna, white trash-tyyppisesti verkkareissa asusteleva paparazzikuvan täti nostamassa hillitöntä tukkoa seteleitä pankkiautomaatilla. ”That’s my ex-wife, that’s why I am here”. Cleesen kolmas avioliitto päättyi vuonna 2008 lievästi sanottuna ex-rouvan hyväksi, erorahan määrä oli kertalaakina sipaisunomainen 20 miljoonaa puntaa, plus 600 000 puntaa seuraavien 7 vuoden aikana, elämiseen ja juokseviin kuluihin. Pitäähän ihmisen nimittäin syödäkin. On siinä saanut kiertää kertomassa vitsejä, Cleese siis.

Cleese kertoili lapsuudestaan, masentumiseen taipuneesta äidistään, ja komediallisista esikuvistaan, miten ja miksi minusta tuli minä-osiossa. Paikoin pythonpapparaisen puheesta oli hiukan hankalaa saada selvää, mutta juuri kun luuli että eksyi, löysi taas itsensä vääntelehtimästä naurusta permannon kymppirivin penkissään. Ja toden totta, Cleese kertoili vitsejä, elämäntarinoinnin lomassa. Välillä niitä tuli putkeen kuin sudelta kuraa, peräjälkeen, tauotonta vitsimyllytystä eri kansallisuuksista ja näiden (meidän) ominaispiirteistä. Ja kuinka olla, hauskimpana osiona Cleesen lämmöllä ja arvostuksella tarinoimat juutalaiskaskut. Kiitos ja anteeksi. Cleese piti pitkän puheen siitä, kuinka räävittömimmänkin humoriikan on syytä olla olematta varsinaisesti rienaavaa, ymmärtävän ja sallivan katseen on aina oltava mukana.

”Miksi niin monet italialaiset miehet kasvattavat mielellään viikset? Ne haluavat olla enemmän äitiensä kaltaisia.”

Väliin Cleese näytti klippejä Fawlty Towersista, väliin Monty Python-leffoista ja kertoili kohtausten synnystä, luomisprosessista. Kilippien äänimaisemista oli harjaantuneenkaan enää mahdoton saada selvää, mutta eipä midis, Cleese on aina ollut ääretön pokkanaama, jonka pelkkä läsnäolo naurattaa.

Kiertueen mainosjulisteessa hymyilevän Cleesen vieressä on hautakivi, jossa lukee syntymävuosi 1939, ja kuolinvuoden kohdalla, aivan pokkana 202?. Vaatii perspektiiviä omaan uraan ja itseironiaa enemmän kuin kauhalla jaettuna, että pystyy moiseen. Eikä ironia olisi ironiaa, ellei se toistuisi tosielämässä. Moneen kertaan epidemian siirtämät Suomen keikat paalutettiin syksylle 2023, ja päättyneen kesän kuluessa yhtäkkiä siirrettiin vuodella taaksepäin, tähän syksyyn. Jäämme kuulostelemaan, mikä vuosi John Cleesen hautakiveen hakataan.

Illan hauskimpia hetkiä oli Cleesen väliajalle lähdön kuulutus, ”on pakko käydä kusella, ja tässä iässä siihen menee noin 20 minuuttia, joten parasta pitää pieni breikki”. Ensimmäinen puoliaika oli hulvattomasti hauskempi kuin jälkimmäinen, vanha maestro alkoi silminnähden ja korvinkuullen väsyä, ja toinen erä perustui yleisön asiattomiin, kiertueen tuottajan valikoimiin kysymyksiin, joihin Cleese improsi asiattomia vastauksia.

Olin paikalla, ja niin oli loppuunmyyty Tampere-talon iso salillinenkin. Oli tärkeää nähdä John Cleese, ennenkuin John Cleese kuolee, (toistaiseksi) ainoana livenä kokemanani Monty Python-jäsenenä, ja kahtahan jäsenistä ei voi ilman kohtuullisen voimakasta taivasuskoa enää nähdäkään. Ja tuskin senkään avulla. Tai sen avulla nyt ei ainakaan. Olimme sitäpaisti onnekkaita. Viimeisten ablodien kaikuessa, John Cleese alkoi pidellä rintaansa ja hoiperteli lavalta pois. Tuottaja kutsui hassuministerin vielä kerran lavalle, ja John tulikin. Kuolleena, pyörätuolissa, jota työntävä nuori nainen tarttui Cleesen elottoman löysään käteen ja vilkutti sillä meille. Olimme olleet viimeisessä tilaisuudessa nähdä John Cleese, ennenkuin hän kuoli. Kiitos lämpimästä katseesta pilkattaviin John Cleese, kiitos pilkasta, kiitos naurusta John Cleese 1939-202? KG

Sting (uk), Joe Sumner (uk) @ Nokia Arena, Tampere 20.09.2022

Brittiläinen The Police takoi itsensä lähtemättömästi rockin historiaan vuosien 1977-1984 välillä. Bändin eittämätön nokkamies ja hittinikkari Sting on varmistellut kyseisessä historiassa pysymistä soolourallaan jo kunniakkaiden 37 vuoden ajan. Nyt 70-vuotias popveteraani saatiin Suomeen kahdelle keikalle, tuoreinta ”The Bridge”-albumia (2021) promoamaan. Tampereen Nokia Arenan veto, joka avasi koko Euroopan-kiertueen, oli Stingin järjestyksessään 15. Suomen (soolo)keikka. Tällä kertaa Sting nähtiin ja nähdään myös Helsingin Jäähallissa.

Nokia Arena tuli henkilökohtaisesti koeponnistettua kesäkuussa Eric Claptonin bändillä, kokemus oli puolittain karmiva piippuhyllyltä yytsittynä, mutta Sting-illassa oikeastaan kaikki oli toisin. Nokia Arena osoitti toimivuutensa koko potentiaalillaan; arkkitehtuuri, sijainti, väljyys, henkilökunnan rentous, jonoutumattomuus, ja mikä yllättävintä, permannon lavaa lähimmän kolmanneksen otannalla myös aivan jäätävän hyvä soundi. En tiedä oliko äänenpaineasiat vieläkään yhtään paremmin VIP-aitioissa tai piippuhyllyillä, mutta alalattialla, Tavastia-etäisyyksiltä yyberöitynä keikka oli pelkkää juhlaa. Kolme minuuttia ennen lämppärin aloitusta sai kävellä vielä ihan vapaasti lopullisille laatujalansijoille, matkaa lavalle jäi vain alle 20 metriä. Eli ihan kuin olisi hiukan isommalla klubilla ollut, eikä yhtään jäänyt nälkää enää uudelleen kokeilla niitä Nokia Arenan ylähyllypaikkoja.

Illan aloitti sekunnilleen sovitusti klo 20 Stingin laulaja-lauluntekijäpoika Joe Sumner. Joe-poika on hankkinut muusikkokannuksiaan brittibändi Fiction Planessa, jonka isoimpia hetkiä oli varmaankin toimia lämmittelyaktina The Policen reunion-rundilla 2007, mutta myös soolona kaveri on jo pitkään esiintynyt. Eikä ole kuulkaa hullumpi lauluntekijä lainkaan. Tampereen 8-biisisessä mies ja teräskielinen-setissä vain keskivaiheen stygeissä tuli muutamassa jazzahtavammassa osuudessa mieleen muuankin Sting, mutta muuten Sumner Jr:lla on persoonallisia biisejä iso tukku, ja ennenkaikkea huikea lauluääni. Madoton omena on pudonnut puusta riittävän kauas, mutta turvallisen lähelle, jos syksyinen metafora sallitaan. Varsinkin kakkosena kuultu ”You You You” on maailmanluokan biisi, ja voisi soida vaikka isänsäkin katalogissa. Myöhemmin Sting-setissä, kun lavakameroiden kuvassa iskä ja poika olivat rinnakkain, yhdennäköisyys pelkästään oli ilmeinen, ei ollut poika alakerran Ramin tekemä, niin miksipä ei voisi luonnostaan myös kuulostaa hyvin samankaltaiselta. Ja jos kuulee pikkujäbänä koko ajan Policea ja Stingiä, niin jotain sieltä vääjäämättä tarttuu. Pitää muistaa, ettei ole ihan pelkästään helppo paikka lähteä maailman lavoille jos sukunimi sattuu olemaan Sumner (tai Earle, Presley, Starr, Guthrie, Lennon, Dickinson, Zappa tai moni muu). Suomalaiset saavat jatkuvasti kehuja maailmanartisteilta hyvinä yleisöinä, ja nytkin oli aivan ihanaa nähdä ja kokea, miten suopeasti Joe Sumnerin puolituntinen otettiin vastaan. Poika-Sumnerilla oli myös tietämättään ilo ja kunnia olla meikäläisen kirjanpidossa varmistetusti 1000:s nähty artisti ja isä-Stingillä oli ilo ja kunnia saattaa seuraava 1000-luku matkaan. Muutamia nähtyjä tilastoinnissa on taatusti jäänyt unohduksen hämyyn, mutta uskoakseni vain tyyliin alle 10, joten kohtuutarkoista luvuista puhutaan. Stingin veto huipputaitavine bändeineen Tampereen illassa oli niin kova keikka, että ilo lähteä tavoittelemaan seuraavaa tuhatta artistia on pelkästään puolellani.

Joe Sumner.

Mikään keikka, jolla tiski soittaa lämppärin ja pääbändin välissä Frank Sinatraa dubversioina, ei voi olla huono. Eikä ollutkaan. Tai toisaalta, missä enää tällä planeetalla voi kuulla Einin ”Olen neitsyt”? Tampereen Nokia Arenan yläbaarissa Karjalaa siepoessa ja paikalla olemattomia tuttuja bongaillessa. Arvostan.

Lämppäri-Joen jälkeen oli pidettävä saavutetuista conversensijoista (joo, alkaa ne olla jo kohta vähän kylmät) kiinni, ei näin hyviä mestoja täälläkään permannolta saa, jos lähtee pääartistin ekan biisin aikana könyämään sormet kanan siipirasvassa vessan kautta permannolle. Vanha keikkanäätä koki nimittäin karmivia heinäkuussa Ruotsin Solnan Friends Arenan lentokentän kokoisella lattialla, kun Rollarit soitti arviolta 100 metrin päässä, ja edes nanosekuntien näköhavaintoja saadakseen piti koko ajan keksiä omat päkiänsä ja pohkeensa uudestaan.

Sting seitsenhenkisine bändeineen asteli lavalle tasan sovitusti klo 20.45, ja nimenomaan koko bändi yhtäaikaa. Koko keikan ajan oli fiilis, että Sting on bändin basisti ja laulaja, ei rocktähti, ja että nyt vaikuttaa kivalta työpaikalta myös noille muille. Ja langattomana, mikkitelineestä riippumattomana Stingin ei myöskään tarvinnut palata aina lavan keskelle pönöttämään, vaan saattoi laulaessaankin kierrellä ympäri stagea. Illan 19 biisin settilista lähti heti ja pokkana etenemään bonjovimaisella dramaturgialla, eli isoja hittejä kärkeen ja kaikkiin mahdollisiin väleihin, koska ne ei tunnetusti lopu ihan heti kesken. ”Message In a Bottle” avasi, ja vanhimmatkin rokkipolicet oli heti vedetty meininkiin mukaan, toki Stingillä on ollut aikaa ja perspektiiviä kasvattaa useampikin fanisukupolvi, niinkuin Tampereenkin alalattialla nähtiin. Kakkosena vedetty ”Englishman In New York” korkkasi soolotuotannon. Sting soitti lopulta materiaalia vain 4 sooloalbumiltaan, vaikka julkaistunahan niitä on peräti viisitoista. Muuta illan aikana merkillepantavaa oli paitsi upeat lavavalot, myös taustaprojisioiden niukka graafisuus ja pelkistetty väripintojen ilmaisu, aina ei tarvitse ajaa sitä Vietnamin sota ja Etiopian nälkäiset-tsunamia taustalakanaan, todistaakseen että nyt on kuulkaa kantaaottava taiteilija lavalla ja laulut mietittyjä. Hyvä Sting! Vaikka mies onkin luonnonsuojelija ja hyväntekijä, ihmisoikeusaktivisti, niille asioille on oma hetkensä ja paikkansa.

