Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “extreme metal”

Trivium (us), Power Trip (us), Venom Prison (uk) @ Nosturi, Helsinki 19.03.2018

Floridan Orlandossa vuonna 1999 perustettu Trivium on aina kärkikahinoissa, kun listataan melodista metalcorea tikkaavia orkestereita, joskin on heti sanottava ettei lokerointi tästäkään bändistä riittävästi kerro. Trivium on progressiivista nykymetallia, thrashilla maustettua groove metallia, jollaista tekee toki kovin moni muukin. Mutta nämä tekevät sen yhtenä parhaista. Trivium on ahkera bändi, kiertueet ovat pitkiä ja intensiivisiä, ja satunnaisesti hämmentävän pieniinkin kaupunkeihin ulottuvia. Ja uusi albumi puskee itsensä ulos maksimissaan kahden vuoden välein. Toisin sanoen, Trivium oli esimerkiksi Helsingissä viimeksi viime vuoden helmikuun lopulla Circuksessa, ja nyt taas kaupungissa uudestaan. Tämänkertainen veto oli sijoitettu Nosturiin, ja oli laskujeni mukaan jo bändin 14. keikka Suomessa.

 

Ennakolta loppuunmyydyn Nosturin kolmen bändin illan aloitti tasan ja sekunnilleen ilmoitettuun aikaan, klo 20, walesilainen Venom Prison. Bändillä on outo nimi, tyylikäs logo ja yksi toissavuotinen albumi vyönsä alla. Sillä on myös hienoja perinnetietoisia biisien otsikoita, ja lauluvastuussa, tai oikeastaan huuto-ja murinavastuussa venäläinen nuori nainen, Larissa Stupar. Mutta mitä sitten? Jos mikään ei tunnu miltään, tällaista äärigeneeristä death metal-jöötiä kuunnellessa, niin mitä väliä jollain hienoilla nimillä? Ei mitään. Bändi louhi puolen tunnin avaussettinsä toki ihan tarkalla taidolla, harjoituskämpällä nämä ovat viihtyneet.

Kaksi ensimmäistä biisiä meni ihan osoittaessa, että kyllä walesilaisetkin kaahata osaa. Ja kun, kuinka olla, avausbändinä Venom Prison kärsi myös illan keskentekoisimmista soundeista, niin oli aika pian selvää, että ei tämä tästä. Parhaiten tykitti ”Womb Forced Animus”, mutta siitäkään ei mitään kerrottavaa jäänyt. Biisimateriaali ei yksinkertaisesti riittänyt mihinkään. Sateisena lauantai-iltana Cardiffissa, kävelymatkan päässä hotellilta, muutaman real alen jälkeen, jos kaupungissa ei olisi mitään muuta bändiä nähtävillä, tämmöisestä voisi ihan hetkeksi fiilispäissään innostua. Mutta ei tänään, tässä ja nyt.

Omalla kohdalla illan odotetuin bändi soitti kakkosena, itse kun en tunnustaudu miksikään kovan siiven Trivium-faniksi. Se kun on kuitenkin vain tärkeä alan nykymeiningin bändi, jonka mielellään katsoo kerran pari pois, mutta ei sen enempää. Illan keskimmäisen slotin hoiti Power Trip Dallasista, Teksasista. Bändiä ei pidä sekoittaa Powertripiin, yhden demon pihalle saaneeseen jenkkiläiseen thrashryhmään, eikä se edes ole kovin mahdollista, Powertrip kun yhteenkirjoitettuna hajosikin jo varhain 90-luvun lopulla. Tämä Dallasin Power Trip on julkaissut kaksi albumia, joista varsinkin viimevuotinen ”Nightmare Logic” on erittäin kovaa junttanpoota. Bändi soittaa hyvinkin kierteisellä groovella ladattua crossover thrashia, maustettuna bourbonilla kostutetulla southern rockilla. Erittäin esiinkaivamisen arvoinen lätty, jos kuvailtu meininki yhtään iskee. Jos nämä eivät olisi liittyneet Triviumin kiertuekumppaniksi, olisin saattanut skipata koko illan. Power Trip aloitti todella tämäkästi ”Soul Sacrifice”-runttauksella, ja millä soundeilla! Nosturi ei ollut pitkään aikaan kuulostanut näin hyvältä. Rumpali Chris Ulshin soundit pelkästään takasivat tahdon nähdä nämä joskus seuraavan levyn myötä uudestaan, mätke kuin elävää alligaattoria tamppaisi Rio Granden penkereeseen. Chris Ulsh kannuttaa myös varsin tunnetussa austinilaisessa Mammoth Grinderissa. Power Trip julkaisee levynsä Southern Lord Recordsin suojissa, mikä sekin on pelkästään krediitti, Southern Lordilla on tallissaan käytännössä kaikki näiden alagenrejen parhaat.

Todella harvoin on niin, että odottaa monta päivää kuulevansa lämppäribändin yksittäistä biisiä. Kakkosena kuultu uutuuslevyn raita ”Executioner’s Tax (Swing of The Axe)” oli sellainen. Blake Ibanezin upeasti itkevä liidikitara ja Chris Whetzelin miehekkään eteläinen bassolinja nostivat biisin levyversiostaan vielä muutaman kyynärän korkeammalle. Pelkästään tämän takia, tiedättehän…  Kolmevarttisen puhteen puolimaissa oli yhden kipaleen ajan (tuoreen platan nimibiisi) käydä ajatus päässä, että näilläkin loppuu biisit kesken, mutta setin loppuliuku taas todisti toista; ”Executionerin kanssa samanhenkistä southernjunttausta edustava ”Murderer’s Row”, kipakka ajo ”Firing Squad” ja viimeinen lapiollinen arkulle vainaan, ”Manifest Decimation”. Kyllä, hän se on, kannen voi sulkea. Hoitakaapa nämä nyt joku vaikka Tuskaan, jos ei tälle kesää ehdi, niin sille kesää, mille ehtii.

Loppuilta ei sitten ollutkaan mitään elävän musiikin juhlaa. Ehkä siksi, että en ole pääbändin varsinainen fani, tulin menettäneeksi todella hyvät jalansijat Power Tripin nykäisystä innostuneena, että kyllä tämä sittenkin tästä. No siihen alkoi pukkaamaan pitkää poikaa eteen ja miksaustiskin takuinen mellakka-aidan maastokin oli ahtautumaan päin. Okej, olkoot. Käynti yläkerrassa muistuttumassa, että eihän sieltä näe hevon huttua, ellei pääse parvekkeen kaiteelle. Ja loppuunmyyty Nosturi kun on erittäin piinallinen paikka, happi loppuu, ahdistaa, niin oli sitten tyytyminen aika läämäisiin sijoihin takabaarin maastossa, parvekkeen alla. Kun Nosturin kapasiteetti on noin 900 päätä, puhutaan sijoista 879-890. Ei asiaa pisteille tällä kertaa. Näkyvyys oli todella huono Triviumin aloittaessa. Ihan nätti niska edessäolevalla tytöllä, mutta bändejä tänne oli tultu katsomaan. Välillä homma menee näin, kun en oikein ole tungosihmisiä.

Trivium on tällä rundilla soittanut joka ilta käytännössä saman 16 biisin setin, joka kellottaa noin markka neljäkymmentäviisi. Kuusi biisiä lokakuussa ilmestyneeltä uutukaiselta ”The Sin and The Sentence”, ja sen tappavan tehokas nimistyge heti keikan avaukseksi, kun ensin oli lavalletulobiisinä kuunneltu kokonaan(!) Iron Maidenin ”Run To The Hills”. Heti kolmantena palattiin uutuuslevyyn, ”Betrayer”. Ilma oli sakeana perspiraateista, hiilidioksidista ja älypuhelimista, mikä nyt ei näkyvyyttä ainakaan parantanut. Omassa saippuarasiassa on sen verran löyhkäinen äänen-ja kuvantoisto, ettei tulisi mieleenkään elää keikkaa puhelimen kautta. Mutta meitä, ja puhelimia, on moneksi. Varmaan 75 % illan yleisöstä osasi jo uutuuslevynkin sanat ulkoa, eikä puhuta ainoastaan kertseistä. Hämmentävää ja ihailtavaa harrastuneisuutta. Arvostan. Solisti-kitaristi Matt Heafy muisti mainita monesti, että Oslossa (kolme iltaa aiemmin) oli ollut rundin paras yleisö. Mutta että tendenssi oli Helsinkiin kallellaan, ja harvoinpa tämmöistä meininkiä arkena näkeekään.

Triviumin jäsenten keski-ikä on 30.75 ja myytyjä albumeita on maailmanlaajuisesti toista miljoonaa yksikköä, eli paljon on tehty oikein lyhyessä ajassa ja nuorella iällä. Onneksi olkoon. Tuore albumi on sitä myöten asiallinen kokonaisuus myöskin, ettei bändillä ole tulevaisuuden suhteen hädän päivää. Loppuunmyyty Nosturi minä tahansa annettuna maanantaina on kova juttu, ja keikka olisikin aivan hyvin voinut olla Jäähallin Black Boxissa.

Keikan alkupuoliskon ehdottomasti tehokkain veto oli ”The Sin and The Sentence”-albumin raita ”Sever The Hand”. Ankara groove, vaikka omille korviensijoilleni parhaiten kantautuivatkin vain pellit, ja kitaraliidit. Kaikki alapää oli oikeastaan poissa, ja puhun nyt siis soundista. Myös biisikaksikko ”Until The World Goes Cold” ja sitä seurannut ”Becoming The Dragon” polkivat ankarasti. Voi kun olisi saanut vähän paremman selon. Jopa täältä takabaarin varikkoalueelta kuunnellen, illan kovin nyintä Triviumin osalta taisi olla kuitenkin ”In Waves”-albumin (2011) ”Caustic Are The Ties That Bind”. Viimeisimmän levyn ”The Heart From Your Hate” ja ”Beyond Oblivion” sulkivat varsinaisen setin. Tänään(kään) en kyennyt encoreihin venymään, niitä tiedettiin tulevan kolme, ja niin tulikin. Nämä kuultiin ja nähtiin, mikäli jotain näki ja paremmin kuuli: https://www.setlist.fm/setlist/trivium/2018/nosturi-helsinki-finland-7bef2a10.html  KG

 

Cradle of Filth (uk) @ Nosturi, Helsinki 07.03.2018

Cradle of Filth perustettiin Englannin Suffolkissa black metallin kakkosaallon aivan eturivin hetkillä, samana alan kuumana vuotena 1991 kuin vaikkapa Marduk, Enslaved, Burzum, Belphegor ja Behemoth. Ehkä esikoisalbumiaan ”The Principle of Evil Made Flesh (1994) lukuunottamatta, Cradle of Filth ei koskaan ole kuitenkaan täysillä identifioitunut ja ankkuroitunut blackveljistöön, vaan on levy levyltä ajautunut yhä kauemmas alkuaikojen geneerisestä tikkauksesta kohti sinfonisempaa extreme metallia, monimuotoisia sävelteoksia ja, jos sallitte, laajempaa katsantokantaa synkkyyteen. Lisäksi bändin yksinoikeutetun tekstittäjän, solisti ja nokkamies Dani Filthin lyriikat ovat aina ammentaneet kauhuelokuvien ja viktoriaanisen makaaberiuden hurmeisesta sammiosta, Filth ei ole koskaan ollut suoranaisesti Vihtahousulle mitään velkaa. Jos Jack The Ripperin aikaisessa dekadentissa Lontoossa olisi voinut pyörittää sähköistä bändiä, Cradle of Filth olisi ollut se kaikkein kuumottavin friikkisirkus.

Orkesterin kahdestoista studioalbumi ”Cryptoriana: The Seductiveness of Decay” ilmestyi viime vuoden syyskuussa ja sitä promoava maailmankiertue on täydessä iskussa. Rundin neljäskymmenes veto osui tuikitavalliseen keskiviikkoiltaan Helsingin Nosturissa. Ja kyllähän 39 askelta tänne, oli hionut bändin aikamoiseenkin keikkatikkiin, ei voi valittaa. Ja kun yleisökin oli arki-illaksi ihan hyvässä lyönnissä ja liiteri lähestulkoon loppuunmyyty, saatiin aikaiseksi vallan mainio extreme metal-ehtoo.

cradle-of-filth-cryptoriana-the-seductiveness-of-decay-artwork.jpg

Illan isoin pettymys koski taatusti niitä, jotka olivat ostaneet lippunsa varhimmin. Siis jo silloin, kun Portugalin goottimetallilegenda Moonspellin oletettiin, tai suorastaan tiedettiin olevan illan avausaktina. Aikamoinen double-bill 40 eurolla. Sitten jotain tapahtui, ja Moonspell skippasi, tai laitettiin skippaamaan nämä Euroopan takakolkkien keikat. Koskaan emme saa tietää miksi, mutta kun jengi sitten maksoikin neljäkymmentä euroa vain Cradle of Filthista, oli se omiaan nurisuttamaan. Cradle of Filth, sanottakoon se tässä ääneen, teki kaikkensa antaakseen takuukatteen lipun hinnalle. Ja Dani Filth muisti myös pahoitella Moonspellin poissaoloa, mutta näin asiat nyt menivät. Ja Moonspell hoidettakoot pian omalle keikalleen Stadiin.

Comme si, comme sa. Cradle of Filthin taustalakanasta lavan takaseinässä sai jo pelkästään hyvät hyrinät, kun sitä oli aikaa silmäillä tekniikkasäädön vielä kestäessä. Olin itse ainakin odottanut näkeväni bändin aivan lausumattoman monta vuotta. Puhutaan alan erittäin tärkeästä orkesterista, jos kohta muutamankin alan, sen verran hankalaa ja tarpeetonta Cradle of Filhtia on lokeroida. Pelkästään Dani Filthin ääniala ja tapa tulkita ovat jotain poikkeuksellista koko metallimaailmassa. Mies murisee ja vuoroin kirkuu, kuulostaa välillä laulamaan loihenneelta Klonkulta, ja käsittämättömin osuus on se, kun miettiin, kuinka yksikään kurkku maailmassa voi kestää tuota rääkkiä illasta toiseen.

