Keikkaguru

Oppaasi elävään musiikkiin.

Archive for the tag “Steve Earle”

Supersuckers (us), Rokets @ Bar Loose, Helsinki 12.11.2023

Supersuckers on levittänyt Arizonan Tucsonista käsin etelänmakuisen hard rockin, lehmipunkin ja kantrahtavan rock’n’rollin vapauttavaa sanomaa ympäri maailmaa jo vuodesta 1988 lähtien. Muutamien miehistönvaihdosten jälkeen vuonna 2012 betonoitu kokoonpano vaikuttaa hyvinkin pysyvältä, ja on; ainoa alkuperäissucker Eddie Spaghetti (laulu ja basso), Marty ”Metal” Chandler (kitara ja laulu) ja Christopher von Streicher (rummut). Suomessakin Supersuckers on kiitettävän uskollisesti rampannut, kerta vuoteen ei mahdottomasti poikkea totuudesta, edellinenkin Stadin keikkamerkintä oli viime vuoden toukokuulta ja On The Rocksista. Tämänkertaisessa soittolassa, Helsingin alakaupungin Bar Loosen ahtaassa rokkiklitsussakaan bändi ei ollut ensimmäistä kertaa. Menneiden kunnian päivien muistoihin on nojannut myös tämän rundin settilista. Vuoden 2003 albumilta ”Motherfuckers Be Trippin'” esimerkiksi kuultiin 4 vetoa, kun taas viimeisimmältä kiekolta ”Play That Rock’n’ Roll” (2020) vain yksi, ja sekin lainaraita, toki maammemainiosti Michael Monroelta, keikan loppumetreillä väkevästi ryskitty ”Dead, Jail or Rock’n’ Roll”.

Loosen hikisen ja vähähappisen rockillan avasi kuitenkin, sanotaan se nyt, yksi kovimmista ehkä koskaan kokemistani kotimaisista, lämppärin ominaisuudessa nähdyistä rokkikoneista, helsinkiläinen Rokets. Elä ja anna toisten kuolla, eläkä anna bändin hieman erikoisen nimen häiritä, nyt on niin kovaa rykmenttiä liikkeellä, että vastaavaa ei tapahdu suomirockin nimissä ihan joka päivä. Vuonna 2017 perustetulta Roketsilta on ulkona kaksi pitkäsoittoa, bändi on signattu ruotsalaiselle lafkalle ja näin perspisillä keikkameinigeillä ovi voi avautua enemmänkin kuin rakoselleen. Bändi on jo ehtinyt soittaa Baltiassa ja Sweduissa, ja jos maailma on enää yhtään oikeamielinen paikka, reviiri laajenee pian. Rokets yllätti asiaan liiemmälti ennalta perehtymättömän oikein kunnolla edestäpäin, vetäisemällä aivan jäätävän kovan kolmevarttisen, highlighteinaan esikoisplatan ”Destroyer” ja vaikkapa tuoreen levyn nimiraita ”Break Free”. Bändin toimittamisessa dunkkaa nitroglyseriini, solisti Sami osaa ihan oikeasti laulaa ja tulkita ja eturivin kitarapartio on asianmukaisinta pitkään aikaan. Ainahan bändien voi väittää kuulostavan joltain aiemmaltaan, mutta Rokets on keittänyt varsin omaperäisellä tavalla kristallisoituvaa metaa, lähinnä Loosenkin vedosta kumpusi mieleen ruotsalaisperäinen action rock, ja sekin parhaimmilta osiltaan. Toistan itseäni kyllästymiseen asti, mutta nämä on nähtävä uudestaan.

Sen sijaan, jo pitkään pakko nähdä-listoilla keikkunut Supersuckers osoittautui hienoiseksi pettymykseksi, vaikka toki äijien veto voimakkaasti plusmerkkiseksi kokemukseksi jäikin. Ensinnäkin, Loosen ahtaassa ja matalassa tilassa, joka ei sitten millään onnistu edustamaan henkilökohtaisella tasolla suosikkikeikkamestaani, lämppäribändi onnistui kuulostamaan paremmalta ja erotellummalta. Toisekseen, häkellyttävät 35 vetoa myöhemmin, nyt kun Supersuckers soitti rundin viimeistä keikkaa ennen kotiinpaluuta, oli kieltämättä aistittavissa kiertueväsymystä. Veto jäi jopa vanhoissa faneissa ihmetystä herättäneen lyhykäiseksi ja oli jollain tapaa ehkä kuitenkin läpiajo. Oli helppo havaita, että kiertueen avauskeikka tämä ei ollut. Kolmaalta, Loose hoiti loput, omalla tutusti pikkuankealla tunnelmallaan.

Yhtäkaikki, keikka avautui ihan hyvillä energioilla, ”Rock’n’ Roll Records (Ain’t Selling This Year)”. Parhaiten läpi keikan jaksoi puskea rumpali von Streicher, tanakasti napsahteli ja kihisi, ja siinä sivussa kaveri toimitteli laadukkaat stemmatkin. Ihan parhaita asioita SS:n tominnassa olivatkin kertsien vetäminen kolmiäänisesti, R.E.M.:n managerilta näyttävän von Streicherin täpäkkä snaresoundi ja kyllä, keikan kompakti kesto ja nojaaminen golden days-tyyppisesti hieman vanhempaan osaan kataloogia. Noin 20 vuotta vanhat ”Sleepy Vampire” ja tietenkin keikkavakio ”Pretty Fucked Up” kuulostivat edelleen helskatin hyviltä. Eddie Spaghetti oli parhaimmillaan aina, mitä enemmän laulun fraseeraus ja bourboninmakuinen karheus, sekä itse styge muistutti mestarien mestaria, Steve Earlea. Jonka kanssa yhteislevytetty ja yhteiseltä splittisinkulta löytyvä ”Creepy Jackalope Eye” soi keikan keskisuvannon jälkeen yhtenä illan parhaista vedoista. Itsekin löysin Suckersit aikoinaan niin, että bändi vieraili Earlen huikealla ”El Corazon”-albumilla, eikä millä tahansa biisillä edes, vaan ”N.Y.C.”:lla. Check that shit out.