Mielenkiintoinen valinta oli myös soittaa tuoreimman albumin kolme raitaa heti alulle settiä ja kaikki peräjälkeen. Kyynisempi sanoisi, että ”pois kuleksimasta”, mutta mitäpä jos niin ei ollutkaan. Kaksi biiseistä oli silkaa modernia Policea ja yksi silkkaa, taattua soolo-Stingiä. Miehemme istualtaan akustisella kitaralla säestämä ”If It’s Love” ja ennenkaikkea rouheampi ”Rushing Water” eivät missään nimessä hävenneet itseään klassispainotteisessa settilistassa, päinvastoin. Jo kolmannen biisin jälkeen Sting myös esitteli bändinsä, pikku tavatonta sekin. Lavan keskushahmoja olivat tänään(kin) Millerin rouvan lahjakkaat kitaristipojat Dominic ja Rufus, joista ensinmainittu on ollut Stingin oikea käsi koko soolouran ajan, ja jolla on bändissä myös sävellysvastuuta. Illan aikana myös Shane Sager huuliharppuineen sai soolotilaa, mainittavimmin ehkä hiukan laiskasti alkaneessa, mutta isoihin soulsvääreihin kohonneessa ”Brand New Dayssa”, jonka alkuperäisen huulisintron vetää itse Stevie Wonder, kuten Sting spiikissään muistutti meitä, mutta huumorilla myös nuorempaa soittajaansa. Lavan muusikoista kiipparisti Kevon Webster jäi ehkä soundillisesti eniten pimentoon, mutta jo kehuttukin illan häkellyttävän hieno kokonaissointi takasi jopa perkussioita hoitaneen taustalaulajatar Melissa Musiquen tamburiinin ja shakerin läpitulon, joka on tämänkokoisessa liiterissä ehkä pikku juttu, mutta oikeasti iso ansio illan tiskille. Ennen koronaa Stingin bändin rummuissa nähtiin itse Josh Freese (ex-Guns’n Roses, ex-Nine Inch Nails), mutta nyt tanakat tahdit takasi nuori pastorinpoika New Jerseysta, Zach Jones. Eleetöntä, isokätistä groovaamista, joka raskautti monia tuttuja Sting-hittejä juuri sopivalla tavalla. Josta puheen ollen, illan raskaimmassa vedossa ”Heavy Cloud, No Rain” Sting sai upean lauluavun lavan eteen duetoimaan nousseelta Melissa Musiquelta. Oman hetkensä sai myös taustalaulajista toinen, Gene Noble, joka nousi varsinaisen setin päättäneessä ”Every Breath You Take”-ikihitissä Stingin rinnalle tulkitsemaan R&B:sti, ja onnistui osaltaan nostamaan liki puhkisoitetun stygen uudelleen tuoreeksi ja terveeksi, itse asiassa koko kuluvan, huikean keikkavuoden yhdeksi tärkeimmistä yksittäisistä vedoista. Meni viimeiset kaksi viikkoa pari tai kolme tuntia yössä maksimissaan nukkuneellla keikkaketulla tennispallon muotoinen, kokoinen ja värinen pala kurkkuun, kun viimein kuuli slummitaloissa ja liikennevälineissä nilelle soitetun ”Every Breath You Take”, vieläpä niin että myötäiset lavavalot syttyivät ja koko bändi nostettiin varjoista esiin. Täällä me ollaan oltu teitä varten, mutta ilman teitä, ei olisi meitä. Upea ele Stingiltä, joka tietenkin bändijohtajana tällaiset hetket a) suunnittelee ja b) siunaa.

Sting.

Ennen lopun superhittiä komeimmin kulkivat niinikään The Police-hitti ”So Lonely”, jonka sekaan bändi uitti säkeistön verran Bob Marleyta (”No Woman, No Cry”), sekä käsittämättömällä voimalla eteenpäin tampannut ”Desert Rose”, jonka julkaisun myötä aikoinaan Sting pystyi esittelemään algerialaista rai-musiikkia hyvinkin laajalle yleisölle maailmassa. Liiaksi kokolattiamaton alle on lakaistu sekin fakta, kuinka paljon Police aikoinaan auttoi popularisoimaan reggaeta, rocksteadya, skata ja dubia. Niinikään Police-biisiin ”King of Pain” Sting sai lauluavukseen poikansa Joen, ja ilman mitään hössötystä, että tässä on mun poika, laulettiin vaan rinnakkain, kuulostettiin samalta ja näytettiinkin melko samalta. Pojasta polvi ei saa missään nimessä pahentua, elämä jatkuu, rock’n roll ei kuole koskaan ja mitä näitä nyt on. Ja hei, ”Shape of My Heart”, teboilinbaareissa Juvalta Juankoskelle läpirynkytetty softrock-klassikko, joka voisi helposti tulla toisesta korvasta vaikkuna ulos, vaan ei, yksi illan upeimpia vetoja ja koko keikan aika tarkalleen puolivälin kaunis keskisuvanto. Diggasin, olin olemassa.

Monesti tai monasti käy niin, että kun se tunnetuin ja isoin biisi vedetään varsinaisen setin päätöksenä isolla tunteella sekä yleisön että bändin puolelta, niin kovin harvoin pakolliset encoret enää mitään lisäarvoa tarjoavat. Nytkin täydellinen keikka olisi päättynyt ”Every Breath You Takeen”. Encoreita kuultiin kaksi, niistä täysin sinänsä tietenkin pakollinen ”Roxanne” oli täysturha yleisönlaulatus, mutta lyhyt ”Fragile”-veto, jonka Sting tulkitsi istualtaan puoliakustisesti, oli kyllä mainio matkaeväs ulostautua Pirkanmaan yöhön. Lopulla keikkaa Sting esitteli bändinkin vielä toistamiseen, se kertoo ammattitovereiden isosta arvostuksesta, ja lupasipa pop-päällikkömme tulla vielä takaisinkin. Mikäs on tullessa, biisikynä on yhä terävä ja miehen kunto vähintäinkin silmämääräisesti mainio. Ja kun jopa Nokia Arenalta kadulle pääsy sujui (ainakin tällä kertaa) muutamassa minuutissa, niin täällähän pitää alkaa käymään. KG

George Thorogood & The Destroyers (us) @ Tampere-talo 08.08.2022

Henkilökohtaisesti ja omalla kohalla taaksepäin katsottuna huikea Rock Summer 2022 sai erittäin laadukasta jatkoa viime hetken päätöksellä nähdä Tampere-talon isommalla lauteella George Thorogood ja bändinsä The Destroyers. Napakat tunti ja kakskytviis kellottanut keikka tarjosikin monen opintopisteen edestä boogieteoriaa edistyneemmille, mutta kävi myös alkeista, ellei Delawaren rocktornado ollut aiemmin tuttu. Vuonna 1973 yhdessä (tuolloin vielä kotikulmiin viittaavalla Delaware-etuliitteellä varustetun) The Destroyers-yhtyeen kanssa tien päälle lähtenyt Thorogood on sittemmin levyttänyt parikymmentä albumia, myynyt yhteensä noin 15 miljoonaa yksikköä (kuusi kultaista ja kaksi platinaista plattaa), keikkoja on takana pitkälti yli 8000(!) ja ensi vuonna tulee relatiivisen kunnioitettavat 50 vuotta luukutusta täyteen. Maileja Thorogoodilla on allaan henkilökohtaisesti jo 72 vuoden verran, mutta ainakaan Tampere-talon parven eturivistä yyteröitynä ei olisi uskonut.

Mikään keikka, jota odotellessa tiski soittaa Jimmy Cliffia, ei voi olla huono. Ei ole nytkään. Lavalletulobiisinä sensijaan soi Flip Sloanin 60-luvun hitti ”Eve of Destruction”, joka ei kai ajankohtaisempi voisi olla, vaikkakin toki tittelillään viittaa oletettavasti myös bändin nimeen ja tuloillaan olevaan totaaliseen rock show’n. Thorogood ja nelihenkinen The Destroyers astelevat lavalle ja ”Rock Party” aloittaa rytkeen. Illan, ja tämän rundin, 13 biisin settilistassa vain kuusi biisiä eli alle puolet on Thorogood-orggiksia, sellaisella kuitenkin avataan. Thorogoodhan on tunnettu covertäytteisistä seteistään, plus ne muutamat omat isot hitit tietenkin soivat joka ilta. ”Rock Party” soi pitkänä ja hartaana, kakkoskitaristi Jim Shuler saa soolotilaa heti kärkeen, Gibson Les Paul ulvoo tarkasti ja napakasti. Thorogoodin itsensä soittostaili on varsin omintakeinen ja tunnistettava, otelautakäsi viihtyy pitkiä pätkiä paljon muuallakin kuin otetöissä. Ja toki miehen White Fangin murinasoundinkin tunnistaa mailien päästä, signatuurivalkoiseensa Thorogood tarttuu keikan jälkipuoliskolla.

Kakkosena kuullaan Bo Diddley-standardi ”Who Do You Love?”, jossa illan soundit alkavat asettua sille tolalle, jolla ne loppuun asti ovat. Parvelta kuultuna eivät huippuluokkaa, mutta ihan ok. Jälleen sama kuin niin monena ehtoona muutenkin, kun ajo on kovaa, että välispiikeistä on puolimahdotonta saada selvää, vaikka laulu sinänsä tulisikin ihan kohtuullisesti erottuen. No, siinä vaiheessa kun itse päätin lipun ostaa, kun nokka alkoi muidenkin syiden takia osoittaa Tampereelle, oli permannolta ostamisen arvoiset paikat jo menneet. Oletusarvona siis ollen se, että Tampere-talossa permannolla kuulostaa järkiään paremmalta kuin parvella.

The Destroyers soittaa tanakasti ja tarkasti. Rennon takakenoisesti mätkivä rumpali Jeff Simon on täysin alkuperäinen tuhoaja, ja basisti Billy Blough liittyi mukaan hänkin jo vuonna 1976, eli soittaa kokoonpanon kaikilla levytyksillä, myös siis vuosien mittaan platinaa hillonneella eponyymillä esikoisalbumilla. Eli aika asianmukaisella kokoonpanolla Thorogood yhä kiertää, ei ole ovi jatkuvasti käynyt. Texasin mies Shotgun Shuler on kitaroinut bändissä hänkin 90-luvun lopulta asti, ja viikon rocktriviana mainittakoot että tässä on jamppa joka soitti AC/DC:n riveissä parilla keikkalla Stiff Upper Lip Tourin jälkipuoliskolla, myös siis Helsingin olympialaisella Stadikalla kesällä 2001, sikäli nähkääs että emobändin lämppärinä oli muuankin Destroyers. Jonka nykykokoonpanon täydentää saksofonisti Buddy Leach, jonka solistinen rooli boogiekoneessa on itseasiassa varsin iso, vain muutamassa biisissä Leach on poissa lavalta tai taka-alalla.

The Destroyers laittaa garageksi, The Sonics-cover ”Shot Down” soi yhtenä koko illan tiukimmista vedoista. George Thorogood osoittautuu erittäin viihdyttäväksi showhesseliksi, miehellä on stand-up-koomikon tilannetaju ja yli 8000 keikan koulima itseironinen ote tekemiseen. Milloin lavalta singahtaa eturivin rouvien iloksi tai hämmästykseksi, sekä kotiinviemisiksi muovinen tequilamuki, milloin Thorogoodin käytetty kampa tai pyyhe.

Keikkavakio ”I Drink Alone” vuodelta 1985 edustaa Thorogoodin omaa tuotantoa. Sitä seuraa saman aihealueen lainabiisi, 50-luvun jumpblues standardi ”One Bourbon, One Scotch, One Beer”, jonka kynäili aikoinaan Rudy Toombs. Suosittelen muuten lämmöllä kokeilemaan joku perjantai-ilta vaikkapa, rankan työttömyysviikon päätteeksi, että ottaa makunystyröitä herättelemään sormimitan savuisaa skottiviskiä, huuhtoo sen puolella litralla tsekkiläistä pilsneriä ja virittää yömyssyksi kaksi sormellista makoisaa (ja aitoa) bourbonia, tässä järkässä. Toimii. Ja mitä paksummat sormet, sen parempi.

Memphis Slimin ”Steppin’ Out” bändi vetää kompaktina versiona, mutta keskenään, Buddy Leach siirtyy eturiviin töräyttelemään. George saa lyhyen hengähdystauon, ja mietinkin, minkä edellämainituista virvokkeista mies valitsee. Veikkaan kuitenkin, listan ulkopuolelta, laadukkaan tequilan. Thorogood palaa ”Gear Jammeriin, ja saa aseekseen signaturekitaransa Epiphone White Fangin. Nokkamiehen soitto murakoituu entisestään kun liu’utaan kohti isoja kasarihittejä, joita moni yleisössä odottaa selvästikin bourb….vesi kielellä. Ja niitähän hittejä ladotaan peräjälkeen, ”Get a Haircut” ja ”Bad To The Bone”, eikä ilahduttavasti minään puolen tunnin mehusteluina, vaan biiseinä muiden joukossa, George Thorogoodin Skootteri soittaa erittäin tiukasti, ja pysyy myös sovitusten suhteen pelkässä asiassa. Varsinaisen setin loppuliukumana soi ”Tequila”, kyllä juuri se The Champs-instrumentaali jonka lukija on saattanut kuulla ruotsinlaivalla tai tätidiskossa, bändi soittaa senkin kuitenkin tanakasti, Thorogood tanssahtelee ympäri lavaa humoristisen jäykkään tyyliinsä, eikä soita tässä numerossa lainkaan kitaraa, huutaa vain välillä mikkiin ”tequila”.

