extreme metal | Keikkaguru

Archive for the category “extreme metal”

10 elo 2026

Hellsinki Metal Festival: Eluveitie (ch), Triptykon performs Celtic Frost (ch), Horna, Orly (fr), Cyan Kicks, Kalmah, Sepulchral Curse, Mispyrming (is), Numento, Assemble The Chariots @ Nordis, Helsinki 08.08.2026

Hellsinki Metal Festivalin lauantai, monessakin mielessä tapahtuman pääpäivä, avasi porttinsa klo 13. Sen verran isoin odotuksin piti asioihin itsekin suhtautua että oikein Nordiksen lähikortteleissa joutui sisäänoton starttia odottelemaan. Sitä paremmat olikin sitten tennistossunsijat, kun festivaalipäivän avasi 02-lavalla maailmanluokan deathcorebändi pääkaupunkiseudulta, Assemble The Chariots. Aika kovat kierrosajat ATC latasikin noin 40-minuuttisessaan, nokkamies Onni Holmström teki työtä saadakseen yleisön hereille, ja saikin. Päivän ensimmäistä pittiä viriteltiin, kun ATC latasi teknistä ja melodista deathcoreaan aurinkoiseen alkuiltapäivään. Bändin toissavuotinen albumi ”Unyielding Night” on todella tykki kokonaisuus, tämän lajityypin (toistan itseäni) maailmanluokkaa. Eikä ihme että orkka on kiertänyt laajalti jo ulkomaillakin, mm. Calibanin kanssa. Isoa läpimurtoa sympaattiselle ryhmälle ei oikeastaan isommin voi toivoa. Syvästi henkilökohtaisessa musacornerissakin ahkerasti soittamaltani esikoisalbumilta kuultiin monta täpäkkää raitaa, jollain tapaa tykeimmin lähtivät ”Admorean Monolith” ja ”Evermurk”. Keikka sisälsi myös ilahduttavan yllärin, kun bändi soitti ekaa kertaa ikinä livetilanteessa, edellispäivänä julkaisemansa tuoreen sinkkubiisin ”Discover The Power”. Vetäisyyn saatiin vieraaksi sinkullakin laulava, nykyisin Dreamtalessa vaikuttava Nitte Valo. Lisää maailmanlaatua lauteille. Assemble The Chariots osoitti kiitollisuuttaan ison festarin haastavasta avausslotista soittamalla äärikovan ja intensiivisen keikan Nämä kannattaa ottaa häivetutkan ruudulle, jos sinfoninen deathcore on lähelläkään sydäntä, ja oikeastaan vaikka ei olisikaan. Itselle on alkanut viime vuosina olemaan, ja niinpä ATC vetäisikin yhden parhaista genren keikoista, mitä omille öögille on tähän mennessä sattunut. Palaamme asiaan.

Siirtymä 20 metriä vasempaan, eli 01-lavan edustalle. Oman osuutensa päälavan lauantaikorkkaajana aloitteli helsinkiläinen Numento, joka soitti symbolisestikin tärkeän slotin. Tällä kohtaa ohjelmaa piti nimittäin alunperin vetää yhdysvaltalaisen Il Ninon, mutta festivaaliorganisaatio teki todella tärkeän päätöksen pudottaa bändi ajoissa pois rosterista. Il Nino nimittäin ei suostu vieläkään vetäytymään Venäjän keikkamarkkinoilta, vaan suunnittelee sinne paluuta ensi vuonnakin. Venäläiset fanit on kuulemma Il Ninolle niin tärkeitä, että muiden menettäminen tai uusien saaminen ei sen rinnalla kiinnosta. Ja mukavahan se on viihdyttää Moskovassa maailmalta silmänsä sulkenutta possea, jonka veljet ja isät tappaa Ukrainassa lapsia. Yhtäkaikki, Numento hoiti saamansa kolmevarttisen slotin ansiokkaasti. Yhtyeen laulaja Katri Hiovain on sanalla sanoen sensaatiomainen, en ymmärrä miksi tämmöisestä ei ole kohistu enempää, tai koko ajan kohista. Nimittäin jo vain, Hiovain yltää perättäisissä fraaseissa alhaalta viemäreiden pimeyksistä ylös kuulaisiin korkeuksiin. Uskomaton solisti Numentolla, ja toki muukin miehistörekry kunnossa. Erityisesti pisti silmään Hiovainin ohella basisti Johnny Grindsin basismi, jantterihan soittaa myös tärkeässä käymäläslambändissä Putrid Defecation.

Sanottava on, että Numenton materiaalia ennalta melko huonosti tuntevana, setin kohokohta oli uusin biisi, kesäkuussa julkaistu ”One with The Void”, johon Katri Hiovain sai yleisöltäkin kertsiapua. Ja hyväähän se vain tietää, jos tuorein biisi kuulostaa parhaalta. Biisiin kuulemma kuvattiin keikalta musavideotakin. Solistiaan lukuunottamatta Numenton kaltaisia bändejä on maailmassa muitakin, mutta laulajansa ja tämän useissakin biiseissä soittama kantele pelkästään riittävät tuottamaan Numentolle sisäkaarteen verran matkaetua.

Ripeästi sisälavalle, jäähallin syvyyksiin katsomaan kun turkulainen Sepulchral Curse kurmootti erinomaisen 45-minuuttisen perinnetietoista, mutta persoonallista death metalliaan. Ja lajityypissä, missä on lähes mahdoton olla persoonallinen ja keksiä pyörää uudestaan, oma ote on arvokas asia. Jotain on mennyt oikein jo vuodesta 2013. Omassa kotoisassa musacornerissa bändin viimevuotinen kolmosalbumi ”Crimson Moon Evocations” on soinut ns. tuelta, ja onneksi siltä nytkin kuultiin monta vetoa.

Tämä bändi on pitänyt nähdä niin kauan, kuin se omalla tutkalla on ollut. Toki tämmöinen kvintetti pitäisi nähdä jossain Lepakkomiehessä, mutta ehkä sekin päivä vielä koittaa, uusintaa joka tapauksessa odotellessa. Solisti Kari Kankaanpäällä (ei pidä sekoittaa muihin karikankaanpäihin) on toimiva alakertainen soundi ja kitarapartio Riihimäki/Luukka ajaa mahtavasti vasenta kaistaa vuorovedoin. Välispiikeissä saimme kuulla, että Kankaanpäällä oli hääpäivä päällänsä, ja rumpali Johannes Rantalalla tasan kuukauden ikäinen vauva kotona. Joten, missä muuallakaan miehet voivat olla, kuin pyyhkimässä Stadissa dödöä. Tuoreimman pitkärieskan biiseistä ainakin nimeltään ajankohtainen ”Wildfires” jysäytti setin mainiosti käyntiin, ja varsinkin setin päättänyt ”House of The Black Moon” tempoilivat erityisen jyhkeästi. Ja mitä nyt tulee muuten festareiden soittoslottien pituuteen noin yleisemminkin, ei ainoastaan Hellsinki Metal Festivalilla–niin kyllähän se on sanottava, että aika monen orkesterin kohdalla puoli tuntia riittäisi enemmän kuin hyvin tuomaan bändistä parhaan esanssin esiin. Pitkiä eeppisiä black metal-raitoja jyystäville puolestaan 45 minuuttia voisi olla tehokkaampi, kuin se joskus ylipitkä ja monotoninen puolitoista tuntia. Omat headline-keikat on materiaalin ja tuotannon esittelyä varten, festarivedot on bändistä ja sen tärkeydestä/yhä olemassaolosta muistuttamista varten. Muitakin mieliä saa olla, ei siinä. Mutta että, Sepulchral Curse kyllä selätti kolmevarttisensa aivan mainiosti, ei siinä(kään).

Päälavalla iltapäivää jatkoi islantilainen Mispyrming (sellaista p:tä ei löydy omasta kannettavasta höyrykoneestä, millä voisi laatia semmoisen p:n, millä islantilainen bändin typoaa, joten mennään ilman). Islanti on varsin outo maa, asukkaita 390 000, ja silti sieltä tulee yksi maailman kovimmista black metal-skeneistä. Eli noin joka kymmenes islantilainen soittaa maailmanluokan bläkkisbändissä. Ne muut kasvattaa lampaita, istuu eduskunnassa, leipoo, hieroo ja auraa teitä. Ja kun omassa maassa ei voi loputtomiin jyystää, ei ole paikkoja eikä yleisöjä, on tietysti jokainen ulkomaan keikoille päässyt bändi tilaisuudessa todistaa olevansa ulkomaan keikkojen arvoinen. Siksi minkä tahansa islantilaisen bändin voi aina käydä tsiigaamassa, aina on keskittynyttä laatua luvassa. Niin nytkin. Mispyrming (”kaltoinkohtelu”) perustettiin Reykjavikissa vuonna 2013, ja se on julkaissut kolme täyspitkää studioalbumia tähän mennessä. Se on myös lyönyt hynttyyt yhteen Behemothin Nergalin kanssa ja soittanut/soittaa valikoidun nipun festarikeikkoja tulkiten läpi Behiksen esikoisalbumin ”Sventevith” kannesta kanteen. Niin myös Hellsingissä, eli Mispyrmingillä oli siis samana päivänä kaksi vetoa. Bändin päiväveto tuli yyteröityä hieman enemmän takalinjoilta, ja kyllähän jannut ankaran laadukkaasti lohkoivat menemään. Mutta kovasti jälleen, varsinkin näin livetilanteessa biisit, temmoista puhumattakaan, muistuttivat toisiaan. Ilmiö oli sama kuin edellispäivän New Yorkin inkkareilla, että bändi on alallaan todella kova ja tyly, mutta keikka käy pian tylsäksi. Varsinkin aurinkoisessa myötäpaisteessa ja keskellä päivää. Black metal on hämäryyksien musiikkia.

Ja hyvä niin, että Mispyrming kävi tylsäksi, suoritin aivan intuitiolla ja persetuntumalla poikkeaman ennakkosuunnitelmasta ja häivyin jäähallin hämyyn, ja vaikutuin. Lavalla oli vasta viime vuonna Cult of Occultin ja Delugen kollektiivisille raunioille perustettu ranskalainen blackened-sludge/ post-hardcore-yhtye Orly. Bändi on kotoisin tosin Lyonista, ei Orlysta. Ryhmä pitää meininkinsä myhkäisenä, edes soittajien oikeat nimet eivät ole julkisia. Mutta musa ja toimitus toimi. Yleensä kun puhutaan post-hardcoresta, niin meikämannerheimolla kilahtaa liikkuvat taakse, mutta Orlyn kolmevarttinen oli ihan pakko yyberöidä alusta loppuun. Orly voisi olla periaatteessa myös instrumentaalibändi, oli vaikea määritellä paljonko nimettömän solistin ranskankielinen corehuuto toi ilmaisuun lisää, mutta toi kyllä setin edetessä yhä enemmän, ja paljastui lopulta yhdeksi instrumentiksi muiden joukossa. Joista nimettömän rumpalin hallikaikuisa doomsnare sai kunnian olla päivän massiivisimman kuuloinen soitin. Orly jynkkäsi hieman samantapaista mustaa sludgea kuin vaikkapa belgialainen Amenra, mutta hiukka kevyemmllä kädellä, ja nyt ei kannata ymmärtää ”kevyempää” väärin. Tässäpä bändi, joka pitää ottaa bandcamp-seurantaan. Ja tuokaa nämä nyt pian omalle klubivedolle, joku?

Kun Kalmah julkaisi vuonna 2000 esikoisalbuminsa ”Swamplord”, jouduin diggailemaan aikamoisen paljon. Bändi kulki Sentencedin ja Bodomin jäljillä, mutta raahusti silti tyylikkäästi omia aapojaan, lettojaan ja rämeitään. Bändi onnistui alusta asti monessa, eikä vähiten Suoherra-visualismissaan. Kolmosalbumin ”Swampsong” jälkeen lakkasin seuraamasta orkesterin vaellusta, vain oikeastaan siksi, että oli niin paljon muutakin seurattavaa. Mutta pitkään oli siis tämäkin rykmentti ollut nähtävien listoilla. Kun Orly piti kuulla viimeiseen kitarankiertoon asti, oli Kalmahin veto jo hyvässä vauhdissa ja tietenkin lavan edusta piukassa kuin turvenuijalla lyöty. Joten näkymäksi kauan odotetusta Kalmahista jäi miksausteltan takaseinä ja puolikas screeniä ja kitaristi-laulaja Pekka Kokon kuva. Ei näin nähdä Kalmahia, mutta itsepähän missasin mm. viimeisimmän Tavastian keikan ja monta muuta. Iski miniskaalan masis ja oli pakko peruuttaa VIP-alueelle (joka täällä on tietenkin asianmukaisesti RIP, ja Wackenin malliin koristeltu hirttosilmukoin, kalloin ja alan härmäkkein), ja nakata kylmä keskikeijo keuhkoputken suuntaan. Tosin RIP-alueelta ei enää nähnyt kakkoslavaa, sen peitti mainittu miksausteltta, ykköslavalle alueelta olikin ihan suora näkymä. Eli mainittavampi otanta Kalmahista jäi ensikertaan, pitäkää äijät bändi pystyssä. Ja miksette pitäisi.

Takaisin jääkiekkokellariin, missä tapahtui jotain, mitä ei mistään hinnasta saanut menettää. Oli saatava parhaat tennistossunsijat. Horna piti nähdä eturivistä. Sitä kun black metal-diggari näkee viikon välein Beheritin ja Hornan, niin vaikea on enää valittaa. Horna tykitti äärimmäisen kovaäänisen, mutta soundillisesti erittäin kasassa pysyneen setin, joka soitti tuoretta ”Nyx-hymnejä yölle” albumia (heittämällä yksi Hornan parhaista) kolmen Hymnin verran ja keitti sekaan klassisempaa takakataloogia. Josta puheen ollen, kaikki ”Nyxin” ulkopuoliset viisi biisiä olivat Hornan kaikkein klassisimmilta albumeilta. Itselleni ehkä keskeisimmältä, ”Kohti yhdeksän nousua” kuultiin tietenkin setin päättänyt, ja monesti päättävä, ”Örkkivuorilta”. Jos Hornalla olisi hittejä, tämä olisi hitti. Olin paikalla, kun Horna kaahasi ”Kuoleva lupaus”, joka oli tullut kuulluksi tähän mennessä vain muutamasti coveroituna. Komeimmin kulki ehkäpä kuitenkin synkkä ”Kuolleiden tähtien yönä”. Ennen jokaista hymnia, Spellgoth muistutti meitä Hornan toiminnan ytimessä olevasta ajattelusta, ja sillä tavalla tuli kehottaneeksi jokaista meistä ihan itsekin ajattelemaan. Edes joskus. Lähietäisyydeltä todistettu Shatraugin kitarointi oli tyylikkäintä ja taitavinta lähietäisyydeltä todistettua kitarointia miesmuistiin. Nyt kun Hornakin on nähtynä, niin kotimaisten artistien pakko nähdä-listalla ei totuuden nimissä enää montaa nimeä ole.

Hornan näkemisen hinta, jonka heittämällä ja mielellään maksoi, oli se, että Paradise Lost jäi näkemättä päälavalla. Toki bändi oli nähty muinoin Vaasan Rockperryssa, mutta keikasta ei jäänyt oikein muuta mieleen kuin Nick Holmesin jatkuva brittinirnetys olosuhteista, joten uusintaa oli ihminen kaivannut. Mutta tuleehan noita. Hornan jälkeen ei ihan suorilta pystynyt näkemään mitään muuta, piti sulatella kuulemaansa ja reipas puoli tuntia menikin ihan haahuillessa. Samalla kun varmisteli pikku hiljaa hyviä jalansijoja päälavan seuraavaa vetoa varten, saattoi sivusilmällä ja sivukorvakäytävällä havainnoida 02-lavalla meuhkannutta Cyan Kicksia. Tämä on ollut rockjournalismin lemmikkibändi viime aikoina, eikä se välttämättä tarkoita muuta, kuin että kaikkina aikoina rockjournalisteilla on omat lemmikkinsä, ja monasti rockjournalistit vieläpä matkivat toisiaan, mitä tulee lemmikeihin. Varsinkin settinsä loppua kohden Kickseillä oli ihan hyviäkin melodioita, ja esiintyminen energistä. Mutta ihmetellä piti, mitä nämä tekee metallifestareilla, eikä tämä ole edes ainoa kerta. Kaikesta ei kuitenkaan tarvitse pitää. Horna esimerkiksi on hieno bändi, minusta.

Mies musta pipamyssy päässään ja silmät mustiksi maalattuina, asteli päälavalle kitara kädessään. Thomas Gabriel Fischer AKA Tom G. Warrior inda house ja iltapuhteen nimi Triptykon performs Celtic Frost. Ei tullut mieleenkään rynniä kesken tuntisen ja varttisen mihinkään, niin tärkeän asian äärellä oltiin. Joillain aiemmilla festareilla Tom on soittanut sekaisin nykybändinsä Triptykonin tuotantoa ja sekoiltellut siihen Celtic Frostia. Nyt Hellsinki Metal Festival oli pyytänyt thrashlegendaa laatimaan pelkän Celtic-setin, ja Tomppa teki työtä käskettyä. Vuodesta 2008 lähtien Thomas on ohjannut Triptykon-orkesteriaan hillittömän tiukaksi metalliryhmäksi, jonka pitkän linjan ytimen muodostavat kanssakitaristi Viktor Santura ja aivan ihastuttava basisti Vanja Slajh. Tahdit takoo Hannes Grossmann. Nyky-Triptykonin tekninen tarkkuus ja asianmukainen raskaus nostivat kuullun Celtic-matskun aivan uusiin sfääreihin ja alleviivasivat sitä, kuinka järjettömän kovia biisejä Fischer teki jo uransa alusta lähtien. Mieshän perusti kulttibändi Hellhammerin vain 19-vuotiaana, ja kulttibändien kulttibändi Celtic Frostin vain kaksi vuotta myöhemmin. Celticin eka EP ”Morbid Tales”, sekä kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa ”To Mega Therion” ja ”Into The Pandemonium” toimivat tiennäyttäjinä ja viitoittajina kokonaiselle sukupolvelle extreme metal-soittajia, ja levyinä jotka toivat avantgarde-elementtejä metalliin. Warrior miehistöineen/naisistoineen soitti näin: https://www.setlist.fm/setlist/triptykon/2026/jaahalli-helsinki-finland-734912dd.html. Eli 12 stygeä klassisinta Celtic Frost-kataloogia, plus harvinaisuutena Wall of Voodoo-cover ”Mexican Radio”, jonka Celtic versioi ”Into The Pandemoniumin”-avausraidaksi. Fischer itsekin kuittasi spiikissään, että tätä ette tule usein kuulemaan. On keikkoja, joilla on aivan hyvä olla paikalla, ja sitten on keikkoja joilla on pakko olla paikalla. Nyt oli kyse jälkimmäisestä, fakta joka oikeastaan kirkastui vasta setin edetessä, Triptykonin ultralaadukkaan tulkinnan myötä.

Että jos, ja kun, Accept oli edellisiltana laiskanpullukka tribuuttibändi itselleen, niin Thomas Fischer ei valinnut sitä tietä. Nöyrästi ja saamastaan vastaanotosta kiitollisena Warrior toimitutti heavyn mytologiaa: ”Into The Crypts of Rays”, ”Sorrows of The Moon” ja maagisen hypnoottinen ”Procreation (of The Wicked)”. Ja kauniiksi lopuksi Stadin elokuiseen haudankylmyyteen pikku hiljaa sukeltaneessa illassa ”Necromantical Screams” ja ”Synagoga Satanae”. Koskaan ei Fischer tuo Celtic Frostia takaisin, mutta nyt pääsi ihminen tunnelmapäissään jo aika likelle.

Mitä tällaisen jälkeen voi katsoa ja kuunnella? Oli kuitenkin yritettävä antaa Triptykonin kanssasveitsiläisille eli folk metallin yhdelle kärkinimistä, Eluveitielle mahku tai mahis. Ja mainiosti Eluveitie saamansa mahkun käyttikin, paikalla tuntui myös olevan aimo joukkio nimenomaan näiden takia paikalle tulleita. Seitsenhenkinen rykmentti mahtui sinänsä hyvin lavalle, mutta eivät lavan valoihin, jossa suhteessa bändille kävi päivän ankeimmin. Väliin soittajat bostailivat puolihämärissä ja odottivat konkreettista valokeilaansa. Myöskään soundillisesti Eluveitien veto ei ollut festivaalin onnistunein, monia bändin käyttämiä speciaali-instrumentteja oli vaikea saada kuulumaan, niinkuin vaikkapa huilut, mandola ja kelttiharppu. Kyllä ne jotenkuten läpi tulivat, mutta bändin ilmaisu olisi tarvinnut niitä enemmän. Myös aivan ihastuttavan, aivan ihastuttavan Lea-Sophie Fischerin viulu ja hurdy curdy olisivat saaneet kuulua paremmin, samoin Fabienne Ernin kelttiharppu. Keikan alulla, bändin liideri, visiönääri ja perustaja Chrigel Glanzmann lauloi muutaman biisin hyvinkin kuolevaisella death metal-staililla, mutta kun isompaan lauluvastuuseen saatiin mezzosopraano Fabienne Erni, alettiin olla pikku hiljaa Eluveitien keikalla. Alkoi mies viihtyä, ja Elvareiden keikka tulikin koettua pikkuyllättäen ihan loppumetreille saakka.

Vielä illan viimeinen siirtymä Taka-Töölön Eiskelleriin, jossa jo aiemmin päivällä nähty Mispyrming aloitti sen saatanallisen paahdon, ja lavalle ponki itsensä valkoiseksi kalkinnut Puolan karaktääri Nergal. Piti oikein muistuttaa itseään, että nyt Mispyrming paahtaa aivan saatanallista kyytiä nimenomaan alkuaikojen Behemothia vuodelta 1995, eikä omaa matskuaan. Ennen mainittua vuotta Behemoth oli julkaissut viisi demoa, ja polku ahdasmielis-katolilaisen Puolan ykkösrienaajana oli vasta alussa. Muutaman biisin ajan Mispyrmingin kaahotusta pystyi seuraamaan, merkittävän turnaus/viikko/elämänväsymyksen kouriessa jo miestä, ja siinä ihmetellessä ehti myös pohtia paria asiaa. Että miksi a) Nergal ei soita Behemothin albumiklassikkoa Behemothin kanssa, ja b) ketä ihmeessä tuolla tiskin takana on, kun tämmöinenkin saatanaton suihkuvirtaus saadaan kuulostamaan tässä liiterissä näin hyvältä ja ennenkaikkea musiikilta. Molemmat kyssärit varmastikin vastausta vaille jää. Niinkuin jäivät näkemättömiksi illan jäljelle jääneestä ohjelmistosta Opeth ja The Kovenant, mikä ei nyt niin hirveästi kuitenkaan harmittanut.

Oli poistuttava Nordenskiöldinkadun premisseistä Hämeen multiin elpymään kädet rinnan päällä, kiitollisena siitä, että eteläisemmässäkin Suomessa on vihdoin taas helposti saavutettavissa oleva äärilaadukas ja mietitysti organisoitu metallifestivaali, jonne on käytännöllisesti katsoen pakko palata. Mahtavaa, Hellsinki Metal Festival. Jatkakaa. KG

09 elo 2026

Hellsinki Metal Festival: Accept (de), Mawiza (cl), Cryptopsy (ca), Black Label Society (us), Blackbraid (us) @ Nordis, Helsinki 07.08.2026

Hellsinki Metal Festival otti Hellsingin Nordenskiöldinkadun jäähallin ja lähimaaston haltuun ensimmäisen kerran kesällä 2023. Festivaalihan tuli tietämättään tai tietoisesti (käsittääkseni erittäinkin jälkimmäistä), paikkaamaan sitä tarjonnan aukkoa jota jumppasaliheavyyn, djentiin ja metalcoreen luisunut Tuska Open Air ei enää täyttänyt. Siis kunnon metallia laajalti kaikista muista lajityypeistä, paitsi äsken mainituista. Elokuussa 2026 HMF järjestettiin siis neljännen kerran, ja jälleen oli saatu kasaan huikea line-up, aiempien vuosien tapaan. Ja kun tässä myöhäisherännäisyyttä tulee usein harjoitettua, niin nytkin, omalle kohdalle HMF’26 oli ensimmäiseni. Mutta tuskin viimeiseni, sikäli laadukkaasta ylöspanosta, ohjelmistosta ja tunnelmasta puhutaan.

Hellsinki Metal Festivalin esikuvina perustamisvaiheessa olivat Tanskan Copenhell ja Saksan mahtava Wacken Open Air. Jälkimmäisessä kerran olleena voin todeta, että hyvin on festarinpystyttämisopit siirretty Stadiin. Wacken on parhaiten ikinä järjestetty festari missä itse olen ollut, ja häkellyttävintä sen toimivuudessa on, kun ajattelee sessioiden jättiläismäistä skaalaa. Kuten Wackenissa, ulkolavat ovat HMF:lla rinnakkain, ja soitto soi sekunnilleen läpystä vaihtaen kummallakin vuorotellen. Lisäksi Nordiksella palvelee luonnollisestikin kolmantena lavana sisätilan legendaarinen jäähallin lava eli The Nordis. Kolme lavaa takaa 15-17 artistia per päivä, eli lipunhinnallekin alkaa saada katetta, lisäksi alueella on muutakin ohjelmaa, kuten nytkin sisätilan vapaapainishow’t. Hellsinki Metal Festival levittäytyy jäähallin ympäristöön erittäin mietitysti. Lavojen alue on musiikin kuuntelua varten, syöminen ja juominen tapahtuu sivummalla, hallin saniteettipalvelut estävät suomalaiskansallista adrenaliinikusessa kahlaamista, ja muutenkin, kaikkea on sopivasti, eikä mitään ole tungettu mihinkään nurkkaan. Jonoja ei juurikaan synny ja festarin tunnelma on sekin poikkeuksellisen positiivinen.

Ulkomusiikillis-siviiliasiainhoidollisista syistä Metal Festivalin avauspäivä eli perjantai jäi omalta osalta puolikkaaksi, ellei peräti kolmannekseksi päivän tarjonnasta. Mutta paljon hyvää ehti silti, kun toteutti kotona laadittua suunnitelmaa ja tikkasi menemään minuuttiaikataululla. Päälavan, eli 01-lavan avanneet Unleashed ja Carcass jäivät näkemättä, onneksi kumpikin on aiemmin koettu erinomaisilla vedoillaan. Sisäänotto ja turvatarkastukset sujuivat niin sukkelaan ainakin iltaseiskan aikaan, että pyrkimys ja haave nähdä Blackbraid toteutui, ja vieläpä ilman mitään juoksukilpailuja. Päälavan ohi dallatessa Bloodbath lopetteli omaa urakkaansa, ja hyvältä kuulosti. Sitten tukevat conversensijat kakkoslavan asfaltista, ja stagelle syöksyi vuonna 2022 perustettu, Native American black metal-skenen ykkösnyrkki Blackbraid. Bändihän on Jon Kriegerin alias Sgah’gahsowáh’n (Mohawkin kielellä ”Noitahaukka”) visio ja ajattelun ilmentymä. Krieger ei ole edes väittänyt suoraan kuuluvansa mihinkään First Nationiin, eikä pystyne sitä edes todistamaan, mutta se ei ole bändin pointti. Krieger kanavoi musiikissaan ja lyriikoissaan sitä luonnontunnetta-ja uskoa, joka alkuperäiskansoille niillä nurkin ja preerioin on aina ollut itsestäänselvyys, mutta tavallisemmalta asfaltillaseisojalta kenties unohtumaan päin. Meksikossa syntynyt Krieger on nyt laatinut ajatuksiaan järkkään kolmen aivan järjettömän kovan albumin verran, ”Blackbraid I-III”. Henkilökohtaisesti voisin väittää että Blackbraid on yksi tärkeimmistä asioista lähivuosien black metal-maailmassa.

Alkuperäiskansojen kansansoittimien tuominen metallimyllytyksen sekaan ei livenä ole ihan helppoa, eikä Blackbraid sitä edes yritä. Keikka on tunteroinen turpaan-tyyppinen kurmootus äärimelodista skandinaavivaikutteista bläkkistä. Liveveto todistaa kylläkin, että Blackbraid on albumikokonaisuusbändi, tunnin kyntö alkaa käydä monotoniseksi jo puolimaissa, jano hiipii ikeniin, vaikka kuinka kovasti olinkin keikkaa odottanut. Ja vaikka kuinka hienoa olikin todistaa livenä vaikkapa ”The Dying Breath of a Sacred Stag” ja homman laadukasta jatkuvuutta todistava ja takaava, kesäkuussa julkaistu komea ”Celestial Bloodlust”. Mikä tahansa toiminta, joka saattaa ajattelemaan ja tutkimaan Amerikkojen intiaanikansoille aiheutettuja ylisukupolvisia vääryyksiä, on hyvää toimintaa. Blackbraidin veto myös alleviivasi jälleen yhtä HMF:n laatukriteereistä, eli että vaikka kuinka syvältä kynnettiin, niin kaikilla lavoilla soundi oli erinomainen ja erotteleva. Näin erityisesti jäähallin sisälavalla, mestassa joka ei ihan aina maamme livehistoriassa ole valtavan erottelevalta kuulostanut.

Keskikebardi äänihuulien läpi ja siirtymä päälavan takamaastoon, eli aivan siihen viereen. Yhdysvaltalaisen, vuonna 1998 esikoisalbuminsa julkaisseen Black Label Societyn tärkeyttä bändinä en ole ikinä tajunnut. Todennäköisesti, jos ryhmän nokkamies olisi joku muu kuin Zykk Wylde, sitä tärkeyttä tuskin tarvitsisi edes pohtia. Ja kyllä se pohdintaan jäi Hellsinki Metal Festivalinkin vedon jälkeen. Bändin näkeminen kuuluu rockmiehen yleissivistykseen ja oli siksi ollut agendalla jo vuosia. Nyt ei enää ole. BLS on aina sekoittanut ansiokkaasti southern rockia ja perinneheavya, ja soitti nytkin laajalla skaalalla biisejä lähes koko tuotantonsa varrelta. Zakk Wylden lauluääni muistuttaa lähes viiltävällä tavalla miehen edesmenneen työnantajan (muutamin tauoin 1987-2025) Ozzy Osbournen vastaavaa, ja kun Stadin asfaltilla sulki silmänsä/tuijotti kenkiään, saattoi hetken kuvitella lähes olevansa Ozzyn soolokeikalla, jotka jäivät muuten aina näkemättä. Ei ihme että Ozzy soi Wylden olleen oikea kätensä niin pitkään, semminkin kun Wylde osallistui sellaisten superhittien kuin ”No More Tears” kirjoittamiseen. Styge on Black Label Societyn setissä vakiona ja kuultiin nytkin keikan mainiona keskisuvantona, ja anteeksi nyt vaan, huippuhetkenä. Bändin toimitus on niin vahvasti Wylden kitarasankaruuden ympärille rakennettu, että jos ei vasiten ole kitarasankarismiehiä, niin vaikeaa on saada loputtomiin irti. Tottakai, vaikkapa ”The Blessed Hellride” jyski ihan komeasti, mutta kun Wylde ja kakkoskitaristi Dario Lorina (kyllä, Lorina) alkoivat veljellisesti luukuttaa kumpainenkin niskan takana, ja kun hommaa oli jatkettu yli neljä minuuttia, oli aika antikitarasankaruusmiehen valua takavasemmalle.

Nimittäin nähkääs, kakkoslavalla eli 02-lavalla tapahtui jotain varsin merkittävää. Kanadalainen deathlegenda Cryptopsy kärsi ensin jonkinlaisista teknisistä haasteista, ja starttia saatiin hetki odottaa. Mutta kun haasteet oli selätetty, Cryptopsy äesti sellaisen reilun tuntisen, että harvemmin näkee, ainakaan ulkotiloissa ja päivänvalossa. Pilkkua kun viilaa, ei Cryptopsysta hirveästi ole jäljellä. Sen musiikillista ja legendatason perimää pitää yllä ainoa alkuperäisjäsen, rumpali Flo Mounier. Vaan mikäpäs se siinä, Mounier ei voi mitään sille, että muut ovat menneet. Ja olisiko yhden metallimaailman innovatiivisimmista ja kanonisoiduimmista kannuttajista pitänyt lopettaa, ja perustaa joku keskinkertainen ja puolituntematon ryhmä? Ei, hyvä näin. Matt McGachy on viemäröinyt Cryptopsyn solistivastuussa jo lähes 20 vuotta, kitaristi Christian Donaldson on ollut eturivissä vieläkin pidempään. Sitäpaitsi, Cryptopsy ei tukeudu pelkkään menneeseen, siltä tuli viime vuonna mainio pitkäsoitto ”An Insatiable Violence”, jolta nytkin kuultiin kolme räyhäkästä nyintää, kakkosena ”Until There’s Nothing Left”, sitten ”Dead Eyes Replete” ja koko homman paketoinut päätösbiisi ”Malicious Needs”. Harva legendatason bändi laittaa viimeisimmältään keikkasettiin enemmän kuin yhtä raitaa, mutta siksipä Cryptopsy onkin edelleen relevantti, korkeaoktaaninen kuolonkone.

Mutta toki, kun pannuissa on Flo Mounier, joka laittoi Cryptopsyn kakkosklassikkoalbumilla ”None So Vile” (1996) metallikannutuksen siihenastiset nopeusennätykset superblasteillaan uusiksi, oltiinhan tänne sitä vanhaa matskua tietty myös tultu kuulemaan. Kakkosellaan Cryptopsy viimeistään naulasi itsensä dödöhistoriikkiin, yhdistämällä nopeaa teknisyyttä rujoon brutalismiin tavalla, jota ei oltu kuultu. Tuntisessa setissään Cryptopsy ehti pyyhkiä klasarialbumistaan suurimman osan, 6 biisiä, heti keikan ankarana avauksena ”Slit Your Guts” ja myöhemmin ”Crown of Thorns” huippuhetkinään. Itselle kuitenkin kolmantena ajettu, esikoisalbumi ”Blasphemy Made Flesh”-raita ”Serial Messiah” (1994) oli se yksittäinen tärkein syy olla paikalla, plus tietenkin kuulla ja nähdä Mounierin kannuttavan. Ja olihan Mounierilla ihastuttavin snaresoundi koko festareilla, alan mies. Tämän orkan ääreen voisi jatkossa palata hyvinkin uudestaan, viis alkuperäisjäsenten vähäisestä määrästä.

Vaikka eka festaripäivä vajavaiseksi jäikin, tarkoitus oli ehtiä testaamaan myös sisälava. Ja se onnistui rynnimällä puolikkaksi settiä tsiigaamaan chileläinen Mawiza. Näillä janttereilla on taustaa Mapuche-kansan jälkeläisinä, ja bändi laulaakin uhanalaisella Mapuzungunin kielellä, soittaa jalan alle käypää groove metallia, esiintyy komeammat naamiot päässään kuin Sleep Token konsanaan ja osoittutui muutenkin hyvin mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi. Ja kun lähdetään ilmastoahdistuksen kultakaudella soittamaan maapallon toiselle poskelle, niin on mahtavaa että on agendaa ja sanottavaa, vaikkakaan yleisön mapuzungun taidot ei ehkä ihan riittäneet. Yhtäkaikki, bändi sai jopa Hellsinki Metal Festival-termein poikkeuksellisen suopean vastaanoton. Täällä ei kirnuttu niinkään perinteisessä pitissä, vaan mentiin välillä letkajenkkaa ja piiri pientä. Upea meininki, sekä lavalla että lattialla. Sanoinko jo, jäähalli ei kolissut eikä kihissyt, vaan kuulosti erittäin hyvältä. Täällähän voi alkaa taas käymään.

Päälavalla vanha kunnon, ei, vanha Accept toimi jälleen itse itselleen tribuuttibändinä ja tuli jostain syystä nyt nähdyksi jo neljännen kerran. Varmaan siitä syystä, että bändi on vuodesta toiseen härmäläisfestareidenkin vakiokalustoa. Kertani nähdä Accept oli jo toinen toiseksiviimeisen alkuperäisjäsenen, basisti Peter Baltesin, lähdön jälkeen. Ja eiköhän tämä nyt ollut tässä. Bändi on jotenkin niin suorittavassa vaiheessa uraansa, vaikka sinänsä ihan kelvollisia levyjäkin yhä syntyy. Mutta kun ei kitaristi, ja se ainoa alkuperäisjäsen Wolf Hoffman ollut jonossa kun karismaa jaettiin, niin minkäs teet. Samaiseen jonoon ei vuoronumeroa saanut myöskään solisti Mark Tornillo. Näinä päivinä kannattaakin mennä nuoret U.D.O:n keikalle, miehistössä kun on kaksi alkuperäistä acceptia, ja vaikka Udo ei enää vannotusti soitakaan äitibändin matskua, niin uskoakseni alan fiilikseen pääsee silti aika hyvin, kun Wuppertalin Tankin rinnalla bassottelee Peter Baltes.

Tottahan toki Accept jyski 16-biisistä settilistaansa ammattimiesten ottein läpi, mutta joku valtava hengettömyys tuli läpi, eikä sitä pelastanut iltaa valaisseet pyrot tai ihan sinänsä komea lavan ylöspano. Acceptin aika oli ja meni, jälleen yksi ahneuden tulehduttamista tarinoista rockin historiassa. Montaa muutakin mieltä saa tietysti olla, ei siinä. Ettei mene ihan vinkumiseksi, niin ”Son of a Bitch” lähti napakasti, samoin judaspriestmäisen tanakka ”Pandemic”. Sensijaan, näin löysää ”Princess of The Dawnia” en olisi ikinä halunnut kuulla. Mainituista syistä, ”I’m Rebel” soi jo aidan taakse, kun tossu laittoi toista toisen eteen. Stadista ei edes perjantaina poistuta ihan noin vain säädyllisesti maakuntia kohti, eivätkä kulkupelit odottele. Näin muodoin ranskalainen Carpenter Brut jäi jälleen näkemättä, mutta olihan sen soittoslotti muutenkin jo aika tavattoman öinen. Kaiken siis kaikkiaan, erittäin positiivinen pikailta Hellsinki Metal Festivalia korkaten. Jatkuu ensi numerossa. KG

Posted in black metal, death metal, deathcore, extreme metal, festival, groove metal, hard rock, heavy metal, melodic death metal, metalcore, progressive metal, slam death metal, southern rock and tagged A Love Unreal, Accept, An Insadiable Violence, Balls to the Wall, Barefoot Ghost Dance on Blood Soaked Soil, Benedictine Convulsions, Black Label Society, Blackbraid, Blasphemy Made Flesh, Bloodbath, Breaker, Carcass, Carpenter Brut, Celestial Bloodlust, Crown of Horns, Cryptopsy, Dario Lorina, Dead Eyes Replete, Demon's Night, Destroy & Conquer, Eluveitie, Fast as a Shark, Funeral Bell, Godless Deceiver, Graves of the Fathers, Heart of Darkness, Hellsinki Metal Festival, Horna, I'm a Rebel, Jäähalli Helsinki, Kalmah, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kuoleva lupaus, Losers and Winners, Love Child, Malicious Needs, Mamüll Reke, Mark Tornillo, Matt McGachy, Mawiza, Mawiza ñi piwke, Metal Heart, Name in Blood, Nawelkünuwnge, No More Tears, None So Vile, Nyx-Hymnejä yölle, Orgiastic Disembowelment, Ozzy Osbourne, Pandemic, Peter Baltes, Phobophile, Princess of the Dawn, Run If you Can, Sacandaga, Serial Messiah, Slit Your Guts, Son of a Bitch, Stillborn, Suicide Messiah, Swamplord, Teutonic Terror, The Blessed Hellride, The Dying Breath of a Sacred Stag, The River of Time Flows Through Me, The Spirit Returns, The Wolf That Guides the Hunters Hand, They Will Return, Ti Inan Paw-Pawkan, Twilight Hymn of Ancient Blood, U.D.O., Udo Dirkschneider, Unleashed, Until There's Nothing Left, Up to the Limit, Wardrums at Dawn on the Day of My Death, Wingkawnoam, Wolf Hoffman, Zakk Wylde | Leave a comment

02 elo 2026

Beherit, Dieux des Cimetieres, Sum of R @ Korjaamo, Helsinki 01.08.2026

Omissa aikakirjoissani, ensimmäinen suomalainen black metal-bändi ja maailmanlaajuisestikin merkittävä alan kulttirykmentti elikkäs Beherit, on yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä bändeistä. Koko rockmusiikin historiassa. Piste. Samaa merkittävyyttä levynä edustaa Beheritin varsinainen ja virallinen esikoisalbumi ”Drawing Down The Moon”, jonka pariin voi palata helposti viikottain edelleen, heti kun yhtään tuntuu siltä, että nyt rockmusiikki tekee kuolemaa. Ja siltähän usein tuntuu. Beherit sen sijaan ei tee, kuolemaa. Bändin ensimmäisen elämän kestettyä vain seitsemisen vuotta, ryhmä palasi vuonna 2007 ja pitkään jännitettiin, mitä paluu käytännössä tarkoittaa. Nyt 2020-luvulla se on tarkoittanut ilahduttavaa aktivoitumista keikkarintamalla ja Beheritin termein suorastaan ahkeraa rundaamista. Sikäli harvinaista herkkua bändin äärimmäiset show’t edelleen kuitenkin ovat, että kaikkiin lähialueen keikkoihin on suhtauduttava, ja tietenkin lipun ennakko-ostajana, muuten voi joutua nuolemaan syvästi henkilökohtaisia näppejään.

Beheritin myös Helsingissä harvinaisen keikan ympärille oli Töölön Korjaamolle rakennettu neljän artistin mystis-psykedeelis-esoteerinen kokonaisuus, joka alkoi jo varhain kello 18.00 Rihmaston vedolla vanhojen ratikkahallien väliin jäävällä tunnelmallisella sisäpihalla. Rihmaston suoritus jäi tällä erää näkemättä ulkomusiikillisten velvoitteiden takia, mutta nimi on korvan takana, sikäli mielenkiintoista kamaa Rihmis synnyttää. Eli joku toinen ilta, jossain.

Ilta oli siis jaettu sisäpihan ja Korjaamon isoimman tilan, eli Vaunusalin kesken, kaksi vetoa kummassakin. Ja jos nyt oikein annoin itseni ymmärtää, sisäpiha oli ilmainen ja ikärajaton, sisätila luonnollisestikaan ei. Tapahtuma ei liene ollut loppuunmyyty ennakkoon, ainakin silmämääräisesti possea olisi mahtunut enemmänkin mestoille. Itse en toki nytkään kaivannut täyteenmyytyä Korjaamoa, eli ihan kiva näin. Vaunusalin lavan korkkasi ja lämmitteli psykedeelisen raskaskrautin ja jumittavan doom-dronen kotimainen ykkösspesialisti, mm. Roadburn Festivalin kahdenkin eri vuoden soittokutsullaan siunaama Sum of R. Bändi syntyi vuonna 2008 sveitsiläisen Reto Mäderin projektina ja visiona, ja sellaisena se yhäkin jatkaa. Mäder hoitaa bassot ja efektit, ja kotimais-suomalaiset toverinsa Marko Neuman pohjanoiset, yleismetelit, laulun ja kiipparit, sekä mm. Atomikylästä ja Dark Buddha Risingista tuttu Jukka Rämänen rummut. Ja jälleen kerran, niinkuin niin monasti keikoilla kävijän elämässä, on lähes mahdotonta lähteä väittämään mitään siitä, mitä soitettiin ja mitä merkittävää jätettiin soittamatta. Kun ei bändin katalogia läpikotaisin tunne, eikä kukaan vaivaudu settilistaa yleiseen jakoon laittamaan, niin toteamme vain, että Sum of R pöyhi äärettömän laadukkaan 50-minuuttisen raskasta jumitustaan. Bändiin ennalta kohtuuperehtymätönkin jaksoi kaiken vaivatta läpi. Marko Neumanin (ei sukua Töölön Neumannille) vuoroin efektoituun mikkiin ja vuoroin efektoimattomaan toimittama huuto, Rämäsen tanakka, lähes funeraali komppi ja maestro Mäderin kellarinen basso takasivat psykedelian ja avantgarden ystävälle mainion startin iltaan.

Siirtymä Korjaamon sisäpihalle, josta jo ihan oikeasti voi käyttää epäsuomalaista ilmaisua tunnelmallinen. Arkkitehtoonisen kokonaisuuden sisällä, Mannerheimintien melulta suojassa, omenapuun katveessa kun vedetään, niin ei voi epäonnistua. Osa yleisöstä skruudaa, osa juo, osa vain seurailee keikkaa, on vapaus mennä ja tulla. Kotimaisen kesäillan kalsean kosteaa ruumiinkylmyyttä kun ei ota lukuun, niin on niinkuin ulkomailla olisi. Eikä missä tahansa ulkkareissa, vaan tyyliin Berliinissä. Diggaan, olen olemassa. Sisäpihan tunnelmassa Dieux des Cimetieres teki miehen työn ja otti vaateliaan, mutta aina myös mahtavasti suvaitsevaisen metalliyleisön puolelleen kolmen vartin show’llaan. Yksin, marssirytmisillä ambient-pohjillaan, myötävalossa ja varmaankaan kovinkaan monen osaamatta ennalta odottaa yhtään mitään. Kova laji. Kuvitteellinen hattuni nousi, ja väitänpä että aika monen muunkin.

Yhden miehen esoteerinen alias Vantaalta, uhkasi olla illan tärkein ja merkittävin artisti, niin rohkeaa ja henkilökohtaista oli Dieux des Cimetieresin toimittaminen. Monta stygeä kuultiin ”Säkeitä esoteerisesta Euroopasta”-albumilta (2024), mm. vaikuttava ”Ragnarök”. Kaikkein mykistävin oli kuitenkin tulkinta jantterimme ehkäpä pääteokselta, vuoden 2022 albumilta ”Stormens tidsålder” löytyvä, Touko Laaksosen alias Tom of Finlandin sodanaikaisiin muistoihin perustuva ”Blackout Men”. Tehkää perässä. Dieux des Cimetieresilta on ulkona jo seitsemän albumia, ja monta lyhytsoittoa, ja jos tummempi ambient, dungeon synth ja industriaali neofolk, sekä ylipäätään ajattelu ja maailman tila kiinnostaa, tämä taiteilija kannattaa ottaa tutkan ruudulle. Harvoin näkee livetilanteessa sellaista työvoittoa tehdyksi, kuin nyt Töölön illassa nähtiin. Arvostan.

Olin nähnyt Beheritin edellisen ja ensimmäisen kerran Helsingin Ääniwallilla nirkoset kaksi vuotta aiemmin, elokuun lopulla 2024. Eturivistä, Ääniwallin äärimmäisellä jälkiteollisella noisekaiulla ryyditettynä, Beherit rantautti sellaisen ikimuistoisen likaisen mustan tsunamin, että siitä ei ole oikein mitään pystynyt kertomaan niille, jotka eivät paikalla olleet. Keikan ainutlaatuisuus, valtavat odotukset ja nähdyn tärkeys suhteutettuna toimitettuun äärimmäisyyteen ja laatuun; ilta oli yksi kaikkien aikojen kovimmista, vaikka matkan varrella on tullut nähdyksi rapiat puolitoista tuhatta vetoa eri artisteilta, hyvinkin laajalti eri genreistä. Moni viisaampi olisi elänyt Ääniwallin muistoilla, mutta kun ei malttanut. Beherit piti nähdä uudestaan, ja pitää mahdollisesti vastakin. Korjaamon illassa Beherit veti niinkuin se vetää, bändi ei tee valmistautumattomana huonoja keikkoja. Niitä on niin harvakseltaan, että jokainen puhde on myös bändille ainutlaatuinen. Omat odotukset liian korkealla, hippasen alakanttiin valahtanut henkilökohtainen vireystila ja muutamat keikan kanssayytsijät takasivat sen, että järjestyksessään toinen Beherit-iltani olikin 7/10, kun edellinen oli 10/10.

Beherit äesti tunnin ja kuusi minuuttia kellottaneen äärimmäisen ja itselleen tyypillisesti ultralaadukkaasti syvän kynnön. Bändi oli lämmitellyt itse itsensä kuosiin edellisillan vedollaan black metallin alkukodissa, Norjan Bergenin Beyond The Gates-festareilla. Kuultiin kaikki tärkein Beheritin tuotannosta, joita bändi ei koskaan jättäisi soittamatta; upeasti hidastettutempoinen ”Pagan Moon”, myyttinen ”Salomon’s Gate”, yksi maailmankaikkeuteni tärkeimmistä ”The Gate of Nanna”, ”Nocturnal Evil” ja aivan veret samantien seisauttanut ”Witchcraft”. Mutta mutta. Tiedättehän, monasti tai lähes aina, bläkkiskeikoilla on näitä ”riivattuja”, joihin ”Saatana” asettuu keikan ajaksi. Epäennustettava liikehdintä täydellisessä epätahdissa suhteessa nopeasti tikkaavaan bläkkiin, ja aivan liian lähelle vieruslähimmäisen naamaa nousevat kyynärpäät ja holtiton kallo. Tanssi, ja pitti eli kirnu on ennustettavaa. Ota askel taaksepäin, niin pitti tai tanssiva lähimmäisoletettu ei ole reviirilläsi. Mutta kun oma henkilökohtainen reviiri on ihan yhtä suuri humppakeikalla, kuin black metal-keikallakin, ja omaan tomumajaan koskemiseen on täsmälleen nollatoleranssi, niin nytkin kävi niin että erästäkin voimakkaasti päihteillä stimuloitua bläkkisriivattua, joka tuli ihan naamalle asti säätämään, piti paeta useampi metri taaksepäin, ja hei arvatkaapa mitä? Kyllä, aivan oikein, mult meni fiilis. Keikka oli puolessavälissä, lavalla maailman yksi tärkeimmistä bändeistä ja meikämannerheimia vitutti kuin lammasta halalteuraalla. Olin valmis lähtemään himaan. Ei näin. Ajatus laukkasi kahden vuoden taa Ääniwalliin, kun Beheritin wall of sound, siis ääniwalli, käänsi paljon nähneet sisäkalut ympäri ja pudotti kylmän sodan aikaiset amalgaamit hampaista.

Muutama biisi myöhemmin, voimakkaasti stimuloitu lähimmäisoletettu saatettiin ulos vanhan ratikkahallin premisseistä, ja syvästi henkilökohtainen fiilis parani hieman, kohti Behiksen keikan raivoisaa loppuliukua. Ja siinä samalla sinetöityi päätös nähdä bändi vielä ainakin kerran, koska tämä ei nyt mennyt täysin oikein. Ainakin kerran vielä. KG

Posted in ambient, black metal, drone, experimental music, extreme metal, industrial, krautrock, minimalism, noise and tagged Atomikylä, Ave Satana, Beherit, Beyond The Gates Festival, Black Arts, Dark Buddha Rising, Dieux des Cimetières, Drawing Down The Moon, Jukka Rämänen, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Korjaamo, Marko Neuman, Nocturnal Evil, Pagan Moon, Reto Mäder, Roadburn Festival, Salomon's Gate, Sum of R, The Gate of Nanna, Vaunusali | Leave a comment

27 maalis 2026

Devine Defilement (is), Mulciber (us), Immerits @ Kuudes Linja, Helsinki 26.03.2026

Perinteistä tai perinteitä jalostavaa death metallia kuulee halutessaan elävänä harva se viikko ja harva se keikkaliiteri, kun yhtään seurailee liveskeneä. Mutta muutamaa astetta brutaalimpi ilmaisu, tai peräti slam death metal on jo harvinaisempaa herkkua todistaa kovinkaan usein lähietäisyydeltä. Toki miljoonan bändin tahkoama deathcore on mitä muodikkainta juuri nyt, mutta se on kuitenkin eri asia kuin kunnolla pehmoisilla ja kostean mutaisilla soundeilla, mutta äärisyvään kynnetty slam death. Eli kun Helsingin mainio rockvintti Kuudes Linja eli Kutska tarjosi laadukkaan kolmen bändin kattauksen slämähtävää ja nopeaa dödöä, ja kun omakin menomittari osoitti kyseiselle illalle Tsadin suuntaan, niin asiaan oli helppo suhtautua. Paikalle.

Helsingin kaduilla oli torstai-illaksi ihan kohtuullista pöhinää, mutta Kuuasema Kuutosella oli kyllä todella hiljaista. Ahdisti edes ajatella, oliko bändien edellisehtoon Turun vedolla ollut ketään paikalla. Omaan silmään ei ollut osunut mitään ulkonaliikkumis-tai huvikieltoa, joten mikä ihme jengiä vaivaa? Ymmärrän rahapulan ja varovaisuuden käyttää kalkkania huvituksiin epävarmoina aikoina, mutta jos bändi matkustaa vaikkapa Yhdysvalloista asti soittamaan vuosikymmenen kuolovedon ja paikalla on muut bändit ja ehkä meitä oikean lipun ostaneita alle viisi, niin asiaintila on surullinen. Mutta, mikä parasta, yksikään illan kolmesta bändistä ei antanut tyhjyyden ainakaan silmämääräisesti häiritä, vaan vedettiin sillä ainoalla asenteella millä tuonne ulos kannattaa lähteä; täysillä, vaikka läsnä olisi vain takaseinä.

Illan avasi lahtelainen Immerits, ja löi jumbotronille sellaiset ensimmäisen erän murskalukemat, että ihmetellä piti, oliko täällä kenen siis tarkoitus tänään olla pääesiintyjä? Immeritsin jantterit on hädintuskin kaksikymppisiä, osa alle, mutta perinnetietoinen kuolo lähtee taidokkaasti, tarkasti ja rennosti. Parillakin eri nimellä ennen nykyistä kokeillut Immerits perustettiin 2023, alla on vasta yksi demo ja yksi toissavuotinen, todella räyhäkäs EP ”Visceral Nightmares”. Kummaltakin kuultiin otantoja tasaisesti, bändin rohkeasti yli oletetun puolituntisen kellottaneessa avausslotissa, erittäin laadukkaassa myllytyksessä. Myös black metal-ryhmä Fennostanassa kannuttavan Otto Armisen perinteikkäät ja tarkat kihinät, kitaristien Aleksi Hujanen ja Pyry Pöllänen vuoronperään nykimät soolot ja ennenkaikkea Pölläsen alakertainen viemäri olivat niin mahtavaa kuultavaa, että eipä vissiin voi suomideath erittäin hyvin. Kun edelliset väsyy tai laiskistuu, niin uusia tulee tilalle. Käsi ylös, muistatteko yhtään huonoa metallibändiä Lahdesta? Kiitos, aivan oikein, kädet voi laskea. En minäkään. Jotain ne sekoittaa uimaveteen siellä. Ja kun basisti Jaakko Jääskeläinen, kuin nuori Pekka Pohjola paiskattuna kuolorykmentin eturiviin, äityi muutamin biisein peukkubassottamaan, niin siinä kohtaa viimeistään tuntui, että näillä jäbillä on paitsi annettavaa kovinkin kuluneessa skenessä, ja jos tahtovat, monia soittovuosia. Nykykunnossa Immerits voisi nyt jo tahkota Euroopan klubeja ihan suvereenisti. Esimerkiksi EP-julkaisun kolmosstyge ”Lacerated” lähti kuin konetykin putkesta, ja muutenkin Immerits lanasi 9-biisisen settinsä sillä intensiteetillä, että miettiä piti, pannaanko tästä tänään enää paremmaksi.

Pantiin kuin pantiinkin. Seuraavana vuorossa oli yhdysvaltalaisryhmä Mulciber Ohion Clevelandista, joka olikin illan bändikolmikosta se ainoa, joka oli ihan oikeasti slam. Ja kun meikämannerheimolla on postiivinen yliherkistyminen nimenomaan brutaalimmalle ja slämimmälle ajolle, niin diggailemaan joutui ihminen. Mulciber soittikin paitsi häkellyttävän lyhyen setin, mutta samalla ehkä kovimman koskaan näkemäni alle puolituntisen, genre kuin genre. Aivan mieletön mylly, lähti ns. amalgamit leegoista. Kahden kitaran yhteislanaus, tummilla ja kosteanrämeisillä soundeilla, peräti kolmen keppimiehen toimittama vuoro-ja yhteisviemäri, sekä rento esiintyminen pitivät homman herkeämättä hereillä ja mielenkiintoisena. Ja jos asia tulee 25 minuutissa selväksi, niin se riittää. Joillakin kun ei tule välttämättä kolmessa tunnissakaan. Tietenkin bändillä on myös laadukkaita döödisralleja ajella, kuten vaikkapa heti pelin jykevästi avannut, tuore sinkku ”Ashes of Gehenna”, tai aivan perkeleellisesti kurmootettu setin puolimaaston biisikaksikko ”Sati” ja ”Christ Deceiver”. Mulciber kannattaa ottaa tutkan aktiivinäytölle, jos brutalismin nykytila laadukkaimmasta päästä kiinnostelee. Bändiä ei pidä sekoittaa teksasilaiseen Mulciberiin, joka raahustaa metallin ehkä naksun blackimpää tai crustimpaa laitaa, eikä ole tällä hetkellä aktiivinen. Thank you Cleveland! Ja ehkä ensi kerralla joku uskaltautuu ostamaan oikein lipunkin, mikäli näin jäätävän kova remmi saadaan Härmään vielä joskus takaisin. Maailmassa on turhanaikaisia metallibändejä enemmän kuin kunttakuutiossa kusiaisia, mutta Mulciber, Ohio ei ole sellainen. Vasta kuusivuotiaalle bändille pitkää ikää.

Kuudes Linja on näitä Stadin keikkapaikkoja, missä tulee käydyksi aivan liian harvoin. Mitään varsinaista vikaa Kutskassa ei ole, mesta on kunnon rockliiteri, muistuttaa kovasti Lontoon Garagen yläkertaa. Ystävällinen henkilökunta, mainio ja monipuolinen ohjelmisto, erittäin aikuismaiset soittoajat ja Urquellia jääkaapissa. Aiemmin on monesti jäänyt mielentaakse jotain nirhaumaa Kuutosen soundeista, mutta nyt ei jäänyt. Ammattikorvatulpilla kun leikkasi tilan kohinät pois, niin kaikki kolme bändiä kuulostivat todella hyviltä, ja tämä on näissä lajityypeissä paljon sanottu.

Islantilaisen, vuonna 2016 Reykjavikissa perustetun kuolonpataljoona Devine Defilementin maine oli kulkenut jo vuosia bändin edellä, ja muutamasti aiemmin Suomessakin vieraillut orkka oli ollut tsekattavien listoilla jo jonkin aikaa. Clevelandin miesten blitzkrieg oli kuitenkin sitä luokkaa veretseisauttanut setti, että hieman erilaisen lähestymisen DD ei onnistunut omalla hyppyvuorollaan rimaa enää nostamaan. Bändin kuolossa on hieman enemmän core-vivahteita, joka tavallaan ehkä vielä korostuu nyt, kun tänä vuonna ryhmän eturiviin otettiin toinenkin solisti Freyr Heinssonin rinnalle, eli Daniel Alpi. Kahden laulajan vuorokurmootus nostaa deathcore-elementtejä pinnemmaksi, ja ehkä siksi levyiltä varsin tuttu Devine Defilement ei nyt onnistunut omaa intoa nostattamaan ihan piukeimmilleen. Laadukasta soitantaa, joka kulminoitui ainoaan alkuperäisjäseneen eli rumpali Stefan Fridrikssoniin, kaveri pyyhki rennosti kuin kosamiitin korkannut humppabändin sutimies, mutta ihmeellisesti ehti joka paikkaan, ja ihan ajoissa. Gaiffari on hieno esimerkki siitä, että nopeakin metallikannutus voi syntyä ilman hirvittävää touhuamista.

Devine Defilement keskitti settinsä luonnollisesti tuoreimpaan pitkäsoittoonsa ”Ruthless”, ja hyvä niin, platta on bändin tähänastisista paras ja nyanssisin. Islantilaisilla oli jopa varaa jättää soittamatta kiekon kunkuin raita ”Excreted Entity”. Tuoreen levyn raidoista polkivat tykeimmin ”Human Sewer” ja ”Abusement Park”. Yksi bändin parhaita piirteitä välittyykin biisien otsikoista, ryhmä ei ota itseään, jos sallitte, kuolemanvakavasti. Naksun alle tunnin kellottanut setti lähti käyntiin 20 minuuttia ennen ilmoitettua aikaa, kun salin illan täyttöaste ja lipunmyynnin masentava tila oli selvinnyt, bändi päätti vain aloittaa ja soittaa meille jotka oltiin ajoissa paikalla, tai paikalla ylipäätään. Setin muita huippuhetkiä, jo mainittujen ohella, olivat ”Primitive Gospel”-albumin (2021) ”Crucificial Lobotomy” ja koko homman paketoinut ”Byzantine Blinding”. Kuolo elää, ja voi hyvin. KG

Posted in brutal death metal, death metal, deathcore, extreme metal, slam death metal and tagged Aaron Gall, Abusement Park, Age of Atrocities, Aleksi Hujanen, Arek Alejnikow, Ashes of Gehenna, Bill Long, Byzantine Bliding, Christ Deceiver, Condign Execution, Crucificial Lobotomy, Curbstomp the Predators, Dan Gates, Daniel Alpi, Devine Defilement, Draco Dominus, Forsaken Lies, Freyr Hreinsson, Guðmundur Hermann, Horrific Conversion, Human Sewer, Ian Lanney, Immerits, Incarcerated by Degeneracy, Internal Delusions Of The Torn Mind, Jaakko Jääskeläinen, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kuudes Linja, Lacerated, Misery of One, Mulciber, Otto Arminen, Primitive Gospel, Ritual Defied, Ruthless, S.C.U., Sigurjón Óli Gunnarsson, Spawn of the Absurd Wrath, Stefán Friðriksson, Suffer and Continue, Terror Tales, Visceral Nightmares, Wage of Death, Welcome To The Void, yry Pöllänen | Leave a comment

29 huhti 2025

Hexis (dk), Askel, Loputon Suo @ Bar Loose, Helsinki 28.04.2025

Tanskalainen, tinkimättömästi hardcorea ja black metallia jo vuodesta 2010 sekoittanut Hexis on tinkimättömistä tinkimättömimmän nokkamiehensä Filip Andersenin visio ja ilmentymä. Bändi on levyttänyt (muutamat livet ja splitit mukaan lukien) hieman yli 100 biisiä, eikä yhdelläkään biiseistä ole nimenä enempää kuin yksi sana. Lisäksi Hexis kiertää todella hexiseen ja hengästyttävään tahtiin, se on soittanut reippaasti toistatuhatta keikkaa, vähintäin 65 eri maassa, eli yli 33%:ssa maailman tunnustetuista valtioista. Bändi on rundannut Indonesiassa, Itä-Timorissa, Mongoliassa, Uzbekistanissa ja lähestulkoon vaikka missä, minne tavallinen satunnainen palkansaaja voi vain haaveilla pääsevänsä. Andersen pitää langat tiukasti omissa käsissä, pyörittää omaa levylafkaa ja buukkaa pääosin keikat itse, myös varmistaakseen, että pääsee aina uusiin kaupunkeihin ja maisemiin. Lisää numeroita; heikkohermoisemmalle sopimaton keikkatahti ja kuukausien rundit jossain maailmanperseessä ovat toki myös taanneet, että Hexiksen henkilökunnan ovi on käynyt kohtuuahkeraan, bändissä on soittanut nykyjantterit mukaanlukien 37 muusikkoa, joka tarkoittaa 2,5 soittajanvaihdosta per toimintavuosi. Kova laji.

Hexis oli ollut omankin nykyblack-häivetutkan ruudulla jo esikoisalbumistaan ”Abalam” (2014) lähtien, mutta ihan kuinka ollaakaan, olin onnistunut missaamaan bändin muutamalla aiemmalla Suomen vierailulla. Nyt, Bar Loosen maanantaiseen Hexis-mökäiltaan oli vihdoin suhtauduttava, semminkin kun lämppäreiksi oli ilmoitettu ja buukattu yhdet omien genrejensä kovimmista kotimaisista.

Illan avasi minuutilleen sovitusti Loputon Suo, lähestulkoon nerokkaalla nimellä itseään paiskonut bläkkisryhmä, joka perustettiin Joensuussa 2014, mutta on sittemmin valuttanut toimintansa pääkaupunkiseudulle. Kvartetilla on allaan neljä julkaisua, joista vuoden 2018 EP ”Portti uuteen” saattaa hyvinkin olla parhaita suomeksi laulettuja black-lyhytsoittoja koskaan. Loputon Suo tarpoo omaa nevaansa ja kahlaa omassa letossaan, sen ei tarvitse, vaikka suomeksi laulaakin, kuulostaa Hornalta. Bändin biisit ovat monin paikoin niin melodisen groovaavia, että ihan hyvin voisi puhua black’n’rollista, ja kuultiinpa Loosen puolituntisessa hetkittäin paitsi doomin makuista toimitusta, myös erittäin mutaisen mustaa bluesia. Sitäpaitsi levytettynä Loputtoman sanoista saa selvää ilman mitään FBI:n miljardin dollarin äänteidenkaivuuohjelmaa. Bändiin tutustumisen voi mainiosti aloittaa myös ”Karjalan ruttotuulet”-liveä (2020) kuunnellen. Loputon Suo aloitti keikkansa nostamalla pystyyn hillittömän, kierrättävän kitaraseinän, joka hetken kuluttua kuin salaa muotoutui bändille ominaiseksi äärimmäisen kauniiksi melodiakuluksi. Basisti-solisti Henri Harellin huuto hukkui tänään kitarawallin alle, joten täyttä varmuttaa ei ole mitä soitettiin, ja mitä jätettiin soittamatta. Mutta kuultiinhan me nyt kuitenkin ”Ääni jään alta”? Ja hei, Loputon Suo ei sanonut sanaakaan, kurmootti vain. Juuri näin, kaikki lukutaitoiset tietää mikä bändi on lavalla. Ja mitä muuta informaatiota pitää lavalta välittää? Ei mitään. Biisien nimiä? Ja mistä biisi kertoo? Ei, soitetaan suoraan vaan. Loputon Suo, arvostan. Sitäpaitsi, näillä on kannuissa Alpo Laitinen, joka paukuttaa myös Putrid Defecationissa, maailmanluokan kakkagrind/käymäläslam/ulostecore-orkesterissa.

Pikku rouduutauon jälkeen, ja tänäpänä Loosessa edettiin peräti etuajassa suhteessa ilmoitettuihin soittoaikoihin, lavalle viritti itsensä tuoreehko helsinkiläinen, erittäin tummaa blackened sludge metallia lapioiva Askel. Stadilaisnelikon puolituntiseen mahtui kunnon sludgetyyliin viisi biisiä, eli harvinaisen monta. Askeleen keskiössä on myös konepohjat ja raskaat ambienssit hoitavan solisti-Ossin kiusattu huuto, ja toisaalta rumpalihenkilöhahmo Miskin tiukka pannutus. Miskin setissä oli muuten ihanimmat rumpusoundit Loosessa sitten marraskuun 2023 ja Supersuckersien Christopher von Streicherin. Askeleen setin päättäneet ”Ruin” (ainoa veto bändin pääjulkaisulta, ”Cycles of Ruin” EP:ltä) ja ”Vermilion” laahasivat väkevimmin, mutta keikka ylipäätään muistutti siitä, että laadukkaan sludgen ääreen pitää muistaa useammin palata livenä. Ja mitä tummempaa, sen parempaa. Ja niin jäätävän geneerinen genre kuin raskas jumi-sludge onkin, niin Askeleen vetoa olisi kuunnellut vaivatta puolet pidempään.

Illan pääbändi Hexis ei antanut odotuttaa itseään yhtään turhaan, kamat lavalle ja hillitön äestys käyntiin. Kolmevarttia blackin makuista nopeaa hardcorea, ilman merkittäviä hengähdystaukoja. Kaksi kertaa Filip Andersen pyysi yleisöä tulemaan lähemmäs lavaa. Läppä joka yleensä ärsyttää orvaskeden nilelle, ei tänään sitä tehnyt. Hardcore on yhteinen asia, tämmöiset bändit tsiigataan ytimestä ja läheltä. Ja olihan se toki Loosen maanantaiyleisö myös melko rajattu, paikalla oli Hexiksen melskatessa ehkä kolmisenkymmentä alan ihmistä, osa vieläpä muista bändeistä. Mutta Hexis ei vankeja ottanut, vaan piiskasi sellaisen shown Loosen mittakaavassa aivan häkellyttävän upeilla soundeilla, että tämmöistä kun paiskoo talvisydännä menemään mongolialaisessa pikkukaupungissa, niin hommaa kertaillaan jurtan nurkassa vielä kolmen sukupolven päästä. Kävi jopa mielessä, että nytkö nämä vetää ankaramman setin kuin Amenra Tavastialla lokakuussa 2014, ja kyllä Hexis kieltämättä lähelle pääsi. Että kun Hexis nyt käy ensin Panamassa, Bhutanissa ja Eritrean maaseuturundilla ja palaa sitten Härmään, niin onhan tuo oltava paikalla. Keikan loppua kohden muutama eturivin fanioletettu tunnisti myllytyksestä settivakioita ja ”hitti”raitoja, itsellä Hexiksen 101-biisisen katalogin tuntemus ei ihan vielä tuohon yllä.

Kiitos Loputon Suo, Askel ja Hexis. Tanskalaiset jatkoivat matkaa Pispalan kautta Ruotsin Österbottenille. Takana oli huima keikka ja ainakin henkilökohtaisesti paras ilta Loosessa koskaan, kaikki reunaehdot huomioiden (soundi, kattaus, tunnelma, kanssayleisö ja mitä näitä nyt on). Täällähän pitää alkaa käymään. KG

Posted in black metal, blackened sludge metal, doom metal, extreme metal, hardcore punk, heavy metal, noise, post metal, post-black metal, sludge metal and tagged Abalam, Aeternum, Alpo Laitinen, Amissus, Askel, Ääni jään alta, Bar Loose, Bloated Veins, Cycles of Ruin, Filip Andersen, Henri Harell, Hexis, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, Kylmän käden ote, Loputon Suo, Luca Mele, Nunquam, Oblivion, Polku, Portti uuteen, Putrid Defecation, Ruin, Tando Ashanti, Tyhjyyden airut, Vermin, Vision | Leave a comment

29 maalis 2025

Cannibal Accident, Inferia, Gorekaust @ Bar Bulldog, Riihimäki 28.03.2025

On tullut ilmiselvästi perinteeksi, että Riihimäen rautatieaseman vierustan janonsammuttaja Bar Bulldog järkkää joka kevät yhden metalli-illan, vaikka ohjelmisto mestassa muutoin on laulelmallisempaa, trubaduurimpaa, bluesimpaa, iskelmällisempää ja kaikin puolin helpompaa. Riihimäen liveskene ei muutenkaan kovin metallinen keskimäärin ole, joten Bulldogin vaihtoehtoillat ovat enemmän kuin tervetulleita, ja soisivat keräävän porukkaa vähän kauempaakin radan varresta. Tällä kertaa Bulldogin lauteille, tai lattialle saatiin kolme death metal-ja grindcore-alan yrittäjää, tasan kuukautta aiemmin viidennen pitkäsoittonsa julkaissut turkulainen Cannibal Accident, jo vuodesta 1989 pornogrindiään lanannut alan kulttibändi Inferia, sekä paikallisten nuorten metallipäiden deathkvartetti Gorekaust.

Lippu, vain ovelta, kustansi kolmen bändin illassa kympin. Ja perinteisesti käteisellä. Ensimmäisenä lavalle asteli riihimäkeläinen Gorekaust, paperilla, tai siis levyiltä peräti ennakkoon illan jopa kiinnostavin bändi. Vasta viitisen vuotta vanhan Gorekaustin toistaiseksi ainoa albumi, joulukuussa 2022 julkaistu ”Ancient Halls of Emptiness” on kertakaikkiaan todella kova rieska. Levy muistuttaa jollain tapaa 90-luvun alun Nokia-skenestä, Convulse ja tiedättehän. Muillakin levytyksillään Gorekaust ajelee ihastuttavan slämähtävillä soundeilla perinnetietoista kuoloa, ja biisit kellottavat nekin perinteikkäästi lähes järjestään viiden minuutin jopa tuolle puolen. Ilta ei kuitenkaan ollut tällä kertaa Gorekaustin. Porukan bändihistorialtaan kokenein soittaja, rumpali Aatu Heikkinen oli sairastunut edellisenä päivänä, ja nopeasti kannuihin hälytetyllä Otto-henkilöhahmolla ei ollut juuri muuta tehtävissä kuin yrittää parhaansa, ilman vissiin juuri minkäänlaisia treenejä. Gorekaustin setti kutistui parikymmenminuuttiseksi kaaokseksi, jossa taidettiin kuulla neljä biisiä. Levyjen laadukkaasta kuolonkoneesta ei ollut nyt tietoakaan. Suoraan sanoen, urheasta yrityksestä vaikkakin iso käsi, keikka olisi kannattanut peruuttaa. Basisti-laulaja Jami Mehtonen muisti kyllä kreditoida Oton moneen kertaan ansiokkaasti, mutta kun temmot ei pysyneet, eikä muu bändi ymmärrettävästi kyennyt integroitumaan paikkopannuttajaan, kääntyi koko touhu mainiota ja laadukasta bändiä vastaan. Mutta ”Ancient Halls of Emptiness” on edelleen maailmanluokan rieska, ja ensi kerralla sitten paremmalla onnella ja paremmilla fiiliksillä.

Gorekaustin kaoottinen lyhytsettikin jo osoitti viime keväältä tutun havainnon taas todeksi, että ollakseen kuitenkin vain baari miljoonien joukossa, Bulldog soi aivan häkellyttävän hyvin. Vaikka juuri mikään tilassa ei tue hyvää soundia, niin saada tälläinen ankara lanaus kuulostamaan tunnistettavalta ja erotellulta, niin ei voi kuin kiittäen ihmetellä. Seuraavaksi liiterin akustiikkaa ja äänenpainetta pääsi testaamaan grindcoren todellinen legendabändi, maailmallakin mitä erikoisimmissa paikoissa kulttimainetta nauttiva lahtelainen Inferia. Vuonna 1989 perustettu Inferia on ollut syntyessään grindin todellinen pioneeri, Suomessa vain samoihin aikoihin aloittaneen Xysman tiedettiin nakuttavan grindiä, eikä Xysma ole tyylillisesti grindannut enää vuosikausiin. Mutta Inferia grindaa edelleen, takana on 36 vuotta ja peräti 22 soittajaa, nykyiset mukaan lukien. Ovi on ahkerasti käynyt, mutta ilman visionääriään, solisti Jani Huttusta ei olisi Inferiaa, tai siis Huttunen on yhtäkuin Inferia. Tahtotilaa on riittänyt ja riittää edelleen, kuinka moni suomalainen bändi mistään lajityypistä on käynyt vaikkapa Kuubassa kokonaisella omalla rundilla? Huttusen tinkimättömyydellä Inferia on synnyttänyt seitsemän albumia ja läjän pikkulevyjä. Rumpupatterin takana tulitukena on ollut jo viimeiset 14 vuotta Kalle Lindfors. Ja voi hyvinkin olla, että myös brutaalia dödöä soittavassa 3rd War Collapsessa pannuttava Lindfors on nopein rumpali, jota itse olen koskaan todistanut. Ei tämän tason tikkausta kyllä muistu mieleen ihan äkkiä.

Mahdotonta mennä väittämään mitään siitä, mitä kaikkea Inferia ensimmäisellä ikinä Riihimäen keikallaan luukutti. Grindcore kun on metallin alalajeista armottomin, jos joku väittää että biisit muistuttavat tavattomasti toisiaan, niin ei voi moittia. Minkä tahansa Inferian pitkäsoiton voi laittaa pyörimään, ja hetken päästä on mahdoton sanoa, minkä täsmälleen niistä kuunteli läpi. Mutta armoton myllytys ja Huttusen täysin anteeksipyytelemätön toimitus ovat Inferian koko olemus. Jos lyyriset ulottuvuudet kiinnostelevat pornogrindin kuulijaa, on paras turvautua levyn sisäpussiin. Rapsakka puoli tuntia armoitettua ajoa pitkin ohituskaistaa ja homma oli paketissa, juuri kun oli oikeastaan vauhtiin päästy. Bulldogin puolilleen täyttänyt, hyvällä jalalla grindannut alan yleisökin viritteli pittiä Inferian setin lopulla, mutta kunnon tönimiseen ilman paitoja päästiin vasta illan viimeisen myllyttäjän vedolla. Aktiivisesti keikkailevan Inferian ankaran livekunnon voi katsastaa seuraavaksi Finnish Death Metal Maniacs-tapahtumassa Espoossa kesäkuun alussa.

Illan päätteeksi, vuonna 2007 perustettu turkulainen Cannibal Accident osoitti taaskin, että myös tänään bändien soittojärkkä oli ihan oikein mietitty. Inferian kaahauksen jälkeen bändin materiaali kuulosti suorastaan monipuoliselta, ja aika paljon Cannibalin pitkäsoittoja kuunnelleena, piti oikein hämmästellä, että miten laadukkaasti levytetty lanaus saatiin siirrettyä livetilanteeseen. Solistien Raisio ja Kurwa Doktor vuoro-ja yhteishuuto toimi livenä mainiosti, ja olinkohan se vain minä, mutta bändi saattoi olla hieman laskenut biisien keskitempoja, mikä teki biiseille vain hyvää. Kuukausi sitten ulostettua viidettä pitkäsoittoa ”Disgust” ovat muutamat rockzuurnalistit ehättäneet kritsoimaan monotonikseksi ja ennen puoltaväliään kiinnostuksen alakorolle lerpauttavaksi, mutta Rixun illassa nimenomaan muutamat uuden rieskan ajot kuulostivat erittäinkin tiukoilta. Setin kohokohtia olivat kuitenkin aivan nerokkaasti nimetty, eräälläkin Ulvilasta käsin soitetulla hätäpuhelulla alkava ”Darkest Auer”, suomensukuiselle amerikansarjamurhaajattarelle Aileen Wuornosille omistettu ”Wuornos”, kakkosalbumilta ”Omnivorous” (2012), ja vuoden 2021 ”Nekrokluster”-kiekolta poimittu ankara ja vihainen äestys, ”Haista vittu ihminen”. Reippaan puoli tuntia soittanut Cannibal Accident sai oikein encorenkin. Vähäväkinen ja vähäpaidaton mutta tiukka kirnu pyöri Bulldogin tanssilattialla, jolla on varmasti muunkinlaista tangoa taitettu. Yhdellä alkuperäisjäsenellään (kitaristi Kolkka) tänä päivänä operoiva Cannibal Accident on erittäin elossa oleva (jos sallitte) kuolobändi, ja hyvinkin verevässä (jos sallitte) vedossa. Suomalainen death metal elää ja voi hyvin. KG

Posted in death metal, extreme metal, grindcore, pornogrind and tagged 3rd War Collapse, Aileen Wuornos, Ancient Halls of Emptiness, Bar Bulldog, Cannibal Accident, Darkest Auer, Disgust, Finnish Death Metal Maniacs, Gorekaust, H.Raisio, Haista vittu ihminen, Jami Mehtonen, Jani Huttunen, Kalle Lindfors, keikka-arvio, keikkaraportti, Kurwa Doktor, Nekrokluster, Omnivorous, P.Kolkka, Wuornos, Xysma | Leave a comment

23 helmi 2025

Silver Bullet, Lohdunsyöjä @ Nummen Niilo Warehouse, Hämeenlinna 22.02.2025

Hämeenlinnan läntisen Nummen kaupunginosan omalle ostarille perustettiin lähiöpubi Nummen Niilo, kantajengin ja tuttavien kesken Nipa, keskellä Covid-syöveriä, syksyllä 2020. Ideana oli jatkaa läheisen Jukolan alueen kahdenkin lopettamaan joutuneen lähiökrouvin perintöä, nimittäin Jukolan Jussin ja Iloisen Kulkijan. Nipa nousi koronakurimuksesta paikallisten suosioon, ja selvisi. Oli aika ottaa toistakin hämeenhärkää sarvista, kun seuraava kurimus koitti, eli keikkailun ja tapahtuma-alan ahdinko, joka sekin oli, ja edelleen on, tietenkin samaisen epidemian jälkiseuraamusta. Siinä missä Suomen rockpääkaupungiksi oletetussa Helsingissä useampikin keikkapaikka kuoli, kiitos koronan, yleisten kustannusten nousun ja kiertuetoiminnan ehtymisen , käärittiin varsinkin Tampereella, mutta myös Hämeenlinnassa ns. hihat. Livetoiminnan ykköskaupungiksi nousseelle Tampereelle syntyi keskellä keikkalamaa useampikin uusi rockvenue, mutta kooltaan huomattavasti pienempään Hämptoniinkin saatiin lyhyessä ajassa ja melkeinpä yhtäaikaa, kaksikin uutta soittopaikkaa. Nimittäin Nummen Niilon viereinen kaupan varasto muutettuna Warehouse Stageksi, sekä Kantolan alueelle avattu, noin 1000 hengen kapasiteetillaan koko Etelä-Suomessakin ainutlaatuinen Painohalli. Helmikuisena lauantaiehtoona oli aika valita Hämeenlinnan illan livetarjonnasta Nummen Niilon korkkaaminen ja ensikokemus.

Oli ennakkoluulotonta ja rohkeaa laatia rock-klubi kaupungin läntisiin ja lähiöisempiin osiin, melko kauas keskustasta. Mutta ensikäynnin perusteella Niilon Warehouse osoittautui hyvinkin laadukkaasti ja mietitysti ylöspannuksi mestaksi. Perinteisen pubin puolella voi kantajengi keikkametelin häiritsemättä laatia naulaa päähän tai viihtyä miten parhaaksi näkee, ja livepuolta palvelee oma baari, ja ennenkaikkea erinomaisen oloinen äänentoisto ja valot. Lava on kerrankin riittävän korkea, että mahdollinen lyhyempikin kanssakulkija näkee jotain, ja rapiat 300 henkeä vetävää soittosalia kiertävät myös pöydät. Nipan Warehousessa on paljon sellaista, mitä kokeneena keikkakävijänä hyvältä soittopaikalta toivoo. Puhumme siis onnistumisesta. Ensikosketus Niiloon tapahtui Ämy-klubin nimissä. Hämeenlinnan legendaarista, Suomen vanhinta ilmaista rockfestivaalia eli Ämyrockia ei tulevana kesänä järjestetä. Sen sijaan taustayhdistys pyrkii saamaan talouttaan kuntoon talvi-ja kevätkauden klubi-illoilla kerran kuussa. Tavoite on festaroida taas kesällä 2026. Ensimmäisessä klubi-illassa tammikuussa musisoivat paikalliset Purple Universe ja Terika, kantahämäläisittäin edettiin kakkosiltaankin, kun lavalle saapastelivat aloitteleva hämschesteriläinen black metal-rykmentti Lohdunsyöjä, ja jo laajalti Eurooppakin kiertänyt riihimäkeläinen power metal-akti Silver Bullet.

Illan aloitti nuorten miesten oletettavasti kohtuullisen epäkristillinen yhdistys, vuonna 2022 kasaan pantu ja periaatteessa aika loistavalla nimellä itseään paiskonut Lohdunsyöjä. Bändiltä ei ole ulkona ensimmäistäkään demoa tai muuta levytystä, ja keikkojakin on alla ymmärtääksemme alle kymmenen. Silti nuoret jantterit paiskoivat yllättävänkin varmaotteisen ja ainakin näennäisen rennon 45-minuuttisen, muutamilla omilla biiseillä ja runsailla, mutta erinomaisen mielekkäästi valituilla covereilla. On nimittäin aika kova laji lähteä vetämään Mayhemia livenä, ja vieläpä valita norskiblackin pääsaatanan katalogista kaoottinen ”Deathcrush”, joka olikin Lohdunsyöjän vedon tämäkimpiä osumia. Heti keikan alkutahdeista oli selvää, että Warehousen soundipuoli lienee kunnossa, ja vaikka illan pääbändiäkin ajatettiin varsin kovaa, homma pysyi hanskassa. Mahtavaa, poissaolollaan loisti se niin montaa mestaa vaivaava hillitön kihinä. Warehousessa on monta asiaa mennyt oikein, niinkuin totesin.

Lohdunsyöjä loihti ilmoille laadukkaita covereita mm. Barathrumilta (eihän se vain ollut ”White Red Black and Pale”?), joka muuten saattoi hyvinkin soittaa samaa biisiä samaan aikaan omalla keikallaan Stadin Bar Loosessa, mene tiedä. Ja se melkein keskitempoiseksi bluesiksi vääntynyt Impaled Nazarene-laina oli myös virkistävän erilaista black-toimitusta (ja nyt ei pidä ymmärtää väärin virkistävän). Erityisen komea ajo oli kuitenkin Horna-cover ”Kuoleva lupaus”. Lohdunsyöjä valmistelee vasta ensimmäistä demoaan, ainoa olemassaoleva tallenne on bändin tuntoja luotaava minidokkari, joka löytyy YouTubesta. Ja pitihän se huolellisen keikallevalmistautujan toki ennakkoon yyberöidä. Videolla bändi vakuuttaa moneen kertaan olevansa erilainen bläkkisbändi. Ei death metallin elementtien sekoittaminen blackiin tee bändistä erilaista tai omaperäistä, mutta jotain hyvin persoonallista Lohdunsyöjässä kuitenkin livenä todistettuna oli. Oli doomahtavia hetkiä ja oli huomattavan groovaavia hetkiä. Ehkä kyseessä on kuitenkin soittajien aito into ja omistautuminen, ja kun instrumentitkin pysyvät lapasessa jo varsin vakuuttavasti, myös niissä kaikkein nopeimmissa ajeluissa, näistä saatetaan vielä kuulkaas kuulla. Huhtikuun alussa bändin voi bongata Hämeenlinnassa jälleen, nythän Nipan veto oli orkesterin ensimmäinen kotikaupungissaan. Saappaat suurenee, kun Lohdunsyöjä lämmittelee Havukruunua Suistolla 4.huhtikuuta.

Illan selvästikin isosti odotettu pääbändi Silver Bullet oli pitänyt pitkään jo suorittaa livenä, mutta aiemmat yritykset olivat erinäisistä syistä kariutuneet. Bändi aloitti vuonna 2008 nimellä Dirge Eternal, nimenvaihdos parempaan tapahtui vuoden 2012 ja parin julkaistun EP:n jälkeen. Silver Bulletilla on vyönsä alla kolme pitkäsoittoa, joista viimeisin ”Shadowfall” ilmestyi 2023. Bändin otteita on tullut seurattua sivukorvalla, ja albumitkin kuunneltua läpi ilmestyttyään, mutta power metallin isojen nimien kaltaisia muistijälkiä Silver Bullet ei koskaan ole onnistunut jättämään. Siksi nyt piti jalkautua livetilanteeseenkin tsekkaamaan, josko lähtisi. Ja lähtikin tietyllä tapaa, bändi soitti isolla ilolla energisen tuntisen, ja silminnähden jannuilla oli kivaa keskenään. Mutta jotain jäi puuttumaan. Ehkä ilo olla lavalla ei ihan täysin välittynyt alalattialle asti, ja muutamat keikan elementitkin häiritsivät vallan paljon. Kun Turisaksessakin meritoitunut kitaristi Hannes Horma oli kymmenennen kerran luukuttamassa sooloa keskilavan monitoreilla, alkoi keikka hippasen toistaa itseään. Ja vaikka kaikilla bändin kolmella albumilla on ne huikean hienot huippuhetkensä, häviää bändin biisimatsku keskimäärin kuitenkin pitkässä juoksussa isommilleen. Uruguaylaissyntyisen solisti Bruno Proveschin karisma ei riitä kannattelemaan koko bändiä, vaikka jäbä on niin kova maailmanluokan luikauttaja, että voisi minä tahansa päivänä marssia vaikkapa Rainbow’n koesoittoon. Mikäli sinne nyt enää ikinä kenenkään tarvitsisi marssia.

Keikka käynnistyi väkevästi ”Shadowfallin” varsinaisella avausbiisillä ”Shadow of A Curse”, mainio rymistelyraita tutkia miksaustiskillä, että mitä tulikaan soundcheckissä luvattua. Ihan hyvää tuli luvattua, vaikka bändi lanasi aika isoilla volyymeillä, pysyi homma mainiosti hanskassa. Miksaajan ja Warehousen kunniaksi on sanottava, että keikan alun hieman maltillisemmilla volyymeillä SoundHound-applikaatio onnistui tunnistamaan biisejä. Harvinaista herkkua livetilanteessa. Keikan alulla kuultu ”She Holds The Greatest Promise” kuului illan eittämättömiin kohokohtiin, kuten myös tietenkin viimeisimmän albumin ”The Ones To Fall”. Hämeenlinnalaisyleisö eli keikan kestäessä isosti mukana, lopulla vetoa jo laulettiin mukana ja ilmassa oli urheilujuhlan tuntua. Oma vireystila ei ihan huikeimillaan ollut illan aikana, ehkä osin siksi bändin yritteliäästä vedosta jäi toivottua vaisumpi maku. Jotenkin vain tuntui, että solistin kuuluisi olla bändin nokkamies ja veturi, nyt homma lankeaa paljolti Horman harteille, joilla on jo paljon musiikillista kannateltavaa. Horman tymäköistä sooloista huolimatta jollaintapaa kiintoisampaa oli seurata toisen kitaristin, Henri Asikaisen tyylikästä työskentelyä. Illan kohokohta oli sitten kuitenkin yleisössäkin yhteishuutoa kirvoittanut ”The Thirteen Nails”, sekin tuoreimmalta platalta. ”The Witches Hammeriin” kutsuttiin lavalle hämeenlinnalaisen Corruption Inc.:n solisti Ami Koivistoinen apuhuutamaan kertsiä, jonkinlaiseksi katoliseksi papiksi pukeutuneena. Liike ei tuonut biisiin tai illan dramaturgiaan mitään lisää, jos nyt kohta oli siltä varsinaisesti poiskaan.

Silver Bullet kiertää semiahkerasti Keski-ja Etelä-Eurooppaa, power metallin isointa kannatusaluetta. Bändi on ponnistanut Riihimäeltä soittamaan Lontoon Undergroundiin, ja etelässä Sloveniaan ja Unkariin saakka. Lyökö bändi powerin eturivistöön, jää nähtäväksi, sen saattaa ratkaista seuraava albumi, milloin sitten ilmestyykään. Vasta viimeisimmällä albumilla mukana olleen solisti Proveschin kanssa mahkuja tai mahdollisuuksia kyllä on, jos bändin sävellyskynä pysyy terävänä. Ja itsekin ajattelin antaa Silver Bulletille tilaisuuden koittaessa toisenkin otannan ja mahdollisuuden näyttää powerkyntensä. Sitä odotellen, KG.

Posted in black metal, extreme metal, heavy metal, power metal and tagged Ami Koivistoinen, Ämy-klubi, Ämyrock, Barathrum, Corruption Inc., Deathcrush, Dirge Eternal, Forever Lost, Horna, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Kuoleva lupaus, Lohdunsyöjä, Mayhem, Mooncult, Nummen Niilo Warehouse, Screamworks, Shadow of a curse, Shadowfall, She Holds The Greatest Promise, Silver Bullet, Slaughterhouse, The Ones to Fall, The thirteen Nails, The Witches Hammer | Leave a comment

21 tammi 2024

1 Comment

Thromdarr, Cerebrum @ Old School Metal Massacre II, Bar Bulldog, Riihimäki 20.01.2024

Vuoden 1989 paikkeilla death metal vyöryi toden teolla Suomeen, ja näissä bändien perustamistsunameissa sai alkunsa myös riihimäkeläinen raskastrio Necrobiosis. Kahta vuotta ja yhtä demoa myöhemmin nimi oli vaihtunut muotoon Thromdarr, ja tyylikin astetta mustemmaksi. Yhdessä niinikään 1989 aloittaneiden Archgoatin ja Beheritin kanssa, Thromdarr on yksi kaikkien aikojen ensimmäisistä black metal-bändeistä Suomessa. Jo Necrobiosisin ajoilta on säilynyt bändikuva, jossa poseerataan corpsepaintit naamalla. Ja eipä vissiin ollut juuri tuo mainittu vuosikymmenten vaihde, kun deathin ja blackin raja oli häilyvä, sitä suomi(kin)metallin erittäin kulta-aikaa. Norja ja Suomi olivat maailman tärkeimmät metallimaat, eikä toisin ole juuri nytkään.

Thromdarr on ollut olemassa keskeytyksettä siis vuodesta 1991, ja mukana on edelleen kunniakkaasti Necrobiosis-veteraaneista Ari Auvinen vokaaleissa ja Mika Kyöstilä kitarassa. Rumpali Lasse Pelkonen oli hänkin mukana jo ihan ekalla demolla ”As a Wind Cries” (1992), basisti Sakari Mustakallio on niinikään 90-luvun saapumiserää, kiipparisti Markus Murola sitten hiukan myöhempää. Thromdarr pysyi aina marginaalissa ja undergroundissa siinä missä edellämainitut aikalaisbändit saivat maailmallakin kulttimainetta ja ovat keikkailleet Etelä-Amerikkaa ja Japania myöten. Vuoteen 1997 mennessä Thromdarr oli julkaissut neljä demoa, joista vuonna 2000 koostettiin esikois-LP ”NorthStorm Arrives”. Vuonna 2011 ilmestyi uutta matskua esitellyt sinänsä mainio, mutta ehkä hiukan pituudestaan kärsinyt albumi ”Electric Hellfire”. Ja mikä merkittävintä, kaksi vuotta takaperin Svart Records teki kulttuuriteon (osaakohan ne muita tehdäkään), julkaisemalla kaikki Thromdarrin demot tuplaälppärinä, oikein vinyylille puristettuna. Väitänpä, että ”Midwinter Frost- Complete Demo Tapes 1990-1997” on alan maailmanluokassakin merkittävä julkaisu, hiomaton musta timantti, joka kestää kuuntelua ja aikaa.

Aktiivisempaan keikkakantaan riihimäkeläiset palasivat muutama vuosi sitten Vantaan Rock Bearin järkkäämässä Finnish Death Metal Maniacs-tapahtumassa, joka on useana vuonna tehnyt todella arvokasta työtä esitellessään suomikuolon ja härmäblackin veteraaneja myös nuoremmille jonneille ja jonnettarille. Joten kun syyspuolella tipahti tieto, että todellinen uugeehelmi Thromdarr on mahdollista nähdä kotikaupungissaan otsikolla Death Metal Massacre pt.2, oli kalenteriin raivattava samantien massacren mentävä menoaukko. Tapahtumien paikkana sai toimia Rixun Matkakeskuksen alakerran Bar Bulldog, jossa tapahtumaketjun part 1 käsittääkseni myös järkättiin. Bar Bulldog on yllättävänkin aktiivinen keikkamesta, usein lauteilla (tai eihän täällä lauteita ole, vaan lattia) nähdään rootshenkisiä, tai jopa iskelmällisempiä artisteja, ja suomirockin tärkeyshahmoja soolona. Mutta esimerkiksi edellinen live-ehtoo oli ollut vahvasti punk. Sijaintihan baarilla on huikea, narikasta kävelee keikan jälkeen junaan alle minuutissa, ja live-vetojen jälkeen ehtii vielä kaikkiin suuntaan, Tampereen, Lahden ja Helsingin. Illan metallikekkereihinkin vaikutti korvakuulolta tulleen possea vähintäinkin Stadin mitalla. Olihan lavalla, tai siis lattialla, legendaosastoa.

Illan yleisön lämmitteli kuitenkin turkulaiskvartetti Cerebrum, kuoloa jo vuodesta 1992. Mutta ei mitä tahansa kuoloa. Bändin vuoden 1994 demo ”Grief” on tätä suomimetallin kätkettyä kultaa, jonka olemassaolosta edelleen turhan harva tietää. Upea pikkulevy, joka sisältää hyvinkin progressiivista otetta, suorastaan jazzin elementtejä ja vertautuu ainakin oman kotoisen musacornerini mytologiassa helposti vaikkapa (toki naksun kevyemmällä otteella soittaneen) Dethronen parhaisiin hetkiin, ja nyt on paljon sanottu. Erittäin asiallinen combo tämäkin, ja tärkeä nähdä, remmissä edelleen mukana kaksi pelimannia jo vuoden 1993 esikoisdemolta, niin, ”Demo #1”.

Kello löi jo, ei viisi, vaan 21.14, kun Cerebrumin taustanauha pyörähti käyntiin vielä täyttymistään odottavalle Bulldogille. Eikä mikä tahansa taustanauha, vaan Dallasin tunnari. Vanhan Dallasin, oliko niitä muita? Tyy tyy tyydytty tyy tyy tyy, tyy tyy tyyttydyy. Ja sitten, lapikas lattiaan ja hiukan vielä tässä alkumetreillä puuroutumaan tupanneella myllytyksellä homma käyntiin, ”Oath of Sinful” ihan ekalta demolta. Arvostan. Tämähän se on aina niin hienoa raskaamman musiikin friikille, kun bändit ajelee näitä ihan varhaisimpia hengentuotteita, ovi on suoraan auki heavyn historiaan ja viileä puhuri käy. Väliin uutta matskua, ”Epitaph”, biisi biisiltä kohenevilla soundeilla, ja sitten ”Grief”-EP:ltä tuttua progejazzdödöä, ”Black Mind Like a Hero”. Tanssilattiallakin alkoi jo tässä vaiheessa ilmetä yksisoluista alkuelämää, joskin meno kiihtyi näin termein vasta kakkosbändin loppusettiä kohden. Crimson Midwinterissakin vaikuttanut solisti/basisti Mikko Suomi johti tyylikkäästi edestä, ei ole niin helppoa kun porukka on vähän kylmää vielä, talon yleisluontoiset valot sammuu vasta kakkosbiisiin ja kun myötäinen par-kannu pojottaa suoraan öögastoon. Kitaristi Vesa-Matti Rauhu laittautui stemma-avuksi uudesta biisistä ”Another Step Closer” lähtien, ja pyyhki muuten ”Darkness In Dream”-raitaan komealla tavalla perinteikkään kuolosoolon, ja jälleen oltiin vuoden 1993 marraskuussa ja ekan demon äärellä. Muutenkin ”Darkness In Dream” oli Cerebrumin setin ehdoton kohokohta. Tuoreempi Cerebrum-tavara osoittautui vanhaa suoraviivaisemmaksi, joskin toki perinteikkäästi jyskääväksi deathiksi, mutta itselle upposivat ne vanhat demostyget ehdottomasti paremmin. Kuinka ollakaan. Tarkalleen 40 minuuttia kellottanut tamppoo päättyi ”Sweet Melodies From The Surging Sea”-eepokseen vuodelta 1994. Olimme nähneet suomideathin alkupään hämyyn. Mutta sen lisäksi Cerebrum on yhä täällä ja elämänsä iskussa, uutta matskua syntyy tiettävästi koko ajan, joten ehkäpä bändi saataisiin vielä tälläkin vuosituhannella levytyskantaan.

Seurasi rontin puolen tunnin rouduutauko, jonka aikana liiteri alkoi ihan tosissaan täyttyä, ja hyvä niin. Sana oli kiirinyt. Tiuku repi täsmälleen 22.37 kun Thromdarr-kiipparisti Murola lähetti tuulen ulvomaan kioskistaan, hyytävää puhurisoundia kuultiin jatkossakin viritystauoilla ja biisien väleissä, blosista rytmittivät kumeat räjähdykset. Tuuli ulvoi, rumpali Pelkonen tunnelmoi pelleillä, ja niin saatiin loppukin bändi piskuiselle lavaa edustavalle lattianosalle. Nelisenkymmentä minuuttia tummaa, mutta ei kitkerää paahtoa, melodista raskasmetallia laadukkaasti lanattuna. Puolimahdotonta lausua hirvittävän paljoa soitettujen biisien nimistä, sen verran huonosti oli ehtinyt niitä varsinaisesti ulkoa opettelemaan ennen tärkeää keikkailtaa, vaikkakin Thromdarrin demokokoelma oli kotoisassa musacornerissa soinut suoratoistona pari viikkoa aivan ns. tuelta. Tämä bändi vain piti nähdä, ja tiedämme toki, että illan settilista oli kattava sekoitus uusvanhaa ja vanhaa. Niin paljon kuin olenkin Thromdarrin demovaiheen diggailija, kuinka ollakaan, niin tehokkaimmin kuitenkin kulkivat ”Electric Hellfire”-albumin pari alkupään raitaa, eli nimibiisi, sekä kertakaikkiaan komeasti äestetty ”Burn For The Eternity”. Bändin livetoimittamisessa on keskiössä tietenkin Auvisen anteeksipyytelemätön tulkinta ja olemus, sanaakaan ei sanottu, yhtään biisiä ei esitelty, yhtään kiitosta ei lausuttu. Mutta Thromdarria kannattelee isosti myös alkuperäiskepittäjä Kyöstilän norjalaishenkinen, upealla tavalla perinnetietoisesti itkevä kitara ja Lasse Pelkosen jyhmimät kannut. Tässähän yksi tämän bändin nerokkuuksista piilee, Pelkonen on myös riihimäkeläisen funeral doom-legendabändin eli Skepticism’in alkuperäinen ja edelleen mukana oleva rumpali. Kun on ollut keksimässä kokonaista genreä, tietää mistä on kyse, Pelkosen raskaskätinen soitto sopii Thromdarriin kuin nyrkki silmään. Nopealla bläkkismiehistöllä on funeral-rumpali, asiallinen heavyn meining. Sitäpaitsi kumpikin illan rumpali teki miehen työn soittaessaan kannujen ja takaseinän väliin ahtautuneena, väliin johon ei ihmissilmä uskonut aikuisen mahtuvan.

Ei voi sanoa, että lavan edessä olisi tänään varsinaisesti kirnu pyörinyt, mutta mukavasti jengi jalkautui Thromdarrin soittaessa lähemmäs. Ja kenties hetkittäin ainakin, bändin näkövinkkelistä, tapahtumat saattoivat muistuttaa oikeaa keikkaa. Tanssilattian iltaa väritti osaltaan yksi niin truesti riivattu eturivin touhufani, että ovimies joutui oikein ottamaan niskaotteen ja muistuttamaan, että solistiin on ihan kohtuullista pitää muutaman sentin etäisyys.

Kun Thromdarrin aika oli täysi, Auvinen poistui takahuoneeseen, sikäli mikäli Bulldogissa sellainen olisi. Muu bändi seurasi pian sanaakaan sanomatta perässä, tyylikäs tapa lopettaa intensiivinen veto, jossa ei muutenkaan turhia länkytelty. Tai siis yhtään mitään. Oli pakko vielä itsekin poiketa merkkaripisteen kautta, onhan se oltava ”Midwinter Frost” omassakin vinyylihyllyssä. Nyt on. Rixun Bulldogiin uskaltaa tarvittaessa jatkossakin jalkautua keikalle, siksi lupaava tunnelma ja jopa soundi oli tänä iltana. Lisää matkakeskusmassacrea, ensi talvena jatkuu, toivottavasti, miksei jo aiemminkin. KG

Posted in black metal, blackened death metal, death metal, extreme metal, heavy metal and tagged Another Step Closer, Ari Auvinen, As a Wind Cries, Bar Bulldog Riihimäki, Black Mind Like a Hero, Cerebrum, Crimson Midwinter, Darkness In Dream, Electric Hellfire, Endless Tears of The Distant Sea, Grief, jaakko Liuke, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Lasse pelkonen, Markus Murola, Midwinter Frost-Complete Demo Tapes 1990-1997, Mika Kyöstilä, Mikko Suomi, Necrobiosis, Northstorm Arrives, Oath of Sinful, Pro-Mortal, Sakari Mustakallio, Sami Järvinen, Silverthrone, Skepticism, Sweet Melodies From The Surging Sea, Then Came Bronson, Thromdarr, Vesa-Matti rauhu, Winds of The Fall, Winter of Flames

04 heinä 2022

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Kun Mercyful Fate loppukesällä 2019 uutisoi tekevänsä paluun, ei suomalaisen rockfriikin tai metallipään tarvinnut varsinaisesti huolta tuntea, vaikka bändi ilmoittikin soittavansa vain nipun keikkoja tarkoin valikoiduilla festivaaleilla. Luotto siihen, että Tuska hoitaa bändin Helsinkiin yhdelle tarkoin valikoidulle festarivedolle oli kova, ja se luotto lunastettiin Suvilahden helteisessä illassa aivan niposesta naposeen. Mercyful Fate tuli, näki, ja voitti. Samoin teki uuden yleisöennätyksensä, 49 000 ja risat kävijää, lunastanut Tuska. Laajennettu festivaalialue nieli ennätysyleisön mainiosti, ruuhkia ei juuri ollut, lavojen sijoittelu oli aiempaa paremmin mietitty ja kun sääkin enemmän kuin suosi, kaikki oli siis todella hyvin. Eikä siinä kaikki, Tuskan ohjelmisto oli muutamaa liiankin tuttua ja turvallista valintaa (lue: yleisön suosikkia) lukuunottamatta paras moneen vuoteen.

Oma henkilökohtainen Tuska 2022 alkoi jo hetikohta porttien auettua lauantaina. Possea oli jo avauksessa jonoksi asti, aiempia vuosia selvästi enemmän. Rannekkeenvaihtopiste kauppakeskus Redissa palveli nopeasti ja ilon kautta, oli taas epidemiatauon jälkeen aivan mahtavaa astua uudistetun sijainnin pääportista sisään. Keskikeitto tilaukseen ja tukevat conversensijat Telttalavan hämystä. Jossa lauantaipäivän aloitti suomalaisen funeral doomin pioneeri ja legendaspoppoo Shape of Despair. Oli tarkoitus yyteröidä bändin hidasta lanausta jonkin aikaa ja siirtyä sitten tsekkaamaan pikkulavan avaustarjontaa. Mutta kun Shape of Despairin saattoväki astui lavalle ja alkoi raahustaa jykevää doomiaan erinomaisilla soundeilla ja kun siinä äppästellessä tajusin, että näillähän on tosiaan aina ollut, ja yhä on murinalaulussa yhdellä Suomen metallihistorian (itselleni) tärkeimmistä albumeista (Throes of Dawnin ”Pakkasherra”, 1997) laulava Henri ”Kaamos” Koivula, sekä kitarassa pitkän pätkän Impaled Nazarenessa soittanut Tomi Ullgren, niin ei poistuminen takavasempaan enää ollut vaihtoehto. Shape of Despairin kohdalla oli siis jäänyt itseltä kotiläksyt tekemättä, mutta eipä tarvinnut kolmevarttisen vetonsa jälkeen enää ihmetellä, miksi bändi on kiertänyt laajalti maailmallakin. Jo vuonna 1995 Raven-nimellä startannut bändi ajoi niin upeaa hautajaisdoomia, että erittäin harvoin kuulee. Keikan aikana teki vain mieli unohtaa kulkupeli sakkopaikalle ja alkaa nykiä mytologisia perseitä, mutta siihen ei nyt ollut käytännön mahdollisuuksia. Shape of Despairiin pitääkin tässä suvipäivien lyhetessä ja tummuessa oikein levyltä tutustua paremmin, sen verran vahvakätiset kantajat oli nyt arkunkahvoihin saatu.

Eka nälkä yllätti tässä vaiheessa ja Tuskan ruoka-alueelta kun ei nykyään plaatuvaihtoehtoja puutu, oli homma nopeasti hanskassa. Siirtymä Inferno-lavalle, jonne onneksi lähes kolmenkympin hellettä helpottamaan puhalsi aika ajoin edes hiukan armollinen merituuli. Oli aika nähdä Rainbow’n toiseksi merkittävin solisti ikinä, kaikki kunnia toki niille muillekin, Joe Lynn Turner. Jo 70 vuotta täyttänyt luikautusmaestro on edelleen ihan vireässä tikissä ja äänikin on tunnistettava. Kelpo festarikeikan Turner laatikin bändinään tällä kertaa ruotsalainen Dynazty, jonka kanssa Turner oli ehtinyt vetää yhdet 15 minuutin pikatreenit. Tuli samalla seisomisella nähtyä siis tavallaan Dynazty ja Joe Lynn. Jälkimmäinen oli jo pitkään pitänyt nähdä livenä ja etenkin Rainbow’n katastrofaalisen huonon viime Suomen keikan jälkeen, että joku puhaltaisi elämän niihin tärkeisiin biiseihin, joita on skloddivuosista asti diggailtu. Ja kyllä Turner puhalsikin, melkein. Hiukan jäi läpiajon maku, ehkä se treenien puute oli syynä tai päiväinen, aurinkoinen festariveto, mene tiedä. Asiallisimmin potki Rainbow-kataloogista ”Stone Cold”, mutta heti perään vedetty ”Street of Dreams” ei ihan odotettuja säväreitä tuottanut. Kesken tuntisen setin Turner piti hengähdystauon ja sillä aikaa Ruotsin poijjaat luukuttivat beethovenisti ”Difficult To Cure”, ja aika paljon paremmin kuin Blackmore taannottain. Oli toki tärkeää kuulla ”I Surrender” Turnerin vetämänä, mutta omalle palalle asfalttia se kohokohta oli kuitenkin ”Can’t Let You Go” itselle keskeiseltä, mutta hiukan aliarvostetulta Rainbow-albumilta ”Bent Out of Shape”.

Ihan pokerilla piti jättää muutamaa biisiä vajaaksi Turnerin setti, oli saatava hyvät jalansijat nähdä Reckless Love, yksi ihan harvoista suomalaisista bändeistä, jonka voisi tsekata iltana kuin iltana. Ja mainiosti hoiti tutun tuntisen tonttinsa nytkin Reckless Love, ja vaikka tuore albumi ”Turborider” ei ole ihmeemmin sytyttänyt ainakaan vielä, yllättäen sen raidat potkivat setin parhaiten. Reckless Love on maanläheistä ja positiivista sleazea, tulipahan tuokin sanottua, bändi ei kukkoile ärsyttävästi eikä kehu katteettomasti koko ajan itseään, mikä automaationa genreen kuuluisi. Piristävä lisuke tuttuun settilistaan oli Ozzy-cover ”Bark at The Moon”, mutta koko keikan tykimmin donkkasi uuden levyn ”Like a Cobra”. Hetken Sörnäisten rantatie oli Suomen Sunset Strip ja hetken aurinko paistoi vieläkin kirkkaammin. Yleisöä sytytti toki vanhempi matsku, aina yhtä komeasti vedetty ”On The Radio” edellä. Päälavan uusi sijoittelu osoittautui varsin hyväksi ratkaisuksi, pääosan päivää sulander tai sohlberg pojotti lavaan nähden suht sivuttain, bändien ei tarvitse esiintyä kaoottisessa myötävalossa, eikä sulo koko ajan tillaa yleisöä silmään. Ja kun ei soiteta asutusta kohti, kaikki ovat tyytyväisempiä, melu karkaa merelle päin ja korkeintaan saattaa apinalla Korkeasaaressa käydä laadukas hard rock jalan alle. ”Night On Fire” kruunasi Recklessien keikan ja kun ”Hot” soi, oli hyvä aikaikkuna sluibia kohti telttalavaa, jolla pian tapahtuisi merkittäviä.

Rune Eriksen tunnetaan aika paljon paremmin taiteilijanimellä Blasphemer, ja miehen meriitit black metallin legendaarisimmalla saralla ovat kiistattomat. Aura Noirissa 24 vuotta, ja ennenkaikkea Mayhemissa vietetyt 14 vuotta (ja kolme tärkeää albumia 2000-luvulla) ovat ne, tai ainakin ovat olleet, ne Eriksenin CV:n kirkkaimmat hetket. Vuonna 2015 mies laittoi pystyyn mustaa dödöä soittavan Vltimas-yhtyeen ja sai rumpalikseen Cryptopsy-kannuttaja Flo Mounierin Kanadasta ja lauluvastuuseen ei enempää eikä vähempää kuin Morbid Angelissa meritoidun David Vincentin. Jauhavat superbändeistä kun joku on soittanut Amorphiksessa ja joku Dingossa, mutta tässä voisi olla oikeasti sellainen. Superin keikan se soitti ainakin. Bändi aloitti raskaan bläkkisjyskeensä ja kun David Vincent, metallin Abraham Van Helsing asteli lavalle valtavan lierihatun ja pitkän takin alle kätkeytyneenä, oltiin saman tien parhauden äärellä. Tuskan lauantain toiseksi odotetuin akti lunasti paikallaolon ennenkuin ensimmäinen biisi, ”Something Wicked Marches In” oli loppuun soitettu. Bändin ainoa albumi (2019) kantaa avausbiisin nimeä, ja on soinut kotoisassa musacornerissani viime viikot aivan tuelta. Levy soitettiin käytännössä läpi, ja reilumpaa olisikin ollut antaa vain yhden albumin julkaisseelle bändille 45 minuuttia soittoaikaa, tunnin sijaan. Bändi joutui täyttämään tunnin slottiaan mm. aika tavattoman umpiturhalla rumpusoololla, ja kaikki kyllä tiesivät täsmälleen miksi se soitettiin. Mutta kun koko Vltimas oli lavalla, kaikki oli mahtavaa. ”Total Destroy!” ja ”Monolith” soivat levyraidoista jykevimmin, ja kyllähän Vincent osoitti olevansa yksi raskasmetallin kovimmista solisteista. Ja jos Eriksenilla on komppikitarassa tukenaan Corpus Christiin Joao Duarte, niin kyllähän tältä bändiltä on odotettavissa kaikin puolin vielä vaikka mitä. Uutta levyä odotellessa ja oikeaa headline-vetoa näillä nurkin. Ellei Mercyful Fate olisi iltaa päättänyt, olisin tässä kohtaa todennut itseäni toistaen, ”kovin metalliveto miesmuistiin”.

Piskuiselle sisälavalle oli koko päivän omille hermoilleni aivan liian pitkä jono, ja vaikka siellä soittikin monta kiinnostavaa nimeä, ja vaikka takatuskina olenkin viettänyt sisälavan edustalla todella hyviä hetkiä, nyt ei kyennyt. Siksi mm. omaan alustavaan aikatauluun isketty One Morning Left jäi näkemättä. Ja erittäin kiinnostavalta kuulostanut deathpartio Denominate. Ensi vuonna uusin hermoin. Päälavalla aloitti Stam1na, ja kun bändi ei voisi yhtään vähempää kiinnostaa, eikä sen suursuosio olla itselle yhtään enempää mysteeri, oli hyvä pitää hitaan keskikeijon mittainen tauko. Katse mittaili tuttuja eestaas vaeltelevan yleisön joukosta, ja muutama pihabongaus osuikin silmään. Ilo oli kohdata yhteisen asian äärellä palttiarallaa 12 vuoden tauon jälkeen oman siviilialan ex-työtoveri, jonka kanssa menneitä kerratessa sai lusittua Amorphiksen setin yli ja ohi. Kysymys: pitääkö Amorphiksen soittaa jokaisessa Tuskassa, ja jos, niin miksi? Ja ihan ok, että soittaa, mutta miksi se tapahtuu, kiinnostaa kovin. Nyky-Amorphiksen keikalle ei jaksa ex-fani, jonka mielestä bändi oli maailman paras vuonna 1994, enää vääntäytyä odottamaan että insinöörit soittavat kaksi biisiä parhauden kaudelta. Varmaan pitäisi astua epämukavuusalueelle ja yllättyä, toisaalta olen kyllä yrittänyt.

Sensijaan, progressiivisen rockin tai ainakin sen yhtään raskaamman laidan piireissä on suorastaan kohistu (kyllä, progepiireissäkin kohistaan) viime vuosina tanskalaisesta VOLA-yhtyeestä. Ja aina kun jostain kohistaan tai rocklehti julistaa totuuttaan, iskee oma suojaus päälle. Nyt tuli todistettua sekä a) että kannattaa suhtautua suojauksiin varauksella, ja b) että kohistu tanskalainen VOLA on aivan perseettömän kova bändi. Tuntinen meni kuin siivillä, vaikka asfaltti alla kantapään alkoi jo tuntua tuskaisalta ja kiertueväsymys, lähinnä kotopuolessa hankittu, painaa. VOLA yllätti takaapäin ja edestäpäin keikkakyynikon, jonka mielestä Dream Theaterin kunnian päivien jälkeen suurin osa raskasprogesta on ollut karrikoiden sanottuna hillitöntä ja yliarvostettua kiveksiin puhaltelua. Mutta VOLAn salaisuus onkin siinä, ettei se ole progemetallia, vaan aivan saastamoisen tyylikästä, ilmavaa ja groovaavaa, jalan alle käyvää progea, tai paremminkin yleishyvää rockmusiikkia. Tittelit nurkkaan ja lajiluonnehdinnat sinne minne harvoin aurinko paistaa. Köpiksen lentokenttäsähellysten jälkeen lainakamoilla soittamaan joutunut VOLA sai suomiposselta äärilämpimän vastaanoton, josta sympaattinen nokkamies Asger Mygind v(u)olaasti meitä kiittelikin. Energisesti esiintyneellä VOLAlla on aivan kunkkubiisejä, joista monien sanat suomifanit tuntuivat pitkinä pätkinä osaavan ulkoa. Arvostan. Silmiin ihan konkreettisestikin pistävää oli lukuisa naispuolisten fanien läsnäolo (excuse my kahden perinnesukupuolen ajattelu, mutta ymmärrämme). Tunnin setissä VOLA ei soittanut yhtään huonoa biisiä tai täyteraitaa, mutta parhaiten groovasivat ”Alien Shivers” ja setin päättänyt, selvästikin hittiraita ”Straight Lines”. Nämä on pakko nähdä omalla vedolla sisäilmassa pikapuoliin.

Ruotsalaisen melodeathpioneeri Soilworkin olin nähnyt kerran aiemmin. Keikasta ei jäänyt mitään käteen. Nyt oli yritettävä uudestaan, edelliskerralla alkoholilla saattoi olla osansa tapahtumien kulkemattomuuteen. Uusi yritys selvin päin, eikä Soilworkin poikamaisesta perkeleen kouhaamisesta jäänyt nytkään mitään kerrottavaa jälkipolville. Oli kuin olisi seurannut yläasteella kovien jätkien keskinäistä penkkipallo-ottelua, kun ei itse ollut tullut joukkueeseen valituksi. Terveisiä sielulle, jos liikahditkin, niin minä en huomannut. Tuskallisen vakiokävijöitä nämäkin Tuskassa, ja tavallaan upeista meloraidoista huolimatta aivan jäätävän kädenlämpöinen bändi. Yritin, näin, hävisin.

Vaan, ei se mitn. Ainoa todellinen syy tulla Tuskan lauantaihin oli vielä edessä. Sanottava on, että jos siviilikiireet olisivat antaneet myötensä, olisin tullut perjantaina tietenkin tsekkaamaan myös Kornin ja Carcassin. Mutta tällä kertaa näin. Ja kun Tanskan legenda, Mercyful Fate oli tunti ja kaksikymmentä minuuttia kellottaneen, uskomattoman upean show’nsa lopussa, tasan at the midnight hour, oli selvää että paikallaolo oli enemmän kuin lunastunut.

Vuonna 1981 perustettu Mercyful Fate ei juuri esittelyjä kaipaa. Progressiivisen heavyn pioneeri, black metallin kanonian kovimpien bändien vääjäämätön esikuva ja monen asian keksijä, sinä nimeät ne. Solisti ja nokkamies King Diamond esiintyi pitkään pitkään soolona, bändin ollessa telakoituna, mutta totesi ehkä viisi vuotta sitten kryptisesti, ettei MF:n tarina ole kokonaan kerrottu. Silti, oli erittäin vaikea uskoa koskaan bändiä enää näkevänsä.

Vuonna tyyliin 1984 Mercyful Fate oli maailman ”pahin” bändi, pahempi kuin W.A.S.P. ja pahempi kuin sittemmin ehkä vähän klovneriaakin ympärilleen kerännyt Venom. King Diamond maalasi kasvoilleen maailman ensimmäisen vakavasti otettavan corpse paintin ja piteli ”ihmisen” sääriluista ristin muotoon laadittua mikkitelinettä. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Norjassa kirkot paloi ja jengi pääsi hengestään, pahuus sai uudet kasvottomat kasvot. Silti Suvilahden viilenevässä illassa King Diamond bändeineen osoitti, että moni asia meni jo 1984 oikein. Ilmassa oli aidon metallisapatin fiilistä ja jotain hillittömän hienoa tiivistyi bändin ja yleisön yhteyteen.

Yhdentoista biisin settilista oli tuttu tarkoin valikoidun festarirundin aiemmilta keikoilta, 5 biisiä ”Melissa”-albumilta (1983), kolme vetoa klassikolta ”Don’t Break The Oath” (1984), yksi elämän jatkumista symboloiva ja konkretisoiva uusi biisi ”The Jackal of Salzburg” ja vielä pari biisiä vuoden 1982 ”Mercyful Fate”-EP:ltä. Aivan sama millä soundeilla bändi soitti (kohtuullisen hyvillä, ja kovaa), aivan sama ketä Kingin ja kitaristi Hank Shermannin ohella nykykokoonpanossa on (vaikka ketä), ja aivan sama mitkä biisit soitettiin missäkin järkässä (kaikki alkuaikojen tärkeimmät, erinomaisella dramaturgialla), niin lavalla oli Mercyful Fate ja se veti mielettömän intensiivisen show’n. Olin paikalla, kun Diamond asteli alas marmoriportaita musta pukinkallo päässään, kun King palasi lavalle pahana paavina, ilkeänä nunnannussijana, ja lopulta setin jäähyväisissä tutusti silinteripäisenä Saatanan kätyrinä. Ei ainoatakaan tirskautusta, ei hetkeä jolloin ei olisi uskonut tai allekirjoittanut näkemäänsä, vain laadukasta messissäoloa muutaman kymmenentuhannen muun kanssa. Mercyful Faten tapa sammuttaa kaikki biisit kerran tai kahdesti, ja jatkaa taas, biisien pitkä progeisuus, Armored Saint-basisti Joey Veran helvetillinen tumma jynkky ja Shermannin pitkät, mutta lyhyiltä tuntuneet soolot, oli kuin olisi kotiin tullut.

Keikan aikana tuli myös päätettyä, että tästä mytologiasta lähes kaiken suoraan pöllinyttä, yliarvostettua ja hehkutettua Ghostia ei tarvitse tässä elämässä nähdä. Aidon asian tunnistaa, on eri miehet jotka ruumiita tekee, ja jotka niitä pesee (vanha lietolais-tamperelainen sananlasku). Mercyful Fate soitti nämä: https://www.setlist.fm/setlist/mercyful-fate/2022/suvilahti-helsinki-finland-7bb5da0c.html, King Diamond lupasi tulla uudestaan, jos kutsutaan ja bändin uusi biisi ei hävinnyt klassikoille. Mitä täällä tapahtuu? Pelkkää hyvää. Tuskan organisaatiota ja staminaa aivan helketin hyvin järkättynä festarina saamme kiittää siitä, että koimme edes kerran Mercyful Faten. Uusintaa salaa odotellen, KG.

Posted in alternative metal, alternative rock, black metal, blackened death metal, death metal, doom metal, extreme metal, funeral doom, glam metal, glam rock, groove metal, hard rock, heavy metal, melodic death metal, open air, progressive metal, progressive rock and tagged Alien Shivers, Amorphis, Armored Saint, Asger Mygind, Aura Noir, Bark At The Moon, Bent Out of Shape, Blasphemer, Can't Let You Go, Corpus Christii, Cryptopsy, David Vincent, Denominate, Difficult To Cure, Don't Break The Oath, Dream Theater, Dynazty, Evil, Flo Mounier, Hank Shermann, Henri Koivula, Hot, I Surrender, Impaled Nazarene, Inferno Stage, Inferno-lava, Joao Duarte, Joe Lynn Turner, Joey Vera, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, King Diamond, konserttiarvio, Like a Cobra, Mayhem, Melissa, Mercyful Fate, Monolith, Morbid Angel, Night On Fire, Olli Herman, On The Radio, One Morning Left, Pakkasherra, Pepe Reckless, Rainbow, Raven, Reckless Love, Ritchie Blackmore, Rune Eriksen, Shape of Despair, Soilwork, Something Wicked Marches In, Stam1na, Stone Cold, Straight Lines, Street of Dreams, Suvilahti Helsinki, Tent Stage, The Jackal of Salzburg, The Oath, Throes of Dawn, Tomi Ullgren, Total Destroy!, Turborider, Tuska Festival, Tuska Open Air, Vltimas, VOLA | Leave a comment

08 syys 2019

Vader (pl), Hate (pl), Thy Disease (pl) @ Republika, Riga, LV 06.09.2019

Riikan vanhan kaupungin takakujien takakujalta löytyy Republika, kaikkien tähän asti koluamieni rokkiluolien äitirockluola. Aivan mahtava mesta, ja uusi suosikki koko rockluolastojen maailmankinkartalla. Sokkeloinen, ahdas, hikinen ja hapeton, mutta juuri sellainen kuin rockluolan isolla Ro:lla pitääkin olla. Tallinnan Rockstars tai Helsingin Semifinal tuntuvat lähes areenoilta Republikan rinnalla, jälkimmäinen myös liiteriltä. Republikan vetoisuus ei voi olla sataa henkeä enempää millään matikalla, tila on parempi mitata kuutioina kuin neliöinä, ja olisikohan niitä kuutioitakin korkeintaan 16 ja puoli. Lava on niin pieni, että rumpali soittaa kyljittäin yleisöön ja vieläpä pääosin PA:n takana piilossa. Encoret soitetaan samoilta jalansijoilta, mitään muita jalansijoja ei ole mihinkään poistua. Ja kaikki edelläkuvattu takaa ihan vähintäinkin yhden asian, oikean keikkatunnelman.

Kun päivän etäisesti työntekoa muistuttavat sekoilut hiukan venähtivät, oli Republikan kuolonmetalli-illan ensimmäinen akti jo ennättänyt aloittaa. Vaikka klubi onkin syvällä kellarissa, on kyseessä kuitenkin asuintalo, joten keikat yritetään saada ennen yhtätoista pakettiin. Ja mikäs sen sivistyneempää. Illan avaaja, Lilla Veneda Puolan Wroclawista takoi jo omaa osuuttaa, kun sain itseni raahattua rokkiklitsuun. Yleisöä oli tässä vaiheessa paikalla vasta muutama kourallinen, eikä Lilla Venedan black’n’death oikein jaksanut itseäkään innostaa, mutta yrityksen puutteesta ei avauskokoonpanoakaan voinut syyttää. Pientä pittiäkin viriteltiin jo, ja jokainen voi kuvitella, että kun 16 ja puolen kuutiometrin tilassa lähtee pitti pyörimään, niin ilmassa on vaaran tunnetta.

Republikan tärkeän keikkaillan epävirallinen otsikko oli siis Puola ja äärimetalli muutamassa eri muodossaan. Omalla kohdalla ehtoo oli kauan sitten kalenteriin hakattu, olihan illan pääesiintyjä, jo peräti vuonna 1983 Puolan Olsztynissa perustettu Vader saatava vihdoin pois siltä rokkifriikin kalmankatkuisemmalta bucket listiltä. Piti oikein ennakkolippu ostaa. Kommunistinen ja nihkeä Puola vuonna 1983 ei ollut ilmeisin paikka maailmassa perustaa death metal-bändiä, ja muutenkin alan kanoniaa kirjoitettiin enimmäkseen ja pioneereimmin Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Vader oli siis jotain tavatonta, ja jos katsoo dödön aikajanaa, niin oli se sitä jo pelkästään perustamisvuotensa takia, samana vuonna nimittäin aloittivat Bathory, Possessed ja itse Death, eli lajityypillä ei ollut edes nimeä vielä, kun Vaderia heräteltiin eloon, tai kuoloon, miten vaan. Vader on siis ollut pakko nähdä-listoilla jo lausumattoman kauan, mutta nyt onnisti, kun lähti oikein ulkomaille asti.

Illan kattauksessa oli tarkoitus olla mukana myös yhdysvaltalainen The Noctambulant, levyiltä tutustuttuna erittäinkin asiallinen bläkkisrykmentti, mutta jostain syystä ja kuinka ollakaan jenkkiblackbändi ei päässyt puolanmiesten messiin. Ei ihan eka kerta maailmassa, kun alan yrittäjä kohtaa mitä lie ongelmia saapua mihin lie maahan. Kuuluu bläkkiksen normitoimintatapoihin. Lilla Veneda jäi siis otannaltaan yhden biisin mittaiseksi, sen verran janotti, ja Republikan ainoa baari on kaukana yläkerrassa.

Thy Disease Krakowasta aloitti mustanpuhuvalla kuololla vuonna 1999, mutta on sittemmin ottanut toimitukseensa industrial-vaikutteita, jotka nyt livenä lähinnä ovat nauha-aloituksia ja välikkeitä, muuten homman nimi on kuitenkin aika suora paahto, vasta viime vuonna bändiin liittyneellä solisti Marcin Parandykilla on olemuksessaan ja huudossaan hiukan corempaakin otetta, mutta ei onneksi liikaa. Bändin ainoa alkuperäinen on kitaristi Yanuary, muut on laitettu vaihtoon tehokkaasti 2010-luvulla. Näissä genreissä ei kannata olla niin nuuka perustajajäseniä laskiessaan, death-ja blackpiireissä ovi käy kuin K-Marketin tuulikaapissa. Thy Diseasella on rustattuna kuusi pitkäsoittoa, ja kyllä sen 40-minuuttisen louhintaslotin tämäkimmät vedot kuultiin kahdelta viimeisimmältä, vuoden 2009 ”Anshur Zalta” ja ”Costumes of Technocracylta” (2014). Varsinkin jälkimmäisen nimiraita ponnistettiin maailmaan jo kovinkin kovilla tehoilla, ja muutenkin Thy Disease pääsi yllättämään takaa, ei vaan edestäpäin. Turha luulla palaavansa näiden ääreen juurikaan enää kotoisessa musacornerissa, mutta mainio ja anteeksipyytelemätön lämppäriveto silti, erityisesti ilahdutti rumpali Ireqin rento, suorastaan humppabändimäisen rento kannutus. Ei ollut kiire minnekään, mutta silti hyvin pysyi mukana. Edellisestä pitkäsoitosta on Thy Diseasella aikaa jo viisi vuotta, joten ennuste ei lupaa enää pitkää ikää, mainio yhden illan tuttavuus silti.

Pieni rouduutauko, kaikki soittivat tosin Vaderin rummuilla, koska ei täällä mahdu mitään rumpusettejä vaihtelemaan enää, kun kaikki kamat on pystyssä. Hyvä kun yhdetkään kannut mahtuu lavalle. Sitten niinikään bändi, jonka näkemistä olen jo vuosia väijynyt, ja Tallinnassa asuessa muutaman mahdollisuuden jo hassannutkin, kuinka olla. VIhdoin oli kuitenkin aika nähdä varsovalainen Hate, joka kuuluu ihan keskeisiin bändeihin, kun listataan blackened death metallin ansioituneimpia. Bändi aloitti jo vuonna 1990 nimellä Infected, ja mehän tiedämme kuinka tärkeätä ajanjaksoa rock’n rollin tummemmassa historiassa silloin elettiin, ei vain Norjassa ja Ruotsissa, mutta myös jo siinä vaiheessa ei enää niin kommunistisessa, mutta toki entistäkin nihilistisemmin katolisessa Puolassa. On saanut Hatekin selitellä tekemisiään ja sanoituksiaan. Sotamaalit naamalla Hate ajoi erittäin tummaa extreme metalliaan ääritehokkaan 40-minuuttisen, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Joku voisi peräänkuuluttaa nyansseja, ja kuulutankin. Haten keikka oli kuin olisi jäänyt saman, uudelleen ja uudelleen sortuvan seinän alle toistuvasti, siinä alkaa kuitenkin seinä tulla jossain kohtaa tutuksi. Eli joku hieman hienovireisempi biisi, emme ymmärrä nyt väärin, olisi keskellä settiä tehnyt todella tissiä. Muuten bändin paahdossa, vasenta kaistaa kolmeasataa, ei ollut sinänsä vikaa. Ja jos saa Haten kuulostamaan näin hyvältä näillä volyymeillä ja tässä kellariluolassa, jotain pitää jo osata.

Hatelta on tuoreeltaan ulkona uransa peräti 11. albumi ”Auric Gates of Veles”, ja kyllä sen kakkosraita ”Triskhelion” oli bändin lapioinnissa täysin ylivoimainen veto. Jollain ihmeen tavalla Hate-solisti (ja ainoa alkuperäisjäsen, kuinka olla) Adam The First Sinner (tirsk) onnistui suorastaan lakonis-eleettömällä olemuksellaan tuomaan tilaan lisää mainittuakin vaaran tunnetta, keskilattialla yltyneen kirnun lisäksi. Paha hahmo, mutta niin kannattaa tässä lajityypissä jo ollakin. Ei se kynttilöiden sammuksiin puhaltelu ja maapallon näköisen rantapallon parsinneulalla uhkaaminen nyt niin true ole.

Tarkoitus oli jäädä klitsuun tsiigaamaan Vaderin soundcheckia ja varmistella eturivin paikkaa, mutta siinä samassa ystävällinen floor managerlady tulikin latviaksi ajamaan ystävällisesti kaikki ulos virittelyn ajaksi. Ymmärrän tavallaan kovinkin hyvin, ettei kukaan pääse arvioimaan keskeneräistä, mutta Republikan holding alueet on jo niin pieniä, että ahtaaksi meni. Onneksi heavykansa on kaikkialla kohteliasta ja aina yhteisellä asialla. Sopu antoi sijaa.

Oli tullut aika todistaa Vader, yksi death metallin legendabändeistä livenä. Paikka, jos ei nyt ihan eturivistä mutta jo heti toisesta varmistui, basisti Hal Halickin puolelta. Matkaa Vaderiin alle kolme metriä. Sitten lähti, tuorettakin tuoreemman ”Grand Deceiver”-EP:n nimiraidalla lapikas lattiaan, muovipussi päähän ja ruumis suohon. Ei vankeja, ensimmäisistä tahdeista oli selvää, että nyt mennään, eikä meinata mennä. Hillitön paahto päälle, riehakkaalla ja iloisella ilmeellä, tunteroinen planeetanluokan kuoloa, soittamisen ja onnistuneeksi tuomitun työpuhteen tuottamaa riemua, joka ei voinut olla ensimmäisestä stygestä lähtien tarttumatta Republikan ääriään myöten täyttäneeseen yleisöön. Kuolonmetalli ja ilo ei välttämättä yhdisty paperilla eikä piirustuspöydällä, mutta käytännössä niin voi olla. Basisti Halilla ja Vaderin vuonna 1983 perustaneella Peterillä oli ainakin niin silmiinpistävän hyvä meininki, että liian harvoin näkee. Huikea tunnelma täytti Republikan kellarin ja Vaderin aivan törkeän kova paahto laatusoundeilla kilautti itsensä ennen puoltaväliä parhaaksi ikinä näkemäkseni deathkeikaksi. Ei mitään jakoa niillä muilla, vaikka paljon hyvää on tullutkin yytsittyä. Hirvittävän hieno veto, ja vieläpä ulkomailla, josta saa aina lisäfjongaa keikalle, paikallismaustein.

Vaderin 15 kihvelöinnin keikka oli tehokas katsaus bändin pitkään uraan, moni bändi hylkii kaukaista esikoisalbumiaan nykysetissään, mutta ei tämä. Vader on pioneerisjuuristaan ylpeä, edelleen todella hyvässä hapessa sylkevä kuolonkone, jonka syssymmällä ilmestyvältä seuraavalta albumilta on lupa odottaa hyvää. Elokuinen EP oli jo niin kova, että eihän se kuolo ollutkaan kuollut. Kolmantena kuultu ”Black To The Blind” aivan viimeistään ravisti neuvostoaikaiset amalgaamit leegoista, hillitöntä ajoa, eikä Republikan lava, jolla juuri ja juuri mahtuu soittamaan suorassa, voi tehdä tunninkaan nykäisystä näillä energioilla bändille helppoa. Kitaristi-solisti Peter, jonka visio Vader on, vaikka miehet ovat moneen otteeseen vaihtuneet (bändissä on vaikuttanut lisäkseen peräti 15 soittajaa), ei paljoa puhellut, ei turinointia tai jorinointia, vaan suoraan päälle kovalla sykkeellä. Vasta lopussa, kun alkoi kiitos seisoa, kuultiin solistilta ihan muutama lausekin, kovin kiittävä yhteisestä intensiivisestä dödöpuhteesta. Sympaattinen ukko kertakaikkiaan, ja ainakin tänään Riikassa, Vader vaikutti todella hyvältä työpaikalta.

”The Final Massacre” ja tuntui jo että loppuu ylisanat kesken, ja loppuuhan ne. ”Epitaph”, albumilta ”Revelations” (2002) ja ”The Crucified Ones” saattoivat edustaa jonkinlaisia kohokohtia, mutta sikäli se oli mahdotonta, että koko keikka oli yhtä kohokohtaa. Ja sitten, varsinaisen setin loppuliukuun, olin paikalla kun Vader porasi esikoisalbuminsa ”The Ultimate Incantation” (1992) klassikkoraidan ”Dark Age”, jota louhimatta se ei juuri ole yhdestäkään luolasta poistunut. Vielä täysin kellot seisauttava ”Cold Demons”, ja sitten olikin jo aika encoreiden. Ne vedettiin samoilla jalansijoilla ja liukkailla, tältä lavalta kun ei ihan noin vain poistuta, piti oikein keikan päätyttyä jäädä seuraamaan miten esimerkiksi rumpali James Stewart (kyllä, James Stewart) pääsi könyämään työpisteeltään pois. Menihän se nykytanssin ja kuminivelakrobatian puolelle vahvasti. Vielä naputettiin siis ennenkuin kukaan könysi minnekään huima ”Sword of the Witcher” ja ehkä ennenkaikkea, kun Vader on tunnettu maulla valituista covereistaan myös levyillä, Judas Priest-laina ”Steeler”. Bändi kuulosti alkuaikojen likaiselta ja ilkeältä Motörheadilta, ja nykyiseltä ja likaisenilkeältä itseltään upealla tavalla yhtäaikaa. Kiitos Vader, kaikkien aikojen parhaasta koskaan death metal-keikasta, jos nyt tuttuun ja totuttuun tapaan saa toistaa itseään. Oli vielä tarkoitus pölliä kitaristi Spiderin settilista lattialta rockmemorabiliaan, mutta joku nuorempi jantteri ehti ensin, kuinka olla. KG

Posted in black metal, blackened death metal, death metal, extreme metal, heavy metal, industrial metal and tagged Adam The First Sinner, Anshur Za, Auric Gates of Veles, Bathory, Black To The Blind, Cold Demons, Costumes of Technocracy, dark Age, Epitaph, Grand Deceiver, Hal Halicki, Hate, Infected, Ireq, James Stewart, Judas Priest, keikka-arvio, Keikkaguru, keikkaraportti, konserttiarvio, Lilla Veneda, Marcin Parandyk, Message To The North Tour, Piotr Wiwczarek, Republika Riga, Revelations, Riga Latvia, Steeler, Sword of the Witcher, The Crucified Ones, The Final Massacre, The Noctambulant, The Ultimate Incantation, Thy Disease, Vader | Leave a comment

Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “extreme metal”

Hellsinki Metal Festival: Eluveitie (ch), Triptykon performs Celtic Frost (ch), Horna, Orly (fr), Cyan Kicks, Kalmah, Sepulchral Curse, Mispyrming (is), Numento, Assemble The Chariots @ Nordis, Helsinki 08.08.2026

Tykkää tästä:

Hellsinki Metal Festival: Accept (de), Mawiza (cl), Cryptopsy (ca), Black Label Society (us), Blackbraid (us) @ Nordis, Helsinki 07.08.2026

Tykkää tästä:

Beherit, Dieux des Cimetieres, Sum of R @ Korjaamo, Helsinki 01.08.2026

Tykkää tästä:

Devine Defilement (is), Mulciber (us), Immerits @ Kuudes Linja, Helsinki 26.03.2026

Tykkää tästä:

Hexis (dk), Askel, Loputon Suo @ Bar Loose, Helsinki 28.04.2025

Tykkää tästä:

Cannibal Accident, Inferia, Gorekaust @ Bar Bulldog, Riihimäki 28.03.2025

Tykkää tästä:

Silver Bullet, Lohdunsyöjä @ Nummen Niilo Warehouse, Hämeenlinna 22.02.2025

Tykkää tästä:

Thromdarr, Cerebrum @ Old School Metal Massacre II, Bar Bulldog, Riihimäki 20.01.2024

Tykkää tästä:

Mercyful Fate (dk), Vltimas (us/no/ca), Joe Lynn Turner (us), VOLA (dk), Soilwork (swe), Reckless Love, Shape of Despair @ Tuska, Suvilahti, Helsinki 02.07.2022

Tykkää tästä:

Vader (pl), Hate (pl), Thy Disease (pl) @ Republika, Riga, LV 06.09.2019

Tykkää tästä:

Follow Blog via Email

Arkistot

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “extreme metal”

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Post Navigation

Follow Blog via Email

Arkistot