Edellä mainitun keikan keskisuvannon muodosti biisitrio, joka osoittautui kitaristi Metal Chandlerin soolomatskuksi. Kolmikon keskimmäinen ”Goddam Divorce” raikasi kolmiäänisesti asiaankuuluvalla paatoksella, tuli fiilis että Chandler on tiennyt mistä kirjoittaa. Kuulla Chandlerin biisejä ja liidilaulua keskellä keikkaa tuntui ainakin omalla kohdalla hyvinkin raikkaalta ratkaisulta ja pelasti heittämällä oman Supersuckers-neitsytkeikan voimakkaasti mainitulle plussan puolelle. ”Suck It”-albumin (2018) upea ja upeasti steve-earlemäinen, maailman kolmanneksi kovimmalla kertsillä kruunattu ”Dead Inside” oli kuitenkin illan upein veto, ja tulee kertaussoimaan kotoisassa musacornerissa vielä pitkään. Loosessa ei kannata encoreita oikein varsinaisesta setistä erotella, ja tulla semifinaalisti verhon taakse 15 sekunniksi hengaamaan, siksi Supersuckerskin aivan oikein veti keikan pakettiin ja poistui lavalta. Sitä ennen Spaghetti, syöpäselviytyjä, otti tuttuun ja jo totuttuunkin tapaan lavalta kuvan yleisöstä, kehottaen mahdollisimman montaa näyttämään keskisormea, paitsi kameralle, myös syövälle joka ei onneksi pystynyt Supersuckersien countrypunkia hiljentämään. Keikan loppuliukumana siis Michael Monroeta, joka toki suomiyleisöä erityisellä tavalla sytytti, sekä keikkojen lopetusvakio ”Born With The Tail”. Supersuckers tulee vielä, ensi vuonna, ennustaisin. Ja osoittaa silloin taas olevansa the best rock’n’ roll band in the world. Aivan hyvin voisi kuvitella olevansa paikalla, nyt kun homma on korkattu. KG

Lanai, Ivory Woods @ O’Connell’s, Tampere 22.03.2019

Tampereen Rautatienkadun O’Connell’s on aidohkoa tunnelmaa jo vuodesta 1996 tarjonnut irkkupubi ( huom! ei saa sanoa irkku, ellei ole käynyt Irlannissa), joka näin ensilivekäynnillä osoittautui myös ihan mainioksi keikkapaikaksi. Joskus takavuosina oli tullut kietaistua mestoilla joku yksittäinen pintti, mutta liveillat täällä olivat vielä korkkaamatta. O’Connell’s on ihan oikea pikku keikkavenue, ei mikään suomirockin bronttosaurusten kyllästymiseen asti jankkaama ”pizzerian nurkka”. Täällä on valot, monitorit ja miksaustiski. Näkyvyys lavalle on hyvä, kun saapuu ajoissa, paikka sijaitsee aivan kaupungin ytimessä, ja soittoajat on talon asujaimiston suojelemiseksi erittäin aikuismaiset. Keikat alkavat klo 20, ja päättyvät kympin uutisiin, lavalla nähdään usein nousevia tulevaisuuden lupauksia, ja myös erittäin kiinnostavia paikalliscomboja. Liveiltojen lisäksi paikka tarjoaa mm. englanninkielistä stand-upia, jota sitäkään ei ihan joka pizzerian nurkassa kuule.

Paikalle houkutteli nelihenkinen oululaisyhtye Lanai, joka kiertää 13 vedon kevätrundiaan, tuoretta esikoisalbumiaan ”Ship’s Bell” juhlistaen. Ja mikäs on juhlistaessa, bändin debyytti on sitä laatua, että moni saisi ottaa mallia. Siitä, miten ulos tuonne ei kannata lähteä, ennenkuin on valmis, tai on jotain annettavaa. Huolella ja paneutumisella kypsytetty esikoisalbumi on jo nyt vuoden kotimaisia kiekkoja, tapahtuu mitä tapahtuu. MOT, mikä on todistettavissa levyyn tutustumalla. Ja jos saa olla ihan umpirehellinen, O’Connellsin liveiltaan houkutteli vieläkin enemmän sen avaaja, tänään soolona esiintynyt Ivory Woods-nokkamies Jussi Alamikkelä.

Ivory Woods on illasta ja paikasta riippuen jopa kahdeksanhenkinen bändi, soittokaverikollektiivi. Mutta myös akustiset soolokeikat Alamikkelä, bändin biisintekijä ja perustaja, soittaa nimellä Ivory Woods. Tällä kertaa kuultiin reilun puolen tunnin otanta Ivory Woodsin yhden EP:n ja yhden pitkäsoiton laajuisesta tuotannosta. Ja sanotaan se nyt tähän väliin, pois kuleksimasta, että Ivory Woods on kovinta englanninkielistä rockmusiikkia tästä maasta aivan järjettömän pitkään aikaan, lavalla nähtiin kenties tämän hetken armottomin englanniksi esiintyvä kotimainen biisintekijä. Sainpahan sanottua. Asia selviää ottamalla tarkasteluun Ivory Woodsin eponyymi esikoisplatta (2017), ja sitä seurannut, viimevuotinen ”All The World Is Yours”-EP. Biisit kuten vaikkapa ”Fahrenheit”, joka nytkin soi kohti lyhyen setin loppua, ovat maailmanluokkaa. Ivory Woodsin tähtäin bändinä on päästä kotimaisista ”pizzerian nurkista” pidemmälle, ulkomaille, ja kerrankin on helppo olla samaa mieltä, että juuri sinne bändi kuuluu. Alamikkelä on Oulun Jesse Malin ja Suomen Ryan Adams yhtäaikaa, mutta mikään vertailu ei silti tietenkään tee oikeutta Ivory Woods-biisien persoonalliselle otteelle. Itse bändi kutsuu musaansa alternative folkiksi, mutta sekin maistuu nyt nähdyn livevedon jälkeen ahdistavan rajoittavalta polttomerkiltä. Ivory Woodsin biiseissä ja etenkin sen bändisovituksissa kaikuu pohjoisenglantilainen, isosti ilmava brittirock, ja aavemaisen lavea americana yhtäaikaa.

Lyhyen settinsä aikana Ivory Woods alias Alamikkelä vaihteli kahta akustista kitaraa, biisit soivat ytimeensä riisuttuina, ilman kommervenkkejä. Miehen lauluäänestä tulee paikoin mieleen mainittukin Malinin poika, ja joissain kohdin peräti Liam Gallagher. Siviiliammatiltaan englannin kielen puhetyöläisenä, Alamikkelällä on kieli hallussa, ja sitä aivan liian usein enkun lausumiseen linkittyvää ohutta (eikä aina edes niin valtavan ohutta) myötistä ei tarvitse näillä keikoilla tuntea. Se on iso ja merkittävä lisä Ivory Woodsin valmiiseen ulkomaille lähdön pakettiin. Kakkosena soinut ”Cranes” on aivan mykistävän komea biisi, mutta kun se ei edes ole ainoa. Puoleen tuntiin ei mahtunut huonoa hetkeä, ja sikäli vakuuttavasti Ivory Woods toimitti, että salin takaosan esiintyjästä täysin vähät välittänyt kaakatuskin jäi ainakin hetkittäin omaan arvoonsa. ”All The World Is Yours”-EP:n nimibiisistä jäi suorastaan korvis eli korvamato vielä seuraavaankin päivään. Setin päättäneeseen erittäin erittäin kauniiseen ”Northern Soul”-biisiin Alamikkelä sai kaverikseen illan pääbändin kitaristin Petri Kuuselan. Seuraan tilannetta, ja kun Ivory Woodsin voi nähdä bändikeikalla, olen paikalla.

Pienen rouduutauon jälkeen lavan otti haltuun Lanai. Setin avasi tuoreen, pitkään kypsytellyn albumin aloittava ”Hold onto Nothing”, ja heti sen perään soitettiin aivan häkellyttävän hieno biisikaunokki, albumin sulkeva ”I Have Been There”. Tässä kohdassa keikkaa tuli ensimmäistä kertaa mieleen Steve Earle, ja ymmärrämme, että tämä on todella paljon sanottu. Mielleyhtymä syntyi Kuuselan kitaroinnista, biisirakenteista, ja rytmiryhmän lämpimänrouheasta The Dukes-soundista. Ja vaikka jollain tapaa bändin paras terä ehkä keskittyikin aivan alulle settiä, oli klo 22:n lavallaliikkumiskiellon hetkellä kuitenkin tunne, että älkää nyt vielä lopettako. Illan ainoa cover, Quiles and Cloud-laina ”All My Trouble Gone” todisti sekin lähinnä Lanain oman biisimateriaalin erinomaisuutta. Lopulla settiä kuultu, vielä levyttämätön ”Heaven” puolestaan alleviivasi, että esikoislevy ei ole onnellista sattumaa, vaan että jatkoa seuraa. Lanain ainutlaatuisen laadukas, laveaa Heartworn Higwayta rullaava americana, johon maustuu mukaan kuin salaa skandinaavisen kansanmusiikin kaikuja, ei olisi kuitenkaan niin ainutlaatuista, ellei kaiken yllä soisi Tanja Torvikosken aivan järkyttävän kaunis lauluääni. Se, yhdessä Kuuselan tyylikkään kitaroinnin kanssa, ja biisintekijäparin saumaton yhteisymmärrys, voi viedä pitkällekin. Tai toivottavasti vie. KG

Lucinda Williams (us), Darling West (no) @ Helsingin Juhlaviikot, Huvilateltta, Helsinki 28.08.2017

Lucinda Williams esiintyi edellisen kerran Helsingissä toukokuussa 2013, ja jotain maagista tuossa Finlandia-talon illassa on ilmassa ollut, siksi lämmöllä ja hehkutellen roots-ja americanayleisö on keikkaa muistellut. Nyt tarjoutui onneksi meille edellisen kerran hassanneillekin uusi tilaisuus nähdä ja kokea vuonna 1978 uransa aloittanut ja vuosikymmenten myötä yhdysvaltalaisen lauluntekijäparhaimmiston aivan terävimpään kärkeen tiensä taistellut Williams. Tämänkertaisessa illassa Williams bändeineen tarjoili laadukkaan puolitoistatuntisen peruskeikan, legendaarisen maagisesta vedosta jos nyt ei ehkä voikaan puhua. Mutta ei joka kerta tarvitsekaan voida.

Helsingin Juhlaviikot ansaitsee artistien esille-ja maahantuojana kyllä todella korkean arvosanan. Tänäkin vuonna ulkomaan vierailijakattaus oli sanalla sanoen huikea, Daniel Lanois, Stax Recordsin soul-legenda William Bell, Trinidadin ääni Calypso Rose ja tulevaisuuden iso brittinimi Sundara Karma (josta myöhemmin lisää), vain muutama mainiten. Huvilateltan ohjelmistoon jo pelkästään, on joka elokuu jossain muodossa pakko suhtautua. Ilman Juhlaviikkojen kesänpäättäjäisiä Helsingin vuotuinen konserttitarjonta olisi minimissäänkin kapeampi, jos kohta paljon köyhempikin.

Illan avasi minuutilleen ja sovitusti klo 19 lavalle kuulutettu norjalainen Darling West, vuonna 2011 Oslossa perustettu folk/americanatrio, joka on alan piireissä kovissa nousuissa. Ennakkotiedot hehkuttivat bändin soinnissa kuuluvan paitsi Nashvillen kaikujen, myös Norjan vuonomaisemien, mutta itse en jälkimmäisiä kyllä kuullut. Eikä siinä mitään, amerikantraditio soi bändillä niin hyvin, että itse en jäänyt kaipaamaan hardangerinviuluja tai munniharppuja. Darling Westiltä ilmestyi vuosi sitten kakkosalbumi ”Vinyl and a Heartache”, jonka nimibiisi toimikin yhtenä parhaimmista peräti 50-minuuttiseksi venyneessä lämppärislotissa. Nöyrällä asenteella hoidettu keikka ei kuitenkaan tuntunut minuuttiakaan liian pitkältä, ja suurin osa yleisöstä tuntui olevan samaa mieltä, vastaanotto oli lämmin ja bändi niin kiitollinen, että harvemmin näkee. Kitaristi-laulaja Tor Egil Kreken tunnustikin, että kun tarjous tulla Helsinkiin avaamaan Lucinda Williamsille tuli, se oli kuin ”olisi voittanut miljoona dollaria”. Darling West otti leiviskästään kaiken irti, ja sai taatusti muutaman uuden pidemmänkin tähtäimen kuuntelijan, ja niinhän hyvien keikkojen on tarkoituskin toimia. Ja jos biisikynä pysyy yhtä terävänä kuin vaikkapa aivan järjettömän kauniin ”Lonelinessin” kohdalla, hätää ei ole. Bändin kunniaksi on myös sanottava, että setin ainoa cover, Fleetwood Mac-standardi, tuntui koko keikan laimeimmalta biisiltä. Plakkarissa Darling Westillä on jo Norjan Grammy eli Spellemannprisen parhaasta countryalbumista viime vuodelta. Bändin kolmi(kin)ääninen laulu ja laaja instrumenttivalikoima (pedal steel, banjo, mandoliini, huuliharppu, puoliakustinen jazzkitara ja sähköiset kitara ja basso) pitävät homman persoonallisena, ja kovasti Nashvilleen kallellaan olevat laulut ankkurin vahvasti kiinni countryn perinnesedimentissä. Mari Krekenin kaunis lauluääni ja bändin harvinaisen nöyrä asenne hoitanevat loput esteet matkalle (toivottavasti) pitkälle.

huvilateltta2017_darling_west_joonas_brandt0511

Kuva: Joonas Brandt.

Lucinda Williams taisteli itseään yli kymmenen vuotta vaihtoehtoisemman countryn ja americanan eturiviin jo vuodesta 1978 lähtien, kirjoitti ja esitti lauluja vailla merkittävämpää huomiota. Vuonna 1988 julkaistu kolmosalbumi ”Lucinda Williams” sisälsi laulun ”Passionate Kisses”, jonka Mary Chapin Carpenter myöhemmin levytti hitiksi, ja joka takasi Williamsille ensimmäisen Grammy-palkinnon 1994. Suosio oli siis jo hajullaan, mutta vasta 1998 julkaistu ”Car Wheels On a Gravel Road” toi Lucindan laajemman maailman tietoisuuteen. Omastakin levyhyllystä albumi toki löytyy, mutta on jäänyt vähäiselle pyöritykselle, varmaankin lähinnä siksi, että sen ympäriltä löytyy muutama muukin levy. Läpimurtoalbumi myi nopeasti kultaa, ”Still I Long For Your Kiss” soi elokuvassa ”The Horse Whisperer” ja Williams kiersi Tom Pettyn, Bob Dylanin ja The Allman Brothers Bandin kanssa. Lucinda Williams tuli jäädäkseen, ja on tänä päivänä yksi kaikkein korkeimmalle kanonisoiduista americanan laulunkirjoittajista. Eikä syyttä.

Monet Williamsin laulut ovat rakenteeltaan äärettömän yksinkertaisia, elleivät välillä peräti hypnoottisen sellaisia, kuten nyt vaikkapa Huvilateltan illan täsmälleen sovittuun aikaan klo 20.45 käyntiin polkaissut ”Protection” (vuoden 2014 ”Down Where the Spirit Meets the Bone”-albumilta). Huvilateltta nousevine katsomoineen ja kangaskattoineen on aina kuulostanut hyvältä, niin tänäänkin. Parhaiten se soveltuukin puoliakustisille artisteille, tai hillitymmillä äänenpaineilla soitatettaville sähköisille. Paitsi että, teltan ulkopuolisen baarin sijoittelulle olisi syytä tehdä jotain. Sieltä kuuluva huuto ja pulina häiritsee paikoin erittäin paljon lämmittelybändien keikkoja, jos kohta niiden yleisöjäkin. Sitäpaitsi, miksi maksaa tämänhintainen lippu ja tinata korkealaatuisten lämppäreiden aikana 7 ja puolen euron oluita kangasseinän takana, kymmenen metrin päässä. Ylimielistä, sanon minä, jos kohta sanon myös, että jokaisen oma asia. Paitsi että se mekkala ei enää ole, pelkästään oma.

Onneksi baari oli Williamsin aloittaessa tyhjentynyt ja silminnähden suurin osa istuimista myös myyty. Hyvä niin, vain täytetyt istuimet voivat taata minkään artistin paluun ikinä takaisin. Kolmantena kuultu, hyvinkin Steve Earle-henkinen ”Drunken Angel” käynnisti keikan todella. Siitä encoreihin asti kaikki oli äärettömän kovaa amerikan rockin juhlaa, mutta tänään encoreosuus ei tuonut mitään lisää itse keikkaan, ja olisikin saanut suorastaan jäädä pois. Erittäin laadukas tunti ja varttinen varsinainen setti olisi tänään ollut juuri mahtavan napakka. Encoren pitkitetyt soolot ja yleisömyönnytysbiisi Nro 1, eli Neil Youngin ”Rockin’ In The Free World” laiskoine kättenläpsytyksineen onnistui jotenkin latistamaan varsinaisen setin huipuista huipuimpia hetkiä, vaikka biisivalinnan tai sen tulkinnan, ei taatusti ollut tarkoitus niin tehdä.

West Memphis”-biisiä Lucinda taustoitti kertomalla laulun pohjana olevan tositarinan kolmesta syyttömänä vankilaan tuomitusta nuoresta miehestä, eli ns. Memphis Threestä. Läpimurtolevyltä ”Car Wheels On a Gravel Road” kuultiin kolme stygeä, eikä voi mitään, kyllä niistä kaksi illan mieleenpainuneimpia vetoja myös olivat, nimittäin jo mainittu ”Drunken Angel”, sekä hartaasti tulkittu häkellyttävän kaunis ”Lake Charles”.  Tänä vuonna 25 täyttänyttä ”Sweet Old World”-albumia Lucinda juhlisti soittamalla siltä niinikään kolme biisiä, niistä jynkky ”Hot Blood” soi komeimmin. Illan kärkikahinoihin nousi myös Patti Smithin julistuksen erittäin kovasti mieleen tuonut hypnoottinen ”Foolishness”, naisasialaulu, ihmisasialaulu. Varsinaisen setin päättänyt tanakan kankinen ”Honey Bee”-rytmiblues kertoi aikuisten välisestä vetovoimasta, se soi pitkänä ja rouheana keikan päättäjänä (jota se oikeastaan olisikin siis voinut olla). Varsinkin basisti David Sutton pääsi louhimaan kunnolla alakerrasta. Lucinda Williams on nyt soittanut jo kymmenisen vuotta enemmän tai vähemmän tämän kokoonpanon kanssa, eli Sutton bassossa, Butch Norton rummuissa ja perkussioissa ja Stuart Mathis kitarassa. Trio tunnetaan myös omillaan, se on levyttänyt Buick 6-nimellä muutaman albuminkin raskaskätistä grooveaan ja boogietaan, ja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen combo, jos vaikka Govt’ Mulen kaltainen jytä käy jalan alle, ja ihan vaan vaikka ei kävisikään. Varsinkin kitaristi Mathis osoittautui niin innovatiiviseksi ja dramaturgiantajuiseksi keppimieheksi, että liian harvoin näkee. Liian usein sen sijaan näkee ja kuulee aivotonta luukuttamista, kun kerran soolo pitää olla. Mathis oli ajatellut biisien sanomaa läpi, kitarasoolot olivat tulkintoja, eivät juonetonta paahtoa.

Vuosien odotuksiin ei Lucinda Williamsin juhlaviikkokeikka kyennyt vastaamaan, mutta muodostui kuitenkin kaikessa laadukkuudessaan tyylikkääksi läpileikkaukseksi huikean laulunkirjoittajan tuotantoon. Ja milloin näkee Emmylou Harrisin? KG

John Carpenter Live Retrospective (us) @ The Circus, Helsinki 21.08.2016

Ohjaaja John Carpenter laittoi kauhuelokuvan aika tavalla uusiksi 70-80-lukujen mestariteoksillaan. Samalla Carpenter tuli uudistaneeksi käsitystämme elokuvamusiikista. Carpenterin musamaailmoista monet, voisi ehkä ”Halloweenia” (1978) lukuunottamatta heittää vaikka romanttisen rakkauselokuvan scoreksi. Hiukan eri sovituksilla tosin, mutta ei edes välttämättä. Carpenterin musiikki ei ole leimallisesti mitään genreä, siinä sen hienous, vaikka miehen elokuvat ovatkin olleet erittäin omien lajiensa suunnannäyttäjiä. Elokuviensa paitsi ohjaajana, myös tuottajana, säveltäjänä, kirjoittajana ja osin leikkaajanakin nähty John Carpenter on modernin ajan renessanssimies. Ura sitäpaitsi jatkuu, seuraavaksi 68-vuotias mestari nähtäneen executive tuottajana (jälleen yhdessä) ”Halloween”-uudelleenfilmatisoinnissa.

Carpenterin elokuvatuotanto otti 70-luvulla pesäeroa lapselliseen ja ylihehkutettuun Hitchcockiin, joka oli aiempina vuosikymmeninä kanonisoitu kauhun kuninkaaksi. Kuvaajansa Dean Cundeyn kanssa Carpenter loi, etenkin ”Halloweenissa”, jatkuvan kauhuntunteen. Paha saattoi lymyillä missä tahansa; oven takana, lakanan alla, kaapissa, pimeydessä. Cundeyn hämärissä kelluva kamera ei enää armoa antanut, ennen Carpenteria kauhu oli pitkälti rakennettu leikkaamalla, ja sitä oli tukenut vanhan koulun nurkkia pitkin hiippaillut kauhumusiikki. Säveltäjä-Carpenter keksi ottaa käyttöön syntetisaattorit, koska niillä oli halpaa ja nopeaa tuottaa musiikkia, jonka ainakin saattoi kuvitella olevan ison orkesterin soittamaa.

carpenter

Pari vuotta sitten newyorkilainen levy-yhtiö Sacred Bone Records, jonka talliin kuuluvat mm. David Lynch, The Men ja Zola Jesus, tarjosi yllättäen Carpenterille levytyssopimusta. Syntyi albumi ”Lost Themes” (2015) ja sille tänä vuonna jatko-osa ”Lost Themes II”. Levyt sisältävät carpenterilaista musiikkia, mutta eivät liity elokuviin, vaan ovat originaalitavaraa. Albumit synnytettiin kokoonpanolla John itse, poikansa Cody ja kummipoikansa Daniel Davies, kaikki kolme on kreditoitu säveltäjiksi ja muusikoiksi. Yleisön pyynnöstä Carpenter myös jalkautui kiertämään maailmaa bändinsä kanssa, ja esittämään eläville yleisöille sekä raitoja albumeilta, että tietenkin tuttuja leffasävelmiään. Livebändin runko on sama, John itse koskettimissa, poika-Cody toisissa ja Daniel (The Kinks-mies Dave Daviesin poika) soolokitarassa. Muun bändin muodostavat Jack Blackin ja Kyle Gassin huumoribändi Tenacious Dssä vaikuttavat basisti John Spiker, rytmikitaristi John Konesky ja rumpali Scott Seiver. Spikerin soittoa on lisäksi kuultu ainakin Steve Earlen levyillä. Bändi on eleetön, kuten maestronsakin, vain Davies saa soolotilaa ja miehen rouhea särökitara nouseekin Helsingin Circuksen keikalla isoon rooliin. Muistikuva Carpenterin musiikista vuosien takaisten leffakatseluiden perusteella on ollut verrattain kevyt, mutta livenä ja Daviesin kitaralla varsinkin vankistettuna, tavara on kaikkea muuta kuin kevyttä.

Taustan kankaalle projisoidaan keikan kestäessä kuvia Carpenterin rainoista, aina kun kyseinen teema soi. Pätkät on valittu selvästikin väkivaltaa säästämättä ja hurmeisimmasta päästä. Näidenkin savun läpi nähtyjen otosten kautta muistuttuu, että Carpenter on ollut aina aikaansa edellä.  Miehen kulttisuosio on nytkin taannut lähes täyden Circuksen, joskin ovella on yhä joitain lippuja myynnissä.

Bändi aloittaa tasan ja täsmällisesti ilmoitettuun aikaan, mitä muuta voisi edellyttää joukkoja työkseen edestä johtavalta elokuvaohjaajalta. Tämähän se on tänä päivänä aina yhtä hienoa, että suurin osa keikkapaikoista ilmoittaa tarkat soittoajat viimeistään edellispäivänä, ja niistä pyritään vieläpä pitämään kiinni. Yleisön reagointi on tänään harvinaisen kollektiivista, harva ”oikea” rokkibändi saa näin lämmintä vastaanottoa tuikinormaalina sunnuntai-iltana. Vaikka ihan oikea kokoonpano Carpenterin eleetön ryhmä toki on. Mutta musiikin laadusta johtuen homma on melko staattista, rapian tunnin kesto on juuri oikea tälle tapahtumalle, lavalla kun ei kuitenkaan pitkän päälle ole ihan häkellyttävää määrää nähtävää.

Kahdella elokuvaklassikolla homma käynnistyy: ”Pako New Yorkista”-teemalla ja ”Hyökkäys poliisiasemalle”-tunnusmusiikilla. Jengiä putoilee taustan leffaklipeissä. Sitten pari raitaa ”Lost Themes”-albumilta, joista ”Vortex” on yksi illan jämäkimmistä vedoista. Daniel Davies saa soolotilaa varsinkin ”Lost”-raidoilla ja käyttää leiviskänsä hyvin. Isänsä poika. Olen kuulevinani jampparin kitarassa britti-invaasion parhaita kaikuja, onhan kaveri Daviesien huonetta ja sukua. Tänään suurin osa biiseistä on elokuvateemoja ja ”Lost”-albumeista preferoidaan ensimmäistä. Settilista on toki aiemmalta rundilta tuttu ja ulkoa opettelemani. Ei oikein jaksa odotella yllätyksiä, on mukavampi tietää mitä todennäköisesti on luvassa. Lähteeni näihin opinkysymyksiin on tutusti Setlist.fm, suosittelen.

The Fog”-elokuvan tunnari on yksi Carpenterin tyylikkäimpiä kokonaisuuksia, niin myös tänään. ”The Thing”-teemaa ei John itse säveltänyt, vaan tilasi scoren Ennio Morriconelta, jonka kunniaksi biisi tänään(kin) soi. Morricone onkin sitten marraskuisella ison orkesterin keikallaan seuraava merkittävä leffamusiikkivieras Helsingissä. Pyrin olemaan paikalla. Alan mestareita ei näillä nurkin tuhkatiheään ramppaa. Voisiko Juhlaviikot vaikkapa tuoda David Lynchin? Jordi Savall Musiikkitalolle, mutta milloin?

Illan parhaita vetoja on myös ”Pork Chop Express”-teema elokuvasta ”Big Trouble in Little China”. Ja kyllähän hetki on erittäin paikalla olemisen arvoinen, kun nuorempi Carpenter aloittaa kiippareillaan ”Halloweenin” legendaarisen teeman, yhden maailman tunnetuimmista leffasävelmistä. Työnjako on muutenkin se, että isä-Carpenter hoitaa enemmänkin synapohjia, ja poika soittaa teemoja. Varsinainen setti päättyy ”In The Mouth of Madnessiin”. Harvinaisen ponnekkaasti bändiä halutaan takaisin, kaikkihan tietävät, ettei tämä näin pääty. Itse en ole encoremiehiä, mutta muutama biisi maistuu vielä.

Encoreita vedetään neljä. Pari niistä ”Lost”-raitoja, ja sitten yksi illan odotetuimmista, eli ”Prince of Darkness”-elokuvan ”Darkness Begins”. Itse olen nähnyt rainan kankaalta varmaankin tyyliin viidesti, ja se onkin toiseksi tärkein elokuva koko Carpenter-katalogista. Loistava idea ottaa Alice Cooper näyttelemään eleetöntä lopunaikojen spurgua jäi suoraan kauhun historiaan. Ja nerokkainta oli, ettei Paha ollutkaan mikään vihreänkarvainen ja rikinkatkuinen huoripukki polvinivelet väärinpäin, vaan mustaa materiaa. Paha oli kaikkialla, kukaan ei ollut turvassa. Kylmän sodan parhaita taideilmentymiä, ”Pimeyden valtias”. 

John Carpenterin loppuspiikki on eeppinen: ”I have one thing left for you. Please, drive carefully back home. Christine is out there!” Ja sitten kuullaan tietenkin ”Christine Attacks”, vuoden 1983 ”Christine”-elokuvasta. Sehän tunnetusti oli Stephen Kingin, kauhun Kalle Päätalon tiiliskiviromaaniin perustunut tarina ’58 Plymouth Furysta, joka otti komennon omaan ohjauspyöräänsä, jo kauan ennen sähköhäiriöisten ajotietokoneiden keksimistä. Teemabiisin toinen nimi onkin ”Plymouth Fury”.

Carpenter kokoaa vielä bändin eturiviin tervehtimään yleisöä, ei kuitenkaan ala kaulailemaan ketään. Orkesteri kumartaa syvään, kun Pimeyden ruhtinas antaa merkin. Keikka on ohi. ”It was the Boogeyman..?  As a matter of fact, it was.”  KG

 

Marianne Faithfull (uk) @ Musiikkitalo, Helsinki 09.11.2014

Minulla ei juurikaan ole pahaa sanottavaa Helsingin Musiikkitalosta konserttipaikkana. Henkilökunta on ystävällistä, käytävät väljiä kulttuuriväen flaneerata, pääsali soi upeasti ja joka istuimelta näkee. Talo sijaitsee, niinkuin kulttuuritalon tuleekin sijaita, keskellä kaupunkia ja vallan ydintä. Musiikkitalon kaksi parasta asiaa ovatkin häpeilemätön sijainti ja häpeilemättömän hyvä sointi, joka jälkimmäinen hakkaa mm. Finlandia-talon vastaavan varsin vaivatta. Kritiikkini kohdistuukin vain salista poistumiseen, joka on aivan liian hidasta ja takkuista, Hartwall Areenakin tyhjenee suhteessa nopeammin. Sekä tietenkin, näinä kansainvälisinä iltoina, lippujen hintoihin. Ne kun ovat lähteneet lapasesta jo kauan sitten, ja varmistavat, että vain tietty kansanosa on ns. tervetullut näihin iltoihin. Mutta, Musiikkitalo on siis konserttitalona erittäin tarpeellinen, kaikki se rakennusaikainen suomiporu tuntui silloin turhalta, ja erityisen turhalta nyt.

Isänpäivän iltana homman nimi oli legendaarinen ja ikoninen Marianne Faithfull itse. Musiikkitalon sali oli täynnä. Sen toki tapahtuman promoottori oli osannut ennakoida, ja siksi lyönyt sen hinnan lipuille, mikä niillä oli. Vain artistin takana olevat istuimet olivat myymättä, ne toki toimivatkin sinfoniaorkesterin ollessa lavalla aivan toisella tavalla, jos haluaa seurata enemmänkin kapellimestarin työskentelyä. Rokkibändit kannattaa nähdä etupuolelta. Oma arvontakorini oli tuottanut paikan alas ja eteen, mutta aivan seinän viereen. Bändin näin kokonaan kyllä, mutta soundista tänään vääjäämättä osa meni paremmille penkeille.

Marianne Faithfull mursi lonkkansa toukokuussa lomamatkalla Rhodoksella. Itse en ole koskaan lonkkaani murtanut, edes vahingossa, mutta voin vain kuvitella toipumisen hitauden ja kivuliaisuuden. Ja tuo tuskaisa toipumisprosessi toki on omiaan voimakkaasti värittämään Faithfulllin meneillään olevaa 50-vuotistaiteilijajuhlaa kiertueineen. Moneen kertaan, ja aivan ymmärrettävästi toki, taiteilija joutui kipuunsa referoimaan. Ja johtihan se toki myös siihen, että  noin joka toisen laulun Faithfull tulkitsi istualtaan. Eikä se voi olla vaikuttamatta laulusuoritukseen ja äänentuottoon. Joka äänentuotto, kuten tunnettua, on Mariannen tapauksessa jo muutenkin pitkän taiteilijaelämän leimaamaa. Aito kipu kuvastui välillä Faithfullin kasvoilta, mutta urheasti hän silti illasta suoriutui, nuorekkaan ja taitavan bändinsä tukemana.

Kaikki edellä sanottu siksi, että totean ymmärtäväni täysin konsertin tietynlaisen alavireyden. En kokenut sen olevan ainakaan itseltäni pois, olin kotiläksyni tehnyt, ja osasin odottaa. Olin kuitenkin samassa salissa puolitoista tuntia Marianne Faithfullin kanssa, maailmanluokan laulujen äärellä, joten mikäs tässä.

Uuden albumin nimiraidalla lähdettiin liikkeelle. Sen Faithfull on kirjoittanut yhdessä ”yhdysvaltain viimeisen sosialistin” eli Steve Earlen kanssa.  ”Give My Love to London” on komeassa marssin rytmissä etenevä merirosvolaulu, jonka tunnelmiin on kaupungissa viisi vuotta asuneena todella helppo samaistua. Laulu tavoittaa vanhan Lontoon tunnelman, ajan jolloin kaupunkiin vielä matkattiin purjevoimalla, ja ajan jolloin silvottiin pimeillä kujilla ilolintuja jäämättä koskaan kiinni. Ennenkaikkea, se on kuitenkin kaukokaipuinen rakkauslaulu ihmiskunnan upeimmalle kaupungille. Rumpali Rob Ellis, joka tunnetaan parhaiten P.J.Harveyn oikeana kätenä, takoi tummat marssipoljennot alle ja Rob McVeyn resonaattorikitara tunnelmoi surumieliset siirtolaistunnelmat kylkeen, niin että näin jälkikäteen ajatellen biisi on helposti ajateltavissa yhdeksi illan komeimmista vedoista. Heti kärkeen siis. Ja kun mollissa mentiin, Faithfullin nykykuosinen ääni soveltuu tällaiseen yksinkertaisesti hyvin, ja paremmin. Mahtava startti.

Tuore albumi on kuin kurkistus rockin lähihistoriaan, palstatila ei edes riitä luettelemaan kaikkia asianosaisia. Mutta mukaan saatujen lista kertoo koko rockmaailman kunnioituksesta Faithfullia ja tämän saavutuksia kohtaan. Rumpali Ellisin lisäksi levyn muusikoista on kiertueella mukana Ed Harcourt koskettimissa, ansioitunut laulaja-lauluntekijä itsekin. Joka osoittautui muutamissa biiseissä suorastaan kovaksi pianistiksi. Kakkosbiisin ”Falling Back” Faithfull on kirjoittanut yhdessä Anna Calvin kanssa, ja illan biisimateriaalissa se erottuikin yhtenä kovimmista sävellyksistä. Tässä seurassa paljon todettu.

McVey vaihtoi kullanväriseen Gibsoniin ja osoitti olevansa todella tyylitietoinen kitaristi. Mieshän vaikuttaa myös manchesteriläisorkesteri Longview’ssa. Soolot pysyivät inhimillisen mittaisina, ja muutenkaan kitarismi ei ollut illan päähuomiosta mitenkään pois.

Väliin Faithfull imaisi sähkötupakastaan henkoset, ja enpä tiedä, olinkohan se vain minä, mutta minusta ladyn ääni oli aina hetken kirkkaampi henkosten jälkeen. Näin vaikkapa vuoden 1979 isossa hitissä ”Broken English”. Samannimiseltä albumilta kuultiin myös harvinaisempi ”Witch’s Song” ja aivan setin loppumetreillä Shel Silversteinin ”The Ballad of Lucy Jordan”. Kuluvan kiertueen covervakioita on ollut myös John Lennonin ”Working Class Hero”, mutta se jäi nyt Helsingissä soittamatta. Yksi toinenkin coverveto kuitenkin saatiin, eli The Everly Brothersien ”The Price of Love”, johon Ed Harcourt sivalsi tyylikkäät huuliharput. Biisi tosin ei tässä seurassa tavallista rokettirollia kummoisempi ole, mutta bändille taatusti mukava soittaa.

Faithfull on ilmeisen ylpeä uudesta levystään, kuultiinhan siltä peräti seitsemän vetoa. Lieneekö jopa oman keikkahistoriani ennätys, sivuten nyt ainakin. Mutta näinhän sen pitäisikin olla, tehdään niin hyvä levy, että sitä on ilo livenäkin esittää. Vanha tuttu ”As Tears Go By” soi tänään alavireisesti, ollen illan vähiten odottamisen arvoinen veto. Onko jopa niin, että biisi ei enää tahdo sopia Faithfullin yhä tummuvalle nykyäänelle? Sen sijaan se toinen Rollari-biisi, eli ”Sister Morphine” helmikuulta 1969 kulki suorastaan jäätävän komeasti. Aikaikkuna laulun syntyhetkiin oli hetken auki. Pitkään päihdekoukuissa pyristelleen Faithfullin tulkinta, yhdessä Jaggerin ja Richardsin kanssa kirjoittamastaan klassikosta, saavutti niin sanotusti uskottavuuden asteen. Kaikissa taiteenlajeissa pitäisi olla suorastaan vaatimus, että laulettaisiin tai kirjoitettaisiin pääosin vain siitä, mistä jotain tiedetään. Jäätävyydestä puheen ollen, ilman välispiikkejä tai taukoa morfautui ”Sister MorphineNick Caven Faithfullille vartavasten uutuusalbumille kirjoittamaan ”Late Victorian Holocaustiin”. Pelkästään tämä biisipari lunastutti olla paikalla tänään.

Yhden tai kaksi biisiä oli varsinainen setti lyhennetty siitä, mikä aiemmin rundilla on tutuksi tullut. Syynä tähän taatusti Faithfullin ”pahan kivun päivä”. Illan viimeisenä kuultiin huikea tulkinta Faithfullin yhdessä Angelo Badalamentin kanssa tekemästä ”Who Will Take Your Dreams Awaysta, joka on alunperin sävelletty vuoden 1995 elokuvaklassikkoon The City of Lost Children. Ja joka kuultiin neljä vuotta myöhemmin myös Patrice Leconten rainassa Girl on The Bridge. Pakahduttavan kaunis laulu, joka annettiin tänään vain Faithfullin ja Harcourtin kahdestaan tulkittavaksi, muun bändin uskollisesti odotellessa loppukumarrusten koittamista. Niiden jälkeen, täysi musiikkitalollinen jaksoi vielä hetken uskoa yhteen encoreen, mutta tänään ei sellaista kuultu.

Konsertin alussa, kun Marianne Faithfull köpötteli lavalle kävelykeppi apunaan viitisen minuuttia ilmoitettua myöhemmin, jännitti varsin paljon, mitäköhän tästä tulee. Mutta loistobändi (bassossa muuten mainitsematta jäänyt Johnny Bridgewood, tuttu Morriseyn bändistä vuosina 1990, ja 1993-97) ja taiteilijan itsensä suunnaton kokemus ja kyky elää hetkessä, tekivät illasta lopultakin muistettavan. Faithfull vihjaisi, ettei tämä jää viimeiseksi kiertueeksi. Seuraavalla kerralla kuntokin lienee parempi. Parempaa levyä kuin ”Give My Love To London” on jo tosi vaikea synnyttää, paremman bändinkin kasaaminen on kiven takana. Näitä kaikkia, ja sitä ensi kertaa, kuitenkin samantien odottaen, KG.

Matchbox (uk), Soil Senders, Relax Trio @ Waltikka, Valkeakoski 23.03.2013

Kun minä olin nuori poika, ja kun lopullinen ja peruuttamaton rockherätykseni oli juuri tapahtunut, Matchbox oli maailman kovin bändi. Minulle Graham Fenton oli aina kovempi ukko kuin Crazy Cavan. Elettiin kovaa rockabilly revivalia ja varsinkin meillä syvällä etelässä tunnustettiin joko rockabillya tai uutta aaltoa. Ja tänään Matchboxin ties kuinkamonennen Suomen keikan paikkana toiminut Valkeakoski, Suomen Milwaukee, Pirkanmaan Wolverhampton, oli revivalin kivenkovinta ydinaluetta. Siksi tuntui lähtökohdin hienolta, nähdä tänä vuonna jo peräti 42 täyttävä rockabillyn peruskivibändi juuri Valkeakoskella, tai siis Koskissa.

Illan aloitti raumalainen Relax Trio, jonka vedon olin oikein kotona etukäteen suunnitellut näkeväni. Mutta jotenkin aiemmin ymmärtämääni soittojärjestystä oli muutettu, ja saavuin paikalle Relax Trion jo melkeinpä lopetellessa. Bändiä leimaa pari asiaa. Nämä ovat jotenkin hilllittömän nuoria, näillä on todella nätti tyttö pystybassossa ja laulussa, sekä varsin kulkevia omia biisejä. Kaikki aseet siis puhaltaa tuoretta ilmaa suomibillyn, anteeksi nyt vaan, välillä varsin jämähtäneeseen ja tunkkaiseen meininkiin. Sitäpaitsi, sanokaa mitä sanotte, mutta Linda Teräsellä on upea lauluääni, todella hieno, ja sopii juuri tämäntyyppiseen kamaan täydellisesti. Ja jos bändi jatkossakin pystyy dusaamaan biisejä kuten ”Our Days”, niin näistä kuullaan vielä, niinkuin nyt kotimaisesta billytriosta voi kuulla. Bändiltä on ulkona tuoreehko albumi ”Shake and Roll”, joka kannattaa tsekata, jos harrastuneisuutta löytyy.

Seuraavaksi Waltikan lauteilla nähtiin tamperelainen Soil Senders, trio sekin. Näilläkin tuoreehko pitkäsoitto ulkona ja varsin mainioita biisejä. Monien suomalaisten billyryhmien helmasynti on, ettei kunnollista omaa materiaalia tahdo syntyä, veivataan iänikuisia johnnyburnetteja ja buddyhollyja. Tänään lavalla oli kaksi yrittäjää, jotka pystyvät tuottamaan jotain omaa ja kun Francinekin on taas tuutannut pihalle mainion pitkäsoiton, niin ehkä suomibillyllä on sittenkin tulevaisuutensa.

Kuinka monta bändiä ulkona tuolla pyörii, joilla on 42 vuotta uraa takana, soittajista kaksi perustajajäseniä vuodelta 1971, ja loputkin ns. klassista kokoonpanoa jo vuodesta 1978? No, hmmm, ei montaakaan vastaavaa. Eikä tässä kaikki, Matchboxin soolokitarassa on edelleen mies, Steve Bloomfield, joka on kirjoittanut kaikki keskeiset revival-hitit, kuten miljoonia myynyt ”Rockabilly Rebel” ja ”Midnight Dynamos”. Ja kuten ehkä jo ymmärsimme, tänäänkin Valkeakoskella nähty porukka on myös ne kaikki klassiset hitit ja bändin huippuhetket yhdessä levyttänyt. Hattuni nousee, ja mm. edellämainituista syistä Matchbox on itselleni edelleen hyvin tärkeä bändi nähdä. Vaikka orkesteri tänään kärsikin nimeämättömistä teknisistä ongelmista, ja vaikka ukoilla alkaa jo olla ikää, ja vaikka settilista ei juuri yllätyksiä tarjoa. Mutta jos on jo hyvä, niin mihin suuntaan pitäisi muuttua?

Edellisen kerran olin todistanut Matchboxilta mainion keikan Helsingissä 2005, paikkana oli tuolloin On The Rocks, väkeä hyvin liikkeellä ja bändi mahtavassa iskussa. Kuten tänäänkin. Bändillä tuntuu olevan ihan kivaa keskenään, kaikkien näiden vuosien jälkeen, ja ehkäpä se selittää myös kaikki ne vuodet. Vain alkuperäisbasisti Fred Pokella oli ajoittain naama väärinpäin, mutta oletan sen johtuneen mainituista tekniikan probleemeista.

Keikka jakaantui kolmeen osaan. Ensin omaa matskua kolmannes, sitten solisti Graham Fenton ”pukeutui Gene Vincentiksi” nahkahanskoineen ja pinkkeine krakoineen ja vedettiin nippu Vincent-klassikoita, joista parhaimpana vetona, kuinka olla, ”Be-Bop-A-Lula”.  Ja sitten keikan loppukolmannes Matchboxin kaikkein kestävin osa tuotantoa ja suurimmat, odotetuimmat hitit. Tosin näistä esim. ”Buzz Buzz a Diddle it” soitettiin jo varsin varhain, ja se olikin alkupään biiseistä se, joka viimeistään alkoi saada Waltikan suhteellisen harvalukuisessa yleisössä vipinää punttiin. Matchbox soittaa tänäkin vuonna Suomessa varmaankin neljästi, seuraavan kerran jo 25. toukokuuta Helsingissä (yhdessä The Blue Catsien ja Robert Gordonin kanssa, paikkana Virgin Oil). LIekö tällä jo lievästi sanottuna kattavalla tarjonnalla osuutensa siihen, että nytkin Waltikkaan olisi mahtunut huomattava määrä rock’n’rollkansaa enemmän. Liputkin kun olivat maltillisen 20 euroa.

Se on sanottava, että näin iäkäs bändi voisi soittaa jäähdytteleviä tuntisia, mutta Matchbox painaa puolitoista tuntia, joskus pidempäänkin, ja hiki lentää. Välillä rytmikitaristi Gordon Scott ottaa lauluvuoron, kun Fenton hoitelee sinänsä aika liikuttavia vaatevaihtojaan. Mutta todettava on, että ainakin nykyisellään, bändin paras laulumies on Bloomfield. Vain kovasti odottamani Steve Earle-laina ”Johnny Come Lately” jäi tänään soittamatta. Senhän bändi versioi vuoden 1998 ”Comin’ Home”-albumillaan. Mutta en minä valita settilistasta, minähän olin se joka tippa öögassa bostasin eturivissä kun bändi veti keikan loppua kohden yhden maailman tärkeimmistä rockralleista, ja sen johon ainakin oma 80-luvun alkuni kovastikin kiteytyy eli Steve Bloomfieldin taivasosuus, ”Rockabilly Rebel”. Muita bändin jäseniä ei keikan jälkeen näkynyt Waltikan käytävillä, mutta basisti Poke piti oikein kädestä kiitellä, kun narikassa odottelin takkia. Ikäänkuin, että kiitos hienoista revivalmuistoista ja kaikista näistä vuosikymmenistä. Matchbox, älkää koskaan lopettako. KG

Post Navigation

%d