Setin päättää Hank Williamsin ”Move It On Over”, jonka mukaan Thorogood nimesi kakkosalbuminsakin vuonna 1978. The (Delaware) Destroyers louhii kuluneen stygen komeasti maaliin, George Thorogood kiittää ja kumartaa, keikka on tässä. Paitsi, että ei ole, ilman ”Born To Be Badia George ei pääse yhdestäkään liiteristä pois. Kitara jää jo takahuoneeseen, ison hittinsä Thorogood keskittyy laulamaan. Mainio keikka, josta yhtenä isona plussana jää mieleen parhaat lavavalot pitkään aikaan. Suolaisen hintaiselle konserttitalolipulle ei ihan kerry kuitenkaan täyttä vastinetta. Silmämääräisesti illan jengi mahtuisi Pakkahuoneelle, ja lipun hinta alkaisi nelosella, eiks niin, kun ei tarvitsisi maksaa arkkitehtuurista ja lentoterminaalin kokoisista aulatiloista ja eduskuntatalon kokoisista kiinteistä kuluista. Mutta tätä tää on, kun Suomen tärkeimmistä rock-kaupungeista kummastakin puuttuu keskikokoinen, areenaluokkaa pienempi kansainvälinen rock-venue. KG

Deep Purple (uk), Accept (de), Uriah Heep (uk), Nestor (swe) @ Hakametsä, Tampere 28.07.2022

Deep Purplen hyvin mahdollisesti viimeisen Suomen rundin ympärille koottu klassisen rockin suvipäivä piti alunpitäen järjestää Tampereen Eteläpuistossa, mutta hyvät kokemukset heinäkuun alun Sauna Open Airista Hakametsän hokipyhätön parkkialueella, saivat järjestäjät toisiin ajatuksiin ja siirtämään tapahtuman viimemainittuun lokaatioon. Eikä siinä, valinta oli varmastikin ihan oikea. Hakametsään taisi mahtua hitunen enemmän jengiä ja mikäpäs se siinä, kunhan järjestelyt toimivat ja soitto kulkee. Tapahtumapäivänä kumpikin toteutui.

Iltapäivän avasi Andy McCoy bändeineen, mutta kun lähtö himasta myöhästyi ratkaisevan puoli tuntia, oli keikka käytännössä loppuliukua vailla, kun astelin mestoille, parkkipaikalta tai rannekkeenvaihdosta tunnistettuja biisejä ei koskaan lasketa. Sen verran voi lausua, että bändi kuulosti tiukalta, ja Andyn keppi lauloi mallikkaasti, joten nyt kun McCoy on taas jalkautunut tielle, mm. tuoreen coveralbumin myötä, niin kyllähän herramme keikka on pikkupakollinen nähdä, harmi että meni nyt näin täpärästi ohi.

Tapahtuman oikeastaan ainoaksi miinukseksi voisin henkilökohtaisesti laskea liian pitkät roudaustauot. Kolme varttia on nimittäin ilman seuraa liikkuvalle ja selvinpäin pysyttelevälle lyhythermoiselle, niinkuin tervaa joisi. Toki asiaa seuranneena, koko ajan lavalla tapahtui ja hiki hatussa tehtiin töitä, mutta asiakkaan kannalta, mitä ihmettä voi tehdä sen 45 minuuttia. Dokata? Ei se ole toimintaa, se on oheistoimintaa. Kuinka monta hatsapuria tai makkaraperunaa ihmisen pitää jonottaa ja syödä että illasta saa kulutettua 180 minuuttia pois? En valita, ymmärrykseni roudaamisesta ja lavavaihdoista on liian heikko siihen, mutta säännönmukainen 45 minuuttia bändien välillä tuntuu pitkältä, siinä pointti. Muuten on sanottava, että Tampereen illan henkilökunta oli erittäin ystävällistä, yleisö hyvällä jalalla liikkeellä ja aluekin toimi ihan mainiosti tapahtuman siirron lyhyestä varoajasta huolimatta.

Andyn jälkeen vuoron sai ruotsalainen, vuonna 1989 perustettu hard rock-orkesteri Nestor. Kyllä, Nestor. Bändillä on nimittäin eh eh hjumour nimi, se pukeutuu omituisesti, ja esiintyy muutenkin häiritsevän paljon huumoribändin omaisesti, mutta ei selvästikään ole sellainen. Sillä on maailmanluokan hard rock-ralleja tukku, ja ihan itse tehtyjä, mutta bändin omilla nettisivuillaankin ihan myöntämä kieli poskessa-asenne takaa, ettei bändi enää koskaan lyö isommin läpi. Puuttuu visio ja konsepti, sellaiseksi ei riitä promokuvien flanelliset hikinauhat ja rakastaja Nylkysen kosteat viikset. Nämä biisit ansaitsisivat tulla otetuksi enemmän tosissaan. Mutta eipä siinä, Nestor soitti toki mainion ja energisen kolmevarttisen, jo toisen Tampereella kolmen viikon sisään, ja vieläpä samalla parkkiksella. Setin avasi tuoreehkon albumin kunkkuraita ”On The Run”, näin komeaa hard rockia tai pimppiheviä ei tehdä tänäpänä kuin korkeintaan Suomessa. Ja, no joo, tietenkin Ruotsissa. Josta tulevat bändit eivät yksinkertaisesti lähde heikolla biisimateriaalilla tien päälle. ABBAn, Europen ja Roxetten jälkeen eivät kehtaa, ja hyvä niin. Voimaballadi ”Tommorrow’iin” solisti Tobias sai partnerikseen upeaäänisen maannaisensa Lollo Gardtmanin, levyllähän kyseisellä raidalla duetoi Samantha Fox. Jota valitettavasti nyt ei Tampereelle saatu, olispa ollut ihanaa, Andy ja Samantha samalla lavalla melkein samaan aikaan, mutta haaveissa vainko oot mun. Kyllä. Nestor perustettiin siis vuonna 1989, ja se jaksoi puskea pari EP:tä ja kuusi vuotta, sitten muut intressit nielivät rockunelman, kunnes monta muutakin hyvää asiaa maailmaan tuonut panepidemia saattoi jannut taas yhteen ja nuoruuden palo löytyi uudestaan. Bändistähän löytyy mm. yksi poliisimies ja yksi rehtori, joten vuosien maailmankiertueille tuskin löytyy aikaa tai rahjetta, mutta toivoa sopii, että Nestorista kuullaan vielä. Ajakaa viikset pois, ja tulkaa taas Suomeen soittamaan, ja kyllähän bändi tuleekin. ”These Days” on hirvittävän lähellä Van Halen-hittiä ”Right Now”, mutta lähellä oloa ei vielä ole kielletty ja siihen lankeaa moni isompikin kirjoittaja. ”Perfect 10” on upea biisi sekin, samoin setin päättänyt ”1989”. Ruotsista löytyy harva se hetki näitä naftaliinista kaivettavia, laadukkaita hard rock-bändejä tuotavaksi Sweden Rockin tai Muskel Rockin ylläriesiintyjiksi, paluun tehnyt Nestor on tuskin viimeinen. Mitä svedujen rintamaitoon sekoitetaan? Kaakaota, keskiolutta, kryptoniittia?

Huolellisen rouduutauon jälkeen saatiin lavalle aivan ujon monta keikkaa keskimäärin Suomessa vuodessa soittava Uriah Heep. Lyhyellä matikalla bändi soittaa 2022 Suomessa 16 vetoa. Suomi rakastaa Heepia, ja Heep Suomea. Niin hyvällä fiiliksellä nyt kuudetta kertaa näkemäni veteraanibändi lanasi nytkin hittikatalogiaan, että Suomella on oltava jotenkin erityinen paikka bändin kollektiivisessa sydämessä, ja onhan sillä. Moni pitää näitä ukkeleita rockin kovimpina dinosauruksina, mutta samaan aikaan kukaan ei puhu Deep Purplen keski-iästä, Ian Gillanin äänestä, Axl Rosen paikkopestistä AC/DC:ssä, tai siitä periaatteessa aika naurettavasta faktasta, etteivät Rollarit tiettävästi edelleenkään ole jäähyväisrundillaan. Sitäpaitsi, kovin moni ihanan nuori ihminen diggaili hymyssä suin Tampereellakin, kun Uriah Heep toimitti maailmanluokan 45-minuuttisen. Käsityskykyni mukaan bändi ei edes osaa soittaa huonoja keikkoja. Laulaja Bernie Shaw on pannut koronapainoa, mutta jaksaa show’ata edelleen, tänään ääni ei ehkä ollut ihan vireimmillään, mutta aina ei voi olla. Kitaristi ja perustajajäsentaikuri itse, Mick Box ei tunnu vanhenevan kirveelläkään, ja viimeisin rekry, basisti Dave Rimmer on tuonut mukanaan ison tukun lisää lavaenergiaa. Ei liene edes umpikerettiläistä väittää, että Uriah Heep soittaa koko uransa ehkäpä kovimmalla kokoonpanolla, kaikki bändihistorian reunaehdot huomioiden. Setti avautui yllätyksellisesti viimeisimmän albumin raidalla ”Grazed By Heaven”, joka on mielenkiintoisesti basisti Rimmerin ja Jeff Scott Soton (W.E.T./ Yngwie Malmsteen/Journey) yhdessä kirjoittama. Hittipitoiseen festarisettiin toi iloista vaihtelua myös bändin ehkäpä raskaimmalta albumilta ”Abominog” (1982) poimittu ”Too Scared To Run”, ajalta jolloin Heep oli heavya tai heviä, siinä missä ajan muukin heavy tai hevi. Pitkäksi jamitteluksi yltynyt ”Look at Yourself” ja ekana encorena kuultu ”Sunrise” olivat kuitenkin tämänkertaisen keikan huippukohdat. Ihania positiivisia dinosauruksia, jotka pukkaavat parin vuoden välein ulos erittäin relevantin hard rock-levyn, ja josta Bernie Shaw’n pitenevien takahuonetaukojen myötä on tulossa ja tullut taas se Heep, josta kaikki alkoi. Yksi maailman kovimmista progebändeistä koskaan. Aion suhtautua Heepin syksyiseen juhlarundiin Suomessa, älkää kertoko kenellekkään.

Tähän väliin huolellista rouduuta ja sitten lavalle niinikään kohtuuahkera Suomessa soittaja, Accept. Olin nähnyt bändin edellisen kerran neljä vuotta sitten Tampereella (olen nähnyt Acceptin kolmesti, ja vain ja ainoastaan Tampereella) ja tuolloin mukana oli vielä alkuperäisbasisti ja biisikinnikkari Peter Baltes. Se oli vielä Accept, ja tuntui vielä Acceptilta (jonka nimi muuten kasarilla lausuttiin ihan pokkana assept, ja jos jotain muuta seiskan englannilla väitit, saattoi tulla välkällä veistoluokan takana varttitunti turpaan. Golden days.). Nyt Tampereen viilenevässä kesäehtoossa aivan laadukkaan setin runnonut bändi ei tuntunut Acceptilta, ainoan alkuperäisjäsenen Wolf Hoffmannin hartiat eivät siihen riitä. Hoffmann soitti ylipäätään liidikitaraa vasta kolmannessa biisissä, lavalla oli keppiä kuin Junttilan hernepellossa, mutta kuka oli kuka ja kuka mitä häh? Wolf Hoffmann, puristeisesti laulava Mark Tornillo ja liuta tuntemattomia saksalaisia jannuja (ok, Uwe Lulis on toki ex-Grave Digger) ei riitä olemaan Accept. Tuoreimpien levyjenkin biisimateriaali on timangia, kuunnellaanpa vaikka viimeisimmän ”Too Mean To Die”-kiekon (2021) powerballadi ”The Best Is Yet To Come”. Upeaa, komeaa, eeppistä heavybiisinkirjoittamista. Ja Tampereenkin keikka oli kova veto, mutta jotain puuttui. Puuttui Accept, lavalla oli (ja tämä vain henkilökohtaisena tuntemuksena) Wolf Hoffmann’s Renowned Accept Tribute Band tai jotain. Viiltäväähän tässä on se, että meikämannerheimolla on lippu nähdä Accept taas helmikuussa Kultsalla, mutta vain koska lämppäriksi ilmoitettiin Flotsam and Jetsam, joka on pakko nähdä. Ehkä Wolf ja jäbäleissönit saavat vielä yhden mahkun todistaa, että niin monen ikätoverinsa tapaan, myös Accept voi jatkaa elämäänsä vain yhdellä perustajajäsenellä. Ja että bändi on too mean to die, ja että the best is yet to come. Ehkä tekee hyvää nähdä Accept myös jossain muualla kuin Tampereella.