Settilista oli aiemmalta rundilta tutuksi tullut, 13 vetoa ja pois. Alun ”Guilded Cunt” on vuoden 2004 ”Nymphetamine”-albumilla hiukan rymistelyn makuinen, mutta toimi nyt mainiona setin avaajana. Eka biisi menee yleensä soundia ja paikkoja haeskellessa, mutta ei merkittävästi tänään. Viimeistään neljäntenä soineessa tuoreen albumin raidassa ”Heartbreak and Seance” saatiin esimerkiksi kitarakaksikon Marek Smerda ja Richard Shaw soitto erittäin erottelevalle ja miellyttävän kuuloiselle tolalle. Kummankin liidit tulivat vähintäinkin kohtuudella läpi, eikä kulloisenkin komppaajan murjonta syönyt toverin sooloa, mikä valitettavan usein uhkaa tapahtua. Saksalaisessa Masterplanissa neljän vuoden power metal-stintin paukuttanut tsekkirumpali Martin Skaroupka oli (ainakin täällä) tänään laitettu äänieristepleksin taakse kannuttamaan, ja mainiota niin. Saatiin nimittäin myös Lindsay Schoolcraftin koskettimet, ja aivan hillittömän kaunis sopraanolaulu kuulumaan asianmukaisesti läpi. Omaan makuuni Danin monimuotoista toimitusta voisi huomattavsti enemmänkin tukea livetilanteessa Schoolcraftin vokaaleilla.

Eniten omalla kohdalla odottamani ”Beneath The Howling Stars” soitettiin heti kakkosena ja kärsi ehkä naksun tai pari paikastaan näin alulla settiä. Biisin puolivälin valssiväliosa kun on about toiseksi kauneinta metallissa ikinä, ja olisi hyvinkin voinut soida erotellummin ja pidempään. Onneksi levyt ja repeat on keksitty. Alkupäässä settiä ehdottomasti komein ajo oli ”Blackest Magic in Practice”, häkellyttävän upea tango melancolico, joka onneksi on jäänyt settilistaan viimeistä edelliseltä albumilta ”Hammer of The Witches” (2015). Kolmiosainen ”Bathory Aria” kunnioittaa settilistassa paitsi bändin (viimeistäänkin) läpimurtoalbumia ”Cruelty and The Beast vuodelta 1998, mutta myös levyn teeman mukaisesti kreivitär Erzsebet Bathoryn kyseenalaista ja kohtuu hurmeikasta elämäntyötä 1500-luvun Euroopassa, kun ihmisoikeuksien ja alaikäisten koskemattomuuden suhteen ei oltu vielä niin nökönuukia.

On vereen piirretty viiva, soittiko Cradle of Filth viisi encorea, vai jakoiko se settinsä vain kahteen osaan ja piti kahdeksan biisin jälkeen pienen hengitystauon. Todennäköisesti jälkimmäisempää, mutta tulkintakysymys. Eka puoliaika kuitenkin päättyi ensin illan ehdottomasti uljaimpaan kiskaisuun ”The Death of Love”. Bändin kataloogissa suorastaan yllättävän popmainen biisi on sekin teema-albumilta, ”Godspeed of Devil’s Thunder” kertasi ilmestyessään vuonna 2008, 1400-luvulla huseeranneen ranskalaisen paronin, sotamarsalkan ja lievästi ilmaistuna despootin, Gilles de Rais’n tarinaa. Herramme nöyrän palvelijan omallatunnolla lienee hirttosilmukan lopulta päätettyä urakan, ollut eri arvioiden mukaan jopa 140 kidutettua, sekaannuttua ja tapettua lasta, poikia tietenkin suurin osa. Synkkä tarina louhi upeasti koko orkesterin alakertaisella iskuvoimalla, ja kaiken kruunasi kauniin kanadalaisen, Lindsay Schoolcraftin vokaalit. Ensimmäisen puoliajan viimeisenä soi tuoreen albumin raita ”You Will Know the Lion By His Claw”. Cradle of Filthissa on soittanut yli kaksikymmentä vakimuusikkoa livenä, plus studiossa käytetyt kaupan päälle, yhteispääluku on pitkälti yli 40:n. Ovi on siis ollut ahkerassa käytössä, mutta nykyisen kokoonpanon soisi säilyvän jonkinkin aikaa. Bändi on aina kirjoittanut kaikki sävellyksensä käytännössä koko senhetkisellä kokoonpanollaan (lyriikoihin Danilla on aina ollut yksinoikeus), ja pari uutuuskiekon soitettua raitaa todistivat hyvää. Biisit eivät häpeilleet klassikompiensa joukossa.

Bändi antoi odotuttaa itseään relatiivisen kauan, sitten rumpali Skaroupka syöksyi takaisin pleksien taakse ja sai pariinkin otteeseen huiskia taskulampulla miksaustiskin suuntaan, saadakseen taustanauhan pyörimään. Kakkosjakson avannut ”The Promise of Fever” oli näissä biisiseuroissa aikamoisen tylsä nykymetallirymistely, mutta sitä seurannut ”Nymphetamine Fix” polki jälleen sohjot korvista. Yleisö lauloi mukana, nyrkkiä nousi ilmaan. ”Nymphetamine” jäi jollain tapaa loppupuoliskon parhaaksi vedoksi, ehkä paukuista kovimmat olivat jo paukahtaneet ennen taukoa. No jaa, kyllähän koko homman paketoinut bändin nimikkobiisi ”From The Cradle to Enslave” oli toki kuulemisen ja kokemisen arvoinen nykäisy kaikkien näiden odottelun vuosien jälkeen. Miksi nämäkin piti nähdä vasta nyt, onhan bändi Suomessa käynyt harva se kiertue?

Tällä menolla seuraava Cradle-albumi ilmestyy loppuvuodesta 2019 ja taatusti bändi saadaan tänne sitäkin promoamaan. Niin ainakin Dani Filth spiikissään lupasi, että see you next time. Kaikki extreme metal-bändit eivät ikäänny näin laadukkaasti. Se homma on miehen ikään ehtineellä Cradle of Filthillä hanskassa, joten mikä jottei, see you hyvinkin mielellään next time. Sitä ennen laitan ”Beneath The Howling Starsin” repeatille. KG

Behemoth (pol), Testament (us), Kvelertak (nor),Blaakyum (lb), Delain (ned), Cattle Decapitation (us), Cain’s Offering, Lordi @ Tuska Open Air Metal Festival, Helsinki 01.07.2016

Tuskan iltapäivät ovat kerrassaan mahtavia. Alueella on vielä erittäin väljää, tunnelma on odottava. Tunnin välein näkee bändejä, jotka eivät koskaan ennen ole Suomessa soittaneet, jotka ovat todella kiitollisia saamastaan vastaanotosta, ja laittavat ehdottomasti parastaan. Tuskan alkuiltapäivät ovat odottamisen arvoinen asia.

Saavun alueelle muutamaa minuuttia yli kahden, päälavan tuttuakin tutumpi alkujuonto on juuri huudettu, sandiegolainen Cattle Decapitation saa kunnian korkata RadioRock-lavan. Bändi on ensimmäistä kertaa Suomessa, siksikin on syytä olla mestoilla heti piikkipaikoilla. Cattle Decapitation on edellisenä iltana ollut Hampurissa lavalla, palttiarallaa 17 tuntia aiemmin, eikä se voi olla ottamatta kunnon päälle. Isolla energialla Tuskan 2016 avausbändi silti onnistuu nopeaa ja tehokasta deathgrindiaan poraamaan. Setti jää viitisen minuuttia sallittua lyhyemmäksi. Ei haittaa. On nimittäin kolmekin varttia tätä laatua ihan riittävästi, varsinkin kun bändin levytetty tuotanto ei ole täysin hallussa. Teknisesti ottaen, vuonna 1996 perustetussa Cattlessa ei ole yhtään alkuperäisjäsentä, eikä tarvitse edes olla erityisen tekninen. Solisti Travis Ryan on ollut mukana kaikilla virallisilla levytyksillä, mutta ei esimerkiksi bändin ekalla demolla 1996. Mutta grindipiireissä ei ole niin nuukaa, johan Napalm Death on näyttänyt tietä näissä jäsenyysasioissa. Cattle Decapitation on hybridi, jossa voi soittaa kuka tahansa bändin sanoman ja agendan allekirjoittava kovan luokan tikkaaja. Ja se agenda on eläinten oikeudet, lihan massatuotannon järjettömyys, veganismi ja oheisilmiöt. Muista alan ohituskaistan paahtajista Cattle Decapitation erottuukin juuri sanoitustensa ja visuaalisuutensa teemoilla, ja Travis Ryanin persoonallisella korinalla. Mies murisee, ynisee, kiljuu ja sihisee siihen malliin, että erottuu heittämällä edukseen grindhuutajien laajasta massasta. Toinen syy, miksi jaksan bostata koko vedon läpi, on bändissä jo 15 vuotta vaikuttaneen Josh Elmoren asiallisesti itkevä liidikitara.

Tuska 2016 korkattu. Kesän uutuutena on, että kakkoslava eli Helsinki Stage on pitkästä aikaa jälleen katettu. Toisin sanoen teltta. Mikä tuntuu kyllä ihan asialliselta ratkaisulta, nyt kakkoslavan ja päälavan aktit voivat tarvittaessa jopa soittaa biisin verran päällekkäin (kun lavat eivät enää ole vastakkain), ja teltta jäsentää muutenkin koko festarialuetta paremmin. Ainoa miinuspuoli on, että ainakaan tänään teltan soundiasiat eivät ole täysin kunnossa. Asia toki paranee illan päälle, kun väki lisääntyy.

Teltan korkkaa hollantilainen, vuonna 2002 aloittanut Delain. Bändi syntyi Within Temptationin kosketinsoittajan Martijn Westerholtin lähdettyä omille teilleen. Lähellekkään emobändin isoutta ja suosiota Delain ei toistaiseksi ole päässyt. Bändin ensimmäisellä Suomen keikalla syykin selviää. Ei ole tarpeeksi hyviä biisejä. En nyt lähde tässä määrittelemään hyvää biisiä, mutta ymmärrämme. Jos ihan oikeita koukkuja sisältäviä stygejä on 45 minuutin setissä kaksi, ja nekin on säästettävä kahdeksi viimeiseksi, on bändi tuomittu karsintasarjoihin, ei auta. Näillä on kertakaikkiaan upeaääninen laulajatar Charlotte Wessels. Tai tietenkin on, ei tämmöistä voikaan rakentaa jonkun Haarlemin markan karaokekuningattaren varaan. Sitten näillä on aivan umpisöpö kitaristi, nainen siis, Merel Bechtold. Noilla kahdella saa jo poppoota eturiviin, itsenikin. Mutta ne biisit, ei vain oikein lähde. Silti, energinen veto hollantilaisilta. Bändillä on lavan haltuunotto jollain liikuttavan sympaattisella tavalla hakusessa, kukaan ei oikein tiedä mitä täsmälleen seuraavaksi tapahtuu. Tuo inhimillisyysvara tekee pelkästään keikasta näkemisen arvoisen, ja se kiitollisuus millä orkesteri kohtaa lämpimän vastaanottonsa. Viimeisessä biisissä kolmemetrinen basisti Otto Schimmelpenninck van der Oije (nyt on paiskattu hujoppia nimellä) murisee Charlotten tukena, ja tuo uuden raikkaan elementin bändin toimitukseen. Parempi myöhäänkin.

Ja sitten, pikkuinen sisätilan Inferno-lava ja koko perjantain kovin veto, kaikki reunaehdot huomioiden. Hyvä Tuska, juuri näin. Tuodaan koskaan ennen Suomessa käymättömiä nälkäisiä bändejä, joilla on näytön paikka. Tuodaan niitä paikoista, joissa ei uskoisi edes olevan heavybändejä. Annetaan mahdollisuus, avarretaan maailmaa. Tietyllä tapaa Inferno-lava on parasta Tuskassa. Täällä näkee joka kesä jotain, mitä muualla ei näe. Ja tänne mahtuu juuri se porukka, joka haluaakin mahtua. Täällä bändien vastaanotto on aina äärettömän lämmin, ja kaikesta betonista huolimatta tila kuulostaa varsin hyvältä, poikkeuksetta. Niin tänäänkin.

Hetken maailma hymyilee myös tilastonikkarille ja listadiggarille, ensimmäinen koskaan näkemäni libanonilainen bändi on lauteilla. Ja millä materiaalilla, ja millä asenteella. Tätä on metalli. Blaakyum takoo tasan puolen tunnin tiukan ja anteeksipyytelemättömän setin omintakeista teknistä kuoloaan Lähi-idän maustein. Joita näin livenä ovat lähinnä Rabih Deaibessin aavikonaamuiset kitaraliidit ja bändin livevahvistuksen Elie Abou Abdon tarbouka (paikallinen tablarumpu). Abdo istuu bändin keppirivistön takana ja odottelee kärsivällisesti vuoroaan, ja kun paikka tulee, sormet viuhuvat ja tabla soi. Komeaa touhua, taitava hesseli. Iso hatunnosto tiskille, että Blaakyumin tablanyanssit saatiin tulemaan läpi, seuraavan bändin telttakeikalla kun ei tahtonut edes kitara kuulua.

Blaakyum

Olisi epäoikeudenmukaista väittää, että Blaakyum on Beirutin Slayer. Toki, vaikutteet on saatuna ja kuultuna, mutta Blaakyumin näkemys on oma, sillä on sanoma. Slayerilla ei ole ollut enää pitkään aikaan mitään todellista sanottavaa tai annettavaa. Slayer tekee rahaa, Blaakyum soittaa, koska ei ole vaihtoehtoja. Pyörittää metallibändiä Libanonissa  on kuin lähtisi levittämään jumalansanaa Etelämantereelle. Ei mitään järkeä. Järjettömyyden lisäksi touhu voi olla jopa hengenvaarallista. Siksi on arvokasta, että nämä jantterit saavat Helsingin keikkansa, ja äänensä kuuluviin. Nytkin keikka oli kaatua Istanbulin lentokenttäpommeihin, bändin matka mutkistui. Laulaja-kitaristi Bassem Deaibess perusti bändin jo golden days 1995, mutta takana on vasta kaksi pitkäsoittoa. Kertoo toiminnan hankaluudesta. Jälkimmäinen albumi on uunituore ”Line of Fear”, ja siltä kuullaan muutama tämäkkä raita. ”Freedom Denied”-biisin aluksi Bassem kertoo että ”ennekuin sota ja uskonnot nussivat maani ruvelle, meillä oli ihan omaa kulttuuriakin. Haluan osaa siitä kulttuurista elvyttää metallimusiikin kautta”. Biisi soi ärhäkästi, jalostettua vihaa täynnä. Uutukaisplatan päättävä ”Religion of Peace” ajaa kenties vielä ärhäkämmin. Se kertoo Bassemin näkemyksen maailman tällä hetkellä näkyvimmin väkivaltaisesta uskonnosta, eikä nyt puhuta buddhalaisuudesta. Mahtava veto, nuoret hevijampat eturivissä heiluttavat fledojaan, yleisö on täysillä messissä, niinkuin aina näillä Inferno-lavan eksotiikkakeikoilla. Lopun illan bändeillä on oleva tekeminen päästä samaan löylytykseen.

Takaisin telttalavalle, ohjelmassa erittäin pitkään odottamani kotimainen Cain’s Offering. Bändihän on entisen Sonata Arctica-kitaristi Jani Liimataisen 2009 perustama, ja julkaissut viime vuonna mainion kakkosalbuminsa ”Stormcrow”. Jota itsekin, henkilökohtaisessa musacornerissani olen luukuttanut niin sanotusti tuelta. Tai oikeammin, sen komeaakin komeampaa hittiraitaa ”I Will Build You a Rome”. Maailmaan mahtuu skeidaa power metallia ja läyhäisen valheellisia rakkauslauluja, niin että kumpiakin tulee korvista ulos, mutta mainittu biisi ei edusta näitä. Säveltäkää ja sanoittakaa perässä, jos tuntuu. Ja toki suosikkiraita kuullaankin, viimeisenä. Muu materiaali ei omissa kirjoissa aivan samalle viivalle yllä, vaikka komeasti polkee toki vaikkapa ”Constellation of Tears”. Komeasti polkee myös rumpali Hurtsi Hurula, itse isäntä meidän. Tempo on nimittäin muutamissa Liimataisen iskuraidoissa melkoinen. Bändillä on kokoonpanoasiat kunnossa muutenkin, basisti Jonas Kuhlberg on ainakin itselle muista yhteyksistä tuntematon löytö, ja lopun muodostavat Stratovariuksen ydinkaksikko Timo Kotipelto ja Jens Johansson, jälkimmäinen nyttemmin myös Rainbow’sta tuttu. Liimataisen säveltämällä materiaalilla Kotipellon laulu ei onnistu ärsyttämään samalla prosentilla kuin Stratossa, Kodiksen ääni tuntuu olevan ansiokkaammassa käytössä. Mutta kyllähän kovin odotettu keikka pettymykseksi kääntyy, niinkuin niin usein käy. Ensin odottaa pukkia kuukausitolkulla, ja sitten paketti on pehmeä, jos sallitte.

Eihän se nyt niin mene, että pitää seistä tiskistä vasemmalle, jos haluaa kuulla kitaran? Tai tiskistä oikealle, jos koskettimet? Ei. Sitähän minäkin. Cain’s Offering joutui valitettavasti roiskimaan tuntisensa omaan makuuni lähes luokattomilla soundeilla. Välillä katosi Liimataisen kitara, välillä stemmalaulu. Oli kuin tuuli olisi tarttunut soundiin, mutta kun se ei teltassa ole mahdollista, tai ei saa olla. Puljailin korvatulpilla edestakaisin, vaihdoin paikkaa, sama tulos. En tiedä mikä oli vialla, kun en itse harrasta bändien miksaamista, mutta jokin. Niin että meinasi kuoriutua nahka päältä. Onneksi Kotipelto kertoili bändin kaavailevan syksylle harvinaisia kotimaan klubikeikkoja, joten uusintaan on pian mahdollisuus. Sitä odotellessa, moottoritie on kuuma ja ”I Will Build You a Rome” toimii tuolla sadanneljänkympin hujakoilla aivan mahtavasti.

Päälavan ankarassa myötäauringossa hikoilee seuraavaksi Lordi. Ei käy kateeksi. Kaiken tuon kumin ja nahan ja mäysteen alla kun pystyy tunnin soittamaan ja toimittamaan parastaan, niin täältä päin nousee kuvitteellinen hattu. Homman nimi on ”The Arockalypse 2006 Redux Show” eli suomalaisen eurovisiohistorian suuren vuoden albumi soitetaan kokonaisuudessaan läpi. Lavalle on kaivettu alkuperäiset kauhujenlinnateemaiset lavasteet ja pyroakin löytyy omiksi tarpeiksi. Tosin osa showsta vääjäämättä hukkuu auringon harvinaisen kovaan myötäporaukseen. Sisällehän tämäkin show kuuluisi. Voi olla montaa mieltä, onko Lordilla yhtään livenä läpisoittamisen arvoista albumia. Mutta näin nyt mennään, ja ihan viihdyttävä tuntinenhan tästä joka tapauksessa muodostuu. Itse olen etulinjoilla lähinnä kunnioittaakseni Tomi Putaansuun tekemisiä ylipäätään, ei ole ollut helppoa. Mies on suomalaisen rockin kovimpia oman tien jääräpäisiä kulkijoita. Taas nousee hattu, ja hattu nousee näin. Mainitsen, kun on paikka ja media, että miten surullista oli nähdä tehtävän Putaansuusta ja Lordista niin epäkunnioittava dokumenttielokuva muutama vuosi sitten. Mies olisi ansainnut enemmän ja rehellisempää.

Lordin show päättyy kahteen parhaaseen biisiin, ”Would You Love a Monsterman” ja tietenkin ”Hard Rock Hallelujah”, joista kummallakin olisi muualta ponnistaen tahkottu multimiljoonat pois kuleksimasta. On myös jotenkin turvallista, että Lordi on edelleen olemassa. Joten, pitkää ikää.

Telttalava kuulostaa väkimäärän kasvaessa koko ajan paremmalta. Ahtautumatta ei kovin lähelle lavaa ole enää järkevää pääsyä, kun norjalainen Kvelertak aloittaa tunteroisensa. Tämän bändin suosiota on vaikea käsittää. Kvelertak on toki ollut omillakin pakko katsastaa-listoilla, ja nytpähän tuo on katsastettuna. Ei uppoa. Bändi on ikäänkuin keksinyt pyörän uudestaan, tajuamatta että pyörä oli jo olemassa, Darkthronen keksimänä. Ja tunnissa Kvelertak ehtii ajaa keksimänsä pyörän uratkin ihan kaljuiksi. Niin monotonista on kaikesta huolimatta bändin materiaali, vaikka kolmesta kitarasta saadaankin välillä ihan maukkaat murekkeet ulos. Ehkä näille klubiolosuhteissa voi antaa yhden uusinnan. Yhden. Ja kun voitan Eurojackpotissa, hoidan Darkthronen kotiini keikalle.

kvelertak 2 credit Jesse Kämäräinen

Kvelertak. Kuva:Jesse Kämäräinen.

Kalifornian thrashlegenda Testament on pitänyt nähdä niin kauan kuin ylipäätään järki on päätä hallinnut, eli kohtuukauan. Aina on näkemättä jäänyt. Ei jää enää, kiitos Tuska. Yytsin tästäkin huolimatta Testamentin vedosta pääosan anniskelualueen puolelta, en niinkään anniskellakseni, vaan koska juuri nyt ei jaksa tunkeutua eturivien tunkuun. Sitäpaitsi Testament on nytkin puolet lähempänä kuin Iron Maiden toissapäivänä, ja jälkimmäisenkin väitän silti ihan kohtuudella nähneeni. Testament on täällä tänään, ja alan trendien vastaisesti vieläpä aika uljaalla kokoonpanolla. Eric Peterson rytmikitarassa ja liidikollegansa Alex Skolnick ovat olleet mukana hamasta alusta 1983.  Solistilegenda Chuck Billy liittyi remmiin 1986, eli on mukana kaikilla levytyksillä. Rytmiryhmän DiGiorgio ja Hogland taustalta löytyy Testamentin lisäksi niin häkellyttävä määrä nimibändejä, että palstatila loppuu kesken. Sitäpaitsi, Testament on laatulyönnissä, kovassa tikissä. Kuullaan materiaalia kuudelta eri albumilta, esikoiskiekko ”The Legacyn” raita ”Over The Wall” avaa tutusti setin.

testament 2 credit Jesse Kämäräinen

Chuck Billy/Testament, kuva: Jesse Kämäräinen.

Tämäkimmin tänään kulkevat ”Practice What You Preach”, ”Into The Pit” ja Chuck Billyn Pomo-juurille alati omistettu ”Native Blood”. Eikä nyt viitata Bruce Springsteeniin, vaan laulajasmiehen omaan alkuperäiskansaan, Pohjois-Kalifornian Pomo-heimoon. Pomo people. Arvostan. Chuck Billy on pannut painoa vuosien myötä, mutta ihan tanakasti lähtee edelleen rässi, vaikka suoraan päälavalle ankarasti tillaava iltasulander ei urakkaa helpota. Muu bändi ei ammattimiehisyydessään sekään esittelyjä kaipaa. Setti on 12 vetoa pitkä tehopaketti ja päättyy ”The Formation of Damnationiin”. Tässä yhteydessä on mainittava, että Tuskan päälavalla on tänäkin kesänä aivan maailmanluokan soundi. Illan mittaan siihen tarttuu hiukan tuuli, mutta ei pahasti. Päälavan sijainti on kyllä sinänsä tuulelle altis, mutta nyt ongelmia ei ole. Testament saakoon tulevaisuudessa lisää otantoja, jos jaksavat kiertää, nyt kun sain pään auki.

Helsinki Stagen perjantai päättyy puolalaisen Behemothin ankaraan muilutukseen. Mies kaiken takana, ellei itse Vihtahousua lasketa, on Gdynian suuri poika Nergal Darski, joka perusti Behemothin jo vuonna 1991, eli erittäin asianmukaiseen aikaan tumman metallin kanoniassa. Silloin sinkoilivat paitsi tradetapet ympäri maailmaa, myös vaikutteet. Vasta toki 2000-luvulla Behemoth on noussut maailmanmaineeseen ja ansaitsemaansa arvostukseen. Eikä sillä, jos tämä bläkkikseksi laskettaisiin, niin alan parhaita Behemoth olisi koko maailmassa. Ja vaikka ei laskettaisikaan, yksi kovimpia metallibändejä silti.

Behemoth_MB_2247-3

Tänään, tässä ja nyt, illan päätteeksi, Behemoth kyntää läpi tuoreimman albuminsa ”The Satanist”, joka tosin on jo toissavuodelta. En ole levyn kanssa läpituttu, mutta jos sille ollaan lyömässä mustan kuolon nykyklassikon tummaa viittaa harteille, voin tämän illan perusteella pudottaa ääneni uurnaan. Erittäin monimuotoinen paketti, sävykäs suorastaan. Ja varsinkin varsinaisen setin finaali (ja levyn siis) ”O Father O Satan O Sun!” on kyllä jo sen luokan äestys, että hiljaiseksi vetää. Toki on sanottava, että kun mustissa kaavuissa ollaan corpsepaintit naamalla ja elävää tulta palvotaan, niin kyllä meitsillä pääsee välillä tirskaus. Mutta homman hienous onkin siinä, ettei ole pakko ottaa kuolonvakavasti, ellei halua. Saa toki. Nykyklassikkoalbuminsa lisäksi Behis soittaa peräti kolme encorea, joista ikimuistettavimmin ensimmäisen, ”Ov Fire and the Void”.

Päälavan sulkee Avantasia, mutta en jää sitä katsomaan, vaikka toki silkkaa rockin yleissivistystä ajatellen pitäisi . Tuore levy ei vakuuta, enkä oikein muutenkaan ole heavyoopperasmiehiä.

Tuskan 2016 perjantai, laadukas metallijuhla. Tuska on edelleen, ja koko ajan kehittyen, toimiva ja hyvin mietitty kokonaisuus. Se ei operoi kapasiteettinsa maksimeilla, ja näin homma säilyy kävijälle miellyttävänä. Tuska ottaa Suvilahden toimivuudesta nyt vuosien kokemuksella kaiken irti. Tuskin maltan edes odottaa ensi kesän juhla-Tuskaa ja sen line-upia. KG

Abbath (no), Loudness (jap), Einherjer (no), Ne Obliviscaris (aus), Bombus (swe), Bloodbath (swe), Amorphis @ Tuska Festival, Helsinki 27.06.2015

Tuska-festivaalin lauantai korkkautui osaltani jälleen päälavalla. Sää näytti tänään sallivan edellispäivääkin paremmin, ja paperillakin Tuskan kakkospäivä oli lähentelevä erinomaista, ellei huikeaa. Ruotsalainen Bloodbath olikin jo ajan säästämiseksi virittänyt festarin komeimman taustalakanan päälavalle, kun saavuin. Näissä suurtapahtumien avaushetkissä on jotain pikkumaagista, kaikki on vielä edessä, tilaa on, henkilökunta virittäytyy hommiinsa; hienoja tunnelmia silloin, kun yksikään bändi ei ole vielä aloittanut.

Jos maailmassa onkin miljuuna superbändiksi väitettyä kokoonpanoa, niin kyllähän Bloodbath on sitä ihan oikeasti. Rummuissa Opethin Martin Axenrot, bassossa Katatonian Jonas Renske ja Katatonia-toverinsa Anders Nyström toisessa kitarassa. Murinassa ja korinassa Paradise Lostin solisti Nick Holmes, ja vielä toisessa kitarassa Sodomizer Eriksson, joka aiemmin toimi sekä tämän bändin, että Katatonian kitarateknikkona. Ja jos nyt joku käsi nousee sen merkiksi, ettei Bloodbath ole kuolon, dödön tai kalmon superkokoonpano, niin kai se nyt sitä edes alkuaikoinaan oli. Bändin riveissä on nimittäin nähty myös Dan Swänö, Mikael Åkerfelt ja Peter Tägtgren. Aikamoista pokaa.

Levytetty Bloodbath ei ole koskaan oikein iskenyt, jollain tapaa se on hukkunut kuitenkin tuohon niin äärisyvään kuolovellomaan, jossa yrittäjää riittää. Mutta kylläpä nykäisivät jampparit kovan avauksen päivälle. On nimittäin kova laji maalata naamansa ”verellä” ja taputella olkapäilleen ”katakombien pölyä”, ja olla keskellä Suomen suvea kello 13.45 uskottava, ja saada yleisö messiin, vaikkakin kuinka bändiä odottanut ja kuinka vastaanottavainen. Tähän kaikkeen kykeni kokeneiden metalliosaajien herrasmiesryhmä. Bändin 50-minuuttinen sujui, jos ei nyt kuin siivillä, niin vaivatta. Vakuuttavimmin junttasivat ”Unite In Pain” ja alkupään ”So You Die”. Nick Holmes on taas alkanut murisemaan, laulettuaan Paradise Lostissa pitkään, ehkä liiankin pitkään, puhtaita vokaaleja. Ja ihan hyvin lähtee. Kahden kitaran seinämä jynssää komeasti, ja nähtiinpä lauteilla kuinka ollakaan, koko festarin helposti paras rumpali. Aika nimittäin keskinkertaista kannuttajaa oli ollut lavalla ennen Axenrotia. Miehen peltityöskentely on häkellyttävää luokkaa, perinnetietoisesti sihisee ja kähisee, mutta silti modernilla otteella. Toisin sanoin, Axenrot on tajunnut että rummutkin on soitin, jonka voi, ja joka pitääkin kyetä sovittamaan. Vielä silloinkin, kun Bloodbathin ajoon alkoi ehkä hiukan puutua, Axenrotin kannuttelua saattoi seurata herkeämättä.

Näin vuosia sitten Paradise Lostin ulkoilmafestareilla keskellä päivää. Nick Holmes käytti koko keikan tyttömäiseen itkemiseen, että aurinko tillaa suoraan öögoniin, ja että yhtään bändiä ei pitäisi ikinä soitattaa päivällä myötävalossa. Päätin sinä päivänä, että tämän prinsessan pääbändi PL on nähty osaltani. Nytkin Holmes jaksoi muistuttaa auringosta, päivänvalosta ja aikaisesta slotista, mutta onneksi sävy oli selkeän ironinen. Ja miehen mainio suoritus Bloodbathin nokilla sai ehkä sittenkin antamaan Paradise Lostille vielä yhden mahdollisuuden tulevana syksynä.

Inferno-lavalla seuraavaksi niinikään ruotsalainen Bombus. En ollut ennättänyt oikein tutustua bändiin ennakolta, enkä tiennyt siitä näin muodoin tuon helvetillistä. Yllätys olikin positiivinen, kun Göteborgin (kuinka ollakaan) nelikko alkoi mätkiä tummaa rock’n’rolliaan kotikaupunkinsa parhaassa hengessä. Välillä tuli mieleen Entombed, silloin kun se vielä sitä oli, välillä Motörhead. Silti Bombus kuulosti tuoreelta ja omalta itseltään. Parhaat rallinsa bändi säästi lopulle kolmevarttistaan, ja niistä ennenkaikkea ”Into the Fire” puski komeasti linjoista läpi. Bändin rento ja itsevarma esiintyminen sai ainakin meitsin nopeasti puolelleen, ja mitä hitaammilla temmoilla ryhmä rouhi, sen parempi. Nämä voi huoletta nähdä uudestaankin. Onko Göteborgista ikinä tullut mitään kuraa?

Takaisin päälavalla virittäytyi peräti tuntiseen settiinsä vieras kaukaa, Australian Melbournessa vuonna 2003 perustettu Ne Oblivicaris. Homman nimi on folkmausteilla ryyditetty melodinen extremeproge, varsin ainutlaatuisen kuuloista kamaa paikoin. Instrumenttirepertuaariin kuuluu olennaisesti Tim Charlesin viulu, mutta leimallisempana kaksi solistia, Charles puhtaissa ja herra Xenoyr korinoissa. Basson ja kitaran saumaton yhteislanaus ja solistien vuorottelu teki keikasta paikoin erittäin mielenkiintoisen. Väliin soi viulu klezmeristi, väliin irlantilaisesti. Mutta jokin puuttui. Tiski ei ihan ehkä pysynyt perässä bändin maalailevassa soundissa, ja oliko niinkin että nousussa ollut tuuli tarttui Charlesin viuluun. Aurinko oli kääntynyt täysin myötäiseksi, eikä tämänkaltainen rouhinta oikein ehkä just nyt tänne sopinut. Nämä pitää nähdä iltavedolla, tai klubikeikalla uudestaan, sikäli komeasti bändi venytti anathemamaisia tunnelmia yli äärimetallirajojen.

 

Okrapokra. Takaisin Inferno-lavan eteen ja tukevat jalansijat Suvilahden santaan. Nimittäin, vuorossa norjalaisen tumman ilmaisun kuuman ja sytytysnesteenkatkuisen vuoden 1993 yksi kauneimmista lapsista, aina hiukan enemmän folkiin ja viikinkiteemoihin kuin suoraan blackiin, kallellaan ollut Einherjer. On nimittäin bändin vuoden 2003 albumi ”Blot” yksi koko laajahkon levyhyllyni ehdottamasti tärkeimmistä julkaisuista. Tuolta äärikovalta kokonaisuudelta kuultiin valitettavasti vain yksi veto, Haugesundin sotureiden setin päättänyt ”Ironbound”. Vaan eipä siinä, yhtään puolivillaista nykäisyä ei soitettu, vaan komea katsaus trion tuotantoon. Seurasin keikan lähes mellakka-aidalta, ja näin läheltä kuultuna bändin sointiin tuli outo ohuus, joka vain tuki kolmen miehen ekonomista ajoa. Einherjer eteni kuin käärmelaiva kesäisellä Volgalla, ja soittikin oman Tuskani kovimman vedon. Frode Glesnes laulussa ja kitarassa on tyylikkäänviileä nokkamies, toinen perustajajäsen on rumpali Storesund. Näissä lajityypeissä on   aika harvinaista, että 2/3 bändistä on yhä vuodelta 1993. Einherjer onkin kulkenut persoonallista polkuaan, on jättänyt kirkot polttamatta ja miestapot lusimatta, homot puukottamatta. On keskitytty soittamaan, säveltämään ja kehittymään yhdeksi tummempien alagenrejen tärkeimmäksi metallibändiksi. Kun trio (siis kaksi kitaraa ja rummut, ei muuta) lanasi aivan käsittämättömän komeasti marssipoljentoisen viikinkilaulatuksen ”Far Far North”, oli mielessä vain yksi asia. Miksi näidenkin näkemiseen meni näin prklee monta vuotta?

Tasan samaa saatoin ihmetellä seuraavan bändin kohdalla. Nimittäin, jos vetikin Einherjer kovimman vedon, oli kuitenkin itselleni Tuskan 2015 ylivoimaisesti odotetuin orkesteri Japanin hard rock-legenda Loudness. Oli nimittäin aika, jolloin olin nykyistä nuorempi, ja olin ajatellut poikapäissäni tulla rokkitähdeksi. Monista valittavissa olevista luukuttajaesikuvista olin silkkaa erikoisuuttani valinnut Loudness-kitaristi Akira Takasakin siksi, jota ihailla ja katsoa ylöspäin. Ei tullut meitsistä starbaa, sen se olisi vaatinut että olisin oppinut soittamaan kitaraa. Eikä sekään vielä, mutta paremmin kuin Akira. Oppimatta jäi.

Loudness perustettiin Osakassa vuonna 1981. Meikäläisellä oli taannoin anoppila suur-Osakassa, ja siellä muutaman pariviikkoisen stintin vietinkin. Aina haaveilin nähdä Loudnessin kotikentällä, mutta sitä ei suotu. Nyt suotiin vihdoin nähdä orkesteri, ja olipahan tunteikas puhde, pakko sanoa. Niin lähelle eturiviä kuin ikinä pääsi, ja Takasakin puolelle lavaa. Kovalla klassikolla homma käyntiin, ”(Rock’nRoll) Crazy Nights”. Soundi ei aidan tuntumassa ollut juhlittavin mahdollinen, mutta nämä jannut oli pakko nähdä läheltä.

Bändi oli laskeutunut Japanin lennolta aiemmin päivällä, ja joutui Tuskan yleisömassan eteen kunnon länsisuunnan jetlagissa. Mutta kuten solisti Minoru Niihara totesi, kyllä tässä jetlagit lähtee, kun teitä katselee. Minoru on liittynyt Loudnessiin perustamisvuonna 1981, samoin basisti Masayoshi Yamashita. Tämäkin vielä, että yksi kaikkein kovimmista hard rock-bändeistä ikinä, soittaa vuonna 2015 tällaisella kokoonpanolla. Vain yksi on joukosta poissa, haimasyöpään marraskuussa 2008 menehtynyt alkuperäisrumpali Munetaka Higuchi. Nykyinen kannuttaja Masayki Suzuki takaa tanakat tahdit, ei siinä, kaikki on taas hyvin. Bändi soitti kahdeksan biisin tiukan festarisetin, mutta ei onneksi kaikkein ilmeisimpiä ilmeisimmässä järjestyksessä. Kolmentoista albumin takakataloogista voi valita ja varioida. Minorun ääni oli kunnossa, miehen lonkkavika pelkästään, vain ja ainoastaan sympaattinen. Sankarini Akira Takasaki soitti soolot suhteellisen lyhyinä, mutta taiturimaisesti. Akiralle pituus, monipolvisuus ja taito eivät ole synonyymeja. Tämä on rokkibändi, eikä mikään showcase, työmoraali on japanilainen. Akira ei keräile kultaisia Rolexeja, eikä Ferrareita, Akira ei pukeudu hopeiseen rotsiin, eikä pöhötä itseään kaljaa lanttaamalla valaaksi, Akira soittaa kitaraa ja johtaa maailman kovinta hard rock-ryhmää. Soolojen päätteeksi Takasaki rouhaisi vibralla tavaramerkkinsä, idän ukkosen mureat, herkät jylyt. ”In The Mirror”, ”Crazy Doctor”, ”The Sun Will Rise Again” ja kauniiksi lopuksi klassikkoalbumi ”Hurricane Eyesin” avaava ”S.D.I.”  Loudness kävi täällä, olin paikalla. Bändi poistui lavalta, vastaanotto oli hulppea. Akira ja Minoru palasivat vielä pikku hetkeksi kahdestaan lavalle, kaulakkain. Me tehtiin tämä veli, me saatiin porukat pähkinöiksi hillittömissä jetlageissä. Keskellä Loudnessin uraa Akiralla ja Minorulla oli 12 vuoden välirikko, mutta siinä ne toverillisesti nyt kaulailivat, herrat Loudness. Meitsille tuli iso tippa öögaan, tämä oli ehdottomasti liikaa.

Pala kurkussa murkinalle, ei pystynyt mitenkään suhtautumaan kakkoslavan Atomirottaan. Mitä Atomirotta teki täällä, onko ne jonkun, vai kaikkien kavereita? Tämä on metallifestivaali. Suoritan Atomirottani joskus toiste.

Seuraavaksi hetki, jota olisin teoriassa voinut odottaa vuosikausia. Amorphis soittamassa alusta loppuun läpi ”Tales From The Thousand Lakesin”, eli yhden kaikkien aikojen kovimmista albumeista koko raskaan rockin historiassa. Nyky-Amorphis on kuitenkin tunnistamaton varjo klassikon levyttäneestä bändistä. Siksi tämä teoriassa huikea tilaisuus kuihtui Amorphiksen tapaan virkamiesmäiseen läpisuorittamiseen, jonka solisti Tomi Joutsen kuittasikin sanomalla: ”No niin, Tales on nyt lusittu läpi.” Nimenomaan Amorphis, kassan kautta pihalle. Olen kova ymmärtämään huumoria, ei ole siitä kyse, Joutsen olletikin vitsaili, mutta tunnistan mielestäni myös, jos ei yhtään kiinnosta. Minun ja Amorphiksen yhteinen taival päättyi tähän albumiklassikkokeikkaan. Onneksi on edelleen se järjettömän laadukas albumi, jota voi kotona soitella. Kassan kautta-keikkoja ei jaksa nähdä, elämä on niille liian lyhyt.

Loudnessin luomilla pohjilla ei Amorphis onnistunut edes masentamaan, uudella innolla siis kohti Inferno-lavaa, jossa oli tarkoitus tehdä rockhistoriaa. Ja tehtiinkin sikäli, että Immortalin tämän vuoden alussa ikijäähän laittanut Abbath soitti kautta aikain ensimmäisen soolokeikkansa. Hyvässä, joskaan ei supertuoreessa muistissa, oli Immortalin huikeaakin huikeampi veto Wacken Open Airissa elokuussa 2009, yksi kovimmista keikoistani ikinä. Ja tämä on paljon sanottu, matkaa lavalle oli kuitenkin muutama sata metriä. Immortal lanasi kuin viimeistä keikkaansa, ilkeästi, mustasti, pelottavasti. Oli nimittäin tunnelmat kohdillaan. Vanha Saastainen Huoripukki jossain kaukana allamme taputti karvaisia sorkkiaan.

Wackenin Immortal-pohjilta ei tänään vimmatusti ajanut Abbath miehistöineen aivan samaan yltänyt. Bändi on Eikemon akan pojalla huippuluokkaa, norjalaisen blackin tuiminta ydintä, itse King ov Hell bassossa ja Creatures rummuissa. Jotain silti puuttui; Immortalin mestarillinen ja huippuunsa tikistetty, mutta luomuinen ote black-kaahaukseen. Silti, kun Abbath rouhaisi peräkkäin Immortal-klassikot ”One By One” ja ”Tyrants” (tuttuine biisinpysäyttämisineen, mitä nyt tapahtuu, Abbath kädet puuskassa, ja taas jatkuu lanaus..), oltiin alan ytimessä. Jotenkin on kuitenkin selvää, ettei tämmöinen sovi päivänvaloon, ja sitähän Suomen kesässä riittää, vaikka kuinka myöhään soittaisi, ”still fuck the sun”, kuten Abbath asiaintilan ilmaisi. Immortalin tuotannosta kuultiin myös ”In My Kingdom Cold”, ”Hordes To War” ja kaiken ilkeäksi lopuksi ”Whitstand the Fall of Time”, jonka aikana nähtiin Abbathin syöksevän tulta, ja kuultiin pyrojen paukkuvan. Tottakai oli tärkeää todistaa Abbathin soolokauden maailmanensi-iltaa, mutta sille että jotain olennaista puuttui, ei edes niin päällikkö hahmo kuin Abbath itse, voi mitään. Puuttuva elementti oli nimeltään Immortal. Kun Abbath yrittää uudestaan Suomessa, aion kuitenkin olla paikalla.

Tunnustaa myös pitää, että osa Abbathin vedosta meni ohi, koska oli ääritärkeää jonottaa Loudnessin nimmareita. Minulle, joka ei juuri nimmareita ole jonotellut, eikä jonota. Oli kuitenkin keskeistä päästä puristamaan Akira Takasakin kättä, ja vaihtaa sananen Minoru-sanin kanssa. Tämän tapaamisen jälkeen, ja kun oli kuullut Abbathin ”One By Onen”, tuntui että Tuskan lauantain pääesiintyjä In Flames ei pysty itselle tarjoamaan enää mitään isompaa. Bändin merkitys omalla kohdalla on nollasta niukasti ylöspäin, ei ole tullut tutustuttua, on liian monia tutustua. Ja kun illan muutkin velvoitteet kutsuivat, sai In Flames nyt jäädä.

Niin oli Tuska 2015 osaltani paketoitu. Toimii Tuska, ei voi muuta todeta. Ensi vuonna uudestaan, muodossa tai toisessa. Nousujohteisella 2010-luvun tuskailullani olisi vihdoin aika kolmen päivän täysfestaroinnin. Nyt jäi Alice Cooper sunnuntailta näkemättä, ja sekös rassaa. Ehkä marraskuussa sitten, kun jätämme jäähyväisiä Mötley Cruelle. Mutta siis, kiitos Tuska. KG

Emperor (no), Neurosis (us), Satyricon (no), Church of The Dead (fin), Diesear (tw), Ego Fall (ch) @ Tuska Open Air, Helsinki 29.06.2014

En voi kehuskella olevani Tuska-festivaalin veteraani tai vakiokävijä. Olin edellisen kerran lippujonossa vuonna 2000, silloin tapahtuma oli huikeasti pienempi ja lutuisempi. Tapahtumapaikkanakin oli tuolloin vielä ne silloin niin tärkeäksi koetut makasiinit. Edellisestä Tuskastani muistijälkiä ovat jättäneet vain Gamma Ray, ja jo edesmennyt Sinergy. Kaisaniemen kaudella en siis koskaan festereille ennättänyt, ei jotenkin paikkaseutu houkutellut, vaikka tarjonta toki vain koveni vuosi vuodelta. Mutta kun Tuska mallia 2014 julkisti keväämmällä, että lauteille saadaan Norjan blacklegenda Emperor vetämään esikoisalbumiklassikkonsa ”In The Nightside Eclipse” alusta loppuun, piti sunnuntain päivälippu hankkia myyntiintulotunnilla. Ja kun ohjelmistossa kylkeen lyötiin vielä toinen norjalainen kunkkubändi samalta alalta (ja ajalta), nimittäin Satyricon, ei ollut vaihtoehtoa jäädä kotiin. Ja olihan siellä paljon muutakin hyvää.

Sääherra oli luvannut koko päiväksi tuskaa niskaan, ja tulihan sitä. llkeän, joka paikkaan tunkeutuvan sumusateen muodossa. Kokenut ulkoilmakeikkailija toki osaa pukeutua, mutta myös suunnitella hyvin. Itse kaavailin metallisapattini niin, että isken paikalle vasta ekojen bändien soitettua, pari ensimmäistä tuntia sisätiloissa kiinanpoikia kuunnellen, ja sitten ulkoilman välitarkistus. Jos vettä sataa edelleen, jatkan mielenkiintoista ohjelmaa tarjoavalla sisälavalla ns. nakkisuojassa. Ja sitten Satyriconin ja Emperorin takia voi jo kastuakin, mikäli pakko. Ja aivan suunnitellusti meni.

Suoraan siis sisätiloihin eli Pannuhalliin rakennetun Club 3rd Stagen äärelle. Tai sitten voidaan ihan, Suomessa kun ollaan, puhua vaikka klubilavasta. Siellä oman Tuska-päiväni avasi iloinen yllätys Kiinan Sisä-Mongoliasta, Ego Fall. Joka päivä ei näe mongolialaisia metallibändejä, joten nämä olin oikein suunnittelemalla suunnitellut tsekkaavani. Ja hyvä niin. Kiitos kaikille muillekin paikalla olleille, me teimme näiden erittäin sympaattisten kiinanpoikien päivän, ellei pidemmänkin ajan. Solisti muisti kiittää moneen otteeseen yleisöä, päivä oli koko bändille suuri. Kaukana kotoa, maineikkaalla metallifestarilla Euroopassa, lavan edessä mukavasti possea, ja posse täysillä menossa mukana. Ego Fall yhdistelee melodiseen kuoloonsa tai coreensa mongolialaisia perinnesoittimia (sämpleinä toki näin livenä), ja basistin toimittamaa khoomei-laulua. Ennenkaikkea jätkien soittamisen iloa oli pakko todistaa hymy suupielessä, saattaisinpa näiden levyynkin tutustua. Hoitakaa hei joku kiltti hyvä taho nämä talvella Eurooppaan klubikiertueelle lämppäämään jotakin kokeneempaansa, jooko?

Samaisella klubilavalla jatkettiin, pienen Koff-tauon jälkeen. Lauteille kapusi melodista death metalliaan toimittamaan orkesteri Kiinan keisarikunnan toiselta laidalta, eli Taiwanilta. Tai niin Kiina luulee, että Taiwan sille kuuluu. Uskompa, että Diesear-yhtyeen jampat tietävät, että ei kuulu. Vuonna 2007 perustettu Diesear talloo kuolonpolun extreemimpää laitaa, ja on ehtinyt julkaista kaksi pitkäsoittoa, joista mainio ”Ashes of the Dawn” ilmestyi viime vuonna. Olin ehtinyt omassa kotoisassa musacornerissani jo soitattaa kyseistä plattaa useammankin kerran läpi, ja odotukset Taiwanin Bodomin vedolle olivat kohtuukovat. Mutta Mongolian poikain energian ja ilon jälkeen Diesear ei ihan onnistunut olemaan niin rankka, vakava ja tekninen, kuin mihin se ilmiselvästi pyrki. Soitto oli paikoin epätarkkaa, soolokitaristi soitti ehkä hitusen eri bändissä kuin muut, ja solisti Kurenai selvästikin ujosteli, ainakin tänään, tässä ja nyt. Mutta eipä hätiä, nämä tulevat vielä Eurooppaan, varsinkin jos lämppäriyhteistyö Children of Bodomin kanssa jatkuu myös täällä päin Palloa. Jos melodinen, raskaampi kalma kiinnostaa, Diesearin tuotantoon kannattaa ehdottomasti tutustua.

Kävin suunnitelmani mukaisesti tarkistamassa ulkoilman, eli sään, olihan Inferno-lavalla seuraavaksi nähtävissä etnometallin legenda Israelista, jo vuonna 1991 (eri nimellä tosin) aloittanut Orphaned Land. Joka on sekin pitkään pitänyt nähdä, bändi on ansiokkaasti sekoittanut Lähi-idän sävyjä melodiseen metalliinsa. Mutta ensi kertaan jää edelleen. Sen verran tuli kylmää sumua itänaapurin suunnalta takapalloon, että ei siinä kuulemastaan oikein pysty nauttimaan. Urheasti israelinmiehet vetivät tuntisensa kuitenkin, näin siitä kaksi ensimmäistä, ja viimeisen biisin. Orphaned Landin lämmintä ja lämminhenkistä klubikeikkaa odotellessa.

Takaisin Pannuhalliin, joka nyt sään äityessä olikin täynnä kuivattelemaan ja lämmittelemään paennutta jengiä. Onni siis onnettomuudessa helsinkiläiselle Church of The Deadille. Joka on suomimetallin tuoreehko sensaatio, jos minulta kysytään. Viime aikoina on jaksettu jauhaa puhki suomalaisen thrash-ja speedmetallin uusi aalto, ja ihan kovia nuoriso-orkestereita se onkin synnyttänyt, ei siinä. Mutta miksi tämmöisestä bändistä ei ole vaahdottu? Vai onko joku vaahdonnut? Oli kuin olisi ensitahdeilla lennätetty Floridaan, ja vuoteen 1989. Kaikki paikallaan näillä jannuilla; asenne, tekniikka, rentous, perinteet, biisit ja lavallaolo, josta viimemainitusta nyt pääosin vastaa toki solisti Pihlajaniemi. En muista mitään näin räyhäkästä kuulleeni näin tuoreelta bändiltä pitkiin, pitkiin aikoihin. Menkää tsekkaamaan, kun saapuvat klubille lähelle teitä. Jos uppoaa Deicide, upponnee tämäkin. Kuolonmetalli elää ja voi hyvin.

Sitten ulos, ja päälavan edestä tukevat jalansijat Suvilahden sepelistä. Ja kun Oslon bläkkiskunkku Satyr miehineen aloittaa hypnoottisen ”Now, Diabolical”, kannattaa olla täällä tänään. Tihkusade ei haittaa, se sopii tunnelmaan. Jos on Dimmu Borgir parjattu bändi puritaaneissa ja ahdaskatsantoisissa blackmetalpiireissä, niin kyllä on saanut osansa myös Satyricon. Joka kuitenkin, jos minulta kysytään, on yksi niistä kakkosaallon tärkeimmistä bändeistä, jotka ovat menneet urallaan eteenpäin. Eikä ainoastaan kaupallisesti, vaan myös musiikillisesti. Ja mitä sitten, puritanistit tukehtukoot omaan kieleensä, Satyricon jyskyttää todella kovan tuntisen, painottaen materiaaliaan viimeisimmälle albumille ”Satyricon” (2013). Varsinkin ”The Age of Nero”-albumin ”Black Crow on a Tombstone” lähtee niin väkevästi, että itse en osaa toivoa enempää. Paitsi tihkusateettoman pienen klubiympäristön. Tuoreen levyn raidoista terävimmin kuohii ”Walker Upon the Wind”. Tunnin festarisetti on oikeastaan aika hyvä, bändille kuin bändille, on pakko miettiä mitä soittaa. Mutta Satyriconin tuntisen jälkeen on olo, joko se loppui. Bändin ei-niin-tunnetut rivimiehet hoitavat hommansa mallikkaasti, eivätkä tyydy sessiomiehen osaan, vaan lava on täynnä energiaa. Rumpujen takana legendaarinen Frost osoittaa taas olevansa yksi koko genren tärkeimmistä muusikoista. Setin lopun ”Mother North” ja ”K.I.N.G.” todistavat, että Satyriconilla on iso paikkansa kanoniassa, nillitetään mitä nillitetään.

Tuskan 2014 ohjelmistoa oli niinikään kritisoitu. Aina löytyy niitä jotka osaisivat itse paremmin, kaiken muunkin kuin juoksuhautojen pohjilta ja poteroista huutelun. Totta toki on, että nimet kuten (nyky-)Anthrax tai Metal Church ovat enemmänkin ehkä Jalometallin bändejä, kuin Tuskan. Tai että on järjetöntä sijoittaa kakkoslavan päätösesiintyjäksi niin tylsä, ja ulkoilmakelvoton bändi, kuin vaikkapa Inferno-lavan sulkenut Neurosis. Tiedän, että bändillä on Suomessakin uskollinen kannattajakuntansa, eikä kunnon sludgeilussa mitään vikaa sinänsä, mutta tämä on klubibändi ja klubimusiikkia. Jos festari aiotaan päättää isosti, päätetään se isosti. Oaklandilaisbändi Neurosiksen keikasta seurasin valtaosan, eli vissiinkin neljä biisiä. Ihan mukiinmenevää kamaa, mutta väärässä paikassa. Nämä voisi hyvinkin jokus uudelleentsekata mainitussa klubimaailmassa.

Emperorin takia tänne olin kuitenkin tullut. Aiemmin en ollut onnistunut bändiä näkemään. Ja kun tiedossa oli, että orkesteri tulee soittamaan esikoisalbuminsa ”In the Nightside Eclipse” siis kokonaan läpi, oli ainakin paperilla yksi koko keikoillakäyntihistoriani tärkeimmistä hetkistä koittava kohta. Siksi tärkeänä pidän 90-luvun alun blackmetallin kakkosaaltoa, ja eritoten sen norjalaista antia, kuten vakilukijani jo tietääkin.

Emperor astelee lavalle tasan kello 19.45. Tähän päättyy Tuska 2014, tähän kiertueeseen päättyy kenties Emperorin ura, tämä on todennäköisesti viimeinen Emperor-keikka Suomessa. Sade taukoaa, jopa sää kunnioittaa blackmetallin kaikkein suurinta. Jollekin se on toki Darkthrone, jollekin Burzum, jollekin vielä joku muu. Itselleni on kolme kovaa; Immortal, Burzum ja Emperor. Tämän illan jälkeen kolmikosta ne jotka nähdä voi, on nähtynä. Emperor soittaa koko levyn läpi, alusta loppuun, sillä niinhän albumiklassikot soitetaan (vai mitä Metallica?). Yllätyksiä keikka ei siis tarjoa, mutta se tarjoaa laadukkaan toistatuntisen omassa genressään ylivoimaisen musiikin parissa. Bändi on harjoitellut hyvin ja on näennäisen rento. Ehkä kitaristi Samothia kuitenkin vähän jännittää? Kitarassa ja laulussa Ihsahn hoitaa osuutensa tyylillä. Tämänkaltaiset paluut, tai juhlakiertueet eivät ole helppoja, mutta Emperorilla on homma hanskassa.

Ennenkaikkea Keisarin veto laittaa miettimään, miten tuolloin 17-18-vuotiaat Notoddenin kollit ovat voineet tehdä tällaista kamaa? Levyn, yhdessä bändin kanssa, tuottaneen ja äänittäneen Pytten Hundvinin osuutta ei voi vähätellä, mutta silti. Tämä musiikki on ollut teinien päässä, ja saatu sieltä vinyylille. Ja niitä teinejä oli muitakin, siksi(kin) jaksan vaahdota 90-luvun alun norjaskenen merkityksestä. Itse albumilta komeimmat vedot säästyvät sen lopuksi, kiekon päättävät ”I am the Black Wizards” ja ”Inno A Satana” ovat alan kiistämättömiä klassikoita, ja jopa tässä seurassa biiseinä omaa luokkaansa. Samothin ja Ihsahnin kitarat itkevät kauniisti yhteen, koskettimetkin kuuluvat, rummuissa on taas parinkymmenen vuoden tauon jälkeen itse Faust Eithun, ei enää sada, pyrotekniikkakaan ei ole bändin show’lta pois, ja kaikki on vaan äärimmäisen hyvin. Yksi oman historiani tärkeimmistä keikoista on totta.

Tiedossa on, että kun on hiljennytty veisaamaan Emperorin esikoinen kannesta kanteen läpi, on luvassa vielä kolme encorea. Kuullaan kaksi bändin ensimmäisen demon ikäistä biisiä, useammassakin yhteydessä julkaistut ”Ancient Queen” ja umpilegendaarinen ”Wrath of the Tyrant”. Kahden kitaran ajo käy yhä primitiivisemmäksi. Tästä se kaikki silloin alkoi, vuonna 1992. Sitten mennään vielä yhden biisin ajaksi blackmetalajassa taaksepäin, ja koittaa huikea hetki, millä tahansa mitattuna. Emperor soittaa Bathorya uskollisesti, tarkasti ja kunnioituksella; ”A Fine Day to Die” alkaa levyn introlla. Hevoset hirnuvat ja Quorthon itse soittaa kitaraa. Valtavaa. Kiitos Emperor, jos tämä nyt oli lopullisesti tässä. Jos ei, hyväksymme senkin.

Tuska 2014 oli sanalla sanoen hyvin järjestetty. Jonottaa ei merkittävästi tarvinnut ja meininki oli muutenkin lupsakkaa. Kaikilla lavoilla soundipuoli oli kunnossa ja muutoinkin niinä vuosina, kun itse en ole ollut paikalla, Tuskasta on kasvanut kansainvälisen tason turnaus. Voin peräti luvata, että seuraavaan kertaani ei mene 14 vuotta. KG

Amon Amarth (swe), Carcass (uk), Hell (uk) @ Kaapelitehdas, Helsinki 09.12.2013

Tähän metalliseen täyslaitailtaan piti alunperin suhtautua pikku jännityksellä. Ensinnäkin brittilegenda Hell oli heti paluustaan lähtien ollut niiden listalla, jotka jossain kohtaa pitää nähdä. Toisekseen Carcass on metallin historiassa yksi kaikkein tärkeimmistä, ja luonnollisesti aivan niillä samoilla listoilla. Carcass kun on aiemmin aina mennyt jotenkin ohi, ennakkopelkoja nostatti siis se, pystyykö bändi odotuksiin vastaamaan. Hellistä ehkä puhumattakaan. Kolmas illan line-upissa eli pääesiintyjä Amon Amarth puolestaan on itselleni jäänyt levyiltäkin varsin tuntemattomaksi. Eniten kuitenkin joutui pelkäämään keikkaa järjestäneen tahon paikkavalintaa eli Kaapelitehtaan pitkää mutta loputonta Merikaapelihallia. Viimemainittuhan  illasta sitten päälimmäisenä pettymyksenä lunastuikin.

Kaikki oli aika lupaavaa vielä siinä kohtaa, kun Hell odotutti itseään lavalle. Bändin hiilihankologo taustan kankaassa tanassa, oikeinkin tarmokkaat perkeleenkuvat lavan sivusermeissä ja tulomusiikkina Rainbow’n ”Long Live Rock’n’Roll”. Ja oikeastaan vielä siinäkin vaiheessa, kun bändi syöksyi lavalle. Solistilla naama tutusti maalattuna ja tutusti orjantappurakruunu päässä. Mutta pianpa se into sitten lähtikin laskuun. Puhun nyt omasta innostani, en bändin.

Nottinghamilainen Hell inkarnoitui vuonna 1982 ensimmäistä kertaa, mutta ei koskaan tuolloin päässyt levyttämään ja hajosikin jo 1987. Tämä otti alkuperäissolisti Dave G. Hallidayta sen verran koville, että vaihtoehdoksi jäi pakokaasu, letku ja autotalli. Bändi masinoitiin henkiin uudelleen 2008 ja uudeksi nokkamieheksi otettiin näyttelijäsmies David Bower, alkuperäiskitaristi Kev Bowerin veli. Muusta kasarimiehistöstä (Kev’n lisäksi) mukana ovat edelleen basisti Tony Speakman ja rumpali Tim Bowler. Bändin täydentää rytmikitaristi Andy Sneap, joka parhaiten tunnetaan metallimaailman ahkerana ja arvostettuna tuottajaguruna, miksaajana ja masteroijana. Paluunsa jälkeen bändi on kasannut kaksi albumia, joista ensimmäisen (Human Remains, 2011) lähinnä kasarilla jo demotetuista varhaisbiiseistä. Mainittu kiekko on itseasiassa hieno heavylevy ja osoittaa bändin olleen 80-luvulla voimakkaasti aikaansa edellä. Albumi on kuin katsaus koko heavyn historiaan, ja kannattaa tsekata, jos on tsekkaamatta jäänyt. Kyseiseltä esikoisplatalta kuultiin 4 biisiä, joista ärhäkimmin lähti ”On Earth As It Is in Hell”. Pientä yleisönlaulatustakin jo viriteltiin ja pieni, mutta intensiivinen joukkio lavan edustalla tuntui tuntevan yhtyeen materiaalia melko hyvin. Mutta meikäläisen osalta keikka kyllä kaatui valitettavasti muutamaan asiaan, vaikka bändi yritti vimmalla vetää kovan show’n ja minä vimmalla tykätä siitä. Mutta jotain jäi puuttumaan.

Ensinnäkin David Bowler on lopultakin näyttelijä, joka osaa laulaa. Ei toisinpäin. Kummallinen ja teatraalinen lavakeekoilu orjantappurat päässä sai jotenkin niin huonon näyttelemisen muotoja, että myötähäpeäksihän se välillä kääntyi. Huippu saavutettiin, kun miehemme äityi ruoskimaan itseään barabbaana pitkin lauteita. No, joku onnekas sai ruoskan muistoksi rockmuseoonsa. Suhteellisen muistijäljen jätti myös mainio ”Something Wicked This Way Comes”, ja onhan näillä toki kulkevia biisejä, mutta nyanssit tulee levyiltä niin paljon paremmin läpi. Livekaahauksessa menetetään se, mikä Hellissä on ainutlaatuista.

Sitten olikin aika alkaa suhtautumaan siiihen, että Carcass on kohdakkoin nähtävissä palttiarallaa 20 vuoden odottelun jälkeen. Vähintäinkin. Hellin olin nähnyt erittäin hyviltä jalansijoilta, mutta pakkautuma edessä oli Carcassin aloittaessa jo sitä luokkaa että näkörajoitteita alkoi olla. Keikka jysäytettiin käyntiin ”Buried Dreams”lla, klassikkoalbumi ”Heartworkin” (1993) avausraidalla. Joka kyseinen albumi on itselleni ollut aina se tärkein ja soitossa kulunein Carcass-pitkäkiekko, vaikka sitä edeltävienkin laadusta ja merkityksestä toki olen täysin tietoinen.

Basisti-laulaja Jeff Walker ja kitarsti Bill Steer ovat jäljelle jääneet alkuperäiscarcassit. Jomman kumman lähtö edellyttäisi nimen vaihtamista. Toki siinä keikkaa vastaanottaessa kävi mielessä sekin, että onko tämä Carcass? Vai Walker, Steer ja pari muuta jannua?  Semminkin kun nuori ruotsalaisrumpali Daniel Wilding tuntui takovan larsulrichmaisesti vähän sinnepäin. Rytmikitaristi Ben Ash on tämänvuotinen hankinta, mutta paikka on löytynyt ihan laadukkaasti eturivistä. No, tunteroinen tai vähän vajaa Carcass-klassikoita varsin siedettävillä soundeilla, illan parhailla itseasiassa. Mutta se nyt ei vielä ole Merikaapelihallissa välttämättä kauhean paljon.

Kaikki illan bändit muistivat mainita olleensa rundilla jo peräti raskaat viisi viikkoa. Jokainen meistä freelancereistä (joskin tyystin eri alan) tietää, että viimeisenäkin keikkapäivänä pitää yrittää jaksaa vetää täysillä. Me rundin viimeiselle keikalle maksaneet kun emme niistä muista keikoista oikein osaa sanoa, emmekä välttämättä ole kiinnostuneita. Parhaiten tänään kiertueväsymystä vastaan taisteli Hell. Ja kyllähän, jos itselleen saa olla rehellinen, niin Carcasskin vetäisi aika rutiinisuoritteen. Mutta legendaarisuuspisteet päälle ynnäten, niin kaikesta huolimatta Carcass oli kuitenkin oman iltani pääesiintyjä. Muutakin mieltä saa olla, mutta eihän Carcassin tuoreehko ”Surgical Steel”-albumi tule metallin klassikoksi muodostumaan. Bändi on ne jo tehnyt. Silti itselleni illan kovimpia nykäisyjä oli tuore ”Captive Bolt Pistol”.

Jos lasketaan bändipaitojen ja huppareiden, sekä eturivin tungun perusteella pelkästään, niin illan vääjämätön pääesiintyjä oli ruotsalainen viikinkilauma Amon Amarth. Itselleni, myönnän, kovin tuntematon tuttavuus levyiltä, vaikka bändin olemassaolosta olen ollut toki tietoinen alun jumalhämärästä lähtien. Ei vaan ole koskaan tullut tartuttua tuotantoonsa. Erittäin kova rykmentti, joka ammentaa sanaa ja ilmettä Pohjolan mytologiasta. Komeita ralleja melodisen kuolon sarkaa kyntäen, mutta jotenkin kovin nyansittomalta tämäkin bändi onnistui livenä vaikuttamaan. Joskin on todettava, että seurasin keikan varsin takaa, enkä edes loppuun asti, mutta yli puolivälin kuitenkin. Ei voi mitään, ei kaiken tarvitse pudota, kolahtaa, upota, siinähän tämän homman hienous on. Tänään ei ollut Amppareiden vuoro. Tänään vuoro oli omalla kohdallani Carcassin. Kaikki kolme bändiä tänään ”nähtyjen joukkoon”, kuten meillä päin tavataan sanoa. Levykauppaan ei tämän illan perusteella tarvitse rynniä, ja jos kohta, niin sittenkin kuitenkin siihen H:n kohdalle hyllyä.

Ehkä tuossa jo tulikin ilmi mielipiteeni Kaapelitehtaan Merikaapelihallista keikkapaikkana. Varmasti melko hyvä tila valmistaa merikaapelia, pituutta ja korkeutta nimittäin riittää. Ne on hyviä asioita kaapelintekijälle, mutta ei maksavalle rockyleisölle. Baarista katsottuna lava on noin sadan metrin päässä ja ainakin ilman korvatulppia soundi on betonista ja taas kerran loppumattomasta betonista miljoonasti kimpoillessaan hirvittävää sirinää. Tänään yleissoundi oli ennakkopelkoja parempaa, mutta onko se mikään kriteeri soundille? Olin itsekin lähellä jättää tärkeän Carcass-keikan näkemättä juuri paikasta johtuen, ja osin johtuen karmaisevista Motörhead-muistoista vuodelta 2005. Se, että tässä liian kapeassa ja pitkässä putkessa yhä soitatetaan bändejä johtuu siitä, että Helsingistä puuttuu klubien ja jäähallin välistä yksi kokoluokka soittopaikkoja. Toistaiseksi. Mutta tarve noin 3000 henkeä vetävälle mestalle on keikkakonkarin näkökulmasta kyllä huutava. Nyt siihen on suunnitelma. Jotta se ei vesittyisi jonkun asiaa ymmärtämättömän typeryyteen, käythän arvon lukija allekirjoittamassa ELMUn vetoomuksen paikan virittämiseksi lähelle nykyistä Nosturia, mutta isompiin ja toimivampiin tiloihin. Nimittäin täältä löytyy linkki, rohkeasti vaan hyvälle asialle:  http://www.adressit.com/elmu_konepajalle__kolmetonninen_helsinkiin

KG

Keep of Kalessin (no), Soilwork (swe) @ Pakkahuone, Tampere 29.11.2013

Omissa puolustuslinjoissani on hyvin pitkään ollut erittäin raskaan metallimusiikin mentävä aukko, kuten sivuston harras ja vakituinen lukija onkin varmasti jo tullut ymmärtämään. Se, mitä tapahtui Norjassa ja muuallakin Skandinaviassa (johon nyt Suomikin tässä tapauksessa laskettakoon) 1990-luvun alkuvuosina, on jotenkin erityisen lähellä kirjoittajanne sydäntä (jos sallitte ilmauksen). Enkä puhu nyt todellakaan, skenen välillä erittäinkin väkivaltaisista ja typeristä lieveilmiöistä, vaan musiikista pelkästään. Kyseinen liikehdintä eli black metallin kakkosaalto, pyyhkäisi itsensä rockhistorian rannoille sikäli voimalla, että jäljet ulottuvat kauas. Koko nykyinen innostus näihin uusgenreihin, kuten vaikkapa nämä metsäfolkit, uusfolkit, postmetallit ja muut huonosti nimetyt, kiertyvät kuunneltavaksemme ja katseltavaksemme black metallin kautta.

Edellämainituista syistä, mikä tahansa Norjassa 1990-luvun alkuvuosina perustettu metallibändi, jolla virtaa kollektiivisissa bändisuonissaan musta veri, pitää nähdä livenä. Monta ilmeistäkin on itselläni yhä kokematta (nykymuodossaan ja nykykokoonpanoissaan, nykytyyleissään), mutta marraskuisena perjantaina tarjoutui hulppea tilaisuus nähdä jälleen yksi kakkosaallon keskeisistä. Nimittäin vuonna 1995 Trondheimissa perustettu Keep of Kalessin. Tosin käytännössä bändin nokkamies ja säveltäjä, kitaristi Obsidian Claw, oli aloittanut jo 1993 (vuosi jolloin Norjassa paloi kirkkoja enemmän kuin laki sallii) nimellä Ildskjaer. Uusi ja hiukan vähemmän ilmeisellä tavalla black nimi otettiin Ursula K. Le Guin’n Earthsea-trilogian fantasiakirjoista, tälläkin eleellä Obsidian halusi alusta asti ottaa pesäeroa häröilevimpään osaan skeneä. Eli että Keep of Kalessin ei polta kirkkoja, eikä puukota kollegoja hengiltä, vaan keskittyy musiikkiin. Ja väitänkin, että Claw on sittemmin ollut yksi koko kakkosaallon musiikillisesti ja tyylillisesti tinkimättömimpiä hahmoja.

Eikä Keep of Kalessinkaan enää mitään varsinaista blackia soita, onpahan vain yksi teknisesti taitavimmista ja vihaisimmista extreme metal-bändeistä, mitä Maameri päällään kantaa, samaa sarjaa kuin edellisen bloggauksen kreikkalaiskollegat, Rotting Christ. Eli, tärkeitä ja paljon ilmaisevia suvantoja unohtamatta, keskimäärin kahta ja puoltasataa shikaaniin, tukevaa seosta tankissa.

Kuluvalla kiertueella Keep of Kalessinilla ei ole uunituoretta albumia promottavanaan, nimittäin viimeisin, ”Reptilian”, ilmestyi jo 2010. Ja mikäpäs se siinä, kyseinen kiekko on todella kova kokonaisuus. Ja sille kiertueen settilista pitkälti edelleenkin perustuu. ”Reptilian”lta kuultiin peräti viisi biisiä, siinä kahdeksan stygen soittolistassa, jota Kalessin on tällä rundilla kierrättänyt läpi. Settilista on pysynyt hyvinkin samana koko kiertueen ajan. Näin superteknisen, ja nopeasti takovan bändin tapauksessa ratkaisun ymmärtää paremmin kuin hyvin.

Homma käyntiin ”Kolossus”-albumin (2008) nimiraidalla. Soundit ekassa biisissä karmaisevat, mutta nopeasti löytyy kohtuullisen hyvä asetus tiskille. Tuoreimman pitkäsoiton iskusävelmien lisäksi bändi soittaa komean version tämänvuotisen EP:n nimiraidasta, ”Introspection”. Jolla levytyksellä, ensimmäistä kertaa bändin historiassa kitaristi Obsidian on ottanut myös lauluvastuun. Hyvä niin, aivan asianmukaisesti lähtee Claw’lta mayhemmäiset narinat ja kähinät, mutta myös kuolonkorinat ja puhtaampikin laulanta. Eli ei tässä neljättä miestä mihinkään tarvita. Itselleni komeimmin tänään lähtee ”Dark as Moonless Night”, hitaalla introlla käynnistyvä komea extreme-eepos. Rumpali Vyl (alkuperäisjäsen itseasiassa hänkin) tikkaa ja polkee kuin viitamaan piru, käsittääkseni nopein koskaan todistamani rumpali. Kertakaikkiaan ällistyttävä jamppari. Ja silti ote on tällä äärimetallin Gene Krupalla erittäin rento. Basisti Wizziac tuo eloa eturiviin, handlaa viisikielisen basson paremmin kuin moni perinteisen ja karjuu tummat stemmat levyiltä tuttuihin kuoro-osuuksiin.

Kaiken kaikkiaan helvetin kova nykäisy. Kolmevarttia tiukkaa ajoa, osaamista, näkemystä, innovatiivista metallia, tai musiikkia ylipäätään. Mitä väliä sillä raskausasteella aina on. Ja kyllä, sekä etukäteen että jälkikäteen, Keep of Kalessin oli minulle illan ehdoton pääesiintyjä. Sen olisi pitänyt olla sitä muutenkin, mutta minähän en näitä päätä.

Illan pääakti, ruotsalainen Soilwork, ei itseäni ole vakuuttanut levyillä, eikä tällä ainoan otannan livelläkään. Bändin agenda oli alkuvuosina melodinen kuolo, mutta materiaali on sittemmin hilautunut salavihkaa lähemmäs metalcorea ja jonkinmoista groove metallia. Liveverrokiksi kumpusi mieleeni lähinnä joku Devildriver, hyvässä ja pahassa. Se, että minä en tykännyt, ei onneksi ole keneltäkään pois, moni nimittäin tykkäsi ja oli lippunsa lunastanut. Hyvä niin, samalla Kalessin sai mainion syyn tulla soittamaan Suomeen kolme vetoa.

Soilworkilla on monia eittämättä upeita melodiakulkuja, mutta ei niistä vielä mitään kokonaisuutta rakenneta. Totta hitossa ”Spectrum of Eternity” on maailmanluokan kamaa, tai totta hitossa saa lähteä intensiteettiviivalle kun bändi jyskyttää upean ”Long Live the Misanthrope”, mutta siinäpä ne valopilkut omalta osaltani olivatkin. Eli niitä oli liian vähän. Soilwork on mielestäni varsin keskinkertainen bändi, joka kokee tehdä albumin vuodessa. Sitäpaitsi, minusta death metal on lyhyyden taidetta (metalcoresta ihan puhumattakaan), se toimii puolen tunnin paketteina parhaiten. Soilwork näkee toisin julkaistessaan näissä genreissä aika harvinaisen tupla-albumin (The Living Infinite, 2013). Mutta Pakkahuoneen yleisö oli täysillä messissä, ja se on pääasia. Kivaa tässä harrastuksessa onkin nimittäin juuri tämä, että kaikesta ei tarvitse tykätä.

Kun tekee tinkimättömästi erittäin innovatiivista metallimusiikkia vuonna 2013, eikä flirttaile muodikkaan pomppuheavyn suuntaan pätkääkään, saa tyytyä lämppärin osaan. Se leiviskä Keep of Kalessinille tänään lankesi. Silkkaa empaattisuuttani kävinkin sitten itsensä basisti Wizziacin kädestä ostamassa kiertuepaidan. Lähtiessäni piti vielä käydä kyseiseltä hesseliltä vasiten toivomassa, että tulisivat pian uudestaan headlinerkeikalle, mutta Soilwork luukutti encoreitaan niin kovaa, ettei kannattanut. Kun en oikein ole huutajasmiehiä. Uskonpa, että Suomen vedoista jäi Kalessinille itselleenkin pääesintymisnälkä. Ensi kertaan siis. KG

Rotting Christ (gr), Rebelhead, Mörbid Vomit @ Klubi, Tampere 21.11.2013

Ennakkoon, tai niinsanotusti paperilla, Tampereen Klubin torstainen metalli-iltama oli tuomittu olemaan yksi kuluvan annaalin (huomatkaa, tämä ei ole anaalin murremuoto, vaan vanhahtava sana kalenterivuodelle) kovimpia. Lauteilla kaksi kotimaista, ennakkotutkimuksissa asiallisiksi todettua, suhteellisen tuoretta yrittäjää. Sekä ennen kaikkea Kreikan kaikista jumalista raskaimmalla kädellä rankaisevat eli legendaarinen nopean toiminnan joukko-osasto Rotting Christ. Ja katso, kova iltapuhde siitä tuli.

Illan avasi säälimättömällä puolituntisellaan lahtelainen Mörbid Vomit. Tämän bändin olin livenä halunnut tarkistaa jo jonkin aikaa. Paljon sanottu orkesterista, joka on aloittanut maallisen vaelluksensa vasta viime vuonna! Mutta sikäli paljon olin ehtinyt MV:ta kuulla hyvää. Oikeassa olivat. Räväkästi lähti Ruotsiin päin kallellaan oleva nopea ja piiskaava dödö, lähinnä tuonne Graven ja Dimemberin suuntiin Vomitin laatta lentää. Ja nehän on kovasti hyviä suuntia. Silti Mörbbarit ovat onnistuneet keittämään suht omanmakuisensa sappinesteen, ketään esikuvista ei voi suoralla sormella osoittaa. Lahden rintamalla ruuti on kuivaa, hanki punertuu. Bändi toimittaa tiukasti, ja ainakin tänään Klubilla sounditkin olivat erittäin puolellaan. Erityisesti mieleen jäi liidikitaristi Lindgrenin suoritus, perinnetietoista pörinää omalla otteella. Kompaktin setin kohokohta oli, ankarasta ajosta huolimatta, sen hitain biisi ”Fuck the Dead”. Bändiltä on ulkona EP ”I Breathe Hell”, johon kannattaa harrastuneisuuden niin salliessa ehdottomasti tutustua. Hyvä bändi, hyvä shöw.

Sen sijaan illan kakkosakti, tamperelainen Rebelhead, ei onnistunut meikäläistä vakuuttamaan. Bändin katalogissa on muutamia hienoja biisejä ja kovalla sykkeellä toimitti myös Rebelhead, alun keikkaa hyvinkin kovalla. Jopa niin, että eihän bändi sitten ihan loppuun asti samalla intensiteetillä jaksanutkaan meuhkata. Olisi kotikentällään pelaaville kundeille olettanut isompaa kannustusjoukkoa lavan eteen, mutta ehkä tässä vaiheessa elettiin jo voimakkaassa pääesiintyjän odotuksessa. Kakkoslämppärin slotti ei välttämättä ole niin kiitollinen, kuin kuvitella saattaisi. Sitäpaitsi, tänään olisi ihan hyvin pärjätty yhdelläkin. Mutta eipä siinä, yritteliään oloinen bändi tämäkin, itse vain en holahtanut kohderyhmään.

Sitten punaisten verhojen alueella roudaustauko. Tässä vaiheessa väkeäkin alkoi olla tuvassa jo maininnan arvoisesti, silti häpeällisen vähän. Suhteessa nyt vaikkapa vain siihen, että vuonna 1987 Ateenassa perustettu Rotting Christ on yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä extreme metal-bändeistä, ja ollut omalla panoksellaan vaikuttamassa kakkosaallon black metallin syntyyn. Tämä bändi nimittäin kaahaili kahva edellä jo nelisen vuotta aiemmin, kuin vaikkapa Emperor edes perustettiin. Rotting Christ on tärkeä bändi metallin historiassa, sanotaan se nyt vielä näin selkokielisellä virkkeellä uudestaan. Alku-uran bläkkiksestä bändi on kehittänyt ilmaisuaan doomin ja goottimetallin kautta nykyiseen, erittäin tummissa vesissä, nopeasti ja salakavalasti uivaan dark metalliinsa. Ja väitänpä, että nykymuotoinen Christ on siksi yhä yksi ehdottomasti uuttaluovimmista metallibändeistä. Tekee mitä tahtoo, eikä kysele lupia keneltäkään, ei edes uskollisimmilta faneiltaan.

Eikä siinä kaikki, Rotting Christ on vuonna 2013 julkaissut henkeäsalpaavan kovan uutuuslevyn, ”Kata ton Daimona Eaftou” (”true to your own spirit”). Kiekko on niin kova, että bändi voisi tällä rundillaan soittaa sen periaatteessa läpi, nykyaikaisena albumiklassikkona. En muista kuulleeni näin kovaa kokonaisuutta pitkiin aikoihin, ja vaikkapa pelkästään rumpusoundien takia voisin pyörittää levyä kerta toisensa jälkeen. Pitänee kirjoittaa itkuinen ja hammastenkiristeinen kirje Nuuttipukille, että tämä on saatana saatava, vinyylinä elikkäs LP-levynä. 

Uutuuslevyn on tuottanut Rotting Christin nokkamies, kitaristi-laulaja Sakis Tolis, joka yhdessä rumpaliveljensä Themis Tolisin kanssa on yhtä kuin Rotting Christ. Ovat alkuhämäristä asti olleet. Muut miehet ovat vaihtuneet, nyt kokoonpanossa soittavat lisäksi kitaristi George Emmanuel ja basisti Vaggelis Karzis. Kreikanpojilla on nuo nimet aina kohtuullisen kohdillaan. Mutta niin on bändilläkin. Sakis totesikin taannoisessa haastattelussa, että tuli tosiaan silloin aikoinaan valittua relatiivisen raflaava nimi, ja että se on semmoisten A-sarjassa yhä edelleenkin.

Klubin valot sammuvat, punainen esirippu aukeaa. Alkunauha on vuoden ehkä kovimmalta heavykiekolta tuttu intro, ja sitten jysähtää. Iskusävelmä ”666” saa asianmukaisesti avata keikan. Lapikas lattiaan ja vihdat housuun. Meiningin nimi on bändin puolelta selvä, vankeja ei oteta. Edeltävän ”Aealo”-albumin räväkkä raita ”Dub-sag-ta-ke” heristää viimeistään vahat korvista. Jengi siirtyy lähemmäs lavaa ja nyrkit nousevat pystyyn. Tuoreelta albumilta soitetaan peräti viisi biisiä, ja aivan oikein niin. Bändi ymmärtää itsekin tehneensä kovaa kamaa. Nimibiisi piiskaa kuin konetykki ratsuväen eturiviin, Sakis saa stemmahuutoihin asiallista sivustatukea bändiin viime vuonna liitetyiltä peitsimiehiltä, ja velimies takaa tanakan tulenjohdon patteristonsa takaa. Itselleni illan kovimmat vedot tulevat tämänvuotiselta rieskalta, mutta ennenkaikkea ”Grandis Spiritus Diavolos” on se, jonka takia olisi pelkästään voinut paikalle raahautua. Kun Pirkanmaan pitkätukat huutavat Sakisin mukana äänekkäästi ”grandis spiritus diavolos”, alkaa olla tunnelma kuosissa.

Myös illan ainoa lainabiisi lähtee räyhäkkäästi, se on kreikkalaisen kakkosaallon bläkkisbändi Thou Art Lord’n helvetillis-perkeleellisen hypnoottinen ”Societas Satanas”. Kerran aiemmin olin nähnyt Rotting Christin, kesällä 2010 Wacken Open Airin puolen tunnin telttavedolla. Nyt voin vain sanoa, tulkaa pian uudestaan. Vuoden 1993 esikoisalbumiltakin kuullaan pari vetoa, bändi elää ja höyryää eteenpäin, juuriaan kuitenkaan unohtamatta. Nykykokoonpanon tikki on sen verran tiukkaa, että toivokaamme sen saavan pidemmänkin jatkon. Hyvässä lyönnissä on myös mies tiskin takana, näillä soundeilla jos tämmöistä tavaraa saa, niin jotain täytyy jo osata. ”Non Serviam” ja ”Noctis Era” päättävät illan varsinaisen setin, tänään hommelin nimi on tunti turpaan ja pois. Aika vaatimattomasti tamperelaisyleisö pyytää lisää, mutta saa silti. Niinhän on tapana. Onneksi encoreita tulee vain yksi, ja niin me jäämme puolipöllämystyneenä odottamaan bändin seuraavaa rundia.

En tiedä, olenko se vain minä, mutta bändi saattoi olla hitusen kiertueväsynyt juuri tänään. Ehkä myös väen vähyys hiukan häiritsi lavan näkökulmasta. Silti, ei tämmöisiä vetoja näe edes joka puolivuosi, eli kyllä tässä marginaaleista asioista puhutaan. Top Johonkin keikka kilahti oikeinkin helposti jokatapauksessa, mitä tulee metalligenrejen klubivetoihin. Zeus voi olla pojistaan ylpeä. Ja jos kaikilla kreikkalaisilla olisi tällainen työmoraali, niin ei meidänkään olisi sinne tarvinnut niin penteleesti lykätä avustusrahojamme.

Kovan päivän kova ilta. Ja jos edellisessä kirjoituksessani tulinkin olleeksi skeptinen aika ajoin, niin sanottava on että meitsi tai meide viihtyy heavymetalliväen joukossa. Ei tönitä, ei seistä varpailla, ei läikytetä, ja pittikin pyörii yleensä aina ystävällismielisen siististi. Grandis Spiritus Diavolos!  KG

Steelfest Open Air, Hyvinkää 18.05.2012

Oli tullut aika avata festivaalikesä ja urheasti uusi metallitapahtumatulokas, Hyvinkään Steelfest Open Air, olikin sijoittanut itsensä käytännössä lähes puoliväliin toukokuuta. Mikä tilastollisesti onkin varmasti hyvä hahlo avata kesää, mutta sateinen viikko piti ulkoilmatapahtuman vielä melko galsana. Mutta kunnon mättöhän lämmittää aina.

Tapahtuma on kaksipäiväinen, itselläni oli mahdollisuus vain ensimmäiseen ja illan suurimpana houkuttimena tietenkin legenda itse eli Entombed. Siitä kohta lisää. Iltapäivän avanneet kotimaiset Hellboozer Union, Ominous ja Valoton jäivät silkkaa varhaisuuttaan näkemättä, mutta uskonpa menettäneeni varsin vähän. Festivaaliportin ulkopuolella saapujille huuteli jollain kristillisellä ala-agendalla liikkunut miesryhmä. Ehdin vain kuulla, ”siitä portista älkää pojat menkö, siellä odottaa vain itku ja hammasten kiristys”. Mahtavaa, niistähän tänne tultiinkin kuulemaan. Hyvin olivat kristittysmiehet illan bändeistä ja genreistä selvillä.

Portilla kaikki toimi sujuvasti. Lokaatiohan oli Vanha Villatehdas, jonka sisäpihalle oli rakennettu kaksi lavaa ja oheiset. Puitteet siis ihan kunnossa. Ensimmäinen todistettu bändi oli kylän omien karpaasien, vuodesta 1995 blackmetalliaan tikannut Azaghal. Maskit naamalla mentiin ja kovaa ajettiin. Jaksoin yhden miehen seurueeni kanssa noin vartin, sitten järjetön ja monotoninen kaahaaminen sai riittää. Olutteltta kutsui, kuuluihan se kaaos sinnekin. Tämäntyyppisiä livebändejä on maailmassa aika monta, ja Watain, Enthroned ja kumppanit hoitavat tämän niin paljon paremmin. Levyllä Azaghal on aika erilainen ja huomattavasti persoonallisempi orkesteri. Bändin yksi erikoisuus on laulaa (hmmm) sekä englanniksi että suomeksi.

Tässä vaiheessa juomapisteellä oli vielä järkeä käydä, myöhemmin muodostui infernaalisen hitaita jonoja, joille ensi kesäksi yksinkertaisesti on syytä tehdä jotain. On toki hyvää palvelua saada telttaolosuhteissa maksaa pankkikortilla, mutta se hidastaa entuudestaan sitä arpovaa vellomista ja yhdestä juomayksiköstä voi helposti joutua haaveilemaan puolikin tuntia. Toinen juomateltta lisää ensi vuodelle, jookos?

Jos Azaghal olikin pettymys, niin seuraava orkesteri pikkulavalla ei ollut. Kuusamon ikämiehet A.R.G. näytti missä kuukkelilla on munat. Äijäthän ovat ensilevystään lähtien kutsuneet musiikkiaan porometalliksi ja hyvinhän tuo poljentoaan kuvailee. Ei minkäännäköistä anteeksipyytelyä, vaan suoraan päin ja peräti 45 minuuttia niin että biisimateriaali kesti hamaan loppuun. Ilkeää, likaista ja nopeaa thrashmetallia Slayerin hengessä, mutta omalla otteella. Puolen tunnin setti olisi ollut vielä kovempi juttu, mutta bändihän ei slotilleen mitään voi. Jälleen on mainittava hyvät muistot Wacken Open Airista, missä tikataan puolen tunnin settejä ja vain isot nimet saavat tunnin. Joutuu puoleen tuntiin jo vakavasti miettimään mikä edellä mennään. Mutta siis, huikea veto A.R.G:ltä, joka aloitti taipaleensa jo suomirockin suurena vuotena 1985, mutta jäi aina eteläisempien rässääjien varjoon. Tämän bändin kuuluisi kiertää maailmaa ammatikseen, mutta ei se aina mene niin. Kuusamon miesten jyystäessä nähtiin illan ensimmäinen pitti, mutta vielä maltillisesti pyöri noin kymmenen thrash-harrastajan kirnu.

Kuopion Deathchain tuli sivukorvailtua jälleen ruokahuoltopisteestä, ei ollut ennakkokiinnostus sitä luokkaa, että olisi jaksanut raahautua päälavan eteen. Ja illan tärkeälle ykkösnyrkille oli säästettävä energiaansa. Joku toinen kerta sitten Deathchain.

Seuraavan bändin näkemistä olin odottanut vuosia kuin mustaa kuuta nousevaksi, mutta keikan jälkeen pitikin sitten ihmetellä, että miksiköhän? Nyt puhutaan siis Oulun panssarinyrkki Impaled Nazarenesta. Kaikki oli periaatteessa kohdallaan; pikkulavan soundit, kasvava väkimäärä ja tietenkin Impukoiden ollessa kyseessä, myös porukan pukukoodi. Aika harvalla keikalla  näkee jengin joraavan kaasunaamari päässä. Onhan bändin vauhti ja osaaminen aika häkellyttävää tavaraa, mutta se esiintyminen ei oikein tunnu kuuluvan vahvuuksiin. Toisaalta, fanipohja on uskollista ja rutiininomaisempikin salamasota niittää satoaan. Kuultujen joukossa oli mm. vakiokeikkahitti ”Nyrkillä tapettava huora” ja ainakin omalla kotikoneellani lähes päivittäin soiva (älkää kysykö mistä johtuu) mieletön extrememetalliralli ”The Lost Art of Goat Sacrificing”. Ja pitti pyöri. Mutta vähän jätti onton maun. Takaan toki saman tien, että jossain kellariloukossa Väli-Amerikassa kaahattu keikka samalta bändiltä ei taatusti olisi jättänyt. Että onhan näissä ulkoilmahommissakin omat puutteensa.

Pienen odottelun jälkeen nousi lavalle, ainakin omaa musiikkitietoisuuttani ankarasti laajentanut juontajaherra Klaus Flaming  ja kuulutti sen, mitä tänne oltiin ehdottomasti tultu kuulemaan. Vanha kunnon Enska, yksi kaikkien aikojen keskeisimmistä metalliorkestereista eli ruotsalainen Entombed. Ja homman nimi oli puolitoista tuntia turpaan. Ei kovin iso, mutta sitäkin uskollisempi fanijoukko todisti huimaa poljentaa, tuttuja melodisen raskasrock’n’rollin klassikoita kaikilta dödömaaillmaa muuttaneilta avainalbumeilta. Tiedättehän. Ihan on edelleen vedossa L.G.Petrov, ihmisviemäri, ja niinikään alkuperäinen kitaristi  Alex Hellid. Jotain äärettömän keskeistä tapahtui musiikissa 1989, kun demoasteelle jäänyt Nihilist hajosi ja jakautui kahdeksi eli Entombediksi ja Unleashediksi. Ja tässä nyt sen kaaren kesävyyttä todistettiin monttu auki ja nyrkki pystyssä. Ihanaa. Eikä antanut kohdallani odottaa kuin 23 vuotta. Kannatti tosin.

Nopeasti saatiin tyhjennettyä festivaalialue ja kaikkien huulilla oli yksi sana, ”Entombed”. Jeesus-väkikin oli jo mennyt valottomiin koteihinsa ynnäämään päivän saldoa ja jengi valui kohti jatkoklubipaikkaa eli ravintola Pelikenttää. Sen ovella tuli ohikävellessä sen verran poikettua, että kävin kertomassa A.R.G.-kitaristi Jari Kelloniemelle kuinka kovan keikan bändi kuin ohimennen nykäisi. Tämä on parhaimmillaan kahdensuuntaista toimintaa.

Lopuksi. Ihan mallikkaasti tuntui ensimmäinen Steelfest olevan järjestetty ja mietitty. Paitsi se juoma-alue. Mutta profiloitumistahan kannattaa toki pohtia, Hammer Open Air Liedossa hoitaa tätä samaa leiviskää ja osin myös Jalometalli Oulussa. Yksi oma juttu on tietenkin piikkipaikka kesän festarikalenterissa jo toukokuussa.

Post Navigation

%d bloggaajaa tykkää tästä: