progressive rock | Keikkaguru

Archive for the category “progressive rock”

29 huhti 2016

Vesa Aaltonen Proge Band @ Koko Jazz Club, Helsinki 28.04.2016

Muutaman korttelin päässä Viron presidentti valmistautui omaan, historiallisista historiallisimpaan DJ-settiinsä. Sinne, Sörnäisten Kaiku-klubille olisi toki musafriikin pitänyt itsekin ängetä, mutta tapahtuma myytiin niin varhain ja nopeasti loppuun, että vain nopeat elivät. Vaihtoehdoksi tarjoutui tutustua ensimmäistä kertaani Hakaniemen Koko Jazz Clubiin, ja nähdä siellä suomiprogen grand old man Vesa Aaltonen uudehkoine kokoonpanoineen. Valinta osoittautui erinomaiseksi.

Koko Jazz Club on parisen vuotta toiminut laadukas vaihtoehto Helsingin liveskeneen. Pääosin kotimaisia jazzcomboja, mutta väliin myös progea, fuusiota ja muuta; silloin tällöin myös ulkomaan artisteja. Soittoajat ihmimilliset, arkisin jopa jo klo 19 aloittaen, viimeistään klo 21 kuitenkin. Pöydissä istutaan, ja nautitaan siitä ihan itse pääasiasta, eli hyvästä musiikista. Täällähän täytyy poiketa useamminkin. Toivoa sopii, että kansa löytää paikan, ehkäpä myös kaupungissa satunnaisesti vierailevat, ettei tämäkin rohkea yritys karahda. Sijainnista, ohjelmistosta, soundista tai henkilökunnasta tuo yritys ei ainakaan ensikosketuksen perusteella jäänyt kiinni. Ilta sai kriittiseltä keikoilla heilujalta täydet pojot.

Vesa Aaltonen ei juuri esittelyjä kaipaa, mutta esitellään silti. Tasavallan Presidentin yksi perustajajäsenistä vuodelta 1969 ja koko bändin uran ajan, vuoteen 2007, mukana ollut vankkumaton suomiprogressiivisuuden selkäranka. Lyhyeksi jäänyt Eero Raittisen Help-yhtye, Albert Järvinen Band, suomalais-ruotsalainen superkokoonpano Made In Sweden, Kirkan ja Hectorin bändit kummankin kultakaudella, siinä vain muutama maininta Aaltosen bändihistoriasta. Ja ehkä ennenkaikkea, tai ainakin itselleni merkittävimmin, pitkä ja ansiokas yhteistyö edesmenneen Pekka Pohjolan kanssa, levyillä ja lavalla.

Koko Jazz Clubin ilahduttavan runsaslukuinen yleisö, noin torstai-illaksi Vapun alla nyt vähintäinkin, oli käsinkosketeltavan täynnä kunnioitusta ja jollain tapaa hartaalla mielelllä liikkeellä, mutta bändin huikea veto ja Aaltosen hauska ja rento välispiikkailu vapautti tunnelman. Tai kuten illan alkujuontanut klubin edustaja mainiosti totesikin, tänään progeinta täällä lienee itse yleisö. Kaikella kunnioituksella toki lausuttuna. Yleisön keski-ikä ylitti tänään bändin keski-iän.

Kuultiin noin puolitoista tuntia kellottanut kumarrus 60-ja 70-lukujen parhaaseen progeen, Suomihan oli alan aivan johtavia maita maailmassa. Eikä biisivalintojen kriteereinä todellakaan ollut hampaita kiristellen se, että Aaltonen olisi edes ollut kaikilla niillä alunperin mukana. Kuten nyt vaikkapa Jukka Tolosen esikoisalbumilta ”Tolonen!” (1971) poimittu jamittelutyyppinen ”Last Night”, joka toimi yleisesti vain mainiona kunnianosoituksena ajan hengelle.

Bändin eturivissä oli nyt aivan ensimmäistä keikkaansa mukana nuori saksofonisti Max Zenger, ja pakko on todeta kuten maestro Aaltonen itsekin, että mahtavasti meni. Muuna Proge Bandinä nähtiin ja kuultiin Tuomo Dahlblom kitarassa, Seppo Kantonen koskettimissa ja Jari Heino bassossa. Huikea tihentymä osaamista, mutta tänään kävi erityisesti niin, että Dahlblom nousi samantien listalleni ”10 kotimaista kitaristia seurattavaksi”.

Puoleentoista tuntiin mahtui monta hienoa biisiä, vaikka stygejen keskipituudet nyt toki olivatkin perusrockin pidemmällä puolella. En tiedä olinko se vain minä, mutta ehdottomasti upeimmin tänään kulkivat Pekka Pohjolan soolotuotannosta poimitut helmet; vuoden 1979 ”Visitations”-albumin raita ”Vapour Trails” aivan setin loppupäässä, sekä ennenkaikkea aivan jumalattoman kaunis ”Kädet suoristavat veden”, maailmanluokan kiekolta ”Keesojen lehto” (1977). Jälkimmäisen tulkitsivat Kantonen ja Dahlblom kahdestaan, muun bändin ja yleisön hiljentyessä kuuntelemaan. Enpä muista mitään näin pysäyttävää kuulleeni peräti pitkään aikaan. Näillä kahdella mainitulla Aaltonen toki rummutti jo levyilläkin, ehkä ne siksikin tulivat isoimmalla fiiliksellä läpi. Ja jos muutama muu nosto illan setistä, niin Tasavallan Presidentin ainoa ”radiohitti” kolmosalbumiltaan, eli ”I Love You Teddy Bear” kulki todella kuulaasti Dahlblomin kitaran komeasti korvatessa Frank Robsonin alkuperäiset lauluosuudet. Ja vielä, noin teknisesti ottaen encorena kuultu (vaikka ei bändi, aivan oikein, tokikaan jaksanut vaivautua typerästi minnekään verhon taakse) Frank Zappan ”Peaches en Regalia”, albumilta ”Hot Rats” (1969). Ilman Zappaa ei olisi ollut Pressaa, eikä Aaltosta ammattimuusikkona.

Kärkivetoihin kuuluivat myös Made In Sweden-yhtyeen ”Where Do We Begin”-albumin nimiraita, sekä Pressan ”Lambertland”-albumin avaava ”Lounge”, josta Aaltonen miehistöineen nykäisi nyt aivan inhimillisen pituisen luennan. Levyllä rapiat kahdeksan minuuttia kellottava biisi venyi Aaltosen mukaan joillain aikakauden Britannian keikoilla helposti yli puolen tunnin. Aaltonen myös kutsui ”Loungea” illan ainoaksi oikeaksi progebiisiksi. Maestron itsensä rumpusooloa saatiin odottaa aivan keikan loppumetreille, muiden jannujen saadessa isostikin soolotilaa. Ja oikeastaan aivan mahtavaa niin, että Aaltonen antoi oman kannuttelunsa jäädä biisien palvelukseen.

Hieno ilta laadukkaimman kotimaisen takavuosien progen ja fuusion parissa. Koko Jazz Clubin koeponnistus meni myös paremmin kuin hyvin. KG

Posted in instrumental rock, jazzrock, progressive rock and tagged Albert Järvinen, Eero Raittinen Help, Frank Robson, Frank Zappa, Hot Rats, I Love You Teddy Bear, jari Heino, Jukka Tolonen, Kaiku-klubi, Kädet suoristavat veden, Keesojen lehto, keikka-arvio, Koko Jazz club, Lambertland, Last Night, Lounge, Made In Sweden, Max Zenger, Peaches en Regalia, Pekka Pohjola, Seppo Kantonen, Tasavallan Presidentti, Tolonen!, Tuomo Dahlblom, Vapour Trails, Vesa Aaltonen, Vesa Aaltonen Proge Band, Visitations | Leave a comment

08 helmi 2016

Adrian Belew Power Trio (us), Kimmo Pohjonen @ Tavastia, Helsinki 07.02.2016

Progen monitoimimies Adrian Belew on yksi rockin historian hienoimmista esimerkeistä, että joskus joku voi olla oikeassa paikassa peräti oikeaan aikaan. Vuonna 1977 Belew johti omaa Sweetheart-nimistä coverpumppuaan, joka toki oli coverpumpuksi saanut hyvää nostetta, mutta silti 27-vuotiaan kitaristin mieltä poltteli, tuleekohan tästä ikinä mitään. Eräälle keikalle sattui kuitenkin yleisön joukkoon muuan Frank Zappa, jonka autonkuljettaja oli vinkannut, että nyt kannattaa tsekata yksi nuori luukuttaja. Ei aikaakaan kun Belew soitti pääosin rytmikitaraa Zappan albumilla ”Sheik Yerbouti”, ja sitä seuranneella kiertueella, ja esiintyi näin ollen myös Zappan itsensä (kuinka ollakaan) ohjaamassa, tuottamassa ja leikkaamassa konserttielokuvassa ”Baby Snakes” (1979).

Muuan Brian Eno sattui puolestaan näkemään Zappan konsertin Saksan Kölnissä, ja vinkkasi ystävälleen David Bowielle, että nyt kannattaa tsekata yksi nuorehko luukuttaja. Näin Belew päätyi soittamaan Bowien ”Heroes”-kiertueelle, sekä kitaroimaan mestarin seuraavalle albumille ”Lodger”. Miesten tiet kohtasivat vielä kerran, vuonna 1990, jolloin Belew toimi Bowien ”Sound+Vision”-rundin musical directorina.

Vuonna 1980 Belew perusti jälleen oman bändin GaGa, joka nopeasti löysi tiensä jo Bowien ”Heroes”-albumilla soittaneen, muuannen Robert Frippin League of Gentlemen-kokoonpanon lämmittelijäksi. Samaan aikaan Belew oli ystävystynyt Talking Headsien kanssa, ja oli enemmän kuin vakituinen vierailija bändin konserteissa, muistettavimmin biisissä ”Psycho Killer”. Belew päätyi Enon suosituksesta myös soittamaan sooloja TH-albumille ”Remain In Light”, ja vuodenvaihteen ’80-81 miehemme vietti Talking Headsien virallisena kiertuekitaristina.

Eikä tässä edes kaikki, Robert Frippiin törmäily eri yhteyksissä johti sekin nopeassa tahdissa siihen, että Belew löysi itsensä toimimasta päävokalistina, kitaristina, säveltäjänä ja tekstintekijänä myyttisessä King Crimsonissa peräti 22 vuoden ajan, kahdessa eri periodissa tosin. Toistaiseksi vain itse Fripp on vaikuttanut bändissä pidempään. Crimson-pestinsä lisäksi Adrian Belew on vuosien varrella musisoinut hirvittävän liudan huippuartisteja kanssa (Cyndi Lauper, Laurie Anderson, Mike Oldfield, Paul Simon, Joe Cocker, Nine Inch Nails, Ryuichi Sakamoto jne jne.)

Edellä palanen rockhistoriaa Belewin näkökulmasta, ja nyt asiaan. Sooloartistina Belewilla on vyönsä alla peräti 15 studioalbumia, niistä viimeisin vuodelta 2009, nimeltään ”e”. Kyseinen albumi oli samalla ensimmäinen levytys Belewin nykyiselle bändi-inkarnaatiolle, Power Triolle. Tavastian sunnuntai-illassa nähtiin Power Trio kokoonpanolla Belew (kitara, laulu ja Macbook), Julie Slick (basso) ja Tobias Ralph (rummut). Bändi on aivan oikein nimetty, harvoin saa todistaa näin tiukkaa, ammattimaista ja väliin varsin raskaskätistäkin progekonetta. Raskaskätisyys ei ole Belewilla tosin itsetarkoitus, mutta biisien dynamiikka tulee parhaiten esiin kun niitä rouhii hiukan ankarammalla otteella, on kyse sitten King Crimson-covereista tai miehen soolobiiseistä.

Tavastian hikinen veto oli tämänkertaisen rundin neljäs, takana oli avauskeikka Israelissa (jota sävytti rumpali Ralphin sijoiltaan lurpahtanut olkapää, ja siitä lopulta säikähdyksellä selviäminen), sekä Kööpenhamina ja Göteborg. Belewin välispiikin mukaan harjoittelemaankaan ei oltu juuri ehditty, mutta se ei Helsingin keikalla päässyt juuri missään näkymään, puhumattakaan että haittaamaan. Hienointa Power Triossa onkin sen maanläheinen meininki, se ei ole hionut itseään käymään atomikellon tahtiin ja tukahduttanut luovuuttaan, vaan voin kuvitella että tämä power house sykkii illasta toiseen aina hiukan fiiliksen mukaan. Bändillä oli erittäin hauska ilta, ja se tarttui yleisöönkin. Belew osoittautui tällä omalla kohdallani ensimmäisellä keikkakosketuksella leppoisaksi huumorimieheksi. ”Do you like King Crimson? That’s good. I like them too. I liked them even more, when being part of the band. But I still like them.”

Illan settilista sisälsi parisenkymmentä stygeä, karvan alle puolet King Crimsonia Belewin kaudelta, ja loput soolotuotantoa. Keikka oli jaettu kahteen puoliskoon, välissä vartin hienkuivattelutauko, joka ainakin maestrolle itselleen tuli varsin tarpeeseen.

Kummankin setin alussa soitettiin lyhyitä versioita tutuista biiseistä, esim. kakkospuoliajan avanneesta ”Heartbeatsta” vain tyyliin kertosäkeen mittainen otanta. Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin muutama tärkeä Crimson-biisi, kuten ”Dinosaur” (vuoden 1995 ”THRAK”-albumilta) ja ”Frame By Frame”, bändin ensimmäiseltä Belew-kiekolta ”Discipline” (1981). Keikan alkupään ehdoton kohokohta oli kuitenkin peräkkäin soitettu Crimson-kaksikko; ensin ”THRAKlta” seesteisen kaunis ”One Time” ja sitten ”Three of a Perfect Pair”-albumin (1984) nimiraita. Näissä Power Trio pääsi näyttämään todellisen laatunsa, rumpali Tobias Ralph oli alun settiä ollut hieman vakan alla, mutta ei ollut enää.

Sekä Ralph että basisti Julie Slick ovat kumpikin Berklee College of Music’n kasvatteja, ja sen kyllä huomaa. Kumpikin on soittanut intohimoisesti noin nelivuotiaasta lähtien, ja senkin huomaa. Ralph on soittanut mm. Trickyn kanssa, ja tehnyt yhteislevyn nykyisen(kin) Crimson-rumpalin Pat Mastelotton kanssa. Julie Slick keräsi lavan vasemmalle reunalle kovan otannan miespuolisia progen ystäviä, eikä kyse ehkä ihan pelkästään ollut bassolinjojen seuraamisesta. Itsekin toki olin vasemmalla puolella ja varsin lähellä, mutta Tavastialla vasemman kautta nyt vain pääsee helpommin lähemmäs..Ralphin kannut oli tuotu lavan oikeaan etureunaan, mies soitti katsekontaktissa keppiosastoon. Kaikesta huokui, että bändi halusi olla yleisöä lähellä, ja pitää homman inhimillisen kokoisena.

Harvoin näkee keikalla näin mietittyä dramaturgiaa; kummankin setin alut lyhyitä versioita tutuista biiseistä, Belewin soolot keskimäärin maltillisen mittaisia, paitsi kerran kummallakin puoliajalla päästettiin ns. progehelvetti irti, jamiteltiin ja luukuteltiin niinkuin keikka ei päättyisi koskaan. Näiden sessioiden nimet olivat ”Beat Box Guitar” ja ”Of Bow and Drum”, ja hei, korjatkaa jos olen väärässä. Moni oli toki tullut pääosin Belewin luukutuksen takia paikalle, ja kahdessa pitkässä vedossa saatiinkin makiaa mahan täydeltä. Itse en koskaan ole ollut oikein kitarasoolomiehiä, joten omalla kohdalla upposi paremmin esim. kompakti ulvotus ”One Timessa”, mitä sooloiluun tulee. Ja kiitos herralle itselleeen, eli Adrianille, tänään ei kuultu rumpusooloa, eikä bassosooloa, vaikka kumpikin instrumentti oli maailmanluokan käsissä. Dramaturgia toimi.

Kakkospuoliajalla ylitse muiden nousivat Belewin soolotuotannon vakiosoitetut ”Ampersand” (”Side One”, 2004) ja ”Futurevision” (”Here”, 1994), varsinaisen session päätteeksi rymisteltiin vielä hillittömän pitkä versio kappaleesta ”e”. Ja kun tavastiallinen hyvän musiikin ystäviä halusi lisää, ainoana encorena kuultiin King Crimson-klassikko ”Indiscipline”, albumilta ”Discipline”. Viime mainittu voisi mainiosti toimia vastauksena kysymykseen ”isi, mitä on dynamiikka”, ja kovin räjähtävästi biisi lähti myös Power Triolta illan päätteeksi.

Adrian Belew lupasi tulla piakkoin uudestaan, rivien välissä mies tuntui puhuvan jo ensi vuodesta. Tietää siis enemmän kuin me. Tervetuloa, näin uskomattoman hienoja iltapuhteita mestarillisen yhteensoiton, virtuositeetin, komeiden biisien ja musisoinnin ilon parissa näkee lopultakin liian harvoin.

Nyt olen nähnyt viisi King Crimson-muusikkoa livenä eri yhteyksissä, mutta en vieläkään itse Jättiläistä. Sitä, miksi ja miten missasin bändin syksyllä 2003 Helsingissä, en jaksa edes ajatella, tulee vain paha mieli. King Crimson on syksyllä tien päällä sivistyneemmässä Euroopassa, sinne pitäisi päästä, mutta mihin ja miten, ja miten myöhään päätöksen uskaltaa jättää? Jääkää odottamaan, niin minäkin.

Tavastian illan avasi tuttuun ja totutun laadukkaaseen tapaansa Kimmo Pohjonen, tällä kertaa täysin soolona. Uutta ja yllättävää ei nähty tai kuultu, mutta Pohjonen on näitä taiteilijoita, jotka pitää kertauskatsastaa, aina kun tilaisuus. Kolmen vartin setti oli vaivaton seurata, vaikka mies onkin tullut nähdyksi liudan kertoja eri kokoonpanoilla. Luvattua tai ennusteltua Belewin ja Pohjosen yhteisesiintymistä ei nähty, mutta ei se oikein illan kaareen olisi mahtunutkaan, eikä tuonut kummankaan taiteeseen juuri mitään lisää. KG

Posted in experimental rock, New Wave, progressive rock and tagged Adrian Belew, Adrian Belew Power Trio, Ampersand, Baby Snakes, Beat Box Guitar, Brian Eno, Dinosaur, Discipline, e, Finland, Frame by Frame, Frank Zappa, Futurevision, GaGa, Heartbeat, Helsinki, Here, Heroes, Indiscipline, Israel, Julie Slick, keikka-arvio, Keikkaguru, Kimmo Pohjonen, King Crimson, League of Gentlemen, Lodger, Of Bow and Drum, One Time, Pat Mastelotto, Psycho Killer, Remain In Light, Robert Fripp, Sheik Yerbouti, Side One, Sound+Vision Tour 1990, Sweetheart, Talking Heads, Tavastia-klubi, THRAK, Three of a Perfect Pair, Tobias Ralph | Leave a comment

02 elo 2015

Bad Religion (us), Nuclear Assault (us), Popeda, Mama Longhorn, Teksti-TV 666, von Hertzen Brothers, Disco Ensemble, Atomirotta, Pertti Kurikan Nimipäivät @ Porispere, Kirjurinluoto, Pori 01.08.2015

Porin suistomaa soi Porispere-nimikkeen alla jo viidettä kertaa heinäkuun vaihtuessa elosellaiseksi. Festarihan syntyi vuonna 2011 suuttumuksellisena vastavetona sille, että Porilta otettiin pois aikoinaan mammuttimaiseksi paisunut Sonisphere. Musiikin ystäville tässä kävi hyvin, olihan Sonis aika karmaiseva konsepti, niinkauan kuin sitä kesti. Aloitusvuodestaan lähtien Porispere on harjoittanut erittäin asiallista tuontitoimintaa, varsinkin mitä tulee punkmusiikkiin, ja jo hiukan unohduksiin painuneihin metallin kulttinimiin. Täällähän on kuluneen viiden vuoden aikana nähty mm. Anvil ja Sacred Reich, sekä nyt tälle kesälle hankittu mahtava täky, eli Nuclear Assault todennäköisesti viimeistä kertaa Suomessa, viimeisellä kattavammalla Euroopan-rundillaan.

Ennen Nucciksien keikkaa oli kuitenkin pitkä iltapäivä ja paljon muuta mielenkiintoista, jos kohta thrashlegendan jälkeenkin. Mutta toki Nuclearin keikka oli kuitenkin itselle se suurin houkutin hankkiutua Porin Kirjurinluodolle. Iltapäivä oli nykäisty käyntiin Tuulivoima-lavalla Olavi Uusivirran vedolla. Sen aivan suosiolla olinkin skipannut, ja tähtäimessä oli olla paikalla, kun Pertti Kurikan Nimipäivät aloittaa todennäköisesti aika tarkkaan puoli tuntia kellottavan keikkansa. Myöhästyminen oli todella lähellä, jotenkin Kirjurinluoto ei ole se kaikkein parhaiten viitoitettu kohde Porin alakaupungissa, vaikka toisinkin voisi luulla. Ja olinhan ollut täällä aiemminkin, mutta muisti teki jotenkin tepposet.

Portilla kaikki sujuu sutjakkaasti, väkeä valuu klo 15 aikaan vielä todella leppoisaan tahtiin. Pertti Kurikan Nimipäivien, tai PerKun, eka biisi kuuluu jo sisääntuloalueelle. Bändi saa kunnian korkata päälavan, Pori Jazzeiltakin tutun Lokkilavan. Järjestyksessään toinen näkemäni Nimppari-keikka sujuu tuttuun tahtiin. Solisti Kari Aalto on herkeämättömässä kontaktissa yleisöön, mitä ei voi liian monesta laulumiehestä todeta. Basisti Sami Helle haikeassa hapsurotsissaan toimii biisilistana, toisin sanoen lukee sitä monitorin vierestä kaikille ääneen. Pertti yrittää tutusti eksyä asiasta muutamissa välispiikeissään, mutta tulee nopean toverillisesti hiljennetyksi. Keikka kellottaa loppupuheineen noin 40 minuuttia, itse soittoa siitä on puolisen tuntia.

Kuullaan kaikki tutut, näitähän ehtii takoa 30 minuuttiin aika monta. Toni soittaa rumpusoolon, joka saattelee bändin varsinaisesta setistä ulos. Samin basso ei pysykään pystyssä styrkkaria vasten, vaan rämähtää lavalle, vire häviää. Sami marssii suutuspäissään verhojen taakse. Bändin tukihenkilö tulee virittämään basson ja Sami marssii rocktähden elkein takaisin lavalle. On nämä vaan velikultia. Sympatian laatu ja määrä.

Rennoimmin kulkevat tänään ”Läski-Kari” ja ”Pyhäpäivä”. Bändin tekstipuolihan on jonkinlaista nykykalevalaista trokeeta, monessakin laulussa toistellaan vain kahta lausetta. Mutta silloin ollaankin asian ytimessä, ja se asia on aidoin Suomessa tällä haavaa eksisteeraava punk. Ei ole punk juoda kiljua Puntalan teltta-alueella näkemättä yhtään bändiä, tai esiintyä kännissä suorassa tv-lähetyksessä. Se on väsynyttä ja halpaa. Nimpparit on punk, koska asiat sanotaan erittäin suoraan, ja sanottava voi olla todella pientäkin. On sitäpaitsi erittäin punk voittaa omat rajallisuutensa ja tehdä juuri niinkuin tahtoo. On punk voittaa ihmisten ennakkoluulot, ja on punk mennä selvinpäin suoraan lähetykseen. Ninkuin rumpali-Toni jo perinteeksi tulleessa loppupuheenvuorossaan totesikin; ”me ei voitettu euroviisuja, mutta me voitettiin koko Eurooppa.” Kitaraa biisien väleissä ulvottavalla alkoholistiskenellä ei ole puoliksikaan niin paljoa tekemistä punkin alkuperäisten väittämien kanssa, kuin Nimipäivillä. Nimipäivät on aidosti systeemiä vastaan, vaikka systeeni sitten paikoin olisikin ”vain” oma tuttu asuntola typerine lappuhaalaritätien sääntöineen. Edellämainituista syistä, ja koska bändi on ehdottomasti Suomen sympaattisin, Nimpparit kannattaa nyt tsekata, aina kun mahdollisuus. Ja jos tsekkaamatta on myös orkesterin elämää valottava dokkari, ”Kovasikajuttu”, niin katsokaa. Toni palaa vielä lopussa asiaan, pitkäaikaisena absolutistina: ”muistakaa juoda viinaa, ja olla kännissä. Muistakaa oksentaa.” Ok, katellaan.

Porisperessä on leppoisa meininki. Bändit aloittavat minuutilleen ja täsmälleen, mutta vaihtovälit lavalta toiselle ovat se leppoisa osuus. Kun edellinen lopettaa, voi rauhassa siirtyä seuraavan lavan ääreen, vetää vaikka hodari päähän tai käydä vapauttamassa itseään, ei ole jatkuvaa höntyilyn makua. Muutenkin alueen suunnittelu toimii, lavat ovat riittävän etäällä toisistaan ja oikein suunnattu. Myyntikojuja on inhimmillinen määrä, juuri sopivasti jokaiselle jotakin, kaikkien esiintyjien merchandise löytyy kootusti yhdestä teltasta. Löytyy myös ilmainen puhelimien latausasema, ei tietenkään minkään saippuarasioiden, mutta muutaman uusimman älymallin. Vain yksi asia Kirjurinluodolla korventaa. On ollut sateinen kesä, ja suistomaa imee vettä huonosti, onhan se sitä jo alunalkaenkin varsin täynnä. Kun nurmi rikkoutuu, ja sen taisi jo jazzväki hoitaa valmiiksi aiemmin, nousee deltan mudasta suoraan sanoen paskan hajua, vaikkakin kyseessä toki on muta. Asialle ei järjestävä taho voi mitään tokikaan, eikä se varmaankaan kenenkään tunnelmaa pilaa. Mutta että kyllä kuiva kesä toimii Kirjurinluodolla tämänvuotisen anheaa sadekautta paremmin.

Seuraavaksi testaamaan Tuulivoima-lava, jolla jo kovasti suosittu ja hehkutettu Atomirotta aloittelee settiään. Eikä ole bändiä hehkutettu ihan turhaan. Valtava keikkatahti alkaa näkyä, Rane Raitsikan kitara nykii hypnoottisesti, Rotta itse on esiintyjä keskimääräistä isommalla ES:llä ja pian trion (J.Pajulaakso kolmantena osapuolena, laulu ja koneet) syke alkaakin käydä satakuntalaisen tanssijalan alle. Ja onhan ”Aurinkoon” hieno kesähitti. Rane on nyt soittanut kaikissa Porispereissä tähän asti, kannattaneeko festaria edes jatkossa järkätä, ellei ex-Smack, Problems, Unicef, Lama-legendaa saada lavalle, muodossa eli toisessa. Omalta osalta Atomirotan setti menee puolikorvalla, ystäväsmiehen kanssa ajatuksia vaihdellessa. Atomirotan keikkatahdilla uusintatilaisuuksia tulee kyllä.

Takaisin päälavan tuntumaan, jossa vuorossa suosionsa huippua elävä, näin oletan, Disco Ensemble. Ulvilassa vuonna 1996 perusttettu DE on hämmentävä bändi jollain tapaa. Näissä ei ole mitään vikaa, ja silti on paljonkin. On kuin olisi haluttu soittaa kuntosaliheavya tai niinsanottua kahvakuulacorea, mutta kun sitä tekee puoli miljardia bändiä ympäri maailmaa, niin on kevennetty otetta popimpaan suuntaan. Mutta minulle Disco Ensemblen kaloriton kevytjuntta ei toimi. Eikä kaikesta tarvitse tykätä. Pääseekö tällä solistilla pidemmälle, sen näyttää aika. Muutama upea iskusävel bändillä tietenkin on, kuten vaikkapa sinkkuhitti ”Second Soul” (2012), mutta se taas on niin naurettavan ilmeinen U2-pastissi, että tulee tunne kuin kuuntelisi keikkaa kohtalaisen tiukka muovikassi päässä. En syty, en syytä itseäni, ei ole pakko.

Onneksi tähän väliin voi korkata tapahtuman pikkulavan, eli Vaihtolavan. Suuri tyhjyys ja sieluttomuus tulee nimittäin pian jatkumaan päälavalla. Teksti-TV 666 osoittaa sensijaan peräti viiden sähkökitaran circlemäisellä seinällään, olevansa ainakin jossain määrin hehkuttamisensa ansainnut bändi. Porisperen katalogi mainosti orkesteria sanoin ”eniten porilaiselta kuulostava ei-porilainen bändi”. Aivan totta, näiden soitannassa kuuluu 2000-luvun satakuntalainen psykedelia, mutta myös kultakauden porirock, kaikuja ajalta, jolloin Pori oli Suomen rockpääkaupunki. Ja juuri kun luulit, että ai tää onkin instrumentaali, niin yhtäkkiä Tero Huotari laulaakin säkeistön tai kaksi. Biisit ovat pitkiä ja hartaita, kitaraseinä ei mene puuroksi, bändin vimma ja ilo tulee läpi. Näinkin tämän voi hoitaa, tai nimenomaan näin.

Takaisin Lokki-lavalle, jonne onkin jo viritetty von Hertzen Brothersien komea taustalakana ja valkoisuuttaan hohtava vahvistin/soitinsetti. Valkoinen ylöspano näyttää bändin musiikilta, laboratoriomusiikilta. Bändi soittaa hyvällä fiiliksellä, ja sille on eturivissä oma uskollinen kannatajakuntansa, ja hyvä niin. Ei nämä minua mihinkään tarvitse. Seuraan muutaman alkupään biisin erittäin edestä, mutta kun jengi alkaa huojuttamaan itseään puolelta toiselle, on aika vetäytyä anniskelukarsinaan ja vetää yksi kylmä keimo. Hertzileijjaa miten bändi käy tarkasti kuin atomikello, mutta juuri siinä sen ongelma, tai haaste. Miten saada homma elämään ja hengittämään. Tuore sinkkubiisi ”New Day Rising” on komeaa stadionrockia, mutta siinäpä se. Järjestyksessään toinenkaan yritys syttyä veljesten musisoinnille ei tuota kohdallani tulosta.

Takaisin telttalavalle ja paikka mellakka-aidalta, tai lähes. Tämä bändi on nähtävä läheltä, nämä ovat mitä todennäköisimmin viimeistä kertaa Suomessa. Tämä on Nuclear Assault, 80-luvun newyorkilainen thrashlegenda, joka otti teksteihinsä ja kuvastoonsa kylmän sodan ja ydintuhon uhan. Ja erottui sillä jo pelkästään tuhansien kanssakaasuttajien joukosta. Lisäksi bändi oli, Big Fouriin ja moniin muihinkin verrattuna, aina uskollisempi thrashin punkjuurille.

Eikä siinä kaikki, rivistössä on edelleen kolme alkuperäisjäsentä vuodelta 1984. Bändihän syntyi, kun basisti Dan Lilker sai kenkää Anthraxista, jota oli ollut perustamassa Scott Ianin kanssa 1981. Lilkerista tuli myöhemmin lanausalan todellinen ratamestari, Assaultin lisäksi mies on nähty viime vuonna kuoppaamassaan Brutal Thruthissa (onneksi ehdin nähdä bändin syksyllä 2008), Venomous Conceptissa, Holy Mosesissa ja monissa muissa comboissa. Kiireinen mies haluaa karsia musiikillisia aktiviteettejään, seuraavaksi vuorossa on Nuccikset. Kukaan ei täsmälleen tiedä milloin on hautajaiset, bändihän on buukattu ensi vuoden Maryland Deathfestiinkin. Mutta suomalaisen lienee tämän jälkeen syytä matkustaa ulkomaille, jos Assaultin yhä aikoo nähdä.

Eturivin paikka lunastuu, bändi kaahaa läpi hiukan alle parikymmentä biisiä kovalla sykkeellä. Tätä orkesteria pukee kokemus ja pieni harmaus, jolla en viittaa ilmaisuun. Ikinuori ja ikikaksimetrinen Lilker on monipuolinen bassottelija, joka soittaa rennon takakenoisesti, vaikka kuinka vedeltäisiin ohituskaistaa. John Connelly ehkä maailman lyhimpänä thrashvokalistina, luo aika hauskankin kontrastin Lilkerin kolistellessa honkia. Mutta V-kitara soi tiukasti Connellyn käsissä, jossain vaiheessa katkeaa kieli ja mies vaihtaa yhden biisin ajaksi uskomattoman kauniisti kolhittuun ja patinoituneeseen Stratoon. Kolmas alkuperäinen on Glenn Evans kannuissa, joukon täydentää 2002 mukaan tullut rytmikitaristi Eric Burke. Kaikki hitit kuullaan, järjestys jää jännitettäväksi. Rätväkästi alkuun ”Rise From The Ashes” ja ”Brainwashed” peräjälkeen. Tuoreelta ”Pounder”-EP:ltä kuullaan pari biisiä, joista varsinkaan ”Died In Your Arms” ei klassikkoseurassa häpeile. Ärhäkimmin lähtee tällä ensimmäisellä koskaan NA-keikallani (joo just, kyllä vaan) kuitenkin vankilan lämpimistä ystävyyssuhteista, noin miesten kesken, kertova ”Butt Fuck”. Kuullaan ”Hang The Pope”, joka levyllä kestää 45 sekuntia, livenä hädintuskin sitäkään. Sen sanoma on selkeä.

Setin loppupäähän komea ”Wake Up” ja kaiken päättää tietenkin kaikki keikat käytännössä päättävä, pitkänä versiona sooloineen vedetty ”Technology”. Ankara, mutta kuitenkin rennonletkeä veto, Dan Lilker on hirveän tyylikäs rässipäällikkö. Jos tämä oli tässä, niin ehdinpähän kuitenkin näkemään. Aika paljon oli teltassa tilaa, missä kaikki heavyjengi oli? Ja katsotaan nyt sitä lopettamistakin, Nuclear Assaultilta tulee uusi albumikin loppuvuodesta.

Päälavan edessä kuhisee ja on tunkua. Moni on tullut tätä varten. Popeda astelee lavalle ja aloittaa ”Palle and The Boys”. Ikurin Brian Johnson, Pauli Antero Mustajärvi syöksyy lauteille ja alkaa äärettömän laadukas, hymy huulilla vedetty rock’n’rollshow. Popeda, ja Pate sen nokilla, ovat instituutioita, eikä sitä kummaltakaan voi ottaa pois. Popeda ei ole junttibändi, jos joskus joku juntti on sitä kuunnellut, se ei tee bändistä junttia. Bändin itseironia on vertaansa vailla, itseironiaan ei juntti pysty. Popeda tietää täsmälleen missä on menty, ja nyt mennään. Popeda näyttää taas olevan hauska työpaikka, raitistunut Pate on elämänsä lyönnissä, bändillä on todennäköisesti uransa paras rumpali ja miljoonat keikkakilometrit näkyvät hirvittävän täsmällisenä showna, eivät kyllästymisenä tai leipääntymisenä. Tämä ei ole laboratoriorockia.

Popeda on soitettu puhki tietyiltä osin, autiotaloissa, linja-autoissa, liikennevaloissa, karaokeläävissä, veikkauspisteillä. Ja ne kaikki puhkisoitetut on edelleen keikkasetissä, mutta bändi tietää ne parhaiten ja puhaltaa niihin hengen. Ja avainsana on, ettei se ota itseään liian vakavasti. Kehunko tässä nyt siis Popedan keikkaa kesällä 2015? Kyllä kehun, enkä ole ainoa paikalla ollut, joka niin tekee. Melartinin ja Lacu Lahtisen tumma groove ja Costellon täysin suvereeni kepittäminen, Iso-Paten kosketinkilkkeet, kaikki toimii tänään, tässä ja nyt. Anna mä luettelen Suomen rocktähdet: Pate, Makkonen ja Sami Helle.

Komeimmin lähtee Porin kesäiltaan ”Repe ja Lissu”, kuinka olla, ja erobiisi ”Elän itselleni”. Festarisettiin mahtuu muutama encorekin, toisen niistä nimeä en tässä lausu, sen nimittäin Popeda voisi jo pudottaa keikkasetistä. Biisi kertoo naisten asepalveluksesta. Ainoa hetki, jolloin nolotti. Perään vielä ”Ukkometso”, jonka voisi vaihtaa Suomen kansallishymniksi, aika kaukana on nimittäin Paciuksen ja Runskin sutaisu maamme nykymeiningistä. Ja siis hei, nyky-Popedassa soittaa puolet yhden aikakauden Hanoi Rocksista. Kuinka hämmentävää. Tämäkin vielä. Popeda jatkaa matkaansa Euraan, jossa sillä on illan toinen keikka, vaikka tämäkin alkoi vasta 21.00.

Olin oikein suunnitellut, vanhana porirocktietäjänä ja diggarina, että joku paikallinen bändi on nähtävä. Arpa osuu viimeiseen mahdolliseen, eli Mama Longhorniin. Se soittaa ansiokasta afrobeat-fuusiota, hyppysellisellä psykedeliaa. Paperilla kuulostaa mahtavalta, ja bändin mainekin oli kiirinyt sen edelle. Mutta kylmenevä kesäiltako, vai festariväsymys, mutta porukkaa lavan edessä on aika vähän, ja sekin varsin jäässä. Eikä bändikään oikein saa puhallettua intoa omaan tekemiseensä, ainakaan niin, että se tarttuisi. Voin kuvitella näiden soittavan todella hikisiä vetoja, nyt sellaista ei nähdä. Afrikkalainen riemu puuttuu, vaikka musiikki ponnistaa niiltä suunnin.

Aika illan viimeisen bändin, Bad Religion kymmenennellä keikallaan Suomessa. Melodisen hardcoren ikonibändi, punkin popularisoija, tärkeä orkesteri nähdä. Olin varautunut ennakkokuvissani ajelemassa himaan, kun Bad Religion on soittanut puoli tuntia. Tasan tuntia myöhemmin löydän itseni edelleen samoilta conversensijoilta fiilistelemässä sitä, kuinka tärkeää on olla juuri nyt tässä, Suistomaan kesäillassa ja kuulla livenä ”Stranger Than Fiction”, ”You”, ”I Want to Conquer The World”, ”Los Angeles Is Burning”, ”Wrong Way Kids”, ”Suffer” ja moni moni muu. Näitähän riittää, nämähän toimivat, bändihän on kovassa lyönnissä, eikä ole tullut jäähdyttelemään. Bad Religion onnistuu kaikessa siinä, missä pelkäsin sen epäonnistuvan. Greg Graffin on jo 51-vuotias ja näyttää enemmänkin hevospoololiiton varapuheenjohtajalta, mutta mitä sitten. Show sujuu. Tuntinen menee kuin siivillä, yön laskeutuminen alueelle on visuaalisesti erittäin bändin puolella. Nämä ajeli tänään Bad Religion: http://www.setlist.fm/setlist/bad-religion/2015/kirjurinluoto-pori-finland-73f66615.html

Ja hei, isot terveiset päälavan tiskin takana olleille, kaikki bändit kuulostivat tänään TODELLA hyviltä. Käsi ylös, ketä siellä oikein oli?

Ruuhkaa välttääkseni skippaan Bad Religionin encoreosuuden, en ole oikein encoremiehiä. Muutenkin, ollakseen vielä parempi, keikka olisi voinut olla ihan pokkana 10 minuuttia lyhyempi. Vaikkapa vain 35-vuotisjuhlien kunniaksi, parhaat ja pois. Mutta, upeaa että lunastui, ettei tarvinnut tulla Poriin asti pettymään.

Porispere on täällä jäädäkseen. Se on mainio vaihtoehto festareille Etelä-Suomessa, sillä on selkeä oma ohjelmakonsepti, takavuosina jopa ehkä selkeämpi. Pori on edelleen rock-kaupunki. KG

Posted in afrobeat, festival, funk, hardcore, melodic hardcore punk, pop, post-hardcore, progressive rock, psychedelic rock, punk, rap, rock, skate punk, speed metal, thrash metal and tagged Anthrax, Atomirotta, Aurinkoon, Bad Religion, Brainwashed, Brutal Truth, Butt Fuck, Costello Hautamäki, Dan Lilker, Died in your Arms, Disco Ensemble, Elän itselleni, Eric Burke, Glenn Evans, Greg Graffin, Hang The Pope, Holy Moses, I want to conquer the world, Iso-Pate Kivinen, j.Pajulaakso, John Connelly, Jyrki Melartin, Kari Aalto, Kirjurinluoto, Kovasikajuttu, Lacu Lahtinen, Läski-Kari, Lokkilava, Los Angeles Is Burning, Maryland Deathfest, New Day Rising, Nuclear Assault, Olavi Uusivirta, Palle and the Boys, Pate Mustajärvi, Pertti Kurikan Nimipäivät, Pertti Kurikka, Porispere 2015, Pounder, Pyhäpäivä, Rane Raitsikka, Repe ja Lissu, Rise From The Ashes, Rotta, Sami Helle, Second Soul, Stranger Than Fiction, Suffer, Technology, Teksti TV 666, Tero Huotari, Toni Välitalo, Tuulivoima-lava, Ukkometso, Vaihtolava, Venomous Concept, von Hertzen Brothers, Wake Up, wrong way kids, You | Leave a comment

20 touko 2015

Nits (ned) @ Tampere-talo, 19.05.2015

Hollantilaisbändi Nits täytti viime vuonna miehekkäät 40, ja kiertää nyt sen kunniaksi, samalla promoten tuoretta ”Hotel Europa”-tuplaliveä. Ahkeran rundaajan edellinen studioalbumihan on ”Malpesa” jo vuodelta 2012, ja kun juhlavuoden kunniaksikin ilmestyi peräti triplakokoelma, elää työteliäs bändi selvästi jonkinlaisen tilinpäätöksen aikaa. Kiertueella katsotaan sikälikin taaksepäin, että ”Hotel Europa”-teema näkyy paitsi biisivalinnoissa, myös taustan videoprojisoinneissa. Nokkamies ja perustajajäsen, kitaristi-laulaja Henk Hofstede on 90-luvun lopulta lähtien kuvannut videoklippejä konkreettisesti hotellihuoneidensa ikkunoista, ja hotellien lähikaduilla. Nuo pätkät rytmittävät tämänkertaisen Nits-keikan peräti 27-biisistä settiä.

Omallakohdalla Nits-kokemus oli kolmas laatuaan, itselleni tyypillisesti kaikki 2000-luvun keikkoja. Kevään 2008 Tavastian-veto oli niin kova (tuolloin kierrettiin tuoreen ”Doing the Dishes” albumin myötä), että se on säilynyt omassa keikkojen kymppikärjessä aika vaivatta, ja säilyy toki edelleen.

Ilta täräytetään käyntiin ”Radio Shoes’lla”. Vain avausbiisin aikana bändi kuulostaan aivan hetken puuroiselta, loppusetin ajan soundipuoli on pääosin kunnossa. Varhaisena lipunostajana, myyntiintulopäivänä tietenkin, istun Tampere-talon pienen salin alariveillä, näkyvyys on mahtava, bändi on kolmen metrin päässä, mutta veikkaanpa että muutaman rivin ylempänä kuulostaisi vielä himpun paremmalta. Kakkosbiisi ”daDaDa” kirvoittaa jo yleisön huutelemaan ja ottamaan osaa, tänään ollaan hyvällä jalalla liikeellä ja armoitetttu fanikanta täyttää suurimman osan ennakolta loppuunmyydystä salista. Nits on bändi, jota joko diggaillaan tai ei, satunnaisia herännäiskeikoillakävijöitä ei taida montaa olla illan yleisössä. Siksi väkevästi lähtee mielipidettä yleisöstä, kun Henk kolmeen otteeseen pyytää valitsemaan kahdesta tarjotusta biisistä toisen soitettavaksi. Yleisön valinnat ovat ”Home Before Dark”, ”Cars & Cars” ja haikeankaunis edithpiaftunnelmointi ”Adiue Sweet Bahnhof”.

Lava on valaistu, talon tarjonnan lisäksi, kutakin soittajaa kohdistavilla vanhoilla teatterispoteilla, joissa on kaunis lämmin valo. Yläpuolella kiertelee hehkulamppuketjut. Nits on aina osannut luoda intiimin, olohuonemaisen tunnelman. Laulut lauletaan tekijältä kuulijalle, ihmiseltä ihmiselle. Ei lipunostajalle tai merchandisetiskin kautta kotiin kiiruhtajalle. Ja muutenkin, sen kerran, kun täällä ollaan ja 40 täytetään, niin annetaan lipun hinnalle vastine. Bändi soittaa yli kaksi tuntia, välissä toki vartin tauko. Eikä intensiteetti lerpahda missään vaiheessa. Siitä pitävät huolen Nitsien valtavaa dynamiikkaa sisältävät biisit, Henkin hetkittäiset sympaattiset juttutuokiot ja bändin rikas sointi. Se luodaan kolmeen pekkaan, bändi kiertää nyt klassisella ydintriollaan Hofstede, alkuperäisrumpali Rob Kloet ja vuodesta 1983 mukana ollut kiipparisti/laulaja Robert Jan Stips. Vuosikymmenien yhteissoitto kuuluu ällistyttävänä tarkkuutena ja sovitusten hioutuneena nerokkuutena.

Hofstede soittaa pääosin tulenpunaista akustista kitaraa, tarttuu sähköiseen vain muutamassa biisissä, istuu väliin lavan takaosaan lisäkoskettimien ääreen, sivaltaa muutamiin biiseihin tutusti huuliharpulla. Ja kuulostaa paikoin enemmän John Lennonilta, kuin saatoin muistaa.

Ensimmäiseen puoliaikaan bändi soittaa 11 biisiä, niistä ehdottomasti komeimmin rullaavat tänään ”daDaDa”, samannimiseltä vuoden 1994 albumilta, joka on oman levyhyllyni Nits-sektorin kulunein. Sekä uskomattomalla dynamiikalla ladattu ”Office at Night”, taustalla pyörii luuppina pariisilaishotellin ikkunasta salaa kuvattu vastapäisen toimiston iltainen ikkuna, josta mielikuvitusta kiihottavasti näkyy vain puhuva mieshahmo ja naisen sääri. ”Schwebebahn” soi haikeana kunnianosoituksena kauan sitten edesmenneelle hollantilaiselle rokkistarballe, Herman Broodille.

Rob Kloet osoittaa taas kerran olevansa rockin historian aliarvostettuja rumpaleita, mieshän tulee ”vain” Hollannista, ja on soittanut ”vain” Nitseissä. Napakka kanttilyönti, huikea peltityöskentely, ja paras näkemäni sutirumpali pitkiin pitkiin aikoihin.

Toinen puoliaika alkaa ”Panorama Man”-biisillä, joka tässä seurassa, kun soitetaan bändin parasta kataloogia läpi, ei ole kovin hyvä biisi. Paitsi että on hyvä biisi, mutta seura on nyt kovempaa kuin euroviisuissa. ”Ice Princess” soi pitkänä ja hartaana versiona, ”Crime and Punishment” rakkaudenosoituksena Helsingille, viiltävänkaunis ”Lenin and the Wounded Angel” puolestaan Tampereelle. Henk Hofstede kertoo biisin syntytaustaa, miten Hugo Simbergin maalaus tuomiokirkossa teki lähtemättömän vaikutuksen, ja onnistui sotkeutumaan ajatukseen siitä, että Leninkin vieraili kaupungissa, ei vain Nits. Rumpali Kloet tarinoi hetken kohtaamisestaan Elvis Costellon kanssa koko tämän uran soittaneen virkaveljen Pete Thomasin kanssa, ja sitten soi ”Christina’s World”. Varsinaisen setin päätteeksi rymistellään tuttu lopetusbiisi ”Port of Amsterdam”, joka ei voisi paljoakaan enempää kuulostaa Sparkseilta, paitsi että kuulostaa myös täsmälleen Nitseiltä. Veljesbändejä kaarensa pituudessa, materiaalinsa laadukkuudessa ja elokuvallisessa dramaturgian tajussaan.

On selvää, tämänkin illan pohjilta, että Nits on yksi eurooppalaisen rockperimän parhaista bändeistä, yhtenä kirkkaimmin laadullisen ja filosofisen staminansa säilyttäneistä. Ei sekoilua, vaan sheikkausta, jo vuodesta 1974. Tajuan taas, että on pakko päästä jälleen Berliiniin (josta Henk useammassakin biisissä laulaa) ja Amsterdamiin, ja ties minne. Ja nähdä Nits vielä vastakin.

Encoreissa kuullaan peräti neljä biisiä, niistä muistettavimmin tietenkin pakollinen ”In the Dutch Mountains”, jota ilman bändi ei enää poistu mistään kaupungista, ja jonka soittamatta jättäminen olisi itsellekin pettymys. Erittäin laadukas Nits-ilta jälleen kerran, hyvää keski-ikää Nits. Vain yksi asia jäi askarruttamaan. Henk ei sanonut kertaakaan encoreiden ja kiitosten aikana ”see you next time”. Tietääkö Henk enemmän kuin me? Nimimerkillä ”Huolehdinko turhaan”, KG.

Posted in New Wave, pop, progressive rock, rock and tagged Adieu Sweet Bahnhof, Cars & Cars, Christina's World, Crime and Punishment, daDaDa, Doing the Dishes, Henk Hofstede, Herman Brood, Home Before Dark, Hotel Europa, Hugo Simberg, Ice Princess, In the Dutch Mountains, Lenin and the Wounded Angel, Malpesa, Nits, Office at Night, Panorama Man, Port of Amsterdam, Rob Kloet, Robert Jan Stips, Schwebebahn, Tampere-talo, V.I.Lenin | Leave a comment

18 huhti 2015

Uriah Heep (uk), Nazareth (uk) @ Elenia Areena, Hämeenlinna 17.04.2015

Skotlantilainen hard rockin legenda, ja monen bändin eittämätön esikuva Nazareth olisi voinut laittaa pillit säkkiin elokuussa 2013, kun alkuperäislaulaja Dan McCafferty ilmoitti jäävänsä sairauseläkkeelle alati pahenevien ääniongelmien vuoksi. Mutta bändi päätti jatkaa, tai se mitä siitä tuossa vaiheessa oli jäljellä. Se olisi voinut lopettaa, ja ehkä sen olisi pitänytkin. Hiukan kuitenkin lohduttaa, että jatko tapahtui McCaffertyn siunaamana, ja suoranaisesta toiveesta. Hiukan myös lohduttaa, että mukana on edelleen alkuperäinen basisti vuodelta 1968, eli Pete Agnew. Ja sekin, että rummuissa on jo kohta 16 vuotta soittanut toisen polven Agnew, Peten poika Lee. Ja sekin, että meneillään olevalla kiertueella promotaan albumia ”Rock’n’Roll Telephone”, jolle McCafferty ehti vielä kaikki raidat laulaa. Ja että tuo albumi on itseasiassa aika hyvä. Mutta nämä pikku lohdunkohdat eivät voi olla sysäämättä täysin syrjään ajatusta, että Nazareth 2015 on jonkinmoinen tribuuttibändi itselleen. Miksi näin?

Siksi, että basistin rooli tässä bändissä ei ole koskaan ollut mitenkään merkityksellinen, Agnew on rivimies. Bändin iskusävelien laatimisesta ovat vastanneet muut, Agnew on tosin ollut sanoittajana aktiivinen. Agnew’n rooli lavalla on vaatimaton, ja yksi kaikkein merkittävimmistä asioista bändissä on aina ollut McCaffertyn maailmanluokan viskiraspi ja nasaali. Väitän siis, että pelkällä basistilla 46 vuotta pitkä maailmanperintö ei pysy hengissä.

Itsekin siis varsin skeptisin mielin otin tukevat jalansijat Elenia Areenan jumppalattiasta. Halusin antaa 2015-mallin Nazarethille mahdollisuuden, mutta olin varautunut siihen, että bändi jättää omansa käyttämättä. Semminkin kun oli tiedossa, että Hämeenlinnan veto on uuden laulajarekrytoinnin eli Carl Sentancen tasan ensimmäinen keikka. Rockhistoriapisteet sentään oli poimittavissa. Mutta peräti puolitoistatuntiseksi venynyt, tai oikeastaan venytetty veto, paransi juoksuaan kuin sika vinkunaansa. Se mitä Nazarethista on jäljellä, pääsi yllättämään kerrassaan positiivisesti. Ympärilläni ollutta porukkaa aistien, en ollut ainoa yllättynyt. Nelisen ensimmäistä biisiä bändi oli täysin jäässä, vielä solistiaankin enemmän. Sentance yritti vimmatusti saada viileää jengiä mukaansa, ja otti äänestäänkin kaiken kunniakkaasti irti. Mutta bändiäkin jännitti, ja se kuului. Kitaristi Jimmy Murrison (orkesterissa jo vuodesta 1994 alkaen) veteli kuin treenikämpällä, ja ajattelinkin, ettei tämä voi olla koko totuus mitenkään. Tämän Nazarethin ei ainakaan kuuluisi kiertää enää.

Mutta meno vetreytyi, kun alkoi selvitä, että illasta päästään kunnialla läpi. Sentance paransi koko ajan, käänne tapahtui upean ”Dream On”-hiturin kohdalla. Ääni toimi, ja yleisökin alkoi lämmetä. Viimeistään se sai omat lämpönsä tappiin Joni Mitchell-coverin ”This Flight Tonight” kohdalla. Ehdoton työvoitto bändiltä. Mutta aivan ennenkaikkea sympaattiselta ja oman jännityksensä yläpuolelle kohonneelta Carl Sentancelta, nostan hattua korkealle. Kaveriahan on ennen tätä nähty Krokuksen, Geezer Butler Bandin ja eritoten Persian Riskin eturivissä. McCaffertyn isoihin bootseihin ei jäänyt kuin ehkä yhden sukkakerran kasvunvara, huikea esitys siis.

Bändi jyski kohtuullisilla soundeilla läpi hittikatalogiaan, mahtuipa mukaan tutusti muutama umpiturha renkutuskin, kuten vaikkapa ”Holiday”. Mutta aivan omiin kierroksiinsa kohosi Crazy Horse-laina ”Beggars Day”, siinä esiintyi jo varsin vapautunut ja helpottunut bändi. Pakolliset ”Expect No Mercy” ja ”Love Hurts” tietenkin kuultiin. Keikalle itselleen tunti olisi riittänyt mitaksi, mutta Sentancen sisäänajamiseksi täysmittainen veto oli toki tärkeä. Ja pieni pala Nazareth-historiaakin tuli siis nähtyä. Jos illan 49,50 maksaneesta lipusta jyvitti vaikka 20 euroa avausartistille, ei jäänyt ollenkaan paha mieli.

Uriah Heep soitti hämeenlinnalaisyleisölle kaikkiaan 74. Suomen vetonsa, tällä rundilla saadaan siis suomalaisittain melkoinen merkkipaalu bändin vuonna 1969 alkaneen taipaleen varteen. Edellisen kerran bändi oli maassamme joulukuussa, ja seuraavan kerran jo heinäkuussa Uudenkaupungin Karjurockissa. Ei siis ihme, että visiittejä on kertynyt. Itse näin bändin nyt vasta viidettä kertaa (aika vaatimatonta, kun fan clubin porukat puhuvat sadoista vedoista), ja joka kerta on sama ilmiö toistunut. Bändi soittaa hymyt huulillaan, aina myös runsaasti tuoreen albumin materiaalia, aina hyvillä soundeilla ja viimeisen päälle ammattimaisella meiningillä, eikä koskaan mahdollisia ongelmiaan henkilökunnalle tai yleisölle koiduttaen. Näistä syistä, ja siksi että Heep on yksi koko rockhistorian tärkeimmistä bändeistä, itse aina palaan asian ääreen.

Miksi Heep ei ole tribuuttibändi itselleen, vaikka senkin riveissä vaikuttaa enää yksi alkuperäisjäsen? Siksi, että tuo alkuperäisjäsen on Mick Box, jonka merkitys muusikkona ja kitaristina on valtavaa luokkaa. Siksi, että kaksi muuta ydinjäsentä (Bernie Shaw vokaaleissa ja Phil Lanzon koskettimissa) ovat olleet mukana jo peräti 29 vuotta. Uriah Heep on ollut kohti tätä päivää kehittyvä rockhybridi, jota ei tietenkään ilman Boxia voisi olla olemassa. Yhtä miestä jos sota on koskaan kaivannut, on se Heepin kohdalla Ken Hensley, mutta hänen peräänsä on hirvittävän myöhäistä enää itkeä. Tiedän monien kutsuvan Heepia ”dinosaurukseksi”, mutta yhtään keikkaa näillä toteajilla ei välttämättä ole nähtynä.

Tuttu ja turvallinen Uriah Heep astui lavalle tasan klo 22.00. Eturiviin oli sitten oman viimenäkemäni ilmestynyt uusi basisti, tumma liuhufleda Davey Rimmer, täyttämään legendasmiehen, toukokuussa 2013 syöpään menehtyneen Trevor Bolderin saappaita. Bändin tarjoaman huikean puolitoistatuntisen lisäksi, nekin saapikkaat täyttyivät enemmän kuin laadukkaasti. Uriah Heep ei (enää) tee virheitä palkkausosastollaan.

Minun käsitykseni mukaan Uriah Heep ei siis soita vasemmalla kädellä puolivillaisia keikkoja. Eikä soittanut nytkään. Settilista sisälsi 14 biisiä, tuoreelta ”Outsider”-albumilta peräti viisi vetoa. Bändi uskoo omaan tuoreeseen tavaraansa, ja kuka sitten, jos ei bändi itse. Levy on taattua Heepia, eivätkä sellaiset rallit kuin nimibiisi, häpeile yhtään orkesterin pitkässä biisihistoriassa. Pääosin musiikista vastaavat nykyään Box ja Lanzon, ja sen huomaa keikoilla kitaran ja urkujen täydellisenä harmoniana ja upeina sovituksina.

Klassikko-osastolle bändi pääsi vasta viidennessä numerossaan, sitä ennen oli soitettu uudempaa kamaa. Toimivaa dramaturgiaa sinänsä. Pelkästään tämän illan ”Sunrise” todisti, että edesmenneen Bolderin paikalle on löydetty mies ja muusikko paikallaan. Huikeaa basismia. Pitkästi ja hartaasti vedetty ”The Magician’s Birhday” kulminoitui Boxin varmaankin 10-minuuttiseen kitarasooloon, Taikuri itse vangitsi ja hiljensi areenallisen faneja hillittömällä taidolla ja karismalla, eikä ollut eka kerta.

Rumpali Russ Gilbrookin valinnasta märistiin aikanaan, mutta takokaa perässä. Kaverin suorasuuntaus on sitä luokkaa, ettei tahdo aina itsekään pallilla pysyä. Varsinkin ehkä koko illan upeimman vedon, eli vuoden 2008 ”Wake The Sleeper”-albumin raidan ”What Kind of God” lopetus lähti kuin haupitsin suusta, ja sitähän sillä toki noin draamallisesti haettiinkin. Wounded Knee-joen tapahtumien inspiroimana syntynyt upea Box/Lanzon-biisi on parasta nyky-Heepia, ja ilahduttavasti jäänyt livesettiin. Huikea biisi, ja tänään huikea tulkinta, myös kokonaissovituksellisesti illan paras.

Keikan äskenmainitun keskisuvannon jälkeen palattiin uuteen materiaaliin, jota siis orkesteri tuli soittaneeksi uutukaiselta peräti puolialbumillista. Bernie Shawn sanoin, ”jotta varmasti tiedätte poislähtiessänne, millainen on vuoden 2015 Uriah Heep”. Kuultiin radiohitti ”One Minute” ja aivan helketillisen hieno ”Can’t Get That Away”.

Mutta ilman niitä muutamia ei poistu Heep mistään maailman urheiluhallista; ”July Morning ”, Ken Hensleyn ja David Byronin (RIP edelleen) taivasosuus. Mick Boxin sisäänspiikkaama ja akustisella kitaralla avaama ”Lady In Black”, ja homma periaatteessa paketissa. Tosin kukaan ei usko, etteikö Heep palaisi soittamaan kahta encorea, kuten aina, eli ”Gypsy” (merkittävin Boxin säveltämistä bändin hittibiiseistä), joka soi upeasti alakerrasta, konehuoneesta, tummana ja vakuuttavana. Ja sitten vielä, tietenkin, ”Easy Living”, jonka aikana olikin jo hyvä sluibia kohti narikkaa, ettei jää kanssahämäläisten jalkoihin. Kiitos jälleen kerran Uriah Heep, tämä ei jää tähän. Näillä siis tänään mentiin: http://www.setlist.fm/setlist/uriah-heep/2015/elenia-areena-hameenlinna-finland-13c8fd75.html

Elenia Areena on nyt yleisön, ja muutaman isomman artistin voimin ajettu sisään. Itse en ainakaan näe suurempia ongelmia, varsinkin jos anniskelu salin puolella jää kokeilusta pysyväksi. Mainio idea, tietenkin. Narikkakin on saatu sujuvammaksi. Ja jokainen, joka kuuntelee kovaa soitatettuja bändejä paljain korvin tilassa, joka on korkea, peltiä ja urheiluun tarkoitettu, voi syyttää pitkälti itseään, mikäli soundi on jotenkin erityisen huono. Eli omavastuun jälkeen Elenia kuulostaa peltihalliksi minusta ällistyttävän hyvältä. Liikuntaanhan tämä on tehty, mutta toivoisin (ja taatusti moni muukin) lisää isomman skaalan konsertteja, niitä ei Hämeenlinnassa ole yhtään liikaa. Nyt kun niille vihdoin olisi sisätilakin. KG

Posted in hard rock, progressive rock and tagged Beggars Day, Bernie Shaw, Can't Get That Away, Carl Sentance, Dan McCafferty, Davey Rimmer, David Byron, Dream On, Easy Livin', Elenia Areena, Expect No Mercy, Gypsy, Holiday, Jimmy Murrison, July Morning, Karjurock 2015, Ken Hensley, Lady In Black, Lee Agnew, Love Hurts, Mick Box, Nazareth, One Minute, Outsider, Persian Risk, Phil Agnew, Phil Lanzon, Rock'n'Roll Telephone, Russell Gilbrook, Sunrise, The Magician's Birthday, This Flight Tonight, Trevor Bolder, Uria Heep, Wake The Sleeper, What Kind of God | Leave a comment

11 helmi 2015

Solstafir (is), Jess and the Ancient Ones @ Klubi, Tampere 10.02.2015

Valitettavan harvoin näkee Sold Out-kylttejä Tampereen Klubin sisäänkäynnillä. Nyt näki, vaikka oli tiistai-ilta ja varsin vahvatarjontaista talvenselkää eletäänkin. Loppuunmyynnin takasi vieras Islannista, Solstafir. Ahkera Suomen kävijä laskeskeli soittaneensa maassamme parisenkymmentä vetoa. Itse olin, kuinka ollakaan, onnistunut ne kaikki missaamaan tähän asti. Puhutaan, tämänkin bändin kohdalla siis, korkeasta ajasta.

Ennenkuin Islannin karvapäille annettiin lava haltuunotettavaksi, oli aika illan lämppärin, kuopiolaisen Jess and the Ancient Onesin. Vakiolukija tietääkin, ettei tämän blogin historiassa ole juuri ylisanoja säästelty. Kun Jess ja karpaasit soittivat vasta ensimmäistä biisiään, tuli mieleen että muutama ylisana olisi kannattanut tätä iltaa varten säästää. Muutama ei tosin riitä. Tämä on hillittömän kova orkesteri, nämä kannattaa…ei, pitää nähdä heti, jos yhtään kiinnostaa alakerrasta louhittu rock’n’roll. Bändin otsiin lyödyt heavyleimat kannattaa unohtaa samantien, kyse on tummanpuhuvasta rockista, jota tosin paiskotaan väliin raskaammallakin kädellä.

Olin nähnyt orkesterin kerran aiemmin, vuonna 2012 Corrosion of Conformityn lämppärinä Tavastialla. Sinäkin iltana muistan JATAO:n iskeneen niin kovat lukemat tauluun, että illan pääaktilla oli täysi tekeminen päästä laadullisesti samaan. Ja täsmälleen sama toistui tänään. Tai ei täsmälleen, JATAO vetäisi tänään vieläkin kovemman keikan.

Pelkästään laulajatar Jessin tumma, kansainväliset mitat täyttävä ääni ja aivan häkellyttävän seksikäs lavaolemus riittää nostamaan tämän bändin tavallisen suomalaisen bändikuolevaisuuden yläpuolelle. Kun päälle laitetaan upeat kosketinsovitukset, erittäinkin isojen bändien kataloogeihin kelpaavat biisit ja peräti kolmen kitaran takuumurea boogie, puhutaan maailmanluokan bändistä. Osataan säveltää ja sovittaa, sekä soittaa, niillähän ollaankin jo pitkällä.

Esimerkiksi ja ojennukseksi, salakavalan hitaasti valssina alkava ”Sulfur Giants” bändin esikoisalbumilta (2012) nousee maagisiin mittoihin, kumartamaan Deep Purpleen päin. Ihanaa tässä bändissä onkin tämä, tai tämäkin, että kun kumartaa jonnekin suuntaan, ei tarvitse välttämättä vastasuuntaan pyllistää. Tämmöinenkin biisi kun olisi Purplen seuraavan albumin sinkkuraita, niin ei olisi ukoilla mitään hätää. Merkittävää on myös se, että bändi tulee livenä paremmin läpi. Kolmen kitaran lavadynamiikka ja Jessin komea revittely toimii lavalla jotenkin syvemmin ja tarkoituksenmukaisemmin kuin äänitteillä.

Siinä missä joku Seremonia on retroilua vain ja ainoastaan, ja tasan vain retroilun vuoksi, Jess and the Ancient Ones on omintakeinen bändi, jonka soinnissa toki kaikuu 70-luku ja vanhabrittiläinen jytähevi, pienin psykedeelisin maustein. Mutta se ei ole muodikas retrokonsepti, josta jää ekassa biisissä kiinni, vaan ihka oikea rokkibändi. Kertakaikkiaan ihana rykmentti. Bändiltä on luvassa uusi albumi pian, joten kotomaan keikkojakin lienee lisää luvassa. Lupaan olla paikalla.

No niin. Ylisanat meni siinä. Mutta ei hätää, oman iltani ehdoton voittaja olikin Jess and the Ancient Ones. Vaikkakin olin jo vuosia odottanut tilaisuutta nähdä Solstafirin. Ja josta voisin väittää, että se on yksi modernin ajan tärkeimmistä rockhybrideistä, minimissäänkin niistä, joilla on raskasmetallinen tausta, samaan tapaan tärkeä kuin vaikkapa Anathema tai armoton suosikkini Negura Bunget. Eli möyrypohjalta rakannettu, mutta uusiin ja innovatiivisiin suuntiin kehitetty pitkäjänteisellä työllä, ja ilman ylikansallisten levy-yhtiöiden painostavaa häirintää.

Solstafir ei soittanut huonoa keikkaa, eikä edes huonoilla soundeilla, vaikka kovaa luukuttikin. Se ei edes esiintynyt huonosti, vaan se tuli ja osoitti olevansa maineensa veroinen, ultratärkeä bändi. Bändi, jollaisia rockmusiikki tarvitsee kehittyäkseen. Mutta nyt vain kävi niin, niinkuin joskus käy, että lämppäribändi ymmärtää hoitaa slottinsa kunnolla. Kovan lämppäysvedon ja korkealla olleiden odotusten takia, ei Solstafirin vetoa tarvinnut seurata ihan niin kilpirauhanen kovana, kuin olin tohtinut ennakkoon ennustaa.

Mutta toki, kun Reykjavikin nelikko täräytti tiskiin ”Köld”-albumin nimiraidan kakkosbiisinään, niin toki paljon lunastuikin. Illan kaikista biiseistä ”Köld” ehkä tunnustaa parhaiten niitä juuria, joihin bändi 1995 perustettiin. Tuore ”Otta”-albumikin on kovaa tavaraa, mutta vuoden 2011 armottomalle klassikolle ”Svartir Sandar” se ei pärjää. Solstafir soitti alkupäähän kolmen biisin kokonaisuuden uutukaisalbumilta, mutta ei voi mitään, että ainakin itse odotin kämmenet hiessä tiedossa ollutta kolmen biisin kokonaisuutta ”Svartir Sandarilta”. Siltä, tässä seurassa suorastaan garageinen ja popahtava ”Djakninn” toi muutenkin hyvää vaihtelua settiin. Kovasti nimittäin sama on dramaturgia aika monessa Solstafir-biisissä; ensin rauhaisa alku kitaraintrolla, sitten kasvava ja yhä kasvava nostatus, kunnon myllytysvaihe ja lopun seestyminen, kuitenkin ehkä vielä aivan lopun lyhyellä lisämyllytyksellä.

Vaikea on myöskään kiistää, etteikö pitkästi ja hartaasti jyrätty ”Svartir Sandar” olisi kuitenkin ollut illan biisi. On se komea. Islannin kieli on heprean, romanian, eestin ja mandariinikiinan ohella maailman kauneimpia kieliä, ja sopii laulukieleksi, kuin sula laava takapihalle. Sehän tästä bändistä, upeiden sävellysten ohella toki, tekee ainutlaatuisen, ettei se ole yhdenkään levy-yhtiönihilistin vaatimuksesta alkanut laulaa iänikuiseksi englanniksi. Vaatijoita on taatusti riittänyt.

Ilta päättyi komeaan ajoon ”Köld”-levyn päätösraidasta ”Goddess of the Ages”. Tarkka ilan settilista mukailee tätä Tukholman keikan vastaavaa: http://www.setlist.fm/setlist/solstafir/2015/debaser-medis-stockholm-sweden-3bca1c74.html

Nyt on Solstafir nähtynä. Ja hyvä niin, ennenkuin Flow Festival keksii, että tässähän on Islannin Ulver, tämä pitää saada soittamaan Bongo-Reinon ja Pendulumin DJ-setin väliin. En lupaa olla paikalla. KG

Posted in post metal, progressive metal, progressive rock, psychedelic rock, rock'n'roll and tagged Corrosion of Conformity, Djakninn, Goddess of the Ages, Jess, Jess and the Ancient Ones, Köld, Klubi Tampere, Otta, setlist solstafir, Solstafir, Sulfur Giants, Svartir Sandar | Leave a comment

30 marras 2014

Borknagar (no), Atena (no), Shade Empire @ Nosturi, Helsinki 29.11.2014

Norjalaisen raskasprogen, avantgardemetallin ja rajoja rikkovan blackin mestaribändi, Bergenissä vuonna 1995 perustettu Borknagar, saatiin Suomeen keikalle urallaan vasta toista kertaa. Ja kun edellisestäkin keikasta oli vierähtänyt jo kymmenisen vuotta, oli luvassa siis herkun harvinaisuutta. Mutta mutta, kohtalo oli puuttunut peliin, ja lavalla nähtiin hiukan alakuloinen ja vajaamiehinen Borknagar. Tapahtui nimittäin niinä päivinä, että vuodesta 2000 lähtien bändissä lauluvastuuta jakanut Ruotsin mies Vintersorg, oli viikkoa aiemmin telonut itsensä sairaalakuntoon. Hiukan epämääräinen uutisointi kertoi jotain pään ja betonilattian kohtaamisesta. Mies toipunee täysin, ja vieläpä suhteellisen nopeasti, mutta pään alueen vammat ovat aina miettimään pistävä asia. Ja kyllä tuo iso huoli bänditoverista näkyi myös Borknagarin esiintymisessä, ilmiselvänä valmistautumattomuutena ja keskittymisen puutteena. Ajatukset olivat osin muualla, ja toisaalta Vintersorgin poissaolo vokaalirintamasta tuntui myös isosti.

Bändi taisteli sankarillisesti läpi 13 biisin kompaktin setin, joka kellotti karvan päälle tunnin encoreineen. Toisaalta, en ollut odottanutkaan mitään puolentoista tunnin päälle. Keikka oli siis varsin kelpo, kun tiesi ja ymmärsi, mistä sen puutteet johtuivat.

Avausbiisi ”The Genuine Pulse” meni vielä hakiessa soundia, ja tuntumaa illlan yleisöön. Soundit kyllä löytyivät, ja yleisön myötäolokin loppua kohden paremmin. Vokaaliosuudetkin hoituivat, vaihtelevin järjestelyin. Välillä lauloi tietenkin basisti ICS Vortex (joka tunnetun ansiokkaasti laulaa myös paitsi omannimisessään bändissä, myös Arcturusissa), välillä bändin livesolismia tukevoittava Athera, tuttu mies Chrome Divisionin ja Susperian riveistä. Apua antoi myös kosketinsoittaja Lazare (bändissä jo vuodesta 1999). Ainakaan Atheran ääni ei tänään ollut kunnossa, mutta näin syksyisin syitä voi olla monia.

Viimeisimmän ”Urd”-albumin (2012) avausraita ”Epochalypse” polki jo sitten tosi komeasti, ja hienoa niin, se omistettiin lasareetissa makaavalle bänditoverille. Omissa korvissani upeimmin soi kuitenkin tänään ”Ad Noctum”, kolmosalbumilta ”The Archaic Course” (1998). Kahden kitaran (Jens Ryland, sekä ainoa alkuperäisjäsen Oystein Brun) voimalla ajava Borknagar oli siinä tänään jotenkin väkevimmillään. Myös siksi ehkä, että loppua kohden keikkaa raskas viikko ja tietty jännittäminen alkoivat vaatia niskalenkkiä. Muutama loppupään biisi vedettiin jo ns. pois kuleksimasta, kuten nyt vaikkapa varsinaisen setin päättänyt ”Universal”. Siihen asti oli kyllä soiton puolesta kaahattu ihan komeasti, ei olisi ollut syytä luovuttaa. Mutta varsinkin Vortex tuntui ottaneen hiukan häppääkin, ja alkoihan tuo sitten pikku hiljaa näkyäkin. Setin päättäneiden ”Frostriden” ja ”Universalin” aikana Atheraa ei näkynyt lavalla lainkaan.

Rumpali Baard Kolstad sai soolotilan keskellä settiä, kun vokaaliosasto otti huilitauon. Bändin tuorein vakkarirekrytointi (2012-) hoitikin homman todella mallikkaasti, yleisön kannustamana. Todella harvoin näkee paikallaolon arvoisia rumpusooloja, mutta nyt oli sellaisen aika. Soolosessio tosin loppui odotettua aiemmin, Baardin pudotettua toisen kapulansa. Hetki ei kuitenkaan ollut millään tavalla nolo, Borknagar osoitti monellakin rintamalla tänään, että kiertävään soittamiseen on mahduttava myös inhimillisyysvara. Se teki oikeastaan illan vedosta, joka oli ensikosketukseni bändiin livenä, aika ainutlaatuisen ja odottamattomalla tavalla laadukkaan. Erityisesti ilahdutti itseäni myös se, että bändin todellinen klassikko, eli esikoisalbumi ”Borknagar” (1996) on edelleen edustettuna livesetissä, itselleni erittäin tärkeä kiekko. Borknagarin osalta siis kaiken kaikkiaan aivan mainio ilta. Vintersorgille pikaista paranemista, uutta levyä odotellessa. Sen ilmestyttyä bändi saadaan toivottavasti hiukan iskuvalmiimpana rykmenttinä takaisinkin suht pian.

Illan avasi hädintuskin parikymppisten kloppien norjalaiskvartetti Atena, joka soitti muodikasta hardcorelta ohuesti haiskahtavaa djenttiään, tai mitä lie. Sekunniksikaan en onnistunut innostumaan, mikä on kohdallani paljon sanottu. Bändi mainostaa olevansa kokeellista metallia. Kannattaisi olla myös käytännössä. Bändi on logostaan ja nimestään lähtien tuomittu hukkumaan nuorten bändien ikuiseen vellomaan, niiden tuhansien joukkoon, jotka saavat kaksi lämppärirundia Euroopassa, ja sitten sammuu motivaatio. Nuorten miesten introvertti huppupääpumppaus on keskimäärin niin haukotuttavaa, että siksi en lakkaa kehumasta Amenran taannoista Supermassiven keikkaa. Siellä tuli ns. sanoma läpi. Toisin sanoen, Norjan Drammenin pikkukaupungin paras bändi on tämänkin jälkeen huikea Myrskog.

Lauteilla nähtiin myös kuopiolainen Shade Empire, joka on levyillä todella kova bändi, ja niiden kautta tulee ansaitsemaan omaakin jatkokuunteluani. Illan veto oli kuitenkin jollain tapaa niin koppava, että itse poistuin eturivin maastosta takalinjoille, odottamaan isompien ja parempien vetoa. Toki bändiä helposti häiritsee, jos yleisö on kylmää, ja sitä on liian vähän. Mutta tapoja suhtautua asiaan on yhtä monia, kuin on kylmiä ja pieniä yleisöjäkin. Silti, esikoisalbumin ”Sinthetic” (2004) raita ”Human Sculpture” kulki todella räyhäkkäästi.

Yleisön vähyydestä puheenollen, missä kaikki olivat? Toki on marraskuu, ja helpointa on linnoittautua himaan pelaamaan sotapelejä ja repimään kosteaa. Mutta jos Borknagar käy kerran 10 vuodessa Suomessa, olettaisi tuvan olevan täynnä. Toisaalta, hyvä ettei ollut, Nosturi on täyteen tungettuna, sekin, varsin piinallinen paikka. Jo mainittukin Arcturus soittaa Nosturissa 7. helmikuuta, oletan silloin väen olevan liikkeellä paremmalla jalalla, ja runsaslukuisempana. Tarkoitus on olla itsekin itseäni edustamassa. KG

Posted in avantgarde metal, black metal, djent, metalcore, progressive black metal, progressive metal, progressive rock, symphonic black metal and tagged Ad Noctum, Arcturus, Atena, Athera, Baard Kolstad, Borknagar, Chrome Division, Epochalypse, Frostride, Human Sculpture, ICS Vortex, Jens Ryland, Lazare, Nosturi, Oystein Brun, Shade Empire, Sinthetic, Susperia, The Archaic Course, The Genuine Pulse, Universal, Urd, Vintersorg | Leave a comment

19 marras 2014

4 Comments

John McLaughlin and The 4th Dimension (uk) @ Finlandia-talo, Helsinki 18.11.2014

Olinpa kerran nuorempi, ja sain pitkän kärtännän jälkeen sähkökitaran joululahjaksi. Vanhempieni pienituloisuuden huomioiden, kyseessä oli valtava satsaus. Otin kitaratunteja espanjalaiselta nylonkielisen virtuoosilta ja kuuntelin korvat verillä Eddie Van Halenia. Kaverini vinttihuoneessa kävimme läpi länsimaisen rock-kitarismin kunniakkainta kataloogia. Luokkakaverini, josta piti tulla myös bänditoverini, tutustutti minut Claptoniin, Hendrixiin, Paul Kossoffiin ja kaiken päälle vielä brittiläiseen John McLaughliniin, jonka häkellyttävän nopeuden ja taituruuden tunnistin, mutta jota en voinut käsittää. Ehkäpä ne olivat juuri McLaughlinin levytykset ystävän ja toverin jäätävässä vinttihuoneessa, jotka lopulta saivat ripustamaan japanilaisen Stratocaster-kopioni siihen viimeiseen naulaan, jossa se yhäkin roikkuu. Ei tullut meikäläisestä maailmaakiertävää rokkitähteä. Häpeä jäi, etten koskaan oppinut soittamaan. Ehkä osin tuosta häpeästä johtuen, joudun aika ajoin raahaamaan itseni maailmanluokan kitarasankareiden keikoille. Tosin, nähdä itsensä John McLaughlin elävänä, on ollut tavoitteena aina noista päivistä lähtien.

Joten, takaisin Finlandia-talolle. Olin paikalla tuttuun tapaan aivan liian ajoissa. Kuikuilin mahdollisia tuttuja, mutta en nähnyt yhtäkään. Oli aikaa pohtia, miksi Finlandia-talo tuntuu niin valtavan masentavalta. Siis yleiset tilat, ei niinkään sali. Salissahan kyllä viihtyy, kun laadukas musiikki soi ja valot sammuvat. Tajusin siinä Lapin Kultaa särpiessäni, että talo on aivan järkyttävän huonosti valaistu. Yleisten tilojen valaisu muistuttaa kotimaisen päivittäis-tv-sarjan offline-versiota. Eli puhutaan kansankielellä tuhnusta. En ymmärrä, Aalto kuitenkin suunnitteli hässäkän ennen ensimmäistäkään öljykriisiä, oli vielä lupa tunkea isompaa polttimoa sisään.

Fuusion ja progen legenda (taas joutuu tätä sanaa käyttämään), yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä sähkökitaraan koskaan tarttuneista ihmisistä, kiersi pimeään maahamme tällä kertaa 4th Dimension-kokoonpanonsa kanssa. Alun spiikissään McLaughlin totesi, että nyt hänellä on kasassa kaikkien aikojen paras bändinsä. Paljon sanottu mieheltä, joka 1971-87 johti yhtä koko rockhistorian tärkeimmistä bändeistä, Mahavishnu Orchestraa. Siinä sentään musisoivat mm. Billy Cobham, Jan Hammer, Jean-Luc Ponty ja Bill Evans. En usko McLaughlinin kommentin olevan mainituilta pois, se lienee ollut pelkästään armoton komplimentti nykybändiä kohtaan. Ja toisaalta tarkoittavan, että vihdoinkin kaikki on loksahtanut kohdalleen. Viimeistä iskua myöten, maestron täyttäessä pian 73. Olihan Mahavishnu Orchestra tunnetusti aika riitaisa hybridi, kipinää lensi. Nyt 4th Dimensionissa tuntuu olevan suorastaan leppoisaa, McLaughlin soitti koko illan hymy huulillaan, ja ottipa vetreä kepittäjämme aika ajoin muutaman joraavan askelkulunkin, jos ei nyt suorastaan tanssahdellut.

Illan pääroolissa oli setti, joka on tullut tutuksi bändin maaliskuussa julkaistulta livealbumilta ”The Boston Record”. Se on kuulkaa kova kiekko, ja kannattaa ottaa tehokuunteluun, jos ei ole vielä ollut. Ja jos ankara proge yhtään menee jalan alle.

Keikka kesti tänään (encoreineen) lähes kaksi tuntia, ja suolaiselle lipunhinnalle saatiinkin kunnolla vastinetta. Sali ei ollut likikään täynnä, mutta ei myöskään häpeällisen vajaa. Oma arvontakorini oli heittänyt minut taakse, parvekelipan alle. Ja ehkä hyvä niin, soundi oli tänään poikkeuksellisesti erinomainen, vielä kun istuin vain hiukan miksaustiskistä sivuun.

Setin avannut ”Guitar Love” (vuoden 2012 studioalbumilta ”Now Here This”) ja ”Little Miss Valley” näyttivät suunnan koko illalle. Eli pitkän kaavan kautta, ja vähintäin kuusi sooloa per biisi. Mutta näinhän se näissä lajityypeissä menee. McLaughlinin luotto bändiinsä on jopa sitä luokkaa, että aika harvana hetkenä edes huomasi olevansa yhden maailman tärkeimmistä kitaristeista keikalla. Basisti Etienne Mbappe sai runsaasti sooloaikaa, muutamassa biisissä jopa kahdesti. Kaveri soittaa tyylikkäästi mustat hansikkaat käsissään, ja on kyllä vääjäämättä kovin peukkubasisti, jonka olen koskaan nähnyt. Kamerunilaisvelhon meriittilistalta löytyvät mm. Salif Keitan bändi, Joe Zawinul Syndicate ja Ray Charles.

Illan ikimuistettavimmat numerot olivat, näkökulma jälleen pelkästään henkilökohtainen, ”Abbaji” ja jo mainittu ”Little Miss Valley”, molemmat ”The Boston Recordilta”. Ensinmainitun McLaughlin omisti intialaiselle tablamestari Alla Rakhalle, percussioguru Ravi Shankarin pitkäaikaiselle oikealle kädelle. Rakhan poika Zakir Hussain jatkaa isänsä työtä, ja on tehnyt sitä tunnetusti myös McLaughlinin kokoonpanoissa. ”Abbaji” toi toivottua temmonvaihtelua, noin niinkuin isommassa mittakaavassa, toki sitä biisien sisäisesti löytyi vaikka millä mitalla. Biisissä kuultiin myös rumpali Ranjit Barotin komeaa laulua. Mutta ennenkaikkeahan intialaissyntyinen Barot on aivan hillitön kannuttaja, jonka nähtyään taas tajusi, miksi länsimainen rockrumpusetti on ylipäätään keksitty. Sanattomaksi veti. Enkä ole sitäpaitsi kuullut näin hyviä rumpusoundeja miesmuistiin.

Eikä siinä kaikki. Kun 4th Dimensionin kosketinsoittajana pääosin nähtävä Gary Husband hyppäsi parissa biisissä toisen rumpupatterin taa, oli kahden maestron myllytys lähinnä murhaavaa. Toistan itseäni, en ole koskaan nähnyt toimimatonta kahden rumpalin kokoonpanoa. Husband tunnetaankin ennenkaikkea ylistettynä rumpalina (Level 42, Billy Cobham Band jne.), mutta osoitti olevansa myös armoitettu pianisti, ja toi nimenomaan soitollaan ehkä eniten jazzelementtejä illan kattaukseen.

Aika massiivisina kerta-annoksina pystyn esim. kotoisassa musacornerissani luukuttamaan fuusiota ja progea, mutta näin livenä tulee helposti tunnin kohdalla ähky. Varsinkin kun koko show koostuu pelkästään virtuositeetin seuraamisesta, ja biisit ovat suht tasapitkiä, ja pääosin instrumentaaleja. Mutta hatunnosto meastro McLaughlinille siitä, että tarjotaan tosiaankin lähes kaksi tuntia tavaraa, sen kerran kun on liikkeelle lähdetty.

Tunnustan syöksyneeni matkaan, kun bändi poistui lavalta varsinaisen setin päätteeksi. Tarkoitus oli välttää ruuhka narikassa, ja ehtiä järkevissä ajoissa kotiin. Heti käytävällä alkoi kaduttamaan, kun salin puolelta kajahti encoren ensisävelinä Mahavishnu Orchestran esikoisalbumin ”The Inner Mounting Flame” (1971) raita ”You Know, You Know”. Ehkä ensi kerralla. Vaikka minusta ei koskaan tullut kitaristia, niin hyvä että Mahavishnu McLaughlinista tuli. Ja tällä vetreydellä mies tulee vielä takaisinkin, sikäli lämmöllä meastro mainitsi spiikissään Helsingin. KG

Posted in fusion jazz, progressive rock and tagged 4th Dimension, Abbaji, Alla Rakha, Billy Cobham, Etienne Mbappe, Finlandia-talo, Gary Husband, Guitar Love, John McLaughlin, Level 42, Little Miss Valley, Maharina, Mahavishnu Orchestra, Now Here This, Ranjit Barot, The Boston Record, The Inner Mounting Flame, You Know You Know

03 helmi 2014

3 Comments

Deep Purple (uk) @ Jäähalli, Helsinki 02.02.2014

Deep Purple on julkaissut mainion albumin viime vuonna. Se häviää kultakauden klassikoille, vain jos niin haluaa ajatella. Sitä glooriaa sillä ei viimevuotisena levynä voi edes olla, mitä hard rockin historiallisille järkäleille on suotu, osalle sitäpaitsi vahvasti jälkikäteen. Silkkaa tuoreuttaan se voidaan tuomita vanhojen ukkojen välilevyn pullistumaksi matkalla hautaan. Mutta se on mainio kiekko, täynnä tarttuvia melodioita ja perinnetietoisia sovituksia, mutta myös modernia, kiihkeää groovea. Levy tottelee nimeä ”Now What?!”, ja skeptisimmälle suosittelen kuunneltavaksi vaikkapa raitaa ”Apres Vous”. Sitäpaitsi uusikin levy jatkaa todistusten virtaa siitä, kuinka monta sataatuhatta bändiä tässä maailmassa on oman olemassaolonsa velkaa ”Now What?!”:lla musisoivista herroista kolmelle, välillisesti, ellei peräti välittömästi.

Tunnelma Helsingin legendaarisen jäähallin permannolla on odottava. Ikääntyviä rouvia ja herroja, vanhoja heavypartoja, mutta myös ilahduttava määrä teinejä, käytännössä jopa neljännen polven Purple-väkeä. Jäähallin ovet on ilmoitettu avattavaksi klo 19, ja niin varmasti tapahtuikin. Soitto on ilmoitettu soivaksi klo 20, ja sitä kohti olin omankin päiväni rakentanut. Soitto kyllä soi ilmoitetusti, mutta kyseessä on lämppäri, jota ei oltu missään ilmoitettu. Ei hallin omilla sivuilla, ei promoottorin, kenenkään. Olisiko ollut iso vaiva? Kyse ei edes ollut myöhäisestä buukkauksesta, olihan sama lämppäri ollut mukana jo edellisillan Oulun keikalla.

Ei silti, lämmittelijän osan hoiti ihan mainiosti Pohjanmaan poika Antti Railio orkestereineen. Kaverihan voitti Voice of Finland-kisan viime vuonna, ja ansaitusti äänellään, mutta minä en keksinyt, bändin sinänsä energisen vedon aikana, Voice of Finlandin ja Deep Purplen yhteyttä. En kertakaikkiaan. Sitäpaitsi, Purple ei tänään olisi lämppäriä tarvinnut. Olisi ollut reilua ilmoittaa pääaktin soittoaika, jokainen voi sitten toimia tavallaan.

Lämmittelyslotin jälkeen lavan etureunaan laskeutuu valkoinen jättilakana, jossa lukee enteellisesti ”now what?” Hetken odottelun jälkeen valot sammuvat, ja Gustav Holstin ”The Planets”-sävelteoksen Mars-osio alkaa soida. Bändi aloittaa äsken mainitulla ”Apres Vous”’lla. Aivan niin hyvin se ei tänään groovaa, kuin vaikkapa ”Now What Live Tapes”-albumilla, mutta groovaa kuitenkin. Itsekin olen takavuosina ollut Jäähallin suhteen keikkapaikkana varsin skeptinen, mutta nykyään en oikein enää löydä syytä valittaa. Permannolla pääsee keskimäärin varsin eteen, eli bändit näkee läheltä. Ja ainakin tänään soitettiin suorastaan erinomaisilla soundeilla. Permannon etuosassa tunnelma on peräti klubimaisen intiimi.

Setin alkuun Purple lataa kolme armotonta klassikkoa, niitä ei tämän bändin varsinaisesti tarvitse säästellä, materiaalia riittää. ”Into the Fire”, ”Hard Lovin’ Man” ja ”Strange Kind of Woman” ovat klassikkosbiiseinä taipuvaisia osoittamaan, että Deep Purple on tänään kovassa iskussa. Ja erittäin alusta asti pistää silmään, kuinka ison ilon kautta mennään. En muista juurikaan nähneeni ilottomia keikkoja sellaisilta bändeiltä, joissa soittajien keski-ikä on 55, tai yli. Hymy huulilla vetää Purple, soittamisen ilo on tallella 46 vuoden jälkeenkin! Se nimittäin, kun soitetaan jortikka päässä tai slerba otsassa, tarttuu yleisöönkin. Jos bändi on nihkeä, mitä syytä meilläkään on mitään muuta olla?

Ylimpänä seremoniamestarina häärii tietenkin Ian Gillan, jonka ääni ehkä ei ihan entisellään ole, mutta kuosissa kuitenkin. Sitäpaitsi kenenkään laulajan tapauksessa, olisi lähinnä typerää verrata 20-vuotiaan ja 65-vuotiaan ääntä. Pientä talvista yskääkin Gillanilla pukkaa biisien välissä, joten pienen särön legendaarisessa äänessä ymmärtää ja antaa heittämällä anteeksi. Sen sijaan on hiukan vaikeampi sulattaa sitä, ettei Gillan ole oppinut uuden albumin lyriikoita. Korjatkaa eturivissä olleet, jos olen väärässä, mutta sikäli viihtyi mestarin katse lattiassa, että en sieltä nyt muutakaan mielenkiintoista saanut päähäni, kuin lyriikkaflaput. Eniten tämä seikka häiritsi edesmenneen kosketinvelho Jon Lordin muistolle omistetussa ”Above and Beyondssa”. Olisi ehkä ollut korrektia muistaa, mitä sanoja haluaa suurmaestrolle omistaa. Mutta nyt ollaan käytännössä Purplen puolelta ainoan kritiikin äärellä koko iltaa koskien, joten aika pienillä mennään.

Viimevuotiselta platalta Purple soittaa peräti 5 biisiä. Ja se on ihan oikeasti hienoa se. Miksi tehdä uusia levyjä, jos ei itsekään niihin usko? Meidänkö tehtävä se pelkästään on? Ja samaan aikaan, kun ylpeydellä soittaa viisi raitaa tuoreimmalta, voi samana iltana jättää soittamatta ”Highway Star”, ”Child in Time” ja ”Speed King”. Aivan mahtavaa. Nostan hattua. Menepä nimittäin (korkealle arvostamani) Uriah Heepin keikalle, ja ehdota siinä vieruskaverille, että tänään tuskin kuullaan ”Easy Livingiä”.

Männävuotisen albumin raidoista tänään komeimmin soi ”Above and Beyond”, erittäin hieno biisi. Toisaalta, onhan se tunnetta täynnä, heinäkuussa 2012 syöpään kuollut Jon Lord oli kuitenkin bändin perustajia ja elintärkeä osa Purple-mytologiaa ja soundia (ellei soundillisesti se jopa kaikkein oleellisin) vuosikymmeniä. Lepää rauhassa siis Jon. ”Lazyssä” Gillan tarttuu huuliharppuun ja suora yhteys bändin bluesjuuriin on auki. Välispiikeissään Gillan veistelee yhtyetovereistaan juuri sellaisella otteella, kuin vain näin pitkään pystyssä pysyneessä duunipaikassa voikin. Tähän iloon, soittamisen riemuun ja huumoriosastoon ei Ritchie Blackmore koskaan oikein tainnut sopia. Mies kantaa nimittäin melkoisen jäykkäjoonaan mainetta. Itsekään en kaivannut Nordenskiöldinkadun lavalle Blackmorea, mutta Lordia kovasti kyllä. Ei silti, Don Airey, miljoonissa liemissä keittynyt veteraani, täyttää Lordin saapaat paremmin kuin hyvin. Miehen pitkä soolo-osuus loppupäähän keikkaa oli sanalla sanoen ällistyttävä. Sisälsipä se myös fragmentteja Sibeliuksen Finlandiasta.

Kitarassa Steve Morse, Ohion valkoinen intiaani, on niinikään uskomaton ukkeli. Kitara soi tyylillä ja maulla, mutta koko ajan muistaen, että nyt ollaan Deep Purplen eturivissä. Perkeleen tyylikäs äijä.

Lavan energisin hahmo on kuitenkin Roger Glover. Ei niin, että maine edes olisi huono, mutta Glover on myös jopa mainettaankin parempi basisti. Tämän todistaa mm. monet tuoreen levyn linjat ja miehen soolo encoreosuudessa. Joka oli illan kaikista runsaista ja rönsyävistä soolosessioista ehdottomasti viihdyttävin ja paras. Ja se on paljon sanottu, kun samalla lavalla on Airey, Morse ja hard rockin Gene Krupa, umpilegendaarinen perustajajäsen Ian Paice. Kaveri vetää aurinkolasit nokilla, pienessä kirvesniemimäisessä sivukumarassa ja suu käy. Huimaa seurattavaa.

Ja sitten se tulee, Aireyn soolo-osuuden jälkeen. Nimittäin keikan loppuhuipennus. Kaikki alkaa ”Perfect Strangersilla”, aivan ällistyttävän hienolla vetäisyllä. Pelkästään tämän yhden biisin takia olisi voinut paikalla tänään olla. Valomies on meiningissä mukana ja paiskoo mustuuteen valkoisilla yläspoteilla, tunnelma on täällä. ”Perfect Strangers” mukaan lukien, keikan loppuosa on pelkkää juhlaa. Jota juhlallisuutta suorastaan lisää se jo todettu fakta, että ne muutamat kaikkein ilmeisimmistä, jätetään tänään soittamatta. Seuraa komea ”Space Truckin” ja tietenkin varsinaisen setin päättävä ”Smoke on the Water”. Tämä nyt sentään on soitettava. Ja taas stikkaa ilo silmään. Bändi vetää ”Smoken” kuin ensimmäistä kertaa. Koska se on yleisölle tärkeä biisi, ei sitä ole ollut mitään syytä opetella vuosien mittaan vetämään vasurilla, mätä liha nenän päällä. Vaan ilolla siitä, että näillä muutamilla biiseillä pelkästään, tämä meidän herrasmiesorkesterimme on yksi koko rockhistorian tärkeimmistä. Sitäpaitsi kaikkien terojen, jarien, jarmojen ja juhien, jotka vetävät coverpumppujensa kanssa ”Smoken” harva se lauantaiehtoo soittoruokaloiden nurkissa Ypäjältä Kiihtelykseen, olisi kannattanut olla paikalla todentamassa, miten ”Smoke” on tarkoitettu vedettäväksi. Saako sanoa? Saa. Huikea hetki. Saako toistaa? Saa. Tästä tulee kuulkaa kova livevuosi.

On aika encoreiden. Ja niinkuin tämän blogin vakilukijat tietävät (niin vähän kuin teitä ehkä onkin), en ole encoresmiehiä lainkaan. Mutta tänään toivon, että bändi tulisi takaisin. Eli tänään olen koko encoren historiallisen idean takana täysillä. Näinkin voi käydä. Ja kieltämättä aika lyhyen aikaa bändiä pitääkin takaisin maanitella. Alkuun vanha bluesstandardi ”Hush”, josta Purple teki oman hittinsä heti vuonna 1968. Ja sitten Roger Gloverin bassosoolon jälkeen vielä upea ajo ”Black Nightista”. Ilta on paketissa. Mutta Deep Purple ei ole. Tällä kisakunnon ajoittamisella, edessä voi olla vielä hämmentävänkin monta vuotta. Tähän ikään äijät ovat jo kuitenkin siinä määrin tien päällä viihtyneet, etteivät ihan kauheasti osaa muuta edes tehdä. Mahtavaa Diip Pööppul, älkää koskaan lopettako. KG

Posted in blues rock, hard rock, progressive rock and tagged Above and Beyond, Antti Railio, Apres Vous, Black Night, Child in TIme, Deep Purple, Don Airey, Gustav Holst, Hard Lovin Man, Highway Star, Hush, Ian Gillan, Ian Paice, Into the Fire, Jäähalli Helsinki, Jean Sibelius, Jon Lord, Now What Live Tapes, Now What?!, Perfect Strangers, Ritchie Blackmore, Roger Glover, Smoke on the Water, Space Truckin, Speed King, Steve Morse, Strange Kind of Woman, The Planets

27 tammi 2014

The Gathering (ned) @ Bibelot, Dordrecht, Hollanti 25.01.2014

Pukkasi matkaa Rotterdamiin, ja tavoilleni uskollisena olin tutkinut ennakolta kaupungin, ja jopa lähikaupunkien, liveskenen huolella läpi. Selvää siis oli, että kahdesta kaikkien aikojen tärkeimmästä hollantilaisbändistä se toinen, eli The Gathering, tulee soittamaan oleskeluni aikana Rotiskon naapurikaupungissa Dordrechtissa. Ja selvää oli, että paikalla on oltava, jos velvoitteet sallivat. Matkaa edeltävällä viikolla The Gathering ilmoittaa yllättäen jäävänsä määrittelemättömän mittaiselle keikkatauolle. Ja kun bändi on vuosia jo ollut niiden joukossa, jotka nähtävä on (ja yhtä monta vuotta niiden, jotka ovat näkemättä jääneet), oli entistäkin selvempää että paikalla on oltava. Illan erityisyyttä korosti se, että samalla ilmoitettiin basisti Marjolein Kooijmanin soittavan viimeisen keikkansa bändin riveissä. Marjolein on ollut olennainen osa Gatheringia 10 vuotta, joten isojen tunteiden ilta olletikin oli odotettavissa.

Ennakkolippujen hankkiminen Suomesta käsin, kulttuurikeskus Bibelotin omien sivujen kautta, oli niin helppoa että nauratti. Samoin nauratti hinta, 14 euroa kipale. Sivistysmaa. Rotterdamin velvoitteet pakettiin ja InterCity-juna ihan siinä muutaman kanaalin takana olevaan kylkikaupunkiin, Dordrechtiin.

Bibelot osoittautui olevan entinen sähkövoimalaitos, jonne oli rempattu kokonainen kulttuurikeskus, taidolla ja maulla. Bibelot-niminen klubi oli tätä ennen toiminut ahtaissa tiloissa kaupungin keskustassa. Tiesi kertoa turkkilainen taksikuski. Kauaa ei ole voinut vaikuttaa uusi Bibelot, niin oli vielä kaikki kuosissaan. Henkilökuntaa oli kuin Hartwall Areenalla, mutta sen selittänee talon useammat yhtäaikaiset toiminnot.

The Gatheringin erityisen illan lämppäriksi oli valikoitunut Haagissa 2001 perustettu Kingfisher Sky, joka sai alkunsa kun tuolloin Within Temptationissa vaikuttanut kitaristi Ivar de Graaf pisti oman pumpun pystyyn. Levyillä bändi vaikutti ihan lupaavalta, pitkäsoittoja on ulkona kaksi, ja jonkin verran olin niitä ehtinyt ennakkokuunnellakin. Mutta kun sitten keikkaseurani kanssa astuimme Bibelotin Power Stagelle, jossa KFS oli hetkeä aiemmin aloittanut, alkoi homma jo parin stygen jälkeen kuulostaa melkoiselta muniinpuhaltelulta. Tai ainakin jotenkin niin kovin tunnelmaiselta tunnelman vuoksi. Nopeasti syntyi konsensus, että Gatheringin tulevasta vedosta ei pidä ottaa mitään pois sillä, ettei lämppäri miellytä. Riskejä ei nyt otettu, ja avuksi tarjoutuikin alakerran baari.

Power Stage on niin käsittämättömän hyvin äänieristetty, että alakertaan oli todella vaikeaa kuulla, milloin bändi vielä soittaa. Juomanostoon tarvittavat leikkikolikot tiskille ja neuvoa-antava näkäräinen naamariin. Takaisin pelipaikalle, ja kohtuuhyvät jalansijat onnistuinkin saamaan. Jotka kohta jouduin tosin luovuttamaan, kahden progepoliisin huudettua flaamia korvaani täysillä. Hollannin poika on keskimäärin sikäli pitkä, että täällä näköestekysymykset on aivan eri luokkaa kuin Härmässä. Mutta hyvä sijoittuminenhan on muutenkin keikalla A ja O.

The Gathering astelee lavalle ja aloittaa samantien hillittömän kuulailla ja erottelevilla soundeilla. Keikka käynnistyy, kuten käynnistyy toissavuotinen albumi ”Disclosure”, eli ensin vähän niinkuin lämmitelläkseen ”Paper Waves” ja sitten kunnolla tapahtumia käynnistämään pitkä ja harras ”Meltdown”. Bändi ilmenee olevan selvästikin todella hyvässä lyönnissä. Eturivissä herra Gathering itse eli kitaristi-perustaja Rene Rutten, joka osoittautuu olevan yksi pitkään aikaan tyylitajuisimmista kitaristeista livenä. Ilman hillitöntä tarvetta esiintyä koko ajan, kaveri soittaa tyylillä, ja iskulleen vain ja ainoastaan silloin kun pitääkin. Muusikko muiden lavalla olevien joukossa.

Norjalainen solisti Silje Wergeland on vaikuttanut yhtyeessä vuodesta 2009, ja täyttänyt upeasti pitkäaikaisen, ja suorastaan kulttistatusta nauttivan Anneke van Giersbergenin korkkarit. Anneke on sittemmin ollut soolouralla, ja vieraillut Suomessakin useasti, mutta ei tokikaan niin, että minä olisin onnistunut olemaan paikalla. Siljen ääni on jotenkin hauraampi, mutta samaa tummaa kauneutta siinä ehdottomasti on.

Ettei mene pelkäksi tunnelmoinniksi, on biiseihin sovitettu upeita dynamiikan vaihteluita, levyiltä toki tuttuja, mutta vasta livenä asia tulee monissa biiseissä riittävän selkeäksi. Gathering rouhii välillä todella raskaalla kädellä, niinkuin doom metallista aloittaneena osaakin, ja sitten taas herkistyy. Yksi illan upeimmista vedoista on ”Heroes for Ghosts”, jälleen ”Disclosurelta”, mutta tässä vaiheessa silti keikka on vasta kunnolla käynnistymässä.

Muutamaan otteeseen Silje yrittää sanoa jotain Marjoleinin tähän keikkaan päättyvästä bänditoveruudesta, mutta kyyneleet ovat tänään herkässä. Wergeland on siitäkin hieno solisti tällaiselle bändille, ettei lauluosuuksien välissä tarvitse touhuta niin hirveästi, riittää kun on läsnä. Bändin ehkä edelleenkin keskeisimmältä albumilta ja Anneken ensimmäiseltä, eli ”Mandylionilta” (1995) kuullaan pari vetoa. Ensin ”In Motion#1” ja hetkeä myöhemmin upea, häkellyttävä ja pysäyttävä ”Eleanor”. Tässä vaiheessa pyörii mielessä vain se, miksi tämmöistäkään bändiä ei ole voinut nähdä aiemmin. ”Eleanor” lähtee koko tämän kokoonpanon voimalla ja osaamisella. Hillitön veto, ja kuinka merkittävää on nähdä The Gathering kotikentällä Hollannissa, ja vieläpä tällaisena bändille erityisenä iltana.

Lavalla aukeavat valkkaripullot, on aika encoreiden. Marjolein taistelee tunteitaan vastaan ja kertoo, miten hän kuunteli Gatheringin ensimmäisiä levyjä C-kasetilta 18-vuotiaana tyttönä, eikä voinut kuvitellakaan soittavansa 10 vuoden periodia samaisessa bändissä myöhemmin. Bändin juurien kunniaksi lavalle kutsutaan alkuperäissolisti Bart Smits ja vedetään yksi biisi bändin alkuhämäristä. Mahtavaa. Speciaalia iltaa odotettiin, ja se saatiin. Smitsistä kuulee, että mies ei enää säännöllisesti laula, mutta hyvin menee silti. On aika paketoida ilta uusimman eli viimevuotisen ”Afterwords”-albumin yhdellä raidalla, jonka nimeä en nyt pysty tässä lausumaan, en ole vielä albumin kanssa niin tuttu.

Mutta tämä viimeinen pitkä numero onkin sitten jotain aivan käsittämättömän hienoa, jopa tämän keikan termein lausuttuna. Noel Hofman, joka on keikalla tuonut upeaa maustetta bändin dynamiikkaan trumpetillaan, tarttuu nyt sahaavaan kuolonkitaraan ja sitten mennään. Ei voi kuin antaa itsensä ihailla, että joku säveltää bändille tällaista kamaa vielä 24 vuoden jälkeenkin ja että bändi vetää ehkä sittenkin illan huikeimman vetäisyn nimenomaan tuoreimmalta albumilta. Tällaisessä lyönnissä on helpottavaa lähteä keikkatauolle, eikä Marjoleinin jäähyväiskeikka olisi voinut olla parempi. Itse en ainakaan keksi relatiivisen kokeneena keikkakoluajana käytännössä mitään kritisoitavaa.

Silje kertoi loppukiitoksissaan bändin jalkautuvan hengähdystauon jälkeen yleisön pariin, ja noin neljännes meistä jäikin sitä odottamaan. Itsekin ja keikkaseurani, olihan kuitenkin saksalaisvalmisteinen kyytipoika kesken lasissa, ja mihinkäs tällaisen keikan jälkeen enää on kiire. Kun tuntuu, että maailma on taas piirun verran valmiimpi paikka.

Hetken jutustelutuokio viehättävän Silje Wergelandin kanssa, jonka senkin aikana unohdin kysyä mahdollisesta keikkatauon pituudesta. Tosin mikään merkki ei viitannut sen olevan loputon tai mitenkään erityisen kohtalokas millekään, tauko vain ahkeran kiertämisen ja levyttämisen lomassa. Oli toki käytävä myös toivottamassa hyvää gatheringitonta tulevaisuutta vähintäinkin yhtä viehättävälle Marjolein Kooijmaanille. Ennenkuin edes ehdin kysyä, alkoi Marjolein vuolaasti selittämään tulevaisuutensa suunnitelmista. Hienoa elää tällaisia iltoja, että kaikille tuntuu käyvän hyvin.

Soitto tutulle turkkilaiselle taksikuskille ja takaisin Rotterdamiin. Kaverilla taksikyltti viihtyy katon sijaan takapenkin jalkatilassa. Jointti viihtyy suussa, autossa dunkkaa vahva marijuanan ja turkkilaisen tupakan blendi. Sivistysmaa. Jonne asti piti tulla näkemään ensimmäinen The Gathering-keikkani. Veto, joka kilahti helposti pienen sulattelun jälkeen, Top20:een kautta omien aikakirjojeni. Ja se on kuulkaa tiukka toppi. KG

Posted in alternative rock, progressive rock and tagged Afterwords, Anneke van Giersbergen, Bart Smits, Bibelot Dordrecht, Bibelot Power Stage, Disclosure, Eleanor, Heroes for Ghosts, In Motion#1, Ivar de Graaf, Kingfisher Sky, Mandylion, Marjolein Kooijman, Meltdown, Noel Hofman, Paper waves, Rene Rutten, Silje Wergeland, The Gathering | Leave a comment

Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “progressive rock”

Vesa Aaltonen Proge Band @ Koko Jazz Club, Helsinki 28.04.2016

Tykkää tästä:

Adrian Belew Power Trio (us), Kimmo Pohjonen @ Tavastia, Helsinki 07.02.2016

Tykkää tästä:

Bad Religion (us), Nuclear Assault (us), Popeda, Mama Longhorn, Teksti-TV 666, von Hertzen Brothers, Disco Ensemble, Atomirotta, Pertti Kurikan Nimipäivät @ Porispere, Kirjurinluoto, Pori 01.08.2015

Tykkää tästä:

Nits (ned) @ Tampere-talo, 19.05.2015

Tykkää tästä:

Uriah Heep (uk), Nazareth (uk) @ Elenia Areena, Hämeenlinna 17.04.2015

Tykkää tästä:

Solstafir (is), Jess and the Ancient Ones @ Klubi, Tampere 10.02.2015

Tykkää tästä:

Borknagar (no), Atena (no), Shade Empire @ Nosturi, Helsinki 29.11.2014

Tykkää tästä:

John McLaughlin and The 4th Dimension (uk) @ Finlandia-talo, Helsinki 18.11.2014

Tykkää tästä:

Deep Purple (uk) @ Jäähalli, Helsinki 02.02.2014

Tykkää tästä:

The Gathering (ned) @ Bibelot, Dordrecht, Hollanti 25.01.2014

Tykkää tästä:

Follow Blog via Email

Arkistot

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the category “progressive rock”

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Post Navigation

Follow Blog via Email

Arkistot