Oli tullut aika todistaa Deep Purplen yhtä viimeisistä Suomen keikoista. Mustaa valkoisella tästä ei ole, mutta kummoinenkaan koticornerin Nostradamus ei tarvitse olla, kun osuu faktan ytimeen. Keväällä, 28 vuotta bändissä soittanut ja selkärankajäseneksi muovautunut kitaristi Steve Morse jätti bändin (ja viikko sitten ihan lopullisen virallisestikin), ja muun kantajengin keski-ikä alkaa olla luokkaa korkea. Ian Gillan suoriutui illasta ihan mainiosti, mutta ääni ei ole entisensä, eikä kestä montaa vuotta. Ja kun Ian Paice ripustaa kapulat naulaan, niin mitä sitten, miten Purple muka voisi vaihtaa ainoan teknisen alkuperäisjäsenensä nuorempaan kannuttajaan. Ei se voi.

Kitaristi Simon McBride hyppäsi toukokuussa aivan saatanattoman isoihin bootseihin, Deep Purplen eturiviin, kitaraosastosta perinteisesti yksin vastaamaan ja luukutti Hakametsänkin illassa niin, että meinasi tulla tippa linssiin, kun samaan aikaan puolikkaalla kurkiaisella muisteli Steve Morsen syitä jäädä pois, ja faktaa, ettei oluen kyllästämä Ritchie Blackmore enää muista ilman henkilöauton kokoista lunttilappua, miten ”Smoke On The Waterin” soinnut menee. Jeesus, miten upeasti kepitti Simon McBride, hattu päästä ja pitkää ikää. Teki mieli nousta yöjunaan, vetää perseet ja mennä katsomaan Purplen seuraavan illan veto Pietarsaaressa, mutta nousematta jäi, (ja tunnetusti bändiltäkin jäi vetämättä, kun Suomen tapahtuma-ala kärsii henkilökunnan joukkkopaosta ja ammatti-ihmisten puutteesta). Pelkällä olemuksellaan bändiä 20 vuotta nuorentavan McBriden osuus sai toivomaan, että olisin ennustuksessani tuiki väärässä. Vielä yksi originaalialbumi ja vielä yksi maailmanrundi, jookos.

Deep Purple lämmitteli itse itseään keikan ekan kolmanneksen, ja tuntui, lähinnä suhteessa Ian Gillanin voimavaroihin ja ääneen, että tänään ei lähde. Mutta lähti kuitenkin. Klassiselta ”Machine Head”-albumilta (1972) kuultu ”Pictures of Home” ennakoi jo, mutta tuoreimman orggisalbumin ”Whoosh!”-raita ”Nothing At All” kulki jotenkin aivan jäätävän kovana rytmibluesina. Tottakai on niinkin, että tuore matsku on Gillanin voimille ja rekisterille kirjoitettua, ja vaatii vähemmän takavuosien matskun tapaan revittelyä. ”Uncommon Man” omistettiin tutusti edesmenneelle Jon Lordille. Kun hituri ”When The Blind Man Cries”, joka niinikään äänitettiin aikoinaan ”Machine Head”-sessioissa, lähti, illan kulku oli taas toivoa täynnä ja loppukeikka olikin pelkkää juhlaa. Ian Gillan löysi äänensä ja bändi polki hirvittävällä groovella, niinkuin huomista ei olisi ja niinkuin se soittaisi viimeistä keikkaansa koskaan. Ihan viimeistään lunastui olla paikalla, kun tärkeän mutta valitettavasti aliarvostetun ”The Battle Rages on..”-albumin itämaisiakin sävyjä hamuileva ”Anya”-kaunokki jyrättiin pimenevään iltaan. Se ei totta olla saa, Deep Purple ei saa lopettaa..

”Anya” oli vasta lopun alkua, seurasi Don Aireyn hillitön kiipparisoolomedley, joka sisälsi myös tutusti kunnon pätkät SibeliuksenFinlandiaa”. Tässäpä hillitön kosketinvelho, joka jokaisen rockfriikin tulisi edes kerran todistaa livenä. ”Perfect Strangers” lähti saumattomasti liikkeelle Aireyn kosketinmyrskystä, vielä ”Speed Truckin'” ja aivan käsittämättömän tuore, rento ja innovatiivinen ”Smoke On The Water”, ammattigeezerit asialla, oli kuin biisi olisi soitettu ensimmäistä kertaa ikinä. Tämän jos jonkun luulisi olevan helppo coveroitava siellä viialalaisen pizzerian nurkassa LVI-insinöörien kesäpäivillä, mutta kun Deep Purple lanasi klassikkoaan järkkymättömällä groovella, oli asia niin aito kuin kuvitella saattaa. Oli(mme)n paikalla. Bonuspisteet muuten sille yhdelle jampalle, jolla yhä pysyi tunnistettavasti päällä ”The Battle Rages On..”-kiertueen paita. Arvostan.

Pari coveria ei enää pystynyt sytyttämään magiaa uudelleen, varsinkaan alkaneessa tihkusateessa. Toki Simon McBriden ”Black Night”-ulvotuksen muistaa pitkään ja tutun ja turvallisen Roger Gloverin bassosoolottelunkin, mutta jos ilta olisi päättynyt hyytävän komeaan ”Smoke On The Wateriin”, olisin ollut äärettömän tyytyväinen. Jos tämä oli tässä, kiitos ihan kaikesta Deep Purple. Jos ei, kiitos siitä. KG

Prestige, Dethrone, National Napalm Syndicate, Dead Samaritan, Damage S.F.P. @ Speed Metal Party, Pakkahuone, Tampere 14.08.2021

Ensimmäinen Speed Metal Party järjestettiin Tampereen vastikään avatulla Pakkahuoneella 22. syyskuuta 1988. Mansessa, niinkuin koko Suomessakin, vallitsi lievästi ilmaistuna innostus uuteen vauhdikkasti tikkaavaan, Amerikasta alunperin vyöryneeseen heavygenreen, ja niinpä Speed Metal Party-nimisiä iltoja oli ennen joulua -88 järkätty innot piukeana jo peräti neljä kappaletta. Kaikissa niissä oli nähty vähintäinkin toinen kaupungin omien janttereiden vauhtibändeistä Prestige ja Dethrone. Neljänteen hulabalooseen saatiin oikein Stadin vieraita, eli juuri esikoisalbuminsa julkaissut Airdash. Muita iltojen bändejä olivat mm. jo sittemmin kadonneet tamperelainen Steelfrog ja Hyvinkään Necromancer. Osoituksena heavyjengin joviaaliudesta nähtiin tuolloin lauteilla myös hardcoremmat Kohu-63 ja Massacre, ja miksipä ei, olihan speedin juuret paitsi brittiheavyn uudessa aallossa, myös nimenomaan nopeammassa punkissa. Vuoden 1989 keväällä kaahattiin vielä yksi tapahtuma, mutta sitten konsepti menikin oikein kunnon tauolle. Metalliin virtasi uusia tyylejä, kuolot, blackit, doomit ja muut, innostukset laantuivat.

Speed Metal Party teki paluun 2018, täyttäessään aikuiset 30 vuotta, mukana edelleen nyt itsekin miehistyneet Prestige ja Dethrone, sekä ekaa kertaa ulkomainen pääesiintyjä, kanadalainen thrashpioneeri Razor ekalla ikinä Suomen keikallaan. 2019 tapahtumaa tähditti tanskalainen Artillery, ja surullisen tunnetuista syistä 2020 tapahtumaa ei tähdittänyt kukaan. Tuli epidemia, rutto laskeutui kansojen ylle. Aika veitsi kurkulla järkkäiltiin myös tämän kesän Partya, viime päiviin asti madonlukuja tarkkaillen, mutta homma saatiin kuin saatinkin pyöräytettyä kunnialla läpi, yhä mielivaltaisemmaksi ja sekavammaksi käyviä viranomaisohjeita tarkasti noudattaen. Eli esimerkiksi niin, että keikat siirrettiin Klubilta Pakkahuoneelle, mutta koko talo ja kaikki baarit pidettiin auki, kaikille taattiin pöytäpaikka ja kaikkien yhteystiedot otettiin ylös mahdollisten tartuntaketjujen jäljittämiseksi. Keikkajärjestäjän ankeaa arkea nyt, toivottavasti ei enää kauaa.

Toki tautitilanne heijastui myös soittoaikoihin, pitihän valomerkki antaa jo klo 22. Joten koko happening oli tuomittu tämän kesäisellä bändimäärällä alkamaan jo iltapäivällä varttia yli kolme. Harkinnanvaraisesti kaksi uudempaa bändiä olisi ihan hyvin voinut jättää pois, ja varata koko ilta veteraaneille. Mutta toisaalta, tapahtuman henki oli jo 1988 se, että annetaan alan uusille tilaisuus soittaa. Iltapäivän avasi paikallismanselainen Rain of Terror, jonka keikkaseurani kanssa ihan suosiolla skippasimme. Kakkosena soittaneesta liminkalaisesta Damage S.F.P:stä tuli niin ikään menetetyksi pari ekaa biisiä. Damage-nimellä ensimmäisen tulemisensa (1989-1996) toiminut pumppu operoi edelleen alkuperäisjäsentensä triona. Bändi kehitti sittemmin nimeään vähän vuoden 2018 comebackiin, jottei tulisi sekoitetuksi kuopiolaiseen Damageen, joka musiikillisesti kaahottaa samanhenkisillä lakeuksilla. Limingan Damage on tosin ihan selkeästi perinteisempää thrash metallia, kuopiolaiset speedia.

Kultakaudella Damage S.F.P. sai aikaiseksi kaksi demoa, mutta levytyssopparia ei irronnut, ja muutenkin toki näitä Airdashin ja Stonen suosion jalkoihin jääneitä yrittäjiä oli surullisen pitkä liuta. Bändi kuitenkin tuli aikuisiällä takaisin ja julkaisi vihdoin 2019 eponyymin albumin, siis 30 vuotta perustamisensa jälkeen. Albumi on tanakkaa ja tiukkaa thrashia, ei erityisen mieleen jäävää, mutta hyvää. Pitkäsoitto tehtiin puhtailta pöydin, vanhojen demojen biisejä ei sillä kuulu, ei ainakaan alkuperäisillä nimillä. Pakkahuoneen setti koostui platan biiseistä, ja muistettavimmin niistä nyki ”Tragedy”. Kuultiin myös uusi ja vielä julkaisematon ”Face Your Demons”. Aika mahdottomaan paikkaanhan nämä alkupään bändit laitettiin, tunnelma oli kuitenkin enemmänkin osastoa Rauman pitsiviikko, ei ihan vielä thrashmyllytykseen antautuvaista. Damage S.F.P:llä on energinen laulaja-kitaristi Jarkko Nikkilässä, ja botnethan bändissä toimittaa peräti 11 vuoden stintin Poisonblackissa soittanut basisti Antti Remes. Näille suomimetallin alkuhämärähkön työn sankareille suotakoot uusintamahdollisuus vaikka jossain oululaisessa musaklitsussa, nyt bändi oli aikalailla olosuhteen uhri. Sounditkin olivat tässä vaiheessa vielä melkomoisesti hakusessa.

Vuoron sai 2003 Tampereella perustettu Dead Samaritan, jolta on ulkona tuore ja erittäin mainio EP ”Come Plague Upon Us”, jolla varsinkin nimistyge ja ”Nosferatu” ovat tosi asiallista deaththrashia, dödörässiä. Mutta livenä ei jotenkin lähtenyt, vai oliko vika kuulijassa, joka kieli pitkällä oli odottanut illan kolmea viimeistä bändiä aivan lausumattoman monta vuotta. EP:n nimibiisillä Dead Samaritan lähti liikkeelle, mutta tuli niinikään kärsineeksi vielä kehitysvaiheen soundeista. Ja valitettavasti sellainen kollektiivinen bändikarismakin loistaa poissaolollaan, joten otanta jäi tällä kertaa muutamaan biisiin. Lupaan yrittää joskus uudestaan, sikäli asianmukainen orkka Samaritan levyillä on.

