Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Tampere”

Guns N’ Roses (us), Public Enemy (us) @ Ratinan stadion, Tampere 07.07.2025

Olin nähnyt Guns N’ Rosesin edellisen kerran syksyllä 2022 Australian Brisbanessa, valtavan Suncorp Stadiumin piippuhyllyltä. Sieltäkin kaukaisuudesta yyteröitynä lavalla oli takavuosien sotakirveet ja ongelmat haudannut positiivinen ja energinen, ultra-ammattitaitoinen ja koko rahalla viihdyttänyt legendasbändi. Mutta vasta Tampereen Ratinan stadionin Golden Circle-lipun suolaisen hinnan pulittaneena ja samaisen bändin keikkaa mellakka-aidasta neljän metrin päästä todistaneena, voin sanoa todella nähneeni, tai oikeammin kokonaiskokeneeni Gunnarit, yhden maailman rockhistorian merkittävimmistä bändeistä koskaan. Ja samaiselta lähietäisyydeltä todennettuna, kaikki juuri luetellut laatumääreet pitivät niinikään paikkansa, vaikka orkesteri ja sitä myötä sen paljon ja matalalla kynnyksellä parjattu solistinsa Axl Rose, olivat jälleen kolmisen vuotta ikääntyneempiä. Erittäin paljon on taas parta, ellei peräti parrattomuuskin, paukahtanut tämänkertaisen ainoan Suomen keikan jälkiperspiraatioissa. Että Axl laulaa huonosti, että bändi oli huonosti miksattu, että Slash soitti kuin jumala, että bändin elinikä alkaa olla rajattu, että nyt isosti settilistaan nostettu ”Chinese Democracy”-albumi (2008) on sysipaska, eikä sillä ole yhtään hyvää raitaa ja mitä kaikkea muuta häränpaskaa nytkin on jauhamalla jauhettu keikan mentyä. Ja jauhantoja selanneena on todettava, että mitä enemmän on kirjoittajalle maksettu, sen synkempää, ja mitä kauempaa keikkaa on yritetty tsiigailla, sitä synkempää. Ensinnäkin, Axl lauloi vähintäinkin kohtuullisesti (sitä turhaa Black Sabbath-coveria ei edes olisi kannattanut esittää, siinä Rose oli huono), etukentälle bändi kuulosti hyvältä, Slashilta on nähty parempiakin iltoja, ”Democracy” on aliarvostettu, mutta erittäin laadukas rocklevy, jolla on monia maailmanluokan raitoja, joista parhaat peräti pokkana jätettiin soittamatta jne. Jne.

Muutama asia. Olen nyt henkilökohtaisesti nähnyt bändin neljästi (kyllä, vasta, mutta kuitenkin). Tampere ja kesä 2025 oli keikoista paras. Toiseksi paras on ollut toiseksi edellinen, eli syksy 2022. Omissa exel-taulukoissa bändin kokoonpano ja laadukkuus on siis vain vuosien myötä kehittnyt. Auliisti myönnän, että kultaisella pyöräilyshortsikaudella en bändiä nähnyt. ”Chinese Democracy”-levyn ottaminen laajemmin ohjelmistoon oli toki alunperin rauhanpiipun polttelua Slashin ja Duff McKaganin palattua eturiviin, mutta nyt albumin biiseistä on tullut olennainen osa settilistaa, ja sitäpaitsi kasvava sellainen. Eikä edes puritaanijengille rakkaiden kasarihittien kustannuksella, vaan pidentämällä keikkoja. Saattaisi niinikään kriittisempi parta nimittäin paukahtaa, jos bändi jättäisi jonain päivänä vaikkapa täysin turhan ”Double Talkin’ Jive”-rymistelyn pois. Mutta eihän se käy, kun kaikilla ennen Suurta Välirikkoa julkaistuilla pyhillä albumeilla oli vain hyviä biisejä.

Muutama asia lisää. Jos jengille tulee yllätyksenä, että 63-vuotiaalta laulajalta ei lähde kasarin lantioliike enää samaan malliin kuin 27-vuotiaalta, tai että kaveri ei edes kuulosta samalta, kannattaa pikku hiljaa alkaa palailemaan a) tälle planeetalle, ja b) todellisuuteen. Axl Rosen äänessä ei Ratinassa ollut fundamentaalia ongelmaa, mitään pitkien lentomatkojen ja rundien rasittaman tuolla puolen. Siis mitään, mistä pitäisi erityisesti leukaa louskuttaa. Muutamissa biiseissä Axl yritti vanhaan malliin, siinä enää onnistumatta, siksi biisejä voisikin alkaa peräti sovittamaan hieman uuteen uskoon. Sijoittaa hiturit ja balladit keskelle settiä, jotta ääni saisi levätä ennen loppurevitystä, ja pitää keikkojen kesto edes puoli tuntia lyhyempänä. Jättämällä vaikka muutama näennäishitti pois, ja uskomalla juurikin niihin helpommin laulettaviksi sävellettyihin 2000-luvun biiseihin. Ymmärrämme, että bändi haluaa antaa kaikkensa, ja lunastuttaa koko maksetun rahan, mutta jos vastaanotto olisi kaksituntisilla vedoilla suopeampi, bändikin voittaisi, ja jaksaisi pidempään. Jos seuraava rundi nimetään jäähyväisrundiksi, ja se pysähtyy lähimaillakaan, aion olla takaisin golden showerissa, niin eksponentiaalisesti ei nimittäin näin laadukkaan bändin laatu voi laskea. Toisaalta, jos seuraava rundi olisi jäähyväiset, en ihmettelisi. Axl on jo 63, ja jos vaikka Angus Young voi olla papparainen tai Rob Halford on voinut olla sitä jo viimeiset 20 vuotta, nyt 59 täyttänyt Slash ei voi ryhtyä noin vain muiniksina papparaiseksi. Ja jos joku väittää Axl’n edes yrittäneen lantioliikettä nyt 63-vuotiaana, ei ole ollut paikalla. Silti, kaveri meuhkasi todella kiitettävästi kolme tuntia ympäri lavaa, eikä muutakaan bändiä pönötyksestä voi syyttää.

Illan settilista löytyy netistä monestakin eri lähteestä, eikä siitä sen enempää. Omille conversensijoille, toki muutamien megahittien lisäksi, parhaiten toimivat ne 2000-luvulla nauhoitetut, umpipaskoiksi ammattitoimittajien suulla tuomitut biisit, tai klassisen kauden vähemmän tunnetut. Esimerkiksi ”Coma” hoitui yhtenä koko kolmituntisen parhaista vedoista, ja yksinkertaisen punkahtava ”Absurd” kulki komeammin ja tärkeämpänä, kuin ne kaksi monelle puritaanikuulijalle tärkeää punk-coveria, joista varsinkin Duffin tulkitsema ”I Wanna Be Your Dog” tuntui (nytkin) tosi turhalta, toki Axl’lle tärkeältä hengähdystauolta. Punkversioista UK Subsien ”Down On The Farm” setin loppuliu’uissa puolusti tosin jo ihan paikkaansa. Yksi Axl’n hengenvetotauoista, joka on tietysti jengille rakas, on ”Rocket Queen” setin loppukolmanneksella sekin. Mutta juuri hengenvetosyistä biisi saa aivan järisyttävän ison, itseään isomman merkityksen ja se venyi nytkin aivan hermojaraastavaksi jamitteluksi ja sooloiluksi.

Bändi oli soittanut pari päivää aiemmin Birminghamissa Ozzyn ja Black Sabbathin jäähyväisissä ”Sabbath Bloody Sabbath”, ja nykäisi sen nyt härmäläistenkin iloksi. Veto vain sattui olemaan illan huonoin, biisi ei Axl’n laulurekisterille ja siinä kohtaa jo kiusatulle äänelle sopinut yhtään. Ja jos Sabbathia tulkitsee epäsabbathmaisesti, niin syiden pitää olla hyviä. Vain tuoreehkon rumpalin Isaac Carpenterin billwardmaisen yksinkertainen pannutus tuki biisiä oikealla tavalla. Carpenter osoittautui muutenkin mahtirekryksi, kun bändissä parikymmentä vuotta uskollisesti kannuttanut Frank Ferrer äkisti sai kenkää, eikä kukaan oikein tiedä miksi. Paristakymmenestä vuodesta puheen ollen, jos kitaristi Richard Fortus, valkoinen intiaani, ei syystä tai toisesta seuraavalla rundilla olisi mukana, toivottavasti on, en välttämättä edes menisi paikalle. Niin olennainen osa hesseli nyt jo bändiä on. Ja nimenomaan Fortusin tanakka komppi, eloisa lavaolemus ja erottuvat laatusoolot vaihteluna Slashin luukuttamiselle, ovat poislaittamaton ainesosa nyky-Gunseja.

Yksi kiertuedebyyttikin kuultiin, ”Chinese Democracy”-sessioiden (yes!) aikana nauhoitettu ”Prostitute”, joka toi aivan mahtavaa eloa ja vaihtelua keikan viimeiseen kolmannekseen. ”Civil War” kulki nytkin komeasti ja tunteella, yhdessä pitkän ja hartaan ”Estranged”-ajon kanssa se oli nytkin keikan ehdotonta eliittiä, kuten viimeksikin. Myönnän vihdoin jo itsekin, ei tämän tärkeysluokan bändejä enää tsiigailla piippuhyllyiltä, juodaan sitten vaikka vähän halvempia punaviinejä, että päästään sinne mellakka-aidan maastoon. Esimerkiksi, Slashin kitarasankaruus ja Duffin terävä ja monipuolinen muusikkous nousivat nyt klubietäisyyksiltä aivan uuteen ulottuvuuteen ja arvoon. Sama ilmiö kävi Metallican kanssa Hämeenlinnan Kantolan goldenilla kesällä 2019. Ja viiltävästi lähes samassa seurassa, Gunnareiden Tampereen veto kun oli ilo jakaa kahden tärkeän ystävän kanssa.

Monille tärkeä hetki koettiin, kun Michael Monroe vieraili lauteilla huuliharppuineen. Makkosen vierailu ei tuonut keikkaan mitään erityisyyttä lisää, mutta huomionarvoista oli se, että fiittaus tapahtui jo heti alussa, viidennessä biisissä. Michaelia ei sen jälkeen uudelleen enää näkynyt. Ja toisaalta, että valittu biisi oli (tietenkin) ”Bad Obsession”, jonka levyversiossa Michael aikoinaan soitti harppua ja fonia. Lyhyt ja hieno rockhistorian tihentymä toki sinänsä, kun Monroe poistuessaan ”Bad Obsessionista” halasi koko alalavan miehistön läpi. Ilman Hanoi Rocksia ei olisi ollut megaluokan Guns N’ Rosesia, todennäköisesti, eikä tätäkään keikkaa. Joskus sitä vielä toivoi, että Gunnarit treenaisivat Suomen keikoille ”Right Next Door To Hell”, jota aivan liian nuorena täältä lähtenyt Rovaniemen mies Timo Kaltio oli kirjoittamassa, mutta ehkä se toivominen kannattaa nyt jo lopettaa. Bändi on soittanut stygeä vain kevään 1991 aikana, ja vain Yhdysvalloissa.

Tuttuun, ja (to)tuttuun tapaan kolmen miehen kitarapartio tarttui akkareihin ja istui rumpuraiserille, kun koitti aika soittaa bändin vakioksi näköjään jäänyt keikkacover ”Wichita Lineman”. Kantriklassikon olemassaoloa settilistassa vuodesta toiseen on hiukan vaikea ymmärtää, varsinkin kun juuri tänään, tässä ja nyt Axl’n ääni oli pettävimmillään ja ohuimmillaan. Biisin hävettävä taustaprojisio alleviivasi asiaa. Ja muutenkin, jos jonkun Gunnari-leiristä vaihtaisin, niin visuaalisen suunnittelijan. Akustisesti niinikään alustettu ”Patience” sujui ”Linemania” paljon paremmin. Bändillä oli tapana aloittaa keikat pitkään rymistelemällä ”Nightrain” ihan keikkojen aluksi ja tiskin tarkastella soundi vielä kerran läpi, mutta nyt vankka ja ikuinen yleisönsytyttäjä oli siirretty nerokkaasti toiseksi viimeiseksi. Voihan sen yöjunan ottaa kotiinpäinkin. Keikan kaunis päätös oli, nyt ja aina, ”Paradise City”. Guns N’ Roses ei soita encoreita, ei sorru siihen lapselliseen lavan taakse 27 sekunniksi menemiseen. Soitetaan rock’n’rollia, ja sitten lopetetaan. Mutta toivottavasti Guns N’ Roses ei lopettanut ihan vielä. Tulkaa pojat takaisin, ja olkaa niinkuin ennenkin.

Eikä tässä edes kaikki. Tampereen rockillan avasi hip hopin todellinen legenda ja synnyttäjäiskäbändi Public Enemy, kahdella vuoden 1985 alkuperäisjäsenellä. Flavor Flavin ja Chuckin toimittanista olisi voinut fiilistellä puolet pidempäänkin, nyt joukkio nykäisi superlaadukkaan ja rennon 45-minuuttisen lämppäslotin pelkkiä hittejä. Tai melkein, mutta tuoreelta ja tämänvuotiselta albumilta kuultu ”The Hits Just Keep on Comin” alleviivasi nimeään myöten koko meiningin, eikä häpeillyt takavuosien listahittien seurassa piirun vertaa. Henkilökohtainen kertani todistaa Public Enemy oli ensimmäinen, ja vaikka pääbändin isossa odotuksessa alkuillasta elettiinkin, oli tärkeää todistaa livenä vihdoin ”Bring The Noise” ja lopun ”Fight The Power”, jonka aikana Flavor ehätti surffaamaan eturivin käsien kannattelemana minuuttikaupalla. Muun possen jo mentyä takatiloihin, oli vielä tärkeä ”turpa kiinni, Flavor Flav puhuu”-hetki, jossa hip hopin legenda konkreettisesti pisti jengin näyttämään mitä käsimerkkejä elämässä ja keikoilla kannattaa tunnustaa. ”There is only one race, and that’s the human race”. KG

Therapy? (uk), Grillijono K.O. @ Olympia, Tampere 18.10.2024

Tampereen Olympian loppuunmyydyssä perjantaisessa rätväkkärockillassa oli kaksi ehdotonta kohokohtaa. Lämppärinä toimivan Grillijono K.O.:n Kekkosen korruptioääniä lasketaan vuonna breznev-alkunauha, ja se, että ilta päättyi muutamaa tuntia myöhemmin. Nykyään tulee harkittua keikoillelähdöt, illat ja mestat, uskokaa tai älkää, kohtuullisenkin huolella. Huteja ja pettymyksiä siis sattuu omalle kohdalle hyvinkin harvoin, ellei jopa erityisen. Nyt sattui. Lippu ”Troublegum”-klassikkoalbuminsa 30-vuotista taivalta juhlivan Therapyn? (jatkossa silkoista viitseliäisyyssyistä ilman kysymysmerkkiä) keikalle oli hankittu helmikuussa, ja toki täpinä ja odotus oli sen mukainen. Olin aiemmin nähnyt Therapyn arviolta 1.25 kertaa. Eli kerran kunnolla Tavastialla marraskuussa 2003, ja samaisessa mestassa kerran aiemmin pelkät encoret(!). Jälkimmäistä selittää se, että tuolloin ungolden days oli melko mahdotonta saada etukäteen tietää tarkkoja soittoaikoja, sekä toki se, että myös huhtikuussa 2002 maailmassa oli juomatonta alkoholia enemmän kuin sen illan keikkaseurani kanssa pystyimme kuluttamaan.

Therapy on pelkästään vuoden 1994 klassikkoalbuminsa takia yksi maailman(i) tärkeimmistä rockbändeistä. Puoltoääniä tulee paljon myös siitä, että trion eturivi on alkuperäiskunnossa, eli Andy Cairns (kitara ja laulu) ja Michael McKeegan (basso ja stemmat). Tiedossa oli olympialaisiin puitteisiin astuessa, että tämä tärkeysbändi tulee soittamaan ”Troublegumin” kaikki biisit, joskin randomjärkässä, joka toki laski etukäteisinnostusta, onhan ”Troublegum” nimenomaan aivan perseettömän kova albumikokonaisuus, biisijärjestystään ja albumin sisäistä dramaturgiaa myöten. Juhlakeikalla oli dramaturgia hukassa, mutta se oli haasteista vähäisimpiä.

Illan avannutta Grillijono K.O.:ta kävi melkein sääliksi. Bändi kouhasi isoilla energioilla ja ilolla tärkeää lämmittelyslottiaan, ja silminnähden kuuli oman soittonsa varsin hyvin, ainakaan mikään elekieli ei viitannut mihinkään muuhun. Rapiat puolen tunnin setti oli kuitenkin ääneenpaineenmittauksen modernia, ja valitettavan arkista historiaa. Mistään muusta kuin kitaroista ei oikein saanut selvää, laulua ja välispiikkejä ei kannata edes mainita. Toki ajatus oli, että tiski on Therapyn asennossa, että kyllä tää tästä illan mittaan ja että tämähän se on lämppäribändin kohtalo niin monasti elämässä. Mutta kun Therapy veti oman settinsä pääosin jugurttipurkkipuhelinleikkimökinovenläpi-soundeilla ja kun Andy Cairns kuulosti monin paikoin joensuulaisen lähiöbaarin karaokeskaban ekalta alkuillan putoajalta, niin kyllä enemmän kuin kerran illan aikana kävi mielessä, että mitä v….a täällä tapahtuu, tai oikeammin jättää tapahtumatta. Therapyn juhlakalulevyllä on niin ikonisia melodioita, että kyllä ne tunnistaa vaikka pää syvällä oksennusämpärissä, mutta ei pelkkä tunnistaminen ja paikallaolo lunasta 8 kuukauden odotusta, eikä lipun hintaa.

Loppuunmyyty Olympia oli toki relatiivisen pähkinöinä, ultrafaneille biisien soittaminen ja tunnistuminen riittää. Nyrkit ilmaan ja koko painolla edelläseisojan päälle, jotta pääsee uimaan eturiviin, oma Therapy-innostus ja oma känni ajaa kaikkien muiden Therapy-innostuksen ja kaikkien muiden kännin tai kännittömyyden edelle. On tullut kehuttua myös vanhan sivistys-Euroopan keikkakulttuuria näillä palstoilla, ja palaan aiheeseen. Ei missään tönitä niin agressiivisesti kuin härmägidionin keikoilla, eikä missään viimeistään keikan kuluessa saavutettu jurri ole niin pyhä kuin täällä. Korostan kuitenkin, että töniminen oli Therapy-illan asioista siedettävimpiä. Olen ollut Olympiassa kerran aiemmin hyväsoundisella keikalla, mutta silloin homman nimi oli funk, ja basso solisluiden korkeudella, ei ollut syytä ajattaa niin saatanan kovilla volyymeilla. Olympia on vanha vaudevillevenue, nämä ei muualla maailmalla soi huonosti, nämä on viihteelle rakennettu alunperin. Olin pitänyt Olympiaa Tampereen johtavana keikkamestana (sijainti, tunnelma, ohjelmisto, henkilökunta, tiedättehän), mutta eiköhän tää nyt ollut pitkälti tässä. Sääli että kaikki tapahtui kovasti odotetun Therapyn kohdalla. Ja tottakai, saa vapaasti digata paskempikinsoundisesta keikasta, ja saa olla niin kova fani, ettei juuri millään lavallaolon lisäksi ole merkitystä, mutta ei ole oma kuppini teetä (just myin oman lippuni pois Big Countryn Kultsan keikalle, koska rumpali Mark katsoi bändin kuolleen altaan pois, ja ilman Markia ei ole Big Countrya. Kiitos BC 1981-2024).

Therapy ei sinänsä tehnyt mitään periaatteessa erityisen huonosti, bändi soitti isolla sykkeellä ja oli silminnähden otettu saamastaan vastaanotosta. Ja jälleen, trio vaikutti itse kuulevansa itseään laadukkaasti, mikään elekieli ei viitannut mihinkään muuhun. Tosiasiassa, kuten yllä totesin, olisihan ”Troublegum” pitänyt soittaa oikeassa järkässä. Ja miettiä sitten se loppu kolme varttia niin, että joku järjellinen keikkadramaturgia olisi säilynyt. Nyt tuntui, että puoliväkisin ponnisteltiin kohti puoltatoista tuntia. Coveroitiin Black Sabbathia, ja totta on, kyllä bändi on levyttänytkin ”Iron Manin”, mutta kenen mielestä sen soittaminen on hauska keikka-anekdootti? Kiitos, kädet voi laskea. Kaiken ajatuksen puutteen ja ajankäytön kruunasi illan synttärisankarin, rumpali Neil Cooperin soolo-osuus. Rumpusoolo, ehkä venäläisen perseensuristimen ohella maailman turhin keksintö, nyt kun Neil Peart, Gene Krupa, John Bonham ja Matti Oiling eivät enää kierrä ulkona tuolla.

Ainoa kysymys siinä majoitukseen palatessa oli, pitääkö släsh kannattaako Olympialle vielä antaa mahdollisuus nousta merikaapelihalli-soundin yläpuolelle, mestassa kun edellä todetustikin on oikeastaan kaikki muut asiat kunnossa, ohjelmisto ehkä jopa ihan ekana. Ja vielä, pitääkö Therapylle antaa uusi mahdollisuus? Jos vain toisen saisi valita, arpa lankeaisi jälkimmäiselle. ”Troublegumin” vuonna 1993 levylle laatineelle bändille. KG

Possessed (us) @ Olympia, Tampere 03.08.2023

Harva bändi tai artisti voi väittää olleensa ihan terävimmällä piikkipaikalla, kun uutta rockmusiikin genreä tai lajityyppiä on synnytetty, mutta vuonna 1983 San Franciscossa ensi kerran kasattu Possessed voi. Dubin synty voidaan jäljittää yhteen sound systemiin Jamaikalla ja vaikkapa hip hopin synty yhteen DJ:hin New Yorkissa. Death metalin katsotaan melko yleisen mielipiteen mukaan syntyneen, ainakin näin jälkikäteen taaksepäin katsottuna, kun Possessed julkaisi raskaalla kädellä speedia ja thrashia piiskanneen esikoisalbuminsa ”Seven Churches” vuonna ’85 (kauan on aikaa siis), ja erityisesti siksi, että laulusolisti ja nokkamies Jeff Becerra keksi ottaa vokaaleissaan käyttöön korinat ja murinat. Muutamaa muutakin mieltä on oltu, mutta käytännössä death metal oli syntynyt. Ja sekä esikoisplatta että bändi itse sinkosivat itsensä lajityypin legendaluokkaan, jos ei nyt saman tien, mutta ajan hautajaissaatossa. Possessedin ensimmäinen elämä kesti vain kiihkeät 4 vuotta, syntyi vielä toinen klasarialbumi 1986, ”Beyond The Gates”. Hetikohta seuraavan vuoden ”The Eyes of Horror”-EP:n jälkeen erimielisyyksiin ajautunut bändi pisti pillit mustaan muovipussiin ja vetoketjun kiinni. Kyllä se hän oli. Possessed.

Kaksi vuotta myöhemmin Jeff Becerraa kohtasi äärimmäinen henkilökohtainen tragedia aseellisen ryöstön uhrina, ja halvaantuminen rinnasta alaspäin. Vuodesta 1989 lähtien Jeff on istunut pyörätuolissa. Eli pienen ihmisiän. Vuonna 2007, selätettyään päihdeongelmat ja saatuaan vuosien alamäkiajon vihdoin pysähtymään, Jeff Becerra koki hyväksi, ja hyvä niin, tuoda Possessedin takaisin. Melko luonnollisesti toki itse ja yksin alkuperäismiehistöä edustaen. Ja tiettävästi loppuelämäkseen pyörätuoliin sidottuna, siitä välineestä käsin Becerra on myös korina-ja murinatonttinsa hoitanut, ja vastakin hoitaa. Aiemmin tänä vuonna nähtiin videopätkä, jossa Jeff otti ensiaskeleita robottijalkojen avulla, aika näyttää oliko kyseessä pidempi projekti vai kertaluonteinen testi.

Paluun tehnyt Possessed julkaisi mainion ”Revelations of Oblivion”-albumin 2019, ja senkin jälkeen on tullut jo yksi livealbumi ja demokokoelma. Elämä jatkuu. Ellei peräti kuolema. Tampereen parhaaseen klubikoon keikkapaikkaan elikkäs Olympiaan bändin toi Oblivion European Tour 2023, matka jatkui Tampesterista Helsingin On The Rocksin kautta Wackenin mudille.

Kello 21.15 melkomoisen tarkkaan asteli se muu posse(ssed) lavalle, ja Jeff pitkine laulumikkipiuhoineen avustuskärrättiin lavan etuoikeutettuun keskustaan. Tuoreimman albumin kakkosraita ”No More Room In Hell” käynnisti senmaailmaisen myllytyksen, että valitettavan harvoin näkee. Täydellinen tai aukoton myllytys se ei ollut, mutta silti tämänkaltaista paahtoa näkee liian harvoin, edes näiltä aika paljon kokeneilta alansa konkareilta. Taannottainen Vaderin lihamylly Latvian Riikassa piskuruisella kellarilavalla, jonne edes rummut eivät mahtuneet muun bändin sekaan, on ylivoimaisesti kovin death metal-keikka ikinä, jota olen todistanut. Mutta kyllä Possessed’kin itsensä sinne Top5:een/Top6:een vaivatta löylytti. Todistan tätä kaikkea, alleviivattakoon, alan myöhempisyntyisenä harrastajana; ensiaallon Nokia-skene tai Chuck Schuldinerin aikainen Death kun jäivät aina näkemättä.

Miksi Possessedin kauan odotettu 16 biisin blitzkrieg ei sitten ollut täydellinen keikkakokemus? Ensinnäkin, Jeffin laulumikki kiersi alkupäässä keikkaa niin, että maksa ja perna vaihtoivat sekunnissa paikkaa, kun ulvahti, onneksi ulvotus saatiin nopeasti kuriin. Toisekseen, Possessedia ajatettiin aivan saatanallis-perheellisen kovaa, niin termein pelkästään keikka nasahti omissa kronikoissa Top3:een, edellään vain Motörhead ja lobotomialohkoa pysyvästi muutaman millin taaksepäin siirtänyt Swansien meluseinä. Harvoin tulee valitettua, mutta loppuelämää pelastivat paljon ammattitason korvatulpat (Alpinet, lämmin suositus) ja sijoittuminen keskituuttauslinjasta voimakkaasti sivuun. Jota sijoittumista tuki toki sekin, ettei jaksa keskimäärin jäädä pitin tai kirnun välittömästi tönimäksi. Aikuinen mies. Kolmaalta(ko se jo oli), hetkittäin tuntui että vasta tänä vuonna remmiin hypännyt kiertuerumpali Chris Aguirre II takoi eri bändissä ja tahdin verran eteen, mutta toki vain hetkittäin. Ja sanottava toki on myös, että Aguirre oli saanut kyllä varsinkin tomiosastolle aivan mahtavat soundit. Enemmän ehkä jannun kannuttamisessa häiritsi se, että kaveria ajettiin ihan yksinkertaisesti ylikovaa, ja mm. Jeffin laulu jäi koko ajan jalkoihin. Possessed on dödön pioneeri kaikilla rintamilla, voisihan sitä sieltä täältä aina saada jonkun lyriikanpätkänkin selvää. Becerran välispiikit olivat siinä selvänsaamisessa sitten jo ihan oma epistolansa, arvaamalla loput.

Comme si, comme sa. Kitarapartion Daniel Gonzalez / Claudeous Creamer tarkka kaksivuorotikkaaminen ja hillitön kuolongroove yhdistettynä koko bändin silminnähtävään soittamisen riemuun ja keikan henkilökohtaisen tason tärkeyteen, ellei pikku pyhyyteen, takasi kovan luokan iltapuhteen, pienistä edellismarinoista huolimatta. Tuoreimmalta albumilta aurattiin 6 biisiä, eli pelkkään kasarinostalgiaan ei nojattu, eikä toisaalta nykymatsku yhtään häpeillyt itseään. Oli vain hiukan klassikko-osastoa suoraviivaisempaa, kuolompaa. Ihanaahan näissä alan ekoissa yrittäjissä oli se speed metalin pieni progressiivisuus, mikä deathmurinoiden-ja teemojen takaa yhä kuulsi läpi. Tuoreimman ”Revelations of Oblivion”-rieskan raidoista syvimpään kynnettiin keskisetin ”Shadowcult” ja loppupään ”Demon”. Siellä missä Becerran laulu meni puristeiseksi tai hukkui yleiseen mökätsunamiin, auttoivat basisti Robert Gardenasin stemmahuudot merkittävästi, olisi saanut huutaa enemmänkin. Muutenkin aika tavalla ukkeli paikallaan, soittanut nähkääs Agent Steelissa ja Malicessa, muiden muassa.

Klassikko-osastoahan moni oli tänne lähtenyt ihan kotoaan asti kuulemaan. Ja 10 stygen verran sitä kasarin tummaa paahtoa saatiinkin nauttia. Jeff Becerra istualtaan, pyörätuolistaan tulkitsemassa, oli myös näissä vanhoissa biiseissä enemmän kotonaan. Hymy alkoikin levitä nokkamiehen kasvoille yhä maireampana keikan loppua kohti, kun myös yleisö lämpeni ja tekniikan murheet saatiin selätettyä. Hyvillä fiiliksillä veti Jeff, vaikeannäköisessä kumarassa ääntä tuottaen, merirosvouden kultakaudelta tuttu lappu oikean öögan päällä, ysimillinen luoti selkärangan viereen koteloituneena. Miehen salamannopeat pikku käsikoreografiat olivat kohtuupersoonallisia myös, ja miten se onkin niin, että Becerran nostaessa pikkurillin ja etusormen tiedätte kyllä mihin tervehdykseen, ei tarvinnut yhtään vaivaantua. Mutta kun sama sormikombo nousee jossain Apulannan keikalla, niin jo hävettää kuin hississä pierevää.

Aika tämäkkä äestys oli jo ensimmäinen ”Seven Churches”-raita, neljäntenä kuultu ”Pentagram”. Mutta loppua kohden, kuinka olla, hulppea deathin meining vain parani myös klassikkoalbumin osalta; ”The Exorcist” ja köpöiltä kuulostaneilla kirkonkelloilla startannut huima ”Fallen Angel”. Köpöiltä ne kellot levylläkin kuulostaa, ja se kuuluu asiaan. Vasta black metalhan oli eka hevigenre, joka otti itsensä liian vakavasti 90-luvun alussa, ja yhteiskunnallis-sosiopaattinen jälkihän oli sitten todella rumaa. Tällä keikalla kun ei loppuliu’usta voinut puhua, nosteesta pikemminkin, niin sinne vielä tietenkin hirvittävällä energialla jyystetty esikoisalbumin ”Death Metal”, kyllä death metal, ja koko tärkeä ehtoo päättyi ”Burning In Hell”-klassikkoon. Ja tietenkin ilman mitään eriteltyä encorea, sillä mitä järkeä olisi ajella ahtaudessa pyörätuolilla takahuoneeseen, mikäli sinne edes ajelemalla pääsee, ja sitten taas ajella takaisin soittamaan vielä se yksi biisi, jonka joka jonne jo ennalta arvaa, jos ei peräti tiedä. Encorettomat keikat on ihan mahtavia, mutta yhtä harvinaisia. Ja nyt kun Possessed on vihdoin nähty, voi seuraavalla rundilla ottaa rennommin, tutustua tuoreeseenkin matskuun paremmin ja varautua taas kunnon vanhan liiton pieksentään. KG

Samuli Putro @ Tampere-talo 15.04.2023

Samuli Putro julkaisi kahdeksannen sooloalbuminsa ”Ikävä mummoa” maaliskuun alussa ja jalkautui sen ekasta sinkkulohkaisusta ”Kakarat” otsikkonsa ottaneelle ”Automatka Ruotsiin”-kiertueelle. Kuusi päivää julkaisun jälkeen startannut kevätrundi sisältää 23 vetoa, ja matka päättyy kuin päättyykin Ruotsiin, joskaan ei välttämättä autolla. Toukokuun 5.päivä on tarjolla elämän, melankolian ja lauluntekemisen juhlaa myös Tukholman Finlandsinstitutetissa. Putron uusi albumi on aina nykyisellään odotettu tapaus, ja salit tuppaavat olemaan ympäri Suomea relatiivisen täynnä innostunutta kuulijaa. Niin nytkin, Tampere-talon ison salin parvella oli toki tilaa, mutta alakerta oli myyty piukkaan. Oma istuinsija lohkesi tällä haavaa mainitulta parvelta, päätös lähteä kun syntyi vasta keikkapäivän puolella. Ensimmäisen käden raportit edellisillan keikalta Hämeenlinnan Verkatehtaan permannon eturiviltä olivat sen verran vakuuttavia ja laadun puolesta puhuvia, että olihan Putro (nytkin) nähtävä. Ja kun puhutaan todennäköisesti tämän maan laadukkaimmasta ja puhuttelevimmasta elävästä lauluntekijästä, niin toki Samuli Putron tekemisiin pitäisi aina tilaisuuden tullen suhtautua. Olin nähnyt Putrolta ”Pienet rukoukset”-rundin soolokeikan Hämeenlinnan Suisto-klubilla huhtikuussa 2019, ja mainiot muistothan siitä vedosta toki oli.

Pitkälti yli kaksituntiseksi venynyt puhde oli, ja on tällä rundilla, jaettu kahteen väliajan katkomaan puoliskoon, joista ensimmäisessä soitettiin käytännössä koko ”Ikävä mummoa”-uutuusplatta läpi, joskaan ei onneksi täsmälleen levyn järjestyksessä. Sen voi nimittäin tehdä kotona ja levyltä. Väliajan jälkeen Putro tunnelmoi yksin akustisen ja maailmaanähneen teräskielisensä kanssa, kunnes kakkossetin loppua kohden bändi jälleen liittyi mukaan. Tällä rundilla piskuinen bändi muodostuu koskettimia ja koneita operoivasta Tuukka Tuunasesta, ja mm. Death Hawksin riveistä tutusta, viileääkin viileämmästä rytmit ja liverummut toimittavasta Miikka Heikkisestä.

Ykkössetin aloittanut ”Ajattelen kotia” meni tunnustellessa, soundia nyt vähintäinkin. Hetkittäin oli vaikeaa, ainakin parvella, saada sanoista selvää. Mutta eipä hätiä, kun tiesi että tiskin takana homma osataan, eikä tämä tähän jää, niin mikäpäs se tässä. Heti toisesta stygestä lähtien illan soundi olikin kuulas ja kirkas, ja Putron tapauksessa pikkunyansseineen ääritärkeät sanoitukset tulivat upeasti läpi. Uuden albumin kakkossinkkuna julkaistusta ”Tanssilattialla on tungosta”-biisistä tulee kesähitti, sanokaa minun ja varmaan monen muunkin sanoneen. Johan tuo oli käydä jalan alle ihan istualtaankin, viiltävä tanssibiitillä eteenpäin nykivä laulu yksinäisestä ihmisestä jolla kuitenkin yhä on unelmista rippeet jäljellä. Biisi, joka jälleen todistaa ja todentaa miksi Putro on elävistä suomalaisista rockrunoilijoista kenties se kaikkein suurin, muun muassa siksi, että katse ihmiseen ei koskaan ole alentava tai pilkkaava, se on aina ymmärtävä, syvimmänkin ironian hetkellä. Katse, jollaisen alla itse haluaisi elämäänsä rahjustaa.

Putron sanoitukset puhuvat puolestaan, laulut puhuvat puolestaan. Siksi maestromme olisikin voinut ihan huolella jättää puheet vähemmälle, puheiden pituus ja tietynlainen epärelevanttiuskin uhkasi syödä voimaa upeilta lauluilta pois. Varsinkin mitä tulee uuden levyn stygeihin, ne kun eivät ainakaan meikäkuulijalle vielä olleet oikein millään tasolla tuttuja. Ja muutamiin lauluihin laadittu Sparksin Mael-veljeksistä jollain kummalla tavalla muistuttava tanssahtelu ja nykyliikehdintä vasta uhkasikin olla teksteiltä pois. Varsinkin käsittääkseni ihan vakavaksi, eikä missään määrin ironiseksi tarkoitetussa ”Muuttolaatikot”-biisissä, joka viiltävyydessään edustaa tuoreen levyn ehdotonta parhautta. Monin paikoin teki mieli laittaa silmät kiinni ja vain kuunnella, mutta kun olin maksanut silmät auki olemisesta, niin en sitten tohtinut.

Tuoreen julkaisun biiseistä parhaiten toimivat sinkkubiisi ”Kakarat”, erittäin perinneputrosti otsikoitu ”Iltaisin, aamulla, päivittäin” ja upea ”Rakkaus on päätös”. Taannottaisessa haastattelussa Putro totesi biisien nykyään syntyvän jopa niinkin häkellyttävissä aikaikkunoissa aamupäivän vireinä tunteina, kuin peräti vain vaikkapa 25 minuutissa. Käytetyn ajan lyhyys ei tokikaan ole itseisarvo, mutta hämmentää kuulla mitä laatua voi syntyä aivan käsittämättömän spontaanisti.

Kakkospuoliaika siis käynnistyi mies-ja maailmaanähnyt kitara-tyyppisesti yhdellä kaikkein satuttavimmista Putro-biiseistä, ”Elämä on juhla”. ”Jokainen tarvitsee” lähti peräti ilman kitaraa, pelkän laulun varassa. Putro kertoili pitkään yrittäneensä luoda toimivaa suhdetta ”Älä sammu Aurinko”-levyn nimibiisiin, jonka kirjoitti henkilökohtaisen elämänsä aallonpohjilla toistakymmentä vuotta sitten. Hyvinhän tuo kuitenkin meni täydelle Tampere-talolliselle läpi, ja oli itseasiassa yksi kakkospuoliajan parhaita vetoja. ”Se täydellinen” omistettiin Tampereen naispuoliseksi oletetuille sinkuille, kannustuslauluna siihen, että kyllä se otsikonmukainen vielä joku päivä löytyy. Putro kutsui pikkuruisen bändinsä takaisin lavalle, ja soittajakaksikon vanavedessä saapui myös illan yllätys, joka oli lipsua jo keikan keskeyttäjänä melkein komediankin puolelle. Miehelle ojennettiin pitkien puheiden saattelemana Majaoja-kulttuurisäätiön palkinto, ja toistatuhatta silmäparia seurasi, kun Putron tilille kilahti palkintorahaa viisitoista tonnia. Mies oli syystäkin häkeltynyt, ja keikan jatkuminen totutulla intensiteetillä otti oman aikansa.

”Milloin jätkät tulee” kirvoitti illan puhuttelevimman spiikin, kun Putro muisteli kantaneensa pitkään syyllisyyttä siitä, ettei silloin joskus kauan sitten ollut rohkeutta puuttua sivustakatsojana rajun luokan koulukiusaamiseen. ”Anna nyt” meni hiukan rymistelyn puolelle, mutta yksi miehemme tärkeimmistä biiseistä ikinä, ”Ilmasta tehtyjä”, soi sille kuuluvalla arvolla ja arvokkuudella. Tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan varsinainen setti päättyi kuten niin monesti aiemmin, ”Olet puolisoni nyt”. Kiertueen ainoaa aiempaa julkaistua settilistaa tutkinut tiesi, että encoreita tulee yksi, olihan ilta jo pitkällä ja pitkälti yli kaksikymmentä biisiä soitettuna. Encoren esitystapa ehkä kuitenkin yllätti. Ilman mikrofonia, lavan etureunasta mies ja kitara, taustallaan Heikkinen shakereissa ja Tuunanen melodikassa. Pieni ja intiimi lopetus laadukkaalle keikalle, kiertueen 14. veto oli ohi, ja triolla edessään automatka Jyväskylään. KG

Hector & His Power Band @ Tampere-talo 11.03.2023

Näin Hectorin Power Bandeineen viime kesänä Pori Jazzin päälavalla vetämässä niin väkevän tuntisen, että ainoa toive sen jälkeen oli nähdä porukka edes vielä kerran uudestaan yhdessä. Huutoon vastattiin, kun Hector elvytti yli kymmenvuotisen taannottaisen traditionsa soittaa muutaman valikoidun keikan pimeimpään aikaan loppusyksystä, kanssaraahustajien kaamosta lievittämään. Pari vetoa Helsingin Savoy-teatterissa, ja yksi Tampere-talossa. Tikkana tai kärppänä oleminen lipunmyynnin aloitushetkellä takasi tällä kertaa enemmän kuin mainiot berberinsijat Tampere-talon permannon kakkosriviltä, kaikki kolme keikkaa myytiin toki ennakolta loppuun. Minirundin piti siis tapahtua jo myöhäissyksyllä, mutta Covid tuli jälleen kerran väliin ja kaatoi osan bändiä petiin, keikat oli pakko siirtää kevätpuolelle. Rupeama oli saanut otsikon ”Vielä ehtii”, joka toki viitannee pääosin siihen, että mestari ei areenoille enää loputtoman pitkään nouse, mittarissa on 75 vuotta, ja vaikka kondis vaikuttaakin tällä hetkellä tosi hyvältä, kannattaa Hectorin keikkoihin suhtautua jokatapauksessa vakavuudella nyt, eikä ns. viidestoista päivä. Jäähyväiskeikkoja nämä tämänkeväiset eivät kuitenkaan välttämättä ole. Ja oikein erinomaista niin, Hectorin ja bändinsä, joka on kenties kovinta koko maassa, vire oli Tampereenkin illassa sitä luokkaa, että älkää lopettako vielä.

Muutamaa minuuttia yli iltaseiskan asteli 8-miehinen Power Band lavalle, hetken päästä perässään maestro itse. Hector istahti tuolille lavan keskelle ja tarinoi meille tovin esikoislevytyksensä syntyhetkistä. Tuolloin 18-vuotias folk-lupaus lintsasi koulusta joulukuun 16.päivänä 1965 ja dallasi räntäsateessa Töölöstä Kulttuuritalon legendaariselle Alppi-studiolle laulamaan nauhalle Buffy Sainte-Marien hitistä ”Universal Soldier” tekemänsä käännöksen ”Palkkasoturi”. Studiolla odotteli kitaroineen muuan Heikki Laurila, joten kaima-Heikki tajusi nopeasti laittaa oman skittansa nurkkaan ja laulaa vain. Syntynyt sessio johti nyt jo yli 57 vuotta jatkuneeseen uraan suomirockin yhtenä timanttisimmista ja tinkimättömimmistä tekijöistä, ja loppu on ollut sitä kuuluisaa historiaa. Hector vitsaili saaneensa palkkioksi levytyspuuhista kyseenalaisesti kaksi tuntia jälki-istuntoa, mutta päässeensä kuulemma jo asiasta pikku hiljaa yli. Ja niinpä, useaan kertaan Buffy Sainte-Marien tavannut ja itsensä Donovanin kanssa biisin duetoinutkin Hector luonnollisesti käynnisti Tampere-talon täyteen pakatun illan ”Palkkasoturilla, ja lauloi yhden säkeistön myös vanhaan kunnon folk-henkeen englanniksi. Ilta oli avattu.

”Nostalgia”-esikoisalbumin (1972) nimibiisi livenä oli ainakin itselle ensi kerran kokemus, vuoden 1999 ”Hidas”-albumilta poimittu, Mika Waltarin tekstiin sävelletty ”Nuoruus” oli yksi kahteen settiin jaetun illan ekan puoliajan parhaita vetoja. Roskaa viriteltiin silmänurkkaan, kun Hector bändeineen ensiesitti livenä koskaan biisin ”Hiekkaa rintataskussa”, jonka piti olla Heikin ja Vesku Loirin duetto, ja Veskun viimeiseksi suunniteltu levytys. Loirin voimat eivät loppumetreillä enää lauluun riittäneet, ja niinpä Hector viimeisteli ystävälleen kirjoittamansa biisin yksin. Nyt se siis kuultiin yleisön edessä ensimmäistä kertaa. Erittäin monesti kuultunakin, yhden hitin britti-ihme Peter Sarstedtin sävellys ”Where Do You Go To (My Lovely)?” kulki Power Bandin käsissä raikkaan ilmavana ja monipuolisesti sovitettuna Hector-käännöksenä ”Kuningatar”. Hector kertoili käännöksen syntyneen nopeasti ”suorilta jaloilta” automatkalla jossain Euroopassa ystävänsä Anki Lindqvistin Kuplavolkkarin haulikkoampujanpaikalla, kun Sarstedtin hitti soi erittäin kuumana kesänä 1969 radiossa enemmän kuin tiuhaan.

Puhkisoitetuista puheen ollen, yllättävästi myös slummitaloissa, diskovaloissa ja autoradioissa nilelle jauhettu hitti ”Jos sä tahdot niin”, kulki tänään niin kuin sen pitääkin kulkea. Suomen yksi heittämällä tiukimmista comboista, käykää itse todistamassa, Power Band alkoi saada ekan puoliskon loppua kohti hyviä lämpöjä, mutta korkeimmilla oktaaneilla kone kävi vasta jälkimmäisellä. Tämä Suomen E Street Band nosti upeasti kierroksiaan jo Al Stewart-coveriin ”Kissojen yö”, joka polki raskaskätisesti ja tarkasti. Kahden huippukitaristin vuoropuhelu (Jaakko Kiikeri ja Jarmo Nikku), kahdet kiipparit (Pekka Kuorikoski ja taikuri itse, Esa Kotilainen), Panu Syrjänen ja Janne Toivonen puhaltimissa, aina huikea Masa Maijanen bassossa ja Risto Niinikoski aivan ihanalta soundanneissa rummuissa; Power Bandin voisi nähdä vaikka joka viikko. Pakko jopa sanoa, että taituruudessaan ja lavean jyhkeässä, mutta ilmavassa kokonaissoinnissaan tästä bändistä tulee jotenkin ihan tavattomasti mieleen viime vuonna kosketusetäisyydellä todistamani Nick Masonin käsinpoimittu huippuyksikkö maailmanluokan muusikoita. Jos sallitte, ja vaikka ette sallisikaan. Samaa kvaliteettia, mutta takakenoisen rennosti, kenestäkään numeroa tekemättä.

Väliaika venähti reilusti yli puoleen tuntiin, vaikka lavallakaan ei näyttänyt olevan teknisiä murheita, ehkä perjantaiehtoon kunniaksi haluttiin vain maksimoida konun ja jallun myynti yläbaarissa, mene tiedä. Alkoholittoman keikallakävijän kärvistely palkittiin, kun maisteri H. ja Band pudotti pallon nurmeen kakkospuoliajan merkiksi. Ensin huima ”Kaikki tahtoo rakastaa” ja sitten yksi Power Bandin ehdottomista ja ajattomista bravuureista, Neil Young-cover ”Vapaa maailma kun bailaa”, jonka loppua Hector lauloi hetken myös englanniksi, ”keep on rockin’ in the free world”. Versiota, ja Hectorin ihan äärinerokasta käännöstä (vetää heittämällä vertoja Juice Leskisen ”Born To Runiin”) ei valitettavasti ole koskaan levytetty, vielä ehtii tosin. Mutta biisin sanat löytyvät atk:sta käden käänteessä, suosittelen tutustumaan. Pelkästään tämän takia piti olla paikalla. Enkä ollutkaan tajunnut, että Hector oli Suomessa myös aavemaisen nykyamericanan pioneeri, sikäli leveää heartland highwayta pitkin ajeli kone isoilla kierroksilla Power Band, kun soi komea ”Olen nielaissut Kuun”, Hectorin yhdeltä upeimmista albumeista ”Varjot ja lakanat” (vuosi 1988, ja myyntimetallina platina). Pikkupsykedeelisen ”Herra Mirandosin Hector esitteli sanomalla, ettei edelleenkään tiedä itsekään mistä biisi kertoo, mutta stygen hienous onkin juuri siinä, ei pidäkään tietää.

Yksi koko iltapuhteen laadukkaimmista hetkistä koitti, kun Jaakko Kiikerin huiman hienolla kitaraintrolla avattu ”Hallelujah” soi voimallisena tulkintana sen edesmenneelle kirjoittajalle, Hectorin isolle runoilijaesikuvalle, Leonard Cohenille. Heikki laittoi kaiken peliin mitä lähti, aivan järisyttävä tulkinta, eikä välittömästi perään raskaalla kädellä runnottu ”Woyzeck” hävinnyt juurikaan. Joku omasta äänestään kovasti tykännyt takarivistähuutelija oli huikkinut woyzeckia koko keikan ajan, niin että lavallakin ärsyyntymiskynnys napakan kuitin arvoisesti ylittyi. Avaruusasemansa ohjaimien takana Esa Kotilainen nousi seisomaan ja viritti eteensä norsunluunvärisen harmonikkansa, ja siitähän viimeistään tiedettiin että on tullut aika spiikata illan viimeinen hidas, tutusti ja turvallisesti valssannut ”Yhtenä iltana”. Tämän yhden illan teema oli ollut rock, rauha ja rakkaus, ja tämä hiturihitti tietenkin sulki kaiken mainitun. Näillä mentiin siis: https://www.setlist.fm/setlist/hector/2023/tampere-talo-tampere-finland-3ba4577.html Yleisö osoitti suosiota seisaallaan, eikä täältä ilman yhtä encorea tänäänkään päästy pois.

”Lumi teki enkelin eteiseen” jo ties kuinka monetta sadannetta kertaa, mutta kun kerran kirjoittaa klassikon, ei sitä varsinkaan itse esittäen, saa millään puhki. Suomen whitershadeofpale soi raikkaana tulkintana, niinkuin se ammattimiesten käsissä kuuluukin soida. Hector on yhä täällä, Power Band tukenaan. Ja lupasipa maestro yrittää tulla takaisinkin. Loppukesäksi on nyt myyty pari keikkaa tämän miniminiturneen lisäksi. Kysyntää riittää. Ehkäpä myös tulevan syksyn kaamoskeikat? Pyrin olemaan paikalla. Vielä ehtii. KG

Supperheads, Aknestik @ Yo-Talo, Tampere 05.11.2022

1990-luvun viimeistään puolimaissa maailmanlaajuinen brittipopinnostus- ja invaasio oli levinnyt Suomeenkin ja ilmavia kitaroita soittavia bändejä syntyi kuin sieniä sateella. Englanninkielisissä yksi oli ylitse muiden, ja se oli rovaniemeläinen Supperheads. Suomeksi operoivia brittityylisiä bändejä ei liiaksi edes ollut, mutta yksi oli silti ylitse muiden, koko lajityypistöä jo vuodesta 1984 Suomeen rantauttamassa ollut haukiputaalainen Aknestik. Omissa kirjoissa, kun listataan koko kotomaamme rockhistorian tärkeimpiä bändejä, on kumpainenkin Top5:ssa, eikä siinäkään erityisen alhaalla. Niin että kun marraskuinen herkun harvinaisuus konkretisoitui näiden kahden peräti yhteisesiintymiseen, ei vaihtoehtoja paikalla ololle juurikaan ollut. Aknestikin aktiivielämä päättyi vuonna 2002, seitsemän laadukkaan albumin ja satojen keikkojen jälkeen, mutta koskaan bändiä ei ole varsinaisesti kuopattu. Julkisemmin jäsenistöstä on esillä ollut vain laadukasta soolouraa tehnyt solisti Jukka Takalo.

Aknestikin miehistö on pitänyt itsensä mainiossa soittokunnossa, vaikkakin esiintynyt vain hyvin harvakseltaan irtokeikoilla silloin tällöin. Kuluvan vuoden tekemiset ovat saaneet meidät faniston jopa uskomaan ehkä johonkin peräti nousukäyräiseen aktiviteettiiin, mutta katsotaan nyt ja antaa ajan kulua ja mitä näitä peruskliseitä nyt on. Viimeisin julkaisu on harvinaisuuskokoelma vuodelta 2012, eli uutta materiaalia tuskin kannattaa henkeään pidätellen odottaa muuta kuin Takalolta, mutta laatukeikkaa silloin, ja ehkä jopa tällöin, niin mikäpäs se siinä. Tampereen legendaarisen Yo-Talon veto ainakin osoitti, ettei kynttilää ole mitään syytä tai järkeä pitää vakan alla, kun homma edelleen näin komeasti taittuu, ja kun erittäin omistautunut kuulijakunta on yhä ulkona tuolla.

Supperheads pisti kitarat pussiin vuonna 2001, jäsenten hajaantuminen ympäri Suomea ja päivätöitään oli tehnyt tehtävänsä, viiden albumin ja useampienkin listasijoitusten jälkeen. Bändi pääsi peräti Britanniaankin keikoille, ainakin 1998 NME-klubille Lontoon Camdeniin. Tänäkin päivänä kysyn toistuvasti itseltäni öisin, kun en unta saa, miksi en ollut paikalla? Useita edellytyksiä oli. Jos on yksi suomalainen bändi ylitse muiden, jonka kohdalla on vain ja ainoastaan rikollista, ettei kansainvälistä läpimurtoa tullut, se on Supperheads. Jo esikoisalbumillaan ”Breakfast” (1995) jäbät olivat täysin valmiita maailman stadioneille, mitä tulee biisimateriaaliin nyt vähintäinkin. Supperheads olisi voinut olla se, mikä samaan aikaan Britanniassa leipoi itseään megasuosioon, eli James, yksi maailman parhaista bändeistä ikinä. Tai isosti maailmaa kiertänyt Suomen James. Mutta Supparit tulivat Suomesta, eikä viennin osaaminen ja tahtotila olleet kertakaikkiaan kohdillaan ennenkuin vasta muutamaa vuotta myöhemmin metallin alalajeissa. Ja kun Supperheads ehkä olisi ollut valmis lähtemään, maailmankinlaajuinen brittipopinnostus veteli viimeisiään. Niinpä bändi suuntasikin tarmonsa dj-yhteistöihin-ja keikkoihin, sekä dancepoppiin, viimeinen albumi ”Northernplayrealistic” (2001) oli jo jotain niin muuta, ettei vanha fani ole sitä kyennyt edes kokonaan läpi kahlaamaan. Tunnustan.

Tampereen Yo-Talon illassa Supperheads soitti kompaktin 45-minuuttisen setin, biisejä parhaasta päästä, neljältä ensimmäiseltä albumilta. Ensimmäisen puoliskon settiä, erittäin harvoin keikkaileva bändi oli, ja aivan ymmärrettävästi toki, hiukan jäässä. Tai ainakin kovin varovainen. Eihän muutamaa keikkaa varten kuitenkaan voi loputtomiin treenatakaan, kun käsittääkseni kyseinen harjoittelutoiminta tapahtuu edelleenkin Rovaniemellä ja kaikki asuvat ympäriinsä. Paino on kuitenkin erittäin paljon sanalla ”ymmärrän”. Olisin ollut paikalla, vaikka keikan laatu olisi ollut täsmälleen mikä tahansa, tai vaikka jannut olisivat lukeneet tunnin runoja. Puhutaan kuitenkin Supperheadsista.

Veto alkoi tunnustellen, mutta vetreytyi ehdottomasti ja paljonkin loppua kohden. ”Swoonilla” oli helppo aloittaa, ”Easy”, ”Twentysomething”, bändi soi livenä raskaammin kuin näiden biisien osalta levyillä aikoinaan, ja keikattomuuden myötä temmotkin olivat hivenen laskeneet, mutta kaikki se tuntui hyvältä, biisejä oli ikäänkuin puolivahingossa sovitettu hiukan uusiksi. Solisti Juha-Pekka Koivurannan nuoren jäbän herkkä lauluääni oli aina suuri ja olennainen osa Suppareiden erinomaisuutta. Mutta kenenkään ääni ei pysy samana vuosikymmeniä, varsinkaan jos ei harjoita laulua ammattimaisesti joka päivä. Seitsemäntenä biisinä kuullussa ”Little Dreamerissa” Koivurannan ääni alkoi paremmin aueta, ja mies kuulostaa enemmän entiseltä itseltään. Sitten bändi veti omassa kuvitteellisessa toivepahviplakaatissanikin lukevan kunkkubiisin ”Pillow In My Bed”, kakkosalbumilta ”Lunch” (1996). Styge kulki niin hyvin, että koko bändin rentoutumista ja ilmeen muuttumista iloisemmaksi ei voinut olla huomaamatta. Koko loppukeikka sujuikin rennosti ja irtonaisesti. Olisi myös toivonut bändiä soitettavan hiukan kovempaa, siksi tanakasti tuli takalinjojen pop-poliisien huuto toistensa korvaan läpi. Paikkaa vaihtamalla siitä toki selvisi, mutta alapa harrastaa sitä koko ajan, niin jää äkkiä keikat yyberöimättä. Tampereen Yo-Talo ei todellakaan ole Suomen huonoiten soiva mesta, mutta volyymit täällä lienee syytä pitää kohtuullisina, muuten käy huonosti. Montaa muutakin mieltä saa olla, mutta kyllähän kaikki reunaehdot huomioiden Yo-Talo maan parhaita rokkiklubeja on, ja muutenkin laadukas pop-ilta taas alleviivasi sitä, että Tampere on tällä hetkellä, ja on jo jonniin aikaa ollut, Suomen livepääkaupunki. Tampereella tapahtuu hyvällä sykkeellä, ja rock-ja liveasioiden edistämiseksi, pelastamiseksi ja tulevaisuuden takaamiseksi tehdään ahkerasti töitä. Uusia keikkamestoja avautuu, vaikka ajat ovat epävarmat. Samaa ei voi Helsingin perspektiivistä just nyt sanoa.

Supperheadsin nokilla Koivuranta ja basisti Kimmo Valtanen jakoivat spiikkivuorot, kaikki biisit kuulutettiin sisään, ikäänkuin kertauksena, että muistattehan. Muutama kuulutus saikin innostuneita huudahduksia aikaan, en ollut siis ainut vanha fani mestoilla, vaikka odotusten viisarit illan yleisössä kovasti osoittivatkin Aknestikin suuntaan. Ilahduttavasti Supparit soittivat ”Thiefin” aivan järjettömän kovalta ja tavallaan koko uran summanneelta ”Supperheads”-albumilta (1999), ajalta juuri ennen isoa tyylillistä siirtymää ja sittemmin bändin telakoitumista, mutta myös loppuun muutaman ”Lunch”-vauhtiraidan, ”Candidate” ja koko lyhyen setin kruunanneen ”Umbrella Songin”. Viimeiseen biisiin bändi oli jo niin vertynyt, että homma olisi voinut jatkua toisen mokoman, moni maailmanluokan Valtanen/Aarnio-tsibale jäi soittamatta. Ehkä lähiaikoina lisää, hiukan tuunatulla setillä?

Vartti roudaustauoksi rumpuvaihtoineen osoittautui kuinka ollakaan liian optimistiseksi, ja Aknestik pääsi aloittamaan oman settinsä varttitunteroisen myöhässä. Tunnelmasta se ei ollut pois, Yo-Talo pakkautui täyteen ja ilmassa oli suuremmankin urheilujuhlan tuntua, eiväthän Aknestikinkaan keikat mitään turhan jokapäiväisiä tapahtumia ole. Ensitahdeista lähtien jengi lauloi ja tanssi mukana, eikä kyse ollut vähiten Jukka Takalon, tuon Martinniemen Mick Hucknallin karismaattisesta tavasta saada porukat messiin. Kaikki biisit tunnuttiin osaavan ulkoa. Jopa lopummalla settiä, kun rumpali Mikko Rautalin astui eturiviin johdattamaan yhteislaulua ”Unohtumattomat takapuolet”-harvinaisuuskokoelmalta poimittuun ”Oravan joulu”-biisiin, niin miettiä piti, että missä välissä tamperelaiset on tämänkin sanat opetelleet ulkoa. Arvostan. Yhteislaulu lähti jo viimeistään kolmannessa kuullussa ”Maailma on naisia puolillaan”, ja muutenkin meininki oli alusta lähtien kuin klubiolosuhteisiin tungetulla stadionkeikalla. Aknestikilla on vankka, iso ja tanakka kannatus maakunnissa ulkona tuolla. Alun keikkaa yritin stiigailla enempi keskilinjalta paremman kuulokuvan toivossa, mutta sitten tuli joku hössöttävä insinööri tönimään ja tuntui niin paljon paremmalta vain siirtyä pois, kuin alkaa haastattelemaan, että millä oikeudella täällä ketään tönitään. Loppukeikka sujui sivummalta, osin rajoitetulla näkyvydellä, mutta hyväntuulinen ja taidokas popin meining korvasi tänään keskilinjan ja näkyvyyden.

Varhaisbiisit ”Toukokuussa” (1991) ja ”Sata vuotta kaivossa” (1993) soljuivat vaivatta isoimpien myöhemmän uran hittien joukkoon. Maako Härösen alakertainen basso, ja ennenkaikkea Suomen kaikkien aikojen ehkä tyylitajuisimman kitaristin Kai Latvalehdon ilmava ulvotus biisiin kuin biisiin takasivat tuttua ja taattua Aknestik-soundia, Vesa Kupilan komppikitaran ja Rautalinin tanakan rumpaloinnin tukemana. Toistan itseäni, mutta teen sen mielelläni; oli kuin olisi kotiin tullut. Settilistan ehdottomina kohokohtina omille conversensijoille lunastuivat tänään ne, jotka sinne ovat syvimmin myös vuosien mittaan levyiltä lunastuneet: ”Kaksi kaupunkia”, ”Avaruuden aikataulut” ja ”Poutaa”.

Vain kaksi marraskuiseen iltaan ehkäpä turhan kesäistä omaa toivebiisiä jäi soittamatta tänään, toiveplakaatissani luki tietenkin ”Hellemaa” ja ”Kesällä ei mennä nukkumaan”, mutta paino on sanalla ”ymmärrän”. Muuten illan encoreineen 19-biisinen katsaus Aknestikin tuotantoon oli aikatavalla täydellinen entisten ja vähän nykyistenkin nuorten sävellahja. Bändi soi rennosti, mutta isosti ja homma oli edelleen enemmän kuin hallussa. Välillä tulee miettineeksi mm. että kuinkahan tämä maailma osaa arvostaa tämäntyyppisiä biisintekijäkaksikoita kuten Valtanen/Aarnio, tai Takalo/Latvalehto, ja paino on sanalla ”riittävästi”. Nyt kun ajan popmusiikissa biisin, laulun, tsibaleen tai stygen arvostus ei ole rockhistorian aikajanalla todellakaan korkeimmillaan, on mahtavaa nähdä tämmöisiä keikkoja, missä ei soiteta yhtään huonoa välikausiraitaa, ollaan asian kovimmassa ytimessä ja jengi osaa tavaran ulkoa. Yhdekskäätluku oli kuulkaas hienoa aikaa, kun Suomi ja koko maailma soi brittipopisti.

Tulevaisuus on myöhemmin. KG

John Cleese – ”Last Time to See Me Before I Die” @ Tampere-talo 22.09.2022

Miten suhtautua odotettavissa olevaan kaksituntiseen, kun lavalla on brittiläisen komiikan elävä legenda, Monty Python-ryhmän kantava voima, ideamylly ja yllytyshullu, Yhdistyneiden Kuningaskuntien hassukävelyministeri John Cleese? Joka kuitenkin täyttää lokakuussa 83, ja tulee erittäin itseironisesti nimetyssä ”Last Time To See Me Before I Die”-show’ssaan hassukävelemään lavalla erittäin epätodennäköisesti ensimmäistäkään askelta. Päätin lähestyä asiaa ainoalla oikella keksimälläni tavalla, avoimin mielin ja ilman minkäänlaisia odotuksia. Ja niinpä Cleesen stand-up….ei, sit-down show’sta tulikin päräyttävän hauska, paikoin huikea karvan alle kaksituntinen hassukävely läpi Cleesen jo 60-luvun alussa alkaneen uran, ja oikeastaan myös komiikan modernin historian. Toki kun vanha mies istuu ja muistelee menemään, niin tulee nekin hetket, että nyt ei lähde kyllä yhtään, mutta Cleesen taituruus on siinä, että heti seuraavassa hetkessä lähtee. Ja näillä maileilla tietysti myös mestarin kyky lukea yleisöä ja sen mahdollisesti hetkeksi lerpahtavia tunnelmia on huikea.

Show alkoi räväkästi, välittömällä sukelluksella Cleesen henkilökohtaisen elämän karikoihin. Mitä tämän ikäinen ukko tekee jossain ”Venäjän keisarikunnan rajaseudulla kertomassa vitsejä”? Sitten Cleese näytti syyn taustakankaalle heijastettuna, white trash-tyyppisesti verkkareissa asusteleva paparazzikuvan täti nostamassa hillitöntä tukkoa seteleitä pankkiautomaatilla. ”That’s my ex-wife, that’s why I am here”. Cleesen kolmas avioliitto päättyi vuonna 2008 lievästi sanottuna ex-rouvan hyväksi, erorahan määrä oli kertalaakina sipaisunomainen 20 miljoonaa puntaa, plus 600 000 puntaa seuraavien 7 vuoden aikana, elämiseen ja juokseviin kuluihin. Pitäähän ihmisen nimittäin syödäkin. On siinä saanut kiertää kertomassa vitsejä, Cleese siis.

Cleese kertoili lapsuudestaan, masentumiseen taipuneesta äidistään, ja komediallisista esikuvistaan, miten ja miksi minusta tuli minä-osiossa. Paikoin pythonpapparaisen puheesta oli hiukan hankalaa saada selvää, mutta juuri kun luuli että eksyi, löysi taas itsensä vääntelehtimästä naurusta permannon kymppirivin penkissään. Ja toden totta, Cleese kertoili vitsejä, elämäntarinoinnin lomassa. Välillä niitä tuli putkeen kuin sudelta kuraa, peräjälkeen, tauotonta vitsimyllytystä eri kansallisuuksista ja näiden (meidän) ominaispiirteistä. Ja kuinka olla, hauskimpana osiona Cleesen lämmöllä ja arvostuksella tarinoimat juutalaiskaskut. Kiitos ja anteeksi. Cleese piti pitkän puheen siitä, kuinka räävittömimmänkin humoriikan on syytä olla olematta varsinaisesti rienaavaa, ymmärtävän ja sallivan katseen on aina oltava mukana.

”Miksi niin monet italialaiset miehet kasvattavat mielellään viikset? Ne haluavat olla enemmän äitiensä kaltaisia.”

Väliin Cleese näytti klippejä Fawlty Towersista, väliin Monty Python-leffoista ja kertoili kohtausten synnystä, luomisprosessista. Kilippien äänimaisemista oli harjaantuneenkaan enää mahdoton saada selvää, mutta eipä midis, Cleese on aina ollut ääretön pokkanaama, jonka pelkkä läsnäolo naurattaa.

Kiertueen mainosjulisteessa hymyilevän Cleesen vieressä on hautakivi, jossa lukee syntymävuosi 1939, ja kuolinvuoden kohdalla, aivan pokkana 202?. Vaatii perspektiiviä omaan uraan ja itseironiaa enemmän kuin kauhalla jaettuna, että pystyy moiseen. Eikä ironia olisi ironiaa, ellei se toistuisi tosielämässä. Moneen kertaan epidemian siirtämät Suomen keikat paalutettiin syksylle 2023, ja päättyneen kesän kuluessa yhtäkkiä siirrettiin vuodella taaksepäin, tähän syksyyn. Jäämme kuulostelemaan, mikä vuosi John Cleesen hautakiveen hakataan.

Illan hauskimpia hetkiä oli Cleesen väliajalle lähdön kuulutus, ”on pakko käydä kusella, ja tässä iässä siihen menee noin 20 minuuttia, joten parasta pitää pieni breikki”. Ensimmäinen puoliaika oli hulvattomasti hauskempi kuin jälkimmäinen, vanha maestro alkoi silminnähden ja korvinkuullen väsyä, ja toinen erä perustui yleisön asiattomiin, kiertueen tuottajan valikoimiin kysymyksiin, joihin Cleese improsi asiattomia vastauksia.

Olin paikalla, ja niin oli loppuunmyyty Tampere-talon iso salillinenkin. Oli tärkeää nähdä John Cleese, ennenkuin John Cleese kuolee, (toistaiseksi) ainoana livenä kokemanani Monty Python-jäsenenä, ja kahtahan jäsenistä ei voi ilman kohtuullisen voimakasta taivasuskoa enää nähdäkään. Ja tuskin senkään avulla. Tai sen avulla nyt ei ainakaan. Olimme sitäpaisti onnekkaita. Viimeisten ablodien kaikuessa, John Cleese alkoi pidellä rintaansa ja hoiperteli lavalta pois. Tuottaja kutsui hassuministerin vielä kerran lavalle, ja John tulikin. Kuolleena, pyörätuolissa, jota työntävä nuori nainen tarttui Cleesen elottoman löysään käteen ja vilkutti sillä meille. Olimme olleet viimeisessä tilaisuudessa nähdä John Cleese, ennenkuin hän kuoli. Kiitos lämpimästä katseesta pilkattaviin John Cleese, kiitos pilkasta, kiitos naurusta John Cleese 1939-202? KG

Sting (uk), Joe Sumner (uk) @ Nokia Arena, Tampere 20.09.2022

Brittiläinen The Police takoi itsensä lähtemättömästi rockin historiaan vuosien 1977-1984 välillä. Bändin eittämätön nokkamies ja hittinikkari Sting on varmistellut kyseisessä historiassa pysymistä soolourallaan jo kunniakkaiden 37 vuoden ajan. Nyt 70-vuotias popveteraani saatiin Suomeen kahdelle keikalle, tuoreinta ”The Bridge”-albumia (2021) promoamaan. Tampereen Nokia Arenan veto, joka avasi koko Euroopan-kiertueen, oli Stingin järjestyksessään 15. Suomen (soolo)keikka. Tällä kertaa Sting nähtiin ja nähdään myös Helsingin Jäähallissa.

Nokia Arena tuli henkilökohtaisesti koeponnistettua kesäkuussa Eric Claptonin bändillä, kokemus oli puolittain karmiva piippuhyllyltä yytsittynä, mutta Sting-illassa oikeastaan kaikki oli toisin. Nokia Arena osoitti toimivuutensa koko potentiaalillaan; arkkitehtuuri, sijainti, väljyys, henkilökunnan rentous, jonoutumattomuus, ja mikä yllättävintä, permannon lavaa lähimmän kolmanneksen otannalla myös aivan jäätävän hyvä soundi. En tiedä oliko äänenpaineasiat vieläkään yhtään paremmin VIP-aitioissa tai piippuhyllyillä, mutta alalattialla, Tavastia-etäisyyksiltä yyberöitynä keikka oli pelkkää juhlaa. Kolme minuuttia ennen lämppärin aloitusta sai kävellä vielä ihan vapaasti lopullisille laatujalansijoille, matkaa lavalle jäi vain alle 20 metriä. Eli ihan kuin olisi hiukan isommalla klubilla ollut, eikä yhtään jäänyt nälkää enää uudelleen kokeilla niitä Nokia Arenan ylähyllypaikkoja.

Illan aloitti sekunnilleen sovitusti klo 20 Stingin laulaja-lauluntekijäpoika Joe Sumner. Joe-poika on hankkinut muusikkokannuksiaan brittibändi Fiction Planessa, jonka isoimpia hetkiä oli varmaankin toimia lämmittelyaktina The Policen reunion-rundilla 2007, mutta myös soolona kaveri on jo pitkään esiintynyt. Eikä ole kuulkaa hullumpi lauluntekijä lainkaan. Tampereen 8-biisisessä mies ja teräskielinen-setissä vain keskivaiheen stygeissä tuli muutamassa jazzahtavammassa osuudessa mieleen muuankin Sting, mutta muuten Sumner Jr:lla on persoonallisia biisejä iso tukku, ja ennenkaikkea huikea lauluääni. Madoton omena on pudonnut puusta riittävän kauas, mutta turvallisen lähelle, jos syksyinen metafora sallitaan. Varsinkin kakkosena kuultu ”You You You” on maailmanluokan biisi, ja voisi soida vaikka isänsäkin katalogissa. Myöhemmin Sting-setissä, kun lavakameroiden kuvassa iskä ja poika olivat rinnakkain, yhdennäköisyys pelkästään oli ilmeinen, ei ollut poika alakerran Ramin tekemä, niin miksipä ei voisi luonnostaan myös kuulostaa hyvin samankaltaiselta. Ja jos kuulee pikkujäbänä koko ajan Policea ja Stingiä, niin jotain sieltä vääjäämättä tarttuu. Pitää muistaa, ettei ole ihan pelkästään helppo paikka lähteä maailman lavoille jos sukunimi sattuu olemaan Sumner (tai Earle, Presley, Starr, Guthrie, Lennon, Dickinson, Zappa tai moni muu). Suomalaiset saavat jatkuvasti kehuja maailmanartisteilta hyvinä yleisöinä, ja nytkin oli aivan ihanaa nähdä ja kokea, miten suopeasti Joe Sumnerin puolituntinen otettiin vastaan. Poika-Sumnerilla oli myös tietämättään ilo ja kunnia olla meikäläisen kirjanpidossa varmistetusti 1000:s nähty artisti ja isä-Stingillä oli ilo ja kunnia saattaa seuraava 1000-luku matkaan. Muutamia nähtyjä tilastoinnissa on taatusti jäänyt unohduksen hämyyn, mutta uskoakseni vain tyyliin alle 10, joten kohtuutarkoista luvuista puhutaan. Stingin veto huipputaitavine bändeineen Tampereen illassa oli niin kova keikka, että ilo lähteä tavoittelemaan seuraavaa tuhatta artistia on pelkästään puolellani.

Joe Sumner.

Mikään keikka, jolla tiski soittaa lämppärin ja pääbändin välissä Frank Sinatraa dubversioina, ei voi olla huono. Eikä ollutkaan. Tai toisaalta, missä enää tällä planeetalla voi kuulla Einin ”Olen neitsyt”? Tampereen Nokia Arenan yläbaarissa Karjalaa siepoessa ja paikalla olemattomia tuttuja bongaillessa. Arvostan.

Lämppäri-Joen jälkeen oli pidettävä saavutetuista conversensijoista (joo, alkaa ne olla jo kohta vähän kylmät) kiinni, ei näin hyviä mestoja täälläkään permannolta saa, jos lähtee pääartistin ekan biisin aikana könyämään sormet kanan siipirasvassa vessan kautta permannolle. Vanha keikkanäätä koki nimittäin karmivia heinäkuussa Ruotsin Solnan Friends Arenan lentokentän kokoisella lattialla, kun Rollarit soitti arviolta 100 metrin päässä, ja edes nanosekuntien näköhavaintoja saadakseen piti koko ajan keksiä omat päkiänsä ja pohkeensa uudestaan.

Sting seitsenhenkisine bändeineen asteli lavalle tasan sovitusti klo 20.45, ja nimenomaan koko bändi yhtäaikaa. Koko keikan ajan oli fiilis, että Sting on bändin basisti ja laulaja, ei rocktähti, ja että nyt vaikuttaa kivalta työpaikalta myös noille muille. Ja langattomana, mikkitelineestä riippumattomana Stingin ei myöskään tarvinnut palata aina lavan keskelle pönöttämään, vaan saattoi laulaessaankin kierrellä ympäri stagea. Illan 19 biisin settilista lähti heti ja pokkana etenemään bonjovimaisella dramaturgialla, eli isoja hittejä kärkeen ja kaikkiin mahdollisiin väleihin, koska ne ei tunnetusti lopu ihan heti kesken. ”Message In a Bottle” avasi, ja vanhimmatkin rokkipolicet oli heti vedetty meininkiin mukaan, toki Stingillä on ollut aikaa ja perspektiiviä kasvattaa useampikin fanisukupolvi, niinkuin Tampereenkin alalattialla nähtiin. Kakkosena vedetty ”Englishman In New York” korkkasi soolotuotannon. Sting soitti lopulta materiaalia vain 4 sooloalbumiltaan, vaikka julkaistunahan niitä on peräti viisitoista. Muuta illan aikana merkillepantavaa oli paitsi upeat lavavalot, myös taustaprojisioiden niukka graafisuus ja pelkistetty väripintojen ilmaisu, aina ei tarvitse ajaa sitä Vietnamin sota ja Etiopian nälkäiset-tsunamia taustalakanaan, todistaakseen että nyt on kuulkaa kantaaottava taiteilija lavalla ja laulut mietittyjä. Hyvä Sting! Vaikka mies onkin luonnonsuojelija ja hyväntekijä, ihmisoikeusaktivisti, niille asioille on oma hetkensä ja paikkansa.

Mielenkiintoinen valinta oli myös soittaa tuoreimman albumin kolme raitaa heti alulle settiä ja kaikki peräjälkeen. Kyynisempi sanoisi, että ”pois kuleksimasta”, mutta mitäpä jos niin ei ollutkaan. Kaksi biiseistä oli silkaa modernia Policea ja yksi silkkaa, taattua soolo-Stingiä. Miehemme istualtaan akustisella kitaralla säestämä ”If It’s Love” ja ennenkaikkea rouheampi ”Rushing Water” eivät missään nimessä hävenneet itseään klassispainotteisessa settilistassa, päinvastoin. Jo kolmannen biisin jälkeen Sting myös esitteli bändinsä, pikku tavatonta sekin. Lavan keskushahmoja olivat tänään(kin) Millerin rouvan lahjakkaat kitaristipojat Dominic ja Rufus, joista ensinmainittu on ollut Stingin oikea käsi koko soolouran ajan, ja jolla on bändissä myös sävellysvastuuta. Illan aikana myös Shane Sager huuliharppuineen sai soolotilaa, mainittavimmin ehkä hiukan laiskasti alkaneessa, mutta isoihin soulsvääreihin kohonneessa ”Brand New Dayssa”, jonka alkuperäisen huulisintron vetää itse Stevie Wonder, kuten Sting spiikissään muistutti meitä, mutta huumorilla myös nuorempaa soittajaansa. Lavan muusikoista kiipparisti Kevon Webster jäi ehkä soundillisesti eniten pimentoon, mutta jo kehuttukin illan häkellyttävän hieno kokonaissointi takasi jopa perkussioita hoitaneen taustalaulajatar Melissa Musiquen tamburiinin ja shakerin läpitulon, joka on tämänkokoisessa liiterissä ehkä pikku juttu, mutta oikeasti iso ansio illan tiskille. Ennen koronaa Stingin bändin rummuissa nähtiin itse Josh Freese (ex-Guns’n Roses, ex-Nine Inch Nails), mutta nyt tanakat tahdit takasi nuori pastorinpoika New Jerseysta, Zach Jones. Eleetöntä, isokätistä groovaamista, joka raskautti monia tuttuja Sting-hittejä juuri sopivalla tavalla. Josta puheen ollen, illan raskaimmassa vedossa ”Heavy Cloud, No Rain” Sting sai upean lauluavun lavan eteen duetoimaan nousseelta Melissa Musiquelta. Oman hetkensä sai myös taustalaulajista toinen, Gene Noble, joka nousi varsinaisen setin päättäneessä ”Every Breath You Take”-ikihitissä Stingin rinnalle tulkitsemaan R&B:sti, ja onnistui osaltaan nostamaan liki puhkisoitetun stygen uudelleen tuoreeksi ja terveeksi, itse asiassa koko kuluvan, huikean keikkavuoden yhdeksi tärkeimmistä yksittäisistä vedoista. Meni viimeiset kaksi viikkoa pari tai kolme tuntia yössä maksimissaan nukkuneellla keikkaketulla tennispallon muotoinen, kokoinen ja värinen pala kurkkuun, kun viimein kuuli slummitaloissa ja liikennevälineissä nilelle soitetun ”Every Breath You Take”, vieläpä niin että myötäiset lavavalot syttyivät ja koko bändi nostettiin varjoista esiin. Täällä me ollaan oltu teitä varten, mutta ilman teitä, ei olisi meitä. Upea ele Stingiltä, joka tietenkin bändijohtajana tällaiset hetket a) suunnittelee ja b) siunaa.

Sting.

Ennen lopun superhittiä komeimmin kulkivat niinikään The Police-hitti ”So Lonely”, jonka sekaan bändi uitti säkeistön verran Bob Marleyta (”No Woman, No Cry”), sekä käsittämättömällä voimalla eteenpäin tampannut ”Desert Rose”, jonka julkaisun myötä aikoinaan Sting pystyi esittelemään algerialaista rai-musiikkia hyvinkin laajalle yleisölle maailmassa. Liiaksi kokolattiamaton alle on lakaistu sekin fakta, kuinka paljon Police aikoinaan auttoi popularisoimaan reggaeta, rocksteadya, skata ja dubia. Niinikään Police-biisiin ”King of Pain” Sting sai lauluavukseen poikansa Joen, ja ilman mitään hössötystä, että tässä on mun poika, laulettiin vaan rinnakkain, kuulostettiin samalta ja näytettiinkin melko samalta. Pojasta polvi ei saa missään nimessä pahentua, elämä jatkuu, rock’n roll ei kuole koskaan ja mitä näitä nyt on. Ja hei, ”Shape of My Heart”, teboilinbaareissa Juvalta Juankoskelle läpirynkytetty softrock-klassikko, joka voisi helposti tulla toisesta korvasta vaikkuna ulos, vaan ei, yksi illan upeimpia vetoja ja koko keikan aika tarkalleen puolivälin kaunis keskisuvanto. Diggasin, olin olemassa.

Monesti tai monasti käy niin, että kun se tunnetuin ja isoin biisi vedetään varsinaisen setin päätöksenä isolla tunteella sekä yleisön että bändin puolelta, niin kovin harvoin pakolliset encoret enää mitään lisäarvoa tarjoavat. Nytkin täydellinen keikka olisi päättynyt ”Every Breath You Takeen”. Encoreita kuultiin kaksi, niistä täysin sinänsä tietenkin pakollinen ”Roxanne” oli täysturha yleisönlaulatus, mutta lyhyt ”Fragile”-veto, jonka Sting tulkitsi istualtaan puoliakustisesti, oli kyllä mainio matkaeväs ulostautua Pirkanmaan yöhön. Lopulla keikkaa Sting esitteli bändinkin vielä toistamiseen, se kertoo ammattitovereiden isosta arvostuksesta, ja lupasipa pop-päällikkömme tulla vielä takaisinkin. Mikäs on tullessa, biisikynä on yhä terävä ja miehen kunto vähintäinkin silmämääräisesti mainio. Ja kun jopa Nokia Arenalta kadulle pääsy sujui (ainakin tällä kertaa) muutamassa minuutissa, niin täällähän pitää alkaa käymään. KG

George Thorogood & The Destroyers (us) @ Tampere-talo 08.08.2022

Henkilökohtaisesti ja omalla kohalla taaksepäin katsottuna huikea Rock Summer 2022 sai erittäin laadukasta jatkoa viime hetken päätöksellä nähdä Tampere-talon isommalla lauteella George Thorogood ja bändinsä The Destroyers. Napakat tunti ja kakskytviis kellottanut keikka tarjosikin monen opintopisteen edestä boogieteoriaa edistyneemmille, mutta kävi myös alkeista, ellei Delawaren rocktornado ollut aiemmin tuttu. Vuonna 1973 yhdessä (tuolloin vielä kotikulmiin viittaavalla Delaware-etuliitteellä varustetun) The Destroyers-yhtyeen kanssa tien päälle lähtenyt Thorogood on sittemmin levyttänyt parikymmentä albumia, myynyt yhteensä noin 15 miljoonaa yksikköä (kuusi kultaista ja kaksi platinaista plattaa), keikkoja on takana pitkälti yli 8000(!) ja ensi vuonna tulee relatiivisen kunnioitettavat 50 vuotta luukutusta täyteen. Maileja Thorogoodilla on allaan henkilökohtaisesti jo 72 vuoden verran, mutta ainakaan Tampere-talon parven eturivistä yyteröitynä ei olisi uskonut.

Mikään keikka, jota odotellessa tiski soittaa Jimmy Cliffia, ei voi olla huono. Ei ole nytkään. Lavalletulobiisinä sensijaan soi Flip Sloanin 60-luvun hitti ”Eve of Destruction”, joka ei kai ajankohtaisempi voisi olla, vaikkakin toki tittelillään viittaa oletettavasti myös bändin nimeen ja tuloillaan olevaan totaaliseen rock show’n. Thorogood ja nelihenkinen The Destroyers astelevat lavalle ja ”Rock Party” aloittaa rytkeen. Illan, ja tämän rundin, 13 biisin settilistassa vain kuusi biisiä eli alle puolet on Thorogood-orggiksia, sellaisella kuitenkin avataan. Thorogoodhan on tunnettu covertäytteisistä seteistään, plus ne muutamat omat isot hitit tietenkin soivat joka ilta. ”Rock Party” soi pitkänä ja hartaana, kakkoskitaristi Jim Shuler saa soolotilaa heti kärkeen, Gibson Les Paul ulvoo tarkasti ja napakasti. Thorogoodin itsensä soittostaili on varsin omintakeinen ja tunnistettava, otelautakäsi viihtyy pitkiä pätkiä paljon muuallakin kuin otetöissä. Ja toki miehen White Fangin murinasoundinkin tunnistaa mailien päästä, signatuurivalkoiseensa Thorogood tarttuu keikan jälkipuoliskolla.

Kakkosena kuullaan Bo Diddley-standardi ”Who Do You Love?”, jossa illan soundit alkavat asettua sille tolalle, jolla ne loppuun asti ovat. Parvelta kuultuna eivät huippuluokkaa, mutta ihan ok. Jälleen sama kuin niin monena ehtoona muutenkin, kun ajo on kovaa, että välispiikeistä on puolimahdotonta saada selvää, vaikka laulu sinänsä tulisikin ihan kohtuullisesti erottuen. No, siinä vaiheessa kun itse päätin lipun ostaa, kun nokka alkoi muidenkin syiden takia osoittaa Tampereelle, oli permannolta ostamisen arvoiset paikat jo menneet. Oletusarvona siis ollen se, että Tampere-talossa permannolla kuulostaa järkiään paremmalta kuin parvella.

The Destroyers soittaa tanakasti ja tarkasti. Rennon takakenoisesti mätkivä rumpali Jeff Simon on täysin alkuperäinen tuhoaja, ja basisti Billy Blough liittyi mukaan hänkin jo vuonna 1976, eli soittaa kokoonpanon kaikilla levytyksillä, myös siis vuosien mittaan platinaa hillonneella eponyymillä esikoisalbumilla. Eli aika asianmukaisella kokoonpanolla Thorogood yhä kiertää, ei ole ovi jatkuvasti käynyt. Texasin mies Shotgun Shuler on kitaroinut bändissä hänkin 90-luvun lopulta asti, ja viikon rocktriviana mainittakoot että tässä on jamppa joka soitti AC/DC:n riveissä parilla keikkalla Stiff Upper Lip Tourin jälkipuoliskolla, myös siis Helsingin olympialaisella Stadikalla kesällä 2001, sikäli nähkääs että emobändin lämppärinä oli muuankin Destroyers. Jonka nykykokoonpanon täydentää saksofonisti Buddy Leach, jonka solistinen rooli boogiekoneessa on itseasiassa varsin iso, vain muutamassa biisissä Leach on poissa lavalta tai taka-alalla.

The Destroyers laittaa garageksi, The Sonics-cover ”Shot Down” soi yhtenä koko illan tiukimmista vedoista. George Thorogood osoittautuu erittäin viihdyttäväksi showhesseliksi, miehellä on stand-up-koomikon tilannetaju ja yli 8000 keikan koulima itseironinen ote tekemiseen. Milloin lavalta singahtaa eturivin rouvien iloksi tai hämmästykseksi, sekä kotiinviemisiksi muovinen tequilamuki, milloin Thorogoodin käytetty kampa tai pyyhe.

Keikkavakio ”I Drink Alone” vuodelta 1985 edustaa Thorogoodin omaa tuotantoa. Sitä seuraa saman aihealueen lainabiisi, 50-luvun jumpblues standardi ”One Bourbon, One Scotch, One Beer”, jonka kynäili aikoinaan Rudy Toombs. Suosittelen muuten lämmöllä kokeilemaan joku perjantai-ilta vaikkapa, rankan työttömyysviikon päätteeksi, että ottaa makunystyröitä herättelemään sormimitan savuisaa skottiviskiä, huuhtoo sen puolella litralla tsekkiläistä pilsneriä ja virittää yömyssyksi kaksi sormellista makoisaa (ja aitoa) bourbonia, tässä järkässä. Toimii. Ja mitä paksummat sormet, sen parempi.

Memphis Slimin ”Steppin’ Out” bändi vetää kompaktina versiona, mutta keskenään, Buddy Leach siirtyy eturiviin töräyttelemään. George saa lyhyen hengähdystauon, ja mietinkin, minkä edellämainituista virvokkeista mies valitsee. Veikkaan kuitenkin, listan ulkopuolelta, laadukkaan tequilan. Thorogood palaa ”Gear Jammeriin, ja saa aseekseen signaturekitaransa Epiphone White Fangin. Nokkamiehen soitto murakoituu entisestään kun liu’utaan kohti isoja kasarihittejä, joita moni yleisössä odottaa selvästikin bourb….vesi kielellä. Ja niitähän hittejä ladotaan peräjälkeen, ”Get a Haircut” ja ”Bad To The Bone”, eikä ilahduttavasti minään puolen tunnin mehusteluina, vaan biiseinä muiden joukossa, George Thorogoodin Skootteri soittaa erittäin tiukasti, ja pysyy myös sovitusten suhteen pelkässä asiassa. Varsinaisen setin loppuliukumana soi ”Tequila”, kyllä juuri se The Champs-instrumentaali jonka lukija on saattanut kuulla ruotsinlaivalla tai tätidiskossa, bändi soittaa senkin kuitenkin tanakasti, Thorogood tanssahtelee ympäri lavaa humoristisen jäykkään tyyliinsä, eikä soita tässä numerossa lainkaan kitaraa, huutaa vain välillä mikkiin ”tequila”.

Setin päättää Hank Williamsin ”Move It On Over”, jonka mukaan Thorogood nimesi kakkosalbuminsakin vuonna 1978. The (Delaware) Destroyers louhii kuluneen stygen komeasti maaliin, George Thorogood kiittää ja kumartaa, keikka on tässä. Paitsi, että ei ole, ilman ”Born To Be Badia George ei pääse yhdestäkään liiteristä pois. Kitara jää jo takahuoneeseen, ison hittinsä Thorogood keskittyy laulamaan. Mainio keikka, josta yhtenä isona plussana jää mieleen parhaat lavavalot pitkään aikaan. Suolaisen hintaiselle konserttitalolipulle ei ihan kerry kuitenkaan täyttä vastinetta. Silmämääräisesti illan jengi mahtuisi Pakkahuoneelle, ja lipun hinta alkaisi nelosella, eiks niin, kun ei tarvitsisi maksaa arkkitehtuurista ja lentoterminaalin kokoisista aulatiloista ja eduskuntatalon kokoisista kiinteistä kuluista. Mutta tätä tää on, kun Suomen tärkeimmistä rock-kaupungeista kummastakin puuttuu keskikokoinen, areenaluokkaa pienempi kansainvälinen rock-venue. KG

Deep Purple (uk), Accept (de), Uriah Heep (uk), Nestor (swe) @ Hakametsä, Tampere 28.07.2022

Deep Purplen hyvin mahdollisesti viimeisen Suomen rundin ympärille koottu klassisen rockin suvipäivä piti alunpitäen järjestää Tampereen Eteläpuistossa, mutta hyvät kokemukset heinäkuun alun Sauna Open Airista Hakametsän hokipyhätön parkkialueella, saivat järjestäjät toisiin ajatuksiin ja siirtämään tapahtuman viimemainittuun lokaatioon. Eikä siinä, valinta oli varmastikin ihan oikea. Hakametsään taisi mahtua hitunen enemmän jengiä ja mikäpäs se siinä, kunhan järjestelyt toimivat ja soitto kulkee. Tapahtumapäivänä kumpikin toteutui.

Iltapäivän avasi Andy McCoy bändeineen, mutta kun lähtö himasta myöhästyi ratkaisevan puoli tuntia, oli keikka käytännössä loppuliukua vailla, kun astelin mestoille, parkkipaikalta tai rannekkeenvaihdosta tunnistettuja biisejä ei koskaan lasketa. Sen verran voi lausua, että bändi kuulosti tiukalta, ja Andyn keppi lauloi mallikkaasti, joten nyt kun McCoy on taas jalkautunut tielle, mm. tuoreen coveralbumin myötä, niin kyllähän herramme keikka on pikkupakollinen nähdä, harmi että meni nyt näin täpärästi ohi.

Tapahtuman oikeastaan ainoaksi miinukseksi voisin henkilökohtaisesti laskea liian pitkät roudaustauot. Kolme varttia on nimittäin ilman seuraa liikkuvalle ja selvinpäin pysyttelevälle lyhythermoiselle, niinkuin tervaa joisi. Toki asiaa seuranneena, koko ajan lavalla tapahtui ja hiki hatussa tehtiin töitä, mutta asiakkaan kannalta, mitä ihmettä voi tehdä sen 45 minuuttia. Dokata? Ei se ole toimintaa, se on oheistoimintaa. Kuinka monta hatsapuria tai makkaraperunaa ihmisen pitää jonottaa ja syödä että illasta saa kulutettua 180 minuuttia pois? En valita, ymmärrykseni roudaamisesta ja lavavaihdoista on liian heikko siihen, mutta säännönmukainen 45 minuuttia bändien välillä tuntuu pitkältä, siinä pointti. Muuten on sanottava, että Tampereen illan henkilökunta oli erittäin ystävällistä, yleisö hyvällä jalalla liikkeellä ja aluekin toimi ihan mainiosti tapahtuman siirron lyhyestä varoajasta huolimatta.

Andyn jälkeen vuoron sai ruotsalainen, vuonna 1989 perustettu hard rock-orkesteri Nestor. Kyllä, Nestor. Bändillä on nimittäin eh eh hjumour nimi, se pukeutuu omituisesti, ja esiintyy muutenkin häiritsevän paljon huumoribändin omaisesti, mutta ei selvästikään ole sellainen. Sillä on maailmanluokan hard rock-ralleja tukku, ja ihan itse tehtyjä, mutta bändin omilla nettisivuillaankin ihan myöntämä kieli poskessa-asenne takaa, ettei bändi enää koskaan lyö isommin läpi. Puuttuu visio ja konsepti, sellaiseksi ei riitä promokuvien flanelliset hikinauhat ja rakastaja Nylkysen kosteat viikset. Nämä biisit ansaitsisivat tulla otetuksi enemmän tosissaan. Mutta eipä siinä, Nestor soitti toki mainion ja energisen kolmevarttisen, jo toisen Tampereella kolmen viikon sisään, ja vieläpä samalla parkkiksella. Setin avasi tuoreehkon albumin kunkkuraita ”On The Run”, näin komeaa hard rockia tai pimppiheviä ei tehdä tänäpänä kuin korkeintaan Suomessa. Ja, no joo, tietenkin Ruotsissa. Josta tulevat bändit eivät yksinkertaisesti lähde heikolla biisimateriaalilla tien päälle. ABBAn, Europen ja Roxetten jälkeen eivät kehtaa, ja hyvä niin. Voimaballadi ”Tommorrow’iin” solisti Tobias sai partnerikseen upeaäänisen maannaisensa Lollo Gardtmanin, levyllähän kyseisellä raidalla duetoi Samantha Fox. Jota valitettavasti nyt ei Tampereelle saatu, olispa ollut ihanaa, Andy ja Samantha samalla lavalla melkein samaan aikaan, mutta haaveissa vainko oot mun. Kyllä. Nestor perustettiin siis vuonna 1989, ja se jaksoi puskea pari EP:tä ja kuusi vuotta, sitten muut intressit nielivät rockunelman, kunnes monta muutakin hyvää asiaa maailmaan tuonut panepidemia saattoi jannut taas yhteen ja nuoruuden palo löytyi uudestaan. Bändistähän löytyy mm. yksi poliisimies ja yksi rehtori, joten vuosien maailmankiertueille tuskin löytyy aikaa tai rahjetta, mutta toivoa sopii, että Nestorista kuullaan vielä. Ajakaa viikset pois, ja tulkaa taas Suomeen soittamaan, ja kyllähän bändi tuleekin. ”These Days” on hirvittävän lähellä Van Halen-hittiä ”Right Now”, mutta lähellä oloa ei vielä ole kielletty ja siihen lankeaa moni isompikin kirjoittaja. ”Perfect 10” on upea biisi sekin, samoin setin päättänyt ”1989”. Ruotsista löytyy harva se hetki näitä naftaliinista kaivettavia, laadukkaita hard rock-bändejä tuotavaksi Sweden Rockin tai Muskel Rockin ylläriesiintyjiksi, paluun tehnyt Nestor on tuskin viimeinen. Mitä svedujen rintamaitoon sekoitetaan? Kaakaota, keskiolutta, kryptoniittia?

Huolellisen rouduutauon jälkeen saatiin lavalle aivan ujon monta keikkaa keskimäärin Suomessa vuodessa soittava Uriah Heep. Lyhyellä matikalla bändi soittaa 2022 Suomessa 16 vetoa. Suomi rakastaa Heepia, ja Heep Suomea. Niin hyvällä fiiliksellä nyt kuudetta kertaa näkemäni veteraanibändi lanasi nytkin hittikatalogiaan, että Suomella on oltava jotenkin erityinen paikka bändin kollektiivisessa sydämessä, ja onhan sillä. Moni pitää näitä ukkeleita rockin kovimpina dinosauruksina, mutta samaan aikaan kukaan ei puhu Deep Purplen keski-iästä, Ian Gillanin äänestä, Axl Rosen paikkopestistä AC/DC:ssä, tai siitä periaatteessa aika naurettavasta faktasta, etteivät Rollarit tiettävästi edelleenkään ole jäähyväisrundillaan. Sitäpaitsi, kovin moni ihanan nuori ihminen diggaili hymyssä suin Tampereellakin, kun Uriah Heep toimitti maailmanluokan 45-minuuttisen. Käsityskykyni mukaan bändi ei edes osaa soittaa huonoja keikkoja. Laulaja Bernie Shaw on pannut koronapainoa, mutta jaksaa show’ata edelleen, tänään ääni ei ehkä ollut ihan vireimmillään, mutta aina ei voi olla. Kitaristi ja perustajajäsentaikuri itse, Mick Box ei tunnu vanhenevan kirveelläkään, ja viimeisin rekry, basisti Dave Rimmer on tuonut mukanaan ison tukun lisää lavaenergiaa. Ei liene edes umpikerettiläistä väittää, että Uriah Heep soittaa koko uransa ehkäpä kovimmalla kokoonpanolla, kaikki bändihistorian reunaehdot huomioiden. Setti avautui yllätyksellisesti viimeisimmän albumin raidalla ”Grazed By Heaven”, joka on mielenkiintoisesti basisti Rimmerin ja Jeff Scott Soton (W.E.T./ Yngwie Malmsteen/Journey) yhdessä kirjoittama. Hittipitoiseen festarisettiin toi iloista vaihtelua myös bändin ehkäpä raskaimmalta albumilta ”Abominog” (1982) poimittu ”Too Scared To Run”, ajalta jolloin Heep oli heavya tai heviä, siinä missä ajan muukin heavy tai hevi. Pitkäksi jamitteluksi yltynyt ”Look at Yourself” ja ekana encorena kuultu ”Sunrise” olivat kuitenkin tämänkertaisen keikan huippukohdat. Ihania positiivisia dinosauruksia, jotka pukkaavat parin vuoden välein ulos erittäin relevantin hard rock-levyn, ja josta Bernie Shaw’n pitenevien takahuonetaukojen myötä on tulossa ja tullut taas se Heep, josta kaikki alkoi. Yksi maailman kovimmista progebändeistä koskaan. Aion suhtautua Heepin syksyiseen juhlarundiin Suomessa, älkää kertoko kenellekkään.

Tähän väliin huolellista rouduuta ja sitten lavalle niinikään kohtuuahkera Suomessa soittaja, Accept. Olin nähnyt bändin edellisen kerran neljä vuotta sitten Tampereella (olen nähnyt Acceptin kolmesti, ja vain ja ainoastaan Tampereella) ja tuolloin mukana oli vielä alkuperäisbasisti ja biisikinnikkari Peter Baltes. Se oli vielä Accept, ja tuntui vielä Acceptilta (jonka nimi muuten kasarilla lausuttiin ihan pokkana assept, ja jos jotain muuta seiskan englannilla väitit, saattoi tulla välkällä veistoluokan takana varttitunti turpaan. Golden days.). Nyt Tampereen viilenevässä kesäehtoossa aivan laadukkaan setin runnonut bändi ei tuntunut Acceptilta, ainoan alkuperäisjäsenen Wolf Hoffmannin hartiat eivät siihen riitä. Hoffmann soitti ylipäätään liidikitaraa vasta kolmannessa biisissä, lavalla oli keppiä kuin Junttilan hernepellossa, mutta kuka oli kuka ja kuka mitä häh? Wolf Hoffmann, puristeisesti laulava Mark Tornillo ja liuta tuntemattomia saksalaisia jannuja (ok, Uwe Lulis on toki ex-Grave Digger) ei riitä olemaan Accept. Tuoreimpien levyjenkin biisimateriaali on timangia, kuunnellaanpa vaikka viimeisimmän ”Too Mean To Die”-kiekon (2021) powerballadi ”The Best Is Yet To Come”. Upeaa, komeaa, eeppistä heavybiisinkirjoittamista. Ja Tampereenkin keikka oli kova veto, mutta jotain puuttui. Puuttui Accept, lavalla oli (ja tämä vain henkilökohtaisena tuntemuksena) Wolf Hoffmann’s Renowned Accept Tribute Band tai jotain. Viiltäväähän tässä on se, että meikämannerheimolla on lippu nähdä Accept taas helmikuussa Kultsalla, mutta vain koska lämppäriksi ilmoitettiin Flotsam and Jetsam, joka on pakko nähdä. Ehkä Wolf ja jäbäleissönit saavat vielä yhden mahkun todistaa, että niin monen ikätoverinsa tapaan, myös Accept voi jatkaa elämäänsä vain yhdellä perustajajäsenellä. Ja että bändi on too mean to die, ja että the best is yet to come. Ehkä tekee hyvää nähdä Accept myös jossain muualla kuin Tampereella.

Oli tullut aika todistaa Deep Purplen yhtä viimeisistä Suomen keikoista. Mustaa valkoisella tästä ei ole, mutta kummoinenkaan koticornerin Nostradamus ei tarvitse olla, kun osuu faktan ytimeen. Keväällä, 28 vuotta bändissä soittanut ja selkärankajäseneksi muovautunut kitaristi Steve Morse jätti bändin (ja viikko sitten ihan lopullisen virallisestikin), ja muun kantajengin keski-ikä alkaa olla luokkaa korkea. Ian Gillan suoriutui illasta ihan mainiosti, mutta ääni ei ole entisensä, eikä kestä montaa vuotta. Ja kun Ian Paice ripustaa kapulat naulaan, niin mitä sitten, miten Purple muka voisi vaihtaa ainoan teknisen alkuperäisjäsenensä nuorempaan kannuttajaan. Ei se voi.

Kitaristi Simon McBride hyppäsi toukokuussa aivan saatanattoman isoihin bootseihin, Deep Purplen eturiviin, kitaraosastosta perinteisesti yksin vastaamaan ja luukutti Hakametsänkin illassa niin, että meinasi tulla tippa linssiin, kun samaan aikaan puolikkaalla kurkiaisella muisteli Steve Morsen syitä jäädä pois, ja faktaa, ettei oluen kyllästämä Ritchie Blackmore enää muista ilman henkilöauton kokoista lunttilappua, miten ”Smoke On The Waterin” soinnut menee. Jeesus, miten upeasti kepitti Simon McBride, hattu päästä ja pitkää ikää. Teki mieli nousta yöjunaan, vetää perseet ja mennä katsomaan Purplen seuraavan illan veto Pietarsaaressa, mutta nousematta jäi, (ja tunnetusti bändiltäkin jäi vetämättä, kun Suomen tapahtuma-ala kärsii henkilökunnan joukkkopaosta ja ammatti-ihmisten puutteesta). Pelkällä olemuksellaan bändiä 20 vuotta nuorentavan McBriden osuus sai toivomaan, että olisin ennustuksessani tuiki väärässä. Vielä yksi originaalialbumi ja vielä yksi maailmanrundi, jookos.

Deep Purple lämmitteli itse itseään keikan ekan kolmanneksen, ja tuntui, lähinnä suhteessa Ian Gillanin voimavaroihin ja ääneen, että tänään ei lähde. Mutta lähti kuitenkin. Klassiselta ”Machine Head”-albumilta (1972) kuultu ”Pictures of Home” ennakoi jo, mutta tuoreimman orggisalbumin ”Whoosh!”-raita ”Nothing At All” kulki jotenkin aivan jäätävän kovana rytmibluesina. Tottakai on niinkin, että tuore matsku on Gillanin voimille ja rekisterille kirjoitettua, ja vaatii vähemmän takavuosien matskun tapaan revittelyä. ”Uncommon Man” omistettiin tutusti edesmenneelle Jon Lordille. Kun hituri ”When The Blind Man Cries”, joka niinikään äänitettiin aikoinaan ”Machine Head”-sessioissa, lähti, illan kulku oli taas toivoa täynnä ja loppukeikka olikin pelkkää juhlaa. Ian Gillan löysi äänensä ja bändi polki hirvittävällä groovella, niinkuin huomista ei olisi ja niinkuin se soittaisi viimeistä keikkaansa koskaan. Ihan viimeistään lunastui olla paikalla, kun tärkeän mutta valitettavasti aliarvostetun ”The Battle Rages on..”-albumin itämaisiakin sävyjä hamuileva ”Anya”-kaunokki jyrättiin pimenevään iltaan. Se ei totta olla saa, Deep Purple ei saa lopettaa..

”Anya” oli vasta lopun alkua, seurasi Don Aireyn hillitön kiipparisoolomedley, joka sisälsi myös tutusti kunnon pätkät SibeliuksenFinlandiaa”. Tässäpä hillitön kosketinvelho, joka jokaisen rockfriikin tulisi edes kerran todistaa livenä. ”Perfect Strangers” lähti saumattomasti liikkeelle Aireyn kosketinmyrskystä, vielä ”Speed Truckin'” ja aivan käsittämättömän tuore, rento ja innovatiivinen ”Smoke On The Water”, ammattigeezerit asialla, oli kuin biisi olisi soitettu ensimmäistä kertaa ikinä. Tämän jos jonkun luulisi olevan helppo coveroitava siellä viialalaisen pizzerian nurkassa LVI-insinöörien kesäpäivillä, mutta kun Deep Purple lanasi klassikkoaan järkkymättömällä groovella, oli asia niin aito kuin kuvitella saattaa. Oli(mme)n paikalla. Bonuspisteet muuten sille yhdelle jampalle, jolla yhä pysyi tunnistettavasti päällä ”The Battle Rages On..”-kiertueen paita. Arvostan.

Pari coveria ei enää pystynyt sytyttämään magiaa uudelleen, varsinkaan alkaneessa tihkusateessa. Toki Simon McBriden ”Black Night”-ulvotuksen muistaa pitkään ja tutun ja turvallisen Roger Gloverin bassosoolottelunkin, mutta jos ilta olisi päättynyt hyytävän komeaan ”Smoke On The Wateriin”, olisin ollut äärettömän tyytyväinen. Jos tämä oli tässä, kiitos ihan kaikesta Deep Purple. Jos ei, kiitos siitä. KG

Post Navigation