National Napalm Syndicate perustettiin Pudasjärvellä 1986 (siis samana vuonna kuin vaikkapa Airdash), liekki paloi viisi vuotta. Neljä demoa ja omanniminen esikoisalbumi myöhemmin pillit pantiin pussiin kymmeneksi vuodeksi. Paluu tapahtui 2001, ja sen jälkeen bändi onkin ollut erittäin aktiivinen. Konttorin ovi on myös käynyt, orkesterissa on vaikuttanut ainakin 17 soittajaa tähän mennessä. Kitaristi ja biisintekijä Jukka Kyrö on urheasti pitänyt bändiä pystyssä, ei nostalgiaan nojaten, vaan tehden mitä tahtoo. Siitä oivana esimerkkinä ”Lex Talionis”-EP (2014), josta itse suosittelisin aloittamaan bändiin tutustumisen. Aina myös suomenkielisiä biisejä ohjelmistossaan mukana pitänyt yhtye coveroi sillä Vivisektiota, Kansanturvamusiikkikomissiota ja Nuclear Assaultia, ja mukana on toki myös pari omaa orggista.

Ainahan näihin iltoihin tullaan kuulemaan ja huutelemaan niitä alkupään biisejä, ekan levyn ralleja, oli ne sitten aikaa kestäneitä tai ei. Tähän faktaan NNS suhtautui ihan hyvällä ironialla, varsinkin kun lauluvastuun oli vasta viime vuonna ottanut Riihimäen mies Vesa ”Epe” Mänty, jonka kanssa bändillä oli takana muutamat treenit ja yksi keikka ennen tätä. Epe Mäntyhän muistetaan mm. Saattue-orkesterista, jossa NNS:n komppikitaristi Hapa Lampinen edelleenkin soittaa, mutta onpa Männyllä taustaa myös rockabillyn ja punkin parista. Treenaamattomuutta ja keikattomuutta vasten kun ajattelee, niin aivan häkellyttävään ja hillittömään livekuntoon National Napalm oli itsensä piiskannut. Kyrön ja Lampisen kitaroiden aukoton vuororaasto ja Sir Luttisen Legenda-duossakin vaikuttaneen Niko Karppisen erittäin alakertainen ja munakas basso takasivat pääosin niin hillittömän ajon, että tässä tuli ekaa kertaa mieleen, jääkö illan muille bändeille luu käteen. Ei jäänyt. Siltä toivotulta ekalta albumilta NNS soitti ansiokkaasti ”Lucyn” ja ”Deathwishin”, ja olihan se nyt hienoa kun ovi oli auki suomimetallin alkusumuun, erityisesti aivan upeassa, Karppisen jynkkyintrolla aloittamassa ”Life Is Pain”-lanauksessa, ekan demon eka biisi vuodelta 1987. Arvostan. Suomenkielisiäkin biisejä tutusti kuultiin, mutta kyllä tällä kertaa niistä Riistetyt-cover vei voiton. Viimevuotinen sinkku ”God Plutonium” todisti, ettei homma ole vielä läheskään paketissa. Illan toinen todistus oli se, ettei sota kaipaa yhtä tai kahta miestä, vain yhdellä alkuperäisjäsenellä operoiva bändi on yhä kaikesta huolimatta ja ilman epäilyksiä legendaarinen National Napalm Syndicate.

Henkilökohtaisen musacornerin levystöstäni löytyy kunniapaikalta Dethronen kakkosalbumi ”The Decay of a Man”, C-kasettina luonnollisestikin. Pidän sitä, hiukan ajalleen tyypillisesti käppänöistä soundeistaan huolimatta, yhtenä suomimetallin parhaista albumeista koskaan, ja relatiivisen usein se kuunneltavaksi myös edelleen pyörähtää. Vuonna 1988 aloittaneen (niinpä, bändi pystyyn ja suoraan ekoihin Speed Metal Partyihin) Dethronen esikoislevy ”Let The Day Begin” oli vielä aika geneeristä kasarispeediä, mutta mainittu kakkonen on jo suorastaan avantgardea, sisältäen vaikka mitä, varhaista funk metallia, arabialaisia kitaraliidejä, torvisektion ja paljon muuta. Tehtiin mitä tahdottiin. Ei tosin ihme, että Dethronen ensimmäinen tuleminen hyytyi tuohon kokeelliseen albumiin, ja pillit löytyivät siitä legendaarisesta pussista jo 1993. Mutta juhla-Speed Metal Party toi Dethronen takaisin, soittamisen ilo oli nytkin Pakkahuoneella aivan silminnähtävää ja kitaristi-laulaja Niko Airaksisen ihan ääneen toteamaakin. Ulkona on myös tuore sinkku ”Raise The Dead”, joka myös Dethronen Erittäin kovassa vajaassa tuntisessa setissä toki alkupäässä kuultiin. Yleisö yllätettiin myös vielä julkaisemattomalla uudella biisillä, ”Light Corpses”, joka oli vielä oikeastaan sinkkuraitaa parempi jopa. Lupaa hyvää albumilta, joka pian julkaistaneen. Ei tule olemaan avantgardea, vaan suorempaa raskasthrashia, ja varmaan hyvä niin. Olisihan nämä illan veteraanibändit pitänyt toki kaikki nähdä jo golden days, mutta erityisesti kauan odotettu Dethrone todisti myös muuta. Liuhuletit ovat lyhentyneet, mutta ei sekään haittaa, että ollaan opittu paremmin soittamaan, löydetty bändin linja, ja paljon muuta hyvää, joka puoltaa nähdä näitä nyt.

Parasta Dethronen laadukkaassa ja (ankaralle Decay of a Man-fanille) hämmentävänkin raskaskätisessä setissä oli kuitenkin loppupään doomisti introttu ja Black Sabbathille kumartanut ”Beyond The Wall”, tuttua progressiivista speediä. Olin paikalla. Dethrone vihdoin nähtynä. Aion palata asiaan. Viimeisenä biisinä luonnollisesti Dethronen tunnusbiisi ja ”hitti”, ekan albumin ”Powermad”, kaikkien keikkojen yhteishuutoon päättäjä.

Illan päättänyt Prestige aloitti vuonna 1987 ja ehti levytyskantaan Pokon signaamana albumillaan ”Attack Against Gnomes” 1989. Ennen kartalta katoamistaan bändi oli ehtinyt ponnistaa pihalle peräti vielä kaksi pitkäkiekkoa lisää, ”Selling The Salvation” 1990 ja ”Parasites In Paradise” 1992. Siinä vaiheessa olikin jo alkanut kuolobändien ja raa’an norskibläckin invaasio, muodit muuttuivat. Seuraava elonmerkki oli vuoden 2007 kokoelmalevy, mutta Prestigen todellinen henkiin herääminen, pistokeikkoja lukuunottamatta, ajoittuu vasta viime vuoteen. Paluusinkku ”Exit” esitteli ärhäkkänä takaisin tulleen bändin, ja viimein nyt Speed Metal Partyssa kuultiin sitten Prestigen paluualbumia ”Reveal The Ravage” juhlistanut julkkarikeikka. Ja aikamoinen keikka kuultiinkin. Jos Dethronelle suotiin illan parhaat soundit, ei toimitus paikoin pikkuisen puuroutuessaankaan yhtään häiriintynyt, kun Prestige ajoi toista sataa lasissa niin jäätävän raivokkaan tuntisen, ettei vankeja otettu, eikä olisi siinä kaahauksessa ehtinytkään ottamaan. Hillitön, hillitön veto. Ja kyllähän yleisönkin tunnelma oli alkanut hissukseen kosteutua ja nousujohteistua, mikä toki siivitti Tampereen miehet entistä kovempaan lentoon. Pakkahuoneen henkilökunta suhtautui myös ihailtavalla joviaaliudella vapautuvaan ja rentoutuvaan yleisöön, vaikka joku jopa ihan jätti pöytänsä ilman maskia, ja pikku pittiäkin virisi.

Prestige marssi lavalle asianmukaisesti ja takavuosien tunnelmiin vieden, Ritari Ässä-tunnarin soidessa. Oikein. Parin ekan biisin aikana Aku Kytölän laulu uhkasi hukkua, mutta löytyi sittemmin ihan kelvollisesti, miehen spiikeistä sen sijaan oli puolivaikeaa saada selvää. Kolmantena ladattiin tiskiin NNS-hengessä ekan demon (melkein) eka biisi, ”Force of My Hate” suoraan vuodelta 1988. Jälleen oikein. Mielettömän hienoja ralleja kirjoittaneet jo ihan nuoret kölvit ja C-kassuille laatineet. Tämäkästi tärähtivät tantereeseen uuden albumin lukuisat soitetut raidat, parhaiten kolmossinkku ”Innocent”, mutta kyllä itse nostalgiahesselinä setin kovimmaksi anniksi nostan sen wanhan tawaran. Ekan albumin avaava ”It’s Over”, mainittu demokaivuu ”Force of My Hate” ja kakkosalbumilta kynnetty ”Maggots”. Lapikas lattiaan. Muutamat kitaristi JanÖrkki” Yrlundin laulamat biisit lähtivät niin tyylillä, että toivoisi miehelle lisää lauluvastuuta, jopa ihan paljon. Ja kyllä on kitarapartio kovassa yhteislyönnissä tälläkin bändillä, Örkin ja Ari Karppisen luukutus oli ankarasta vauhdista huolimatta tarkkaa ja terävää. Takalinjoilla tuhdimmat tahdit takasi bändin tuorein mies, pitkäaikainen Korpiklaani-kannuttaja Matti Johansson. Toki Prestigen oli soitettava suomenkielinen ”hittinsä” myös, ”Veijo”. Uuden albumin ”Burn My Eyes” päättyi Örkin kauniiseen ja herkkään kitaraoutroon. Prestige on palannut vimmalla ja tyylillä. Prestige, paikka on teidän.

Speed Metal Partylla 33 vuotta tiimalasissa, ja kaikki ydinbändit hillittömässä livelyönnissä. Yrlundin sanoin, nähdään vuoden päästä, sama paikka. Ensi vuonna sitten ebolan hellitettyä, joku isompi ulkomaan nimi takaisin rosteriin. Annihilator? Exciter? Voivod? Toivoisin olevani mestoilla. KG

Pekko Käppi & K.H.H.L. / ”Ajomies” @ Loud Silents Festival, Tampere 21.04.2017

Mykkäelokuvia säestettynä (ja vain säestettynä) tarjoava Loud Silents Festival on kertakaikkisen mainio tapahtuma, joka terävöittää tarjontaansa ja ohjelmistoansa kerta kerralta . Nyt viisi vuotta täyttävä Loud Silents ns. katkaisee kevään mukavasti, ja sen ohjelmistojulkistuksia voi helposti myöntää odottavansa ihan oikein odottamalla. Festarin konsepti on mainio, tarjotaan erittäin inhimillisin lippuhinnoin elokuvaklassikko ja livekeikka samassa paketissa. Esityspaikkoina toimivat Ylioppilastetteri Itsenäisyydenkadulla, ja isommissa konserteissa Pyynikki-sali.

Tämänkertaisen kolmipäiväisen sai kunnian avata yksi maailman edelleen visuaalisesti ja tunnelmallisesti komeimmista elokuvista, Victor Sjöströmin yli puolitoistatuntinen mestariteos Ruotsin mykältä kultakaudelta, ”Körkarlen” eli ”Ajomies” (1921). Selma Lagerlöfin tarinaan pohjautuen, se on synkkä saaga noin lievästi sanottuna viinaanmenevästä David Holmista, joka ryyppää itsensä hautausmaan kulmilla hengaavaan spurguporukkaan, menettää häppäharrastuksensa takia vaimonsa ja pienet lapsensa, tartuttelee huolella tuberkuloosia ympäriinsä, yskii naamalle, ja nauraa päälle. Sisimmässään David on kuitenkin hyvä ihminen, ja vaikka itse Kuolo käykin vankkureineen Davidin jo hakeamssa sinne, mistä ei tarinan mukaan ole paluuta, David saa kuin saakin toisen mahdollisuuden. Sitä ennen on nähty elämän koko kirjo, rujo kauneus ja viiltävä kauheus; työttömyys, viina, kirves ja perhe. Ja jos ei nyt ihan lumihankea, niin poliisi ja viimeinen erhe. Huomattavasti aikaansa edellä oleva, teatterikeekoilun pahimmista rasitteista hämmentävänkin vapaa näytteleminen on ensimmäinen asia, joka aina pistää silmään ”Ajomiestä” katsoessa. Toinen on sen  pitkälle viety käsityöläisyys, jopa elokuvan maskit ja kampaukset ovat omaa aikaansa edellä, samoin settien ja pukujen uskottava patinointi, mikään ei oikein onnistu pistämään häiritsevästi silmään.  Julius Jaenzonin mykistävän kaunis studiovalaisu kestää vielä tänäkin päivänä erittäin kriittistä tarkastelua, samoin upeasti hallitut yöeksteriöörit. Ja tupla-, tai jopa triplavalotuksineen Jaenzon oli erikoisefektien pioneeri, tällaista ei oltu nähty ennen ”Ajomiestä”, eikä nähty ihan vähään aikaan muuallakaan.

Muuan Charles Chaplin, joka itsekin jotain ymmärsi leffojen tekemisestä, nimitti Sjöströmin mestariteosta ”parhaaksi koskaan tehdyksi elokuvaksi”. Aika pian Sjöström laivattiinkin Hollywoodiin, jossa miehen koti-Ruotsissa vuonna 1912 alkanut ura jatkui aina vuoteen 1937 saakka, eli pitkälle äänielokuvan puolelle. Vanhoilla päivilläänhän Sjöström nähtiin  ikimuistettavasti näyttelemässä Ingmar Bergmanin ”Mansikkapaikassa” (1957). Ilman ”Ajomiestä” Bergman ei mahdollisesti koskaan olisi ohjaajaksi edes ryhtynyt.

loudsilent kuva2017

Aikalaisistakaan kovin moni tuskin on elokuvaa täysin mykkänä nähnyt, olihan ajan tapa, että esityksiä säesti vähintäinkin pianisti, joskus seuranaan viulisti. Loud Silents oli täydellisesti ymmärtänyt ”Ajomiehen” hengen varhaisena kauhuelokuvan klassikkona, ja antanut säestysvastuun yhdelle maan omaperäisimmistä muusikoista tällä hetkellä, jouhikon Jimi Hendrixille, eli Pekko Käpille, joka tänään esiintyi bändeineen. Ja bändin nimihän on K.H.H.L., eli Kuolleiden Hillittömäin Hevosten Luut, joka nimi ei juurikaan paremmin voisi kuvailla trion soundia ja tapaa soittaa. Käppi itse siis hoiti jouhikon, muinaissoittimen, jonka mies on minkä tahansa valtionpalkinnon arvoisesti päivittänyt avaruusaikaan. Tommi Laine soitti tänään pääasiassa mandoliinia, ja jonkin verran perkussioita. Nuutti Vapaavuori taikoi alakerrat sikarilaatikkobassostaan, jota myös kauhuklassikon ansiokkaaksi tummaksi pohjapörinäksi luuppasi.

On kova laji pitää intensiteettiä yllä 104 elokuvan minuuttia, siirtyä nopeasti kuvien mukana tunnelmasta toiseen, soittaa ja seurata lattiatason monitoria samalla. Monesti aiemmin bändi on Loud Silentsissa ollut keskellä lavaa, suoraan heijastettavan elokuvan alla, mutta nyt trio oli siirretty lavan sivuun. Tästä seurasi se, että bändin valot häiritsivät kangasta aiempia vuosia vähemmän, ja oikein hyvä niin. Täysin tästä valosaastehaasteesta ei kai mitenkään voi päästä. Nyt oli lähes mahdotonta seurata intensiivisesti sekä elokuvaa, että bändin työskentelyä. Joten elokuva vei voiton, kuinka ollakaan.

Mainiosti Käppi ja kumppanit tunnelmoivat ”Ajomiehen” synkkää kuvastoa, jossa päivänvaloa ja aurinkoa nähdään vain yhdessä kesäisessä takaumassa. Sen kohdalla Tommi Laine loihtikin mandoliinistaan upeita kansansävelmiä, jotka kuulostivat kontekstissaan hyvinkin ruotsalaisilta. Laineen mandoliini oli solistisessa roolissa ja johdatteli kerrontaa, toi vapautusta sinne, missä sitä hetkeksi oli tuotavissa. Vapaavuoren basso loi synkeää pohjaa uuden vuoden yön tapahtumille, kun David Holm menettää henkensä ryyppyporukan tappeluksen seurauksena, ja itse Kuoleman ajuri saapuu paikalle parhaat päivät nähneillä ruumiskieseillään. Käpin jouhikko sahasi kohtauksiin lisää piinaa, maestro itse hoiti ansiokkaasti myös perkussio-osastoa, ja loihtipa joukkoon myös oivallettuja foleyefektejä, kuten vaikkapa David Holmin hengästyminen portaissa.

Tykeimmillään K.H.H.L:n äänellinen oivallus elokuvasta oli kakkosnäytöksen alussa, missä esitellään Kuoleman vankkuriajurin tummanpuhuvaa toimenkuvaa. Tai siinä kuuluisassa kohtauksessa, jossa David Holm pikkupilsnereissään hermostuu vaimon lukittua isännän naapurihuoneen puolelle. Holm löytää pesualtaan aluskomootista kirveen ja päättää mennä ovesta läpi vaikka väkisin, kohtaus jonka Stanley Kubrick melko tarkkaan lainasi ”Hohtoon”.

Olin nähnyt Pekko Käpin vain soolokeikalla aiemmin, homman nimi tuolloin oli mies ja säröisesti murajava pääkallojouhikko. Loud Silentsin huikean ”Ajomies”-esityksen jälkeen on mentävä tilaisuuden tullen K.H.H.L:n klubikeikalle, kuulemaan niitä synkkiä murhaballadeja, joita bändi on albumeillaan esittänyt. KG

 

Albert Lee and Band (uk/us) @ Tampere-talo 18.10.2016

Kovin usein, tai kovin pitkään,  ei enää tarjoudu tilaisuutta nähdä lauteilla rock’n’rollin keksimisvuosikymmennellä, eli 50-luvulla ammattimaisesti aloittaneita artisteja. Joukot harvenevat. Mutta vuonna 1959 ensimmäiseen ammattibändiinsä liittynyt brittiläinen kitaristilegenda Albert Lee on yhä voimissaan ja kovassa tikissä. Tätä saatiin todistaa Tampere-talon kompaktissa konsertissa, kun Lee soitti tämänkertaisen Euroopan-turneensa ainoan Suomen vedon.

Tasan sovittuun aikaa asteli lavalle rockhistorian ehkä vaatimattomin ja ikinä itseäänkorostamattomin bändijohtaja. Sattuman kautta Lee saapasteli lavalle joitakin sekunteja muuta bändiä jäljessä, ja siltä varalta että entrance näytti suunnitellulta ja teatraaliselta, niin piti toki Leen kiiruhtaa pahoittelemaan asiaa ennenkuin soittohommiin päästiin. Tämänkaltainen vaatimattomuus ja nöyryys ovat ajan saatossa tehneet Albert Leesta yhden maailman arvostetuimmista rokkikitaristeista, minimissäänkin tähtikollegoiden mittaamana. Se on toki vaikuttanut myös miehen soolouraan, omat miljoonahitit ovat jääneet rahastamatta, kun Lee on keskittynyt olemaan maailmanluokan artistien uskollinen sideman. Niitäkin tarvitaan, ja siinä Albert Leen uran hienous.

Lontoon Blackheathin mustalaisperheen poika on jokatapauksessa päässyt lähtökohdistaan pitkälle. Lee sai vanhemmiltaan lahjaksi vuonna 1958 käytetyn Höfner Presidentin, mutta onnistui pian vaihtamaan kitararaadon naksua parempaan, tsekkoslovakialaiseen Graziosoon. Vuotta myöhemmin, 16-vuotiaana, Lee jätti koulut ja liittyi ensimmäiseen bändiinsä. Ja loppu on rock’n’rollin historiaa. Tähän päivään mennessä 14 sooloalbumia, vuosien rupeama Emmylou Harrisin oikena kätenä Hot Bandissa (jossa Lee korvasi idolinsa, Elviksen kelkkaan lähteneen James Burtonin), yli 20 vuotta Everly Brothersien matkassa, ja levytyssessioita Jerry Lee Lewisin, Bo Diddleyn, Jon Lordin, Rosanne Cashin, Jackson Brownen, Nanci Griffithin, Dolly Partonin ja pauttiarallaa puolen miljoonan muun kanssa, ei noin niinkuin CV-teknisesti jätä kylmähermoisempaakaan epäilijöiden joukkoon. Ja silti, Albert Lee esiintyi ujonoloisesti, jokaisen lausumansa kollegan nimen kohdalla kuin varmistaen, ettei halua missään nimessä pudotella nimiä pudottelun vuoksi. Ja illan 17 biisin settilista eteni sekin käytännöllisesti katsoen kokonaan lainatavaralla.

Homma lähti käyntiin kuten on jo pitkään lähtenyt, Fats Dominon rokettiklassikolla ”I’m Ready”. Leen bändi soitti toki tiukasti, mutta itse olisin odottanut raskaskätisempääkin poljentoa. Vain noin neljään illan biiseistä Lee soitti pitkän soolon, eikä moniin muihin kitaravelhoihin verrattuna niitäkään voinut kovin pitkinä pitää. Monen muun kohdalla keikka olisikin kellottanut puolitoista tuntia pidempään, kun jokaisessa biisissä olisi pitänyt keppi kattoa kohti irvistellä menemään ankarana kitarajumalana. Ei, Albert Lee on muusikko. Albert soitti kitaraa, mutta monin kohdin niin että instrumentti tuskin erottui bändin kokonaissoundista. Sitäpaitsi, Albert Lee hoiti koko illan yhdellä työkalulla, tavaramerkikseen muodostuneella punaisella Music Manilla. Jota sitäkin piti vain muutamasti välivirittää, ja huomattavaa oli, että pedaaleja ei Lee näkemäni mukaan polkenut lainkaan. Jos vaikka omistaakin yli 40 kitaran kokoelman (mm. Don Everlyn entisen Gibson J-200:n ja Eric Claptonille kuuluneen Les Paul Customin), niin ei niitä kaikkia tarvitse rapakon yli rahdata. Varsinkin jos pärjää yhdellä.

Kakkosena kuullussa Delbert McClintonin ”Two Step Toossa” päästiin jo puolikaihoisiin kantritunnelmiin, ja Carl Perkins-tulkinnassa ”Restless” varhaisrockabillyn makuun. Jälkimmäiseen Lee nykäisikin illan ensimmäisen pidemmän soolon. Ja toki hyvä niin, moni oli tullut sooloja paitsi kuulemaan, myös näkemään. Itse en oikein ole otelautamiehiä, joten arvostan kitaristienkin keikoilla kivenkovaa kokonaisuutta luukuttamisen sijaan. Sikäli tänään meni tosi hyvin. John Stewartin Rosanne Cashille kynäilemä ”Runaway Train” ja Emmylou Harrisin ”Luxuru Liner” osoittivat peräkkäin soitettuina, kuinka laatuseurassa Lee on uraansa viettänyt. Näistä kahdesta varsinkin pakojuna jyskytti vakuuttavan raskaasti perille asti. Vielä kun kuulisi kummankin mainitun biisin alkuperäisladyn esittämänä, voisi taas naksun rauhemmassa kuolla, kun aika on.

Paul Kennerleyn ”Spellbound” toimi näin järisyttävän laadukkaassa biisiseurassa hiukan välikkeenä, mutta Ray Charlesin ”Leave My Woman Alone” jyski taas stoppareihin asti, ja Lee tarjoili kitarasooloilun ystävillekin pitkää herkkua. Mainiona suvantona toimi kaksilla koskettimilla satuloitu klassikko ”Highwayman”, amerikan elänvieläkin, niin että Lee itse hoiti laulun lisäksi toiset kiipparit eli pianosoundin, varsinaisen kosketinsoittajan JT Thomasin loihtiessa Yamahoistaan haikeat zydecohaitarit. Rumpali Jason Smithin aavemaisen hiippaileva peltityöskentely nosti biisin sille kuuluviin maagisiin mittoihin. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Varsinaisen setin päätteeksi kuultiin Leen varhaisen bändin Heads,Hands and Feetin hittiraita ”Countryboy”. Nöyrät kiitokset, ja homma oli paketissa.

Bändi ehti olla verhojen takana ehkä 20 sekuntia, jona aikana kiertuemanageri ehti niinikään käydä kannustamassa yleisöä taputtamaan kovempaa. Siinä samassa bändi saatiinkin takaisin lavalle. Albert Lee on viime vuosina vetänyt tyypillisesti vain yhden encorebiisin tiukkaa linjaa, mutta Tamperetta siunattiin kahdella. Eikä millä tahansa. Lee istui koskettimien taakse jälleen ja kuultiin aivan järisyttävän kaunis kunnianosoitus Glen Campbellille, ”A Better Place”. Vakavasti muistisairas Campbell on jo joutunut jättämään kiertämisen. Leen tulkinta vanhan kantristaran jäähyväisbiisistä kostutti silmäkulman, jos kohta veikkaan että toisenkin. Huikea veto. Ilta päättyi, kuten se on jo pitkään Albert Lee Bandilla päättynyt, Johnny Burnette-menopalaan ”Tear It Up”. KG

Valoa Festival, Tampere pe 06.02.2015

Tampereen talveen ja festivaalikartalle toivottavasti jäädäkseen tullut Valoa Festivaali oli aiempina kertoina mennyt osaltani täysin ohi. Mutta syksyn mittaan tapahtuman artistikattaus lupaili niin monipuolista ja mielenkiintoista, että oli tullut aika itsekin olla paikalla. Valoa Festivaali tarjoaa ihan sananmukaisesti jokaiselle jotakin; on electron pörinää, suomiheavyn uutta aaltoa, DJ-settejä, trubaduureja, balkanpoljentoa, vanhoja partoja ja nousevia nimiä.

Oma festariperjantaini alkoi Kauppakadun soittoruokala Artturista, joka osoittautui varsin tunnelmalliseksi ja ennenkaikkea erittäin ystävällisesti palvelevaksi korttelikapakaksi. Jollain tapaa paikka muistuttaa lukemattomilta Puolan matkoilta tuttuja kansantavernoita, ja hyvä niin. Mikään varsinainen keikkapaikkahan Artturi ei kyllä ole, mutta sopu antoi nytkin sijaa, ja erinomaisen hyviltä keikat täällä onnistuivat kuulostamaan. Sitäpaitsi, kun liiteri tulee tupaten täyteen, voi Artturin keikan seurata myös isojen ikkunoiden läpi kadulta, samaan tapaan kuin vaikkapa Jyväskylän Vakiopaineessa. Kaupunkikulttuurius.

Sovitusti tasan klo 19.00 Artturin nurkkalavalle nousi mies ja kitara Kanadasta, laulaja-lauluntekijä Michael Feuerstack. Tätä vetoa olin ennalta odottanut ihan huolella, mutta aika vettynyt leiviskä valitettavasti lyötiin kanadanpojan kouraan. Artturi oli täyttymisvaiheessa, jengiä ramppasi sisään ja ulos. Monet olivat tulleet viikon päätteeksi tuttuun baariin vaihtamaan kuulumisia. Hälinä oli melkoinen.

Akustisen artistin haaste on siinä, ettei volyymia voi loputtomiin nostaa taustamelun kanssa kilvoittelemaan. Siksi Feuerstackin asearsenaaliin jäivätkin vain muutamat ironiset ehdotukset tarkemmasta kuuntelemisesta, setin pitäminen lyhyenä ja ankara keskittyminen omiin lauluihin. Mutta kukapa meistä haluaisi lähteä Kanadaan asti kokemaan, että vain kourallinen arvostaa työtään. En muista näin epäkunnioittavaa yleisöä nähneeni pitkään aikaan, tai siis kuulleeni. Kävi suorastaan ihan sääliksi Feuerstackia, toivottavasti seuraavan illan Turun veto oli otollisempi. Jaa-a, lauantai-ilta Turussa, olisipa tavallaan hauska tietää. Erikoiskiitos illan piskuisen miksaustiskin takana hommansa hyvin hoitaneelle kaverille, joka silminnähden toimi Feuerstackin tukena, ja ansiokkaasti myös hiljaisten laulujen loputtua esitaputtajana.

Feuerstack on julkaissut omiin nimiinsä kolme sooloalbumia, toimittuaan sitä ennenkin käytännössä soolona jo vuodesta 1994, mutta nimellä Snailhouse. Jos kaveri on umpituntematon, kannattaa aloittaa vaikka tuoreimmasta albumista ”Singer Songer”, jolla Feuerstack duetoi omia intiimejä, väliin jopa sisäänpäin kääntyviä laulujaan, useiden eri kanadalaiskollegoiden kanssa. Tuli tuossa kehuskeltua Mark Olsonia, mutta jos muukin nykyamericana kiinnostaa, tämä mies kannattaa ottaa tehokuunteluun. Keikalla parhaiten hälinän ja säpinän keskeltä jäi mieleen ”Flowers in the City”, vuoden 2013 ”Tambourine Death Bed”-albumilta.

Kotimaisesta ELE-yhtyeestä on puhuttu paljon, varsinkin nyt tuoreen albumin myötä. Bändi on saanut nimensä, ei Ele Aleniuksen mukaan, vaan erään hiukan runollisemman kynämiehen, siis Eino Leinon. Uutuusalbumi perustuu Leinon teksteihin, niin myös illan keikka. ELE-yhtyeen nokilla nähdään Eeva Louhivuori, tuttu myös Eva & Manu-duosta. Muu(kin) orkesteri koostuu erittäin osaavista janttereista, kitaristi Nicholas Rehn ja rumpali Ilkka Tolonen esimerkiksi soittavat Color Dolor-yhtyeessä myös.

ELE soitti uuden levyn materiaalia noin kolmisen varttia, ja sai yleisön lähestulkoon jakamattoman huomion. Toisin sanoen, suurin osa oli tullut paikalle Eevan takia, ja Kanadan mies hiljaisine lauluineen pantiin vain huonoon rakoon. Itse en ELE-keikasta onnistunut syttymään juuri hetkeksikään, vaikka Eino Leinon laitankin aina ykköseksi, silloin kun äänestellään suurimmasta suomalaisesta kautta aikain. On kai myös todettava, että Leino-kytköksestä huolimatta, en onnistu olemaan nk. kohderyhmää. Jos väitettäisiin, että Eevan tulkinnat tuovat uutta syvyyttä Leinon klassikkoteksteihin, joutuisin olemaan erittäin eri mieltä. Varsinaista tulkintaa tunnistin muutamin kohdin, upeimmin tällä keikalla kulkivat loppupään ”Metsään hukkunut” ja ”Mua pelottaa”, jotka ovatkin Top10-kamaa myös Leinon kataloogissa. Ehdottomasti setin hienoin veto oli kuitenkin päätösbiisi, tuore sinkku ”Kun kello seisoo”. Eevalla on kiistatta upea ääni, mutta itse en syty tämänkaltaiselle fraseeraukselle. Bändi kuitenkin soi ja soitti hyvin, Rehn nykäisi sinne päätösbiisiin vieläpä todella upean soolonkin.

Valon perjantai-ilta sisälsi paljon mielenkiintoista, mutta kun tiedossa oli, että Telakalla soittaa muutaman tovin päästä Suomen kovin livebändi Jaakko Laitinen & Väärä Raha, oli pakko mennä ajoissa varmistamaan näköesteettömät paikat. Oletettavaa kun oli, että Telakka tulee kuin nuijalla täyteen, ja tulihan se. Olin nähnyt bändin vain viikkoa aiemmin Helsingin Bar Dubrovnikissa, jossa orkesteri myllytti hirvittävät jortsut pienelle, mutta sitäkin valikoituneemmalle yleisölle. Ja vaikka Telakan veto olikin jo neljäs nähty Laitis-keikka suhteellisen lyhyen ajan sisään (jos nyt 7 kuukautta määrittyy suhteellisen lyhyeksi ajaksi), niin ei näihin vain kyllästy. Varsinkin kun setissä alkaa olla kiitettävää tahtia uusiakin biisejä. Ja varsinkin, kun muutamat niistä uusista ovat jopa bändin kautta aikain parhaimmistoa. Suunta on hyvä.

Kuten odotettua, Väärä Raha oli kovassa lyönnissä, ja järjesti jälleen kerran hillittömät bileet. Harvan bändin keikalla tulee todennettua sitä, että etulattialla joraava jengi ei enää tiedä mihin asentoon itsensä laittaisi. Jortsuamisesta tulee vain hillitöntä vispaamista ja propellia, kun bändi kiihdyttää Balkan-groovensa äärimmilleen. Suomalainen, sinulla on rytmi veressäsi. Jäykempääkin jäbää nimittäin ilahduttaa aina se hillitön tanhu, mikä Vääriksen keikoilla alalattialle syntyy.

Tutusti lähdettiin liikkeelle, eli öljyä koko koneelle ja lämmöt ylös ”Kasa tuhkaa”-avausklassikolla, ja sitten ”Onnentähti”. Väliin ”Malja elämälle” ja heti perään Lemmenjoen kullankaivajien maakuntalaulu ”Mustika”, joka aivan viimeistään alkoi vakavasti käydä pirkkahämäläisen tanssijalan alle. ”Pettymys” ja sitten setin alkupään tuttu pankinräjäyttäjä, venäläisperäinen kaihoilu ”Äiti kulta”, jonka Jarkko Niemelä tutusti avasi buzukilla ja turkkilaissävytteisellä kaipuulla. Telakan lattialankut oli jo kovilla. Malmin suurta ajattelijaa Henry Aaltosta siteeraten: ”Meininki on sitä luokkaa, että tumma poika Tuusulastakin ihmettelee että mihin mun pussihousut hävis”.

Sivutien kautta” on suomirockin nykyklassikko, joka edellisellä Stadin keikalla sai sellaisetkin ihmiset laulamaan, joiden en ikinä ole nähnyt, saati kuvitellut, laulavan. Mainitulla Dubrovnikin vedolla ensiesitettiin ”Kihniö”, samannimiseen tuoreeseen Saija Mäki-Nevalan dokumenttielokuvaan tehty biisi, joka oli viikossa hioutunut entistäkin tiukemmaksi. Ja vaikka ”Kihniö” ei monellekaan ollut vielä tuttu, se sai Telakallakin varsin lämpimän vastaanoton. Biisiin lienee synnytteillä video, kertoo pikkulintu.

Varsinaisen setin viimekolmanneksen käynnisti ”Ihmehyrrä”, ja jo keikan alusta asti toiveena huudeltu ”Yö Rovaniemellä”. Setin päätti tutusti ”Saippuakupla”, joka aivan viimeistään perspiroi Telakan lämpimäksi, ilo oli jakamaton takariveille asti. Encoreissa kuultiin sitten uutena biisinä ”Kultainen keskitie”, joka on syntyessään Laitisen teksteistä yksi samantien parhaista, ja upeana iskusävelenä tulevien vuosien taattu keikkahitti. Toivottavasti muukin hitti, tällaisia lauluja ei nimittäin enää kukaan muu tässä maassa tee. Komea suunta bändillä, pakko vielä sanoa.

Telakka on mainio keikkapaikka, paljon puuta ja katto matalalla takaavat pyöreänpehmeän soundin. Näin hyvältä ei Vääriskään ole korviini koskaan kuulostanut, hyvältä joskin joka kerta. Hyvät loppubileet perjantaille, ja ensimmäisen päivän perusteella Valoa on enemmän kuin festari paikallaan. KG  #valoa

Mark Olson & Ingunn Ringvold (us/no) @ METSOLive, pääkirjasto, Tampere 06.02.2015

Tampereen pääkirjaston musiikkiosaston MetsoLIVE-konsepti on kertakaikkiaan mahtava tapa tarjota vaihtoehtoista elävää musiikkia kaupunkilaisille. Ilmaiseksi, keskellä päivää ja mietitysti ylöspantuna. Muutaman kerran kuukaudessa musiikkiosasto muuttuu intiimiksi esiintymisalustaksi akustisille tai puoliakustisille artisteille. Joiden tuotantoa keikan ohessa esitellään ja tarjotaan lainattavaksi, ja josta myös artistin kanssa keskustellaan. Tampere on toki monen muusikon kotikaupunkina tällaiseen toimintaan ideaali paikka, mutta onpa musacorneriin saatu keikalle ulkomaanesiintyjiäkin, kuten nyt maailmanluokan lauluntekijä Mark Olson Yhdysvalloista.

Mark Olson kiertää ahkerasti ja äärettömän pienimuotoisesti, nykyisen vaimonsa, norjalaisen Ingunn Ringvoldin kanssa. Olin nähnyt pariskunnan edellisen (ja ensimmäisen) kerran Helsingin Korjaamolla viime kesänä. Silloin huomiota varasti, siis itseltäni, jotenkin aivan tavattomasti lämppärinä toiminut Ochre Room Trio, joten tänään oli aika ottaa takaisin, ja keskittyä ihan kunnolla Olsonin sanottavaan, ja kipeänkomeisiin lauluihin.

Tämänkertaisen Euroopan-kiertueen oli avannut edellisiltainen keikka Helsingissä, ja nyt Tampereen kirjastoveto sai kunnian olla numero kakkonen. Alkuun kirjastonhoitaja Juhani Koivisto haastatteli Olsonia muutamista tuoreen levyn teemoista, ja yleisölle jaettiin ”Mark Olson suosittelee”-lista. Kyseinen lista sisälsi paitsi levyjä, myös romaaneja luettavaksi ja elokuvia nähtäväksi. Tämäkin ele laajensi kirjastokeikan konseptia aivan hatunnoston arvoisella tavalla. Niinsanotusta Olsonin paperista löytyy mm. irlantilaiskirjailija Flann O’Brienin tekstejä, Terence Malickin ”Days of Heaven”-elokuvaklassikko, sekä Dylania, Beatlesia, Neil Youngia ja vaikkapa tuaregiryhmä Tamikrestin aavikkobluesia.

Haastatteluosuudessa, joka onneksi eteni pitkälti Olsonin itsensä johdattelemana, mies kertoi muun muassa, miksi tuoreen ”Good-Bye Lizelle”-albumin (2014) raita ”Long Distance Runner” kertoo juoksijalegenda Emil Zatopekista.

Musiikkiahan tänne kuitenkin oli tultu kuulemaan, ja onneksi itse asiaankin päästiin, noin vartin sinänsä hauskan jutustelun jälkeen. Mark kutsui lavalle, tai siis kirjastohyllyjen eteen, vaimonsa ja muusansa Ingunnin ja vauhtiin päästiin tuoreen albumin kakkosraidalla ”Running Circles”. Upea laulu, joka kertoo kahden ihmisen kohtaamisesta ja sen usein hyvinkin sattumanvaraisuudesta. Olson tietää mistä laulaa, rakkaus Ingunniin näkyy ja kuuluu biiseissä, lavaolemuksessa ja vaihdetuissa katseissa. Siinä hyvinkin täydellisennäköisessä harmoniassa, johon Olson spiikeissäänkin epäsuorasti viittasi, ja josta ainakin meitsikuulijalle tuli hyvä olo. Olson oli jakanut piskuisen kirjastokeikan soinnillisesti kolmeen osaan. Ensimmäiset pari biisiä soitettiin niin, että Mark itse hoiti djembe-rummun ja Ingunn upeannäköisen romanialaisen kanteleen.

Sitten muutamaksi seuraavaksi lauluksi Olson kaivoi esiin kermankeltaisen Stratocasterinsa, ja Ingunn hoiti perkussiot ja djemben. Sekä tietenkin, kuten levyilläkin, häkellyttävän kauniit stemmalaulut. Ingunn Ringvold on lauluntekijä myös omillaan, ja julkaissut taiteilijanimellä Sailorine kolme sooloalbumia. Joskus olisikin kiinnostavaa nähdä, vaikka näiden duokiertueiden oheisvetona, kokonainen Sailorine-setti. Jäämme odottelemaan.

Sähkökitaraosuudessa pariskunta soitti puistattavan komean ”Cherry Thieves”-kipaleen, tositarinan kirsikkavarkaista Olsonin kotipihassa. Toisena Fender-tulkintana kuultiin ”Pacific Coast Rambler”, johon Olson kiskaisi aika aavemaisen komean soolonkin. Kolmevarttisen viimeinen kolmannes esitteli sitten avioparin kolmannen soinnin, eli Mark dulcimerissa ja Ingunn edelleen perkussioissa. Olsonin sähköinen dulcimer on kustomoitu soimaan alempaa kuin Appalakien perinnesoitin yleensä, koska niin siinä on ”huomattavasti siedettävämpi” soundi. Ihan siedettävältä kuulostaneen dulcimerin avulla Olson säesti ensin ”Heaven’s Shelterin”. Sitten koko session kauneimman, eli ”Walking Through Nevada”, huikea rakkauslaulu sekin, ilman että R-sanaa tarvitsee edes sanoa, hokemisesta puhumattakaan. Lopuksi vielä tuoreen albumin videobiisi ”Poison Oleander”, ja näin intiimi musiikkihetki oli paketissa. Ja sekin vielä, ettei tunnin sisään tarvinnut kenenkään sanoa ”Jayhawks”. Olson ja Ringvold lähtivät valmistautumaan YO-Talon myöhävetoon Valoa Festivaalilla, joka toivottavasti toi sekin uusia ystäviä Olsonin erittäin laadukkaalle nykyamericanalle.

Tämä duo kannattaa nähdä elävänä, ja mitä intiimimmässä paikassa, sitä varmemmin. Mahdollisuuksia siunaantuu taatusti lisääkin, sikäli varmasti Olson ja Ringvold kiertueillaan Suomeen saadaan. Nytkin visiittien väliä oli vain kahdeksan kuukautta. Alkuun askarrutti, miten tämä kaikki saadaan toimimaan keskellä päivää kirjaston loisteputkivaloissa, mutta kun laulut ja ulosanti on kunnossa, voi esiintyä vaikka pikavuorobussissa. Keikka kuin keikka. Tämän duon kannattaisi ainakin harkita myös olohuonekeikkoja Euroopassa, en tosin ole varma josko ovat sellaisia salaa jo tehneetkin. Itsekin olisin valmis harkitsemaan sellaisen järjestämistä, tosin kovin montaa lippua ei sinne olisi kaupan. Yhtäkaikki, Tampereen pääkirjaston livekonsepti toimii, aion palata aiheen pariin myöhemminkin. KG

Cannibal Corpse (us), DevilDriver (us), The Black Dahlia Murder (us), Hour of Penance (ita) @ Pakkahuone, Tampere 10.02.2013

Tampereen Pakkahuoneella tarjoiltiin rautaisannos kuolonmetallia laskiaissunnuntain päätteeksi. Tuhdisti hilloa, paksusti vaahtoa, ja vain nimeksi karvasmantelia. Illan syy olla olemassa oli itse dödölegenda Cannibal Corpse ja sen 25-vuotisjuhlakiertue, mutta sitä ennen luotiin laaja katse nykydeathiin. Rundille oli valjastettu peräti kolme lämppäriä, että tulee sitten varmasti lauteet lämmitettyä. Ja tulihan ne.

Itselleni lämppäreistä kiinnostavin ennakkoon oli italialainen, Roomassa vuonna 1999 perustettu Hour of Penance. Keikalle valmistavan viikon aikana meikäläisen kotilaitteistoissa soi hyvinkin ahkeraan bändin varsinkin vuoden 2010 ”Paradogma”-albumi, yhteensähän bändiltä on ulkona viisi pitkää kiekkoa. Ja väkevästi Hour of Penance kyllä illan räjäytti käyntiin, yhtäjalkaa tekninen ja brutaali, perinnetietoinen kuolo vyöryi päälle kuin laava Pompeijiin tai legioonat Parisiumiin, eli tappavasti, tehokkaasti ja vastaanpanemattomasti. Näin pitää hoitaa puolen tunnin lämppärislotti! Hattu nousi myös tamperelaiselle metalliyleisölle, näin varhain sunnuntai-iltana Rooman miehet saivat jo varsin lämpimän vastaanoton, biisejä tunnistettiin ja pittiäkin viriteltiin heti ensimetreistä. Harvoin näkee näin tappavaa puolituntista, Hour of Penance on todella kova rykmentti ja kuinka vaivattomasti syntyy näinkin tekninen dödö. Varsinkin rumpali James Paynen työskentely oli ällistyttävän rentoa, kaveri veteli kovat groovet pienellä setillä. Aina ei tarvitse piiloutua hillittömän patteriston taakse. Myös nokkamies Paolo Pieri (kyllä) on mies paikallaan, hyvin lähti korinat ja murinat heti illan avaukseksi. Tsekatkaapa bändi, jos kiinnostaa, homma on erittäin hallussa.

The Black Dahlia Murder on jostain syystä ollut bändi, joka on pitänyt jo pidempään tarkistaa livenä, mutta ne muutamat tilaisuudet ovat menneet ohi. Nyt ei mennyt, ja onnekseni BDM:llekin oli suotu noin puolituntinen, kompakti setti. Juuri sopiva annos bändin varsin innovatiivista nykykuoloa, ohuin core-maustein, mutta ei liian tulisesti ryyditettynä kuitenkaan (meitsillä kun on tämä lievä metalcoreallergia). Eli ihan oikeasti omalaatuista metallia, ja näin pääsee kuitenkaan kohtuuharvasta bändistä nykyään sanomaan. Alkuperäiskitaristi Brian Eschbachin soolot nojasivat lähinnä vanhaan ja klassiseen heavyyn, laulaja Trevor Strnad on liian monipuolinen edes ollakseen varsinaisen metalcorepumpun nokilla ja siksikin on hyvä, että BDM ottaa tukea enemmänkin perinnekuolosta. Tällä bändillä on todella kovia biisejä, ja oikeastaan kaikki se, mitä illan seuraavalla bändillä ei ollut.

Kalifornialainen, vuonna 2002 aloittanut DevilDriver soittaa jonkinlaista raskasta groovemetallia, omiin korviini vieläpä etelänrockilla vahvasti maustuen. Mutta lajityypistä viis, jos biisimateriaali ei riitä. Muutamia todella mallikkaita melodiakulkuja kuulin DevilDriverin kolmevarttisessa setissä, mutta vain yhden hyvän biisin, ”Clouds over California”, tai ainakin se jonkinlaisen muistijäljen jätti. Täysin taas henkilökohtaisesti todeten, DevilDriver soitti liian pitkään, tylsästi ja toimittavasti, eikä solisti Dez Fafaran uho ainakaan tänään toiminut, niinkuin sen ilmeisesti oli tarkoitus. Jos jokaisesta pittiinkehotuksesta tai ”motherfuckinjotain”-huutelusta olisi saanut vastineeksi yhden hyvän biisin, niin bändin voisi nähdä toistamiseenkin, mutta ei nyt. Vastaanotto toki oli DevilDriverillakin hyvä, nuoremmista metallipäistä koostettu kirnu pyöri ja nyrkkiä oli ilmassa ihan kiitettävästi. Tähän väliin, asiasta asian viereen, illan erityispisteet sille pitkänhuiskealle jampalle, joka oli nykäissyt ylleen New Kids on the Block-paidan. Mahtavaa, tulee monesti metallikeikoilla ihmeteltyä sitä välillä naurettavankin geneeristä pukukoodia.

Cannibal Corpse siis juhlistaa jo 25-vuotista olemassaoloaan ja on ollut omallakin ”pakko nähdä”-listalla jo hirvittävän kauan, jos ei vaikka nyt ihan neljännesvuosisataa kuitenkaan, mutta todella pitkään. Ja nyt odotus sitten päättyi, aivan tuikitavallisena laskiaissunnuntaina. Palkittiinko näin pitkä odotus, luistiko pulkka, menikö pulla väärään kurkkuun, oliko tunnin jälkeen tunne, että soittakaa ihmeessä toinen mokoma? Ei, valitettavasti. Jonkinmuotoisen pettymyksen keikka aiheutti, mutta tiedämmehän tämän, että kovat on paineet silloin, kun jotain on odottanut nähtäväksi liian pitkään. En tosin usko, että Cannibalin omissakaan aikakirjoissa tämä Euroopan legin toinen veto jäi niihin varsinaisiin ikimuistoihin. Jos jäi DevilDriverista teknisen suorituksen maku, niin kyllä jäi valitettavasti tästäkin.

Cannibal Corpse julkaisi viime vuonna erittäin kovan ”Torture”-albumin ja sen avausraidalla ”Demented Agression” paiskattiin lapio multaan ja keikka käyntiin. Soundit alusta asti muuten kunnossa, paitsi että alkuperäisbasisti Alex Websterin huikeat linjat ja ällistyttävä taituruus ei juurikaan tullut läpi, kuin korkeintaan varsinaisen setin päättäneessä ”Hammer Smashed Facessa”, ja sitten alkoikin olla jo vähän myöhäistä. Mutta kitarat ja ennenkaikkea Corpsegrinder Fisherin aina yhtä murhaavat murinat tulivat läpi ehdottomasti ennakkopelkoja paremmin. Jotenkin tuntui, että setti oli suunniteltu alunperin hitusta pidemmäksi tai jotain, mutta aika yllättäen keikka päättyi. Ihan kiistatta toki kova katsaus bändin koko levytettyyn tuotantoon, ja viimeiseksi kuulutetun biisin jälkeen samoilta pohkeilta vielä yksi, eli se pakollinen keikanpäättäjä ”Stripped, Raped And Strangled”, eikä mitään typerää lavantaakse poistumista ja takaisinkerjäystä. Tämän lajityypin veteraanit ovat onneksi encorekliseiden yläpuolella. Kerrankin joku on, arvostan. Nyt Cannibal Corpse on nähty, saattaisin kyllä antaa bändille ensirundilla uudemmankin mahdollisuuden, jos vaikka sattuisi parempi ilta, nyt kun sain yhtyeen omaa terminologiaa käyttäen ns. pään auki. Silti, illan kalmanhajuisesta rautaisannoksesta se bändi, jonka olisin suonut soittavan samaan hintaan pidempäänkin, oli The Black Dahlia Murder. Iltaa kuvannee sekin, että matkalla kotiin mielessä soi biisi, jota ei koko iltana kuultu, eli Cannibalien ”As Deep as the Knife Will Go” tuoreelta levyltä. Aika kova ralli nimittäin. KG

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: